Naulaa arkkuun

Tämä on Stefanie Sargnagel, itävaltalainen kuvataiteilija ja kirjailija, sellaisena kuin hän itseään blogissaan kuvaa, julkisuuspersoonan tuntomerkiksi muodostunutta punaista baskeria myöten. (Oikeastaan hänen nimensä on Stefanie Sprengnagel;  Sargnagel  tarkoittaa ‘ruumisarkunnaulaa’ ja on tavallinen kielikuva, jolla viitataan johonkin tappavan turmiolliseen, erityisesti ns. syöpäkääryleisiin, jotka kaikista uuden ajan terveysfasistien läpi ajamista tupakointikielloista huolimatta ovat yhä tavallisen sentrooppalaisen sydäntä lähellä.)

Vuonna 1986 syntynyt Sargnagel on opiskellut Wienin kuvataideakatemiassa ja työskennellyt mm. puhelin-asiakaspalvelijana; näistä kokemuksista syntyi hänen 2013 julkaistu esikoisteoksensa  Binge Living: Callcenter-Monologe. Muutaman kirjajulkaisun ohella Sargnagel on julkaissut runsaasti tekstejä blogissaan ja Facebook-sivuillaan. Häntä on luonnehdittu keskittymiskyvyttömän älykännykännäprääjien sukupolven kirjailijaksi, pätkätöissä ajelehtivan somesukupolven ääneksi ja ties miksi. Sargnagel tietenkin provosoi, taiteilijanimeään myöten, eikä hänen outo, sarkastinen ja ronski tyylinsä uppoa kaikkiin. Ei varsinkaan konservatiivisempaan laitaan. Tässä pari tyylinäytettä Vice-sivustolle kirjoitetusta raportista, jossa Sargnagel gonzoilee syksyllä 2014 oikeistopopulistisen FPÖ:n Oktoberfest-juhlassa. Tilaisuuden pääesiintyjänä on itse ”perusitävaltalaisten” johtaja HC Strache, tunnelma on tavanomainen kaljatelttasellainen, mutta yleisö…

Mutta se pisti silmään, että täällä monet näyttivät olevan jotenkin lopussa. Että on erityisen paljon juuri huono-osaisia, jotka kaipaavat HC:n vahvaa kättä rauhoittamaan heitä sillä, että tässä yhteiskunnassa on sentään joku vieläkin heikompi, jonka päälle he voivat sylkeä. Tosi iäkkäitä ihmisiä, henkisesti jälkeenjääneitä ihmisiä, sairailta vaikuttavia ihmisiä, työn kuluttamaa väkeä, josta huokuu tuommoinen 60-marlboroa-päivässä-lähiökapakka-fiilis. Mutta tänään kaikki olivat hyvällä tuulella. Jotkut kuusikymppiset naiset seisoivat jo pöydillä ja kieputtivat tiukkaan dirndl-mekkoon ahdettuja lanteitaan rasvaisen John Otti Bandin [FPÖ:n tilaisuuksien vakioesiintyjiä, suom. huom.] Udo Jürgens -coverien tahtiin. Etenkin vanhimmilla ikäluokilla oli jo kova meno päällä. Kello oli vasta 13, ei vielä oikein mikään juopotteluaika, ja mietin siinä, että bilettäähän nämä rusinat osaavat, varmaan paremminkin kuin jotkut ahdistuneet opiskelijahikarit, jotka vain kaiket päivät lukevat kirjoista kirjoitettuja kirjoja. Siis kadehdittavan rentoa meininkiä, varmaan kaikki myös tosi hyviä sängyssä jollain perverssillä natsitavalla.

(…)

 

Sitten koitti se hetki. Nyt HÄN tulee. Musiikki alkoi soida, kansa salissa karjui kädet ylhäällä: HC, HC, HC, HC. Fanfaari soi ja esiintyjän saapumista alettiin venytellä. Mies, joka pelastaa nämä kaikki. Mies, joka näyttää siltä kuin ei nukkuisi ikinä. Mies, joka vetää aamiaiseksi neljätoista Red Bullia ja päivälliseksi kuulemma ei mitään muuta kuin kourallisen VITAMIINEJA.

Näin HC:n pään pistävän esiin, hitaasti, kuin hidastetussa filmissä, ja äkkiä minut herätti transsista äänekäs FLÄTS!! Katson hämmästyneenä ympärilleni, huoneen lattia oli äkkiä tahmean, hapanimelänhajuisen nesteen peitossa. En voinut käsittää, kaikilta nelikymppisiltä naisilta siinä ympärillä oli ilmeisesti yhtaikaa lirahtanut dirndlin helmoihin litrakaupalla emätinnestettä. Joka puolella säteileviä silmiä, riemuitsevia lapsia, itkeviä vanhuksia. Ensimmäiset tappelut, kun jokainen halusi päästä hollille näkemään kuuluisan räppärin. ISTU ALAS MÄNTTI, MUNKIN PITÄÄ PÄÄSTÄ NÄKEEN, SIIS TÖRKEETÄ. Päästin pierun ja huomasin liian myöhään, että takana seisoi pieni tyttö tukka kahdella saparolla ja kasvot ihan meikäläisen peräreiän kohdalla.  Näin tytössä itseni, minuakin on lapsena raahattu saksalais-kansallismielisiin tilaisuuksiin, ja toivoin apeana, että jotain minunkin hengestäni siirtyisi tyttöön kaasun välityksellä.

Jo tämäkin kirjoitus, kuten arvata saattaa, nostatti melkoisen viharyöpyn. Vice-sivuston julkaisemassa jatkojutussa Sargnagel lukee videolla muutamia ”herttaisia” lukijapalaute-esimerkkejä ja vastaa niihin. Huomatkaa kaljatölkki.

Mutta tosissaan Stefanie Sargnagel hyppäsi otsikoihin vasta äskettäin, saatuaan viime kesänä arvostetun Ingeborg Bachmann -kilpailun yleisöpalkinnon. (Kuuluisan runoilijan mukaan nimetyn palkinnon myöntää Klagenfurtin kaupunki jokavuotisessa kirjallisuustapahtumassaan varsin erikoisella tavalla: kilpailijat lukevat ääneen saksaksi kirjoitettuja ennen julkaisemattomia alkuperäistekstejään tuomariston ja yleisön edessä.) Ja ennen kaikkea sen jälkeen, kun Sargnagel saamallaan 750 euron taiteilija-apurahalla oli yhdessä kahden naiskollegansa kanssa tehnyt elämys- ja työmatkan Marokkoon ja kertonut tästä Der Standard -lehden kirjallisuusliitteessä.

Marokko-kertomuksessa vedetään pullokaupalla viiniä, poltetaan hasista, puhutaan miehistä kaikenlaisia räävittömiä, kuljeskellaan ilman rintaliivejä hurskaiden muslimien nähden. Paikalliset suhtautuvat turistinaisten sekoiluun oudon piittaamattomasti, iltamyöhällä uimarannallakin paikalliset miehet haluavat vain pelata Unoa, mikä saa Sargnagelin revittelemään, että ”Kölnin rautatieasema lupasi ihan liikaa”. (Kyllä, minustakin vitsi on huono.) Ryhmän vegetariaanijäsen, joka ”toisin kuin tuntemani muut kasvissyöjät ei ole kasvissyöjä koska tykkää eläimistä vaan koska vihaa niitä sydämestään”, peräti ”potkaisee kissanpennun tiensivuun väittäen, että sillä on raivotauti, minkä jälkeen hän tyytyväisenä iski hampaansa kasvistäytteiseen ohukaiseen”.

Tähän juttuun tarttuivat tässä blogissa ennenkin mainitun keltalehti Kronen Zeitungin päätoimittaja Richard Schmitt ja toimittaja Christian Lang, ja tempaisivat aiheesta moraalista närkästystä tihkuvan artikkelin: ”Ryyppäämään ja pössyttämään veronmaksajien kustannuksella”. (Ja potkimaan kissanpentuja! Kronen lukijoille herttaiset lemmikkieläimet ovat lähes kodin, uskonnon ja isänmaan veroisia perusarvoja – tuotantoeläinten tai luonnon suojelemisesta sitä vastoin ei paljoa puhuta.) Some-aikaa kun eletään, syntyi verraton Twitter-taistelu (parhaista paloista raportoi esimerkiksi Kurier-lehti), ja jälleen kerran Stefanie Sargnagel sai niskaansa uskomattoman, naisvihaisen kuravyöryn. Kronen herttaiset mutta perusarvojen suhteen tinkimättömät lukijat antavat somessa osaksi murteellista tai oikeinkirjoitusongelmaista mutta sitäkin vilpittömämpää palautetta (josta Sargnagel on julkaissut valikoiman omalla Facebook-sivullaan):

Se tarvii saman hoidon kuin jenkit teki vietnamin sodassa tommosille huorille.

mikä tossa muijassa ja sen seuralaisissa on pielessä. turhautuneita vanhoja femakkoja. kuoppaan ne pitäis heittää yhdessä raiskaajien kanssa.

Kerrassaan hävytöntä vasemmistolaista roskaväkeä. Tuommoiset saisi, yhdessä niiden kanssa jotka vielä tukevat tuommoista verovaroilla, pistää oikeaan työleiriin.

No niin. Kuten jo tuossa ylempänä linkitetyssä Kurier-lehden jutussa annetaan ymmärtää, tällaisella on Itävallassa pitkät perinteet, alkaen Thomas Bernhardin Heldenplatzin kaltaisesta natsimenneisyyden pöllytyksestä. Älymystön kunnia-asia on ärsyttää ja provosoida siivoja kunnon ihmisiä, mihin mikään kakanheitto ei ole liian lapsellista, ja tavallisten kunnon ihmisten (joiden lukeneisuus ei riitä tunnistamaan sarkasmia tai erottamaan kirjallisuuden fiktiohahmoja kirjailijan omasta persoonasta) taas kuuluu järkyttyä syvästi joka kerran, kun käy ilmi, että kaikkien käsitykset esimerkiksi seksuaalimoraalista tai miesten ja naisten rooleista eivät olekaan 1950-luvun tasolla.

Nyt ollaan niin pitkällä, että Kronen Kärntenin toimitus on kertonut julkisuuteen Sargnagelin Klagenfurtin-osoitteen (hänen on Bachmann-palkintonsa johdosta tarkoitus asua Klagenfurtissa kaupungin virallisena vierailevana kirjailijana ensi syksyyn asti) ja vihjaillut hänen olevan ”suostuvainen” (raiskattavaksi?), ja jutun jatkoselvittelyssä ovat mukana sekä poliisi että Facebookin ylläpito. Olennaisimman asian kuitenkin tiivistää Facebook-postaukseensa journalisti Corinna Milborn.

Nimittäin: samoihin aikoihin Sargnagelin Marokko-jutun kanssa ilmestyi Der Standardin kirjallisuusliitteessä mieskirjailijan, Arnon Grünbergin teksti, johon oli haettu inspiraatiota teurastamosta. Veren ja sisälmysten kiihottamana Grünberg kirjoittaa:

”Hotellissa minua odotti kihlattuni. Verilammikkojen keskellä päätän panna välit poikki. Sitten mietin, että mieluummin oikeastaan nussisin hänet hengiltä. Teen sängystä suolten, keuhkojen, munuaisten, veren ja paskan meren. Minua ei ole vielä koskaan panettanut niin kuin teurastamossa.”

Arvatkaapa, tehtiinkö mieskirjailijan tahallisen provosoivasta väkivalta- ja seksifantasiasta keltalehtijuttuja ja nostatettiinko hänen yksityiselämästään ja seksuaalimoraalistaan paskamyrskyjä somessa? Aivan niin.

Ainutlaatuinen kielemme

Aina ei jaksa kirjoittaa Unkarin lohduttomasta politiikasta. Viikonlopun kansanäänestystä odotellessa – jonka muuten jotkut mielipidetutkijat arvelevat tuottavan hallitukselle pettymyksen, mahdollista on, että raivokkaasta kampanjoinnista huolimatta äänestysprosentti jää alle 50:n ja kansanäänestys virallisesti mitättömäksi – tekee mieli kertoa pieni ilkeä tositarina, jonka juuri luin Leiter Jakab -käännöskukkasblogin FB-palstalta. (Leiter Jakab on vanha käännöskukkasvitsi, henkilönnimeksi ”Jakob Leiter” väärinymmärretty saksankielinen ”Jaakobin tikapuut”.) Alun perin tämän tarinan on Facebookissa kertonut Tibor Bárány.

Mutta ensin vähän taustoitusta. Tämä tositarina siis kuvittaa unkarilaisten lujaa uskoa siihen, että heidän kielensä on paitsi aivan erilainen kuin muut Euroopan kielet (mikä tietenkin pitää paikkansa) ja ainutlaatuinen myös jotenkin erikoisella tavalla hienompi ja kehittyneempi kuin muut kielet. ”Ainutlaatuinen kielemme” (egyedülálló nyelvünk) mainitaan jopa Unkarin perustuslain johdannossa, ns. kansallisessa uskontunnustuksessa. Ilman muutahan unkari, kuten kaikki muutkin maailman kielet, on ainutlaatuinen ja ainutkertainen, ja tietenkin unkarilaisilla kuten kaikilla muillakin kansoilla on täysi syy ja oikeus pitää omaa kieltään omasta mielestään kauniimpana ja hienompana kuin kaikki muut. Mutta heikolle jäälle astutaan siinä vaiheessa, kun ruvetaan vakavissaan vertailemaan esimerkiksi kielten rikkautta tai ilmaisuvoimaa. Nämä kun ovat asioita, joille ei oikein löydy objektiivista mittapuuta. Ja subjektiivinen mittapuu taas voi pettää, kuten tästä tarinastamme ilmenee. Sen päähenkilö kun ei ole kielentutkija vaan edustanee ns. kansallisromanttista unkarilaista ”tietämystä” asiasta.

Täytyy vielä kertoa hieman tarinan päähenkilöstä, kirjailija Anna Jókaista. Vuonna 1932 syntynyt Jókai aloitti kirjailijanuransa 1960-luvulla, reaalisosialismissa elävien miesten ja naisten ihmissuhde- ja moraalikiemuroiden tarkkanäköisenä kuvaajana, mutta vuosikymmenten kuluessa ja järjestelmän vaihtuessa hänestä on kehittynyt kenties Unkarin tunnetuin avoimesti kristillis-konservatiivisia arvoja tunnustava kirjailija. Ei Jókai mikään nykyajan Hilja Haahti ole. Luin aikoinaan moneen kertaan ihan innoissani hänen romaaninsa Szegény Sudár Anna (‘Onneton Anna Sudár’), joka on ihan oikeasti hyytävän vakuuttava kuvaus Ceauşescun Romaniasta ja ihmisestä, joka yrittää diktatuurin paineessa elää arvokasta, sivistynyttä ja ylevän eettistä elämää, ja samalla taitavasti rakennettu kasvutarina, jossa vahvuuteensa sairastunut “hyvä” ihminen joutuu murtumaan ja kohtaamaan oman pimeän puolensa. Mutta vähän epäilyttävältä ja vastenmieliseltä on ruvennut tuntumaan se, miten runsaskätisesti Orbánin järjestelmä vanhenevaa kirjailijatarta juhlii ja palkitsee.

Anna Jókai on viime vuosina saanut lähes kaikki mahdolliset palkinnot, kunniamerkit ja tunnustukset. Hänen 80-vuotisjuhlissaan neljä vuotta sitten läsnä oli koko valtion johto, Fidesz-puolueen kerma ja kokonaista kahdeksan piispaa, kirjoitti Magyar Narancs -lehti varsin ilkeänsävyisessä jutussaan, otsikolla ”Anna Jókai fideszläisten taivaassa”. Kommenttiketjussa joku siteeraa kirjailija Géza Ottlikia: ”Kirjailija ei saa olla vallanpitäjien puolella. Ei edes silloin, kun se on hänen oma puolensa.”

”Voi hyvänen aika pojat, tämä on aivan liikaa!” Magyar Narancs -lehden julkaisemassa, Attila Kovácsin MTI-uutistoimistolle ottamassa kuvassa Anna Jókaille aplodeeraavat presidentti Áder, pääministeri Orbán ja parlamentin puhemies Kövér.

Ja nyt siis lopultakin se lupaamani pieni tosikertomus.

Olisi kovin murheellista, jos tämä jäisi puuttumaan kansallisesta kaskuaarteistostamme. (Seuraa silminnäkijän selonteko.)

Tämä tapahtui viime vuonna Göteborgin kirjamessuilla. Paneelikeskustelussa kysyttäessä, mikä Unkarin kirjallisuudessa on erityistä, maatamme edustava Anna Jókai ihastutti yleisöä seuraavalla ajatelmalla: Unkarin kieli on rikkaampi kuin muut kielet. Toisin kuin englannissa, unkarissa ei paikasta toiseen siirtymiseen ole vain yksi sana go – unkariksi me voimme kulkea, sujahtaa, tallustaa, lönkyttää, astella, maleksia (haladunk, süvítünk, ballagunk, poroszkálunk, lépkedünk, őgyelgünk)…

Syntyi hetken hiljaisuus, unkarilaiset osanottajat tuijottivat vaivaantuneina eteensä. Lopulta englanninkielinen tulkki rikkoi hiljaisuuden ja ryhtyi naama peruslukemilla kääntämään Anna Jókain sanoja:

–  …In Hungarian one proceeds, whooshes, trudges, ambles, treads, saunters…

Täytyy tunnustaa, että minun kävi tätä lukiessa lähinnä sääliksi vanhenevaa, kenties jo hieman höppänöityvää ihmistä. Anna Jókai kasvoi keskiluokkaisessa kaupunkilaisperheessä kotirouva-äitinsä helmoissa vailla mitään erityistä kansainvälistä kulttuurisuhinaa ja kävi koulunsa sodan aikaan ja heti sen jälkeen. Hänen sukupolvensa ei välttämättä saanut oppia englantia, joka sen ajan keskieurooppalaiselle sivistyneistölle oli paljon vähemmän olennainen kulttuurikieli kuin saksa ja ranska, ja lisäksi hänen kouluaikaansa osui vuoden 1948 murros, jolloin kouluissa kapitalistisen maailman rappiokielet vaihdettiin pakkovenäjään ilman että siihen olisi ollut käytettävissä pätevää opettajakuntaa. Mitä hänen päähänsä Ilona Zrínyi -tyttölyseon kielitunneilta sitten jäikin, reaalisosialistisen Unkarin arjessa kirjanpitäjänä ja sittemmin opettajana työskennellessään hän ei varmaan näitä taitoja paljon päässyt käyttämään.

On hyvin mahdollista, että Anna Jókai kuuluu siihen unkarilaisten enemmistöön, joka ei kykene keskustelemaan yhdelläkään vieraalla kielellä. Lisäksi unkarilaiset ovat kielitajun ja kielitietoisuuden suhteen monia muita heikommassa asemassa sikäli, että unkarilla ei ole yhtään läheistä sukukieltä. Unkarilaiset, toisin kuin esimerkiksi germaanisten, romaanisten, slaavilaisten tai itämerensuomalaisten kielten puhujat, eivät koskaan voi kokea sitä jännää tunnetta, että toinen kieli on melkein kuin oma ja sitä melkein ymmärtää mutta ei ihan. He eivät yleensä voi tietää, miltä tuntuu nauraa rysäpöksyvitseille tai oppia uusi kieli tuosta vain siten, että kielioppi on jo melkein valmiiksi hallinnassa ja sanatkin loksahtavat pikavauhtia paikoilleen, kunhan tajuaa muutamat systemaattiset äännevastaavuudet. He eivät ehkä välttämättä ymmärrä, miten mielivaltaisia ja epäselviä kielten väliset rajat voivat olla ja miten riskaabelia siksi on kielten eroista puhuminen.

Mihin nämä ihmiset sitten perustavat käsityksensä omasta äidinkielestään, miten he osaavat ajatella sen eroavan muista kielistä?  Pahimmassa tapauksessa he uskovat samaan kansallisromanttiseen tarustoon, jota varmaan jokseenkin kaikissa Euroopan maissa on kansalliskielen ympärille kehrätty: meidän kielemme on paitsi elimellinen osa historiaamme ja kulttuuriamme myös yhtä poikkeuksellisen hieno ja ihmeellinen kuin meidän historiamme ja kulttuurimmekin on. Tästä on vain pieni askel siihen, että kuvitellaan oman kielen olevan laadullisesti eri tasolla kuin toiset kielet (etenkin noiden typerien naapurikansojemme tai entisten ilkeiden sortajiemme kieli), uskotaan maailmassa olevan ”rikkaita” ja ”köyhiä”, ”kehittyneitä” ja ”primitiivisiä” tai ”vanhoja” ja ”nuoria” kieliä – ja meidän kielemme on tietenkin poikkeuksellisen rikas, kehittynyt ja ikivanha. Silloin on helppo uskoa, että oma rajoittunut kuva muista kielistä on täysi ja todellinen: jos minä en tunne englannista muita liikeverbejä kuin go, niin se voi ihan hyvin johtua siitä, että englannissa ei muita liikeverbejä ole.

Unkarin kieleen liittyvä kansallinen huuhaahymistely ei ole ainutlaatuista. Monessa muussakin Itä-Euroopan maassa Suomea myöten on vastaavanlaista harrastettu. Mielenkiintoista kuitenkin on, miten väkevänä huuhaata hipova tai huuhaan rajan ylittävä kielimytologia Unkarissa edelleenkin elää. Ja miten sitä elättävät toisaalta tavallista jyrkemmät kielimuurit ja vuosikymmenten ajan katastrofaalisen huonosti hoidettu koulujen kieltenopetus, toisaalta se naiivi nationalismi, jonka kulttuurisia rakennuspuita tuottavat Orbánin järjestelmän tarpeisiin myös Anna Jókain kaltaiset kirjailijat. Hups, ei todellakaan vältytty politiikalta tässäkään postauksessa.

 

Historiallisia lukemisia

”Suuri kuninkaamme Shubbiluliuma sanoi valtaistuimelle noustessaan: ‘Antakaa minulle aikaa kolmekymmentä vuotta, niin teen Khattien maasta mahtavimman valtakunnan, mitä maailma milloinkaan on nähnyt.’ Tämä aika on pian kulunut loppuun ja luulen maailman pian saavan tietää Khattien maasta enemmän kuin haluaisivatkaan tietää. (…) Mitä on sivistys?” hän kysyi ja kaatoi lisää viiniä maljaansa. ”Myös me osaamme lukea ja kirjoittaa ja keräämme numeroituja savitauluja arkistoomme. On vain ihmisystävällisyyttä, jos puhkaisemme silmät vangeilta, jotka joutuvat ikänsä pyörittämään myllynkiviä, sillä tämä työ on hyvin raskasta ja tuntuisi heistä vielä raskaammalta, jos he näkisivät taivaan ja maan ja lintujen lentävän taivaalla. Se herättäisi heissä vain turhia ajatuksia ja heidät surmattaisiin pakoyritysten tähden. Jos sotilaamme rajamaissa katkovat kädet muutamilta ja kiskovat päänahan toisten silmille, ei tämä tapahdu suinkaan julmuudesta, sillä itse olet nähnyt, että kodeissamme olemme vieraanvaraisia ja ystävällisiä, rakastamme lapsia ja pieniä eläimiä emmekä lyö vaimojamme. (…)”

Näin puhuu Mika Waltarin romaanissa Sinuhe, egyptiläinen heettiläisten (Waltarilla “khattien”) kuninkaan arkistonhoitaja, johon Sinuhe tutustuu kiertäessään maailmaa kreetalaisen tanssijattaren Minean kanssa. Heettiläisten valtakunta kuvataan romaanissa jonkinlaiseksi militarismin dystopiaksi. Maata hallitsee yksinvaltias soturikuningas, joka on paitsi ylipäällikkö myös ylimmäinen pappi ja ylimmäinen tuomari. Kaikki miehet ovat sotilaita ja naisten velvollisuus on synnyttää sotilaita vielä lisää, niin että aviorikoksista ei rangaista ja hedelmättömät avioliitot puretaan. Yhteiskunnassa vallitsee kuri ja järjestys, tavat ovat ankarat ja yhteydenpitoa ulkopuolisiin ja ulkomaalaisiin valvotaan tarkasti. Heettiläisten arvomaailmassa ylimpänä ovat valta, voima ja pelko, ja tulevaisuudessa siintelee kaikkien naapurikansojen valloittaminen ja orjuuttaminen. Kuulemastaan järkyttynyt Sinuhe pakenee maasta, jossa hänen kurkkuaan ”tukahduttaa kalmanhaju”:

Niin jätimme taaksemme Khattushashin peloittavat muurit, joiden takana väijyi tulevaisuuden maailma, ja ratsastimme aasien selässä ohi jyrisevien kivimyllyjen, joita pyörittivät sokaistut orjat, ja sivuutimme tien molemmin puolin seivästettyjen noitien ruumiit, sillä noitina surmattiin Khattushashissa kaikki ne, jotka opettivat oppeja, mitä valtio ei hyväksynyt, ja valtio hyväksyi vain yhden opin.

Ja miksi näitä mietin? Siksi, että tänään hyppäsi uutisvirtaani merkillinen juttu. Itävaltalainen Profil-lehti on saanut tietää, että Waltarin Sinuhe on oikeistopopulistipuolue FPÖ:n melkein-voittoisan presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempilukemista. Nettisivunsa human interest -osuudessa Hofer oli muiden henkilökohtaisten mieltymystensä ohella kertonut, että kirja, jonka hän ottaisi mukaansa autiolle saarelle, olisi juuri Sinuhe. Tämä saa Profilin toimittajan kysymään – tadaa! – Oliko Hoferin lempikirjailijalla natsisympatioita?

Siis hetkinen. Mitä ihmettä? Toimittaja Wolfgang Paterno on saanut selville, että Mika Waltari on jonkinlainen Suomen Karl May. (Tuota noin. Viihde- ja nuortenkirjailija Karl Mayta voisi Suomen kirjallisuudessa kenties ennemmin verrata Kyösti Vilkunaan, Simo Penttilään tai Aarno Karimoon.) Suosittu ja arvostettu kirjailija, jolta kuitenkin löytyy myös pimeä puoli. Suomen Berliinin-lähetystön verkkosivuilla kuulemma Outi Tuomi-Nikula kertoo Waltarin (yhtenä monista kirjailijoista) ihailleen Natsi-Saksaa. Toisen maailmansodan aikana Waltari työskenteli ”propagandistina valtiollisessa psykologisen sodankäynnin toimistossa”. Vuonna 1933 Waltari suomensi natsien marttyyriksi ”kanonisoidun” SA-miehen Horst Wesselin elämäkerran, ainakin kolme hänen romaaniaan julkaistiin saksannoksina Kolmannessa valtakunnassa, ja vuonna 1942 Waltari osallistui Weimarissa itsensä propagandaministeri Goebbelsin aloitteesta järjestettyyn kansainväliseen kirjailijakongressiin.

Sen verran huolella Paterno on kuitenkin työnsä tehnyt, että on haastatellut myös kahta oikeaa Waltari-asiantuntijaa. Panu Rajala torjuu natsisyytökset järkyttyneenä: Waltari ei ihaillut Natsi-Saksaa eikä natsien politiikkaa, ja vaikka hän matkustikin Saksassa ja kirjoitti sieltä juttuja, hän oli paljon enemmän innoissaan Pariisista ja Ranskasta. Andreas Ludden, Waltarin ja myös Sinuhen saksantaja puolestaan vakuuttaa, että Waltarin tuotannosta ei edes ennen vuotta 1945 löydy jälkeäkään natsisympatioista, antisemitismistä tai rasismista. Horst Wessel -suomennosta Waltari oli myöhemmin selitellyt sillä, ettei tuolloin vielä tiennyt natsi-ideologiasta juuri mitään. Ja varmaan käännössopimus oli jo allekirjoitettu ja nuori kirjailija rahan tarpeessa.

Tähän siis natsikohujuttu jämähtää. Paterno ei ole vaivautunut pyöräyttämään artikkelin loppuun minkäänlaista loppupäätelmää vaan jättää lukijan ihmettelemään, mistä tämä meteli oikein on nostettu ja onko täkyotsikolla mitään katetta.

Selväähän on, että jokseenkin koko Suomen älymystö toisen maailmansodan surkeaan loppuun saakka jossain mielessä ”ihaili” Saksaa, vaikka natsikomentoon jotkut suhtautuivatkin vähän sekavammin tuntein. Monet tuon ajan sivistyneistä ihmisistä, joille Saksa kerta kaikkiaan oli Euroopan johtava kulttuurivaltio ja sivistyksen kehto, joille saksan kieli oli tärkein kulttuurin ja tieteen kieli, eivät ehkä halunneet ajatella Hitleriä ja natseja kuin yhtenä, kenties vähän tavallista vastenmielisempänä mutta toivottavasti ohimenevänä vaiheena Saksan pitkässä poliittisessa historiassa. Ja jos piti valita ruton ja koleran välillä, niin Saksa kuitenkin – niin saattoi tuon ajan suomalainen helposti ajatella – edusti länttä ja Eurooppaa enemmän kuin Stalinin Neuvostoliitto. Kyllähän Suomesta jonkinasteisia natsien ihailijoita ja myötäilijöitä löytyi. Mutta porvarillinen liberaali ja yksilönvapauden ylistäjä, myös teologiaa ja kristinuskon kysymyksiä harrastanut Waltari tuskin tuohon joukkoon kuului.

Juttu kertoo enemmänkin siitä, millaisia kulttuurisympatioita Itävallan edistykselliset intellektuellit ovat valmiita Norbert Hoferilta ja ”perusitävaltalaisilta” odottamaan. Natsikorttia läiskitään pöytään koko ajan, eikä useinkaan aivan aiheetta. Tuorein somekohina pyörii Wienin FPÖ-nokkamiehen Johann Gudenusin ympärillä: LinkedIn-palvelun salasanavuodon yhteydessä oli paljastunut, että Gudenus oli valinnut salasanakseen heilheil. Presidenttiehdokas Hoferin kulttuurimieltymyksistä taas tiedossa on jo, että hänen suosikkitaidemaalarinsa on  Manfred ”Odin” Wiesinger, useiden äärioikeistolaisten ja heidän järjestöjensä suosima taiteilija. ”Odin” tunnetaan kansallissosialismin aikoja muistuttavasta antimodernista tyylistään, rasistisista pilapiirroksistaan ja tavastaan signeerata teoksensa ns. Odal-riimulla, joka natsien viljelemässä riimumystiikassa merkitsi ”kotiseutua, perintöä”.

Olisi tietenkin ollut paitsi mehevää myös aivan odotusten mukaista, jos Hoferin lempikirjailijakseen nimeämä eksoottinen tapaus olisi osoittautunut kunnon kaappinatsiksi. Valitettavasti näin ei käynyt. Sinuhe on Paternon mukaan ”hieman pölyistä mutta vankkaan tyyliin kirjoitettua kesälukemista vuodelta 1945”. Sen verran Paterno on kirjaa lehteillyt, että osaa siteerata pessimistisen resignoituneita pohdintoja siitä, miten mikään ei muutu eikä varsinkaan ihminen. Kummallista kuitenkin, miten häneltä on jäänyt huomaamatta se, minkä itse muistan tajuntaani taotun joskus herkkinä kouluvuosina.

”Kaikki historialliset romaanit kertovat siitä ajasta, jona ne on kirjoitettu”, sanoi historianopettajamme. Innokkaana historiallisten romaanien ahmijana olin tuolloin juuri lukenut Mirko Jelusichin romaanin Caesar, joka jostain syystä oli kotini kirjahyllyssä sodanaikaisena suomennoksena. Kirjoittaja on, kertoo takakansi, kroaatti mutta (onneksi) saanut täysin saksalaisen kasvatuksen, ja kirjan keskeisimpänä teemana on Johtajan yksinäisyys – miten jylhän yksin on koko elämänsä ajan se poikkeuksellinen ihminen, jonka kohtalo on määrännyt ohjailemaan tyhmän kansansa kohtaloita. Muistan vieläkin, miten nololta tuntui kun Caesar-romaanin aikalaissanoma humahti mielessäni selväksi.

Sinuhe puolestaan oli selvää pässinlihaa jo ensilukemalla. Perin keskenkasvuisenakin jo tajusin, että se kertoo toisen maailmansodan ja erinäisten aatteiden ja ihanteiden raunioilla seisovan eurooppalaisen ihmisen peruspessimismistä. Ja ”Khattien maa”, jonka yllä leijui sekä kuvaannollinen että todellinen kalmanhaju – minulle ei kolmetoistavuotiaanakaan ollut epäselvää, mitä tuhatvuotista valtakuntaa Waltari oli mahtanut ajatella. Sitä vastoin nyt mietin ankarasti, mitä Norbert Hofer on mahtanut saada irti Waltarin romaanista ja mikä – paitsi riittoisuus mahdollisena aution saaren lukuviihdykkeenä – häntä siinä oikein viehättää.

Kansallispäivän jälkipuintia

Elokuun 20:ntenä juhlivat molemmat suurimmat heimokansamme. Virolaiset muistelevat itsenäisyyden palauttamista ja niitä hurjia päiviä, kun Lennart Meri Tuglas-seuran tiloista Helsingistä käsin rakensi uuden Viron valtion yhteyksiä ulkomaailmaan. Unkarilaiset viettävät kansallispäiväänsä, Pyhän Tapanin päivää (joka etenkin sosialismin aikaan tunnettiin myös perustuslain sekä uuden leivän juhlana). Kuten tässä blogissa on ennenkin ollut esillä, juhlaan kuuluu pyhäinjäännöksen, väittämän mukaan pyhälle Tapani-kuninkaalle kuuluneen muumioituneen oikean käden kantaminen juhlakulkueessa keskikaupungilla. Historian harrastajat käyvät vuosittaista ideologiavääntöään siitä, oliko Tapani kristilliseen Eurooppaan liittyvän yhtenäisen, uppounkarilaisen kansakunta-yhteisön perustaja vai varhainen monikulttuurisuuden apostoli – hänen kirjoittamansa, tai hänen nimissään kirjoitetut ”Opastukset” prinssi Imrelle (Szent István intelmei) sisältävät myös kohdan, jonka mukaan ”valtakunta, jossa on vain yhdet tavat ja yksi kieli, on heikko ja horjuva”, ja siksi muukalaiset on otettava vastaan ja heitä suosittava, valtakunnan rikastamiseksi. Vähemmän hardcore-väelle tarjolla on aina ilotulitus, jota seuraamaan kansa pakkautuu Budapestin keskustassa Tonavan rantapenkereille.

Ja tietenkin kansallispäivän kunniaksi jaetaan valtion korkeimmat kunniamerkit. Tänä vuonna kunnon metakka on noussut Imre Kertészin, Unkarin ainoan Nobel-palkitun kirjailijan, palkitsemisesta. Siltä varalta, että joku ei muistaisi, kenestä on kysymys: Kertész nousi maineeseen suomeksikin ilmestyneellä, (osittain) omaelämäkerrallisella romaanillaan Kohtalottomuus (Sorstalanság), joka koruttomasti, kauhuilla mässäilemättä kertoo Auschwitzin kuolemanleirille joutuneen nuoren pojan tarinan. Vähäeleisesti ja saarnaamatta olemassaolon peruskysymyksiä ja pahan banaaliutta luotaava tarina voidaan tietenkin lukea monella tapaa, ja Unkarissa selvästikin monet lukivat sitä unkarilaisen antisemitismin linssin lävitse, moraalittomana, aatteettomana ja isänmaattomana tekstinä, josta puuttui se oikea unkarilaisuuden paatos. Kertészin Nobel-palkinto sai tietyt piirit Unkarissa älähtämään: kun vihdoinkin se Nobel meille tuli, miksi ei oikealle unkarilaiselle kirjailijalle? Kuten muuan kirjallisuudentutkijakollega pirullisesti huomautti: nyt olisi konservatiiveille kelvannut jopa Péter Esterházy, tuo hienon aatelissukunsa perinteitä ja muitakin perinteisiä arvoja rienaava käsittämätön postmodernisti, joka sentään ei ole juutalainen…

Kertész on jo vuosikausia asunut Saksassa ja siirtänyt sinne myös oman henkilökohtaisen arkistonsa. Hänen tiedetään suhtautuvan kriittisesti nykyiseen hallitukseen: pari vuotta sitten hän Le Mondelle antamassaan haastattelussa (unkarinnos täällä) vertasi pääministeri Viktor Orbánia Hamelnin pillipiipariin, joka on lumonnut kansan ja johdattaa sitä takaisin Kádárin aikaan, ellei peräti 30-luvulle. Vanha kirjailija kertoi ahdistuvansa Unkarin ilmapiiristä, jossa hänet on lokeroitu ”juutalaiseksi” (siis: ei-unkarilaiseksi) ja jossa ”järjellä ei enää ole kansalaisoikeuksia”. Siksipä oppositioviestimet perin juurin hämmentyivät kuullessaan, että Kertész olisi ottamassa vastaan Pyhän Tapanin kunniamerkin. Näitä Maria Teresian perustamia kunniamerkkejä jakoi 1930-luvulla valtionhoitaja Horthy muun muassa Göringille ja Ribbentropille, sodan jälkeen kunniamerkki lakkautettiin, mutta 2011 se perustettiin uudelleen, Unkarin valtion korkeimmaksi kunnianosoitukseksi, joka myönnetään erityisistä henkilökohtaisista ja kansainvälisistä ansioista. Vuonna 2013 Pyhän Tapanin ritarimerkin saivat olympiauimari Krisztina Egerszegi ja yhtenä ”euron isänä” tunnettu unkarilaissyntyinen belgialainen pankkimies Sándor Lámfalussy, tänä vuonna vuorossa olivat sitten kuuluisan kuution keksijä Ernő Rubik – sekä Nobel-kirjailija Kertész.

Pääministeri Orbán onnittelee kunniamerkin saajaa. ATV-uutissivuston kuva.

Kertész, joka ei ole vain pitkästi yli 80-vuotias vaan myös pahasti sairas mies – hän potee Parkinsonin tautia ja  parin vuoden takaisessa haastattelussaan sanoi joutuvansa jo etsimään sanoja – on elänyt viime vuodet eristyksissä julkisuudesta. Kunniamerkin johdosta hän ilmoitti, vaimonsa välityksellä, että ottaa kunniamerkin vastaan ”konsensuksen luomiseksi”. Oppositiofoorumeilla johtopäätös on ollut selvä: vanhaa ja sairasta miestä, joka ei  enää kenties täysin ymmärrä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, käytetään hyväksi. (Kenties vähän samantapainen juttu kuin pääministeri Orbánin ja Saksan entisen liittokanslerin Helmut Kohlin taannoinen tapaaminen, jonka yhteydessä Kohlin kerrotaan onnitelleen Orbánia tämän vaalivoiton johdosta. Kohl on myös hyvin sairas mies,  istuu halvaantuneena pyörätuolissaan ja pystyy kommunikoimaan vain vaimonsa avustuksella – jota Kohlin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet lapset ovat syyttäneet vanhan kanslerin hyväksikäyttämisestä.) Kun Unkarin holokaustin muistovuosi on muuten mennyt pipariksi, saksalaismiehityksen muistomerkistä noussut nolo skandaali ja juutalaisjärjestöt kieltäytyneet yhteistyöstä muistovuosihankkeissa, kansakunnan julkisivua pyyhitään nyt vanhalla nobelistilla.

Mutta samalla, kun hallitus palkitsee kuuluisan kirjailijan, sen on toisella kädellä annettava jotain niille piireille, jotka Nobel-palkinnosta saakka ovat pitäneet Kertésziä vain yhtenä ”holobisneksen” mannekiineista, niiden salaperäisten ja pahantahtoisten epä- ja ylikansallisten tahojen edustajana, jotka haluavat vain nöyryyttää unkarilaisia ja loppumattomiin kiristää näiltä vahingonkorvauksia ja anteeksipyyntöjä. Näille piireille Kertész ei ole ”unkarilainen” vaan ”unkarilaissyntyinen” kirjailija, ja usein hänestä puhutaan Imre Kertészinä, siis etu- ja sukunimi ulkomaalaisessa, ei unkarilaisessa järjestyksessä; näin Unkarissa usein tehdään sen osoittamiseksi, että unkarilaista nimeä kantava henkilö ei oikeasti ole unkarilainen. (Näin tekevät myös opposition edustajat ja hallituksen arvostelijat, joille entinen Hollywood-tuottaja ja nykyinen valtion filmikomissaari Andy (Andrew) Vajna ei vahingossakaan ole Vajna András.)

Siispä Unkarin valtion ansioristi myönnettiin kansallispäivän johdosta muiden muassa kirjallisuudentutkija Mihály Takarólle, joka 444.hu-sivuston mukaan on ”maamme muka-äärioikeistolaisen kirjallisuuden tärkeimpiä ideologeja”. Takaró, jonka poliittinen kanta lienee lähinnä Jobbikia, on kunnostautunut etenkin Horthyn Unkarin puolifasististen ja antisemitististen kirjailijoiden maineenpalauttajana. Hänen suosikkejaan ovat Albert Wass, järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarin oikeistopiirien jalustalle nostama transilvanialainen upseeri ja herrasmies,  kansallismielisten historiallisten romaanien kirjoittaja, joka sodan jälkeen (poissaolevana, Wass vietti pitkän elämänsä loppukymmenet Amerikassa) tuomittiin Romaniassa sotarikoksista kuolemaan, toinen transilvanialainen József Nyirő, Szálasin ”nuoliristiläisparlamentin” jäsen ja Goebbelsin avoin ihailija, sekä Cécile Tormay, 1920- ja 30-lukujen varhaisfasisti, joka vuoden 1918 neuvostotasavaltaa kuvaavassa päiväkirjaromaanissaan Bujdosó könyv sysää koko punaisen terrorin juutalaisten syyksi. (Tormay oli muuten aikansa kuuluisimpia (puoli)julkilesboja, mutta ilmeisesti reilun juutalaisvihan ansiosta myös Unkarin nykyinen homokammoinen äärioikeisto pystyy ummistamaan silmänsä sankarittarensa yksityiselämälle.) Takarón mielestä Imre Kertész ei tietenkään ole oikea unkarilainen, ja tämän hän on kohdeyleisönsä riemuksi tuonut julki useaan otteeseen.

Galamus-sivustolla Ágnes Huszár toteaa hyytävästi, että hallitus näköjään jakelee kunnianosoituksia sekä sinne että tänne, niin järjetöntä kuin onkin antaa virallista tunnustusta sekä tietynlaisille arvoille että näiden arvojen avoimelle kiistämiselle yhtaikaa. Tällainen sulle-mulle-periaate ei ole ”kohtuullisuutta” eikä ”tasapainoisuutta” vaan pelkästään kyynistä ja epäuskottavaa toimintaa. Niinpä niin, mutta pahoin pelkään tämän strategian silti toimivan, niin hyvinhän me ihmiset osaamme suodattaa uutiset ja ottaa vastaan vain itsellemme mieluiset asiat.

Kansallisrunoilijan vaihtoehtoiset elämät

Vapaus, lempi –
kumpi kultaisempi?
Lemmelle henkeni
uhriksi kannan,
vapaus jos vaativi,
lempenikin annan!

Kaunis ja liikuttava runo, johon ensi kertaa tutustuin Aapelin Pikku Pietarin piha -romaanin kautta. Siinä Vetterantin Klory, suloinen ja muutamia vuosia varhemmin sattuneesta pikku vahingosta huolimatta (äidin ja mummon hoivissa varttuva Vetterantin Kloryn Henry, jota pihan poikien pitää opettaa pissimään seisaaltaan)  elämässä eteen- ja ylöspäin yrittävä nuori nainen ottaa opettaja Helmeläiseltä lausuntotunteja. Lausunto-, ei lausunta-, koska sanotaanhan myös ahtaat asunto-olot eikä asunta-. Ehkä tämä ihana kielioppinatsiuden parodia osaltaan vaikutti siihen, että Kloryn lausuntoharrastuksen myötä myös runo jäi muistiini.

Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi, että runo on Otto Mannisen suomennos Sándor Petőfin runosta Szabadság, szerelem, jonka sittemmin joku minua hieman vanhempi fennougristi – en muista nimeä, tarinasta kierteli assistenttiaikoinani Helsingissä useita versioita – suomensi Loman ja rakkauden / kummankin tarvitsen. (Aivan pätevä suomennos, szabadság tarkoittaa suomeksi sekä vapautta että lomaa.) Ja vielä pitempään kesti, ennen kuin tajusin, että yksi suomalaisen yksinlaulukirjallisuuden klassikko, Oskar Merikannon Kas, oksa värähtää, perustuu sekin Petőfin rakkausrunoon (Reszket a bokor, mert madárka szállott rá).

Sándor Petőfi oli aikoinaan, sekä kansalliseen heräämiseen liittyvän heimoharrastuksen että Otto Mannisen kaltaisten mestarisuomentajien ansiosta, Suomessa varsin tunnettu ja luettu runoilija. Minun sukupolveni, myöhemmistä puhumattakaan, ei enää juuri muuta tiedä kuin korkeintaan, että olipahan siellä Unkarissa tuommoinen romanttinen kansallisrunoilija. Kerrataanpa siis vähän faktoja, tietäväiset voivat hypätä parin seuraavan kappaleen yli.

Sándor Petőfi syntyi vuonna 1822 Kiskőrösissä, keskisessä Unkarissa, teurastaja István Petrovicsin ja ennen naimisiinmenoaan paikallisen luterilaisen papin palvelijattarena työskennelleen Mária Hrúzin poikana. Molemmat vanhemmat olivat slovakialaista syntyperää (Unkarin Alföldissä on tai paremminkin on ollut melkoisia slovakkivähemmistöjä, jotka osaltaan ovat syntyneet Slovakian protestanttien paetessa vastauskonpuhdistusta), äiti-Mária oppi unkarin kieltä vasta aikuisiällään. Isä yritti kouluttaa lahjakkaasta pojastaan herraa, mutta varat loppuivat kesken, ja nuori Petrovics joutui elättämään itseään muun muassa opettajana ja näyttelijänä. 1840-luvun mittaan hän alkoi saada toisaalta eurooppalaisesta kansallisromantiikasta, toisaalta Unkarin omasta kansanlauluperinteestä ammentavia runojaan julki ja kerätä mainetta kansallismielisissä kulttuuripiireissä, ja tässä yhteydessä myös slaavilainen sukunimi vaihtui unkarilaisemmaksi Petőfiksi.

Kuuluisa daguerrotypia nuoresta Petőfistä vuodelta 1844.

Vuosien 1848-49 vallankumouksessa, unkarilaisten itsenäisyystaistelussa Habsburgeja vastaan, Petőfi oli keskeisiä hahmoja ja alullepanijoita. Hänen runoaan Nemzeti dal ‘Kansallislaulu’ pidetään vallankumouksen lähtölaukauksena, ja hän oli mukana laatimassa kuuluisaa 12 kohdan vaatimusluetteloa, jonka kapinalliset esittivät Wienin hoville. Tapahtumien edetessä Petőfi kuitenkin syrjäytyi johtotehtävistä. Vuonna 1849 hän taisteli kapinallisarmeijan riveissä Transilvaniassa. Viimeisen kerran hänet nähtiin elossa 31. heinäkuuta 1849 Segesvárin (rom. Sighişoara) taistelussa, jossa kapinalliset kukistettiin Itävallan ja Venäjän keisarillisten armeijojen voimin. Petőfin ruumista ei koskaan löydetty, eikä koskaan varmuudella selvinnyt, mitä hänelle oli tapahtunut.

Jo nuorena kansakunnan kaapin päälle päätyneen kansallisrunoilijan ja kansallissankarin kohtalo on tietenkin puolentoista vuosisadan mittaan houkutellut monenlaisiin fantasioihin ja spekulaatioihin (muutamia vale-Petőfien tarinoita on koottu nyest.hu-portaalin artikkeliin). 1980-luvulla julkisuuteen ilmestyi uusi tarina: Petőfi ei kaatunutkaan taistelussa vaan joutui venäläisten vangiksi ja päätyi kauas Etelä-Siperiaan Baikaljärven taakse, Barguzin-nimiseen kylään. Siellä hän eli yhdessä Anna Kuznetsova -nimisen naisen kanssa ja siitti tälle lapsenkin, kunnes kuoli keuhkotautiin, erään tiedon mukaan vuonna 1868.

Tätä johtolankaa lähti seuraamaan kiistelty tutkija István Kiszely, alun perin koulutukseltaan maantieteilijä ja maaperähydrologian asiantuntija, sittemmin innokas arkeologian ja antropologian harrastaja, joka kävi aikoinaan Suomessakin kuuluisaa Leväluhdan luulöytöä ”tutkimassa”. Hänellä oli myös painokkaita mielipiteitä suomalais-ugrilaisuudesta unkarilaisvastaisena salaliittoteoriana. (Kiszely muun muassa väitti löytäneensä jostakin Wienin arkistosta historioitsijoille annetun keisarillisen määräyksen kirjoittaa Unkarin kansalle uusi, vaihtoehtoinen ja vähemmän kunniakas menneisyys. Kopiota, kuvaa, tarkkaa sitaattia tai edes diaarinumeroa ja sijaintitietoa tästä määräyksestä ei tiettävästi ole kukaan nähnyt.)

Kuten nyest.hu-portaalin artikkelissa kerrotaan, Kiszelyn johtama ja unkarilaisen liikemiehen Ferenc Morvain mesenoima retkikunta lähti Barguziniin vuonna 1989 ja kaivoi sikäläiseltä hautausmaalta esiin luurangon, jossa Kiszelyn mielestä kaikki tuntomerkit sopivat Petőfiin. Kun unkarilaiset ja venäläiset asiantuntijat eivät ottaneet tätä uskoakseen ja Kiszely ja Morvai pelkäsivät, että ”luuranko tuhottaisiin ja kätkettäisiin merkitsemättömään hautaan”, kallisarvoiset jäännökset pakattiin salaa Morvain vaimon luovuttamaan Malév-lentoyhtiön olkalaukkuun ja salakuljetettiin Amerikkaan. Siellä niille tehtiin laboratoriotutkimuksia, jotka Kiszelyn mukaan tukivat hänen väitteitään; henkilöllisyyden varmistamiseksi olisi kuitenkin vaadittu vertailevaa DNA-tutkimusta Petőfin äidin ja veljen jäännöksistä, mutta heidän hautansa avaamiseen ei annettu lupaa. Syykin on ilmeinen: toisin kuin Kiszely väittää, amerikkalainen DNA-tutkimus osoitti, että Barguzinista esiin kaivetut luut olivat naisen.

Vaihtoehtoiset teoriat Petőfin elämästä eivät kuitenkaan jääneet tähän. István Kiszelyn vaiherikas elämä on päättynyt pari vuotta sitten, mutta hänen ajatuksilleen riittää innokkaita kannattajia myös nyky-Unkarissa, missä kaikenlaisille salaliittoteorioille altista, suorastaan mielenterveyden rajamailla liikkuvaa väkeä näyttää olevan aina vain enemmän. Maaliskuussa 2014 – näin kertoo László Lőrinc tieteenpopularisointisivustolla Tényleg! – innokas salaliittoteorioiden levittäjä János Drábik kertoi nettikanavalla Viva Natura uusia hätkähdyttäviä totuuksia Petőfistä. Barguzinin tuntematon vainaja oli tietenkin Petőfi itse, mutta vapaamuurarien ja kansainvälisen suurpääoman (jälkimmäisellä tietenkin, kuten kaikki ymmärtävät, tarkoitetaan juutalaisia) salaliitto, joka kukisti Unkarin vapaustaistelun ja on koko ajan pitänyt vallassaan Unkarin Tiedeakatemiaa, pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan tämän totuuden. Vaan eipä tässä kyllin: Petőfi, kertoi Drábik, ei tietenkään ollut slovakki (hyi olkoon) ainakaan molempien vanhempiensa puolelta, vaan hänen avioton isänsä oli itse kreivi István Széchényi, legendaarinen valtiomies ja reformipoliitikko. Tämän totuuden vain Tiedättehänketkä haluavat salata, sillä jos Petőfin todellinen syntyperä tulisi kaikkien tietoon…

… silloin Unkarin kansa saisi monessakin suhteessa sellaista uutta voimaa – sillä tiedämmehän, että menneisyys on meidän voimanlähteemme – että tämä fantastinen nouseva kehitys, josta Luojan kiitos olemme osallisia, tapahtuisi vieläkin nopeammin.

Ja nyt, kun pari päivää sitten tuli kuluneeksi 165 vuotta Petőfin oletetusta kuolinpäivästä, hysteria nousee jälleen (kuten hvg.hu-portaalin artikkelissa kerrotaan), ja Magyarok Világszövetsége (Unkarilaisten maailmanliitto) -niminen järjestö antoi asian johdosta julkilausuman. Tämä kyseinen järjestö on ilmeisesti entisinä maailmanaikoina ollut aivan vakavasti otettava länsimaiden diasporaunkarilaisten yhteistyö- ja edustuselin, mutta viime vuosina se on luisunut täysin eetteripyörrelinjoille. Vuonna 2012 se valitsi ”Vuoden unkarilaiseksi kirjaksi” János Borbolan teoksen Az egyiptomi ősmagyar nyelv (‘Egyptin muinaisunkarilainen kieli’, nimi kertonee kaiken olennaisen) ja julisti nyt tieteellisesti todistetun, että unkarilaiset ovat perustaneet kaikki maapallon suuret muinaissivilisaatiot kaikilla mantereilla, Antarktista nyt ehkä lukuun ottamatta. Nyt, Segesvárin taistelun vuosipäivän yhteydessä, oli Petőfin vuoro:

Hvg.hu-portaalin pirullisessa uutisvideopätkässä jälleen ystävämme Drábik, joka näköjään johtaa Unkarilaisten maailmanliiton Petőfi-kysymyksen johdosta nimittämää ”strategista komiteaa”, julistaa lavalta, että Barguzinin vainajan henkilöllisyys samoin kuin Petőfin ja Széchenyin sukulaisuus selviäisi ”yksinkertaisella DNA-tutkimuksella”, jota vain ilkeä Tiedeakatemia ei halua sallia. Ääneen pääsevät myös yleisön joukosta haastatellut kuulijat, jotka tietävät ”sataprosenttisen varmasti”, että Petőfi ei kuollut Segesvárissa vaan Siperiassa ja että tämän kaiken salaaminen on ilkeän ”taustamahdin” syytä, jonka nimeä ei kannata mainita, koska kaikkihan me tiedämme, mistä on kyse…

Hulluja tietenkin kasvaa kylvämättä kaikkialla. Mutta se, miten johdonmukaisesti nämä kahjot Unkarissa kokoontuvat nimenomaan äärinationalististen lippujen alle (uutisvideossa muuten näkyy runsaasti punavalkoraitaisia ns. Árpád-raidallisia lippuja, joita perinteisesti käyttää Unkarin äärioikeisto) ja pyrkivät omimaan itselleen kansallisia kulttuurisymboleja, ei enää ole pelkästään naurun asia.

Klassikkolukemisia: Täti Jolesch ja länsimaiden perikato

Minulla ei oikein ole aikaa lukea kaunokirjallisuutta, enkä muutenkaan ole mikään herkkävireinen taiteentuntija tai ns. muusinen (musisch) ihminen, kuten täälläpäin sanotaan. Lisäksi olen nuoresta pitäen potenut jonkinlaista hype-pettymyksen pelkoa, joka aina toisinaan saa uutta vahvistusta, kun kehutun kaunokirjan luettuaan tuntee hukanneensa aikaansa. Kahlattuani läpi esimerkiksi muutamien vuosien takaiset pakko-tervot ja -hotakaiset (vinkeä kieli ja juoni vievät ensin mukanaan ja lässäyttävät sitten keskelle lopun antikliimaksia), riikkapulkkiset ja sofioksaset (koreasti ja taitavasti kerrottuja tarinoita, joista jää tahmean, äitelän konstaileva jälkimaku) sekä suomalaisen mies-insinööriproosan viimeiset potkaisut (kuin söisi viikon ajan pelkkää kaurapuuroa) päätän yhä uudelleen keskittää kaunokirjalliset harrastukseni taattuihin klassikkoihin. Ah, hajalle luettu Alastalon salissa!

Samasta syystä yritykseni perehtyä itävaltalaiseen nykykirjallisuuteen ovat jääneet muutamaan Wolf Haasin dekkariin. Niin paljon kuin jotain Daniel Glattaueria kehutaankin, en ole kerta kaikkiaan uskaltanut ruveta panemaan aikaani herkkien taiteellisten vivahteiden etsintään vieraskielisestä tekstistä. Mieluummin aloitan keskieurooppalaisen sivistykseni aukkojen paikkailun klassikoista, kaikkein mieluiten viihdyttävistä ja hauskoista sellaisista. Ja tässä suhteessa aivan ylittämätön on Friedrich Torbergin Die Tante Jolesch, oder der Untergang des Abendlandes in Anekdoten (Täti Jolesch, eli länsimaiden perikato kaskuin kerrottuna).

”Länsimailla” ymmärretään tässä tietenkin vuonna 1908 itävaltalais-tšekkiläiseen porvarisperheeseen syntyneen Torbergin lapsuuden ja nuoruuden maailmaa, sitä yhteiskuntaa, jolle ensimmäinen maailmansota antoi ankaran kolhun ja toinen maailmansota (tai oikeastaan jo sitä edeltäneet diktatuurit) lopullisen kuoliniskun. Tämä maailma oli kasvanut 1800-luvun Sentroopan kaupungistumisesta ja teollistumisesta – se teki yritteliäistä kauppiaista ja kasvavasta pikkuvirkamieskunnasta, lääkäreistä ja asianajajista uudenlaista sivistysporvaristoa, ihmisiä, joilla oli aikaa ja varaa myös käydä teatterissa ja oopperassa, istua kahviloissa, matkustaa kesäisin Sommerfrischeen vuoristoon ja panna lapsensa vuosikausiksi koulunpenkille oppimaan kaikenlaista hienoa ja tarpeetonta. Koko tämä porvarillinen hyvinvointi puolestaan loi tapakulttuuria – kuten kesäiltaisin Korsolla, kunkin kaupungin keskustan kävelykadulla, promeneeraaminen ja vastaantulevien samansäätyisten tuttavien tervehtiminen. (Tämä ”tervehtiminen”, böömiläisittäin äännetyllä saksankielellä griessen, oli kuulemma Prahan kovimman naistenmiehen, punatukkaisen Fritz Krasan salaisuus, tai näin hän ainakin väitti epäuskoiselle nuorelle Torbergille.) Ja koulujen, kahviloiden ja kulttuuriharrastusten piiristä nousi persoonallisia ihmisiä kummallisine, värikkäine tapoineen, päähänpinttymineen ja mehevine lausahduksineen – näiden ihmisten tokaisuista ja toilauksista, jotka uiskentelevat kertojan tajunnanvirrassa vailla selvää kronologista järjestystä, koostuu koko Tante Jolesch -kirja.

Täti Joleschin ja muiden Torbergin nuoruuden seurapiirien sentrooppalainen maailma oli kansainvälinen. Kaikilla oli liikekumppaneita ja sukulaisia ympäri mahtavaa Habsburg-monarkiaa ja vähän sen ulkopuolellakin. Salzburgista Czernowitziin ja Krakovasta Zagrebiin luettiin samoja lehtiä ja käytiin katsomassa samojen näyttelijöiden vierailuesityksiä. Nämä lehdet ja esitykset olivat tietenkin kaikkialla saksankielisiä – Prahassa tultiin toimeen myös tšekiksi, Budapestissa unkariksi, mutta yhteinen sivistyskieli oli saksa erilaisine paikallisine murteineen. (Toisen maailmansodan aikana Sveitsissä pakolaisena eläessään Torberg – näin hän väittää – joskus tahallaan rikkoi kenkänsä, että pääsisi korjauttamaan niitä suutarina työskentelevällä pakolaistoverillaan. Oli nimittäin niin uskomaton elämys kuulla suutarin puhuvan sveitsinsaksaa böömiläisellä korostuksella, jossa üüt ja ööt muuttuvat iiksi ja eeksi.) Ja koska Torbergin kuvaama Sentroopan kaupunkien sivistysporvaristo oli suureksi osaksi juutalaista, sen arkisessa puhekielessä kuului myös kaukaisia kaikuja sukupolvien takaisesta ghettojen kielenparresta, vaikka varsinainen jiddiš, se kieli, jota valtakunnan itäisimpien osien shtetlien köyhät juutalaiset yhä puhuivat, olikin jotain aivan muuta kuin Sentroopan assimiloituneen kaupunkiherrasväen saksa.

Sillä välin, kun tämän yhteiskuntaluokan isoisät ja isät rakensivat hyvinvointia kovat kaulassa konttoreissaan ja kanslioissaan ja pojat istuivat yökaudet kahviloissa politikoimassa tai seurustelemassa, tätä Torbergin kuvaamaa maailmaa, sen rutiineja, perinteitä ja jatkuvuutta pitivät yllä vaimot, äidit ja isoäidit, joskus turhankin ilmeisen lujalla otteella. (Egon Erwin Kisch, yksi aikansa kuuluisimpia tutkivia journalisteja, oli vuoden 1918 myllerryksissä päätynyt johtamaan punakaartin osastoa, joka saapui työtätekevän kansan nimissä valtaamaan wieniläisen Neue Freie Presse -lehden toimitusta. Portaissa vastaan tuli lehden taloustoimittaja Paul Kisch, Egon Erwinin veli, joka kuultuaan valtausaikeista ilmoitti väistyvänsä väkivallan edessä mutta kirjoittavansa heti paikalla äidille Prahaan. Tarina kertoo, että Egon komensi oitis joukkonsa vetäytymään toimituksesta.) Tämän ihmistyypin ikoniksi nousee kirjan nimihenkilö täti Jolesch, arkisen käytännöllisyyden ja kuivan huumorin hiljainen mestari, joka kuului aikakauteensa ja ihmisluokkaansa yhtä olennaisena osana kuin kahvilakulttuuri – vaikka täti Jolesch itse ei varmaan koskaan astunut jalallaankaan kahvilaan.

Täti Jolesch – johon Torberg kertoo tutustuneensa tädin rakastetun veljenpojan Franzin, ”keisarillisen armeijan komeimman luutnantin” välityksellä – hoiti talouttaan ja huolehti perheestään vähäeleisen uutterasti ja epäitsekkäästi, nostamatta koskaan itseään tai omia mieltymyksiään esiin. Niin taitava keittäjä kuin hän olikin, sukulaiset eivät koskaan onnistuneet saamaan selville, mikä hänen oma lempiruokansa olisi. Uteliaiden sukulaisten tiukatessa, mitä hän tilaisi ravintolassa syödäkseen, jos saisi tietää, että – Luoja varjelkoon – hänellä olisi enää puoli tuntia elinaikaa, täti Jolesch lopulta tokaisi: ”Jotain valmista.” Omia perheenjäseniäänkään hän ei silti turhaan hyysännyt. ”Naimaton ihminen voi hyvin nukkua sohvalla”, oli tädin mielipide, kun talo jonkin sukukokouksen yhteydessä täyttyi vieraista. Ja kun täti Joleschin mies, joka vielä korkeassa iässä osoitti turhamaisuuden merkkejä, oli taas kutsunut räätälin taloon ottamaan päällystakin mittaa, täti puuttui asiaan: ”Seitsemänkymmentävuotias mies ei teetä päällystakkia. Tai jos, niin Franzl tulee mukaan sovittamaan.”

Täti Jolesch ei pitänyt haihattelusta, haaveilusta tai turhasta jossittelusta. Romanttiset ihastustarinat hän kuittasi toteamalla, että ”jos mies on yhtään apinaa komeampi, niin se on luksusta”, ja säätykumppaniensa matkailuelämyksiä hän kommentoi: ”Kaikki kaupungit ovat samanlaisia, vain Venetsia on vähän erilainen.” Ja kun veljenpoika Franz oli hieman törmäillyt uudella autollaan – tuohon maailmanaikaan autoilu oli vielä hyvin uusi ja ihmeellinen asia – ja kuvaili ties miten monennen kerran, miten tässä oli ollut onni onnettomuudessa, noch ein Glück, ettei kolarissa käynyt vielä pahemmin, täti tokaisi: Gott soll einen hüten vor allem, was noch ein Glück ist. (Luoja varjelkoon kaikesta onnesta onnettomuudessa!)

Ja lopuksi on vielä kerrottava tädin ikimuistoiset viimeiset sanat. Kun täti Jolesch vuonna 1932 makasi kuolinvuoteellaan, suvun naiset vielä viimeisen kerran yrittivät saada hänet paljastamaan, mikä oikein oli hänen kuuluisan ja suvun piirissä suorastaan legendaksi muuttuneen kaali-pastaruokansa, Krautfleckerln, salaisuus. Vihdoin täti kohottautui hieman tyynyiltään ja kuiskasi viimeisillä voimillaan, vienosti hymyillen: ”Kun en koskaan laittanut sitä tarpeeksi paljon…”

Täti Jolesch sai kuolla rauhassa omassa kodissaan, omassa vuoteessaan, sukulaisten ympäröimänä. Toisin kävi monien muiden kirjassa esiintyvien ihmisten. Täti Joleschin veljenpoika Franz sai kantaa ”ensin daavidintähteä, sitten hakaristiä”: hän joutui ensin Tšekkoslovakiassa keskitysleirille, kun saksalaiset tulivat maahan, vapautuksen jälkeen hänet taas julistettiin saksalaiseksi ja karkotettiin maasta. Jotkut pelastautuivat maanpakoon, kuten Torberg itsekin; monet heistä eivät enää sodan jälkeen palanneet entisen, pommitusten tuhoaman ja rautaesiripun pilkkoman maailmansa raunioille vaan jäivät tuijottamaan ikkunasta Brooklynin kerrostaloja ja jupisemaan, kuten Wienistä 1938 paennut vanha rouva Zwicker: ”No miten täällä nyt voisi viihtyä, täällä Balkanilla…” Monille muille kävi vielä paljon julmemmin, ja lyhyet viittaukset järkyttäviin elämänkohtaloihin kietoutuvat kirjan haikean humoristisiin tositarinoihin tavalla, joka tekee Tante Joleschista paljon enemmän kuin nostalgisen vitsikokoelman. Tästä esimerkkinä kerrottakoon lopuksi tarina herra Penižekin Lontoon-matkasta.

Herra Penižek, joka liikekumppaneineen omisti Wienissä menestyvän turkisliikkeen, oli 1930-luvulla työmatkalla Lontoossa. Tuohon aikaan, ennen Jamie Oliveria ja kumppaneita, englantilainen keittotaito oli mannermaalla lähinnä murheellinen vitsi, ja näin asian koki myös herra Penižek, joka muutaman päivän ajan syötyään omituisia, mauttomia ja vetisiä sörsseleitä oli epätoivon partaalla. Onnekseen hän lopulta osui juutalaiseen kosher-ravintolaan, jonka vankat ja hyvin maustetut antimet olivat juuri sellaista, mihin keskieurooppalainen herrasmies oli tottunut. Herra Penižek nautti ilokseen oivan illallisen ja halusi sitten kruunata sen mannermaiseen tapaan juustolautasella. Tarjoilija kieltäytyi järkyttyneenä ottamasta tilausta vastaan: koska Mooseksen laki kieltää keittämästä karitsaa emänsä maidossa, niin kunnon juutalainen ei nauti liharuoan yhteydessä maitotuotteita. Herra Penižek, joka modernina,  maallistuneena miehenä ei noudattanut läheskään kaikkia perinnäissääntöjä, yritti protestoida ja huomautti, että viereisen pöydän asiakkaalle oli myös tuotu paahtopaistin jälkeen juustoa. Niinpä, tarjoilija vastasi, mutta viereisen pöydän herra ei olekaan juutalainen. Kun herra Penižek epätoivoissaan yritti kiistää Mooseksen lain koskevan häntä, paikalle saapui tuikea hovimestari kipa päässä, mitteli hankalan asiakkaan kasvonpiirteitä hetken ja lausui sitten etusormi ojossa tuomionsa: No cheese!

Lukijalle, jota tarina ensin hymyilyttää, nousee siinä samassa pala kurkkuun, kun hän tajuaa, että vain muutamaa vuotta myöhemmin herra Penižekin ja hänen kaltaistensa ihmisten rotupiirteitä ruvettaisiin syynäämään paljon pahemmin tarkoituksin ja paljon kohtalokkaammin seurauksin. Kokonainen maailma ja elämänmuoto tuhottiin lopullisesti, miljoonien ihmisten kärsimys ja kuolema repi Euroopan kulttuurimaisemaan ammottavan aukon, ja Torberg joutuu päättämään kirjansa esipuheen:

Tämä kirja – sanon sen päätteeksi vielä kerran – kertoo haikeudesta. Ehkä minun olisi pitänyt kirjoittaa kirja surusta, mutta sitä haluan kuitenkin mieluummin selvitellä itsekseni. Haikeus pystyy hymyilemään, suru ei. Ja hymy on minun heimoni perintöosa.