Pyhimyksiä ja itsevaltiaita

12 tammikuun, 2022

Tämän kuvan totiset hahmot ovat (näin arvelisin, miespuolisen hahmon ikonografisten attribuuttien niukkuudesta huolimatta) ritari- ja soturikuningas László (Ladislaus) I Pyhä (n. 1040 – 1095) ja ruusukoria kantava Pyhä Elisabet (1207–1231), Unkarin ensimmäisen hallitsijasuvun, Árpád-dynastian kuuluisimmat pyhimykset. Kuva mainostaa näyttelyä nimeltä “Kuninkaita ja pyhimyksiä: Árpádien aika”. Sen on tarkoitus aueta maaliskuussa 2022 ns. Kultabullan (Aranybulla, Bulla aurea) 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Tätä asiakirjaa, joka kuningas Andreas II (Pyhän Elisabetin isä muuten) pakotettiin allekirjoittamaan Székesfehérvárin valtiopäivillä 1222, on verrattu Englannin Magna Cartaan; se oli ensimmäinen eräänlainen perustuslaillinen dokumentti, jolla kansalaisille – toki vain aatelisille, mutta ei pelkästään mahtavimmalle ylimystölle vaan myös pikkuaateliston muodostamalle jonkinlaiselle esi-keskiluokalle – myönnettiin tietyt, kuninkaan tahdosta riippumattomat vapaudet ja perusoikeudet. Kyseessä on siis Unkarin valtion historian merkkitapaus ja tärkeä juhlavuosi. Tietenkin voisi kysyä, miksi Kultabullan juhlavuoden yhteydessä halutaan muistaa kuninkaita ja pyhimyksiä eikä esimerkiksi modernin oikeusvaltiokäsityksen, kansalaisoikeuksien ja demokratian kehityksen ensimmäisiä alkuituja Euroopassa… mutta joka tapauksessa nyt on tämän juhlanäyttelyn yhteydessä puhjennut pienoinen skandaali, josta kertoo yksityiskohtaisesti Válasz-sivusto.

Näyttelyn suunnitteleminen on alkanut virallisesti vuonna 2017, ja siitä on tarkoitus tulla kaikkien aikojen suurin Árpádien aikaa esittelevä näyttely. Unkarin valtion perustajakuninkaalle Tapani Pyhälle omistettu museo on Székesfehérvárista, Unkarin kuninkaiden vanhasta kruunauskaupungista saanut käyttöönsä näyttelytiloiksi isolla rahalla kunnostetun vanhan cistersiläisluostarin, ja näyttelyyn on tulossa esineistöä kahdeksasta maasta, esimerkiksi Pietarin Eremitaasista, Oxfordin yliopiston kirjastosta ja Vatikaanista. Päävastuussa näyttelyn suunnittelusta oli alun perin Unkarin Kansallismuseo (Nemzeti Múzeum), esineistöä kokosi ja katalogin taustatekstejä kirjoitti joukko historian ja arkeologian asiantuntijoita. Sitten joulun alla tapahtui jotakin.

Kaksi päivää ennen joulua tutkijat saivat yllättäen sähköpostia ministeriöstä – siis Inhimillisten voimavarojen ministeriöstä, jonka alle kuuluvat sekä sosiaali- ja terveys- että kulttuuri- ja sivistysasiat. Siinä ilmoitettiin, ilman mitään perusteluja, että lähes valmiin näyttelyn kuraattorit vapautetaan tehtävistään ja näyttely aineistoineen siirtyy Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin (Magyarságkutató Intézet, MKI) vastuulle. Aatonaattona saapui seuraava viesti uudelta kuraattorilta. Miklós Makoldi, joka on MKI:n Arkeologian tutkimuskeskuksen johtaja, ilmoitti ottaneensa tehtäväkseen näyttelykatalogin toimittamisen, jota jatketaan “uuden ylläpitäjän ohjeistukset huomioon ottaen”. Tammikuun alkuun mennessä on tullut selväksi, että katalogiin on tarkoitus tehdä sekä rakenteellisia että sisällöllisiä muutoksia. Julkista tietoa näiden muutosten sisällöstä ei ole saatu, mutta Válaszin toimituksen käymistä ”keskusteluista” on ilmennyt, että esimerkiksi unkarilaisten maahantulon aikaan Unkarissa eläneitä slaavi- ynnä muita kansoja sekä Árpádien aikana Unkariin muuttaneita kansanryhmiä (muslimit, juutalaiset, arojen paimentolaiskansat) käsittelevät osat olisi tarkoitus jättää kokonaan pois. Sitä vastoin uudessa suunnitelmassa on mukana MKI:n Arkeogenetiikan tutkimuskeskuksen edustajia.

Tästähän on ollut puhetta jo vuosikaudet, ja etenkin siitä lähtien, kun inhimillisten voimavarojen ministeriksi nousi Miklós Kásler, lääkäri-setämies, jonka sydäntä lähellä on erityisesti huuhaan rajamailla tai selvästi jo rajan tuolla puolen liikkuva kansallismielinen amatööri-historiantutkimus: Unkarin varhaishistoria halutaan kirjoittaa uusiksi, tai paremminkin sen romanttisen ja viihteellisen näkemyksen mukaiseksi, joka nojautuu lähinnä keskiaikaisiin kronikkoihin ja legendoihin mutta jota 1800-luvulla ruvettiin oikein olan takaa levittämään kansalle isänmaallisissa runoissa, historiallisissa romaaneissa ja koulukirjoissa. Tämän näkemyksen mukaan Unkarin kansakunnalla on poikkeuksellisen uljas historia, joka alkaa Attilan hunneista ja saa ensimmäisen täyttymyksensä Árpád-suvun kuninkaissa, koko kristillisen Euroopan puolustajissa idän barbariaa vastaan. Loistokkaan kansallisen menneisyyden, kielen ja kulttuurin ylivertaisuuden ajatusta vaalimaan on perustettu itse asiassa koko MKI. Ja jos tämä ”kristillis”-isänmaallinen pyrkimys vie törmäyskurssille kansainvälisen tiedeyhteisön kanssa, niin vieköön.

Hunniromantiikkaa on vaikea sovittaa yhteen nykyaikaisen kriittisen historiantutkimuksen kanssa, ja erityisesti suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on sille vaikea pala. Viime vuosina onkin nähty suomalais-ugrilaisuuden häivyttämistä historian oppikirjoista ja opetussuunnitelmista syrjemmälle, esimerkiksi sekaviin ja täysin kestämättömiin spekulaatioihin siitä, miten suomalais-ugrilaisten kielten väliset yhtenevyydet voisivat johtua jonkinlaisista esihistoriallisista kontakteista. Ministeri Káslerin erityisenä keppihevosena ovat jo pitkään olleet Árpád-suvun kuninkaat ja heidän oletettu polveutumisensa Attilasta. Olen tässä blogissa jo aiemmin kirjoittanut sekä Káslerin oudoista arkeogenetiikkaprojekteista että MKI:n tuottamasta, uusvanhaa ”kansallismielistä” näkemystä propagoivasta kummallisesta animaatioelokuvasta ”Pozsonyn taistelu”, jonka omituisuudet, virheet ja suoranaiset historianvääristelyt nostattivat vuosi sitten melkoista kritiikkiä.

”Pozsonyn taistelun” asiantuntijatiimiin kuului myös ”Kuninkaita ja pyhimyksiä” -näyttelyn uusi kuraattori Miklós Makoldi, jolla ei Válaszin mukaan ole tieteellistä oppiarvoa – tohtoriopinnot ilmeisesti ovat kesken – eikä juuri muitakaan tutkimusmeriittejä. Hänet ilmeisesti tunnetaan lähinnä mediakommenteistaan, jotka ovat osin omituisia. Válaszin mukaan hän on esimerkiksi M5-kanavan tiedeohjelmassa kertonut, että unkarin sana karácsony ‘joulu’ juontaisi juurensa sanasta kerecsen(sólyom) ‘aavikkohaukka, Falco cherrug’, mikä viittaisi unkarilaisten muinaisuskon (jonkinlainen haukka tai kotka on tyypillisesti ollut arokansojen, myös unkarilaisten esi-isien pyhä eläin) ja kristinuskon ikivanhoihin yhteyksiin. Tämähän on täyttä wettenhovi-aspaa, oikeasti karácsony (samoin kuin romanian crăciun) on slaavilainen laina, alkuaan useissa slaavikielissä tunnettu talvipäivänseisauksen tai keskitalven juhlan nimitys kračun. Huuhaaetymologia on ilmeisesti peräisin maallikko-”kulttuurintutkija” Lajos Szántailta, joka näkyy vuosikymmenten ajan ”tutkineen” Unkarin legendanhohteista menneisyyttä. Taustalla väijyy se vaihtoehtopiireissä suosittu ajatus, jonka kanssa ministeri Káslerkin tuntuu flirttailevan, että muinaiset unkarilaiset alusta lähtien, kenties jopa Attilasta alkaen, olivat kristittyjä ja kristinuskon puolustajia ja että Unkarin valtiolla siksi on poikkeuksellinen, jumalallinen legitimaatio – jota myös esimerkiksi Pyhä Kruunu ilmentää.

Alan tutkijoiden piireissä tyrmistys on ollut melkoinen. Jo välipäivinä toistakymmentä historiantutkijaa ja arkeologia, suurin osa katalogin kirjoittajista, ilmoitti vetäytyvänsä tehtävästä ja myös kieltävänsä tekstinsä julkaisemisen. Válasz haastatteli asiasta mm. Budapestin ELTE-yliopiston keskiajan historian laitoksen apulaisprofessoria (docens) Gábor Thoroczkayta, jonka mielestä tämänasteinen poliittisten päättäjien puuttuminen tiedeihmisten toimintaan on ”vieläpä nykyisissäkin oloissa poikkeuksellisen raaka veto”. Monitieteisen tutkijatiimin työ valuu hukkaan, kun katalogin kirjoittajat vetävät takaisin jo taittoa odottaneet, valmiit tutkielmansa. Siitä, miten tämä heijastuu varsinaiseen näyttelyyn (vaikuttaako nyt syntynyt tiedeskandaali esimerkiksi ulkomaisiin yhteistyökumppaneihin ja esineistön lainaksi saamiseen), ei vielä ole mitään tietoa.

Olen tässä blogissa ennenkin kirjoitellut Unkarin tiedepolitiikan huolestuttavista kehityksistä, muun muassa siitä, miten vallanpitäjät perustavat uusia, tiedeinstituutioista, kansainvälisistä tiedeyhteisöistä ja tieteen yleisistä laatukriteereistä riippumattomia, suoraan hallitukselle alisteisia ”tutkimusinstituutteja”. Tämä alkoi historiantutkimuksesta ja jatkui ”Kielistrategian instituutin” perustamisella, joka instituutti sittemmin on sulautunut osaksi ministeri Káslerin MKI:tä. Jaksoin aikoinaan vielä toivoa, että nämä uudet rinnakkaisinstituutit jäisivät vallanpitäjien ja heidän suosikkiensa harmittomaksi harrastukseksi, joka tuottaa kulttuuriohjelmaa ”kansallismielisten” piirien viihteeksi sekä tekijöilleen pseudoakateemisia leikkimeriittejä mutta ei oikeasti häiritse vakavaa tieteentekoa. Sitten alkoi Unkarin Tiedeakatemian hajottaminen sekä yliopistojen säätiöiminen ja sementoiminen nykyisen hallituksen nimittämien kuratorioiden ja kanslerien hallintaan. Ja nyt alkaa oikeasti vaikuttaa siltä, että Orbánin järjestelmä toimii tässäkin – Weronika Grzebalskan ja Andrea Petőn lanseeraamaa termiä käyttääkseni – kuin ”kääpävaltio”, joka loisii valtion rakenteissa ja imee niistä resursseja vain tuottaakseen lisää kääpää.

Ennen tämän postauksen julkaisemista halusin vielä käydä vilkaisemassa MKI:n kotisivua, ja sinnepä olikin ilmestynyt uusi tiedote tämän näyttelyskandaalin johdosta, reaktiona ”oppositiolehdistössä ilmestyneisiin useisiin harhaanjohtaviin artikkeleihin”. Julkilausumassa korostetaan, että näyttelyn valmistelujen kokoamisesta yhden pääkuraattorin johdolla on sovittu kaikkien kolmen järjestäjälaitoksen, siis Kansallismuseon, Tapani Pyhän museon ja MKI:n kesken. Ehdotus tällaisesta ratkaisusta tuli Kansallismuseon johdolta. Ja kukapa muu Unkarin Kansallismuseota nykyään johtaakaan kuin elokuussa hieman hämmentävästi tehtävään nimitetty László L. Simon, runoilija ja korruptioepäilyjenkin kohteena ollut viinitila- ja matkailuyrittäjä, Fidesz-puolueen kansanedustaja vuodesta 2010 ja erilaisten kulttuuripoliittisten tehtävien veteraani.

Simon on valmistunut yliopistosta unkarin ja historian opettajaksi, mutta hänen tohtoriopintonsa jäivät kesken, eikä hänellä tiettävästi ole tieteellisiä ansioita. Oppositiolehdistössä on terävästi ruodittu hänen avoimesti ilmoittamaansa pyrkimystä “tehdä Kansallismuseosta paradigmanvaihdoksen lippulaiva”, jossa siis tiedon sijasta tarjotaan tarinoita ja elämyksiä (huokaus!) ja tehdään (kuten hän itse kirjoittaa) “identiteettiä vahvistavaa, kansalliseen identiteettiimme fokusoivaa työtä, joka voi toimia luonnollisessa liitossa hallituksen politiikan kanssa”. Telex-uutissivuston mukaan Simonin virkaanastujaispuheesta välittyi pyrkimys muuttaa Kansallismuseo ”kansallismielisten” satujen, tarinoiden ja legendojen tyyssijaksi.

Unkarissa on vaarassa oikeusvaltioperiaatteen ohella myös tieteen vapaus, eivätkä nämä kaksi vaaraa ole riippumattomia toisistaan. Tiedevastaisuudesta puhuttaessa ajatellaan nykyään usein rokotusvastaisuutta ja ilmastodenialismia, jotka tällä hetkellä uhkaavat välittömästi koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Mutta vaarallista tiedevastaisuutta on myös historia-, kieli- ja käyttäytymistieteiden painaminen pelkkään tarinankertojan rooliin.


”Samojedilainen moraali”?

20 joulukuun, 2021

Endre Ady (1877–1919), jota Suomessa joskus verrataan aikalaiseensa Eino Leinoon, oli Unkarin suurimpia runoilijoita. Klassisen runoilijanuran ohella – kesken jääneet opinnot, naisasiat kroonisesti sekaisin, pyörimistä epämääräisissä taiteilijapiireissä, terveys rempallaan ja liian varhainen kuolema syfiliksen seurauksiin – hän oli myös lehtimies ja yhteiskunnallisten ajankohtaiskysymysten teräväkynäinen kommentoija. Yksi hänen kuuluisimmista ja siteeratuimmista kirjoituksistaan ilmestyi Nagyváradi Napló -lehdessä (Nagyváradin kaupunki löytyy nykyisen Romanian kartalta nimellä Oradea) tammikuussa 1902. Siinä hän ruoskii politiikan moraalista rappiota, tämän ajankohtaisena ilmentymänä se, miten tarmokasta ja taitavaa mutta juutalaistaustaista kansanedustajaa Vilmos Vázsonyia oli parlamentissa loukattu ja pyritty vaientamaan. Adyn johtopäätös tästä kaikesta on: me unkarilaiset emme kuulu Euroopan kulttuurikansoihin, ”palatkaamme takaisin Aasiaan”.

Ne pitävät meitä kulttuurikansana. Ja näkevät kyvyttömyytemme edistykseen, näkevät, miten me samojedilaisine moraaleinemme leveilemme kiusankappaleina keskellä Eurooppaa kuin tänne unohtunut palanen keskiaikaa, näkevät, miten tyhjiä ja köykäisiä me olemme, jos tahdomme tehdä jotain suurta, niin hakkaamme juutalaisia, ja kun päämme vähänkin alkaa selvitä, riennämme oitis taas siemailemaan tuon kuuluisan tuhatvuotisen menneisyytemme koreaksi värjätyn kunnian makeaa juomaa, näkevät, että olemme jonninjoutavia tyhjäntoimittajia, parlamenttikin, suurten kansakuntien turva ja linna, kelpaa meillä vain halvennettavaksi. Miten tämä päättyy, rakkaat jalosukuiset heimolaiseni? Sillä ikiunkarilainenhan olen minäkin, en mikään juutalainen kamasaksa, niin kuin te nimittelette kaikkia, jotka ovat teitä pystyvämpiä. Niin se päättyy, että meidät kohteliaasti mutta päättäväisesti ohjaillaan täältä ulos kuin olisimme jo.

Unkarin tämänhetkisessä tilanteessa nämä sanat tietenkin tuntuvat kiusallisen ajankohtaisilta, eikä ihmetytä, että niitä on viime vuosina Unkarin riippumattomassa mediassa tavan takaa siteerailtu. Kielitiedettä popularisoivan nyest.hu-sivuston vakioavustaja ”Zegernyei” ei kuitenkaan rupea pohtimaan asian näitä puolia vaan tarttuu suomalais-ugrilaisten (uralilaisten) kielten tutkijaa usein hämmentäneeseen kysymykseen: miksi Ady puhuu ”samojedilaisesta moraalista” (szamojéd erkölcsök) ja mistä hän on tämän ilmauksen keksinyt?

Kaukaisen Pohjolan kansojahan pidettiin eteläisemmässä Euroopassa pitkään ”rodullisesti” alempiarvoisina ja niihin kohdistettiin samantapaisia (nykyajan kielellä) rasistisia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi Afrikan alkuperäiskansoihin. Kuten tiedämme, tämä oli suurena syynä siihen, että Unkarissa aikoinaan sukulaisuutta ”kalanrasvanhajuisiin lappalaisiin” oli monien niin vaikea hyväksyä. Endre Adyn aikaan unkarilaisten kielisukulaisuus myös samojedien kanssa – meiltä Suomesta katsoen kielikunnan kaukaisimman päähaaran, jonka kieliä on puhuttu laajalla alueella Länsi-Siperian äärimmäisistä pohjoisosista etelään Mongolian rajoille – oli jo tiedepiireissä tunnettu ja tunnustettu asia. Silti mietityttää, miksi Ady nappasi kirjoitukseensa kielikuvaksi nimenomaan samojedit eikä esimerkiksi näissä keskusteluissa monesti mainittuja ”lappalaisia” tai unkarilaisten lähimpiä kielisukulaisia, Siperian hanteja (”ostjakkeja”) tai manseja (”voguleja”). Tai tataareja tai mongoleja, joiden heimolaisina unkarilaiset ovat itseään perinteisesti pitäneet.

Zegernyei mainitsee eksoottisen Pohjolan alkuperäiskansoista usein kerrotun, miten näiden kansojen parissa vieraalle on tapana muun kestityksen lisäksi tarjota talon emännän tai tyttären seksuaalisia palveluksia. Unkarilaisessa aikalaislehdistössä tätä porvarillisen eurooppalaisen silmissä ”moraalitonta” käytäntöä ei kuitenkaan ihmeemmin käsitellä. (Lisäksi voisi tietenkin pohtia, olisiko ”samojediuden” arviointiin vaikuttanut venäläinen kansanetymologia, joka lienee koko (etymologialtaan arvoituksellisen ja kiistellyn) samojedi-nimen taustalla: venäjän samojed voidaan kääntää ‘itse-syöjäksi’ (niin kuin samovar on ‘itse-keittäjä’), ja tämän on joskus ajateltu viitanneen siihen, että samojedeja olisi pidetty kannibaaleina. Mutta Endre Adyn ajan Unkarissa ei venäjää mitenkään yleisesti osattu.)

Selitys löytyy suomalaisen korvaan tahattomanhauskan kirjailijanimen takaa. Multatuli, jonka patsaita ja muistomerkkejä Hollannissa käyneet suomalaiset aina silloin tällöin hihitellen kommentoivat, oikealta nimeltään Eduard Douwes Dekker (1820–1887), tunnetaan nykyään hollantilaisen kolonialismin aikalaiskriitikkona. Hänen kirjailijanimensä ei tietenkään ole suomea vaan latinaa, multa tuli tarkoittaa ”paljon kannoin” tai ”paljon kestin”. Zegernyei on nyt saanut selville, että Multatuli kertoi myös samojedeista. Vuonna 1901 oli unkariksi ilmestynyt kokoelma hänen kertomuksiaan, ja niihin sisältyy ”samojedien” pariin sijoitettu opettavainen satu, nimeltään ”Moraalinen ja moraaliton”. Sen päähenkilö ei halua noudattaa kansansa tapaa ja voidella ruumistaan pahanhajuisella härskiintyneellä rasvalla, ja siksi – vaikka hän on hyvä metsästäjä ja tappaa mursuja enemmän kuin kukaan muu heimon jäsenistä – hänet julistetaan ”moraalittomaksi” ja hakataan mursunluulla hengiltä. Tarina ilmeisesti huvitti tuon ajan unkarilaisia, sillä muokkaelmia siitä ilmestyi 1910-luvulle asti useissa unkarilaisissa lehdissä.

”Samojedilainen moraali” oli siis 1900-luvun alun unkarilaisille tuttu käsite, vaikka oikeiden samojedien kanssa sillä on näköjään vielä vähemmän tekemistä kuin aiemmin kuvittelin. Nykyisen Indonesian alueella siirtomaahallinnossa työskennellyt ”Multatuli” luultavasti oli tiennyt samojedikansojen elämästä vielä vähemmän kuin tuon ajan sivistyneet unkarilaiset, joiden saatavilla sentään oli, periaatteessa, unkarilaistenkin tutkijoiden kuvauksia ja kertomuksia Siperiassa elävistä kaukaisista kielisukulaisista.

”Samojedilainen moraali” ei siis suoranaisesti kytkeydy suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta kohtaan tunnettuun salaliittoteoreettiseen epäluuloon, joka nyky-Unkarissa on jälleen käynyt poliittisesti ajankohtaiseksi. Se on oman aikansa ”viattoman humoristinen” salonkirasistinen kielikuva, jossa tyypillisen rasistiseen tapaan keskiössä on ”puhtaus” tai sen puute, ”pahanhajuisuus”. Vertauksen todellisena kohteena eivät tietenkään ole eksoottiset alkuperäiskansat, vaan sillä pilkattiin konservatiivista oman kansan vanhoihin perinteisiin takertumista. Tästä kirjoitti myös Endre Ady, eikä ole hänen vikansa, että nykyajan lukijoista suurelle osalle ”samojedista” tulee ensiksi mieleen koirarotu.


Pieni mies ja fasismin olemus

12 joulukuun, 2021

Itävallan hallituskriisi on toistaiseksi selätetty, vaikka oppositiopuolueet uhkailevatkin ruveta laittelemaan uusia vaaleja tulille, kunhan tästä korona-aallosta on selvitty. Uusi liittokansleri Karl Nehammer on saanut puolueensa ja kannattajakuntansa ulkopuoleltakin positiivista palautetta ainakin selkeästä ja määrätietoisesta esiintymisestä tähänastisen populistisen venkoilun sijaan. Samalla kansleripuolue ÖVP:n ministerikuntaa vähän vaihdeltiin ja kierrätettiin, ja uusissa henkilövalinnoissa ilmeisesti näkyy selvästi federalistinen aluepolitiikka: osavaltioiden, etenkin ÖVP-johtoisten, paikallisvaikuttajat pääsivät esiin.

Uusiin ministereihin kuului myös uusi sisäministeri Gerhard Karner, Ala-Itävallan osavaltioparlamentin toinen puhemies ja Texingtalin kaupungin pormestari. Tämä Karnerin tausta puolestaan on nostanut julkisuuteen erään Itävallan 1900-luvun historian kipupisteen, josta ulkomailla vähemmän puhutaan. Texingtalissa nimittäin syntyi Engelbert Dollfuß (kirjoitan nimen nyt ß:llä, jota hän itse käytti, mieluummin kuin ”kansainvälisellä” tuplaässällä), josta 1930-luvun alussa tuli liittokansleri ja jonkinasteinen diktaattori eli ns. austrofasismin luoja. Kaupungin suuren pojan syntymäkodissa toimii kotimuseo, jota syytetään kritiikittömyydestä ja demokratianvastaisen toiminnan ihannoimisesta. Dollfuß-museo on ollut toiminnassa jo ennen Karnerin pormestariksi tuloa, ja Karner on ilmeisesti jo toukokuussa neuvotellut sen ”ajanmukaistamisesta”. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan oppositiopuolue SPÖ (sosiaalidemokraatit) vaatii Karnerilta ja hänen puolueeltaan selvempää irtisanoutumista Dollfußin muistosta, miehen, joka ”lopetti parlamentin ja demokratian toiminnan, otti käyttöön pikatuomioistuimet ja kuolemanrangaistuksen ja määräsi armeijan ampumaan kaupungin vuokrataloja.”

Siis kuka Dollfuß (tuon nimen muistan koulun historiantunneilta) ja mikä austrofasismi (tätä koko sanaa taas en ollut kuullutkaan ennen Itävaltaan tuloani)? Dollfußissa itsessään kiteytyy koko Itävallan aseman ongelmallisuus sankarillisen itsenäisyyden ja fasismin myötäilyn rajamailla, ja samoin kuin koko Itävalta, myös Dollfuß voidaan nähdä sankarina ja natsi-Saksan uhrina – vaikka tällä uhritarinalla on samalla paljon rumempi kääntöpuoli. ”Austrofasismi” puolestaan, kiistelty ja ongelmallinen termi, on hankala jo siksikin, että ”fasismi” käsitteenä ja terminä on niin vaikea ja osaksi väärinkäytettykin. Mutta ennen kuin mennään tähän, käydään läpi hieman Dollfußin ja Itävallan meillä vähemmän tunnettua historiaa – joka siis meni aika lailla toisin kuin pelkästään Sound of Musicin perusteella voisi kuvitella.

Nuori Engelbert Dollfuß (keskellä) soitti klarinettia Oberhollabrunnin poikakoulun orkesterissa. (Wikimedia Commons)

Engelbert Dollfuß syntyi 1892 maatalon tyttären ja myllärinrengin aviottomana poikana ja vietti lapsuutensa kasvattina toisessa perheessä. Hän oli hyväpäinen ja kunnollinen poika, joka toimi kirkossa messupalvelijana ja haaveili papin ammatista; hartaana katolilaisena hän pysyi elämänsä loppuun asti. Paikallisen kirkkoherran suosituksesta piispa järjesti Engelbert-pojalle stipendin Wienin arkkihiippakunnan poikakouluun, mistä hän kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin vuonna 1913. Teologian opinnot vaihtuivat pian oikeustieteellisiin, ja sitten alkoikin ensimmäinen maailmansota. Pienikasvuista, vain 151-senttistä Dollfußia ei ensin tuumattu kelpuuttaa sotaväkeen, mutta lopulta armeijaan ja upseerikouluun päästyään hän kunnostautui Italian rintamalla ja sai kokonaista kahdeksan urhoollisuusmitalia; joitakin Alppien puolustusasemia kutsuttiin jo sodan kestäessä hänen nimellään.

Sodan jälkeen Dollfuß jatkoi opintojaan ja löysi poliittisenkin kotinsa Cartellverbandista, katolis-konservatiivis-kansallismielisten opiskelijayhdistysten (Burschenschaft) kattojärjestöstä. Tässä aatemaailmassa ”kansallismielisyys” oli nimenomaan ”saksalaisuutta”. Voittajavaltiothan eivät sallineet sodanjälkeisen tynkä-Itävallan liittyä Saksaan, mutta silti suuri osa itävaltalaisista piti itseään – etnisessä ja kulttuurisessa mielessä, kuten nykyään sanottaisiin – ”saksalaisina”. Sekä kansallisuusaatteen että poliittisen kristillisyyden ikävänä kääntöpuolena Sentroopassa on ollut avoin antisemitismi. Saksankielisessä Wikipediassa siteeratun tutkielman mukaan Dollfuß esitti vuonna 1920 Cartellverbandin kokouksessa, että jäsenjärjestöt vaatisivat kaikilta jäseniltä ”saksalais-arjalaista” (siis: ei-juutalaista) syntyperää vähintään isovanhempia myöten. Esitys torjuttiin enemmistön äänin. Valmistuttuaan juristiksi (eli sentrooppalaisittain ”tohtoriksi”) 1922 Dollfuß siirtyi maanviljelijöiden etujärjestön (Landwirtschaftskammer) palvelukseen ja nousi vähitellen merkittäväksi maaseutupolitiikan asiantuntijaksi. Hän oli kehittämässä maanviljelijöiden sosiaaliturvaa ja maatyöläisten työttömyystukea.

1920-luvun lopulla Itävallan poliittinen tilanne alkoi käydä epävakaaksi ja hallitukset vaihtuivat taajaan. Oikeistokonservatiivisten puolueiden, kuten Dollfußin edustaman kristillis-sosiaalisen puolueen (nykyisen ÖVP:n edeltäjä), ja sosiaalidemokraattien välisten jännitteiden lisäksi venettä keikutti kansallissosialistien, Saksan natsien aateveljien, kohisten nouseva kansansuosio. Turvattomuudentunne oli jo aiemmin johtanut molemmilla puolin poliittista kenttää puna- ja valkokaartien perustamiseen: sosiaalidemokraattisella työväenliikkeellä oli suojeluskaarti Schutzbund, oikeistolla kodinturvajoukot, Heimwehr. Dollfuß, joka vuonna 1929 oli nimitetty maatalousministeriksi, sai vuonna 1932 ryhtyä uutena liittokanslerina muodostamaan hallitusta edellisen hajottua uusia vaaleja vaativien sosiaalidemokraattien epäluottamukseen. Kun sosiaalidemokraatit eivät edelleenkään suostuneet yhteistyöhön, Dollfuß sai minimaalisella enemmistöllä aikaan hauraan oikeistokoalitiohallituksen, ja kun tämänkin kannatuspohja jatkuvasti horjui, Dollfuß lopulta julisti parlamentin tehneen itse itsensä toimintakyvyttömäksi. Parlamentin yritykset jatkaa istuntoa varapuhemiehen johdolla estettiin poliisivoimin.

Alkoi tuon kiistellyn ”austrofasismin” eli, niin kuin systeemi itseään nimitti, ”säätyvaltion” (Ständestaat) aika. Samoin kuin jokseenkin koko ”Väli-Euroopan” vyöhykkeellä, Virosta Balkanille, pirua (kommunismia ja natsismia) ajettiin ulos belsebuubin eli autoritaaristen järjestelmien tai (puoli)diktatuurien avulla. Tarvittaessa myös väkisin. Itävallassa Schutzbund-työväenkaartien hajottaminen johti helmikuussa 1934 suoranaiseen sisällissotaan Wienissä ja muutamissa muissa kaupungeissa. (Yllä mainittu ”kaupungin vuokratalojen ampuminen” viittasi juuri tähän. ”Punaisen”, sosiaalidemokraattijohtoisen Wienin keskeisiä, kaupunkikuvaa leimaavia projekteja oli ollut modernien asuintalojen rakentaminen työläisille entisten lutikkalinnojen tilalle. Komeimpia näistä oli Karl-Marx-Hof-niminen linnamainen rakennuskompleksi, edelleenkin huomattava arkkitehtoninen nähtävyys, joka taistelujen kuluessa hieman vaurioitui tykkitulessa.)

Mutta oliko austrofasismi fasismia vai jotain muuta? Tätä pohtii Sebastian Majstorovic englanninkielisessä kirjoitelmassa, joka perustuu hänen graduunsa eikä sisällä uutta syvällistä perustutkimusta mutta mukavasti tiivistää tähänastisen keskustelun. Ongelmana on mm. se, että fasismia on käytetty sekä endonyyminä (omana nimityksenä: ”oikeaa” fasismia on vain se, mikä itse nimittää itseään fasismiksi, kuten Mussolinin Italiassa) että poliittisena haukkumasanana (kuten Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä: ”fasisteja” ovat jokseenkin kaikki ne, jotka ovat ”meitä” vastaan) ja lisäksi vielä jonkinlaisena analyyttisena käsitteenä. Tämä viimeksi mainittu käyttötapa perustuu usein vankasti Italian fasismin ja Saksan natsismin esimerkkeihin, ja näistä järjestelmistähän Itävallan austrofasismi poikkesi monessa suhteessa. Molemmat systeemit kuitenkin nousivat samoilta romanttisen nationalismin juurilta.

Siinä, missä Mussolini ja Hitler pyrkivät luomaan jonkinlaisen uuspakanuuteen kallellaan olevan, näyttävän ja kokonaisvaltaisen korvikeuskonnon, jonka suhde mahtavaan katoliseen kirkkoon oli jännitteinen ja ristiriitainen, Itävallan austrofasismi istui tiukasti katolisen kirkon helmassa hyväksyen sen opit ja tukien sen hierarkiaa, siinä määrin, että sitä on nimitetty myös ”klerikofasismiksi”. Austrofasismi ei halunnut luoda uutta maailmaa ja teräksisin silmin tulevaisuuteen katsovaa uutta ihmistä; Dollfußin ja hänen seuraajansa Schuschniggin Itävalta oli ihannoituun menneisyyteen palaava, taloudellisestikin eristäytyvä ja omavaraisuutta tavoitteleva järjestelmä, jossa oli ”säätyjä” ja ”kiltoja” (toden totta, ammattiyhdistysten sijasta) ja joka ei yrittänytkään laajentua rajojensa ulkopuolelle. Väkivallan käyttö oli kohtuullisempaa kuin isovelimaassa: Itävallan Ständestaat tosin otti sisällissodan aikana käyttöön kuolemanrangaistuksen, ja järjestelmän vastustajat, niin sosiaalidemokraatit ja kommunistit kuin natsitkin, istuivat vankilassa tai ”pidätysleireillä” (Anhaltelager), mutta tuhoamisleirejä ei rakennettu. Ei myöskään virallisesti syrjitty tai vainottu juutalaisia, vaikka perinteinen antisemitismi oli valtarakenteissa epävirallisesti läsnä.

Tyylin ja ihanteiden puolesta yhtymäkohtia italialaisiin ja saksalaisiin aateveljiin kyllä löytyi. Aatekasvatus aloitettiin jo kouluista (joihin palautettiin pakollinen uskonnonopetus) ja kansallisesta lasten- ja nuorisojärjestöstä Österreichisches Jungvolk. Virkamiesten ja yliopistojen opettajien ideologista soveltuvuutta syynättiin tarkasti. Tyttöjen koulunkäyntiä vaikeutettiin ja naisia pyrittiin ohjaamaan vaimon ja kotiäidin kutsumukseen. Koko yhteiskunnasta pyrittiin hävittämään ”luokkataistelu” ja korvaamaan se korporatiivisella järjestelmällä, jossa kaikki tietävät paikkansa ja arvostavat omaa asemaansa hierarkiassa. Yhteishenkeä rakennettiin myös näyttävällä symboliikalla. Tässä kuvassa (Itävallan kansalliskirjaston aineistoa Majstorovicin artikkelista) ”Isänmaallinen rintama” (Vaterländische Front), yhteiskunnan eri kerroksia yhdistävä kansalaisten kattojärjestö pitää Wienissä vuonna 1936 yleisötilaisuutta, jossa lavaa ja lippuja koristaa järjestelmän symboli Kruckenkreuz.

Dollfuß ei ehtinyt kauan hallita alulle panemaansa järjestelmää. Heinäkuussa 1934 kansallissosialistit yrittivät kaapata vallan ja miehittivät liittokanslerin viraston. Otto Planetta -niminen wieniläinen natsi tovereineen ampui pakoon yrittävää Dollfußia, joka kuoli verenvuotoon, koska vallattuun rakennukseen ei päästetty lääkintähenkilökuntaa. (Planetta tuomittiin sittemmin kuolemaan, ja myöhemmin natsit tekivät hänestä kansallissankarin.) Vallankaappausyritys tukahtui, koska muut hallituksen jäsenet pääsivät pakoon ja armeija pysyi uskollisena heille. Dollfußin jälkeen liittokansleriksi nousi Kurt Schuschnigg, joka onnistui vielä muutaman vuoden ajan sinnittelemään nousevan natsi-Saksan painetta vastaan. Jo näiden vuosien aikana Dollfußin ympärille rakennettiin kansallinen kultti, alkaen “Dollfuß-laulusta”, jonka toista säettä (ein Toter führt uns an, ’kuollut mies meitä johdattaa’) on itävaltalaisessa julkisuudessa sittemminkin siteerattu esimerkiksi Jörg Haiderin kuoltua. Ja tietenkin Dollfuß, kuten koko Itävalta, on haluttu esittää “Hitlerin ensimmäisenä uhrina”, niin kuin myös Dollfußin tyttären isästään kirjoittama elämäkertateos on otsikoitu.

Dollfußin jälkimaineesta on viime vuosikymmeninä aina silloin tällöin kiistelty. Sodan jälkeenkin häntä on ylistetty pelottomaksi ja vilpittömäksi vakaumuksen mieheksi, joka – niin kuin pitkän linjan eurooppalainen konservatiivipoliitikko ja kirjailija Otto (von) Habsburg-Lothringen, Itävalta-Unkarin viimeisen keisari-kuninkaan poika, vuonna 2008 totesi – ainoana Euroopan valtion kanslerina kaatui taistelussa Hitleriä vastaan. Dollfuß-elämäkerturi Gudula Walterskirchen muistuttaa myös, että ”työläisten murhaajaksi” haukuttu Dollfuß taisteli maaseudun työväestön sosiaaliturvan puolesta. Monipuoluejärjestelmän ja demokratian instituutioiden lakkauttaminen alkaa kuitenkin olla liian raskas synti, enemmänkin kuin ”dramaattinen virhe”, niin kuin Wolfgang Schüssel, vuosituhannen alun liittokansleri ja ÖVP:n pitkäaikainen johtohahmo, aikoinaan parlamentin lakkauttamista luonnehti.

Erityisesti ÖVP:lle, Dollfußin kristillis-sosiaalisen puolueen perilliselle, austrofasismin perustajan muisto ja sen vaaliminen on ollut kuuma peruna. Vielä 1998 puolueen keskeinen vaikuttaja, Ala-Itävallan pitkäaikainen maaherra Erwin Pröll lausui Texingtalin Dollfuß-museon avajaisissa, että Dollfuß ei tosin ollut demokraatti ”mutta ei varmasti myöskään fasistinen diktaattori vaan kiistämättä suuri ja urhoollinen isänmaanystävä epätoivoisessa puolustustaistelussa kansallissosialismia vastaan”.Tällä vuosituhannella useammat puolueen edustajat ovat joutuneet ottamaan asiaan kriittisemmin kantaa, ei vain tämän museon johdosta (jota historiantutkija Lucile Dreidemy kymmenen vuotta sitten nimitti ”kotiseutumuseon ja pyhiinvaelluspaikan sekoitukseksi”). Vuonna 2009 syntyi kohu Dollfußin muotokuvasta, joka siihen saakka oli ollut esillä ÖVP:n tiloissa parlamenttirakennuksessa (tuolloin ilmestyneen Die Presse -lehden jutun mukaan puolueessa ei edes osattu tarkemmin kertoa, milloin ja miksi muotokuva oli sinne ilmestynyt). Vuonna 2017 ÖVP:sta ilmoitettiin, että puolueen parlamenttiryhmän siirtyessä väistötiloihin (parlamenttitalossa on edelleenkin käynnissä peruskorjaus) osa sen tiloissa esillä olleista taideteoksista luovutetaan pitkäaikaiseksi lainaksi Ala-Itävallan osavaltion museolle. Uusimpien tietojen mukaan Dollfußin muotokuva on sielläkin siirretty varastoon.

Viimeisen sanan saakoon kontrast.at-sivuston tuoreessa jutussa siteerattu politiikantutkija Emmerich Tálos. Hänen mielestään Dollfußin rakentama järjestelmä ei ollut vain ”kansleridiktatuuri”, niin kuin sitä nyttemmin ovat ÖVP:n johtajat nimittäneet, vaan sitä pitäisi sanoa suoraan fasistiseksi, koska siinä oli selvästi fasistisia piirteitä: olemassa olevien puolueiden syrjäyttäminen ja korvaaminen uudella monopoliorganisaatiolla (”Isänmaallinen rintama”), poliittisen estetiikan ilmentymät (johtajakultti, massiiviset yleisötilaisuudet), fanaattinen sosialisminvastaisuus sekä parlamentarismin torjuminen. Tálosin mukaan ÖVP:lla on vielä tekemistä menneisyytensä ja Dollfußin jälkimaineen hoidon selvittelemisessä.

Ja kyllä Dollfußin tarinaan kannattaisi tutustua muuallakin. Ihan vain siksi, että voitaisiin yrittää pohtia, mitä se ”fasismi” oikein on ja miten siitä voi järkevästi puhua. Siitä puhumattakaan, että Itävallan historiasta olisi hyvä tuntea muutakin kuin se Sound of Music -versio.


Surua ja jatkuvaa äimistystä

4 joulukuun, 2021

Ensin vakava osa tätä postausta. Tiistaina levisi verkkoon suruviesti: Éva S. Balogh, Hungarian Spectrum -blogin kirjoittaja ja ylläpitäjä, oli kuollut äkilliseen sydänpysähdykseen. Vuonna 1936 syntynyt, vuoden 1956 kansannousuun osallistunut ja sen jälkeen Amerikassa opintojaan jatkanut Balogh oli tehnyt akateemisen uransa Yalen yliopistossa Venäjän ja Itä-Euroopan historian professorina, ja eläkepäivinään hänestä kehkeytyi yksi Internetin tärkeimmistä Unkarin ajankohtaisten tapahtumien tarkkailijoista. Hänen englanninkielinen bloginsa, jossa loppuun saakka päivittäin ilmestyi ajankohtainen, terävästi, tyylikkäästi ja henkevästi laadittu analyysi milloin mistäkin Unkarin politiikan ja poliittisen julkisuuden puolesta, oli Unkarin tapahtumia seuraaville korvaamaton lähde.

En koskaan tavannut Éva S. Baloghia henkilökohtaisesti, mutta kirjoittelimme joskus sähköposteja unkarin kielen ja sen historian kysymyksistä, ja minulla oli suuri kunnia saada julkaista muutama vieraspostaus hänen blogissaan. Tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella, että Hungarian Spectrumin tarina on nyt päättynyt. Semmoiset tavanomaiset ilmaukset kuin ”menetys” tai ”korvaamaton” eivät alkuunkaan riitä kuvaamaan sitä järkytystä, jota me Unkarin tilanteen seurailijat ulkomailla nyt tunnemme.

***

Tämän jälkeen tuntuu silkalta rienaukselta sukeltaa Unkarin valtapuolueen propagandan kahjoimpiin pyörteisiin. Mutta tällaiseksihan tämä maailma on mennyt: ihmiskunnan kamppaillessa eloonjäämisestään monet poliittiset vaikuttajat näköjään mieluummin ohjaavat kansaa pois todellisten ongelmien äärestä ja yrittävät mobilisoida sitä täysin järjettömillä ja tolkuttomilla uhkakuvilla. Tämmöiseksi uhkakuvaksi on Unkarissa nostettu etenkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt.

Kesästä saakka on Brysseliä myöten keskusteltu Unkarin uudesta laista, jonka tarkoitus alun perin oli tehostaa lasten seksuaalisen hyväksikäytön torjuntaa koventamalla rangaistuksia ja rekisteröimällä erikseen tämmöiset rikolliset. Samaan lakiin kuitenkin niputettiin myös ”lasten suojeleminen seksuaalipropagandalta”, millä itse asiassa tarkoitettiin semmoisen sukupuolivalistuksen jakamista, johon sisältyvät myös ”perinteisestä” heteronormista poikkeavat seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteetin muodot. Näin sateenkaarinuoret jäisivät vaille asiantuntevaa tukea. Eikä kyse ole vain valistuksesta, vaan ylipäätään sisällöistä, joissa kuvataan poikkeavaa tai ”itsetarkoituksellista” (öncélú) seksuaalisuutta tai ”syntymäsukupuolen mukaisesta identiteetistä poikkeamista” – näitä ei saisi saattaa alle 18-vuotiaiden ulottuville (kun taas perinteisen heteroavioliiton voi solmia holhoojan suostumuksella jo 16-vuotiaana). Ei siis myöskään Raamattua, Oscar Wildeä, Viisikko-kirjoja, tai niitä lukemattomia elokuvia, näytelmiä, satuja ja tarinoita, joissa mies pukeutuu naiseksi tai tyttö pojaksi?

Viikko sitten unkarilaisessa mediakuplassani hihiteltiin uutiselle, jonka mukaan Magyar Nemzet -lehti, siis tuo entisen, aikoinaan arvokkaan konservatiivisen sanomalehden nimen ja logon ominut hallituksen äänitorvi, olisi tehnyt Unkarin valtion mediavalvontaelimelle (Nemzeti Média- és Hírközlési Hatóság, NMHH) valituksen Netflixin välittämästä amerikkalais-irlantilaisesta esikouluikäisten animaatiosarjasta Ridley Jones. Päähenkilö on tyttöoletettu, joka asuu jonkinlaisessa luonnonhistoriallisessa museossa ja seikkailee sen eläväksi muuttuvien asukkaiden kanssa. Näihin kuuluu myös kirjavaan otsanauhaan sonnustautunut kiharapäinen biisoni Fred, josta käydään tämäntapainen keskustelu:

– Onko Fred muuten tyttö vai poika?
– Ei aavistustakaan, se on vain Fred.
– Okei!

Tämmöisiä pelottavia ei-binaarihahmoja siis Netflix haluaa syöttää Unkarin lasten tietoisuuteen! NMHH:n vastaus oli kuitenkin tyly: asialle ei voi mitään, sillä Netflixin päämaja on Hollannissa, Unkarin viranomaisten ulottumattomissa. (Vai olisiko NMHH:ssa joku kuitenkin tajunnut, että lastensadun eläinhahmojen sukupuoli-identiteetistä hermostuminen olisi paitsi turhaa myös melkoinen mainehaitta?)

Perverssien hollantilaisten lisäksi unkarilaisten perusarvoja ja identiteettiä uhkaavat norjalaiset (joista muutenkin on pelkkää harmia). Norjan postilaitoksen joulumainos on nimittäin saanut kansainvälistä huomiota: siinä Joulupukki kohtaa romanttisen rakkauden keski-ikäisen miehen hahmossa, ja tarina päättyy kahden partaukon suudelmaan. Tämä innoitti parlamentin puhemiehen László Kövérin antamaan yleisradion uutiskanavalle (hirado.hu) haastattelun, jossa tosielämän Rauno Repomies jälleen kuuluisien kalapuikkoviiksiensä takaa suomii nykyajan turmelusta. Kövérin mielestä mainos on lasten ja kristittyjen rakkaimman juhlan rienaamista, ”katalaa kristillisen kärsivällisyyden väärinkäyttämistä”. Turmelus on vallannut koko läntisen eurooppalaisen sivilisaation, eikä Unkari voi tehdä muuta kuin yrittää pysäyttää tämän ”mielipuolisuuden aallon” omille rajoilleen.

Samalla linjalla jatkoi muutama päivä sitten Fidesz-puolueen vara-parlamenttiryhmyri János Halász. Tietotoimisto MTI:lle lähettämässään videopuheenvuorossa Halász nosti esiin saman uhkakuvan, jonka johdosta on viritelty kansanäänestystä kesästä alkaen. Kerrataanpa vielä kansanäänestyksen kysymykset:

  • Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille järjestettäisiin koulussa seksuaalisia suuntauksia esittelevää toimintaa ilman vanhempien suostumusta?
  • Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille esitellään sukupuolenvaihdoshoitoja?
  • Kannatatteko sitä, että sukupuolenvaihdoshoidot olisivat myös alaikäisten lasten saatavilla?
  • Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille saisi ilman rajoituksia esittää heidän kehitykseensä vaikuttavia seksuaalisia mediasisältöjä?
  • Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille näytettäisiin sukupuolenvaihdosta esitteleviä mediasisältöjä?

Tässä siis jotenkin pakkomielteisesti jankutetaan lapsista, seksuaalisuudesta ja etenkin lasten ”sukupuolenvaihdoksesta”, toisin sanoen rakennetaan kuvaa sateenkaariaktivistien laumoista, jotka ovat valmiina hyökkäämään kouluihin ja lastentarhoihin aivopesemään, homahduttamaan ja transuttamaan nousevaa nuorisoa, niin kuin turmeltuneessa Lännessä ilmeisesti jo tapahtuu. Kansalaisjärjestöt ovat pyrkineet oikeusteitse torppaamaan äänestyksen toimeenpanon, viidennen kysymyksen Unkarin korkein oikeus (Kúria) jo kielsi, mutta hallitus ei tätä päätöstä hyväksynyt, joten asiaa puidaan nyt perustuslakituomioistuimessa.

Ja ilmeisesti tämän johdosta siis János Halász videojulkilausumassaan katsoo tarpeelliseksi selittää, miten tärkeää on suojella lapsia heille sukupuolenvaihdosleikkauksia mainostavilta tahoilta. Sillä: Skotlannissa järjestetään jo 11–18-vuotiaille lapsille leirejä, joissa ”mainostetaan” ”transvestiitiksi muuttumista” (???), USA:ssa, Kanadassa, Saksassa, Tanskassa, Ruotsissa, Australiassa, Japanissa ja Meksikossa on käynnistynyt jonkinlainen maailmanlaajuisen homolobbyn hyökkäys, jonka yhteydessä naiseksi pukeutuneet miehet kouluissa, kirjastoissa ja kirjakaupoissa lukevat lapsille drag queen -tarinoita… Tämän sanoman huipentavat Fidesz-puolueen kotisivulla toiset vastaavanlaiset videoviestit, joissa yrmeät ukkelit selittävät, miten päämääränä on suojella Unkarin lapsia – ja miten häijy vasemmisto ja ilkeä oppositio haluavat vastustaa näitä suojatoimia ja päästää sateenkaariaktivistit lasten kimppuun.

Niinpä niin. Vaalitaisteluahan se pukkaa. Arvo- ja identiteettipolitiikalla isketään kirjaimellisesti vyön alle, saadaan kansa kiihdyksiin – ja sen huomio pois esimerkiksi korruptiosta ja oikeusvaltion tilasta, eli niistä asioista, joiden takia Brysseli oikeasti haluaa Unkaria kurmoottaa. Tai koronakuolleisuustilastoista, joissa Unkari on tällä hetkellä Euroopassa toisena Bulgarian jälkeen.


Säädyllinen murhenäytelmä

28 marraskuun, 2021

Se on sitten adventti, päivä, jona Jeesus ratsastaa aasilla – politiikassa taas, tunnetun lohkaisun mukaan, aasit ratsastavat Jeesuksella harva se päivä. Sentrooppalaisissa kodeissa syttyvät pöydillä adventtiseppeleiden ensimmäiset kynttilät. Tässä suositussa pöytäkoristeessa on neljä kynttilää, protestanttikodeissa kaikki samanvärisiä (yleensä kai joulunpunaisia), katolisissa yksi vaaleanpunainen, joka ymmärtääkseni kuuluu sytyttää kolmantena adventtina eli Gaudete-sunnuntaina.

Tänä vuonna adventinviettoa varjostaa koronaviruksen uusi omikronvariantti, jonka saapumisesta Eurooppaan tipahtelee tätä kirjoittaessani tietoja uutissyötteeseeni. Itävallassa ilmaantuvuusluvut ovat kääntyneet lievään laskuun, mutta tehohoidossa olevien koronapotilaiden määrä kasvaa yhä ja on tällä hetkellä yli kuudensadan. Seitsemän päivän ilmaantuvuusluku (uusien tartuntojen määrä sataatuhatta ihmistä kohti) on nyt laskenut nipin napin alle tuhannen; pahin tilanne on Salzburgissa, Kärntenissä ja Ylä-Itävallassa, huomattavan paljon helpompi Wienissä, missä koko ajan on panostettu tehokkaaseen testaukseen ja rokotustarjontaan.

Sulkutilan päättymisestä ei vielä ole varmuutta. Yrittäjien, kaupan, matkailun ja kulttuurialan lisäksi kovilla ovat koulut ja koululaisten perheet: periaatteessa koulut halutaan pitää auki, mutta vanhemmille annettiin oikeus jättää tarvittaessa lapsensa kotiin, ja tätä alun alkaen epämääräistä suositusta on sittemmin yritetty täsmennellä aitoitävaltalaisen sotkuisen mutta joustavan sääntöhimmelin avulla.

Kiristyvä tilanne syö poliittisten päättäjien hermoja. Tänään ORF:n uutissivut kertovat tuoreen liittokansleri Schallenbergin ajautuneen avoimeen sanasotaan oikeistopopulistisen oppositiopuolueen FPÖ:n kanssa. ”Perusitävaltalaisten” kannattajajoukot ja osaksi johtoporraskin, ainakin puoluejohtaja Herbert Kickl, eivät pelkästään vastusta tulossa olevaa rokotuspakkoa ”yksilön vapauden” nimissä (tämä on puolueen virallinen linja) vaan myös käytännössä levittävät suoranaista rokotusvastaista huuhaata. Näin ainakin Kickl, joka on myös avoimesti mainostanut ivermektiiniä, lähinnä eläinten loishäätölääkkeenä tunnettua valmistetta, jota rokotusvastaisissa piireissä pidetään ihmelääkkeenä koronan hoitoon. (Itävallassa on ivermektiinin käyttäjiä jo joutunut sairaalahoitoon, joko lääkkeen takia tai koronaviruksen, johon loislääke ei sitten auttanutkaan.) Italialaiselle Corriere della Seralle antamassaan haastattelussa liittokansleri Schallenberg lataa (siteeraan ORF:n uutisesta):

“Itävallan erikoisuutena tässä pandemiassa on, että parlamentissa vaikuttaa poliittinen voima, joka vastuuttomasti toimii tieteenvastaisesti ja lietsoo kollektiivista pelkoa. Suurin ero Itävallan ja muiden Euroopan maiden välillä on siinä, että kolmanneksi suurin parlamenttipuolueemme avoimesti ja äänekkäästi vastustaa rokotusta eikä myönnä, että rokotus olisi ainoa tie ulos pandemiasta.”

Kickl vastaa haasteeseen tiedotteella, jossa väittää, että liittokansleri ei ymmärrä demokraattisia prosesseja eikä FPÖ:n kritiikin ydintä. FPÖ ei suinkaan vastusta lääketieteellisiä toimenpiteitä vaan puolustaa valinnan vapautta, ja jos ei kansleri tätä tajua, hänen pitäisi erota. Toisin sanoen: FPÖ asettaa edelleenkin ihmisten mielipiteet (”en tykkää piikeistä”, ”en tykkää hallituksesta enkä siksi halua hallituksen määräämää rokotusta”, ”luotan enemmän ‘vaihtoehtoväen’ videoblogeihin kuin valtavirtatieteeseen”) samalle viivalle tieteellisen tutkimustiedon kanssa. Ihan suoraan tätä ei voi sanoa, sillä pelkillä rokotusvastaisten äänillä ei edes Itävallassa tällä hetkellä päästä poliittiseen valtaan käsiksi, semminkin kun hörhöjen äänistä kilpailemassa on myös avoimen rokotusvastainen uusi pienpuolue MFG.

Itävaltalainen fyysikko ja tiedetoimittaja Florian Aigner, jota viime ajat olen seuraillut Twitterissä, on monesti ottanut kantaa rokotusten ja rokotusvastaisuuden kysymyksiin. Tänään osui eteeni Profil-lehden podcast, jossa Aichinger juttelee toimittaja Christa Zöchlingin kanssa. Saksantaitoisille ehdottomasti suositeltavaa kuunneltavaa! Aigner osaa loistavasti vääntää rautalangasta, mistä tieteellisyydessä ja luotettavassa, tieteellisesti todistetussa tutkimustiedossa on kysymys.

Yksi keskeinen pointti tässä keskustelussa oli tieteellisen ajattelun ymmärtäminen. Huuhaan erottamiseen oikeasta tiedosta tarvitaan tietoa ja ymmärrystä siitä, miten tiede ylipäätään toimii. Esimerkiksi: jatkuvat pienet erimielisyydet tutkijoiden kesken kuuluvat siihen mekanismiin, jonka varassa tiede edistyy, eikä niitä pidä tulkita siten, että kaikki tieteellinen tieto on täysin epävarmaa ja siksi samalla viivalla erilaisten uskomus- ja toivomuspohjaisten järjestelmien kanssa. Tiede antaa usein vain suhteellisia vastauksia, jotka myöhemmin voidaan kumota tai suhteellistaa – mutta harvemmin käy niin, että aiempi tieteellinen tieto muuttuisi täysin arvottomaksi ja sen perusteet ja sisällöt pitäisi tykkänään hylätä. Hyvä esimerkki on Newtonin mekaniikka, joka omissa rajoissaan toimii yhä, Einsteinin suhteellisuusteoria on vain laajentanut tieteen näköaloja sen ulkopuolelle.

Ennen kaikkea: tiede on yhteisöllinen, maailmanlaajuinen projekti, jossa eri tutkijoiden työ kunkin pikku osasen parissa rakentaa, korjaa ja koko ajan tarkentaa suurta kuvaa siitä, miten koko maailma toimii ja millainen se on. (Tämähän ei muuten koske vain fysiikkaa tai luonnontieteitä vaan myös ihmis-, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden tutkimusta.) Tutkijoiden työtä ei arvioida vain itsessään yksitellen vaan osana tätä isoa palapeliä. Siksi tiedeyhteisön valtavirran konsensukseen voi yleensä luottaa: se ei tarkoita, että tieteellinen totuus ratkaistaisiin äänestämällä eli laskemalla näkemyksen A ja näkemyksen B kannattajien suhteelliset lukumäärät (”miljoona kärpästä ei voi olla väärässä”), vaan että valtavirrasta poikkeavien näkemysten esittäjällä on melkoinen, usein käytännössä ylivoimainen todistustaakka harteillaan. Ja vaikka tutkijatkaan eivät ole erehtymättömiä, paljon todennäköisemmin väärässä on se uljaaksi toisinajattelijaksi itseään kuvitteleva sankari, joka luulee, että tieteessäkin pätevät viihteen lait.

Aignerin pääsanomana on, että tieteellisen ajattelun puute, siis maaginen ajattelu, on saattanut Itävallankin tämänhetkiseen koronakriisiin, eikä tämä koske vain salaliittohörhöjä, joogalentäjiä ynnä muita foliopipoporukoita jossain yhteiskunnan laitamilla vaan todellakin koko yhteiskuntaa, ”me olemme kaikki epäonnistuneet”. Tieteellisen ajattelun heikkous on siis maksanut lukuisia ihmishenkiä, ja sen syitä voi etsiä monesta suunnasta. Ehkä koulujen opetuksessa pitäisi entistä enemmän panostaa ei vain tieteen tutkimustulosten opettamiseen vaan myös sen ymmärtämiseen, miten tiede toimii ja mihin kriittinen, tieteellinen ajattelu perustuu. Ehkä Itävallassa tai laajemmin saksalaisella kielialueella näkyvät yhä sen katkoksen jäljet, joka syntyi melkein sata vuotta sitten, kun natsiajalla esimerkiksi ”koululääketieteen” ynnä muiden luonnontieteiden huomattavista edustajista monet joutuivat sattuneesta syystä maanpakoon tai vielä kamalampien sortotoimien kohteeksi. Ja ennen kaikkea: vaikka koronantorjuntatoimia varmaan vaikeuttaakin sentrooppalaisten tottumattomuus konsensuspolitiikkaan, kompromisseihin ja yhteisiin sääntöihin, myös kulttuuritaustasta nousee yllättäviä ongelmia.

Aignerin haastattelua kuunnellessa varsinaisen ahaa-elämyksen koin, kun puheeksi tuli luonnontieteiden heikko arvostus itävaltalaisessa yhteiskunnassa. Aignerin mukaan vaarallinen tiedevastaisuus näkyy esimerkiksi siinä, että paremmissakin piireissä on aivan sopivaa ja hyväksyttyä naureskellen selittää olevansa aivan onneton matematiikassa, mutta jos samalla tavalla selittelisi, että minulla ei kuulkaas ole yhtään kielipäätä eikä kirjallisuus kiinnosta, saisi kuulla tylyjä kommentteja ”sivistysvihamielisyydestään”. Tämä on ehkä sukua sille ongelmalle, josta jo kauan sitten kirjoitin: vanha sääty-yhteiskunta ei arvosta koulua eikä opetusta muuta kuin tiettyjen säätymarkkerien tarjoajana, olennaista ei niinkään ole, miten hyvin olet oppinut koulussa trigonometriaa tai latinaa, vaan se, että ylipäätään olet käynyt semmoista koulua, missä opetetaan trigonometriaa ja latinaa parempien ihmisten pojille ja tyttärille.

Olisiko tosiaan niin, että vanhan hienon taide- ja tapakulttuurin kääntöpuolena voi olla jopa todellisten ja tärkeiden asioiden väheksyntä? Olen tähän asti ollut aika lailla innoissani siitä, miten Itävallassa ns. korkeakulttuurin arvostusta ei haittaa hysteerinen elitismin pelko. Takavuosina luin hihitellen lehdestä amerikkalaisen jääkiekkovalmentajan haastattelua: mies oli syvästi harmissaan siitä, että Wienissä lapsia kyllä kuskataan kouluista kaiken maailman teattereihin, konsertteihin ja taidenäyttelyihin, mutta lasten joukkueurheiluharrastuksiin ei panosteta ollenkaan samalla lailla. Vasta nyt tulin ajatelleeksi, että korkeakulttuurille vastakkaisessa vaakakupissa voi olla ei vain jääkiekko vaan myös luonnontieteen ja tekniikan perusteiden ymmärtäminen.

Näinhän ei pitäisi olla, mutta näinkin ehkä voi käydä. Siinä tapauksessa Itävallassa olisi nyt menossa jonkinlainen ”säädyllinen murhenäytelmä”, kun ylemmät ja alemmat säädyt, kummatkin omista syistään, ovat jääneet vaille kunnon tiedekasvatusta ja huuhaamaakarien saaliiksi. Tämän surullisen tarinan voisi lopettaa esimerkkiin, johon Aignerkin viittasi puhuessaan siitä, miten rokotusvastaisuutta ei voi loputtomiin ymmärtää vaan raja on lopulta pakko vetää johonkin. Niin tärkeää kuin onkin välttää tuomitsemista, loukkaamista ja demonisoimista, tunnustaa ihmisten oikeus pelkoon ja huoleen uusien rokotteiden suhteen, jossain vaiheessa tulee eteen se kohta, jossa ymmärrys lakkaa ja nyrkki on lyötävä pöytään. Se voi tulla esimerkiksi tässä:

Ylä-Itävallan Freistadtissa anestesialääkäri David Noisternig kuvasi viime viikolla Twitteriin kynttilöitä ja lyhtyjä kantavan joukon. Maskittomat, turvaväleistä viis veisaavat ihmiset osoittivat mieltään koronarokotuksia vastaan – sairaalan edessä, samaan aikaan, kun sisällä hoitajat ja lääkärit hikoilivat yrittäessään pelastaa hengitysvaikeuksista kärsiviä koronapotilaita.


Raunioiden unohdettu isäntä

23 marraskuun, 2021

Petőfiszállás, kahdesta entisestä pitäjästä, Ferencszállásista ja Szentkútista, yhdistetty ja kansallisrunoilijan mukaan nimetty pieni paikkakunta rautatieseisakkeineen, sijaitsee eteläisessä Unkarissa Szegedin ja Kecskemétin välillä. Sinne on 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjan tl.dr toimittaja Zsolt Sarkadi vaeltanut etsimään ”kartanoa” (kúria), jota paikalliset nimittivät suorastaan ”linnaksi” (kastély). Kahdeksanhuoneinen entinen komea päärakennus rappeutuu unohdettuna pöpelikön keskellä, joka aikoinaan oli hoidettu puisto jalopuineen ja tenniskenttineen.

1920- ja 1930-luvuilla, vielä sodan aikanakin, talossa vieraili mahtimiehiä Unkarista ja ulkomailta, Belgiasta, Ranskasta, Saksasta, myös Virosta ja Suomesta, kertoo artikkelissaan Zsolt Sarkadi. (Virolaisten ja suomalaisten vierailut lienevät liittyneet Horthyn Unkarin aktiiviseen heimosuhdepolitiikkaan. Tarkempaa tietoa en ole vielä onnistunut löytämään; Kansalliskirjaston aineistoon digitoiduista suomalaisista sanomalehdistä ei talon isännän nimeä löydy.) Huhtikuussa 1944 siellä tehtiin saksalaisten arvovieraiden kanssa kohtalokas päätös, jonka toteuttamisesta suuren vastuun kantoi talon isäntä, sisäministeriön valtiosihteeri László Endre. Tämä mies, joka – kuten syyttäjä joulukuussa 1945 sanoi – ”vei koko Unkarin kansan ja yhteiskunnan mukanaan syytettyjen penkille”, on jäänyt unohduksiin lähes yhtä lailla kuin hänen villiintyneen puiston peittämä kotinsakin.

László Endre syntyi vuoden 1895 ensimmäisenä päivänä ellei kulta- niin ainakin hopealusikka suussa. Perhe ei kuulunut suurmaanomistaja-aristokratiaan vaan pikkuaateliin, josta Unkarissa on tapana käyttää unkarilaisittain kirjoitettua englantilaista sanaa dzsentri. Isä Zsigmond Endre omisti kuitenkin yli sadan hehtaarin tilukset, joista oli kehittänyt modernin ja hyvin tuottavan mallitilan, ja nautti paikkakunnalla suurta arvostusta. László-poika suoritti säädynmukaiset lakitieteen opinnot, jotka ensimmäinen maailmansota tosin keskeytti, ja ryhtyi sodan jälkeen säädynmukaiselle virkamiesuralle. Lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan ajan hän vietti hiljaiseloa kotikartanossaan. Kommunistivallan kukistumisen jälkeen Endre osallistui ns. valkoiseen terroriin eli järjestyksenpalautus- ja kostotoimiin. Hän oli monien kaltaistensa lailla vankasti vakuuttunut siitä, että sekä kaksoismonarkian romahdus että Neuvostotasavallan punainen terrori olivat nimenomaisesti juutalaisten syytä.

Zsigmond-isänsä rinnalla László Endre pääsi nopeasti Unkarin uuden johtajan, valtionhoitaja-amiraali Horthyn lähipiiriin. Vuonna 1923 hän sai vitézin arvonimen (vitézit eli ‘urhot’ olivat Horthyn perustama eräänlainen uuden ajan aatelisto) ja hyvän viran. Főszolgabíró, joka joskus käännetään ‘nimismieheksi‘, oli kaupunkitasolla paikallishallinnon ja oikeuslaitoksen keskeinen vallankäyttäjä. Tässä tehtävässä Endre kunnostautui suorastaan esimerkillisesti, koska ei ollut ainoastaan taitava ja ahkera vaan myös, toisin kuin useimmat aikalaiskollegansa, lahjomaton ja korruptoitumaton. Häntä ei ohjannut raha vaan aate, ”kristillis-kansallinen” ideologia ja etenkin siihen kuuluva antisemitismi. Aikalaislähteiden mukaan Endre toteutti uutterasti ns. byrokraattista antisemitismiä eli juutalaisten kiusaamista. Sarkadi kertoo:

Újság- ja Est-lehdille raportoineen Jenő Lévain mukaan Endre sakotti esimerkiksi isaszegiläistä virvoitusjuomatehtailijaa Ignác Lőwyä, koska tämän hyllyillä oli pölyä ja joissakin pulloissa etiketit eivät olleet asianmukaiset, ravintoloitsija Géza Haasia, koska hänen vaa’assaan “oli gramman verran heittoa”, sekatavarakauppias Lajos Glückiä, koska ”tietyt elintarvikkeet eivät olleet harsolla peitettyinä” ”eikä hintoja ollut merkitty joka pakkaukseen, vain koottu taululle”, sekatavarakauppias Vilmos Ádleria, koska ”tiski ei ollut hangattu puhtaaksi”, ”lattialla oli jalanjälkiä” ja ”liikehuoneiston nurkassa seisoi roskaämpäri”, leipuri Sámuel Steineria, koska hänellä ei ollut kärpäsverkkoa omassa ruokasalissaan ja hänen 500 kilon vaakansa näytti 70 grammaa vikaan. Kistarcsalainen rouva Sonnenschein puolestaan joutui putkaan useammaksi päiväksi, koska oli laiduntanut hanhiaan kielletyssä paikassa.

Virkatyönsä ohella László Endre edisti poliittista uraansa ja loi suhteita aateveljiinsä sekä kotimaassa että ulkomailla, Mussolinia ja Hitleriä myöten. Aktiivinen antisemitismi loi hänelle mainetta tietyissä piireissä, ja 1930-luvulla hän itse julkaisi useita mielipidekirjoituksia, joissa muun muassa ehdotti kiertelevien mustalaisten sulkemista työleireihin ja sterilisoimista. Juutalaiset taas tulisi Endren mielestä poistaa Unkarista kokonaan ja siirtää jonnekin, Palestiinaan, Madagaskariin tai kenties Siperiaan, missä he voisivat muodostaa kokonaan oman yhteiskuntansa, jossa täyttäisivät kaikkia tehtäviä, ja siten torjuisivat niskoiltaan sen ”tällä hetkellä täysin oikeutetun syytteen, että he ovat loisrotu, joka pystyy säilymään hengissä vain imemällä elinvoimaa toisilta roduilta ja niiden työstä”.

Nämä näkemykset eivät tuolloin olleet harvinaisia vaan lähes valtavirtaa: melkoinen osa unkarilaisista pohti ns. juutalaiskysymystä ja uskoi, että juutalaisia oli Unkarissa liikaa ja heillä liikaa vaikutusvaltaa. Jonkinlainen herrasmiesantisemitismi oli Unkarissa laajalti vallalla korkeimpia johtoportaita, itseään amiraali Horthya myöten, ja myös byrokraattinen juutalaisten kiusaaminen oli normaalia. Endre oli kuitenkin näkemyksissään niin äänekäs ja jyrkkä, että jopa Horthyn Unkarissakin sitä hieman paheksuttiin, sisäministeriöstä heristeltiin sormea, ja Endre joutui lopulta luopumaan virastaan ja siirtymään politiikkaan. Poliittiseksi kodiksi löytyi Unkarin kansallissosialistinen puolue, jonka johtaja Ferenc Szálasi sodan lopulla, natsimiehityksen aikaan nousi Unkarin Quislingiksi. Mutta eipä riennetä tapahtumien edelle.

László Endren onni kääntyi pian jälleen, kun tuolloinen pääministeri Kálmán Darányi päätti yrittää ”kesyttää” kansallissosialistit suopeammiksi hallitusta kohtaan nimittämällä heidän johtomiehiään tärkeisiin tehtäviin. Vuonna 1938 Endrestä tuli Unkarin suurimman ja keskeisimmän, Pest-Pilis-Solt-Kiskunin läänin ali-išpaani eli maaherra, korkeimman toimeenpanovallan käyttäjä. Tässä tehtävässä hän pääsi näkyvästi myös edistämään aatteitaan ja toteuttamaan vuosina 1938–42 säädettyjä juutalaislakeja, joilla Unkarin juutalaisilta – vaikka heitä ei vielä fyysisesti hätyytettykään – vähitellen riistettiin oikeudet ja omaisuus. Kun Endrestä vuonna 1944 lopulta tuli ”Unkarin juutalaisten pyöveli”, tämä ei ollut mikään yllätys vaan luontevaa jatkoa hänen toiminnalleen, ja jo kaksikymmentä vuotta kaikille olisi pitänyt olla selvää, mihin tämä mies pyrkisi.

Maaliskuussa 1944 saksalaiset länteen päin ”strategisesti vetäytyvän” itärintamansa turvaamiseksi miehittivät Unkarin. Miehitys oli nopea ja kivuton, Unkarin armeijaa ja hallintoa ei hajotettu eikä rajoja avattu, valtionhoitaja Horthy sai jäädä paikoilleen mutta joutui nimittämään entisen Saksan-lähettilään Sztójayn johtaman saksalaismielisen hallituksen, jonka sisäministeriö saksalaisten vaatimuksesta annettiin äärioikeistolaisten käsiin. Hallintokokemusta taas ei näistä monellakaan ollut, joten László Endre sai tärkeän valtiosihteerin tehtävän, erityisenä osaamisalueenaan ”juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet”. Ja nyt seuraa kammottavia tilastoja, jokaisen numeron takana yhtä monta oikeaa ihmiskohtaloa:

Unkarissa eli alkuvuodesta 1944 ehkä 760–780 000 juutalaista, Saksan vallassa olevan Euroopan suurin jokseenkin ehjänä säilynyt juutalaisyhteisö. Muutamia kymmeniä tuhansia oli tosin kuollut työpalvelussa rintamalla tai Kamenets-Podolskin ”muukalaispoliisitoimen” yhteydessä, mutta toisaalta Unkariin oli muualta Itä-Euroopasta saapunut juutalaisia pakolaisia. Toukokuusta heinäkuuhun 1944 Unkarista kyyditettiin 437 402 juutalaista, joista suuri osa menehtyi Auschwitzin kuolemanleirillä. Tätä operaatiota ohjaavalla Adolf Eichmannilla oli alaisinaan 150–200 saksalaista, mukaan lukien autonkuljettajat, sotilaspalvelijat ja toimistohenkilökunta. Suurimman osan kyyditysten yhteydessä tehtävästä ns. likaisesta työstä hoitivat siis unkarilaiset santarmit, poliisit ja virkamiehet László Endren komennossa. Operaatio oli lajissaan Euroopan ja Kolmannen valtakunnan historian ylivoimaisesti massiivisin ja tehokkain. Se oli myös Auschwitzin historian suurin logistinen haaste: leirillä surmattiin jopa 9000 ihmistä päivässä. Auschwitzin uhreista kaikkiaan noin kolmasosa oli Unkarin kansalaisia.

Eichmann ja Endre kohtasivat ensi kerran maaliskuun lopulla 1944; sympatia oli molemminpuolinen, ja miesten välille syntyi ystävyys ja tehokas työtoveruus. Huhtikuun alussa operaation aikataulusta oli jo sovittu. Eichmannin ehdotuksen mukaisesti (Endre olisi esittänyt päinvastaista järjestystä) ensin kyyditettäisiin maaseudun, sitten pääkaupungin juutalaiset. Eri puolilla Unkaria perustettiin – usein tiilitehtaisiin tms. sopivasti kaupungin laidalla ja rautatien lähistöllä sijaitseviin rakennuksiin – juutalaisleirejä tai ghettoja, joihin kesäkuun alkuun mennessä oli kerätty yli 400 000 ihmistä. Virallisten ilmoitusten mukaan juutalaiset vietäisiin ”työhön”, ja lapset ja vanhukset otettaisiin mukaan vain, ”jotta perheet saisivat olla yhdessä”.

Lopullinen päätös logistisesti vaativasta operaatiosta syntyi 22. huhtikuuta Endren nykyisessä rauniokartanossa Szentkútissa, missä illalla asian kunniaksi juhlamaljoja kallistelivat Unkarin sisäministeriön koko johto sekä Eichmann lähimpine työtovereineen. Kyyditysten päämääräksi valikoitui Auschwitz, ainoa vielä toiminnassa oleva ja riittävän kaukana rintamasta sijaitseva suuri tuhoamisleiri. Endre ja Eichmann laativat yksityiskohtaisen aikataulun ja ohjelman, jota jouduttiin vielä vauhdittamaan, sillä täyteen ahdetuissa ghetoissa olot kävivät sietämättömiksi ja kulkutaudit alkoivat levitä. Toukokuun 15:ntena ensimmäiset junat lähtivät liikkeelle, kussakin 47 vaunua ja noin 3000 epäinhimillisen ahtaasti pakattua, usein jo lähtiessään huonokuntoista ja kärsinyttä ihmistä.

Kesäkuun 21:ntenä Endre raportoi ylpeänä ministerineuvoston istunnossa, miten ”maamme puhdistetuissa osissa” tunnelma on kuin ”vuosituhantinen painajainen olisi hellittänyt” ja ”kirvoista puhdistetussa puussa käynnistynyt voimakas, terve verenkierto”. Poissa ovat mustan pörssin kauppiaat ja koronkiskurit, Endre väittää, poissa propaganda ja pelottelu, poissa kylänraiteilta päät yhdessä kuiskuttelevat ja kristittyjä häijysti pälyilevät juutalaisjoukkiot, enää eivät ahneet juutalaiset asianajajat pyöritä ”siviilioikeusjuttujen tulvaa”, enää ei sabotoida eikä piilotella neuvostodesantteja, jopa ”tyypilliset intellektuelli-juutalaiset rikokset” (???) ovat lakanneet… Tämä puhdistumisprosessi jäi kuitenkin kesken.

Kun olisi tullut Budapestin juutalaisten vuoro, valtionhoitaja Horthy pysäytti kuljetukset 6. heinäkuuta. Syynä tähän oli luultavasti sekä ulkopuolinen painostus ja tulevien voittajavaltioiden koston pelko että sisäinen laskelmointi: on arveltu Horthyn pelänneen, että natsimieliset hallintovirkamiehet (kuten Endre) käyttäisivät pääkaupunkiin kyydityksiä hoitamaan tulevia santarmijoukkoja hyväkseen ja tekisivät vallankaappauksen. Ainakaan keskitysleirikuljetuksia ei pysäytetty siksi, että Unkarin johto olisi nyt vasta saanut tietää, mikä Unkarin juutalaisia määränpäässä odotti. Lukuisat unkarilaiset historioitsijat ovat selvitelleet tätä kysymystä ja osoittaneet, että Horthy ja korkeat virkamiehet – myös László Endre – olivat jo aikoja sitten eri lähteistä saaneet tarkkoja tietoja siitä, miten ”lopullista ratkaisua” toteutettiin. Ei myöskään pidä paikkaansa se selitys, jota Endre vielä tuomiota odottaessaan yritti esittää puolustuksekseen: ellei juutalaisia olisi kyyditetty, saksalaiset olisivat tehneet saman ja paljon julmemmin.

Natsien miehittämissä tai asevelimaissa ”juutalaiskysymys” sai monenlaisia ”ratkaisuja”. Miehitetty Tanska onnistui pelastamaan suurimman osan juutalaisista kansalaisistaan, ja aseveli-Suomen pieni juutalaisyhteisö välttyi vainoilta täysin. Romaniassa taas – missä kansanomaisella antisemitismillä oli jokseenkin yhtä vahvat juuret kuin Unkarissakin – diktaattori Antonescun armeija murhasi miehitettyjen alueiden juutalaisia joukoittain, ja elokuussa 1942 valmisteltiin jo Romanian juutalaisten kyydittämistä Belzecin kuolemanleirille. Tämä hanke kuitenkin pysäytettiin, kun Romanian johto tajusi saksalaisten sotaonnen kääntyneen ja alkoi pelätä voittajien kostotoimia. Saksalaiset kiukuttelivat jonkin aikaa, mutta lopulta Romanialle ei koitunut aseveljien taholta mitään hankaluuksia. Liittolaissuhteista tai miehityksestä huolimatta Unkarinkaan juutalaisten kohtalo ei olisi ollut kiveen kirjoitettu.

Elokuussa 1944 Horthy – saksalaisten puuttumatta asiaan! – erotti pääministeri Sztójayn ja nimitti pääministeriksi Géza Lakatosin, jonka tehtävänä (kuten liian pian tuli julki) oli valmistella Unkarin yritys irtautua sodasta ja hypätä Saksan kelkasta. Tässä vaiheessa László Endre pyysi eroa ja matkusti kotikartanoonsa Szentkútiin, minne koko perhe oli kokoontunut juhlimaan isä-Zsigmondin ja hänen Mária-vaimonsa hääpäivää. Kotiin palasi myös László Endren poika Zsiga (suvun pitkän perinteen mukaan esikoispojat saivat joka toisessa sukupolvessa nimekseen Zsigmond, joka toisessa László), joka oli taistellut vapaaehtoisena Suomen rintamalla. Juhlien jälkeen kodille piti jättää hyvästit. Puna-armeijan lähestyessä perhe pakkasi arvoesineet, hautasi hopeat kartanon puutarhaan ja muutti evakkoon Unkarin länsirajalle Kőszegin seudulle. Siellä vanha Zsigmond Endre eräänä aamuna meni majapaikan puutarhaan ja ampui itsensä. Jäähyväiskirjeessään hän selitti, ettei pahenevan sairautensa takia enää halunnut olla taakaksi perheelleen.

Zsigmond Endre haudattiin 15. lokakuuta 1944, ja samana päivänä Horthyn Unkari yritti irrottautua sodasta. Yritys epäonnistui komeasti: saksalaiset miehittivät Budapestin strategiset kohteet ja nostivat valtaan, ”kansakunnanjohtajaksi” (nemzetvezető) kansallissosialistipuolueen johtajan Ferenc Szálasin. László Endre lähti Zsiga-poikansa kanssa oitis Budapestiin ja ilmoittautui taas hallituksen palvelukseen. Hänet nimitettiin sotatoimialueiden siviilihallintokomissaariksi huolehtimaan muun muassa puna-armeijaa pakenevien evakuoimisesta. Niinpä hän ei enää ehtinyt avustamaan ystäväänsä Eichmannia juutalaisten kyydittämisessä.

Saksalaiset nimittäin vaativat edelleenkin Unkarista juutalaisia, ei enää niinkään kuolemanleireissä tuhottaviksi (Auschwitzinkin toiminta alkoi jo yskiä rintaman lähestyessä) kuin työvoimaksi sotateollisuudelle ja viimeisiin epätoivoisiin linnoitustöihin. Enää ei ollut käytettävissä juniakaan, vaan 50–60 000 juutalaista lähetettiin jalan, surkeissa oloissa ja ilman kunnon huoltoa, kuolemanmarssille länttä kohti. Tämän jälkeen Szálasin hallitus kuitenkin alkoi vastustella. Juutalaisista kyllä haluttiin päästä eroon, mutta tässä tilanteessa, kuten ulkoministeri, paroni Gábor Kemény asian ilmaisi, Unkarilla ei ollut varaa menettää neljää miljoonaa miestyötuntia päivässä. Näin syntyi outo tilanne: Sztójayn hallitus oli halunnut taloudellisissa ja sotilaallisissa kysymyksissä vetää itsenäisempää linjaa ja siksi auliisti suostunut saksalaisten vaatimuksiin ”juutalaiskysymyksen” suhteen, Szálasi taas oli paljon valmiimpi sotilaalliseen ja taloudelliseen yhteistyöhön saksalaisten kanssa mutta halusi hoitaa ”juutalaiskysymyksen” omalla tavallaan. Siten Szálasi ja hänen ”nuoliristiläisensä”, kaikista terroriteoistaan huolimatta, tulivat edistäneeksi natsien ”lopullista ratkaisua” paljon vähemmän kuin Sztójayn hallituksen konservatiiviset herrasmiehet.

Szálasin hallituksen päivät olivat luetut. Huhtikuun alussa 1945 koko Unkari oli jo neuvostoarmeijan hallinnassa. László Endre puolisoineen ehti pakoon Itävallan puolelle Salzburgin alueella sijaitsevaan Altenmarktiin asti. Siellä hänet pidättivät heinäkuun alussa amerikkalaiset ja luovuttivat lokakuussa Unkariin yhdessä muiden unkarilaisten sotarikollisten kanssa. Joulukuussa 1945 Endre kahden työtoverinsa, sisäministeri Jarossin ja valtiosihteeri Bakyn kanssa, istui syytettyjen penkillä Budapestin Musiikkiakatemian suuressa, lämmittämättömässä juhlasalissa. Hän kiisti syyllisyytensä loppuun saakka ja korosti vielä viimeisessä puheenvuorossaankin toimineensa vain demokratian periaatteiden mukaisesti, kansan enemmistön tahtoa toteuttaen. László Endre tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin yhdessä Bakyn kanssa 29. maaliskuuta 1946.

Szentkútin rauniokartanon luona ei mikään muistomerkki tai taulu muistuta talon entisistä asukkaista ja heidän osuudestaan Unkarin historian synkimpään lukuun. Vain kartanon lähistöllä sijaitsevan, Pyhän erakko Paavalin sääntökunnan – tätä munkkiveljestöä Endren suku oli erityisesti tukenut – ylläpitämän kappelin luokse on pystytetty kivi ”ikuiseksi muistoksi”, Zsigmond Endren ja hänen Mária-vaimonsa sadannen hääpäivän johdosta 1993. László Endren sisaret Ilona, Mária, Etelka, Szidónia ja Márta kuolivat kaikki vieraalla maalla, Saksassa tai Amerikassa, poika, Suomen-kävijä Zsiga, päätyi äitinsä kanssa Argentiinaan. Muistokiven tekstissä lapsenlapset kertovat tuoneensa ympäri maailmaa sijaitsevilta haudoilta kotimaahan kukan ja kourallisen multaa.

Ja miksi olen pannut tuntikaupalla aikaani tämän pitkän, siis alun perin todella pitkän, artikkelin referoimiseen? Siksi, että minua todella hämmensi se, miten sentään jonkin verran Unkarin historiaa harrastaneena ihmisenä olen voinut tähän asti olla törmäämättä László Endren tarinaan, semminkin kun perheen historiaan kuuluu mielenkiintoinen Suomi-kytkös. Eichmannin rooli holokaustin toimeenpanijana tunnetaan kautta maailman melkein jokaisesta natsismin jälkipyykkiä sivuavasta elokuvasta, ja Szálasi nuoliristiläisineen on helppo nostaa esiin kammottavana pikkuhitlerinä. László Endre taas, vaikka hänen tarinaansa ei varsinaisesti salailla tai peitellä, jää sovinnolla kulisseihin harmaana, asiallisena hallintomiehenä, joka teki vain työtään ja toteutti demokraattisesti enemmistön poliittista tahtoa.

Tämä sopii Unkarin hallituksen historiapolitiikkaan, jossa syyllisyys Unkarin juutalaisten joukkomurhista työnnetään mahdollisimman paljolti saksalaisten ja, sikäli kuin tämä ei onnistu, Szálasin nuoliristiläisten niskoille. Ikään kuin tavallisista, siivoista ja kunnollisista ihmisistä, jopa – kuten László Endren oikeudenkäynnissä syyttäjä muistutti – neljätoistavuotiaista pojanklopeista, ei millään, missään oloissa voisi tulla murhaajia, ikään kuin pahuus ja syyllisyys olisi jossain myyttisessä ”ääripäässä”, kaukana kaukana meistä hyvistä ihmisistä, turvallisen matkan päässä.

***

Päivitys: Tunnuksilla ja paremmalla hakurutiinilla varustetulta kollegalta sain tämän jutun, jonka Uusi Suomi oli julkaissut 23.10.1942. László Endre (muuten taaskin malliesimerkki siitä, miten vaikeaa on ulkomaalaisten hahmottaa ah niin tavallisia unkarilaisia miehennimiä, joissa sukunimenä on tavallinen etunimi, tyyliin ”Lassi Antero” – kumpi olikaan kumpi?) ei vain isännöinyt suomalaisvieraita vaan myös vieraili Suomessa tapaamassa sankaripoikaansa, joka oli ehtinyt haavoittuakin. Juutalaislakien toimeenpanosta ei jutussa kerrota, sitä vastoin kehutaan Unkarin sosiaalipolitiikkaa ja etenkin lapsiperheiden tukemista…


Piikkipelosta piikkipakkoon

19 marraskuun, 2021

Itävallassa, kuten koko saksalaisella kielialueella, rokotuskattavuus on läntisen Euroopan huonoimpia ja koronatilanne tällä hetkellä sen mukainen. Vielä vajaat pari viikkoa sitten melkein neljäsosa yli 12-vuotiaista ei ollut ottanut koronarokotusta, kertoo Financial Timesin julkaisema grafiikka:

Tähän on nyt syitä ihmetelty. Olen tästä aiheesta ennenkin kirjoittanut: saksalaisella kielialueella historiallisista syistä ovat homeopatia, antroposofia ynnä muut vaihtoehtomeiningit käsittämättömän suosittuja myös koulutettujen ja fiksujen ihmisten parissa, ja väitän myös, että keskieurooppalaisen feodalismin perinne synnyttää ihmisiä, joiden on vaikea ymmärtää yhteiskunnallista konsensusta, solidaarisuutta ja sitä, että sääntöjen pitäisi olla kaikille samat. Lisäksi voi spekuloida natsiaikojen negatiivisella perinnöllä: valistuneet ihmiset ovat yliherkkiä näkemään kaikkialla vanhoista pahoista ajoista muistuttavia merkkejä ja pelkäävät hysteerisesti kaikkea viranomaisten puuttumista ihmisten yksityiselämään ja vakaumukseen. Tähän voi Itävallan osalta vielä lisätä federalistisen hallintohimmelin, jossa hallinnolliset toimet ja linjaukset herkästi muuttuvat poliittisiksi valtataisteluiksi ja arvovaltakysymyksiksi, sekä pelkurimaiset populistipäättäjät (kansleri Kurz etunenässä), jotka eivät uskalla tehdä ikäviä päätöksiä, kun myös idioottien äänet on saatava plakkariin.

Niin, idioottien äänet. Tuoreessa Profil-lehdessä tosin Rosemarie Schwaiger yhä yrittää ymmärtää ja puolustaa rokotusvastaisia ja näkee heidät koronakoettelemusten kasaaman raivon onnettomina uhreina, joista kaikki eivät suinkaan ole kiilusilmäisiä salaliittoteoreetikkoja tai ilmihöpsähtäneitä joogalentäjiä. Tai ”perusitävaltalaisten” (FPÖ) kannattajia. (FPÖ:n johtaja Herbert Kickl, tunnettu rokotusten vastustaja ja rokotusskeptikkojen piireissä suositun loislääke ivermektiinin puolestapuhuja, muuten todettiin äskettäin koronapositiiviseksi ja määrättiin kahden viikon karanteeniin, mistä on mm. se ikävä seuraus, että hän ei pääse tulossa olevaan suureen rokotusvastaisten mielenosoitukseen puhumaan.) Schwaiger koettaa myös ankarasti suhteellistaa viruksen vaaroja ja rokotuksen hyötyjä. On tietysti aivan totta, että hyvää tarkoittavien ihmisten loukkaaminen, syrjiminen ja demonisoiminen ei ole oikein eikä hyvästä. Mutta eikö nyt ihan oikeasti voisi tajuta, että lääketieteen ja epidemiologian valtavirta ja suuri konsensus puolustaa mahdollisimman suurta rokotuskattavuutta, ja että tätä vastaan pullikoiminen ei ole ”ihmisoikeus” vaan hengenvaarallista typeryyttä?

Lopullisesti leukani loksahti muutama päivä sitten, kun törmäsin verkossa tähän kirjoitukseen. Moment.at-sivuston faktantarkistajat olivat käyneet käsiksi Christian Felberin pitkään artikkeliin, jossa tämä luettelee ”30 syytä siihen, miksi tällä hetkellä en ota rokotusta”. Felber on itävaltalainen kirjailija ja yhteiskunnallinen aktivisti, globalisaatiokriittisen Attac-järjestön Itävallan-osaston perustajia ja ns. yhteishyvätalouden (Gemeinwohl-Ökonomie) teorian kehittelijä, koulutukseltaan romaanisen filologian maisteri mutta sitten harrastanut kovasti kaikenlaisia kansantalouskysymyksiä ja ilmeisesti opettanutkin useammassa yliopistossa. Hän ei siis ole lääketieteen, virologian tai epidemiologian asiantuntija, mutta sehän ei syvää kokemusasiantuntijuutta eikä vankkaa akateemista miesselittämistä estä.

Moment.at:n juttu repii Felberin 30 väitettä palasiksi. Suuri osa näistä väitteistä itse asiassa toistaa samaa asiaa eri sanoin; sanavuolaus ja toistelu muuten kuuluu sekin demagogian periaatteisiin, ja myös sen avulla vakuutetaan niitä ihmisiä, joiden medialukutaito ja kriittisyys ei riitä tunnistamaan tätä kikkaa. Aloitetaanpa vaikka siitä Felberin pääteesistä, että jokaisella ihmisellä on ”terveyskompetenssi”, eli oikeus itse tunnistaa, minkä hän katsoo olevan oikein ja hyväksi itselleen. Tässä pitää olla oikeus nojautua tieteellisen ja todistetun tiedon ohella omaan intuitioon. Felber vertaa tätä siihen, että länsimaisella vapaalla ihmisellä on myös oikeus itse määritellä oma seksuaalinen suuntauksensa. Ja aivan samoin, kuin vapaa yksilö itse tietää, tunteeko esimerkiksi vetoa miehiin vai naisiin, myös Felberillä on mielestään oikeus luottaa siihen, että hänen elimistönsä ”luontaisen vaistonsa varassa” torjuu rokotukset. Tämähän on huikea looginen akrobaattihyppy, alkaen siitä, että seksuaalinen suuntaus nimenomaan ei ole ihmisen oma valinta (kuten monet ”eheytyshoidoista” apua hakeneet voivat kipeästi todistaa). (Ja että seksuaalinen vetovoima on väkevästi tiedostettu ja ihmisten välillä näkyvästi ja tuntuvasti vaikuttava asia, rokotteen vaikutukset kehossa taas tietoisuuden ja ”intuition” ulottumattomissa.) ”Terveyskompetenssin” (Gesundheitskompetenz) käsite, johon terveyspoliittisessa päätöksenteossakin voidaan viitata, tarkoittaa kansalaisen oikeutta saada ja itse arvioida terveydentilaansa liittyvää pätevää tietoa – ei taikauskoa eikä ”intuitiota”.

Aitoon hyväosaisen ihmisen minä-minä-tyyliin Felber kieltäytyy ymmärtämästä, miksi hänen, keski-ikäisen, hyväkuntoisen (Felber on muuten esiintynyt myös tanssi-performanssitaiteilijana) ja perusterveen ihmisen, pitäisi ottaa rokotus, kun hänen riskinsä sairastua (vakavasti) on niin pieni. Edelleenkään eivät siis edes sivistyneet ihmiset ymmärrä, että kysymys on taudin leviämisestä väestötasolla ja sen pysäyttämisestä: vaikka MINÄ en itse sairastuisi pahasti, levitän virusta eteenpäin myös niille, joille sairastuminen on paljon pahempi uhka. Felber väittää myös, että nuorelle ihmiselle rokotuksesta on enemmän vaaraa kuin hyötyä. Tämä ei tutkimustiedon valossa kerta kaikkiaan pidä paikkaansa – ja sosiaalisesti aktiiviset, koulua käyvät, liikkuvat ja bilettävät nuoret ovat myös olennaisessa asemassa taudin levittäjinä.

Useat Felberin väitteistä perustuvat huuhaatietoon, valetutkimuksiin tai virhetulkintoihin. ”Rokotusten pitkäaikaisia vaikutuksia ei vielä tunneta” – itse asiassa niitä ei tunneta, koska niitä ei voi olla. Koronarokotteet eivät mene aineenvaihduntaan eivätkä varastoidu elimistöön vaan hajoavat nopeasti, ja elimistön reaktiot niihin ilmenevät muutaman päivän sisällä, jos ovat ilmetäkseen. Koronarokotteet eivät ole ”kokeellisia”, vaan ne on testattu kaikkien määräysten mukaan ja niiden vaikutuksista on valtava määrä dataa. Rokotteiden sivuvaikutuksia on ilmoitettu runsaasti, mutta tarkemmin tutkittaessa näistä tapauksista löytyy syy-yhteys vain harvoin. (Itävallassa on artikkelin mukaan ilmoitettu 177 koronarokotteisiin liittyvää kuolemantapausta. Näistä vain kahdessa voitiin todeta jonkinlainen syy-yhteys. Ja vaikka kaikki nämä ilmoitetut kuolemantapaukset johtuisivat koronarokotteesta, riski kuolla rokotteeseen olisi silti selvästi pienempi kuin riski kuolla koronatautiin.)

Ikävää on erityisesti, että akateemisesti koulutettu ihminen kritiikittömästi siteeraa tunnettuja huuhaamaakareita tai hörhölääkäreitä kuten gynekologi Christian Fialaa, jonka mielestä myöskään AIDS ei johdu HI-viruksesta. Felber marssittaa todistajikseen myös ne kuuluisat nimettöminä esiintyvät tai tutuntutun tuntemat lääkärit, jotka kuulemma ovat todenneet kamalia rokotusten sivuvaikutuksia kuolemaa myöten mutta eivät ole jostain syystä niitä kirjanneet tai raportoineet… tämä on siis aivan samaa kaverin naapurin mummon kumminkaimalta ihan itse kuultua juttua, jota netin rokotusvastaisten hörhöryhmät ovat väärällään ja joka ei, anteeksi vain, todista yhtään mitään. Näköjään romaanisen filologian maisterintutkinto ei myöskään pätevöitä ymmärtämään sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että eri menetelmillä saadut arviot rokotteiden tehokkuudesta ovat erilaisia. (Ja laskentamenetelmien eroista huolimatta kaikki menetelmät yksimielisesti vahvistavat, että rokotteista on hyötyä.)

Sitten vielä sinänsä oikeutettu kritiikki, joka kohdistuu voittoja tahkoaviin ja patentteja panttaaviin lääketehtaisiin, Pfizerin kuuluisiin verosotkuihin tai siihen, että virustutkimusta tehdään (?) sotilaallisiin tarkoituksiin. Kaikki tämä arvostelu ihan aiheellista, mutta koronarokotusten tehokkuuteen, turvallisuuteen tai hyödyllisyyteen nämä asiat eivät liity mitenkään. Ja niin hämäriä tai moraalittomia kuin rokotteiden taustalla olevat Big Pharman talouskuviot voivatkin olla, se ei millään tavalla vaikuta siihen, että koronarokotteet on tieteellisesti tutkittu ja testattu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Myös lääkehoitojen kehittäminen koronatautiin on hieno juttu, mutta ei sekään tee rokotuksia vähemmän tarpeellisiksi.

Samoin kuin yllä linkitetyssä kirjoituksessaan Rosemarie Schwaiger, myös Felber päätyy lopuksi vaatimaan lisää resursseja sairaaloille ja tehohoidolle. Ilman muuta terveydenhuollon resurssipulaan pitää puuttua, mutta sekä tehokkaampaa että järkevämpää kuin vakavasti sairastuneiden tehohoitaminen olisi ehkäistä ihmisten vakavaa sairastumista ylipäätään. Vai olisikohan hyvä idea myös, että luovuttaisiin ihmisten henkilökohtaista valinnanvapautta loukkaavasta turvavyöpakosta ja sen sijaan lisättäisiin työvoimaa ja vehkeitä traumakirurgian osastoille?

Ei siis edelleenkään voi kuin pyöritellä päätään ja ihmetellä ihmisten sokeutta ja halua vääntää tunne-, identiteetti-, arvovalta- ja perusoikeuskysymykseksi asia, joka olisi aivan kylmästi tieteellisen tutkimustiedon varassa ratkaistavissa. Myös Moment-sivuston jutun kommentteihin on tullut kasapäin Felberiä puolustavia puheenvuoroja ihmisiltä, jotka eivät näköjään kykene ymmärtämään selvää argumentaatiota. Ehkä tässä kuitenkin on vihdoinkin tulossa seinä vastaan: tilanne alkaa mennä semmoiseksi, että ihmiset on pakko saattaa järkiinsä vaikka väkisin.

Tänään tulleiden uutisten mukaan Itävalta menee ensi viikolla sulkutilaan. Hallitus on paljon kritiikkiä nostattaneen sähläilyn ja sekoilun jälkeen lopultakin ryhdistäytynyt ja ruvennut tekemään ikäviä päätöksiä. Ravintolat, kulttuuritarjonta ja kauppa päivittäistavaroita lukuun ottamatta sulkevat ovensa, koulut ja lastentarhat pyritään pitämään auki, mutta kaikkia vanhempia, joille se suinkin on mahdollista, pyydetään pitämään lapsensa kotona. Lisäksi hallitus ilmoitti, että rokotuspakko (tai rokotusvelvollisuus, Impfpflicht, sana, jossa kiteytyy saksan kielen koko kauneus) tulee kuin tuleekin, helmikuun alussa. Siitä lähtien koronarokotteesta kieltäytyviin iskee ”hallintorangaistus”, eli luultavasti sakkoja on luvassa.

Nyt punnitaan aatteen lujuus: onko ”luontaiseen immuunipuolustukseen” luottavilla muna(sarja)a seistä periaatteidensa takana, ja kuinka moni heistä valitsee vähimmän vastuksen tien? Jo Wienissä jokin aika sitten voimaan saatettu 2G-sääntö, jonka mukaan kapakkiin ei enää päässyt pelkällä negatiivisella testitodistuksella vaan piti oikeasti olla todistus rokotuksesta tai sairastetusta koronataudista, toi rokotuspisteisiin pitkät jonot kansaa.

Lopuksi niille, jotka taas rupeavat lyömään natsikorttia pöytään, pieni muistinvirkistys: natsien terveyspolitiikka rotuoppeineen ja eutanasiaohjelmineen oli julmaa ja diktatorista, mutta rokotuspakko ei siihen kuulunut, päinvastoin – näin kertoo saksalainen lääketieteen ja myös rokotusvastaisuuden historian tutkija Malte Thießen, joka on viime aikoina esiintynyt useammissa tiedotusvälineissä. Hitlerin valtaannousun jälkeen Weimarin tasavallan tiukkoja rokotusmääräyksiä löysättiin, koska natsipuolueen johtoportaassa oli paljon vaihtoehtoisten parannuskeinojen (kuten homeopatian, ”sen saksalaisen lääketieteen”) kannattajia – ja rokotusten vastustajia. Monet natsit nimenomaan väittivät rokotusta juutalaisten salajuoneksi, ja esimerkiksi pahamaineisen Der Stürmer -propagandalehden julkaisija Julius Streicher julisti, että ”rokotukset ovat juutalaisten keksimää rodunhäpäisemistä (Rassenschande)”. Aivan samanlaisella ”intuitiolla” ja tunteenomaisten ”puhtautta” tms. koskevien käsitysten varassa siis mentiin tuolloin kuin nykyäänkin rokotusvastaisissa piireissä.


Kulttuurin kukkivilta kedoilta

14 marraskuun, 2021

Ns. kulttuuritaistelusta Unkarin nykypolitiikassa on tässä blogissa ollut jo monesti puhetta. Yhtenä keskeisenä toimijana on parin viime vuoden ajan häärännyt Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi ja ilmeisesti laajemminkin valtion kirjallisuusprojektien rahahanojen vartijaksi nostettu Szilárd Demeter, ujonnäköisestä olmimaisesta olemuksestaan huolimatta jonkinlaisena rokkikukkona esiintyvä transilvanialaistaustainen runoilija ja kulttuuripoliitikko. Myös Demeter on ollut esillä tässä blogissa ennenkin. Häneltä kuullaan Unkarin julkisuudessa tavan takaa merkillisiä möläytyksiä, joissa sitten hallituskriittisellä kulttuuriväellä riittää kauhisteltavaa. Tuoreimmasta tämmöisestä on nyt puhuttu kohta viikon verran.

Telex-uutissivustolle antamassaan haastattelussa Demeter väheksyi unkarilaisen kulttuurin tasoa noin ylipäätään, ja erityisesti kirjallisuutta. Erityistä kohua herätti lausahdus: ”Jos se olisi minusta kiinni, niin heittäisin unkarilaisesta kirjallisuudesta 80 % roskiin.” Demeter myös kertoi ihan vain henkilökohtaisten elämystensä pohjalta vihaavansa teatteria, ”teatterissa käyminen on minulle kuin hammaslääkärissä käynti toisille”. Myöskään unkarilaiset elokuvat eivät pääse hänen suosioonsa, ”wau-efekti” on jäänyt puuttumaan muun muassa siksi, että näyttelijöiden artikulaatiosta hänen mielestään liian selvästi kuulee teatteritaustan. Kaiken kaikkiaan nykymaailman poliittinen korrektius hermostuttaa Demeteriä: miksi pitäisi unkarilaisten länsimaisina valkoihoisina ihmisinä kantaa kollektiivista syyllisyyttä (???) orjakaupasta, ”emmehän me pitäneet orjia”. Ja tietenkin miesten pitäisi saada olla miehiä ja naisten naisia. ”Jos kerran koittaa se maailma, jota minua hirvittää ajatellakin, silloin ensimmäisenä tullaan kieltämään Fluor Tomin Mizu-niminen kappale, siinähän selvästi sanotaan, että ‘sinä olet tyttö ja minä olen poika’, siis hän ajattelee perinteisten roolien mukaisesti, tässä ei ole mitään ei-binaaria”. Mizu on siis ”perinteistä länsieurooppalaista kulttuuri-identiteettiä vahvistava”, suoranainen ”heteroseksuaalinen taistelulaulu”.

Joopajoo. ”Fluor Tomi” oli minulle tietenkin ihan tuntematon suuruus, enkä voi väittää esteettisen horisonttini hirmuisesti laajenneen tämän biisin myötä, jota en kestänyt kovin pitkälle kuunnella. Kymmenen vuoden takaisessa videoklipissä diskovaloissa notkahteleva jonkinlaista teinihurmuria esittävä lippalakkijonne huutelee, että ”hei moi tytsy, mennäänkö yhteen kuin kaksi pientä legopalikkaa”. Ei voi mitään, en pysty näkemään tätä kuin jonkinlaisena “musiikillisena” (isoissa lainausmerkeissä) versiona siitä catcallingista tai baarihuutelusta, jota jokainen nainen on joskus kokenut itseään vastustamattomiksi super-alfauroksiksi kuvittelevien kollien taholta. Jo teini-ikäisenä ensimmäinen reaktioni olisi ollut, että ”ei jatkoon”. Jos tämä on perinteisen länsieurooppalaisen kulttuuri-identiteetin vahvistamista, niin perinteinen länsieurooppalainen kulttuuri-identiteetti joutaa kyllä mennä mailleen ja äkkiä. Ja tämmöistä hienoa kulttuuriperintöä siis siellä turmeltuneessa lännessä ollaan parhaillaan kieltämässä, eikö niin?

Tämmöisistä esteettisistä ulottuvuuksista käsin siis Unkarin kulttuurielämää ohjaillaan. Demeterin haastattelua on nyt viikon ajan referoitu ja reposteltu ympäri Unkarin riippumatonta mediaa ja somea. Historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok irrottelee Facebookissa:

”Me haluamme hajottaa maan tasalle museot, kirjastot, kaikenlaiset akatemiat, ja haluamme taistella moralisointia, naisasialiikettä ja kaikkea kompromissiin valmista tai hyödyllistä mitättömyyttä vastaan”, kirjoittivat Marinetti ja kumppanit Futuristisessa manifestissa vuonna 1909. Siinä tekstissä oli kaikenlaista: vähän lapsellisen uhmakasta porvarien provosoimista ja samalla tunkkaista pikkuporvarillisuutta, nuoruuden intoa ja finninaamaista kypsymättömyyttä. Mutta silloin ja siellä italialainen futurismi oli innokas ja vauhdikas aate, vaikka paljolti myös puolivillainen, taitamaton ja konstaileva. Siinä oli jotain uutta, jonka italialainen fasismi sitten – kuten odottaa saattoi – institutionalisoi ja upotti, tekoantiikkisiin muotoihin puettuna, takapajuiseen, pinnallisia tehoja tavoittelevaan, typerään kulissiinsa. Vuonna 2021 tämä sama teksti jonkun ytimiään myöten taantumuksellisen, lahjattoman pikku käsinuken suusta kuulostaa lopullisen naurettavalta. Demeter on se loukkaantunut mitättömyys, jolle aina on naurettu. Haaveissaan hän näki itsensä verevänä kirjallisuusihmisenä, reippaan punaposkisena katutaistelijana, mutta peilistä näkyikin pelkkää aneemista ahtautta ja latteutta. Nyt hän on saanut leikkikentän, jolla voi haaveilla pääsevänsä kostamaan, hiekkalaatikon herrana, joka ankarasti yrittää hankkia hallintaansa myös kiipeilytelineen ja luo salaa silmäyksiä keinulaudan suuntaan.

Kirjailija Gergely Péterfy puolestaan osuu varmaan oikeaan todetessaan, että Demeter on ennen kaikkea trolli, jonka elämäntehtävänä ovat käsittämättömät (”diktatuuri on demokratiaa, pakanuus on kristinuskoa, varastaminen on talouden kehittämistä”) ja myötähäpeää nostattavat möläytykset. Toinen kirjailija, Noémi Szécsi taas kuittaa oppositiokonservatiivisen Magyar Hang -lehden haastattelussa, että nämä möläytykset tulevat ”teinipojan henkisellä kypsyystasolla olevan miehen” suusta. Szécsi muistuttaa myös, että Unkarin kaltaisen maan kirjallisuuden imagoa ulkomailla ja siihen kohdistuvaa kansainvälistä kiinnostusta muovaa paljolti se, miten paljon ja miten maan politiikka ja tapahtumat näkyvät kansainvälisissä uutisissa. Siinä mielessä Szilárd Demeterin kaltaiset möläyttelijät voivat tahtomattaan tehdä Unkarin kulttuurille palveluksen, kunhan möläyttelevät niin törkeästi, että se ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että Szilárd Demeter ei ole onneton yksittäistapaus vaan – kuten Tamás Szele Zóna-sivustolla muistuttaa – osa ”uutta kulttuuria” tai kulttuuritaistelun uutta aaltoa. Orbánin järjestelmä jakaa rahaa ja valta-asemia niille, jotka naiiviuttaan tai kyynisyyttään tuottavat kansallismielistä kitschiä tai propagandaa. Yhtenä tuoreimpana esimerkkinä tästä on ”taide-elokuva” Elk*rtuk (vapaasti suomentaen ‘V*tuiks meni’, kansainvälisessä levityksessä nimellä The Cost of Deception). Elokuvan nimi viittaa vuonna 2006 julkisuuteen vuotaneeseen ns. Őszödin puheeseen, jossa – kuten tässäkin blogissa on monesti kerrottu – silloinen pääministeri Ferenc Gyurcsány alatyylistä ilmausta käyttäen tunnusti puolueen sisäpiirille, että nyt on maan asiat, hm, sössitty pahemman kerran. Tästä saivat puhtia mellakoiksi eskaloituneet mielenosoitukset, joiden yhteydessä myös poliisilta lähti homma lapasesta ja jotkut viattomat sivulliset saivat pampusta tai kumiluodin silmäänsä. Ja näin alkoi prosessi, joka johti Gyurcsányn kaatumiseen ja lopulta Orbánin valtaannousuun. Orbánin hallitus esittää mielellään syksyn 2006 mielenosoitukset suorastaan vuoden 1956 tapahtumiin verrattavina katutaisteluina.

Elk*rtuk-elokuva, ”poliittinen thrilleri”, joka tuottajan selosteen mukaan perustuu tositapahtumiin, kertoo (fiktiivisestä) nuoresta mielipidetutkijasta, joka toimittaja-poikaystävänsä kanssa alkaa selvitellä Őszödin puheen vuodon taustoja ja törmää vaarallisiin salaisuuksiin. En ole nähnyt elokuvasta muuta kuin trailerin, mutta sen IMDb-sivulla julkaistut arviot viittaavat siihen, että kyseessä ei ole mikään elokuvataiteen mestarisaavutus. Kyseisestä IMDb-sivusta on ilmeisesti kehittynyt poliittinen taistelutanner, jossa Unkarin hallituksen puolustajat ja vastustajat kilvan jakelevat filmille maksimi- tai minimimäärää tähtiä. Positiivisten arvioiden taustalla olevasta kulttuuritasosta kertoo ehkä jotain tämä ”top review”:

Ns. asiallisista arvioista positiivisinkin kehuu naispääosan esittäjän kaunista ulkomuotoa ja Budapestin näkymiä, mutta tunnustaa näyttelemisen olevan vain keskinkertaista. Murska-arvioiden mukaan taas kyseessä on juoneltaan epäkiinnostava ja epäuskottava propagandafilmi, jonka päämääränä näyttää olleen vain osoittaa Klára Dobrev, Gyurcsányn vaimo – jonka vielä vähän aikaa sitten arveltiin nousevan ensi vuoden vaaleissa Orbánin vastaisen opposition keulakuvaksi – varsinaiseksi sarvipääpiruksi. Gyurcsány itse ei elokuvassa juurikaan esiinny, sitä vastoin elokuvan Klára Dobrev (jota esittää näyttelijä Gabi Gubás) vetelee kulissien takana kaikista naruista ja jopa antaa poliiseille käskyn tai luvan ampua (kumiluodeilla) mielenosoittajia. Tällä viimeisellä ei ainakaan ole minkäänlaista todellisuuspohjaa, mutta tämähän ei estä naiiveja Fidesz-kannattajia katsomasta elokuvaa kuin se olisi tositapahtumista kertovaa dokumentaatiota. Torstaina jopa Kossuth-radio eli valtakunnallinen yleisradion ykköskanava joutui julkisesti pyytämään anteeksi, kun oli aiemmin kertonut täytenä totena sen elokuvassa esitetyn väitteen, että Klára Dobrev olisi ollut jotenkin päättämässä mielenosoitusten tukahduttamiseen käytetyistä poliisitoimista.

Elk*rtuk-elokuvan yleisömenestys on ilmeisesti ollut vaatimatonta, vaikka sitä katsomaan on kuljetettu kokonaisia koululuokkia tai korkea-arvoisia poliitikkoja pantu kyselemään esimerkiksi Tapolcan kaupungin elokuvateatterin johtajalta, miksi Elk*rtuk ei ole heillä vielä pyörinyt, kaupungin fideszläisten toivomuksista huolimatta. Filmille järjestettiin ensi-ilta myös Brysselissä: hallitusta lähellä olevan median mukaan se oli jymymenestys, oppositiolähteiden mukaan taas paikalla oli lähinnä sinne komennettua Fidesz-puolueen väkeä, etenkin Fidesz-meppi Tamás Deutsch, joka jo aiemmin oli kutsunut ”Brysselin herroja”, niitä, jotka aina saarnaavat oikeusvaltiosta, katsomaan tätä tositarinaa kansan oikeutetun mielenilmauksen tukahduttamisesta.

Tamás Szele ylempänä linkitetyssä kirjoituksessaan ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Unkarin älymystön edustaja, jonka nykyinen kulttuuripolitiikka syöksee epätoivoon. Populistisen politiikan välineeksi alistettu taide tuottaa naiiveja propagandatarinoita, joita naiivi yleisö ei osaa erottaa todellisuudesta. Toisena vaihtoehtona on täydellisen harmiton viihdekitsch. Tästä jälkimmäisestä Unkarin kulttuurielämä sai aavistuksen, kun Beatrix Kelemen äskettäin avasi Bicskessä (se on pieni kaupunki vähän Budapestista länteen, aivan lähellä Viktor Orbánin kotikylää Felcsútia) varsinaisen kokonaistaidenäyttelyn. Beatrix Kelemen on Lőrinc Mészárosin, Viktor Orbánin vanhan ystävän ja naapurin, entisen kaasuasentajan ja käsittämätöntä vauhtia superrikkaaksi vaurastuneen suurliikemiehen entinen vaimo, joka vähän aikaa sitten vaihdettiin nuorempaan ja nätimpään. (Lőrinc Mészárosin romanssi ja häät tv-juontaja Andrea Varkonyin kanssa olivat pitkään Unkarin juorulehtien ykkösaiheita.)

Näyttelyssä on esillä sekä Beatrix-rouvan kuvataidetta että hänen kirjoittamiaan runoja, ja siitä, mitä olen siitä unkarilaisessa mediakuplassani nähnyt ja lukenut, tulee jotenkin mieleen porilaisen suosikkipiirtäjäni, Instagramissa rujonjulmaa, aidon länsisuomalaista huumoria PostIt-lapuille piirtävän ”Pieruperseen” ”Runot ja keramiikkaa by Teija”.

(Facebookista vohkaistu kuva.)

Tuletko?

Tuletko? Sano. [Mondd lienee imperatiivimuoto ja pitäisi kirjoittaa kahdella d:llä, mutta unkarin kielen oikeinkirjoituksen morfemaattisten periaatteiden hahmottaminen saattaa olla vähän haasteellista.]
Jos rakastat minua tuletko?
Jos rakastat minua olet tässä
Jos rakastat minua olet vierelläni
Jos rakastat minua olet kanssani
Jos rakastat…
Jos rakastat minua tuletko? Sano
Rakastaen tuletko? Sano

Erona ”Teijaan” tosin se, että Beatrix-rouvan esteettiseen maailmaan ei välttämättä mahdu sellaisia köyhäilyjuttuja kuin lauantaimakkara tai kymmenestä eurosta riemastuminen. Orbánin järjestelmän virallisesta julkistaiteesta – kuten ”valaanraadosta” ”steampunk-avaruusasemaksi” muuntuneesta maailmannäyttelypaviljongista tai erilaisista kansallismielisistä muistomerkeistä – ex-rouva Mészárosin näyttely puolestaan eroaa siinä, että siihen ei sentään liene erikseen upotettu veronmaksajien rahaa.


Nyt pelottaa

11 marraskuun, 2021

Siis nyt minua on alkanut ihan oikeasti pelottaa tämä korona.

Olen tähän asti jotenkin ajatellut, että perusterveellä ihmisellä, joka ei harrasta baareissa tms. ihmisvilinässä vellomista, joka noudattaa hygienia- ja välimatkaohjeita, pitää maskia, pesee käsiään ja ennen kaikkea ottaa ne rokotukset heti kun vain mahdollista on, ei pitäisi olla mitään ihmeempää pelkäämistä. Omaan tuttavapiiriin ei myöskään ole osunut yhtään vakavaa koronatautitapausta, vain oireettomia tai parin päivän pienellä flunssaoireilulla ohi menneitä sairastumisia, eikä niitäkään kovin monta. Mutta nyt, kun viikonloppuna pitäisi lähteä Unkariin työkeikalle, alkaa oikeasti hermostuttaa.

Unkarissa koronatilanne pahenee ja käyrä nousee lähes täsmälleen samaan tahtiin kuin vuosi sitten. Sairaalahoidossa tosin on ”vain” 4830 unkarilaista koronapotilasta, kun tasan vuosi sitten oli yli kuusituhatta, mutta hengityskoneeseen on joutunut yhtä paljon kuin vuosi sitten eli eilisten tietojen mukaan 463 (tasan vuosi sitten 461). Samoin koronakuolemantapausten seitsemän viime päivän keskiarvo oli tänä aamuna täsmälleen sama kuin vuosi sitten eli 89 koronakuolemaa päivää kohti. Tämä siitä huolimatta, että tällä välin on unkarilaisia rokotettu 5,7 miljoonaa. Juuri äsken osui silmiini uutinen Szegedistä (jonne muuten, huh huh, juuri olen viikonloppuna matkustamassa): paikallisen sairaalan johtavan lääkärin mukaan koronapotilaiden määrä lähestyy aikaisempia huippulukemia, mutta lisäksi potilaat ovat keskimäärin huonommassa kunnossa kuin aiempien aaltojen aikana.

444.hu:n koronauutisjutussa ihmetellään, miksi Unkarissa toisin kuin monissa muissa maissa eivät viranomaiset ilmoita rokotettujen ja rokottamattomien osuuksia koronapotilaista. (Epävirallisten arvelujen mukaan – esimerkiksi lääkärien kommentteja on mediassa kyllä näkynyt – suurin osa tämänhetkisistä sairaalapotilaista on Unkarissa(kin) rokottamattomia tai niitä, iäkkäimpiä ja hauraimpia, jotka saivat rokotuksensa heti kampanjan alussa yli puoli vuotta sitten.) Yhdeksi syyksi voisi arvella sitä, että rokotuskampanja, joka aikoinaan eteni Unkarissa ennätysvauhtia, on ajat sitten alkanut yskiä. Neljä kymmenestä unkarilaisesta on vailla rokotusta, osa ehkä siksi, että maailmanlaajuiset salaliittoteoriat ja erilaiset huuruiset rokotusvastaisuus-hörhöilyt ovat ehtineet Unkariinkin, mutta suuri osa varmaan siksi, että rokotuksiin ja varsinkaan hallituksen kovasti mainostamiin venäläisiin ja kiinalaisiin rokotteisiin ei luoteta. Etenkin kiinalainen Sinopharm (jota Unkariin ostettiin kalliilla hinnalla ja, kuinka ollakaan, jotenkin korruptionkäryisen systeemin välityksellä) ei ilmeisesti anna varsinkaan iäkkäämmille rokotetuille yhtä hyvää suojaa kuin rappeutuvan lännen rokotteet.

Viime vuonna juuri tähän aikaan Unkari ryhtyi määräämään ankaria turvatoimia ja rajoituksia. Samanlaisilla sairastuvuuslukemilla kuin nyt suljettiin koulut, museot, uimalat, eläintarhat ja ravintolat, kiellettiin kokoontumiset ja joulumarkkinat, öisin vallitsi ulkonaliikkumiskielto. Kuukautta myöhemmin, joulukuun alussa 2020, kuolleisuus ja sairaalapotilaiden määrä kääntyivät laskuun. Silloin ei ollut rokotteita, nyt on – mutta nykyinen deltavariantti leviää ärhäkämmin kuin viimevuotinen virus, neljä miljoonaa unkarilaista on yhä rokottamatta ja lopuistakin melkein puolella rokotussuoja alkaa rakoilla. Samaan aikaan vaalit lähestyvät, ja vaikka opposition yhteisrintamassa onkin säröjä ja kaikenlaista tohelointia, ei Orbánin hallituksella silti oikein olisi varaa menettää kannatusta, jota ns. vaalibudjetoinnilla on jo kovasti ruvettu rakentamaan. Mitä tykkäävät uhkaavista rajoitustoimista kauppa, matkailu, kulttuuri- ja tapahtuma-ala, ravintolat tai niiden asiakkaat? Jos joulunseudun shoppailut ja juhlinnat menevät pilalle, kohdistuuko syyttävä sormi lopultakin hallitukseen, joka koko pandemian ajan on vain kehunut menestyksekästä koronastrategiaansa, vaikka kuolonuhreja on ollut enemmän kuin monessa muussa maassa?

***

Mutta ei hyvin mene täällä Itävallassakaan. Koronakäyrät nousevat täälläkin, uusia tartuntoja ilmoitettiin tänään ennätysmäärä eli melkein 12000, ja sairaalahoidossa on yli 2200 koronapotilasta. Lääkärit varoittelevat terveydenhuoltojärjestelmän rajojen tulevan kohta vastaan myös Itävallassa, ja kiireettömiä leikkauksia on jo pitänyt ryhtyä perumaan. Siispä rajoituksia on alettu kiristää. Kesällä ja alkusyksystä iloittiin uudesta avoimuudesta ns. 3G:n merkeissä (geimpft, genesen, getestet), eli rokotetut, koronataudista toipuneet tai negatiivista testitodistusta näyttävät pääsivät vapaasti kaikkialle. Systeemi muuten toimi oikein mukavasti: lähes joka kahvilassa ja ravintolassa kysyttiin todistusta, mutta sen jälkeen ei ollut mitään ongelmaa. (En ymmärrä, en siis kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi koronapassista on Suomessa tehty niin valtava numero. Toki Itävallassa asiaa auttoi testioptio ja se, että ainakin Wienissä ilmaisia ja nopeita testimahdollisuuksia on ollut tarjolla yllin kyllin niille, jotka jostain syystä eivät muka pysty sitä rokotetta ottamaan.) Sitten ruvettiin puhumaan 2,5G:stä (eli testinä ei enää kelpaisi pika-antigeenitesti vaan vaadittaisiin PCR-testiä), ja nyt on sääntönä 2G – testi ei riitä, vaan pitää olla rokotettu tai taudin sairastanut – hotelleissa, ravintoloissa sekä körpernahe Dienstleistungeissa eli palveluissa, joissa ollaan fyysisesti asiakasta lähellä.

Rokottamattomat eivät siis toistaiseksi pääse hierojalle tai kampaajalle. (Niin kuin somessa on vinoiltu erilaisten parta- ja tukkakuvien kera, kohtapuoliin rokotusvastaiset tulee helposti tunnistamaan jo kampauksen perusteella.) Töissä he vielä voivat käydä, jos työnantaja sen sallii, mutta voidaanko, jos tilanne yhä pahenee, toteuttaa hallituksen koronastrategian ankarin vaihe eli ”rokottamattomien sulkutila”, jossa rokottamattomat saisivat poistua kodeistaan vain välttämättömille asioille kuten ruokaostoksille tai töihin? Profil-lehdessä kysytään, miten tämmöinen rajoitus toteutettaisiin ja miten sitä valvottaisiin. Saako esimerkiksi tarjoilija olla töissä rokottamattomana, jos työnantaja sen sallii, vaikka ravintolan asiakkailta vaadittaisiin rokotustodistus? Ruvetaanko kaduilla liikkuvilta tarkastamaan rokotustodistuksia (poliisin painajainen), ja eikö silloin yksinkertaisempaa olisi jo määrätä yleinen ulkonaliikkumiskielto?

Tämänhän voi tietenkin nähdä jonkinlaisena ihmisoikeus- tai tasa-arvokysymyksenä, ja niin sen Itävallassa yllättävän monet näkevätkin. (Sen lisäksi, että käsittämättömän monet täällä luulevat, että heillä on varaa halveksia koululääketiedettä ja uskoa homeopatian tapaisiin huijauksiin.) Niin kuin jo jokin aika sitten tässä blogissa kirjoitin, aina joskus tuntuu siltä, että Sentroopan jälkifeodaaliyhteiskuntien kasvateilta puuttuu ymmärrys yhteisistä pelisäännöistä ja samassa veneessä istumisesta. Jos MINÄ olen terve ja haluan uskoa, että korona kaataa vain luusereita eikä MINUN kaltaisiani fiksuja ihmisiä, joilla on vitamiineilla terästetty vastustuskyky ja positiivista ajattelua, niin MINUA ei kukaan saa pakottaa ottamaan sitä epämiellyttävää piikkiä, josta kenties tulee kipeäksi. Tai muuten rupean itkemään ja potkimaan ja uhriutumaan. Tämä on syrjintää ja ihmisoikeuksien riistoa!

Valitettavasti asia nyt kuitenkin on niin, että ihmisoikeuksilla on rajansa: ne loppuvat siihen, missä toisen ihmisen perusoikeudet alkavat. Mikä ihme tässä on niin mahdotonta ymmärtää? Minulla on sananvapaus, mutta se ei tarkoita, että saan ilman seuraamuksia loukata tai uhkailla toisia miten vain. Minulla on liikkumisen vapaus, mutta se ei tarkoita, että saan liikkua autolla ilman ajokorttia tai naapurin kukkapenkissä. Minulla on oikeus epäillä valtavirtatiedettä ja omasta puolestani uskoa yksisarvishoitoihin tai vaikka joogalentämiseen, mutta jos järjestän levitaatiokurssin ja kerron siellä ihmisille, että he voivat turvallisesti lentää tornitalon katolta toiselle, niin siitä saattaa seurata ikävyyksiä. Minulla on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen, mutta se ei tarkoita, että saan ”koskemattomalla” fysiikallani levittää vaarallisia tauteja toisiin ihmisiin. Ja koronatautia voi levittää meistä jokainen, myös ne, jotka eivät tunne oireita eivätkä halua uskoa asiantuntijoita.

Näin näyttää tapahtuvan parhaillaan Ylä-Itävallan osavaltiossa, missä eilen näkemäni tilaston mukaan on 17% Itävallan väestöstä ja 30% uusista koronatartunnoista, ja missä sairaalat alkavat olla äärimmilleen kuormitettuja. Terveysministeri Mückstein on juuri tästä syystä järjestänyt eilen hätäkokouksen Ylä-Itävallan ja Salzburgin osavaltioiden johdon kanssa, ja vaikka tuloksiin ei vielä päästy, ”rokottamattomien alueellista lockdownia” väläytellään jo. Kuinka ollakaan, juuri Ylä-Itävallassa pääsi syyskuussa osavaltioparlamentin äänikynnyksen yli uusi pienpuolue MFG (Menschen – Freiheit – Grundrechte, ‘Ihmiset – vapaus – perusoikeudet’), jonka julkisuuskuvaa ovat leimanneet kiivaat koronaskeptiset ja rokotusvastaiset ulostulot: rokotuskampanjat ja 3G-rajoitukset (2G:stä nyt puhumattakaan) ovat perustuslaillisten perusoikeuksien loukkaamista ja rokottamattomien sortamista, koronarokotteet ovat ”kokeellisia” ja aiheuttaneet lukuisia vakavia haittavaikutuksia ja kuolemia (joita virallisissa tilastoissa ei tietenkään näy). ”Ihmisiä tulee laumoittain meidän joukkoihimme”, vakuutti puolueen johtaja lehtihaastattelussa pari viikkoa sitten, koska ”kansa” ei ilmeisesti enää luota ”poliitikkoihin”.

Tästä voi tehdä parikin mielenkiintoista päätelmää. Ensinnäkin, kuten itävaltalaisessa mediakuplassani monet ovat painokkaasti tuoneet esille, poliittisten päättäjien pitäisi ryhdistäytyä ja lakata paapomasta tai ainakin pelkäämästä ”koronaskeptikkoja”. Jos tutkimustiedon ja asiantuntijoiden mukaan pandemian torjuminen ja ihmishenkien pelastaminen vaatii ikäviä päätöksiä, esimerkiksi rajoitusten ulottamista jopa rokotettuihin (vaikka vielä kesällä Sebastian Kurz, silloin vielä liittokansleri, menikin lupailemaan, että ”rokotettujen osalta pandemia on jo ohi”), silloin ne ikävät päätökset on uskallettava tehdä, vaikka rokotetut pettyisivät ja rokottamattomat raivostuisivat. ”Kansan kahtiajakautumista” on turha enää itkeä, se on jo tapahtunut. Kahjoimmat ovat joka tapauksessa valistuksen ulottumattomissa, ja epäröiviin on viime päivinä ainakin Wienin rokotuspisteissä luikertelevista jonoista päätellen oikein mukavasti tehonnut se, että kapakkiin ei enää pääse ilman sitä hirveää myrkkypiikkiä. Populistinen tyhmimmän, naiiveimman tai ilkeimmän kansanosan mielistely ei sitä paitsi ole kestävä strategia…

… ja tässä toinen, kenties lohdullinen johtopäätös. Nimittäin: ”perusitävaltalaisten” FPÖ, joka Ibiza-skandaalia ja HC Strachen eroa seuranneesta gallup-aallonpohjasta on jälleen kivunnut kannatuskyselyissä kirkkaasti kolmanneksi, ei kovinkaan kauas johtokaksikosta ÖVP (konservatiivit) – SPÖ (sosiaalidemokraatit), on yrittänyt kerätä itselleen ”koronakriittisten” äänet. Puolueen uusi johtaja, entinen harmaa eminenssi ja iskulausemaakari Herbert Kickl, on äänekäs rokotusten ja hallituksen rokotuskampanjan vastustaja, siinä määrin, että on valmis haastamaan oikeuteen ne, jotka väittävät hänen kaikessa hiljaisuudessa ottaneen rokotuksen. (Tosin puolueen johdossa monet muut ovat kertoneet käyneensä piikillä ja tukevat Kickliä vain sen verran, että vakuuttavat rokotuksen olevan jokaisen yksityisasia ja oma valinta.) MFG:n nousu kuitenkin osoittaa, että halvan populismin vetovoima väljähtyy nopeasti. FPÖ, joka ennen Ibiza-skandaalia ehti olla hallituksessakin, on mahdollisten kannattajiensa silmissä jo osaksi saattanut siirtyä ”kansan” puolelta ”eliitin” tai ”systeemipuolueiden” (natsiaikainen termi, jota myös FPÖ:ssä on käytetty) rintamaan, niin ettei sitä enää nähdä aitona vaihtoehtona.

Tai sitten tässäkin vain jyrää Barnumin maksiimi: on mahdollista huijata kaikkia jonkin aikaa ja joitakuita koko ajan, mutta ei koko ajan kaikkia.

***

Sen verran muuten pelästyin luettuani juttuja Astra Zeneca -rokotteen suojavaikutuksen hiipumisesta, että tänään työpäivän päätteeksi taapersin lähimmän Impfboxin luokse. (Periaatteessa kolmannen tehosterokotuksen saisi vasta kuuden kuukauden päästä edellisistä piikeistä, mutta AZ:n osalta rajaa on nyt siirretty, ja minullakin ehti jo tulla viisi kuukautta täyteen.) Raatihuoneen ja Burgtheaterin välissä kökötti kadunvarressa kontti, jossa rokotetaan ilmaiseksi kaikki halukkaat, vain henkilöllisyystodistus ja e-card eli paikallinen sairausvakuutuskortti pitää olla mukana. Tämmöisiä rokotuspisteitä on ympäri Wieniä lukuisia, ”perinteisesti” ajanvarauksella toimivien lisäksi. (Arkkitehtonisesti komein olisi löytynyt Stephansdomista.) Hieman ehti jonossa seistessä tulla kylmä, mutta nyt on Pfizerit ja piikkiproteiinit tulilla ja mieli hieman rauhoittunut. Taaskaan ei tarvitse olla mikään intohimoinen SPÖ:n kannattaja tunnustaakseen, että Wienin kaupungissa moni asia on ihan oikeasti järjestetty hyvin ja toimivasti.


Liittokansleri yhä syvemmällä liemessä

9 lokakuun, 2021

No nih. Toukokuussa kirjoitin viimeksi Itävallan liittokanslerin puhtoista imagoa pahasti kuranneesta korruptioepäilystä, ja muutama päivä sitten tuli uudempi jyrähdys, joka ylitti uutiskynnyksen Suomessa asti. Sebastian Kurz, tuo siisti ja kohtelias nuorimies, jolla oli tukka aina hyvin ja yksityiselämä järjestyksessä (tai ainakin mahdolliset draamat tai sotkut pysyivät täysin piilossa julkisuudelta), oli tehokkaasti vedonnut unelmavävyn olemuksellaan etenkin vanhempiin ja konservatiivisempiin äänestäjiin ja vetänyt taitavasti poliittista linjaa, jossa salonkikelpoista piilorasismia ja hyvin ”harjattua” muukalaisvihaa eivät rasittaneet mitkään näkyvät yhteydet kaappinatseihin tai kaljatelttaöyhötykseen. Kuluneen viikon aikana sitten korruptiorikoksia tutkiva valtion syyttäjäelin WKStA ratsasi sekä Kurzin puolueen, ”Itävallan Kokoomuksen” ÖVP:n päämajan että erinäisiä virastoja ja yksityisasuntoja, ja ratsiassa löytyi raskauttavaa aineistoa.

Kurzin ja/tai hänen läheisten työtoveriensa epäillään vuosina 2016-17 tilanneen ja järjestäneen lehtiin sopivasti muokkailtuja mielipidetutkimuksia, joissa tuolloinen ÖVP:n puheenjohtaja Reinhold Mitterlehner esitettiin epäsuosittuna ja taakkana puolueelle, kun taas nouseva tähti, tuolloinen ennätysnuori ulkoministeri Kurz olisi puolueen ainoa toivo. Tämä kampanja, siis puoluepoliittisen vallankaappauksen vauhdittaminen, olisi kustannettu veronmaksajien rahoilla, ja maksuliikennettä olisi hoidellut valtionvarainministeriön rahahanojen ääressä tuolloin istunut Kurzin työtoveri Thomas Schmid. (Kivoja kuvakaappauksia saa esimerkiksi valtion yleisradioyhtiön ORF:n uutisvideoista; on ollut ilo katsella, miten rohkeasti asiaa on julkisen palvelun viestimissä käsitelty ja jopa Kurzia itseään grillattu suorassa uutislähetyksessä.)

– Ja vain sinun tiedoksesi: lukuja on vähän tyylitelty virhemarginaalin puitteissa. – [peukku] [aplodit] Hyvin tehty. – Me näytetään huonommalta kuin [sosiaalidemokraattipuolue] SPÖ. Siellä minä käänsin [luvut] toisinpäin.

Samainen Schmid oli esillä jo keväisessä korruptioskandaalissa, kun Kurzin epäiltiin junailleen hänet valtion holding-yhtiön ÖBAGin johtoon ilman asianmukaista pätevyyttä – ja tässä yhteydessä Schmidin ratsatusta kännykästä löytyi raskauttavien tekstiviestien ohella myös 1500 pippelikuvaa. Nytkin on alatyylistä aineistoa riittänyt säädyllisen itävaltalaisyleisön päiviteltäväksi. Uutiskommentaattoreita on puhuttanut ainakin se, että Kurz julki tulleissa tekstiviesteissä nimitti Mitterlehneriä – kuten politiikantutkija Peter Filzmaier tv:n iltauutisissa asian ilmaisi – ”arvoisaksi istumalihaksistoksi, siis oikeastaan A-sanalla”. (Arsch, ’perse’, tai itävaltalaisittain Oasch, on suosittu yleishaukkumasana myös ihmisistä, suomeksi ehkä käytettäisiin jonkin muun ruumiinosan nimitystä.)

(Kun Reinhold Mitterlehner on tullut julkisuuteen kritisoimaan Kurzin toimintaa, Schmid tekstaa pomolleen:)
– Sietämättömiä nämä vanhat mäntit! Yksikään niistä ei ole koskaan joutunut liittovaltiovaaleihin ja selittämään edeltäjien älyttömyyksiä! Sinä olet selvinnyt tästä kaikesta menestyksekkäästi, ja me saatiin olla siinä työssä mukana. Mitterlehner on vasemmistodiletantti ja varsinainen mulkero! Mä vihaan sitä. Pus, Thomas.
– Kiitos Thomas [hauislihas] Mahtavaa, että Spindi [Michael Spindelegger, entinen ÖVP-poliitikko ja puoluejohtaja] astui tänään esiin. Se sitä mulkeroa varmasti eniten harmittaa.

Varsin ikävältä näyttää myös se, että Kurzin väitetään Schmidin avustuksella kaataneen silloisen liittokanslerin, sosiaalidemokraatti Christian Kernin, yhdessä silloisen varaliittokansleri Mitterlehnerin kanssa ajaman suunnitelman lasten iltapäivähoidon kehittämiseksi. Tässä on kiva populistisesti kysyä: eikö kukaan ajattele edes lapsia? Tai niitä perheenäitejä, jotka iltapäivähoidon puutteen takia tekevät vain osapäivätyötä (se on Itävallassa sangen tavallista) ja joutuvat sitten esimerkiksi avioeron jälkeen tai viimeistään eläkeiässä puille paljaille?

Eikä tässä kyllin. Ilmaisjakelu-keltalehti Österreich on, näin epäillään, saatu julkaisemaan Kurzia kehuvia juttuja vastapalveluksena valtionvarainministeriön lehdessä julkaisemille maksullisille ilmoituksille. Tämä on itse asiassa Itävallassa maan tapa. Aikoinaan ns. Inseratenaffäre nosti julkisuuteen epäilykset siitä, että myöhempi liittokansleri, sosiaalidemokraatti Werner Faymann olisi vuosina 2007–2008 infrastruktuuriministerinä toimiessaan ostanut itselleen iltapäivälehdiltä positiivista julkisuutta järjestämällä niille kalliin valtionrautatieyhtiö ÖBB:n ilmoituskampanjan. Syytteet hylättiin lopulta, koska mainoskampanjan todettiin tarkoituksensa mukaisesti tuottaneen hyötyä ÖBB:lle, eikä ilmeisesti mitään varsinaiseen rikokseen viittaavaa löytynyt. Varsinkin oppositiopuolue FPÖ (joka sittemmin itse törmäsi kovan luokan korruptioskandaaliin ns. Ibiza-jutun yhteydessä) paheksui tätä päätöstä kovasti.

Mutta miten tästä eteenpäin? Kurz ei toistaiseksi ole suostunut myöntämään itseään syylliseksi mihinkään (ainakaan ”tiimellyksen kuumuudessa” lipsahtaneita alatyylisiä ilmauksia pahempaan) vaan korostaa, että epäilysten kohteena ovat kokonaan toiset miehet, joiden laittomasta toiminnasta hän ei muka tiedä mitään. Ainakin toistaiseksi ÖVP seisoo pystynä metsänä johtajansa takana eikä Kurzin eroa ole vielä juuri kukaan lähtenyt puolueen sisällä näkyvästi vaatimaan. Esimerkiksi Eurooppa- ja perustuslakiministeri Karoline Edtstadler puolustaa Kurzia kuin naarasleijona. Hänen mielestään käynnissä on pelkästään Kurziin henkilökohtaisesti kohdistuva jonkinlainen vaino, ja oikeuslaitoksen puolueettomuus on vaarantunut. Niin kuin kaikista asiaa käsitelleistä jutuista saamme perinteiseen tapaan lukea, es gilt die Unschuldsvermutung eli viattomuusolettama on voimassa: oikeusvaltiossa epäilty on lähtökohtaisesti syytön kunnes hänet on tutkittu ja asianmukaisesti tuomittu. Sitä paitsi Kurz on demokraattisesti valittu mahtavalla äänivyöryllä, eikä kansan tahtoa saa halveksia…

Kun Kurz ei suostu eroamaan ja pienempi hallituspuolue vihreät puolestaan on johtajansa suulla ilmoittanut, että Kurz ei ole enää amtsfähig, kelvollinen virkaansa, kansan tahtoa ilmeisesti kysytään sen edustajien välityksellä tiistaina, kun parlamentissa äänestetään epäluottamuslauseesta. (Vihreät eivät ole vielä ilmoittaneet, kannattavatko epäluottamuslausetta; ilmeisesti pienempi hallituspuolue saattaisi olla valmis jatkamaan hallitusyhteistyötä, jos Kurzin tilalle saataisiin uusi, ryvettymätön liittokansleri.) Tämän jälkeen näyttää todella turbulentilta. Jos Kurz ei todellakaan eroa (niin kuin monet tahot häntä vaativat tekemään, ihan vain isänmaan edun nimissä) eikä puolue häntä erota, ja jos epäluottamuslause menee läpi, tarvitaan uusi hallitus, jonka liittopresidentti Van der Bellen voi nimittää – mutta millaiselta pohjalta? Itävallassa ei ole kokemusta suurista hallituskoalitioista, ja ilman ÖVP:ta mikään parin-kolmenkaan puolueen koalitio ei oikein toimisi. Periaatteessa mahdollinen olisi sosiaalidemokraattien, vihreiden ja keskustaliberaalin NEOS-puolueen vähemmistöhallitus, jos ”perusitävaltalainen” FPÖ siihen suostuisi. FPÖ on kuitenkin ilmoittanut, ettei hyväksy ÖVP:n vastaista koalitiota, jos ei itse saa olla mukana, ja ainakin demarien ja vihreiden yhteistyö FPÖ:n kanssa taitaa olla lähtökohtaisesti mahdoton ajatus. Mahdollista on sekin, että liittopresidentti nimittää väliaikaisen virkamies-asiantuntijahallituksen, niin kuin Ibiza-skandaalin jälkeen uusia vaaleja valmisteltaessa tehtiin – mutta sekin vaatii parlamentin enemmistön hyväksynnän.

Jännittäviä aikoja täällä eletään, presidentin ja perustuslain arvovaltaa kysytään. Niin kuin Ibiza-skandaalin jälkeen, ja vähän niin kuin USA:ssa viime presidentinvaalien jälkeen, oikeusvaltion turvakaiteet kolisevat. Toivottavasti ne vielä kestävät täälläkin.

***

Päivitys: Tämä juttu ei vanhentunut hyvin. Vain muutamaa tuntia myöhemmin Kurz asteli kameroiden eteen kertomaan, että tässä pattitilanteessa alkoivat vaihtoehdot olla liian vähissä. Mies vakuutteli edelleenkin syyttömyyttään ja pahoitteli – samaa tuttua fraasia in der Hitze des Gefechts, ‘tiimellyksen kuumuudessa’, käyttäen – että joissakin yhteyksissä oli tullut käyttäneeksi ilmauksia, jotka nyt muotoilisi toisin. Mutta koska hän ei halua jättää isänmaansa tulevaisuutta epävarman puoluekoalition varaan, jonka tulevaisuus riippuisi Herbert Kicklin suosiosta (todellakin, FPÖ:n johtajaksi noussut pitkäaikainen harmaa eminenssi ja populistinen propagandamaakari ei vaikuta oikein kivalta ihmiseltä), hän siirtyy syrjään, jotta nykyinen hallituskoalitio voisi jatkaa. Pitkän minä-minä-minä-uhriutumisvalituksen lopuksi Kurz siis julisti silmääkään räpäyttämättä, että ”kysymys ei ole minusta vaan Itävallasta”. Hohhoijaa.

Seuraajakseen Kurz ehdotti hallituksensa tämänhetkistä ulkoministeriä. Vuonna 1969 syntynyt Alexander Schallenberg on pitkän linjan ulkopoliittinen virkamies, joka toimi Ibiza-skandaalin jälkeen kootussa Brigitte Bierleinin virkamieshallituksessa Eurooppa-, integraatio- ja ulkoministerinä ja jäi ainoana tämän hallituksen jäsenistä myös Kurzin uuteen ”turkoosi-vihreään” koalitiohallitukseen. Schallenberg on vanhan aatelissuvun vesa, joka on viettänyt lapsuutensa diplomaatin poikana Intiassa, Espanjassa ja Ranskassa. Ainakin ulkoisesti tyylikästä ja sivistynyttä menoa lienee siis lupa odottaa. Kysymys siitä, missä määrin Schallenberg, Kurzin vanha työtoveri ja luottomies, on ryvettynyt tässä sotkussa, johon Kurz nyt kaatui, jää toistaiseksi auki.

(Korjaus vielä: kirjoitin vahingossa ”turkoosi-sininen”, tämähän oli Ibiza-skandaalia edeltänyt hallituspohja, Kurz-ÖVP + FPÖ. Tämänhetkinen hallitus on turkoosi-vihreä.)