Menneiden sukupolvien varjot

marraskuu 16, 2017

Otsikko on lainattu Sergei Paradžanovin vuonna 1964 Neuvosto-Ukrainassa ohjaamalta mielettömältä elokuvalta Тіні забутих предків, joka on viime vuosien unohtumattomimpia katselukokemuksiani. Mutta nyt ei ole kysymys Karpaattien hutsuulikansan perinteistä vaan siitä, miten entisaikojen poliittinen historia yhä elää sentrooppalaisessa arjessa, kielenkäytössä ja poliittisessa kulttuurissa.

Reaalisosialismin kaatumisestahan on kohta kolmekymmentä vuotta. Nykyajan nuoret aikuiset Unkarissa kuten muissakaan entisissä sosialistimaissa eivät enää ole päntänneet koulussa pakkovenäjää eivätkä osaa edes kyrillisiä kirjaimia (joten saattaa käydä kuten muutamia päiviä sitten netissä liikkunut kuva näyttää: szegediläisessä myymälässä ulkomaalaisille asiakkaille tarkoitettu ilmoitus lisäveron hyvittämisestä kierrätettiin Google Translaten kautta, mutta kun lähtökieleksi unohtui englanti, serbiankieliseksi tarkoitetussa kyltissä lukee jonkinlaista unkaria kyrillisin kirjaimin, eikä kyltin tulostanut henkilökunta selvästikään ole osannut epäillä mitään). Vasta päälle nelikymppisillä alkaa olla kunnon muistikuvia siitä, millaista oli lapsena laulaa Kansainvälistä pioneerihuivi kaulassa, aikuisena suunnitella ei aivan yksinkertaisesti järjestettävää ulkomaanmatkaa mutkikkaine valuuttaoperaatioineen tai lukea lehdistä artikkeleita, joissa oli selvästi tunnistettava vörös farok eli “punainen häntä”, pakollinen ideologinen loppukaneetti.

Sen verran kuitenkin sosialismin ajoista tietää nuorempikin polvi, että nykyhallituksen arvostelijoiden viljelemät viittaukset entisiin aikoihin toimivat edelleenkin myös poliittisen satiirin ja pilkan keinoina. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun pienoisen möhömahan kasvattaneen Viktor Orbánin aika epäedullisesta kulmasta otettua valokuvaa kommentoidaan ei pääministerin (miniszterelnök) vaan TSZ:n (termelőszövetkezet eli tuotanto-osuuskunta, suunnilleen ”kolhoosi”) puheenjohtajan näköiseksi – se siis viittaa hyvinvoivaan ja mahtavaan mutta röyhkeän junttimaiseen olemukseen. Niin isänmaallis-oikeistolaista, kristillistä ja antikommunistista kuin nykyinen meininki onkin olevinaan, oppositio ei väsy muistuttamaan, miten paljossa hallituksen ja sen viestinnän tyyli tuo mieleen entiset ajat: vallanpitäjien mielivallan ja syvälle rakenteisiin piintyneen korruption, hurraa-kulkueet lippujen hulmutessa, syntipukkeihin ja syyttelyyn taittuvan, viholliskuvia rakentavan propagandan. Ja komentotalouden, jossa kuluttajahinnoilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kannattavuuden tai muun kapitalistisen hölynpölyn kanssa.

Tästä viimeksimainitusta on viime päivinä kohistu unkarinkielisessä somessa. Kohinan keskipisteenä on András Tállai, talousmies ja poliitikko, entinen Mezőkövesdin kaupungin pormestari, nyttemmin Fidesz-puolueen kansanedustaja, veroasioista vastaava valtiosihteeri sekä Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtaja. Viime viikonloppuna Tállai ilmoitti Facebook-sivullaan, että oli kansalaisten pyynnöstä käynyt selvittämässä polttoaineiden hintoja vaalipiirissään ja todettuaan ne korkeiksi ”sopinut” öljy-yhtiö MOL:n kanssa hintojen laskusta Mezőkövesdin alueella. Tästä tietenkin riemu repesi oppositioviestimissä, pääministeri Orbán puolestaan kiitteli Tállaita reippaasta toiminnasta, kunnes juttu levisi vähemmän imartelevassa valossa kansainvälisiin uutisiin, ja MOL:n oli aika ryhtyä selittelemään, että sen hintapolitiikka perustuu täysin yhtiön omiin arvioihin ja liiketaloudellisiin tekijöihin, ei mihinkään muuhun, eihän toki.

Koko kohun symboliksi nousi vuoden mehevin freudilainen lipsahdus. ATV-uutisten haastateltavaksi osui autoilijarouva, jonka suusta kuultiin seuraavaa:

… bensan hinta halpeni, ja olen samaa mieltä, semminkin kun mielestäni toveri Táll… ei ole vain ministerinä vaan myös kansanedustajana läsnä…

Rouva on siis sanomassa Tállai elvtárs ‘toveri Tállai’, mutta huomaa lipsahduksensa viime hetkessä ja nielaisee elvtárs-sanan jälkimmäisen tavun. Asia on kuitenkin tullut piinallisen selväksi. Aika entinen on palannut. Elvtárs ei sosialismissa ollut mikään yleinen ’herraa’ tai ’rouvaa’ vastaava kohtelias puhuttelu, vaan se kuului puolueen jäsenille, vallan miehille ja naisille. Tässä puoliksi nielaistussa ”toveri”-sanassa kuuluu koko entisten aikojen meininki: tasa-arvon iskulauseisiin naamioituva autoritaarinen, hierarkinen, jälkifeodaalinen yhteiskunta, jossa ”toverit” järjestävät asiat mielistelijöidensä parhaaksi.

***

Siirrytään Itävaltaan. Täällä diktatorisen sortovallan kaatumisesta on kulunut paljon enemmän aikaa. Natsimeininki elää kuitenkin erilaisten perinneyhdistysten voimin tiettyjen piirien kellareissa ja kaapeissa, ja näillä perinneyhdistyksillä puolestaan on selviä kytköksiä populistiseen Vapauspuolueeseen (FPÖ), joka parhaillaan on nousemassa rakenteilla olevan hallituskoalition junioripartneriksi. Tunnelmat omassa somekuplassani ovat järkytyksen ja syvän huolen leimaamat, muun muassa pelätään Itävallan kansainvälisen maineen puolesta. Ja päivitellään, millaisia kaappinatseja uuteen hallitukseen on nousemassa. Eilen illalla tuhansia mielenosoittajia kynttilät kädessä kokoontui Wienin kaduille osoittamaan mieltään äärioikeistolaisten hallitukseen nousua vastaan.

Liittopresidentti Van der Bellenin kerrotaan viime viikolla lausuneen diplomaattiyleisölle, että hän ei periaatteessa vastusta FPÖ:n osallistumista hallitukseen, mutta tiettyjä henkilöitä kuten FPÖ:n pääsihteeriä ja europarlamentaarikkoa Harald Vilimskyä ja Wienin varapormestaria Johann Gudenusta hän ei suostuisi nimittämään ministeriksi. Vilimsky, jota pidetään yhtenä FPÖ:n pääideologeista, on vuosien mittaan tuottanut erinäisiä arveluttavia ja mediakohua nostattaneita möläytyksiä. Johann Gudenus taas on eräänlainen FPÖ:n Olli Immonen, joka samoin on möläytellyt yhtä jos toistakin (mm. käyttänyt natsiaikojen termiä Umvolkung, ’uudelleenkansoittaminen’ eli ’kansanvaihto’, mikä hänen mielestään on nykyisen maahanmuuton pahin vaara) ja kaveerannut erikoisten tyyppien kanssa. Hänellä on erityisen hyvät suhteet Putinin Venäjään: hän on muun muassa vieraillut sekä Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin luona (minkä jälkeen hän totesi, että Itävallassa oleskelevat tšetšeenipakolaiset ovat rikollisia ja huijareita, jotka sietäisi heti palauttaa) että – yhdessä muutamien muiden länsieurooppalaisten äärioikeistoaktiivien kanssa – Krimin valtauksen jälkeistä ”vapaata ja laillista” kansanäänestystä tarkkailemassa.

Yksi entisten aikojen perinneyhdistysaktivisti jouduttiin jo ”harjaamaan”. Alaitävaltalaista Tullnin kaupunkia edustava Andreas Bors oli nousemassa parlamenttiin, kun julkisuuteen levisi hänestä 17-vuotiaana aateveljien seurassa napattu kainalontuuletuskuva:

bors

Bors joutui luopumaan mandaatistaan. Lehdistötiedotteessaan hän selittää kaiken johtuvan mediakampanjasta, jonka tarkoituksena on häiritä FPÖ:n ja konservatiivipuolue ÖVP:n hallitusneuvotteluja.

Henkilökohtaisesti vakuutan, että kiellän äärimmäisyysajattelun kaikissa muodoissaan ja henkilökohtaisesti sanoudun irti natsidiktatuurin ajatusmaailmasta – se on minulle itsestäänselvyys! Sitäkin enemmän pahoittelen, että aikoinaan yhdellä ainoalla harkitsemattomalla teollani annoin aihetta yhdistää itseni ideologiaan, jonka ehdottomasti torjun. Jos voisin tehdä tämän tapahtumattomaksi, tekisin niin heti, tuodakseni sitäkin selvemmin ja yksiselitteisemmin ilmi puhtaan (lupenrein) demokraattisen aatemaailmani.

Lupenrein tarkoittaa ”luuppipuhdasta”, siis semmoista, missä ei suurennuslasillakaan erotu epäpuhtauksia, ja on alkuaan jalokiviseppien käyttämä arviointitermi. Kuuluisaksi tämän sanan teki Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder vuonna 2004 lausuessaan (tai paremmin myöntäessään toimittajan esittämän muotoilun), että ”Vladimir Putin on luuppipuhdas demokraatti”. On kenties tahattoman hupaisaa, että tähän samaan surullisenkuuluisaan termiin tarttuu Putinin poikien kanssa veljeilevän joukon edustaja.

”Heilaileva” Andreas Bors ei siis nouse parlamenttiin vaan jatkaa toimintaansa paikallispolitiikassa. Natsitervehdys on kuitenkin taas nostanut esiin itsensä FPÖ:n johtajan HC Strachen nuoruudensynnit. Strache oli nuoruudessaan todistettavasti mukana uusnatsien toiminnassa, muun muassa vankilaan tuomitun holokaustinkiistäjän Gottfried Küsselin organisoimissa sissitaisteluharjoituksissa, joita hän myöhemmin on pyrkinyt vähättelemään pojankloppien värikuula-ammuskeluksi. Kuuluisassa valokuvassa nuorella Strachella on peukalo, etusormi ja keskisormi ojennettuna W-kirjaimen muotoon (niin kuin Widerstand, ’vastarinta’) ns. Kühnen-tervehdykseen, jota uusnatsit käyttivät liian huomiotaherättävän käsivarsi-”heilauksen” sijasta. Oman selityksensä mukaan Strache oli kuvaa otettaessa ollut tilaamassa kolmea olutta. Strachen tiedetään myös uusnatsipiireissä pyöriessään käyttäneen ”taistelijanimeä” Heinrich, ja keltalehti Österreichin haastattelema, samoissa piireissä liikkunut lähde väittää, että tämä nimi oli tarkoituksella valittu Heinrich Himmlerin mukaan.

Aika monta vuosikymmentä saa kulua, ennen kuin menneiden sukupolvien perinnöstä päästään eroon.

Mainokset

Sodan kauhuista ja niiden jälkiselvittelystä

kesäkuu 13, 2017

Tämäkin juttu on pitkään hautunut mielessäni. Historiantutkija Krisztián Ungváry on ollut tässä blogissa esillä ennenkin, ja aikoinaan esittelin hänen kirjansa A Horthy-rendszer mérlege. Sen aiheena oli Horthyn Unkarin rakenteellinen antisemitismi, joka lopulta johti Unkarin juutalaisten joukkotuhoon vuonna 1944 – toki viime kädessä Natsi-Saksan tappokoneiston toimesta mutta Unkarin valtion virkamiesten ja kansan syvien rivien avustuksella. Unkarin 1900-luvun historian synkimpiä vaiheita perkaa myös tämä, jo pari vuotta sitten ilmestynyt kirja ‘Unkarilaiset miehitysjoukot Neuvostoliitossa 1941–1944’. Se perustuu laajaan aineistoon, johon sisältyy sekä virallista dokumentaatiota että unkarilaisten sotilaiden ja työpalvelumiesten henkilökohtaisia muisteluksia, myös miehitetyillä alueilla otettuja valokuvia. (Kirjan kansikuvassa, jonka on ottanut lääkintäkapteeni, tohtori László Szendei, vietetään elonkorjuujuhlaa siviiliväestön kanssa lokakuussa 1942.)

ungvary-krisztian-magyar-megszallo-csapatok-a-szovjetunioban-1941-1944_4f26a2ab.jpg

Itärintaman sotahistoriaa kaikkine kauheuksineen on tutkittu perinpohjaisesti Saksan historiankirjoituksessa, mutta saksalaiset tutkijat ovat lähinnä keskittyneet SS:n ja Wehrmachtin toimintaan, eivät unkarilaisten, romanialaisten, italialaisten tai muiden ”asevelijoukkojen”. Neuvostoliitossa puolestaan historiantutkimus keskittyi rakentamaan kansallista mytologiaa Suuren isänmaallisen sodan sankareista, rintamasotilaista ja – erityisesti! – partisaaneista, ja valitettavasti nyky-Venäjän historiankirjoitus samaan tapaan näyttää palvelevan kansallis-poliittisia päämääriä. Unkarissa Ungváryn monografia täyttää ilmeisen aukon.

Unkarin armeijan osallistumista itärintaman taisteluihin nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueella on nyky-Unkarissakin toki julkisuudessa käsitelty. Vuonna 2013 muisteltiin laajalti ns. Donin-armeijan kohtaloa, eli 70 vuotta aikaisemmin, Puna-armeijan vuoden 1943 läpimurtohyökkäyksessä traagisesti tuhoutunutta Unkarin 2. armeijaa. Näissä muisteluissa usein unkarilaiset sotilaat esitettiin uhreina – mitä he toki olivatkin, kehnosti varusteltuina saksalaisten aseveljien sotaponnistusten tueksi heitettyjä pelinappuloita – ja samalla pohdiskeltiin tähän johtaneita poliittisia päätöksiä: miksi valtionhoitaja Horthy suorastaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä tarjosi omia sotilaitaan tapatettaviksi kauas kotimaasta, sotaretkelle, jonka mielekkyyttä oli vaikea ymmärtää.

Jonkin verran erityistä huomiota sai myös työpalvelumiesten kohtelu, siis niiden unkarilaisten, ennen kaikkea juutalaisten mutta myös esimerkiksi kommunistien, joille Horthyn Unkari ei halunnut antaa asetta käteen. Aseettomat työpalvelumiehet kaivoivat ojia ja raivasivat miinakenttiä, kaikkein kehnoimmin kohdeltuina ja varustettuina, kokien simputusta ja joskus suoranaista kidutusta, eikä ole aivan perusteetonta nähdä heidän kohtaloaan osana Unkarin juutalaisten joukkomurhaa. Kaikesta huolimatta työpalvelumiehet, niin tylysti kuin heidän isänmaansa heitä kohteli, usein loppuun saakka solidaarisesti seisoivat Unkarin armeijan rinnalla. Ungváryn kirjassa siteerataan sydäntäraastavaa tarinaa Géza Perjesin sotamuisteluksista. Starodubin luona kesällä 1943 partisaanit olivat hyökänneet työpalvelukomppanian ja sitä vartioivien unkarilaisten sotilaiden kimppuun ja siepanneet työpalvelumiehet mukaansa:

Löysimme paikalta komppaniaa vartioimaan määrättyjen sotilaiden ruumiit, ja yhdestä pensaasta putkahti esiin nuori työpalvelumies. Muistan vieläkin tuon miellyttävän näköisen juutalaispojan: ruskettuneena, valkoisissa shortseissa hän seisoi edessäni ja kertoi tapahtuneesta jännityksestä tukahtuneella äänellä. (…) Sitten hän esitti erikoisen pyynnön: hänkin haluaisi auttaa ”poikien” vapauttamisessa ja pyysi, että vain tätä varten antaisin hänelle aseen. Vaikka aseiden luovuttaminen työpalvelumiehille oli ankarasti kielletty, uhmasin tätä määräystä (…) Lopulta sumusta ilmestyi näkyviin yksi työpalvelumies, sitten toinen, ja lopulta kaikki häärivät ympärillämme. Oli käynyt niin, että partisaanit, pelästyen sinko- ja pikatykkitulta, olivat luulleet meitä suureksi joukko-osastoksi ja päättäneet paeta suolta johtavaa polkua pitkin, jättäen juutalaiset ja hevoset siihen paikkaan. (…) Työpalvelumiehet saivat kenttäkeittiöstäni aamiaista ja kahvia rommin kera. (…) Huomasin heidän joukossaan lääkärin, jonka olin aikoinaan nimittänyt juutalaisten johtajaksi. Kutsuin hänet puheilleni ja kysyin häneltä: ”Miksi palasitte, miksi ette lähteneet partisaanien matkaan? Ettekö näe, mitä teille täällä tapahtuu?” Lääkäri vastasi hyvin sotilaallisesti: ”Herra yliluutnantti! Me olemme unkarilaisia, budapestilaisia, mitä asiaa meillä olisi partisaanien joukkoon?”

Mutta Puna-armeijan läpimurtoon ja Unkarin 2. armeijan viimeiseen taisteluun keskittyvä historiankirjoitus on paljolti unohtanut, että jo vuosikausia ennen tätä unkarilaiset sotilaat toimivat Saksan Wehrmachtin avustajina suurissa osissa miehitettyä Ukrainaa. Unkarilaiset olivat tukemassa sekä saksalaisen miehityshallinnon toimintaa että jatkuvaa sotaa partisaaneja vastaan. He joutuivat myös osallistumaan Ukrainan juutalaisten joukkomurhiin – jotka täällä päin eivät yleensä tapahtuneet tuhoamisleireissä vaan paikan päällä, kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä. Varsinaisen tappamisen tosin hoitivat yleensä saksalaisten omat erikoisosastot, mutta unkarilaiset joukot saivat usein esimerkiksi vartioida kylistä ja kaupungeista koottuja juutalaisia tai saattaa heidät teloituspaikoille. Heidän ”myötäsyyllisyytensä” astetta ei ole aivan helppo arvioida; Ungváry vertailee heidän tilannettaan Milgramin ja Zimbardon kuuluisiin psykologisiin kokeisiin, joissa koetilanteen paine ja auktoriteetin läsnäolo sai koehenkilöt suostumaan jopa avustajien ”kiduttamiseen”. Monet joukkomurhien todistajiksi joutuneet unkarilaiset sotilaat järkyttyivät kokemastaan perin juurin, jotkut jopa yrittivät auttaa tai piilotella juutalaisia. Jotkut taas olivat sadistisesti innoissaan ottamistaan valokuvista tai keräämistään ”matkamuistoista”.

(Kuvia ja kertomuksia levisi myös sotilaiden omaisille ja ystäville koti-Unkariin, ja tietenkin unkarilaiset upseerit olivat selvillä tapahtumista ja raportoivat niistä koko ajan. Yksi poliittisesti aivan olennainen johtopäätös tästä on se, että Unkarin poliittisen johdonkin on täytynyt koko ajan tietää Kolmannen valtakunnan kansanmurhapolitiikasta ja juutalaisten joukkotuhosta. Tämäkin vie pohjaa niiltä valtionhoitaja Horthyn myöhempien puolustelijoiden väitteiltä, joiden mukaan Horthy ei olisi ensin tiennyt, mitä natsit tekevät juutalaisille, ja siksi olisi keskeyttänyt Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vasta heinäkuun 1944 alussa.)

Ungváryn tutkimus on yksityiskohtaisuudessaan uuvuttavaa luettavaa, mutta se antaa myös oivallisen kuvan tilanteen sekavuudesta ja monitahoisuudesta. Rintamalla, jossa kahden julman diktatuurin armeijat ottivat yhteen, taistelu oli tietenkin niin armotonta kuin kuvitella saattaa, mutta selustassa nähtiin laaja kirjo toimintatapoja, raaoista joukkomurhista hyvää tarkoittaviin siviilihallintotoimiin. Hitlerin ja natsijohdon suunnitelmiin kyllä kuului juutalaisten tuhoamisen ohella myös Ukrainan vilja-aitan ryöstäminen Saksan armeijan ja kansan huoltamiseen, vaikka siitä seuraisi slaavilaisten ali-ihmisten nälänhätä ja joukkokuolema. Samaan aikaan kuitenkin toiset saksalaiset, upseerit ja miehityshallinnon johtomiehet, saattoivat kehottaa kohtelemaan miehitettyjen alueiden ukrainalaisia veljellisesti ja ystävällisesti. Ali-ihmisoppien rinnalla liikkui aivan yhtä epätieteellisiä sovellettuja rotuoppeja, joiden mukaan ukrainalaiset ovat itse asiassa itägoottien slaavilaistuneita jälkeläisiä ja siksi ”uudelleengermanisoitavissa” tulevaisuuden suursaksalaisiksi. Käytännössä ukrainalaisten ja venäläisten kanssa toimittiin myös yhdessä ja veljeiltiin, jo siksikin, että heitä oli joukoittain mukana erilaisissa yhteistoimintarakenteissa, kuten vapaaehtoisina armeijassa tai järjestystä valvomassa miehityshallinnon alaisissa poliisivoimissa. Paikoin – ei usein, mutta joillakin seuduilla – saksalaisia tai heidän aseveljiään tervehdittiin suorastaan vapauttajina.

Erityisen kipeä kohta siviiliväestön kärsimyksissä on partisaanisota. Neuvostoliiton ja Venäjän historiankirjoitus on rakentanut partisaaneista, miehittäjiä vastaan taistelleista sisseistä, kultareunaisen sankarikuvan, mutta itse asiassa partisaanit monesti toimivat kuin kurittomat metsärosvot, keskittyen lähinnä ryöstelyyn ja pontikankeittoon. Heidän toiminnastaan suuri osa koostui siviiliväestön terrorisoimisesta ja pelottelemisesta, jolla oli tarkoitus estää alueen asukkaita tukemasta miehitysjoukkoja – käytännössä vaikutus oli toisinaan päinvastainen, eli partisaanien pelko ajoi siviiliväestön entistä selvemmin yhteistoimintaan miehittäjien kanssa. Partisaanisota antoi myös molemmille sodankäyjäpuolille keinot ja syyt kiertää väkivallan kierre äärimmilleen ja tehdä sodasta todella totaalista. Saksalaiset eivät ottaneet ”partisaaneiksi” julistettuja vihollisia vangiksi, eivät huolineet heitä edes yliloikkareiksi, vaan kaikki kiinni joutuneet surmattiin armotta – tai tämä oli sodanjohdon määräys, jota tosin monet vanhanaikaisesta ammattietiikasta kiinni pitävät upseerit eivät noudattaneet. Siviiliväestö taas saattoi partisaaneja tukemalla joutua itsekin partisaanien kirjoihin ja samojen kostotoimien kohteeksi.

Tämän kaiken keskellä tempoilivat unkarilaiset sotilaat ja heidän upseerinsa. Joistakuista tilaisuus teki rosvon, raiskaajan tai murhaajan. Muuan yliluutnantti Merész kehui tappaneensa 150 partisaania (näiden joukossa luultavasti myös monia viattomia siviilejä), käytti vankien hirttämistä viihdenumerona juhlissaan – ja nautti koko ajan esimiestensä suojelusta, ilmeisesti siksikin, että hänen osastonsa oli ”rykmentin esikunnan ruoka-aitta”, toisin sanoen hänen ryöstösaaliistaan pääsivät myös ylemmät osille. Ryöstelyjä tapahtui jatkuvasti, myös siksi, että huolto toimi kehnosti; erään unkarilaisen joukko-osaston raportissa maaliskuulta 1944 kerrotaan, että kolmasosa miehistä on vailla alusvaatteita ja joutuu pitemmälle marssille lähtiessään sitomaan pyyhe- tai nenäliinan alapäänsä suojaksi housujen alle. Paikallisten naisten kanssa unkarilaiset miehittäjät solmivat monenlaisia, enemmän tai joskus vähemmän molemminpuoliseen suostumukseen perustuvia suhteita. Tällä alueella, johon liittyy eniten tabuja ja häpeää, myös todistusaineisto on kaikkein niukinta.

Jotkut kuitenkin joutuivat omavaltaisuuksista edesvastuuseen, ja hämmentävimpiä kohtia tässä lukukokemuksessa oli kertomus alikersantti Ernő Künsztlerin oikeudenkäynnistä. Künsztler selosti, miten partisaanien tukikohdaksi epäiltyä kylää tutkittaessa oli astunut sisään taloon, jossa lattialla makasi nainen kahden alaikäisen lapsensa kanssa; Künsztler oli suoraa päätä kysynyt rintama-käyttövenäjällään, ”saako panna”, ja (varmaankin henkensä edestä pelkäävän) naisen vastatessa ”saa” ryhtynyt oitis toimiin. Todistajat vahvistivat, että mitään väkivaltaa ei ollut käytetty ja sitä paitsi nainen oli ollut ”vanha ja ruma” (!). Kenttäoikeus tuomitsi lopulta Künsztlerin kuudenkymmenen päivän kovennettuun vankeusrangaistukseen ja arvonalennukseen. Ankarampiakin tuomioita annettiin, jotkut raiskaajat ja tappajat pääsivät hengestäänkin, mutta yleisvaikutelmaksi jää, että hyvin paljon riippui vastaavasta komentajasta: toiset olivat selvästi paljon halukkaampia suojelemaan rikoksiin syyllistyneitä alaisiaan kuin toiset. Tässäkin suhteessa elämä myös miehittäjäarmeijassa oli epävarmaa ja kaoottista.

Sekavuutta lisäsivät miehitetyllä alueella ennestäänkin vallinneet etnopoliittiset jännitteet, jotka sodan aikana saattoivat räjähtää kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Etnisistä ryhmistä kaikkein turvattomimpia olivat tietenkin juutalaiset; heitä pakeni jonkin verran muun muassa neuvostopartisaaneihin, mutta se saksalaispropagandan väite, että partisaanit olisivat pääsääntöisesti juutalaisia, oli tietenkin täysin perätön. Ukrainalaisia nationalistiryhmiä oli useita, ja näiden toiminta suuntautui eri tavoin milloin saksalaisia, milloin Neuvostoliittoa, milloin puolalaisia vastaan. Vuonna 1943 Länsi-Ukrainan hallinta monin paikoin siirtyi ukrainalaisten vapautusarmeija UPA:lle, jopa niin, että jotkut neuvostokenraalit kävivät kahden rintaman taistelua toisaalta saksalaisia, toisaalta UPA:ta vastaan. UPA näki ensisijaisena vihollisenaan Neuvostoliiton, ja sen hallitsemilla alueilla ei neuvostopartisaaneilla juuri ollut mahdollisuuksia toimia. Sekä saksalaiset että unkarilaisetkin miehitysjoukot saattoivat paikoin solmia aselepoja ja käytännön avunantosopimuksia UPA:n kanssa. Puolalaisten vastarintaa puolestaan toteutti – vuoteen 1943 lähinnä maan alla – Lontoossa toimivan pakolaishallituksen alainen Armia Krajowa, ja sillä puolestaan oli usein yllättävän hyvät välit nimenomaan unkarilaisten miehittäjien kanssa. Puolalaisten ja unkarilaisten historiallinen ystävyys, samantapainen historia ja yhteiskuntarakenne johtivat siihen, että Unkarin armeijan upseerit ja herrasmiehet löysivät helposti sielunveljiään Länsi-Ukrainan, vanhan Itävallan Galitsian puolalaisen yläluokan keskuudesta.

Sodanaikaisten tapahtumien lisäksi Ungváry käsittelee varsin laajalti sitä, miten näitä tapahtumia sodan jälkeen kommunistivallan aikana selvitettiin. Hieman yllättäväksi lopputulemaksi jää, että kommunistisen Unkarin viranomaisia ei erityisemmin kiinnostanut saattaa syytteeseen niitä unkarilaisia, jotka miehitysarmeijassa palvellessaan olivat syyllistyneet sotarikoksiin Neuvostoliiton kansalaisia kohtaan. Suuri osa ilmeisesti jäi rankaisematta, ja ennen reaalisosialismin luhistumista vanha valtionpoliisi tuhosi muun kompromettoivan aineistonsa ohella myös miehittäjien sotarikosten tutkintaan liittyviä asiakirjoja. Ungváryn mukaan siis sosialistiset vallanpitäjät käytännössä estivät miehitysarmeijan rikosten tutkimisen ja rankaisemisen, yhtä Unkarin historian mätäpaisetta ei päästy puhkaisemaan eikä hoitamaan. Syynä oli Ungváryn mielestä viime kädessä natsismin ja reaalisosialismin ideologinen sukulaisuus:

Itse asiassa siinä, miksi kommunistinen sortokoneisto teki kaikkensa estääkseen totuuden selviämistä, piilee syvä ja johdonmukainen logiikka. Puoluevaltion sortoelimet tosin esiintyivät natsismin ideologisina vastustajina, mutta moraaliltaan ne eivät olleet yhtään natsien yläpuolella, ja toiminnassaankin ne osoittautuivat natsien liittolaisiksi. Neljänkymmenen vuoden ajan ne salasivat Unkarin yhteiskunnalta todelliset sotarikokset ja siten estivät yhteiskuntaa kohtaamasta omaa vastuutaan. Tämän voi ymmärtää, sehän olisi johtanut siihen, mitä kaikin keinoin yritettiin estää: henkiseen vapautumiseen. Vapautunutta yhteiskuntaa ei voi kiristää eikä rajoittaa, se on kaiken sen vastakohta, mitä diktatuuri haluaa.

Yhtään puolustelematta stalinismia ja kommunistisen puolueen diktatuuria tai kiistämättä Ungváryn johtopäätöstä sinänsä – tämä outo aatteellisuuden puuska keskellä kuivan asiallista, yksityiskohtaista dokumenttihistoriaa hieman hämmentää ainakin ei-unkarilaista lukijaa. Kommunistisen diktatuurin kukistumisesta on nyt jo kulunut niin paljon aikaa, että sen syytteleminen alkaa tuntua kuolleen hevosen pieksämiseltä, semminkin kun Unkarin nykyiset vallanpitäjät usein torjuvat kaiken kritiikin pelkästään viittaamalla kommunismin rikoksiin (”sosialisteilla ei ole mitään oikeutta arvostella meitä, koska heidän puolueensa juridinen edeltäjä syyllistyi siihen ja siihen”). Mielenkiintoista olisikin lukea analyysi siitä, mitä järjestelmänvaihdoksen jälkeinen Unkari on tehnyt sodanaikaisten tapahtumien pimeiden puolten selvittämiseksi.


Pohja vanhan järjestyksen horjuu

helmikuu 13, 2017

Viime päivinä unkarinkielistä mediaa ja somea on paljolti hallinnut pääministeri Orbánin suuren vuotuisen yhteenvetopuheen erittely. Tämä puhe oli jo yhdeksästoista lajissaan ja pidettiin viime perjantaina uskollisen yleisön edessä Budapestin Várkert Bazárissa, Budan vanhaan ydinkeskustaan 1800-luvun lopulla rakennetussa prameassa entisessä kauppahallissa, jonka restaurointi ja korjaus juhla- ja edustustilaksi on ollut viime vuosien puhutuimpia projekteja. Kuvissa näkyy Orbán seisomassa lippumeren edessä, puhujanpöntössä iskulauseena tällä kertaa Unkari vahvistuu. 

erosodik

Gergely Túryn kuva hvg.hu-sivuston jutusta. Kuvaaja on pysäyttänyt Orbánin kesken tyypillistä elettään, pakonomaista huulten nuolemista, joka sitkeiden huhujen mukaan on psyykenlääkkeiden sivuvaikutuksista johtuva pakkoliike.

Puheessa (joka on tietenkin kokonaan luettavissa pääministerin omalta viralliselta kotisivulta) hehkutetaan Unkarin tulevaisuutta ja vähän nykyhetkeäkin tavalla, joka tekee aivan selväksi, että pääministeri tukijoukkoineen elää aivan toisessa todellisuudessa kuin oma tuttavapiirini tai pääasiassa seuraamieni lehtien toimittajat. Unkarissa eletään hyvin ja kohta vieläkin paremmin: yleinen turvallisuus on taattu kun ”migrantit” pysyvät piikkilanka-aidan takana tai turvasäilöissä, uskonnon ja moraalin (”siveysopin”, niin kuin sitä meilläkin ennen vanhaan nimitettiin, ennen tätä poliittisesti korrektia ”elämänkatsomustieto”-maitoilua…) opetus kouluissa pysyy ja paranoo, vienti vetää, ja opettajien ja lääkärien palkkojakin ollaan koko ajan nostamassa. Unkarilaisten tulevaisuus on turvattu! Kohta, vitsaili Orbán, ”otamme tietenkin vastaan oikeita pakolaisia: saksalaisia, hollantilaisia, ranskalaisia, jos nämä haluavat löytää menettämänsä kodin meidän luotamme.”

(Ainoana huolena tosin on väestön lisääntyminen. Koska maahanmuuttoa ei Unkariin haluta, ei kun ei, unkarilaiset pitäisi saada hankkimaan enemmän lapsia, mikä on sitäkin haasteellisempaa, kun viime vuosina parempien ansioiden ja avaramman ilmapiirin hakuun on maasta lähtenyt runsaasti nimenomaan nuoria ja nuorehkoja ihmisiä. Orbánkin toteaa puheessaan, että vaikka väestön väheneminen onkin viime aikoina hidastunut, väestö vähenee yhä. Hallituksen pelätään tarttuvan tähän ongelmaan ”puolalaisin” keinoin, ja pelkoja lisäsi entisestään ministeri János Lázárin äskettäinen ilmoitus: kaksi sairaalaa saa valtiolta 7,6 miljardin forintin (lähes 25 miljoonaa euroa) ylimääräisen kehittämistuen vastineeksi siitä, että lopettavat aborttien tekemisen tykkänään. Ministeriöstä tosin vakuutellaan, että hallitus ei ole puuttumassa aborttilainsäädäntöön; tämä päätös koskee vain näitä kyseisiä kirkkojen ylläpitämiä sairaaloita ja tehtiin Unkarin katolisen ja reformoidun kirkon johtajien, piispojen Péter Erdőn ja István Szabón pyynnöstä.)

Edessä on toki taistelua ja haasteita, tai ”kapinaa”, niin kuin Orbán asian halusi ilmaista. Unkari kapinoi edelleenkin urheasti muun muassa pahaa Brysseliä vastaan, joka haluaa kieltää rezsicsökkentésin eli hallituksen chavistisen energiapolitiikan, jolla sähkö- ja kaasulaskut mahtikäskyllä ja eläkeläisten riemuksi painetaan alemmas. Itse asiassa Unkari on ollut tienraivaaja kansainvälisessä kapinassa ”globaalia eliittiä” vastaan, joka haluaa tuhota kansalliset ja kristilliset arvot. Unkari käynnisti kapinan Kansainvälistä valuuttarahastoa vastaan, Unkari päätti hoitaa talous- ja työllisyysasiansa omalla epäortodoksisella tavallaan, ja – näin Orbán väittää silmää räpäyttämättä – miljoonasta luvatusta uudesta työpaikasta 700.000 on jo toteutunut.

Kotimaan ihanaa nykyisyyttä ja loistavaa tulevaisuutta on puolustettava ennen kaikkea ulkoiselta uhalta. Ja tällä möröllä on yhä selvemmin myös nimi:

Ja vuonna 2017 meidän on katsottava silmiin myös kansainvälisten järjestöjen voimistuvaa toimintaa. Yhä useammassa maassa, niin myös meillä – kaiken lisäksi vuonna 2018 on vaalitkin tulossa – huolta aiheuttaa se, että salaa, ulkomaisella rahalla pyritään vaikuttamaan Unkarin politiikkaan. Uskon että olemme jo riittävän monesti osoittaneet, että kykenemme itse päättämään omasta kohtalostamme. Kysymys kuuluu siis: annammeko periksi läpinäkymättömille ulkomaisille vaikuttamisyrityksille? Tässä ei nyt ole kysymys kansalaisjärjestöistä, jotka haluavat edistää jotain tärkeää asiaa. Tässä on kysymys kansainvälisten järjestöjen palkatuista aktivisteista ja niiden Unkarin-toimistoista. Teemmekö jotain, ainakin läpinäkyvyyden ja tunnistettavuuden hyväksi? Meidän on tiedettävä sekin, arvoisat naiset ja herrat, että tässä on nyt oikein suurpetoja uimassa vesissämme. Täällä on György Sorosin rajojen yli kurottava imperiumi, jolla on valtavasti rahaa ja kansainvälistä raskasta tykistöä. Minusta kuitenkin viimeinen pisara oli se, että kansanäänestyksessä ilmaistusta kansan tahdosta [maahanmuuton vastainen kansanäänestyshän siis oli lain mukaan mitätön, koska pätevien äänten määrä jäi liian alhaiseksi, suom. huom.] piittaamatta György Sorosin järjestöt ovat lakkaamatta kuljettamassa Eurooppaan satoja tuhansia maahanmuuttajia ja työskentelevät käännyttääkseen Unkarin valtiopäivät ja Unkarin hallituksen ihmisten [Orbán ei tunnetusti mielellään käytä sosialistiselta maistuvaa sanaa nép, ’kansa’] määräämältä linjalta.

Huh. Ei vain kansalaisjärjestöt, ei vain Brysseli, vaan nimenomaan unkarilaistaustainen miljardööri ja suursijoittaja György Soros, sama mies, jonka säätiön myöntämällä stipendillä nuori Orbán pääsi aikoinaan Englantiin opiskelemaan ja hankkimaan jokseenkin ainoan kansainvälisen kokemuksensa. Sorosin Budapestissa ylläpitämä Central European University, yksi järjestelmänvaihdoksen jälkeen entiseen Itä-Eurooppaan pystytetyistä valistuksen majakoista, on huhujen mukaan nyt uhattuna, ja viimeksi perjantaina CEU joutui reagoimaan hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden syytöksiin, joiden mukaan kansainvälisessä yliopistossa systemaattisesti syrjittäisiin unkarilaisia opettajia.

Karmeinta Orbánin puheessa ovat kuitenkin sen globaalit näköalat. Mies tosiaankin näkee itsensä ja hallintonsa maailmanlaajuisen populistisen liikkeen tärkeänä edustajana ellei suorastaan tienraivaajana, vaihtoehtoisten faktojen saarnamiehenä, maahanmuuttovastaisuuden suurmuftina ja  poliittisen korrektiuden ikeessä huokaavan tavallisen kansan puolestapuhujana, kapinajohtajana, jonka aika on lopultakin tullut. Sillä, kuten Kansainvälisessä laulettiin vielä Orbánin nuoruudessa: a föld fog sarkából kidőlni, maailma suistuu saranoiltaan, tai suomeksi ”pohja vanhan järjestyksen horjuu”.

Tulemme kyselemään toisiltamme, onko todellakin mahdollista kaikki tämä, mikä silmiemme edessä kehkeytyy ja muotoutuu. Kuka olisi vuosi-pari sitten ajatellut, että historia viis veisaa ennustuksista, nauraen näyttää pitkää nenää liberaalin politiikan profeetoille, viittaa pontevasti kintaalla vallitsevan kansainvälisen järjestyksen hyötyjille ja puolustajille, globalisteille, liberaaleille, norsunluutornipalatseissa ja tv-studioissa istuskeleville vaikutusvaltaisille henkilöille, median sotajoukoille ja niiden isännille. Kaikille, jotka uskoivat, opettivat ja levittivät tätä oppia, keräten taskuihinsa sen hyötyä, että globaali liberaali maailmanjärjestys on muuttumaton. Kansakuntien aika on ohi, ne voivat kannattajineen siirtyä museoon. Ja meille tavallisille kansalaisille on jäänyt vain se mahdollisuus, että toteamme tämän tapahtuneeksi ja tyydymme siihen. Ja ellemme tahdo loppuikämme surra vangittuja ja karsseriin suljettuja aatteitamme, siis ellemme tahdo olla toivottomia luusereita, meidän on mentävä jonon jatkoksi ja totuttava avoimen maailman liberaaleihin makuihin. Mutta historia, hyvät naiset ja herrat, se ei ollutkaan lukenut noiden viisaiden kirjoituksia, joiden mielestä se – siis historia – on lopussa, sen virtaussuunta ja uoma on merkitty, ja se saa enää edetä vain huolella rakennettujen patojen lomitse. Historia ei ollut lukenut tätä kaikkea, se ei kerta kaikkiaan tiennyt olevansa lopussa, finito. Se vain äkkiä nosti kätensä: anteeksi, minä olen vielä täällä, ja minulla olisi näytettävänä pari uutta yllättävää juttua. Se teki jyrkän mutkan, hajotti ja pyyhkäisi menemään nuo huolella suunnitellut padot, nousi pois sille merkitystä uomasta. (…)

Kysymys kuuluu siis: mitä tästä seuraa? Yhteenvetona voimme nyt vuoden 2017 alussa sanoa, että globalistisen politiikan isännät eivät etsi syytä itsestään vaan syyttelevät ihmisiä [!] ja kansakuntia. He ovat päättäneet, etteivät luovu asemistaan vaan tukahduttavat avointa yhteiskuntaa ja liberaalia hallintoa vastustavan kansan tahdon. He ovat julistaneet, että jos eivät heidän aatetoverinsa, jos eivät liberaalit jossain maassa voita vaaleja, silloin siellä ei enää ole demokratiaa. He ovat julistaneet, että kansa on vaaraksi demokratialle. Ja koska kansa on vaarallinen, tähän saakka lehdistön vapaudesta vaahdonneet vaativat nyt äkkiä lehdistön, median ja internetin rajoittamista. (…) Ei siis ihme, jos EU:ssa ylipaine käy jatkuvaksi, ennemmin tai myöhemmin venttiilit lakkaavat toimimasta, ja ihmiset – kun ei heillä ole muuta vaihtoehtoa – nousevat kapinaan, siis vaaleissa antamillaan äänillä syrjäyttävät, häätävät tiehensä liberaalin eliitin.

Tuossa äsken jo viittasin Kansainvälisen tekstiin. Siinä laulussahan maalailtiin uutta maailmaa, missä huomispäivänä kansat ovat veljet keskenään – ja kuten kaikki tietävät, sen tuloksena 1900-luvulla nähtiin isovenäläisen ja vähän muunkin kansalliskiihkon läpitunkemien diktatuurien pönkittämistä. Nyt retoriikka on samantapaista, vaikka nimellinen suunta onkin olevinaan toinen. Verrataanpa Orbánin puhetta tähän tekstiin:

Liberaali aikakausi on nyt ollutta ja mennyttä. Se ajatus, että parlamentaaris-demokraattisilla puolinaisuuksilla pystyttäisiin kohtamaan tämä kansojen myllerrys, on lapsellinen (…) Kautta maailman näemme, miten yritys herättää demokratia uuteen elämään on osoittautunut täysin hedelmättömäksi. Tämä vajonneen porvarillisen maailman keskinäisiä sotiaan käyvien poliittisten diletanttien ja sotilaspoliitikkojen sekava vyyhti johtaa tappavalla varmuudella kaaoksen kuiluun ja vie joka tapauksessa Eurooppaa kohti taloudellista ja kansallista katastrofia.

 

Liberaali demokratia ja parlamentarismi, avoin yhteiskunta ovat aikansa eläneet, tulkaa tänne vahvan johtajan turviin. Nämä yllä siteeratut sanat siis lausui uudenvuoden puheessaan Adolf Hitler vuoden 1945 aluksi, hänkin jostain omasta vaihtoehtoisesta todellisuudestaan käsin.

Loppuhuomautus: Tämän tekstin jäljille päädyin, kun unkarilaisessa uutisvirrassani rupesi leviämään ainakin kirjailija László Garaczin sekä entisen vasemmistopuolue SZDSZ:n johtajan Gábor Kunczen levittämä Hitler-sitaatti, jonka Orbánin puhe oli tuonut heidän mieleensä. Siinäkin kyllä puhutaan sisällöllisesti samasta asiasta eli liberaalin maailmanjärjestyksen perikadosta ja demokratian umpikujasta. Minussa heräsi pieni faktantarkistaja, ja Hitlerin viimeinen uudenvuodenpuhe on saksantaitoisen helppo hakea verkosta (en vain halua tänne enkä minnekään linkittää sitä pieteettiä tihkuvaa ilmeistä uusnatsisaittia, jolta sen löysin). Ja tulos oli masentava: ei mistään kohtaa tuota alkuperäistä, yllä suoraan alkutekstistä kääntämääni puhetta löydy juuri sellaisia muotoiluja kuin Garaczin, Kunczen ja kumppanien levittämässä tekstissä, eli ilmeisesti he ovat käyttäneet lähteenään jotain useamman käännöksen kautta kulkenutta vapaamuotoista selostetta Hitlerin puheesta. Pikkujuttu ehkä, jolla ei ole sisällöllistä merkitystä varsinaisen asian kannalta: Orbánin ja muiden populistien puheet alkavat tuoda yhä enemmän mieleen natsien kielenkäytön. Mutta kun taistellaan avoimuuden, vapaan ja kansainvälisen tiedonkulun puolesta ”vaihtoehtoisia faktoja” vastaan, lähdekritiikin pitäisi olla armotonta ja ehdotonta. Ei kerro hyvää Unkarin vasenkätisestä oppositiosta tämäkään.


Vaalien vaiheilta

marraskuu 24, 2016

Itävallan presidentinvaalien uusinta lähestyy kovaa kyytiä, ja panokset kovenevat. Täytyy sanoa, että minua on alkanut hieman hirvittää Brexit-äänestyksen ja Trump-vaalin jälkeen. Todella mahanpohjasta riipaisi, kun jostakin paikallisesta lehdestä luin toimittajan kertomuksen keskustelusta kaverinsa, mukavan keski-ikäisen yrittäjämiehen kanssa. Tämä aikoo äänestää ”perusitävaltalaisten” Hoferia, kahdesta syystä: ensinnäkin ”jokin muutos tähän menoon täytyy tulla” (ilmeisesti tällä tarkoitetaan Itävallassa lähes koko sodanjälkeisen ajan vallinnutta demarien ja oikeistokonservatiivien punamustakoalition vallanpitostagnaatiota ”jäsenkirjademokratioineen”), ja toiseksi sitoutumaton vihreä ”Van der Bellen on kommunisti”.

Ensinmainitun logiikan tuloksista saadaan kohta ”iloita” ei vain Yhdysvalloissa, missä Trumpia äänestivät valtaan jumiintuneeseen ”eliittiin” turhautuneet ”muutoksen” kaipaajat, vaan koko kilpavarustelun ja ilmastonmuutoksen uhkaamassa maailmassa. Viimeksi mainitusta on jo ollut puhe: Van der Bellen on ”kommunisti” siinä mielessä, että hän on itsekin tunnustanut nuorena miehenä viisikymmentä vuotta sitten äänestäneensä kommunistien ehdokasta Innsbruckin paikallisvaaleissa. Mutta ilmeisesti Itävallassakin on riittämiin niitä, joille mikä hyvänsä oikeistopopulismista vasemmalle sijoittuva poliittinen kannanotto on polkupyörä-, kiviterapia- tai kasvisruokakommunismia elikkästen kulttuurimarxilaisuutta.

Molemmat ehdokkaat ovat tietenkin kampanjassaan kovasti valtiomiestä, maltillista ja viisasta, ja pyrkivät luomaan kuvaa turvallisesta, äärimmäisyyksiä välttävästä ja koko kansan etua ajavasta keskitien poliitikosta. Politiikan sisällöillä on vaikea kilpailla, kun molempien pitäisi vedota koko kansaan ja kun liittopresidentin valtaoikeudetkaan eivät ole kovin laajat vaan kyseessä on enemmänkin symbolinen valtionpäämiehen edustustehtävä. Tällaisessa tilanteessa on vaikea olla kampanjoimatta mielikuvilla ja tunteilla, myös vastaehdokkaaseen liittyvillä negatiivisilla.

Van der Bellenin iskulause ”Itävallan arvostuksen puolesta maailmassa” antaa hienovaraisesti ymmärtää, että Hoferista maa saisi presidentin, jota kenties joutuisi häpeämään. Ne kansalaiset, joiden poliittinen muisti ulottuu paria vuotta pitemmälle (ja joita ei valitettavasti ehkä ole kovin paljon), pystyvät ehkä tästä palauttamaan mieleensä, mitä tapahtui vuosituhannen vaihteessa, kun FPÖ:n silloinen veretseisauttava vaalivoitto nosti Jörg Haiderin johtaman puolueen hallitukseen, mikä puolestaan veti Itävallan niskaan EU:n pakotteet ja löi maabrändiin melkoisen kolhun. No nythän ajat ovat toiset, oikeistopopulisteja on hallituksessa tunnetusti siellä sun täällä, joten pelkkien vihjailujen lisäksi on kaivettava esiin oikea natsikortti.

Äskettäin Van der Bellen julkisti Facebook-sivullaan (Kurier-lehti uutisoi tästä) kampanjavideon, jolla puhuu 89-vuotias Gertrude. Holokaustista elossa selvinnyt vanha rouva oli kuulemma itse tullut puhuttelemaan Van der Bellenin vaalitiimiä ja halunnut kertoa mielipiteensä. Gertruden tyttären mukaan äiti on viime aikoina ollut yhä huolestuneempi maailman menosta, liian moni asia alkaa muistuttaa 1930-lukua. ”Eniten minua häiritsee toisten loukkaaminen, solvaaminen, halventaminen”, sanoo Gertrude. Kaikkein alhaisimmat vietit näyttävät pääsevän valtaan, ”ja niin on ollut joskus ennenkin”. Van der Bellen on Gertruden mieleen siksi, että hän vaikuttaa harkitsevammalta ja kypsemmältä.

FPÖ:n vastavetona natsivihjailuille on nähty vähän vastenmielistäkin Van der Bellenin henkilöön käymistä. Norbert Hofer on kirkassilmäinen, siloposkinen 46-vuotias, ja yli seitsemänkymppinen Van der Bellen näyttää hänen rinnallaan kovin vanhalta ja ryppyiseltä. Tätä FPÖ:n vaalikampanjassa on koetettu korostaa maalailemalla Van der Bellenistä kuvaa seniilinä höperönä. Hieman turhan pitkälle meni tässä muutama päivä sitten FPÖ:n johtaja HC Strache, kun hän postasi Facebook-sivulleen kuvan Van der Bellenistä, jolta näyttää (todellisuudessa se johtuu valotuksesta ja huonosta resoluutiosta) toinen puoli ylähuulen viiksikarvoista jääneen ajelematta. ”Tämä panee miettimään! Van der Bellen unohtaa näköjään jo ajella toisen puolen ylähuulestaan. Katso kuvaa. Mitähän muuta hän vielä unohtaa?” Tämä alkoi olla liikaa jo FPÖ:n omille kannattajillekin. Nousi ns. paskamyrsky, jossa monet FPÖ:n vanhat äänestäjät närkästyneesti ojensivat Strachea:

Minä arvostelen vihreitä ja vasemmistoa juuri siksi, että ne aina järjestävät tämmöistä pinnallista loanheittoteatteria. Jos yhtä vaivaannuttavaa menoa nähdään nyt oikeallakin, niin ei Itävallassa kohta enää pysty äänestämään ketään.

Ja vaikka ei sitä heti arvaisikaan odottaa, niin viuhahtaa se natsikortti oikeallakin. Tyylipuhtaimpaan suoritukseen ylsi tässäkin blogissa jo aiemmin mainittu Ursula Stenzel, konservatiivisesta kansanpuolue ÖVP:sta FPÖ:hön loikannut kypsä daami, 1990-luvulle saakka toimittajana ja uutistenlukijana tunnetuksi tullut tv-kasvo, eräänlainen Itävallan Eva-Riitta Siitonen.

Äskettäin Puls 4 -tv-kanavan suuressa vaaliväittelyssä kommentaattoriksi kutsutulta Stenzeliltä ilmeisesti lähti mopo vähän keulimaan, tai kommenteista ainakin syntyi jotakin sellaista, mitä keltalehti Heute nimittää ”suureksi Stenzel-showksi”. Muun muassa Stenzel innostui epäilemään Van der Bellenin edesmennyttä isää läheisistä suhteista natseihin, niin suorasukaisesti, että Van der Bellen ryhtyi kaiken kansan kuullen uhkailemaan Stenzeliä oikeustoimilla. Stenzel ei kuitenkaan vähästä hätkähdä, vaan Österreich-keltalehden haastattelussa hän lisää kierroksia:

– Miksi vihjailette joka ainoassa TV-keskustelussa Alexander Van der Bellenin isän olleen läheisissä väleissä natsien kanssa?

– Koska edelleenkään ei tiedetä tarkkaan, missä olosuhteissa hänen vanhempansa lähtivät Liettuasta. Hän joka tapauksessa esittää asian niin, ikään kuin he olisivat paenneet stalinismia. He eivät kuitenkaan paenneet vaan muuttivat Saksan valtakunnan alueelle Wieniin. Yksikään journalisti ei ole vielä tätä tarkkaan tutkinut. Hän ei ole mikään pakolaislapsi, eikä hänen pitäisi antaa lyödä poliittista mynttiä tällä tarinalla.

– Onko teillä joitain todisteita hänen isänsä natsisuhteista?

– On paljon epäselvyyksiä. Hänen isänsä ei tosin ollut NSDAP:n jäsen, hän ei koskaan palvellut Wehrmachtissa. Mutta: hänellä on täytynyt olla erittäin hyvät suhteet natseihin. Muuten ei Liettuasta lähtö olisi tullut kysymykseen. Sitä paitsi natsit osoittivat hänen isälleen vuonna 1944 Tirolista oman asunnon. Semmoiseen tarvittiin suhteita.

Mitäs niitä balttiarallaamaita nyt olikaan… Ursula Stenzel on toki toiminut uutisjournalistina enimmäkseen siihen aikaan, kun sekä Viro, Alexander Van der Bellen vanhemman kotimaa, että Liettua kuten muutama muukin sittemmin itsenäistynyt maa olivat Neuvostoliiton nimettömiä takapihoja. Mutta ilmeisesti yleissivistykseen ei myöskään kuulu tieto siitä Heim ins Reich -operaatiosta, jolla baltiansaksalaiset (ja saksalaisia sukujuuria oli sekä isä Van der Bellenillä että etenkin tämän puolisolla) noudettiin ”kotiin” ja asutettiin sen jälkeen, kun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salainen lisäpykälä oli jättänyt Baltian Neuvostoliiton etupiiriin. Van der Bellenin isän suku oli venäläistä aatelia, isoisä oli paennut bolševikkeja Viroon ja sitä ennen toiminut Kerenskin hallituksen komissaarina, ja varmaa on, että Puna-armeijan miehittämässä Virossa ei perheelle olisi hyvä heilunut. Olisi ennemminkin perin merkillistä, jos he eivät olisi käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja pelastautuneet Saksan puolelle.

Mutta hupaisin vaaliuutinen on vielä kertomatta. Nimittäin: Itävallan viestintävalvontaviranomaisille (Fernmeldebüro) on viime vuorokauden aikana tullut kymmeniä kanteluja sähköpostien johdosta, joita Norbert Hoferin vaalikampanjatiimi on lähettänyt ulkoitävaltalaisille. Kysymys ei ole niinkään viestien sisällöstä – Hofer haluaa ennen muuta hälventää niitä mahdollisesti syntyneitä väärinkäsityksiä, että hän haluaisi kieltää postiäänestyksen. (Tunnetustihan presidentinvaalin edellinen, riitautettu kierros ratkesi nimenomaan Van der Bellenille annetuilla ennakkoäänillä, ja tämän jälkeen FPÖ:n suunnalta kyllä kuului ehdotuksia, että postiäänestämisestä pitäisi luopua kokonaan.) Vaan ongelmana on tämmöisen vaalimainonnaksikin tulkittavissa olevan massapostin lähettäminen.

Ulkomailla asuvien itävaltalaisten osoitteita on viranomaisten rekistereissä tuhansittain. Ulkoitävaltalainen, joka haluaa säilyttää äänioikeutensa kotimaan vaaleissa, on nimittäin velvoitettu rekisteröitymään viranomaisille ja jättämään yhteystietonsa, ja useat ilmoittavat tässä nimenomaan sähköpostiosoitteen. Nämä osoitetiedot puolestaan välitetään parlamentin tiedoksi, eli niihin pääsevät sinänsä aivan laillisesti käsiksi kaikki puolueet. Ongelmana on nyt se, että vaikka perinteisen vaalimainonnan lähettäminen paperipostissa on laillista, sähköpostitse joukkomainostaminen on Itävallan laissa kielletty. Yli 50 vastaanottajalle kerrallaan ei saa lähettää sähköpostia, elleivät nämä ole sitä nimenomaisesti tilanneet tai toivoneet.

Parhaillaan, kertoo Kurier-lehti, viranomaiset harkitsevat Hoferin parlamentaarisen (hän on parlamentin kolmas puhemies) syytesuojan kumoamista, että asiassa voitaisiin edetä. Hupaisan lisävärin tarinalle antaa se, että runsas vuosi sitten Wienin vaaleissa oikeistoliberaali uuspuolue NEOS lähetti johtajansa nimissä kymmenelletuhannelle wieniläiselle äänestämään kehottavan tekstiviestin. Tämä tempaus tuotti puolueelle lopulta melkoiset rapsut. Ja kuinka ollakaan, tämän tapauksen tutkimuksia oli innokkaimmin hoputtamassa juuri FPÖ, jonka kuluttaja-asiamies teki asiasta vastaavalle ministerille virallisen kyselyn ja jonka epävirallinen äänenkannattaja, verkkosivusto unzensuriert.at, uhosi, miten ”FPÖ on NEOSin massatekstiviestittelyn jäljillä”.

Jos kansan poliittinen muisti ei ulotu kuin muutaman vuoden päähän, niin miten on poliitikkojen laita? Myös niiden, jotka syyttelevät toisia unohtelevaisuudesta?

 

 


Kansallista kauhuperinnettä

lokakuu 31, 2016

Itävallan kansallispäivää juhlittiin taas lokakuun 26:ntena perinteisin menoin. Wienissä parlamentti, liittokanslerinvirasto ja monet museot viettivät avoimien ovien päivää, Itävallan armeija esitteli aselajiensa osaamista ja alokkaat vannoivat sotilasvalan. Mitään dramaattisempaa ei tapahtunut, ja itse asiassa katukuvassa punavalkopunaisia kansallisvärejä näkyi paljon vähemmän kuin kauppojen Halloween-krääsän oranssia. Kyllä, Halloween on kovasti tulossa myös Itävaltaan.

Keskellä muuten rauhallista vapaapäivän viettoa oikeistopopulistinen FPÖ-puolue onnistui kuitenkin nostattamaan jonkinlaisen kohun. Ja perinteistäkin perinteisempään tyyliin eli möläyttämällä jotakin, minkä voi tulkita natsiperinnön vaalimiseksi. Perusitävaltalaisten johtaja HC Strache postasi Facebook-sivulleen tämmöisen kansallispäivätoivotuksen:

hc-kernstock

Kansallislippu ja parlamenttitalo taustanaan hymyilevän Strachen alla on pätkä perinteistä isänmaallista lyriikkaa, raakasuomennoksena tähän tapaan:

Ei mielivaltaa, ei orjuutta,
tie auki kaikille voimille!
Samat velvollisuudet, samat oikeudet,
vapaaksi taide ja tiede!
Reippain mielin, vakain katsein,
jokaista kohtalon iskua uhmaten
nouse ylös onnen polkua,
Jumala kanssasi, oma Itävaltani!

Kyseessä on, kuten tekstin allakin kerrotaan, Itävallan ns. ensimmäisen tasavallan hymni (Sei gesegnet ohne Ende), jonka sanat kirjoitti steiermarkilainen pappi ja runoilija Ottokar Kernstock. Se oli vuodesta 1929 aina vuoden 1938 Anschlussiin asti Itävallan kansallislaulu, jonka asemasta ja käytöstä tosin käytiin jatkuvaa poliittista kiistaa. Jo käyttöön otettaessa sitä oli hieman muokattu: kolmas säkeistö, jossa puhuttiin idästä koittavasta valosta, jätettiin pois, ja jokaisen säkeistön loppusäkeen mein Österreich! -huudahduksen tilalla oli alkuperäisessä tekstissä ollut Deutschösterreich. Ensimmäisessä säkeistössä, jota Strache tässä ei siteeraa, ylistetään myös ”saksalaista työtä” ja ”saksalaista rakkautta”.

Kernstock-hymni syntyi aikaan, jona itävaltalainen isänmaallisuus aivan avoimesti nimesi itsensä ”saksalaiseksi” sanan kansallisromanttisessa mielessä. Vaikka Saksan valtakuntaan ei poliittisista syistä voitu tai haluttu kuulua, itävaltalaiset nimittivät etnokulttuurista identiteettiään saksalaiseksi aina siihen asti, kunnes vuonna 1945 oli pakko lopullisesti romuttaa haaveet kaikkien saksalaisten yhteydestä ja lähteä rakentamaan modernia ei-saksalaista kansallisvaltiota. Sittemmin tämä ”deutsch-national”-aatemaailma on jatkanut maanalaista elämäänsä politiikan oikealla äärilaidalla, ja siihen viittaaminen nostaa esiin mielleyhtymiä myös natsiaikoihin.

Ottokar Kernstock, tekstin kirjoittaja, oli vuonna 1923 kirjoittanut myös Hakaristilaulun, jota Strachen kansallispäiväpostauksen jälkeen on itävaltalaisessa mediassa närkästyneeseen sävyyn siteerattu. Tässä katkelma:

Das Hakenkreuz im weißen Feld
Auf feuerrotem Grunde
Gibt frei und offen aller Welt
Die frohgemute Kunde
Wer sich um dieses Zeichen schart
Ist deutsch mit Seele, Sinn und Art
Und nicht bloß mit dem Munde!

(‘Hakaristi valkoisella kentällä / tulipunaisella pohjalla / antaa vapaasti ja avoimesti koko maailmalle / riemumielin tämän tiedon: / joka tämän merkin ympärille kokoontuu / on saksalainen sielultaan, mieleltään ja teoiltaan / eikä vain puheissaan!’)

Strache (tai hänen mediatiiminsä) on tietenkin kiivaasti torjunut kaikki natsisyytökset. Ottokar Kernstock kuoli jo vuonna 1928, ennen natsien valtaannousua, ja Sei gesegnet ohne Ende oli demokraattisen valtion kansallishymni (tosin tämä valtio vuonna 1934 luisui sisällissotaa lähentelevän tilanteen kautta ns. austrofasismiin). Mitä ihmeen natsifobiaa tämä oikein on?

Tietenkään Kernstock ei vielä voinut aavistaa hakaristin, tuon romantisoidun germaanisuuden symbolin, hulmuavan tuhotun Euroopan ja keskitysleirien yllä. Hänen ihannoimansa ”saksalaisuus” oli 1800-luvun kansallisromantiikkaa, Blut und Bodenia ja kaipuun sinistä kukkaa, josta nousevan rotu- ja verenperintömystiikan kaikkia karmeita ulottuvuuksia ei vielä ymmärretty. Kernstockin ”viattoman” kansallisromantiikan kasvupohja oli kuitenkin sama kuin natsismilla, ja historiatietoisen nykyeurooppalaisen kuuluu nähdä se vähän erilaisessa valossa kuin 1920-luvun katolisen papin. Ja ennen kaikkea Strachen Kernstock-hymnipostaus on vain osa somestrategiaa, jossa yhä selvemmin voi nähdä sarjan tietoisia provokaatioita.

Aivan äskettäin nimittäin HC Strache onnistui nostattamaan melkoisen some-mekkalan ja käynnistämään syyttäjän tutkinnan samoin yhdellä pienellä Facebook-postauksella. Hän jakoi keltalehti Kronen Zeitungin uutisen, jossa kerrottiin turvapaikanhakijan itsemurhayrityksestä: epätoivoinen mies oli yrittänyt ensin heittäytyä raitiovaunun alle ja sitten kiivetä käsiksi virtajohtoon saadakseen sähköiskun. Strache itse kommentoi vain lyhyesti ja monimielisesti ”Unfassbar!” (‘Käsittämätöntä!’), mutta hänen FB-lukijakuntansa intoutui jakelemaan toinen toistaan vertahyytävämpiä ehdotuksia siitä, mitä tälle onnettomalle miehelle ja ylipäätään turvapaikanhakijoille voisi tehdä. Kansanryhmän vastaisen kiihotuksen ja rasistisen vihapuheen kriteerit ilmeisesti täyttyivät selvästi. Strache voi toki väittää ja väittääkin, ettei kykene koko ajan siivoamaan FB-seinältään kaikkea, mitä sinne suolletaan. Outoa on kuitenkin, että samalla kun verta ja rapaa roiskuvat rasistifantasiat saavat seistä siellä kaiken kansan luettavissa päiväkausia, Caritas-hyväntekeväisyysjärjestön pääsihteerin Klaus Schwertnerin yritys hillitä älämölöä (”Tämä ihminen on sairas. Teidän vihanne on myös sairasta.”) sensuroitiin oitis ja Schwertner sai sivulle porttikiellon.

Eikä tässä vielä kaikki. Viikko sitten, kansallispäivän alla ja osana edelleen jatkuvaa presidentinvaalikampanjaa, FPÖ kutsui kiinnostuneita Wienin Palais Epsteiniin kuulemaan Strachen puhetta ”kansakunnan tilasta”. Puheen kohahduttavinta katkelmaa siteerasi lähes jokainen tiedotusväline:

Kun kulttuurisesti vieraiden köyhyysmaahanmuuttajien virta hillitsemättömänä tihkuu meidän sosiaaliturvajärjestelmäämme, se järkyttää meidän solidaarisuuteen ja yhteishenkeen perustuvaa yhteiskuntarakennettamme perustuksiaan myöten, ja näin ei keskipitkällä tähtäimellä sisällissotakaan ole epätodennäköinen.

Suvakkeja saunan taakse ja maahanmuuttajavastaista rotusotaa toivotellaan meilläkin tietyillä somefoorumeilla, ja jonkinlaisia taistelufantasioitahan sisälsi taannoin myös persujen Immosen kuuluisa ”lyyrinen” puheenvuoro. Mutta hyvänen aika, nyt ei puhu harjaamaton kenttäväki tai puolueen yli-innokas nuoriso vaan itse puoluejohtaja! Valtiojohdon reaktio seurasikin oitis: konservatiivisen ÖVP:n johtajan, varaliittokansleri Reinhold Mitterlehnerin mielestä kansalaissota-sanan käyttäminen oli ”älytöntä” (aberwitzig), demari-liittokansleri Christian Kern taas kommentoi:

kern

HC Strache pitää Itävallassa ”sisällissotaa keskipitkällä tähtäimellä ei epätodennäköisenä”. Ja näkee tässä oikeutuksen vaikka minkälaisten poliittisten keinojen käyttöön. Näin vieläpä kansallispäivämme johdosta pidetyssä puheessa! Johannes Rau, Saksan entinen liittopresidentti, muotoili osuvasti: ”Patriootti on semmoinen, joka rakastaa isänmaataan. Nationalisti on semmoinen, joka halveksii toisten isänmaita.” HC Strache ei ole mikään patriootti!

Miksi ihmeessä pitää hyvinvoivassa, rauhallisessa maassa oikein asiasta tähden nostattaa pelkoa ja pakokauhuista muukalaisvihaa? Sitähän tässä ollaan tekemässä, samalla kun koko ajan venytetään vihapuheen rajoja ja totutetaan kansaa yhä kovemmaksi käyvään retoriikkaan. Sentroopassa pitäisi muistaa, mihin tämmöinen vie. Der Standard -lehden puheenvuorossaan, ns. etusivunlaatikossa, päätoimittaja Hans Rauscher lataa:

H.-C. ”Sisällissota” Strache ja hänen presidenttiehdokkaansa Norbert ”Niin totta kuin Jumala minua auttakoon” Hofer tahtovat ihan tosissaan takaisin kaikkein pimeimpiin aikoihin. Sen, joka tahtoo seurata heitä, tulisi tajuta, että se tie johtaa perikatoon niin kuin johti jo kerran. Strachen FPÖ on radikalisoitunut niin, ettei siitä enää voi erehtyä. Joka vieläkin haluaa puolustella sitä, on itse valmistamassa tietä.

Mutta mitäpä asianosaiset tuosta välittävät. Tähän loppuun täytyy sijoittaa mainion Daniel Jokeschin pilapiirros, jossa kaksi Burschenschafteria (äärioikeistokonservatiivisen ylioppilasjärjestön jäsentä) lakkeineen ja osakuntanauhoineen keskustelee tuoppien ääressä. Pointti on mainio etenkin kun ottaa huomioon, miten paljon ”sillä, miten nämä asiat koetaan” (tavallisen kansan parissa, joka vie lapsia harrastuksiin ja sillä lailla…) ja ”kansan pelkojen ymmärtämisellä” on tässä diskurssissa kautta Euroopan ratsastettu.

burschis

– Tässä maassa on paljon ihmisiä, jotka pelkäävät meitä…
– … ja me nimitämme niitä kaikkia summamutikassa äärivasemmistosuvakeiksi.
– Ne pelkäävät, mitä voi tapahtua, kun me päästään valtaan…
– … ja me puhumme sisällissodasta ja sanomme, että ”he tulevat vielä ihmettelemään, mikä kaikki on mahdollista” [näin FPÖ:n presidenttiehdokas Hofer huhtikuussa television vaalikeskustelussa, kun puhuttiin liittopresidentin valtaoikeuksista].
– Pitäisiköhän meidän olla vähemmän ylimielisiä…
– … ja mennä kansaa vastaan ja yrittää ymmärtää ihmisten pelkoja?
(hiljaisuus)
– Suvakkejako me muka ollaan?
– Hahhahhaa, ei!
– Kippis!


Sananvapauden kukkasia

heinäkuu 30, 2016

Muistattehan vielä Pia Kauman ja maahanmuuttajien luksuslastenvaunut? Samaahan tapahtuu ympäri Eurooppaa, myös Itävallassa: levitetään perättömiä huhuja ja suoranaisia valheita maahanmuuttajien saamista etuisuuksista, että tavalliset ja etenkin köyhiksi itsensä kokevat kansalaiset saataisiin kateellisiksi ja katkeriksi. Tässäkin blogissa on ollut esillä esimerkiksi keksitty raiskaustarina, joka johti porttikieltoon pakolaisille, sekä kauhujuttu siitä, miten kiltti itävaltalainen mummo häädettiin asunnostaan pakolaisten tieltä. Kysymys on yleensä nykyajan kansanperinteestä, ja kansanperinteen lakien mukaan kaikki perustuu siihen, mitä joku jonkun ihan henkilökohtaisesti tunteman ihmisen tuttavan naapurin kumminkaima on ihan itse kuullut joltakulta asianosaiselta…

Tuorein näkemäni itävaltalaisesimerkki lähti liikkeelle oikeistopopulistisen Vapauspuolueen FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin tukijaryhmän Facebook-sivulta. Tarinan pahiksena on optiikka- ja elektroniikkafirma Hartlauerin lisäksi Caritas, katolista kirkkoa lähellä oleva avustusjärjestö, joka katolisessa Keski-Euroopassa on näissä tarinoissa näköjään samassa syntipukin ja sylkykupin roolissa kuin meillä SPR tai joskus ”sossun tantat”.

hartlauer

”Hartlauerin työntekijä puhuu suunsa puhtaaksi: Turvapaikanhakija ostaa Caritaksen laskuun 900 euron iPhonen! Soitto Caritakselle. Homma hoituu! EI ENÄÄ LAHJOITUKSIA TÄLLE PETTURIYHDISTYKSELLE!!! LOPPU TURVAPAIKKATEOLLISUUDELLE!!!”

Tämä tutun iPhone-tarinan uusin redaktio sai runsaasti myötätuntoisia kiukku- ja peukkureaktioita, kunnes jotkut ilonpilaajat ryhtyivät tarkistamaan faktoja ja ikävästi muistuttelemaan, että ei netissäkään saa rankaisematta väittää ihan mitä sattuu. Sekä Hartlauer että Caritas kiistivät kiivaasti tämän iPhone-tarinan todenperäisyyden, Die Presse -lehden mukaan Caritas harkitsee kanteen nostamista. Hoferin tukijoiden Facebook-ryhmä – joka myös muistuttaa koostuvansa riippumattomista, yksityisistä vapaaehtoisista – joutui pahoittelemaan tapahtunutta ja toteaa uudessa Facebook-postauksessaan, että ”varsinkin firma Hartlauerin lausunto vaikuttaa meistä vakuuttavalta”. (Ärgh, ainakaan Caritaksesta emme suostu sanomaan mitään myönteistä edelleenkään!)

Ja tietenkin asiaan tarttui satiirisivusto Die Tagespresse, jonka versio tarinasta on tällainen:

Hartlauer kohahduttaa sydäntälämmittävällä tempauksella: 30. heinäkuuta elektroniikkaketju jakaa kaikissa liikkeissään iPhone 6S -puhelimia ilmaiseksi Hoferin äänestäjille. Halukkaiden on vain esitettävä täytetty äänestyslippunsa viime vaaleista.

”Kun eilen Facebookissa alkoi levitä perättömiä huhuja turvapaikanhakijoille jaettavista ilmaisista iPhoneista, meissä heräsi sääli”, kertoo johtaja Robert Hartlauer. ”Jos joku todella kadehtii täpötäydessä tilapäismajoituksessa kenttäpatjalla yöpyviä pakolaisia siinä määrin, että ryhtyy levittämään tällaisia valeita, silloin hänellä täytyy olla asiat todella kurjalla tolalla.”

Hartlauer ei epäröinyt sekuntiakaan vaan avasi sydämensä ja varastotilansa tukeakseen hätää kärsiviä FPÖ:n äänestäjiä.

”Hätätila on todellinen”, selittää sosiologi Dorothea Blume Tagespresselle. ”Monet FPÖ:n äänestäjät joutuvat rahapulassaan kirjoittamaan vihaviestinsä Android-puhelimella. Toisilla ei ole varaa ’elämän korkeaan kouluun’ vaan ainoastaan ’elämän kouluun’. Onhan ymmärrettävää, että jossain vaiheessa alkaa raivo kasautua.”

Vapaaehtoisten, riippumattomien kannattajiensa tempausten lisäksi Hofer on ollut sananvapauden rajoja pohtivan keskustelun aiheena myös aivan henkilökohtaisesti. Kuten Kurier-lehti eilen kertoi, Hoferin nostama kunnianloukkauskanne kaatui Tirolin osavaltion oikeusistuimessa – ja, kuten saksalaisessa lehdistössä hieman mutkia suoristellen uutisoitiin, nyt Hoferia saa sanoa natsiksi oikein tuomarin luvalla.

Kunnianloukkauskanteen aiheena olivat Tirolin sosiaalidemokraattien johtajan Ingo Mayrin Facebook-töksäytykset Hoferista. Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen aikaan Mayr oli vastannut, kun häntä kehotettiin äänestämään Hoferia:

Sitä en valitettavasti voi tehdä. Myös minua koskee mielipiteen ja valinnan vapaus. Ja natseja en tue.

Jatkokeskustelun tuoksinassa Mayr vielä täsmensi:

En ole sanonut, että kolmasosa itävaltalaisista on natseja. Olen vain sitä mieltä, että he ovat äänestäneet natsia, ja tiedän, että minä en tule tekemään niin…

Kohta tämän jälkeen Mayr pahoitteli sanomisiaan, joita selitteli väsymyksellä ja vaalidebatin kiivaudella, ja pyysi anteeksi Hoferilta ja kaikilta muiltakin, joita mahdollisesti oli loukannut. Seurasi kuitenkin siviilikanne, jonka Mayr kesäkuun alussa hävisi. Oikeuden päätöksellä hänen olisi luovuttava suoraan tai epäsuorasti väittämästä, että Hofer on natsi. Nyt sitä vastoin samasta jutusta nostettu rikosoikeudenkäynti päättyi vapauttavaan tuomioon. Kurier-lehden mukaan tuomari oli perustellut päätöstä tähän tapaan: Sananvapaus ei ole rajaton oikeus, mutta sitä saa rajoittaa vain tietyin ehdoin. Mayrin mielipiteenilmaus perustui tosiseikkoihin, sillä FPÖ-puolue, jota Hofer edustaa, ei sanoudu irti äärioikeistolaisista ryhmittymistä vaan suorastaan etsii yhteyttä niihin.

Niinpä. Ei Hofer varmaankaan itse henkilökohtaisesti ole natsi siinä mielessä, että haluaisi perustaa uudelleen Hitlerin kansallissosialistisen puolueen, avata jälleen Mauthausenin keskitysleirin tai hyökätä valtaamaan Itävallan (tai siis Saksan…) kansalle elintilaa naapurimaista. Mutta hän ja hänen puolueensa, kuten muutkin samalla tavalla kaksinaamaiset oikeistopopulistiporukat, käyttävät tunnettuja kaappinatsisymboleja ja antavat ”vapaaehtoisten, riippumattomien tukijoidensa” vapaasti lietsoa raivonationalismia, rasismia ja muukalaisvihaa sekä kerätä kannattajajoukkoihin myös ”oikeita” uusnatseja. Tai ainakin porukkaa, jolta oikea käsivarsi pyrkii nousemaan  yläviistoon (”heilailevat” miehet kuvasi Wienissä Hoferin vaalikampanjan päätöstilaisuudessa Huffington Postin reportteri):

huffpost_hitlergruss

Jos se kävelee kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka… niin jos se ei olisikaan ankka, niin ainakaan sen sanominen ankaksi ei ole rikos. Hyvä näinkin.

***

Unkarista käsin katsoen asiat ovat tietenkin aivan toisinpäin. Fidesz-valtapuolueen parlamenttiryhmyri Lajos Kósa tietää hallitukselle uskollisen Magyar Hírlap -lehden haastattelussa totuuden Itävallan presidentinvaaleista, jotka nyt joudutaan uusimaan:

Kiintoisaa, että mitään Euroopan-laajuista pahennusta ei noussut siitä, että vasemmistoliberaalipuolueet yhteistyössä vihreiden kanssa käytännössä petkuttivat presidentinvaaleissa. Koko jutun on EU:n eliitti tyylikkäästi ohittanut. Vaikka tietenkin, jos sama olisi ilmennyt radikaalista [??!!] ehdokkaasta, silloin Itävalta olisi demokratian häpeäpilkku, jonne natsismi on palannut.

En aivan ymmärrä, mitä Kósa tarkoittaa ”radikaalilla” tai ”petkuttamisella”, mutta ilmeisesti hän uskoo samaa kuin suuri osa Itävallan FPÖ:n kannattajista, eli että Itävallan presidentinvaalit uusitaan, koska sitoutumattoman vihreän Van der Bellenin vaalivoitto oli saavutettu vilunkipelillä. Näinhän EI OLE, vaikka FPÖ:n syvien rivien mutapohjassa vellookin kaikenlaista salaliittoteoriaa. Perustuslakituomioistuimen yksityiskohtainen selvitys paljasti huolimattomuuksia ja menettelytapavirheitä, joiden takia vaalit uusitaan – mutta ei mitään merkkiä siitä, että vaalitulosta olisi tahallisesti peukaloitu suuntaan tai toiseen. Niissä vaalipiireissä, missä ilmeisimpiä ongelmia todettiin, enemmistön äänistä sai Hofer, ja itse asiassa amerikkalaiset asiantuntijat ovat osoittaneet vaalimatemaattisella analyysillaan, että Itävallan vaalituloksessa ei ollut mitään manipulaatioon viittaavaa.

Mutta jos rupeaisin hermostumaan jokaisesta älyttömyydestä, mitä Magyar Hírlapista löytyy, saisin istua tässä koneen ääressä lopun ikääni. Tarkoitukseni oli vain kommentoida sitä, mitä Kósa sananvapaudesta lausui ja mihin Magyar Narancs -lehti lyhyessä, ilkeässä kommenttijutussaan puuttui. Näin siis Kósa:

Euroopan valtavirralla on sellainen ”söpö” ominaisuus, että se tosin väittää olevansa vapaamielinen, mutta jos joku on eri mieltä, hänestä tehdään selvää, hänet suljetaan ulos, mitätöidään. Tämä on jakobiinien tai bolševikkien ominaispiirre. Ei nytkään ole toisin. Olen viime aikoina seurannut Saksan uutisia, ja kaikki, mitä kuulen, on tuttua jo Neuvostoliiton ajoilta. 1970-80-luvuilla politiikan ohjaama julkisuus toimi juuri niin kuin nyt saimme nähdä Saksassa. Media pidetään kontrollissa, ja maahanmuuttajien tekemiä rikoksia yritetään vähätellä tai vääristellä.

Juu. Eurostoliitto. Brysseli on uusi Moskova, ja EU-eliitin valtavirtamedia salailee, vääristelee ja sensuroi. Ei ole siellä sananvapautta, ei.

Alkaa vähitellen tuntua siltä, että sananvapaudesta puhumisen voisi kieltää vähäksi aikaa. Ainakin siihen asti, että ”sananvapaus”-käsitteen tahallinen populistinen väärinkäyttö vähän vähenisi.


Historiallisia lukemisia

kesäkuu 15, 2016

”Suuri kuninkaamme Shubbiluliuma sanoi valtaistuimelle noustessaan: ‘Antakaa minulle aikaa kolmekymmentä vuotta, niin teen Khattien maasta mahtavimman valtakunnan, mitä maailma milloinkaan on nähnyt.’ Tämä aika on pian kulunut loppuun ja luulen maailman pian saavan tietää Khattien maasta enemmän kuin haluaisivatkaan tietää. (…) Mitä on sivistys?” hän kysyi ja kaatoi lisää viiniä maljaansa. ”Myös me osaamme lukea ja kirjoittaa ja keräämme numeroituja savitauluja arkistoomme. On vain ihmisystävällisyyttä, jos puhkaisemme silmät vangeilta, jotka joutuvat ikänsä pyörittämään myllynkiviä, sillä tämä työ on hyvin raskasta ja tuntuisi heistä vielä raskaammalta, jos he näkisivät taivaan ja maan ja lintujen lentävän taivaalla. Se herättäisi heissä vain turhia ajatuksia ja heidät surmattaisiin pakoyritysten tähden. Jos sotilaamme rajamaissa katkovat kädet muutamilta ja kiskovat päänahan toisten silmille, ei tämä tapahdu suinkaan julmuudesta, sillä itse olet nähnyt, että kodeissamme olemme vieraanvaraisia ja ystävällisiä, rakastamme lapsia ja pieniä eläimiä emmekä lyö vaimojamme. (…)”

Näin puhuu Mika Waltarin romaanissa Sinuhe, egyptiläinen heettiläisten (Waltarilla “khattien”) kuninkaan arkistonhoitaja, johon Sinuhe tutustuu kiertäessään maailmaa kreetalaisen tanssijattaren Minean kanssa. Heettiläisten valtakunta kuvataan romaanissa jonkinlaiseksi militarismin dystopiaksi. Maata hallitsee yksinvaltias soturikuningas, joka on paitsi ylipäällikkö myös ylimmäinen pappi ja ylimmäinen tuomari. Kaikki miehet ovat sotilaita ja naisten velvollisuus on synnyttää sotilaita vielä lisää, niin että aviorikoksista ei rangaista ja hedelmättömät avioliitot puretaan. Yhteiskunnassa vallitsee kuri ja järjestys, tavat ovat ankarat ja yhteydenpitoa ulkopuolisiin ja ulkomaalaisiin valvotaan tarkasti. Heettiläisten arvomaailmassa ylimpänä ovat valta, voima ja pelko, ja tulevaisuudessa siintelee kaikkien naapurikansojen valloittaminen ja orjuuttaminen. Kuulemastaan järkyttynyt Sinuhe pakenee maasta, jossa hänen kurkkuaan ”tukahduttaa kalmanhaju”:

Niin jätimme taaksemme Khattushashin peloittavat muurit, joiden takana väijyi tulevaisuuden maailma, ja ratsastimme aasien selässä ohi jyrisevien kivimyllyjen, joita pyörittivät sokaistut orjat, ja sivuutimme tien molemmin puolin seivästettyjen noitien ruumiit, sillä noitina surmattiin Khattushashissa kaikki ne, jotka opettivat oppeja, mitä valtio ei hyväksynyt, ja valtio hyväksyi vain yhden opin.

Ja miksi näitä mietin? Siksi, että tänään hyppäsi uutisvirtaani merkillinen juttu. Itävaltalainen Profil-lehti on saanut tietää, että Waltarin Sinuhe on oikeistopopulistipuolue FPÖ:n melkein-voittoisan presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempilukemista. Nettisivunsa human interest -osuudessa Hofer oli muiden henkilökohtaisten mieltymystensä ohella kertonut, että kirja, jonka hän ottaisi mukaansa autiolle saarelle, olisi juuri Sinuhe. Tämä saa Profilin toimittajan kysymään – tadaa! – Oliko Hoferin lempikirjailijalla natsisympatioita?

Siis hetkinen. Mitä ihmettä? Toimittaja Wolfgang Paterno on saanut selville, että Mika Waltari on jonkinlainen Suomen Karl May. (Tuota noin. Viihde- ja nuortenkirjailija Karl Mayta voisi Suomen kirjallisuudessa kenties ennemmin verrata Kyösti Vilkunaan, Simo Penttilään tai Aarno Karimoon.) Suosittu ja arvostettu kirjailija, jolta kuitenkin löytyy myös pimeä puoli. Suomen Berliinin-lähetystön verkkosivuilla kuulemma Outi Tuomi-Nikula kertoo Waltarin (yhtenä monista kirjailijoista) ihailleen Natsi-Saksaa. Toisen maailmansodan aikana Waltari työskenteli ”propagandistina valtiollisessa psykologisen sodankäynnin toimistossa”. Vuonna 1933 Waltari suomensi natsien marttyyriksi ”kanonisoidun” SA-miehen Horst Wesselin elämäkerran, ainakin kolme hänen romaaniaan julkaistiin saksannoksina Kolmannessa valtakunnassa, ja vuonna 1942 Waltari osallistui Weimarissa itsensä propagandaministeri Goebbelsin aloitteesta järjestettyyn kansainväliseen kirjailijakongressiin.

Sen verran huolella Paterno on kuitenkin työnsä tehnyt, että on haastatellut myös kahta oikeaa Waltari-asiantuntijaa. Panu Rajala torjuu natsisyytökset järkyttyneenä: Waltari ei ihaillut Natsi-Saksaa eikä natsien politiikkaa, ja vaikka hän matkustikin Saksassa ja kirjoitti sieltä juttuja, hän oli paljon enemmän innoissaan Pariisista ja Ranskasta. Andreas Ludden, Waltarin ja myös Sinuhen saksantaja puolestaan vakuuttaa, että Waltarin tuotannosta ei edes ennen vuotta 1945 löydy jälkeäkään natsisympatioista, antisemitismistä tai rasismista. Horst Wessel -suomennosta Waltari oli myöhemmin selitellyt sillä, ettei tuolloin vielä tiennyt natsi-ideologiasta juuri mitään. Ja varmaan käännössopimus oli jo allekirjoitettu ja nuori kirjailija rahan tarpeessa.

Tähän siis natsikohujuttu jämähtää. Paterno ei ole vaivautunut pyöräyttämään artikkelin loppuun minkäänlaista loppupäätelmää vaan jättää lukijan ihmettelemään, mistä tämä meteli oikein on nostettu ja onko täkyotsikolla mitään katetta.

Selväähän on, että jokseenkin koko Suomen älymystö toisen maailmansodan surkeaan loppuun saakka jossain mielessä ”ihaili” Saksaa, vaikka natsikomentoon jotkut suhtautuivatkin vähän sekavammin tuntein. Monet tuon ajan sivistyneistä ihmisistä, joille Saksa kerta kaikkiaan oli Euroopan johtava kulttuurivaltio ja sivistyksen kehto, joille saksan kieli oli tärkein kulttuurin ja tieteen kieli, eivät ehkä halunneet ajatella Hitleriä ja natseja kuin yhtenä, kenties vähän tavallista vastenmielisempänä mutta toivottavasti ohimenevänä vaiheena Saksan pitkässä poliittisessa historiassa. Ja jos piti valita ruton ja koleran välillä, niin Saksa kuitenkin – niin saattoi tuon ajan suomalainen helposti ajatella – edusti länttä ja Eurooppaa enemmän kuin Stalinin Neuvostoliitto. Kyllähän Suomesta jonkinasteisia natsien ihailijoita ja myötäilijöitä löytyi. Mutta porvarillinen liberaali ja yksilönvapauden ylistäjä, myös teologiaa ja kristinuskon kysymyksiä harrastanut Waltari tuskin tuohon joukkoon kuului.

Juttu kertoo enemmänkin siitä, millaisia kulttuurisympatioita Itävallan edistykselliset intellektuellit ovat valmiita Norbert Hoferilta ja ”perusitävaltalaisilta” odottamaan. Natsikorttia läiskitään pöytään koko ajan, eikä useinkaan aivan aiheetta. Tuorein somekohina pyörii Wienin FPÖ-nokkamiehen Johann Gudenusin ympärillä: LinkedIn-palvelun salasanavuodon yhteydessä oli paljastunut, että Gudenus oli valinnut salasanakseen heilheil. Presidenttiehdokas Hoferin kulttuurimieltymyksistä taas tiedossa on jo, että hänen suosikkitaidemaalarinsa on  Manfred ”Odin” Wiesinger, useiden äärioikeistolaisten ja heidän järjestöjensä suosima taiteilija. ”Odin” tunnetaan kansallissosialismin aikoja muistuttavasta antimodernista tyylistään, rasistisista pilapiirroksistaan ja tavastaan signeerata teoksensa ns. Odal-riimulla, joka natsien viljelemässä riimumystiikassa merkitsi ”kotiseutua, perintöä”.

Olisi tietenkin ollut paitsi mehevää myös aivan odotusten mukaista, jos Hoferin lempikirjailijakseen nimeämä eksoottinen tapaus olisi osoittautunut kunnon kaappinatsiksi. Valitettavasti näin ei käynyt. Sinuhe on Paternon mukaan ”hieman pölyistä mutta vankkaan tyyliin kirjoitettua kesälukemista vuodelta 1945”. Sen verran Paterno on kirjaa lehteillyt, että osaa siteerata pessimistisen resignoituneita pohdintoja siitä, miten mikään ei muutu eikä varsinkaan ihminen. Kummallista kuitenkin, miten häneltä on jäänyt huomaamatta se, minkä itse muistan tajuntaani taotun joskus herkkinä kouluvuosina.

”Kaikki historialliset romaanit kertovat siitä ajasta, jona ne on kirjoitettu”, sanoi historianopettajamme. Innokkaana historiallisten romaanien ahmijana olin tuolloin juuri lukenut Mirko Jelusichin romaanin Caesar, joka jostain syystä oli kotini kirjahyllyssä sodanaikaisena suomennoksena. Kirjoittaja on, kertoo takakansi, kroaatti mutta (onneksi) saanut täysin saksalaisen kasvatuksen, ja kirjan keskeisimpänä teemana on Johtajan yksinäisyys – miten jylhän yksin on koko elämänsä ajan se poikkeuksellinen ihminen, jonka kohtalo on määrännyt ohjailemaan tyhmän kansansa kohtaloita. Muistan vieläkin, miten nololta tuntui kun Caesar-romaanin aikalaissanoma humahti mielessäni selväksi.

Sinuhe puolestaan oli selvää pässinlihaa jo ensilukemalla. Perin keskenkasvuisenakin jo tajusin, että se kertoo toisen maailmansodan ja erinäisten aatteiden ja ihanteiden raunioilla seisovan eurooppalaisen ihmisen peruspessimismistä. Ja ”Khattien maa”, jonka yllä leijui sekä kuvaannollinen että todellinen kalmanhaju – minulle ei kolmetoistavuotiaanakaan ollut epäselvää, mitä tuhatvuotista valtakuntaa Waltari oli mahtanut ajatella. Sitä vastoin nyt mietin ankarasti, mitä Norbert Hofer on mahtanut saada irti Waltarin romaanista ja mikä – paitsi riittoisuus mahdollisena aution saaren lukuviihdykkeenä – häntä siinä oikein viehättää.