Käsien pesua

heinäkuu 17, 2018

Heinäkuun alussa tuli kuluneeksi kaksisataa vuotta Ignaz (unkarilaisittain: Ignác) Semmelweisin, eurooppalaisen lääketieteen historian merkkimiehen syntymästä. Semmelweis syntyi vuonna 1818 nykyisen Budapestin alueella varakkaan liikemiehen poikana. Isä Josef/József Semmelweis oli muuttanut nykyisen Itävallan Burgenlandista, silloin vielä Unkarin kuningaskuntaan kuuluneesta Eisenstadtin/Kismartonin kaupungista Budaan ja avannut siellä menestyvän elintarvike- ja päivittäistavaraliikkeen, äiti Therese/Teréz oli unkarinsaksalaisen vaunusepän tytär, ja perheen kieli oli ilmeisestikin saksa. Ignaz-poika lähti Wieniin suorittamaan säädynmukaisia juristinopintoja, mutta vaihtoi sitten jostain syystä lääketieteeseen ja valmistui lääkäriksi vuonna 1844, minkä jälkeen hän erikoistui synnytysoppiin.

Tästä alkaa kuuluisa tarina. Semmelweis työskenteli 1840-luvulla assistenttina Wienin Allgemeines Krankenhausissa (jonka entisissä rakennuksissa nykyään toimii Wienin yliopistocampus). Wienissä kuten muissakin Euroopan suurkaupungeissa köyhien työläisnaisten, palvelijattarien ja prostituoitujen synnyttämät aviottomat lapset olivat melkoinen sosiaalinen ongelma, ja lapsenmurhien ynnä muiden hirveyksien torjumiseksi sairaalan synnytysklinikalle pääsivät köyhät äidit ilmaiseksi, kunhan suostuivat samalla toimimaan tulevien lääkärien ja kätilöiden oppimateriaalina. (Parempien perheiden naiset tietenkin synnyttivät kotona, kätilön ja tarvittaessa perhelääkärin avustuksella.) Allgemeines Krankenhausissa toimi kaksi tällaista klinikkaa, toinen lääkärien, toinen kätilöiden koulutusta varten. Semmelweis pani merkille, että jostain syystä synnyttäjien kuolleisuus pelättyyn lapsivuodekuumeeseen oli lääkärien klinikalla paljon korkeampi kuin kätilöiden puolella. Itse asiassa tämä oli naisten keskuudessa yleisessä tiedossa, ja synnyttäjät saattoivat jopa polvillaan anella, ettei heitä otettaisi lääkärien klinikalle.

Tutkittuaan tilastoja ja yritettyään selvittää mahdollisia syitä Semmelweis sai ratkaisevan oivalluksen sen jälkeen, kun hänen kollegansa oli ruumiinavauksen yhteydessä saanut vahingossa haavan leikkausveitsestä ja kuollut verenmyrkytykseen. Mikrobien osuutta tautien syntyyn ja leviämiseen ei tuolloin vielä kunnolla tunnettu, mutta Semmelweis päätteli, että lääketieteen opiskelijat, jotka saattoivat tulla ruumiinavauksesta suoraan synnytykseen pesemättä välillä käsiään, kantoivat käsissään jonkinlaisia ruumishiukkasia, jotka sitten aiheuttivat synnyttäjän sairastumisen. Semmelweis pani kandit pesemään kätensä klooriliuoksella, ja lapsivuodekuumetapaukset vähenivät heti dramaattisesti.

Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin koululääketieteen valtavirta hyväksyi ”antiseptiikan isän” ja ”äitien pelastajan” ajatukset. Asiaa ei helpottanut sekään, että Semmelweis oli hankala ja äkkiväärä persoona, joka onnistui riitaantumaan monien vaikutusvaltaisten herrojen kanssa sekä Wienissä että sittemmin Budapestissa. Lopulta hänen mielenterveytensä alkoi horjua, ja hän kuoli mielisairaalassa Wienissä vain 47-vuotiaana. Semmelweisin kuolemasta liikkuu monenlaisia teorioita ja huhuja, mutta välitön kuolinsyy (kohtalon ivaa!) oli kuolioon menneen haavan aiheuttama verenmyrkytys; haavan hän oli saattanut saada, kun häntä turhan kovakouraisesti pantiin pakkopaitaan.

Kuolemansa jälkeen Semmelweis on nostettu Unkarissa kansakunnan kaapin päälle yhtenä Unkarin tieteen suurista nimistä. Hänen mukaansa on nimetty sairaaloita ja kokonainen lääketieteellinen yliopisto, ja hädin tuskin päästiin juhlistamasta vuotta 2015 Semmelweisin kuoleman 150-vuotismuiston merkeissä, kun Unkarin hallitus jo julisti tämän kuluvan vuoden Semmelweisin juhlavuodeksi. Budapestin Semmelweis-yliopiston sivuilta löytyy linkkejä moninaisiin tapahtumiin: on patsasta, muistomitalia, postimerkkiä ja näyttelyä, jo viime syksynä Budapestin Kansallisteatterissa esitettiin norjalaisen Jens Bjørneboen vuonna 1958 kirjoittama Semmelweis-aiheinen näytelmä, ja tänä kesänä on vuorossa amerikkalaisen Ray Lustigin säveltämä Semmelweis-ooppera.

Mutta samaan aikaan kun antiseptiikan ja sairaalahygienian isän muistoa näin kunnioitetaan, Unkarissa nousevat yhä enemmän tapetille terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat, etenkin hygieenis-tekniset puutteet ja näistä aiheutuvat sairaalainfektiot. Tammikuussa julkistettu Euroopan terveydenhuollon kuluttajaindeksi (EHCI 2017) osoitti, että Unkari on Euroopan maista häntäpäässä, jäljessään vain Liettua, Kreikka, Romania, Bulgaria ja Kypros. (Listaa johtaa Hollanti, jäljessään Sveitsi, Tanska, Norja, Luxemburg ja kuudentena Suomi.) Oppositiomedian riemuksi tämä julkistus osui samaan aikaan, kun hallituksen edustaja, valtiosihteeri Rétvári oli juuri ehtinyt kehua Unkarin terveydenhuoltojärjestelmän viimeaikaista kehitystä.

EHCI-indeksi perustui lukuisiin indikaattoreihin kuudella eri alueella: potilaiden oikeusturva, hoidon saatavuus, hoidon tuloksellisuus, terveydenhuollon rahoitus, sairauksien ehkäisy sekä lääkkeiden saatavuus. Näistä (esimerkiksi Napi.hu:n tiivistelmän mukaan) Unkari sai pyyhkeitä lähes jokaisessa. Eurooppalaisessa vertailussa erityisen kehnoja noteerauksia saivat potilasjärjestöjen heikko osallistaminen päätöksentekoon, syöpähoitojen ja CT-kuvausten pitkät jonotusajat, syöpä- ja sydäntautikuolleisuus, sairaalainfektioiden (!) ja aborttien runsaus, heikko julkinen rahoitus, ns. kiitollisuusrahakäytäntö (lääkärien ja hoitajien lahjominen) sekä keisarileikkausten suuri osuus. Eurooppalaisen tason alapuolelle jäävät Unkarissa myös alkoholin aiheuttamien sekä verenpainetautien ehkäisy, ja lääkehuollon alalla kuudesta indikaattorista eurooppalaiset vaatimukset täyttää vain antibioottien saatavuus.

EHCI-indeksin ohella HVG-lehti puolestaan esittelee jutussaan myös Euroopan komission hieman varhemmin julkaisemia EU-maiden terveysprofiileja. Sielläkin kertomus on koruton. Unkarin valtion terveydenhuoltobudjetti henkeä kohti on noin puolet Euroopan keskitasosta (Suomessa se on hivenen Euroopan keskiarvon yläpuolella), ja potilaiden omasta taskustaan maksamat kulut suhteellisen korkeat, myös tuon edellä mainitun kiitollisuusrahakäytännön johdosta. Koska suhteellisen suuri osa väestöstä on hyvin köyhää, on myös paljon niitä, joilla terveyden- ja sairaanhoitokuluihin uppoaa jopa yli 40% talouden tuloista, ja eriarvoisuus rikkaampien ja köyhempien välillä on huutava myös terveydenhuollossa.

Kehnoon rahoituspohjaan yhdistyvät ”tuottavuuden” ongelmat: kuolleisuus ja sairastavuus ovat korkealla siitä huolimatta, että Unkarissa maataan sairaalassa enemmän kuin muualla, keskimäärin 9,5 vuorokautta potilasta kohti. Terveydenhuolto on edelleen kovin sairaalakeskeistä, ja Euroopan komission raportissa arvostellaan myös vuoden 2011 reformia, viralliselta nimeltään ”Semmelweis-suunnitelma” (!). Tarkoituksena oli parantaa perusterveydenhuoltoa tehostamalla organisaatiota, luomalla monialaisia vastaanottopoliklinikoita sekä yhtenäistämällä kroonisten sairauksien hoidon hallintoa. Reformin keskiöön päätyi kuitenkin sairaaloiden valtiollistaminen, ja perusterveydenhuollon kehittäminen jäi sivuseikaksi.

Edelleen: koko terveydenhuoltosektoria heikentää tässäkin blogissa monesti mainittu lääkärien ja sairaanhoitajien massiivinen maastamuutto (tai siirtyminen yksityisen sektorin ja maksukykyisten asiakkaiden palvelukseen). Perusterveydenhuollon kivijalkana toimivat Unkarissa sentrooppalaiseen tapaan perhelääkärien pienet yksityispraktiikat, ja perhelääkärikunnasta puolestaan monet ovat joko lähteneet maasta tai vanhenemassa käsiin. Vuoden 2015 tilastojen mukaan perhelääkäreistä lähes puolet oli yli 60-vuotiaita. Lääkärien lisäksi myös alipalkatut ja ylirasitetut sairaanhoitajat pakenevat systeemistä, paitsi ulkomaille myös muihin töihin. Vuosi sitten oli otsikoissa erään budapestilaisen sairaalan tapaus: kokonainen osasto jouduttiin sulkemaan, koska lähistöllä oli avattu uusi IKEA, josta monet hoitajat löysivät paremmin palkatun ja mukavamman työpaikan.

Ja lopuksi hyytävin päätelmä, valtion terveydenhuoltohallinnon omasta selonteosta vuodelta 2017: Unkarissa vuonna 2014 sattuneista kuolemantapauksista 14 % olisi voitu välttää ajoissa annetulla lääkärinavulla, 12 % tehokkaammalla hoidolla. Toisin sanoen: yli neljäsosa kaikista vuonna 2014 kuolleista unkarilaisista, yhteensä yli 32 000 ihmistä, Szekszárdin kaupungin kokoinen väestömäärä, voisi yhä elää, jos magneettikuvaan, leikkaukseen, liuotus- tai sädehoitoon olisi päässyt kohtuullisessa ajassa, jos diagnoosi olisi saatu ajallaan, jos saatavilla olisi ollut ajoissa oikeanlaisia lääkkeitä tai toimivat laitteet, tai jos sairaalan hygienia ei olisi pettänyt. (Tuoreimpien, vuoden 2016 tietojen mukaan Unkarin sairaaloista raportoitiin 4830 sairaalainfektiotapausta, niiden määrä on vuosi vuodelta lisääntynyt.) HVG:n kirjoituksessa muistutetaan myös, että samainen noin 30 000 hengen lukumäärä on mainittu myös – toistaiseksi varsin vaatimattomalla menestyksellä pyöritettyjen – syntyvyydenlisäämiskampanjojen tavoitteena.

mosskezet.jpeg

Ratkaisu on myös sinun käsissäsi: Ehkäiskäämme yhdessä sairaanhoitoon liittyvät infektiot. Käsien pesu voi pelastaa ihmishenkiä! (SEMMELWEIS-JUHLAVUOSI 2018)

Semmelweis-juhlavuoteen liittyvä julistekampanja, jossa vastuu infektioiden ehkäisemisestä työnnetään kunkin käsienpesijän niskoille, saikin äskettäin WMN.hu-sivustolle kirjoittavan Gábor Doffekin kipinöivän raivon valtaan. Käsienpesusta muistuttelu on paitsi kyynistä myös toivotonta niissä monissa sairaaloissa, joiden vessoissa ei ole saippuaa saati käsidesiä, ei pyyhkeitä, joskus ei edes toimivaa vesihanaa tai ehjää pesuallasta. Ja kun tällaisissa oloissa sitten ruvetaan hymistellen juhlimaan Semmelweis-teemavuotta, se on – tykittää Doffek – kuin ”tosi rakkaus odottaa” -kampanjan juhlalliset avajaiset järjestettäisiin bordellissa.

Mainokset

Meill’ on metsässä rasistipiiri

heinäkuu 11, 2018

Tänään putosi uutisvirtaani aikamoinen pökäle.

168 óra -lehden toimittaja postasi Facebookiin linkin juttuun, jota toimittaessaan hän kuulemma oli järkyttynyt pahemmin kuin pitkään aikaan. Jutun aiheena on Unkarin Partioliiton (Magyar Cserkészszövetségmerkillinen toiminta romaninuorten suhteen.

Köyhässä Koillis-Unkarissa Borsodin maakunnassa on kymmenisen vuotta toiminut koulu, jonka päämääränä on auttaa syrjäytymisvaarassa olevia, etenkin romanitaustaisia nuoria ylioppilastutkintoon ja mahdollisuuksien mukaan myös korkeampaan koulutukseen johtavalle polulle. Koulun taustana on intialaisen kastittoman ihmisoikeustaistelijan B. R. Ambedkarin (1891–1956) perustama liike, joka ammentaa myös buddhalaisuuden arvoista. Tämä liike levisi vuosituhannen vaihteessa Unkariin, missä jotkut romaniaktivistit näkivät selvän yhtäläisyyden Intian kastittomien ja oman asemansa välillä. Muutamia satoja Unkarin romaneja on Ambedkarin inspiroimana kääntynyt buddhalaisuuteen; ambedkarilaisten buddhalaisyhteisö rekisteröitiin virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi Unkarissa vuonna 2007, mutta vuoden 2011 kiistelty uusi kirkkolaki, jota on arvosteltu pienten uskonyhteisöjen ja vapaiden suuntien syrjimisestä vanhojen kirkkokuntien kustannuksella, riisti siltä jälleen virallisen aseman.

Sajókaza-nimisellä paikkakunnalla toimivan ambedkarilaisten oppikoulun johtaja Tibor Derdák kertoi 168 óra -lehdelle, että heidän koulunsa keskeisiä tavoitteita on auttaa nuoria verkostoitumaan myös oman sosiaalisen taustansa ulkopuolelle: monet koulun oppilaista ovat viettäneet lapsuutensa romanikylässä tai -ghetossa ja käyneet ”segregoitua” alakoulua, näkemättä koskaan muunlaista elämää. Tämän takia koulun opettajat ja oppilaat ovat viime vuosina osallistuneet partiolaisten tilaisuuksiin ja myös kutsuneet partioliikkeen edustajia vierailemaan koulussaan. Yhteistyö kuitenkin katkesi viime kesänä: jotta kouluun olisi virallisesti voitu perustaa oma vartio, sen edustajien olisi pitänyt olla mukana partioleirillä, missä annetaan asianmukainen johtajakoulutus. Leirin osallistumismaksutkin oli jo maksettu, kun kävi ilmi, että mukana olisi kolme romaninuorta – tällöin partiojärjestö oitis ilmoitti, että osallistuminen ei käy laatuun vaan maksut palautetaan heti.

Myöskään toisten maakuntien partioleirille Ambedkar-koulun nuoria ei huolittu. Selitykset olivat rehtori Derdákin mukaan sekavia ja vähemmän vakuuttavia. Partiojärjestön toimistossa koulun edustajille sanottiin, että “syntyperämme ja uskomme perusteella emme sovi unkarilaisten kristittyjen partiolaisten joukkoon”. Ranskan partiojärjestö riensi apuun ja järjesti ohjaajakoulutusta, niin että jonkinlainen partiotoiminta saatiin alkuun. Unkarin partioliitto sitä vastoin kielsi ambedkarilaisia käyttämästä ”partiolaisen” (cserkész) nimikettä, vedoten siihen, että koulun kotisivulla oli annettu virheellistä tietoa koululaisten (virallisesti torpatusta) osallistumisesta Borsodin maakunnan partiolaisten leirille.

Samoihin aikoihin Unkarin partioliitto on ollut julkisuudessa valtiovallan suopeuden kohteena. Vuonna 2013 Unkarin valtio lahjoitti partiolaisille Budapestin liepeillä sijaitsevan linnan puistoineen, ja valtion kustantaman remontin jälkeen linna vihittiin käyttöön viime toukokuussa itsensä pääministerin läsnäollessa. Tilaisuudessa pääministeri lausui: ”Tämä rakennus ei ole lahja vaan tilaisuus partioliiton tehtävän täyttämiseen, yhteisön rakentamiseen.” Itse asiassa tätä yhteisöjen rakentamista on tuettu myös EU:n varoilla. Unkarin partioliiton hanke ”pienyhteisöjen nuorisokasvatuksen tukemiseksi” sai rahoitusta EU:n ohjelmasta, jonka yhtenä kohderyhmänä mainitaan nimenomaan sosiaalisesti heikommassa asemassa olevat nuoret. Erityisesti köyhiin, syrjäytymisvaarassa oleviin tai romaninuoriin kohdennettua toimintaa Unkarin partioliitolla ei kuitenkaan ole; vastauksessaan 168 óra -lehden kysymykseen liitto totesi lyhykäisesti:

Unkarin Partioliitto on arvopohjainen järjestö: se uskoo integroituun kasvatukseen ja suorittaa toimintaansa tämän mukaisesti. Siksi emme rekisteröi jäsentemme emmekä johtajiemme kuuluvuutta kansalliseen/etniseen tai sosiaalisesti heikommassa asemassa olevaan ryhmään.

Kansainvälisen partiolaisliikkeen aatteelliset taustathan ovat kristillis-kansallis-konservatiiviset, joskin alun alkaenkin kirkkokunnista riippumattomat. Siitä huolimatta ainakin monissa Euroopan maissa partiotoiminta on nykyään varsin liberaalia ja moniarvoista – kuten nähtiin, ranskalaisille partiolaisille yhteistyö ambedkarilaisten kanssa ei ollut mikään ongelma. Suomen partioliiton sivuilla linjataan, että partioliikkeen toimintaperiaatteisiin kuuluu ”kieleen, kulttuuriin, uskontoon sekä vakaumukseen liittyvä yhdenvertaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo”. Suomen partioliike on esimerkiksi osallistunut Pride-tapahtumiin; vastaavaa on Unkarissa jokseenkin mahdoton kuvitella. Ympäri maailman on muuten myös olemassa buddhalaista partiotoimintaa, jolla on oma maailmanjärjestönsäkin.

Unkarin partioliikettä taas ilmeisesti leimaa väkevä kansallismielisyys ja kristillis-konservatiivisuus. Syyt ovat historialliset. Sosialismin aikana partioliike oli Unkarissa täysin kielletty, joten sen arvoja ja perinteitä vaalittiin lännen diasporaunkarilaisten keskuudessa melkoisissa kylmän sodan tunnelmissa. Unkarilainen partiolaistoiminta oli näissä yhteisöissä keskeinen kansallistunteen nostatuksen ja siihen liittyvän tiukan oikeistokonservatiivisen koti-uskonto-isänmaa-arvokasvatuksen väylä. (Olen itse kuullut itävallanunkarilaisen sedän leuka tutisten selittävän, että ”niin kauan meillä säilyy unkarilaisuus, kuin on unkarilaisia partiolaisia”.) Järjestelmänvaihdoksen jälkeisessä Unkarissa uudelleenelvytetty partiotoiminta on leimallisesti osa kristillistä nuorisotyötä, ja sitä harjoitetaan perinteisten kirkkokuntien suojissa.

On siis tavallaan ymmärrettävää, että Unkarin partiolaisliiton on vaikea tehdä yhteistyötä avoimesti buddhalaistaustaisen organisaation kanssa. Vastineessaan lehtikirjoitukseen liitto vakuuttaa uskovansa integraatioon ja toimintansa olevan avointa kaikille, jotka hyväksyvät partiolaisuuden aatteet ja arvot; syynä yhteistyön katkeamiseen ambedkarilaisten kanssa oli pelkästään se, että Ambedkar-koulun kotisivulla oli leiriyhteistyöhankkeen kaaduttua julkaistu kirjoitus, jossa Unkarin partioliiton toimintaa kuvattiin perin negatiiviseen sävyyn.

Voin kuvitella, että tässä on puolin ja toisin sanottu pahasti ja ajateltu pahaa toisesta. Voin myös uskoa, että Unkarin partioliitossa jotkut ovat mielestään aivan oikeutetusti loukkaantuneita siitä, että heille vieraita periaatteita ja vierasta uskoa tunnustavat tahot ovat yrittäneet tunkea mukaan heidän selkeän aatteelliseen toimintaansa ja pakit saatuaan nyt panettelevat heitä ympäri mediaa. Mutta toisaalta: onko Unkarin partiotoiminnan todellakin pakko yhä pysyä osana konservatiivis-kansallis-kristillistä viitekehystä? Onko partioliikkeenkin pakko olla osa järjestelmää, jossa aatteellinen kasvatus ja koulujenkin ylläpito on uskottu perinteisten kirkkojen haltuun (mikä liittyy niiden moraalisesti hivenen kyseenalaiseen rooliin valtiovallan pikku ideologia-apulaisina)? Semminkin, kun tämä järjestelmä merkitsee myös etnisen eriarvoisuuden ja ennakkoluulojen vahvistamista? Onko partioliikkeenkin oltava mukana rakentamassa romaninuorten segregaatiota?

Ilmeisesti on.


Puhdistuksia ja maalauksia

heinäkuu 10, 2018

Budapestissa nähtiin siis Pride-tapahtuma, jota vastamielenosoitukset eivät onnistuneet pahemmin häiritsemään. Ei myöskään valtiovallan edustajan, nuoriso- ja perheasiain valtiosihteeri Katalin Novákin vähän aiemmin esittämä lausunto: perhearvojen pyhyys on vaarassa, mutta Unkarin hallitus seuraa tilannetta ja puuttuu tarvittaessa asiaan, ja samalla, kun jotkut taistelevat pienen vähemmistön oikeuksien puolesta, me unohdamme enemmistön… (Yhyy, taas valkoista heteromiestä sorretaan.) Muutamat provokaattorit onnistuivat ujuttautumaan mielenosoittajien sekaan, mutta heidän paidanselkämyksiinsä ja reppuihinsa liimailtiin sateenkaari- ja muita sopivia tarroja. Kaikki päättyi iloisissa ja leppoisissa tunnelmissa, ja saattoihan tässä kaikessa olla – kuten lukijani Ville H. viime blogahdustani kommentoi – ”pinkkipesua” mukana, pääkaupungin profiloimista kivaksi paikaksi kaikenlaisille turistiryhmille.

Samaan aikaan on seurattu myös potkupallokisoja ja luolaan juuttuneiden thaipoikien pelastamista. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä Unkarin Tiedeakatemialle on tapahtumassa. Hallitus ei ole perääntymässä suunnitelmastaan, jonka mukaan Akatemian tutkimusinstituuttien toiminnan turvaava rahoitus siirrettäisiin innovaatio- ja teknologiaministeriön hallinnoitavaksi, ja Akatemian lausunto uusine rahoitusmalliehdotuksineen jäänee kärpäsen surinaksi uuden innovaatio- ja teknologiaministerin László Palkovicsin korvissa.

Palkovics, ”Orbánin bullterrieri”, kuten HVG:n viime vuonna julkaisema henkilökuvajuttu häntä nimitti, on insinööri ja teknologi, tarmokas ja suoraviivainen työhullu, jolta luultavasti ei paljon ymmärrystä liikene varsinkaan ”hyödyttömille” humanistisille aloille. Häntä pidetään ymmärtääkseni eräänlaisena ”työperustaisen yhteiskunnan” takuumiehenä, joka yksissä tuumin Orbánin kanssa heikentää korkeampaa koulutusta, pyrkimyksenä tehdä Unkarista sinikaulustyövoiman maa. Unkarintaitoisille suosittelen ehdottomasti psykologi ja psykolingvisti Csaba Pléhin haastattelua. RTL-kanavan toimittajalle Pléh puhuu asiat halki: hallituksen suunnitelmat vaarantavat Tiedeakatemian tutkimusinstituuttien perustoiminnat, mutta ennen kaikkea se tapa, jolla nämä uudet toimet ajetaan läpi, tuhoaa tutkijoiden luottamuksen ja ajaa luultavasti ainakin osan heistä ulkomaille. Seurauksena voi siis olla kohtalokas aivovuoto.

(Tai, kuten yllä linkitetyn 444.hu-sivuston jutun kommenttiosastossa piruillaan: ehkä tämä onkin tarkoitus, ja kyseessä on ”Ede Tellerin mukaan nimetyn lahjakkuuksien kehittämisohjelman karkotushaaran myös ei-juutalaisille tarkoitettu alaohjelma”. Viime vuosinahan on lukuisia hallituksen ohjelmia ja uusia instituutioita nimetty unkarilaisten suurmiesten mukaan: on Széchényi-suunnitelma, jolla jaetaan EU:n kehitystukia, on kouluja hallinnoiva Klebelsberg-keskus, ja hevosurheilun kehittämisohjelma “Kincsem-suunnitelma” puolestaan on saanut nimensä 1880-luvun euroopankuulun kilparatsun Kincsem ‘Aarteeni’ mukaan… Atomipommin kehittäjänä tunnettu Ede (Edward) Teller oli kenties kuuluisin niistä lukuisista unkarilaisista tiedemiehistä, joiden saavutuksilla Unkari nykyään ylpeilee mutta jotka aikoinaan syntyperänsä tähden ja poliittisista syistä lähtivät maasta suotuisampiin toimintaympäristöihin.)

Mutta ei tämä ole tässä vielä pelottavinta, vaan se, miten muutokset ajetaan läpi, eli tämä jo taannoisessa postauksessani kuvailtu, stalinismin ajat mieleen tuova toimintatapa. Ensin jokin valtapuoluetta lähellä oleva mediataho, joko hallitusta lähellä olevaksi tiedetty toimittaja tai aivan nimetön tai tuntematon, ”kansan ääntä” edustava lehtikirjoittelija julistaa toveri X:n – tähän asti isänmaataan ja puoluettaan innolla palvelleen alansa ammattilaisen – kansanviholliseksi, ja kohta seuraakin asianmukainen viranomaispäätös, joka tosin nykyään ei merkitse teloitus- tai pakkotyöleirituomiota. 444.hu-sivusto tiivistää: kukaan, joka päätyy hallituksen median hampaisiin, ei enää voi odottaa selviävänsä seuraamuksitta. Kas tässä esimerkkejä:

  • Pesti Srácok -blogi sekä Fidesz-puolueen epävirallinen törkytuutti-journalisti Zsolt Bayer hermostuivat József Pálinkásiin, Kansallisen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohallituksen (NKFIH, myös meidän Suomen Akatemiaamme vastaava tutkimusmäärärahojen jakaja) johtajaan, joka oli ottanut kantaa uhatun Keski-Euroopan yliopiston puolesta. Julistettiin, että Pálinkás on ”Orbánin vastaisen tieteellisen eliitin äänitorvi”. Ja kuinka ollakaan, parin viikon päästä pääministeri Orbán erotti Pálinkásin.
  • Tapaus Billy ElliotBudapestin oopperatalon musikaaliproduktion johdosta ilmestyi Magyar Idők -lehdessä suhteellisen tuntemattoman journalistin (?) artikkeli, jossa kaivosmiehen pojan baletti-innostuksesta kertovan musikaalin väitettiin propagoivan homoutta ja turmelevan sitä katsomaan viedyt lapset. Oopperatalon johtaja Szilveszter Ókovács vastasi 444.hu-sivuston ilmauksen mukaan ”totaalisen nöyristelevällä” julkilausumalla: päähenkilö Billy ei todellakaan ole homo, musikaalin sisältöön he eivät ole tekijänoikeussyistä voineet puuttua, mutta siitä huolimatta Billyn mahdollisesti-ehkä-kenties-homon kaverin osuus ja homous on tässä produktiossa häivytetty mahdollisimman vähiin, eikä tämä produktio tietenkään edusta Ókovácsin omaa suuntausta tai makua… Kuten ympäri maailmaa on uutisoitu, Billy Elliotin jäljellä olevia esityksiä kuitenkin peruutettiin.
  • Tässäkin blogissa esillä ollut entinen diplomaatti ja valtiosihteeri, nyttemmin Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi hyllytetty Gergely Prőhle joutui Magyar Idők -lehden hampaisiin, koska museon ohjelmassa ja tilaisuuksissa oli edustettuina liikaa hallituksenvastaisia kirjailijoita. Kaiken huipuksi jopa Kirjallisuusmuseon suojeluksessa järjestetyillä Budapestin kirjallisuusfestivaaleilla oli joku vierailija mennyt julistamaan, että kansallinen identiteetti ja kansakunta ovat fiktioita… Vielä ei ole tiedossa, mitä tästä seuraa.
  • Pesti Srácok -blogi nosti tikun nokkaan Unkarin tiedeakatemian Filosofian tutkimusinstituutin johtajan Ferenc Hörcherin, koska instituutin järjestämässä, vuoden 1968 ideologista perintöä käsittelevässä konferenssissa ei ollut (riittävästi?) konservatiivisia esitelmöitsijöitä. Index-sivuston mukaan samantapaisen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut myös tiedeakatemian Oikeustieteen instituutti: alun perin melko tuntemattomassa Tűzfalcsoport (‘Palomuuriryhmä’) -nimisessä, lähinnä Soros-vastaisuuteen keskittyvässä blogissa ilmestynyt nimetön juttu, jonka julkaisivat sekä Magyar Idők -lehti että Origo-sivusto, näkee ”Tiedeakatemian tienoilla” ja etenkin sen Oikeustieteen instituutissa ”Sorosin elättien”, ”Soros-verkoston” tai ”Sorosin agenttien” katalaa vehkeilyä. Instituutin blogissa on ilmestynyt hallitusta tai Unkarin oikeuslaitosta ja lainsäädäntöä kritisoivia kirjoituksia! Pienenä kauneusvirheenä tosin se, muistuttaa Index, että hyökkäyksen keskeinen maalitaulu, instituutin entinen johtaja András Jakab ei syyskuun 2017 jälkeen ole enää työskennellyt Tiedeakatemian palveluksessa.
  • Magyar Idők -lehdessä ilmestyneessä kiukkuisessa kirjoituksessa arvosteltiin muun muassa myös Balassi-instituutin tilaisuuksia. Balassi-instituutti on valtion laitos, jonka tehtävänä on tehdä tunnetuksi ”yhtenäistä ja kokonaista” Unkarin kulttuuria (egységes és egyetemes magyar kultúra, mitä ihmettä tämä sitten tarkoittaakin) ulkomailla sekä rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen kulttuuria Unkarissa; instituutti koordinoi myös ulkomailla toimivia Unkarin kulttuurikeskuksia sekä Unkarin kielen ja kulttuurin opetusta ulkomailla. Nyt ilmeisesti näiden ulkomaisten Unkari-instituuttien tilaisuuksissa oli esiintynyt liikaa ”vasemmistoliberaaleja” kulttuurintekijöitä, jotka ”monin paikoin olivat täysin syrjäyttäneet konservatiiviset tahot”. Pesti Srácok -blogin mukaan tätä vasemmistoliberaalien rellestystä koskeneet paljastusartikkelit aiheuttivat sen, että Balassi-instituuttia tähän asti johtanut Orbánin entinen tiedotuspäällikkö Judit Hammerstein erotettiin ja siirrettiin toisiin tehtäviin.

Että tämmöistä. Varsin pelottavaa tässä kaikessa on sekin, että risuja tai potkuja jaetaan myös puolueen vanhoille luottomiehille ja -naisille kuten Gergely Prőhlelle tai Judit Hammersteinille. Sivulliset voivat vain ihmetellä ja spekuloida, minkälaisia sisällissotia, linjataisteluja tai puhdistuksia vallan ytimessä on meneillään. Totisesti tulevat vanhat hyvät ajat mieleen.

***

Mutta pitäähän tähänkin juttuun jokin loppukevennys saada. Kesäkuun lopussa nimittäin budapestiläisen talon seinään ilmestyi brittiläisen graffititaiteilija Banksyn tyyliin tehty seinämaalaus, joka esitti lastenkirjojen tutulla Tuomas-veturilla ajelevaa Viktor Orbánia. (Aihe tietenkin viittaa Orbánin pilkattuun prestiisiprojektiin: EU-tuilla rakennettu ja nykyään lähes tyhjänä koluutteleva pienoisrautatie johtaa Felcsútista, Orbánin kotikylästä, missä nykyään sijaitsee hänen rakas jalkapalloakatemiansa upeine skandalööseine stadioneineen, naapurikylään Alcsútiin, mistä Orbán on ilmeisesti välikäsien kautta hankkinut omistukseensa entisen Habsburgien kartanolinnan puistoineen.)

vonatozo_orban.jpeg

Signeerauksesta huolimatta kävi nopeasti ilmi, että teosta ei ollut maalannut Banksy itse. Se osattiin heti yhdistää samantapaisista tempauksista jo tunnetuksi tulleeseen vitsipuolue ”Kaksihäntäiseen koiraan” (Kétfarkú Kutyapárt),  joka nyttemmin on rakentanut graffitien taustalle uuden parodisen taiteilijapersoonan nimeltä ”Basky” (baszki on unkarissa puolihärski haistattelumanaus). Seinämaalaus maalattiin pian peittoon, samoin sen toisinto, joka vähän myöhemmin ilmestyi teknisistä ja hygieniaongelmistaan jatkuvasti oppositiomedioissa esiintyneen Budapestin Szent János -sairaalan seinään.  Basky taas jatkaa toimintaansa.

Uusin Baskyn teos nähtiin samassa kuuluisassa seinässä, josta syksyllä 2016, vuoden 1956 muistovuoden yhteydessä syntyi lihava ja edelleenkin ratkaisematon riita. Aikalaislehtikuvan perusteella laadittu seinämaalaus, jossa keskenkasvuinen poika kulkee katua kivääri selässä, esitti muistovuoden järjestäjien mielestä näyttelijä-ohjaaja László Dózsaa, joka myös kertoi uskomattomia seikkailutarinoita kokemuksistaan syksyn 1956 katutaisteluissa. Itse asiassa Dózsassa taitaa olla vähän mytomaanin vikaa, asiantuntijat eivät uskoneet hänen kertomuksiinsa, ja lehtikuva esitti (kuten jo alkuperäisessä ulkomaisessa lehtijutussa oli kerrottu) muuatta Pál Pruckia. Tällä välin edesmenneen Pruckin omaiset hermostuivat ja vaativat korjausta, mutta kun muistovuoden järjestelyjen johtaja, Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt ei suostunut antamaan periksi, riita päätyi leivättömän pöydän ääreen. Toukokuussa oikeusistuin sitten julisti, että kuvassa todellakin on Pál Pruck ja nimi on vaihdettava. Nöyryytetty Schmidt ilmeisesti mieluummin maalautti koko seinän umpeen, mutta kohta siihen ilmestyi Baskyn uusi teos. Maalitelaa heilutteleva Mária Schmidt on saanut jo lähes koko seinän peittoon, jäljellä ovat vain vuosien 1848-49 vapaustaisteluun viittaavan ”Kossuth-laulun” säkeet ”Eläköön unkarilainen [vapaus], eläköön isänmaa!”

basky_schmidt.jpg


Suvaitsevaisuuden puolesta

heinäkuu 7, 2018

Tänä ankarana aikana tuntuu hyvältä ajatella, että ainakin jossakin, ainakin jotenkin suvaitsevaisuus ja avoimuus kaikesta huolimatta etenevät. Seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon ja yhteiskunnan monivärisyyden puolesta on eri puolilla maailmaa viime päivinä järjestetty Pride-paraateja, ja tänään oli Budapestin Priden vuoro. Vain hieman varhemmin nähtiin pääkaupungin kaduilla toinenkin värikäs paraati, kun kansallisten perinteiden vaalijat juhlivat Pozsonyn (Bratislava) taistelun 1111. vuosipäivää – vuonna 907 Baijerin rajakreivi Liutpold yritti ajaa Pannonian tasangoille äskettäin tunkeutuneet ja sieltä hävitysretkiään tekevät unkarilaiset tiehensä mutta kärsi surkean tappion.

Fantasiapukuiset shamaanit ylittävät suojatietä. Zoltán Baloghin (MTI/MTVA) kuva 444.hu-sivuston artikkelista.

Mutta siis Pride. Unkari periaatteessa tunnustaa homoseksuaalien tasa-arvoiset ihmisoikeudet (homosuhteiden rangaistavuus poistui Unkarin rikoslaista jo 1961, siis eurooppalaisessa vertailussa varsin varhain!), ja vuodesta 2009 lähtien samasukupuoliset parit ovat voineet rekisteröidä suhteensa virallisesti (avioliitto taas on perustuslaissa määritelty miehen ja naisen väliseksi). Silti asenteet ovat – etenkin koulutetun kaupunkiväestön ulkopuolella – varsin nihkeät. Judit Takácsin toimittamassa kirjassa Homofóbia Magyarországon (2011) selostetaan vuonna 2010 tehtyjä tutkimuksia, joiden mukaan 21% unkarilaisista tuomitsi homoseksuaalisuuden ”rikoksena” tai ”syntinä” ja jopa kaksi kolmasosaa suhtautuisi torjuvasti omaisensa tai läheisen ystävänsä homouteen.

Viime vuosina asenteet ovat kenties muuttuneet suvaitsevammiksi varsinkin nuoremmilla sukupolvilla, mutta samaan aikaan poliittinen kehitys on vienyt toiseen suuntaan. Mestaripopulisti Orbán on rakentanut kannatuksensa pelon ja suvaitsemattomuuden varaan, ja vaikka varsinaisen ykkösjättipotin tuottikin pakolaiskriisin ja islamististen terrori-iskujen motivoima muukalaisvihan lietsonta, myös seksuaalivähemmistöjen edustama erilaisuus voidaan poliittisesti hyödyntää pelottavana ”epäunkarilaisuutena”. Kuulen taas mielessäni 80-luvun Unkarissa junamatkalla korviini osuneen keskustelun ja siitä keski-ikäisen miehen painokkaasti artikuloiman repliikin: Magyar ember nem homokos! ‘Unkarilainen mies ei ole homo!’ Viime vuosien ideologinen dynamiikka on myös tuottanut mielenkiintoisen tilanteen, jossa äärimmäisin suvaitsemattomuus on ”ulkoistettu” oikeisto-opposition Jobbikille ja senkin oikealla puolella sijaitseville ryhmille, mutta – kuten taannoin esittelemäni synnytystalkoovideo osoittaa – niidenkin mielenilmaukset suuri yleisö yhdistää usein hallituksen ”perinteisiä perhearvoja tukevaan” politiikkaan.

Seksuaalivähemmistöjen Pride-kulkueita on järjestetty Budapestissa vuodesta 1997 lähtien. Jo pitkään kuvaan ovat kuuluneet myös vastamielenosoitukset ja protestit sekä kiivaat keskustelut: esimerkiksi vuonna 2001 useat oikeisto- ja äärioikeistojärjestöt vaativat poliisiviranomaisia kieltämään Priden, koska sen kulkureitti Sankarten aukion (Hősök tere) kautta, kansakunnan historian ylevimpien ja arvokkaimpien muistomerkkien ohi, koettiin loukkaavaksi. Viime vuosina avainsana Prideä koskevassa julkisessa keskustelussa on ollut kordon, sulkuaita: pitääkö marssijat ”suojella” erottamalla heidät aidalla mahdollisista vastamielenosoittajista. Tänä vuonna aita pitkällisen väittelyn jälkeen jäi osittaiseksi ja melkeinpä symboliseksi.

Vastamielenosoittajia toki nähtiin. Index-uutissivusto julkaisi videon kulkueen reitin varrella asuvasta täti-ihmisestä, joka kaatoi ikkunastaan ämpärillisen vettä (?) marssijoiden niskaan, sekä äärioikeistolaisesta motoristiporukasta, jonka mielestä homot eivät vain halua tuhota kodin, uskonnon ja isänmaan kolminaisuutta vaan myös täyttää Unkarin maahanmuuttajilla. Aasinsilta on tuttu: Unkari on täytettävä unkarilaisilla lapsilla, että maahanmuuttajia ei mahtuisi, ja siksi homoparit, jotka tunnetusti eivät lisäänny (?!), ovat uhka kansakunnan tulevaisuudelle. Ja kuinka ollakaan, tämän porukan nokkamiehenä on juuri tuon yllä mainitun synnytystalkoovideon pääesiintyjän veli, György Budaházy, joka tässä 444.hu-sivuston julkaisemassa Zoltán Tuban kuvassa heiluttelee aidan takaa Pride-marssijoille jumppapatjasta askarreltua mielenilmausta:

undorito.jpeg

”Teidän erilaisuutenne on iljettävää!”

Tänäkin vuonna Budapestin Pride saatiin kuitenkin rauhallisesti päätökseen. Osanottajia oli epämääräisen arvion mukaan ”tuhansia”, ilma kaunis ja tunnelma kuvista päätellen iloinen; jopa kulkuetta ohjaavan poliisiauton rekisterikilvessä oli kirjaimet JOY. Kuvagallerioissa näkyy hyväntuulisia ihmisiä, myös värikkäästi pukeutuneita ja erikoisesti meikattuja ja tällättyjä hahmoja, mutta – kuten jossakin huomautettiin – parhaillaan pyörivien futiskisojen kannattajajoukoissa näkyi hassusti pukeutuneita puolialastomia ja toisiaan halailevia miehiä paljon enemmän kuin Budapestin Pridessä konsanaan.

Valtiovallan virallista edustajaa ei mukana nähty – perhe- ja nuorisoasiain valtiosihteeri Katalin Novák nimenomaisesti kutsuttiin, mutta ei ottanut kutsua vastaan. Sitä vastoin 35 ulkomaan lähetystöt, myös Suomen, antoivat yhteisen julkilausuman, jossa ilmoittivat tukevansa Pridea sekä sen edustamia tasa-arvon, suvaitsevaisuuden ja ihmisoikeuksien arvoja.

Ehkä riemastuttavimmasta Pride-päivän tempauksesta vastasi kuitenkin vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira”. Tämä veto oli itse asiassa vastaus Magyar Idők -lehdessä ilmestyneeseen merkilliseen kirjoitukseen, jonka johdosta Budapestin ooppera ryhtyi peruuttamaan Billy Elliot -musikaalin jäljellä olevia esityksiä – musikaali, jossa kerrotaan balettia rakastavasta kaivosmiehen pojasta, oli Magyar Idők -lehden jutun kirjoittajan mielestä tuhoisaa homopropagandaa, ja teatterin johto ymmärsi tämän arvostelman tulevan korkeammalta taholta. (Tapaus, josta kirjoitin täälläkin, ylitti uutiskynnyksen Suomessa asti.) Nyt siis Koirapuolueen herrat kirjoittivat Facebook-sivullaan:

Kuulimme, että Magyar Idők -lehden työntekijät rakastavat balettia, ja siksi valmistimme heille yllätyksen. (Toimituksen sukupuoli-identiteetin mahdollisten muutosten suhteen pidätämme kaikki oikeudet.)

ketfarku_hattyu.jpg

Ei kai voi muuta kuin taas todeta, että huumori alkaa olla Unkarissa merkittävin oppositiovoima.


Mahdoton totuus

heinäkuu 3, 2018

Entiseen maailmanaikaan, 1980-luvulla Unkarissa opiskellessani, kuulin tämän poliittisen vitsin, jota silloin pidettiin hauskana:

Opettaja kysyy koulussa oppilailta, miten näiden perheessä on juhlittu Budapestin vapauttamisen vuosipäivää [helmikuun 13:ntena 1945 neuvostojoukot saivat Budapestin täysin hallintaansa, ja järjestelmänvaihdokseen saakka tätä juhlistettiin ”vapauttamisena”]. Pikku Pistike kertoo, että äiti leipoi kakun, kakunsyönnin jälkeen nostettiin Unkarin lippu ja laulettiin kansallislaulu. Hyvä hyvä, sanoo opettaja. Pikku Jancsika puolestaan selostaa, että heillä syötiin juhlaillallinen, sitten nostettiin punalippu ja laulettiin Kansainvälinen. Erinomaista, kehuu opettaja. Sitten on vuorossa Móricka, unkarilaisen vitsiperinteen Pikku-Kalle:
– Me mentiin naapuriin kylään. Isi raiskasi naapurin tädin ja minä varastin kaikilta kellot.

Kaikkihan tuolloin tiesivät, että puna-armeija ei saapuessaan vain vapauttanut unkarilaisia natsismin ikeestä (ja pelastanut niiden juutalaisten henkeä, joita vielä ollut kyyditetty Auschwitziin tai ammuttu Tonavaan) vaan että neuvostoliittolaiset veljemme myös raiskasivat naisia ja ryöstelivät omaisuutta, erityisen innokkaasti länsimaisia rannekelloja. Nämä kaksi asiaa mainitaan myös tässä Móricka-vitsissä kevyesti rinnakkain, ikään kuin olisi samanarvoisista koettelemuksista kysymys.

Tämän vitsailun rinnalla elää toista tyylilajia edustava perinne. Tämä muutaman vuoden takainen juttu osui uutisvirtaani joku päivä sitten: Index-sivustolla oli esitelty tuohon aikaan jo 88-vuotiaan jazzrumpalin, valokuvaajan ja kuvataiteilijan Károly Miklósin muistelmateos ”Málenkij robot. Venäjän-sotavankeuteni tarina”. Málenkij robot, ’pieni työ’, on unkarilaisten pidginvenäjää, ja sillä tarkoitetaan työorjuutta, johon Unkarista heti sodan jälkeen vietiin enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoitunut joukko ihmisiä, kaikkiaan reilun toistasataatuhatta: Venäjän työleireille, kaivoksiin, raunioita raivaamaan. Tästä jäi mieleeni yksi kohtaus. Leirillä nuori Miklósi oli kertonut eräälle kohtalotoverilleen, itseään paljon iäkkäämmälle unkarilaiselle sotilaalle, miten venäläiset Budapestin ”vapauttajat” olivat raiskanneet hänen ystävänsä 13-vuotiaan pikkusiskon. Venäläiset olivat hakeneet tytön perheensä keskeltä väestönsuojasta ja kirjaimellisesti heittäneet hänet tuntia myöhemmin takaisin ovesta kauttaaltaan veressä, parin päivän päästä hän kuoli vammoihinsa. Tähän vanha sotilas vastasi: ”Mitä sinä tuosta noin kiihdyt? Mitä luulet, mitä me tehtiin aikoinaan Ukrainassa?” Miklósi raivostui ja kävi vankitoverinsa kimppuun, mutta molemmat olivat nälästä niin heikkoja, etteivät jaksaneet tapella, ja tilanne laukesi yhteiseen, tuskaiseen nauruun.

1980-luvun poliittiselle vitsille ja 2010-luvun vankileirimuisteluksille yhteistä on se, että molemmissa naisten kokemasta väkivallasta puhuvat miehet. Itse kokemus on etäännytetty joko mustan huumorin tai moraalisen närkästyksen aineksiksi. Siinä vaiheessa, kun Itä-Eurooppaan vyöryneen neuvostoarmeijan harrastamasta massiivisesta seksuaalisesta väkivallasta alkoi olla luvallista puhua, ne naiset, jotka olivat itse tämän kokeneet, olivat jo poistuneet keskuudestamme tai ainakin jo kymmeniä vuosia sitten haudanneet kokemuksen jonnekin syvälle mielensä pohjalle. Niistä asioista ei puhuttu todellisina, henkilökohtaisina kokemuksina vaan korkeintaan abstraktein yleistyksin, jos lainkaan.

Oli toki muitakin syitä siihen, miksi neuvostoliittolaisten ”vapauttajien” tekemät raiskaukset olivat olleet niin vähän esillä, tai paremminkin miksi niistä syntynyt kuva oli niin epähenkilökohtainen, epäsuora ja kaavamainen. Sosialismin aikaan Puna-armeijaa ei voinut eikä saanut esittää muuta kuin myönteisessä valossa. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen taas Unkarissa kuten muuallakaan entisissä sosialistimaissa ei vielä ollut elinvoimaista feminismiä, joka olisi kyennyt nostamaan tästä sotatraumasta esille nimenomaan naisten oman näkökulman ja sen, mikä näissä kokemuksissa liittyy yleisemminkin naisten asemaan yhteiskunnassa. Tai sikäli kuin oli, tämä länsimainen feminismi oli perinteisesti ollut yhteyksissä vasemmistolaisiin poliittisiin ideologioihin, joissa Puna-armeija oli kaikista stalinismin ”ylilyönneistä” huolimatta totuttu näkemään fasismin tuhoajana. (Tähän ajatukseen ei ollenkaan sopinut esimerkiksi se, että neuvostosotilaat eivät vain vapauttaneet ja pelastaneet natsien keskitysleirien vankeja vaan myös raiskasivat keskitysleireiltä elossa selvinneitä naisia.) Poliittisen kentän toisella laidalla taas naisten kokemat traumat kudottiin osaksi kansallista kertomusta, joka perinteiseen tapaan rakentui miesten näkökulmasta ja jossa naisten tuska ja häpeä oli nimetön, yleisluontoinen osa miesten ja koko oman etnisen ryhmän “vieraiden” taholta kokemaa nöyryytystä.

covers_493185.jpg

Näitä näkökohtia nostaa esille viime päivinä lukemani uutuuskirja Elmondani az elmondhatatlant (suomeksi suunnilleen: ‘Sen kertomisesta, mitä on mahdoton kertoa’), jonka on kirjoittanut Andrea Pető, erinäisiä Unkarin naishistorian ja historiapolitiikan kysymyksiä käsitellyt tutkija. (Ilmeisesti oudon sattuman kautta täsmälleen saman otsikon on kymmenen vuotta sitten antanut Anna Menyhért kirjalleen, joka käsittelee traumakokemuksia kaunokirjallisuudessa.) Petőn kirjan alaotsikkona on ‘Seksuaalinen väkivalta Unkarissa toisen maailmansodan aikana’; tästäkin näkyy, että kirjan yhtenä tavoitteena on päästä eroon väkivallan yksinkertaistavasta etnistämisestä (”venäläiset sotilaat – tai aasialaiset vinosilmäbarbaarit – raiskasivat unkarilaisia naisia”).

Selvää on toki, että nimenomaan neuvostoliittolaisten sotilaiden tekemät raiskaukset muodostavat suuren ja yhä kunnon käsittelyä vaille jääneen trauman. Unkarissa idästä saapuva Puna-armeija saattoi ensi kertaa kohdata alueen, joka siihen asti oli paljolti säästynyt sotatoimilta: kurin höltyessä ryösteltävää tavaraa oli paljon, ja tähän ryöstelyyn oli usein päällystön lupa, mikä kannusti holtittomaan alkoholinkäyttöön ja sen myötä muuhun omankäden oikeuteen. Unkari oli myös viimeiseen saakka ollut Saksan liittolainen, eikä siellä ollut sellaista voimakasta vastarintaliikettä kuin esimerkiksi entisessä Jugoslaviassa, missä väestön oli Puna-armeijan saapuessa helppo samastua Titon punatähtipartisaaneihin (vaikka todellisuudessa läheskään kaikki jugoslaavit eivät olleet kannattaneet sosialismia tai vastustaneet natsismia) ja ottaa venäläiset riemumielin vastaan vapauttajina natsien sorrosta. Horthyn Unkarin siviilihallinto- ja oikeusjärjestelmä, joka oikeastaan oli hajonnut jo vallan siirtyessä Szálasin lyhytaikaiselle natsikomennolle, romahti Puna-armeijan tullessa täysin eikä kyennyt takaamaan järjestystä tai turvaa mielivallalta. Sitä paitsi Itä-Euroopan slaavikansat pystyivät kielisukulaisuuden ansiosta jossain määrin kommunikoimaan venäläisten sotilaiden kanssa, toisin kuin unkarilaiset. Vaikuttaakin siltä, että sotaraiskauksia tapahtui Unkarissa suhteessa runsaammin kuin monissa naapurimaissa.

Tarkkoja lukuja on toki mahdotonta esittää. (Miten muutetaan numeroiksi se, kun joukko miehiä käy yhden naisen kimppuun, tai kun tämä toistuu useampaan kertaan?) Neuvostomiehittäjien tekemät raiskaukset olivat myös Fruzsina Skrabskin vuonna 2013 valmistuneen elokuvan Az elhallgatott gyalázat (‘Vaiettu häväistys’) aiheena, ja siinä arvellaan raiskauksia tapahtuneen vähintään 80 000, kenties jopa 250 000. Mitään kunnon tilastoja ei kuitenkaan ole, eivätkä lopullista selkeyttä tuo myöskään tilastot noiden aikojen syntyvyydestä (se ei olennaisesti lisääntynyt, mikä selittyy myös sodanjälkeisten olojen vaikutuksella naisten fyysiseen terveyteen), sukupuolitaudeista (ne taas lisääntyivät runsaasti, minkä jo aikalaiset yhdistivät sotaraiskauksiin) ja aborteista.

Raiskauksista yleensäkin vain murto-osa päätyy viranomaisten tietoon, ja sotaraiskauksia kenties ympäröi aivan erityinen häpeä. Petőn vertailukohtanaan käyttämistä itävaltalaisista lähteistä löytyy tietoja jopa muutamista tapauksista, joissa isät olivat surmanneet venäläisten sotilaiden raiskaamia tyttäriään perheen suojelemiseksi häpeältä. (Tätä ehkä kannattaisi muistella, kun nykyään puhutaan maahanmuuttajaperheissä tapahtuneista ns. kunniamurhista.) Niitä peittelevät sekä uhrit että raiskaajatkin, joiden ihanteelliseen sotilasmaskuliinisuuden kuvaan puolustuskyvyttömien naisten, jopa pikkutyttöjen, vanhojen naisten tai nunnien väkivaltainen hyväksikäyttö ei sovi. (Fruzsina Skrabskin elokuvaansa varten haastattelemat Unkarissa toimineet venäläiset sotaveteraanit vakuuttivat, etteivät olleet muka tienneetkään tämmöistä tapahtuneen…)

Neuvostoliiton loppuaikoina ja etenkin sen hajottua myös venäjänkielisessä julkisuudessa yritettiin tuoda esille sankarillisen Puna-armeijan pimeää puolta: esimerkiksi 2005 Znamja-lehdessä ilmestyi sotaveteraani Leonid Rabitševin muisteluksia, joissa kuvailtiin myös neuvostosotilaiden tekemiä raiskauksia. Nämä ovat kuitenkin jääneet yksittäisiksi yrityksiksi. Putinin Venäjän ideologisessa ilmapiirissä ”Suuren isänmaallisen sodan” sankarien mainetta ei saa kyseenalaistaa, ja nämä asenteet käyvät ilmi myös Internet-keskusteluissa, joita Pető on kunnon historialähteiden puutteessa yrittänyt analysoida, arkistot kun pysyvät suljettuina.

Siispä sotaraiskauksista, kuten alun esimerkeissä, kertovat raiskattuja ”edustavat” miehet, tai niistä puhutaan yleistäen, kuin ulkopuolelta katsellen. Petőn itse haastattelemat uhrit eivät koskaan kuvailleet yksityiskohtaisesti omia fyysisiä kokemuksiaan seksuaalisesta väkivallasta. Tyypillisiä luonnehdintoja ovat esimerkiksi “minulla oli onnea, en saanut sukupuolitautia enkä tullut raskaaksi niin kuin monet muut” tai “minun ylitseni kävi (átment rajtam) niin ja niin monta sotilasta”. Uhrit suhteuttavat itsensä siihen suureen, nimettömään massaan, jolle tuo sanoinkuvaamaton kerta kaikkiaan vain “tapahtui”, ja tukahduttavat kärsimyksensä osaksi sodan muita koettelemuksia, joista kärsi ”koko kansa”.

Tutkimus- ja muistelmakirjallisuudessa Unkarin sotaraiskauksia on käsitelty vain vähän. Omakohtaisimpia ja tärkeimpiä kuvauksia on ollut Alaine Polczin Asszony a fronton (‘Nainen rintamalla’), vuonna 1991 ilmestynyt muistelmateos. Sen kerronta voidaan nähdä esikuvana uhrinarratiiville, jossa väkivaltaa kuvataan realistisesti mutta ikään kuin ulkopuolelta, ikään kuin jollekulle toiselle tapahtuvana. Myös runoilija Miklós Radnótin leski Fanni Gyarmati on päiväkirjassaan kuvannut raiskauksen uhriksi joutumista. Judit Kováts on romaanissaan Megtagadva (‘Kiellettynä’, 2012) rakentanut arkistotutkimuksiin ja haastatteluihin perustuvan fiktiivisen naiskohtalon. Muutamissa unkarilaisissa elokuvissakin on sotaraiskauksia käsitelty: Fruzsina Skrabskin yllä mainitun elokuvan lisäksi Márta Mészárosin Aurora Borealis (2017) kertoo tyttärestä, joka joutuu selvittämään äitinsä nuorena kokemia traumoja, ja jo 1996 Sándor Sára elokuvassaan A vád (‘Syytös’) toi valkokankaalle raiskatun tytön, sisartaan puolustaneen veljen sekä tapausta tutkimaan määrätyn neuvostoupseerin murhenäytelmän.

Ehkä mielenkiintoisinta kuitenkin on Petőn analyysi siitä, miten digitaalistuminen ja Internet ovat vaikuttaneet sotaraiskausten muiston käsittelyyn. Nettiaktivismia luonnehtii Petőn mukaan ”valittu trauma”: verkkokeskustelujen osanottajat valitsevat ja erottavat menneisyyden tapahtumista tietyn osan ikään kuin omakseen. Verkkokeskusteluissa olennaista ei myöskään ole tieto tai faktapohja vaan samanmielisten kuplan luominen ja vahvistaminen aina samoina toistuvia kokemuksia, kertomuksia, tapahtumia ja hahmoja toistelemalla. Näin myös tietyt, sukulaisilta, tuttavilta ja aikalaistodistajilta kuullut kertomukset (uhrit itse eivät juuri olleet mukana nettikeskusteluissa) ja ylipäätään kertomisen tapa vakiintuivat ja tavallaan kanonisoituivat. Sikahumalaisen, kölninvettä juovan, kelloja varastavan ja naisia raiskaavan punasotilaan rinnalta katosivat tyystin kertomukset ystävällisistä, lapsirakkaista ja sivistyneistä venäläisistä (joita myös saattoi olla jokunen ja joista puna-armeijalaisen kuvaa 1950-luvulla oli rakennettu). Kertomukset myös medikalisoituivat, mutta toisin kuin esimerkiksi korealaisten ”lohtunaisten” (japanilaisten miehittäjien seksiorjiksi pakotettujen naisten) tapauksessa, jossa naisten kokemista posttraumaattisista stressioireista on kirjoitettu runsaasti, Unkarissa aiheen käsittely keskittyi sukupuolitautien leviämiseen.

Sama ulkokohtaisuus ja stereotyyppisyys näkyy virallisessa muistopolitiikassa, kun se Unkarissa valtiososialismin kaaduttua tulee mahdolliseksi. Fruzsina Skrabskin elokuvan valmistuttua Unkarissakin on ollut puhetta sotaraiskausten uhrien muistomerkistä, mutta toistaiseksi sellaista ei ole saatu aikaan – kun taas eri puolilla Aasiaa ja Amerikassakin on toisen maailmansodan aikaisten japanilaisten miehittäjien ”lohtunaisille” rakennettu muistomerkkejä ja museoita, ja entisen Jugoslavian sotien raiskausten uhreja on muistettu Kosovossa kahdellakin julkisella taideteoksella tai installaatiolla. Toki voisi esittää myös, kuten Pető toteaa Susan Sontagiin viitaten, että näkyvä muistomerkki vain estetisoisi väkivallan ja vahvistaisi väkivallan visuaalista kulttuuria. (Tämä oli yksi niistä perusteista, joihin vedoten Puolan Gdańskissa poistettiin näkyviltä taiteilija Jerzy Bohdan Szumczykin 2013 pystyttämä veistos Komm, Frau! Pahennusta herättänyt realistinen taideteos kuvaa Puna-armeijan sotilasta aseella uhaten raiskaamassa raskaana olevaa naista.)

Viime vuosina Unkarin poliittiset kehitykset taas ovat ilmeisesti tehneet sotaraiskauksia naisen näkökulmasta käsittelevän muistopolitiikan täysin mahdottomaksi. Viime aikoina on suunniteltu ns. Gulag-muistomerkkiä. Eräs entisten poliittisten vankien järjestö on puhunut nelisivuisesta mustasta obeliskista, jonka neljä seinämää symbolisoisivat neljää uhrien ryhmää: Unkarin saksalaisia, poliittisia vankeja, sotavankeja sekä pakkotyöhön (málenkij robot) Venäjälle vietyjä. Jälleen kerran naisten kokemukset sulautuisivat näkymättömäksi osaksi suurta kansallista kärsimystarinaa. Illiberaalin muistopolitiikan etnistävä, “kansallismielinen” ote tukahduttaa sotaraiskausten ja niihin liittyvien naiskohtaloiden moniulotteisemman analyysin, johon sisältyisivät myös kysymykset siitä, miten sotaraiskaukset ja niiden seuraukset kytkeytyvät naisiin kohdistuvaan väkivaltaan yleensä.

Andrea Petőn kirja ei tarjoa sellaista perushistoriantutkimuksen yksityiskohtaista arkisto- ja tilastopiiperrystä, jota alaotsikon perusteella voisi odottaa, eikä juuri tuo uusia faktoja ennestään tunnettujen rinnalle. Se liikkuu enemmänkin metatasolla ja pohtii sitä, miten ylipäätään voi puhua semmoisesta, mistä on mahdoton puhua. Mielenkiintoista ja ehdottomasti lukemisen arvoista pohdiskelua!


Totuuden sotatorvet

kesäkuu 21, 2018

En oikein kykene kirjoittamaan ns. Stop Soros -lakipaketin hyväksymisestä Unkarissa, ja onneksi se on ylittänyt uutiskynnyksen varmaan kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa, joten valveutunut lukijakuntani varmaan jo olennaisimmat tietääkin. Rasismilla ja muukalaisvihalla ratsastava rajatkiinni-populismi on syössyt Unkaria taas melkoisen pykälän syvemmälle kohti pohjamutia.

Samaan aikaan toisaalla: Unkarin hallitus ei vain kyynisesti polje pakolaisten ihmisoikeuksia (tehottoman opposition epäsuoralla avustuksella, äärioikeisto-opposition Jobbikia lukuun ottamatta, joka iloisesti ja suoraan äänesti lakiehdotuksen puolesta). Se on myös avannut kulttuuritaistelun, joka tuo monille mieleen stalinismin ajat. Ensinnäkin tuo jo viime blogissani käsitelty Unkarin Tiedeakatemian rahoitusmallin muuttaminen, jonka toimeenpanijana häärää myös ”Orbánin pitbulliksi” kutsuttu László Palkovics, innovaatio- ja teknologiaministeri, joka on jo pitkään tunnettu vastahakoisuudestaan korkeampaa oppineisuutta ja ”hyödytöntä” tutkimusta kohtaan. Edellisen hallituksen opetusasioista vastaavana valtiosihteerinä Palkovics antoi kasvot politiikalle, joka pyrki kohti ”työperustaista yhteiskuntaa” lisäämällä sinikaulusväen kouluttamista ja sulkemalla hyödyttömiin akateemisiin opintoihin johtavia polkuja.

Qubit-sivuston artikkelissa Zsolt Bodnár tiivistää Akatemia-jutun tähänastiset tapahtumat otsikolla ”Unkarin tiede-elämän vaikuttajien ja Unkarin hallituksen välille on syttynyt sota”. Ensinnäkin: viikko sitten hvg.hu-sivusto toi ensimmäisenä julkisuuteen tiedon siitä, että Unkarin tiedeakatemian rahoituksesta osa siirretään innovaatio- ja teknologiaministeriön haltuun. Ministeriön verkkosivuille ilmestyi parin tunnin päästä selitys, jonka mukaan tehokas varainkäyttö edellyttää tällaista koordinaatiomuutosta. Samana iltana Akatemian jäseniä ja tutkijoita edustava Stádium 28 -ryhmä julisti Facebookissa tämän päätöksen olevan CEU-jutun jälkeen uusi hyökkäys tieteen autonomiaa vastaan.

Seuraavana päivänä Akatemian yleiskokous antoi yksimielisen julkilausuman, jossa hallitusta vaadittiin peruuttamaan suunnitellun lainmuutoksen esittäminen ja valitettiin, että Akatemialta oli pyydetty lausuntoa lainmuutosesityksestä ”epätodellisen lyhyen ajan” kuluessa. Kohta myös Abcúg-blogi toi julkisuuteen ministeriöltä Akatemialle tulleen sähköpostiviestin: se oli lähetetty klo 10:36 ja vastausta pyydettiin klo 11:30 mennessä, siis vajaan tunnin sisällä. Ministeri Palkovics vakuutteli, että Akatemian rahoitus ja vapaus eivät ole uhattuina, mutta Akatemian esimies, matemaatikko László Lovász, kieltäytyi uskomasta.

Samaan aikaan Figyelő-lehti, jonka nykyään omistaa Viktor Orbánin neuvonantaja ja hovihistorioitsija Mária Schmidt, julkaisi merkillisen artikkelin, jonka sisältö käy ilmi jo otsikosta: ”Maahanmuutto, homoseksuaalien oikeudet ja gendertiede – näiden parissa eniten puuhaavat Unkarin tiedeakatemian työntekijät”. Artikkelin nimetön kirjoittaja oli tutkinut Akatemian virallisesta julkaisurekisteristä, mitä aiheita talossa tutkitaan, ja toteaa:

Veronmaksajien rahoilla ylläpidetyissä työpajoissa oli työntekijöitä, jotka eivät ole vuosikausiin julkaisseet akateemisissa puitteissa, mutta sekin kävi selväksi, että gender-teema sekä homoseksuaalisuuden tutkimus ovat huomiotaherättävän suosittuja.

Maahanmuutosta ja homoistahan meillä ei tykätä, ei myöskään ”genderistä”, joka itäeurooppalaisen oikeistopopulismin kielessä tarkoittaa perinteisten perhearvojen ja sukupuoliroolien kieltämistä, Pride-kulkueessa niittibikineissä kiemurtelevia transuja sekä naisten kannustamista luopumaan perheenäidin korkeimmasta kutsumuksesta. Artikkeli esittelee näiden hyödyttömien huuhaateemojen kimpussa askartelevia tutkijoita pitkän joukon nimien ja kuvien kera, semmoisten otsikkojen alla kuin ”Liberaalin yhteiskuntatieteen kannattajat” sekä ”Ideologian ohjaamaa tutkimusta”. Esimerkiksi näin:

albert.PNG

Vanhemman tutkijan Fruzsina Albertin aluetta ovat sukupuoli ja syrjäytyminen. Hänen tutkielmansa vuodelta 2015 on otsikoitu ”Miten avioliitto voi olla onnistunut?”, vuonna 2016 taas häneltä ilmestyi arvoituksellista otsikkoa kantava julkaisu ”Interpersonaaliset suhteet Unkarissa”. Vuonna 2018 hän on kirjannut julkaisseensa tutkielman otsikolla ”Postkommunistisen luokkarakenteen kartoitusta: uuden moniulotteisen Unkarin luokkatutkimuksen tuloksia”.

Siis näin. Joitakin sukupuoli-, feminismi-, tasa-arvo- ja luokkajuttuja siellä tutkitaan. (”Luokka”! Kuulostaa kommarien jutuilta!) Kaiken lisäksi jotkut näistä tutkijoista eivät julkaisurekisterin mukaan ole vuosikausiin julkaisseet mitään. Kirjoitus päättyy hurskaaseen toteamukseen:

Tieteellisten suoritusten mittaaminen ei ole helppo tehtävä. Mutta jos Tiedeakatemiassa työskentelevä tutkija ei vuosikausiin julkaise laisinkaan tai useammassa vuodessa vain 1–2 artikkelia, sitä voi kaikin puolin nimittää ongelmalliseksi. On toki myös vastaesimerkkejä, tutkijoita, joilta ilmestyy vuodessa jopa 8–10 tieteellistä tutkielmaa. Mutta vaikea on kiistää sitäkin, että MTA:n Yhteiskuntatieteiden tutkimuskeskuksessa syntyneiden töiden päälinjassa on ideologinen lataus, sitä luonnehtii väkevän liberaalinen tarkastelutapa.

Tikun nenään nostettujen ”ideologiaohjattujen” tutkijoiden työpaikka, MTA:n Yhteiskuntatieteiden tutkimuskeskus puolestaan reagoi julkaisemalla ajantasaisen listan tutkijoidensa tuoreimmista julkaisuista vakuuttaen, että heistä ollaan ylpeitä ja heitä tuetaan. 444.hu-sivusto haastatteli muutamia listatuista tutkijoista. Vähemmistösosiologi Endre Sík summasi tapahtuneen näin: kyseessä on poliittinen noitavaino, joku on hakenut Tiedeakatemian julkaisuista sopivia teemoja ja otsikoita, ja sitten vain copypaste suihkimaan. Lista on säälittävä ja surullinen juttu, sanoo Sík, mutta valitettavasti se pitää ottaa vakavasti, sillä se saattaa enteillä oikeita ikävyyksiä.

Toinen esimerkki samantapaisesta lehtiartikkelimeiningistä: hallituksen äänitorvena tunnettu Magyar Idők -lehti julkaisi kesäkuun alussa artikkelin, jonka kirjoittajaksi oli nimetty Zsófia N. Horváth -niminen henkilö. Nimi on niin tavallinen, että Google-haulla ei äkkiä löydy mitään yksiselitteistä tietoa tästä henkilöstä, joka 444.hu:n mukaan on ”tieskuka”; artikkelin lopussa kerrotaan Horváthin olevan közíró. (Termi oli minulle tuntematon. Sanakirjamääritelmän mukaan se tarkoittaa erityisen korkeatasoisesti julkisia ja poliittisia asioita käsittelevää journalistia. Pienellä haulla löytyi myös oikeistolaisesta Mandiner-blogista muutaman vuoden takaa nimimerkin Dr. Kottász kirjoitus, jossa mukavitsikkäästi maristaan, että ainoa oikea közíró näköjään on vasemmistoälymystöä edustava, itsetyytyväisyyteensä pakahtuva mutta elämässään epäonnistunut ammattivalittaja…)

No, tämä tasokas journalisti purkaa järkytystään Budapestin oopperan (Erkel-teatterin) Billy Elliot -produktion johdosta. Elokuvanakin tunnettu tarina siis kertoo englantilaisen kaivosmiehen pojasta, jolla on duunaritaustaansa nähden outo intohimo tanssia balettia. Ja tämmöistä sitten näytetään yleisölle, jossa journalisti Horváthin järkytykseksi oli paljon lapsia:

Jos poika kerran tahtoo tanssia balettia, hän ei voi olla muuta kuin homo. Tämän tiedämme siitäkin, että juttuun lisätty joukko kohtauksia Joutsenlammesta, jonka sivistyneempi yleisö tietää käsittelevän tätä problematiikkaa, varmaan siksi, että Pjotr Tšaikovski oli myös homo. Se, joka ei tätä kaikkea tiedä, saattoi nähdä, miten pikkupojan kanssa tanssahtelee miestanssija, kaksikin, naistanssijan sijasta. On myös kohtaus, jossa poika ystävänsä kanssa sovittelee naisten vaatteita, heidän takanaan syttyvät sateenkaarenväriset neonvalot, ja ystävä vieläpä lohduttaa, että ei tarvitse pelätä kiinni jäämistä, hänen isänsäkin aina tekee näin hänen äitinsä vaatteiden kanssa. (…) Päähenkilön äitivainajakin näyttäytyy useaan kertaan toistaen: ”uskalla olla oma itsesi”, siis tietenkin homo. (…) Pahin ongelma on juuri siinä, että kaikki tämä vaikuttaa lasten alitajuntaan, juuri siinä iässä, kun heidän suuntautumistaan vielä voi ohjata. (…) On huomionarvoista, että liberaalipropaganda tyrkyttää poikkeavuutta ja on tehnyt siitä suoranaisen muodin, kasvattaen näin katsojalukuja. Tietääkseni hallituksemme yrittää monin keinoin ja runsain rahallisin tuin edistää tämän vastakohtaa, perheonnea, ja siksi onkin käsittämätöntä ja sietämätöntä, että johtava valtiollinen laitos vastustaa tätä aietta ja tekee onnettomiksi montakin nuorta, jotka muuten eivät ehkä olisi lähteneet kehittymään tähän suuntaan.

Eikä tässä kaikki.  Oopperan johtaja Szilveszter Ókovács ilmestyi hädissään hallitusta lähellä oleviin viestimiin antamaan virallisia meriselityksiä: produktioon ei tekijänoikeussyistä voi tehdä enempää muutoksia, ja sitä paitsi he ovat jo häivyttäneet Billyn ehkä-homon kaverin tarinasta niin taustalle kuin vain mahdollista, Billy itse taas ei missään nimessä ole homo, ei myöskään Ókovács itse, jonka henkilökohtaista vakaumusta tai makua tai mielipidettä tämä tuotanto ei missään nimessä edusta… Mutta journalistimestarin kirjoitus hallituksen äänitorvessa ei ole mitä hyvänsä yleisönosastomarinaa, vaan sillä on oltava seurauksia. Nyt Ókovács on ilmoittanut, että ”negatiivisen lehdistökampanjan takia” lipunmyynti on romahtanut, ja siksi Billy Elliotin jäljellä olevat 15 esitystä poistetaan ohjelmasta.

Hallituskriittisessä mediassa keskustellaan nyt siitä, onko Billy Elliotin liput oikeasti myyty lähes loppuun (kuten välillä väitettiin) vai ei. Joka tapauksessa tämä koko prosessi, samoin kuin Figyelőn julkaisema luokkavihollisten lista, on tuonut kammottavalla tavalla mieleen reaalisosialismin ajat. Näinhän se silloin tehtiin: kansan karttuisasta kynästä ilmestyy lehdistöön kirjoituksia, joissa päivitellään, miten kauan puolueemme ja hallituksemme kärsivällisyys oikein kestää, miten kauan kansanvihollisten annetaan riehua, johan tämän proletaarin terveellä oikeustajulla ymmärtää, että nyt pitäisi viranomaisten puuttua tähän meininkiin.

Hvg.hu-sivustolla Péter Hamvay kiteyttää:

Politiikkaa ei tietenkään kiinnosta se, mitä oopperassa tai museoissa tapahtuu. Eivät poliitikot varmaan kuvittele, niin kuin Kádárin ajan rajoittuneet puoluesihteerit, että näyttämön pitäisi toimittaa kansanvalistajan tehtävää. Selkeämpinä hetkinään he tietävät, että ei ole olemassa semmoista ”oikeistolaista kulttuuria”, jolla kaikki teatterit saisi täyteen. Aivan niin kuin sosialismin aikaankin jouduttiin nopeasti luopumaan toivottomista ”kolhoosioopperoista”.

Kysymys on kerta kaikkiaan siitä, että nykyisen poliittisen kurssin kannalta on elintärkeää ylläpitää jatkuvaa sotatilaa. Siksi pitää taistella maahanmuuttajia, György Sorosia, EU:ta, CEU:ta, nyt myös asunnottomia tai ”isänmaanpetturi”-tuomareita vastaan. Tämä kuuluu kulttuuritaisteluun. Siksi hallitus käy käsiksi Tiedeakatemian tutkimuslaitoksiin, oopperaan, museoihin, silloinkin, kun niiden johto on osaksi omaa väkeä. Taistelu sisäistä vihollista vastaan ei sekään ole uusi ilmiö.

On helppo synnyttää äänestäjissä se kuva, että pääkaupungin älymystö se siellä valtion rahoilla pelailee kieroja, itsekkäitä ja perverssejä pelejään, joten on korkea aika valtion puuttua asiaan. Useimmat näistä äänestäjistähän, ilman omaa syytään, elävät kaukana tuosta [pääkaupungin kulttuurilaitosten] maailmasta, eikä hallituskaan tee mitään tämän asiaintilan muuttamiseksi.

 


Osaavalla kasvulla Unkari nousuun!

kesäkuu 16, 2018

Eilisen järkkyuutinen koski Unkarin tiedepolitiikkaa ja uutta rahoitusratkaisua. Mutta ennen kuin mennään asiaan, taustoitetaan taas.

Sen Akademoksen lehdon mukaan, jossa Platon kuljeskeli käyden syvähenkisiä ja opettavaisia keskusteluja viisautta etsivien Ateenan miesten kanssa, on Euroopan eri maihin vuosisatojen mittaan perustettu erilaisia ”akatemiaksi” itseään nimittäviä laitoksia. Unkarissa tämmöinen kansallinen akatemia syntyi 1800-luvun alussa. Pitkään kansallismielisen älymystön piirissä elätellyistä haaveista tuli totta Pozsonyn (nyk. Bratislava) valtiopäivillä, kun yksi kansallisuusaatteen portaalihahmoista, kreivi István Széchényi julisti lahjoittavansa tilustensa koko vuoden tuoton Unkarin kansallista tiedettä edistävän seuran perustamiseen. Magyar Tudós Társaság eli Unkarin Tiedeseura tai Unkarin oppineiden seura aloitti toimintansa 1830, ja vuonna 1840 se nimesi itsensä Unkarin Tiedeakatemiaksi (Magyar Tudományos Akadémia). 

Tiedeakatemian käsite on olemukseltaan kahtalainen. Kansalliset tiedeakatemiat voivat olla jonkinlaisia (arvostetuimpien) oppineiden tieteellisiä seuroja, joissa yliopistojen professorit ja muut tiedeihmiset yhdessä harrastavat kaikenlaista tiedettä edistävää, kuten tiedonlevitystä tai tiedeinstituutioiden yhteiskunnallisen aseman ja arvostuksen kohottamista. Toisaalta ne voivat olla valtion virallisesti yliopistojen rinnalla ylläpitämiä tutkimusinstituutioita, joissa on erikseen päätoimisesti palkattuja tutkijoita tekemässä oikeaa tutkimustyötä. Tähän jälkimmäiseen suuntaan Unkarin Tiedeakatemiakin vuosikymmenten mittaan kehittyi – ja sodan jälkeen tätä saattoi osaltaan ylläpitää myös neuvostoliittolainen malli, jossa yliopistojen rinnalla toimivat valtiollisen tiedeakatemian alaiset tutkimusinstituutit.

Unkarin Tiedeakatemian vuonna 1865 valmistunut päärakennus Budapestissa, edessään 1800-luvun kielentutkijan Gábor Szarvasin patsas.

Unkarin Tiedeakatemia on siis massiivinen laitos, jolla on itse asiassa kolme olomuotoa. On ensinnäkin varsinaisten akateemikkojen joukko, johon kuuluu korkeintaan 365 unkarilaista varsinaista jäsentä sekä toinen mokoma kirjeenvaihtaja-, ulko- ja kunniajäseniä. (Kunniajäsenet voivat olla myös ei-unkarilaisia, ja tässä joukossa on neljä suomalaista: geofyysikko Sven-Erik Hjelt, farmakologi ja sydäntautitutkija Heikki Ruskoaho, matemaatikko Arto Salomaa sekä Siperian ja Itä-Aasian kielten tutkija Juha Janhunen.) Sitten on akatemian köztestület, rivitieteenharjoittajien joukko, johon pääsyä voivat anoa kaikki Unkarissa tieteellisen oppiarvon hankkineet aktiiviset tieteentekijät; heitä on nykyään noin 15 000 kaikkiaan. Konkreettisimmillaan akatemian toiminta näkyy sen tutkimusinstituuteissa ja -keskuksissa, joita on toistakymmentä, sekä luonnontieteiden että humanististen tieteiden alalla. Niissä on kaikkiaan noin viisituhatta työntekijää.

Tavallinen kansa tuntee Unkarin Tiedeakatemian varmaan lähinnä jonkinlaisena ylimpänä ja arvovaltaisimpana tieteellisyyden vartijana. Akatemiaan vedotaan, kun tulee kiistaa esimerkiksi unkarin kielen suomalais-ugrilaisesta alkuperästä tai vaihtoehtoisten parannusmenetelmien suhteesta koululääketieteeseen. (Omalla alallani tiedeakatemian Kielitieteen instituutti on monenlaisen tutkimustyön ohella vastuussa sen virallisen luettelon ylläpitämisestä, josta unkarilaisten vanhempien on valittava etunimi lapselleen. Myös kielenhuoltosuosituksia antava työryhmä siellä toimii, joskin Unkarin kielenhuolto on valitettavasti erinäisistä syistä luisunut jonkinlaisten puolivirallisten kielimiliisien tai -järjestyskaartilaisten käsiin, kuten aiemmin kirjoitin…) Lisäksi monet tietävät, että “akateemikot” ovat vanhoja, arvovaltaisia, pelonsekaisen kunnioituksen ja erinäisten etuoikeuksien ympäröimiä (enimmäkseen mies-) henkilöitä. ”Akateemikkojen” ja köztestületin eli tavallisten rivijäsenten eroa ei tavallinen pustantallaaja usein oikein ymmärrä, tutkimusinstituuteista taas ei suuri yleisö tiedä eikä akateemikkojen arvovaltainen joukko välttämättä hirmuisesti perusta. Akatemian rivijäsenillä taas ei ole juuri sananvaltaa eikä käytännön hyötyä jäsenyydestään, vaikka se onkin arvostettu ja hieno asia.

Tämä epäselvä ja hahmoton olemus, näin György C. Kálmán Facebook-muistiinpanossaan väittää, on nyt koitumassa Akatemian kohtaloksi. Tuoreen uutisen mukaan nimittäin Innovaatio- ja teknologiaministeriö on 12. kesäkuuta pyytänyt, Akatemian mukaan ”mahdottoman lyhyessä määräajassa”, Akatemialta lausuntoa tekeillä olevaan lainmuutokseen, jolla rahoitusmalli pantaisiin uusiksi. Näin:

MTA.jpg

Vielä tänä vuonna voimassa olevan lain mukaan valtion budjetista tuleva 40 miljardin forintin (n. 124 miljoonaa euroa) tuki (költségvetési támogatás) kulkee valtionvarainministeriön (pénzügyminisztérium) kautta suoraan Akatemialle (jolla on hieman myös omia tuloja, saját bevételek). Uuden lain mukaan Akatemia saisi suoraan valtion budjetista vain 12 miljardia forinttia, suurin osa rahoituksesta kiertäisi Innovaatio- ja teknologiaministeriön kautta niin, että 20 miljardia annetaan tutkimusinstituuttiverkoston ylläpitämiseen, 8 miljardia tutkimus- ja kehityshankkeisiin jaettavaksi.

15. kesäkuuta Akatemian johto kutsuttiin ylimääräiseen kriisikokoukseen. Siellä hyväksyttiin yksimielisesti julkilausuma, jonka mukaan perustutkimuksen rahoitusta ja tutkimusinstituuttien toimintaa ei saa vaarantaa eikä tutkimushankkeiden arviointia asettaa mistään muusta kuin tieteellisistä kriteereistä riippuvaksi. Akatemia haluaa neuvotella hallituksen kanssa ja vaatii nyt ensi kädessä enemmän aikaa uuden lakiehdotuksen kommentoimiseen. 444.hu-sivuston mukaan ensimmäiseen lausunnonantoon Akatemialle annettiin aikaa runsaskätiset 54 minuuttia…

 

Neuvotteluja jatketaan maanantaina. Perin huolestuttavalta joka tapauksessa tuntuu se, mitä innovaatio- ja teknologiaministeri László Palkovics aiemmin on lausunut tutkimuksen ja talouselämän suhteesta: tarvitaan uusi konstruktio turvaamaan tehokkaampi kehitystyö, että saadaan enemmän innovaatioita yritysten käyttöön… Tämmöistä osaavaa kasvua ja tutkimuksen vaikuttavuutta siis, mikä merkinnee myös tuottamattomien tai ei-huippualojen poisvalitsemista. Unkari nousuun!

Tiedeakatemian itsenäisen tutkimuksen ja sen rahoituksen puolesta on Internetissä unkarin- ja englanninkielinen vetoomus. Käykääpähän allekirjoittamassa se täällä!

***

Loppukevennykseksi: Unkarin matkailuvirasto on julistanut Unkaria matkailumaana mainostavan logo- ja iskulausekilpailun. Kansan karttuisa käsi on heilutellut virtuaalista tai fyysistäkin värikynää, ja tuloksiin voi tutustua täällä (tarvittaessa klikkaa ”Szavazó felület”). Iskulauseiden mukaan Unkari on tietenkin ”Euroopan sydän ja sielu”, ”Sankarten aukio”, ”makujen maailma”, ”Lähteiden malja” (???) tai paikka, missä ”luonto kohtaa historian” (toki, toki). Näin suomalaisesta vinkkelistä oudolta tuntuu vesi-teeman korostaminen: on aaltoja, pisaroita, Unkaria ylistetään ”vesien maaksi”. Joojoo, tottahan Unkarissa on Balaton ja Tonava sekä lukuisia kylpylöitä ja terveysvesilähteitä, ja uintilajit ovat vanhastaan olleet unkarilaisten urheiluvahvuuksia – mutta minun suomalaisissa mielikuvissani Unkariin yhdistyy aina ennen muuta polttava kuivuus ja paahtava helle.

Ja tietenkin logoihin ja iskulauseisiin on upotettu perinteisen unkarilaisen kansallistunnon symboleita, piittaamatta siitä, sanovatko ne turisteille mitään: muinaistarujen ihmehirveä, kotkaa (taitaa olla turul), Pyhän Tapanin kruunua. Toteutukset ovat osaksi hyvinkin ammattimaisia ja tyylikkäitä, niin että taidan olla vähän epäreilu ja ilkeä, kun laitan tähän loppuun yhden vähän harrastelijamaisemman työn, jonka aiheena on Unkarin vaakunan kolmoiskummulla seisova risti. Tätä iskulausetta vain ei voinut vastustaa:

as_we_do_it.png