Julistaen julistein

heinäkuu 3, 2017

Viime päivien avainsanoja Unkarin poliittisilla foorumeilla on ollut  plakáttörvény,  julistelaki, jolla hallitus yrittää säädellä julkisiin tiloihin leviävää poliittista mainontaa. Ei vain vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira” käytä taitavasti julkisia mainostiloja hallituksen pyörittämien julistekampanjojen naurunalaiseksi tekemiseen. Varsinaisesti ongelmana on äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbik, jonka kanssa valtapuolue Fidesz kilpailee osaksi samoilla ääniapajilla ja joka viime aikoina on omalla julistekampanjallaan osunut muutamiin todella arkoihin kohtiin.

Toukokuussa Budapestissa käydessäni näin omin silmin, miten julkiset tilat olivat täynnä Jobbikin kustantamia julisteita, joissa hallitusta syytetään korruptiosta ja julkisten varojen kähmimisestä pois tärkeämmistä kohteista.

lopnak_dolgozotok_jobbik_kampany.jpeg

”TE teette työtä. HE [kuvassa pääministeri Orbán ja hänen naapurinsa ja bulvaaninsa, super-oligarkki Lőrinc Mészáros] varastavat. Siksi koulutukseen ei ole rahaa.”

”He varastavat” on aika rajua kieltä, ja näin puusta katsoen sitä ihmettelee, eikö tuommoisen johdosta voisi nostaa kunnianloukkauskannetta. Jostain syystä pääministeri Orbán ja muut julisteissa esiintyvät henkilöt (toisessa versiossa ”he varastavat” -tekstin taustalla näkyvät hallituksen medianeuvonantaja Árpád Habony ja ”propagandaministeri” Antal Rogán) eivät kuitenkaan halua perätä kunniaansa oikeusteitse vaan ovat tarttuneet toiseen keinoon eli parlamentin lainsäädäntökoneen pyörittämiseen.

Temppu, jolla nimenomaan Jobbikin poliittiseen mainontaan päästään käsiksi, perustuu syihin, jotka jälleen kerran juontavat juurensa ns. Gecigateen eli Viktor Orbánin ja hänen nuoruudenaikaisen ystävänsä, mediaoligarkki Lajos Simicskan taannoiseen totaaliseen välirikkoon. Simicskan yhtiöiden hallinnassa on yhä suuri osa julkisista mainostiloista, ja sattuneesta syystä hän on ilmeisesti vuokrannut niitä Jobbikin käyttöön hyvin edulliseen hintaan. Nyt uusi julistelaki määrää, että valtion budjetista tukea saavat elimet ja järjestöt, siis myös puolueet, saavat lunastaa julkista mainostilaa ainoastaan edellisen kirjanpitovuoden listahinnoilla ja mainosjulisteita koskevat sopimukset on viipymättä toimitettava asianomaiselle viranomaiselle, joka julkistaa ne kotisivullaan. Vanhojen sopimusten mukaisia julisteita saa pitää näkyvillä vain heinäkuun 15:nteen saakka. Määräys ei tietenkään koske hallitusta itseään eikä kansalaisjärjestöjä, ei myöskään hallitusta tukevia ”rauhanmarsseja” järjestävää ”Kansalaisten yhteishenkifoorumia” (CÖF).

Oppositiopuolueissa ja -medioissa melkoista rutinaa on nostattanut tapa, jolla tämä hallituksen tueksi räätälöity laki nuijittiin läpi. Sitä voi nimittäin hyvällä syyllä väittää perustuslain vastaiseksi. Perustuslain mukaan puolueiden talouteen liittyvien lainmuutosten hyväksymiseen tarvitaan parlamentissa kahden kolmasosan enemmistö, ja puolueiden taloudenpidosta on lain valmistelujen yhteydessä puhuttu koko ajan: myös valtapuolue Fideszin edustajat ovat koko ajan toitottaneet silmääkään räpäyttämättä, että julistelailla pyritään torjumaan korruptiota politiikasta. Kun kahta kolmasosaa ei saatu, puolueiden talouteen liittyvät lain osat siirrettiin taajamien julkisivuja koskevaan lakiin, jota on mahdollista muuttaa yksinkertaisella enemmistöllä. Temppu on perustuslain vastainen, väittävät ainakin oppositiomedioiden haastattelemat perustuslakiasiantuntijat. Siitä huolimatta presidentti János Áder teki sen, mitä uskollisena puolueen soturina on tehnyt tähänkin asti, eli allekirjoitti lain.

Julkisten tilojen poliittista ilmoittelua dominoivat siis tulevaisuudessa entistäkin selvemmin, mikäli mahdollista, hallituksen omat kampanjat. Niiden teemoina ovat viime aikoina olleet maahanmuuttovastaisuus, Brysseli-vastaisuus sekä näitä kahta yhdistävä super-salaliitto-pahishahmo György Soros, tuo ilkeä miljardööri, johon henkilöityvät kaikki kansallismielisyyden vastaiset salajuonet. Soros haluaa hukuttaa Euroopan islaminuskoisiin maahanmuuttajiin, joiden mukana saapuvat terrorismi ja sharia-lain hallitsemat no go -vyöhykkeet, ja Sorosin tukemat kansalaisjärjestöt, jotka muka puolustavat ihmisoikeuksia ja vastustavat korruptiota, ovat itse asiassa terroristien ja ihmissalakuljetuksen puolella. Suorastaan pohjoiskorealaiseen naiiviuteen yltävässä tv-mainoskampanjassa on nähty jo ainakin kaksi ”tietoiskua”. Tässä toinen, Vastagbőr-blogin tubettamana englanninkielisin tekstein:

99% unkarilaisista torjuu laittoman maahanmuuton, meille kerrotaan. (Tuo 99% viittaa siis niihin, jotka vastasivat tuoreimman ”kansallisen konsultaation” lievästi sanoen johdatteleviin kysymyksiin. Kyselykaavakkeen palauttaneiden todellista määrää ei tiedetä, ja kaavakkeen verkkoversio ei vaatinut kunnollista tunnistautumista, joten sen saattoi sama ihminen täyttää vaikka miten moneen kertaan.) Niin että: Eipä anneta Sorosin nauraa viimeiseksi!

Tv-mainokseen liittyy tietenkin joka paikkaan levitettyjä julisteita. Naureskelevan Sorosin ja viimeisistä nauruista varoittelevan tekstin takana piilee myös ulottuvuus, joka julisteiden kohdeyleisölle on täysin selvä – viis siitä, että Unkarin hallitus jatkuvasti vakuuttelee nollatoleranssiaan antisemitismin suhteen. Niitä varten, jotka jostain ihmeen syystä eivät tajuaisi, mistä on kysymys, joku tämän kohdeyleisön edustaja on tarttunut tussiin selventääkseen sanomaa:

bzs

Nauravan Sorosin otsaan on kirjoitettu: HAISEVA JUUTALAINEN


Ristin ritari

elokuu 22, 2016

Ja taas on Zsolt Bayer Unkarin otsikoissa. Journalisti, pääministeri Orbánin vanha luottokaveri ja hallituksen epävirallinen törkytuutti on ollut tässä blogissa esillä ennenkin. Bayer puhuu asioista ns. oikeilla nimillä eli suoltaa kohdeyleisönsä alttiisiin korviin hyvin suorasukaisesti muotoiltuja solvauksia. ”Merkittävä osa mustalaisista” on ”elukoita, jotka eivät sovellu elämään yhdessä ihmisten kanssa”. Itävaltalainen vihreä europarlamentaarikko Ulrike Lunacek on ”aivoton, kapinen, valehteleva idiootti”. Ja pianisti-kapellimestari András Schiffin sekä saksalais-ranskalaisen vihreän europarlamentaarikon Daniel Cohn-Benditin yhteydessä, jotka molemmat olivat arvostelleet Orbánin Unkaria, Bayer möläytti, että ”valitettavasti ei aikoinaan kaikkia [juutalaisia] saatu kaivetuksi kaulaa myöten Orgoványn metsään” (viittaus vuoden 1919 lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság)  jälkiselvittelyihin ja valkoiseen terroriin: Orgoványn metsässä murhattiin muutamia kymmeniä neuvostotasavallan toimihenkilöiksi epäiltyjä, näistä monet olivat juutalaisia, ja Unkarin antisemitismin perinteeseen kuuluu myös koko Neuvostotasavallan leimaaminen juutalaisten tempaukseksi). Ylipäätään Bayer on ristiriitainen hahmo: unkarilais-kansallismielinen švaabi (Bayerin suku kuuluu Unkarin vanhaan saksalaisvähemmistöön) puolustaa oikeistolais-kristillisiä perusarvoja kielellä, joka kuhisee perinteisiä seksuaalisuuteen ja ruumiineritteisiin liittyviä ns. rumia sanoja.

Tuorein julkisuuspurskaus seurasi hallituksen äskettäistä päätöstä myöntää Bayerille korkea kunniamerkki, Unkarin Ansioritarikunnan risti. Oppositiopiireissä nousi äläkkä, ja 444.hu-uutisportaali tiedusteli suoraan Inhimillisten voimavarojen ministeriöltä, millä Bayer oli tämän kunnianosoituksen ansainnut. Vastausvuoro siirrettiin suoraan pääministerin kanslialle, mistä ministeri János Lázár ilmoitti:

Neuvostoliiton vankileireissä menehtyneiden muistoa vaalivan yhteisön aloitteesta Zsolt Bayer sai ansioistaan Unkarin Ansioritarikunnan ritariristin, tunnustuksena useiden kansallisten kysymysten selvittämisen ja edustamisen osalta, etenkin GULAG-vankileireihin joutuneiden kohtaloa sekä Transilvanian unkarilaisten elämää luotettavasti ja arvokkaasti esitelleelle journalistintyölleen.

Mikä tämä ”Gulagin uhrien muiston vaalijoiden” yhteisö sitten lieneekin, sen yhteys Bayeriin saattaa jotenkin liittyä Bayerin unkarinsaksalaiseen syntyperään. Neuvostoliiton vankileireille päätyi eri aikoina eri unkarilaisia: ainakin Neuvostoliittoon paenneita ja siellä Stalinin puhdistusten uhreiksi joutuneita kommunisteja sekä sodan aikana unkarilaisia sotavankeja. Oma merkittävä ryhmänsä olivat ns. ”pienen työn” uhrit: malenkij robotiin, kuten asia unkarilaisten pidginvenäjäksi ilmaistiin, raahattiin sodan jälkeen etenkin Unkarin saksalaisia muka fasisteina (siitä piittaamatta, että varsinaiset natsimieliset saksalaiset olivat enimmäkseen jo mobilisoituneet Saksan armeijaan tai paenneet sodan loppuvaiheissa Saksaan). ”Saksalaisten fasistien” jatkoksi kiintiötä täyteltiin muilla saksalaisnimisillä unkarilaisilla, usein juutalaisilla, tai ylipäätään kenellä hyvänsä paikallisten viranomaisten sopivaksi katsomilla henkilöillä. Venäjän pakkotyöleireille vietiin Unkarista ilmeisesti pitkästi toistasataatuhatta henkeä, joista noin puolet ei selvinnyt hengissä. Gulagin uhrien muiston vaaliminen on siis erittäin oikeutettua ja aiheellista – mutta tässä siitä näyttää tulleen poliittinen lyömäase.

Unkarin nykypolitiikassa neuvostojärjestelmän terroria käytetään Horthyn ajan ihmisoikeusrikkomusten (ja niihin niveltyvän natsiterrorin) suhteellistamiseen, puolusteluun ja vähättelemiseen. Tästähän on usein syytetty Budapestin terrorimuseota: Terror Háza esittää natsien ja kommunistien hirmuteot ikään kuin saman kolikon kääntöpuolina, yhdistäen molemmat vieraisiin vallanpitäjiin ja hämärtäen unkarilaisten oman syyllisyyden tapahtuneeseen. Ja kuinka ollakaan, Terror Házan johtaja, hovihistorioitsija Mária Schmidt esitti onnittelunsa oikein Facebookeitse:

kereszteslovag

Ritariristin sai ristiritari, joka ei salli meidän menettää arvojamme, perinteitämme, näkemyksiämme tai tervettä järkeämme! Tätäkin kautta onnittelen Zsolt Bayeria ritariristin johdosta!

Kaikkia Bayerin ansiot eivät kuitenkaan vakuuta. Kolmen päivän kuluessa ainakin kahdeksan nimekästä unkarilaista on palauttanut presidentin kansliaan aiemmin saamansa Ansioritarikunnan ristin ilmoittaen, etteivät halua tulla liitetyiksi samaan yhteyteen Zsolt Bayerin kanssa: oikeustieteilijä ja entinen parlamentin vähemmistöasiain asiamies Jenő Kaltenbach (hänkin muuten sukujuuriltaan Unkarin švaabeja), kemisti ja bioteknikko István Kenyeres, matemaatikko Bálint Tóth, kulttuuritoimittaja Péter Rózsa, hyväntekeväisyystoiminnassa ansioitunut liikemies András Polgár, historiantutkija Tamás Krausz, filosofi Ágnes Erdélyi sekä kuvanveistäjä ja korusuunnittelija Vladimir Péter. 444.hu-portaali piruilee: mikä mahtaa olla presidentti János Áderin salaisuus, kun hän on kolmessa päivässä saanut kahdeksan ritariristiä?

Lopuksi vielä armonisku: Unkarin juutalaisista uskonyhteisöistä suurin, MAZSIHISZ, esittää ironiset ”onnittelunsa”:

Meille ei tulisi mieleenkään ajatella, että hallitus pitäisi tunnustuksen arvoisena sitä, että joku johdonmukaisesti nimittelee eri mieltä olevia tuholaisiksi, jotka on hävitettävä, madoiksi tai täiksi. Ei tulisi mieleemmekään, että hallitus, Orbánin julistettua ”nollatoleranssin” antisemitismin suhteen, rupeaisi kannattamaan syrjiviä aatteita. Siksi meille on itsestään selvää, että lähimmäisemme Zsolt Bayer – toisin kuin pääministerin kanslia leikkisästi selitti – ei saanut korkeaa kunniamerkkiä journalistintyönsä ansiosta vaan siitä huolimatta.

Unkarin suurin hallituspuolue on nimittäin huomanut, että Zsolt Bayer, yksi puolueen perustajista, on elämässään menestynyt huonosti ja siksi huonolla tuulella. Valtio, jonka kansalaiset ovat tyytymättömiä ja huonosti menestyneitä, ei puolestaan voi olla todella menestyksekäs ja tyytyväinen. Puolue päätti aivan aiheellisesti, että Bayerin turhautunut manailu, hänen yksitotinen, hysteerinen ja säälittävä vihapuheensa ei vahingoita vain häntä itseään vaan koko julkista ilmapiiriä. Varmaan tästä syystä hallitus halusi virittää häntä parempaan, hilpeämpään tunnelmaan pienellä huomionosoituksella, joka ei edes maksa mitään.

Uskomme, että Zsolt Bayer, kuten kaikki muutkin, on Jumalan kuvaksi luotu ihmisolento ja ansaitsee lohdutuksen. Emme koskaan saa luopua siitä toivosta, että hän joskus lopettaa rutiininomaisen vihakiihotuksensa ja muuttuu kunnon ihmiseksi.

Unkarin juutalaisten uskonyhteisöjen liitto haluaisi täten ilmoittaa tukevansa hallituksen kasvatuksellisia ponnistuksia. Olemme luottavaisia, sillä Unkarissa on monia hyviä asioita, joiden palvelukseen palkittu voisi asettaa aikoinaan huomiota ansainneen tyylinsä. Toivome hänelle siis voimaa, terveyttä ja pitkää ikää, että hän ehtisi hyvittää kaiken sen mittaamattoman vahingon, jonka vuosien mittaan on kirjoituksillaan Unkarille tuottanut.

Päivitys: Kunniamerkkejään ovat ryhtyneet palauttamaan yhä useammat ansioituneet unkarilaiset. Aiemmin luetellusta kahdeksasta lukumäärä on tätä kirjoittaessani kasvanut 27:ään – 444.hu-sivusto perusti jatkuvasti päivittyvän ”ritariristinpalautuslaskurin”.


Urheiluhistoriaa

elokuu 1, 2016

Rion olympialaisia odotellessa muistellaan 80 vuoden takaisia Berliinin olympialaisia, jotka tunnetusti jäivät myös poliittisen propagandan historiaan. Natsi-Saksa lavasti upean spektaakkelin, jonka tarkoitus oli myös todistaa ”arjalaisen” rodun fyysinen ylivoimaisuus, Leni Riefenstahl ohjasi kuuluisat propagandaelokuvansa, joiden esteettistä perintöä on nähty kaikessa ihmisruumiin ja ruumiinkulttuurin kuvauksessa meidän aikamme mainoksiin ja musiikkivideoihin asti, Yhdysvaltain urheilijat marssivat avajaisissa Hitlerin aition ohi katsoen poispäin ja saivat palkkiokseen vihellyskonsertin. Hitlerin reaktiosta mustan amerikkalaisen pikajuoksijan Jesse Owensin voittoon taas kiertää erilaisia, ristiriitaisia tarinoita.

Unkarissa Berliinin vuoden 1936 tapahtumia on myös muisteltu niiden tuon ajan ikävien ilmiöiden kannalta, jotka tunnettiin myös Unkarissa. Ruumiinkulttuuri ja urheilullisen, voimakkaan yksilön palvonta nosti kaikkialla Euroopassa esiin myös rotuhygienian ja rasismin aatteita, pohdintaa siitä, ketkä ja millaiset ihmiset sopivat edustamaan meidän kansamme fyysistä kauneutta ja elinvoimaa – ja ketkä eivät. Ennen Berliinin olympialaisia Nemzet Szava (’Kansakunnan sana’) -niminen oikeistolehti oli kirjoittanut kitkerästi (sitaatti Népszabadságin viimevuotisesta artikkelista):

Unkarin olympiaedustajien nimilista kuhisee juutalaisia. Vieläpä valmentajistakin on juutalaisia suurin osa. Älkäämme siis odottako unkarilaisten menestystä Berliinissä, vaikka juutalainen lehdistö miten valehtelee menestyksen toiveista.

Modernin kilpaurheilun perinteet nousivat metsästävän, ratsastavan, taistelevan ja retkeilevän ylhäisön vapaa-ajanvietosta, toisaalta taas ensimmäisissä urheilijoissa saattoi olla kovan ruumiillisen työn karkaisemia rahvaanmiehiä. (Ainakin Suomessa ilmeisesti ensimmäiset kilpahiihtäjät olivat syrjäseutujen kansaa, jolle suksilla liikkuminen kuului vielä arkeen.) Juutalaisia, jotka tyypillisesti olivat kauppiaita ja käsityöläisiä, ei osattu yhdistää kumpaankaan näistä ryhmistä. Kuitenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun nouseva kaupunkikeskiluokka, joka Unkarissa(kin) oli paljolti juutalaista, otti myös erilaiset urheiluharrastukset innolla omakseen.

Yllä linkitetyn Népszabadság-lehden artikkelin mukaan jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä Unkarin yhdestätoista olympiakullasta viisi oli juutalaisten urheilijoiden tuomia. Juutalaisia huippu-urheilijoita oli lähes kaikissa lajeissa, ja erityisesti he kunnostautuivat miekkailussa. Tämä ehkä liittyy lajin opiskelijaperinteisiin. Keski-Euroopassa ylioppilaat perinteisesti harrastivat miekkailua ja olivat ylpeitä oikeudestaan kantaa miekkaa, juutalaisen keskiluokan yhteiskunnallinen nousu taas usein alkoi nimenomaan yliopistosta.

Miekkailija oli myös Ilona Elek (1907–1988), josta suosittu Facebook-henkilöhistorioitsija Krisztián Nyáry kirjoitti jo neljä vuotta sitten. Tarina kertoo, että Elek, lempinimeltään Csibi, joutui miekkailu-uralle melkein vahingossa. Hän opiskeli pianonsoittoa ja oli jo luopumassa miekkailuharrastuksestaan, koska opettajan mielestä se jäykisti rannetta liikaa. Sitten miekkailuseuran johtaja sattui näkemään Csibin salilla ja julisti, että tämän tytön on ehdottomasti jatkettava urheilua, sillä pianisteja aina riittää mutta tämäntasoinen miekkailija syntyy korkeintaan kerran sadassa vuodessa. Elek sai valmentajakseen kuuluisan italialaisen maestron Italo Santellin, joka totesi, että ”Csibi on primadonna”: hän saattaa suoriutua huonosti harjoituksissa, mutta yleisön edessä ei koskaan.

elek_ilona_portrc3a9

Ilona Elek, Unkarin historian ensimmäinen naispuolinen olympiavoittaja (kuva unkarinkielisestä Wikipediasta)

Berliinin olympialaisten lähestyessä antisemitismi ja juutalaisten urheilijoiden asema nousi polttavaksi kysymykseksi. Kansainvälisen olympiakomitean painostuksesta Saksan oli luvattava, että myös juutalaisille urheilijoille sallitaan kisoihin osallistuminen. Käytännössä kuitenkin juutalaisia urheiluseuroja ja urheilijoita järjestelmällisesti kiusattiin ja juutalaisten valmentautumista vaikeutettiin kisakarsintojen alla. KOK:n puheenjohtajan henkilökohtaisella puhuttelulla uhattuna Hitler lopulta suostui päästämään Saksan joukkueeseen yhden ”kiintiöjuutalaisen”, miekkailija Helene Mayerin, joka oli isän puolelta juutalaista syntyperää. Helene Mayer oli voittanut kultaa jo Amsterdamissa 1928 mutta natsien valtaannousun jälkeen paennut Amerikkaan. Nyt hänet, näin kertoo Nyáry, saatiin Saksan edustajaksi uhkailemalla, että kieltäytymisestä voisi olla ikäviä seurauksia hänen Saksaan jääneille omaisilleen.

Ilona Elek tunnettiin jääkylmistä hermoistaan, ja Berliinissä hän päihitti pahimmat kilpailijansa Helene Mayerin ja Itävallan Ellen Preissin niin nopeasti, ettei yleisö tuumannut perässä pysyä. Tässä Krisztián Nyáryn julkaisemassa kuvassa Elek seisoo florettimiekkailun palkinnonjaossa korkeimmalla korokkeella. Hänen takanaan Helene Mayer ojentaa kätensä natsitervehdykseen, kenties suojellakseen sukulaisiaan ikävyyksiltä, kun ei onnistunutkaan hankkimaan Saksalle kultaa.

elekilona

Berliinin olympialaiset olivat suurmenestys koko Unkarille: kymmenen kultamitalia, väkilukuun suhteutettuna kaikkein eniten, ja niistä Nemzet Szavan mielipidekirjoittajan häpeäksi viisi juutalaisille urheilijoille… Kisojen jälkeen Ilona Elek yritti lopettaa miekkailun. Hän oli nyt saavuttanut kaiken, mitä halusi, ja sitä paitsi Unkarissakin voimistuvan juutalaisvastaisuuden takia hänen olisi pitänyt vaihtaa seuraa. Vuotta myöhemmin hänet kuitenkin houkuteltiin palaamaan Pariisin maailmanmestaruuskilpailuihin. Siellä hän tosin hävisi henkilökohtaisen kilpailun Helene Mayerille, mutta voitti joukkuekultaa. Helene Mayer ei tämän kilpailun jälkeen enää palannut Saksaan vaan siirtyi takaisin Amerikkaan, Ilona Elek sitä vastoin jatkoi miekkailu-uraansa Unkarissa, kunnes juutalaislait estivät häneltä kilpailemisen kokonaan.

Toisin kuin monet juutalaiset aikalaisensa – esimerkiksi miekkailija Attila Petschauer (1904–1943), Amsterdamin ja Los Angelesin olympialaisten joukkuekultamitalisti, joka kidutettiin hengiltä työpalvelussa Venäjän rintamalla – Ilona Elek selvisi hengissä sodasta ja vainoista Budapestissa piileskellen. Sodan jälkeen hän palasi urheilu-uralleen, uusi olympiavoittonsa Lontoossa 1948 ja oli vähällä voittaa kultaa vielä Helsingissä 1952. Melbournen olympialaisiin häntä ei 49-vuotiaana enää huolittu, mutta hän toimi pitkään naisten florettijoukkueen valmentajana ja palasi myös musiikin pariin. Miekkailun ohella Ilona Elek oli itse asiassa koko ajan harrastanut säveltämistä ja kirjoittanut – näin kertoo unkarilainen Wikipedia – ainakin tanssimusiikkia. Budapestissa vuonna 1959 järjestettyihin miekkailun maailmanmestaruuskilpailuihin hän sävelsi juhlafanfaarin.

Ilona Elek sai päättää pitkän uransa tunnustettuna ja arvostettuna henkilönä kotimaassaan. Kaikki eivät olleet näin onnekkaita. Kun viime vuonna Unkarin juutalaismuseo järjesti teemanäyttelyn juutalaisten urheilijoiden saavutuksista, Népszabadság-lehti otti yhteyttä voimistelijamestari Ágnes Keletiin, Helsingin ja Melbournen olympialaisten viisinkertaiseen kultamitalistiin, joka jäi vuonna 1956 kisamatkalleen Australiaan ja on vuodesta 1957 lähtien elänyt Israelissa. Keleti vieraili Unkarissa lähtönsä jälkeen ensimmäistä kertaa vasta 1988, ja kerrotaan hänen tuolloin sanoneen vanhalle tuttavalle, joka ihasteli hänen ”kotiinpaluutaan”: ”Tämä ei ole minun kotimaani.” Nyt, viime vuonna, Israelin-kodistaan puhelimeen tavoitettu 92-vuotias Keleti kommentoi toimittajalle: ”Oikea kotimaani ei ole siellä, missä isäni ja perheeni tapettiin. Sitä ei voi unohtaa!”

Pannaanpa tähän loppuun vielä Népszabadságin jutusta yksi kuva tuosta edellä mainitusta näyttelystä: pikaluistelija István Wintnerin (1909–1944) rikki sahatut luistimet.

luistimet

Wintner, pikaluistelun Unkarin-mestari vuodelta 1932, oli vuonna 1941 lähdössä jäälle kansallisissa mestaruuskilpailuissa, kun huomasi, että joku oli ottanut hänen luistimensa kaapista ja sahannut ne pilalle. Luistimiin oli pantu lappu: ”Juutalaisilla ei ole sijaa Unkarin urheilussa.” Kaksi vuotta myöhemmin Wintner vietiin työpalveluun, kuten Petschauer ja monet muut, ja sille tielle hän jäi.

Näitä tarinoita sopii muistella esimerkiksi Rion olympialaisia katsellessa ja vaikkapa maahanmuuttajataustaisten urheilijoiden panosta pohtiessa. Antoisaa olympia-aikaa!

 


Soros jyrää meitin!

Touko 22, 2016

Itävallan presidentinvaalien tulos on tätä kirjoittaessani äärimmäisen täpärällä, ja kohta saa lisäksi ruveta pelkäämään suomalaisen uutisvirran täyttymistä kuvilla kalja-, voitonhuuma- ja testosteronitokkuraisten nuorukaisten pukuhuonejuhlista. Tässä ei nyt auta muu kuin paeta sen absurdin teatterin pariin, jota Unkarin poliittinen elämä tarjoaa.

Nimittäin: tuoreimman perjantaiaamuisen radio-”haastattelunsa” yhteydessä (haastattelu lainausmerkeissä, koska ilmeistä on, että oikeita ja hankalia kysymyksiä ei esitetä) pääministeri Orbán intoutui sellaiseen foliopipovauhtiin, että monet parkkiintuneetkaan unkarilaiset tuttavani eivät enää olleet uskoa korviaan. Jo pitkäänhän Unkarin hallitus on syyttänyt kaikista ongelmista Brysseliä, myös pakolaiskriisistä, ja tekeillä on pakolaisten ”pakkoasuttamista” (kényszerbetelepítés) eli EU:n turvapaikkakiintiöitä koskeva kansanäänestys, jota valmistelee jälleen kallis julistekampanja:

üzenjünk.jpg

”Lähetämme Brysseliin semmoisen viestin, että hekin sen ymmärtävät.”  Tämä Budapestin laitamilla Solymárissa otettu kuva julisteesta Unkarin nykytodellisuutta heijastavine ympäristöineen voitti 444.hu-sivuston lukijakilpailun ”elämä itse” -sarjan. (Kilpailussa kerättiin parhaita ”viestejä Brysseliin” eli muokkauksia kampanjajulisteen tekstiin, ja palkinnoille pääsivät esimerkiksi ”Lähetämme Brysseliin semmoisen viestin, että lähettäkööt lisää rahaa, sillä tämä julistekampanja maksaa ihan saatanasti” sekä ”Lähetämme Brysseliin semmoisen viestin, että isänmaa ei voi olla kakkosdivarissa”; jälkimmäinen viittaa pääministeri Orbánin kuuluisaan lausahdukseen ”isänmaa ei voi olla oppositiossa” sekä pääministerin kotikylässä toimivan jalkapalloakatemian joukkueen viimeaikaiseen surkeaan menestykseen.)

Mutta loputtomiin ei pelkkä Brysselin kasvottoman byrokratiakoneiston haukkuminenkaan riitä, vaan viholliskuvia ja vihollisia on saatava lisää. Ja mieluiten sellaisia, joilla on tutut (koukkunokkaiset…) kasvot. Rapakon takaa on viime aikoina kuulunut huolestuneita puheenvuoroja äärioikeiston noususta, Putinin vaikutusvallan kasvusta ja demokratian kriisistä eräissä Euroopan maissa. Siispä, kuten jo kerroin, pääministeri Orbán veti perjantaina foliohatun päähänsä ja antoi tulla. Tässä ääninäyte, jonka 444.hu-sivusto on julkaissut YouTubessa, kuvitettuna valokuvalla Orbánin ja Barack Obaman äskettäisestä tapaamisesta.

”Kiinnitän huomiotanne toiseen asiayhteyteen. Sillä amerikkalaisten (presidentinvaali)kampan…njan lisäksi Unkaria ja Puolaa, yleisemmin Keski-Eurooppaa koskevilla huomautuksilla on silti myös poliittinen sisältö. Nämä eivät ole satunnaisia lipsautuksia. Ja nämä lipsautukset… kannanotot ovat lisääntyneet pakolaiskriisin kuluessa. Ja (USA:n) demokraattipuolueen johtajien takana, sen tiedämme kaikki, meidän on pakko nähdä György Soros. Ja György Soros on julkistanut muslimien maahanmuuttoa Eurooppaan puolustavat kuusi teesiään, joissa hän julisti, että joka vuosi on otettava vastaan ainakin miljoona muslimia, että heille on taattava turvallinen reitti, ja että Euroopan kuuluu iloita tästä mahdollisuudesta eikä puolustautua sitä vastaan. Hän on myös sanonut, että jos se maksaakin paljon, hän kyllä luotottaa sen. Siispä täällä Keski-Euroopassa on olemassa taustamahti (háttérhatalom), se on yhdistettävissä György Sorosin nimeen, hän on Amerikan demokraattipuolueen tärkeimpiä rahoittajia. Siksi minun täytyy sanoa, että… suu on Clintonin mutta ääni György Sorosin. Ja kun Unkari on tässä, missä se maantieteellisesti sijaitsee, ja haluaa puolustaa kansallista suvereeniuttaan ja turvallisuuttaan, siksi me merkitsemme estettä tälle Sorosin amerikkalaiselle suunnitelmalle. Eikä sitä tulla toteuttamaan täällä niin kauan kuin Unkarilla on kansallinen (nemzeti) hallitus. Siispä näiden amerikkalaisten lipsautusten takana täytyy, voimme nähdä myös vakavamman yhteyden.
(Mikrofoniteline: ”Mutta jos taustalla on tämmöinen yhteys, siitä seuraa myös, että Eurooppa heikkenee heikkenemistään. Miksi se on Yhdysvaltain intresseissä?”)
En sotkeutuisi mihinkään salaliittoteorioihin. (!) Puhun vain tosiseikoista. Unkarin opposition voima on paljon mitättömämpi kuin Sorosin rahoittamien Unkarissa toimivien järjestöjen poliittinen vaikutusvalta. Tässä on taustamahti. Heitä ei kukaan ole valinnut, silti he jatkuvasti pyrkivät poliittiseen vaikutusvaltaan. Ja vaikuttavatkin poliittiseen päätöksentekoon, demokratian luonnollisten lakien mukaan. Mutta raha näille järjestöille, näille julkisuusfoorumeille tulee suurimmaksi osaksi György Sorosin taustamahtijärjestelmän kautta. Näin ei ole vain Unkarissa. Muissakin Keski-Euroopan maissa tämä ilmiö tunnetaan. Siitä ei ole tapana puhua, nytkään emme sitä ottaneet puheeksi me vaan presidentti Clinton, siksi ajattelin, että tässä on nyt hyvä syy lopultakin puhua tästä kysymyksestä: ketä, miten, millä lailla amerikkalaiset rahoittavat Unkarissa ja miten he haluavat vaikuttaa? Vastaus piilee mielestäni siinä, että on sellaisia amerikkalaisia, joita en nimittäisi ”Yhdysvalloiksi”, sehän on suuri maa, siellä on paljon valtakeskittymiä, on niitä, jotka edustavat sitä näkökantaa, että Euroopalle olisi hyväksi, jos muutama miljoona, kymmenen miljoonaa muslimia tulisi Eurooppaan. György Soros ihmisoikeusargumentteineen edustaa tätä näkökantaa. Unkari vastustaa sitä.

Ei sinänsä ole mitään uutta siinä, että Orbán arvostelee amerikkalaisia ja syyttää unkarilaissyntyistä talousmagnaatti ja suurmesenaatti Sorosia pakolaiskriisin hyväksikäytöstä Euroopan ”kansallisvaltioiden heikentämiseen”. Samaa Sorosia siis, joka järjestelmänvaihdoksen aikoihin tuki aktiivisesti silloista nuordemokraattista Fidesz-puoluetta ja jonka järjestämällä stipendillä nuori Viktor Orbán pääsi 1989–90 Oxfordiin opiskelemaan.

Samantapaista kuultiin jo viime syksynä, kun Soros julkisti kuuden kohdan ohjelmansa, jossa todellakin puhutaan jopa miljoonasta pakolaisesta (ei ”muslimista”) vuodessa – koko Eurooppaan, Euroopan yhteisesti sovituin järjestelyin ja vapaaehtoisuuden, ei ”pakkoasuttamisen” pohjalta. Ja Yhdysvaltain presidenttikampanjan kiihdyttämä keskustelu sai jo torstai-iltana ministeri János Lázárin tiedotustilaisuudessa pääministerin radiopuhetta ennakoiden julistamaan, että ”Amerikan hyökkäysten takana on György Soros.” Näin hehkutti hallitukselle uskollinen Pesti Srácok -verkkosivusto:

toezsdecapak_ellensege.png

”Amerikan hyökkäysten takana on György Soros, Viktor Orbán on pörssihain pahin vihollinen.”

Uutta on kuitenkin näin suorasukainen termin háttérhatalom ’taustamahti’ käyttö. Tätä sanaa nimittäin kuulee enimmäkseen mielenterveyden rajamailla liikkuvilta salaliittoteoreetikoilta, siis niiltä tyypeiltä, jotka uskovat illuminaattien tai ulkoavaruuden liskoihmisten lukevan ajatuksiamme, aiheuttavan suuronnettomuuksia jollakin salaisella superaseella tai myrkyttävän meitä kemikaalivanoillaan. Kannattaa myös huomata lähes näkymättömät viittaukset ”niihin”, joita on Amerikassa mutta jotka eivät suinkaan edusta kaikkia amerikkalaisia. Unkarilaisen antisemitismin tuntijat ja ennen kaikkea Orbánin kohdeyleisö kyllä ymmärtävät, mistä ja keistä on kysymys: siitä uskontokunnasta tai kansanryhmästä, johon myös Budapestissa 1930 silloin vielä Schwartz-nimiseen perheeseen syntynyt György Soros lukeutuu. Ja tietenkin tuo logiikan helmi: En nyt rupea sotkeutumaan mihinkään salaliittoteorioihin, kerronpa vain sen tosiasian, että on olemassa salaliitto meitä vastaan…

Viesti ymmärrettiin syvien rivien parissa, kuten Itävallan rajan lähellä Körmendissä nähtiin heti seuraavana päivänä eli lauantaina. Pienen paikkakunnan huoli turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen aiheuttamista vaaroista ei ota laantuakseen, vaikka viime postauksessa kuvattu ikkunavälikohtaus on yhä hämärän peitossa ja pormestari edelleenkin vakuuttaa, että väitteet urheilijatyttöjen ahdistelusta ovat täysin perusteettomia. Kansalaisfoorumeita kuitenkin järjestettiin, ja netissä leviävässä videopätkässä yksi huolestunut kansalainen nousi käyttämään puheenvuoron, jossa julisti, että ”Soros-Ykän palkkasotureista pitäisi tehdä loppu, ja sitten ei Unkarissa olisi näitä ongelmia”.

Viholliskuva on siis selvä: ne jyrää meitin! Perjantaisessa puheessaan Orbán kuvaili Länsi-Euroopan suurkaupunkeja, joiden yleiskuva on maahanmuuton johdosta täysin mullistunut, ja pelotteli, että Budapestissa on sama edessä. ”Meidän on puolustettava kulttuurimme homogeenisuutta!”  Mielenkiintoista kuitenkin, että kaikista iskulauseista ja avainsanoista ei ole pystytty sopimaan koko puoluejohdon kesken. Sunnuntaina nimittäin parlamentin puhemies László Kövér, joka myös tuntuu yhä kiihtyvällä vauhdilla siirtyvän omaan rinnakkaistodellisuuteensa, puhui radiossa vähemmistökansallisuuksien päivän johdosta ja näki uhkakuvan periaatteessa aivan päinvastaisella suunnalla. Kövérin mielestä käynnissä on ”systemaattinen psykologis-poliittinen sota maailmaa tähän asti koossa pitäneitä identiteettejä vastaan, massamaahanmuutolla pyritään synnyttämään kulttuurinsa menettänyt, homogenisoitu eurooppalainen populaatio”.

Myönnetään, maahanmuuton mukanaan tuomat monikulttuurisuuden haasteet voivat olla monessa suhteessa erilaisia kuin ne, mitä vanhojen vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseen liittyy. Mutta oliko se ”homogeenisuus” nyt ihanne vai vaara?  Mitä tarkoittaa ”oma kulttuuri”, ”vieras kulttuuri”, ”monikulttuurisuus” tai ”kulttuurittomuus”? Helppo vastata: tässä tapauksessa ei oikeastaan yhtään mitään, tai paremminkin mitä milloinkin.  Kun poliitikko puhuu kulttuurista, ehkä tosiaan kannattaisi poistaa se varmistin.


Lisää pystejä pystyyn

joulukuu 1, 2015

Siltä varalta että ei jollekulle vielä olisi tullut selväksi, miten pontevasti Unkarin nykyinen hallitus pyrkii jälleenrakentamaan 1920-1930-lukujen Horthyn Unkarin myöhäisfeodalistista, kristillis-konservatiivista ja revansistista (= Suur-Unkaria takaisin itkevää) hengenmaisemaa, tässä taas yksi esimerkki.

Orbánin hallitus on viime vuosina palauttanut kansakunnan kaapin päälle erinäisiä lähihistorian hahmoja, jotka koko sosialismin ajan olivat ”fasisteina” pannassa. Transilvanianunkarilaiset kansallisromanttiset kirjailijat Albert Wass ja József Nyirő ovat tästä tunnetuimpia esimerkkejä. Wass, upseeri ja herrasmies, aristokraattisukujen vesa, ei vain taistellut toisessa maailmansodassa saksalaisten rinnalla vaan hänen väitettiin myös syyllistyneen Transilvaniassa juutalaisten siviilien tapattamiseen, mistä hänet sodan jälkeen tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Wass oli kuitenkin pelastautunut länteen, lopulta Amerikkaan asti, missä hän kuoli 90-vuotiaana vuonna 1998. Wassin ihailijat kiistävät kiivaasti sekä sotarikokset että kaikki syytökset antisemitismistä; ainakin Wassin kuuluisaa kertomusta ”Rottien maanvaltaus” on kuitenkin jokseenkin mahdotonta lukea muuten kuin raivoisan juutalaisvastaisena allegoriana. 2000-luvulla Wassin mukaan on nimetty katuja ja pystytetty kymmeniä patsaita ympäri Unkaria. Fiksuimmat niistä osaavat puhua ja lausuvat pyynnöstä ohikulkijoille Wassin runoja.

József Nyirő, entinen katolinen pappi ja Transilvanian talonpoikien elämän tunteikas kuvaaja, on vähän hankalampi tapaus, koska hänen natsimielisyytensä on vielä ilmeisempää: hän toimi vuosina 1944-45 Unkarin ”nuoliristiläisten” (natsien) tynkäparlamentissa ja ihaili avoimesti Goebbelsiä. Nyirő kuoli maanpaossa Francon Espanjassa, ja hänen tuhkansa palauttamisesta kotomaan multiin syntyi muutama vuosi sitten pienoinen ulkopoliittinen konflikti Romanian ja Unkarin välille. Sekä Wass että Nyirő on nyttemmin otettu myös koulujen kirjallisuusoppimäärään, kriittisen älymystön marmatuksesta huolimatta.

Eivätkä kiistanalaiset rehabilitoitavat hahmot tähän lopu. Katolinen piispa Ottokár Prohászka ei ollut vain Unkarin katolisen kirkon merkittävimpiä teologis-yhteiskunnallisia ajattelijoita vaan myös raivoisa antisemitisti, jonka juutalaisvastaiset kirjoitukset väittämän mukaan inspiroivat myöhempiä vainoja (Prohászka kuoli jo 1927 eikä siis itse ollut suoranaisesti mukana Unkarin holokaustissa). Ja nyt on sitten vuorossa toinen omalla alallaan ansiokas mutta yhteiskunnallis-poliittisten mielipiteidensä takia hyvin ongelmallinen henkilö: historiantutkija Bálint Hóman, jolle Székesfehérvárissa puuhataan patsasta – aloite on yksityisten kansalaisten, mutta oikeusministeriö on jo myöntänyt patsaan pystyttämiseen 15 miljoonaa forinttia.

Bálint Hóman ei liene nykyään kansainvälisesti kovin tunnettu nimi ainakaan muualla kuin Unkarin historian tutkijoiden parissa. Hän syntyi 1885 pääkaupunkilaiseen älymystöperheeseen (isä oli klassisen filologian professori), opiskeli ja tutki Unkarin historiaa, toimi muun muassa Unkarin Kansallismuseon johtajana ja kirjoitti yhdessä Gyula Szekfűn kanssa Unkarin historian, joka pitkään oli tunnetuin ja tärkein alansa kansallisjärkäle, se perusteos, joka löytyi jokaisen sivistyneen unkarilaisen kirjahyllystä. Tiedemiehenä hänen ansionsa ovat kiistämättömät, ja ne tunnustettiin jo vuonna 1929 Unkarin Tiedeakatemian jäsenyydellä. Ongelmana onkin Hómanin poliittinen profiili.

Bálint Hóman toimi (enimmäkseen) opetus- ja uskontoasiain ministerinä useissa hallituksissa 1930-luvun alusta vuoteen 1942 ja edusti tinkimättömän saksalaismielistä linjaa. Samaan tapaan kuin piispa Prohászka hän puhui pontevasti köyhien unkarilaisten talonpoikaisnuorten tukemisen ja kouluttamisen puolesta, kehitti stipendi- ja tukijärjestelmiä. Opetuksen sisältöjä hän pyrki ohjaamaan entistä vankemmin kansallismielis-kristilliseen suuntaan. Tähän kristillis-kansallismieliseen kehikkoon taas Sentroopassa nimenomaisesti eivät sisälly juutalaiset. Hóman vaati juutalaislakien tiukentamista, siis syrjintälakien, jotka Unkarissa jo ennestään olivat Nürnbergin rotulakejakin tiukemmat. Kun ns. toinen juutalaislaki ei erikseen rajoittanut juutalaisten opiskelua oppikouluissa, Hóman opetusministerinä pani toimeen asianmukaiset järjestelyt, jopa siten, että niissä muutamissa oppikouluissa, joissa juutalaisia oli liian paljon numerus clausuksella rajoitettavaksi, heidät segregoitiin omille luokilleen. Historioitsija Mária M. Kovácsin mukaan Hóman oli ”avainhenkilö siinä prosessissa, jossa Unkarin yhteiskunta totutettiin siihen, että juutalaisia saa valtion siunauksella nöyryyttää ja vainota” – näin kirjoittaa index.hu-uutissivuston Hóman-kiistaa selostava artikkeli.

Niin kuin monet muutkin Horthyn Unkarin merkkimiehet, Hóman ei yksityishenkilönä ollut mikään murhanhimoinen raivonatsi vaan vain saksalaisen kulttuurin ihailija ja oikeistokonservatiivi, sivistynyt herrasmies-antisemitisti. ”Monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”; hän ilmeisesti auttoi pelastamaan tutkijakollegansa Szekfűn juutalaisen puolison hengen, ja keskitysleirien joukkomurhia hän ei suostunut uskomaan todeksi saati että olisi semmoisesta raakuudesta tykännyt, jos olisi sitä joutunut näkemään. Hómanin aatemaailmassa vain juutalaiset eivät kerta kaikkiaan sopineet osaksi kristillistä Unkarin kansakuntaa, ja vaikutusvaltaisena poliitikkona hän pystyi myös ohjaamaan päätöksentekoa tämänsuuntaisesti. Sodan loppuvaiheissa hän pakeni Szálasin nuoliristiläishallituksen mukana länteen, joutui amerikkalaisten vangiksi, jotka palauttivat hänet Unkariin, missä kansantuomioistuin vuonna 1946 tuomitsi hänet sotarikollisena elinkautiseen vankeuteen. Unkarin Tiedeakatemia erotti hänet jäsenyydestään. Hóman kuoli terveys vankeuden murtamana jo 1951.

Kuten odottaa saattaa, viime vuosina on katsottu ajan koittaneen myös Hómanin maineenpalautukselle. Ja tietenkin hallituksen perustaman Veritas-historiantutkimusinstituutin edustajan mielestä Hóman on patsaansa ansainnut, koska hänen ansionsa kaikesta huolimatta painavat hänen toimintansa negatiivisia puolia enemmän. Keväällä Hómanin sotarikostuomio kumottiin oikeudessa, pitkällisen kamppailun päätteeksi, jonka yhtenä pääpuuhamiehenä oli ollut entinen Fidesz-kansanedustaja István ”Naiset kotiin ja synnyttämään siitä, niin ette saa turpiinne” Varga. Tuomion kumoamisen voi kyllä hyväksyä normaalilla eurooppalaisella oikeustajulla, sillä – vähän samaan tapaan kuin Suomen sodanjälkeiset sotasyyllisyystuomiot – tämä tuomio tietenkin oli edustanut aikansa reaalisosialistista oikeusfilosofiaa, jolle Neuvostoliiton vastaisten tekojen jälkikäteinen kriminalisoiminen ei ollut mikään ongelma. Mutta eri asia on, pitäisikö Hómanille palauttaa Unkarin tiedeakatemian jäsenyys – toisin sanoen, katsotaanko tiedeakatemian jäsenyyden merkitsevän paitsi tieteellisiä ansioita myös jonkinlaista moraalis-yhteiskunnallista esikuvallisuutta, asemaa kansakunnan kaapin päällä. Ja edelleen aivan oma kysymyksensä on, pitäisikö Hómanille pystyttää patsas.

homanjo_custom_606x601

Magyar Narancs -sivuston kuvassa patsaan luonnos on sijoitettu suunnitellulle paikalleen Székesfehérvárin kaupunginkirjaston arkadien alle. Hóman on kuvattu ikäpolvensa isänmaallisten herrojen juhla-asussa (díszmagyar), 1800-luvun kansallisromantiikan luomuksessa, johon kuuluu miekka, sulkahattu, viitta ja runsaasti kultapunoksia ja kaluunoita.

Székesfehérváriin joulukuun 29:ntenä, Hómanin syntymän 130:ntenä vuosipäivänä pystytettäväksi suunniteltu patsas on jo kohdannut tiukkaa vastarintaa. Paheksuntansa ovat ilmaisseet erinäiset älymystön ja eri taiteenlajien sekä median edustajat, Yhdysvaltain suurlähettiläs Colleen ”Kauniit ja rohkeat” Bell, joka lyhyen kuherruskuukauden jälkeen näyttää muutenkin aktivoituneen (tai tulleen aktivoiduksi) arvostelemaan isäntämaansa meininkejä, sekä Unkarin suurin juutalainen uskonyhteisö Mazsihisz. Viime viikonloppuna kansalaisaktivistit tempaisivat. Magyar Narancs -sivuston mukaan ryhmä Eleven Emlékmű (‘Elävä muistomerkki’) pystytti patsaan suunnitellulle paikalle oman vaihtoehtomuistomerkkinsä, installaation, jonka telineessä oli nähtävillä suunnitellun patsaan siluettikuvan lisäksi valokuvia ja aikalaisdokumentteja. Rakennelman ympärille sijoiteltiin kiviä ja kynttilöitä, samaan tapaan kuin kansalaiset ovat tehneet Budapestissa rakentaessaan kiistellyn saksalaismiehityksen muistomerkin ympärille omaa vaihtoehtoista muistoesinekenttäänsä. Sen edessä kaksi vastatusten asetettua tuolia symboloi kipeästi kaivattavaa vapaata kansalaiskeskustelua.

homan2

Kuva Magyar Narancsin jutusta, alun perin: Csaba Nemes, Facebook

Kun viime viikkoina olen tullut paljon miettineeksi Suomen viimeaikaisia poliittisia kehityksiä, olen monesti hakenut huoliini lohtua vertaamalla Suomea Unkariin: moni asia on sentään meillä vielä paremmin. Ja on ollut jo suuren osan 1900-luvusta. Paitsi että meiltä jäi omakohtaisesti kokematta sodanjälkeinen stalinismi ja reaalisosialismi kovemmissa ja pehmommissa muodoissaan, jo sitä ennen Suomen päättäjät olivat jotenkin onnistuneet pitämään selvemmän hajuraon Natsi-Saksaan (joka myös ennen talvisotaa kaikessa rauhassa jätti meidät Neuvostoliiton etupiiriin). Meillä ei ollut sentrooppalaisen antisemitismin vahvaa perinnettä (eipä tietenkään voinutkaan olla, kun aikaisemman tiukan maahanmuuttopolitiikan ”ansiosta” suurin osa kansasta tunsi juutalaiset vain raamatunhistoriasta), meillä ei säädetty syrjintälakeja saati tahallaan tapatettu omia kansalaisia. Eivätkä siksi myöskään monet periaatteessa hyväätarkoittavat ja kiltit kamarioppineet päätyneet joukkomurhien taustavoimiksi.

En ole historiantutkija enkä näiden asioiden asiantuntija, enkä rupea spekuloimaan, miten lähellä tämmöinen olisi ollut. Mutta jos Suomen olisi käynyt kuten Unkarin, sopii miettiä, mitä osaa siinä olisivat voineet esittää monet aikansa sivistyneet kansallismieliset ja konservatiiviset suomalaiset herrasmiehet, poliitikot, taiteilijat ja tieteilijät. Ihmiset, jotka 1930-luvulla itsestäänselvästi ja aivan oikeutetusti arvostivat Saksaa Euroopan johtavana kulttuurivaltiona ja siksi sulkivat silmänsä niiltä ihmisoikeuksien loukkauksilta, joita Hitlerin Kolmannessa valtakunnassa tapahtui yllin kyllin jo ennen tuhoamisleirien käynnistymistä. Ihmiset, jotka – edelleenkin tietyssä mielessä oikeutetusti – antoivat arvoa Suomen ja Saksan vanhoille kulttuurisuhteille ja ”kohtalonyhteydelle”. Ihmiset, joiden ”parhaista ystävistä monet” jne., jotka ”eivät olleet natseja mutta…”. Sodanjälkeisessä Neuvosto-Suomessa Yrjö Kilpisen yksinlaulut ja V. A. Koskenniemen runot olisivat varmasti olleet pannassa, ja Maila Talviota olisivat vasta viime aikoina ennakkoluulottomimmat naiskirjallisuudentutkijat ruvenneet kaivamaan unohduksesta. Mihin kaikkeen suomalaiset kulttuurihenkilöt olisivat voineet joutua tai mennä mukaan, jos paha paikka olisi tullut, ja kenen kaikkien maineenpalautuksesta ja patsashankkeista mahdettaisiin nyt käydä veristä poliittista vääntöä?


Öyh röyh!

marraskuu 2, 2015

Maailma on pieni ja Eurooppa ainakin. Tämänhetkinen pakolaiskriisi nostaa kaikkialla esiin samannäköistä, usein epätoivoisesti sisäsiistiä imagoaan varjelevien populistipuolueiden suojissa kytevää öyhötystä. Feikkiuutisia ja rasistiyleisöä houkuttelevia perättömiä somejuoruja, joita pääsääntöisesti tarjoilevat ”valtamediaa” vastustavat ”sensuroimattomat” saitit mutta joita välillä myös ns. vakavasti otettavat tahot haksahtavat levittämään, pelottelukampanjoita, joiden juuret saattavat juontaa myös Kremlin rahoittamiin disinformaatiotehtaisiin. Ja aina välillä jostain kuplahtaa niin vastenmielinen ”mielipideröyhtäys”, että siihen on pakko jopa röyhtäilijän oman porukan ruveta reagoimaan.

Tuon termin ”mielipideröyhtäys” olen vapaasti kääntänyt Der Standard -lehdessä ilmestyneestä Michael Völkerin mielipidekirjoituksesta. Kirjoituksen aiheena on Itävallan viime päivien puhutuin röyhtäilijä, ”perusitävaltalaisen” FPÖ:n kansanedustaja Susanne Winter, joka on jo pitkään ollut puolueensa tunnetuimpia rasistisia möläyttelijöitä (se ei ole vähän se). Ensi kertaa maanlaajuiseen kuuluisuuteen Winter nousi Falter-lehden haastattelussa vuonna 2007. Hän oli huomauttanut tummaihoiselle miehelle, että tämä oli heitetty ravintolasta vain siksi, että hänellä oli ”geeneissään jotakin, minkä vuoksi hänellä on liian vähän itsehillintää ja liikaa ylemmyydentunnetta toisenvärisiä kohtaan”, ja todennut myös, että ”neekeri”-sanan rasistisuus on makuasia – hän ei suostu alistumaan mihinkään poliittiseen korrektiuteen. Samassa lehtijutussa Winter, jota kovisteltiin hänen yhteyksistään holokaustin kiistäjänä tuomittuun Walter Ochensbergeriin, kuittasi, että ”minun historiakuvani on minun yksityisasiani”. (Tässä käytetään ns. Barbara Rosenkranz -metodia: tiedän, että holokaustin kiistäminen on laissa kielletty, joten en rupea sitä tässä julkisesti kiistämään, mutta oma väki kyllä tietää, mitä tarkoitan.)

Vuonna 2008 Winter innostui useisiin muslimeja loukanneisiin möläytyksiin: Muhammed ei ollut minkään varsinaisen uskonnon perustaja vaan sotapäällikkö ja pedofiili, muslimimiesten parissa lasten hyväksikäyttö on laajalle levinnyttä, ja – tämän väitteen Winter siirsi poikansa, FPÖ:n nuorisoaktivistin nimiin, jota hän oli vain halunnut puolustaa vaikka ei ”sisällöllisesti” ollutkaan aivan sama mieltä – Grazin kaupunginpuistoon pitäisi perustaa eläinbordelli, jossa muslimimiehet voisivat asioida ettei heidän tarvitsisi ahdistella itävaltalaisia tyttöjä. Tästä Winter joutui lopulta leivättömän pöydän ääreen, sai  24.000 euron sakot sekä kolme kuukautta ehdollista vankeutta kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta ja uskonnon halventamisesta.

Vähän samaan tapaan siis kuin meillä Jussi Halla-aho. Mutta niin akateemisesti koulutettu ihminen kuin onkin (tai siis keskieurooppalaisittain oikeustieteen ”tohtori”), Susanne-rouva ei profiililtaan ole varovaisen ironisesti muotoileva älykkö ja hienovarainen manipuloija vaan lähes teuvohakkaraistyylinen iloinen öyhöttäjä, jonka Facebook-seinä tarjoaa myös eräänlaista tahatonta huumoria. Taannoin Winter julisti Facebookissa ilmastonmuutoksen olevan pelkkä ”ideologiseen pseudotieteeseen” perustuva ”valherakennelma”. Tästä hyvästä hän oli ehdolla saksalaisen skeptikkoyhdistyksen GWUP:n antipalkinnon ”Kultainen lauta” saajaksi. (Palkinnon nimi viittaa sanontaan ein Brett vor dem Kopf haben: ‘lauta silmillä’ on silmälappuja tai ns. lautaiestä kantavalla härällä eli vertauskuvallisesti ihmisellä, joka ei näe tai pysty kunnolla tajuamaan asioita, siis joka on, suomeksi ilmaisten, kuin lautapää härkä.)

Mutta tämä tuorein röyhtäys siis. Susanne Winterin Facebook-seinällä ryhtyi muutama päivä sitten muuan aateveli esittämään tämänhetkisestä kriisitilanteesta perinteistä tulkintaa, samoilla linjoilla, joita hieman peitellymmin on viimeperjantaisessa puheessaan esitellyt Unkarin pääministeri Orbán. Pakolaiskriisi ei ole (vain) sodan ja taitamattoman maahanmuuttopolitiikan syytä, vaan Länsi-Euroopan ja Amerikan ”kosmopoliittiset” verkostot ovat masinoineet koko pakolaistulvan tuhotakseen kansallismielisten kansallisvaltioiden Euroopan. ”Kosmopoliitti” tarkoittaa unkarilaisessa kielenkäytössä käytännössä samaa kuin ”juutalainen”, lisäksi Orbán nimeltä mainitsi yhden perinteisen antisemitistien syntipukin, amerikkalais-unkarilais-juutalaisen suursijoittaja-mesenaatti György/George Sorosin. Winterin Facebook-seinällä asia ilmaistiin vielä suoremmin.

oehlmann-winter

Hans-Jörg Oehlmann: Ongelmana ovat sionistiset rahajuutalaiset kautta maailman. Eurooppa ja etenkin Saksa saavat nyt sionistisilta juutalaisilta ja etenkin USA:n rikkailta sionistijuutalaisilta maksun Euroopan vuosisataisista juutalaisvainoista. Eurooppa ja etenkin Saksa on nyt sionististen juutalaisten mielestä suljettava lopullisesti ulos taloudellisesta kilpailusta USA:n kanssa.

Susanne Winter: …. [ylipitkät pistejonot ovat rouva Winterin FB-päivityksissä tyypillisiä] ihanaa, että viette sanat suustani 😉 . On paljon, mitä en saa kirjoittaa, siksi minua ilahduttaa sitäkin enemmän, että vielä on rohkeita, riippumattomia ihmisiä!

Nyt oli kuitenkin jokin raja ylitetty. Mustien ja muslimien solvaaminen on valitettavasti jollakin tasolla yhä hyväksyttyä, koska sen suhteen ei Sentroopassa ole vielä nähty katastrofia ja täydellistä umpikujaa. Sitä vastoin Kolmannen valtakunnan ja sen Untergangin yhteydessä on sentään edes jollain tasolla lopultakin opittu, mitä juutalaisviha merkitsee ja mihin se johtaa, ja tämän asian käsittelemiseen on, niin ikävää kuin se rouva Winterin kaltaisille ”rohkeille ja riippumattomille” ihmisille onkin, historiallisista syistä täytynyt kehittää lait ja muut alan vehkeet. FPÖ:n puoluesihteeri Herbert Kickl jyrähti, että antisemitismi ei FPÖ:ssä tule kuuloonkaan, ja nyt Winteriä uhkaa puolueesta erottaminen. Kohtalokkaalla FB-seinällään Winter parka avautuu ja uhriutuu:

opfer

Hyvät naiset ja herrat, kunnioitetut FB-sivuni lukijat, arvoisat journalistit!

Olen juuri kuullut uusimmat minua ja FB-päivitystäni koskevat uutiset, ja säästääkseni teiltä soittamisen vaivan haluaisin todeta seuraavat seikat:

A) Minulle tärkein toteamus: olen vapaa, ajatteleva ihminen ja totean siksi nyt ja vastaisen varalle…. antisemitistinen ajattelu OLI, ON ja ON OLEVA minulle aina täysin vastenmielistä enkä tue tätä ajattelutapaa! Tuomitsen ja torjun sekä henkisen että fyysisen väkivallan ja siten myös sanojen, minun sanojeni vääristelyn…… Ja tämä kaikki riippumatta siitä, mihin poliittiseen puolueeseen sijoitun.

B) Päivitykselläni halusin ainoastaan nostaa keskusteltavaksi Orbanin kannanoton.

C) JA….. anteeksi minun lienee pyydettävä sitä, että jätin sivulleni tämän vierailijan kommentin enkä heti poistanut sitä. Kyllä, se oli virhe, mutta virheitä tekee jokainen ihminen….. joka on virheitä vailla, heittäköön ensimmäisen kiven.

Monet teistä tuntevat minut myös henkilökohtaisista kontakteista ja kohtaamisista, ja siksi pyydän TEITÄ….. päättäkää vain TE ITSE, ovatko minua vastaan esitetyt syytteet paikkansapitäviä ja oikeudenmukaisia.

Kiittäen

teidän Susanne Winter

Yhyy. Viimeisen sanan saakoon kuitenkin satiirinen Die Tagespresse, jonka vitsiuutisessa puheenvuoron saa isäm maallisten elämäm koululaisten sankari, puoluejohtaja HC Strache:

Selvin sanoin reagoi tänään FPÖ:n johtaja Strache kansanedustajansa Susanne Winterin pahennusta herättäneeseen Facebook-päivitykseen. Hänen mukaansa päivitys, jossa tuetaan antisemitististä ajattelutapaa, on ”täysin tuomittava”, sillä se ei sisältänyt ainuttakaan oikeinkirjoitusvirhettä. Myös Winterin puolueesta erottaminen on Strachen mukaan nyt harkinnassa.

”Tällasille sisällöille ei FPÖ:ssä todellakaan ole siaa”, ilmoitti Strache kannanotossaan omalla Facebook-sivullaan. ”Kaikki tietävät että Vapaus puolue ei hyväksy oikein kirjoitusta, joka on oire viher vasemmiston kukkahattu tätien soluttautumisesta meidän koulutus järjestelmään. Kyseinen FB päivitys oli valitettava yksittäis tapaus.”

Ennen lopullisten johtopäätösten tekoa Strache haluaa kuitenkin selvittää, missä oloissa kyseinen päivitys syntyi. ”Oliko hän selvin päin? Oliko hänellä autocorrect vahingossa päällä? Mikä on voinut johtaa tähän ylilyöntiin?” hän kysyy.

Välittömänä turvatoimena Strache on antanut kytkeä alkolukot kaikkien FPÖ:n toimihenkilöiden tietokoneisiin ja älypuhelimiin. ”FB-päivityksen pääsee kirjoittamaan vasta alkotestin jälkeen. Jos veressä on vähemmän kuin yksi promille, järjestelmä estää pääsyn.”


Menneisyyden käsittelyä

tammikuu 28, 2015

Eilen on muisteltu Auschwitzin vapauttamisen 70-vuosipäivää ja sen johdosta haastateltu sitä viimeistä eloonjääneiden sukupolvea, joka vielä pystyy tuosta kaikesta kertomaan. Unkarilainen origo.hu-uutisportaali julkaisi pysäyttävän haastattelun, jota lämpimästi suosittelen kaikkien unkarintaitoisten luettavaksi. Éva Fahidi, noin yhdeksänkymmentävuotias mutta vielä ihailtavan virkeä ja reipas vanha rouva, vietti mukavan ja turvatun lapsuuden varsin tavallisessa unkarilaisessa keskiluokkaisessa perheessä. Perhe oli juutalainen mutta juutalaiseen uskontoon ja perinteeseen sillä ei ollut kovin vahvaa sidosta, itse asiassa koko perhe otti katolisen kasteen vuonna 1936 Évan ollessa 11-vuotias. (Kuten asia unkariksi tyylikkäästi ilmaistaan: kikeresztelkedtünk, sananmukaisesti ”ristiydyimme ulos”.) Tarina on tyypillinen: myös tässä perheessä uskottiin, että Unkarin juutalaisille ei tapahtuisi mitään pahaa, vaikka ”olisimme voineet tietää, jos olisimme halunneet” – osa suvusta asui Slovakian puolella rajaa, ja siellä juutalaisten kyyditykset alkoivat jo pari vuotta ennen kuin Unkarissa.

Myös Éva Fahidin perhe pakattiin karjavaunuun ja vietiin Auschwitziin, missä kammottavan junamatkan jälkeen ensin miehet ja naiset erotettiin toisistaan, sitten lapset ja vanhukset työkykyisestä joukosta. Ystävällinen ja komea upseeri – vasta myöhemmin selvisi, että hän oli itse kuolemanenkeli, tohtori Mengele – tuli kysymään, ovatko Éva ja hänen nuorempi sisarensa kaksoset, ja kun Éva vastasi kieltävästi, jono katkaistiin juuri sisarusten välistä. Leiriin marssitetuille vangeille kerrottiin, että vanhukset ja lapset matkasta väsyneinä kuljetettaisiin erikseen kuorma-autoilla perille, ja vasta muutamia päiviä myöhemmin Éva tovereineen sai tietää totuuden ”kapolta” eli luottovangilta, joka tylysti osoitti sormellaan krematorion piipusta tupruavaa savua: siellä ne teidän perheenjäsenenne ovat. ”Järjellään sen tiesi, että se on totta, mutta silti emme kyenneet uskomaan.”

Éva Fahidin perheestä palasi kotiin hänen lisäkseen vain yksi täti. Tämä oli lääkäri ja selvisi leiriltä hengissä ammattinsa ansiosta mutta sai ilmeisesti niin syvät henkiset vammat, että muutamia vuosia sodan jälkeen teki itsemurhan. Éva itse pelastui luultavasti siksi, ettei joutunut viettämään Auschwitzissa kuin muutaman viikon; sen jälkeen hänet muiden nuorten ja vahvojen vankien kanssa vietiin Buchenwaldin leirin yhteydessä toimivaan työleiriin sotatarvikkeita valmistamaan. Leirin komentaja oli selväjärkinen vanha herra, joka ymmärsi, mitä tuleman piti (ja selvisikin sodan jälkeen muutaman vuoden vankeustuomiolla). Puna-armeijan lähestyessä hän tyhjensi leirin ja lähetti vangit marssimaan kohti lähestyvää rintamaa, ja kapeaa puusiltaa (”nomen est omen”, Éva toteaa, Fahidi tarkoittaa ”puusiltalainen”) ylitettäessä syntyneessä sekasorrossa 40-kiloiseksi laihtunut Éva, joka ei enää jaksanut kulkea, onnistui jättäytymään joukosta.

Nuori ja vahva kun oli, Éva aloitti toivuttuaan ja kotiin palattuaan uuden elämän, meni naimisiin ja sulki leirimuistot pois mielestään. Vuosikymmeniin hän ei unissaankaan muistanut koko Auschwitzia. Sitten vuonna 1989 entisen työleirin eloonjääneet vangit kutsuttiin muistotilaisuuteen, saksalaisen pikkukaupungin viranomaiset kestitsivät vieraita kuin piispaa pappilassa ja paikallisen museon johtajan pyynnöstä Éva Fahidi kirjoitti kokemuksistaan lyhyen muisteluksen. Lopullinen ”läpimurto” tapahtui vuonna 2003, kun Éva 59 vuoden jälkeen uudelleen vieraili Auschwitzissa ja tajusi, että hänen tehtävänsä on kertoa kokemuksistaan nuoremmille polville. Hän on kirjoittanut perheensä kohtaloista romaanin Anima rerum – A dolgok lelke ‘Asioiden (tai: esineiden) sielu’ ja kiertää nykyään kouluissa kertomassa nuorisolle holokaustin todellisuudesta. Saksalaiseen koulunuorisoon verrattuna, jolle nämä asiat nykyään systemaattisesti opetetaan, ”unkarilaisilla koululaisilla ei yleensä ole minkäänlaisia tietoja tästä, vain perhetausta ratkaisee, onko heillä ennakkoluuloja vai ei. Mutta samalla he ovat tämän asian suhteen hyvin avoimia ja kiinnostuneita.”

Niinpä. Unkarissa ei vahva paikallisen antisemitismin perinne ilmeisesti missään vaiheessa täysin katkennut. Éva Fahidi muistelee, miten hän sodan jälkeen kotikaupunkiinsa Debreceniin palattuaan meni ensi kertaa torille ostoksille ja kuuli siellä selkänsä takana jonkun möläyttävän: ”Niitä on tullut takaisin enemmän kuin täältä lähtikään.” Usko ”juutalaiskysymykseen”, siis se ajatus, että juutalaisia on ”liikaa” ja niillä on ”liikaa vaikutusvaltaa”, on elänyt Unkarissa vahvana vähintään toistasataa vuotta eikä järkiperusteista piittaa. Ei myöskään siitä, että Unkarin juutalaiset ovat 1800-luvulta lähtien voimakkaasti assimiloituneet ja ottaneet unkarin kielen, unkarilaisen kulttuurin ja  kansallismielisyyden omaksi asiakseen.

Oikeastaan rupesin kirjoittamaan tätä koko postausta vain voidakseni julkaista tämän kuuluisan valokuvan, johon koko tämä tilanne tiivistyy. Asemalaiturilla karjavaunun vieressä seisoo kaksi surullista poikaa, yllään ns. Bocskai-takit. Kansallisromanttis-operettisotilaallinen tyyli, jota Unkarissa jostakin syystä ruvettiin 1500-1600-luvun taitteessa vaikuttaneen István Bocskain, Transilvanian ruhtinaan ja vapaustaistelijan mukaan nimittämään Bocskai-puvuksi, oli maailmansotien välisenä aikana kansallismielisen porvariston suosiossa. Myös näiden poikien perheessä oltiin isänmaallisia unkarilaisia – mutta kauniiseen kaluunatakkiin piti silti ommella keltainen tähti, ja poikien tie ilmeisesti päättyi sinne, minne yli neljänsadantuhannen muunkin Unkarin juutalaisen. Auschwitzin juutalaisista uhreista suhteessa suurin osa oli unkarilaisia.

bocskais

***

Unkarilaissyntyinen journalisti Paul Lendvai siteerasi Der Standard -lehden kolumnissaan Saksan liittopresidentin Joachim Gauckin sanoja: ”Me emme ole vastuussa menneisyydestämme, vain siitä, miten sitä käsitellään.” Nyt kun viimeisetkään todelliset syylliset eivät kohta enää ole maallisen oikeuden tavoitettavissa, luulisi, että menneisyyden kauhuja lopultakin pystyttäisiin käsittelemään asiallisesti. Ilmeisesti ne kuitenkin yhä kietoutuvat päivänpoliittisiin intohimoihin. Näin ainakin Unkarissa, missä holokaustiin johtaneiden tapahtumien käsittelystä on taas puhjennut uusi Historikerstreit.

Kiistan keskipisteessä on historiantutkija Krisztián Ungváry ja hänen tässäkin blogissa esitelty laaja tutkimuksensa A Horthy-rendszer mérlege (‘Horthy-järjestelmän tilinpäätös’). Kirja sai Unkarin tiedeakatemian palkinnon ja ilmeisesti Ungváry on sen perusteella hakemassa ns. akatemiatohtorin arvoa. (Koska tavallinen tohtorintutkinto Unkarissa on tuommoinen, hm, keskieurooppalainen juttu, järjestelmään on vanhan ”pikkutohtorin” lisäksi jo iät ajat kuulunut ”akatemia-” eli ”iso tohtorinarvo”, jonka yleensä saavuttavat vasta varttuneet tieteenharjoittajat merkittävän elämäntyön jälkeen.) Nyt nuori jatko-opiskelija Dániel Bolgár hyökkää Ungváryn kimppuun syyttäen häntä ensin metodivirheistä, sitten peräti plagioinnista. Index-uutisportaalin  mukaan asiasta tekee hieman merkillisen se, että plagioinnin ”uhrit”, tutkijakollegat Mária M. Kovács ja Péter Bihari, itse kiistävät syytteet ja kehuvat Ungváryn tutkimusta. Tietenkään kaikki teoksen saama kritiikki ei ole ollut pelkästään myönteistä, ja Ungvárya on moitittu käsitteistön epäselvyydestä ja jopa poliittisen journalismin sekoittamisesta historiantutkimukseen. Mutta tosiasioiden vääristelystä tai vakavista rikkomuksista hyvää tieteellistä käytäntöä vastaan häntä ei vielä ole kukaan muu syyttänyt.

Indexin toimittaja on myös seurannut jälkiä, jotka johtavat sylttytehtaalle. Ungvárya poikkeuksellisen häijysti ja henkilökohtaisesti syyttävä Bolgár on nimittäin toisen nimekkään historiantutkijan András Gerőn assistentti, ja Gerő puolestaan nostatti pari vuotta sitten kiivaan kiistan historioitsijapiireissä syyttämällä arvostettua kollegaansa Ignác Romcsicsia antisemitismistä ja juutalaisvainojen vähättelystä – samantapainen henkilökohtainen maineentahraus siis kyseessä kuin plagiaattisyytöksen tapauksessa. Indexin mukaan alan piireissä huhutaan, että Ungváryn ja hänen vanhan opettajansa  Romsicsin ”rintamaa” vastassa olisi Gerőn ohella kiistelty historiantutkija, nykyisen hallituksen suosikki ja neuvonantaja, poliittisia intohimoja nostattaneen ”terrorimuseon” johtaja Mária Schmidt.

Mistä siis on kysymys? Ungváryn tutkimuksen keskeinen sanoma on, että antisemitismi oli sisäänrakennettu Horthyn järjestelmän ideologiaan ja toimintaan ja siitä johti suora tie Unkarin holokaustiin. Vaikka suurimman osan murhista saattoi loppuun natsi-Saksan keskitysleirikoneisto, niin joukkotuhon oli vuosien mittaan valmistellut ja siihen antoi olennaista apua Unkarin valtio, sen virkamiehistö ja melkoinen osa kansasta. Unkarin nykyinen hallitus taas on päättänyt panostaa kansallis-konservatiiviseen perinteeseen, mihin kuuluu tunteellinen oikeistoisänmaallisuus ja jonkinasteinen Horthyn järjestelmän maineenpalautus. Ja jotta myös äänestäjäkunnan äärilaita pysyisi omassa karsinassa eikä valuisi avorasistisen Jobbikin linjoille, myöskään perinteiseen oikeistoisänmaallisuuteen sisältyvää antisemitismiä ei saa ruveta perkaamaan esille – helpompi on salonkikelpoisesti ja sivistyneesti kunnioittaa vainojen uhrien muistoa siten, että mahdollisimman suuri osa syyllisyydestä lykätään vuoden 1944 natsimiehittäjien niskoille.

Tätä strategiaa Ungváryn tutkimus nyt tulee pilaamaan ikävillä tosiasioilla. Yrittääkö joku – kuka, ja miten korkealla portaalla? – tahallaan katkaista Ungváryn uran ja viedä häneltä uskottavuuden, vai onko nuori tutkijanalku aivan oma-aloitteisesti haistanut, mistä voisi kulkea tie menestykseen ja vaikutusvaltaan?