Muiston mahdottomuudesta

1 kesäkuun, 2020

Nimi Trianon on tässä blogissa joskus ennenkin ollut esillä. Versailles’n palatsin puiston laidalla entisen Trianonin kylän mailla sijaitseva kuuluisa palatsi, jossa asustivat useat Ranskan hallitsijat, oli myös se paikka, jossa allekirjoitettiin rauhansopimus Unkarin ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä. Unkarilaisille nimi Trianon merkitsee yhä kansallista katastrofia: kun rajat määrättiin vastaamaan suurin piirtein marras-joulukuussa 1918 tulitauon aikaan vallinneita rintamalinjoja, niiden ulkopuolelle jäi kaksi kolmasosaa historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueista ja yksi kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Näin syntyivät naapurimaiden suuret unkarilaisvähemmistöt, jotka sen jälkeen ovat uusissa kotimaissaan joutuneet kokemaan monenlaisia sortotoimia. Ja ensi torstaina 4.6.2020 tämän häpeärauhan allekirjoittamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen oli sodan päätyttyä viivästynyt Unkarin sekavien olojen takia. Viimeinen Habsburg-hallitsija, kuningas-keisari Kaarle oli syrjäytetty mutta kieltäytynyt virallisesti luopumasta kruunusta, Unkarissa ns. asterivallankumouksen valtaan nostama Károlyin porvarillis-edistysmielinen hallitus ei saanut oloja järjestykseen ja joutui väistymään lyhytikäisen ”Neuvostotasavallan(Tanácsköztársaság) tieltä. Keväällä 1919 syttyi, yhtenä ensimmäisen maailmansodan aseellisista jälkiselvittelyistä, Unkarin ja Romanian välille sota, jossa Neuvostotasavalta lopulta kukistui; Romanian joukot valtasivat suuren osan Unkaria, pääkaupunkia myöten, ja väistyivät vasta kun voittajavaltojen siunauksella amiraali Horthy ratsasti pääkaupunkiin ja nousi tosiasialliseksi valtionpäämieheksi.

Faktat olivat kuitenkin selvillä jo paljon ennen kuin Unkarin edustajat joulukuussa 1919 kutsuttiin virallisesti rauhanneuvotteluihin. Syyskuussa 1919 oli sodanjälkeisen uuden Itävallan asema lyöty lukkoon Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Tämä sopimus määräsi ns. Deutsch-Westungarnin eli vanhan Unkarin kuningaskunnan läntisimmän, enimmäkseen saksankielisen reuna-alueen Itävallalle (missä uusi maakunta sai nimekseen Burgenland). Se myös määritti Itävallan rajanaapuriksi upouuden valtion nimeltä Tšekkoslovakia, jota sodan aikana maanpaossa elävät tšekkiaktivistit kuten Tomáš Masaryk olivat ajaneet; tähän valtioon siis kuuluisivat sekä Itävallan entiset Böömi ja Määri että Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia.

”Ei! Ei! Ei koskaan!” (samoin kuin Mindent vissza! ‘Kaikki takaisin!’) oli unkarilaisten Trianonin vastustajien tärkeimpiä iskulauseita.

Unkarissa Trianonin rauhaan jouduttiin alistumaan, mutta sitä ei hyväksytty. Horthyn Unkari harrasti toiseen maailmansotaan saakka vertauskuvallista sapelinkalistelua ja revisionistista muistopolitiikkaa, jossa ”uskottiin yhden Unkarin ylösnousemukseen”, ja jotakin samantapaista yrittää myös Orbánin hallitus: ylirajaisen kansakunnan aatetta (ja pinnan alla kaunaa roistomaisia naapureita kohtaan) vaalitaan, vaikka ajatus oikeista rajansiirroista EU- ja Nato-kumppanusten kesken on kaikkea muuta kuin realistinen. Tälle on myös kansan laaja tuki. Viime kesänä Nato-maissa järjestetyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa unkarilaisista (suhteessa Nato-maiden suurin osuus, Kreikan ja Bulgarian edellä) oli sitä mieltä, että ”jotkin naapurimaidemme osat kuuluvat oikeasti meille”.

Virallista suruun, kansalliseen tragediaan ja kaunaan keskittyvää muistopolitiikkaa kuitenkin arvostellaan ainakin kriittisen älymystön kuplissa. Budapestin ydinkeskustaan nousevasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä, kaivannosta, jonka seinämiin on kaiverrettu entisen Suur-Unkarin paikannimet, olen jo aiemmin kirjoittanut. Slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä aiheeseen palaa historiantutkija László Szarka, jonka mielestä muistomerkki ikuistaa ”yksikielistä unelmaa monikielisestä valtakunnasta”.

A Nemzeti Összetartozás Emlékhelye (Fotók: Steindl Imre Program, Facebook)
Kaivantoon laskeutuvan luiskan päässä on Unkarin jakoa symboloiva seitsemäksi osaksi lohkottu möhkäle, jonka keskellä palaa ikuinen tuli. Kuva Imre Steindl -ohjelman (Budapestin hallinto-ydinkeskustan uusi kaavoitus) Facebook-sivulta.

Entinen Unkarin kuningaskunta oli muuttoliikkeiden sekoittelema kansojen ja kielten mosaiikki, jossa vielä 1800-luvun puolessavälissä etnisiä unkarilaisia oli alle puolet väestöstä. Vuoden 1867 jälkeisessä kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa tätä moninaisuutta yritettiin muokata länsimaisen kansallisvaltioihanteen mukaiseksi. Apua vähemmistöjen unkarilaistamiseen odotettiin modernisaatiolta ja unkarinkieliseksi muovattavalta kaupunkikulttuurilta sekä ennen kaikkea koulujärjestelmältä. Kouluissa vähemmistökielten asemaa heikennettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan, ja tämän kehityksen huipensi vuoden 1907 lex Apponyi, silloisen opetusministerin mukaan nimetty laki, jonka mukaan kaikkien kansakoululaisten oli ensimmäisen neljän kouluvuoden kuluessa opittava kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan unkariksi. Trianonin myötä tilanne muuttui täysin. Tynkä-Unkarissa kielivähemmistöjen osuus on kutistunut mitättömäksi, vuonna 2011 tunnustettuihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvista vain neljäsosa, alle 150 000, ilmoitti äidinkielekseen jonkin muun kuin unkarin. Tämä uusi yksikielinen Unkari, näin Szarka väittää, ei selvästikään osaa käsitellä monikielistä perintöään.

Uuden muistokaivannon seinämiin on kaiverrettu ne 12 537 paikannimeä, jotka vuonna 1913 kirjattiin silloisen Unkarin kuningaskunnan viralliseen paikannimiluetteloon – virallisessa unkarinkielisessä muodossa. Tämä virallinen paikannimiluettelo kuvasti karkean assimiloivaa kansallisuuspolitiikkaa, ja sitä vastustivat jo jotkut tuonaikaiset unkarilaiset tutkijat ja poliitikot. Unkarilaisen historiantutkijan Pál Engelin mukaan noin 2500 paikannimeä tässä listassa oli unkarilaistettu täysin harhaanjohtavasti ja väärin: näillä uusilla unkarilaisnimillä ei ollut mitään paikallista historiaa, niitä ei ollut koskaan käytetty, myös koska näillä seuduilla ei koskaan ollut asunut mainittavampaa unkarinkielistä väestöä. Nimien pakkounkarilaistaminen oli alkanut jo aiemmin. Niinpä – kirjoittaa Szarka – esimerkiksi 400 vuoden ajan Kutti (Kúty) -nimellä tunnetusta Länsi-Slovakian pitäjästä tuli vuonna 1898 kansanetymologisesti Jókút ‘Hyväkaivo’, ja tämä hihasta ravistettu nimi on käytössä Unkarissa ilmestyvissä unkarinkielisissä julkaisuissa vielä nykyäänkin. Nämä aiheettomasti unkarilaistetut nimet saattavat vielä nykyäänkin harhateille unkarinkielisen GPS:n varassa eksyileviä unkarilaisia turisteja – ja nyt ne on hakattu kiveen Trianonin muistoksi.

Kun nyt Trianonia muistellaan, sietäisi muistaa, että Unkarin jaon ja sitä seuranneiden kansallisten kaunojen, sorto- ja kostotoimien syynä oli myös entisen Unkarin kuningaskunnan pakkounkarilaistamispolitiikka. Tästä samasta aiheesta kirjoittaa filosofi ja tunnettu esseisti Gáspár Miklós Tamás, unkarilaisille vain TGM (alun perin Élet és Irodalom -lehdessä ilmestynyt juttu löytyy myös Civilhetes-sivustolta). TGM, itse taustaltaan Transilvanian unkarilaisia, on työlästynyt siihen historiasivistymättömyyteen, jonka vallassa unkarilaiset nyt tuntuvat haikailevan takaisin jotain koskaan-olematonta kansallisesti yhtenäistä Suur-Unkaria. Hänen kirjoituksensa on otsikoitu ”Miksi meidän ei pidä kirjoittaa Trianonista”.

Trianonin rauha kosketti unkarilaisten lisäksi ainakin kahdeksaa muuta kansakuntaa, muistuttaa TGM. Silti Unkarissa jopa älymystökin, syvistä riveistä puhumattakaan, katselee Trianonia pelkästään Unkaria ja unkarilaisia kohdanneena katastrofina. Esimerkiksi entisen Unkarin romanialaisvähemmistöjen ja niiden poliittisen liikehdinnän historiasta on kirjoitettu hyviä, perusteellisia teoksia, jotka ovat saatavilla myös unkariksi, mutta niitä ei lue kukaan. Unkarin älymystö ei kysy, miksi romanialaiset halusivat eroon ensin unkarilaisten hallitsemasta Transilvaniasta, sitten Transilvanian kanssa yhdistetystä Suur-Unkarista. Ei tunneta Transilvanian romanialaisten Horean ja Cloşcan talonpoikaiskapinan (1784) taustoja eikä Baanaatin romanialaisen Aurel C. Popovicin vuonna 1906 julkaisemaa manifestia Die Vereinigten Staaten von Groß-Österreich, jossa hahmotellaan yhtenäistä, keskitetysti hallittua monikansallista Itävaltaa. Ei kysytä, miksi nykyisessä Itävallassa Unkarin ja slaavilaisalueiden ”menetystä” ei nähdä suurena kansallisena tragediana. Unkarin älymystö keskustelee Trianonista lukematta Tomáš Masarykia, Tšekkoslovakian ”isää”, tai Romanian kenties suurinta historiantutkijaa Nicolae Iorgaa, aikoinaan merkittäviä eurooppalaisia ajattelijoita, joiden teoksia on saatavissa myös useilla maailmankielillä. Trianon nähdään pelkästään Unkariin kohdistuneen kansainvälisen ”valtapelin” lopputuloksena, suurvaltojen ja kenties ylikansallisten salaliittojen (niin, ne koukkunokkaiset Siionin viisaat…) tuotteena, unohtaen, että tässä ”valtapelissä” olivat innolla mukana myös kaikki Unkarin naapurikansakunnat.

Ylipäätään, jyrisee TGM, entisiä aikoja haikaileva Unkari on unohtanut todellisen Kaksoismonarkian perinnön. Nykyaikaisia kansallisvaltioita moderneine yksikielisine identiteetteineen heijastetaan anakronistisesti entisaikaan, ja samalla unohtuu tämän entisajan todellinen monikielisyys sekä se paljolti saksankielinen yhtenäiskulttuuri, jonka piirissä eurooppalainen älymystö Hampurista Belgradiin ja Zürichistä Czernowitziin (nyk. Ukrainan Tšernivtsi) eli ja työskenteli. Yksi olennainen osatekijä tässä on sekin, että saksan kieltä ei enää osata; TGM kuittailee myrkyllisesti nuoremmista kollegoistaan, jotka siteeraavat Karl Krausia ”englanninkielisestä alkutekstistä” ja puhuvat ”Uolter Bendžäministä” (saksalaisfilosofi Walter Benjamin).

Näillä eväillä Trianonista ei edes kannata keskustella, tiivistää TGM:

Trianon on meille kipeä asia, sillä menetimme jotakin, mitä emme tunne, mitä emme rakasta emmekä osaa kaivata. Kun kerran tämä tuntemisen ja rakastamisen työ, jonkin sellaisen parissa, mikä on aivan erilaista kuin meidän nykyinen elämämme ja siitä nousevat ennakkoluulomme tai uskottelemamme taustatiedot, ei vielä ole edes alkanut, on parempi, kun emme sano Trianonista yhtään mitään, vain tunnustamme, että emme ole arvollisia emmekä kelvollisia siitä lörpöttelemään.

Oli miten oli, ensi torstaina myös Budapest pysähtyy muistelemaan Trianonin tragediaa. Aikoinaan, sata vuotta sitten, Unkarissa kirkkojen kellot soivat, mustat suruliput vedettiin salkoon, kaupat ja koulut suljettiin, ja liikenne pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi. Nyt ylipormestari Gergely Karácsony on ilmoittanut, että Budapestin julkinen liikenne pysähtyy torstaina kello 16:30 minuutin ajaksi ja myös yksityisautoilijoita, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotetaan pysähtymään kansallisen muistohetken viettoon.

Oppositiopoliitikko Karácsonyn muistopoliittinen tempaus ei välttämättä ihastuta politiikan kumpaakaan laitaa. Orbánin hallitukseen kriittisesti suhtautuvat näkevät tässä hieman ylipinnistellyn yrityksen vakuutella omaa isänmaallisuutta. Hallituksen äänitorvet taas eivät usko Karácsonyn tarkoitusperien vilpittömyyteen vaan nälvivät ”pelkästä markkinointitempusta”. Fidesz-puolueen tiedottajan István Hollikin mukaan ”pormestari ja hänen poliittiset liittolaisensa ovat jo lukemattomat kerrat osoittaneet, että rajantakaisten unkarilaisten kohtalo ei heitä liikuta”. Vastoin kaikkia kauniita toiveita tästäkään Trianonin muistelutapahtumasta ei taida tulla tilaisuutta, joka toisi unkarilaiset yhteen ja lähemmäksi toisiaan, vaan taas yksi tilaisuus syventää koko Unkarin poliittista kahtiajakoa.


Historia havisee

8 helmikuun, 2020

Siirrymme ensiksi 75 vuotta ajassa taaksepäin. Helmikuussa 1945 Budapestiin saarrettujen saksalaisten (sekä saksalaiskomennossa taistelevien unkarilaisten) joukkojen tilanne oli käynyt toivottomaksi. Hitler oli määrännyt Budapestin ”linnoitukseksi”, jota pitäisi puolustaa loppuun saakka, mutta helmikuun alussa Budan linnavuorella sinnittelevien joukko-osastojen johto ei enää nähnyt muuta keinoa kuin uhmata ylipäällikön käskyä ja yrittää murtautumista Puna-armeijan linjojen läpi. Seurasi yksi toisen maailmansodan verisimmistä sotilaallisista katastrofeista. Parikymmentätuhatta sotilasta sai surmansa, suunnilleen yhtä paljon joutui sotavankeuteen (mistä monet eivät palanneet), vain 600-700 selviytyi vihollisen linjojen läpi turvaan ”omien” puolelle – toistaiseksi. Suuri osa vainajista jäi kaupungin ympäristön metsikköihin ja pöpelikköihin saamatta koskaan merkittyä ja nimettyä hautaa.

Lajos Botosin sodan jälkeen Budan vuorilla ottama kuva, historiantutkija Krisztián Ungváryn arkistosta.

Krisztián Ungváry, yksi Unkarin merkittävimmistä 1900-luvun ja toisen maailmansodan historian tutkijoista, kirjoitti neljä vuotta sitten Index-uutissivustolla näistä tapahtumista, keskittyen yhden joukko-osaston kohtaloihin. Selonteko on hyytävää lukemista. Nälissään ja kylmissään, monet haavoittuneina, hajalle lyötyjen osastojen eksyneet sotilaat harhailivat lumessa Budapestin liepeillä päiväkausia, pysyen tolpillaan vain kofeiinisuklaan ja Pervitin-amfetamiinitablettien voimalla, niin kauan kuin niitä riitti. Useimpien jäätävä inferno päättyi kuolemaan tai sotavankeuteen.

Sodan jälkeen tämä episodi unohtui historian lehdille monien muiden kaltaistensa, inhimillisesti järkyttävien mutta poliittisesti ongelmallisten tapahtumien joukkoon. Sosialistisessa Unkarissa ei Hitlerin joukkojen kokemasta tragediasta oikein voinut eikä kannattanut pitää ääntä, varsinkin kun mukana oli ollut myös saksalaisten puolella taistelleita unkarilaisia ja unkarinsaksalaisia. Unkarilaisten kannalta vielä karmeampaa oli ollut koko Budapestia kohdannut laajamittainen tuho piirityksen yhteydessä (surmansa sai noin 38 000 siviiliä) sekä ”nuoliristiläisten”, Unkarin natsien mellastuksen vaihtuminen ”vapautuksen” myötä uuteen ryöstelyn ja väkivallan aaltoon. Koko suursodan historiassa taas Budapestin kohtalo oli vain pieni osa Kolmannen valtakunnan romahdusta ja toivotonta lopullista taistelua siinä vaiheessa, kun sodan lopputulos alkoi olla jo kaikille selvä.

Unohtuneissa historian tapahtumissa on se ikävä puoli, että ne on helppo kaivaa esiin ja valjastaa monenlaisiin tarkoituksiin. 1990-luvun lopulla Ulosmurtautumisen (Kitörés) muistoa alkoivat vaalia erilaiset äärioikeisto- ja uusnatsiryhmät. Epätoivoisesta, mielettömästä pakoyrityksestä – jolla ei voitettu mitään, päinvastoin: toisin kuin väitetään, Ungváry muistuttaa, antautuneita saksalaisjoukkoja ei luultavasti olisi ”teurastettu viimeiseen mieheen” vaan ”vain” viety sotavankeuteen – rakenneltiin eeppinen sankaritarina, ylipäällikön käskyn uhmaamisesta uljas kertomus ”uskollisuudesta kuolemaan saakka”. Äärioikeisto on alkanut käyttää muistopäivästä nimeä ”Kunnian päivä” (Becsület napja). Sen yhteydessä järjestetystä vaellusretkestä, jolla kierrellään Budan kukkuloiden muistorikkaita maisemia ja kauniita näköaloja, on tullut kummallinen tapahtuma, johon osallistuu aidonnäköisissä SS-univormuissa hakaristilippuja heiluttelevaa väkeä, joukossa runsaasti saksalaisia ja muunkinmaalaisia – ehkä osaksi ”viattomia” historia-larppaajia mutta varmasti myös paljon uusnatseja.

Tänä vuonna ”Kunnian päivän” järjestämisestä on käyty melkoista julkisuusäläkkää ja oikeustaistelua. On ilmennyt, että muistelu-vaellusretken järjestämistä on tuettu, ikään kuin tavallisena liikuntatapahtumana, valtion toimesta ja veronmaksajien rahoilla. Budapestin I., II. ja XII. kaupunginosien johtoelimet ilmoittivat, etteivät hyväksy natsimeininkejä eivätkä salli muisteluretkueen lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaan I. kaupunginosan (siis linnavuoren alueen) Kapisztrán tériltä, sitä vastoin yritys kieltää koko tapahtuma oikeusteitse ilmeisesti epäonnistui. Tätä kirjoittaessani Budapestissa on meneillään sekä ”Kunnian päivän” muisto-mielenilmaus että useampia erilaisten fasisminvastaisten ryhmien vastamielenosoituksia. Siitä todellisesta, järjettömästä murhenäytelmästä, joka 75 vuotta sitten muutaman hyytävän talvipäivän kuluessa tapahtui, tulee tämän kaiken yhteydessä puhutuksi aina vain vähemmän.

***

Jatketaan matkaa sadan vuoden taakse. Tänä vuonnahan tulee kuluneeksi sata vuotta Trianonin rauhasta, jolla ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot leikkasivat siihenastisesta Unkarin kuningaskunnasta usein esitetyn laskelman mukaan kaksi kolmasosaa, minkä johdosta myös kolmasosa etnisistä unkarilaisista muuttui sorretuiksi vähemmistöiksi uusissa kotimaissaan. (Tässä toki oli mukana myös kostoa siitä unkarilaistamispolitiikasta, jota entisen Unkarin vallanpitäjät olivat vähemmistöjä kohtaan harjoittaneet.) Trianonilla on siitä pitäen lyöty poliittista mynttiä ja lietsottu kansallisia kaunoja puolin ja toisin, eikä tälle ainakaan nykyisellä meiningillä loppua näy. Parlamenttitalon viereen kohoavasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä on täällä ollut jo puhetta, mutta paljon muutakin satavuotistapahtumaa on luvassa. Tämän johdosta Foucault ingája (‘Foucaultin heiluri’) -blogisti julkaisi varoiksi tiivistelmän pahimmista Trianon-myyteistä. Sen pohjana on Unkarin Tiedeakatemian Trianon-tutkijaryhmässä toimivan historiantutkijan Tamás Révészin tuore kirja Unkarin valtion ja armeijan historiasta vuosina 1918–1919.

Ensinnäkin: Nykyinen hallitus näyttää muistopolitiikassaan entistä selvemmin glorifioivan entisen kaksoismonarkian aikaa. Itävalta-Unkarin keisari- ja kuningaskunta nähdään niin loistokkaana rakennelmana, että sen sortumisen on ollut pakko olla joidenkin salaperäisten pahisten myyräntyön syytä. Jo Horthyn Unkarissa levitettiin innolla Saksasta maahan tuotua ns. tikarinpistolegendaa (Dolchstosslegende): meidän uljas armeijamme ei ikinä olisi sortunut, elleivät kotirintaman vehkeilijät – esimerkiksi poliittinen vasemmisto – olisi puukottaneet sitä selkään. Unkarilaisen version mukaan syypäitä tikarinpistoon olivat ennen kaikkea uudet vallanpitäjät: syksyllä 1918 verettömän porvarillisen ns. asterivallankumouksen valtaan nostama edistysmielisen kreivi Károlyin hallitus jonkinlaisen itsetuhopuuskan vallassa hajotti armeijan ja tuhosi koko maan puolustuksen. Näin ei kuitenkaan tutkimuksen valossa näytä olleen. Syksyllä 1918 unkarilaisten joukko-osastojen moraali oli romahtanut, eikä tähän tarvittu punaisten agitaattorien katalia temppuja, vain ”viestintää pienyhteisöissä”. Sotilaallinen tilanne, huolto ja tulevaisuudennäkymät olivat niin surkeat, että sotilaiden oli helppo keskenään ja spontaanisti todeta taistelun jatkaminen mielettömäksi ja lähteä omin neuvoin, iloisen sekasorron vallassa, valumaan kotipuolta kohti.

Károlyin hallitus ei siis romahduttanut Unkarin puolustusvoimia tahallaan tai jonkinlaisen idealistisen kommunistisen pasifismin vallassa. Kotiin palaavat sotilaat oli pakko riisua aseista yleisen järjestyksen turvaamiseksi, ja tähän viittasi myös tuolloisen puolustusministerin Béla Linderin pahaan maineeseen noussut lausahdus ”En halua nähdä enempää sotilaita”. Nimittäin: syksyn mittaan rintamilta perin juurin traumatisoituneina saapuneet, väkivaltaan tottuneet sotilaat alkoivat kotipaikkakunnillaan mellakoida ja kostaa niille, joita pitivät syypäinä kaikkiin koettelemuksiin. Levottomuuksien ja väkivallantekojen uhriksi joutui paikallisia suurmaanomistajia, pappeja ja virkamiehiä tai esimerkiksi juutalaisia kauppiaita. Armeijan hajottamisen myötä Unkari jäi vaille puolustusvoimia, mutta Károlyin hallitus luotti vielä – turhan naiivisti – sodan voittajavaltojen hyvään tahtoon ja odotti asian kohta järjestyvän. Näinhän ei käynyt, vaan Unkarilla oli edessään suistuminen sosialistiseen diktatuuriin, toivoton taistelu maahan vyöryviä miehittäjäjoukkoja vastaan ja lopulta Trianon sekä voittajavaltioiden suostumuksella Tynkä-Unkarista rakennettu puolidiktatuuri.

Vanhaa Unkarin kuningaskuntaa ei siis romahduttanut ja hajottanut mikään pahantahtoinen salaliitto ja myyräntyö, niin kuin nykyään taas monet haluavat uskoa. Entinen Unkari ja sen armeija tuhoutuivat, kun ensimmäinen maailmansota oli jauhanut hajalle siihenastisten valtioiden rakenteet ja kansan luottamuksen niihin. Jonkinlaisia torjuntavoittoja saavutettiin vain siellä, missä pienyhteisöjen sisäinen solidaarisuus piti yllä yhteishenkeä: Transilvanian unkarilaisten paikallisissa kansankaarteissa, tehtaantyöläisten järjestötoiminnan perinteisiin nojaavissa Unkarin neuvostotasavallan armeijan joissakin osastoissa, Horthyn järjestelmän vanhojen sotakaverien veljespiireissä.

1800-luvulla rakennettu kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus, jossa reippain duurisävelin lippujen hulmutessa vainolaisen hurmehella peitettiin maa, kuoli ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen veriseen kuraan. Saman kohtalon koki toisen maailmansodan vielä järjettömämmässä teurastuksessa tuon sotasankarmyytin uudelleen pystyyn nostettu zombiversio. Ja mitä näemmekään nykyään: saman zombin entistäkin riekaleisempia jäännöksiä ollaan nostamassa jaloilleen, sille ollaan jälleen antamassa hulmuavaa sotalippua käteen ja selittämässä, että kaikki tähänastiset murhenäytelmät olivat vain joidenkin ulkopuolisten pahisten täysin kohtuuttoman ilkeän juonittelun syytä ja kohta vedetään taas.


Sata vuotta sitten oli kai jotakin

25 maaliskuun, 2019

Olisi taas kaikenlaista hauskaa ajankohtaista päiviteltävää. Unkarilaista mediakuplaani täyttivät monen päivän ajan pohdiskelut Orbánin Fidesz-puolueen EPP-jäsenyyden jäädyttämisestä – ja siitä tavasta, jolla se hallituksen medioissa omalle yleisölle esitettiin suurena voittona. Ehkä jälleen ylioptimistisen mutta hauskan analyysin tarjosi HVG:n lukijoille Árpád W. Tóta (suomennos täällä), saksantaitoisille suosittelen myös saksalaisen ZDF-kanavan Heute-Showpoliittista satiiria tämän aiheen tiimoilta.

Vakavammin voisi miettiä myös, mitä Unkarin Tiedeakatemialle tapahtuu. Viime viikolla Akatemian työntekijät osoittivat jälleen mieltään ”reformia” vastaan, jolla Akatemian tutkimusinstituutit tuhansine työntekijöineen irrotettaisiin säätiöpohjalle ja politiikan armoille. Valitettavasti ei ole nähtävissä, että tälläkään mielenosoituksella olisi mitään vaikutusta. Akatemian johto, jonka toisaalta olisi moraalinsa ja itsekunnioituksensakin tähden taisteltava viimeiseen saakka ja toisaalta yritettävä suojella niitä tuhansia ihmisiä, joiden toimeentulosta tässä on kysymys, on pahasti puun ja kuoren välissä.

Tai jos kepeämpää ajankohtaista kaipaa, niin voisi ihastella tätä kuvaa, jota ympäri unkarinkielistä nettiä nyt enimmäkseen kauhistellaan.

cili2.jpg

Merkilliseen paljettihörsylään sonnustautunut naishenkilö, toinen ”Inspiroivien naisten ilta” -nimisen tilaisuuden vetäjistä, sai hallituksen mediamonopoliin kuuluvissa naistenlehdissä osakseen tulvan vaivaannuttavia ylisanoja ei vain ”virheettömästä vartalostaan” ja ”valloittavasta hymystään” vaan myös ”erikoista kauneuttaan ja naisellisuuttaan korostavan” pukunsa valinnasta, joka lojaalin toimittajan mielestä osoittaa erehtymätöntä tyylitajua. Öh, tuota… Rouva ei olekaan kuka hyvänsä vaan Cecília Rogán, ”propagandaministeri” Antal Rogánin puoliso ja korruptionkäryisen puolue-eliitin ykkösedustaja naistenlehtijulkisuudessa. Unkarinkielisen somekuplani laitamilla rehottavissa reaktioissa kansan oikeutettu ärtymys tätä korruptiota kohtaan kanavoituu taas kerran perinteiseen naisvihaan, valitettavasti.

Mutta luksusrouvan kimalkuteiden sijasta haluaisin tänään miettiä sadan vuoden takaista historiaa. Maaliskuussa 1919 julistettiin Unkarissa neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jota Budapestissa tervehtivät tuhatpäiset joukot (kuva on otettu 23.3.1919, kaksi päivää virallisen julistuksen jälkeen).

1_016a.jpg

Syksyllä 1918, kun hajoavan Habsburg-monarkian kansat alkoivat perustaa omia kansallisia neuvostojaan, Unkarissa ns. asterivallankumous oli nostanut valtaan ”punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin edistysmielisen hallituksen. Tilanne oli hankala eikä talven mittaan mitenkään helpottunut. Vanhan Unkarin kuningaskunnan lukuisat vähemmistöt napisivat, ja osa niiden alueista olikin jo voittajavaltojen ja naapurimaiden hallussa, joille valmisteilla olevissa rauhanneuvotteluissa saatettaisiin leikata suuri osa Unkarista (niin kuin sitten kävikin). Elintarvikehuolto ei toiminut kunnolla, suurtilavetoisen maanomistustilanteen ongelmat olivat järjestämättä ja yhteiskunnallinen tyytymättömyys sodan uuvuttaman rahvaan parissa suurta. Hieman samaan tapaan kuin Venäjällä puolitoista vuotta aikaisemmin, kun kaatuneen monarkian tilalle tullut vallankumoushallitus ei saanut järjestystä aikaan, isännättömäksi jääneen vallan nappasi, ei niinkään vallankumouksella kuin eräänlaisella kaappausoperaatiolla, määrätietoinen bolševistinen etujoukko.

Uutta hallitusta eli ”Vallankumouksellista hallitusneuvostoa” johti periaatteessa sosiaalidemokraatti Sándor Garbai, mutta käytännössä hallitusta ja etenkin sen jälkimainetta ovat henkilöineet ulkoasiain kansankomissaari Béla Kun (alun perin Kohn, pikkuvirkamiehen poika, sittemmin lakitieteen opiskelija ja toimittaja, josta sotavankeus Venäjällä teki kommunistin) sekä muutamat muutkin Venäjältä vallankumousoppia hakeneet kommunistit. Hallitus ryhtyi oitis toteuttamaan sosialistista ohjelmaa: naiset saivat äänioikeuden, työläiset kahdeksantuntisen työpäivän, kartanonherrojen maita ryhdyttiin jakamaan ja suuryrityksiä kansallistamaan, koulut otettiin valtion valvontaan ja irrotettiin kirkon otteesta. Innostuksen ohella ilmassa oli alusta alkaen myös tyytymättömyyttä, siellä täällä uusia vallanpitäjiä vastaan kapinoitiin, ja kurin ja järjestyksen säilyttämiseksi perustettiin tietenkin uusi kansallinen Punakaarti (Vörös Őrség).

reszkess

”Sinä pimeässä piileksivä, huhuja levittävä vastavallankumouksellinen, vapise!” Tämä Sándor Kónyan piirtämä, ”Opetusasiain kansankomissariaatin” julkaisema juliste on Unkarin neuvostotasavallan kuuluisimpia kuvamuistoja, joka sekä alkuperäisessä muodossa että erilaisina meemimuunnelmina kiertää edelleenkin unkarinkielistä nettiä.

Neuvostotasavalta sai rakennetuksi yllättävän toimivan armeijan – Károlyin hallituksen purkamien vanhojen puolustusvoimien tilalle – ja saavutti aluksi sotilaallista menestystä. Unkarin uusi armeija eteni pohjoiseen ja valloitti takaisin eteläosan entisestä Ylä-Unkarista eli nykyisestä Slovakiasta. Ajan mittaan kuitenkin koko hallituksen tilanne kävi kestämättömäksi. Idästä lähestyivät romanialaisten joukot, omat sotilaat karkailivat ja niskuroivat, työläistenkin keskuudessa puhkesi lakkoja, ja heinäkuussa voittajavaltiot ilmoittivat purkavansa saarron ja sallivansa elintarvikekuljetukset vain, jos hallitus vaihtuu. Neuvosto-Venäjän aateveljet olivat liian kaukana ja liian kiinni omissa ongelmissaan, ja elokuun alussa neuvostotasavallan hallitus heitti pyyhkeen kehään ja pakeni erikoisjunalla Wieniin. Béla Kun jatkoi matkaa Moskovaan ja teki komean uran Kominternin agitaatio- ja propagandaosaston palveluksessa, kunnes stalinistisen terrorin ja puhdistusten huippuvuonna 1937 vallankumous söi tämänkin lapsensa. Unkarissa puolestaan voittajavaltioiden tuella palautetun kuningaskunnan valtionhoitajaksi – sillä Habsburgien paluu valtaistuimelle ei tullut kysymykseen – nousi amiraali Miklós Horthy, jonka oikeistokonservatiivis-autoritaarisessa komennossa elettiin toisen maailmansodan lopuille saakka.

Unkarin lyhytikäinen Tanácsköztársaság jätti jälkeensä muistoja paremman elämän haaveista,  yhteiskunnallisista kokeiluista ja myös taiteellisesta kunnianhimosta. Neuvostotasavallan taide-elämää ohjaavissa ns. direktorioissa vaikuttivat monet Unkarin taiteen merkkihenkilöt, Kodálysta ja Bartókista alkaen; kirjailijadirektoriota johti filosofi György Lukács, ja siihen kuuluivat esimerkiksi kirjallisuuden kaanoniin kiistämättä kuuluvat Mihály Babits ja Zsigmond Móricz. Aivan äskettäin törmäsin sattumalta Béla Lugosin, valkokankaan kuuluisimman kreivi Draculan elämäkertaan: Lugosi toimi Neuvostotasavallan aikaan näyttelijöiden ammattiyhdistyksessä ilmeisesti niin aktiivisesti, että Neuvostotasavallan kukistuttua joutui lähtemään Unkarista. Sattuneesta syystä Neuvostotasavallan kulttuurista ovat unkarilaisten kulttuuriseen muistiin jääneet parhaiten poliittiset propagandajulisteet, tuon ylempänä näkyvän ”Vapise!”-julisteen ohella ennen muuta Róbert Berényn kuuluisa värväysjuliste “Aseisiin! Aseisiin!”

fegyverbe.jpg

Mutta päällimmäisinä Neuvostotasavallan muisteluissa ovat kuitenkin koko ajan ”punainen terrori”, ”valkoinen terrori” ja vertaileva ruumiidenlaskenta. Neuvostotasavallan todellisia tai luuloteltuja vastustajia pitivät kurissa väkivaltaa ja murhatöitäkin kaihtamattomat ”erikoisosastot”, joista tunnetuin, ”Lenin-pojat”, yhdistetään kansankomissaari Tibor Szamuelyn nimeen. Neuvostotasavallan kukistuttua taas ”valkoiset” rangaistusretkikunnat eri puolilla maata kostivat todellisia tai kuviteltuja punaisia terroritekoja. Molemmin puolin arviot terrorin uhrien lukumäärästä vaihtelevat muutamasta sadasta jopa muutamaan tuhanteen; luotettavia tilastoja ei ole,  kummallakin puolella veritekoihin syyllistyivät omavaltaisesti toimivat puolivillit vapaaehtoisjoukot, ja joskus on vaikea ratkaista, miten terrori määritellään: missä kulkee raja virallisten oikeusistuimien laillisen toiminnan, kyseenalaisten pikaoikeudenkäyntien ja suoranaisten lynkkausten välillä.

Múltunk-aikakauskirjan artikkelissa vuodelta 2010 historioitsija Péter Konok muistuttaa, että punainen terrori oli paljolti ”itsepuolustusta”, järjestelmän reaktiota sitä uhkaavaan vastarintaan, valkoisen terrorin toimeenpanijat taas kävivät maata läpi systemaattisesti etsien mahdollisia ”punaisia” – ja kummassakin tapauksessa uhrien joukossa oli paljon köyhiä ja vähäväkisiä. Samaan tapaan kuin Suomessa vuonna 1918 myös Unkarissa vuonna 1919 valkoinen terrori oli voittajien kostoa hävinneille, ja sitä toteutettiin kaikessa rauhassa myös sotatoimien lakattua. Tietenkin voi aina jossitella, millaisiksi uhriluvut olisivat muodostuneet, jos punainen puoli olisi lopulta voittanut.

800px-La_dictature_du_prolétariat_les_ravages_du_bolchévisme_en_Hongrie-page-082.jpg

Unkarilaisen Wikipedian artikkelia Tibor Szamuelysta kuvittaa tämä taiteilijan näkemys  ”kuolemanjunasta”, jolla Szamuelyn Lenin-lippalakkiset, nahkatakkiset ja rähinäremmiset iskujoukot liikkuivat kylväen kauhua ympärilleen. Kuva on Armand Lebrunin teoksesta ”La dictature du prolétariat: les ravages du bolchévisme en Hongrie”.

Valkoiseen terroriin liittyy myös tyypillisen sentrooppalainen häijy juonne. Työväenliikkeen ja vasemmistopuolueiden johtoporras värväytyi paljolti nousevasta kaupunkikeskiluokasta, niistä rahvaan jälkeläisistä, jotka olivat saaneet jonkin verran oppia – ja historiallisista syistä tähän kerrokseen kuului paljon juutalaisia. Siispä Neuvostotasavallan johtajista joidenkin arvioiden mukaan juutalaistaustaisia oli yli puolet; tähän joukkoon kuuluivat esimerkiksi Béla Kun ja Tibor Szamuely. Vastustajien silmissä tämä sopi hyvin siihen yleiseen ajatukseen, että epäkansallinen ja kosmopoliittinen juutalaisuus on kansallisromanttisen unkarilaisen isänmaallisuuden vaarallisin vastavoima. Neuvostotasavalta leimattiin juutalaisten projektiksi (tästä kuuluisin esimerkki on Horthyn ajan kenties juhlituimman naiskirjailijan Cécile Tormayn Bujdosó könyv, avoimen antisemitistinen muistelmateos), ja valkoisen terrorin kostoiskuista saattoi kehittyä paikallisia pogromeja. Yhden Krisztián Nyáryn kertoman esimerkkitarinan tämmöisestä tapauksesta olen jo aiemmin kääntänyt tänne.

Suomalaisena tietenkin ensiksi vertailee Neuvostotasavallan aikaa meidän vuoden 1918 sisällissotaamme. Molemmat tapahtumasarjat olivat osa ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjä hajonneiden imperiumien raunioilla. Niissä kietoutuivat yhteen kansallisromanttiset itsenäisyysprojektit sekä Venäjän vallankumouksesta puhtia saanut työväenliikkeen internationalismi, turhautuminen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, sekä rikkaiden että köyhien pelko turvallisuutensa ja toimeentulonsa puolesta vanhan järjestyksen horjuessa, ynnä paikallistasolla joskus aivan henkilökohtaisetkin kaunat ja kalavelat. Molemmat kuuluivat siihen sisällissotien, kapinoiden, vallankaappausten ja levottomuuksien sarjaan, joka levittäytyi maailmansodan ja vanhojen imperiumien romahduksen jälkeen kautta Euroopan, ja silti molempia on kansallisessa diskurssissa tarkasteltu koko ajan jonkinlaisena kansallisena erikoisuutena, osana nimenomaan meidän maamme historiaa.

Sikäli kuin on tarkasteltu. Nythän noista ajoista on kulunut niin kauan, että silloiset aktiiviset toimijat eivät enää ole keskuudessamme, ja etäisyys periaatteessa riittäisi kiihkottomaan ja asialliseen menneisyyden selvittelyyn. Minusta Suomessa vuoden 1918 satavuotismuistoa käsiteltiinkin kaiken kaikkiaan varsin mallikkaasti ja monitahoisesti, oli paljon mielenkiintoisia teatteri- ja taideproduktioita, joissa tuotiin esille molempien puolten kokemuksia, tutkimuksia ilmestyi ja niistä väiteltiin enimmäkseen asiallisesti. Unkarista ei silmääni ole oikeastaan osunut vielä mitään vastaavaa.

Tanácsköztársaságin satavuotismuistolle on omistettu jokunen historian- ja politiikantutkijoiden seminaari, keskustelutilaisuus tai julkaisu, mutta mistään kansallisesta teemavuodesta ei puhettakaan. Kansallista muistopolitiikkaa dominoivat Trianon (1920) sekä lähestyvä järjestelmänvaihdoksen 30-vuotisjuhla, jonka järjestelyjen johtajaksi on tietenkin nimitetty Mária Schmidt. Punaisen terrorin uhrien kohtaloita on jonkin verran tuotu esille: kommunistisen diktatuurin muistojen työstämistä varten vuonna 2013 perustettu ‘Kansallisen muistin komitea’, Nemzeti Emlékezet Bizottsága julkaisee niitä FB-seinällään  (komitealla on myös verkkosivu, mutta se ei näytä nyt toimivan), ja kuten taannoin kerroin, Budapestin ‘Terrorin talon’ ensimmäisen maailmansodan seurauksia esittelevässä näyttelyssä myös “Tibor ‘Lukitar’ Szamuely” on saanut oman teemahuoneensa. Valkoista terroria vallanpitäjät ja valtavirta eivät näytä noteeraavan mitenkään.

Kyse ei ole vain siitä, että nykyinen valta on selvästi puolensa valinnut: valkoinen hyvä, punainen paha. Vielä pelottavampaa ja oudompaa on se, miten vähän virallinen Unkari katselee vuoden 1919 tapahtumia ”jaetun kansakunnan” näkökulmasta, miten vähän tragedian ytimeksi nostetaan sitä, että valtakunnan sisällä veli oli veljeä vastassa ja samaan kansaan kuuluvat ampuivat ja hirttivät toisiaan. Vai onko minulta jäänyt jotain olennaista huomaamatta? Olisi helpottavaa, jos niin olisi.


Tyylistään te heidät tunnette

24 marraskuun, 2018

A stílus maga az ember ‘tyyli on ihminen itse’ on lausahdus, joka tähän asti on osunut silmääni vain unkarinkielisistä teksteistä. Sen alkuperä on kylläkin Ranskassa: näin (Le style est l’homme même) lausui paremmin luonnontieteilijänä tunnettu Georges-Louis Leclerc, Buffonin kreivi (1707–1788). Tätä lausahdusta mietin taas muutamien viimeaikaisten Unkarin-uutisten valossa.

Olen ennenkin tässä blogissa ihmetellyt kitschiä ja myös sen poliittisia käyttötapoja. Populistisella ”taiteella”, joka muotoillaan vetoamaan sekä tunteisiin että mahdollisimman naiiveihin ja suoraviivaisiin käsityksiin siitä, mikä on kaunista ja hyvää, on maailman sivu pönkitetty diktatuureja, Natsi-Saksasta Pohjois-Koreaan. Poliittinen kitsch palvelee propagandaa puhuttelemalla niitä syviä rivejä, joiden estetiikassa kuva kasteisesta ruususta tulee vain kauniimmaksi, kun siihen lisätään kultahileitä, ja sankaripatsaasta tekee sankaripatsaan se, että sankarilla on miekka kädessä ja alla takajaloilleen nouseva ratsu, kaikki tämä mieluiten kullattuna. Mutta samalla poliittinen kitsch antaa merkin niille nenäänsä nyrpisteleville hienostelijoille, jotka tykkäisivät enemmän jostain nonfiguratiivisemmasta tai ”vaikeammasta”: älkää yrittäkökään, täällä määräämme me, ja kaunista on se, mistä me ja meidän kaverit tykätään. Jokin tällainen tulee väistämättä mieleen, kun lukee 444.hu-sivuston juttua ”visuaalisen terrorin” ilmentymästä, joka äskettäin pystytettiin Budapestin menevimmän keskustan ns. Biletyskortteliin (Bulinegyed), Madách térille, keskelle yhtä kaupungin arkkitehtonisesti hienoimmista klassis-moderneista rakennuskomplekseista:

sisi.jpeg

Kuvanveistäjä Mária R. Törleyn luomus esittää Sisiä (nimi on aiemmin tullut monista viihdekulttuurituotteista tunnetuksi muodossa Sissi) eli Itävallan keisarinnaa ja Unkarin kuningatarta Elisabetia. Sisillä oli aikoinaan erityinen Unkari-suhde: hän viihtyi Unkarissa, piti unkarilaisista ja opiskeli unkarin kieltäkin. Nykyäänkin Unkarissa on runsaasti niitä, joita keisarinna Elisabetin romanttisen hahmon ympärille kehrätty viihdekultti ihastuttaa. Kaupunginosa, johon patsas nyt tömäytettiin, on jo vuonna 1882 saanut Elisabetin kunniaksi nimekseen Erzsébetváros. Siitä huolimatta uutisesta ei selvinnyt, miksi tämä esine, joka ”paremmin sopisi 20 sentin korkuisena pitsiliinalle telkkarin päälle”, on pitänyt pystyttää juuri nyt ja juuri tuohon paikkaan, ja onko sen tarkoitus ilmaista muuta kuin päättäjien röyhkeyttä.

***

Toinen taideuutinen liittyy elokuvan maailmaan. Tässä blogissa on ennenkin ollut puhetta Andy (Andrew G.) Vajnasta, unkarilaissyntyisestä Hollywood-tuottajasta (Ramboa ja Terminaattoria sun muuta), jonka Orbánin hallinto nosti jonkinlaiseksi elokuvakomissaariksi. Siinä sivussa Vajna on pöyhistynyt kunnon oligarkiksi myös valtion tukeman kasinomonopolinsa avulla. Mutta – kuten kirjoittaa hvg.hu-sivustolla Árpád W. Tóta – ”vallankumous syö lopulta myös kultahamsterinsa”. Viime aikoina julkisuudessa on näkynyt yhä enemmän merkkejä Vajnan joutumisesta epäsuosioon. Tóta käyttää jutussaan kielikuvaa, joka on Unkarissa hyvin tavallinen mutta jonka suomalaisistakin ehkä muistavat ne, jotka ovat lukeneet Mika Waltarin historiallisen tiiliskiven Mikael Hakim. Siinä kerrotaan, miten Turkin sulttaanin epäsuosioon joutuneille ylimyksille lähetettiin silkkiköysi merkiksi siitä, että näiden tulisi ymmärtää yskä ja pikimmiten hirttäytyä vähin äänin, ettei heitä tarvitse julkisesti teloittaa. Nyt on ilmeisesti silkkiköysi lähetetty myös Andy Vajnalle.

Syynä siihen, että Vajnaa entistä tiukemmin arvostellaan hallituksen valvomilla media- ja somekanavilla, Pesti srácok -sivustosta vanhan kunnon törkytuutti Zsolt Bayerin blogiin, on periaatteessa uusi historiallinen elokuva, jota Vajnan hallitsema Unkarin elokuvasäätiö rahoittaa. Az utolsó bástya (‘Viimeinen linnake’) -nimisen elokuvan aiheena on Nándorfehérvárin (kuten sitä unkarilaiset kutsuivat) eli Belgradin taistelu vuonna 1456. Tuolloin unkarilaiset János Hunyadin (sittemmin tarunomaisen Matias-kuninkaan isän) johdolla voittivat sulttaani Mehmed II:n joukot ja äskettäistä Konstantinopolin kukistumista vielä kauhisteleva kristitty Eurooppa sai hetken huokaista helpotuksesta. Ollaan siis Unkarin kuningaskunnan historian loistokkaimmissa vaiheissa, mutta silti elokuva ei arvostelijoilleen ole riittävän kristillis-kansallismielinen. Turkkilaiset kuvataan inhimillisinä olentoina, joissa on sympaattisiakin piirteitä, unkarilaisten puolella taistelee muitakin kansallisuuksia, eikä tarina ilmeisesti muutenkaan sovi tuttuihin muotteihin.

Tótan mukaan Vajnan ongelmana oikeasti on kuitenkin se, että hän ei ole tuottanut pelkkää kitschiä. Hänen aikanaan Unkarin elokuvasäätiö on onnistunut edelleen saattamaan maailmaan hyviä elokuvia, Oscar-tasoa myöten. Vajnan väitetään myös kivahtaneen, että ”Albert Wassiin hän ei anna rahaa”, ja sehän on nykyään pyhäinhäväistys. Albert Wass, transilvanianunkarilainen isänmaallinen kirjailija, upseeri ja herrasmies, joka sai sodanjälkeisessä Romaniassa poissaolevana kuolemantuomion sotarikoksista mutta eli pitkän elämänsä loppuun mukavasti Amerikassa, on Orbánin Unkarissa jonkinlainen puolipyhimys. Kuvanveistäjät ovat jo tarttuneet tilaisuuteen, ja Wassin patsaita on noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella, kirjoittaa Tóta…

… sillä harva kunnanhallitus uskaltaa sanoa ei.

Vajna on itse asiassa pelannut kaksilla korteilla. Virnistellyt ryhmäkuvissa oligarkkien joukossa, mutta lääninherralta saamillaan tiluksilla hallinnut luovasti. Hän halusi menestystä ja tiesi, että siihen tarvitaan laatua. Ainakin sellaiseen menestykseen, mitä hän tunsi ja mitä hän oli myös saavuttanut.

Tästä tietenkin syntyi loukattuja tunteita ja vihollisuuksia, kun piti lähettää matkoihinsa joukko kitsch-tehtailijoita, jotka sitten vänisivät, että heidät oli potkittu tiehensä muovisine neitsytmarioineen vain siksi, että käynnissä on kristittyjen vaino. Nyt nämä mielensäpahoittaneet tulevat, toinen toisensa perästä, palkkajyrsijöiden armeija kokoontuu ja alkaa purra. Ne eivät vain ylpeänä kaiuta lojaaliuttaan vaan julistavat samalla olevansa tyhmiä kuin saappaat, heillä ei varmasti tule olemaan ainuttakaan itsenäistä ajatusta.

***

Ja lopuksi vielä otteita uskomattomasta kuvakavalkadista, joka sisältyy 444.hu-sivuston tuoreehkoon juttuun ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlan kunniaksi vaiheittain avatusta, hm, näyttelystä Budapestin Várkert Bazárissa. Näyttelyn emäntänä on tietenkin Orbánin historiapoliittisten projektien keulahahmo Mária Schmidt, ja 444.hu:n jutun kirjoittaja László Szily vetäisee otsikkoonsa jälleen kielikuvan suoraan Péter Bacsón ikimuistoisesta mustasta komediasta A tanú (‘Avaintodistaja’). Tämä stalinistista diktatuuria kuvaava irvailu valmistui jo 1960-luvun lopulla mutta sai odottaa levitykseen pääsemistään hyllyllä kymmenen vuotta, ja monet sen fraaseista ja lausahduksista ovat Unkarin poliittisessa julkisuudessa jatkuvasti käytössä.

“Unkarilaisesta appelsiinista” (“vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma”) on ollut täällä jo juttua, nyt Szily viittaa Avaintodistaja-elokuvan kohtaukseen, jossa päähenkilö on joutunut johtamaan huvipuistoa ja korvaamaan perinteisen kummitusjunan ideologisesti sopivammalla rakennelmalla, “sosialistisen hengen rautatiellä” (sanaleikki ei valitettavasti käänny, szellem tarkoittaa sekä ‘kummitusta’ että ‘henkeä’). Tämmöinen ideologisesti asianmukaisen hengen psykedeelinen elämysmatka on nyt Mária Schmidtin johdolla rakennettu tarjoamaan elämyksiä kaikille aisteille. Ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoja esittelevän salin lattialla huuruaa ja haisee aito kura, jossa sotilaat joutuivat rämpimään. Unkarin syksyn 1918 veretöntä ns. asterivallankumousta (sotilaat kiinnittivät lakkiinsa kokardin paikalle asterin ja valtasivat keskeiset kohteet, Unkari irtosi Habsburg-monarkiasta ja muuttui porvarillis-edistysmielisen hallituksen johtamaksi tasavallaksi) kuvataan lattiaan upotetuilla astereilla, joita näyttelyssä kävijöiden siis todellakin kuuluu tallata.

Näyttelyn kussakin salissa on yksi näkyvä, visuaalinen teema, esimerkiksi espanjantaudin tuhoista kertova sali on ripustettu täyteen katosta riippuvia sairaalasänkyjä ja lattialla on rivi hautoja. Tätä syvennetään pienemmällä esineistöllä sekä lisätietoa tarjoavilla infonäytöillä.

spanyolnatha.jpeg

Historian henkilöt ovat läsnä suurina vahakabinettimaisina nukkeina. Kaunis ja onneton keisarinna Sisi on jostain syystä paikalla (surupuvussa ja yliluonnollisen suuri irlanninsusikoira seuranaan), vaikka kuolikin jo paljon ennen ensimmäisen maailmansodan alkua (ehkä siksi, että Mária Schmidt ihailee suuresti Habsburg-monarkian viimeisiä hallitsijoita). Sarajevossa murhattu kruununperillinen Franz Ferdinand seisoo, intohimoinen metsästäjä kun oli, keskellä psykedeelistä hirvensarvimetsää, amiraali Horthy ratsastaa valkoisella hevosella, Venäjän Nikolai II taas kutistuu kääpiöksi valtavan Rasputinin rinnalla.

nikolai2.jpeg

Näyttelyssä kuvatut historian toimijat jakaantuvat selvästi hyviksiin ja pahiksiin. Frans Joosef ja hänen Sisinsä, amiraali Horthysta puhumattakaan, ovat hyviä. Pahoja taas ovat Mária Schmidtin mielestä ympärysvallat, erityisesti Ranska, Englanti ja Yhdysvallat. Rauhansopimuksen sanelleita voittajia Schmidt – henkilökohtaisesti esitellessään näyttelyä lehdistölle – nimitti sotarikollisiksi, ja englantilaisten kohdalla hänen piti erityisesti todeta, että hänestä seinällä komeileva David Lloyd George -sitaatti on erittäin osuva: “Englantilainen ei koskaan kunnioita ketään, vain sitä, joka voittaa hänet.” Ja tältä näyttää Yhdysvaltain osuutta esittelevä sali, mottonaan sitaatti “Yhdysvaltain kutsumuksena on tehdä maailmasta parempi”:

usaküldetése.jpeg

Kaikkein psykedeelisin on kuitenkin käytävä, joka johdattaa kevään ja kesän 1919 tapahtumiin eli Unkarin lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) aikaan. Käytävän seinät on tehty ikään kuin raa’asta lihasta ja somistettu pienillä sirpeillä, vasaroilla ja punatähdillä. Käytävän päässä väijyy, näin Szily, “Tibor Lukitar Szamuely”. (Oletan siis, että Banyapók on Shelob, en ole vieläkään saanut luetuksi Sormusten herran unkarinnosta, vaikka yhä enemmän tuntuu, että se kuuluisi yleissivistykseen.)

husfolyoso.jpeg

Tibor Szamuely, Neuvostotasavallan puolustus- ja opetusasiain kansankomissaari, siis kuvataan yksiselitteisesti joukkomurhaajana, ja Neuvostotasavallan ajasta ainoaksi olennaiseksi asiaksi nostetaan punainen terrori. Ei sitä tietenkään tule unohtaa: Neuvostotasavallan johto ei kaihtanut väkivaltaa eikä väkivallalla pelottelua, ja enemmän tai vähemmän Szamuelyn johdossa olevat erikoisosastot, joista usein erityisesti mainitaan “Lenin-pojiksi” itseään nimittänyt joukko, murhasivat useita satoja viattomia ihmisiä.

Mutta huomionarvoista on, että visuaalisen raa’alla lihalla mässäilyn huumassa täysin, siis ilmeisesti täysin huomiotta tässä näyttelyssä jää Neuvostotasavallan kukistumista seurannut valkoinen terrori, jonka uhrien määrä liikkui suunnilleen samoissa lukemissa. (Kilpailevaa ruumiidenlaskentaa ja keskinäistä syyttelyä mutkistaa se, että molemmin puolin murhia tekivät puolivillit ”erikoisosastot” ilman virallisia tarkkoja toimintaohjeita.) Valkoisessa terrorissa olennaista oli sen antisemitistinen luonne. Koska Neuvostotasavallan aktivisteista ja johtohahmoista suuri osa oli ollut juutalaisia (järjestäytyneen työväenliikkeen johtohan oli rekrytoitunut kaupunkien keskiluokasta, joka sattuneesta syystä Sentroopassa oli paljolti juutalaista), sen kukistaminen ja kostotoimet saivat usein avoimen juutalaisvastaisen sävyn, ja valkoisen terrorin iskuissa oli joskus selviä pogromin piirteitä. Mutta valkoisesta terrorista ylipäätään ei tässä näyttelyssä ilmeisesti hiiskahdeta sanallakaan. (Sivumennen sanoen: Mária Schmidtin keskeisiä tutkimuskohteita hänen historioitsijan urallaan on ollut Unkarin juutalaisten historia 1900-luvulla.)

Typerän, esteettisesti sivistyneempää katsojakuntaa vyön alle lyövän julkisen kitschin rinnalla Unkarin hallitus siis tarjoaa myös estetiikaltaan hieman kokeilevampaa propagandapakettia. Szilyn mukaan tämä näyttely on Fidesz-hallituksen tähänastisista propagandatuotteista laadukkain ja vaikuttavin. Mutta tunteisiin vetoavaa, järjen sammuttavaa propagandaa se silti on. Ja panee ankarasti miettimään, mitä on liikkunut niiden päässä, jotka tämän näyttelyn mahtavine visuaalisine efekteineen oikein suunnittelivat.


Huhhei, me nuoret meripoijat!

9 kesäkuun, 2018

Aivan kohta tulee kuluneeksi sata vuotta eräästä loppuaan kohti kallistuvan ensimmäisen maailmansodan mielenkiintoisesta välinäytöksestä. Kesäkuun 10. päivän vastaisena yönä 1918 kontra-amiraali Miklós Horthy oli käynnistänyt hyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli murtaa ympärysvaltojen sulku Otranton salmesta, Italian saappaankoron ja Albanian rannikon välistä, että Itävalta-Unkarin sotalaivasto pääsisi ulos saarroksista Adrianmereltä. Myös SMS Szent István, Unkarin historian suurin ja modernein sotalaiva, oli lähtenyt Pulan satamasta etelää kohti. Aamun sarastaessa se kuitenkin joutui italialaisten torpedoveneiden tulitukseen ja sai pahoja vaurioita. Sisaralus Tegetthoff yritti vetää sitä rantaan, mutta lopulta Szent István upposi; yli tuhannesta miehistön jäsenestä suurin osa selviytyi, mutta 85 matruusia ja 4 upseeria sai surmansa. Tästä tapahtumasta on säilynyt jopa harvinainen aikalaisfilmi:

Niinpä. Harvoin sitä nykyään tulee ajatelleeksi, että Itävallalla ja Unkarilla oli aikoinaan uljas sotalaivasto, jonka historian muistona amiraali Tegetthoffin, 1800-luvun meritaistelujen sankarin, patsas yhä seisoo mahtavan pylvään nokassa Wienin Pratersternin rautatieaseman luona. Ennen kuin moderneja Kroatian, Slovenian ja Italian valtioita oli olemassakaan, Wienin Habsburgien valtakuntaan oli eri aikoina ja eri tavoin liitetty koko Adrianmeren pohjoispään ympäristö italian- ja eteläslaavinkielisine kansanryhmineen ja vanhoine merenkulkuperinteineen (ajatellaan vaikkapa Venetsiaa, joka suuren osan 1800-luvusta kuului Habsburgien valtakuntaan). Osa tästä rannikkoalueesta, lähinnä nykyinen Kroatia, kuului vuonna 1868 solmitun erikoissopimuksen nojalla kaksoismonarkian Unkari-puoliskoon. Siihen kuului myös Fiumen, nykyään kroatiaksi Rijekan kaupunki, missä toimineesta meriupseerikoulusta valmistui vuonna 1886 nuori merikadetti, unkarilaisen pikkuaatelissuvun toivorikas poika Miklós Horthy, ja missä Szent István vuonna 1914 laskettiin vesille.

Ensimmäinen maailmansotahan ei tullut salamana kirkkaalta taivaalta vaan hartaasti ja innolla odotettuna ja valmisteltuna. Jo vuonna 1908 Itävalta-Unkarissa oli pantu merkille brittien uudet dreadnought-tyyppiset sota-alukset ja päätetty ryhtyä omankin sotalaivaston modernisointiin. Unkarin kuningaskunta, joka muodollisesti yhdessä Itävalta-puoliskon kanssa hallinnoi Österreichisch-Ungarische Kriegsmarinea, päätti valtiopäivillään osallistua tähän hankkeeseen sillä ehdolla, että laivatilauksen saisi unkarilainen Ganz-Danubius-tehdas. Szent Istvánin rakentaminen aloitettiin 1912, ja se saatiin lasketuksi vesille jo muutamia kuukausia ennen sodan alkua, tammikuussa 1914, kertoo unkarilainen Érdekes Világ -historiablogi. Laivan kastoi arkkiherttuatar Maria Teresia Henrietta, molempien vanhempiensa puolelta Habsburg-sukua ja keisari Frans Joosefin veljen tyttärentytär. Kruununperillinen Franz Ferdinand sitä vastoin ei tullut koko tilaisuuteen, koska oli pahoittanut mielensä siitä, että laiva ristittiin Unkarin valtion perustajakuninkaan Tapani Pyhän eikä kuuluisan itävaltalaisen (itse asiassa baltiansaksalaistaustaisen) 1700-luvun sotapäällikön, marsalkka Laudonin mukaan.

Szent István kuten useimmat muutkin Itävalta-Unkarin sotalaivaston alukset sai viettää maailmansodan vuodet Adrianmerellä operoiden. Merkittävin meritaistelu käytiin Otrantonsalmessa 1917 (siihen tosin Szent István ei osallistunut), mutta vaikka Itävalta-Unkarin laivasto siinä tuotti vastustajilleen merkittävät tappiot, salmen sulkua se ei pystynyt murtamaan. Sodan päätyttyä Itävalta-Unkarin jäljelle jääneet sotalaivat jaettiin voittajavaltioiden kesken. Szent István puolestaan makaa yhä Premudan saaren kaakkoispuolella, 66 metrin syvyydessä Adrianmeren pohjaliejussa. Hylylle on 1970-luvulta lähtien tehty muutamia tutkimussukelluksia, ja vuonna 2008, Szent Istvánin uppoamisen 90-vuotispäivänä, sukeltajat jättivät sen kannelle ristin ja muistolaatan, jossa lukee unkariksi, saksaksi ja kroaatiksi: Enemmän kuin elämä on velvollisuus. Sankarivainajien muistolle.

Ja miten kävikään Szent Istvánin ja sen sisaralusten hyökkäystä komentaneelle keisarillis-kuninkaallisten merivoimien (tuolloin suhteellisen tuoreelle) ylipäällikölle, amiraali Horthylle? Kuten tiedämme, luovutettuaan keisari Kaarlen käskystä laivaston vasta perustetun Jugoslavian kuningaskunnan hallintaan Horthy jäi maihin. Vuonna 1919 hän lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan kukistuttua ratsasti voittaja-armeijan kärjessä valkoisella hevosella Budapestiin, missä hänet vuonna 1920 valittiin kuningaskunnan valtionhoitajaksi. Alkoi myöhäisfeodalistisen stagnaation aikakausi, jonka “kristillis-kansallis-konservatiivista” aatteellista linjaa Unkarin nykyinen hallitus yhä selvemmin kaiuttelee.

Näitä kaikuja kuultiin juur’ikään Unkarin puolustusministeriön järjestämässä konferenssissa, jonka otsikkona oli “Unkarin merisotilaat ensimmäisessä maailmansodassa”. Puolustusministeriön verkkosivuilla julkaistussa tiedotteessa siteerataan valtiosihteeri Szilárd Némethiä – niin juuri, Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja, entinen kunnallistekniikkakustannusten alentamisprojektista vastaava komissaari ja silavalevitereseptejään jakeleva kotikokki, on nyt puolustusministeriön valtiosihteeri. Näin:

Szilárd Németh totesi, että kansakunnan identiteetti vaikuttaa sen tulevaisuuteen, sen kykyyn säilyttää kulttuurinsa ja arvonsa. Sotalaivaston perinteet ovat rakentuneet kansalliseen identiteettiimme ja “rikastaneet sitä perintöä, jota 21. vuosisadallakin tulemme tarvitsemaan”, lausui valtiosihteeri. (…) Mainitessaan sotalaivaston Unkarin menneisyyden ylpeydenaiheena valtiosihteeri totesi: tämän aselajin kunniasta kommunistit vaikenivat siksi, että sitä johti myöhempi valtionhoitaja Miklós Horthy. (…) Taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista mainitessaan Szilárd Németh julisti: “se valaa meihin uskoa siihen, että tämän sotateollisuuden alan pystymme vielä elvyttämään.”

Tähän on tietenkin pakko siteerata suosikkipakinoitsijani, historiantutkijan ja vapaan systeemikriitikon Péter Konokin Facebook-kommenttia:

En tiedä, mistä tuo tomppeli puhuu. Jos nyt oikein halutaan väittää, niin olihan toki olemassa Unkarin sotalaivasto, joskin unkarilaisen suuhun hankalasti sopivalta nimeltään kaiserliche und königliche Kriegsmarine, mutta ei nyt juututa pikkuseikkoihin. Suurin unkarilainen merisodankävijä lienee ollut Likainen Fred, joka onnistuneesti varasti kokonaisen risteilijän [Piszkos Fred on Unkarin 1900-luvun suosituimman humoristisen seikkailuviihdekirjailijan Jenő Rejtőn tunnetuimpia henkilöhahmoja, suom. huom.], mutta tämähän ei tietenkään ole mitään verrattuna Szilárd Némethin isäntiin, jotka ovat varastaneet kokonaisen maan, vaikka eivät ole läheskään niin hauskoja tyyppejä kuin kapteeni Fred. (Szilárd Németh sopisi kyllä ulkoiselta olemukseltaan mihin hyvänsä Rejtőn romaaniin, mutta näin typeriä, negatiivisia hahmoja Rejtő ei koskaan keksinyt.)
No olennaistahan tässä tietenkin on Ratsastava Amiraalimme, vaikka hänenkin huippusuorituksiinsa maailmansodassa kuuluu, että hän taistelulaiva Novaran komentajana upotti kaksi brittiläistä kalastusalusta. Sellaista Likainen Fred ei olisi tehnyt, siihen hän oli liian hieno herrasmies, ei mikään Horthy.

Ja mitä ihmettä oikein tarkoittaa Némethin kommentti taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista ja tämän sotateollisuuden alan elvyttämisestä? Näin Konok:

Tasan sata vuotta sitten upposi SMS (Seiner Majestät Schiff, noin aitounkarilaisittain) Szent István. Uppoaminen ei niinkään johtunut laivan saamasta kahdesta torpedo-osumasta vaan enemmänkin pahoista suunnitteluvirheistä. Laivan (koko Tegetthoff-luokan) syväys oli vähäinen, painopiste liian korkealla, ja sen kaksitoista 305 mm:n tykkiä lisäsivät epävakautta.
Se oli surkea, tasapainoton, humalaisen lailla horjuva alus, jonka kannella tusina tykkiä toi holtitonta tuhoa. Ei ihme, jos Szilárd Németh jotenkin tunnistaa siinä itsensä.

Puolustusministeriön konferenssista raportoi myös 444.hu-sivusto, jonka lyhyessä jutussaan julkaisema animoitu kuva tiivistää koko merisotahistoriahehkuttelun järjettömyyden. En tiedä, mitä Szilárd Németh on tässä kuvassa oikeasti tekevinään, mutta loppuillan tulee päässäni soimaan vanhan koulun laulukirjan Kapteeni katsoi horisonttihin, oli myrsky alkava, oli myrsky alkava…

 

haditengereszet.gif

 

 


Vuosipäivänä

28 kesäkuun, 2014

Näinä päivinä on Länsi-Euroopassa muisteltu D-Daytä eli Normandian maihinnousua, Suomessa Kannaksen torjuntataisteluja ja Tali-Ihantalan sankareita. Unkarissa jatkuu kärhämä saksalaismiehityksen ja Unkarin holokaustin muistovuoden ympärillä, yhtenä konkreettisena kipupisteenä saksalaismiehityksen muistomerkki. Vuosi 1944 on niin vahvasti esillä, että toisen maailmansodan johdanto ja esinäytös tuntuu sen rinnalla hennolta ja kaukaiselta. Tänään kuitenkin on sentrooppalaisittain aivan olennainen vuoden 1914 muistopäivä. Tasan sata vuotta sitten serbiterroristi Gavrilo Princip ampui Sarajevossa Itävallan kruununperillisen Franz Ferdinandin ja tämän puolison, ja niin kuin kaikkien koulua käyneiden eurooppalaisten pitäisi tietää, näistä laukauksista tietyt piirit saivat aiheen käynnistää jo pitkään kaavaillun sodan – joka sitten ylittikin kaikki odotukset.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kuuluu nykyään ns. tylsiin historian tosiseikkoihin. On tietenkin hauskaa jossitella ja miettiä, olisiko koko sota jäänyt syttymättä, jos Sarajevon laukauksia ei olisi ammuttu. Ehkäpä, jos Franz Ferdinand tai hänen vierailuaan järjestelevät virkamiehet olisivat tajunneet, että 28.6.1914 oli (gregoriaanisen kalenterin mukaan) vuoden 1389 ns. ensimmäisen Rastaskentän (Kosovo Polje) taistelun muistopäivä eli serbien kansallinen surupäivä, jolloin serbinationalisteilta saattoi odottaa jotain räväkkää tempausta… ehkä kruununperillisen ajelu Sarajevon kaduilla olisi jätetty väliin tai turvatoimet hoidettu paremmin. Nythän korkean vieraan matkan aikataulu ja reitti oli julkistettu lehdissä jo päiväkausia etukäteen, ja nuori ylioppilas Gavrilo Princip intomielisine tovereineen oli ehtinyt jo viikkojen ajan suunnitella, miten Habsburg-sortajille näytettäisiin taivaan merkit.

Attentaatin toimeenpanossakin olisi moni asia voinut mennä pieleen, kuten itse asiassa menikin. Péter Konok kuvailee Unkarin Poliittisen historian tutkimusinstituutin sivuilla tänään julkaistussa artikkelissaan yksityiskohtaisesti sitä sekavaa sähellystä, joka lopulta päättyi kruununperillisen murhaan. Principin lisäksi kuusi muuta terroristia odotteli Franz Ferdinandin ajoreitin varrella pommit ja pistoolit valmiina. Kaksi ensimmäistä epäröi ja jätti pomminsa heittämättä: Muhamed Mehmedbačić ei varmuudella tunnistanut arkkiherttuaa, Vaso Čubrilović taas ei raaskinut ryhtyä toimeen, koska pommi olisi surmannut myös arkkiherttuan puolison, ruhtinatar Sophien. Kolmas, Nedjelko Čabrinović reippaana poikana kysyi lähellä seisovalta poliisilta, missä saattueen autoista kruununperillinen itse ajaa, ja tiedon saatuaan heitti kranaatin, joka kuitenkin kimposi auton kangaskatoksesta ja onnistui vain haavoittamaan yhtä saattueen upseereista.

Čabrinović joutui kiinni, yritti surmata itsensä syanidilla, mutta epäonnistui tässäkin. Samaan aikaan sähellys jatkui: Franz Ferdinand kuunteli viralliset tervehdyspuheet, kävi sairaalassa tervehtimässä haavoittunutta upseeria ja jatkoi sitten ajeluaan. Tässä vaiheessa viranomaiset olivat hoksanneet, että saattueen reittiä voisi olla järkevää hieman muuttaa, mutta kuljettajat eksyivät uudelta reitiltä, syntyi pienimuotoinen liikenneruuhka ja Franz Ferdinandin auto juuttui juuri sille pienelle kadulle, jolla Gavrilo Princip sattui seisomaan. Pieni hoikka Princip – pari vuotta varhemmin, kun hän oli yrittänyt päästä taistelemaan turkkilaisia vastaan serbialaisten komitadji-sissien joukossa, hänet oli suureksi surukseen todettu alamittaiseksi ja komennettu kotiin kasvamaan – pujotteli tungoksen läpi auton luokse ja ampui kruununperillisen puolisoineen aivan lähietäisyydeltä. (Ruhtinatar Sophien murha ei kylläkään ollut kuulunut hänen alkuperäiseen suunnitelmaansa, ja sitä hän myöhemmin julkisesti katui.) Molemmat kuolivat haavoihinsa tunnin kuluessa; Franz Ferdinand lausui viimeisiksi sanoikseen: Es ist nichts! (‘Ei tämä mitään ole!)

Gavrilo Princip joutui välittömästi kiinni – tässä muuten melkoista kansalaisaktivismia osoitti Sarajevossa parturinliikettä pyörittänyt unkarilainen Károly Marossy, joka pysäytti terroristin paon ja myös esti väkijoukkoa välittömästi lynkkaamasta tätä. (Marossylle luvattiin sodan jälkeen virka hovista, mutta valitettavasti Habsburg-hallitsijahuoneen kävi sodan jälkeen niin kuin kävi. Princip-oikeudenkäynnin jälkeen hän katosi julkisuudesta, ja 1930-luvulla unkarilainen lehdistö löysi hänet Oravican pikkukaupungista – nykyinen Oraviţa Romanian lounaisosassa lähellä Serbian rajaa – missä hän jälleen piti pientä, konkurssin partaalla rimpuilevaa parturinliikettä.) Čabrinovićin lailla myös Princip yritti itsemurhaa syanidilla, mutta oksensi myrkyn; on arveltu, että nuoria terroristeja oli jymäytetty myymällä heille kelvotonta tai vanhentunutta myrkkyä.

Koska Princip oli 19-vuotiaana tuonaikaisten pykälien mukaan alaikäinen, häntä ei tuomittu kuolemaan, ”vain” kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Tuon ajan hentoisten ja haaveellisten nuorukaisten tapaan hän sai tuberkuloosin; varmaan asiaan vaikuttivat myös ne erittäin ankarat olot, joissa häntä pidettiin vangittuna. Princip kuoli jo vuonna 1918 Theresienstadtissa (Terezín) nykyisen Tšekinmaan pohjoisosassa, linnoitus- ja vankilakaupungissa, joka toisen maailmansodan aikana tuli tunnetuksi sinne perustetusta ghetosta ja keskitysleiristä. Hänen riutunut ruumiinsa kätkettiin kaikessa hiljaisuudessa merkitsemättömään hautaan, mutta hautausta todistanut tšekkisotilas painoi paikan mieleensä, ja sodan jälkeen Principin jäännökset tietenkin kaivettiin esiin ja haudattiin  Sarajevoon asiaankuuluvin juhlamenoin.

Mielenkiintoisempaa kuin intomielisten nuorukaisten isänmaallinen sekoilu sinänsä on tietenkin Princip-myytin myöhempi historia, jota Konok myös artikkelissaan lyhyesti selvittelee. Pelkästään entisen Jugoslavian alueella hänestä on rakennettu milloin minkäkinlaista kuvaa, ja hänen synnyin- ja asuinpaikkojaan on milloin remontoitu museo-muistomerkeiksi, milloin revitty maan tasalle. Nykyään Serbian koululaiset samoin kuin Bosnian serbit saavat historiankirjoistaan oppia, että Princip oli sankari tai ainakin vilpitön isänmaanystävä, ja hänelle pystytetään patsaita jopa esimerkiksi Vojvodinan serbikyliin, seuduille, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Makedonian lasten koulukirjoissa Princip kuvataan poliittisena seikkailijana ja haihattelijana, Kroatian ja Bosnian kansallisessa historiankirjoituksessa taas hän on jonkinlainen oman aikansa Osama bin Laden.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että – niin kuin myös Konok artikkelissaan kirjoittaa – sota oli joka tapauksessa tulossa. Ellei Franz Ferdinandia olisi murhattu, ennemmin tai myöhemmin jokin muu kipinä olisi räjäyttänyt ruutitynnyrin ja antanut pitkään kilpaa varustautuneille Euroopan suurvalloille syyn hyökätä toistensa kimppuun. Sarajevon attentaatti oli vain yksi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun monista poliittisista terrori-iskuista. Olihan noita palavasilmäisiä anarkisteja pommeineen ja pistooleineen nähty ennenkin.

Ja ennen kaikkea: palavasilmäisiä anarkisteja pommeineen oli nähty paljon rakastetumpienkin hallitsijoiden kimpussa. Franz Ferdinand nimittäin, kuten legendaarinen wieniläinen kulttuurikriitikko Karl Kraus tuolloin totesi, ei ollut mikään ”tervehtijä”. (Er war kein Grüßer.) Hän ei osannut näyttää sympaattista naamaa, ”hänessä ei ollut sitä ’valloittavaa käytöstä’, jolla menetyksiä kokenutta yleisöä rauhoitetaan”.

Profil-lehden juttusarjassa ”Sodan lähtölaskenta” Herbert Lackner esittelee Krausin lisäksi muidenkin kuuluisien aikalaisten kommentteja. Kirjailija Arthur Schnitzler oli 28. kesäkuuta käynyt mukavalla kävelyretkellä Wienerwaldin kukkuloilla, ja illemmalla Schnitzlereillä kävi vielä vieraita: Julius-veli vaimoineen sekä (parhaiten varmaan Disneyn raiskaamasta Bambista tunnettu) kirjailija Felix Salten. Kauniin kesäpäivän jälkeen tyytyväinen Schnitzler merkitsi päiväkirjaansa: ”F. F:n murha ei ensijärkytyksen jälkeen enää paljoa tunnu. Hän oli niin suunnattoman epäsuosittu!” Samantapaista kertoo muistelmissaan kirjailijakollega Stefan Zweig, joka kesäkuun 28:ntena istui Badenin kylpylän puistossa lueskelemassa Tolstoin elämäkertaa, kun äkkiä kylpylän orkesteri lakkasi soittamasta. Virallinen suru-uutinen oli saapunut. Mutta, kertoo Zweig, ”kaksi tuntia myöhemmin ei surusta näkynyt enää merkkiäkään. Ihmiset juttelivat ja nauroivat, ja illalla ravintoloissa soi taas musiikki. Kruununperillinen ei ollut lainkaan suosittu mies.”

Lopetan tämän blogini tähän, koska Wienissä on tänäänkin kaunis kesäpäivä, jota ajattelin lähteä ihailemaan. Hieman, eikä ihan hiemankaan, pelottaa ajatella sitä kaikkea, mitä maailmalla samaan aikaan tapahtuu. Ja millä perusteella me muodostamme kuvamme siitä, mikä maailman tapahtumissa on tärkeää.


Vuosi neljätoista

21 maaliskuun, 2014

Yksi lempivitseistäni kertoo miehestä, jolle hyvä haltiatar jostain syystä antaa kolme toivomusta. Ensimmäiseksi miekkonen tietenkin haluaa olla upporikas. Toiseksi hän haluaa olla mahtava ja ylhäistä sukua. Ja kolmanneksi hän haluaa sellaista, mikä välttämättä ei näiden kanssa aina kulje yhdessä: hän toivoo onnellista avioliittoa ja perhettä. Haltiatar heilauttaa taikasauvaansa, ja siinä samassa miehemme herää upean palatsin makuuhuoneessa valtavassa katosvuoteessa, kruunukoristeisten lakanoiden välissä. Huoneeseen kahisee hieno, tyylikäs daami silkkipuvussa ja kujertaa: ”Herää jo, Franz Ferdinand! Tänään pitää lähteä Sarajevoon!”

Ukrainan ja Krimin tapahtumien varjossa Sentrooppa alkaa hiljakseen muistella sadan vuoden takaisia tapahtumia, jotka johtivat ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Itävalta-Unkarin kruununperillisen, arkkiherttua Franz Ferdinandin murha Sarajevossa oli viimeinen kipinä ruutitynnyriin, mutta tietenkin kriisi oli kytenyt jo pitkän aikaa. Kun murhan vuosipäivä, kesäkuun 28., lähestyy, historiantutkijat pääsevät taas erittelemään vaikutuksia ja syitä. Siinä sivussa myös Franz Ferdinandista itsestään ilmestyy varmaan uusia henkilökuvia. Onhan houkuttelevaa pohtia, mikä tämä mies oli ja mitä hänestä olisi voinut tulla.

Franz Ferdinand oli legendaarisen vanhan keisarin Frans Joosefin nuoremman veljen, arkkiherttua Karl Ludwigin poika. Kun Frans Joosefin ja hänen yhtä legendaarisen Sissi-keisarinnansa ainoa poika Rudolf oli kuollut 1889 hämärissä ja skandalööseissä olosuhteissa, ilmeisesti oman käden kautta yhdessä toivottomasti rakastamansa Marie Vetseran kanssa, ja kun Karl Ludwig luopui kruununperimyksestä poikansa hyväksi, tuolloin 26-vuotiaasta Franz Ferdinandista tuli Itävalta-Unkarin kruununperillinen. Arkkiherttuan säädynmukaiseen kasvatukseen oli tietenkin kuulunut sotilaskoulutus; Franz Ferdinand osasi ratsastaa, ampua (hän oli muuten myös vieläpä oman aikansa aristokraatteihinkin verrattuna harvinaisen innokas metsästäjä, joka elämänsä aikana lahtasi tuhansittain eläimiä Euroopassa ja maailmanmatkoillaankin) ja johtaa joukkoja. Vuonna 1913 Franz Ferdinand nimitettiin Itävalta-Unkarin armeijan ylitarkastajaksi, mikä sodan tullen olisi merkinnyt ylipäällikkyyttä.

Toisin kuin serkustaan Rudolfista – joka toisinaan kuvataan jonkinlaisena toivonkipinänä, uudistusmielisenä idealistina, joka olisi valtaan päästyään tuulettanut Habsburg-monarkian homehtuneet rakenteet – Franz Ferdinandista ei helpolla saa romanttista sankaria. Hän oli poliittisilta mielipiteiltään luunkova konservatiivi ja henkilönä ilmeisesti yrmeä, ankara ja herkästi kimpaantuva käskijäluonne. Tätä kuvaa kuitenkin pehmentää liikuttava, suorastaan traaginen rakkaustarina.

Vuonna 1894 Franz Ferdinand rakastui tulisesti böömiläiseen kreivittäreen Sophie Chotekiin, joka toimi hänen sukulaisrouvansa, arkkiherttuatar Isabellan hovineitinä. Kruununperillisen olisi tietenkin kuulunut avioitua jonkin hallitsijasuvun vesan kanssa, Habsburg-hallitsijoillahan oli vuosisatojen ajan ollut tapana solmia, tarvittaessa Vatikaanin myöntämien erivapauksien turvin, melkeinpä sukurutsaisia avioliittoja sen mukaan kuin dynastiset valtasuhteet määräsivät. Luultavasti tuolloin jo noin kolmikymppiselle Franz Ferdinandille oli sopivia puolisoita jo katseltuna Euroopan kuningashuoneista. Franz Ferdinand ja Sophie eivät kuitenkaan suostuneet luopumaan toisistaan, ja lopulta keisari suostui heidän avioliittoonsa sillä ehdolla, että liitosta tulisi morganaattinen. Sophie ei koskaan saisi keisarinnan arvoa eivätkä hänen lapsensa perisi valtaistuinta. Tästä huolimatta, tai kenties tämän takia, Franz Ferdinandin, Sophien ja heidän kolmen lapsensa kerrotaan viettäneen hyvin sopusointuista ja onnellista perhe-elämää. Julkisuudessa taas tiukka hoviprotokolla ei sallinut pariskunnan edes esiintyä rinnakkain. On arveltu Sophien lähteneen kohtalokkaalle Sarajevon-matkallekin mukaan siksi, että vähemmän virallisessa matkustustilanteessa hän saattoi seurata miestään ja istua tämän vieressä – niin kuin hän istui myös autossa, johon hänet yhdessä Franz Ferdinandin kanssa ammuttiin. Auto muuten on näytteillä Wienin Sotahistoriallisessa museossa, jota lämpimästi suosittelen kaikille historian ystäville.

Sarajevon laukaukset antoivat sen ajan sotahaukoille lopultakin tilaisuuden käynnistää se iso rytinä, jota hiljakseltaan oli jo valmisteltu – ja jota tuon ajan naiivi sivistys- ja kulttuuriväkikin odotti jonkinlaisena ”puhdistavana” myrskynä. Itävalta-Unkarin vallanpitäjät ilmeisesti näkivät sodan ainoana keinona pelastaa liitoksissaan natiseva valtakunta, jota jo vuosikymmenten ajan monet olivat pitäneet täysin aikansa eläneenä, keskiaikaisena rakennelmana. Jo 1800-luvullahan monilla vähemmistökansoilla oli meneillään kiivas kansallinen herääminen, erityisesti tšekkejä, vaurainta ja edistyneintä slaavikansaa, harmitti Unkarin etuoikeutettu asema, jollainen olisi kuulunut myös Böömin vanhalle kuningaskunnalle, ja saksankielisestä väestöstä taas jotkut katselivat yhdistyvän, nousevan Saksan suuntaan ja haikailivat kansallisvaltioyhteyteen ”oman” heimonsa kanssa. Jälkipolvien jossittelijoiden suosikkikysymys kuuluu tietenkin: mitä olisi tapahtunut tälle mahtivaltakunnalle, jos sitä ei olisi sota hajottanut?

Toista vuotta sitten ilmestyi itävaltalais-saksalaisen kirjailijan Hannes Steinin fantasiaromaani Der Komet, jonka meidän aikoihimme saakka ulottuvat tapahtumat ovat ilmeisesti melkoista irrottelua vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Yksi avainkohdista on Sarajevon attentaatin epäonnistuminen. Kun kruununperillisen autoon heitetty pommi ei osu kohteeseensa, Franz Ferdinand komentaa saattueen kääntymään takaisin ja lausahtaa leveästi itävaltalaisittain: I bin doch net deppat, i fohr wieder z’haus. (‘En minä sentään hölmö ole, minä lähden tästä takaisin kotiin.’) Kaksi vuotta myöhemmin hän nousee Frans Joosefin seuraajana keisarilliselle valtaistuimelle. Ensimmäistä maailmansotaa ei tule, eikä näin ollen toistakaan. Ei tule Venäjän vallankumousta, Hitler jää tuntemattomaksi postikorttimaalariksi. Euroopan vanhat monarkiat kehittyvät maltillisen modernisaation tietä, Amerikka taas on takapajuista peräkorpea, koska Euroopan terävimmät päät ja luovimmat lahjakkuudet eivät joudu lähtemään sinne köyhyyttä, sotaa tai natseja pakoon. Tekniikan ja tieteen johtotähtenä on Saksa, kulttuurin keskukseksi taas nousee Wien, eikä Hollywoodista kukaan tiedä mitään – filmimogulit tuottavat menestysviihdettä maailmalle Wienin Rosenhügeliltä käsin. Tosin ihmiskunnan lyhytnäköisyys tämänkin romaanin päätteeksi ilmeisesti tuhoaa koko sivilisaation, mutta sitä ennen on koettu varsin mukava 1900-luku.

Profil-lehden kirjoituksessaan Georg Hoffmann-Ostenhof päätyy toteamaan, että Steinin jossittelussa voi olla jotain ideaakin. Vaikka Itävalta-Unkari vuonna 1914 oli moninaisten jännitteiden ja epäkohtien rasittama rakennelma ja kipeästi uudistusten tarpeessa, se oli samalla huomattavan stabiili valtio, jonka hallintojärjestelmä oli tehokas ja jonka politiikassa näkyi selvää ja positiivista kehitystä kohti demokratiaa ja modernia oikeusvaltiota. Ehkäpä, jos sota olisi jäänyt tulematta, tämä positiivinen kehitys olisi voinut jatkua. Tärkeämpi opetus Hoffmann-Ostenhofin mielestä on kuitenkin, että hyvä hallinto voi pelastaa paljon. Itävallassa tämä koneisto toimii nykyäänkin perinteen voimalla niin hyvin, että maan vaurautta ja vakautta ei helpolla tuhoa edes poliitikkojen keskinkertaisuus ja taitamattomuus tai poliittisten puolueiden pitkittyvä aatteellinen ja sisällöllinen kriisi. Toivoa sopii, että tämä perinne kestää.