Sivistynyttä viestintää

tammikuu 16, 2019

Olen tässä blogissa jo lukemattomat kerrat päivitellyt sitä tasoa, jolla Unkarin hallituksen kommunikaatiossa ja hallituksen kontrolloimassa mediassa – ja hallituksen kontrollissa on siis julkisen yleisradioyhtiön lisäksi suurin osa muistakin viestintäkanavista – liikutaan: yhä tökerömpää vihankylvöä ja muukalaispelon lietsontaa, Soros ja maahanmuutto, maahanmuutto ja Soros, yhä simppelimmän mustavalkoista kuvaa hyvästä hallituksesta ja pahasta oppositiosta (jälkimmäinen koostuu pelkästään Niiden, siis Unkarin vihollisten kätyreistä). Yleisen päivittelyn lisäksi voi nyt viitata Hannes Grasseggerin oivalliseen artikkeliin, joka ilmestyi muutama päivä sitten sveitsiläisen Basler Zeitungin viikonloppuliitteessä: siinä on menty sen vihapropagandan ytimeen, jonka esikuvana Unkarin hallitus nyt toimii koko Euroopan rasismilla ratsastaville oikeistopopulisteille.

Tämän vihan ytimessä on György/George Soros, maailman mahtavin finanssikeinottelija, joka vuonna 1992 aiheutti Britannian punnan romahduksen, syöksi Aasian talouskriisiin vuonna 1997 ja koko maailman vuonna 2008, joka tuhosi Neuvostoliiton ja Jugoslavian, jotta afrikkalaiset ja arabit pääsisivät valtaamaan Euroopan, suurroisto, joka on rikastunut talousrikollisuudella ja tehnyt bisnestä terrorismilla ja joka jo lapsena kavalsi juutalaisia natseille vaikka on itse juutalainen. Tällaista Sorosista kerrotaan, itse asiassa näistä paikkansa pitää vain se, että Soros on todellakin juutalaista syntyperää. Unkarissa ja nyttemmin muuallakin Sorosista on tehty jonkinlainen James Bond -elokuvien maailmanherruutta tavoitteleva superkonna, jonka pillin mukaan tanssivat sekä Brysselin EU-päättäjät että Unkarin oppositio.

Tämän Soros-kampanjan takana puolestaan on ollut kaksi amerikkalaista kampanjagurua: Arthur Finkelstein ja George Birnbaum. Finkelstein, nerokas pollster, mielipidetutkimusten maestro, oli alun perin finanssialalla työskentelevä ohjelmoija mutta siirtyi poliitikkojen palvelukseen numeronmurskaajaksi ja Yhdysvaltain republikaanien tärkeäksi taustavoimaksi, Barry Goldwaterista alkaen.  ”Finkel-thinkin” perustana oli negatiivinen kampanjointi: vastustajan yksinkertainen leimaaminen ja haukkuminen, poliittisten haukkumasanojen (esimerkiksi ”ultraliberaali”) loputon toisto. Kun syytös on tarpeeksi törkeä, se jää yleisön mieleen (”totta tai ei, näin nämä asiat koetaan”), eikä vastustaja useinkaan kykene sitä kumoamaan sotkeutumatta itse samaan kuraan. Näin toimii tunnettu oikeistopopulismin ikiliikkuja.

Ystävänsä ja asiakkaansa Ron Lauderin, Estée Lauder -kosmetiikkaimperiumin perijän kautta Finkelstein sai 1990-luvun loppupuoliskolla mielenkiintoisen sivubisneksen Israelista. Hän auttoi Benjamin Netanjahun valtaan ja huomasi samalla, että USA:ssa koetellut konstit toimivat muuallakin. Netanjahun välityksellä taas Finkelstein ja hänen oppilaansa George Birnbaum päätyivät edelleen Unkariin avustamaan Netanjahun hyvää kaveria Viktor Orbánia, joka vuonna 2008 tähtäsi takaisin valtaan. Kampanja onnistui niin hyvin, kertoo Birnbaum toimittaja Grasseggerille, että vuoden 2010 vaalien jälkeen oppositio oli käytännössä tuhottu. Mutta vallan säilyttämiseksi ja vaalikarjan pitämiseksi omassa karsinassa tarvittiin uusi vihollinen, uusi negatiivisen kampanjoinnin kohde.

Sosialistipuolueen ja siitä lohjennutta pientä sirpalepuoluettaan (DK, Demokraattinen koalitio) johtavan entisen pääministerin Gyurcsányn tilalle Viktor Orbánin oli saatava mahtavampi uhkakuva. ”Brysseli”, Maailman valuuttarahasto ja ”kansainvälinen suurpääoma” eivät ihan riittäneet, sillä, näin Birnbaum, ”Arthur sanoi aina, että eivät ihmiset taistelleet natseja vastaan vaan Hitleriä, eivät al-Qaidaa vaan Osama bin Ladenia.” Pahuuden ruumiillistumaksi keksittiin kansainvälistä suurpääomaa edustava George Soros, unkarilaissyntyinen mutta kuitenkin muukalainen, kaiken lisäksi juutalainen.

Niin, juutalaisia olivat myös Finkelstein ja Birnbaum, mutta ennen kaikkea ammattilaisia. Finkelstein oli naimisissa miehen kanssa, vaikka avusti työkseen poliitikkoja, joiden kannattajakunta oli täynnä fundamentalistisia homovihaajia. Birnbaum, jonka isoisän natsit murhasivat, puolestaan vakuuttelee toimittaja Grasseggerille, ettei Orbán hänen mielestään ole mikään antisemitisti. Ei välttämättä olekaan, ja ehkä Birnbaumille ei ole täysin selvinnyt unkarilaisen antisemitismin utuinen olemus.

Juutalaisviha Unkarissa ei niinkään kohdistu oikeisiin eläviin juutalaisiin ihmisiin (jotka sitä paitsi ovat Unkarissa aivan samannäköisiä ja samanlaisia kuin muutkin unkarilaiset) kuin ”juutalaisuuteen” jonkinlaisena mystisenä, kosmopoliittisena, vieraana ja vaarallisena unkarilaisen ”kansallismielisyyden” vastaisena voimana. ”Juutalaisuudessa” yhdistyvät sekä kommunismi että kansainvälinen suurkapitalismi, sekä yleviä arvoja lokaan raastava proletaariaate että hienosteleva mutta isänmaaton kulttuurielitismi, se on totaalinen vihollinen, jota voi syyttää mistä hyvänsä. Näin Orbánin Fidesz on voinut jättää Soros-vihakampanjassa antisemitismin rivien väliin, mistä halukkaat sen kyllä löytävät – ne ihmiset, jotka piirtelevät daavidintähtiä ja hakaristejä Soros-kampanjajulisteisiin tai kirjoittavat Sorosin kuvan viereen ”haiseva juutalainen”.

Vihollisena Soros on yhtä utuinen kuin ”juutalaisuuskin”: hän ei ole poliitikko, hän ei asu Unkarissa vaan jossakin merten takana, eikä hän edes vastannut syytöksiin, kun häntä Unkarin mediassa lyötiin kuin vierasta sikaa. Kun Sorosin julkisesti esittämät maailmanparannusaatteet vielä nivottiin yhteen nousevan pakolaiskriisin ja muukalaisvihan kanssa, Finkelsteinin ja Birnbaumin ”tuote” oli täydellinen. Se myi itsensä oikeistopopulismin käyttöön kautta maailman. Näin Grassegger artikkelinsa lopuksi: Arthur Finkelstein kuoli vuonna 2017. Vuonna 2011, yhdessä viimeisistä julkisista puheistaan, hän sanoi: ”Minä halusin muuttaa maailmaa. Sen olen tehnytkin. Olen tehnyt maailmasta pahemman paikan.”

***

Ainakin mediassa ja julkisessa diskurssissa jotakin on todella muuttunut pahempaan suuntaan. Negatiivinen kampanjointi Sorosilla ratsastaen ei ole vain mustannut yhden kansainvälisen suursijoittajan ja maailmanparantajan mainetta. Se on myös vienyt koko julkisen keskustelun yhä aggressiivisemmalle, kärjistyneemmälle ja alatyylisemmälle linjalle. Sellaiset asiat kuin säädyllisyys ja hyvät tavat ovat yhä kauempana. Unkarilaisissa politiikkauutisten kommenttiketjuissa puheenvuorot ovat moderoinnista huolimatta täynnä elimiä ja eritteitä, perustelujen tilalla on usein pelkkiä solvauksia.

Järkyttävin esimerkki keskustelun tyylilajista saatiin äskettäin, kun hallitusta lähellä olevat mediavoimat avasivat tulen kohti lukiolaistyttöä. 18-vuotias Blanka Nagy Kiskunfélegyházan pikkukaupungista Etelä-Unkarin aroilta on viimeaikaisissa mielenosoituksissa ollut puhujakorokkeella laukomassa varsin suorasanaista, alatyylistäkin kritiikkiä Unkarin hallitusta kohtaan. Hän on muun muassa nimittänyt Fidesz-puoluetta ”iljettäväksi, katalaksi tartuntatautiepidemiaksi” ja kehottanut päättäjiä, muun muassa sitä ”viiksekästä kyrpää” (viitannee presidentti János Áderiin, jonka tavanmukaisempi haukkumanimi on ”viiksekäs paska”) sananmukaisesti kääntäen ”nussimaan itseään naamaan”. (Viimeksi mainittu fraasi oli muuten sitaatti Ben Stillerin ohjaaman toimintakomedian Tropic Thunder unkarinkielisestä versiosta.) Kotiseudulla mainetta saatuaan suorasuinen nuori mielenosoituspuhuja kutsuttiin esiintymään myös pääkaupunkiin, missä hän tammikuun alussa sanoi Fidesz-puoluetta ”yhteiskunnan peräaukoksi”.

blanka

(Pysäytyskuva 444.hu:n julkaisemasta videosta.)

Tähän oli hallituksen mediaimperiumin selvästikin pakko puuttua. ”Kristillisen älymystön” edustajia marssitettiin televisioon paheksumaan julkisen keskustelun rappiota. Ennen kaikkea Blanka Nagyn kimppuun kävi kansakunnan virallinen ykkösöyhöttäjä, toimittaja ja Fidesz-puolueen perustajajäsen Zsolt Bayer. Tavallaan huvittavaa tässä on se, että Bayer on (kuten tämänkin blogin lukijat ehkä muistavat) jo iät ja ajat tunnettu alatyylisistä puheistaan, joiden taso ei ole lupauksista huolimatta kohentunut senkään jälkeen, kun Bayerille 2016 myönnettiin journalistisista ansioista korkea kunniamerkki. Vastustajat ovat Bayerille paitsi ”aivottomia, kapisia, valehtelevia idiootteja” myös esimerkiksi ”epäonnistuneita, surkeita, lapsettomia paskiaisia”, ”läskipäisiä runkkumällejä”, ”rumia pikku kyrpiä” tai ”persepäitä”. Myös Blanka Nagy sai kuulla kunniansa Bayerin omassa tv-showssa:

bayershow

”Kuulepas Blanka kulta, nyt on niin, että sinä et ole sankari vaan onneton surkea kurja pikku prole. Ja jos jatkat näin, sinusta ei tule sankaria vaan pysyt onnettomana surkeana mitättömänä pikku prolena.”

Eikä tässä kaikki. Muutamassa tunnissa, kertoo 444.hu, hallitusta lähellä oleviin lehtiin ja portaaleihin levisi sama nimetön artikkeli, jossa kerrottiin Blanka Nagyn usein lintsaavan koulusta ja olevan reputtamassa ainakin kolmesta oppiaineesta. Nagyn mukaan väitteet ovat perättömiä ja hän harkitsee oikeustoimia.

Tapa, jolla hallituksen mediaimperiumi käy yhden koulutytön kimppuun, on tietenkin käsittämättömän törkeä. Oppositiofoorumeilla on tietenkin riennetty vastaiskuun, ja Zsolt Bayerin ”ansioluettelon” ohella esille on nostettu muidenkin merkkihenkilöiden aikaansaannoksia, alkaen hovihistorioitsija Mária Schmidtin vähemmän kunniakkaasta ja lähinnä hyvien suhteiden varassa edenneestä yliopistourasta. Ja tässä nähdään, miten negatiivinen kampanjointi, jos tätä voi kauniisti sellaiseksi kutsua, tuhoaa järkevän keskustelun vetämällä vastustajat mukaan samalle mutapainitasolle. Városi Kurír -sivustolla Mária Vásárhelyi yrittää nostaa esiin järjen ääntä:

Ihan oikeasti, ruvetaanko nyt keskustelemaan siitä, kuka noista Bayer-Bencsik-Huth-Stefka-tyyppisistä henkisistä gorilloista tai keskitysleiri-kapoista ja montako kertaa on saanut ehdot venäjästä, matikasta tai voimistelusta? Ikään kuin noiden palkkarenkien aiemmat opinnot lisäisivät mitään olennaista tähän törkyiseen tarinaan. Ikään kuin sillä oikeasti olisi mitään merkitystä, paljonko Blanka Nagy on lintsannut koulusta tai mikä numero hänellä oli todistuksessa historiasta. Jos annamme ”keskustelun” valua tähän uomaan, silloin kävelemme taas suoraan niiden ansaan. Sillä jos hän tosiaan olisi saamassa ehdot vaikka mistä aineesta tai olisi ollut luvatta poissa koulusta vaikka miten paljon, miten se liittyy siihen, että häntä oksettaa tämä järjestelmä, jossa me elämme?

 

Mainokset

Tyylistään te heidät tunnette

marraskuu 24, 2018

A stílus maga az ember ‘tyyli on ihminen itse’ on lausahdus, joka tähän asti on osunut silmääni vain unkarinkielisistä teksteistä. Sen alkuperä on kylläkin Ranskassa: näin (Le style est l’homme même) lausui paremmin luonnontieteilijänä tunnettu Georges-Louis Leclerc, Buffonin kreivi (1707–1788). Tätä lausahdusta mietin taas muutamien viimeaikaisten Unkarin-uutisten valossa.

Olen ennenkin tässä blogissa ihmetellyt kitschiä ja myös sen poliittisia käyttötapoja. Populistisella ”taiteella”, joka muotoillaan vetoamaan sekä tunteisiin että mahdollisimman naiiveihin ja suoraviivaisiin käsityksiin siitä, mikä on kaunista ja hyvää, on maailman sivu pönkitetty diktatuureja, Natsi-Saksasta Pohjois-Koreaan. Poliittinen kitsch palvelee propagandaa puhuttelemalla niitä syviä rivejä, joiden estetiikassa kuva kasteisesta ruususta tulee vain kauniimmaksi, kun siihen lisätään kultahileitä, ja sankaripatsaasta tekee sankaripatsaan se, että sankarilla on miekka kädessä ja alla takajaloilleen nouseva ratsu, kaikki tämä mieluiten kullattuna. Mutta samalla poliittinen kitsch antaa merkin niille nenäänsä nyrpisteleville hienostelijoille, jotka tykkäisivät enemmän jostain nonfiguratiivisemmasta tai ”vaikeammasta”: älkää yrittäkökään, täällä määräämme me, ja kaunista on se, mistä me ja meidän kaverit tykätään. Jokin tällainen tulee väistämättä mieleen, kun lukee 444.hu-sivuston juttua ”visuaalisen terrorin” ilmentymästä, joka äskettäin pystytettiin Budapestin menevimmän keskustan ns. Biletyskortteliin (Bulinegyed), Madách térille, keskelle yhtä kaupungin arkkitehtonisesti hienoimmista klassis-moderneista rakennuskomplekseista:

sisi.jpeg

Kuvanveistäjä Mária R. Törleyn luomus esittää Sisiä (nimi on aiemmin tullut monista viihdekulttuurituotteista tunnetuksi muodossa Sissi) eli Itävallan keisarinnaa ja Unkarin kuningatarta Elisabetia. Sisillä oli aikoinaan erityinen Unkari-suhde: hän viihtyi Unkarissa, piti unkarilaisista ja opiskeli unkarin kieltäkin. Nykyäänkin Unkarissa on runsaasti niitä, joita keisarinna Elisabetin romanttisen hahmon ympärille kehrätty viihdekultti ihastuttaa. Kaupunginosa, johon patsas nyt tömäytettiin, on jo vuonna 1882 saanut Elisabetin kunniaksi nimekseen Erzsébetváros. Siitä huolimatta uutisesta ei selvinnyt, miksi tämä esine, joka ”paremmin sopisi 20 sentin korkuisena pitsiliinalle telkkarin päälle”, on pitänyt pystyttää juuri nyt ja juuri tuohon paikkaan, ja onko sen tarkoitus ilmaista muuta kuin päättäjien röyhkeyttä.

***

Toinen taideuutinen liittyy elokuvan maailmaan. Tässä blogissa on ennenkin ollut puhetta Andy (Andrew G.) Vajnasta, unkarilaissyntyisestä Hollywood-tuottajasta (Ramboa ja Terminaattoria sun muuta), jonka Orbánin hallinto nosti jonkinlaiseksi elokuvakomissaariksi. Siinä sivussa Vajna on pöyhistynyt kunnon oligarkiksi myös valtion tukeman kasinomonopolinsa avulla. Mutta – kuten kirjoittaa hvg.hu-sivustolla Árpád W. Tóta – ”vallankumous syö lopulta myös kultahamsterinsa”. Viime aikoina julkisuudessa on näkynyt yhä enemmän merkkejä Vajnan joutumisesta epäsuosioon. Tóta käyttää jutussaan kielikuvaa, joka on Unkarissa hyvin tavallinen mutta jonka suomalaisistakin ehkä muistavat ne, jotka ovat lukeneet Mika Waltarin historiallisen tiiliskiven Mikael Hakim. Siinä kerrotaan, miten Turkin sulttaanin epäsuosioon joutuneille ylimyksille lähetettiin silkkiköysi merkiksi siitä, että näiden tulisi ymmärtää yskä ja pikimmiten hirttäytyä vähin äänin, ettei heitä tarvitse julkisesti teloittaa. Nyt on ilmeisesti silkkiköysi lähetetty myös Andy Vajnalle.

Syynä siihen, että Vajnaa entistä tiukemmin arvostellaan hallituksen valvomilla media- ja somekanavilla, Pesti srácok -sivustosta vanhan kunnon törkytuutti Zsolt Bayerin blogiin, on periaatteessa uusi historiallinen elokuva, jota Vajnan hallitsema Unkarin elokuvasäätiö rahoittaa. Az utolsó bástya (‘Viimeinen linnake’) -nimisen elokuvan aiheena on Nándorfehérvárin (kuten sitä unkarilaiset kutsuivat) eli Belgradin taistelu vuonna 1456. Tuolloin unkarilaiset János Hunyadin (sittemmin tarunomaisen Matias-kuninkaan isän) johdolla voittivat sulttaani Mehmed II:n joukot ja äskettäistä Konstantinopolin kukistumista vielä kauhisteleva kristitty Eurooppa sai hetken huokaista helpotuksesta. Ollaan siis Unkarin kuningaskunnan historian loistokkaimmissa vaiheissa, mutta silti elokuva ei arvostelijoilleen ole riittävän kristillis-kansallismielinen. Turkkilaiset kuvataan inhimillisinä olentoina, joissa on sympaattisiakin piirteitä, unkarilaisten puolella taistelee muitakin kansallisuuksia, eikä tarina ilmeisesti muutenkaan sovi tuttuihin muotteihin.

Tótan mukaan Vajnan ongelmana oikeasti on kuitenkin se, että hän ei ole tuottanut pelkkää kitschiä. Hänen aikanaan Unkarin elokuvasäätiö on onnistunut edelleen saattamaan maailmaan hyviä elokuvia, Oscar-tasoa myöten. Vajnan väitetään myös kivahtaneen, että ”Albert Wassiin hän ei anna rahaa”, ja sehän on nykyään pyhäinhäväistys. Albert Wass, transilvanianunkarilainen isänmaallinen kirjailija, upseeri ja herrasmies, joka sai sodanjälkeisessä Romaniassa poissaolevana kuolemantuomion sotarikoksista mutta eli pitkän elämänsä loppuun mukavasti Amerikassa, on Orbánin Unkarissa jonkinlainen puolipyhimys. Kuvanveistäjät ovat jo tarttuneet tilaisuuteen, ja Wassin patsaita on noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella, kirjoittaa Tóta…

… sillä harva kunnanhallitus uskaltaa sanoa ei.

Vajna on itse asiassa pelannut kaksilla korteilla. Virnistellyt ryhmäkuvissa oligarkkien joukossa, mutta lääninherralta saamillaan tiluksilla hallinnut luovasti. Hän halusi menestystä ja tiesi, että siihen tarvitaan laatua. Ainakin sellaiseen menestykseen, mitä hän tunsi ja mitä hän oli myös saavuttanut.

Tästä tietenkin syntyi loukattuja tunteita ja vihollisuuksia, kun piti lähettää matkoihinsa joukko kitsch-tehtailijoita, jotka sitten vänisivät, että heidät oli potkittu tiehensä muovisine neitsytmarioineen vain siksi, että käynnissä on kristittyjen vaino. Nyt nämä mielensäpahoittaneet tulevat, toinen toisensa perästä, palkkajyrsijöiden armeija kokoontuu ja alkaa purra. Ne eivät vain ylpeänä kaiuta lojaaliuttaan vaan julistavat samalla olevansa tyhmiä kuin saappaat, heillä ei varmasti tule olemaan ainuttakaan itsenäistä ajatusta.

***

Ja lopuksi vielä otteita uskomattomasta kuvakavalkadista, joka sisältyy 444.hu-sivuston tuoreehkoon juttuun ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlan kunniaksi vaiheittain avatusta, hm, näyttelystä Budapestin Várkert Bazárissa. Näyttelyn emäntänä on tietenkin Orbánin historiapoliittisten projektien keulahahmo Mária Schmidt, ja 444.hu:n jutun kirjoittaja László Szily vetäisee otsikkoonsa jälleen kielikuvan suoraan Péter Bacsón ikimuistoisesta mustasta komediasta A tanú (‘Avaintodistaja’). Tämä stalinistista diktatuuria kuvaava irvailu valmistui jo 1960-luvun lopulla mutta sai odottaa levitykseen pääsemistään hyllyllä kymmenen vuotta, ja monet sen fraaseista ja lausahduksista ovat Unkarin poliittisessa julkisuudessa jatkuvasti käytössä.

“Unkarilaisesta appelsiinista” (“vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma”) on ollut täällä jo juttua, nyt Szily viittaa Avaintodistaja-elokuvan kohtaukseen, jossa päähenkilö on joutunut johtamaan huvipuistoa ja korvaamaan perinteisen kummitusjunan ideologisesti sopivammalla rakennelmalla, “sosialistisen hengen rautatiellä” (sanaleikki ei valitettavasti käänny, szellem tarkoittaa sekä ‘kummitusta’ että ‘henkeä’). Tämmöinen ideologisesti asianmukaisen hengen psykedeelinen elämysmatka on nyt Mária Schmidtin johdolla rakennettu tarjoamaan elämyksiä kaikille aisteille. Ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoja esittelevän salin lattialla huuruaa ja haisee aito kura, jossa sotilaat joutuivat rämpimään. Unkarin syksyn 1918 veretöntä ns. asterivallankumousta (sotilaat kiinnittivät lakkiinsa kokardin paikalle asterin ja valtasivat keskeiset kohteet, Unkari irtosi Habsburg-monarkiasta ja muuttui porvarillis-edistysmielisen hallituksen johtamaksi tasavallaksi) kuvataan lattiaan upotetuilla astereilla, joita näyttelyssä kävijöiden siis todellakin kuuluu tallata.

Näyttelyn kussakin salissa on yksi näkyvä, visuaalinen teema, esimerkiksi espanjantaudin tuhoista kertova sali on ripustettu täyteen katosta riippuvia sairaalasänkyjä ja lattialla on rivi hautoja. Tätä syvennetään pienemmällä esineistöllä sekä lisätietoa tarjoavilla infonäytöillä.

spanyolnatha.jpeg

Historian henkilöt ovat läsnä suurina vahakabinettimaisina nukkeina. Kaunis ja onneton keisarinna Sisi on jostain syystä paikalla (surupuvussa ja yliluonnollisen suuri irlanninsusikoira seuranaan), vaikka kuolikin jo paljon ennen ensimmäisen maailmansodan alkua (ehkä siksi, että Mária Schmidt ihailee suuresti Habsburg-monarkian viimeisiä hallitsijoita). Sarajevossa murhattu kruununperillinen Franz Ferdinand seisoo, intohimoinen metsästäjä kun oli, keskellä psykedeelistä hirvensarvimetsää, amiraali Horthy ratsastaa valkoisella hevosella, Venäjän Nikolai II taas kutistuu kääpiöksi valtavan Rasputinin rinnalla.

nikolai2.jpeg

Näyttelyssä kuvatut historian toimijat jakaantuvat selvästi hyviksiin ja pahiksiin. Frans Joosef ja hänen Sisinsä, amiraali Horthysta puhumattakaan, ovat hyviä. Pahoja taas ovat Mária Schmidtin mielestä ympärysvallat, erityisesti Ranska, Englanti ja Yhdysvallat. Rauhansopimuksen sanelleita voittajia Schmidt – henkilökohtaisesti esitellessään näyttelyä lehdistölle – nimitti sotarikollisiksi, ja englantilaisten kohdalla hänen piti erityisesti todeta, että hänestä seinällä komeileva David Lloyd George -sitaatti on erittäin osuva: “Englantilainen ei koskaan kunnioita ketään, vain sitä, joka voittaa hänet.” Ja tältä näyttää Yhdysvaltain osuutta esittelevä sali, mottonaan sitaatti “Yhdysvaltain kutsumuksena on tehdä maailmasta parempi”:

usaküldetése.jpeg

Kaikkein psykedeelisin on kuitenkin käytävä, joka johdattaa kevään ja kesän 1919 tapahtumiin eli Unkarin lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) aikaan. Käytävän seinät on tehty ikään kuin raa’asta lihasta ja somistettu pienillä sirpeillä, vasaroilla ja punatähdillä. Käytävän päässä väijyy, näin Szily, “Tibor Lukitar Szamuely”. (Oletan siis, että Banyapók on Shelob, en ole vieläkään saanut luetuksi Sormusten herran unkarinnosta, vaikka yhä enemmän tuntuu, että se kuuluisi yleissivistykseen.)

husfolyoso.jpeg

Tibor Szamuely, Neuvostotasavallan puolustus- ja opetusasiain kansankomissaari, siis kuvataan yksiselitteisesti joukkomurhaajana, ja Neuvostotasavallan ajasta ainoaksi olennaiseksi asiaksi nostetaan punainen terrori. Ei sitä tietenkään tule unohtaa: Neuvostotasavallan johto ei kaihtanut väkivaltaa eikä väkivallalla pelottelua, ja enemmän tai vähemmän Szamuelyn johdossa olevat erikoisosastot, joista usein erityisesti mainitaan “Lenin-pojiksi” itseään nimittänyt joukko, murhasivat useita satoja viattomia ihmisiä.

Mutta huomionarvoista on, että visuaalisen raa’alla lihalla mässäilyn huumassa täysin, siis ilmeisesti täysin huomiotta tässä näyttelyssä jää Neuvostotasavallan kukistumista seurannut valkoinen terrori, jonka uhrien määrä liikkui suunnilleen samoissa lukemissa. (Kilpailevaa ruumiidenlaskentaa ja keskinäistä syyttelyä mutkistaa se, että molemmin puolin murhia tekivät puolivillit ”erikoisosastot” ilman virallisia tarkkoja toimintaohjeita.) Valkoisessa terrorissa olennaista oli sen antisemitistinen luonne. Koska Neuvostotasavallan aktivisteista ja johtohahmoista suuri osa oli ollut juutalaisia (järjestäytyneen työväenliikkeen johtohan oli rekrytoitunut kaupunkien keskiluokasta, joka sattuneesta syystä Sentroopassa oli paljolti juutalaista), sen kukistaminen ja kostotoimet saivat usein avoimen juutalaisvastaisen sävyn, ja valkoisen terrorin iskuissa oli joskus selviä pogromin piirteitä. Mutta valkoisesta terrorista ylipäätään ei tässä näyttelyssä ilmeisesti hiiskahdeta sanallakaan. (Sivumennen sanoen: Mária Schmidtin keskeisiä tutkimuskohteita hänen historioitsijan urallaan on ollut Unkarin juutalaisten historia 1900-luvulla.)

Typerän, esteettisesti sivistyneempää katsojakuntaa vyön alle lyövän julkisen kitschin rinnalla Unkarin hallitus siis tarjoaa myös estetiikaltaan hieman kokeilevampaa propagandapakettia. Szilyn mukaan tämä näyttely on Fidesz-hallituksen tähänastisista propagandatuotteista laadukkain ja vaikuttavin. Mutta tunteisiin vetoavaa, järjen sammuttavaa propagandaa se silti on. Ja panee ankarasti miettimään, mitä on liikkunut niiden päässä, jotka tämän näyttelyn mahtavine visuaalisine efekteineen oikein suunnittelivat.


Taas kerran muistopolitiikasta

syyskuu 28, 2018

Tässä blogissa on pari kertaa ennenkin viitattu Unkarin hallituksen suunnitelmiin rakentaa uusi toisen maailmansodan ja natsismin aikaisen juutalaisten joukkotuhon muistomerkki tai museo, työnimeltään Sorsok Háza eli Kohtaloiden talo. Muistopaikka rakennettaisiin entiselle Budapestin Józsefvárosin rautatieasemalle, ja se keskittyisi vaalimaan erityisesti keskitysleireille kyyditettyjen lasten muistoa. (Nimestä tietenkin tulee heti mieleen Nobel-palkitun Imre Kertészin maineikas omaelämäkerrallinen Auschwitz-romaani Sorstalanság, Kohtalottomuus. Kertész oli viimeisinä elinvuosinaan, tuolloin jo pahasti dementoituneena, Unkarin hallituksen erinäisten huomionosoitusten kohteena; pahojen kielten mukaan häntä käytettiin heikossa tilassaan hyväksi saman hallituksen imagonrakennukseen, johon hän aiemmin oli suhtautunut varsin kriittisesti.) Kohtaloiden talo -projektin sai johtaakseen tietenkin Orbánin hovihistorioitsija (tiedän, olen tätä termiä käyttänyt jo liiankin monta kertaa, mutta minusta se tuntuu kerta kaikkiaan osuvalta), tässäkin blogissa monesti esillä ollut Mária Schmidt, jonka johdossa jo ennestään on ollut Terror Háza eli Terrorin talo, natsismin ja kommunismin hirmutekoja Unkarissa rinnakkain esittelevä museo.

Kohtaloiden talo -hanke liittyi alun perin Unkarin holokaustin muistovuoteen 2014, jolloin satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksestä Auschwitziin tuli kuluneeksi 70 vuotta. Alusta alkaen oli kuitenkin pelättävissä, että tämäkin projekti palvelisi samaa propagandapäämäärää kuin kiistelty, väkevää poliittis-esteettistä vastustusta herättänyt saksalaismiehityksen muistomerkki enkeleineen ja kotkineen, eli sen tarkoituksena olisi lykätä vastuu vuoden 1944 tapahtumista pelkästään pahojen saksalaisten niskoille ja häivyttää mahdollisimman kauas se kipeä totuus, että Unkarin holokaustilla oli ollut unkarilaisia esinäytöksiä ja että sen toteuttamista sekä valmisteltiin että innokkaasti avustettiin kotimaisin voimin. Unkarin juutalaisyhteisöjen keskusjärjestö Mazsihisz veti siksi tukensa pois tältä hankkeelta, ja ilmeisesti Viktor Orbánin lähipiirissä käytyjen sisäisten valtataistelujen tiimellyksessä Mazsihiszin tueksi asettui myös silloinen pääministerin kansliaministeri ja toinen ”perintöprinssi” János Lázár. Kohtaloiden talo päätyi joksikin aikaa jäihin. Nyt kuitenkin János Lázár on vetäytynyt politiikasta politiikan kärkipaikoilta – häviönsä tunnustaen vaiko vastaisen varalle korkoa kasvamaan, se on toinen tarina – ja Kohtaloiden talo -hanke on nostettu taas esiin.

Syyskuun alussa hallitus ilmoitti, että Kohtaloiden talo avataan kuin avataankin ensi vuonna. HVG-lehden lähteen mukaan tässä on meneillään samantapainen operaatio kuin Unkarin Tiedeakatemian suhteen: hallitus ei rupea suoraan vastustamaan uppiniskaisia instituutioita vaan mieluummin vetää niiltä vähitellen maton jalkojen alta ja rakentaa itselleen uuden, korvaavan, lojaalimman yhteistyökumppanin. Nyt Kohtaloiden talon tukijaksi on löytynyt Unkarin opillisesti ja poliittisesti monensuuntaisista juutalaisyhteisöistä yksi, vuonna 2004 perustettu selkeän ortodoksijuutalainen EMIH (Egységes Magyarországi Izraelita Hitközösség), jonka suhteet opillisesti modernimpaan Mazsihisziin eivät ole olleet parhaat mahdolliset ja jonka Fidesz-puolue ilmeisesti jo vuosia sitten on ottanut erityiseen suojelukseensa. EMIHin johtaja, rabbiini Slomó Köves, poseeraa tässä MTI:n uutiskuvassa Mária Schmidtin, kansliaministeri Gergely Gulyásin (toisella puhujanpaikalla) sekä pääkaupungin kehittämisestä vastaavan valtiosihteerin Balázs Fürjesin kanssa.

kövesym

Kövesin mukaan on parempi olla mukana tekemässä ja katsomassa, mitä saadaan aikaan, kuin jäädä loukkaantuneena valittamaan. Kaikki Unkarin juutalaisten edustajat eivät kuitenkaan ole yhtä varmoja asiasta, eivät myöskään muun maailman juutalaisyhteisöt ja holokaustin tutkijat. Jerusalemin Yad Vashem -keskus, maailman merkittävin juutalaisten joukkotuhon museo, arvostelee Kohtaloiden talo -hanketta historian vääristelystä ja Horthyn Unkarin juutalaisvastaisten toimien vähättelystä. Mazsihisz pysyttelee edelleen etäällä tarkkailemassa tapahtumia, ja muutama päivä sitten sen johtaja András Heisler postasi Facebookiin viestin, jonka oli saanut maailman kenties tunnetuimmalta holokaustin tutkijalta Randolph L. Brahamilta. Braham kiittää Heisleria ja Mazsihisziä näiden rohkeasta vastarinnasta ja jatkaa:

Olen suurella mielenkiinnolla seurannut teidän jatkuvaa ja perusteltua vastarintaanne niin kutsutun Kohtaloiden talon avaamisen suhteen, hankkeen, jonka on näennäisesti ”holokaustiin liittyväksi museoksi” kuvitellut ja suunnitellut Terrorin talon johtaja – joka aloitti uransa holokaustin tutkijana mutta on lopulta muuttunut kiihkonationalistiseksi holokaustin vääristelijäksi. Vaikuttaa siltä, että tämä holokaustimuseo on osa sitä pitkän tähtäimen historianpuhdistussuunnitelmaa, jonka Viktor Orbánin hallitus on käynnistänyt rehabilitoidakseen Horthyn aikakauden.

Holokaustin muisto ja sillä tehtävä politiikka ovat Keski-Euroopassa edelleen käsittämättömän kipeitä ja vaikeita kysymyksiä. Niistä eivät riitele vain primitiivistä ”kansallismielistä” populismia suoltavat propagandistit vaan jopa oikeat ja vakavasti otettavat historiantutkijat keskenään – historioitsijat László Karsai ja András Gerő olivat Kohtaloiden talon tiimoilta tukkanuottasilla jo muutama vuosi sitten.

Unkarin äärimmilleen tulehtuneessa poliittisessa tilanteessa lähes joka ainoa kiista tietenkin kärjistyy siihen, kuka on hallituksen puolella ja kuka sen hankkeita vastaan. Mutta tässä muistopolitiikan kysymyksessä on paljon vakavampia ja syvempiä näkökohtia, sillä “unkarilainen” ja “juutalainen” identiteetti (kuten Gábor T. Szántó jo vuonna 2014 huomautti kiistakirjoituksessaan András Gerőn ajatusten johdosta), kuten etniset ja uskonnolliset identiteetit yleensäkin, eivät ole selkeitä eivätkä selvärajaisia, vaikka poliitikot ne miten haluaisivat sellaisina nähdä ja esittää. Puolustaessaan sitä ajatusta, että holokaustin muistonäyttelyn tulisi keskittyä nimenomaan lasten kohtaloon, koska viattoman lapsen murhaaminen on kaikkein pahin, kaikkein vähiten puolustettavissa oleva teko, Gerő on tietenkin tavallaan oikeassa. Mutta samalla, kuten Sándor Révész huomauttaa, tämä näkökulma jättää keskustelun ulkopuolelle sen kysymyksen, onko sitten aikuisten ihmisten syrjintä tai jopa surmaaminen jossain tapauksessa oikeutettua ja miksi – ja tästä on Orbánin hallituksen kannattajien keskuudessa monenlaisia mielipiteitä, joiden kriittinen esiin nostaminen ei ole hallituksen intresseissä.

Lopuksi haluaisin antaa puheenvuoron vielä yhdelle historioitsijalle, nykyään vapaana kirjoittajana ja enimmäkseen Internetissä toimivalle Péter Konokille (alkuperäinen postaus täällä). Tarinan henkilöinä András Gerőn ohella kolme kuvitteellista pojankoltiaista: Móricka (pikku Móric, meidän Pikku-Kallemme tapaan vitsien päähenkilö, mutta Moritz-nimi voi viitata myös kaupunkilais-porvarillis-juutalaiseen taustaan), Pistike eli umpiunkarilainen pikku István ja Hansi, jonka tausta lienee arvattavissa.

Sehän oli se Kurosawan elokuva, eikö niin, Rashomon, missä samurain murhasta kertovat kaikki asianosaiset eri tavalla, myös samurain paikalle manattu henki?

No, Kurosawahan ei puhu totuudesta (totuuden suhteellisuudesta) vaan siitä, miten ihmiset rakentavat omat totuutensa.

Kuvitellaanpa, että Pistike, Móricka ja Hansi istuvat suljetussa junan vaunuosastossa. Juna ajaa tunneliin (valot eivät jostain syystä juuri tuolloin pala), ja kun tulee taas valoisaa, Mórickaa ei vaunussa enää näy. Joku on työntänyt hänet ikkunasta ulos.

Pistike vakuuttelee, että ei se hän ollut. Itse asiassa hän oli joutunut samaan osastoon noiden toisten kanssa aivan sattumalta, paikkalippukassan oikusta. Ei hän tosin pitänyt Mórickasta, oli sen usein sanonutkin, mutta ikkunasta heittäminen? Ei todellakaan! Höpöpuhetta. Joskus hän oli kyllä uhkaillut Mórickaa, viime aikoina oli tullut käytyä käsiksikin, jopa ruumiinvammoja oli tullut, mutta että tuommoista?! Hänen parhaimmista ystävistäänkin jotkut ovat mórickoja. Sitä paitsi hän oli koko tuon ajan syönyt valkosipulilla maustettua silavaa, haistakaapa vain hänen hengitystään! Hansi se syyllinen oli, järkyttävää, mitä kaikkea voi tapahtua!

Hansi ei kiistä tapahtunutta. Kyllä, hän se oli, silloin se tuntui hyvältä idealta, nyt hän ei enää tekisi moista. Päinvastoin. Hän on syvästi järkyttynyt. Mutta se hänen kuitenkin on sanottava, että kun hän oli tunkemassa Mórickaa ulos vaunun ikkunasta, hän tunsi vierellään kaksi auttavaa kättä, jotka myös innokkaasti työnsivät heidän matkatoveriaan ulospäin. Sitä paitsi – suoraan sanoen – joku siinä ponnistellessaan myös läähätti hänen naamaansa valkosipulin ja silavan hajua. Ja tunnetusti Móricka ei syönyt valkosipulisilavaa.

Paikalle sattumalta osunut jälkikäteinen silminnäkijä, virallinen menneisyysopas András Gerő huomauttaa, että Pistike on oikeassa. Se, että Pistike on jo vuosikausia aiemmin huomauttanut, että Mórickat on pidettävä poissa junien matkustajaosastoista, myös heidän omaksi turvakseen, ”ettei heille vain tapahtuisi jotakin”, viittaa siihen, että Pistike nimenomaan halusi suojella Mórickaa Hansilta. Vai että silloin vuosia sitten Hansia ei ollut mailla eikä halmeilla? Se on vain detalji. Pistike vihasi ja vainosi Mórickaa vain Mórickan omaksi eduksi, ellei Hansi olisi tullut, hän edelleenkin vihaisi kaikessa rauhassa, ellei olisi tällä välin kuollut.

Mórickan henkeä manaamaan Pistike ja András Gerő valtuuttivat erityisen meedion. Meedio, palkkarabbi Slomó Köves, vahvisti Pistiken ja András Gerőn version pitävän paikkansa. Köves myös lisäsi erityisen kiitoksensa Pistikelle ja András Gerőlle siitä, että nämä ovat Mórickan muistoksi sekä pelkästään Hansia painavan syyllisyyden painottamiseksi rakennuttaneet mahtavan, kalliin, tyylitellyn Tunnelin, jonka rakennustöiden neuvonantajaksi myös hänet on palkattu.

Siellä Tunnelissa on kunniapaikalla, kaksinkertaisen lasikannen alla näytteillä se kahdensadan gramman silavakimpale, jota Pistike pahaa aavistamatta nautiskeli silloin, kun itse asiassa ei käytännössä edes ollut paikalla. Pienestä lisämaksusta kävijät saavat myös haistella sen läpitunkevaa, ellottavaa valkosipulin hajua.


Menneisyyden kaikuja

syyskuu 30, 2017

Viime postauksessani käsitellyn Őcsényn tapauksen puinti jatkuu. Pääministeri Orbán tavoitettiin perjantaina EU-huippukokouksesta Tallinnasta kameroiden eteen, ja häneltä kysyttiin, mitä mieltä hän on tapahtuneesta: pienen paikkakunnan lomahotellinpitäjä aikoo majoittaa muutamia laillisesti Unkarissa oleskelevia pakolaisperheitä lapsineen muutamaksi päiväksi, jolloin raivoon yllytetyt paikkakuntalaiset uhkailevat katkaista häneltä kaulan ja viiltelöivät hänen autostaan renkaat. Orbánin mielestä oli ”aivan oikein, että he ilmaisivat mielipiteensä päättäväisesti, äänekkäästi ja selkeästi”.

(Haastattelija:) Miten suuri on mielestänne hallituksen vastuu, kun muukalaisviha on voimistunut niin, että lastenkin majoittaminen nostattaa tällaista mielenkiihkoa pienellä paikkakunnalla?
Orbán: En näe tässä mitään moitittavaa. Jos ihmiset eivät halua ottaa vastaan maahanmuuttajia, eivät halua heitä maahansa eivätkä kyläänsä, ja [silmin nähden kiihtyen:] heille on jo valehdeltu maahanmuuttaja-asiassa niin paljon, että he eivät enää usko, että sieltä tulee vain lapsia. Unkarilainen ihminen rakastaa lapsia, ja, ja, muutenkin mielellään auttaa heikompiosaisia. Mutta maahanmuuttaja-asiassa on valehdeltu niin paljon, että kun sanotaan, että sieltä tulee vain lapsia, niin unkarilainen sanoo, että ensin tulevat lapset ja sitten vanhemmat…

Oppositiomedia tietenkin pursuu järkyttyneitä kommentteja. Esimerkiksi: kukahan tässä oikein on ”valehdellut maahanmuuttoasiasta”, ellei hallitus itse, joka käyttää miljardeja forintteja veronmaksajien rahaa muukalaisvihan ja pelon lietsomiseen? 444.hu-sivuston Zsolt Sarkadi kehottaa painamaan mieleen tämän päivän, jona Unkarin pääministeri avoimesti asettui puolustamaan laitonta, rasistista väkivaltaa. Samalla kun Őcsényn tapahtumat ja Orbánin kyyninen kommentti nostattavat päivittelyä jo Unkarin rajojen ulkopuolellakin, monet muistuttavat myös, että tällaista lynkkausmielialan nostatusta on nähty Unkarissa ennenkin.

Ennen vanhaan pelottavina mörköinä eivät toimineet muslimi-maahanmuuttajat vaan juutalaiset. Mekanismi oli kuitenkin samanlainen: kansaa kiihotettiin pelkäämään ja vihaamaan toisuskoisia muukalaisia, ja tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta puhuvat enemmistöpoliitikot pyrittiin kuvaamaan tämän vähemmistön kätyreinä. Selvimmillään tämä väkivaltamielialojen nostatus näkyi ei vain toisen maailmansodan ja holokaustin aikaan vaan jo ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun hajonneesta kaksoismonarkiasta irronnut Unkari lopullista rauhansopimusta ja rajanvetoja odoteltaessa luisui vuonna 1919 joksikin aikaa kommunistien ns. Neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) käsiin.

Unkarin Neuvostotasavallan johto ei totisesti ollut mitään puhtoisia pulmusia vaan terrorisoi kansaa samalla tavalla kuin aateveljensä muuallakin. Käytännössä oltiin jonkinlaisessa sisällissodassa, ja sisällissodathan ovat aina erityisen julmia. Ja hieman samaan tapaan kuin Suomessa vuonna 1918 myös käsky- ja vastuusuhteet saattoivat olla epäselviä, ja pahimmat terroriteot toteutettiin molemmin puolin jonkinlaisten puolivillien iskuryhmien toimesta. Viimeaikaisten tapahtumien kannalta pelottavan tuttua on kuitenkin se, miten terrori yhdistettiin toisuskoiseen viholliseen. Neuvostotasavallan kukistuessa uudet valkoiset vallanpitäjät muistivat usein korostaa kansalle, että monet neuvostotasavallan näkyvistä hahmoista, kuten kommunistien johtohahmo Béla Kun tai kansankomissaari ja terrori-organisaattori Tibor Szamuely, olivat olleet juutalaisia. (Itä-Euroopassahan kommunistipuolueiden johto ja älymystö värväytyi kaupunkien nousevasta alemmasta keskiluokasta, joka historiallisista syistä oli paljolti juutalaista.)

munkasvereink

”Työläiset, heimolaisemme! Taas teitä johdetaan harhaan!! Veli, pidä varasi!! Älä anna periksi!!”

Näin kirjoittaa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, Unkarin historian hahmojen ja tapahtumien ansiokas popularisoija:

“Pogromia ei tule, mutta muutamia tullaan kyllä kylvettämään” – näin ylipäällikkö Miklós Horthy otti etäisyyttä väkivallasta, kun sisäministeri Ödön Beniczky ja [antibolševistisen komitean johtaja, sittemmin Unkarin pääministeri] István Bethlen elokuussa 1919 hänen päämajassaan Siófokissa yrittivät taivutella häntä, että hän ei ainakaan pääkaupungissa sallisi upseerien iskuryhmien lynkata bolševikkeina tai juutalaisina pidettyjä henkilöitä. Kun Bethlen selitti Horthylle, että – ottaen huomioon meneillään olevat Trianonin rauhanneuvottelut – tällaiset ilman mitään oikeuden päätöstä toimitetut teloitukset (sekä ryöstely) voisivat nostattaa länsimaiden poliitikot vielä pahemmin Unkaria vastaan, Horthy ärähti hermostuneena: ”Vai käännyt sinäkin minua vastaan?!” Sitten hän kuitenkin lupasi, että ei itse antaisi määräystä laittomaan väkivaltaan. Ei hänen tarvinnutkaan. Erään iskuryhmän kapteenin selonteon mukaan maaseudun talonpojat kävivät spontaanisti epäilyttävien henkilöiden kimppuun: ”Turanilainen unkarilaisrotu on kansoista kärsivällisimpiä ja rauhallisimpia, ja siten selittyy, että kansan tuomion kohteeksi joutuivat suhteessa niin harvat.” Ei siis tapahtunut sen kummempaa kuin että joillain paikkakunnilla asukkaat ”ilmaisivat mielipiteensä päättäväisesti, äänekkäästi ja selkeästi”. Levitetyillä julisteilla ei ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa.

Esimerkiksi erään iskuryhmän komentaja Pál Prónay ei Dunaföldvárissa kohdannut minkäänlaista mielten kiihkoa. Sitten se vain nousi aivan spontaanisti: ”… heitä piti vähän sähköistää ja pippuroida, ennen kaikkea etenkin juutalaisia vastaan (…) Iltapäivällä minun upseerini hautausmaalla seppelöivät Szamuelyn miesten teloittamien kristittyjen kansalaisten haudan, ja siellä kapteeni Giczey taitavalla tavallaan piti niin hehkuttavan puheen, että väkijoukko paluumatkalla jo raivoissaan vaati syyllisten teloittamista. Ensimmäiseksi eräs isä oman poikansa kanssa hirtettiin apteekin luona olevaan lyhtypylvääseen, sillä he olivat olleet Szamuelyn pyöveleitä. Tästä innostuen väkijoukko sitten lynkkasi vielä muutamia terroristeja, sitten juutalaisia.”

Historiantutkimuksen tämänhetkisen kannan mukaan ”sellaista asiakirjaa, joka kaikki epäilykset pois sulkien todistaisi, että Horthy ylipäällikkönä olisi antanut teloitusmääräyksiä, ei vielä tähän päivään mennessä ole löytynyt”. Tämän toteamme tässä vain historiallisen totuudenmukaisuuden nimissä. Ja tämä koko juttu tuli mieleemme aivan sattumalta.


Julistaen julistein

heinäkuu 3, 2017

Viime päivien avainsanoja Unkarin poliittisilla foorumeilla on ollut  plakáttörvény,  julistelaki, jolla hallitus yrittää säädellä julkisiin tiloihin leviävää poliittista mainontaa. Ei vain vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira” käytä taitavasti julkisia mainostiloja hallituksen pyörittämien julistekampanjojen naurunalaiseksi tekemiseen. Varsinaisesti ongelmana on äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbik, jonka kanssa valtapuolue Fidesz kilpailee osaksi samoilla ääniapajilla ja joka viime aikoina on omalla julistekampanjallaan osunut muutamiin todella arkoihin kohtiin.

Toukokuussa Budapestissa käydessäni näin omin silmin, miten julkiset tilat olivat täynnä Jobbikin kustantamia julisteita, joissa hallitusta syytetään korruptiosta ja julkisten varojen kähmimisestä pois tärkeämmistä kohteista.

lopnak_dolgozotok_jobbik_kampany.jpeg

”TE teette työtä. HE [kuvassa pääministeri Orbán ja hänen naapurinsa ja bulvaaninsa, super-oligarkki Lőrinc Mészáros] varastavat. Siksi koulutukseen ei ole rahaa.”

”He varastavat” on aika rajua kieltä, ja näin puusta katsoen sitä ihmettelee, eikö tuommoisen johdosta voisi nostaa kunnianloukkauskannetta. Jostain syystä pääministeri Orbán ja muut julisteissa esiintyvät henkilöt (toisessa versiossa ”he varastavat” -tekstin taustalla näkyvät hallituksen medianeuvonantaja Árpád Habony ja ”propagandaministeri” Antal Rogán) eivät kuitenkaan halua perätä kunniaansa oikeusteitse vaan ovat tarttuneet toiseen keinoon eli parlamentin lainsäädäntökoneen pyörittämiseen.

Temppu, jolla nimenomaan Jobbikin poliittiseen mainontaan päästään käsiksi, perustuu syihin, jotka jälleen kerran juontavat juurensa ns. Gecigateen eli Viktor Orbánin ja hänen nuoruudenaikaisen ystävänsä, mediaoligarkki Lajos Simicskan taannoiseen totaaliseen välirikkoon. Simicskan yhtiöiden hallinnassa on yhä suuri osa julkisista mainostiloista, ja sattuneesta syystä hän on ilmeisesti vuokrannut niitä Jobbikin käyttöön hyvin edulliseen hintaan. Nyt uusi julistelaki määrää, että valtion budjetista tukea saavat elimet ja järjestöt, siis myös puolueet, saavat lunastaa julkista mainostilaa ainoastaan edellisen kirjanpitovuoden listahinnoilla ja mainosjulisteita koskevat sopimukset on viipymättä toimitettava asianomaiselle viranomaiselle, joka julkistaa ne kotisivullaan. Vanhojen sopimusten mukaisia julisteita saa pitää näkyvillä vain heinäkuun 15:nteen saakka. Määräys ei tietenkään koske hallitusta itseään eikä kansalaisjärjestöjä, ei myöskään hallitusta tukevia ”rauhanmarsseja” järjestävää ”Kansalaisten yhteishenkifoorumia” (CÖF).

Oppositiopuolueissa ja -medioissa melkoista rutinaa on nostattanut tapa, jolla tämä hallituksen tueksi räätälöity laki nuijittiin läpi. Sitä voi nimittäin hyvällä syyllä väittää perustuslain vastaiseksi. Perustuslain mukaan puolueiden talouteen liittyvien lainmuutosten hyväksymiseen tarvitaan parlamentissa kahden kolmasosan enemmistö, ja puolueiden taloudenpidosta on lain valmistelujen yhteydessä puhuttu koko ajan: myös valtapuolue Fideszin edustajat ovat koko ajan toitottaneet silmääkään räpäyttämättä, että julistelailla pyritään torjumaan korruptiota politiikasta. Kun kahta kolmasosaa ei saatu, puolueiden talouteen liittyvät lain osat siirrettiin taajamien julkisivuja koskevaan lakiin, jota on mahdollista muuttaa yksinkertaisella enemmistöllä. Temppu on perustuslain vastainen, väittävät ainakin oppositiomedioiden haastattelemat perustuslakiasiantuntijat. Siitä huolimatta presidentti János Áder teki sen, mitä uskollisena puolueen soturina on tehnyt tähänkin asti, eli allekirjoitti lain.

Julkisten tilojen poliittista ilmoittelua dominoivat siis tulevaisuudessa entistäkin selvemmin, mikäli mahdollista, hallituksen omat kampanjat. Niiden teemoina ovat viime aikoina olleet maahanmuuttovastaisuus, Brysseli-vastaisuus sekä näitä kahta yhdistävä super-salaliitto-pahishahmo György Soros, tuo ilkeä miljardööri, johon henkilöityvät kaikki kansallismielisyyden vastaiset salajuonet. Soros haluaa hukuttaa Euroopan islaminuskoisiin maahanmuuttajiin, joiden mukana saapuvat terrorismi ja sharia-lain hallitsemat no go -vyöhykkeet, ja Sorosin tukemat kansalaisjärjestöt, jotka muka puolustavat ihmisoikeuksia ja vastustavat korruptiota, ovat itse asiassa terroristien ja ihmissalakuljetuksen puolella. Suorastaan pohjoiskorealaiseen naiiviuteen yltävässä tv-mainoskampanjassa on nähty jo ainakin kaksi ”tietoiskua”. Tässä toinen, Vastagbőr-blogin tubettamana englanninkielisin tekstein:

99% unkarilaisista torjuu laittoman maahanmuuton, meille kerrotaan. (Tuo 99% viittaa siis niihin, jotka vastasivat tuoreimman ”kansallisen konsultaation” lievästi sanoen johdatteleviin kysymyksiin. Kyselykaavakkeen palauttaneiden todellista määrää ei tiedetä, ja kaavakkeen verkkoversio ei vaatinut kunnollista tunnistautumista, joten sen saattoi sama ihminen täyttää vaikka miten moneen kertaan.) Niin että: Eipä anneta Sorosin nauraa viimeiseksi!

Tv-mainokseen liittyy tietenkin joka paikkaan levitettyjä julisteita. Naureskelevan Sorosin ja viimeisistä nauruista varoittelevan tekstin takana piilee myös ulottuvuus, joka julisteiden kohdeyleisölle on täysin selvä – viis siitä, että Unkarin hallitus jatkuvasti vakuuttelee nollatoleranssiaan antisemitismin suhteen. Niitä varten, jotka jostain ihmeen syystä eivät tajuaisi, mistä on kysymys, joku tämän kohdeyleisön edustaja on tarttunut tussiin selventääkseen sanomaa:

bzs

Nauravan Sorosin otsaan on kirjoitettu: HAISEVA JUUTALAINEN


Ristin ritari

elokuu 22, 2016

Ja taas on Zsolt Bayer Unkarin otsikoissa. Journalisti, pääministeri Orbánin vanha luottokaveri ja hallituksen epävirallinen törkytuutti on ollut tässä blogissa esillä ennenkin. Bayer puhuu asioista ns. oikeilla nimillä eli suoltaa kohdeyleisönsä alttiisiin korviin hyvin suorasukaisesti muotoiltuja solvauksia. ”Merkittävä osa mustalaisista” on ”elukoita, jotka eivät sovellu elämään yhdessä ihmisten kanssa”. Itävaltalainen vihreä europarlamentaarikko Ulrike Lunacek on ”aivoton, kapinen, valehteleva idiootti”. Ja pianisti-kapellimestari András Schiffin sekä saksalais-ranskalaisen vihreän europarlamentaarikon Daniel Cohn-Benditin yhteydessä, jotka molemmat olivat arvostelleet Orbánin Unkaria, Bayer möläytti, että ”valitettavasti ei aikoinaan kaikkia [juutalaisia] saatu kaivetuksi kaulaa myöten Orgoványn metsään” (viittaus vuoden 1919 lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság)  jälkiselvittelyihin ja valkoiseen terroriin: Orgoványn metsässä murhattiin muutamia kymmeniä neuvostotasavallan toimihenkilöiksi epäiltyjä, näistä monet olivat juutalaisia, ja Unkarin antisemitismin perinteeseen kuuluu myös koko Neuvostotasavallan leimaaminen juutalaisten tempaukseksi). Ylipäätään Bayer on ristiriitainen hahmo: unkarilais-kansallismielinen švaabi (Bayerin suku kuuluu Unkarin vanhaan saksalaisvähemmistöön) puolustaa oikeistolais-kristillisiä perusarvoja kielellä, joka kuhisee perinteisiä seksuaalisuuteen ja ruumiineritteisiin liittyviä ns. rumia sanoja.

Tuorein julkisuuspurskaus seurasi hallituksen äskettäistä päätöstä myöntää Bayerille korkea kunniamerkki, Unkarin Ansioritarikunnan risti. Oppositiopiireissä nousi äläkkä, ja 444.hu-uutisportaali tiedusteli suoraan Inhimillisten voimavarojen ministeriöltä, millä Bayer oli tämän kunnianosoituksen ansainnut. Vastausvuoro siirrettiin suoraan pääministerin kanslialle, mistä ministeri János Lázár ilmoitti:

Neuvostoliiton vankileireissä menehtyneiden muistoa vaalivan yhteisön aloitteesta Zsolt Bayer sai ansioistaan Unkarin Ansioritarikunnan ritariristin, tunnustuksena useiden kansallisten kysymysten selvittämisen ja edustamisen osalta, etenkin GULAG-vankileireihin joutuneiden kohtaloa sekä Transilvanian unkarilaisten elämää luotettavasti ja arvokkaasti esitelleelle journalistintyölleen.

Mikä tämä ”Gulagin uhrien muiston vaalijoiden” yhteisö sitten lieneekin, sen yhteys Bayeriin saattaa jotenkin liittyä Bayerin unkarinsaksalaiseen syntyperään. Neuvostoliiton vankileireille päätyi eri aikoina eri unkarilaisia: ainakin Neuvostoliittoon paenneita ja siellä Stalinin puhdistusten uhreiksi joutuneita kommunisteja sekä sodan aikana unkarilaisia sotavankeja. Oma merkittävä ryhmänsä olivat ns. ”pienen työn” uhrit: malenkij robotiin, kuten asia unkarilaisten pidginvenäjäksi ilmaistiin, raahattiin sodan jälkeen etenkin Unkarin saksalaisia muka fasisteina (siitä piittaamatta, että varsinaiset natsimieliset saksalaiset olivat enimmäkseen jo mobilisoituneet Saksan armeijaan tai paenneet sodan loppuvaiheissa Saksaan). ”Saksalaisten fasistien” jatkoksi kiintiötä täyteltiin muilla saksalaisnimisillä unkarilaisilla, usein juutalaisilla, tai ylipäätään kenellä hyvänsä paikallisten viranomaisten sopivaksi katsomilla henkilöillä. Venäjän pakkotyöleireille vietiin Unkarista ilmeisesti pitkästi toistasataatuhatta henkeä, joista noin puolet ei selvinnyt hengissä. Gulagin uhrien muiston vaaliminen on siis erittäin oikeutettua ja aiheellista – mutta tässä siitä näyttää tulleen poliittinen lyömäase.

Unkarin nykypolitiikassa neuvostojärjestelmän terroria käytetään Horthyn ajan ihmisoikeusrikkomusten (ja niihin niveltyvän natsiterrorin) suhteellistamiseen, puolusteluun ja vähättelemiseen. Tästähän on usein syytetty Budapestin terrorimuseota: Terror Háza esittää natsien ja kommunistien hirmuteot ikään kuin saman kolikon kääntöpuolina, yhdistäen molemmat vieraisiin vallanpitäjiin ja hämärtäen unkarilaisten oman syyllisyyden tapahtuneeseen. Ja kuinka ollakaan, Terror Házan johtaja, hovihistorioitsija Mária Schmidt esitti onnittelunsa oikein Facebookeitse:

kereszteslovag

Ritariristin sai ristiritari, joka ei salli meidän menettää arvojamme, perinteitämme, näkemyksiämme tai tervettä järkeämme! Tätäkin kautta onnittelen Zsolt Bayeria ritariristin johdosta!

Kaikkia Bayerin ansiot eivät kuitenkaan vakuuta. Kolmen päivän kuluessa ainakin kahdeksan nimekästä unkarilaista on palauttanut presidentin kansliaan aiemmin saamansa Ansioritarikunnan ristin ilmoittaen, etteivät halua tulla liitetyiksi samaan yhteyteen Zsolt Bayerin kanssa: oikeustieteilijä ja entinen parlamentin vähemmistöasiain asiamies Jenő Kaltenbach (hänkin muuten sukujuuriltaan Unkarin švaabeja), kemisti ja bioteknikko István Kenyeres, matemaatikko Bálint Tóth, kulttuuritoimittaja Péter Rózsa, hyväntekeväisyystoiminnassa ansioitunut liikemies András Polgár, historiantutkija Tamás Krausz, filosofi Ágnes Erdélyi sekä kuvanveistäjä ja korusuunnittelija Vladimir Péter. 444.hu-portaali piruilee: mikä mahtaa olla presidentti János Áderin salaisuus, kun hän on kolmessa päivässä saanut kahdeksan ritariristiä?

Lopuksi vielä armonisku: Unkarin juutalaisista uskonyhteisöistä suurin, MAZSIHISZ, esittää ironiset ”onnittelunsa”:

Meille ei tulisi mieleenkään ajatella, että hallitus pitäisi tunnustuksen arvoisena sitä, että joku johdonmukaisesti nimittelee eri mieltä olevia tuholaisiksi, jotka on hävitettävä, madoiksi tai täiksi. Ei tulisi mieleemmekään, että hallitus, Orbánin julistettua ”nollatoleranssin” antisemitismin suhteen, rupeaisi kannattamaan syrjiviä aatteita. Siksi meille on itsestään selvää, että lähimmäisemme Zsolt Bayer – toisin kuin pääministerin kanslia leikkisästi selitti – ei saanut korkeaa kunniamerkkiä journalistintyönsä ansiosta vaan siitä huolimatta.

Unkarin suurin hallituspuolue on nimittäin huomanut, että Zsolt Bayer, yksi puolueen perustajista, on elämässään menestynyt huonosti ja siksi huonolla tuulella. Valtio, jonka kansalaiset ovat tyytymättömiä ja huonosti menestyneitä, ei puolestaan voi olla todella menestyksekäs ja tyytyväinen. Puolue päätti aivan aiheellisesti, että Bayerin turhautunut manailu, hänen yksitotinen, hysteerinen ja säälittävä vihapuheensa ei vahingoita vain häntä itseään vaan koko julkista ilmapiiriä. Varmaan tästä syystä hallitus halusi virittää häntä parempaan, hilpeämpään tunnelmaan pienellä huomionosoituksella, joka ei edes maksa mitään.

Uskomme, että Zsolt Bayer, kuten kaikki muutkin, on Jumalan kuvaksi luotu ihmisolento ja ansaitsee lohdutuksen. Emme koskaan saa luopua siitä toivosta, että hän joskus lopettaa rutiininomaisen vihakiihotuksensa ja muuttuu kunnon ihmiseksi.

Unkarin juutalaisten uskonyhteisöjen liitto haluaisi täten ilmoittaa tukevansa hallituksen kasvatuksellisia ponnistuksia. Olemme luottavaisia, sillä Unkarissa on monia hyviä asioita, joiden palvelukseen palkittu voisi asettaa aikoinaan huomiota ansainneen tyylinsä. Toivome hänelle siis voimaa, terveyttä ja pitkää ikää, että hän ehtisi hyvittää kaiken sen mittaamattoman vahingon, jonka vuosien mittaan on kirjoituksillaan Unkarille tuottanut.

Päivitys: Kunniamerkkejään ovat ryhtyneet palauttamaan yhä useammat ansioituneet unkarilaiset. Aiemmin luetellusta kahdeksasta lukumäärä on tätä kirjoittaessani kasvanut 27:ään – 444.hu-sivusto perusti jatkuvasti päivittyvän ”ritariristinpalautuslaskurin”.


Urheiluhistoriaa

elokuu 1, 2016

Rion olympialaisia odotellessa muistellaan 80 vuoden takaisia Berliinin olympialaisia, jotka tunnetusti jäivät myös poliittisen propagandan historiaan. Natsi-Saksa lavasti upean spektaakkelin, jonka tarkoitus oli myös todistaa ”arjalaisen” rodun fyysinen ylivoimaisuus, Leni Riefenstahl ohjasi kuuluisat propagandaelokuvansa, joiden esteettistä perintöä on nähty kaikessa ihmisruumiin ja ruumiinkulttuurin kuvauksessa meidän aikamme mainoksiin ja musiikkivideoihin asti, Yhdysvaltain urheilijat marssivat avajaisissa Hitlerin aition ohi katsoen poispäin ja saivat palkkiokseen vihellyskonsertin. Hitlerin reaktiosta mustan amerikkalaisen pikajuoksijan Jesse Owensin voittoon taas kiertää erilaisia, ristiriitaisia tarinoita.

Unkarissa Berliinin vuoden 1936 tapahtumia on myös muisteltu niiden tuon ajan ikävien ilmiöiden kannalta, jotka tunnettiin myös Unkarissa. Ruumiinkulttuuri ja urheilullisen, voimakkaan yksilön palvonta nosti kaikkialla Euroopassa esiin myös rotuhygienian ja rasismin aatteita, pohdintaa siitä, ketkä ja millaiset ihmiset sopivat edustamaan meidän kansamme fyysistä kauneutta ja elinvoimaa – ja ketkä eivät. Ennen Berliinin olympialaisia Nemzet Szava (’Kansakunnan sana’) -niminen oikeistolehti oli kirjoittanut kitkerästi (sitaatti Népszabadságin viimevuotisesta artikkelista):

Unkarin olympiaedustajien nimilista kuhisee juutalaisia. Vieläpä valmentajistakin on juutalaisia suurin osa. Älkäämme siis odottako unkarilaisten menestystä Berliinissä, vaikka juutalainen lehdistö miten valehtelee menestyksen toiveista.

Modernin kilpaurheilun perinteet nousivat metsästävän, ratsastavan, taistelevan ja retkeilevän ylhäisön vapaa-ajanvietosta, toisaalta taas ensimmäisissä urheilijoissa saattoi olla kovan ruumiillisen työn karkaisemia rahvaanmiehiä. (Ainakin Suomessa ilmeisesti ensimmäiset kilpahiihtäjät olivat syrjäseutujen kansaa, jolle suksilla liikkuminen kuului vielä arkeen.) Juutalaisia, jotka tyypillisesti olivat kauppiaita ja käsityöläisiä, ei osattu yhdistää kumpaankaan näistä ryhmistä. Kuitenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun nouseva kaupunkikeskiluokka, joka Unkarissa(kin) oli paljolti juutalaista, otti myös erilaiset urheiluharrastukset innolla omakseen.

Yllä linkitetyn Népszabadság-lehden artikkelin mukaan jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä Unkarin yhdestätoista olympiakullasta viisi oli juutalaisten urheilijoiden tuomia. Juutalaisia huippu-urheilijoita oli lähes kaikissa lajeissa, ja erityisesti he kunnostautuivat miekkailussa. Tämä ehkä liittyy lajin opiskelijaperinteisiin. Keski-Euroopassa ylioppilaat perinteisesti harrastivat miekkailua ja olivat ylpeitä oikeudestaan kantaa miekkaa, juutalaisen keskiluokan yhteiskunnallinen nousu taas usein alkoi nimenomaan yliopistosta.

Miekkailija oli myös Ilona Elek (1907–1988), josta suosittu Facebook-henkilöhistorioitsija Krisztián Nyáry kirjoitti jo neljä vuotta sitten. Tarina kertoo, että Elek, lempinimeltään Csibi, joutui miekkailu-uralle melkein vahingossa. Hän opiskeli pianonsoittoa ja oli jo luopumassa miekkailuharrastuksestaan, koska opettajan mielestä se jäykisti rannetta liikaa. Sitten miekkailuseuran johtaja sattui näkemään Csibin salilla ja julisti, että tämän tytön on ehdottomasti jatkettava urheilua, sillä pianisteja aina riittää mutta tämäntasoinen miekkailija syntyy korkeintaan kerran sadassa vuodessa. Elek sai valmentajakseen kuuluisan italialaisen maestron Italo Santellin, joka totesi, että ”Csibi on primadonna”: hän saattaa suoriutua huonosti harjoituksissa, mutta yleisön edessä ei koskaan.

elek_ilona_portrc3a9

Ilona Elek, Unkarin historian ensimmäinen naispuolinen olympiavoittaja (kuva unkarinkielisestä Wikipediasta)

Berliinin olympialaisten lähestyessä antisemitismi ja juutalaisten urheilijoiden asema nousi polttavaksi kysymykseksi. Kansainvälisen olympiakomitean painostuksesta Saksan oli luvattava, että myös juutalaisille urheilijoille sallitaan kisoihin osallistuminen. Käytännössä kuitenkin juutalaisia urheiluseuroja ja urheilijoita järjestelmällisesti kiusattiin ja juutalaisten valmentautumista vaikeutettiin kisakarsintojen alla. KOK:n puheenjohtajan henkilökohtaisella puhuttelulla uhattuna Hitler lopulta suostui päästämään Saksan joukkueeseen yhden ”kiintiöjuutalaisen”, miekkailija Helene Mayerin, joka oli isän puolelta juutalaista syntyperää. Helene Mayer oli voittanut kultaa jo Amsterdamissa 1928 mutta natsien valtaannousun jälkeen paennut Amerikkaan. Nyt hänet, näin kertoo Nyáry, saatiin Saksan edustajaksi uhkailemalla, että kieltäytymisestä voisi olla ikäviä seurauksia hänen Saksaan jääneille omaisilleen.

Ilona Elek tunnettiin jääkylmistä hermoistaan, ja Berliinissä hän päihitti pahimmat kilpailijansa Helene Mayerin ja Itävallan Ellen Preissin niin nopeasti, ettei yleisö tuumannut perässä pysyä. Tässä Krisztián Nyáryn julkaisemassa kuvassa Elek seisoo florettimiekkailun palkinnonjaossa korkeimmalla korokkeella. Hänen takanaan Helene Mayer ojentaa kätensä natsitervehdykseen, kenties suojellakseen sukulaisiaan ikävyyksiltä, kun ei onnistunutkaan hankkimaan Saksalle kultaa.

elekilona

Berliinin olympialaiset olivat suurmenestys koko Unkarille: kymmenen kultamitalia, väkilukuun suhteutettuna kaikkein eniten, ja niistä Nemzet Szavan mielipidekirjoittajan häpeäksi viisi juutalaisille urheilijoille… Kisojen jälkeen Ilona Elek yritti lopettaa miekkailun. Hän oli nyt saavuttanut kaiken, mitä halusi, ja sitä paitsi Unkarissakin voimistuvan juutalaisvastaisuuden takia hänen olisi pitänyt vaihtaa seuraa. Vuotta myöhemmin hänet kuitenkin houkuteltiin palaamaan Pariisin maailmanmestaruuskilpailuihin. Siellä hän tosin hävisi henkilökohtaisen kilpailun Helene Mayerille, mutta voitti joukkuekultaa. Helene Mayer ei tämän kilpailun jälkeen enää palannut Saksaan vaan siirtyi takaisin Amerikkaan, Ilona Elek sitä vastoin jatkoi miekkailu-uraansa Unkarissa, kunnes juutalaislait estivät häneltä kilpailemisen kokonaan.

Toisin kuin monet juutalaiset aikalaisensa – esimerkiksi miekkailija Attila Petschauer (1904–1943), Amsterdamin ja Los Angelesin olympialaisten joukkuekultamitalisti, joka kidutettiin hengiltä työpalvelussa Venäjän rintamalla – Ilona Elek selvisi hengissä sodasta ja vainoista Budapestissa piileskellen. Sodan jälkeen hän palasi urheilu-uralleen, uusi olympiavoittonsa Lontoossa 1948 ja oli vähällä voittaa kultaa vielä Helsingissä 1952. Melbournen olympialaisiin häntä ei 49-vuotiaana enää huolittu, mutta hän toimi pitkään naisten florettijoukkueen valmentajana ja palasi myös musiikin pariin. Miekkailun ohella Ilona Elek oli itse asiassa koko ajan harrastanut säveltämistä ja kirjoittanut – näin kertoo unkarilainen Wikipedia – ainakin tanssimusiikkia. Budapestissa vuonna 1959 järjestettyihin miekkailun maailmanmestaruuskilpailuihin hän sävelsi juhlafanfaarin.

Ilona Elek sai päättää pitkän uransa tunnustettuna ja arvostettuna henkilönä kotimaassaan. Kaikki eivät olleet näin onnekkaita. Kun viime vuonna Unkarin juutalaismuseo järjesti teemanäyttelyn juutalaisten urheilijoiden saavutuksista, Népszabadság-lehti otti yhteyttä voimistelijamestari Ágnes Keletiin, Helsingin ja Melbournen olympialaisten viisinkertaiseen kultamitalistiin, joka jäi vuonna 1956 kisamatkalleen Australiaan ja on vuodesta 1957 lähtien elänyt Israelissa. Keleti vieraili Unkarissa lähtönsä jälkeen ensimmäistä kertaa vasta 1988, ja kerrotaan hänen tuolloin sanoneen vanhalle tuttavalle, joka ihasteli hänen ”kotiinpaluutaan”: ”Tämä ei ole minun kotimaani.” Nyt, viime vuonna, Israelin-kodistaan puhelimeen tavoitettu 92-vuotias Keleti kommentoi toimittajalle: ”Oikea kotimaani ei ole siellä, missä isäni ja perheeni tapettiin. Sitä ei voi unohtaa!”

Pannaanpa tähän loppuun vielä Népszabadságin jutusta yksi kuva tuosta edellä mainitusta näyttelystä: pikaluistelija István Wintnerin (1909–1944) rikki sahatut luistimet.

luistimet

Wintner, pikaluistelun Unkarin-mestari vuodelta 1932, oli vuonna 1941 lähdössä jäälle kansallisissa mestaruuskilpailuissa, kun huomasi, että joku oli ottanut hänen luistimensa kaapista ja sahannut ne pilalle. Luistimiin oli pantu lappu: ”Juutalaisilla ei ole sijaa Unkarin urheilussa.” Kaksi vuotta myöhemmin Wintner vietiin työpalveluun, kuten Petschauer ja monet muut, ja sille tielle hän jäi.

Näitä tarinoita sopii muistella esimerkiksi Rion olympialaisia katsellessa ja vaikkapa maahanmuuttajataustaisten urheilijoiden panosta pohtiessa. Antoisaa olympia-aikaa!