Itävallan mesimäyrät

Suomen mediassa on viime päivät kirjoiteltu ministeri Vilhelm Junnilan ns. natsivahingosta (Itävallan persujen eli FPÖ:n tutuksi tekemä nimitys näille asioille on ein bedauerlicher Einzelfall, ’valitettava yksittäistapaus’), ja Ylen toimittaja etsi tapahtuneelle muutaman kansainvälisen vertailukohdan: Espanjasta, Ruotsista ja Itävallasta. Viimeksi mainitusta siis näin:

Tammikuussa 2018 itävaltalaisen vapauspuolueen paikallinen johtohahmo Udo Landbauer erosi kaikista poliittisista tehtävistään.
Ala-Itävallan osavaltion politiikassa vaikuttanut Landbauer joutui julkisen arvostelun kohteeksi, kun paikallinen sanomalehti uutisoi hänen kuuluneen natseista vitsailevaan opiskelijoiden veljeskuntaan.
Ryhmä oli aikaisemmin levittänyt laulukirjaa, jossa vitsailtiin juutalaisten tappamisesta.

Vapauspuolue (kyseessä on nimi, joten se pitäisi kirjoittaa isolla) on siis oikeistopopulistinen FPÖ, ja Landbauer oli Wiener Neustadtin kaupunginvaltuustosta noussut Ala-Itävallan osavaltiovaaleihin FPÖ:n kärkiehdokkaaksi vuoden 2018 vaaleissa. Vaalitaistelun tuoksinassa hän oli kunnostautunut muun muassa nimittelemällä maaherraa, Ala-Itävaltaa pitkään yksinvaltaisesti hallinneen konservatiivipuolue ÖVP:n Johanna Mikl-Leitneria ”muslimimammaksi” (tällä viitattiin siihen, että osavaltion lastentarhojen opetussuunnitelmaan oli sisällytetty ”eri kulttuureihin kuuluvien juhlien” viettäminen), kertomalla perheenisästä, joka oli tullut hänelle valittamaan, miten hänen poikansa joutuu lastentarhassa oppimaan lukusanoja turkiksi, ja vaatimalla musliminaisten päähuivin kieltämistä. Sitten juuri ennen vaaleja mediaan levisi tieto tuosta YLE-uutisessa mainitusta laulukirjasta.

Tuo ”opiskelijoiden veljeskunta” lienee käännös englannin fraternity-sanasta (ja paljastaa, että tämäkin uutinen, kuten kansainväliset uutiset yleensä, on käännetty siitä ainoasta The Vieraasta Kielestä, mitä Suomessa nykyään osataan). Oikeasti kyseessä on siis Burschenschaft, opiskelijajärjestö, jollaiselle ei oikein ole meillä vastinetta, 1800-luvun usein kansallisromanttis-nationalistis-konservatiivisia perinteitä vaaliva akateeminen herraseura, jollaisista toisinaan nousee esiin näitä ns. yksittäistapauksia. Ns. schlagende Burschenschaftit harrastavat kaljanjuonnin ja hassujen univormujen lisäksi erikoista miekkailun muotoa, jossa suoranaisena tavoitteena on saada kasvoihin kunniakkaita arpia (Schmiss). Landbauerin tapauksessa kyseessä oli schlagende pennale Burschenschaft, siis kaksintaistelua harrastava lukiolaisten tai entisten lukiolaisten järjestö nimeltä Germania, ja sen sitsilaulukirjasta löytyivät tämmöiset säkeet, raakasuomennoksena:

”Silloin astui heidän keskelleen juutalainen Ben Gurion:
Nyt kaasua, vanhat germaanit, vielä seitsemäskin miljoona me hoidellaan!”

Itävallassa, missä ns. Wiederbetätigungiksi eli natsijuttujen elvyttämiseksi katsottavat toiminnat on selkeästi kriminalisoitu, tämmöisiä lyyrisiä natsiläppiä ei noin vain sivuuteta, vaan jutusta nousi melkoinen metakka, jota lopulta kommentoitiin liittokansleria ja liittopresidenttiä myöten. Landbauer, joka tuolloin oli tämän kyseisen Germanian varapuheenjohtaja, tuomitsi julkisuudessa oitis jyrkästi laulukirjan tekstin, vakuutti, ettei ollut itse koskaan näitä säkeitä edes nähnyt saati laulanut eikä muutenkaan koskaan havainnut Germanian toiminnassa mitään muukalaisvihamielisyyttä tai antisemitismiä (ohhoh, hehheh). Hän myös ”jäädytti” Germanian jäsenyytensä. Useimmat muut puolueet eivät tyytyneet tähän vaan vaativat juuri komealla äänisaaliilla osavaltioparlamenttiin valitun Landbauerin eroa, ja kun maaherra Mikl-Leitnerkin ilmoitti, ettei voisi tehdä poliittista yhteistyötä hänen kanssaan, Landbauer lopulta luopui poliittisista tehtävistään.

Laulukirjakohu kuitenkin laantui nopeasti, ja jo muutaman kuukauden päästä Landbauer teki comebackin. Saman vuoden lopulla hänet valittiin ensin virkaatekeväksi, sitten varsinaiseksi Ala-Itävallan FPÖ:n puheenjohtajaksi, ja vuonna 2021 hänestä tuli liittovaltiotasolla FPÖ:n varapuheenjohtaja. Tämän kevään osavaltiovaaleissa hän oli jälleen kärkiehdokas ja keräsi Mikl-Leitnerin jälkeen toiseksi suurimman äänisaaliin. Vaaleissa ÖVP menetti absoluuttisen enemmistönsä ja FPÖ ohitti aiemmin toisena olleen sosiaalidemokraattipuolueen (SPÖ), joten Landbauerista tuli myös maaherran varamies.

Viime päivinä Landbauer on sitten noussut taas julkisuuteen, ja tällä kertaa aiheena on ns. genderöinti (Gendern). Kuten tiedämme, gender on alkuaan englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa käyttöön otettu nimitys ns. sosiaaliselle sukupuolelle eli kaikille niille naiseuteen, mieheyteen tai muihin sukupuoli-identiteetteihin liittyville käyttäytymisen ja kulttuurin piirteille, jotka eivät selity pelkästään biologisella sukupuolella (sex) eli sillä, mitä housuihin kurkistamalla voi nähdä. Tästä muodostetulla verbillä taas on saksan kielessä ruvettu kutsumaan niitä strategioita, joilla pyritään kiertämään saksan kielessä henkilöön viittaavien sanojen pakollista sukupuolittamista maskuliineiksi tai feminiineiksi.

Olen tästä jo vuosia sitten kirjoittanut, mutta pikauusintana: saksan kielessähän ihmisiin, näiden rooleihin, ammatteihin jne. viittaavat sanat (vaikkapa der Polizist ‘poliisi’, der Arzt ‘lääkäri’, der Architekt ‘arkkitehti’, der Zeuge ‘todistaja’, der Freund ‘ystävä’, tai kaikki -er-johtimiset tekijännimet tyyppiä der Lehrer ‘opettaja’) ovat lähtökohtaisesti suvultaan miespuolisia, ja niihin kuuluu viitata miespuolisella pronominilla er. Tästä ovat poikkeuksena vain muutamat nimenomaisesti naisiin viittaavat (die Frau ‘nainen’, die Mutter ‘äiti’, die Hebamme ‘kätilö’ tms.) – sekä erityisesti naisjohtimella -in muodostetut feminiinit (die Polizistin ‘naispoliisi’, die Ärztin ‘naislääkäri’, die Zeugin ‘naispuolinen todistaja’, die Lehrerin ‘opettajatar’ jne.). Äkkinäinen suomalainen ajattelisi naiivisti, että tämähän on pelkkää kielioppia ja ihan hyvinhän voisi sopia, että miespuolisella sanalla viitataan tarvittaessa myös naisiin (ns. geneerinen maskuliini). Nykyään saksalaisella kielialueella kuitenkin vallitsee varsin laaja konsensus siitä, että tämä ei oikein käy päinsä. Usein mainitaan tutkimustenkin osoittaneen, että miespuolisen sanan käyttäminen ohjaa ajattelemaan miespuolista henkilöä, eli pelkkä Arzt-sanan käyttö vahvistaa mielikuvaa siitä, että tyypillinen lääkäri on aina mies.

Tästä ajatuksesta on sitten seurannut vaatimus ”tuoda naiset näkyviin”. Saksankieliset poliitikot jaksavat yleensä puhutella esimerkiksi kaikkia ”itävallattaria ja itävaltalaisia” (Österreicherinnen und Österreicher) tai ”äänestäjättäriä ja äänestäjiä” (Wählerinnen und Wähler). Monikkomuodoissa voidaan joskus korvata tekijännimijohdokset partisiipeilla, koska niiden monikossa ei feminiinin ja maskuliinin välillä ole eroa: ”opiskelijattarien ja opiskelijoiden” (Studentinnen und Studenten) sijaan voidaan puhua ”opiskelevista” (Studierende). Kirjoituksessa ”genderöinti” hoidetaan kätevästi erottamalla –in-johdin jollakin typografisella keinolla: LehrerIn (iso ns. ”Binnen-I” eli ”sisä-i”), Lehrer:in, Lehrer_in… Erityisen metka on ns. gendertähti, jolla voidaan korostaa sukupuolen moninaisuutta: nimike Lehrer*in kattaa sekä mies- ja naispuoliset että itsensä jotenkin muuten kuin miehiksi tai naisiksi identifioivat opettajat. Mutta miten tämmöisen toteuttaa esimerkiksi korrektiin kielenkäyttöön pyrkivä uutistenlukija?

Viime vuosina yhä yleisemmäksi näyttää muuttuneen ns. puhuttu genderöinti eli pikkuisen katkoksen tai alukkeen ääntäminen perussanan ja in-johtimen väliin. Tuoreessa kirjoituksessaan Profil-lehdessä ORF:n uutisankkuri Tarek Leitner on sitä mieltä, että puhuttu genderöinti on jo vakiinnuttanut itsensä siinä määrin, että sitä ei enää edes tarvitse johdonmukaisesti noudattaa. Riittää, kun ”gender-rennosti” maustaa puhettaan muutamalla katkoksella tai satunnaisella feminiinimuodolla – siitä selviää se varsinainen tarkoitus. Kulttuuritaistelu on ohi, väittää Leitner:

Genderöinti on aivan eri lailla saapunut keskelle yhteiskuntaamme. Sitä ei enää saa pois. Se, joka tätä puhetekniikkaa käyttää, tekee sen yleensä jo aivan luontevasti, ei saarnaavalla eikä juuri koskaan taistelevalla otteella. Rennosti genderöityä tekstiä lukeva enää tuskin kiinnittää siihen huomiota. Nyttemmin monen silmään jo tökkää, jos teksti on johdonmukaisesti jätetty genderöimättä.

Ihan kaikki eivät kuitenkaan ole tätä mieltä, ja tässä astuu kuvaan mukaan vanha ystävämme Udo Landbauer. Kuten todettiin, hän nousi viime osavaltiovaaleissa Ala-Itävallan kakkosmiehen asemaan, ja koska maaherra Mikl-Leitner naisena nimittää itseään ”maarouvaksi” (Landeshauptfrau), myös Landbauerin virallinen titteli olisi Landeshauptfrau-Stellvertreter eli ”varamaarouva”. Tätä Landbauer ei hyväksy vaan käyttää joko lyhennettä LH tai tarkkaan ottaen virheellistä miespuolista nimikettä (Landeshauptmann-Stellvertreter). Ennen kaikkea osavaltion hallitukseen noussut FPÖ haluaa jättää kädenjälkensä uuteen hallitusohjelmaan kieltämällä Ala-Itävallan viranomaisteksteistä ”mielipuolisen” genderöinnin, sekä ”sisä-I:n” (LehrerIn) että erityisesti ”gendertähden” (Lehrer*in). Tarkempia ohjeita on tulossa kesän mittaan. Päähallituspuolue ÖVP rauhoittelee, että mitään totaalista sukupuolen ilmaisemisen kieltoa ei ole tulossa, vaan edelleen on mahdollista tervehtiä ”hyviä naisia ja herroja” tai puhua ”toimittajattarista ja toimittajista” (Journalistinnen und Journalisten).

Muutakin identiteetti- ja symbolipolitiikkaa on tulossa. Samaisen Der Standard -lehden jutun mukaan Ala-Itävallan uusi ”musta-sininen” hallinto (musta on ÖVP:n, sininen FPÖ:n väri) maksaa korvauksia niille koronarokotusten vastustajille, joilta tästä syystä olisi peritty ”lainvastaisia” sakkoja, sekä ryhtyy jakamaan erityistä tukea ravintoloille, jotka tarjoavat ”perinteisiä, alueellisia ruokia”. Monet ovat ihmetelleet, mitä tämmöiset ruoat ovat ja miten ne määritellään (no joo, aika helppoa on arvata, että tuen ulkopuolelle jäävät kebabpizzeriat ja aasialaisravintolat…), mutta Landbauer vakuuttaa, että erinäisten tahojen painostuksesta huolimatta tässä ei tulla antamaan periksi. Ala-Itävallassa siis mesimäyräillään näyttävästi. Tai kuten Landbauerin lehdistötilaisuutta selostettiin Der Standard -lehdessä:

Tulosten kannalta ollaan “tosi, tosi hyvällä tiellä”, korosti FPÖ-aluejohtaja Udo Landbauer lehdistötilaisuudessa kuvatessaan tähänastista hallitusyhteistyötä. ÖVP:n kanssa on tosin neuvotteluissa “otettu sisältökysymyksissä tiukasti yhteen”, mutta “reaalipolitiikka ei ole mitään lasten syntymäpäiväjuhlaa (Kindergeburtstag), ja sisällölliset erimielisyydet nyt ovat demokratiassa normaaleja”, Landbauer lisää.

Sanonpahan vain, että tätä on aika mielenkiintoista lukea Suomen viimeaikaisten hallitusyhteistyöuutisten valossa.

Raunioiden unohdettu isäntä

Petőfiszállás, kahdesta entisestä pitäjästä, Ferencszállásista ja Szentkútista, yhdistetty ja kansallisrunoilijan mukaan nimetty pieni paikkakunta rautatieseisakkeineen, sijaitsee eteläisessä Unkarissa Szegedin ja Kecskemétin välillä. Sinne on 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjan tl.dr toimittaja Zsolt Sarkadi vaeltanut etsimään ”kartanoa” (kúria), jota paikalliset nimittivät suorastaan ”linnaksi” (kastély). Kahdeksanhuoneinen entinen komea päärakennus rappeutuu unohdettuna pöpelikön keskellä, joka aikoinaan oli hoidettu puisto jalopuineen ja tenniskenttineen.

1920- ja 1930-luvuilla, vielä sodan aikanakin, talossa vieraili mahtimiehiä Unkarista ja ulkomailta, Belgiasta, Ranskasta, Saksasta, myös Virosta ja Suomesta, kertoo artikkelissaan Zsolt Sarkadi. (Virolaisten ja suomalaisten vierailut lienevät liittyneet Horthyn Unkarin aktiiviseen heimosuhdepolitiikkaan. Tarkempaa tietoa en ole vielä onnistunut löytämään; Kansalliskirjaston aineistoon digitoiduista suomalaisista sanomalehdistä ei talon isännän nimeä löydy.) Huhtikuussa 1944 siellä tehtiin saksalaisten arvovieraiden kanssa kohtalokas päätös, jonka toteuttamisesta suuren vastuun kantoi talon isäntä, sisäministeriön valtiosihteeri László Endre. Tämä mies, joka – kuten syyttäjä joulukuussa 1945 sanoi – ”vei koko Unkarin kansan ja yhteiskunnan mukanaan syytettyjen penkille”, on jäänyt unohduksiin lähes yhtä lailla kuin hänen villiintyneen puiston peittämä kotinsakin.

László Endre syntyi vuoden 1895 ensimmäisenä päivänä ellei kulta- niin ainakin hopealusikka suussa. Perhe ei kuulunut suurmaanomistaja-aristokratiaan vaan pikkuaateliin, josta Unkarissa on tapana käyttää unkarilaisittain kirjoitettua englantilaista sanaa dzsentri. Isä Zsigmond Endre omisti kuitenkin yli sadan hehtaarin tilukset, joista oli kehittänyt modernin ja hyvin tuottavan mallitilan, ja nautti paikkakunnalla suurta arvostusta. László-poika suoritti säädynmukaiset lakitieteen opinnot, jotka ensimmäinen maailmansota tosin keskeytti, ja ryhtyi sodan jälkeen säädynmukaiselle virkamiesuralle. Lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan ajan hän vietti hiljaiseloa kotikartanossaan. Kommunistivallan kukistumisen jälkeen Endre osallistui ns. valkoiseen terroriin eli järjestyksenpalautus- ja kostotoimiin. Hän oli monien kaltaistensa lailla vankasti vakuuttunut siitä, että sekä kaksoismonarkian romahdus että Neuvostotasavallan punainen terrori olivat nimenomaisesti juutalaisten syytä.

Zsigmond-isänsä rinnalla László Endre pääsi nopeasti Unkarin uuden johtajan, valtionhoitaja-amiraali Horthyn lähipiiriin. Vuonna 1923 hän sai vitézin arvonimen (vitézit eli ‘urhot’ olivat Horthyn perustama eräänlainen uuden ajan aatelisto) ja hyvän viran. Főszolgabíró, joka joskus käännetään ‘nimismieheksi‘, oli kaupunkitasolla paikallishallinnon ja oikeuslaitoksen keskeinen vallankäyttäjä. Tässä tehtävässä Endre kunnostautui suorastaan esimerkillisesti, koska ei ollut ainoastaan taitava ja ahkera vaan myös, toisin kuin useimmat aikalaiskollegansa, lahjomaton ja korruptoitumaton. Häntä ei ohjannut raha vaan aate, ”kristillis-kansallinen” ideologia ja etenkin siihen kuuluva antisemitismi. Aikalaislähteiden mukaan Endre toteutti uutterasti ns. byrokraattista antisemitismiä eli juutalaisten kiusaamista. Sarkadi kertoo:

Újság- ja Est-lehdille raportoineen Jenő Lévain mukaan Endre sakotti esimerkiksi isaszegiläistä virvoitusjuomatehtailijaa Ignác Lőwyä, koska tämän hyllyillä oli pölyä ja joissakin pulloissa etiketit eivät olleet asianmukaiset, ravintoloitsija Géza Haasia, koska hänen vaa’assaan “oli gramman verran heittoa”, sekatavarakauppias Lajos Glückiä, koska ”tietyt elintarvikkeet eivät olleet harsolla peitettyinä” ”eikä hintoja ollut merkitty joka pakkaukseen, vain koottu taululle”, sekatavarakauppias Vilmos Ádleria, koska ”tiski ei ollut hangattu puhtaaksi”, ”lattialla oli jalanjälkiä” ja ”liikehuoneiston nurkassa seisoi roskaämpäri”, leipuri Sámuel Steineria, koska hänellä ei ollut kärpäsverkkoa omassa ruokasalissaan ja hänen 500 kilon vaakansa näytti 70 grammaa vikaan. Kistarcsalainen rouva Sonnenschein puolestaan joutui putkaan useammaksi päiväksi, koska oli laiduntanut hanhiaan kielletyssä paikassa.

Virkatyönsä ohella László Endre edisti poliittista uraansa ja loi suhteita aateveljiinsä sekä kotimaassa että ulkomailla, Mussolinia ja Hitleriä myöten. Aktiivinen antisemitismi loi hänelle mainetta tietyissä piireissä, ja 1930-luvulla hän itse julkaisi useita mielipidekirjoituksia, joissa muun muassa ehdotti kiertelevien mustalaisten sulkemista työleireihin ja sterilisoimista. Juutalaiset taas tulisi Endren mielestä poistaa Unkarista kokonaan ja siirtää jonnekin, Palestiinaan, Madagaskariin tai kenties Siperiaan, missä he voisivat muodostaa kokonaan oman yhteiskuntansa, jossa täyttäisivät kaikkia tehtäviä, ja siten torjuisivat niskoiltaan sen ”tällä hetkellä täysin oikeutetun syytteen, että he ovat loisrotu, joka pystyy säilymään hengissä vain imemällä elinvoimaa toisilta roduilta ja niiden työstä”.

Nämä näkemykset eivät tuolloin olleet harvinaisia vaan lähes valtavirtaa: melkoinen osa unkarilaisista pohti ns. juutalaiskysymystä ja uskoi, että juutalaisia oli Unkarissa liikaa ja heillä liikaa vaikutusvaltaa. Jonkinlainen herrasmiesantisemitismi oli Unkarissa laajalti vallalla korkeimpia johtoportaita, itseään amiraali Horthya myöten, ja myös byrokraattinen juutalaisten kiusaaminen oli normaalia. Endre oli kuitenkin näkemyksissään niin äänekäs ja jyrkkä, että jopa Horthyn Unkarissakin sitä hieman paheksuttiin, sisäministeriöstä heristeltiin sormea, ja Endre joutui lopulta luopumaan virastaan ja siirtymään politiikkaan. Poliittiseksi kodiksi löytyi Unkarin kansallissosialistinen puolue, jonka johtaja Ferenc Szálasi sodan lopulla, natsimiehityksen aikaan nousi Unkarin Quislingiksi. Mutta eipä riennetä tapahtumien edelle.

László Endren onni kääntyi pian jälleen, kun tuolloinen pääministeri Kálmán Darányi päätti yrittää ”kesyttää” kansallissosialistit suopeammiksi hallitusta kohtaan nimittämällä heidän johtomiehiään tärkeisiin tehtäviin. Vuonna 1938 Endrestä tuli Unkarin suurimman ja keskeisimmän, Pest-Pilis-Solt-Kiskunin läänin ali-išpaani eli maaherra, korkeimman toimeenpanovallan käyttäjä. Tässä tehtävässä hän pääsi näkyvästi myös edistämään aatteitaan ja toteuttamaan vuosina 1938–42 säädettyjä juutalaislakeja, joilla Unkarin juutalaisilta – vaikka heitä ei vielä fyysisesti hätyytettykään – vähitellen riistettiin oikeudet ja omaisuus. Kun Endrestä vuonna 1944 lopulta tuli ”Unkarin juutalaisten pyöveli”, tämä ei ollut mikään yllätys vaan luontevaa jatkoa hänen toiminnalleen, ja jo kaksikymmentä vuotta kaikille olisi pitänyt olla selvää, mihin tämä mies pyrkisi.

Maaliskuussa 1944 saksalaiset länteen päin ”strategisesti vetäytyvän” itärintamansa turvaamiseksi miehittivät Unkarin. Miehitys oli nopea ja kivuton, Unkarin armeijaa ja hallintoa ei hajotettu eikä rajoja avattu, valtionhoitaja Horthy sai jäädä paikoilleen mutta joutui nimittämään entisen Saksan-lähettilään Sztójayn johtaman saksalaismielisen hallituksen, jonka sisäministeriö saksalaisten vaatimuksesta annettiin äärioikeistolaisten käsiin. Hallintokokemusta taas ei näistä monellakaan ollut, joten László Endre sai tärkeän valtiosihteerin tehtävän, erityisenä osaamisalueenaan ”juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet”. Ja nyt seuraa kammottavia tilastoja, jokaisen numeron takana yhtä monta oikeaa ihmiskohtaloa:

Unkarissa eli alkuvuodesta 1944 ehkä 760–780 000 juutalaista, Saksan vallassa olevan Euroopan suurin jokseenkin ehjänä säilynyt juutalaisyhteisö. Muutamia kymmeniä tuhansia oli tosin kuollut työpalvelussa rintamalla tai Kamenets-Podolskin ”muukalaispoliisitoimen” yhteydessä, mutta toisaalta Unkariin oli muualta Itä-Euroopasta saapunut juutalaisia pakolaisia. Toukokuusta heinäkuuhun 1944 Unkarista kyyditettiin 437 402 juutalaista, joista suuri osa menehtyi Auschwitzin kuolemanleirillä. Tätä operaatiota ohjaavalla Adolf Eichmannilla oli alaisinaan 150–200 saksalaista, mukaan lukien autonkuljettajat, sotilaspalvelijat ja toimistohenkilökunta. Suurimman osan kyyditysten yhteydessä tehtävästä ns. likaisesta työstä hoitivat siis unkarilaiset santarmit, poliisit ja virkamiehet László Endren komennossa. Operaatio oli lajissaan Euroopan ja Kolmannen valtakunnan historian ylivoimaisesti massiivisin ja tehokkain. Se oli myös Auschwitzin historian suurin logistinen haaste: leirillä surmattiin jopa 9000 ihmistä päivässä. Auschwitzin uhreista kaikkiaan noin kolmasosa oli Unkarin kansalaisia.

Eichmann ja Endre kohtasivat ensi kerran maaliskuun lopulla 1944; sympatia oli molemminpuolinen, ja miesten välille syntyi ystävyys ja tehokas työtoveruus. Huhtikuun alussa operaation aikataulusta oli jo sovittu. Eichmannin ehdotuksen mukaisesti (Endre olisi esittänyt päinvastaista järjestystä) ensin kyyditettäisiin maaseudun, sitten pääkaupungin juutalaiset. Eri puolilla Unkaria perustettiin – usein tiilitehtaisiin tms. sopivasti kaupungin laidalla ja rautatien lähistöllä sijaitseviin rakennuksiin – juutalaisleirejä tai ghettoja, joihin kesäkuun alkuun mennessä oli kerätty yli 400 000 ihmistä. Virallisten ilmoitusten mukaan juutalaiset vietäisiin ”työhön”, ja lapset ja vanhukset otettaisiin mukaan vain, ”jotta perheet saisivat olla yhdessä”.

Lopullinen päätös logistisesti vaativasta operaatiosta syntyi 22. huhtikuuta Endren nykyisessä rauniokartanossa Szentkútissa, missä illalla asian kunniaksi juhlamaljoja kallistelivat Unkarin sisäministeriön koko johto sekä Eichmann lähimpine työtovereineen. Kyyditysten päämääräksi valikoitui Auschwitz, ainoa vielä toiminnassa oleva ja riittävän kaukana rintamasta sijaitseva suuri tuhoamisleiri. Endre ja Eichmann laativat yksityiskohtaisen aikataulun ja ohjelman, jota jouduttiin vielä vauhdittamaan, sillä täyteen ahdetuissa ghetoissa olot kävivät sietämättömiksi ja kulkutaudit alkoivat levitä. Toukokuun 15:ntena ensimmäiset junat lähtivät liikkeelle, kussakin 47 vaunua ja noin 3000 epäinhimillisen ahtaasti pakattua, usein jo lähtiessään huonokuntoista ja kärsinyttä ihmistä.

Kesäkuun 21:ntenä Endre raportoi ylpeänä ministerineuvoston istunnossa, miten ”maamme puhdistetuissa osissa” tunnelma on kuin ”vuosituhantinen painajainen olisi hellittänyt” ja ”kirvoista puhdistetussa puussa käynnistynyt voimakas, terve verenkierto”. Poissa ovat mustan pörssin kauppiaat ja koronkiskurit, Endre väittää, poissa propaganda ja pelottelu, poissa kylänraiteilta päät yhdessä kuiskuttelevat ja kristittyjä häijysti pälyilevät juutalaisjoukkiot, enää eivät ahneet juutalaiset asianajajat pyöritä ”siviilioikeusjuttujen tulvaa”, enää ei sabotoida eikä piilotella neuvostodesantteja, jopa ”tyypilliset intellektuelli-juutalaiset rikokset” (???) ovat lakanneet… Tämä puhdistumisprosessi jäi kuitenkin kesken.

Kun olisi tullut Budapestin juutalaisten vuoro, valtionhoitaja Horthy pysäytti kuljetukset 6. heinäkuuta. Syynä tähän oli luultavasti sekä ulkopuolinen painostus ja tulevien voittajavaltioiden koston pelko että sisäinen laskelmointi: on arveltu Horthyn pelänneen, että natsimieliset hallintovirkamiehet (kuten Endre) käyttäisivät pääkaupunkiin kyydityksiä hoitamaan tulevia santarmijoukkoja hyväkseen ja tekisivät vallankaappauksen. Ainakaan keskitysleirikuljetuksia ei pysäytetty siksi, että Unkarin johto olisi nyt vasta saanut tietää, mikä Unkarin juutalaisia määränpäässä odotti. Lukuisat unkarilaiset historioitsijat ovat selvitelleet tätä kysymystä ja osoittaneet, että Horthy ja korkeat virkamiehet – myös László Endre – olivat jo aikoja sitten eri lähteistä saaneet tarkkoja tietoja siitä, miten ”lopullista ratkaisua” toteutettiin. Ei myöskään pidä paikkaansa se selitys, jota Endre vielä tuomiota odottaessaan yritti esittää puolustuksekseen: ellei juutalaisia olisi kyyditetty, saksalaiset olisivat tehneet saman ja paljon julmemmin.

Natsien miehittämissä tai asevelimaissa ”juutalaiskysymys” sai monenlaisia ”ratkaisuja”. Miehitetty Tanska onnistui pelastamaan suurimman osan juutalaisista kansalaisistaan, ja aseveli-Suomen pieni juutalaisyhteisö välttyi vainoilta täysin. Romaniassa taas – missä kansanomaisella antisemitismillä oli jokseenkin yhtä vahvat juuret kuin Unkarissakin – diktaattori Antonescun armeija murhasi miehitettyjen alueiden juutalaisia joukoittain, ja elokuussa 1942 valmisteltiin jo Romanian juutalaisten kyydittämistä Belzecin kuolemanleirille. Tämä hanke kuitenkin pysäytettiin, kun Romanian johto tajusi saksalaisten sotaonnen kääntyneen ja alkoi pelätä voittajien kostotoimia. Saksalaiset kiukuttelivat jonkin aikaa, mutta lopulta Romanialle ei koitunut aseveljien taholta mitään hankaluuksia. Liittolaissuhteista tai miehityksestä huolimatta Unkarinkaan juutalaisten kohtalo ei olisi ollut kiveen kirjoitettu.

Elokuussa 1944 Horthy – saksalaisten puuttumatta asiaan! – erotti pääministeri Sztójayn ja nimitti pääministeriksi Géza Lakatosin, jonka tehtävänä (kuten liian pian tuli julki) oli valmistella Unkarin yritys irtautua sodasta ja hypätä Saksan kelkasta. Tässä vaiheessa László Endre pyysi eroa ja matkusti kotikartanoonsa Szentkútiin, minne koko perhe oli kokoontunut juhlimaan isä-Zsigmondin ja hänen Mária-vaimonsa hääpäivää. Kotiin palasi myös László Endren poika Zsiga (suvun pitkän perinteen mukaan esikoispojat saivat joka toisessa sukupolvessa nimekseen Zsigmond, joka toisessa László), joka oli taistellut vapaaehtoisena Suomen rintamalla. Juhlien jälkeen kodille piti jättää hyvästit. Puna-armeijan lähestyessä perhe pakkasi arvoesineet, hautasi hopeat kartanon puutarhaan ja muutti evakkoon Unkarin länsirajalle Kőszegin seudulle. Siellä vanha Zsigmond Endre eräänä aamuna meni majapaikan puutarhaan ja ampui itsensä. Jäähyväiskirjeessään hän selitti, ettei pahenevan sairautensa takia enää halunnut olla taakaksi perheelleen.

Zsigmond Endre haudattiin 15. lokakuuta 1944, ja samana päivänä Horthyn Unkari yritti irrottautua sodasta. Yritys epäonnistui komeasti: saksalaiset miehittivät Budapestin strategiset kohteet ja nostivat valtaan, ”kansakunnanjohtajaksi” (nemzetvezető) kansallissosialistipuolueen johtajan Ferenc Szálasin. László Endre lähti Zsiga-poikansa kanssa oitis Budapestiin ja ilmoittautui taas hallituksen palvelukseen. Hänet nimitettiin sotatoimialueiden siviilihallintokomissaariksi huolehtimaan muun muassa puna-armeijaa pakenevien evakuoimisesta. Niinpä hän ei enää ehtinyt avustamaan ystäväänsä Eichmannia juutalaisten kyydittämisessä.

Saksalaiset nimittäin vaativat edelleenkin Unkarista juutalaisia, ei enää niinkään kuolemanleireissä tuhottaviksi (Auschwitzinkin toiminta alkoi jo yskiä rintaman lähestyessä) kuin työvoimaksi sotateollisuudelle ja viimeisiin epätoivoisiin linnoitustöihin. Enää ei ollut käytettävissä juniakaan, vaan 50–60 000 juutalaista lähetettiin jalan, surkeissa oloissa ja ilman kunnon huoltoa, kuolemanmarssille länttä kohti. Tämän jälkeen Szálasin hallitus kuitenkin alkoi vastustella. Juutalaisista kyllä haluttiin päästä eroon, mutta tässä tilanteessa, kuten ulkoministeri, paroni Gábor Kemény asian ilmaisi, Unkarilla ei ollut varaa menettää neljää miljoonaa miestyötuntia päivässä. Näin syntyi outo tilanne: Sztójayn hallitus oli halunnut taloudellisissa ja sotilaallisissa kysymyksissä vetää itsenäisempää linjaa ja siksi auliisti suostunut saksalaisten vaatimuksiin ”juutalaiskysymyksen” suhteen, Szálasi taas oli paljon valmiimpi sotilaalliseen ja taloudelliseen yhteistyöhön saksalaisten kanssa mutta halusi hoitaa ”juutalaiskysymyksen” omalla tavallaan. Siten Szálasi ja hänen ”nuoliristiläisensä”, kaikista terroriteoistaan huolimatta, tulivat edistäneeksi natsien ”lopullista ratkaisua” paljon vähemmän kuin Sztójayn hallituksen konservatiiviset herrasmiehet.

Szálasin hallituksen päivät olivat luetut. Huhtikuun alussa 1945 koko Unkari oli jo neuvostoarmeijan hallinnassa. László Endre puolisoineen ehti pakoon Itävallan puolelle Salzburgin alueella sijaitsevaan Altenmarktiin asti. Siellä hänet pidättivät heinäkuun alussa amerikkalaiset ja luovuttivat lokakuussa Unkariin yhdessä muiden unkarilaisten sotarikollisten kanssa. Joulukuussa 1945 Endre kahden työtoverinsa, sisäministeri Jarossin ja valtiosihteeri Bakyn kanssa, istui syytettyjen penkillä Budapestin Musiikkiakatemian suuressa, lämmittämättömässä juhlasalissa. Hän kiisti syyllisyytensä loppuun saakka ja korosti vielä viimeisessä puheenvuorossaankin toimineensa vain demokratian periaatteiden mukaisesti, kansan enemmistön tahtoa toteuttaen. László Endre tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin yhdessä Bakyn kanssa 29. maaliskuuta 1946.

Szentkútin rauniokartanon luona ei mikään muistomerkki tai taulu muistuta talon entisistä asukkaista ja heidän osuudestaan Unkarin historian synkimpään lukuun. Vain kartanon lähistöllä sijaitsevan, Pyhän erakko Paavalin sääntökunnan – tätä munkkiveljestöä Endren suku oli erityisesti tukenut – ylläpitämän kappelin luokse on pystytetty kivi ”ikuiseksi muistoksi”, Zsigmond Endren ja hänen Mária-vaimonsa sadannen hääpäivän johdosta 1993. László Endren sisaret Ilona, Mária, Etelka, Szidónia ja Márta kuolivat kaikki vieraalla maalla, Saksassa tai Amerikassa, poika, Suomen-kävijä Zsiga, päätyi äitinsä kanssa Argentiinaan. Muistokiven tekstissä lapsenlapset kertovat tuoneensa ympäri maailmaa sijaitsevilta haudoilta kotimaahan kukan ja kourallisen multaa.

Ja miksi olen pannut tuntikaupalla aikaani tämän pitkän, siis alun perin todella pitkän, artikkelin referoimiseen? Siksi, että minua todella hämmensi se, miten sentään jonkin verran Unkarin historiaa harrastaneena ihmisenä olen voinut tähän asti olla törmäämättä László Endren tarinaan, semminkin kun perheen historiaan kuuluu mielenkiintoinen Suomi-kytkös. Eichmannin rooli holokaustin toimeenpanijana tunnetaan kautta maailman melkein jokaisesta natsismin jälkipyykkiä sivuavasta elokuvasta, ja Szálasi nuoliristiläisineen on helppo nostaa esiin kammottavana pikkuhitlerinä. László Endre taas, vaikka hänen tarinaansa ei varsinaisesti salailla tai peitellä, jää sovinnolla kulisseihin harmaana, asiallisena hallintomiehenä, joka teki vain työtään ja toteutti demokraattisesti enemmistön poliittista tahtoa.

Tämä sopii Unkarin hallituksen historiapolitiikkaan, jossa syyllisyys Unkarin juutalaisten joukkomurhista työnnetään mahdollisimman paljolti saksalaisten ja, sikäli kuin tämä ei onnistu, Szálasin nuoliristiläisten niskoille. Ikään kuin tavallisista, siivoista ja kunnollisista ihmisistä, jopa – kuten László Endren oikeudenkäynnissä syyttäjä muistutti – neljätoistavuotiaista pojanklopeista, ei millään, missään oloissa voisi tulla murhaajia, ikään kuin pahuus ja syyllisyys olisi jossain myyttisessä ”ääripäässä”, kaukana kaukana meistä hyvistä ihmisistä, turvallisen matkan päässä.

***

Päivitys: Tunnuksilla ja paremmalla hakurutiinilla varustetulta kollegalta sain tämän jutun, jonka Uusi Suomi oli julkaissut 23.10.1942. László Endre (muuten taaskin malliesimerkki siitä, miten vaikeaa on ulkomaalaisten hahmottaa ah niin tavallisia unkarilaisia miehennimiä, joissa sukunimenä on tavallinen etunimi, tyyliin ”Lassi Antero” – kumpi olikaan kumpi?) ei vain isännöinyt suomalaisvieraita vaan myös vieraili Suomessa tapaamassa sankaripoikaansa, joka oli ehtinyt haavoittuakin. Juutalaislakien toimeenpanosta ei jutussa kerrota, sitä vastoin kehutaan Unkarin sosiaalipolitiikkaa ja etenkin lapsiperheiden tukemista…

Murhaajien muistomerkki

Budapest (samoin kuin Wien) koostuu numeroiduista kaupunginosista, joilla on usein oma vahva alueellinen identiteettinsä. Kaupunginosat ovat myös hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja alipormestarinsa. Tämä tarina liittyy Budapestin XII kaupunginosaan, joka tunnetaan myös nimellä Hegyvidék, Vuoriseutu. Se ulottuu Budan puolen vanhan ydinkeskustan, I kaupunginosan rajoilta Budan kukkuloille ja koko kaupungin länsirajaan asti. Erityisesti kysymys on vuonna 2005 pystytetystä turul-muistomerkistä, joka seisoo kyseisessä kaupunginosassa lähellä Eteläistä rautatieasemaa (Déli pályaudvar).

Kuva Azonnali.hu-sivuston artikkelista.

Turul on kotkan tai haukan tapainen myyttinen lintu, joka ilmeisesti kuului unkarilaisten esi-isien – kuten muidenkin arokansojen – uskomusmaailmaan. Tämmöinen mytologinen kotka tai haukka legendan mukaan ilmestyi unessa Emeselle, myöhempien Unkarin kuninkaiden esiäidille, ja sittemmin johdatti unkarilaiset Karpaattien yli luvattuun kotimaahansa. Mahdollisesti turkkilaisperäinen turul-nimi mainitaan yhdessä ainoassa lähteessä, 1200-luvulla kirjoitetussa Kézain kronikassa, jossa myös ensi kertaa esitetään Attilan hunnit unkarilaisten esi-isinä. Kézain mukaan Attilan vaakunaan oli kuvattu kruunupäinen lintu, quae hungarice turul dicitur. 1800-luvulla kansallisromanttiset runoilijat nostivat turul-linnun Unkarin sankarillisen muinaisuuden symboliksi, ja viimeistään Unkarin tuhatvuotisjuhlista (1896) lähtien turul-patsaita on pystytetty ympäri entistä ja nykyistä Unkaria.

Vuonna 2005 Budapestin XII kaupunginosan hallinto päätti pystyttää tämmöisen turul-patsaan muistomerkiksi “toisen maailmansodan uhreille”. Päätös nostatti kuitenkin melkoisen tunnekuohun, joka on jatkunut viime aikoihin saakka, sillä aivan lähellä muistomerkin paikkaa tapahtui toisen maailmansodan loppuvaiheessa hirveitä – eikä ole ollenkaan selvää, mitä tähän paikkaan pystytetyn turul-patsaan on sen yhteydessä tarkoitus viestiä. Muutama päivä sitten, vainojen uhrien muistopäivän alla julkistetussa vähän yli tunnin mittaisessa dokumenttielokuvassa A gyilkosok emlékműve (‘Murhaajien muistomerkki’), jonka on tuottanut ja julkaissut uutissivusto 444.hu ja ohjannut Dániel Ács, tätä kammottavaa tarinaa puretaan, kertojina muun muassa aikalaistodistajia, journalisteja ja kansalaisaktivisteja, historiantutkijat Krisztián Ungváry ja Laura Csonka sekä aiheesta Orgia-nimisen romaanin kirjoittanut Gábor Zoltán. Elokuva löytyy myös YouTubesta, toivottavasti aikanaan myös tekstitettynä versiona. Suosittelen sitä jo nyt kaikille unkarintaitoisille, mutta varoitan: tarinaan sisältyy hirveitä järjettömän väkivallan kuvauksia.

Pitääkö kansallista yhteyttä luovista, perinteisistä kulttuurisymboleista muka luopua vain siksi, että niitä on 1900-luvun mittaan muutaman vuoden ajan käytetty väärin ja rikollisiin tarkoituksiin? Näin kysyy videolla XII kaupunginosan pormestari Zoltán Pokorni (nykyinen valtapuolue Fidesz) suuren kokousyleisön (eturivissä myös Viktor Orbán) edessä vuonna 2009. Tuolloin turul-patsaasta oli väännetty kättä kaupungin (tuolloinen pitkäaikainen sosialistinen ylipormestari Gábor Demszky) ja kaupunginosan oikeistokonservatiivisen hallinnon kesken jo neljä vuotta. ”Nyt kadun noita sanojani”, kommentoi Pokorni vuonna 2020.

Turul-patsasta pystytettäessä vuonna 2005 ei vielä yleisesti tiedetty, mitä kaikkea sen lähistöllä oli tapahtunut lokakuussa 1944. Tapahtumien puitteet olivat kyllä hyvin tiedossa. Sodan lopun alkaessa häämöttää valtionhoitaja Horthyn avuton yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, Saksa miehittänyt maan, ja lopulta vallan Unkarissa otti nuoliristiläisten (nyilas(keresztes)) eli paikallisten natsien järjestö, jonka johtajasta Ferenc Szálasista tuli Unkarin oma Führer. Puna-armeijan vyöryessä kohti Budapestia nuoliristiläiset kävivät pääkaupungissa omaa piensotaansa ja ryhtyivät systemaattisesti likvidoimaan vastustajiaan: sekä poliittisia vihollisiaan että juutalaisia. (Unkarin maaseudun juutalaisyhteisöt oli tässä vaiheessa jo aikaa koottu ja kyyditetty Auschwitziin, mutta pääkaupungissa eli vielä tuhansittain juutalaisia.)

Unkarin antisemitismin pitkästä, rumasta historiasta on tässä blogissa ollut puhetta monesti ennenkin. 1920- ja 30-lukujen mittaan juutalaisvastaisuus ja ”juutalaiskysymyksen” puiminen oli jossain mielessä kuulunut viralliseen “kristillis-kansalliseen” ideologiaan ja politiikkaan: kansaa suorastaan rohkaistiin kantamaan kaunaa juutalaisille, joita oli eteenpäin pyrkivässä kaupunkikeskiluokassa “suhteettoman” paljon. Budapestissa juutalaiset asuivat enimmäkseen Pestin puolella eli Tonavan itärannalla, aristokraattisemmassa Budassa Tonavan länsipuolella heitä oli vähän – paitsi nimenomaan XII kaupunginosassa, jossa oli paljon uutta rakennuskantaa, ei vain herrashuviloita vaan myös uuden koulutetun kaupunkikeskiluokan asuntoja, yrityksiä ja teollisuutta.

Myös nuoliristiläisten paikallisjärjestö oli tässä kaupunginosassa poikkeuksellisen vahva. Se veti puoleensa sekä ”kansallismielistä” porvaristoa ja ei-juutalaisia pienyrittäjiä että sosiaalista kaunaa kantavia työläisiä Eteläisen rautatieaseman ympäristön proletaarikortteleista. Tutkija Laura Csonkan mukaan tässä joukossa oli vahvoja alaverkostoja ja tiivis yhteishenki. Kun lokakuussa 1944 nuoliristiläiset alkoivat jakaa aseita ja ryhtyä väkivaltaiseen toimintaan, joukon paine vei nopeasti mukanaan kidutusten ja joukkomurhien syöksykierteeseen nämä miehet, joista monet olisivat joissakin muissa oloissa kenties rauhassa jatkaneet rauhanomaista arkielämää, vaikkapa paistellen sämpylöitä paikallisessa leipomossa niin kuin yksi pahimmista joukkomurhaajista, leipurinkisälli Dénes Bokor.

Sitten päästetään kauheaa tarinaa kertomaan historiantutkijat ja aikalaistodistajat (kuten ilmeisesti parinkymmenen vuoden takaisella arkistofilmillä haastateltu Hanna Szegő, jonka pelasti kidutukselta ja verilöylyltä se taikauskoinen kunnioitus, jota tappajat tunsivat hänen pitkälle edennyttä raskaudentilaansa kohtaan). XII kaupunginosan nuoliristiläisten päämajaan ruvettiin kokoamaan juutalaisia, joita pahoinpideltiin, silvottiin, raiskattiin ja murhattiin joukoittain. Muutamien eloonjääneiden uhrien kertomuksista sekä sodanjälkeisten oikeudenkäyntien pöytäkirjoista rekonstruoituu tapahtumasarjoja, joita kuvaamaan on vaikea löytää adjektiiveja ja joita en halua tässä selostaa yhtään sen tarkemmin. Myös muutamia murhaajia esitellään. Mieleenpainuvin lienee isä Kun, katolinen pappi, joka ei vain kannustanut tappajia vaan oli itse mukana toimeenpanemassa verilöylyjä. (Unkarin perinteisten kirkkojen piirissä vaikutti monia ihmisiä, jotka suojelivat ja pelastivat joukoittain vainottuja juutalaisia, jopa oman henkensä uhalla. Tässä voisi mainita vaikkapa lasten pelastajan, pastori Gábor Sztehlon, tai sittemmin autuaaksi julistetun nunnan Sára Salkaházin, jonka nuoliristiläiset lopulta ampuivat Tonavaan yhdessä hänen suojelemiensa juutalaisten kanssa. Mutta oli tosiaankin myös sellaisia kuin isä Kun, joka saattoi aloittaa puheensa: ”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Eläköön Szálasi!”)

Nuoliristiläisten ohella tähän tarinaan liittyy myös Turul. Se oli nimittäin nimeltään Horthyn Unkarin suurin ja merkittävin opiskelijajärjestö, jonka kansallismieliseen profiiliin kuului myös aktiivinen juutalaisvastaisuus. Turulin nuorukaiset ahdistelivat ja pahoinpitelivät juutalaisia, järjestivät juutalaisvastaisia kampanjoita, ja vuonna 1920 säädetyn numerus clausus -lain (jolla vähemmistökansallisuuksien, ennen kaikkea juutalaisten osuus yliopisto-opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan kyseisen kansanryhmän osuutta koko väestöstä) sijasta he halusivat, että säädettäisiin numerus nullus.

Turul vaatii kouluihin ja yliopistoihin juutalaisille ”keltaista penkkiä” [so. segregaatiota: juutalaisten opiskelijoiden pitäisi istua ”häpeäpenkillä” erossa muista].

Itse asiassa turul-kotkasta tuli Unkarin nuoliristiläisten ja kansallissosialistien näkyvä ja paljon käytetty symboli.

Historiantutkija Krisztián Ungváry muistuttaa, että fasismiyhteyksistä riippumattakin turul-kotka on aina ymmärretty nimenomaan sotaisan isänmaallisuuden ja sotilaskunnian symboliksi. Muistomerkkinä se ehkä sopisi sodassa taistelleiden muistoa kunnioittamaan, mutta suorastaan loukkaavaa on pystyttää turul-patsas niiden viattomien siviili-ihmisten muistoksi, joita turul-kotkaa tunnuksenaan käyttäneet omat maanmiehet murhasivat. Aivan toista mieltä, niin, varmaan suunnilleen kaikesta ovat elokuvaan haastateltu äärioikeistolaisen Mi hazánk ‘Meidän isänmaamme’ -puolueen Előd Novák tai ne turul-patsaan luona kuvatut mielenosoittajat, joiden mielestä turul on unkarilaisuuden symbolina ainakin 35 000 vuotta vanha… ”Ja sillä on miekka, ei mikään Mooseksen sauva, heh heh.”

Hämmentäviä yksityiskohtia paljastui myös turul-patsaan jalustaan veistetyistä uhrien nimistä. Joukossa nimittäin on muuan József Pokorni, joka oli pormestari Pokornin isoisä – ja, kuten sittemmin on selvinnyt, ei uhri vaan yksi murhaajista. Itse asiassa patsaan jalustan nimilistasta löytyi tarkemmissa tutkimuksissa muitakin natsimurhaajia, satojen uhrien nimiä taas oli jäänyt pois. Kesäkuussa 2020 turul-patsaan kohtalosta ja sen mahdollisesta poistamisesta keskusteltiin jälleen. Elokuvan lopussa näemme, miten XII kaupunginosan valtuusto äänestää asiasta. Murtunut ja neuvoton pormestari Pokorni äänestää tyhjää, mutta enemmistö on patsaan säilyttämisen puolesta. Viimeisten tietojen mukaan nimet poistetaan patsaan jalustasta ja se nimetään uudelleen: ensimmäisen maailmansodan muistomerkiksi. Toisen maailmansodan uhreille on tarkoitus ruveta hankkimaan uutta muistomerkkiä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten oppia? Juuri äskettäin näin somekuplassani jonkun kommentoivan sitä, miten jatkuva 1900-luvun ihmisyydenvastaisten rikosten muisteleminen nostattaa ”holokaustiuupumuksen”, holocaust fatigue. Kauhutarinoita murhista ja kidutuksista ei kukaan kestä määräänsä enempää. Ei myöskään ole aivan mahdotonta ymmärtää, että jotkut kokevat nämä kauhutarinat syyttelynä ja vihjailuna kollektiiviseen syyllisyyteen, ikään kuin esimerkiksi pormestari Pokorni olisi jotenkin vastuussa siitä, mitä hänen isoisänsä on tehnyt joskus kauan ennen hänen syntymäänsä. Tai ikään kuin Unkarin nykyinen hallitus ja valtapuolue, joka virallisesti koko ajan julistaa nollatoleranssia antisemitismiä kohtaan ja tuomitsee jyrkästi sodanaikaiset hirmuteot, olisi jotenkin suojelemassa vanhoja ja uusia natseja. Eikö nyt lopultakin voisi antaa menneiden olla menneitä? Eikö nyt, kun kaikki syylliset ovat varmaankin jo lähteneet täältä isomman tuomarin eteen, vihdoinkin voisi lopettaa jälkiviisaat hurskastelut, kauhistelut ja pöyristelyt (“hyvesignaloinnin”, niin kuin sitä näköjään tietyissä piireissä nimitetään) ja siirtyä eteenpäin?

Valitettavasti menneisyys ei katoa mihinkään, ja ellei totuutta nosteta esiin ja pidetä esillä, sen tilalle nousevat tarinat. Hankala, kipeä, monisyinen ja ristiriitainen menneisyys korvautuu tunteisiin vetoavilla, yksinkertaisilla ja mustavalkoisilla kertomuksilla hyviksistä ja pahiksista. Näin on käynyt niille, jotka alun perin halusivat pystyttää typerän julmuuden muistomerkiksi kuvitellun kansallisen uljauden symbolin. Tai niille, jotka viime vuosinakin ovat kokoontuneet turul-patsaan luokse heiluttelemaan äärioikeiston punavalkoraitaisia ns. Árpád-lippuja ja huutelemaan samoja juutalaisvastaisia iskulauseita kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten. Ja niin voi käydä myös niille, jotka mielellään unohtavat, että Budapestissa talvella 1944-45 propagandan ja porukan paine yhdessä lukemattomien henkilökohtaisten syiden kanssa teki murhaajia ja kiduttajia ihmisistä, jotka jossakin muussa tilanteessa olisivat voineet elää siivoa ja arvokasta elämää vahingoittamatta ketään. Niin voisi käydä myös meille.

Kaameita kaikuja

(In English: https://hungarianspectrum.org/2020/09/28/johanna-laakso-eerie-echoes/ )

Korona koettelee myös Unkarin poliittista tapahtumakenttää. Koska tänä kesänä ei koronaviruspandemian takia järjestetty Tusványosin festivaalia, transilvanianunkarilaista kulttuuritapahtumaa, johon perinteisesti on sisältynyt Viktor Orbánin linjapuhe, ei myöskään “Kötcsen piknikkiä” eli Unkarin oikeistokonservatiivisen eliitin kesätapaamista, pääministeri Orbán joutui purkamaan ajatuksiaan hallituksen nykyisen äänitorven, entisen lakkautetun konservatiivilehden nimeä ja logoa käyttävän Magyar Nemzetin palstoilla jonkinlaisena esseenä, otsikolla ”Yhdessä se onnistuu jälleen”. Kirjoitus löytyy nyttemmin myös Unkarin hallituksen verkkosivujen kohdasta ”pääministerin puheita” useille kielille käännettynä, ainakin englanniksi, saksaksi, espanjaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Sitä on myös yksityiskohtaisesti analysoinut englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissaan Éva S. Balogh, joka referoi useiden unkarilaisten poliittisten kommentaattorien ja politiikantutkijoiden reaktioita. En siis yritäkään tässä selostaa koko juttua ja sen kaikkia mahdollisia kytköksiä, nostan vain mietittäväksi, mikä on tämmöisen poliittisen trollailun suhde todellisuuteen, mihin sillä oikein pyritään ja kenelle tämä kirjoitus oikein on suunnattu.

Kuten niin monissa poliittisissa puheissaan tätä ennenkin, Orbán niin monien autoritaaristen johtajien lailla maalailee sotaisia kuvia ankarasta taistelusta, joka nyt on vihdoinkin kääntymässä meidän hyvien voitoksemme ja pahisten tappioksi.

Henkisen suvereeniuden ja älyllisen vapauden puolesta jo vuosia sitten juuri Tusnádfürdőssä käynnistämämme taistelu alkaa vähitellen kantaa hedelmää. Kapina poliittista korrektiutta, siis suvakkien (libernyák) oppi-, puhetapa- ja tyylidiktaatteja vastaan virtaa yhä leveämmässä uomassa. Yhä useammat, yhä urheammin irrottautuvat jo tukahduttavan ahtaaksi käyneen ainoan oikean puhetavan, ainoan oikean demokratiakäsityksen, ainoan oikean Eurooppa- ja Länsi-tulkinnan jalkapuusta. Vapautumisyritys ei itsessäänkään ole helppo, rangaistuksen riski on melkoinen. Uhkana on karkotus akateemisesta elämästä, työpaikan menetys, leimaaminen, akateeminen kujanjuoksu, esimerkkejä alkaa ilmetä jo päivittäin.

Yhtään konkreettista esimerkkiä Orbán ei tosin kerro. Ei myöskään siitä, miten ”yhä useammat vakuuttavat esseet ja syvälliset tutkimukset” ovat jo kumonneet ”Brysselin kuplassa” hellityt käsitykset illiberaalin demokratian mahdottomuudesta. ”Konservatiiviset ajattelijat” ovat ”matemaattista todistustakin elegantimmin” osoittaneet (missä, ketkä, miten?), että oikeusvaltio ja hyvä hallinto on mahdollista toteuttaa muutenkin kuin liberaalin demokratian liberaalien arvojen kautta. Nimittäin, väittää Orbán, edelleenkään yhtään nimeä, faktaa tai lähdettä mainitsematta, konservatiivinen tai ”kristillis-konservatiivinen” ajattelutapa ja ”liberalismi” ovat toistensa vastakohtia ja vihollisia, täysin yhteensopimattomia. ”Liberalismi” haluaa omahyväisesti pakottaa kaikki kansat samaan muottiin, tuhota niiden perinteet, kristillisen identiteetin ja perhearvot, hukuttaa Euroopan maahanmuuttoon ja islamisaatioon. Ja tietenkin näiden häijyjen suvakkipuuhien takana häärii, lähes ainoana nimeltä mainittuna henkilönä tässä vuodatuksessa, kukapa muu kuin kansainvälinen superroisto György Soros. Länsivaltojen rule of law on oikeammin rule of blackmail (ilmeisesti tällä hauskalla sutkauksella viitataan siihen, että EU uhkailee oikeusvaltioperiaatetta rapauttavia jäseniään taloudellisilla sanktioilla), jota itse asiassa pyörittää Soros verkostoineen.

Orbán on siis oikeastaan julistamassa sotaa länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion periaatteita vastaan. Tämän sodan kulisseiksi rakennetaan kuva kahden ideologian, ”kristillis-konservatismin” ja ”liberalismin” lopullisesta ja ratkaisevasta taistelusta, jossa ilmeisesti Orbánin Unkari ystävineen esittää ratkaisevaa osaa oikean Euroopan aitojen kansallisten perinteiden ja rakenteiden puolustamisessa yli- ja epäkansallista liberaalia pahuutta vastaan.

Kuin ohimennen tästä päästään tämänhetkiseen koronaviruskriisiin. Virus ”tuotiin meille ulkomailta”, ja ensimmäistä aaltoa vastaan Unkari taisteli menestyksekkäästi. Nyt toisen aallon torjuntaan tarvitaan toisenlainen strategia, mutta siihen ollaan valmiina ja varustautuneina, vakuuttaa Orbán. (Hm. Unkarin koronatilastokäyrät osoittavat tiukasti yläviistoon, kahden viime viikon aikana uusia tartuntoja on todettu yli 11 000, uusia koronakuolemia 87. Tilanne alkaa olla viime maaliskuun tasolla, ja ainakin omassa mediakuplassani liikkuvista kauhutarinoista päätellen terveydenhuoltojärjestelmä on kaikkea muuta kuin varustautunut tähän. Esimerkiksi kohutut hengityskoneet, joita Unkarin sairaaloihin on ostettu – jos on – käsittämätön, viisinumeroinen määrä, eivät paljoa auta, jos ja kun pätevää, koulutettua henkilökuntaa ei riitä niitä käyttämään.) Ja lopuksi, viimeisissä kappaleissa, paljastetaan varsinainen maali: tulossa olevat vuoden 2022 vaalit, joissa vastustajana ei enää ole oikeita oppositiopuolueita vaan ”Soros-verkostoa palveleva vasemmiston kansanrintama.”

Vuonna 2022 valmistaudumme ratkaisevaan yhteenottoon. Heidän takanaan ovat kansainvälinen media, Brysselin byrokraatit ja kansalaisjärjestöiksi naamioidut NGO-järjestöt. [NGO noin yleisesti tarkoittaa nimenomaan kansalaisjärjestöä, non-governmental organization, mutta Orbánin Unkarissa tälläkin sanalla on toisenlainen kaiku…] Meillä ei voi olla epäilystäkään tästä: vallan ja rahan takia ne ovat valmiita tekemään mitä vain. On aika meidänkin [!] asettua taisteluasemiin. Vaikeiden hallitusvuosien jälkeen meidän on palattava vaalien taistelukentälle. On tullut aika valmistautua, että oikean hetken tullen pääsisimme ratsastamaan taisteluun. Vuonna 2022 meitä odottaa ankara yhteenotto. Valmistautukaa.

Nyt voisi tietenkin ruveta miettimään vuoden 2022 vaalien näkymiä, niin kuin Éva S. Balogh blogissaan. Voisi myös, kuten Zoltán Gábor Szűcs Mérce-portaalin jutussaan, kuitata koko jutun pitkäveteiseksi trollaukseksi, jota ei enää edes jaksa lukea, tai ”kuumehoureiseksi” viestiksi jostakin rinnakkaistodellisuudesta – koko tämä vuodatushan leijailee jossakin täysin ilmassa, vailla ainuttakaan lähdettä tai faktaa. Tai voisi vain todeta Orbánista kuten erinäisistä muistakin populisteista, että projektio on hänessä vahva. Autoritaarinen johtaja, joka on nujertanut median ja tiedeinstituutioiden riippumattomuuden ja ajanut kokonaisen yliopiston maanpakoon, syyttelee epämääräisiä lännen ”liberaaleja” ilmapiiristä (missä?), jossa mukamas intellektuellit pelkäävät viran menetystä, leimaamista ja akateemista kujanjuoksua. Vertaansa hakevan kleptokraattisen korruptiomafian keskiössä istuva, EU-tuilla ja julkisilla varoilla rikastuneiden oligarkkien isäntä pelottelee kansaansa ”kansainvälisen suurpääoman” ja globaalien spekulanttien ahneilla juonilla. Vihaa ja muukalaispelkoa lietsova demagogi syyttää vastustajiaan mielipidediktatuurista, maalittamisesta ja suuren sivilisaatioiden sodan valmistelusta. Hohhoijaa.

Mutta halusin nostaa esiin vertailun lähes täsmälleen sadan vuoden takaiseen poliittiseen puheeseen. Syyskuussa 1920, kertoo tuoreessa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, uskontoasiain- ja opetusministeri István Haller puhui valtiopäivillä näin (koko puheenvuoron sisältävä pöytäkirja on verkossa täällä):

Pyrkiessämme vaikuttamaan moderneilta, liberaaleilta, edistyksellisiltä olemme monen monituiset kerrat tehneet myönnytyksiä näiden näkökantojen suuntaan, unkarilaisten näkökantojen kustannuksella. (…) ja siksi kävi niin, että sallimme Unkarissa sellaisia valtiollisia toimia, joiden johdosta vähitellen syntyi sellainen tilanne, että Unkarin kansakunta ei enää elänyt omaa elämäänsä, että Unkarin kansakunnan kulttuurilla ei lopulta enää ollut Unkarin kansallishengen kanssa yhteen sointuvaa ilmenemismuotoa (…) Meillä on nyt oltava rohkeutta siihen, että katsomme omia erikoislaatuisia olojamme avoimin silmin, vedämme niistä omat johtopäätöksemme ja säädämme sellaisia lakeja, jotka sopivat meille ja vastaavat meidän olojamme, silloinkin, kun nämä lait ovat erilaisia kuin ranskalaisten lait, englantilaisten lait, saksalaisten lait. (…) Odotamme ensinnäkin oppineita, mutta (…) emme sellaisia, joiden korkeimpana pyrkimyksenä on vain tuhota se, mitä pitäisi rakentaa edelleen, emme kaipaa sellaisia tiedemiehiä, jotka välittävät sosiologiasta vain sitä, mikä hajottaa ja tuhoaa, vain sitä, mikä kasvattaa kansakunnanvastaisia tuntemuksia ja kapinallisia taipumuksia (…) Me tarvitsemme sellaisia tiedemiehiä, kunnioitettu Kansalliskokous, jotka ennen kaikkea tutkivat Unkarin maaperää, Unkarin historiaa, unkarilaista sielua (…) Me emme tarvitse sellaisia tiedemiehiä, joiden korkeimpana päämääränä on tyrkyttää Unkarin kansakunnalle vieraalla maalla syntyneitä teorioita, vaan päinvastoin niitä, jotka haluavat saattaa ulkomaat tuntemaan unkarilaisesta sielusta kasvaneita totuuksia. (…) Toiseksi odotamme korkeakouluilta opettajia, mutta sellaisia opettajia, jotka eivät tuuliviirin kääntyessä sano oppilailleen, niin kuin nyt lähimenneisyydessä, että ovat aina valehdelleet kun ylistivät nuorisolle Unkarin historian sankareita (…) me tarvitsemme opettajia, jotka tekevät tietoiseksi, vahvistavat ja tuovat julki tuon vaiston, tuon päättäväisyyden, joka tuhatvuotisen kansakunnan menneisyydestä atavistisesti taipumuksena, valmiutena, päättäväisyytenä periytyy kansakunnan pojille, että heidän kasvatuksensa ei tuota harmaita kulttuuri-ihmisiä vaan unkarilaisia kulttuuri-ihmisiä (…) Me emme tarvitse opettajia, jotka eivät halua kasvattaa unkarilaisia vaan vain kulttuuri-ihmisiä; me tarvitsemme opettajia, jotka ennen kaikkea lähettävät elämään luonteeltaan unkarilaisia, unkarilaisen teräksisen karaistuneita nuoria, etenkin nyt, kun tiedostamme, että Unkarin kansakunnan elämä ei pitkään aikaan tule olemaan muuta kuin taistelua ja kamppailua. (…) Lopuksi, arvoisa Kansalliskokous, me tarvitsemme kirjailijoita, sellaisia kirjailijoita, jotka eivät vain kirjoita unkarin kielellä vaan kirjoittavat unkarilaisittain, unkarilaisella tunteella, (välihuutoja: Niin on!) jotka vievät näyttämölle unkarilaisen luonteen ja, jos tarpeen on, unkarilaisten rikokset ja virheet, mutta joiden päämääränä ei ole ulkomaille lähetettävissä näytelmissä esittää Unkarin maaseutua ja Unkarin älymystöä ikään kuin pohjiaan myöten turmeltuneena, niin kuin vielä äskettäin tehtiin (…) Arvoisa kansalliskokous! Niin juuri, se liberalismin henki, joka Unkarissa on vallinnut, on nyt lakannut. (…) Ei kannata sanoa meille, että olemme epähumaaneja, taantumuksellisia, että emme ole maailmankansalaisia. Nämä fraasit eivät meihin enää tehoa. (…)

Tämä puheenvuoro on kuin Orbánin merkillisen ”esseen” kaksosveli. Lähes samat fraasit ja lähes sama sanoma: kunniaa mystis-romanttiselle unkarilaiselle kansansielulle ja kansalliselle ajattelutavalle, pois lännen suurvaltojen ihailu ja apinointi, alas kansainvälisyys ja maailmankansalaisuus etenkin taiteessa ja tieteessä, ja ennen kaikkea hiiteen liberalismi ja turha autoritaarisuuden pelko…

Olen reippaasti lyhennellyt ministeri Hallerin puheen tekstiä ja myös jättänyt siitä pois puheenvuoron varsinaisen aiheen. Se nimittäin koski juuri tuolloin, vuonna 1920 säädettyä numerus clausus -lakia, jolla vähemmistökansojen osuus korkeakoulujen opiskelijoista rajattiin vastaamaan näiden kansojen osuutta väestöstä yleensä. Laissa itsessään ei näitä kansanryhmiä tarkemmin määritellä, mutta kaikki tiesivät – ja se tuotiin myös ministeri Hallerin puheenvuorossa selvästi julki – että lain kohteena olivat korkeakouluissa ja sivistyneistössä ”yliedustetut” juutalaiset.

Itäisessä Keski-Euroopassa ”kansallinen” kaupunkikeskiluokka oli jäänyt kehittymättä, ja siksi ne kansankerrokset, joista yliopistojen opiskelijoista suurin osa värväytyi, olivat paljolti saksalaisia ja juutalaisia (kun taas köyhimmissä ryhmissä, entisissä maaorjatalonpojissa ja näiden kaupunkiköyhälistöksi valuneissa jälkeläisissä, oli historiallisista syistä juutalaisia hyvin vähän). Ministeri Hallerin puheessaan esittämän tilaston mukaan vuosina 1906–1910 juutalaiset, joita koko väestöstä oli tuolloin 8 %, olivat muodostaneet oikeustieteen opiskelijoista yli neljäsosan ja lääketieteen opiskelijoista lähes puolet. Tämä nähtiin ”kristillis-kansallismielisillä” tahoilla suurena epäkohtana, siitäkin huolimatta, että Unkarin juutalaiset olivat innolla assimiloituneet: he puhuivat unkaria, vaihtoivat usein sukunimensä unkarilaiseksi ja antoivat lapsilleen etunimeksi Attila tai Etelka, asuivat, elivät ja pukeutuivat aivan samoin kuin kuka hyvänsä unkarilainen ja pitivät itseään isänmaallisina unkarilaisina. Monet heistä myös maallistuivat, luopuivat uskostaan ja ottivat kasteen. Siitä huolimatta Trianonin häpeärauhan jälkeen, kun entisten suurten slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen alueet oli leikattu pois ja liitetty naapurivaltioihin, juutalaiset kelpasivat syntipukeiksi ja ”kansallismielisen” vihapropagandan kohteeksi.

Numerus clausus -lakia on myöhemmin kutsuttu ”nollanneksi juutalaislaiksi”. Toisin kuin tarkoitus oli, se ei olennaisesti lisännyt köyhien ”kristittyjen” unkarilaisten osuutta korkeakoulujen opiskelijoista. Sitä vastoin se jäyti oikeusvaltioperiaatetta ja virallisti etnisen syrjinnän ja rasismin (kyllä, juutalaislain laatijat ja säätäjät itsekin ajattelivat juutalaisia ”rotuna”, faj). Numerus clausus -laista johti tie 1930-luvun lopulla varsinaisiin juutalaislakeihin ja lopulta Unkarin juutalaisten joukkomurhaan.

Mihin johtaa tie Orbánin ”esseessä” hehkutetusta ”kansallis-konservatiivisesta” ja ”kristillisdemokraattisesta” politiikasta? Antisemitismi on Unkarissa yhä olemassa ja osassa Orbánin kannattajakuntaa voimakas tekijä; siihen vetoaa osaltaan György Sorosin (ja hänen takanaan piilevien Tiedättekylläkeiden, ”kansainvälisen suurpääoman”) demonisoiminen. Liian avoimesti tätä korttia ei kuitenkaan voi pelata. Paremmin toimii maahanmuutolla ja ”islamisaatiolla” pelotteleminen ja sen rinnalla toinen, Itä-Euroopassa nykyään suosittu viholliskuva: väitetty ”gender-ideologia” eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen emansipaatio ja (Orbánin sanoin) ”lapsen syntymässä saaman ja Luojan määräämän sukupuoli-identiteetin” kiistäminen.

Historia toistaa itseään. Tällä hetkellä toivon, hartaasti ja kädet ristissä, että vanha sanonta pitäisi paikkansa ja historian tragedia toistaisi itsensä, mutta farssina.

Noloa peliä

Itävallassa jatkuvat yhä hallitustunnustelut. Sebastian Kurzin johtama konservatiivipuolue ÖVP oli vaalien ylivoimainen voittaja, mutta yksin se ei pysty hallitsemaan. Aiemmat koalitiokumppanit, sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) taas saivat vaaleissa molemmat pahasti takkiinsa ja kamppailevat sisäisissä kriiseissään. Siispä toisen vaalivoittajapuolueen eli vihreiden kanssa yritetään löytää yhteistä säveltä melkoisista ideologisista eroista huolimatta. Samalla uutisotsikoihin on singahtanut uusia skandaaleja.

Kesällä koetun Ibiza-videoskandaalin jälkiselvittelyt jatkuvat yhä. Lehtiuutisissa pyörii salaperäisiä, vain nimikirjaimilla mainittuja henkilöitä, jotka ilmeisesti virittivät ibizalaiseen huvilaan ansan FPÖ:n tuolloiselle karismaattiselle johtajalle HC Strachelle ja hänen kakkosmiehelleen Johann Gudenukselle – ja joiden puolestaan väitetään syyllistyneen sekä kiristykseen että muihin hämärähommiin. Ibiza-skandaalin johdosta tehdyissä ratsioissa on tehty lisää jännittäviä löytöjä, esimerkiksi tirolilaisen tuppukylän pensionaatin – jonka omistaa FPÖ:n alainen, toimialaltaan hieman hämärä ”koulutusinstituutti” – kassakaapista löytyi kultaharkkoja, väittämän mukaan jopa miljoonan euron arvosta. Muistetaanpa, että Ibiza-videoilla humalainen Strache suunnitellessaan talousoperaatioita venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneen houkutuslinnun kanssa oli selittänyt myös mahtipontisesti, että ”kolmasosa rahoista pitää olla kultana ja hopeana”. Puolueiden alaisten erilaisten yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden valvonnassa on ilmeisesti melkoisia aukkoja, joten niihin on helppo sijoittaa kenties myös alkuperältään hämärää rahaa. Mutta ei vain FPÖ:n entisistä ja kenties nykyisistäkin sisäpiireistä löydy kaikenlaista epäilyttävää. Viime viikkoina on uutisiin noussut myös ns. Casino-Affäre eli nimitysskandaali, jonka yhteydessä on taas kerran esillä ollut aitoitävaltalainen ilmaus Postenschacher eli ”virkasuhmurointi”.

Itävallassahan vallitsi sodan jälkeen kymmeniä vuosia järjestelmä, jota toisinaan nimitetään ”pilarisaatioksi”: kaksi valtionhoitajapuoluetta, ÖVP ja SPÖ, usein koalitiokumppaneita, jakoivat keskenään koko yhteiskunnan, niin paikalliset hallintoelimet kuin monet muutkin instituutiot. Oli ”mustia” ja ”punaisia” kuntia ja koulupiirejä mutta myös pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, tai meikäläistä Autoliittoa vastaamassa sekä ”musta” ÖAMTC että ”punainen” ARBÖ. Tähän liittyi virkojen ja työpaikkojen jakaminen poliittisten voimasuhteiden mukaan (Proporz), ei vain valtion ja kuntien hallintoelimissä vaan myös laitoksissa, instituutioissa ja yrityksissä, joissa valtio oli jollakin tapaa osallisena. Mukavia työpaikkoja ja virka-asemia järjestyi sen mukaisesti oikeanlaisella jäsenkirjalla.

Punamustien koalitioiden kausi katkesi ensimmäisen kerran vuosituhannen vaihteessa Jörg Haiderin FPÖ:n veretseisauttavaan vaalivoittoon ja ensimmäiseen ”musta-siniseen” (ÖVP-FPÖ-) hallituskoalitioon. Monet odottivat Haiderin populisteista loppua jähmeälle jäsenkirjameiningille, vaan toisin kävi. Sittemminkin on selväksi tullut, että FPÖ on vähintäänkin yhtä innokas korruptionkäryisiin valtapeleihin kuin vanhat valtapuolueet. Ja juuri tästä on kyse myös tuoreessa Casino-Affäressä. Peliyhtiö Casinos Austrian – jonka osaksi omistaa myös Itävallan valtio – pehmoiselle johtajantuolille ängettiin FPÖ:n Peter Sidlo, jolla ei ollut tähän tehtävään vaadittavaa kokemusta eikä pätevyyttä. Tämä ongelmallinen nimitys saatiin järjestetyksi lupaamalla Casinos Austrian toiselle osaomistajalle, peliautomaattiyhtiö Novomaticille lainmuutoksia, jotka helpottaisivat sen toimintaa.

Kaiken lisäksi kasinoskandaalissa ei ole kyse vain FPÖ:stä.  Julki tulleet erilaisilla elektronisilla viestintävälineillä käydyt keskustelut tahraavat pahasti myös ”perusitävaltalaisten” tuolloisen isomman hallituskumppanin ja tulevankin liittokansleripuolueen ÖVP:n toimijoita. SPÖ:llä olisi nyt hyvä sauma aggressiiviseen oppositiopolitiikkaan – ellei senkin lähimenneisyydestä löytyisi poliittista kähmintää sen verran, että kasinoskandaalin kovin äänekäs tuomitseminen vaatii ongelman huolellista rajaamista. Kasinofirmaskandaali on poikkeuksellisen ruma siksi, että poliittista virkanimitystä järjesteltiin FPÖ:n niin ilmeisen epäpätevälle henkilölle, mutta vastaavantapaista on tehty jo pitkään, ns. vanhoilla valtapuolueilla vain on suuremmat kykyreservit, enemmän semmoisia ehdokkaita, joilla jäsenkirjan lisäksi on myös oikea pätevyys. Sillä – muistuttaa Eric Frey Der Standard -lehdessä – Postenschacher on juurtunut syvälle Itävallan poliittiseen järjestelmään.

***

Mutta Itävallan rumatkin poliittiset pelit edelleenkin kalpenevat Unkarin tapahtumien rinnalla. Siellä poliittisessa julkisuudessa ala-arvoista loanheittoa harrastaa edelleen myös itse hallitus. Ensimmäinen esimerkkini liittyy Unkarin Helsinki-komiteaan (Magyar Helsinki Bizottság), ihmisoikeusjärjestöön, joka äskettäin sai norjalaiselta sisarjärjestöltään vuoden Andrei Saharov -palkinnon ihmisoikeuksien ja demokratian puolustamisesta. (Helsinki-komiteat ovat ottaneet nimensä vuonna 1975 Helsingin ETYK-kokouksessa allekirjoitetun päätöslauselman ja etenkin sen ns. kolmannen korin mukaan, joka oli aikansa merkittävimpiä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.)

Helsinki-komitea on ollut Unkarin uutisissa viime vuosina etenkin pakolaisten puolustajana. Röszken rajanylityspaikan pahamaineisella ”transitvyöhykkeellä” pidetään turvapaikanhakijoita epäinhimillisissä oloissa. Tuorein Helsinki-komitean esille nostama tapaus oli iranilainen Abouzar Soltani, joka 11-vuotiaan poikansa kanssa on yksitoista kuukautta odottanut piikkilankojen ympäröimässä konttiparakissa: Unkari ei halua käsitellä hänen turvapaikkahakemustaan, koska hän on tullut ”turvallisesta” Serbiasta, Serbian viranomaiset taas eivät huoli Soltania ja hänen poikaansa takaisin. (Soltani on tehnyt tästä pienen lyhytelokuvan, jota äskettäin esitettiin Verzio-elokuvafestivaaleilla.) Mutta jo aiemmin on tavan takaa julkisuudessa ollut uutisia turvapaikanhakijoiden pitämisestä nälässä Röszken parakeissa. Tähän parlamentin maanpuolustus- ja poliisivaliokunnan puheenjohtaja Lajos ”Äitini ei ole mikään bulvaani” Kósa puolestaan on laittamattomalla logiikallaan todennut, että ”ei meillä valtio turistejakaan ruoki, eivätkä ne silti näe nälkää”.

Tämä Helsinki-komitea siis on jo pitkän aikaa käynyt oikeutta Unkarin hallitusta vastaan kunnianloukkauksesta. Syksyn 2017 ns. kansallisen konsultaation yhteydessä nimittäin väitettiin, että György Sorosin (tuon universaalin suurpahiksen) tukemat järjestöt, kuten Helsinki-komitea, ”puolustavat laittomuuksiin syyllistyviä maahanmuuttajia” ja pyrkivät siihen, että nämä saisivat rikoksistaan lievemmät rangaistukset. Tämähän on täysin älytöntä kaikkialla muualla paitsi siinä Unkarin hallituksen propagandan rinnakkaistodellisuudessa, jossa turvapaikanhakijat tekevät rikoksen jo pelkästään ylittäessään Unkarin rajan. Mikä mielenkiintoisinta, kaikesta siitä huolimatta, mitä Unkarin oikeuslaitoksesta viime vuosina on kuultu, Helsinki-komitea voitti juttunsa sekä alemmissa oikeusasteissa että äskettäin Kúriassa eli Unkarin korkeimmassa oikeudessa. Kúria velvoitti pääministerin kanslian maksamaan Helsinki-komitealle kahden miljoonan forintin (noin kuudentuhannen euron) korvaukset sekä julkaisemaan virallisen anteeksipyynnön sekä uutistoimisto MTI:n välityksellä että 30 päivän ajan hallituksen verkkosivuston kormany.hu etusivulla.

Ja mitenkä reagoi tähän hallitus? Näin sen tiedotustoimisto yllä linkitetyn 444.hu:n jutun mukaan:

Ministeriö merkitsee tiedoksi Kúrian päätöksen. Mutta vaikka Helsinki-komitea miten kääntelisi ja vääntelisi, siitä huolimatta tosiasia on, että tämä komitea on Sorosin rahoittama maahanmuuttomielinen järjestö. 

Ihan oikeasti, aikuiset ihmiset! Näkeekö kukaan muu sielunsa silmin Pikku-Kallen rehtorin kansliassa selittämässä, että ”no joo, sori, kyllä mä sanoin Lissua kakkapyllyksi, mutta vaikka se miten selittelisi niin kakkapyllyhän se on”?

Vielä merkillisempi hysteria on noussut jo viime postauksessani kuvatun uuden Puskás-stadionin avajaisista. Tapaus on yksityiskohtaisesti selostettu Éva S. Baloghin englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissa, joten yritän referoida sen tähän lyhyesti. Index-uutisportaalin toimittaja Gábor Miklósi oli saanut lipun uuden urheilupyhätön VIP-katsomoon ja raportoi kokemuksistaan avajaisottelussa, itse asiassa vuolaasti ylistellen stadionin komeutta ja tunnelmaa, joka saa katsojan unohtamaan kaikki tähän komeuteen upotetut (tai sen rakennustöiden yhteydessä vääriin taskuihin ohjautuneet) korruptiomiljoonat. Mutta: ennen ottelua esiin marssitettiin muutamia lapsia yhdessä koko katsomon kanssa laulamaan…

… jotain tunteellista laulua siitä, miten me kaikki olemme samaa verta. Se tuntui tutulta, mutta en tiennyt, mikä juttu se oli, vain kertosäkeen loppu oli tuttu Viidakkokirjasta, vaikka epäilyttikin, että EIHÄN PUSKÁS-STADIONIN AVAJAISISSA VOI 70 000 IHMISTÄ LAULAA VIIDAKKOKIRJAA. Minut melkein katsottiin ulos VIP-katsomosta, kun pysyin persiilläni, ja todellakin vaikeaa oli olla nousematta seisomaan siinä paineessa, mutta minä pidän tapanani nousta seisomaan vain kansallislaulua soitettaessa, ja ihan äskettäin olen nähnyt ohjelman siitä, miten pitkälle ihmiset voivat mennä mukautuakseen odotuksiin, joten kiusallanikin jäin istumaan. Näin minä kapinoin marraskuussa 2019 Puskás Arénan avajaisissa.

Tästä on noussut hallitusta lähellä olevassa mediassa käsittämätön mekkala. Laulavat lapset olivat slovakianunkarilaisia, Dunaszerdahelyn (Dunajská Streda) kaupungista, ja laulu, jota toimittaja häpeäkseen ei tunnistanut, oli uusnatsipiireissä suositun ”kansallismielisen” rokkibändin Ismerős Arcok (‘Tutut naamat’) kappale Nélküled (‘Ilman sinua’), josta on tullut Dunaszerdahelyn jalkapallojoukkueen epävirallinen hymni. Nyt hallituksen mediaimperiumiin kuuluvissa ohjelmissa, lehdissä ja verkkosivustoilla kauhistellaan, miten Indexin toimittaja ”loukkasi ja häpäisi Ylämaan [Felvidék, Slovakian vanha nimitys Unkarissa] lapsia”. Blogeissa ja kommenttiketjuissa mokoma ”muukalaissydäminen” (idegenszívű) toimittaja, joka ei ymmärrä kansallista yhteenkuuluvuutta ja Trianonin, nyyh, tragediaa, saa niskaansa myös antisemitististä herjaa, alkaen pilapiirroksista, joissa eväspusseineen ja juomamukeineen toisten katsojien jaloissa kyykkivä toimittaja Miklósi kuvataan apinamaisena, koukkunokkaisena olentona aivan natsiaikaisten juutalaisia esittävien propagandakuvien tyyliin. Entisestä Jobbik-puolueesta lohjenneen radikaalisiiven Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) johtaja László Toroczkai puolestaan ilmoitti tekevänsä Index-sivustosta rikosilmoituksen, sillä se harjoittaa kansanryhmän vastaista kiihotusta, nimittäin unkarilaisia vastaan.

Tämäkin juttu on hyvä lopettaa Index-sivuston oivallisen Grafitemberin pilapiirrokseen, jossa ollaan akuuttipoliklinikan (sürgősségi) odotushuoneessa. Oppositiomediassahan uusien upeiden stadionien rakentamista on jo vuosikausien ajan rinnastettu terveydenhuollon katastrofaaliseen resurssipulaan.  ”Me olemme samaa verta!”, lohkaisee herra jonotusnumerolla 66. Yhteisen verilammikon yllä istuvaa naapuriakin alkaa naurattaa, mutta tiskin takana päivystävä hoitaja ymmärtää yskän ja kivahtaa: ”Jos rupeatte puhumaan niitä stadionjuttuja, niin heitätän teidät ulos!”

Rauta-Albertin muisto

Albert Wass (1908–1998) on Unkarin viime vuosien kiistellyimpiä kirjailijoita mutta Unkarin ulkopuolella paljolti tuntematon suuruus. Hän syntyi Transilvaniassa vanhaan aatelissukuun, joka Maria Teresian aikaan oli saanut kreivillisen arvon. Hänen kotiseutunsa ja tiluksensa joutuivat Trianonin rauhassa 1920 osaksi Romaniaa, ja kun Pohjois-Transilvania vuonna 1940 palautettiin muutamaksi vuodeksi Unkarille, Wass kansallismielisenä unkarilaisena innokkaasti osallistui unkarilaisvallan uudelleenrakentamiseen. Sodan aikana hän taisteli Unkarin armeijassa Donin rintamalla, ja saksalaiset aseveljet myönsivät hänelle kuuluisan Rautaristin peräti kahteen kertaan. Hänen väitetään myös unkarilaisten viranomaisten avustuksella terrorisoineen kotiseutunsa romanialaisia ja juutalaisia ja jopa olleen ainakin osasyyllisenä useiden siviilihenkilöiden, myös naisten ja lasten, surmiin. Tästä Albert Wass sodan jälkeen tuomittiin Romaniassa poissaolevana kuolemaan. Sodan loppuvaiheissa Wass siirtyi länteen, ensin Saksaan, sieltä 1951 Yhdysvaltoihin, missä hän lähes koko pitkän loppuelämänsä ajan toimi aktiivisesti – joskin myös ristiriitoja ja kiistoja nostattaen, eikä läheskään aina menestyksekkäästi – ulkounkarilaisten poliittisessa ja kulttuurielämässä. Hänen poikansa Huba teki Yhdysvaltain armeijassa komean uran strategina ja sotilaskoulutuksen kehittäjänä.

Kartanonherruuden, sotimisen ja politikoinnin ohella Wass ehti luoda melkoisen kirjallisen tuotannon, jonka arviointi ja uudelleenarviointi on parin viime vuosikymmenen ajan ollut Unkarin kulttuurielämän merkillisimpiä kysymyksiä. Ihailijoilleen Wass on – paitsi sotasankari, upseeri ja herrasmies – myös ihanan romanttisten ja sykähdyttävän isänmaallisten runojen, kertomusten ja näytelmien kirjoittaja, kovaonnisen kotiseutunsa ja sen ihmisten haikeannostalginen kuvaaja, Transilvanian unkarilaisen kirjallisuuden merkkimies, jonka teosten arvoa kosmopoliittinen kulttuurimarxisti-älymystö on pahantahtoisesti vähätellyt. Siispä järjestelmänvaihdoksen jälkeen hänen pitkään lähes unohdettuina tai suorastaan kiellettyinä pölyttyneet teoksensa on jonkinlaisissa ”nyt saa taas!” -tunnelmissa nostettu kansallisen kirjakaapin paraatihyllylle. Sekä Transilvaniassa että emä-Unkarissa on niitä, joille Albert Wass sekä elämällään että tuotannollaan ilmentää Unkarin kansan ja erityisesti Transilvanian unkarilaisten kärsimystentäyteistä historiaa ja traagista sankaruutta. Ennen kaikkea: on myös paljon niitä, jotka ymmärtävät, että Albert Wass sopii Unkarin nykyisen hallituksen ideologiseen linjaan kuin nenä naamaan: Wassia lukemalla ja etenkin pystyttämällä hänelle muistomerkkejä ja ajamalla hänen teoksiaan kansalliseen opetusohjelmaan ja kirjallisuuden kaanoniin voi osoittaa uskollisuuttaan nykyisten vallanpitäjien ”kansallismieliselle” linjalle. Wassin patsaita onkin viime vuosina noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella.

444.hu-sivustolla julkaistussa kuvassa (MTI, Zoltán Máthé) sydänkirurgi, professori Lajos Papp paljastaa Albert Wassin patsaan Aszódissa, kuudentuhannen asukkaan pikkukaupungissa vähän Budapestista itään, marraskuussa 2018, jolloin vietettiin Wassin syntymän 110-vuotisjuhlaa. En ole onnistunut selvittämään, liittyykö Albert Wass millään erityisellä tavalla Aszódin kaupunkiin.

”Kansallismielisten” piirien ulkopuolella taas käydään väittelyä siitä, oliko Wass natsi ja sotarikollinen vaiko vain vastenmielinen rasisti, juutalaisvihaaja ja ”hungaristi”, unkarilaisen äärinationalismin kannattaja. Kiivaimmat vastustajat uskovat sotarikossyytteisiin ja jaksavat esimerkiksi muistuttaa, että Wass sodan aikana kasvatti Hitler-viikset. Pitkässä artikkelissaan Eszmélet-aikakauskirjassa vuonna 2006 László Nagy muistuttaa, että sodan aikaan rintamakirjeenvaihtajana toimiessaan Wass vakaasti ylisti Saksaa ja julisti akselivaltojen varmaa voittoa, että sodan lopulla hän poistui maasta samaan aikaan ja samaa tietä kuin “kansakunnanjohtaja” Szálasin “natsi-” eli nuoliristiläishallitus ja pakonsa jälkeenkin piti tiivistä yhteyttä Szálasin piiriin; kirjailija-natsipoliitikko József Nyirő oli hänen läheinen ystävänsä.

Pitkässä analyysissaan 444.hu-sivustolla László Szily päätyy toteamaan, että Wassia ei ankarasti ottaen saisi nimittää natsiksi. Hän ei kuulunut saksalaisten kansallissosialistipuolueeseen eikä sitä tukeviin järjestöihin, ei ainakaan ennen sotaa avoimesti ylistellyt Hitleriä eikä Kolmatta valtakuntaa. Hänen ei ole myöskään voitu todistaa virallisesti kuuluneen Unkarin nuoliristiläisten puolueeseen, eikä hänellä ollut virallista asemaa sodan loppuvaiheessa pystytetyssä nuoliristiläisten hallinnossa. Myöskään sodanjälkeisen Romanian oikeusistuimen langettamaa tuomiota ei oikein voi pitää normaalin länsimaisen oikeustajun mukaisena; ilmeisesti Szilyn mielestä Wassin syyllisyys sotarikoksiin on edelleenkin epävarma ja vailla täysin kiistattomia todisteita.

Mutta tämähän ei suinkaan tarkoita, ettei Wass olisi ollut monin tavoin vastenmielisten aatteiden kannattaja. Ennen kaikkea hänen antisemitisminsä, kirjoittaa Szily, on Unkarin kirjallisuuden tässä suhteessa kaikkea muuta kuin köyhät perinteet huomioon ottaenkin niin väkevää, että se olisi saanut natsien propagandalehden toimituksenkin spontaanin innostuneesti heilauttamaan käsivartensa yläviistoon. Usein tästä esimerkkinä mainitaan Wassin sodan aikana ilmestynyt kertomus A patkányok honfoglalása (‘Rottien maanvaltaus’), jossa hellämielisen talonisännän kotiinsa päästämät nälkäiset rotat lisääntyvät ja valtaavat koko talon; ilmestymisajan ja Wassin monet muutkin mielenilmaukset huomioon ottaen tätä on mahdoton olla lukematta juutalaisvastaisena allegoriana. Mutta vielä paljonpuhuvampi on 1950-luvun alussa maanpaossa ilmestynyt romaani Elvesz a nyom (‘Jälki katoaa’), sillä – muistuttaa Szily – on aivan eri asia,  kirjoittaako joku antisemitististä propagandaa Hitlerin Kolmannen valtakunnan valtapiirissä vai vasta viisi-kuusi vuotta sen jälkeen, kun holokaustin kauhut ovat jo tulleet koko maailman tietoon.

”Jälki katoaa” -romaanissa seurataan lapsuudenaikaisen transilvanialaisen toveripiirin toisiinsa kietoutuvia kohtaloita. Näistä henkilöistä yksi on juutalaispoika Gottfried Pohrisch, tosin opportunistisesti kristityksi kastettu mutta ”rotunsa” vanki. Ei pääse pantteri pilkuistaan, joten Gottfriedista kasvaa mahtava liikemies ja rosvokapitalistin karikatyyri, ahne, rasvoittunut, siansilmäinen ja turpeahuulinen olento, joka tietenkin eläimellisesti himoitsee tarinan positiivisen sankarin rakastettua… Näin Wass kuvaa Gottfriedin kehitysvuosia:

”… pikku Gottfried oppi, että näiden [juutalaisten] kanssa on pidettävä yhtä silloinkin, kun heidän jatkuvasti vuotava nenänsä inhottaa, (…) Tätä opetti laki, joka sanoo, että ostokset on tehtävä kadunkulman pikkukauppiaalta, vaikka tämä käyttäytyy karkeasti ja myy kalliilla. Ja vastapäisestä kaupasta ei saa ostaa, vaikka sen kauppiaan poika joskus antaa lahjojakin, sillä ”se ei ole meikäläisiä” (…) Heidän kotonaan kävi pitkätakkisia, isoa laukkua kantavia, hienhajuisia miehiä, jotka hiljaisella äänellä mutta tärkeän oloisina jupisivat jotakin isän kanssa jossain nurkassa, joskus aivan vanhuksiakin, rääsyisiä, homeenvärisiä, heillä oli mustat karvahatut, punainen parta ja poskilla rasvaisina roikkuvat ohimokiharat, eivätkä he osanneet puhua muusta kuin liikeasioista ja rahasta. (…) Gottfried kasvoi kahteen uskontoon. Virallisesti hänet oli kastettu katolilaiseksi, niin hän esiintyi myös koulussa, siis tuossa ”ei meikäläisten” maailmassa. Toisessa, sisäisessä maailmassa taas hänen mieleensä pyrittiin painamaan salaisuus: Juudan synkkä salaisuus, joka surmaa sen, jotka sen hylkäävät.”

Huh. Jos Albert Wassilla ei tiettävästi ollutkaan natsipuolueen jäsenkirjaa, niin ns. ankkakriteeriä soveltaen voi kyllä sanoa, että ainakin hän käveli kuin natsi ja kaakatti kuin natsi. Mutta olennaisempi kysymys on se, onko Wassilla näistä erittäin vastenmielisistä mielipiteistään huolimatta oikeus paikkaan Unkarin kirjallisuuden kaanonissa tai koulujen opetusohjelmassa. (Vähän samaan tapaan kuin Peter Handken Nobel-palkintoa voidaan pitää ansaittuna, siitä huolimatta että Handke on provokatiivisesti myös möläytellyt poliittisesti epäkorrekteja juttuja, esimerkiksi tukenut entisen Jugoslavian sotarikollisia.) Ja tässä tuntuu oman tuttavapiirini ja somekuplani vastaus olevan selkeästi: ei. Albert Wass ei ollut Peter Handken veroinen poikkeuksellinen ja uutta luova lahjakkuus.

Muutamien lukemieni näytteiden perusteella sijoittaisin Albert Wassin samaan sarjaan meidän Aarno Karimomme kanssa. Karimo (1886–1952) oli taiteilija, kirjailija ja lehtimies, kansalaissodan valkoisen armeijan veteraani ja pitkän linjan suojeluskunta-aktivisti. Hänen – siteeraanpa kerrankin suomalaista Wikipediaa – ”kansallismielistä mystiikkaa sisältävä” moniosainen teoksensa Kumpujen yöstä, komeasti kuvitettu tarinakavalkadi Suomen historian vaiheista, oli minunkin lapsuudenkotini kirjahyllyssä sodanjälkeisenä, lievästi sensuroituna laitoksena (josta, sen olen myöhemmin tullut tietämään, oli poistettu muun muassa tulevaisuuteen tähtääviä Suur-Suomi-fantasioita). Kumpujen yöstä oli lapsuuteni vaikuttavimpia lukuelämyksiä, ja sain siitä myös jonkinlaiset yleissivistykselliset pohjatiedot Suomen historiasta – ennemmin siitä kuin koulun historianopetuksesta. Varmaan siinä viimeistään kymmenvuotiaana kuitenkin tajusin jo, että Karimon kuvaukset uljaista suomalaisista, pöyhkeistä ruotsalaisista tai luihuista ja julmista venäläisistä eivät oikein anna järkevää pohjaa sille, miten eri kansallisuuksiin kuuluviin ihmisiin pitäisi suhtautua. Ja pian sen jälkeen minulle alkoi selvitä, että Karimon teksti on aika naiivia ja viihteellisen kliseistä eikä välttämättä kuulu Suomen kirjallisuuden suurimpiin saavutuksiin.

Mietitäänpä siis: mitä pitäisi Suomessa tapahtua, että Aarno Karimo nousisi arvoon arvaamattomaan, saisi ympärilleen jonkinlaisen kultin ja kunniakseen patsaita erinäisissä tuppukylissä, ja Kumpujen yöstä nostettaisiin koulujen kirjallisuudenopetuksen ohjelmaan, kulttuuri- ja kirjallisuusväen kauhistellessa ja kiristellessä hampaitaan? Jotakin tämäntapaistahan on Unkarissa tapahtunut. Viimeisimpiä kohahduksia nousi äskettäin, 23.10. eli vuoden 1956 kansannousun muistopäivänä. Viktor Orbán, joka tänä vuonna ei jostain syystä pitänyt julkista puhetta suurille kansanjoukoille, tai hänen some-tiiminsä kunnioitti merkkipäivää postaamalla Albert Wassin runon äärioikeisto- tai ”kansallisradikaali”-sympatioistaan tunnetun näyttelijän György Dörnerin lausumana:

”1956. Sillä vesi virtaa pois ja vain kivi jää, mutta kivi jää.”

Signaaleja suuntaan ja toiseen

Samaan aikaan, kun Eurooppa henkeään pidättäen seuraa Britannian Brexit-sirkusta, Unkarin Fidesz-valtapuolueen kohtalo Eurooppa-parlamentissa ja tulevissa vaaleissa on edelleen avoin. Osa  EPP-europuolueryhmästä (myös Suomen Kokoomus) katsoo, että Fidesz on tarpeeksi kauan pitänyt ihmisoikeuksia ja eurooppalaisia arvoja pilkkanaan, ja olisi valmis heivaamaan Orbánin pojat pihalle. Toiset taas haluavat loppuun saakka antaa Fidekszelle mahdollisuuden muuttaa mieltään ja palata demokratian ja avoimen kansalaisyhteiskunnan leiriin – tai ainakin estää Orbánia ja kumppaneita muodostamasta europarlamenttiin uutta, entistä vahvempaa oikeistopopulistiryhmittymää.

Mutta Unkarin Orbán ja Fidesz eivät edusta vain kotimaista, rasismilla ja globalisaatiohäviäjien peloilla ratsastavaa populismia. Niiden takana kohoaa myös Vladimir Putinin jäyhä botox-otsainen hahmo. Venäjä on Paksin ydinvoimalalaajennuksen kautta – Venäjän luotottama megaprojekti, jonka neuvottelujen asiakirjat on julistettu salaisiksi kansakunnan turvallisuuteen vedoten – saanut tiukan otteen Unkarin energiapolitiikasta, ja äskettäin Budapestiin palasi myös IIB (Kansainvälinen investointipankki), vuonna 1970 silloisten SEV-maiden taloudellista yhteistyötä varten perustettu laitos, josta Unkari vuonna 2000 (Orbánin ensimmäisen hallituksen aikaan) erosi, liittyäkseen siihen uudelleen vuonna 2015. Budapestin konttoria johtaa Nikolai Kosov, jonka vanhemmat olivat KGB:n eliittiä ja isä aikoinaan KGB:n edustaja Unkarissa, Kosovilla itsellään on tiiviit yhteydet Putinin lähipiireihin. Népszava-lehden haastattelussa historiantutkija Krisztián Ungváry julistaa, että IIB mitä todennäköisimmin on Venäjän tiedustelupalvelun peiteorganisaatio ja sen konttorin kutsuminen Budapestiin merkitsee käytännössä maanpetturuutta.

Niin, tiistaina Euroopan parlamentti hyväksyi julkilausuman, jonka mukaan Venäjää ei enää voida pitää strategisena kumppanina ja uusiin sanktioihin tulee varautua. Mielenkiintoista on, että tähän yhtyi jopa puolet unkarilaisista Fidesz-mepeistä. Samaan aikaan ulkoministeri Szíjjártó ilmoittaa, että tiivis yhteistyö Venäjän kanssa jatkuu entiseen tapaan ja tänäkin vuonna Putin on tulossa vierailemaan Budapestiin. (Luvassa taas poliittisia vitsejä ja pilapiirroksia hysteerisistä turvatoimista, esimerkiksi kiinni hitsatuista viemärinkansista.) Sitä vastoin kysymykseen Donald Trumpin tai Angela Merkelin mahdollisesta valtiovierailusta Szíjjártó vastasi, että “Yhdysvaltain tai Saksan kanssa meillä ei tällä hetkellä ole kysymyksiä, joita tarvitsisi korkeimmalla tasolla ratkoa”.

Tämä Venäjän kyljessä kyhnyttävä Unkarin hallitus siis on joutunut jonkinlaiseen turbulenssiin Eurooppa-suhteissaan. Pari päivää on nyt ihmetelty kirjettä, jonka Viktor Orbán lähetti ilmeisesti niille EPP-ryhmän puolueille, jotka ovat vaatineet Fidekszen ulossulkemista. Englanninkielisen kirjeen julkaisi ainakin belgialainen De Standaard, ja siinä Orbán kirjoittaa tähän tapaan:

Ei ole salaisuus, että Fidesz-puolueen ja [belgialaisen kristillisdemokraattisen] CD&V:n välillä on vakavia erimielisyyksiä maahanmuutosta, kristillisen kulttuurin suojelemisesta ja Euroopan tulevaisuudesta. Ei ole myöskään salaisuus, että me emme halua muuttaa kantaamme näissä kysymyksissä. Mielestäni ei kuitenkaan ole järkevää ratkaista näitä erimielisyyksiä erottamalla puolue yhteisestä poliittisesta perheestämme. Haluaisin siis kunnioittavasti pyytää teitä harkitsemaan uudelleen erottamisehdotustanne, jos suinkin mahdollista.
Samaan aikaan [EPP:n] puheenjohtaja Daul ja [EPP:n] parlamenttiryhmän johtaja Weber ovat esittäneet minulle vastalauseensa sen johdosta, että nimitin meidän erottamistamme ajavia puolueita “hyödyllisiksi idiooteiksi”. Tämä on itse asiassa sitaatti Leniniltä, ja sillä tarkoitukseni oli kritisoida tiettyä politiikkaa, ei tiettyjä poliitikkoja.
Haluaisin täten ilmaista anteeksipyyntöni, jos olette kokeneet käyttämäni sitaatin henkilökohtaisesti loukkaavaksi.

Siis: “tuumaakaan emme tingi, asiakysymyksissä emme myönnä olevamme väärässä, mutta jos nyt joku, höh, ei tunnista kuuluisaa Lenin-sitaattia (koska, toisin kuin minä, ei ole aloittanut poliittista uraansa kommunistisessa nuorisoliitossa) vaan on tyhmyyttään mennyt henkilökohtaisesti loukkaantumaan yhdestä sananvalinnasta, niin pahoittelemme”. Tämä alkaa muistuttaa sitä, mitä joskus nimitetään epäanteeksipyynnöksi (non-apology apology). Kirjeen julkistanut vastaanottaja, CD&V:n johtaja Wouter Beke, vastasikin oitis, että tässä ei ole kyse hänen persoonastaan tai henkilökohtaisesta loukkaantumisesta vaan eurooppalaisista arvoista sekä paremmasta yhteistyöstä Euroopan rajojen puolustamiseksi, ja kun tässä ei näy mitään parannusta, CD&V:n linja pysyy. Samanlaista näkyy tämän aamun uutisten mukaan twiitanneen myös Suomesta Kokoomuksen Petteri Orpo.

Tuo kirjeessäkin mainittu EPP:n ryhmyri ja kärkiehdokas Manfred Weber puolestaan singahti tiistaina Budapestiin neuvottelemaan Orbánin kanssa. Mielenkiintoisessa englanninkielisessä 444.hu-uutissivuston artikkelissa Péter Magyari arvelee, että Weber onnistui pikavierailullaan ennen muuta edistämään omaa vaalikampanjaansa: rakentamaan omaa imagoaan, terävöittämään omaa profiiliaan ja hälventämään niitä epäilyksiä, joiden mukaan tämä väritön baijerilaispoliitikko olisi liian hyvää pataa oikeistopopulistien kanssa. Orbánin kirjeen tultua julkisuuteen myös Weber on kommentoinut, että anteeksipyynnöt eivät riitä eikä eurooppalaisten perusarvojen kysymyksistä tingitä tai neuvotella. Samoin Weberin saksalaisen kotipuolueen CSU:n puheenjohtaja Markus Söder on ilmoittanut, että Orbánin – eikä vain Orbánin puolueen vaan joidenkin muidenkin puolueiden – on nyt päätettävä, mitä linjaa he haluavat noudattaa, että tämänhetkinen luottamuspula saadaan pysyvästi korjatuksi. (Näihin muihin puolueisiin kuulunee ainakin Slovenian entisen pääministerin Janez Jansan johtama Slovenian Demokraattipuolue SDS, jonka edustaja on jo kertonut slovenialaiselle lehdelle, että jos Fidesz erotetaan EPP:stä, myös SDS lähtee.)

Tässä on siis taas kerran kyse siitä, mitä Orbán itse on nimittänyt riikinkukkotanssiksi: poliittisesta pelistä, jossa komeaa pyrstöä väläytellen otetaan askel taaksepäin että päästään huomaamatta ottamaan kaksi askelta eteenpäin, sanotaan yhtäällä yhtä ja toisaalla toista. Äärimmilläänhän tämä on viime vuodet merkinnyt sitä, että Brysselissä ollaan niin kilttiä poikaa, yhteistyökykyistä ja -haluista eurooppalaista (sillä EU-tukiaisilla on rakennettu sekä Unkarin talouden tämänhetkiset suotuisat luvut että Orbánin ja hänen lähipiirinsä oligarkkien luksuselämä), kotimaassa taas panetellaan kansalle Eurostoliittoa ja pelotellaan Brysselin, tuon uuden Moskovan, katalilla juonilla. (Euroopan oikeistopopulistien EU-Neuvostoliitto-vertaukset panevat kyllä kysymään, missä ovat EU:n vankileirit ja valloitussodat ja miten nopeasti voi unohtua se, millaista oikeassa Neuvostoliitossa oli.) Riikinkukkotanssi on perustunut paljolti myös siihen kuvitelmaan, että Unkarin sisäpolitiikka on turvassa kielimuurin takana. Näinhän ei kuitenkaan enää ole, kun jopa kansainvälinen ns. valtamedia on ruvennut yhä enemmän uutisoimaan Unkarin asioista.

Kuten juuri nähtiin, Sorosin ja Junckerin kuvilla pelotteleva julistekampanja (“Teilläkin on oikeus tietää, mitä Brysseli kaavailee!”) nostatti melkoisen kansainvälisen kohun ja pakotti Unkarin päättäjät Canossan-matkoille ja anteeksipyyntöjä esittämään. Manfred Weberin Unkarin-vierailun alla julisteet poistettiin kipikiireesti ainakin keskeisimmiltä paikoilta kuten lentokentän ja Budapestin keskustan välisen reitin varrelta. Tilalle liisteröitiin uudet plakaatit, joissa kehutaan Unkarin hallituksen nuorille aviopareille myöntämiä perheenperustamistukia. Eikä kestänyt kauaakaan, kun somekansa huomasi julisteen onnellisessa pariskunnassa jotakin tuttua. Nuorenparin kuva on kuvapankista, ja barcelonalainen valokuvaaja Antonio Guillem on tehnyt samojen mallien kanssa useita muitakin parisuhteen eri tilanteita esittäviä kuvia. Niistä yksi, ”Distracted boyfriend” eli vapaasti suomentaen ”Poikaystävällä lipsuu”, on aikamme suosituinta meemimateriaalia: ruutupaitaisen nuoren miehen, käsipuolessa riippuvan tyttöystävän ja houkuttelevan vieraan naisen kuvia on varustettu milloin minkäkinlaisilla teksteillä.

Tässä unkarilaista somea kiertävässä sommitelmassa alempaan meemikuvaan on kiteytetty se, mikä Unkarin nuorisoa oikeasti on viime vuodet houkutellut: ei perheen perustaminen valtion tuella vaan muutto Lontooseen.

Ulkomaiden lehdet Washington Postia myöten kirjoittelivat huvittuneina Unkarin hallituksen viestintäkömmähdyksestä, Index-uutissivusto puolestaan osui asian ytimeen paitsi vinoilemalla, pitäisikö seuraavaan hallituksen tiedotusjulisteeseen panna kuvitukseksi Grumpy Cat, myös muistuttamalla ironisesti, että julisteen laati selvästikin avokätisesti palkattu mainostiimi. Toisin sanoen: kampanjalla on ollut kiire, kun kävi ilmi, että Brysselissä todellakin hermostuttiin Soros-Juncker-julisteista, luultavasti hallitusta lähellä oleva graafinen suunnittelija on saanut mukavan palkkion helposta kuvavalinnasta, ja nyt hätiköinti ja korruptio näkyvät ikävästi työn jäljessä.

Ulkomaiden huomio siis kohdistuu Unkariin paljon aikaisempaa enemmän. Tämä koskee jopa Unkarin unkarinkielistä kulttuuria tuon hermeettiseksi luullun kielimuurin takana. Tänäänhän, 15. maaliskuuta, on yksi Unkarin kansallispäivistä, vuoden 1848 vallankumouksen muistopäivä. Muiden kahden merkkipäivän – elokuisen Pyhän Tapanin päivän ja lokakuisen vuoden 1956 kansannousun muistopäivän – rinnalla maaliskuun 15:nnella, johon liittyy kiinteästi muun muassa kansallisrunoilija Sándor Petőfin toiminta, on eräänlainen kultturelli profiili. Sen yhteydessä jaetaan valtion kulttuuripalkintoja ja lausutaan runoja.

(Tämän vuoden runonlausuntauutiseksi muuten pääsi kahdeksasluokkalainen lausunnanharrastaja Zalán, jonka piti lausua valtion virkamiesyliopiston (Közszolgálati Egyetem) upseerikoulutus- ja sotatieteellisen tiedekunnan kansallispäiväjuhlassa Sándor Petőfin vuonna 1847 kirjoittama runo “Olen unkarilainen”. Runon aiheena on Unkarin uljas menneisyys ja sorronalainen nykyisyys, ja Index-uutissivuston mukaan sen viimeinen säkeistö oli järjestäjille liikaa; lopulta koko ohjelmanumero peruutettiin. Näin kuuluvat runon viimeiset säkeistöt suorasanaisena raakasuomennoksena:

Olen unkarilainen. Mikä unkarilainen nykyään on?
Kuolleen kunnian kalpea haamu;
se välillä nousee esiin ja pian taas laskeutuu
– kun hetki on lyönyt – onkalonsa syvyyksiin.
Miten me olemmekin näin vaiti! Naapuriinkaan asti
tuskin annamme kuulua elonmerkkiä.
Ja omat veljemme ne yllemme laativat
surun ja häpeän mustaa pukua.

Olen unkarilainen. Ja kasvojani polttaa häpeä,
minun täytyy hävetä, että olen unkarilainen!
Täällä meillä ei vielä edes aamu sarasta,
vaikka muualla jo päivä paistaa.
Mutta minkään maailman aarteen ja maineen takia
en jättäisi synnyinmaatani,
sillä rakastan, palavasti rakastan ja palvon
kansaani vaikka häväistynäkin!”)

Ja nyt yksi kulttuuripalkinnon saajista on noteerattu ei vain sellaisissa unkarispesifisissä lähteissä kuin Éva S. Baloghin Hungarian Spectrum -blogi. Süddeutsche Zeitungissa Wilhelm Droste kommentoi “Unkarin laakeriseppele” -palkinnon myöntämistä “antisemitistiselle kirjailijalle” eli runoilija Kornél Döbrenteille. Döbrentei aloitti kirjailijanuransa Kádárin Unkarissa 1960-luvun lopulla ja on järjestelmänvaihdoksen jälkeen siirtynyt yhä tiukemmin oikealle. Nykyään häntä ei niinkään tunneta runoistaan kuin omituisista juutalaisvastaisista möläytyksistään. Näistä kuuluisin on vuonna 2004 mielenosoituksessa pidetty puhe. Siinä Döbrentei puhui ”kansamme tuhoa tavoittelevasta, uskonnon varjolla harjoitetusta armottomasta sodasta” sekä ”unkarilaisten moraalisesta holokaustista, jota johtavat valeprofeetat valepuvussa, naamio kasvoillaan – vain heidän partansa ovat aitoja”. Viittaus juutalaisuuden stereotyyppeihin ei suomalaiselle ehkä automaattisesti aukea, mutta se oli unkarilaiselle yleisölle niin ilmiselvä, että useat nimekkäät kirjailijat erosivat puheen jälkeen Unkarin kirjailijaliitosta protestiksi, kun liitto ei ollut sanoutunut irti Döbrentein puheista. Droste toteaa viiltävästi, että Döbrenteitä käy suorastaan sääliksi: tätä palkintoa ei ole annettu hänen teoksilleen, joita Orbán ja kumppanit eivät lue sen kummemmin kuin ennenkään, vaan kyseessä on vain poliittinen signaali, torventörähdys tämänhetkisessä ns. kulttuurisodassa.

Niin, se antisemitismi. Sehän ei Unkarissa tarkoita sitä, mitä äkkinäinen ulkopuolinen sen luulisi tarkoittavan – ei synagogiin heitetä polttopulloja, ei juutalaisia (juurikaan) fyysisesti ahdistella eikä valtiovalta suinkaan avoimesti syrji juutalaisia natsi-Saksan tai Horthyn Unkarin malliin, päinvastoin Orbán poseeraa juutalaisjärjestöjen johtohenkilöiden rinnalla vakuutellen täydellistä nollatoleranssia antisemitismille. Juutalaisvastaisuus ei sinänsä ole Unkarin tämänhetkisistä ongelmista läheskään suurin, verrattuna vaikkapa korruptioon, köyhyyteen, romanien syrjäytymiseen, median muuttumiseen propagandatuutiksi, oikeuslaitoksen ja koulujärjestelmän rapautumiseen tai sairaanhoidon ja monien muidenkin alojen työvoimapulaan, joka uhkaa rampauttaa koko yhteiskunnan. Unkarin antisemitismin todellisuus ja ongelmallisuus piilee siinä, että se on näkymättömästi mutta elimellisesti rakentunut osaksi sitä toksista nationalismia (tai sanoisiko: haittaisänmaallisuutta), jolla Unkarissa on toki pitkät perinteet mutta jota erityisesti nykyinen hallitus kaikin voimin viljelee ja edistää. Tämä myrkyllinen nationalismi elättää naiivia populismia, salaliittoteorioita ja syntipukkijahteja, ruokkii tekopyhyyttä ja suvaitsemattomuutta, estää avoimen ja kriittisen keskustelun.

Tämä kaikki on saanut Unkarissa rauhassa rehottaa myös siksi, että unkarilaisten unkarinkielistä kulttuuria on pidetty kansallisena, sisäisenä asiana, jota ei koskaan voi vieras ymmärtää, muutamaa harvaa erikoisasiantuntijaa kenties lukuun ottamatta. Näin ei enää ole. Niin hassulta kuin se tuntuukin, Orbánin hallituksen tämänhetkinen riikinkukkotanssi propagandapyörityksineen ja -kömmähdyksineen on saattanut saada aikaan myös sen, että ulkopuolisten kiinnostus Unkariin muussakin kuin pelkästään poliittisessa mielessä herää. Ja että nämä harvat erikoisasiantuntijat – kuten tuon Süddeutschen artikkelin kirjoittaja, kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Wilhelm Droste – saavat erikoisosaamiselleen lisää huomiota. Näin Unkarin kulttuurille ehkä avautuu ikkunoita Eurooppaan, vaikka toisella tavalla ja toisissa kohdissa kuin viralliset kulttuuripoliitikot soisivat.

***

PÄIVITYS: Pakko lisätä vielä yksi kommentti kansallispäivän kulttuuripalkinnoista. Periaatteessa merkittäville tieteentekijöille myönnettävän Széchényi-palkinnon (sanon ”periaatteessa”, sillä viime vuosina palkinnon ovat saaneet mm. ”historiantutkija” Mária Schmidt sekä nykyinen inhimillisten voimavarojen ministeri Miklós Kásler) on juuri tulleen tiedon mukaan tänä vuonna saanut myös fransiskaaniveli Balázs Barsi, tässä blogissa aiemmin esitellyn ”Antigenderistin valan” kirjoittaja. Tätä on vaikea kommentoida muuten kuin toteamalla, että sydäntäni särkee kaikkien niiden tiedeihmisten puolesta, joille Széchényi-palkinto on vuosien mittaan myönnetty aivan oikeista ansioista.

Sivistynyttä viestintää

Olen tässä blogissa jo lukemattomat kerrat päivitellyt sitä tasoa, jolla Unkarin hallituksen kommunikaatiossa ja hallituksen kontrolloimassa mediassa – ja hallituksen kontrollissa on siis julkisen yleisradioyhtiön lisäksi suurin osa muistakin viestintäkanavista – liikutaan: yhä tökerömpää vihankylvöä ja muukalaispelon lietsontaa, Soros ja maahanmuutto, maahanmuutto ja Soros, yhä simppelimmän mustavalkoista kuvaa hyvästä hallituksesta ja pahasta oppositiosta (jälkimmäinen koostuu pelkästään Niiden, siis Unkarin vihollisten kätyreistä). Yleisen päivittelyn lisäksi voi nyt viitata Hannes Grasseggerin oivalliseen artikkeliin, joka ilmestyi muutama päivä sitten sveitsiläisen Basler Zeitungin viikonloppuliitteessä: siinä on menty sen vihapropagandan ytimeen, jonka esikuvana Unkarin hallitus nyt toimii koko Euroopan rasismilla ratsastaville oikeistopopulisteille.

Tämän vihan ytimessä on György/George Soros, maailman mahtavin finanssikeinottelija, joka vuonna 1992 aiheutti Britannian punnan romahduksen, syöksi Aasian talouskriisiin vuonna 1997 ja koko maailman vuonna 2008, joka tuhosi Neuvostoliiton ja Jugoslavian, jotta afrikkalaiset ja arabit pääsisivät valtaamaan Euroopan, suurroisto, joka on rikastunut talousrikollisuudella ja tehnyt bisnestä terrorismilla ja joka jo lapsena kavalsi juutalaisia natseille vaikka on itse juutalainen. Tällaista Sorosista kerrotaan, itse asiassa näistä paikkansa pitää vain se, että Soros on todellakin juutalaista syntyperää. Unkarissa ja nyttemmin muuallakin Sorosista on tehty jonkinlainen James Bond -elokuvien maailmanherruutta tavoitteleva superkonna, jonka pillin mukaan tanssivat sekä Brysselin EU-päättäjät että Unkarin oppositio.

Tämän Soros-kampanjan takana puolestaan on ollut kaksi amerikkalaista kampanjagurua: Arthur Finkelstein ja George Birnbaum. Finkelstein, nerokas pollster, mielipidetutkimusten maestro, oli alun perin finanssialalla työskentelevä ohjelmoija mutta siirtyi poliitikkojen palvelukseen numeronmurskaajaksi ja Yhdysvaltain republikaanien tärkeäksi taustavoimaksi, Barry Goldwaterista alkaen.  ”Finkel-thinkin” perustana oli negatiivinen kampanjointi: vastustajan yksinkertainen leimaaminen ja haukkuminen, poliittisten haukkumasanojen (esimerkiksi ”ultraliberaali”) loputon toisto. Kun syytös on tarpeeksi törkeä, se jää yleisön mieleen (”totta tai ei, näin nämä asiat koetaan”), eikä vastustaja useinkaan kykene sitä kumoamaan sotkeutumatta itse samaan kuraan. Näin toimii tunnettu oikeistopopulismin ikiliikkuja.

Ystävänsä ja asiakkaansa Ron Lauderin, Estée Lauder -kosmetiikkaimperiumin perijän kautta Finkelstein sai 1990-luvun loppupuoliskolla mielenkiintoisen sivubisneksen Israelista. Hän auttoi Benjamin Netanjahun valtaan ja huomasi samalla, että USA:ssa koetellut konstit toimivat muuallakin. Netanjahun välityksellä taas Finkelstein ja hänen oppilaansa George Birnbaum päätyivät edelleen Unkariin avustamaan Netanjahun hyvää kaveria Viktor Orbánia, joka vuonna 2008 tähtäsi takaisin valtaan. Kampanja onnistui niin hyvin, kertoo Birnbaum toimittaja Grasseggerille, että vuoden 2010 vaalien jälkeen oppositio oli käytännössä tuhottu. Mutta vallan säilyttämiseksi ja vaalikarjan pitämiseksi omassa karsinassa tarvittiin uusi vihollinen, uusi negatiivisen kampanjoinnin kohde.

Sosialistipuolueen ja siitä lohjennutta pientä sirpalepuoluettaan (DK, Demokraattinen koalitio) johtavan entisen pääministerin Gyurcsányn tilalle Viktor Orbánin oli saatava mahtavampi uhkakuva. ”Brysseli”, Maailman valuuttarahasto ja ”kansainvälinen suurpääoma” eivät ihan riittäneet, sillä, näin Birnbaum, ”Arthur sanoi aina, että eivät ihmiset taistelleet natseja vastaan vaan Hitleriä, eivät al-Qaidaa vaan Osama bin Ladenia.” Pahuuden ruumiillistumaksi keksittiin kansainvälistä suurpääomaa edustava George Soros, unkarilaissyntyinen mutta kuitenkin muukalainen, kaiken lisäksi juutalainen.

Niin, juutalaisia olivat myös Finkelstein ja Birnbaum, mutta ennen kaikkea ammattilaisia. Finkelstein oli naimisissa miehen kanssa, vaikka avusti työkseen poliitikkoja, joiden kannattajakunta oli täynnä fundamentalistisia homovihaajia. Birnbaum, jonka isoisän natsit murhasivat, puolestaan vakuuttelee toimittaja Grasseggerille, ettei Orbán hänen mielestään ole mikään antisemitisti. Ei välttämättä olekaan, ja ehkä Birnbaumille ei ole täysin selvinnyt unkarilaisen antisemitismin utuinen olemus.

Juutalaisviha Unkarissa ei niinkään kohdistu oikeisiin eläviin juutalaisiin ihmisiin (jotka sitä paitsi ovat Unkarissa aivan samannäköisiä ja samanlaisia kuin muutkin unkarilaiset) kuin ”juutalaisuuteen” jonkinlaisena mystisenä, kosmopoliittisena, vieraana ja vaarallisena unkarilaisen ”kansallismielisyyden” vastaisena voimana. ”Juutalaisuudessa” yhdistyvät sekä kommunismi että kansainvälinen suurkapitalismi, sekä yleviä arvoja lokaan raastava proletaariaate että hienosteleva mutta isänmaaton kulttuurielitismi, se on totaalinen vihollinen, jota voi syyttää mistä hyvänsä. Näin Orbánin Fidesz on voinut jättää Soros-vihakampanjassa antisemitismin rivien väliin, mistä halukkaat sen kyllä löytävät – ne ihmiset, jotka piirtelevät daavidintähtiä ja hakaristejä Soros-kampanjajulisteisiin tai kirjoittavat Sorosin kuvan viereen ”haiseva juutalainen”.

Vihollisena Soros on yhtä utuinen kuin ”juutalaisuuskin”: hän ei ole poliitikko, hän ei asu Unkarissa vaan jossakin merten takana, eikä hän edes vastannut syytöksiin, kun häntä Unkarin mediassa lyötiin kuin vierasta sikaa. Kun Sorosin julkisesti esittämät maailmanparannusaatteet vielä nivottiin yhteen nousevan pakolaiskriisin ja muukalaisvihan kanssa, Finkelsteinin ja Birnbaumin ”tuote” oli täydellinen. Se myi itsensä oikeistopopulismin käyttöön kautta maailman. Näin Grassegger artikkelinsa lopuksi: Arthur Finkelstein kuoli vuonna 2017. Vuonna 2011, yhdessä viimeisistä julkisista puheistaan, hän sanoi: ”Minä halusin muuttaa maailmaa. Sen olen tehnytkin. Olen tehnyt maailmasta pahemman paikan.”

***

Ainakin mediassa ja julkisessa diskurssissa jotakin on todella muuttunut pahempaan suuntaan. Negatiivinen kampanjointi Sorosilla ratsastaen ei ole vain mustannut yhden kansainvälisen suursijoittajan ja maailmanparantajan mainetta. Se on myös vienyt koko julkisen keskustelun yhä aggressiivisemmalle, kärjistyneemmälle ja alatyylisemmälle linjalle. Sellaiset asiat kuin säädyllisyys ja hyvät tavat ovat yhä kauempana. Unkarilaisissa politiikkauutisten kommenttiketjuissa puheenvuorot ovat moderoinnista huolimatta täynnä elimiä ja eritteitä, perustelujen tilalla on usein pelkkiä solvauksia.

Järkyttävin esimerkki keskustelun tyylilajista saatiin äskettäin, kun hallitusta lähellä olevat mediavoimat avasivat tulen kohti lukiolaistyttöä. 18-vuotias Blanka Nagy Kiskunfélegyházan pikkukaupungista Etelä-Unkarin aroilta on viimeaikaisissa mielenosoituksissa ollut puhujakorokkeella laukomassa varsin suorasanaista, alatyylistäkin kritiikkiä Unkarin hallitusta kohtaan. Hän on muun muassa nimittänyt Fidesz-puoluetta ”iljettäväksi, katalaksi tartuntatautiepidemiaksi” ja kehottanut päättäjiä, muun muassa sitä ”viiksekästä kyrpää” (viitannee presidentti János Áderiin, jonka tavanmukaisempi haukkumanimi on ”viiksekäs paska”) sananmukaisesti kääntäen ”nussimaan itseään naamaan”. (Viimeksi mainittu fraasi oli muuten sitaatti Ben Stillerin ohjaaman toimintakomedian Tropic Thunder unkarinkielisestä versiosta.) Kotiseudulla mainetta saatuaan suorasuinen nuori mielenosoituspuhuja kutsuttiin esiintymään myös pääkaupunkiin, missä hän tammikuun alussa sanoi Fidesz-puoluetta ”yhteiskunnan peräaukoksi”.

(Pysäytyskuva 444.hu:n julkaisemasta videosta.)

Tähän oli hallituksen mediaimperiumin selvästikin pakko puuttua. ”Kristillisen älymystön” edustajia marssitettiin televisioon paheksumaan julkisen keskustelun rappiota. Ennen kaikkea Blanka Nagyn kimppuun kävi kansakunnan virallinen ykkösöyhöttäjä, toimittaja ja Fidesz-puolueen perustajajäsen Zsolt Bayer. Tavallaan huvittavaa tässä on se, että Bayer on (kuten tämänkin blogin lukijat ehkä muistavat) jo iät ja ajat tunnettu alatyylisistä puheistaan, joiden taso ei ole lupauksista huolimatta kohentunut senkään jälkeen, kun Bayerille 2016 myönnettiin journalistisista ansioista korkea kunniamerkki. Vastustajat ovat Bayerille paitsi ”aivottomia, kapisia, valehtelevia idiootteja” myös esimerkiksi ”epäonnistuneita, surkeita, lapsettomia paskiaisia”, ”läskipäisiä runkkumällejä”, ”rumia pikku kyrpiä” tai ”persepäitä”. Myös Blanka Nagy sai kuulla kunniansa Bayerin omassa tv-showssa:

”Kuulepas Blanka kulta, nyt on niin, että sinä et ole sankari vaan onneton surkea kurja pikku prole. Ja jos jatkat näin, sinusta ei tule sankaria vaan pysyt onnettomana surkeana mitättömänä pikku prolena.”

Eikä tässä kaikki. Muutamassa tunnissa, kertoo 444.hu, hallitusta lähellä oleviin lehtiin ja portaaleihin levisi sama nimetön artikkeli, jossa kerrottiin Blanka Nagyn usein lintsaavan koulusta ja olevan reputtamassa ainakin kolmesta oppiaineesta. Nagyn mukaan väitteet ovat perättömiä ja hän harkitsee oikeustoimia.

Tapa, jolla hallituksen mediaimperiumi käy yhden koulutytön kimppuun, on tietenkin käsittämättömän törkeä. Oppositiofoorumeilla on tietenkin riennetty vastaiskuun, ja Zsolt Bayerin ”ansioluettelon” ohella esille on nostettu muidenkin merkkihenkilöiden aikaansaannoksia, alkaen hovihistorioitsija Mária Schmidtin vähemmän kunniakkaasta ja lähinnä hyvien suhteiden varassa edenneestä yliopistourasta. Ja tässä nähdään, miten negatiivinen kampanjointi, jos tätä voi kauniisti sellaiseksi kutsua, tuhoaa järkevän keskustelun vetämällä vastustajat mukaan samalle mutapainitasolle. Városi Kurír -sivustolla Mária Vásárhelyi yrittää nostaa esiin järjen ääntä:

Ihan oikeasti, ruvetaanko nyt keskustelemaan siitä, kuka noista Bayer-Bencsik-Huth-Stefka-tyyppisistä henkisistä gorilloista tai keskitysleiri-kapoista ja montako kertaa on saanut ehdot venäjästä, matikasta tai voimistelusta? Ikään kuin noiden palkkarenkien aiemmat opinnot lisäisivät mitään olennaista tähän törkyiseen tarinaan. Ikään kuin sillä oikeasti olisi mitään merkitystä, paljonko Blanka Nagy on lintsannut koulusta tai mikä numero hänellä oli todistuksessa historiasta. Jos annamme ”keskustelun” valua tähän uomaan, silloin kävelemme taas suoraan niiden ansaan. Sillä jos hän tosiaan olisi saamassa ehdot vaikka mistä aineesta tai olisi ollut luvatta poissa koulusta vaikka miten paljon, miten se liittyy siihen, että häntä oksettaa tämä järjestelmä, jossa me elämme?

 

Tyylistään te heidät tunnette

A stílus maga az ember ‘tyyli on ihminen itse’ on lausahdus, joka tähän asti on osunut silmääni vain unkarinkielisistä teksteistä. Sen alkuperä on kylläkin Ranskassa: näin (Le style est l’homme même) lausui paremmin luonnontieteilijänä tunnettu Georges-Louis Leclerc, Buffonin kreivi (1707–1788). Tätä lausahdusta mietin taas muutamien viimeaikaisten Unkarin-uutisten valossa.

Olen ennenkin tässä blogissa ihmetellyt kitschiä ja myös sen poliittisia käyttötapoja. Populistisella ”taiteella”, joka muotoillaan vetoamaan sekä tunteisiin että mahdollisimman naiiveihin ja suoraviivaisiin käsityksiin siitä, mikä on kaunista ja hyvää, on maailman sivu pönkitetty diktatuureja, Natsi-Saksasta Pohjois-Koreaan. Poliittinen kitsch palvelee propagandaa puhuttelemalla niitä syviä rivejä, joiden estetiikassa kuva kasteisesta ruususta tulee vain kauniimmaksi, kun siihen lisätään kultahileitä, ja sankaripatsaasta tekee sankaripatsaan se, että sankarilla on miekka kädessä ja alla takajaloilleen nouseva ratsu, kaikki tämä mieluiten kullattuna. Mutta samalla poliittinen kitsch antaa merkin niille nenäänsä nyrpisteleville hienostelijoille, jotka tykkäisivät enemmän jostain nonfiguratiivisemmasta tai ”vaikeammasta”: älkää yrittäkökään, täällä määräämme me, ja kaunista on se, mistä me ja meidän kaverit tykätään. Jokin tällainen tulee väistämättä mieleen, kun lukee 444.hu-sivuston juttua ”visuaalisen terrorin” ilmentymästä, joka äskettäin pystytettiin Budapestin menevimmän keskustan ns. Biletyskortteliin (Bulinegyed), Madách térille, keskelle yhtä kaupungin arkkitehtonisesti hienoimmista klassis-moderneista rakennuskomplekseista:

Kuvanveistäjä Mária R. Törleyn luomus esittää Sisiä (nimi on aiemmin tullut monista viihdekulttuurituotteista tunnetuksi muodossa Sissi) eli Itävallan keisarinnaa ja Unkarin kuningatarta Elisabetia. Sisillä oli aikoinaan erityinen Unkari-suhde: hän viihtyi Unkarissa, piti unkarilaisista ja opiskeli unkarin kieltäkin. Nykyäänkin Unkarissa on runsaasti niitä, joita keisarinna Elisabetin romanttisen hahmon ympärille kehrätty viihdekultti ihastuttaa. Kaupunginosa, johon patsas nyt tömäytettiin, on jo vuonna 1882 saanut Elisabetin kunniaksi nimekseen Erzsébetváros. Siitä huolimatta uutisesta ei selvinnyt, miksi tämä esine, joka ”paremmin sopisi 20 sentin korkuisena pitsiliinalle telkkarin päälle”, on pitänyt pystyttää juuri nyt ja juuri tuohon paikkaan, ja onko sen tarkoitus ilmaista muuta kuin päättäjien röyhkeyttä.

***

Toinen taideuutinen liittyy elokuvan maailmaan. Tässä blogissa on ennenkin ollut puhetta Andy (Andrew G.) Vajnasta, unkarilaissyntyisestä Hollywood-tuottajasta (Ramboa ja Terminaattoria sun muuta), jonka Orbánin hallinto nosti jonkinlaiseksi elokuvakomissaariksi. Siinä sivussa Vajna on pöyhistynyt kunnon oligarkiksi myös valtion tukeman kasinomonopolinsa avulla. Mutta – kuten kirjoittaa hvg.hu-sivustolla Árpád W. Tóta – ”vallankumous syö lopulta myös kultahamsterinsa”. Viime aikoina julkisuudessa on näkynyt yhä enemmän merkkejä Vajnan joutumisesta epäsuosioon. Tóta käyttää jutussaan kielikuvaa, joka on Unkarissa hyvin tavallinen mutta jonka suomalaisistakin ehkä muistavat ne, jotka ovat lukeneet Mika Waltarin historiallisen tiiliskiven Mikael Hakim. Siinä kerrotaan, miten Turkin sulttaanin epäsuosioon joutuneille ylimyksille lähetettiin silkkiköysi merkiksi siitä, että näiden tulisi ymmärtää yskä ja pikimmiten hirttäytyä vähin äänin, ettei heitä tarvitse julkisesti teloittaa. Nyt on ilmeisesti silkkiköysi lähetetty myös Andy Vajnalle.

Syynä siihen, että Vajnaa entistä tiukemmin arvostellaan hallituksen valvomilla media- ja somekanavilla, Pesti srácok -sivustosta vanhan kunnon törkytuutti Zsolt Bayerin blogiin, on periaatteessa uusi historiallinen elokuva, jota Vajnan hallitsema Unkarin elokuvasäätiö rahoittaa. Az utolsó bástya (‘Viimeinen linnake’) -nimisen elokuvan aiheena on Nándorfehérvárin (kuten sitä unkarilaiset kutsuivat) eli Belgradin taistelu vuonna 1456. Tuolloin unkarilaiset János Hunyadin (sittemmin tarunomaisen Matias-kuninkaan isän) johdolla voittivat sulttaani Mehmed II:n joukot ja äskettäistä Konstantinopolin kukistumista vielä kauhisteleva kristitty Eurooppa sai hetken huokaista helpotuksesta. Ollaan siis Unkarin kuningaskunnan historian loistokkaimmissa vaiheissa, mutta silti elokuva ei arvostelijoilleen ole riittävän kristillis-kansallismielinen. Turkkilaiset kuvataan inhimillisinä olentoina, joissa on sympaattisiakin piirteitä, unkarilaisten puolella taistelee muitakin kansallisuuksia, eikä tarina ilmeisesti muutenkaan sovi tuttuihin muotteihin.

Tótan mukaan Vajnan ongelmana oikeasti on kuitenkin se, että hän ei ole tuottanut pelkkää kitschiä. Hänen aikanaan Unkarin elokuvasäätiö on onnistunut edelleen saattamaan maailmaan hyviä elokuvia, Oscar-tasoa myöten. Vajnan väitetään myös kivahtaneen, että ”Albert Wassiin hän ei anna rahaa”, ja sehän on nykyään pyhäinhäväistys. Albert Wass, transilvanianunkarilainen isänmaallinen kirjailija, upseeri ja herrasmies, joka sai sodanjälkeisessä Romaniassa poissaolevana kuolemantuomion sotarikoksista mutta eli pitkän elämänsä loppuun mukavasti Amerikassa, on Orbánin Unkarissa jonkinlainen puolipyhimys. Kuvanveistäjät ovat jo tarttuneet tilaisuuteen, ja Wassin patsaita on noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella, kirjoittaa Tóta…

… sillä harva kunnanhallitus uskaltaa sanoa ei.

Vajna on itse asiassa pelannut kaksilla korteilla. Virnistellyt ryhmäkuvissa oligarkkien joukossa, mutta lääninherralta saamillaan tiluksilla hallinnut luovasti. Hän halusi menestystä ja tiesi, että siihen tarvitaan laatua. Ainakin sellaiseen menestykseen, mitä hän tunsi ja mitä hän oli myös saavuttanut.

Tästä tietenkin syntyi loukattuja tunteita ja vihollisuuksia, kun piti lähettää matkoihinsa joukko kitsch-tehtailijoita, jotka sitten vänisivät, että heidät oli potkittu tiehensä muovisine neitsytmarioineen vain siksi, että käynnissä on kristittyjen vaino. Nyt nämä mielensäpahoittaneet tulevat, toinen toisensa perästä, palkkajyrsijöiden armeija kokoontuu ja alkaa purra. Ne eivät vain ylpeänä kaiuta lojaaliuttaan vaan julistavat samalla olevansa tyhmiä kuin saappaat, heillä ei varmasti tule olemaan ainuttakaan itsenäistä ajatusta.

***

Ja lopuksi vielä otteita uskomattomasta kuvakavalkadista, joka sisältyy 444.hu-sivuston tuoreehkoon juttuun ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlan kunniaksi vaiheittain avatusta, hm, näyttelystä Budapestin Várkert Bazárissa. Näyttelyn emäntänä on tietenkin Orbánin historiapoliittisten projektien keulahahmo Mária Schmidt, ja 444.hu:n jutun kirjoittaja László Szily vetäisee otsikkoonsa jälleen kielikuvan suoraan Péter Bacsón ikimuistoisesta mustasta komediasta A tanú (‘Avaintodistaja’). Tämä stalinistista diktatuuria kuvaava irvailu valmistui jo 1960-luvun lopulla mutta sai odottaa levitykseen pääsemistään hyllyllä kymmenen vuotta, ja monet sen fraaseista ja lausahduksista ovat Unkarin poliittisessa julkisuudessa jatkuvasti käytössä.

“Unkarilaisesta appelsiinista” (“vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma”) on ollut täällä jo juttua, nyt Szily viittaa Avaintodistaja-elokuvan kohtaukseen, jossa päähenkilö on joutunut johtamaan huvipuistoa ja korvaamaan perinteisen kummitusjunan ideologisesti sopivammalla rakennelmalla, “sosialistisen hengen rautatiellä” (sanaleikki ei valitettavasti käänny, szellem tarkoittaa sekä ‘kummitusta’ että ‘henkeä’). Tämmöinen ideologisesti asianmukaisen hengen psykedeelinen elämysmatka on nyt Mária Schmidtin johdolla rakennettu tarjoamaan elämyksiä kaikille aisteille. Ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoja esittelevän salin lattialla huuruaa ja haisee aito kura, jossa sotilaat joutuivat rämpimään. Unkarin syksyn 1918 veretöntä ns. asterivallankumousta (sotilaat kiinnittivät lakkiinsa kokardin paikalle asterin ja valtasivat keskeiset kohteet, Unkari irtosi Habsburg-monarkiasta ja muuttui porvarillis-edistysmielisen hallituksen johtamaksi tasavallaksi) kuvataan lattiaan upotetuilla astereilla, joita näyttelyssä kävijöiden siis todellakin kuuluu tallata.

Näyttelyn kussakin salissa on yksi näkyvä, visuaalinen teema, esimerkiksi espanjantaudin tuhoista kertova sali on ripustettu täyteen katosta riippuvia sairaalasänkyjä ja lattialla on rivi hautoja. Tätä syvennetään pienemmällä esineistöllä sekä lisätietoa tarjoavilla infonäytöillä.

Historian henkilöt ovat läsnä suurina vahakabinettimaisina nukkeina. Kaunis ja onneton keisarinna Sisi on jostain syystä paikalla (surupuvussa ja yliluonnollisen suuri irlanninsusikoira seuranaan), vaikka kuolikin jo paljon ennen ensimmäisen maailmansodan alkua (ehkä siksi, että Mária Schmidt ihailee suuresti Habsburg-monarkian viimeisiä hallitsijoita). Sarajevossa murhattu kruununperillinen Franz Ferdinand seisoo, intohimoinen metsästäjä kun oli, keskellä psykedeelistä hirvensarvimetsää, amiraali Horthy ratsastaa valkoisella hevosella, Venäjän Nikolai II taas kutistuu kääpiöksi valtavan Rasputinin rinnalla.

Näyttelyssä kuvatut historian toimijat jakaantuvat selvästi hyviksiin ja pahiksiin. Frans Joosef ja hänen Sisinsä, amiraali Horthysta puhumattakaan, ovat hyviä. Pahoja taas ovat Mária Schmidtin mielestä ympärysvallat, erityisesti Ranska, Englanti ja Yhdysvallat. Rauhansopimuksen sanelleita voittajia Schmidt – henkilökohtaisesti esitellessään näyttelyä lehdistölle – nimitti sotarikollisiksi, ja englantilaisten kohdalla hänen piti erityisesti todeta, että hänestä seinällä komeileva David Lloyd George -sitaatti on erittäin osuva: “Englantilainen ei koskaan kunnioita ketään, vain sitä, joka voittaa hänet.” Ja tältä näyttää Yhdysvaltain osuutta esittelevä sali, mottonaan sitaatti “Yhdysvaltain kutsumuksena on tehdä maailmasta parempi”:

Kaikkein psykedeelisin on kuitenkin käytävä, joka johdattaa kevään ja kesän 1919 tapahtumiin eli Unkarin lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) aikaan. Käytävän seinät on tehty ikään kuin raa’asta lihasta ja somistettu pienillä sirpeillä, vasaroilla ja punatähdillä. Käytävän päässä väijyy, näin Szily, “Tibor Lukitar Szamuely”. (Oletan siis, että Banyapók on Shelob, en ole vieläkään saanut luetuksi Sormusten herran unkarinnosta, vaikka yhä enemmän tuntuu, että se kuuluisi yleissivistykseen.)

Tibor Szamuely, Neuvostotasavallan puolustus- ja opetusasiain kansankomissaari, siis kuvataan yksiselitteisesti joukkomurhaajana, ja Neuvostotasavallan ajasta ainoaksi olennaiseksi asiaksi nostetaan punainen terrori. Ei sitä tietenkään tule unohtaa: Neuvostotasavallan johto ei kaihtanut väkivaltaa eikä väkivallalla pelottelua, ja enemmän tai vähemmän Szamuelyn johdossa olevat erikoisosastot, joista usein erityisesti mainitaan “Lenin-pojiksi” itseään nimittänyt joukko, murhasivat useita satoja viattomia ihmisiä.

Mutta huomionarvoista on, että visuaalisen raa’alla lihalla mässäilyn huumassa täysin, siis ilmeisesti täysin huomiotta tässä näyttelyssä jää Neuvostotasavallan kukistumista seurannut valkoinen terrori, jonka uhrien määrä liikkui suunnilleen samoissa lukemissa. (Kilpailevaa ruumiidenlaskentaa ja keskinäistä syyttelyä mutkistaa se, että molemmin puolin murhia tekivät puolivillit ”erikoisosastot” ilman virallisia tarkkoja toimintaohjeita.) Valkoisessa terrorissa olennaista oli sen antisemitistinen luonne. Koska Neuvostotasavallan aktivisteista ja johtohahmoista suuri osa oli ollut juutalaisia (järjestäytyneen työväenliikkeen johtohan oli rekrytoitunut kaupunkien keskiluokasta, joka sattuneesta syystä Sentroopassa oli paljolti juutalaista), sen kukistaminen ja kostotoimet saivat usein avoimen juutalaisvastaisen sävyn, ja valkoisen terrorin iskuissa oli joskus selviä pogromin piirteitä. Mutta valkoisesta terrorista ylipäätään ei tässä näyttelyssä ilmeisesti hiiskahdeta sanallakaan. (Sivumennen sanoen: Mária Schmidtin keskeisiä tutkimuskohteita hänen historioitsijan urallaan on ollut Unkarin juutalaisten historia 1900-luvulla.)

Typerän, esteettisesti sivistyneempää katsojakuntaa vyön alle lyövän julkisen kitschin rinnalla Unkarin hallitus siis tarjoaa myös estetiikaltaan hieman kokeilevampaa propagandapakettia. Szilyn mukaan tämä näyttely on Fidesz-hallituksen tähänastisista propagandatuotteista laadukkain ja vaikuttavin. Mutta tunteisiin vetoavaa, järjen sammuttavaa propagandaa se silti on. Ja panee ankarasti miettimään, mitä on liikkunut niiden päässä, jotka tämän näyttelyn mahtavine visuaalisine efekteineen oikein suunnittelivat.

Taas kerran muistopolitiikasta

Tässä blogissa on pari kertaa ennenkin viitattu Unkarin hallituksen suunnitelmiin rakentaa uusi toisen maailmansodan ja natsismin aikaisen juutalaisten joukkotuhon muistomerkki tai museo, työnimeltään Sorsok Háza eli Kohtaloiden talo. Muistopaikka rakennettaisiin entiselle Budapestin Józsefvárosin rautatieasemalle, ja se keskittyisi vaalimaan erityisesti keskitysleireille kyyditettyjen lasten muistoa. (Nimestä tietenkin tulee heti mieleen Nobel-palkitun Imre Kertészin maineikas omaelämäkerrallinen Auschwitz-romaani Sorstalanság, Kohtalottomuus. Kertész oli viimeisinä elinvuosinaan, tuolloin jo pahasti dementoituneena, Unkarin hallituksen erinäisten huomionosoitusten kohteena; pahojen kielten mukaan häntä käytettiin heikossa tilassaan hyväksi saman hallituksen imagonrakennukseen, johon hän aiemmin oli suhtautunut varsin kriittisesti.) Kohtaloiden talo -projektin sai johtaakseen tietenkin Orbánin hovihistorioitsija (tiedän, olen tätä termiä käyttänyt jo liiankin monta kertaa, mutta minusta se tuntuu kerta kaikkiaan osuvalta), tässäkin blogissa monesti esillä ollut Mária Schmidt, jonka johdossa jo ennestään on ollut Terror Háza eli Terrorin talo, natsismin ja kommunismin hirmutekoja Unkarissa rinnakkain esittelevä museo.

Kohtaloiden talo -hanke liittyi alun perin Unkarin holokaustin muistovuoteen 2014, jolloin satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksestä Auschwitziin tuli kuluneeksi 70 vuotta. Alusta alkaen oli kuitenkin pelättävissä, että tämäkin projekti palvelisi samaa propagandapäämäärää kuin kiistelty, väkevää poliittis-esteettistä vastustusta herättänyt saksalaismiehityksen muistomerkki enkeleineen ja kotkineen, eli sen tarkoituksena olisi lykätä vastuu vuoden 1944 tapahtumista pelkästään pahojen saksalaisten niskoille ja häivyttää mahdollisimman kauas se kipeä totuus, että Unkarin holokaustilla oli ollut unkarilaisia esinäytöksiä ja että sen toteuttamista sekä valmisteltiin että innokkaasti avustettiin kotimaisin voimin. Unkarin juutalaisyhteisöjen keskusjärjestö Mazsihisz veti siksi tukensa pois tältä hankkeelta, ja ilmeisesti Viktor Orbánin lähipiirissä käytyjen sisäisten valtataistelujen tiimellyksessä Mazsihiszin tueksi asettui myös silloinen pääministerin kansliaministeri ja toinen ”perintöprinssi” János Lázár. Kohtaloiden talo päätyi joksikin aikaa jäihin. Nyt kuitenkin János Lázár on vetäytynyt politiikasta politiikan kärkipaikoilta – häviönsä tunnustaen vaiko vastaisen varalle korkoa kasvamaan, se on toinen tarina – ja Kohtaloiden talo -hanke on nostettu taas esiin.

Syyskuun alussa hallitus ilmoitti, että Kohtaloiden talo avataan kuin avataankin ensi vuonna. HVG-lehden lähteen mukaan tässä on meneillään samantapainen operaatio kuin Unkarin Tiedeakatemian suhteen: hallitus ei rupea suoraan vastustamaan uppiniskaisia instituutioita vaan mieluummin vetää niiltä vähitellen maton jalkojen alta ja rakentaa itselleen uuden, korvaavan, lojaalimman yhteistyökumppanin. Nyt Kohtaloiden talon tukijaksi on löytynyt Unkarin opillisesti ja poliittisesti monensuuntaisista juutalaisyhteisöistä yksi, vuonna 2004 perustettu selkeän ortodoksijuutalainen EMIH (Egységes Magyarországi Izraelita Hitközösség), jonka suhteet opillisesti modernimpaan Mazsihisziin eivät ole olleet parhaat mahdolliset ja jonka Fidesz-puolue ilmeisesti jo vuosia sitten on ottanut erityiseen suojelukseensa. EMIHin johtaja, rabbiini Slomó Köves, poseeraa tässä MTI:n uutiskuvassa Mária Schmidtin, kansliaministeri Gergely Gulyásin (toisella puhujanpaikalla) sekä pääkaupungin kehittämisestä vastaavan valtiosihteerin Balázs Fürjesin kanssa.

Kövesin mukaan on parempi olla mukana tekemässä ja katsomassa, mitä saadaan aikaan, kuin jäädä loukkaantuneena valittamaan. Kaikki Unkarin juutalaisten edustajat eivät kuitenkaan ole yhtä varmoja asiasta, eivät myöskään muun maailman juutalaisyhteisöt ja holokaustin tutkijat. Jerusalemin Yad Vashem -keskus, maailman merkittävin juutalaisten joukkotuhon museo, arvostelee Kohtaloiden talo -hanketta historian vääristelystä ja Horthyn Unkarin juutalaisvastaisten toimien vähättelystä. Mazsihisz pysyttelee edelleen etäällä tarkkailemassa tapahtumia, ja muutama päivä sitten sen johtaja András Heisler postasi Facebookiin viestin, jonka oli saanut maailman kenties tunnetuimmalta holokaustin tutkijalta Randolph L. Brahamilta. Braham kiittää Heisleria ja Mazsihisziä näiden rohkeasta vastarinnasta ja jatkaa:

Olen suurella mielenkiinnolla seurannut teidän jatkuvaa ja perusteltua vastarintaanne niin kutsutun Kohtaloiden talon avaamisen suhteen, hankkeen, jonka on näennäisesti ”holokaustiin liittyväksi museoksi” kuvitellut ja suunnitellut Terrorin talon johtaja – joka aloitti uransa holokaustin tutkijana mutta on lopulta muuttunut kiihkonationalistiseksi holokaustin vääristelijäksi. Vaikuttaa siltä, että tämä holokaustimuseo on osa sitä pitkän tähtäimen historianpuhdistussuunnitelmaa, jonka Viktor Orbánin hallitus on käynnistänyt rehabilitoidakseen Horthyn aikakauden.

Holokaustin muisto ja sillä tehtävä politiikka ovat Keski-Euroopassa edelleen käsittämättömän kipeitä ja vaikeita kysymyksiä. Niistä eivät riitele vain primitiivistä ”kansallismielistä” populismia suoltavat propagandistit vaan jopa oikeat ja vakavasti otettavat historiantutkijat keskenään – historioitsijat László Karsai ja András Gerő olivat Kohtaloiden talon tiimoilta tukkanuottasilla jo muutama vuosi sitten.

Unkarin äärimmilleen tulehtuneessa poliittisessa tilanteessa lähes joka ainoa kiista tietenkin kärjistyy siihen, kuka on hallituksen puolella ja kuka sen hankkeita vastaan. Mutta tässä muistopolitiikan kysymyksessä on paljon vakavampia ja syvempiä näkökohtia, sillä “unkarilainen” ja “juutalainen” identiteetti (kuten Gábor T. Szántó jo vuonna 2014 huomautti kiistakirjoituksessaan András Gerőn ajatusten johdosta), kuten etniset ja uskonnolliset identiteetit yleensäkin, eivät ole selkeitä eivätkä selvärajaisia, vaikka poliitikot ne miten haluaisivat sellaisina nähdä ja esittää. Puolustaessaan sitä ajatusta, että holokaustin muistonäyttelyn tulisi keskittyä nimenomaan lasten kohtaloon, koska viattoman lapsen murhaaminen on kaikkein pahin, kaikkein vähiten puolustettavissa oleva teko, Gerő on tietenkin tavallaan oikeassa. Mutta samalla, kuten Sándor Révész huomauttaa, tämä näkökulma jättää keskustelun ulkopuolelle sen kysymyksen, onko sitten aikuisten ihmisten syrjintä tai jopa surmaaminen jossain tapauksessa oikeutettua ja miksi – ja tästä on Orbánin hallituksen kannattajien keskuudessa monenlaisia mielipiteitä, joiden kriittinen esiin nostaminen ei ole hallituksen intresseissä.

Lopuksi haluaisin antaa puheenvuoron vielä yhdelle historioitsijalle, nykyään vapaana kirjoittajana ja enimmäkseen Internetissä toimivalle Péter Konokille (alkuperäinen postaus täällä). Tarinan henkilöinä András Gerőn ohella kolme kuvitteellista pojankoltiaista: Móricka (pikku Móric, meidän Pikku-Kallemme tapaan vitsien päähenkilö, mutta Moritz-nimi voi viitata myös kaupunkilais-porvarillis-juutalaiseen taustaan), Pistike eli umpiunkarilainen pikku István ja Hansi, jonka tausta lienee arvattavissa.

Sehän oli se Kurosawan elokuva, eikö niin, Rashomon, missä samurain murhasta kertovat kaikki asianosaiset eri tavalla, myös samurain paikalle manattu henki?

No, Kurosawahan ei puhu totuudesta (totuuden suhteellisuudesta) vaan siitä, miten ihmiset rakentavat omat totuutensa.

Kuvitellaanpa, että Pistike, Móricka ja Hansi istuvat suljetussa junan vaunuosastossa. Juna ajaa tunneliin (valot eivät jostain syystä juuri tuolloin pala), ja kun tulee taas valoisaa, Mórickaa ei vaunussa enää näy. Joku on työntänyt hänet ikkunasta ulos.

Pistike vakuuttelee, että ei se hän ollut. Itse asiassa hän oli joutunut samaan osastoon noiden toisten kanssa aivan sattumalta, paikkalippukassan oikusta. Ei hän tosin pitänyt Mórickasta, oli sen usein sanonutkin, mutta ikkunasta heittäminen? Ei todellakaan! Höpöpuhetta. Joskus hän oli kyllä uhkaillut Mórickaa, viime aikoina oli tullut käytyä käsiksikin, jopa ruumiinvammoja oli tullut, mutta että tuommoista?! Hänen parhaimmista ystävistäänkin jotkut ovat mórickoja. Sitä paitsi hän oli koko tuon ajan syönyt valkosipulilla maustettua silavaa, haistakaapa vain hänen hengitystään! Hansi se syyllinen oli, järkyttävää, mitä kaikkea voi tapahtua!

Hansi ei kiistä tapahtunutta. Kyllä, hän se oli, silloin se tuntui hyvältä idealta, nyt hän ei enää tekisi moista. Päinvastoin. Hän on syvästi järkyttynyt. Mutta se hänen kuitenkin on sanottava, että kun hän oli tunkemassa Mórickaa ulos vaunun ikkunasta, hän tunsi vierellään kaksi auttavaa kättä, jotka myös innokkaasti työnsivät heidän matkatoveriaan ulospäin. Sitä paitsi – suoraan sanoen – joku siinä ponnistellessaan myös läähätti hänen naamaansa valkosipulin ja silavan hajua. Ja tunnetusti Móricka ei syönyt valkosipulisilavaa.

Paikalle sattumalta osunut jälkikäteinen silminnäkijä, virallinen menneisyysopas András Gerő huomauttaa, että Pistike on oikeassa. Se, että Pistike on jo vuosikausia aiemmin huomauttanut, että Mórickat on pidettävä poissa junien matkustajaosastoista, myös heidän omaksi turvakseen, ”ettei heille vain tapahtuisi jotakin”, viittaa siihen, että Pistike nimenomaan halusi suojella Mórickaa Hansilta. Vai että silloin vuosia sitten Hansia ei ollut mailla eikä halmeilla? Se on vain detalji. Pistike vihasi ja vainosi Mórickaa vain Mórickan omaksi eduksi, ellei Hansi olisi tullut, hän edelleenkin vihaisi kaikessa rauhassa, ellei olisi tällä välin kuollut.

Mórickan henkeä manaamaan Pistike ja András Gerő valtuuttivat erityisen meedion. Meedio, palkkarabbi Slomó Köves, vahvisti Pistiken ja András Gerőn version pitävän paikkansa. Köves myös lisäsi erityisen kiitoksensa Pistikelle ja András Gerőlle siitä, että nämä ovat Mórickan muistoksi sekä pelkästään Hansia painavan syyllisyyden painottamiseksi rakennuttaneet mahtavan, kalliin, tyylitellyn Tunnelin, jonka rakennustöiden neuvonantajaksi myös hänet on palkattu.

Siellä Tunnelissa on kunniapaikalla, kaksinkertaisen lasikannen alla näytteillä se kahdensadan gramman silavakimpale, jota Pistike pahaa aavistamatta nautiskeli silloin, kun itse asiassa ei käytännössä edes ollut paikalla. Pienestä lisämaksusta kävijät saavat myös haistella sen läpitunkevaa, ellottavaa valkosipulin hajua.