Walesin bardit peruskoulussa, eli miten kansansivistyksen kriisiä ei ainakaan korjata

16 helmikuun, 2020

Täytyy vielä palata viimekertaiseen aiheeseen, jota unkarilainen mediakuplani edelleenkin pullistelee, eli Unkarin uuteen Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan (NAT). Perjantaina Budapestissa ”Opettajien demokraattinen ammattijärjestö” osoitti mieltään ministeriön edessä, ja julkilausumia ovat antaneet lukuisat sekä opettajia että korkeakouluja ja tiedemaailmaa edustavat järjestöt ja laitokset, myös useiden tasokkaiden ja nimekkäiden koulujen koko opettajakunnat. Niissä puututaan eri suunnista niihin perusongelmiin, joita autoritaarinen ja alan asiantuntemuksesta piittaamaton poliittinen ohjailu aiheuttaa.

Esimerkiksi Unkarin maantieteilijöiden seuran lausunnon mukaan uusi NAT EU:n direktiivien vastaisesti ei mainitse opetuksen perustavoitteiden joukossa luonnontieteellisiä tietoja ja taitoja laisinkaan, ja samalla kun maantieteen tuntimäärät on vähennetty mahdottoman vähäisiksi, opetettavia sisältöjä on vähennetty suhteessa paljon vähemmän. Myös yrityselämän edustajat ovat protestoineet. Heidän mielestään luonnontieteiden opetuksen osalta NAT vaarantaa kansallisen kilpailukyvyn, se kun sisältää liikaa teoriaa ja ulkoa opeteltavaa tietoa mutta liian vähän käytännön taitoja ja valmiuksia, joita ”tulevaisuuden insinöörit” tarvitsisivat. Säveltäjä ja musiikin teorian opettaja Mónika Csató puolestaan toteaa, että vaikka musiikinopetuksen tuntimääriä on nostettu ja musiikki (tai ”laulu- ja musiikkikasvatus”, ének-zenei nevelés) selvästikin nähdään ”kansallisesti keskeisenä” painopistealueena, NAT kuitenkin merkitsee askelta taaksepäin. Musiikinopetuksen sisällöistä 75 % (!) on unkarilaisia kansanlauluja, taidemusiikin tuntemus jää lapsipuolen asemaan, uusin (Bartókia ja Kodályta uudempi) taidemusiikki täysin syrjään, puhumattakaan siitä viihdemusiikista, joka nykyajan lasten äänimaisemaa täyttää. Kuitenkin, jos lapsilta kysytään, mitä he musiikinopetukselta odottavat, monet vilpittömästi kertovat, että haluaisivat oppia tuntemaan erilaisia musiikin lajeja. Siitä puhumattakaan, mitä todellisuudessa tapahtuu Unkarin koulujen ulkomailla ah niin hypetetyssä musiikinopetuksessa. Näin Csató:

Sillä jos emme työnnä päätämme pensaaseen, näemme kyllä, mitä ”laulutuntien” nimellä kouluissa todellisuudessa tapahtuu: pois jääneiden matematiikantuntien korvaamista, sattuneesta syystä järjestettyjä luokanvalvojan palautetunteja, täysin hillitsemätöntä kännykän näpräämistä (että oppilaat edes olisivat hiljaa) – tai päinvastoin kansanlaulujen tekstien kuulustelemista ja aineiden kirjoittamista säveltäjien elämäkerroista. (…) NAT ei tue semmoista musiikkikasvatusta, joka laajentaisi oppilaiden näköpiiriä, vaan päinvastoin syventää kuiluja opettajan ja oppilaan, uuden ja vanhan musiikin, koulun ja arkielämän välillä.

Joka puolelta siis kuuluu samanlaista kritiikkiä: uudessa opetussuunnitelmassa puolueuskollisuus on jyrännyt asiantuntemuksen. Opetuksen sisällöt on – ilmeisesti joistakin naiivin poliittis-ideologisista syistä – haluttu lyödä lukkoon mahdollisimman yksityiskohtaisesti, antamatta opettajille ja kouluille mahdollisuutta itse harkita, millä tavalla kulloisenkin oppilasaineksen kanssa parhaiten päästäisiin koko koulutusjärjestelmän yleisiin päämääriin. (Ainakin äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yksityiskohtaiset – ja pitkät! – pakollisten luettavien ja opeteltavien kirjailijoiden ja teosten listat edustavat nykyajan Euroopassa varsin harvinaista linjaa. Esimerkiksi Suomessa opettajat saavat ymmärtääkseni päättää varsin vapaasti, mitä kirjallisuutta oppilailla luetetaan.) Pahinta ei ehkä ole edes se, että tämän yksityiskohtaisesti lueteltujen sisältöjen valinnan ovat päässeet tekemään asiantuntemukseltaan vähän kyseenalaiset mutta poliittisesti uskolliset ja ideologisesti sopivat henkilöt. Vaan se, että aatteellisessa käsiohjauksessa opetussuunnitelmaan on rakennettu täysin epärealistisia vaatimuksia. Leksikaalista tietoa – termien, käsitteiden, faktanippeleiden, vuosilukujen luettelemista ja ulkoa opettelemista – korostava opetussuunnitelma ei tunnu ottavan huomioon, että kirjallisen kulttuuripohjan yleisen rapautumisen keskellä jonkinlaisten 1900-luvun alkupuoliskon sivistysporvariston yleissivistysihanteiden paukuttaminen koko kansan lasten päihin (myös koulujakäymättömien, kenties kroonisessa työttömyydessä ja syväköyhyydessä elävien perheiden lasten) on toivoton haave.

Ja siksi halusin vielä nostaa esiin erään opettajan tosikertomuksen siitä, millaista on opettaa kansallisen kirjallisuuden klassikkoja nykyajan kuudesluokkalaisille, eikä edes kurjuudessa eläville köyhälistölapsille vaan hyvämaineisen budapestilaisen peruskoulun oppilaille. Opettaja – joka kertoo nyttemmin vaihtaneensa ammattia – oli muutama kuukausi sitten sijaisena pitämässä Unkarin kirjallisuuden tuntia, jonka aiheena oli János Aranyn (1817–1882) ”Walesin bardit”. Balladi kertoo Englannin Edvard I:n vierailusta vasta valloitetussa Walesissa vuonna 1277 ja laulajista, jotka tarun mukaan eivät suostuneet ylistämään uutta valtiasta vaan mieluummin kuolivat polttoroviolla. Siinä on nähty viittauksia Itävallan Frans Joosefin Unkarin-vierailuun vuonna 1857. (Amatöörimäisen pikasuomennoksen runosta löydätte alempaa.)

Kertoja oli jo valmiiksi kauhuissaan tehtävänsä mahdottomuudesta: opettaa 45 minuutissa kaksitoistavuotiaille lapsille runo, joka on lukiolaisillekin vaikeaa purtavaa ja jossa on semmoisia 1800-luvun runokielen sanoja ja ilmauksia, joita eivät kaikki nykyaikuisetkaan ymmärrä. Kaiken lisäksi tunti – sinä päivänä jo viides – oli pakko aloittaa karjumalla uupuneina ja hysteerisinä riehuvat lapset hiljaisiksi, mihin uuden sijaisen uutuusarvon huomioon ottaenkin kului tunnista ensimmäiset 7–8 minuuttia. Kun lopulta päästiin käsiksi runoon, jo sen otsikko osoittautui kaikille käsittämättömäksi: ensin oli näytettävä kartalta Wales ja selitettävä, että bárd ei tässä tarkoita ’lihakirvestä’ (tämä samanlainen sana käynnisti luokassa innokkaan ns. keskustelun kauhufilmien moottorisahamurhaajista). Näin oli vihdoin selvitetty runon otsikko, jolloin tunnista oli kulunut jo kolmasosa.

Pitkän runon lukemiseen ja käsittämättömien sanojen selvittämiseen oppilaille kului seuraava kymmenminuuttinen. Senkään jälkeen yksikään lapsista ei tunnustanut ymmärtävänsä, mistä koko runossa on kysymys. Tuntisuunnitelman mukaan runo olisi pitänyt nyt lukea uudestaan analysoiden sen rakennetta ja esimerkiksi puhujan vaihdoksia – missä puhuu kuningas, missä kertoja, missä bardi jne. – mutta ymmärtäen, että näiden koulupäivän uuvuttamien lasten kanssa tämä yritys ei veisi mihinkään, opettaja päätti tarttua runon keskeiseen moraaliseen kysymykseen ja istuutui lasten keskelle pulpetin reunalle keskustelemaan. Mitä tarkoittaa, että ihminen on valmis kuolemaan jonkin asian puolesta, ja voisivatko lapset ajatella, että jokin asia olisi heille itselleen yhtä tärkeä kuin Walesin bardeille vapaus?

Kiitävän hetken ajan lapset hiljentyivät vakavasti miettimään asiaa. Ei, kukaan ei keksinyt mitään semmoista, minkä puolesta voisi oikeasti kuolla. Näin oli tunnista jäljellä enää pari minuuttia, eikä opettaja ehtinyt muuta kuin antaa kotitehtäväksi puolen sivun mittaisen tekstin: mistä tämä runo kertoo? Kotitehtäviä tarkistaessa sitten ilmeni, että lapset kirjoittivat siitä, miten Edvard-kuningas ratsastaa hevosella ja miten linnassa syödään ja juodaan, mutta runon varsinainen tarina – Walesin bardit surmattiin roviolla, mutta heidän laulunsa jää soimaan valloittajakuninkaan korviin – ei ollut auennut yhdellekään oppilaista.

Voi toki sanoa, että minä olen p***a opettaja. Voi sanoa, että lapset ovat typeriä. Voi määrätä, että kahdentoista kouluvuoden aikana hyvän kirjallisuudenopettajan tulee opettaa lapsille 126 kirjailijaa. Tällä kaikella ei vain ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ei ole ollut ennenkään. Ei enää aikoihin. 

Kirjallisuuden ihanuus on mielestäni siinä, että löydämme siitä itsemme ja, kyllä, saamme valtavasti eväitä elämämme tielle. Mutta jos kaksitoistavuotiaiden kurkusta alas on järjettömällä vauhdilla tungettava heidän ikätasoonsa nähden ylivoimaisen vaikea balladi, jonka otsikkoakaan he eivät ymmärrä, silloin tuloksena on vain, että saamme heidät inhoamaan koko juttua. 

Niin kuin unkarilainen kollegani, jonka Facebook-syötteestä tämän opettajan kertomuksen löysin, toteaa: Tämä kirjoitus kertoo uudesta opetussuunnitelmasta enemmän kuin koko tähänastinen keskustelu- ja väittelymyllerrys.

***

Ja kun kerran vauhtiin pääsin, niin tässä tosiaankin János Aranyn runo ”Walesin bardit” sekä vuosi-pari sitten tekemäni pikasuomennos (tunnustan, en viitsinyt edes selvittää, onko runoa aiemmin suomennettu). Siihen inspiroi itse asiassa tämä Dániel Csordásin sarjakuvaversio, jota lämpimästi suosittelen kaikille.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Hadd látom, úgymond, mennyit ér
A velszi tartomány.

Van-e ott folyó és földje jó?
Legelőin fű kövér?
Használt-e a megöntözés:
A pártos honfivér?

S a nép, az istenadta nép,
Ha oly boldog-e rajt’
Mint akarom, s mint a barom,
Melyet igába hajt?

Felség! valóban koronád
Legszebb gyémántja Velsz:
Földet, folyót, legelni jót,
Hegy-völgyet benne lelsz.

S a nép, az istenadta nép
Oly boldog rajta, Sire!
Kunyhói mind hallgatva, mint
Megannyi puszta sir.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Körötte csend amerre ment,
És néma tartomány.

Montgomery a vár neve,
Hol aznap este szállt;
Montgomery, a vár ura,
Vendégli a királyt.

Vadat és halat, s mi jó falat
Szem-szájnak ingere,
Sürgő csoport, száz szolga hord,
Hogy nézni is tereh;

S mind, amiket e szép sziget
Ételt-italt terem;
S mind, ami bor pezsegve forr
Túl messzi tengeren.

Ti urak, ti urak! hát senkisem
Koccint értem pohárt?
Ti urak, ti urak!… ti velsz ebek!
Ne éljen Eduárd?

Vadat és halat, s mi az ég alatt
Szem-szájnak kellemes,
Azt látok én: de ördög itt
Belül minden nemes.

Ti urak, ti urak, hitvány ebek!
Ne éljen Eduárd?
Hol van, ki zengje tetteim –
Elő egy velszi bárd!

Egymásra néz a sok vitéz,
A vendég velsz urak;
Orcáikon, mint félelem,
Sápadt el a harag.

Szó bennszakad, hang fennakad,
Lehellet megszegik. –
Ajtó megől fehér galamb,
Ősz bárd emelkedik.

Itt van, király, ki tetteidet
Elzengi, mond az agg;
S fegyver csörög, haló hörög
Amint húrjába csap.

“Fegyver csörög, haló hörög,
A nap vértóba száll,
Vérszagra gyűl az éji vad:
Te tetted ezt, király!

Levágva népünk ezrei,
Halomba, mint kereszt,
Hogy sirva tallóz aki él:
Király, te tetted ezt!”

Máglyára! el! igen kemény –
Parancsol Eduárd –
Ha! lágyabb ének kell nekünk;
S belép egy ifju bárd.

“Ah! lágyan kél az esti szél
Milford-öböl felé;
Szüzek siralma, özvegyek
Panasza nyög belé.

Ne szülj rabot, te szűz! anya
Ne szoptass csecsemőt!…”
S int a király. S elérte még
A máglyára menőt.

De vakmerőn s hivatlanúl
Előáll harmadik;
Kobzán a dal magára vall,
Ez íge hallatik:

“Elhullt csatában a derék –
No halld meg Eduárd:
Neved ki diccsel ejtené,
Nem él oly velszi bárd.

Emléke sír a lanton még –
No halld meg Eduárd:
Átok fejedre minden dal,
Melyet zeng velszi bárd.”

Meglátom én! – S parancsot ád
Király rettenetest:
Máglyára, ki ellenszegűl,
Minden velsz énekest!

Szolgái szét száguldanak,
Ország-szerin, tova.
Montgomeryben így esett
A híres lakoma. –

S Edward király, angol király
Vágtat fakó lován;
Körötte ég földszint az ég:
A velszi tartomány.

Ötszáz, bizony, dalolva ment
Lángsírba velszi bárd:
De egy se birta mondani
Hogy: éljen Eduárd. –

Ha, ha! mi zúg?… mi éji dal
London utcáin ez?
Felköttetem a lord-majort,
Ha bosszant bármi nesz!

Áll néma csend; légy szárnya bent,
Se künn, nem hallatik:
“Fejére szól, ki szót emel!
Király nem alhatik.”

Ha, ha! elő síp, dob, zene!
Harsogjon harsona:
Fülembe zúgja átkait
A velszi lakoma…

De túl zenén, túl síp-dobon,
Riadó kürtön át:
Ötszáz énekli hangosan
A vértanúk dalát.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
Pian näen sen, mink’ arvoinen
on Walesin alusmaa.

Maa jokien ja laaksojen
kasvaako vehmaana,
kun kasteltu on laitumet
maan poikain hurmeella?

Ja kunnon kansa – tottahan,
kuin tahtonikin on,
käy joka mies kuin juhdan ies
ois kantaa huoleton?

Oi herra! Wales on kruununne
timantti loistava:
niin kelvokkaat on laidunmaat,
on vuorta, laaksoa.

Ja kunnon kansa, sehän on
onneensa tyytynyt!
Niin hiljaista kuin haudassa
sen kylissä on nyt.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
tien varsilla on hiljaista,
ja äänetön on maa.

Montgomery se linna on,
hän jonne yöksi jää.
Montgomery, sen isäntä,
saa häntä viihdyttää.

Maan, veden, metsän anteja
on kohta tarjolla,
ei äärtä näy, ja työstä käy
jo sitä katsella.

On valituinta herkkua
edessä kuninkaan,
ja viinikin helmeilevin
tarhoista kaukomaan.

Te herrat, hei! Mikä kielen vei?
Pikari kouraan vaan!
Te koirat, hei! Miks kukaan ei
juo maljaa kuninkaan?

Maan, veden, metsän anteja
on pöydät väärällään,
vaan näen sen: teist’ jokainen
on piru mielessään.

Vai ette, koirat, kiitä te!
Teoista kuninkaan
siis walesilainen laulaja
te tuokaa laulamaan!

Hämmentyen, hiljentyen
toisiinsa katsovat
pöydässä Walesin ruhtinaat,
raivosta kalpeat.

Kun herroista ei sanaa saa
suustansa yksikään,
ovelta nähdään nousevan
nyt bardin harmaapään.

Oi kuningas, sun teoistas
sankarilaulun teen!
Kuin miekan kalske soisi, kun
mies tarttuu soittimeen.

”Soi miekan kalske, aurinko
kun laskee verinen,
yön pedot verta vainuaa:
sä, kuningas, teit sen!

Tuhansin kaadoit kansaamme,
kuin teuraaksi sen veit,
elävät syyttää itkien:
Sä, kuningas, sen teit!”

Pois roviolle! Karkeaa!
on käsky Edwardin.
Nyt tuodaan nuorta laulajaa:
laulakoon lempeemmin.

”Ah! Iltatuuli lempeä
Milfordin lahdella
soi nyyhkytystä neitojen,
leskien itkua.

Äl’, äiti, lasta synnytä
orjaksi valtiaan!…”
Kuningas viittaa. Toinenkin
saa käydä kuolemaan.

Vaan kolmas Walesin bardeista
ei kaipaa kutsua,
hän yllättäin ja uhmapäin
käy esiin joukosta:

“Kaatuivat Cymrun uljaimmat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin yksikään
ei kiitä tekojas.

Laulumme heitä muistavat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin jokainen
kiroaa tekojas.”

Se nähdään! – on nyt armoton
kuninkaan komento:
Ne laulajat, jotk’ uhmaavat,
saa niellä rovio!

Ja kautta maan nyt kulkevat
kuninkaan lähetit.
Näin päättyivät Montgomeryn
kuuluisat kekkerit.

Englannin Edvard-kuningas
hevostaan kannustaa;
ylt’ympärillä liekkeihin
jää Walesin alusmaa.

Laulaen kulki kuolemaan
viissataa bardia,
vaan ylistänyt ainutkaan
ei Eduardia.

Haa! Mikä öinen laulu soi
nyt Lontoon kaduilla?
Lord-mayor hirteen vietäköön,
jos en saa nukkua!

Ei liikahtaa ees lehti saa,
niin hiljaa Lontoo on:
“Ken äännähtää, sen poikki pää!
On Edward uneton.”

Haa! pillit, torvet soimaan nyt
ja juhlarummutus:
Näet korvissain soi aina vain
tuo Walesin kirous…

Vaan läpi torven pauhinan
ja yli rumpujen
soi viidensadan marttyyrin
todistus viimeinen.


Opin sauna autuas aina

10 helmikuun, 2020

Pitkällisen väännön jälkeen Unkarissa on lyöty lukkoon ja saatettu julkisuuteen uusi koulujen virallinen perusopetussuunnitelma, Nemzeti Alaptanterv (kuten melkein kaikki muukin, tämäkin on tietysti nemzeti eli ‘kansallinen’) eli NAT – sopivasti myöhään perjantai-iltana 31. tammikuuta.

Opetussuunnitelman uudistuksesta on kiistelty, huhuttu ja väännetty kättä vuosikausia. Yhdessä vaiheessa uutta opetussuunnitelmaa laati työryhmä nimekkään psykologin, akateemikko Valéria Csépen johdolla. Tämä suunnitelma ilmeisesti torpattiin, kriittisessä mediassa kiertäneen tulkinnan mukaan riittämättömän ”kansallismielisyyden” vuoksi. Viime kuukausina julkisuudessa liikkui väitteitä siitäkin, että NATeja olisi valmisteltu kaksi rinnakkaista eikä asiasta vastaava ministeri, inhimillisten voimavarojen superministeriötä johtava lääkäri ja vaihtoehtoisen kansallismielisen historian harrastaja Miklós Kásler olisi enää oikein perillä tämän projektin kulusta. Index-sivuston ”Grafitember” tiivistää tapahtumat kuvasarjaan, jossa ministeri Káslerin puheilla seisovat Valéria Csépe ja pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás, kummallakin oma NAT-versionsa edessään. Gulyás huomauttaa Káslerille, että ”tuossa toisessa suunnitelmassa on mukana myös Darwin… no comment!” Kun Csépe yrittää puolustella, että ”myös Darwin oli Jumalan pikku karitsa”, Gulyás kehottaa katsomaan, minkä kokoisena Albert Wass Csépen opetussuunnitelmassa esitetään (hänen oman NAT-versionsa välistä kurkisteleva Wass on paljon isompi ja sotilaallisempi).

ikermostohak

Lopputulos on viimeisen kuvan mukaan ministeri Káslerin ärjähdys: ”Nyt riittää! Teippaatte ne yhteen, suitsutatte kunnolla joka puolelta, ja pistätte menemään! Se on nyt tämä, ja sillä siisti!”

Itse asiassa lopulliseen ”teipattuun” versioon ei ilmeisesti Valéria Csépen reformisuunnitelmista päässyt mukaan paljoakaan: uusi NAT ei ole perusteellisesti uudistettu vaan aiemman opetussuunnitelman korjailtu versio. HVG:n toimittaja toki löytää uudesta NAT:sta positiivisiakin piirteitä: johdannossa kuvaillut pedagogiset periaatteet ovat ajanmukaiset ja oppijakeskeiset, ja koululaisten pitkään paljoksuttua työtaakkaa on todellakin pyritty vähentämään laskemalla pakollisia tuntimääriä (esimerkiksi ensimmäisen kolmen kouluvuoden aikana viikkotunteja oli tähänastisessa opetussuunnitelmassa 27–30, nyt vain 24). Uutena oppiaineena mukaan tulevat ”digitaalinen kulttuuri” sekä 1.–7.-luokkalaisille opetettava ”tekniikka ja suunnittelu”, jossa käden taitojen ja luovuuden on tarkoitus kohdata teknisen ongelmanratkaisukyvyn kehittäminen.

Mutta oman uutisvirtani NAT-juttuja on kuitenkin leimannut ankara kritiikki. Ongelmien alkujuuri on taas kerran se, että politiikka on jyrännyt asiantuntemuksen. Opetussuunnitelman lopullista versiota on ”teipattu” kasaan hätäisesti ja salaa, ilman kunnon keskustelua asiantuntijoiden ja asianosaisten kesken. Edes aiempaa, vuoden 2012 NAT:ia, sen toimivuutta ja toteutumista ei ole kunnolla asiantuntijoiden toimesta arvioitu – millaisilla perusteilla sitten on voitu lähteä tekemään uutta? Useiden julkisten protestien lisäksi verkosta löytyy uuden NAT:n vastainen joukkovetoomus, jonka tätä kirjoittaessani on allekirjoittanut yli 12 000 ihmistä.

Eri oppositiopuolueiden edustajat ovat tänä aamuna jättäneet parlamentille aloitteen, jossa esitetään laillisuudeltaan kyseenalaisen NAT 2020:n vetämistä takaisin ja uuden perusopetussuunnitelman valmistelun aloittamista. Allekirjoittajat tiivistävät NAT:n ongelmakohdat näin:

NAT 2020:n valmistelua ei suoritettu yhteistyössä alan edustajien kanssa vaan ”maan alla”;

tämä NAT ei ole ”kansallinen”, sillä se sulkee ulos kaksi kolmasosaa oppilaista: se ei koske ammattikouluja ja soveltuu teknikumeihin (”ammattilukioihin”) vain osittain;

tämä NAT ei ole ”perusopetussuunnitelma”, sillä siinä yksityiskohtaisesti säädetty oppiaines täyttää ja ylittääkin käytettävissä olevat tuntikehykset;

se ei lievennä oppilaiden työtaakkaa, sillä tuntimäärät eivät ole paljoakaan vähenneet mutta sisältöjen määrät joillakin aloilla merkittävästi lisääntyneet;

tiukka säätely ja sisältöjen yksityiskohtainen kuvailu tekee mahdottomaksi opetuksen sopeuttamisen paikallisiin ja erilaisten oppijoiden vaatimuksiin ja ehkäisee siten eriarvoisuuden korjaamista;

isänmaallisilla fraaseilla mahtaileminen ei edistä isänmaallisuutta; tekstistä ilmenee paremminkin, että oppilaista on tarkoitus kasvattaa alamaisia;

jos johdanto-osassa näkyykin pedagogisesti ajanmukaisia periaatteita ja päämääriä, suunnitelman yksityiskohdat ovat usein ristiriidassa niiden kanssa;

opetussuunnitelman käyttöön ottamiseen on aivan liian vähän aikaa: oppikirjoja ei ehditä tilata saati kirjoittaa ja julkaista, opettajia valmentaa tai paikallisia opetussuunnitelmia muotoilla.

Ehkä eniten omassa uutiskuplassani ovat olleet esillä uuden NAT:n aatteelliset painotukset. Albert Wass tuli jo mainituksi, lisäksi uuden NAT:n äidinkielen ja kirjallisuuden opetusohjelmaan on sisällytetty tässäkin blogissa jo esillä ollut toinen pahasti sodanaikaisissa natsimeiningeissä kompromettoitunut transilvanialaiskirjailija József Nyirő, samoin kuin kriitikkojen viihteelliseksi nyrpistelemä mutta kansan käsissä kulunut ja ennen kaikkea aatteellisesti sopiva Ferenc Herczeg. (Somessa pyörii jo opettajien kampanja ”En opeta natsikirjailijan tuotantoa!”) Ylipäätään kirjallisuuden opetuksen yhteydessä opetettavat kirjailijat on lueteltu tarkkaan – lähes kaikki ovat 1800-luvun tai 1900-luvun alkupuolen klassikkoja, myös vanhempaa unkarilaista ja etenkin maailmankirjallisuutta (Raamatusta, Shakespearesta ja Molièresta Agatha Christieen) on mukana, nykyään vaikuttavista kirjailijoista ei ainuttakaan – ja ”pakollisena lukemistona” luetellaan jo kahdeksan ensimmäisen kouluvuoden ajalle kymmenkunta näitä klassikoita. Onko tosiaankin opetuksen sisällöt määriteltävä näin yksityiskohtaisesti?

Väkisinkin tässä ihmettelee, miten paljon aikaa äidinkielen ja tekstitaitojen opettamiseen jää, jos jo esiteininä on luettava koulussa pitkiä kansallisromanttisia runoelmia vaikealla 1800-luvun kielellä (sekä esimerkiksi Shakespearen Kesäyön unelma) ja lisäksi painettava mieleen (memoriter) katkelmia kymmenien kirjailijoiden tuotannosta. Sinänsä minusta on kaunis ja jalo ajatus, että lapset pannaan lukemaan ja tutustumaan myös kansallisen sekä maailmankirjallisuuden kaanoniin. On vain vaikea uskoa, että autoritaarisella paukuttamisella ja ulkoaopettelulla kenestäkään tehdään kirjallisuuden harrastajaa ja erilaisten tekstien ymmärtäjää. Uuden opetusohjelman näkemyksiä kielitiedon ja kielitaitojen opettamisesta (”oppilaan on ymmärrettävä, että kieli muuttuu ja että hän on vastuussa siitä”) en edes uskalla lähteä tarkemmin kaivelemaan. Nyest.hu-sivustolla István Jánk päätyy toteamaan, että äidinkielen opetuksen osalta NAT on kauttaaltaan asiantuntemattomuuden kyllästämä ja tulee tuottamaan arvaamattomat vahingot.

Kuitenkin koko tämä NAT-hulabaloo on vain oire vielä pahemmasta vinoumasta. Ei vain Unkarissa vaan koko Sentroopassa koulu on maailman sivu ollut enemmän sosiaalistaja, yhteiskunnan rakenteiden ylläpitäjä kuin koko kansan sivistäjä tai kansallisen ylpeyden aihe. Tämän takia myös opettajan ammatti on huonosti arvostettu ja heikosti palkattu, ja opettajakoulutukseen valikoituvat yleisen käsityksen mukaan ne, jotka eivät muuhun kelpaa. Jos tämä on ongelma myös rikkaassa Saksassa ja Itävallassa, niin Unkarissa tilanne on vielä paljon pahempi, kun reaalisosialismin vuosikymmenet ovat tuhonneet arvokkaita perinteitä eikä järjestelmä ole sen jäljiltä koskaan päässyt taloudellisesti jaloilleen. Koulujen resursointi on surkeaa, hallinto korruption rämettämä, opettajien palkat epätoivoisen kehnot ja pätevistä opettajista huutava pula (yhden arkielämän tositarinan olen suomentanut tänne).

Erilaisten protestikampanjojen keskeltä nostaisin siis esiin HVG:n artikkelin loppuponnen:

Miklós Káslerin mukaan päämääränä on, että ”perinteisiä eurooppalaisia arvoja ja modernia opetusta yhdistävästä unkarilaisesta opetus- ja koulutusjärjestelmästä valmistuvat nuoret olisivat vuonna 2030 maailman huipputasoa”. Hieno päämäärä, mutta siihen ei paljoa vaikuta ajanmukaisinkaan opetussuunnitelma. Kasvatustieteilijät ja kansainväliset tutkimukset vakuuttavat, että koulujärjestelmän laatu ja tehokkuus ei riipu säädetyistä oppimateriaaleista (siis opetussuunnitelmista) vaan muun muassa hyvistä opettajista, opettajien autonomiasta ja arvostuksesta. Sillä, onko kirjallisuuden opetussisältöihin määrätty kuuluvaksi Albert Wass tai Agatha Christie, ei tältä kannalta ole mitään väliä.

PS: kaiken lisäksi kovalla kiireellä pannaan uusiksi myös ammattikoulutus. Pääperiaatteena uudessa järjestelmässä on ainakin Mérce-sivuston analyysin mukaan ammatti- ja yleissivistävän koulutuksen entistä selkeämpi ja varhaisempi erottaminen toisistaan. Ammattikoulutushan on tärkeää, tämän on Unkarin nykyinen hallitus jo selvästi linjannut: ”työperustainen yhteiskunta” ei tarvitse hyödyttömiä, ylikoulutettuja vetelehtijöitä ja valittajia vaan reipasta sinikaulus- ja haalariväkeä saksalaisten autotehtaisiin. (Valitettavasti vain vanhemmat edelleenkin ovat mieluummin lähettämässä lapsiaan yleissivistäviin lukioihin.) Uuden järjestelmän pitäisi käynnistyä heti syksystä, mutta toistaiseksi siitä on hyvin vähän tietoa saatavilla. Asianosaiset nuoret ja heidän vanhempansa ovat lievästi sanoen hermostuneita, ja syystä.