Tyhmistymisen kierre?

syyskuu 21, 2019

Vaaleja pukkaa taas sekä Itävallassa että Unkarissa. Itävallassahan hallitus kaatui Ibiza-videoskandaaliin jo kesällä, ja entisen korkeimman oikeuden tuomarin Brigitte Bierleinin luotsaama virkamieshallitus (joukossa myös yksi suomalainen, nimittäin suomalaissyntyinen opetusministeri Iris Rauskala) on erittäin matalalla profiililla ja vähin äänin luotsannut maata kohti uusia parlamenttivaaleja, joita ei voitu ruveta järjestämään ennen kuin kansa palaisi kesälomilta. Nyt vaalit ovat edessä 29. syyskuuta, ja tähänastiset gallupit lupailevat varsin yksiselitteisiä tuloksia. Konservatiivipuolue ÖVP on selkeässä johdossa, joten nuoren, siloposkisen Sebastian Kurzin paluuta liittokansleriksi ei enää luultavasti voisi estää kuin jokin uusi järisyttävä skandaali. Ns. Shreddergate jo kuivui kokoon: Ibiza-skandaalin jälkeen entisen liittokanslerin someavustaja salakuljetti kanslerinvirastosta viisi tulostimen kiintolevyä ja toimitti ne silppuriin, mikä sai poliittiset vastustajat ounastelemaan jonkinlaista likaista peliä, kenties jopa Ibiza-skandaaliin johtavia yhteyksiä. Tutkimuksissa ei ilmeisesti kuitenkaan ole onnistuttu löytämään mitään raskauttavaa, vaikka somessa muistilevyjen silppuamisesta jonkin aikaa huumoria heruteltiinkin.

Schreddermeme12.png

Kontrast.at-sivuston meemivalikoimasta.

Hieman tiukemmat kisat käydään kakkos- ja kolmossijasta: oikeistopopulistien FPÖ uuden ja ryvettymättömämmän johtajansa, taannoisen presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin johdolla on toistaiseksi kannatusmittauksissa sosiaalidemokraatteja jonkin verran jäljessä, mutta kaikenlaista voi toki vielä tapahtua. Suurten puolueiden jäljessä rymistelee kaksi haastajaa. Vihreät, jotka viime vaaleissa kokivat murskatappion ja putosivat parlamentista, saattavat hyvinkin tehdä komean comebackin (ja onnistuessaan myös viedä äänestäjiä demareilta, mikä tuo peliin lisää jännitystä). Niille taas, jotka vieroksuvat perinteisiä valtapuolueita eivätkä tykkää rasismista, pöhköpopulismista tai korruptiosta mutta eivät myöskään osaa samastua perinteiseen kukkahattu-vihervasemmistolaisuuteen, tarjoaa uuden ja jännittävän mutta sisäsiistin vaihtoehdon vuonna 2012 perustettu keskustaliberaali NEOS.

Unkarissa puolestaan pidetään lokakuun 13:ntena kunnallisvaalit. Nythän Unkarin viimeaikaiset vaalit ovat olleet hallituskoalition suorastaan masentavan yksitoikkoista sooloilua. Tämä on johtunut osaksi siitä, että oppositiopuolueet ovat kohta kymmenen vuoden ajan keskittyneet riitelemään keskenään, mutta toki myös vaaleissa itsessään ja varsinkin vaalimainonnassa – jossa valtapuolueen mediamonopolin ansiosta ei oppositiopuolueilla ole paljon mahdollisuuksia ollut – on ollut kaikenlaista hieman kyseenalaista. Nyt näyttää siltä, kuin joillakin paikkakunnilla oppositiopuolueet olisivat todellakin onnistumassa yhdistämään voimansa yhteisen vastaehdokkaan taakse, hieman samaan tapaan kuin jo viime vuonna Hódmezővásárhelyn pormestarinvaaleissa sitoutumaton Péter Márki-Zay näytti Fidekszen vaalikoneistolle taivaan merkit. Avainasemassa ovat kaupungit. Maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla Fidesz-puolueen valta on enimmäkseen rikkumaton, on jopa paikkakuntia, joilla oppositiolla ei edes ole pormestariehdokasta. Mutta esimerkiksi Budapestissa käydään kaupunginosa kaupunginosalta tiukkaa taistelua, ja jopa ylipormestari István Tarlósin valta on uhattuna.

Valtapuolueen vaalipropagandakoneisto jauhaakin jo täysillä, ja vaalitaisteluun haetaan tukea myös korkeammalta taholta. Oppositiomediassa on viime päivinä kerrottu papeista, jotka antavat seurakuntalaisilleen yksiselitteisiä ohjeita siitä, mille puolueelle tai ehdokkaalle ääni on annettava. Elokuussa järjestetyssä mutta vasta äskettäin mediaan levinneessä reformoidun kirkon konferenssissa Balatonszárszón kaupungissa itse parlamentin puhemies László Kövér käytti mieleenpainuvan puheenvuoron, jossa pohdiskeli, voiko kristitty ihminen äänestää sellaista puoluetta, joka periaatteissaan tai käytännössään kiistää ”kristinuskon periaatteet ja niiden käytännön seuraukset”. Eipä tietenkään. Torstaina puolestaan Budapestin Józsefvárosin katolisen seurakunnan kirkkoherra osoitti ymmärtävänsä, mistä on kysymys, ja lähti omalla nimellään ja kuvallaan kampanjoimaan somessa Józsefvárosin tämänhetkisen fideszläisen pormestarin puolesta.

Tietenkin myös oikeistopopulistien tärkeintä ja melkein ainoaa propagandavalttia lyödään pöytään minkä vain ehditään: MAAHANMUUTTO! Eilen Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän tiedottaja János Halász ilmoitti lehdistölle, että

”lähestyvissä pormestarinvaaleissa panokset ovat erityisen korkeat myös siksi, että opposition pormestarit asuttaisivat tänne maahanmuuttajia.”

Sillä, poikkeuksetta, ”koko oppositio on maahanmuuttomielistä” (bevándorláspárti). 

Tätähän on kuultu jo monesti ennenkin. Kun Brysselissä kovistellaan Unkaria korruptiosta, ihmisoikeusrikkomuksista, median tai oikeuslaitoksen riippumattomuuden tuhoamisesta tai kansalaisjärjestöjen hätyyttämisestä, ainakin kotimaiselle yleisölle tarjottu selitys on aina sama: Unkari parkaa kiusataan, koska se ei suostu avaamaan rajojaan ja päästämään aidan takana vaanivaa, allahu akbaria huutavien terroristien ja raiskaajien laumaa tuhoamaan sen eurooppalaisia arvoja. (Sillä maahanmuuttopolitiikassahan ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: rajat kiinni tai tervetuloa jihadistit.) Tätä selitystä yritti myös Twitterissä oikeusministeri Judit Varga joutuessaan EU:n kuultavaksi: taas meitä ollaan panemassa häpeäpaaluun, koska torjumme massamaahanmuuton. Hollantilainen liberaalimeppi Sophie in ’t Veld iski välittömästi takaisin: ”Teitä ei olla panemassa häpeäpaaluun massamaahanmuuton torjumisen takia vaan siksi, että loukkaatte ihmisoikeuksia, tuhoatte oikeusvaltion ettekä noudata EU:n lakia. Älkää esittäkö marttyyria!”

Käsittämättömin vaalikampanjan pohjanoteeraus nähtiin kuitenkin hallituksen äänitorveksi muuttuneen uutissivusto Origon sivuilla. Siellä on jo jonkin aikaa lyöty Budapestin ylipormestariksi pyrkivää Párbeszéd Magyarországért (‘Dialogi Unkarin puolesta’) -puolueen Gergely Karácsonya kuin vierasta sikaa. Uutisjutuissa toistuu epiteetti alkalmatlan, ‘kelvoton’. Karácsony ei vain (tietenkin!) täyttäisi Budapestia niillä pahoilla migranteilla, hän myös välttelee poliittisten vastustajiensa kohtaamista, kirjoittaa ”Budapestin” vahingossa ”Budapet” (kamalaa!), ”eikä edes tunne Unkarin maantiedettä”: hän käyttää Budapestin jalkapallostadionprojekteja vastustavassa postauksessaan kuvaa pääministeri Orbánin kotikylän Felcsútin legendaarisesta Pancho Arénasta. Ilmiselvästi kelvoton pormestariksi siis.

Tämän toimintalinjan jonkinasteinen huipentuma nähtiin Origo-sivustolla eilen. Innokas, nimetön toimittaja otsikoi: ”György Karácsony on kelvoton jopa julistetta laatimaan.” Nimittäin: Karácsonyn vaalijulisteessa näkyy hänen kasvoissaan silmän vieressä ikään kuin reikä.

alkalmatlan.png

Siis jos vaalijulisteen valokuvassa on kuvankäsittelijän tai valokuvaajan tekemä virhe, se todistaa ehdokkaan kelvottomuutta tehtäväänsä? Odotetaanko poliitikoilta yleensä, että he omakätisesti editoivat, taittavat, photoshoppaavat ja värimäärittelevät vaalijulisteidensa kuvat? Kaiken lisäksi tämä ”reikä” ei ole mikään graafikon moka vaan aivan normaali valon taittumisesta silmälasin linssissä johtuva ilmiö. Sama efekti näkyy monien muiden miinuslaseja käyttävien poliitikkojen valokuvissa, myös hallituspuolueen edustajien. Someen onkin jo ilmestynyt vitsikampanja ”Miljoona ihmistä Karácsonyn ja kumppanien päässä olevien reikien täyttämisen puolesta”.

reikäpäät.png

Kuvissa reikä kasvoissaan Karácsonyn lisäksi Fidesz-poliitikot Lajos Kósa ja Gergely Gulyás.

Origo-sivuston Facebook-seinällä lukijoilta sataa armotonta palautetta. Nimetöntä toimittajaa kehotetaan palaamaan peruskoulun fysiikan oppimäärän ääreen ja selvittämään itselleen, mitä se valon taittuminen taas tarkoittikaan. Unkarin kielen runsasta haukkumasana- ja herjavarantoa käytetään antaumuksella. Mutta ainakaan ensi lukemalta ei monikaan kommentoija pääse tätä pitemmälle. Kuitenkin kysymys on paljon isommasta asiasta kuin siitä, onko poliitikon kasvoissa näkyvä reikä silmälasien linssin, kuvatoimittajan vai poliitikon itsensä syytä.

Unkarin poliittisesta julkisuudesta kirjoittavat ovat jo vuosikausia, itse asiassa jo ennen Orbánin valtaannousua yhdeksän vuotta sitten, jatkuvasti valitelleet ilmapiirin tulehtumista, keskustelun kiertymistä riitelyksi, solvauksiksi ja vihapuheeksi. Poliittiset kiistat ovat Unkarissa jo pitkään katkoneet ystävyyssuhteita ja rikkoneet sukulaisten ja naapurusten välejä. Eikä yleistä katkeruutta ja vihanpitoa suinkaan lievitä se, miten vallanpitäjät suorastaan lietsovat ennakkoluuloja, vihaa ja pelkoa. Mutta vähemmän on puhuttu ilmiön toisesta puolesta: tyhmistymisen kierteestä.

Sillä silmäänpistävintähän tässä propagandassa on, sanotaan se nyt lopultakin suoraan, sen tyhmyys. Silmälasinlinssin synnyttämän reikäefektin nokkiminen tuo mieleen jonkin ala-asteen koulukiusaajan tempauksen: mikä hyvänsä yksityiskohta kiusatuksi valitun ulkonäössä tai toiminnassa kelpaa huutelemisen aiheeksi. Kukaan ei kysy, miten valokuvassa näkyvä ”reikä” tekisi kuvan esittämästä henkilöstä kelvottoman Budapestin ylipormestariksi, eikä varsinkaan, mitä järkeä tässä kaikessa on. Aivan niin kuin kukaan ei puutu valtapuolueen propagandan väitteiden järjettömyyteen. Juuri kukaan ei kysy, miksi ihmeessä Brysseli haluaisi täyttää Euroopan ja varsinkin Unkarin rikollisilla ja terroristeilla. Niin joo, koska Soros käskee. Ja miksi Soros näin tekisi? Koska Soros on se James Bond -elokuvien superkonna, joka salaisesta tukikohdastaan käsin tavoittelee maailmanherruutta.

Ihan oikeasti, eikö kukaan voisi pyytää ihmisiä rauhoittumaan, hengittämään syvään ja ihan kaikessa rauhassa itsekseen miettimään, mitä järkeä on propagandassa, joka kohtelee aikuisia ihmisiä kuin kymmenvuotiaita? Ilmeisesti ei voi. Sillä tyhmyys on vihan, rasismin ja muukalaiskammon välttämätön kääntöpuoli: rauhallinen harkinta ja ymmärrys ihmiselämän ja todellisuuden monimutkaisuudesta tekisi simppelin vihapropagandan mahdottomaksi. Toisaalta taas tyhmyys tarjoaa vastapuolelle liian helppoja valemaaleja. Vitsitempausten ja meemien tehtailu esimerkiksi reikäpäisten poliitikkojen reikien täyttämisestä on hauskaa ja terapeuttista, mutta sekin vie osaltaan aikaa, energiaa ja julkisuutta esimerkiksi keskustelulta, jossa voitaisiin oikeasti pohtia, kuka on pätevä Budapestin ylipormestariksi ja miksi.

Mainokset

Kohti Gileadia?

syyskuu 7, 2019

Suomenkin mediaan ylsi tänään uutinen Budapestissa järjestetystä ”kolmannesta kansainvälisestä väestöhuippukokouksesta” (Family first – Első a család, eli ‘perhe ensimmäiseksi’). Pienellä verkkohaulla ei oikein selvinnyt, onko tapahtumalla muuta järjestäjää. Toisin kuin Unkarin pari vuotta sitten isännöimä ”Perheiden maailmankongressi”, jonka taustalla on amerikkalaisvetoinen kansainvälinen mm. homoliittoja ja aborttia vastustavan ”perusarvoväen” järjestöryväs, tämä huippukokous oli ilmeisesti Unkarin hallituksen oma-aloitteisesti järjestämä, ja todellakin jo kolmatta kertaa. Orbánin Unkari selvästi tavoittelee kansainvälistä näkyvyyttä ja johtoasemaa aidon avioliiton puolustajien ja ”pro life” -väen keskuudessa. Puheessaan Orbán itse erityisesti mainitsi, että väestön hupenemisen yleiseurooppalaista ongelmaa ei voiteta ”ilman kumppaneita”. Tällaisia taistelutovereita ovat Unkarille ainakin Tšekki ja Serbia, ”pidämme peukkua itävaltalaisille” (viittaus tulossa oleviin vaaleihin) ”ja toivomme, että Italiankin myllerrykset järjestyvät meidän kannaltamme suotuisalla tavalla.”

Paikalla oli runsaasti kansainvälisiä vieraita, etenkin pääministeri Orbánin aateveljiä ja sielunkumppaneita; uutisissa on mainittu ainakin Tšekin pääministeri Andrej Babiš ja Serbian presidentti Aleksandar Vučić sekä Australian entinen pääministeri Tony ”Climate change is crap” Abbott. Mediaan (myös yllä linkitettyyn Hesarin juttuun) ja someen levisi, muun muassa Financial Timesin toimittajan Valerie Hopkinsin twiitin ansiosta, alun perin Orbánin Facebook-sivulla julkaistu valokuva, jossa katsomon eturivillä istuu pelkästään keski-ikäisiä ja iäkkäämpiä ukkeleita. Meemimaakarit ovat sittemmin yhdistelleet tätä kuvaa esimerkiksi kuuluisaan uutiskuvaan, jossa Saudi-Arabian naisten asemaa pohtii joukko arvovaltaisia miehiä valkeissa kaavuissaan.

Kuten Hesarin jutussakin kerrotaan, tässä kongressissa siis vanhenevat miehet kannustivat nuorempia naisia synnytystalkoisiin. Sillä muuten Unkari lakkaa olemasta ja unkarilaiset kuolevat sukupuuttoon. Tällä, sanoisinko, suhteettomalla sukupuuton pelolla on Unkarissa elämöity viimeistään siitä saakka, kun Johann Gottfried Herder, kansallisromantiikan isä, yli kaksisataa vuotta sitten meni jossain sivulauseessa huomauttamaan, että unkarilaiset kenties saattaisivat jossain vaiheessa kadota ja sulautua ympäröivien kansojen mereen. Tähän unkarilais-kansalliseen perinteeseen vetosi nytkin puheessaan parlamentin puhemies László Kövér.

Kövérin mukaan Unkarissa vuosina 1956–2017 tehtyjen laillisten aborttien määrä, yli kuusi miljoonaa, on paljon enemmän kuin se väkimäärä, jonka Unkari yhteensä menetti molemmissa maailmansodissa, Trianonin rauhan (nyyh!) aluemenetyksissä sekä vuoden 1956 kansannousun yhteydessä. Lasten hankkiminen on siis kansalaisvelvollisuus. ”Meidän kaikkien on päätettävä, asetummeko elämän vai kuoleman kulttuurin puolelle, rakennammeko vai tuhoammeko yhteisöjämme.” Luonnollisia yhteisöjä ovat perheet, uskonnolliset yhteisöt ja kansakunta, ja tätä ”luonnollisuutta” nykyinen ”kuoleman kulttuuri” pyrkii hajottamaan.

Niinpä. Nykyisen ylikansallisen kansallispopulismin ytimessä on ajatus siitä, että entisajan elämänmeno oli puhtaampaa, turvallisempaa ja parempaa. Ei ollut ydinsodan eikä ilmasto- tai saastekatastrofin uhkaa, mutta eipä ollut myöskään työttömyyttä, ei kylien tyhjenemistä nuorison valuessa suurkaupunkeihin tai ulkomaille, ei pelottavien muukalaisten maahanmuuttoa, ihmiset asuivat kotikylissään ja tekivät sitä samaa mitä isätkin olivat tehneet, kaikki kynnelle kykenevät kävivät sunnuntaisin kirkossa, menivät naimisiin ja saivat niin paljon lapsia kuin naiset jaksoivat synnyttää. Tähän jälkimmäiseen puoleen, turvallisen menneisyyden kaipuuseen, populismi iskee, samalla kun se tukahduttaa tai vähättelee ensin mainittuja, ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta olennaisia vaaroja.

Tähän liittyy myös unkarilaisessa somessa jyllännyt keskustelu uudesta kotiseutuopin (hon- és népismeret) oppikirjasta, jonka tekijä Ferenc Bánhegyi on ennenkin herättänyt keskustelua. (HVG:n artikkelissa viitataan Népszabadság-lehden tietoon, jonka mukaan Bánhegyin aiempi historian oppikirja vedettiin pois käytöstä, koska siinä Adolf Hitler esitettiin sympaattisessa valossa ja Unkarin kevään 1919 ”neuvostotasavallan” johtajien harjoittama punainen terrori yhdistettiin heidän juutalaiseen syntyperäänsä.) Nyt siis tämän Bánhegyin oppikirjassa kuvataan entisaikojen maaseudun elämänmenoa näin:

regifalusivilag.jpg

Elämä entisaikojen kylissä
Entisajan talonpoikaiset ihmiset tekivät ankarasti työtä, mutta heidän elämänsä oli silti köyhää. Tästä elämäntavasta kerrotaan tarkemmin seuraavissa luvuissa. Se on kuitenkin muistettava, että tästä köyhyydestä huolimatta entisajan maaseudulla pahimpia rikoksia oli varkaus. Entisajan kyläyhteisössä pienimmästä, jo työhön kykenevästä lapsesta vanhimpiin perheenjäseniin jokaisella oli tehtävänsä. Ei tullut kuuloonkaan, ettei joku olisi tehnyt työtään, se olisi ollut suuri häpeä. Työtä kunnioitettiin, samoin vanhempia ihmisiä ja ruokaa. Lapset eivät nirsoilleet vaan olivat tyytyväisiä, kun oli, mitä syödä. Vanhemmille ihmisille, varsinkaan omille vanhemmille, ei saanut sanoa vastaan eikä aikuisille huutaa. Näin kasvavat lapset tiesivät tarkalleen oman osansa ja tehtävänsä kyläyhteisössä. Perhe piti yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Tyypillisiä eivät olleet avioerot tai perheen sisäinen väkivaltarikollisuutta ei ollut siinä määrin kuin nykyään. Ihmiset, vaikka olivatkin köyhiä, oppivat elämään siivosti ja tekemään kunnolla työtä ja kestivät kaikki elämän vaikeudet.”

Kuten HVG:n jutussa muistutetaan, pelkkä tutustuminen Unkarin kirjallisuuden klassikkoihin, esimerkiksi Zsigmond Móricziin, voisi hieman suhteellistaa oppikirjan sangen idyllistä kuvaa entisajan talonpoikaisväestön väkivallattomasta ja kunnollisesta elämästä. Todellisuudessa ei perhe-elämä entiseen aikaan Unkarissakaan ollut aina onnellista eivätkä ihmiset tyytyneet nurkumatta osaansa tai edes perinteisiin sukupuolirooleihin, kuten taannoinen ”Piippu-Pistan” tarinakin osoittaa.

Mutta palataanpa Budapestin äskettäiseen väestökongressiin ja László Kövérin puheenvuoroon ”kuoleman kulttuurista”. Toisin olivat asiat silloin, kun puhemies Kövér oli nuori, pitkätukkainen poliitikko silloisessa nuorten radikaalien järjestelmänkaatajien Fidesz-puolueessa. Index-uutissivuston lukija oli bongannut vuonna 1990 Reform-lehdessä ilmestyneen haastattelun, jossa 30-vuotias sutjakka Kövér puuttuu tuolloin ajankohtaiseen aborttikysymykseen. Tuolloin aborttien määrä oli kovasti lisääntynyt, ja tuolloinen hallituspuolue MDF oli alkanut pohtia aborttilain tiukentamista. Fidekszellä ei haastattelua tehtäessä vielä ollut virallista kantaa asiaan, mutta tuolloin vielä liberaalin Viktor Orbánin mielestä ”ne, jotka haluavat [lakitoimin] rajoittaa aborttien määrän vuotuisesta 90 000:sta kahteen-kolmeentuhanteen, eivät ole ihmisiä vaan hirviöitä”, ja asiasta pitäisi järjestää kansanäänestys. Haastateltu Kövér jatkoi tätä ajatusta muistuttamalla, että naiset eivät teetä abortteja huvin vuoksi, ja ”aborttikiistan ratkaiseminen hallinnollisin keinoin olisi vakaumuksemme mukaan samanlainen virhe kuin uskonnonopetuksen tuominen kouluihin hallituksen päätöksellä. Ei vain siksi, että se sosiaalisista syistä pahentaisi yhteiskunnan vastakkainasetteluja entisestään, vaan siksikin, että se nostattaisi voimakkaita tunteita.”

No nyt on uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetus taas ”kristillis-demokraattisen” Unkarin kouluissa pakollisena oppiaineena, eikä kansan jakautumisesta näköjään kanna kukaan huolta – perheitä ja vanhoja ystävyyssuhteita hajottava poliittinen kahtiajako ja vastakkainasettelu on Unkarissa jo vuosia sitten toteutunut tosiasia, jonka kuka hyvänsä näkee hiemankin unkarilaisia somekeskusteluja vilkaisemalla. Abortti on toistaiseksi suhteellisen vapaa, mutta lain tiukentamista Puolan malliin on pelätty jo pitkään; Unkarin uuden perustuslain esipuheessa nimenomaisesti todetaan, että sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien. Eikä voimakkaiden tunteiden herättämistä pelkää kukaan, päinvastoin – kuten tässä perhekongressissakin taas nähtiin.

László Kövérin ”kuolemankulttuuri”-puheen ohella melkoista kuohunaa omassa somekuplassani on nostattanut inhimillisten voimavarojen superministerin Miklós Káslerin möläytys:

kasler_demogr.jpg

”Naiset synnyttävät silloin kun tahtovat, kun heidät on motivoitu/kannustettu/saatettu siihen (unkarin késztet-verbin, kirjaimellisesti ’saattaa valmiiksi’, voi kääntää monin tavoin). Kun heidät kasvatetaan siihen, että perhe on arvo, että lapsi on arvo, että heidän elämänsä on silloin täydellinen, saa täyttymyksensä silloin, kun se toteuttaa luomisen päämäärää.” (Kuva ATV-kanavan Facebook-sivulta.)

Toisin sanoen: jos syntyvyys Unkarissa on huolestuttavasti laskenut ja väestö harmaantuu käsiin, niin asian voi korjata ”kasvattamalla” naiset parempaan ymmärrykseen oikeista perusarvoista. Ja nimenomaan naiset? Pääongelma on siis, että miehet kyllä haluaisivat saada lapsia ja perustaa perheen, mutta naiset mokomat eivät viihdy nyrkin ja hellan välissä vaan mieluummin liehuvat maailmalla toteuttamassa itseään?

Ongelma ei siis ole se, että nuoret, työ- ja lisääntymisikäiset ihmiset ovat viime vuosina muuttaneet joukoittain ulkomaille (usein siteeratun laskelman mukaan joka kuudes unkarilainen lapsi syntyy Unkarin ulkopuolella), ei vain parempaa palkkaa ja elintasoa vaan myös tasokkaampaa terveydenhuoltoa ja koulutusta etsimään? Unkarilaisten haluttomuus synnytystalkoisiin ei siis suinkaan johdu siitä, että henkilökunta- ja resurssipulan koettelema terveydenhuoltojärjestelmä on romahduksen partaalla? Tai siitä, että nytkin lukukauden alkaessa kouluista puuttuu tuhansia opettajia ja edes jollain tavoin pätevää opettajakuntaa etsitään kissojen ja koirien kanssa? (Eduline-sivuston haastatteleman opettajien keskusjärjestön varapuheenjohtajan mukaan aikapommi tikittää jo: Unkarin opettajakunta vanhenee käsiin ja pakenee eläkkeelle, nuoria on yhä vaikeampi houkutella alalle, jossa työolot ovat yhä haastavammat ja palkkaus surkea.)

Ennen kaikkea ihmetyttää se, miten Unkarin hallitus mahtailee ”perheystävällisellä” politiikallaan – viime vuosihan oli peräti julistettu ”perheiden vuodeksi” – samaan aikaan, kun köyhimpien perheiden ja lasten hätä on huutava. ”Perheiden vuonna” 2018 häädettiin asunnoistaan tuhansia maksukyvyttömiä, joukossa myös lapsiperheitä (joiden tarkka lukumäärä ei ole tiedossa). Tästä huolimatta parlamentti viittasi kintaalla kansalaisjärjestöjen aloitteelle säädöksestä, jolla kaupunkeja kiellettäisiin häätämästä lapsiperheitä tyhjän päälle. Parin vuoden takaisen tilaston mukaan Unkarin lapsista 24,9 %, siis neljäsosa, kärsii vaikeasta köyhyydestä (Suomessa vastaava osuus oli 2,0 %, Ruotsissa 0,8 %). Jatkuvasti nälkää näkevien lasten lukumäärästä liikkuvat arviot ovat viisinumeroisia lukuja. Hallitus ei kuitenkaan halua tukea köyhimmän väestönosan – josta melkoinen osa on romaneja – lisääntymistä, päinvastoin. Perhepoliittiset tuet on laadittu niin, että niistä hyötyy ylempi keskiluokka: monilapsisille perheille myönnetään asunto- ja autoluottoja sekä verotusetuja. Ne perheet, joilla ei missään tapauksessa ole varaa autoon tai mahdollisuuksia asuntolainaan, tai ne köyhimmät naiset, joilla ei ole tuloja eikä siis verojakaan, eivät näistä eduista kostu lainkaan. Ylemmän keskiluokan ihmiset taas pystyvät hankkimaan sen tilafarmarin tai isomman asunnon myös ilman valtion tukiaisia, eikä heidän lastenhankintansa ole siitä kiinni.

On siis vaikea uskoa, että kukaan täysjärkinen poliitikko tai virkamiespäättäjä vakavissaan kuvittelisi kääntävänsä syntyvyyskäyrät nousuun pelkällä perhearvoretoriikalla. Tekee mieli väittää, että tästä ei oikeasti olekaan kysymys. Puhe lapsiperheiden tukemisesta ja positiivisista perhearvoista on tämän asiantuntijoiden ja päättäjien huippukokoukseksi naamioidun poliittisen propagandatilaisuuden julkisivun niin sanoakseni valopuoli. Kääntöpuolella on se, millä kannattajajoukkojen syvät rivit todellisuudessa saadaan mobilisoiduksi, eli pelko ja viha: ei vain pelko seksuaalivähemmistöjä kohtaan (jotka esitetään ennen kaikkea demografiseksi uhkaksi perheille ja väestön lisääntymiselle) vaan etenkin muukalaisviha ja maahanmuuttovastaisuus.

Väestönkehitys kuvataan tässä ajatusmallissa alkeellisena joko-tai-nollasummapelinä: jos omia lapsia ei synny, niin tyhjiö täyttyy maahanmuuttajilla – tai jos maahanmuuttajia tulee maahan, se tarkoittaa rasistien suosikkitermillä ”väestönvaihtoa”, natsisaksaksi Umvolkung, unkariksi népességcsere (tämä oli keväällä eurovaalien alla yksi Fidekszen vaalikampanjan avainkohtia). Me emme päästä Unkariin yhtään maahanmuuttajaa (tämähän ei pidä paikkaansa, mutta mitä siitä), ”maahanmuuttomieliset” vastustajamme taas haluaisivat ”hukuttaa Euroopan maahanmuuttajien tulvaan”, ja mitään muuta kuin nämä kaksi vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Unohtakaa siis köyhyys, nälkää näkevät lapset ja talvella lämmittämättömiin asuntoihinsa paleltuvat vanhukset, unohtakaa korruptio ja vallanpitäjien käsittämätön rikastuminen, unohtakaa uusien upeiden jalkapallostadionien tyhjät katsomot ja syöpäpoliklinikan käytävällä aamuviidestä alkaen jonotusnumeroa jonottavat potilaat, unohtakaa kaikki tulevaisuudessa väijyvät katastrofit ja konfliktit. Uskokaa puhtaaseen, kansalliseen, aitoon menneisyyteen, aikaan, jolloin kaikki oli hyvin, koska miehet olivat miehiä, joita naiset ja lapset tottelivat. Kaikki voi taas olla hyvin, kunhan Unkarista rakennetaan piikkilanka-aidan suojaama uusi Gilead.


Oikeusvaltiosta päivää!

syyskuu 4, 2019

Muistatteko vielä Ville Itälän, vuosituhannen alussa Kokoomuksen puheenjohtajaksi nousseen poliitikon, jonka imagon ja uran väittämän mukaan tuhosi teeveen animaatiohupailu Itse valtiaat? Itälä lähti Brysseliin, ensin mepiksi, sitten virkamieheksi, ja on nykyään EU:n petoksentorjuntaviraston OLAFin johtaja. OLAF puolestaan julkisti juuri vuosiraporttinsa, josta Unkarin riippumattomaan mediaan on kaivettu kiinnostava tieto: viime vuonna OLAF teki Unkarissa enemmän petostutkimuksia kuin muissa EU-maissa eli yhdeksän. (Kreikassa ja Puolassa tutkittiin kahdeksaa epäilyä EU-rahojen väärinkäytöstä, Romaniassa, Bulgariassa, Tšekissä ja Italiassa neljää kussakin.) Unkarista myös sääntörikkomuksia löytyi enemmän kuin muualta eli noin 80%:sta tutkituista tapauksista, ja näissä tapauksissa OLAF myös kehotti Unkarin syyttäjäviranomaisia ryhtymään toimiin asian johdosta.

Raportissa mainitaan Index-sivuston selostuksen mukaan esimerkiksi tapaus, jossa kaksi toisiaan lähellä olevaa unkarilaista yritystä sai yhteensä 12 miljoonan euron EU-tuet kahteen laajakaistaverkon kehittämisprojektiin. Molemmat teettivät työn samalla aliurakoitsijalla, joka puolestaan jakoi työtä edelleen uusille yrityksille. Aliurakoitsijoiden sarjan avulla rakennettiin systeemi, jolla 4,9 miljoonaa alkuperäisistä tuista pystyttiin suhmuroimaan kaikessa hiljaisuudessa toiselle alkuperäisistä tuensaajista. OLAF pyysi Unkarin viranomaisia käynnistämään tutkinnan ja ehdotti Euroopan komissiolle, että Unkari pantaisiin maksamaan takaisin kähminnästä syntynyt 3,6 miljoonan euron vahinko. Kaikkiaan vuosina 2014–2018 Unkarille maksetuista EU-kehittämistuista OLAF ehdottaa palautettavaksi 3,84 %:n osuutta (EU:n keskiarvo on 0,45 %). Tämä osuus tarkoittanee siis sellaisia suhmurointeja, jotka OLAFin tutkimusten mukaan ovat ilmeisiä; voisin kuvitella, että pimentoon on jäänyt paljon enemmänkin.

Näin ehkä miettii myös Ville Itälä, joka Euronewsin mukaan aikoo itse matkustaa Unkariin keskustelemaan viranomaisten, etenkin ylimmän syyttäjän Péter Poltin kanssa maan tilanteesta ja siitä, mitä asialle voisi tehdä. Näin Itälä Euronewsin mukaan:

”Meidän on tärkeää nähdä numeroiden taakse. Numerothan eivät aina kerro koko totuutta. Siksi matkustan Unkariin. Tahtoisin keskustella oikeuslaitoksen ja poliisin johtajien kanssa siitä, mitä tämän taustalla voisi olla. Ja jos ongelmia on, meidän pitäisi yhdessä löytää niihin ratkaisu.”

Kiltisti sanottu. Tämän kohteliaan ”ongelma”-jutun taustalla on se tunnettu tosiasia, että OLAFin ilmoitukset Unkarissa näyttävät jäävän Péter Poltin hyllylle pölyttymään, yhtenä kohutuimpana esimerkkinä pääministeri Orbánin vävyn István Tiborczin aiemmin omistaman katuvalaistusfirman EU-tukiin liittyvät epäselvyydet. Vuosina 2012–2018 OLAFin tutkittaviksi ehdottamista 40 tapauksesta vain 20 eteni tutkintaan ja 9 syytteeseen asti. Samanlaisia ongelmia on toki erinäisissä muissakin EU-maissa, esimerkiksi Tšekissä syyttäjä torppasi pääministeri Babišiin liittyvät korruptiotutkinnat. Transparency International -järjestön edustaja valittelee Euronewsin toimittajalle, että ”jäsenvaltiot eivät suostu ottamaan korruption vastaista taistelua vakavasti”.

Nyt siis odotellaan, seuraako Itälän mahdollisesta Unkarin-vierailusta mitään, liittääkö Unkarin media ja varsinkin hallituksen mediakoneisto tämän tapauksen siihen Suomi-kampanjaan, jota viime kuukausina on käyty (”suomalaiset hyökkäävät meitä vastaan, yhyy, vaikka Suomessakin on vaikka minkälaisia ongelmia”), ja syntyykö tästä yhtä hupaisaa media- ja somepallottelua esimerkiksi Suomen median ja Unkarin lähetystön kesken kuin viime viikkoina on saatu seurata. Niin kuin olen jo ennenkin tainnut todeta, kysymyshän näissä väittelyissä ei oikeasti ole Suomesta saati Suomen ja Unkarin suhteesta, vaan siitä, miten pahasti Unkarin hallitus hätääntyy EU:n ja tällä hetkellä puheenjohtajamaa Suomen taholta tulevasta kritiikistä. (Ja onnistutaanko keskustelu kääntämään epämääräiseen ja ristiriitaiseen maahanmuutonvastaisuuteen ja ”kansallisiin perusarvoihin”, pois semmoisista ikävistä faktakysymyksistä kuin Euroopan veronmaksajien rahan valuminen Unkarin kleptokratialle.)

Ylin syyttämättäjättäjä Péter Polt sivumennen sanoen on ollut Fidesz-puolueen uskollisen ”puoluesoturin” maineessa sekä ensimmäisenä virkakautenaan 2000–2006 että nyt toisella kaudellaan vuodesta 2010 lähtien; hänen on jo vuosien ajan väitetty sekä tarttuvan erityisen hanakasti oppositiopoliitikkojen mahdollisiin rikkomuksiin että painavan villaisella kaikki Fidesz-puolueen korruptiota koskevat epäilyt. Viime päivinä Polt on ollut riippumattomassa mediassa esillä kahdestakin syystä. Viime viikolla Poltin vaimo Marianna Palásthy-Polt nimitettiin valtion tarkastusviraston (Kormányzati Ellenőrzési Hivatal, KEHI) varajohtajaksi, siis valvomaan finanssipoliittisen päätöksenteon valvontaa. Eilen taas kerrottiin Poltin henkilökohtaisesti puuttuneen tapaukseen, jossa unkarilainen tuomari oli yrittänyt saada oman riippumattomuutensa EU:n tutkittavaksi.

Tuomari Csaba Vasvári oli heinäkuussa keskeyttänyt oikeusjutun, jossa Ruotsin kansalaista uhkasi sakkorangaistus ampumatarvikkeiden lainvastaisesta käsittelystä. Juttu sinänsä, mistä siinä sitten mahtoikaan olla kyse, oli varsin mitätön, mutta kun syytetyn asianajaja ehdotti Euroopan unionin tuomioistuimeen vetoamista, tuomari Vasvári käytti tilaisuutta hyväkseen ja pyysi Luxemburgin EU-tuomioistuinta samalla selvittämään muutamia muitakin hankalia kysymyksiä. Ei siis vain, toteutuiko syytetyn oikeus käyttää äidinkieltään ja saada tarvittaessa asianmukaista tulkkipalvelua, vaan myös muun muassa, sopiiko EU:n oikeusvaltioperiaatteeseen ja tuomarien riippumattomuuteen se, miten Unkarissa korkein oikeusviranomainen, ”Valtakunnallisen oikeusistuinhallituksen” (Országos Bírósági Hivatal, OBH) johtaja Tünde Handó pystyy omavaltaisesti täyttämään johtavia tuomarinvirkoja ”väliaikaisilla” toimeksiannoilla. Näin nimitetyt johtavat tuomarit määräävät myös kutakin oikeusjuttua hoitavan tuomarin, mikä voisi merkitä, että asianosaiset eivät voi luottaa oikeuskäsittelyn puolueettomuuteen.

(Tünde Handó toimintavaltuuksineen on muutenkin ollut jo pitkään Unkarin oikeusvaltiota koskevan kritiikin valokeilassa, alkaen siitä, että hänkin on Fidesz-puolueen vanhaa ydintä ja pääministeri Orbánin perhetuttava. Handón aviomies József Szájer oli avainhenkilöitä niissä lainsäädännöllisissä uudistuksissa, jotka leimasivat Orbánin 2010 alkanutta toista valtakautta. Kiistellyn uuden perustuslain Szájer kehui näpytelleensä omalla iPadillaan. Alkukesästä Unkarin tuomarien neuvosto (Országos Bírói Tanács) vetosi parlamenttiin pyytäen Tünde Handón erottamista, mutta ehdotus kaatui vaivaisen puolen tunnin keskustelun jälkeen ilman kunnon käsittelyä. Tünde Handón valtaoikeuksien ja vallankäytön ongelmiin on puuttunut myös esimerkiksi Euroopan tuomarien liiton (EAJ) viimekeväinen Unkari-raportti.)

Ja nyt siis Péter Polt on itse puuttunut asiaan ja tehnyt Unkarin korkeimmalle oikeudelle (Kúria) aloitteen tuomari Vasvárin esityksen ja hänen oikeusistuimensa toiminnan julistamisesta lainvastaiseksi. Toisin sanoen: Polt henkilökohtaisesti haluaa estää EU:ta tarkastamasta Unkarin tuomioistuimien puolueettomuutta.

Jäämme siis odottelemaan Péter Poltin ja Ville Itälän kohtaamista sekä uusia keskusteluja Unkarin (ja ehkä vähän Suomenkin?) oikeusvaltion tilasta.

***

PS. Kun tuli tuo maahanmuuttovastaisuus mainittua, niin Unkarillakin, tuolla etnisesti puhtaalla maalla, joka ”ei halua ottaa vastaan yhtään maahanmuuttajaa”, on omat maahanmuuttajataustaiset maahanmuuttokriitikkonsa. Juuri äskettäin levisi unkarilaiseen mediakuplaani juttu Simon Songista, joka on Fidesz-puolueen riveissä ehdolla tulevissa paikallisvaaleissa Budapestin Kispestin kaupunginosan valtuustoon. Song on Facebookissa ärhennellyt poliittisille vastustajille siitä, että nämä ”haluavat upottaa Euroopan vieraista kulttuureista tulevien, usein väkivaltaisten maahanmuuttajien tulvaan”, ja jakanut tietyissä piireissä suosittua valeuutiskuvaa, jossa arabin näköiset nuorukaiset Pariisissa muka naureskelevat ja iloitsevat Notre Damen tulipalon ääressä. Songin oma isä on japanilainen, ja hänen Facebook-postauksensa leviää nyt unkarilaisessa somessa sentapaisin saatetekstein kuin ”Mene kotiin, isä!”.


Ajan kuvaa

elokuu 26, 2019

Tästä piti tulla kommentti Facebook-kaverini seinälle, sitten postaus omalleni, mutta lopulta oli pakko kirjoittaa koko juttu auki tänne. Tämmöinen kuva nimittäin kiertää nyt unkarilaisessa somekuplassani.

kalocsa.jpg

Kuva on peräisin KoronaFM-radioaseman sivuilla julkaistusta jutusta, jonka otsikkona on ”Tuhatvuotinen kohtaaminen Pyhän Tapani-kuninkaan kirkossa”. Kyseessä on tilaisuus, joka Unkarin kansallispäivän ja kansallispyhimyksen, valtion perustajakuningas Tapanin (Szent István) muistopäivän aattona järjestettiin Kalocsassa, noin Loviisan tai Uudenkaupungin kokoisessa mutta historiallisesti merkittävässä kaupungissa satakunta kilometriä Budapestista etelään.

Kuvan varsinaisena aiheena oleva ”vuosituhantinen kohtaaminen” tarkoittaa ilmeisesti sitä, että Kalocsan kirkossa ennestäänkin säilytetyn Tapani Pyhän pyhäinjäännöksen (ilmeisesti luunkappaleen?) rinnalle oli saatu toinen pyhäinjäännös, palanen pyhän Asztrik-piispan luuta. Nämä pyhäinjäännökset ovat keskellä kuvaa pienellä pöydällä koreissa kullatuissa ”lippaissaan”. Pöydän kummallakin puolella seisoo juhlavan yrmeä ilme kasvoillaan maastopukuinen sotilas, ase valkohansikkaisissa käsissään. Taustalla pönöttää ilmeisesti papistoa kaavuissaan. Ja koska ollaan Kalocsassa, kuuluisan kukkakirjonnan (kalocsai hímzés) kotikaupungissa, pöytä on peitetty värikkäin kukkakuvioin kirjotulla liinalla, ja aivan kuvan oikeassa laidassa näkyy naishenkilö puettuna samanlaiseen koruommelmaan.

Tässä on niin paljon omituista, etten tiedä, mistä aloittaisin. Tapahtuman varsinainen aihe on sinänsä aivan järkeenkäypä, vaikka vanhanaikaisen luterilaisen kasvatuksen saaneesta ihmisestä nuo pyhäinjäännösjutut saattavatkin tuntua oudolta taikauskolta. Pyhän Johannes Damaskolaisen määritelmän mukaan pyhäinjäännöksiä ei ”palvota” vaan ”kunnioitetaan” sitä Jumalan työtä, joka pyhimyksen kautta maailmassa ilmeni – eri asia toki, miten asia on vuosisatojen mittaan kansanhurskaudessa ymmärretty. Näyttävin pyhäinjäännösmeininki Unkarissa liittyy itseensä Tapani Pyhään ja hänen muumioituneeseen oikeaan käteensä (Szent Jobb)jota elokuun 20:nnen muistopäivän yhteydessä kuljetetaan riemusaatossa Budapestin kaduilla. (Käden kuljettamista varten vuonna 1938 rakennettujen koristeellisten vaunujen restaurointiin Unkarin hallitus myönsi äskettäisellä äkkipäätöksellään 70 miljoonaa forinttia eli yli 200 000 euroa. Kommenttiketjuissa kansa jaksaa populistis-demagogisesti miettiä, parantaako pyhän oikean käden voima sairaita tehokkaammin kuin Unkarin katastrofin partaalla horjuva terveydenhuolto, johon valtion varoja kenties myös olisi voinut sijoittaa.)

Pyhä Asztrik (kansainvälisemmin Astrik, Astericus tai Anastasius), Unkarin ensimmäinen arkkipiispa, tunnetaan epiteetillä koronahozó, ”kruununtuoja”. Legendan mukaan juuri hän kävi Tapani-kuninkaan lähettiläänä paavi Sylvester II:n luona vuoden 1000 tienoilla ja toi sieltä kruunun, jonka paavi – edellisenä yönä saamansa arkkienkeli Gabrielin ilmestyksen ohjaamana – oli päättänyt lähettää uuden kristillisen kuningaskunnan hallitsijan kruunausta varten. Itse asiassa ns. Pyhä Kruunu, jota nykyään säilytetään parlamenttitalossa, joka mainitaan perustuslaissa ja jonka pilkkaaminen on erikseen lailla kielletty, on tutkijoiden mukaan myöhäisempää perua, ja jos Astrikin legenda pitää paikkansa, se alkuperäinen paavin lähettämä kruunu, jolla pyhä perustajakuningas kruunattiin, on myöhemmin kadonnut. Tämä ei kuitenkaan estä kietomasta Astrikin pyhäinjäännöstä yhteen perinteisen unkarilaisen ”kruunuopin” kanssa, joka vähimmin esoteerisissakin muodoissaan palv… tuota, kunnioittaa Pyhää Kruunua merkkinä Unkarin valtakunnan eräänlaisesta jumalallisesta legitimaatiosta.

Tapani Pyhä ja hänen kruununtuojansa ovat siis symbolisesti läsnä asetelmassa, joka saa meikäläisenkin tyylitajuttoman estetiikkabarbaarin päästelemään piinattuja vingahduksia. Valtiomahdin symbolina seisovien sotilaiden moderni maastopuku ja sarjatuliaseet eivät kyllä oikein sovi yhteen vanhanaikaisen herrasmiestyylisten valkoisten hansikkaiden kanssa. (Jotenkin kaipailisin tähän kaluunaunivormua ja paraatimiekkaa, jollainen muuten Unkarin armeijassa on jälleen otettu käyttöön. Upseerien sotilasvalan vannomisen yhteydessä se – nyttemmin jälleen – tempaistaan huotrasta hihkaisten: Isänmaan puolesta kuolemaan saakka!) Tietenkin kannattaa muistaa, että Tapani Pyhä ei ollut mikään kaunosielu marjanpoimija vaan yhtä häikäilemätön ja väkivaltaa kaihtamaton kuin muutkin keskiajan kuninkaat. Voitettuaan vallantavoittelija-sukulaisensa Koppányn hän antoi leikata tämän ruumiin neljään osaan, jotka pantiin varoitukseksi näytteille neljään kaupunkiin eri puolilla Unkaria, ja serkkunsa Vazulin (joka olisi ollut kruununperimysjärjestyksessä hänen edellään) hän antoi sokaista, ettei tämä kelpaisi kuninkaaksi. (Myöhemmän tarinan mukaan Vazul-raukalle kaadettiin myös sulaa lyijyä korviin. Toisaalta kertojat pyrkivät pelastamaan Tapanin maineen panemalla kilpailijan vammauttamisen jonkun kuninkaan lähipiiriin kuuluneen henkilön, esimerkiksi kuningatar Gizellan syyksi.)

Samalla kun sotilaat ovat paikalla muistuttamassa siitä, että Unkarin kristillisen valtion perustaminen ja suojeleminen oli aikoinaan kontaktilaji eikä mitään käpykakun koristelua, asetelmassa on myös väkevästi läsnä tuo mainittu kalocsalainen kirjontaperinne. Värikkäät kukkakirjailut ovat Unkarin kansantaiteen ehkä tunnetuin ja kaupallistetuin muoto. Itse asiassahan vanhimmat tunnetut kirjontatyöt olivat väriskaalaltaan vaatimattomia tai jopa yksivärisiä, ja myös Kalocsan käsityöntaitajat harrastivat valkoista ”kohokirjontaa” tai reikäommelta. Tämä muuttui 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun tehdaslangat voimakkaine ja kestävine väreineen tulivat kansan saataville, samalla kun nouseva kaupunkikeskiluokka alkoi matkailla ja ostaa matkamuistoja tai sisustaa kotejaan kansallisromantiikan ”kuvitellun tradition” hengessä. Näin luotiin moderni kansan käsityöperinne ja tuotteistettiin se väri-iloittelu, jota ilman ei unkarilaisia perinnetapahtumia tai matkailumainoksia voisi enää kuvitellakaan. Tässä valokuvassa pyhäinjäännösten alla olevaa liinaa koristavat kukat pysyttelevät liturgisenvioleteissa sävyissä, mutta kuvan reunassa seisovan naisen puvussa loistavat kaikki kirkkaat päävärit. Ylempänä linkitetyn verkkojutun muissa kuvissa näkyy vielä lisää kukkakirjontaan pukeutuneita naishenkilöitä.

Kuten somessakin jotkut ovat kommentoineet, tähän kuvaan tiivistyy jotakin olennaista nykyisen Unkarin meiningeistä. Keskiössä ovat prameasti kehystetyt uskonnolliset symbolit, jotka varsinaisen uskonnollisen sisällön sijasta – tuon ”pyhimyksen elämässä ilmenevän Jumalan työn kunnioittamisen” siis – on napattu nostattamaan isänmaallisia tunteita. Koko tilaisuuden tarkoituksenahan oli, näin kertoi KoronaFM-radioasemalle paikallisen seurakunnan edustaja, ”herättää Kalocsan ja ympäristön asukkaat huomaamaan heidän rikkaan perintönsä merkitys”. Jotenkin vähän luulen, että tällä ”rikkaalla perinnöllä” ajetaan takaa sitä historiakuvaa, jonka 1800- ja 1900-luvulla rakensi nationalistinen historiankirjoitus. Tämä kuva on kuin suoraan Ferenc Herczegin historiallisista romaaneista: etninen unkarilaisuus merkitsee erityistä sankarillisuutta ja ylevyyttä, joka kohottaa unkarilaiset naapurikansojen yläpuolelle – ja oikeuttaa sekä yhteiskunnalliset että etniset eriarvoisuudet. (Ja niin, Herczegistä puheen ollen: kulttuuripiirien nyrpistelystä huolimatta tuota pitkään väheksyttyä viihdekirjailijaa ollaan kampeamassa kirjallisuuden kaanoniin oikein tosissaan. Inhimillisten voimavarojen ministeri Kásler perusti äskettäin uuden kirjallisuuspalkinnon, joka on nimetty Ferenc Herczegin mukaan.)

Tapani Pyhän ja hänen kunniaansa kirkastavan katolisen kirkon symbolinen “tuhatvuotinen” kohtaaminen on kehystetty anakronistisilla rynnäkkökivääreillä ja imelällä pseudokansantaiteella. (Populistinen kitsch, väitän edelleenkin, on olennainen osa nykyistä ”kulttuuritaistelua”.) Tästä falskiudesta väkisinkin tulee mieleen kirkon ja vallanpitäjien likaisten lehmänkauppojen pitkä historia, joka (muun muassa) Unkarissa on jatkunut viime aikoihin saakka. Keskusasetelman ympärillä seisovat, kuten Pendulum-blogisti analysoioratores, bellatores et laboratores, rukoilijat, soturit ja työläiset. Mutta lopuksi täytyy todeta, että feministisesti sensibilisoitunut katsoja näkee kuvassa myös kolme sukupuolta: taistelija-miehet, palvelija- tai silmänilonaiset sekä koreisiin pitkiin mekkoihin pukeutuneet sukupuolisuudenkieltäjät, joiden tulkitseminen ”kolmanneksi sukupuoleksi” olisi tietenkin sitä kamalaa, yhteiskunnan perusarvoja tuhoavaa gender-ideologiaa.


”Puhutaanpa suoraan Suomesta”

elokuu 17, 2019

Ei oikeasti olisi aikaa blogata, mutta kirjaanpa pikaisesti kaksi esimerkkiä siitä, miten Unkarin hallituksen ohjailemassa mediassa Suomea edelleenkin nostetaan esille ikävässä valossa.

***

Ensinnäkin: entisen Unkarin-suurlähettilään Petri Tuomi-Nikulan taannoinen mielipidekirjoitus sai valtiosihteeri Zoltán Kovácsin reagoimaan. Hallituksen ”About Hungary” -blogin englanninkielisessä kirjoituksessa – josta Suomessa uutisoi ainakin verkko- Uusi Suomi – Kovács kehottaa nostamaan kissan pöydälle ja puhumaan suoraan myös Suomen ongelmista.

Jos Suomi arvostelee demokratian ja oikeusvaltion tilaa Unkarissa, niin kerrottakoon myös, muistuttaa Kovács, että Suomessa perheväkivaltaa – josta kärsii 5,4 % väestöstä – ei ole kriminalisoitu, mistä Amnesty International ja YK ovat Suomelle erikseen huomauttaneet. Tuota noin. Perheväkivalta on ongelma sekä Suomessa että Unkarissa, mutta sen erikseen kriminalisoiminen on vain pieni osakysymys. Suomen rikoslaissa myös lievästä pahoinpitelystä, joka muuten on asianomistajarikos, on mahdollisuus syyttäjän nostaa syyte, jos se kohdistuu perheenjäseneen, eli perheväkivalta on tavallaan jo nostettu erillisen huomion kohteeksi. Lainsäädännön ohella – joka sekä Unkarissa että Suomessa joka tapauksessa kriminalisoi selkeät pahoinpitelytapaukset – merkitystä on myös sillä, miten viranomaiset käytännössä tukevat perheväkivallan uhreja ja miten koko yhteiskunta ja erityisesti sen korkein päätöksentekijäporras vaimonhakkaamiseen suhtautuu. Suomessa olisi mahdotonta kuvitella, että perheväkivallasta käydyssä parlamenttikeskustelussa syyteltäisiin hakattuja vaimoja itseään (”pysyisivät kotona ja synnyttäisivät lapsia, niin ei tulisi mitään ongelmaa”). Tai että Istanbulin sopimus jätettäisiin ratifioimatta sen takia, että siinä mainitaan ”sosiaalinen sukupuoli” ja ”maahanmuuttajat”. Unkarin viranomaisten ja lainsäädännön kyvyttömyys torjua perheväkivaltaa on saanut tiukkaa kansainvälistä kritiikkiä esimerkiksi Human Rights Watchilta sekä Euroopan parlamentin tasa-arvovaliokunnan edustajana Unkarissa vierailleelta Maria Noichlilta. Melkoinen teflonpokeri tällä Kovácsilla.

Ja aina paranee. Jos korruptiosta puhutaan, jankkaa Kovács, niin mitenkäs Jari Aarnion tapaus? (Tähän voisi muistuttaa, että Suomessa Aarnio joutui lopulta oikeuteen ja sai rankat tuomiot, samalla kun koko maan vapaat tiedotusvälineet kertoivat yksityiskohtaisesti jutun eri vaiheista. Unkarissa korruptioon syyllistyneitä viranomaisia suojelee tehokkaasti valtion ylin syyttämättäjättäjä.) Kovács muistuttaa myös, että Suomessa kymmenentuhatta naista kärsii sukupuolielinten silvonnan seurauksista, mistä huomautti myös raportissaan EU:n perusoikeusvirasto FRA. (Kovácsin jutussaan antama linkki raporttiin ei valitettavasti toimi.) Naisten ns. ympärileikkauksia ei todellakaan ole Suomessa erikseen kriminalisoitu, mitä epäkohtaa ihmisoikeusjärjestöt ovat pyrkineet korjaamaan, mutta Suomen rikoslain mukaan tämmöinen silvonta on joka tapauksessa rikos, mistä maahanmuuttajiakin erikseen informoidaan. Silvonnan ehkäisemiseksi on äskettäin laadittu toimintaohjelma. Tarkkoja tietoja silvottujen lukumäärästä ei ole, mutta luultavasti Suomessa elävistä silvotuista naisista ainakin suurin osa on silvottu ennen Suomeen-tuloaan. (En tunne käytäntöjä, mutta minun on vaikea kuvitella, miten pienen tytön silpominen Suomessa suomalaisen neuvola- ja koululääkärijärjestelmän valvonnassa mitenkään edes onnistuisi.)

Lisäksi Kovács muistuttaa vähemmistöjen syrjinnästä: Suomen romaneista tuoreen tutkimuksen mukaan 68 prosenttia kertoo kokeneensa syrjintää. Tämä varmasti pitää paikkansa. Rasismin olemassaolon Suomessa näkee lukemalla mitä hyvänsä kommenttiketjua, ja Suomen romanien asemassa on varmasti edelleen paljon korjattavaa. Suomen romanit eivät kuitenkaan muodosta suuria syrjäytyneiden yhteisöjä, kokonaisia kyliä tai kaupunginosia, joissa lapset näkevät nälkää ja käyvät käytännössä segregoituja kouluja. Tai joiden avustamiseen myönnetyt varat menevät korruptoituneiden ”kiintiöromanien” omaan taskuun.

Kovács siis uutterasti heittelee kiviä Unkarin perin hauraasta lasitalosta käsin. Parhaan esimerkin säästin kuitenkin viimeiseksi. Kovács päivittelee kirjoituksessaan, miten ”venäläiset oligarkit ostavat kokonaisia saaria Suomen saariston strategisimmista kohteista”. Jos nyt tässä viitataan ns. Airiston Helmi -Melnikoviin, niin hänellä on ymmärtääkseni (kuten jo aiemmin kirjoitin) paitsi Maltan passi, siis EU-kansalaisuus, myös Unkarin myöntämällä maahanmuutto-obligaatiolla hankittu oleskelulupa. Kovács kauhistelee suomalaisia, jotka eivät ”tunnu välittävän”, vaikka NATO varoittaa venäläisten soluttautujien luomasta turvallisuusuhkasta – eikä hiiskahdakaan siitä kritiikistä, mitä Unkarin hallitusta lähellä olevien veroparatiisifirmojen pyörittämä korruptionkäryinen maahanmuutto-obligaatiobisnes on saanut osakseen.

Voisikohan siis valtiosihteeri Kovács, kuten saksaksi sanotaan, ”ensiksi lakaista oman ovensa edustan”?

***

Hallitusta lähellä oleva uutissivusto Origo, se ”yksityinen blogi” (Unkarin Suomen-suurlähettilään vaivautunutta selitystä siteeratakseni), puolestaan jatkaa Suomen kritisointia. Nyt on esiin kaivettu ”Migraatiotutkimuksen instituutin” (Migrációkutató Intézetlaatima selvitys, ja juttu on otsikoitu räväkästi: ”Migranttien kotoutuminen Suomessa on epäonnistunut”. Varsinaista faktaa ei Origo-sivuston juttuun juurikaan mahdu, siinä vain todetaan, että ”vaikka poliittinen valtavirtaeliitti tunnustaa liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa” ja pitää maahanmuuttajien kotoutumista vain järjestelykysymyksenä, muuttajien kotoutuminen ja työllistyminen jää edelleenkin selvästi toivotun tason alapuolelle. Tämä pitäneekin paikkansa, kuten Suomessakin on viime vuosina uutisoitu. Ei kukaan ole väittänyt, ei kukkahattuisinkaan ”suvakki”, että vieraasta kulttuurista vaikeissa oloissa maahan tulleiden kaikenlaisten ihmisten kotoutuminen olisi aina kivaa, helppoa ja hauskaa.

Mutta olennaista tässä jutussa ei olekaan varsinainen faktapohja vaan maahanmuuttajien kotoutumisesta tehdyt poliittiset päätelmät:

Massiivista maahanmuuttoa ainoana vastustava Perussuomalaisten puolue ei – hyvistä vaalituloksista huolimatta – ole päässyt hallitukseen, sitä vastoin se voi maahanmuuton negatiivisten seurausten johdosta (vaikea ja pitkäksi venyvä kotoutuminen, yleisen turvallisuuden heikkeneminen, jne.) lyhyellä tähtäimellä vakiinnuttaa kannatuksensa ja luoda perustan sen tulevalle kasvulle, siinäkin tapauksessa, että maahanmuuttajien lukumäärä jää varsin alhaiseksi vuoteen 2015 verraten.

Tärkeää ei siis ole maahanmuuttajien kotouttaminen vaan Orbánin aateveljien ja ihailijoiden poliittinen menestyminen maahanmuuttovastaisuuden siivellä. Tähän voi kätevästi upottaa myös ikään kuin itsestäänselvänä tosiseikkana todetun ”yleisen turvallisuuden heikkenemisen”. Nämä oikeistopopulistien suosimat väitteet siitä, että maahanmuutto tuo mukanaan murha- ja raiskaustsunameja, eivät pidä paikkaansa; rikoksia tekevät edelleen kaikenlaiset ja kaikentaustaiset ihmiset erilaisista syistä, eikä väkivaltarikollisuuden määrä Euroopassa ole viime vuosina olennaisesti noussut vaan pikemminkin laskenut. Mutta näin nämä asiat koetaan…

Mielenkiintoisempaa olisi selvitellä, mikä on tämä Migraatiotutkimuksen instituutti ja millä asiantuntemuksella se toimii. Tästä näkisin mielelläni jonkun oikean alan tutkijan mielipiteen. Itse en ehdi nyt asiaa selvittämään, mutta muistutan vain, että kyseisen instituutin ovat vuonna 2015 perustaneet Unkarin hallitusta lähellä oleva ajatuspaja Századvég sekä nuorten lahjakkuuksien koulutusta varten perustettu Mathias Corvinus Collegium. ”Puolueettomaksi” tai ”riippumattomaksi” tutkimuslaitokseksi sitä siis tuskin voi nimittää.

***

Suomen parjaaminen virallisen Unkarin taholta siis jatkuu yhä. Kannattaa silti pitää pää kylmänä: ei tässä ole kysymys Suomesta tai Suomen ja Unkarin suhteista. Oikeasti tässä vain virallinen Unkari yrittää epätoivoisesti ja perin lapsellisella tavalla suhteellistaa ja mitätöidä ulkopuolelta ja erityisesti EU:sta käsin tulevaa kritiikkiä. Toivottavasti EU ja virallinen Suomi jatkossakin pitävät päänsä kylmänä ja antavat unkarilaisten rauhassa kaivaa omaa kuoppaansa aina vain syvemmäksi.


Rumaa peliä

elokuu 15, 2019

Unkarissa ei ole – koputetaanpa puuta – vielä nähty esimerkkejä amerikkalaistyyppisistä joukkoampumisista. (Yksi selitys tietenkin on jälkisosialististen maiden suhteellisen tiukka asevalvonta sekä eurooppalainen asekulttuuri, johon ei kuulu se ajatus, että jokaisella pitäisi olla kotona torrakko esimerkiksi murtovarkaiden torjuntaan.) Kuitenkin unkarilaisessa uutiskuplassani on viime päivinä pyörinyt pari esimerkkiä väkivallasta, jonka juuret saattavat juontaa osaksi myös korkeammilta tahoilta harjoitettuun vihankylvöön, samaan tapaan kuin El Pason joukkoampumisen yhteydessä on Amerikassa syytelty.

Kuvan mahdollinen sisältö: 1 henkilö, parta, lähikuva ja sisätila

Tämä silmäkulmastaan laastaroitu mies on Benjamin Dániel Rézműves, valtiotieteen opiskelija, joka kirjoittelee juttuja yhteiskuntakriittiselle Mérce-sivustolle ja on tämän syksyn kunnallisvaaleissa asettumassa ehdolle kotiseudullaan, Unkarin köyhän koilliskolkan Hodászissa, sosialistipuolueesta lohjenneiden “gyurcsánylaisten” eli Demokraattisen koalition riveissä. Taannoisessa Facebook-postauksessaan hän kertoi tämän kuvan kera, miten hänen kimppuunsa äskettäin oli hyökätty Budapestissa keskellä katua.

Rézműves oli iltapäivällä kävelemässä raskaana olevan vaimonsa kanssa, kun jostakin ilmestyi kaksi uhkaavan näköistä kaljupäistä miestä. Nämä haukkuivat Rézművesiä ja hänen vaimoaan ”saastaisiksi arabi-maahanmuuttajiksi” ja käskivät näiden painua tiehensä täältä, missä ”ette osaa muuta kuin lisääntyä”. Kun Rézműves yritti suojella pelästynyttä, itkevää vaimoaan, toinen miehistä käytti päätään ilmeisesti parhaalla osaamallaan tavalla: pukkasi häntä kasvoihin, niin että silmäkulma aukesi. Kirjoituksessaan, joka oitis levisi Unkarin riippumattomille uutissivustoille, Rézműves syyttää tapahtuneesta maahanmuuttovastaista, rasistista vihapropagandaa, johon Unkarin hallitus käyttää satoja miljardeja forintteja vuodessa ja jonka kohdeyleisöä ovat nimenomaan ne huonompiosaiset, jotka ”jatkuvasti syyttävät toisia omasta onnettomasta kohtalostaan”.

”Arabiksi” Rézművesiä luultiin kenties tummahkon ihonvärin takia; hän on romani, ja Unkarin romanithan ovat monesti varsin tummaihoisia. Toista olennaista näkökohtaa Rézműves ei nosta esiin, mutta puusta katsoen se tuntuu ilmeiseltä. Unkarissakin äärioikeistolaiset propagandatuutit ovat viime vuosina aivan avoimesti pelotelleet maahanmuuttajien suuremmalla syntyvyydellä (sen lisäksi, että romanien ”holtiton lisääntyminen” kuuluu jo vanhastaan unkarilaisen rasismin vakiokäsitteistöön), ja nimenomaan tällä ajatuksella on myös yritetty kannustaa unkarilaisia synnytystalkoisiin. Euroopan väestöongelmat – siis väestön vanheneminen ja työvoimapula – on ratkaistava perhepolitiikan, ei maahanmuuton avulla, julisti Orbán jo vuosia sitten. Tästä on suorapuheisempien propagandistien helppo kehitellä ajatusta edelleen: synnyttämällä Euroopan täyteen valkoisia lapsia me puolustaudumme maahanmuuttoa vastaan – ja toisaalta: lisääntymiskykyisen ja -haluisen väestön tuominen Eurooppaan on olennainen osa joidenkin salaperäisten pahisten häijyä salajuonta. Myös Rézművesin tapauksessa varmaankin erityisesti raskaana olevan naisen näkeminen aktivoi tämän rasismikomponentin, jota vihapropagandalla on jo pitkään rakennettu.

Toisen samantapaisen tositapahtuman toi sosiaaliseen mediaan (ja sieltä käsin riippumattomille uutissivustoille) Boglárka Kurucz -niminen nuori nainen, joka Facebook-seinälleen postasi kuvia komeasta verenpurkaumasta silmänsä alla. Hän oli ollut Bényessä, Budapestista vähän matkaa kaakkoon sijaitsevassa pikkutaajamassa, paikallisissa kyläjuhlissa pitämässä hauskaa kaveriensa kanssa. Mukanaan hänellä oli kangaskassi, joka sattumalta oli sateenkaariraidallinen. Kun hän oli markkinateltassa tanssimassa kaverinsa kanssa, ilmestyi taaskin jostain roteva, kaljupäinen, ”kansallismielisen” näköinen kaveri, joka alkoi töykkiä häntä ja esittää ikäviä kommentteja ensin kassista ja sitten sen perusteella tekemistään, Kuruczin seksuaalista suuntautumista koskevista oletuksista. Kun Kurucz hermostui ja antoi sanan sanasta, mies tirvaisi häntä kasvoihin. Kuruczin kaverin paikalla olleet isovanhemmat riensivät avuksi, jolloin mies kävi kaverin isoisän kimppuun, iski hänet maahan, löi ja potki. Index-sivuston mukaan poliisi tutkii pahoinpitelytapausta, mutta tarkempia tietoja ei tässä vaiheessa sieltä haluttu antaa.

Yksittäistapauksia? (Onhan tämäntapaista nähty Unkarissa viime vuosina monesti: muutaman pakolaisperheen tuominen lomahotelliin nostattaa pikkukaupungissa joukkohysterian, poliiseja soitetaan hätiin, kun pellolla liikkuvia maanmittareita tai kaduilla kulkevia aasialaisia vaihto-opiskelijoita luullaan ”migranteiksi” tai jos kampaajalta tuleva kantaväestön nainen on vetänyt päähänsä huivin suojellakseen uutta kallista kampaustaan…) Viime kädessä päävastuun pahoinpitelyistä kantavat pahoinpitelijät itse. Siitä huolimatta on vaikea olla syyttämättä myös virallista propagandaa, joka ”kansallismielisen” ”perhepolitiikan” nimissä on vuosikaudet lietsonut epäluuloja ja vihaa maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Tai antanut lietsoa. Kovinta kieltähän eivät käytä poliittiset päättäjät itse – jotka yleensä muistavat sanoutua irti kaikista väkivaltaisista ääri-ilmiöistä – vaan heidän lähipiirinsä hallussa olevat viestimet (muistelkaamme taannoisia Unkarin Helsingin-lähetystön ”sehän oli vain yksityinen blogi” –kiemurteluja, kun hallitusta lähellä olevassa mediassa oli levitelty perin kummallisia väitteitä Suomesta). Ja kuten täällä taannoin esitelty ”Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen -liikkeen” videon vastaanotto osoittaa, jopa äärioikeisto-oppositionkin propagandatempaukset ja salaliittoteoriat voidaan kansan mielessä helposti yhdistää hallituksen linjauksiin.

Käytän tässä taas kerran sanaa ”propaganda”, vaikka sillä läntisessä maailmassa (toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliitossa aikoinaan) on ikävä sivumaku. Propagandalla, toisin kuin (ihannetapauksessa) normaalilla tiedonvälityksellä, on poliittinen tai ideologinen päämäärä, jonka perusteella sisällöt valitaan ja toisinaan jopa keksitään. Ainakin ensinmainittua Unkarin yleisradioyhtiö sekä hallitusta lähellä oleva media harrastavat koko ajan – alkaen siitä jokseenkin jokaiseen uutislähetykseen kuuluvasta osuudesta, jossa kerrotaan ”migranttien” rikoksista ja rötöksistä maahanmuuton tuhoamassa läntisessä maailmassa. Viime aikoina on yleistävän vihapropagandan ohella kuitenkin nähty myös sepitettyjä väitteitä, joilla hyökätään yksityishenkilöiden kimppuun. Tapaus Blanka Nagy – joukko hallitusta lähellä olevia lehtiä ja sivustoja yhteistuumin levittämässä perättömiä, lapsellisia ilkeyksiä jonkinlaiseksi poliittiseksi julkkikseksi nousseesta lukiolaistytöstä – ei luultavasti ollut ainoa laatuaan.

Viime viikkoina Unkarin uutisissa ovat olleet Anna Donáth, Momentum-puolueen europarlamenttiedustaja, ja hänen isänsä. Momentum (virallisesti Momentum Mozgalom eli ”Momentum-liike”) on keväällä 2017 perustettu eräänlainen keskustaliberaali vaihtoehtopuolue, joka asemoi itsensä lähelle nuorta, koulutettua kaupunkiväestöä. (Kuten puolueen kotisivulla kerrotaan: ”Momentumia eivät perustaneet poliitikot vaan nuoret opettajat, lääkärit ja insinöörit.”) Unkarin oppositiopuolueiden joukossa, jotka kaikki ovat viime aikoina mataneet muutaman prosentin gallupkannatuksen pohjamudissa, Momentum selvisi viime kevään EU-vaaleista yllättävän hyvin, ja tarkkailijat ovat kehuneet erityisesti Momentumin kahden nuoren nais-mepin positiivista energiaa.

Viime viikolla sitten hallitusta lähellä olevan median ristituleen joutuivat ensin Momentum-meppi Anna Donáthin isä, luterilainen pappi ja entinen sosialistipuolue MSZP:n kansanedustaja László Donáth, ja sitten Anna Donáth itse. TV2-kanavan uutisissa kerrottiin László Donáthin vuosien mittaan ahdistelleen seksuaalisesti useita seurakuntansa ylläpitämän vanhainkodin työntekijöitä. Jo ensimmäisessä uutisessa (”Sosialistipappi on saattanut ahdistella seksuaalisesti”) muistettiin mainita, että László Donáth on Anna Donáthin isä. Népszava-lehden mukaan Budapestin poliisi on ilmoittanut tutkivansa seksuaalirikosepäilyä, mutta epäillyn nimeä tai muita yksityiskohtia ei ole annettu julkisuuteen. László Donáth itse kertoi Népszavalle, että kyseessä on selvästikin poliittinen ajojahti, jonka todellisena kohteena on hänen tyttärensä; häntä itseään ei poliisi ollut vielä kuullut, ei epäiltynä eikä todistajana, eikä hän halunnut kommentoida asiaa sen enempää.

TV2 ei jättänyt asiaa tähän vaan jatkoi hutkivaa journalismiaan. Kanavan verkkosivulta löytyy tällä hetkellä viime päivien uutisia, jotka kertovat muun muassa, että László Donáth on seurakuntansa vanhainkodin henkilökunnan keskuudessa vuosikausia kestäneellä systemaattisella ahdistelullaan luonut suoranaisen pelon ilmapiirin, että asia on tutkittava perusteellisesti (tämän johdosta oli keskusteluohjelmassa kertomassa lainopillisia näkökantoja myös vanha tuttavamme Zoltán Lomnici nuorempi, hallitusta lähellä olevan Századvég-ajatuspajan lakimies) – ja että, ta-daa, László Donáth on hylännyt vaimonsa ja asuu yhdessä aviottoman lapsensa ja salaisen naisystävänsä kanssa. Tähänastisten ”todisteiden” perusteella (nimettömän ahdistelu-uhrin aviomiehen puhuvan takaraivon haastattelu) en voi sanoa olevani valmis uskomaan TV2:n Tények (‘Tosiseikat’, sic!) -ohjelmaa sen enempää kuin ennenkään, mutta tietenkään ei periaatteessa mahdotonta ole, että syytöksissä olisi jotain perää. Ei László Donáth olisi ensimmäinen siivo kunnon mies, josta paljastuu pimeä puoli, tai ensimmäinen kaksoiselämää elävä ja naisjuttuihin sotkeutuva pappi. Mutta mielenkiintoista on, että tämä vanhenevan pappismiehen jahtaaminen ei riittänyt, vaan tähtäimeen oli saatava poliitikko-tytär itse.

Syytöksen mukaan, joka perustuu nimettömän uhrin Ripost-lehdelle lähettämään kirjeeseen ja josta uutisoivat useammat hallitusta lähellä olevat viestimet, Anna Donáth ystävineen käytti isänsä johtamaa vanhainkotia eräänlaisena hotellina, jonne hän lähistöllä järjestettävän Sziget-festivaalin aikaan usein saapui yömyöhällä humalassa, jättäen paikat siivottomaan kuntoon. Tätä sotkua siivoamaan joutui myös kirjeen kirjoittaja, kaksi vuotta sitten vanhainkodissa vapaaehtoisena harjoittelijana työskennellyt lukiolaistyttö, tuolloin vielä alle 18-vuotias, jolle Anna sitten tuli esittämään seksuaalisia ehdotuksia. ”En mene yksityiskohtiin, mutta hän hyökkäsi kimppuuni.”

Anna Donáth – joka juuri on mennyt naimisiin, ilmeisesti aivan perinteisesti miehen kanssa – kiistää järkyttyneenä kaiken. Tuona kyseisenä vuonna hän kävi Sziget-festivaaleilla vain yhtä konserttia kuulemassa eikä koko aikana käynyt vanhainkodilla päinkään. Myös väite vanhainkodilla asustamisesta on älytön, sillä Donáthin oma lapsuudenkoti sijaitsee aivan naapurissa, ja tarvittaessa hän olisi voinut mennä yöpymään sinne omaan huoneeseensa. Facebook-sivullaan Donáth ei vain vakuuta, ettei ikinä eläessään ole ahdistellut ketään, vaan myös lupaa haastaa perättömiä levittäneet uutissivustot oikeuteen ja panna ne maksamaan valheistaan. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin Donáthin syytös hallituksen mediaa kohtaan:

Olen aiemmin luullut, että Gábor Vonan ja häntä syyttävän transvestiittiherran tarinaa hurjempaa aivopierua ei hallituspuolueen propaganda enää keksi, mutta olinkin väärässä.

Gábor Vona, äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen johtaja vuosina 2006–2018, yritti viime vuosina muokata vaahtosuisesta rasistipuolueesta saapashousukaarteineen uutta, sisäsiistiä kansanpuolueversiota. Yritys epäonnistui, Jobbikin keväällä 2018 kärsimän surkean vaalitappion jälkeen Vona erosi puoluejohtajan tehtävistä ja jätti politiikan; Jobbik itse rypee syvällä aallonpohjassa radikaalisiiven lähdettyä omille teilleen. Ainakin joksikin aikaa unkarilaisten poliittiseen muistiin jää kuitenkin skandaali niiltä ajoilta, kun Jobbik vielä oli vakavasti otettava oppositiovoima.

Kolme vuotta sitten Terry Black, oikealta nimeltään Károly Rácz, Sveitsissä syntynyt ja Saksassa pitkän uran pornofilmiesiintyjänä tehnyt miekkonen, sittemmin Unkarin ensimmäisen homobaarin perustaja ja maan tunnetuin transvestiitti tai transseksuaali, ilmestyi, kuinka ollakaan, TV2:n Tények-ohjelmaan haastateltavaksi. Hän väitti liikkuneensa vuosituhannen alkupuolella samoissa piireissä kuin Gábor Vona ja tietävänsä, että Vonalla oli tuolloin homosuhteita; tämän hän kuulemma halusi tuoda julkisuuteen, koska paheksui Vonan ja hänen puolueensa kaksinaismoralistista homovastaisuutta. Vona – joka unkarilaisen Wikipedian mukaan on naimisissa ja yhden lapsen isä – vei jutun oikeuteen, joka lopulta tuomitsi Terry Blackin sekä useat asianosaiset viestimet maksamaan hänelle miljoonien forinttien korvaukset. Kohujuttuja Vonan homobaarivierailuista on kuitenkin edelleenkin helppo löytää nettihaulla – eikä vaalien alla voitettu oikeudenkäynti myöskään pelastanut Vonaa ja Jobbikia vaalitappiolta.

Näin siis Unkarin mediassa näinä päivinä. Tv-kanavien, lehtien ja sivustojen keskittäminen yksinvaltaisen valtapuolueen käsiin on synnyttänyt valtaisan propagandakoneen, jota voi käyttää sekä vaaralliseen vihapropagandaan että yksittäisten vastustajien maineen tuhoamiseen. Loppukevennystä en osaa tähän tarinaan itse tarjota, mutta mielenkiintoisen vertailukohdan esittää Facebook-postauksessaan armoitettu historiallisten tarinoiden kertoja Krisztián Nyáry:

Tämä tarina on kovin tuttu, ikään kuin olisin joskus jo sen lukenut. Moraaliton nuori nainen juopottelee, huvittelee ja turmelee viattomia nuorukaisia tai neitoja. Hänen mahtava aviomiehensä, tai isänsä, yrittää vaientaa todistajat, mutta lopulta molemmat saavat rangaistuksensa, kun oikeuden edessä palveluskunta todistaa heitä vastaan. Tämä on aivan tavallinen 1600-luvun noitaoikeudenkäynnin käsikirjoitus, tällaisia pöytäkirjoja on säilynyt valtava määrä.

Unkarintaitoisille suosittelen vielä taitavaa 1600-luvun tyyliin kirjoitettua ”todistajanlausuntoa”, jonka lopuksi Nyáry toteaa: Roviota ei vielä ole rakennettu.


Lisää porua porejuomasta

elokuu 8, 2019

Viime blogahduksessani oli puhetta Unkarin julkisuutta tärisyttävästä Coca-Cola-skandaalista: ylikansallinen supervirvoitusjuoma hehkuttaa mainoksissaan suvaitsevaisuutta sateenkaariväkeä kohtaan, ja tämä on saanut toisaalta perus-perhearvoväen takajaloilleen, toisaalta edistysmieliset älyköt, jotka muuten eivät paljoa perusta äitelästä imperialistilitkusta, vapaaehtoisesti liittymään Cokiksen mainoskampanjan jatkeeksi.

Tuorein käänne jutussa lienee se, että kohua herättäneet mainokset, joissa eri- ja myös samansukupuoliset pariskunnat hellässä lähikontaktissa nauttivat ruskeaa porejuomaa, vaihdetaan uusiin, joissa näkyy vain cokispullo tummaa taustaa vasten. Sateenkaariteema ja aihetunniste #loveislove kuitenkin ovat mukana myös uusissa mainoksissa. Coca-Cola-boikotillaan julkisuuteen pompannut Fidesz-puolueen kansanedustaja uhoaa, että ”taistelu on voitettu, mutta sota jatkuu”, Coca-Cola taas ilmoittaa, että mainosten vaihtaminen kuului alkuperäiseen kampanjasuunnitelmaan. Unkarilaiset meeminikkarit puolestaan lisäävät Coca-Colan aihetunnisteeseen pari vokaalinpituusmerkkiä: lóvé on romanikielestä peräisin oleva slangisana, joka tarkoittaa ’rahaa’, eli ”#fyrkkaisfyrkka”, tai is-sanan unkariksi tulkiten ”#fyffeäseonfyffelikin”.

Minulla ei koskaan ole ollut cokikseen erityisen läheistä suhdetta, enkä edes tunnista erilleen erilaisten colajuomien makuvivahteita. Toisin kuin sumealla 1980-luvulla unkarin kielen kesäkurssilla Debrecenissä amerikkalainen huonetoverini, joka – insuliinin piikittämisen lomassa – koko ajan kittasi Coca-Colaa litran pulloista ja totesi asiantuntevan yrmeästi: Pepsi is better. Tämä oli siis kommentti minun ihasteluuni siitä, että sosialistimaassakin oli tuommoista imperialistijuomaa tarjolla. Itse asiassa ei siinä ollut mitään hämmästeltävää. 1980-luvun pitkälle edenneeseen gulassikommunismiin kuului, että kaupoista sai monenlaista sellaista, mistä esimerkiksi Neuvostoliitossa vain haaveiltiin. Ja colajuomat puolestaan olivat tuossa vaiheessa ehtineet jopa Neuvostoliittoonkin, ensin Pepsi ja 1980-luvulla jopa Coca-Colakin. Unkarissa Cokista oli ollut myynnissä jo 1960-luvun lopulta saakka.

Ei kuitenkaan ollut niin mahdottoman pitkää aikaa siitä, kun asiat olivat olleet aivan toisin. 1980-luvun alussa ensi-iltansa sai Péter Gothárin elokuva Megáll az idő (‘Aika pysähtyy’, Suomessa se taisi muistaakseni pyöriä nimellä ”Myrskyn jälkeen”). Se kertoo tekijänsä ikäpolveen kuuluvista veljeksistä, jotka elävät aikuisuuden kynnyksellä 1960-luvun alun Unkarissa, maassa, joka on vielä toipumassa vuoden 1956 kansannousun jälkiselvittelyistä. Päähenkilöiden isä on loikannut länteen, siihen ihmeellisen maailmaan, josta – vallanpitäjien avuttomista estely-yrityksistä huolimatta – on jo Unkariinkin alkanut virrata uusi nuorisokulttuuri farkkuineen ja amerikkalaisine rocktähtineen. Näin elokuvan silloin aikoinaan helsinkiläisessä leffateatterissa, enkä jaksanut oikein innostua nuoren miehen rajusta odysseiasta (saati senaikaisten keski-ikäisten suurista sukupolvikokemuksista), mutta yksi ainoa kohtaus jäi mieleeni. Siinä päähenkilö saapuu kaverinsa kotibileisiin, missä juhlinta on jo päässyt mukavasti käyntiin. Seinän vieressä röhnöttää yksi kaveripiirin nuorukaisista ojentaen jännittävän muotoista pulloa, jonka pohjalla on vielä hieman ruskeaa lientä:

– Tule. Maistas tätä. Kaikki on jo vähän juoneet tästä. Tekee kuule selvää jälkeä.
– Mitä se on?
– Mä en enää näe mitään. Mulla jo kuvat kulkee silmissä. Tää on huumausainetta.
(Sankarimme maistaa ja sylkäisee.)
– Mitä se oikein on?
– Coca-Colaa.
– Coca-Colaa? Mistä se on peräisin?
– Isä ja porukat toi Lontoosta kokonaisen pullon. Tää on mieletöntä. Siis ihan mahtavaa. Menet ihan kanttuvei.

 

En tiedä, miten todenmukaista tämä on, kuviteltiinko reaalisosialistisessa Unkarissa todellakin, että Coca-Colalla on huumaavia vaikutuksia (kenties kokaiinin tai koka-kasvin lehtien johdosta, joista juoma alun perin sai nimensä, vaikka 1900-luvun alun jälkeen huippusalaiseen koostumukseen ei enää ole sisältynyt ainakaan merkitseviä pitoisuuksia kokaiinia). Yleinen käsitys Unkarissa kuitenkin on, että entiseen aikaan Coca-Colaa pidettiin länsimaisen turmeluksen symbolina. Usein siteerattu fraasi on kokakola-mámorban fetrengő fiatalok, ‘cocacola-huumassa vääntelehtivät nuoret’, jollaisia ilmeisesti sosialistisen Unkarin tiedonvälitys kertoi länsimaiden huvittelupaikoissa ja kaupunkien keskustoissa nähtävän.

Tämän ilmiön taustoja kartoittaa Unkarin henkilö- ja arkihistoriasta monen monituisia vetäviä tarinoita kirjoittanut Krisztián Nyáry Facebook-postauksessaan, jossa kuvaillaan Coca-Colan historiaa Unkarin kulttuurissa ja julkisuudessa. Ensi kertaa Amerikan ruskeasta ihmejuomasta uutisoitiin Unkarissa jo 1920-luvulla, eikä niinkään juomasta itsestään kuin sitä ympäröivästä tavattoman tehokkaasta ja aggressiivisesta mainonnasta. Näin raportoi Nyáryn mukaan Imre Fazekas vuonna 1928 Pesti Napló -lehdessä:

Maistoin sitä, työnsin sen luotani, en pystynyt juomaan. Kaduilla, talojen katoilla, raitiovaunulipuissa, talojen seinissä, lentoon päästetyissä pienissä ilmapalloissa, kaikkialla tämä sana: Coca-Cola. Se alkoi jo ärsyttää ja raivostuttaa, se raivostutti ja – veti puoleensa. Join uudelleen. Kahdessa viikossa minusta tuli koko Amerikan kovin cocacolaisti.

Jo 1920-30-luvuilla ilmeisesti suunniteltiin myös Coca-Colan myynnin aloittamista Unkarissakin. Tästä hankkeesta kertoo ainakin vuonna 1938 käyty merkillinen oikeudenkäynti Coca-Colan ja Pepsi-Colan tavaramerkeistä. Myyntiin asti juoma ei kuitenkaan ehtinyt, ennen kuin eurooppalaisille tuli muuta ajateltavaa. Sodanjälkeisessä Budapestissa esitettiin jo 1945 Andrews Sisters -lauluyhtyeen kuuluisaksi tekemää kappaletta Rum and Coca-Cola (ehkä siksikin, että Andrews Sistersien taustalaulajana oli sodan aikana keikkaillut myös unkarilainen Éva Farkas, joka sodan jälkeen palasi Budapestiin), mutta konkreettisen colajuoman saapumista saatiin vielä odotella, sillä väliin tuli reaalisosialismi.

Tätä seuranneina vuosina, kertoo Nyáry, Unkarin lehdistö kertoi hämmentyneille lukijoilleen, että Coca-Cola on amerikkalaisten ovela keino eurooppalaisten alistamiseksi: colajuoma syrjäyttää ranskalaisten pöydältä viinin ja saksalaisilta oluen, villitsee nuorisoa huliganismiin, eikä sodasta toipuville Euroopan maille toimitettu Marshall-apukaan merkitse muuta kuin ikuista velvoitusta Coca-Colan ostamiseen. ”Kestävän rauhan ja kansandemokratian puolesta!” -nimisen tiedotuslehtisen jutusta puolestaan unkarilaiset saivat lukea, että Coca-Cola-konserni oli lahjoittanut länsisaksalaisille ”fasistiterroristeille” seitsemän miljoonaa markkaa edistyksellisten henkilöiden murhaamiseen.

Näin Szabad Szó -lehti heinäkuussa 1951:

Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, Atlantan kaupungissa on Coca-Cola-konsernin keskus. Tämä yhtiö toimittaa myyntiin inhottavan makuista, likaisenruskeaa “virvoitusjuomaa”, Coca-Colaa. Yrityksen omistajilla on ratkaiseva vaikutus USA:n poliittiseen elämään. Konserni valitsee senaattoreita ja tuomareita, ohjailee tuomareita ja tukee kenraaleja. Konsernin tämänhetkinen johtaja on Jim Farley, entinen demokraattipuolueen johtaja, joka äskettäin kävi tapaamassa paavia, ja vierailun seurauksena kardinaalit saivat monopolin Coca-Cola-kauppaan koko Italiassa.

Marshall-suunnitelman myötä Coca-Cola on tunkeutunut koko marshallisoituun Eurooppaan, ja sen kolonisoivan vaikutuksen johdosta Italian ja Ranskan viinit ovat menettäneet markkinansa. Näin Coca-Colasta on tullut Atlantin liiton valtioiden “kansallisjuoma”.

Vain seitsemäntoista vuotta myöhemmin Unkarissa tupsahtivat tehtaan liukuhihnalta ensimmäiset vastatäytetyt cokispullot ”sosialistisen leirin hauskimman parakin” asukkaiden kulutukseen. Niin muuttuu maailma, ja niin nopeasti voi autoritaarisenkin systeemin kelkka kääntyä, kun #fyrkkaonfyrkkaa ja kansalaiset on pidettävä tyytyväisinä sinänsä mitättömällä mutta runsaasti aineettomia symboliarvoja sisältävällä imelällä porejuomalla.

Unkarin tämänhetkisessäkään cokiskohussa ei tietenkään ole kyse juomasta itsestään vaan sen mainonnasta ja siihen yhdistetyistä arvoista. Virvoitusjuoma, joka 1950-luvulla symboloi kapitalismia ja kulutusyhteiskunnan yksilönvapautta kaikkine positiivisine ja negatiivisine puolineen, on nyt onnistunut stailaamaan itsensä suvaitsevaisuuden symboliksi. Ja samoin kuin Kádárin Unkarissa aikoinaan, vallanpitäjille olennaista on raha ja yhteiskuntarauha. Samaan aikaan cokiskohu jatkaa leviämistään sekä maailman uutiskanaville, Al-Jazeerasta CNN:ään, että Unkarissa aivan uudelle alueelle.

Hallitusta lähellä olevassa Pesti Srácok -blogissa László Vésey Kovács purkaa närkästystään otsikolla ”Jo riittää herkistäminen, antakaa ihmisten elää!” Hänen analyysinsa mukaan sateenkaaritunnuksin mainostavat tai Pride-kulkueeseen osallistuvat suuryritykset nimittäin ”haluavat kaiken lisäksi määrätä, mitä meidän on ajateltava homoseksuaalisuudesta”. Kun meitä näin aivopestään, ei kai tässä muuta voi kuin toivoa, että hallituskin ryhtyisi puolestaan määräämään, miten kansan on tästä ajateltava, hallituksellahan sentään on kansan demokraattinen valtuutus… (Tuota noin. Mainostaminen siis on aivopesemistä ja mielipideterroria? Mutta samaa ei suinkaan ole vielä harjoittanut Unkarin hallitus, jonka mediamonopolin tuottamaan propagandavirtaan myös Pesti Srácok kuuluu?)

Vésey Kovácsin mielestä kunnon kristityn ei tarvitse vihata niitä homoseksuaaleja, jotka pysyvät kaapissa ja harjoittavat puuhiaan suljettujen ovien takana. Sitä vastoin hän monien aateveljiensä tapaan niputtaa yhteen julkisen homoseksuaalisuuden ja pedofilian, “lasten turmelemisen”. Coca-Colan sateenkaarikampanja on vaarallinen, koska sen tähtäimessä ovat alaikäiset nuoret – ja näin siksi, että ”homoseksuaaleja on vähän, he kyllästyvät toisiinsa pian ja kaipaavat uutta, tuoretta lihaa”. Tässä mennään myös salaliittoteorian puolelle: mainostajan tarkoituksena ei ole myydä tuotettaan kaikille kohderyhmille vaan salaa palvella yhden kohderyhmänsä etua. Katala homolobby taas juonimassa!

Ei tässä kyllin. Vésey Kovács vie argumentaationsa seuraavalle tasolle: emme me haluaisi myöskään nähdä mainoksissa pyörätuolissa istuvia ihmisiä koko bussipysäkin tai metroaseman pituudelta. Ei sillä, että meillä olisi mitään pyörätuoli-invalideja vastaan, mutta “älkäämme valehdelko itsellemme ja toisille – älkäämmekä varsinkaan täyttäkö lastemme päätä tämmöisellä typeryydellä – että pyörätuolissa eläminen on yhtä luonnollista kuin kahdella jalalla käveleminen eikä sen huonompaa, vain toisenlaista.” Tästä puolestaan Unkarin liikuntarajoitteisten keskusjärjestö MEOSZ hermostui ja ilmoitti ryhtyvänsä oikeustoimiin Pesti Srácok -sivustoa vastaan näiden ”ihmisarvoa loukkaavien” kommenttien johdosta.

Näin cokiskohu on lopullisesti irronnut sellaisista todellisista moraalikysymyksistä kuin epäterveellisen turhakejuoman valmistamisen oikeutus tai ylipäätään valmistajan vastuu suhteessa kuluttajan vastuuseen – tai toisaalta seksuaalivähemmistöjen asemaan oikeasti vaikuttava poliittinen päätöksenteko, sillä poliittiset päättäjäthän ovat pysytelleet syrjässä ja jättäneet vouhottamisen vähemmän virallisten äänitorviensa tehtäväksi. Kohusta repivät osansa sekä mainostaja, jota kaikenlainen julkisuus loppupelissä luultavasti vain hyödyttää, että homofobialla ratsastavat poliittiset tahot. Hyvä olisi sentään, jos Vésey Kovácsin harkitsemattoman möläytyksen ansiosta edes liikuntaesteisten ongelmat Unkarissa saisivat enemmän julkisuutta.