Kulttuuritaistelu jatkuu

Unkarin ns. kulttuuritaistelusta tai kulttuurisodasta on ollut puhetta tässä blogissa ennenkin; keskustelu on entisestään kiivastunut sen jälkeen, kun Viktor Orbán Tusványosin festivaalien perinteisessä kesäpuheessaan ilmoitti, että kulttuurin alalla edessä on ”suuria muutoksia”. Kysymys on tavallaan myös ilmiöstä, jota aikoinaan Saksassa natsien valtaannousun yhteydessä kutsuttiin nimellä Gleichschaltung, yhtenäistäminen. Myös tieteen ja taiteen odotettiin ennen kaikkea lojaalisti palvelevan poliittisia vallanpitäjiä, ja virallisia arvoja uhmaava tai kyseenalaistava taide tai tutkimus tulkittiin hyökkäykseksi valtiota ja kansaa vastaan.

Populistinen ”kansan terveeseen makuun” nojaaminen taas tuottaa virallista, valtion tukemaa kitschiä; tämä nähtiin natsi-Saksassa ja entisessä Neuvostoliitossa, ja viime vuosina samantapaista on katseltu Unkarissakin. Julkisiin tiloihin on viime vuosina noussut merkillisiä uuskauniita tai uusmahtavia näköispatsaita, aiheena milloin tarunomainen muinaisten unkarilaisten päällikkö Lehel, milloin keisarinna ”Sissi” tai uudelleen kansalliseen kaanoniin nostettu kirjailija Albert Wass (tältä sivulta löytyy asianmukaisesti Suur-Unkarin kartalle sijoitettu kooste kymmenistä, enimmäkseen vuosituhannen vaihteen jälkeen pystytetyistä patsaista). Aivan omassa ”estetiikan ja historiasivistyksen yhteisraiskaus” -sarjassaan painii tietenkin Budapestiin viisi vuotta sitten noussut ”saksalaismiehityksen uhrien” muistomerkki kreikkalaisine päätykolmioineen, enkeleineen ja kotkineen.

Tuoretta kansallis-kansantaidetta edustaa myös syksyllä 2017 Pákozdiin, keskisessä Unkarissa Székesfehérvárin lähistöllä sijaitsevaan pikkuiseen taajamaan, pystytetty maailman suurin husaaripatsas. Se on 12,5 metriä korkea ja liehuttelee, tietenkin, Unkarin lippua.

Kuvaan, jossa taideteosta nimitetään ”gigapöhköksi”, törmäsin Facebookissa. Siellä käyty keskustelu paljastaa, että patsaan on lahjoittanut yksityinen mesenaatti – mutta keskustelijat eivät tätä tahdo uskoa vaan arvelevat, että veronmaksajien rahoja tähänkin hirvitykseen on käytetty ja että tämä ”historiallinen muistomerkki” symboloi koko 80 tonnin painollaan Orbánin Unkarin kulttuuripolitiikkaa.

Mitä tämä kulttuuripolitiikka siis on? Konservatiivista siinä mielessä, että kulttuurin odotetaan palvelevan ns. oikeistokonservatiivisen kansallismielisyyden päämääriä: perinteiden ja auktoriteettien kunnioittamista, lojaaliutta kansallisvaltiota ja sen hallitusta kohtaan, yhteisön etujen asettamista yksilön vapauden edelle. Tämä tarkoittaa myös ns. perinteisiä perhearvoja ja sukupuolirooleja – kansalaisen velvollisuus on solmia perinteinen heteroavioliitto ja tuottaa isänmaalleen mahdollisimman monia rotupuhtaita lapsia, eli varsinkin naisten on asetettava ammattikutsumuksensa ja urahaaveensa toiselle sijalle – sekä populistista, kansan maun mukaista taidetta.

Mutta viime kädessä ei kysymys ehkä ole vain siitä, että kansalle halutaan tarjota helppoa ja ”kaunista” taidetta semmoisten teosten sijaan, joissa kerrotaan ikävistä ja rumista asioista, kyseenalaistetaan perinteiset käsitykset kauneudesta ja totuudesta, otetaan kantaa ja pakotetaan ajattelemaan. Eikä vain siitä, että mafiavaltiossa myös taide ja kulttuuri ovat osa korruptiota, rahan ja mukavan elämän kanavoimista niiden taskuihin, jotka nauttivat Kummisedän luottamusta (ja pääsevät esimerkiksi nautiskelemaan julkisilla varoilla ylellisesti sisustetun eksklusiivisen Taideakatemian jäsenten klubitalon mukavuuksista). Olemassaolollaan valtiollinen taide ja taidepolitiikka myös muistuttavat, että jossakin istuu Isäntä, jonka ääntä kaikkien kuuluu totella, silloinkin, kun se vaatii ikäviä ja vastenmielisiä asioita. Autoritaarisessa järjestelmässä myös kulttuuri on lojaalisuustesti. Tai niin kuin Imre Para-Kovács HVG.hu-sivustolla kirjoitti viime joulukuussa (koko tämän hurjan, sarkastisen mielipidekirjoituksen suomennos täällä):

Kun isänmaa on vaarassa, ei pidä katsoa sitä, millaista hallituksen tukema kulttuuri on laadultaan, vaan sitä, palveleeko se isänmaata! Laatu on pelkkä bolševikkien salajuoni, sitä liberaalit vain käyttävät hämmentääkseen unkarilaisia, jotka yhä uudestaan menevät retkuun ja jonottavat katselemaan kommunisti Frida Kahlon töherryksiä, samalla kun velvollisuudentuntoisten, kansallismielisten ja Viktor Orbánille uskollisten taiteilijoiden näyttely kaikuu tyhjyyttään. Nämä ihmiset eivät kerta kaikkiaan tajua, että kun he valitsevat kansallismielisten kuvien sijasta Kahlon, siinä ei ole kyse vain sunnuntaikävelystä, se ei ole vain kulttuurisen velvollisuudentunnottomuuden ilmaus vaan poliittinen teko, aivan konkreettisesti: se on maanpetturuutta.

Lojaalin ja kansallismielisen taiteen kysymyksistä on viime aikoina erityisesti puhuttu Petőfi-kirjallisuusmuseon (Petőfi Irodalmi Múzeum, PIM) yhteydessä. PIM perustettiin 1954 keskeisten klassikkojen, etenkin kansallisrunoilija Sándor Petőfin tuotantoon liittyviä muistoja tallettamaan. Sittemmin siitä on erinäisten kirjallisuudentutkijoiden ja museoammattilaisten johdolla kehittynyt monenlaisia kirjallisuustapahtumia järjestävä ja koordinoiva taho. PIM:n johtajaksi hyllytettiin politiikan tiimellyksestä turvaan pari vuotta sitten Fidesz-puolueen pitkän linjan uurastaja, entinen diplomaatti ja kansainvälisten asioiden valtiosihteeri Gergely Prőhle, mutta tämänkin uskollisen ”Orbánin rottweilerin” linja osoittautui liian liberaaliksi tämänhetkisessä kuumenevassa kulttuuritaistelussa.

Viime joulukuussa PIM:n väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin ja helmikuussa vakinaistettiin Szilárd Demeter -niminen miekkonen, jota ei siihen asti ollut Unkarin kulttuurielämässä pidetty kovin keskeisenä toimijana. Kuten muutamat muutkin Orbánin Unkarin kulttuurivaikuttajat ja ideologit, hänkin on Transilvaniasta ja muuttanut Unkariin vasta muutama vuosi sitten. (Kansallista sortoa kokeneiden vähemmistöunkarilaisten on näköjään helppo samastua ylirajaisen suurkansakunnan haavetta välkyttelevään, 1800-luvun henkiseen revanssinationalismiin.) Vuonna 1976 Székelyudvarhelyssä (Odorheiu Secuiesc) syntynyt Demeter suoritti yliopistotutkinnon filosofiasta Kolozsvárissa (Cluj) ja työskenteli sittemmin, vuosina 2008–2014 Brysselissä romanianunkarilaisen europarlamenttiedustajan, reformoidun piispan ja entisen vallankumoussankarin László Tőkésin avustajana ja tiedottajana. (Tőkés nousi Ceauşescun diktatuurin loppuvuosina kuuluisuuteen yhtenä vastarinnan henkisistä johtohahmoista. Sittemmin hänen maineensa on ikävästi tahraantunut syytöksiin korruptiosta, vallanhimosta ja törkeästä julmuudesta omaa puolisoa ja perhettä kohtaan.) Vuonna 2014 Demeter siirtyi Budapestiin hallitusta lähellä olevan ajatushautomo Századvégin leipiin. Unkarilaisen Wikipedian mukaan hän on vaikuttanut myös rockmuusikkona sekä kirjailijana, taiteilijanimellä Tempetőfi. Nimimerkki lienee yhdistelmä nimistä Petőfi ja Tempefői; jälkimmäistä nimeä kantaa Mihály Csokonai Vitézin vuonna 1793 kirjoittaman, kesken jääneen satiirisen huvinäytelmän sankari, epäonninen runoilijan urasta haaveilija. (Näytelmän koko otsikko on “Kaihomielinen Tempefői, eli mieletön on sekin, joka Unkarissa ryhtyy runoilijaksi”.)

Hungarian Spectrum -blogissa Éva S. Balogh maalaa varsin synkeän kuvan ei vain aggressiivisesta rokkikukko Demeteristä vaan koko siitä suunnitelmasta, joka Orbánin hallinnolla on kirjallisuuselämän kehittämisen suhteen. Tiedot tästä perustuvat HVG:n sivustolla vajaa viikko sitten ilmestyneeseen Zsófia Gergelyn artikkeliin, jonka tietolähteenä puolestaan on ollut Inhimillisten voimavarojen ministeriön (siis tämän monesti mainitun superministeriön, johon sosiaali- ja terveysasioiden lisäksi kuuluvat kaikki opetus- ja kulttuuriasiat) toimintasuunnitelma. PIM:stä on suunnitelman mukaan tarkoitus kehittää ”kansallisesti merkitsevä kirjallisuuden voimakeskus”, jonka päämääränä on ajan mittaan nousta Keski-Euroopan tasollakin huomattavaksi, ”ikoniseksi” tilaisuuksien tapahtumapaikaksi. PIM:n rahoitus kaksinkertaistetaan, ja uusilla voimavaroillaan sen on tarkoitus kääntyä pois eliittien ”kirjailijat kirjoittavat toisille kirjailijoille” -meiningistä, kohti kansaa ja koko kansakunnan arvoista käytävää keskustelua.

Kielikuvien takana piilevää konkretiaa ei aina ole ihan helppo tavoittaa. Jäin miettimään, mitä merkitsee käytännössä esimerkiksi ”aikamme kirjallisuuden hapatuksena [taikinassa; raamatullinen kielikuva siis] ja portinvartijana toimiminen” tai ylipäätään tuo ”voimakeskuksen” tehtävä. Selvempiä tavoitteita ovat unkarilaisen kirjallisuuden agentuurina toimiminen (siis esimerkiksi unkarilaisen kirjallisuuden ulkomaankielille kääntämisen edistäminen, hieman samaan tapaan kuin meidän FILImme tekee), ”unkarilaisia intressejä silmällä pitävien” journalistien kouluttaminen (!) sekä kirjailijastipendiohjelman tehostaminen. Tähän astikin PIM on koordinoinut kolmea ohjelmaa (Mihály Babits -stipendit nuorille kääntäjille, Zsigmond Móricz -stipendit nuorille kirjailijoille ja kirjallisuudentutkijoille, István Örkény -stipendit nuorille näytelmäkirjailijoille). Näitä ohjelmia on tarkoitus laajentaa myös siten, että stipendiaatit velvoitettaisiin esiintymään PIM:n järjestämissä yleisötilaisuuksissa. Ylipäätään tarkoituksena on luoda PIM:n uusiin, laajennettaviin tiloihin eräänlainen ”PIM-ekosysteemi”, jossa kirjallisuuden tekijät ja yleisö voivat entistä intensiivisemmin kohdata.

Lisää pöhinää siis, ja nimenomaan kansallista ja kansallismielistä pöhinää. Index-uutissivuston haastattelussa Demeter määrittelee ne ”unkarilaiset intressit”, joita PIM:n olisi tarkoitus puolustaa:

Unkarin kulttuuri on hyvä siinä missä minkä hyvänsä muunkin kansakunnan kansallinen kulttuuri. Tämä meidän pitää uskoa, eli meidän on päämme sisällä oltava ykkösinä. Tämä esimerkiksi on Unkarin intresseissä. Unkarin intresseissä on, että näin on vastedeskin, että aikamme unkarilainen kulttuuri elää ja voimistuu, että olemme ylpeitä siitä, että äidinkielemme on maailmaa luova [?, világteremtő], niin kuin se onkin. Minä jumaloin äidinkieltäni. Siinä on käsittämätöntä syvyyttä, se on poikkeuksellisen rikas, unkariksi on kerta kaikkiaan ihanaa kirjoittaa. En toivoisi sitä, että joku seinähullu julistaisi Unkarin kulttuurin ”kuolleiden valkoisten miesten” tuotteeksi ja minun pitäisi se hyväksyä, koska niin on poliittisesti korrektia. Toisaalta taas PIM:ssä on mahdollista etsiä esiin valtavasti argumentteja, jotka puhuvat kristillisellä pohjalla lepäävän unkarilaisen ja eurooppalaisen kulttuurin puolesta. Näiden osoittaminen on sekin Unkarin intresseissä.

Ööh, tuota. Jokaisella on oikeus rakastaa äidinkieltään ja nauttia sen rikkaudesta ja kauneudesta, ja tietenkin unkarin kielessä, kuten kaikissa muissakin kielissä, on ainutlaatuisia ja hienoja ”syvyyksiä”. Mutta mytologia ”kielemme poikkeuksellisesta rikkaudesta” on runoutta ja myyttiä eikä mitään muuta. Sitaatin jälkipuolisko taas on tavanomaista propagandistista olkiukon rakentelua. Väitteet siitä, miten ”kuolleiden valkoisten miesten” hengentuotteita syrjitään muka poliittisen korrektiuden nimissä, ovat tyypillistä valeuutisointia. (Demeter kenties viittaa siihen maailman uutisotsikoita kiertäneeseen väitteeseen, jonka mukaan Lontoon yliopiston SOAS (School of Oriental and African Studies) olisi “dekolonisoinnin” nimissä ollut poistamassa eurooppalaisia ajattelijoita filosofian historian kurssivaatimuksista; mitään tällaistahan ei itse asiassa missään vaiheessa oltu tekemässä, vaikka oppihistorian etnodiversiteetistä oli käyty kiivaita ja mielenkiintoisia keskusteluja.) Ja ”kristityn eurooppalaisen kulttuuriperinnön puolustaminen” – niin, miltä sitä oikein tässä puolustetaan ja kuka sitä uhkaa? (Jos minulta kysytään, niin Euroopan kristillistä kulttuuriperintöä uhkaa vallanpitäjien ahneus ja sosiaalisen omantunnon puute paljon paljon enemmän kuin muslimien maahanmuutto, johon tässä ilmeisesti kautta rantain yritetään vihjailla.)

Rahalla voi rakentaa komeita kirjallisuuskeskuksia ja ostaa niihin ihmisiä puhumaan halutunlaisia asioita. Syntyykö sillä sellaista kulttuuria, jota jälkipolvetkin arvostavat ja lukevat, on sitten kokonaan eri asia. Ja kun mietimme, mitä kulttuuriarvoja 1900-luvun totalitaariset järjestelmät saivat aikaan, niin… ei tämä vielä kovin lupaavalta näytä.

***

Ei tietenkään kaikki esteettinen ongelmallisuus liity pelkkään kitsch-koreuteen ja ”näköisyyteen”. Lahoavasta valaanraadosta steampunk-avaruusasemaksi muuntunutta Milanon maailmannäyttelyn Unkari-paviljonkia on jo käsitelty myös tässä blogissa, ja hieman samanlaisen ”hm, makuasioista ei kai voi kiistellä” -tunteen herätti myös tämä uutinen: Budavárin kaupunginosan hallinto Budapestissa aikoo pystyttää Kalevala-aiheisen muistomerkin, ja kilpailun on voittanut tämmöinen teos, Bálint Bence Kéryn ja András Csobánin suunnittelema ”Karelia I”, joka näyttäisi esittävän jättiläiskokoiseen Kullervon kivilimppuun kielistään kiinnitettyä kanteletta. Kuten somessa on nykyään tapana sanoa, jätän tämän vain tähän.

Mainokset

Signaaleja suuntaan ja toiseen

Samaan aikaan, kun Eurooppa henkeään pidättäen seuraa Britannian Brexit-sirkusta, Unkarin Fidesz-valtapuolueen kohtalo Eurooppa-parlamentissa ja tulevissa vaaleissa on edelleen avoin. Osa  EPP-europuolueryhmästä (myös Suomen Kokoomus) katsoo, että Fidesz on tarpeeksi kauan pitänyt ihmisoikeuksia ja eurooppalaisia arvoja pilkkanaan, ja olisi valmis heivaamaan Orbánin pojat pihalle. Toiset taas haluavat loppuun saakka antaa Fidekszelle mahdollisuuden muuttaa mieltään ja palata demokratian ja avoimen kansalaisyhteiskunnan leiriin – tai ainakin estää Orbánia ja kumppaneita muodostamasta europarlamenttiin uutta, entistä vahvempaa oikeistopopulistiryhmittymää.

Mutta Unkarin Orbán ja Fidesz eivät edusta vain kotimaista, rasismilla ja globalisaatiohäviäjien peloilla ratsastavaa populismia. Niiden takana kohoaa myös Vladimir Putinin jäyhä botox-otsainen hahmo. Venäjä on Paksin ydinvoimalalaajennuksen kautta – Venäjän luotottama megaprojekti, jonka neuvottelujen asiakirjat on julistettu salaisiksi kansakunnan turvallisuuteen vedoten – saanut tiukan otteen Unkarin energiapolitiikasta, ja äskettäin Budapestiin palasi myös IIB (Kansainvälinen investointipankki), vuonna 1970 silloisten SEV-maiden taloudellista yhteistyötä varten perustettu laitos, josta Unkari vuonna 2000 (Orbánin ensimmäisen hallituksen aikaan) erosi, liittyäkseen siihen uudelleen vuonna 2015. Budapestin konttoria johtaa Nikolai Kosov, jonka vanhemmat olivat KGB:n eliittiä ja isä aikoinaan KGB:n edustaja Unkarissa, Kosovilla itsellään on tiiviit yhteydet Putinin lähipiireihin. Népszava-lehden haastattelussa historiantutkija Krisztián Ungváry julistaa, että IIB mitä todennäköisimmin on Venäjän tiedustelupalvelun peiteorganisaatio ja sen konttorin kutsuminen Budapestiin merkitsee käytännössä maanpetturuutta.

Niin, tiistaina Euroopan parlamentti hyväksyi julkilausuman, jonka mukaan Venäjää ei enää voida pitää strategisena kumppanina ja uusiin sanktioihin tulee varautua. Mielenkiintoista on, että tähän yhtyi jopa puolet unkarilaisista Fidesz-mepeistä. Samaan aikaan ulkoministeri Szíjjártó ilmoittaa, että tiivis yhteistyö Venäjän kanssa jatkuu entiseen tapaan ja tänäkin vuonna Putin on tulossa vierailemaan Budapestiin. (Luvassa taas poliittisia vitsejä ja pilapiirroksia hysteerisistä turvatoimista, esimerkiksi kiinni hitsatuista viemärinkansista.) Sitä vastoin kysymykseen Donald Trumpin tai Angela Merkelin mahdollisesta valtiovierailusta Szíjjártó vastasi, että “Yhdysvaltain tai Saksan kanssa meillä ei tällä hetkellä ole kysymyksiä, joita tarvitsisi korkeimmalla tasolla ratkoa”.

Tämä Venäjän kyljessä kyhnyttävä Unkarin hallitus siis on joutunut jonkinlaiseen turbulenssiin Eurooppa-suhteissaan. Pari päivää on nyt ihmetelty kirjettä, jonka Viktor Orbán lähetti ilmeisesti niille EPP-ryhmän puolueille, jotka ovat vaatineet Fidekszen ulossulkemista. Englanninkielisen kirjeen julkaisi ainakin belgialainen De Standaard, ja siinä Orbán kirjoittaa tähän tapaan:

Ei ole salaisuus, että Fidesz-puolueen ja [belgialaisen kristillisdemokraattisen] CD&V:n välillä on vakavia erimielisyyksiä maahanmuutosta, kristillisen kulttuurin suojelemisesta ja Euroopan tulevaisuudesta. Ei ole myöskään salaisuus, että me emme halua muuttaa kantaamme näissä kysymyksissä. Mielestäni ei kuitenkaan ole järkevää ratkaista näitä erimielisyyksiä erottamalla puolue yhteisestä poliittisesta perheestämme. Haluaisin siis kunnioittavasti pyytää teitä harkitsemaan uudelleen erottamisehdotustanne, jos suinkin mahdollista.
Samaan aikaan [EPP:n] puheenjohtaja Daul ja [EPP:n] parlamenttiryhmän johtaja Weber ovat esittäneet minulle vastalauseensa sen johdosta, että nimitin meidän erottamistamme ajavia puolueita “hyödyllisiksi idiooteiksi”. Tämä on itse asiassa sitaatti Leniniltä, ja sillä tarkoitukseni oli kritisoida tiettyä politiikkaa, ei tiettyjä poliitikkoja.
Haluaisin täten ilmaista anteeksipyyntöni, jos olette kokeneet käyttämäni sitaatin henkilökohtaisesti loukkaavaksi.

Siis: “tuumaakaan emme tingi, asiakysymyksissä emme myönnä olevamme väärässä, mutta jos nyt joku, höh, ei tunnista kuuluisaa Lenin-sitaattia (koska, toisin kuin minä, ei ole aloittanut poliittista uraansa kommunistisessa nuorisoliitossa) vaan on tyhmyyttään mennyt henkilökohtaisesti loukkaantumaan yhdestä sananvalinnasta, niin pahoittelemme”. Tämä alkaa muistuttaa sitä, mitä joskus nimitetään epäanteeksipyynnöksi (non-apology apology). Kirjeen julkistanut vastaanottaja, CD&V:n johtaja Wouter Beke, vastasikin oitis, että tässä ei ole kyse hänen persoonastaan tai henkilökohtaisesta loukkaantumisesta vaan eurooppalaisista arvoista sekä paremmasta yhteistyöstä Euroopan rajojen puolustamiseksi, ja kun tässä ei näy mitään parannusta, CD&V:n linja pysyy. Samanlaista näkyy tämän aamun uutisten mukaan twiitanneen myös Suomesta Kokoomuksen Petteri Orpo.

Tuo kirjeessäkin mainittu EPP:n ryhmyri ja kärkiehdokas Manfred Weber puolestaan singahti tiistaina Budapestiin neuvottelemaan Orbánin kanssa. Mielenkiintoisessa englanninkielisessä 444.hu-uutissivuston artikkelissa Péter Magyari arvelee, että Weber onnistui pikavierailullaan ennen muuta edistämään omaa vaalikampanjaansa: rakentamaan omaa imagoaan, terävöittämään omaa profiiliaan ja hälventämään niitä epäilyksiä, joiden mukaan tämä väritön baijerilaispoliitikko olisi liian hyvää pataa oikeistopopulistien kanssa. Orbánin kirjeen tultua julkisuuteen myös Weber on kommentoinut, että anteeksipyynnöt eivät riitä eikä eurooppalaisten perusarvojen kysymyksistä tingitä tai neuvotella. Samoin Weberin saksalaisen kotipuolueen CSU:n puheenjohtaja Markus Söder on ilmoittanut, että Orbánin – eikä vain Orbánin puolueen vaan joidenkin muidenkin puolueiden – on nyt päätettävä, mitä linjaa he haluavat noudattaa, että tämänhetkinen luottamuspula saadaan pysyvästi korjatuksi. (Näihin muihin puolueisiin kuulunee ainakin Slovenian entisen pääministerin Janez Jansan johtama Slovenian Demokraattipuolue SDS, jonka edustaja on jo kertonut slovenialaiselle lehdelle, että jos Fidesz erotetaan EPP:stä, myös SDS lähtee.)

Tässä on siis taas kerran kyse siitä, mitä Orbán itse on nimittänyt riikinkukkotanssiksi: poliittisesta pelistä, jossa komeaa pyrstöä väläytellen otetaan askel taaksepäin että päästään huomaamatta ottamaan kaksi askelta eteenpäin, sanotaan yhtäällä yhtä ja toisaalla toista. Äärimmilläänhän tämä on viime vuodet merkinnyt sitä, että Brysselissä ollaan niin kilttiä poikaa, yhteistyökykyistä ja -haluista eurooppalaista (sillä EU-tukiaisilla on rakennettu sekä Unkarin talouden tämänhetkiset suotuisat luvut että Orbánin ja hänen lähipiirinsä oligarkkien luksuselämä), kotimaassa taas panetellaan kansalle Eurostoliittoa ja pelotellaan Brysselin, tuon uuden Moskovan, katalilla juonilla. (Euroopan oikeistopopulistien EU-Neuvostoliitto-vertaukset panevat kyllä kysymään, missä ovat EU:n vankileirit ja valloitussodat ja miten nopeasti voi unohtua se, millaista oikeassa Neuvostoliitossa oli.) Riikinkukkotanssi on perustunut paljolti myös siihen kuvitelmaan, että Unkarin sisäpolitiikka on turvassa kielimuurin takana. Näinhän ei kuitenkaan enää ole, kun jopa kansainvälinen ns. valtamedia on ruvennut yhä enemmän uutisoimaan Unkarin asioista.

Kuten juuri nähtiin, Sorosin ja Junckerin kuvilla pelotteleva julistekampanja (“Teilläkin on oikeus tietää, mitä Brysseli kaavailee!”) nostatti melkoisen kansainvälisen kohun ja pakotti Unkarin päättäjät Canossan-matkoille ja anteeksipyyntöjä esittämään. Manfred Weberin Unkarin-vierailun alla julisteet poistettiin kipikiireesti ainakin keskeisimmiltä paikoilta kuten lentokentän ja Budapestin keskustan välisen reitin varrelta. Tilalle liisteröitiin uudet plakaatit, joissa kehutaan Unkarin hallituksen nuorille aviopareille myöntämiä perheenperustamistukia. Eikä kestänyt kauaakaan, kun somekansa huomasi julisteen onnellisessa pariskunnassa jotakin tuttua. Nuorenparin kuva on kuvapankista, ja barcelonalainen valokuvaaja Antonio Guillem on tehnyt samojen mallien kanssa useita muitakin parisuhteen eri tilanteita esittäviä kuvia. Niistä yksi, ”Distracted boyfriend” eli vapaasti suomentaen ”Poikaystävällä lipsuu”, on aikamme suosituinta meemimateriaalia: ruutupaitaisen nuoren miehen, käsipuolessa riippuvan tyttöystävän ja houkuttelevan vieraan naisen kuvia on varustettu milloin minkäkinlaisilla teksteillä.

Tässä unkarilaista somea kiertävässä sommitelmassa alempaan meemikuvaan on kiteytetty se, mikä Unkarin nuorisoa oikeasti on viime vuodet houkutellut: ei perheen perustaminen valtion tuella vaan muutto Lontooseen.

Ulkomaiden lehdet Washington Postia myöten kirjoittelivat huvittuneina Unkarin hallituksen viestintäkömmähdyksestä, Index-uutissivusto puolestaan osui asian ytimeen paitsi vinoilemalla, pitäisikö seuraavaan hallituksen tiedotusjulisteeseen panna kuvitukseksi Grumpy Cat, myös muistuttamalla ironisesti, että julisteen laati selvästikin avokätisesti palkattu mainostiimi. Toisin sanoen: kampanjalla on ollut kiire, kun kävi ilmi, että Brysselissä todellakin hermostuttiin Soros-Juncker-julisteista, luultavasti hallitusta lähellä oleva graafinen suunnittelija on saanut mukavan palkkion helposta kuvavalinnasta, ja nyt hätiköinti ja korruptio näkyvät ikävästi työn jäljessä.

Ulkomaiden huomio siis kohdistuu Unkariin paljon aikaisempaa enemmän. Tämä koskee jopa Unkarin unkarinkielistä kulttuuria tuon hermeettiseksi luullun kielimuurin takana. Tänäänhän, 15. maaliskuuta, on yksi Unkarin kansallispäivistä, vuoden 1848 vallankumouksen muistopäivä. Muiden kahden merkkipäivän – elokuisen Pyhän Tapanin päivän ja lokakuisen vuoden 1956 kansannousun muistopäivän – rinnalla maaliskuun 15:nnella, johon liittyy kiinteästi muun muassa kansallisrunoilija Sándor Petőfin toiminta, on eräänlainen kultturelli profiili. Sen yhteydessä jaetaan valtion kulttuuripalkintoja ja lausutaan runoja.

(Tämän vuoden runonlausuntauutiseksi muuten pääsi kahdeksasluokkalainen lausunnanharrastaja Zalán, jonka piti lausua valtion virkamiesyliopiston (Közszolgálati Egyetem) upseerikoulutus- ja sotatieteellisen tiedekunnan kansallispäiväjuhlassa Sándor Petőfin vuonna 1847 kirjoittama runo “Olen unkarilainen”. Runon aiheena on Unkarin uljas menneisyys ja sorronalainen nykyisyys, ja Index-uutissivuston mukaan sen viimeinen säkeistö oli järjestäjille liikaa; lopulta koko ohjelmanumero peruutettiin. Näin kuuluvat runon viimeiset säkeistöt suorasanaisena raakasuomennoksena:

Olen unkarilainen. Mikä unkarilainen nykyään on?
Kuolleen kunnian kalpea haamu;
se välillä nousee esiin ja pian taas laskeutuu
– kun hetki on lyönyt – onkalonsa syvyyksiin.
Miten me olemmekin näin vaiti! Naapuriinkaan asti
tuskin annamme kuulua elonmerkkiä.
Ja omat veljemme ne yllemme laativat
surun ja häpeän mustaa pukua.

Olen unkarilainen. Ja kasvojani polttaa häpeä,
minun täytyy hävetä, että olen unkarilainen!
Täällä meillä ei vielä edes aamu sarasta,
vaikka muualla jo päivä paistaa.
Mutta minkään maailman aarteen ja maineen takia
en jättäisi synnyinmaatani,
sillä rakastan, palavasti rakastan ja palvon
kansaani vaikka häväistynäkin!”)

Ja nyt yksi kulttuuripalkinnon saajista on noteerattu ei vain sellaisissa unkarispesifisissä lähteissä kuin Éva S. Baloghin Hungarian Spectrum -blogi. Süddeutsche Zeitungissa Wilhelm Droste kommentoi “Unkarin laakeriseppele” -palkinnon myöntämistä “antisemitistiselle kirjailijalle” eli runoilija Kornél Döbrenteille. Döbrentei aloitti kirjailijanuransa Kádárin Unkarissa 1960-luvun lopulla ja on järjestelmänvaihdoksen jälkeen siirtynyt yhä tiukemmin oikealle. Nykyään häntä ei niinkään tunneta runoistaan kuin omituisista juutalaisvastaisista möläytyksistään. Näistä kuuluisin on vuonna 2004 mielenosoituksessa pidetty puhe. Siinä Döbrentei puhui ”kansamme tuhoa tavoittelevasta, uskonnon varjolla harjoitetusta armottomasta sodasta” sekä ”unkarilaisten moraalisesta holokaustista, jota johtavat valeprofeetat valepuvussa, naamio kasvoillaan – vain heidän partansa ovat aitoja”. Viittaus juutalaisuuden stereotyyppeihin ei suomalaiselle ehkä automaattisesti aukea, mutta se oli unkarilaiselle yleisölle niin ilmiselvä, että useat nimekkäät kirjailijat erosivat puheen jälkeen Unkarin kirjailijaliitosta protestiksi, kun liitto ei ollut sanoutunut irti Döbrentein puheista. Droste toteaa viiltävästi, että Döbrenteitä käy suorastaan sääliksi: tätä palkintoa ei ole annettu hänen teoksilleen, joita Orbán ja kumppanit eivät lue sen kummemmin kuin ennenkään, vaan kyseessä on vain poliittinen signaali, torventörähdys tämänhetkisessä ns. kulttuurisodassa.

Niin, se antisemitismi. Sehän ei Unkarissa tarkoita sitä, mitä äkkinäinen ulkopuolinen sen luulisi tarkoittavan – ei synagogiin heitetä polttopulloja, ei juutalaisia (juurikaan) fyysisesti ahdistella eikä valtiovalta suinkaan avoimesti syrji juutalaisia natsi-Saksan tai Horthyn Unkarin malliin, päinvastoin Orbán poseeraa juutalaisjärjestöjen johtohenkilöiden rinnalla vakuutellen täydellistä nollatoleranssia antisemitismille. Juutalaisvastaisuus ei sinänsä ole Unkarin tämänhetkisistä ongelmista läheskään suurin, verrattuna vaikkapa korruptioon, köyhyyteen, romanien syrjäytymiseen, median muuttumiseen propagandatuutiksi, oikeuslaitoksen ja koulujärjestelmän rapautumiseen tai sairaanhoidon ja monien muidenkin alojen työvoimapulaan, joka uhkaa rampauttaa koko yhteiskunnan. Unkarin antisemitismin todellisuus ja ongelmallisuus piilee siinä, että se on näkymättömästi mutta elimellisesti rakentunut osaksi sitä toksista nationalismia (tai sanoisiko: haittaisänmaallisuutta), jolla Unkarissa on toki pitkät perinteet mutta jota erityisesti nykyinen hallitus kaikin voimin viljelee ja edistää. Tämä myrkyllinen nationalismi elättää naiivia populismia, salaliittoteorioita ja syntipukkijahteja, ruokkii tekopyhyyttä ja suvaitsemattomuutta, estää avoimen ja kriittisen keskustelun.

Tämä kaikki on saanut Unkarissa rauhassa rehottaa myös siksi, että unkarilaisten unkarinkielistä kulttuuria on pidetty kansallisena, sisäisenä asiana, jota ei koskaan voi vieras ymmärtää, muutamaa harvaa erikoisasiantuntijaa kenties lukuun ottamatta. Näin ei enää ole. Niin hassulta kuin se tuntuukin, Orbánin hallituksen tämänhetkinen riikinkukkotanssi propagandapyörityksineen ja -kömmähdyksineen on saattanut saada aikaan myös sen, että ulkopuolisten kiinnostus Unkariin muussakin kuin pelkästään poliittisessa mielessä herää. Ja että nämä harvat erikoisasiantuntijat – kuten tuon Süddeutschen artikkelin kirjoittaja, kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Wilhelm Droste – saavat erikoisosaamiselleen lisää huomiota. Näin Unkarin kulttuurille ehkä avautuu ikkunoita Eurooppaan, vaikka toisella tavalla ja toisissa kohdissa kuin viralliset kulttuuripoliitikot soisivat.

***

PÄIVITYS: Pakko lisätä vielä yksi kommentti kansallispäivän kulttuuripalkinnoista. Periaatteessa merkittäville tieteentekijöille myönnettävän Széchényi-palkinnon (sanon ”periaatteessa”, sillä viime vuosina palkinnon ovat saaneet mm. ”historiantutkija” Mária Schmidt sekä nykyinen inhimillisten voimavarojen ministeri Miklós Kásler) on juuri tulleen tiedon mukaan tänä vuonna saanut myös fransiskaaniveli Balázs Barsi, tässä blogissa aiemmin esitellyn ”Antigenderistin valan” kirjoittaja. Tätä on vaikea kommentoida muuten kuin toteamalla, että sydäntäni särkee kaikkien niiden tiedeihmisten puolesta, joille Széchényi-palkinto on vuosien mittaan myönnetty aivan oikeista ansioista.

Kulttuuritaisteluun!

”Kulttuuritaistelusta” tai ”kulttuurisodasta” puhutaan nykyään ympäri läntistä maailmaa. Ja erityisesti Unkarissa, missä kultúrharc, kulttuuritaistelu, on jo jokin aika sitten innoittanut myös tässä blogissa ennenkin esiintynyttä ”Musisoivaa isää” (Apa Zenél). Unkarintaitoisten lukijoiden iloksi tässä linkki ”Isän” uudehkoon biisiin Kul2rharc. 

(Tuo tú:n kirjoittaminen englantilaisittain kakkosella lienee muuten myös ironinen viittaus valtakunnan ykkösoligarkin, kaasuasentajana aloittaneen super-monialayrittäjän Lőrinc Mészárosin omistamaan uuteen urheiluvaatemerkkiin 2Rule. Urheiluvermeiden mainosiskulauseena on urald a pályát, ‘hallitse kenttää/rataa’ (to rule, ymmärsiväthän tämän varmasti kaikki?), mutta logon kotkansiivet ja ääntämys viittaavat myös vanhaan ystäväämme turul-kotkaan, unkarilaisen nationalismin keskeiseen symboliin. Ironia kohdistuu siis etenkin siihen, miten kansalliset symbolit ja arvot väännetään häikäilemättömän oligarkkikapitalismin mainosjipoiksi.)

Mistä tässä kulttuuritaistelussa siis on kysymys? Arvoista ilmeisesti, ”perinteisistä”, ”konservatiivisista”, ”kristillisistä”, ”porvarillisista”, ”kansallisista” arvoista, joita jokin väitetty kansainvälinen, kosmopoliittinen ”kulttuurimarxismi”, juurettomien urbaanien punaviherälykköjen todellisuudesta irtautunut haihattelu, ihanteensa ja arvonsa hukannut hedonistinen elämänasenne ja kansallisen yhteyden halveksunta uhkaa. Kulttuuritaistelussa kommunisminpelkoa ja reaalisosialismin jättämiä (sinänsä toki todellisia ja aiheellisia) traumoja käytetään viholliskuvan rakennusaineena. Mutta ei vain niitä, vaan myös sosialismin aikana kaappiin kätkettyä ja nyt taas riemuiten esiin kaivettua aatteellista perintöä, johon kuuluvat 1930-luvun tasolle jämähtäneet käsitykset ”ihmisroduista” tai sukupuolirooleista. Sekä, ensin mainittuun liittyen, Itä- ja Keski-Euroopan perinteikäs antisemitismi.

Unkarissa ”kulttuuritaistelun” uusimman vaiheen jonkinlaisena lähtölaukauksena oli Viktor Orbánin tämänkesäinen puhe Tusványosin festivaaleilla, siis samassa tilaisuudessa, missä hän aikoinaan lanseerasi ”illiberaalin valtion” käsitteen. Orbán julisti, että kolmannen vaalivoiton jälkeen tarvitaan uutta lähestymistapaa myös henkisellä ja kulttuurielämän alueella, ja ”kieltämättä meillä on syyskuusta lähtien edessämme suuria muutoksia”. Konkreettisia muutoksia ei vielä ole paljon nähty, mutta sitäkin enemmän on kuulunut pahaenteistä puhetta, etenkin kulttuuriasioiden ylimmän ohjailijan, uuden inhimillisten voimavarojen superministerin, lääkärin ja kansallismielisen historianharrastajan Miklós Káslerin suusta. Tämän uuden ajattelutavan ytimessä näyttää olevan se, että vastakkainasettelun aika ei totisesti ole ohi, päinvastoin. Uusi kulttuuripolitiikka panostaa entistä enemmän vastakkainasetteluihin: on olemassa jokin oikea, aito, kansallinen, perinteisistä arvoista lähtevä kulttuuri, jota jokin kansainvälinen vasemmistolaismafia on tähän asti sortanut, mutta tähän on vihdoinkin tulossa muutos!

Tässä blogissa on jo monesti ollut esillä “gender-ideologian” vastainen taistelu. Länsimaisessa tiedemaailmassa jo asemansa vakiinnuttanut sukupuolentutkimus, näin väittävät nykyään esimerkiksi Unkarin ja Puolan vallanpitäjät ja heidän hengenheimolaisensa muuallakin Euroopassa, merkitsee perversioiden legitimoimista, perinteisten sukupuoliroolien ja niihin liittyvien perhearvojen tuhoamista ja sen myötä koko yhteiskunnan perikatoa. Tästä nähtiin tuore esimerkki äsken, kun Unkarin hallitus toteutti aiemmat uhkailunsa ja lakkautti sukupuolentutkimuksen opetusohjelmat. Kansainvälisen, yksityisen Keski-Euroopan yliopiston lisäksi – missä sukupuolentutkimus voi periaatteessa jatkua ilman unkarilaista akkreditaatiota – tämmöinen ohjelma ehdittiin juuri äskettäin perustaa ELTE-yliopistoon. Muun maailman tiedotusvälineet kauhistelevat voimattomina, ja solidaarisuudenilmauksiakin ropisee, mutta mahtaneeko tuo auttaa mitään.

Toinen kulttuurisodan paikalliskahakka on käyty perinteikkäässä Petőfi-kirjallisuusmuseossa. Sen johtaja Gergely Prőhle tunnettiin uskollisena Fidesz-puolueen miehenä. Prőhle on sivistynyt mies, germanisti koulutukseltaan, häntä on myös käytetty kansainvälisten ja EU-asioiden valtiosihteerinä (“Orbánin rottweiler”, muistelen häntä jossakin kutsutun) puolustelemaan Orbánin hallituksen toimia esimerkiksi taannoisen pakolaiskriisin aikaan. Kristillisten arvojen vastustajaakaan hänestä ei helpolla saa; Prőhle on oman toimensa ohella toiminut Unkarin evankelis-luterilaisen kirkon korkeissa maallikkojohtotehtävissä.

Viime vuonna Prőhle vetäytyi politiikan kuumimmasta helteestä rauhallisen kulttuuri-instituution, Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi. Mutta sinnekin, ja siis myös Fidesz-puolueen omien rivien sisäpuolelle levisivät kulttuurisodan liekit. Hallituksen äänitorvena toimivassa Magyar Idők -lehdessä Prőhleä ja kirjallisuusmuseota syytettiin siitä, että museon järjestämissä tilaisuuksissa pääsevät liiaksi ääneen Orbánia ja Unkarin hallitusta vastustavat kirjailijat. Tästä syntyneessä kirjoitussarjassa (jota referoi esimerkiksi 444.hu) tuotiin eri tavoin julki sitä ilmeisesti nyttemmin virallista näkemystä, että kulttuurin ja tieteen instituutioissa on näihin aikoihin saakka vallinnut vasemmistoliberaali mielipidediktatuuri, jonka tuhoisia seurauksia pitäisi nyt tosissaan ruveta korjaamaan. Tai että, kuten äskettäin 888.hu-sivustolta suuresti hämmästyen luin (en halua linkittää juttua tähän, kyseinen sivusto on lähes MV-tasoista kamaa, vain muodoltaan vähän taitavammin tehty, koska resurssit ovat paremmat…), väitteet Unkarin hallituksen mediamonopolista ovat silkkaa potaskaa, sillä tähän saakka tiedotusvälineissä on jyrännyt marxistinen aatemaailma, ja viimeaikaiset uudelleenjärjestelyt ovat merkinneet pelkästään tasapainon, mielipiteenvapauden ja moniäänisyyden palauttamista.

Prőhle siis nostettiin hyllylle myös kirjallisuusmuseon johdosta. Ja kukapa tulee hänen tilalleen? Virallista tietoa ei ilmeisesti vielä ole; Index-uutisportaalin mukaan paikka on pantu hakuun, tai näin väittää ministeri Kásler, mutta hakuilmoitusta eivät Indexin toimittajat löytäneet mistään. Lehdistössäkin kiertäneiden sitkeiden huhujen mukaan uudeksi johtajaksi olisi tulossa Mihály Takaró, kirjallisuudentutkija ja kirjailija, joka Orbánin järjestelmässäkin sijoittuu aatteellisesti oikeaan laitaan. (Päivitys: ilmeisesti Takaró olisi ollut ministeri Káslerin suosikki mutta kieltäytyi kunniasta.) Kotisivullaan Takaró kehuu itse tehneensä aloitteen, jonka johdosta koulujen kirjallisuuden opetussuunnitelmaan palasivat 1900-luvun alkupuolen ”kansalliset” nimet: oikeistokansallinen viihdekirjailija Ferenc Herczeg, antisemitistinä tunnettu Cecile Tormay ja Goebbelsin ihailija József Nyirő.  Erityisesti Takarón sydäntä lähellä on Albert Wass, transilvanianunkarilainen kreivi, kansallismielinen kirjailija, jonka kenties pahamaineisin teos, allegorinen kertomus ”Rottien maanvaltaus” (A patkányok honfoglalása; termi honfoglalás viittaa yleensä unkarilaisten maahantuloon, mikä antaa otsikolle vahvan ironisen sävyn) väkisinkin hahmottuu juutalaisvastaiseksi pamfletiksi. Takarón tiedetään myös harrastaneen perinteisiä antisemitistisiä ilmauksia ja nimittäneen muun muassa Nyugat-lehteä, jossa julkaisivat lähes kaikki 1900-luvun alun Unkarin kirjallisuuden merkittävät nimet, ”pieneksi juutalaislehdeksi”.

Nyt lähestytään ongelman ydintä. Itäisen Keski-Euroopan korkeakulttuurin historia on sattuneista historiallisista syistä vahvasti myös semmoisen väen rakentamaa, jonka syntyperä tai aatteet (tai kumpikaan näistä) eivät sovi oikeistokansallismielisiin ihanteisiin. Unkarin 1900-luvun kirjallisuuden kiistämättömiin huippuihin kuuluu sekä juutalaisia että vasemmistolaisia tai muuten esimerkiksi Horthyn järjestelmään kriittisesti suhtautuneita kirjailijoita. ”Kulttuuritaistelun” myötä näitä on ruvettu hivuttamaan syrjemmälle, jotta saataisiin tilaa Cecile Tormaylle ja Albert Wassille.

Äskettäin esimerkiksi HVG-lehti hieman järkyttyneeseen sävyyn referoi Magyar Idők -lehden, siis tämän hallituksen äänitorven artikkelia, jossa kirjallisuudentutkija Andrea Vastag peräänkuuluttaa ”aitoja, sielultaan kristittyjä ihmisiä” rakentamaan uutta Unkaria. Vastagin kritiikin kohteena ovat ne ”suhdannekristityt”, jotka ”ovat toimittaneet rahasummia sekä esiintymistilaisuuksia oikeiston ja kristinuskon häivyttämiseen pyrkiville vasemmistolaisille”. (Piikki suuntautuu selvästi Prőhleen.) Mutta mikä pahinta, ensimmäisen maailmansodan muistovuoden yhteydessä nämä mukamas maltilliset oikeistolaiset eivät nostaneet esiin kunnon sotasankari-kirjailijoita vaan sellaisen ”vasemmistoa tukevan, vasemmiston käteisellä rahalla ostaman kristityn unkarilaisen” kuin Endre Ady.

Siis Endre Ady (1877–1919). Adya verrataan Suomessa joskus Eino Leinoon, ja kansainvälisestikin häntä mainitaan Unkarin 1900-luvun kenties suurimpana runoilijana. Klassinen runoilijakohtalo: köyhä nuoruus ja opinnot riipin raapin, epäsäännölliset elämäntavat, sekavat naisasiat, varhainen kuolema mm. syfiliksen jälkiseurauksiin. ”Vasemmiston tukija?” Ady liikkui liberaaleissa ”edistysmielisissä” taiteilijapiireissä ja arvosteli kansallismielistä konservatiivioikeistoa, mutta ei hän myöskään ollut mikään työväenliikkeen puoluesoturi tai tunnustava marxisti. ”Kristitty unkarilainen”? Ady suhtautui kriittisesti kirkko- ja uskontoinstituutioihin, mutta hänellä oli syviä omakohtaisia uskonnollisia elämyksiä, joista hän kirjoitti ns. Jumala-runoja. Nimike ”kristitty unkarilainen” tässä jutussa ei ilmeisesti kuitenkaan tarkoitakaan viitata mihinkään henkilökohtaiseen vakaumukseen vaan se merkitsee, vanhaan hyvään sentrooppalaiseen tapaan, ”ei-juutalaista”. Ja tuomittavinta ”kansallismielisen” kirjallisuudentutkijan mielestä oli siis, että Ady, joka toki on suuri runoilija, on otettu ensimmäisen maailmansodan aikaisen kirjallisuuden symboliseksi edustajaksi, vaikka hän ei taistellut rintamalla vaan istui ”kahviloissa lämmittelemässä vapaamuurari-ystäviensä kanssa”.

Samaan aikaan tieteessä tapahtuu. Unkarin Tiedeakatemia on ilmeisesti yhä näännyttämisuhan alla, mutta ministeri Kásler puhuu uuden tiedelaitoksen perustamisesta. ”Unkarilaisuuden tutkimusinstituuttia” tarvitaan, koska nykyään ”historiantutkijat, arkeologit, kielitieteilijät, folkloristit, antropologit ja muiden tieteenalojen edustajat vain puhuvat toistensa ohi”; uusi unkarilaisten alkuperää tutkiva instituutti voisi myös ratkaista ”ikivanhan kiistan unkarilaisten alkuperän tai unkarin kielen alkuperän oletetusta turkkilaisuudesta tai suomalais-ugrilaisuudesta”. Ööh, hieman hämmentävä möläytys tämäkin. Sekä unkarilaisten että unkarin kielen varhaisimpia vaiheita tutkitaan koko ajan – tätä varten on ennestään olemassa Unkarin Tiedeakatemiassa erityinen Unkarin esihistorian tutkijaryhmä, juuri siksi, että tämä poliittisesti houkutteleva alue ei jäisi Káslerin kaltaisten amatöörien temmellyskentäksi – eikä unkarin kielen suomalais-ugrilaisuuden ja unkarilaisten monitahoisten geneettisten ja kulttuuristen juurten välillä ole vakavasti otettavien tutkijoiden mielestä mitään ristiriitaa.

Mutta näinhän tämä kulttuuritaistelu toimii. Jos meille aatteellisesti mieluisammat taiteilijat ja tutkijat eivät ole taiteen ja tieteen omilla kriteereillä tähän asti päässeet tarpeeksi korkealle, tai jos taide ja tiede eivät tähän asti ole tuottaneet semmoista, mikä sopii meidän makuumme, vaan sieltä tulee jotain kansan terveen järjen vastaista postmodernia näennäiskonstailua tai omituista inkutusta siitä, että nämä ilmiöt ovat monimutkaisia eivätkä välttämättä tyhjene maallikkojen suosimiin peruskäsitteisiin… silloin jotain on pielessä. Ja silloin taiteen kaanoneita ja tieteen instituutioita pitää ravistella, että syntyy jotakin sellaista, mistä me tykkäämme. Tuloksena voi tietenkin olla ns. unkarilainen appelsiini – vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma. Stalinismin aikaa kuvaavat herjat ovat jälleen ajankohtaisia.

***

Mutta ettei tähän tulisi pelkkää kulttuurijaaritusta, lisään loppuun yhden viihdelinkin. Hollantilainen ajankohtaisviihdejuontaja nimittäin laati ohjelmassaan Zondag met Lubach katsauksen ns. Sargentinin raporttiin ja siihen, miten Unkarissa nykyään suhtaudutaan raportin laatineeseen unkarilaiseen vihreään eurokansanedustajaan. Katsaus löytyy YouTubesta nyttemmin paitsi hollannin- myös unkarin- ja englanninkielisin tekstein varustettuna (tekstityksiä voi valita ja vaihtaa alareunan hammaspyörää klikkaamalla), hollantilaisiin julkkiksiin viittaava huumori nyt menee vähän ohi mutta enimmäkseen video on erittäin hauskaa ja opettavaista katsottavaa. Kuten juontaja kehottaa, ”jakakaa tätä ystävillenne ja vihollisillenne”!

Naulaa arkkuun

Tämä on Stefanie Sargnagel, itävaltalainen kuvataiteilija ja kirjailija, sellaisena kuin hän itseään blogissaan kuvaa, julkisuuspersoonan tuntomerkiksi muodostunutta punaista baskeria myöten. (Oikeastaan hänen nimensä on Stefanie Sprengnagel;  Sargnagel  tarkoittaa ‘ruumisarkunnaulaa’ ja on tavallinen kielikuva, jolla viitataan johonkin tappavan turmiolliseen, erityisesti ns. syöpäkääryleisiin, jotka kaikista uuden ajan terveysfasistien läpi ajamista tupakointikielloista huolimatta ovat yhä tavallisen sentrooppalaisen sydäntä lähellä.)

Vuonna 1986 syntynyt Sargnagel on opiskellut Wienin kuvataideakatemiassa ja työskennellyt mm. puhelin-asiakaspalvelijana; näistä kokemuksista syntyi hänen 2013 julkaistu esikoisteoksensa  Binge Living: Callcenter-Monologe. Muutaman kirjajulkaisun ohella Sargnagel on julkaissut runsaasti tekstejä blogissaan ja Facebook-sivuillaan. Häntä on luonnehdittu keskittymiskyvyttömän älykännykännäprääjien sukupolven kirjailijaksi, pätkätöissä ajelehtivan somesukupolven ääneksi ja ties miksi. Sargnagel tietenkin provosoi, taiteilijanimeään myöten, eikä hänen outo, sarkastinen ja ronski tyylinsä uppoa kaikkiin. Ei varsinkaan konservatiivisempaan laitaan. Tässä pari tyylinäytettä Vice-sivustolle kirjoitetusta raportista, jossa Sargnagel gonzoilee syksyllä 2014 oikeistopopulistisen FPÖ:n Oktoberfest-juhlassa. Tilaisuuden pääesiintyjänä on itse ”perusitävaltalaisten” johtaja HC Strache, tunnelma on tavanomainen kaljatelttasellainen, mutta yleisö…

Mutta se pisti silmään, että täällä monet näyttivät olevan jotenkin lopussa. Että on erityisen paljon juuri huono-osaisia, jotka kaipaavat HC:n vahvaa kättä rauhoittamaan heitä sillä, että tässä yhteiskunnassa on sentään joku vieläkin heikompi, jonka päälle he voivat sylkeä. Tosi iäkkäitä ihmisiä, henkisesti jälkeenjääneitä ihmisiä, sairailta vaikuttavia ihmisiä, työn kuluttamaa väkeä, josta huokuu tuommoinen 60-marlboroa-päivässä-lähiökapakka-fiilis. Mutta tänään kaikki olivat hyvällä tuulella. Jotkut kuusikymppiset naiset seisoivat jo pöydillä ja kieputtivat tiukkaan dirndl-mekkoon ahdettuja lanteitaan rasvaisen John Otti Bandin [FPÖ:n tilaisuuksien vakioesiintyjiä, suom. huom.] Udo Jürgens -coverien tahtiin. Etenkin vanhimmilla ikäluokilla oli jo kova meno päällä. Kello oli vasta 13, ei vielä oikein mikään juopotteluaika, ja mietin siinä, että bilettäähän nämä rusinat osaavat, varmaan paremminkin kuin jotkut ahdistuneet opiskelijahikarit, jotka vain kaiket päivät lukevat kirjoista kirjoitettuja kirjoja. Siis kadehdittavan rentoa meininkiä, varmaan kaikki myös tosi hyviä sängyssä jollain perverssillä natsitavalla.

(…)

 

Sitten koitti se hetki. Nyt HÄN tulee. Musiikki alkoi soida, kansa salissa karjui kädet ylhäällä: HC, HC, HC, HC. Fanfaari soi ja esiintyjän saapumista alettiin venytellä. Mies, joka pelastaa nämä kaikki. Mies, joka näyttää siltä kuin ei nukkuisi ikinä. Mies, joka vetää aamiaiseksi neljätoista Red Bullia ja päivälliseksi kuulemma ei mitään muuta kuin kourallisen VITAMIINEJA.

Näin HC:n pään pistävän esiin, hitaasti, kuin hidastetussa filmissä, ja äkkiä minut herätti transsista äänekäs FLÄTS!! Katson hämmästyneenä ympärilleni, huoneen lattia oli äkkiä tahmean, hapanimelänhajuisen nesteen peitossa. En voinut käsittää, kaikilta nelikymppisiltä naisilta siinä ympärillä oli ilmeisesti yhtaikaa lirahtanut dirndlin helmoihin litrakaupalla emätinnestettä. Joka puolella säteileviä silmiä, riemuitsevia lapsia, itkeviä vanhuksia. Ensimmäiset tappelut, kun jokainen halusi päästä hollille näkemään kuuluisan räppärin. ISTU ALAS MÄNTTI, MUNKIN PITÄÄ PÄÄSTÄ NÄKEEN, SIIS TÖRKEETÄ. Päästin pierun ja huomasin liian myöhään, että takana seisoi pieni tyttö tukka kahdella saparolla ja kasvot ihan meikäläisen peräreiän kohdalla.  Näin tytössä itseni, minuakin on lapsena raahattu saksalais-kansallismielisiin tilaisuuksiin, ja toivoin apeana, että jotain minunkin hengestäni siirtyisi tyttöön kaasun välityksellä.

Jo tämäkin kirjoitus, kuten arvata saattaa, nostatti melkoisen viharyöpyn. Vice-sivuston julkaisemassa jatkojutussa Sargnagel lukee videolla muutamia ”herttaisia” lukijapalaute-esimerkkejä ja vastaa niihin. Huomatkaa kaljatölkki.

Mutta tosissaan Stefanie Sargnagel hyppäsi otsikoihin vasta äskettäin, saatuaan viime kesänä arvostetun Ingeborg Bachmann -kilpailun yleisöpalkinnon. (Kuuluisan runoilijan mukaan nimetyn palkinnon myöntää Klagenfurtin kaupunki jokavuotisessa kirjallisuustapahtumassaan varsin erikoisella tavalla: kilpailijat lukevat ääneen saksaksi kirjoitettuja ennen julkaisemattomia alkuperäistekstejään tuomariston ja yleisön edessä.) Ja ennen kaikkea sen jälkeen, kun Sargnagel saamallaan 750 euron taiteilija-apurahalla oli yhdessä kahden naiskollegansa kanssa tehnyt elämys- ja työmatkan Marokkoon ja kertonut tästä Der Standard -lehden kirjallisuusliitteessä.

Marokko-kertomuksessa vedetään pullokaupalla viiniä, poltetaan hasista, puhutaan miehistä kaikenlaisia räävittömiä, kuljeskellaan ilman rintaliivejä hurskaiden muslimien nähden. Paikalliset suhtautuvat turistinaisten sekoiluun oudon piittaamattomasti, iltamyöhällä uimarannallakin paikalliset miehet haluavat vain pelata Unoa, mikä saa Sargnagelin revittelemään, että ”Kölnin rautatieasema lupasi ihan liikaa”. (Kyllä, minustakin vitsi on huono.) Ryhmän vegetariaanijäsen, joka ”toisin kuin tuntemani muut kasvissyöjät ei ole kasvissyöjä koska tykkää eläimistä vaan koska vihaa niitä sydämestään”, peräti ”potkaisee kissanpennun tiensivuun väittäen, että sillä on raivotauti, minkä jälkeen hän tyytyväisenä iski hampaansa kasvistäytteiseen ohukaiseen”.

Tähän juttuun tarttuivat tässä blogissa ennenkin mainitun keltalehti Kronen Zeitungin päätoimittaja Richard Schmitt ja toimittaja Christian Lang, ja tempaisivat aiheesta moraalista närkästystä tihkuvan artikkelin: ”Ryyppäämään ja pössyttämään veronmaksajien kustannuksella”. (Ja potkimaan kissanpentuja! Kronen lukijoille herttaiset lemmikkieläimet ovat lähes kodin, uskonnon ja isänmaan veroisia perusarvoja – tuotantoeläinten tai luonnon suojelemisesta sitä vastoin ei paljoa puhuta.) Some-aikaa kun eletään, syntyi verraton Twitter-taistelu (parhaista paloista raportoi esimerkiksi Kurier-lehti), ja jälleen kerran Stefanie Sargnagel sai niskaansa uskomattoman, naisvihaisen kuravyöryn. Kronen herttaiset mutta perusarvojen suhteen tinkimättömät lukijat antavat somessa osaksi murteellista tai oikeinkirjoitusongelmaista mutta sitäkin vilpittömämpää palautetta (josta Sargnagel on julkaissut valikoiman omalla Facebook-sivullaan):

Se tarvii saman hoidon kuin jenkit teki vietnamin sodassa tommosille huorille.

mikä tossa muijassa ja sen seuralaisissa on pielessä. turhautuneita vanhoja femakkoja. kuoppaan ne pitäis heittää yhdessä raiskaajien kanssa.

Kerrassaan hävytöntä vasemmistolaista roskaväkeä. Tuommoiset saisi, yhdessä niiden kanssa jotka vielä tukevat tuommoista verovaroilla, pistää oikeaan työleiriin.

No niin. Kuten jo tuossa ylempänä linkitetyssä Kurier-lehden jutussa annetaan ymmärtää, tällaisella on Itävallassa pitkät perinteet, alkaen Thomas Bernhardin Heldenplatzin kaltaisesta natsimenneisyyden pöllytyksestä. Älymystön kunnia-asia on ärsyttää ja provosoida siivoja kunnon ihmisiä, mihin mikään kakanheitto ei ole liian lapsellista, ja tavallisten kunnon ihmisten (joiden lukeneisuus ei riitä tunnistamaan sarkasmia tai erottamaan kirjallisuuden fiktiohahmoja kirjailijan omasta persoonasta) taas kuuluu järkyttyä syvästi joka kerran, kun käy ilmi, että kaikkien käsitykset esimerkiksi seksuaalimoraalista tai miesten ja naisten rooleista eivät olekaan 1950-luvun tasolla.

Nyt ollaan niin pitkällä, että Kronen Kärntenin toimitus on kertonut julkisuuteen Sargnagelin Klagenfurtin-osoitteen (hänen on Bachmann-palkintonsa johdosta tarkoitus asua Klagenfurtissa kaupungin virallisena vierailevana kirjailijana ensi syksyyn asti) ja vihjaillut hänen olevan ”suostuvainen” (raiskattavaksi?), ja jutun jatkoselvittelyssä ovat mukana sekä poliisi että Facebookin ylläpito. Olennaisimman asian kuitenkin tiivistää Facebook-postaukseensa journalisti Corinna Milborn.

Nimittäin: samoihin aikoihin Sargnagelin Marokko-jutun kanssa ilmestyi Der Standardin kirjallisuusliitteessä mieskirjailijan, Arnon Grünbergin teksti, johon oli haettu inspiraatiota teurastamosta. Veren ja sisälmysten kiihottamana Grünberg kirjoittaa:

”Hotellissa minua odotti kihlattuni. Verilammikkojen keskellä päätän panna välit poikki. Sitten mietin, että mieluummin oikeastaan nussisin hänet hengiltä. Teen sängystä suolten, keuhkojen, munuaisten, veren ja paskan meren. Minua ei ole vielä koskaan panettanut niin kuin teurastamossa.”

Arvatkaapa, tehtiinkö mieskirjailijan tahallisen provosoivasta väkivalta- ja seksifantasiasta keltalehtijuttuja ja nostatettiinko hänen yksityiselämästään ja seksuaalimoraalistaan paskamyrskyjä somessa? Aivan niin.

Ainutlaatuinen kielemme

Aina ei jaksa kirjoittaa Unkarin lohduttomasta politiikasta. Viikonlopun kansanäänestystä odotellessa – jonka muuten jotkut mielipidetutkijat arvelevat tuottavan hallitukselle pettymyksen, mahdollista on, että raivokkaasta kampanjoinnista huolimatta äänestysprosentti jää alle 50:n ja kansanäänestys virallisesti mitättömäksi – tekee mieli kertoa pieni ilkeä tositarina, jonka juuri luin Leiter Jakab -käännöskukkasblogin FB-palstalta. (Leiter Jakab on vanha käännöskukkasvitsi, henkilönnimeksi ”Jakob Leiter” väärinymmärretty saksankielinen ”Jaakobin tikapuut”.) Alun perin tämän tarinan on Facebookissa kertonut Tibor Bárány.

Mutta ensin vähän taustoitusta. Tämä tositarina siis kuvittaa unkarilaisten lujaa uskoa siihen, että heidän kielensä on paitsi aivan erilainen kuin muut Euroopan kielet (mikä tietenkin pitää paikkansa) ja ainutlaatuinen myös jotenkin erikoisella tavalla hienompi ja kehittyneempi kuin muut kielet. ”Ainutlaatuinen kielemme” (egyedülálló nyelvünk) mainitaan jopa Unkarin perustuslain johdannossa, ns. kansallisessa uskontunnustuksessa. Ilman muutahan unkari, kuten kaikki muutkin maailman kielet, on ainutlaatuinen ja ainutkertainen, ja tietenkin unkarilaisilla kuten kaikilla muillakin kansoilla on täysi syy ja oikeus pitää omaa kieltään omasta mielestään kauniimpana ja hienompana kuin kaikki muut. Mutta heikolle jäälle astutaan siinä vaiheessa, kun ruvetaan vakavissaan vertailemaan esimerkiksi kielten rikkautta tai ilmaisuvoimaa. Nämä kun ovat asioita, joille ei oikein löydy objektiivista mittapuuta. Ja subjektiivinen mittapuu taas voi pettää, kuten tästä tarinastamme ilmenee. Sen päähenkilö kun ei ole kielentutkija vaan edustanee ns. kansallisromanttista unkarilaista ”tietämystä” asiasta.

Täytyy vielä kertoa hieman tarinan päähenkilöstä, kirjailija Anna Jókaista. Vuonna 1932 syntynyt Jókai aloitti kirjailijanuransa 1960-luvulla, reaalisosialismissa elävien miesten ja naisten ihmissuhde- ja moraalikiemuroiden tarkkanäköisenä kuvaajana, mutta vuosikymmenten kuluessa ja järjestelmän vaihtuessa hänestä on kehittynyt kenties Unkarin tunnetuin avoimesti kristillis-konservatiivisia arvoja tunnustava kirjailija. Ei Jókai mikään nykyajan Hilja Haahti ole. Luin aikoinaan moneen kertaan ihan innoissani hänen romaaninsa Szegény Sudár Anna (‘Onneton Anna Sudár’), joka on ihan oikeasti hyytävän vakuuttava kuvaus Ceauşescun Romaniasta ja ihmisestä, joka yrittää diktatuurin paineessa elää arvokasta, sivistynyttä ja ylevän eettistä elämää, ja samalla taitavasti rakennettu kasvutarina, jossa vahvuuteensa sairastunut “hyvä” ihminen joutuu murtumaan ja kohtaamaan oman pimeän puolensa. Mutta vähän epäilyttävältä ja vastenmieliseltä on ruvennut tuntumaan se, miten runsaskätisesti Orbánin järjestelmä vanhenevaa kirjailijatarta juhlii ja palkitsee.

Anna Jókai on viime vuosina saanut lähes kaikki mahdolliset palkinnot, kunniamerkit ja tunnustukset. Hänen 80-vuotisjuhlissaan neljä vuotta sitten läsnä oli koko valtion johto, Fidesz-puolueen kerma ja kokonaista kahdeksan piispaa, kirjoitti Magyar Narancs -lehti varsin ilkeänsävyisessä jutussaan, otsikolla ”Anna Jókai fideszläisten taivaassa”. Kommenttiketjussa joku siteeraa kirjailija Géza Ottlikia: ”Kirjailija ei saa olla vallanpitäjien puolella. Ei edes silloin, kun se on hänen oma puolensa.”

”Voi hyvänen aika pojat, tämä on aivan liikaa!” Magyar Narancs -lehden julkaisemassa, Attila Kovácsin MTI-uutistoimistolle ottamassa kuvassa Anna Jókaille aplodeeraavat presidentti Áder, pääministeri Orbán ja parlamentin puhemies Kövér.

Ja nyt siis lopultakin se lupaamani pieni tosikertomus.

Olisi kovin murheellista, jos tämä jäisi puuttumaan kansallisesta kaskuaarteistostamme. (Seuraa silminnäkijän selonteko.)

Tämä tapahtui viime vuonna Göteborgin kirjamessuilla. Paneelikeskustelussa kysyttäessä, mikä Unkarin kirjallisuudessa on erityistä, maatamme edustava Anna Jókai ihastutti yleisöä seuraavalla ajatelmalla: Unkarin kieli on rikkaampi kuin muut kielet. Toisin kuin englannissa, unkarissa ei paikasta toiseen siirtymiseen ole vain yksi sana go – unkariksi me voimme kulkea, sujahtaa, tallustaa, lönkyttää, astella, maleksia (haladunk, süvítünk, ballagunk, poroszkálunk, lépkedünk, őgyelgünk)…

Syntyi hetken hiljaisuus, unkarilaiset osanottajat tuijottivat vaivaantuneina eteensä. Lopulta englanninkielinen tulkki rikkoi hiljaisuuden ja ryhtyi naama peruslukemilla kääntämään Anna Jókain sanoja:

–  …In Hungarian one proceeds, whooshes, trudges, ambles, treads, saunters…

Täytyy tunnustaa, että minun kävi tätä lukiessa lähinnä sääliksi vanhenevaa, kenties jo hieman höppänöityvää ihmistä. Anna Jókai kasvoi keskiluokkaisessa kaupunkilaisperheessä kotirouva-äitinsä helmoissa vailla mitään erityistä kansainvälistä kulttuurisuhinaa ja kävi koulunsa sodan aikaan ja heti sen jälkeen. Hänen sukupolvensa ei välttämättä saanut oppia englantia, joka sen ajan keskieurooppalaiselle sivistyneistölle oli paljon vähemmän olennainen kulttuurikieli kuin saksa ja ranska, ja lisäksi hänen kouluaikaansa osui vuoden 1948 murros, jolloin kouluissa kapitalistisen maailman rappiokielet vaihdettiin pakkovenäjään ilman että siihen olisi ollut käytettävissä pätevää opettajakuntaa. Mitä hänen päähänsä Ilona Zrínyi -tyttölyseon kielitunneilta sitten jäikin, reaalisosialistisen Unkarin arjessa kirjanpitäjänä ja sittemmin opettajana työskennellessään hän ei varmaan näitä taitoja paljon päässyt käyttämään.

On hyvin mahdollista, että Anna Jókai kuuluu siihen unkarilaisten enemmistöön, joka ei kykene keskustelemaan yhdelläkään vieraalla kielellä. Lisäksi unkarilaiset ovat kielitajun ja kielitietoisuuden suhteen monia muita heikommassa asemassa sikäli, että unkarilla ei ole yhtään läheistä sukukieltä. Unkarilaiset, toisin kuin esimerkiksi germaanisten, romaanisten, slaavilaisten tai itämerensuomalaisten kielten puhujat, eivät koskaan voi kokea sitä jännää tunnetta, että toinen kieli on melkein kuin oma ja sitä melkein ymmärtää mutta ei ihan. He eivät yleensä voi tietää, miltä tuntuu nauraa rysäpöksyvitseille tai oppia uusi kieli tuosta vain siten, että kielioppi on jo melkein valmiiksi hallinnassa ja sanatkin loksahtavat pikavauhtia paikoilleen, kunhan tajuaa muutamat systemaattiset äännevastaavuudet. He eivät ehkä välttämättä ymmärrä, miten mielivaltaisia ja epäselviä kielten väliset rajat voivat olla ja miten riskaabelia siksi on kielten eroista puhuminen.

Mihin nämä ihmiset sitten perustavat käsityksensä omasta äidinkielestään, miten he osaavat ajatella sen eroavan muista kielistä?  Pahimmassa tapauksessa he uskovat samaan kansallisromanttiseen tarustoon, jota varmaan jokseenkin kaikissa Euroopan maissa on kansalliskielen ympärille kehrätty: meidän kielemme on paitsi elimellinen osa historiaamme ja kulttuuriamme myös yhtä poikkeuksellisen hieno ja ihmeellinen kuin meidän historiamme ja kulttuurimmekin on. Tästä on vain pieni askel siihen, että kuvitellaan oman kielen olevan laadullisesti eri tasolla kuin toiset kielet (etenkin noiden typerien naapurikansojemme tai entisten ilkeiden sortajiemme kieli), uskotaan maailmassa olevan ”rikkaita” ja ”köyhiä”, ”kehittyneitä” ja ”primitiivisiä” tai ”vanhoja” ja ”nuoria” kieliä – ja meidän kielemme on tietenkin poikkeuksellisen rikas, kehittynyt ja ikivanha. Silloin on helppo uskoa, että oma rajoittunut kuva muista kielistä on täysi ja todellinen: jos minä en tunne englannista muita liikeverbejä kuin go, niin se voi ihan hyvin johtua siitä, että englannissa ei muita liikeverbejä ole.

Unkarin kieleen liittyvä kansallinen huuhaahymistely ei ole ainutlaatuista. Monessa muussakin Itä-Euroopan maassa Suomea myöten on vastaavanlaista harrastettu. Mielenkiintoista kuitenkin on, miten väkevänä huuhaata hipova tai huuhaan rajan ylittävä kielimytologia Unkarissa edelleenkin elää. Ja miten sitä elättävät toisaalta tavallista jyrkemmät kielimuurit ja vuosikymmenten ajan katastrofaalisen huonosti hoidettu koulujen kieltenopetus, toisaalta se naiivi nationalismi, jonka kulttuurisia rakennuspuita tuottavat Orbánin järjestelmän tarpeisiin myös Anna Jókain kaltaiset kirjailijat. Hups, ei todellakaan vältytty politiikalta tässäkään postauksessa.

 

Historiallisia lukemisia

”Suuri kuninkaamme Shubbiluliuma sanoi valtaistuimelle noustessaan: ‘Antakaa minulle aikaa kolmekymmentä vuotta, niin teen Khattien maasta mahtavimman valtakunnan, mitä maailma milloinkaan on nähnyt.’ Tämä aika on pian kulunut loppuun ja luulen maailman pian saavan tietää Khattien maasta enemmän kuin haluaisivatkaan tietää. (…) Mitä on sivistys?” hän kysyi ja kaatoi lisää viiniä maljaansa. ”Myös me osaamme lukea ja kirjoittaa ja keräämme numeroituja savitauluja arkistoomme. On vain ihmisystävällisyyttä, jos puhkaisemme silmät vangeilta, jotka joutuvat ikänsä pyörittämään myllynkiviä, sillä tämä työ on hyvin raskasta ja tuntuisi heistä vielä raskaammalta, jos he näkisivät taivaan ja maan ja lintujen lentävän taivaalla. Se herättäisi heissä vain turhia ajatuksia ja heidät surmattaisiin pakoyritysten tähden. Jos sotilaamme rajamaissa katkovat kädet muutamilta ja kiskovat päänahan toisten silmille, ei tämä tapahdu suinkaan julmuudesta, sillä itse olet nähnyt, että kodeissamme olemme vieraanvaraisia ja ystävällisiä, rakastamme lapsia ja pieniä eläimiä emmekä lyö vaimojamme. (…)”

Näin puhuu Mika Waltarin romaanissa Sinuhe, egyptiläinen heettiläisten (Waltarilla “khattien”) kuninkaan arkistonhoitaja, johon Sinuhe tutustuu kiertäessään maailmaa kreetalaisen tanssijattaren Minean kanssa. Heettiläisten valtakunta kuvataan romaanissa jonkinlaiseksi militarismin dystopiaksi. Maata hallitsee yksinvaltias soturikuningas, joka on paitsi ylipäällikkö myös ylimmäinen pappi ja ylimmäinen tuomari. Kaikki miehet ovat sotilaita ja naisten velvollisuus on synnyttää sotilaita vielä lisää, niin että aviorikoksista ei rangaista ja hedelmättömät avioliitot puretaan. Yhteiskunnassa vallitsee kuri ja järjestys, tavat ovat ankarat ja yhteydenpitoa ulkopuolisiin ja ulkomaalaisiin valvotaan tarkasti. Heettiläisten arvomaailmassa ylimpänä ovat valta, voima ja pelko, ja tulevaisuudessa siintelee kaikkien naapurikansojen valloittaminen ja orjuuttaminen. Kuulemastaan järkyttynyt Sinuhe pakenee maasta, jossa hänen kurkkuaan ”tukahduttaa kalmanhaju”:

Niin jätimme taaksemme Khattushashin peloittavat muurit, joiden takana väijyi tulevaisuuden maailma, ja ratsastimme aasien selässä ohi jyrisevien kivimyllyjen, joita pyörittivät sokaistut orjat, ja sivuutimme tien molemmin puolin seivästettyjen noitien ruumiit, sillä noitina surmattiin Khattushashissa kaikki ne, jotka opettivat oppeja, mitä valtio ei hyväksynyt, ja valtio hyväksyi vain yhden opin.

Ja miksi näitä mietin? Siksi, että tänään hyppäsi uutisvirtaani merkillinen juttu. Itävaltalainen Profil-lehti on saanut tietää, että Waltarin Sinuhe on oikeistopopulistipuolue FPÖ:n melkein-voittoisan presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempilukemista. Nettisivunsa human interest -osuudessa Hofer oli muiden henkilökohtaisten mieltymystensä ohella kertonut, että kirja, jonka hän ottaisi mukaansa autiolle saarelle, olisi juuri Sinuhe. Tämä saa Profilin toimittajan kysymään – tadaa! – Oliko Hoferin lempikirjailijalla natsisympatioita?

Siis hetkinen. Mitä ihmettä? Toimittaja Wolfgang Paterno on saanut selville, että Mika Waltari on jonkinlainen Suomen Karl May. (Tuota noin. Viihde- ja nuortenkirjailija Karl Mayta voisi Suomen kirjallisuudessa kenties ennemmin verrata Kyösti Vilkunaan, Simo Penttilään tai Aarno Karimoon.) Suosittu ja arvostettu kirjailija, jolta kuitenkin löytyy myös pimeä puoli. Suomen Berliinin-lähetystön verkkosivuilla kuulemma Outi Tuomi-Nikula kertoo Waltarin (yhtenä monista kirjailijoista) ihailleen Natsi-Saksaa. Toisen maailmansodan aikana Waltari työskenteli ”propagandistina valtiollisessa psykologisen sodankäynnin toimistossa”. Vuonna 1933 Waltari suomensi natsien marttyyriksi ”kanonisoidun” SA-miehen Horst Wesselin elämäkerran, ainakin kolme hänen romaaniaan julkaistiin saksannoksina Kolmannessa valtakunnassa, ja vuonna 1942 Waltari osallistui Weimarissa itsensä propagandaministeri Goebbelsin aloitteesta järjestettyyn kansainväliseen kirjailijakongressiin.

Sen verran huolella Paterno on kuitenkin työnsä tehnyt, että on haastatellut myös kahta oikeaa Waltari-asiantuntijaa. Panu Rajala torjuu natsisyytökset järkyttyneenä: Waltari ei ihaillut Natsi-Saksaa eikä natsien politiikkaa, ja vaikka hän matkustikin Saksassa ja kirjoitti sieltä juttuja, hän oli paljon enemmän innoissaan Pariisista ja Ranskasta. Andreas Ludden, Waltarin ja myös Sinuhen saksantaja puolestaan vakuuttaa, että Waltarin tuotannosta ei edes ennen vuotta 1945 löydy jälkeäkään natsisympatioista, antisemitismistä tai rasismista. Horst Wessel -suomennosta Waltari oli myöhemmin selitellyt sillä, ettei tuolloin vielä tiennyt natsi-ideologiasta juuri mitään. Ja varmaan käännössopimus oli jo allekirjoitettu ja nuori kirjailija rahan tarpeessa.

Tähän siis natsikohujuttu jämähtää. Paterno ei ole vaivautunut pyöräyttämään artikkelin loppuun minkäänlaista loppupäätelmää vaan jättää lukijan ihmettelemään, mistä tämä meteli oikein on nostettu ja onko täkyotsikolla mitään katetta.

Selväähän on, että jokseenkin koko Suomen älymystö toisen maailmansodan surkeaan loppuun saakka jossain mielessä ”ihaili” Saksaa, vaikka natsikomentoon jotkut suhtautuivatkin vähän sekavammin tuntein. Monet tuon ajan sivistyneistä ihmisistä, joille Saksa kerta kaikkiaan oli Euroopan johtava kulttuurivaltio ja sivistyksen kehto, joille saksan kieli oli tärkein kulttuurin ja tieteen kieli, eivät ehkä halunneet ajatella Hitleriä ja natseja kuin yhtenä, kenties vähän tavallista vastenmielisempänä mutta toivottavasti ohimenevänä vaiheena Saksan pitkässä poliittisessa historiassa. Ja jos piti valita ruton ja koleran välillä, niin Saksa kuitenkin – niin saattoi tuon ajan suomalainen helposti ajatella – edusti länttä ja Eurooppaa enemmän kuin Stalinin Neuvostoliitto. Kyllähän Suomesta jonkinasteisia natsien ihailijoita ja myötäilijöitä löytyi. Mutta porvarillinen liberaali ja yksilönvapauden ylistäjä, myös teologiaa ja kristinuskon kysymyksiä harrastanut Waltari tuskin tuohon joukkoon kuului.

Juttu kertoo enemmänkin siitä, millaisia kulttuurisympatioita Itävallan edistykselliset intellektuellit ovat valmiita Norbert Hoferilta ja ”perusitävaltalaisilta” odottamaan. Natsikorttia läiskitään pöytään koko ajan, eikä useinkaan aivan aiheetta. Tuorein somekohina pyörii Wienin FPÖ-nokkamiehen Johann Gudenusin ympärillä: LinkedIn-palvelun salasanavuodon yhteydessä oli paljastunut, että Gudenus oli valinnut salasanakseen heilheil. Presidenttiehdokas Hoferin kulttuurimieltymyksistä taas tiedossa on jo, että hänen suosikkitaidemaalarinsa on  Manfred ”Odin” Wiesinger, useiden äärioikeistolaisten ja heidän järjestöjensä suosima taiteilija. ”Odin” tunnetaan kansallissosialismin aikoja muistuttavasta antimodernista tyylistään, rasistisista pilapiirroksistaan ja tavastaan signeerata teoksensa ns. Odal-riimulla, joka natsien viljelemässä riimumystiikassa merkitsi ”kotiseutua, perintöä”.

Olisi tietenkin ollut paitsi mehevää myös aivan odotusten mukaista, jos Hoferin lempikirjailijakseen nimeämä eksoottinen tapaus olisi osoittautunut kunnon kaappinatsiksi. Valitettavasti näin ei käynyt. Sinuhe on Paternon mukaan ”hieman pölyistä mutta vankkaan tyyliin kirjoitettua kesälukemista vuodelta 1945”. Sen verran Paterno on kirjaa lehteillyt, että osaa siteerata pessimistisen resignoituneita pohdintoja siitä, miten mikään ei muutu eikä varsinkaan ihminen. Kummallista kuitenkin, miten häneltä on jäänyt huomaamatta se, minkä itse muistan tajuntaani taotun joskus herkkinä kouluvuosina.

”Kaikki historialliset romaanit kertovat siitä ajasta, jona ne on kirjoitettu”, sanoi historianopettajamme. Innokkaana historiallisten romaanien ahmijana olin tuolloin juuri lukenut Mirko Jelusichin romaanin Caesar, joka jostain syystä oli kotini kirjahyllyssä sodanaikaisena suomennoksena. Kirjoittaja on, kertoo takakansi, kroaatti mutta (onneksi) saanut täysin saksalaisen kasvatuksen, ja kirjan keskeisimpänä teemana on Johtajan yksinäisyys – miten jylhän yksin on koko elämänsä ajan se poikkeuksellinen ihminen, jonka kohtalo on määrännyt ohjailemaan tyhmän kansansa kohtaloita. Muistan vieläkin, miten nololta tuntui kun Caesar-romaanin aikalaissanoma humahti mielessäni selväksi.

Sinuhe puolestaan oli selvää pässinlihaa jo ensilukemalla. Perin keskenkasvuisenakin jo tajusin, että se kertoo toisen maailmansodan ja erinäisten aatteiden ja ihanteiden raunioilla seisovan eurooppalaisen ihmisen peruspessimismistä. Ja ”Khattien maa”, jonka yllä leijui sekä kuvaannollinen että todellinen kalmanhaju – minulle ei kolmetoistavuotiaanakaan ollut epäselvää, mitä tuhatvuotista valtakuntaa Waltari oli mahtanut ajatella. Sitä vastoin nyt mietin ankarasti, mitä Norbert Hofer on mahtanut saada irti Waltarin romaanista ja mikä – paitsi riittoisuus mahdollisena aution saaren lukuviihdykkeenä – häntä siinä oikein viehättää.

Kansallispäivän jälkipuintia

Elokuun 20:ntenä juhlivat molemmat suurimmat heimokansamme. Virolaiset muistelevat itsenäisyyden palauttamista ja niitä hurjia päiviä, kun Lennart Meri Tuglas-seuran tiloista Helsingistä käsin rakensi uuden Viron valtion yhteyksiä ulkomaailmaan. Unkarilaiset viettävät kansallispäiväänsä, Pyhän Tapanin päivää (joka etenkin sosialismin aikaan tunnettiin myös perustuslain sekä uuden leivän juhlana). Kuten tässä blogissa on ennenkin ollut esillä, juhlaan kuuluu pyhäinjäännöksen, väittämän mukaan pyhälle Tapani-kuninkaalle kuuluneen muumioituneen oikean käden kantaminen juhlakulkueessa keskikaupungilla. Historian harrastajat käyvät vuosittaista ideologiavääntöään siitä, oliko Tapani kristilliseen Eurooppaan liittyvän yhtenäisen, uppounkarilaisen kansakunta-yhteisön perustaja vai varhainen monikulttuurisuuden apostoli – hänen kirjoittamansa, tai hänen nimissään kirjoitetut ”Opastukset” prinssi Imrelle (Szent István intelmei) sisältävät myös kohdan, jonka mukaan ”valtakunta, jossa on vain yhdet tavat ja yksi kieli, on heikko ja horjuva”, ja siksi muukalaiset on otettava vastaan ja heitä suosittava, valtakunnan rikastamiseksi. Vähemmän hardcore-väelle tarjolla on aina ilotulitus, jota seuraamaan kansa pakkautuu Budapestin keskustassa Tonavan rantapenkereille.

Ja tietenkin kansallispäivän kunniaksi jaetaan valtion korkeimmat kunniamerkit. Tänä vuonna kunnon metakka on noussut Imre Kertészin, Unkarin ainoan Nobel-palkitun kirjailijan, palkitsemisesta. Siltä varalta, että joku ei muistaisi, kenestä on kysymys: Kertész nousi maineeseen suomeksikin ilmestyneellä, (osittain) omaelämäkerrallisella romaanillaan Kohtalottomuus (Sorstalanság), joka koruttomasti, kauhuilla mässäilemättä kertoo Auschwitzin kuolemanleirille joutuneen nuoren pojan tarinan. Vähäeleisesti ja saarnaamatta olemassaolon peruskysymyksiä ja pahan banaaliutta luotaava tarina voidaan tietenkin lukea monella tapaa, ja Unkarissa selvästikin monet lukivat sitä unkarilaisen antisemitismin linssin lävitse, moraalittomana, aatteettomana ja isänmaattomana tekstinä, josta puuttui se oikea unkarilaisuuden paatos. Kertészin Nobel-palkinto sai tietyt piirit Unkarissa älähtämään: kun vihdoinkin se Nobel meille tuli, miksi ei oikealle unkarilaiselle kirjailijalle? Kuten muuan kirjallisuudentutkijakollega pirullisesti huomautti: nyt olisi konservatiiveille kelvannut jopa Péter Esterházy, tuo hienon aatelissukunsa perinteitä ja muitakin perinteisiä arvoja rienaava käsittämätön postmodernisti, joka sentään ei ole juutalainen…

Kertész on jo vuosikausia asunut Saksassa ja siirtänyt sinne myös oman henkilökohtaisen arkistonsa. Hänen tiedetään suhtautuvan kriittisesti nykyiseen hallitukseen: pari vuotta sitten hän Le Mondelle antamassaan haastattelussa (unkarinnos täällä) vertasi pääministeri Viktor Orbánia Hamelnin pillipiipariin, joka on lumonnut kansan ja johdattaa sitä takaisin Kádárin aikaan, ellei peräti 30-luvulle. Vanha kirjailija kertoi ahdistuvansa Unkarin ilmapiiristä, jossa hänet on lokeroitu ”juutalaiseksi” (siis: ei-unkarilaiseksi) ja jossa ”järjellä ei enää ole kansalaisoikeuksia”. Siksipä oppositioviestimet perin juurin hämmentyivät kuullessaan, että Kertész olisi ottamassa vastaan Pyhän Tapanin kunniamerkin. Näitä Maria Teresian perustamia kunniamerkkejä jakoi 1930-luvulla valtionhoitaja Horthy muun muassa Göringille ja Ribbentropille, sodan jälkeen kunniamerkki lakkautettiin, mutta 2011 se perustettiin uudelleen, Unkarin valtion korkeimmaksi kunnianosoitukseksi, joka myönnetään erityisistä henkilökohtaisista ja kansainvälisistä ansioista. Vuonna 2013 Pyhän Tapanin ritarimerkin saivat olympiauimari Krisztina Egerszegi ja yhtenä ”euron isänä” tunnettu unkarilaissyntyinen belgialainen pankkimies Sándor Lámfalussy, tänä vuonna vuorossa olivat sitten kuuluisan kuution keksijä Ernő Rubik – sekä Nobel-kirjailija Kertész.

Pääministeri Orbán onnittelee kunniamerkin saajaa. ATV-uutissivuston kuva.

Kertész, joka ei ole vain pitkästi yli 80-vuotias vaan myös pahasti sairas mies – hän potee Parkinsonin tautia ja  parin vuoden takaisessa haastattelussaan sanoi joutuvansa jo etsimään sanoja – on elänyt viime vuodet eristyksissä julkisuudesta. Kunniamerkin johdosta hän ilmoitti, vaimonsa välityksellä, että ottaa kunniamerkin vastaan ”konsensuksen luomiseksi”. Oppositiofoorumeilla johtopäätös on ollut selvä: vanhaa ja sairasta miestä, joka ei  enää kenties täysin ymmärrä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, käytetään hyväksi. (Kenties vähän samantapainen juttu kuin pääministeri Orbánin ja Saksan entisen liittokanslerin Helmut Kohlin taannoinen tapaaminen, jonka yhteydessä Kohlin kerrotaan onnitelleen Orbánia tämän vaalivoiton johdosta. Kohl on myös hyvin sairas mies,  istuu halvaantuneena pyörätuolissaan ja pystyy kommunikoimaan vain vaimonsa avustuksella – jota Kohlin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet lapset ovat syyttäneet vanhan kanslerin hyväksikäyttämisestä.) Kun Unkarin holokaustin muistovuosi on muuten mennyt pipariksi, saksalaismiehityksen muistomerkistä noussut nolo skandaali ja juutalaisjärjestöt kieltäytyneet yhteistyöstä muistovuosihankkeissa, kansakunnan julkisivua pyyhitään nyt vanhalla nobelistilla.

Mutta samalla, kun hallitus palkitsee kuuluisan kirjailijan, sen on toisella kädellä annettava jotain niille piireille, jotka Nobel-palkinnosta saakka ovat pitäneet Kertésziä vain yhtenä ”holobisneksen” mannekiineista, niiden salaperäisten ja pahantahtoisten epä- ja ylikansallisten tahojen edustajana, jotka haluavat vain nöyryyttää unkarilaisia ja loppumattomiin kiristää näiltä vahingonkorvauksia ja anteeksipyyntöjä. Näille piireille Kertész ei ole ”unkarilainen” vaan ”unkarilaissyntyinen” kirjailija, ja usein hänestä puhutaan Imre Kertészinä, siis etu- ja sukunimi ulkomaalaisessa, ei unkarilaisessa järjestyksessä; näin Unkarissa usein tehdään sen osoittamiseksi, että unkarilaista nimeä kantava henkilö ei oikeasti ole unkarilainen. (Näin tekevät myös opposition edustajat ja hallituksen arvostelijat, joille entinen Hollywood-tuottaja ja nykyinen valtion filmikomissaari Andy (Andrew) Vajna ei vahingossakaan ole Vajna András.)

Siispä Unkarin valtion ansioristi myönnettiin kansallispäivän johdosta muiden muassa kirjallisuudentutkija Mihály Takarólle, joka 444.hu-sivuston mukaan on ”maamme muka-äärioikeistolaisen kirjallisuuden tärkeimpiä ideologeja”. Takaró, jonka poliittinen kanta lienee lähinnä Jobbikia, on kunnostautunut etenkin Horthyn Unkarin puolifasististen ja antisemitististen kirjailijoiden maineenpalauttajana. Hänen suosikkejaan ovat Albert Wass, järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarin oikeistopiirien jalustalle nostama transilvanialainen upseeri ja herrasmies,  kansallismielisten historiallisten romaanien kirjoittaja, joka sodan jälkeen (poissaolevana, Wass vietti pitkän elämänsä loppukymmenet Amerikassa) tuomittiin Romaniassa sotarikoksista kuolemaan, toinen transilvanialainen József Nyirő, Szálasin ”nuoliristiläisparlamentin” jäsen ja Goebbelsin avoin ihailija, sekä Cécile Tormay, 1920- ja 30-lukujen varhaisfasisti, joka vuoden 1918 neuvostotasavaltaa kuvaavassa päiväkirjaromaanissaan Bujdosó könyv sysää koko punaisen terrorin juutalaisten syyksi. (Tormay oli muuten aikansa kuuluisimpia (puoli)julkilesboja, mutta ilmeisesti reilun juutalaisvihan ansiosta myös Unkarin nykyinen homokammoinen äärioikeisto pystyy ummistamaan silmänsä sankarittarensa yksityiselämälle.) Takarón mielestä Imre Kertész ei tietenkään ole oikea unkarilainen, ja tämän hän on kohdeyleisönsä riemuksi tuonut julki useaan otteeseen.

Galamus-sivustolla Ágnes Huszár toteaa hyytävästi, että hallitus näköjään jakelee kunnianosoituksia sekä sinne että tänne, niin järjetöntä kuin onkin antaa virallista tunnustusta sekä tietynlaisille arvoille että näiden arvojen avoimelle kiistämiselle yhtaikaa. Tällainen sulle-mulle-periaate ei ole ”kohtuullisuutta” eikä ”tasapainoisuutta” vaan pelkästään kyynistä ja epäuskottavaa toimintaa. Niinpä niin, mutta pahoin pelkään tämän strategian silti toimivan, niin hyvinhän me ihmiset osaamme suodattaa uutiset ja ottaa vastaan vain itsellemme mieluiset asiat.