Kansallista uustiedettä

heinäkuu 2, 2014

Sattuneesta syystä joudun väkisinkin seuraamaan, mitä Unkarin tiede- ja korkeakoulumaailmassa tapahtuu. Ja siellähän tapahtuu periaatteessa samaa kuin taide-elämässäkin, eli natsisaksaksi Gleichschaltung: laitokset ja rakenteet muokataan vallanpitäjien pirtaan sopiviksi. Tämä tietenkin rakentuu osaltaan vanhojen kunnon sääty-yhteiskunnan perinteiden varaan: esimerkiksi tohtorinarvohan ei Sentroopassa ollut tieteellisen pätevyyden tai kunnianhimon osoitus vaan yhteiskuntaluokan merkki, osoitus kuulumisesta herrasväkeen – ja siksi se on oltava esimerkiksi johtavilla poliitikoilla. Ja tämän systeemin edelleenkehittymänä voidaan nähdä nykyinen meininki, jossa arvot ja asemat saadaan lojaalisuus- ja vasalliusverkostojen kautta, ei millään objektiivisilla ansioilla.

Uusin esimerkki tästä on viime viikolla parlamentin käsittelyyn tullut uusi lakiehdotus. Sen jätti ensin valtapuolue Fidesztä edustava kansanedustaja László Posán, joka asiasta nousseen kohun jälkeen veti ehdotuksen takaisin, mutta nyt lakiehdotus on Népszabadság-lehden mukaan jätetty uudestaan, tällä kertaa parlamentin lainsäädäntäkomitean nimissä. Laki kulkee kansan suussa nimellä lex Mocsai, koska sen arvellaan syntyneen yhtä tiettyä virkanimitystä turvaamaan: Lajos Mocsai on käsipallovalmentaja, josta kaavaillaan uuden liikuntakasvatusyliopiston (Testnevelési Egyetem, varmaankin se myös nimettäisiin jonkin ideologisesti sopivan Unkarin historian merkkihenkilön mukaan) rehtoria. Kyseisen yliopiston edeltäjä, liikuntakasvatuskorkeakoulu, liitettiin vuonna 2000 yhdeksi lääketieteellisen Semmelweis-yliopiston tiedekunnaksi, mutta nyt se on tarkoitus jälleen itsenäistää.

Iloinen Lajos Mocsai Népszabadság-lehden kuvassa. (Kuva: János M. Schmidt)

Mocsai on ansioitunut urheilija ja valmentaja (hänen johdollaan Unkarin käsipallomaajoukkue on voittanut sekä olympia- että maailmanmestaruushopeaa), mutta hänen nimittämisekseen yliopiston rehtorin toimeen tarvitaan uudenlaisia sääntöjä. Nämä uudet säännöt kuuluisivat lakiehdotuksen mukaan jotenkin näin: Taiteen alan korkeakouluopetuksessa tohtorin arvoa voisi vastata Kossuth-palkinto (tai jokin muu taiteen alan merkittävä valtionpalkinto?), urheilun ja liikuntakasvatuksen alalla taas olympia- tai paralympiamitali. Professoriksi voisi päästä ei vain yliopiston tai Unkarin tiedeakatemian vaan myös Unkarin taideakatemian (MMA) tai Unkarin olympiakomitean esityksestä. (Eikä noloon väitöskirjaplagiaattijuttuun kompastuneen ex-presidentti Schmittin olisi olympiamitalistina tarvinnut mitään väitöskirjaa edes yrittää…) Samaan aikaan yliopistojen hallintoa muutetaan: yhä enemmän valtaa siirtyy yliopistojen kanslereille, jotka puolestaan – tätä ilmeisesti kaikissa yliopistoissa nykyään eniten pelätään – voidaan nimittää suoraan poliittisin perustein.

Tiede- ja korkeakouluasioissa Gleichschaltung on nykymaailman aikaan sikäli hankalaa, että näiden rakenteet ovat yhä enemmän kansainvälisiä. Kaikkialla vaaditaan kansainvälisiä julkaisuja ja konferensseja, ulkomaisia vierailuja ja vierailijoita, virkoja kansainväliseen hakuun, ja Euroopan sisällä erityisesti kehitetään lukemattomien eri systeemien avulla ”eurooppalaista koulutusaluetta”, jossa opiskelijat ja uraansa aloittelevat tutkijat voisivat mahdollisimman vapaasti liikkua maasta toiseen ja kansainvälistyä. En ole vielä nähnyt kommentoitavan sitä, miten lex Mocsain mukaan toimiva uusi liikuntayliopisto istuisi eurooppalaiseen korkeakoulumaisemaan. Mutta yleisemmin Unkarin korkeakoulujärjestelmän kansainväliset suhteet ovat olleet kriisissä jo jonkin aikaa. Asia vain on saanut sekä Unkarissa että muualla kovin vähän huomiota osakseen.

Euroopan korkeakoulujen opetuksen ja tutkimuksen tasoa valvovat kansainväliset rakenteet kuten ENQA (European Association for Quality Assurance in Higher Education). ENQA on kattojärjestö, johon kuuluvat jäseninä Euroopan korkeakouluyhteistyöalueen kansalliset akkreditointielimet, esimerkiksi Unkarin MAB. MAB on ollut ENQA:n toiminnassa mukana jo vuosia ja kunniakkaasti edustanut Unkarin tiedettä, kunnes sitten Fidesz-hallituksen vuonna 2012 läpi runnoma uusi korkeakoululaki riisti MAB:n riippumattomuuden. Uuden lain mukaan MAB:n jäseniin voi kuulua tunnustettujen tiedehenkilöiden lisäksi kirkkojen (!), opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden sekä teollisuuden ja kaupan alan edunvalvontajärjestöjen (!) edustajia, ja uudet jäsenet nimitettiin jo vuotta ennen kuin edellisten toimikausi olisi loppunut eli jo helmikuussa 2012. Puolet uuden MAB:n jäsenistä sekä puheenjohtajan nimesi ministeri suoraan. MAB:lta vietiin itsenäinen budjetti ja sen rahoitus siirrettiin suoraan ministeriön alaiseksi. Uusi laki myös poisti Unkarin korkeakouluilta sisäisen laadunvalvontavelvoitteen, jota ENQA:n jäseniltä normaalisti edellytetään.

Euroopan myllyt jauhavat hitaasti mutta varmasti. Jo uuden MAB:n aloittaessa toimintaansa ENQAn puheenjohtaja lähetti varoituskirjeen Unkarin viranomaisille, jotka ilmeisesti – näin kertoi Ágnes Huszár tämän vuoden helmikuussa Galamus-verkkosivustolla ilmestyneessä artikkelissaan – eivät vaivautuneet edes vastaamaan. Marraskuussa 2013 ENQAn johtokunta päätti asettaa MAB:n ENQA-jäsenyyden ”hyllylle”: MAB siirrettiin kategoriaan ”full member under review”, koska sen rahoituspohja ja riippumattomuus eivät enää vastanneet ENQA:n ehtoja, ja ellei asiaa korjata kahden vuoden kuluessa, ENQA voi ryhtyä sääntöjensä mukaisiin toimiin – eli erottaa MAB:n jäsenyydestään. (MAB:n verkkosivuilla todetaan lyhyesti, että tilanteen korjaaminen ei valitettavasti ole MAB:sta itsestään kiinni. Myös ENQA:n englanninkielinen kirje on siellä luettavissa.)

Tämä kaikki voisi siis äärimmillään merkitä sitä, että vastedes Unkarin korkeakouluissa suoritetut tutkinnot, arvosanat ja diplomit eivät enää päde Euroopassa. Niin kuin kriittisissä viestimissä on jo moneen kertaan huomauteltu, hallitus kenties toivoo tällä estävänsä korkeasti koulutettujen unkarilaisten yhä kiihtyvän valumisen ulkomaille. (Äskettäin kiersi netissä kuva englantilaisen pikkukaupungin sairaalan lääkärien nimilistasta, jossa useimmat nimet olivat unkarilaisia.) Pysykööt unkarilaiset lääkärit hoitamassa unkarilaisia potilaita ja unkarilaiset insinöörit rakentamassa siltoja Unkariin. Näin ehkä, mutta toisaalta Unkarin korkeakouluissa opiskelee runsaasti ulkomaalaisia, myös maksullisissa opinto-ohjelmissa – esimerkiksi lääketieteen opinnot Unkarissa ovat pahojen puheiden mukaan suosittu vaihtoehto rikkaiden saksalaisperheiden laiskoille jälkeläisille, jotka eivät jaksa päntätä saksalaisten tiedekuntien valintakokeisiin. Tämä rahahana sulkeutuisi, jos unkarilaiset tutkinnot menettäisivät pätevyytensä.

On todella hämmentävää, miten vähän meteliä tästä asiasta Unkarissa edelleenkin pidetään, muutamien harvojen älymystö-oppositioviestimien ja nettifoorumien ulkopuolella. Ilmeisesti kouluttamattomia ja kielitaidottomia syviä rivejä tämä asia ei voisi vähempää kiinnostaa, ja korkeammilla portailla riittävän suuri osa keskittyy pelkäämään oman virkansa ja toimeentulonsa puolesta. Jotenkin pelottavaa on, että Népszabadságin mukaan myöskään Unkarin Tiedeakatemia ei ole virallisesti ottanut kantaa lex Mocsai -lakiehdotukseen.

Saapas nähdä, miten Unkarin uusi tiedepolitiikka rupeaa toimimaan kansainvälisesti helposti vertailtavilla aloilla kuten luonnontieteissä – miten toimivat unkarilainen painovoima, unkarilainen sähkö tai unkarilainen fotosynteesi? Ns. kansallisissa tieteissähän on ollut jo jonkin aikaa aivan ilmeistä, että uusi Unkari rakentaa itselleen uuden ikioman, vaihtoehtoisen tieteen ja totuuden. Kansallisen historian tutkimista varten on perustettu useampiakin instituutteja, jotka ovat riippumattomia Unkarin tiedeakatemiasta ja muista tähänastisista tieteen laitoksista, ja joiden näkemyksetkin saattavat hieman poiketa, hm, kansainvälisestä valtavirrasta, etenkin mitä tulee 1900-luvun historian kansallisten kipupisteiden tulkintaan. (Yksi tuore, viiltävä analyysi löytyy englanniksi Éva S. Baloghin mainiosta blogista.)

(Kuuluisimpia uushistorian saavutuksia on viime aikoina ollut Veritas (!) -tutkimusinstituutin johtajaksi nimitetyn Sándor Szakályn taannoinen möläytys. Vuonna 1941 Unkarista sekä Unkariin liitetyiltä alueilta keräiltiin kokoon ”passittomia” eli Saksan miehittämistä maista Unkariin paenneita tai Trianonin rauhassa menetetyillä ja nyt Unkarille palautetuilla alueilla ilman Unkarin kansalaisuutta eläneitä juutalaisia. Käytännössä tätä käskyä toimeenpanevat unkarilaiset santarmit keskittyivät pidättämään juutalaisia katsomatta aina, oliko näillä Unkarin passia vai ei. Noin kahdeksantoistatuhatta ihmistä, joista monet olivat ikänsä eläneet Unkarissa ja pitivät itseään unkarilaisina, kyyditettiin Unkarin rajan taakse saksalaisten miehittämään Ukrainaan, missä useimmat niistä, jotka selvisivät hengissä melkoisen tylystä karjavaunukuljetuksesta eivätkä perillä heti kuolleet kylmään ja nälkään, joutuivat lopulta natsien Einsatzgruppejen murhaamiksi yhdessä paikallisen juutalaisväestön kanssa. Mutta Szakályn mukaan tämä ei suinkaan ollut Unkarin holokaustin ensimmäinen näytös vaan ”muukalaispoliisitoimenpide”.)

Huhtikuussa aloitti virallisesti toimintansa kiistelty Magyar Nyelvstratégiai Intézet (MANYSI, aivan samoin muuten unkariksi kirjoitetaan unkarilaisten lähimpien kielisukulaisten, obinugrilaisten mansien eli vogulien nimitys), kielistrategian instituutti, jolla hämmentävästi muotoillun perustamisasetuksensa mukaan voi olla tehtävänään lähes kaikki kieleen ja kieliin liittyvä ja joka on suoraan pääministerin alainen, ilman mitään yhteyttä Unkarin tiedeakatemiaan tai sen Kielitieteen instituuttiin, ”Unkarin Kotukseen”. Tämän laitoksen johtaja antoi pari päivää sitten 444.hu-uutisportaalille haastattelun, josta melkoisen veretseisauttavalla tavalla ilmenee, mistä oikein on kysymys.

Kielistrategian instituutin johtaja, ikinuori 75-vuotias Lóránt Bencze on entinen ammattikorkeakoulun opettaja ja entinen katolinen munkki, jonka virallisesta elämäkerrasta löytyy erinäisiä kielen, kulttuurihistorian ja semiotiikan rajamailla liikkuvia julkaisuja mutta ei tietoa siitä, missä, milloin ja mistä aiheesta hän on väitellyt ja habilitoitunut (eli suorittanut professorin pätevyyteen vaadittavan tieteellisen jatkopätevöitymisen). Valkopartainen,  kielitaitoinen Bencze – hän osaa ilmeisesti sekä englantia että saksaa, mikä ei Unkarin akateemisissa piireissäkään ole aivan yleistä – määrittelee instituutin tehtävät isoisämäisen lempeästi mutta uhkaavasti: tarkoitus on auttaa, neuvoa, tukea unkarilaisia ymmärtämään toisiaan paremmin, sillä muuten unkarin kieli hajoaa, tuhoutuu ja lopulta lakkaa toimimasta ja olemasta.

”Emme ole vielä pystyneet käsittelemään edes 1900-luvun nopeita poliittisia muutoksia, ja se näkyy ajattelussamme. Käsitteemme eivät ole selkeitä, emme pysty kunnolla nimeämään, mitä on ja miksi, emme tiedä, kuka ohjaa maailmaa ja miten, ja siksi tunnemme ahdistusta. Ahdistus taas synnyttää väkivaltaa. Tämän voi välttää vain siten, että ajattelemme mahdollisimman selkein kategorioin. Tämän me haluamme saavuttaa, emme korjailla ly:n oikeinkirjoitusta.”

Toisin sanoen: jossakin on olemassa ”oikeat” kategoriat ja käsitteet, jotka pitäisi ihmisille opettaa. (Kenties samalla kun opetetaan se, kuka tätä maailmaa ohjaa.) Kuulostaa jotenkin, anteeksi, paavilliselta. Ja jotenkin, anteeksi, paavillisen kaksinaamaiselta vaikuttaa myös se, että Bencze toisaalta ei näe mitään päällekkäisyyttä Unkarin kielitieteen tähänastisten tutkimuslaitosten ja MANYSIn välillä: instituutti on poliittinen elin, jonka toiminnan kuuluukin olla politiikan ohjauksessa – ja toisaalta hän selittää, että instituutin tehtävä on ”kertoa ihmisille, mitä on ja miksi”, siis ottaa kantaa tieteen tuloksiin.

Vaarallisin ajatus välähtää haastattelussa muutaman kerran esiin sivumennen, mutta toisaalla Bencze on kirjoittanut aiheesta enemmänkin. Hän on nimittäin vakaa kielellisen relativismin kannattaja: kielen rakenne heijastaa kulttuurin ja ajattelutavan rakennetta ja määrää sen, miten me maailman näemme. Tästä voidaan vetää se johtopäätös, että unkarin kielen rakenne on erilainen kuin muiden kielten. Emme siis tarvitse kansainvälistä, epäkansallista kielitiedettä, emme sen abstrakteja ja tunteettomia metodeja, vaan oman, elävän, unkarilaisen kielitieteemme, joka lähtee meidän unkarilaisten tavasta hahmottaa kieltämme ja maailmaamme.

Alkaa vaikuttaa siltä, että myös kielitieteessä Unkarin nykyiset vallanpitäjät ovat löytäneet oman kansallisen linjansa. Siihen ei välttämättä kuulu esimerkiksi se raivokas suomalais-ugrilaisuuden vastustaminen, jota politiikan oikea äärilaita avoimesti harrastaa. Sen sijaan rakennetaan jonkinlaista salonkikelpoista slightly silly -kielitiedettä, joka mahdollistaa esimerkiksi 1800-luvun ”juuriteorioiden” rehabilitoimisen. Suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on sinänsä OK, mutta älkäämme unohtako, että muutkin yhteydet ovat tärkeitä, ja kaikkein tärkeintä on muistaa, että unkarin kieli on aivan erilainen ja omanlaatuisensa, eikä sitä voi vieras koskaan ymmärtää. Näin ei tarvitse myöskään osata muita kieliä, ei lukea kansainvälistä kirjallisuutta (Benczen kunniaksi sanottakoon, että hän kyllä viittailee hartaasti englannin- ja saksankielisistä klassikkoteoksista löytämiinsä itsestäänselvyyksiin) – eikä varsinkaan suhteuttaa omaa tieteentekoa siihen, mitä ulkomailla tehdään, tai asettaa sitä kansainvälisten laatukriteerien alaiseksi. Sitä vastoin tärkeää on jatkuvasti suorittaa asiaankuuluvia palvontamenoja kansallisuusaatteen alttarilla, lämmittää niiden sydäntä, jotka haluavat kuulla unkarilaisten olevan maailman parhaita, erikoisimpia ja ainutlaatuisimpia, olkoot maan asiat vaikka miten rempallaan.

 

Mainokset

Pullansyöjät

helmikuu 4, 2012

Kohta pari viikkoa on mielessäni pyörinyt unkarilaisen Vasárnapi Hírek -viikkolehden julkaisema mielipidekirjoitus, kirjailija-toimittaja Krisztián Grecsón teksti otsikkonaan juuri tuo ”Pullansyöjät” eli Buktaevők. Otsikko viittaa kaveriin, joka aikoinaan opiskeli yhtaikaa kirjoittajan kanssa opettajankoulutuslaitoksessa. Iso, roteva ja järjenlahjoiltaan huomiotaherättävän heikko opiskelijapoika Alföldin lakeuksilta, näin kertoo Grecsó, piti tapanaan opetusharjoittelun lomassa syödä koululaisten eväspullat, ja kun joutui siitä tilille ja selittämään tekosiaan, ei osannut sanoa muuta kuin että ”oli nälkä”. Normaali oikeustaju kai sanoisi, että jos joku ei kykene tajuamaan tämmöistä moraalista perusvääryyttä, jos joku ei ymmärrä että opettajan ei kerta kaikkiaan sovi syödä lasten eväitä, niin tämän ihmisen paikka ei ole opettajankoulutuslaitoksessa, hänet pitäisi pistää pihalle heti. Vaan eipäs käynyt näin. Pustan pullarosvo varmaankin vetosi opettajien säälintunteisiin. Hänet ilmeisesti pakotettiin lupaamaan, että hän tästä lähin opiskelisi ahkerasti ja suoriutuisi tenteistä hyvin – ja niin hän suoriutuikin. Selvitettyään, miten vahtimestareita voitelemalla pääsee opettajien kaapille kurkkimaan tenttikysymyksiä etukäteen, pullansyöjäpoika ahkeralla ulkoaopettelulla läpäisi tentit, ja hänelle ojennettiin opettajandiplomi, kuulemma sitä juhlallista lupausta vastaan, ettei hän kuuna kullan valkeana yrittäisikään harjoittaa opettajan ammattia. Ja kuten asioita tunteva arvata saattaa, pullamies opettaa nykyään nousevaa polvea erään Alföldin pikkukaupungin alakoulussa.

Grecsón jutun loppupointti liittyy tietenkin presidentti Schmittin väitöskirjaplagiaattia koskevaan kohuun. (Tämä kohu on entisestään laajentunut: bulgarialaisen Georgievin tutkimuksen lisäksi on löytynyt toinenkin kunnolla mainitsematon käännösoriginaali, saksalaisen urheilututkijan julkaisu. Schmitt ei ole kyennyt antamaan kunnon selitystä – kohta kohun puhjettua annetussa radiohaastattelussa hän selitteli, että yhtäläisyydet Georgievin kanssa johtuvat saman ”lähdeaineiston” käytöstä, mutta sen lisäksihän työssä on hänen omia päätelmiään. Tämän jälkeen toinen tutkiva journalisti löysi ns. itsenäisen päätelmäosuuden takana olevan saksalaisen lähdeteoksen… Asiaa tutkimaan on nimetty komitea, joka antaa lausuntonsa maaliskuun loppuun mennessä. Ja jonkun englannintaitoisen Unkarin-tuntijan ansiosta piece of ScHmITt on päässyt jopa Urban Dictionaryyn.) Tämä pointti siis: joskus on tehtävä raskaita moraalisia päätöksiä. Jos joku ei tajua, että väitöskirjaksi ei riitä se, että lähdettä kunnolla mainitsematta kääntää (tai luultavammin: käännättää) 80% tekstistä yhden ja 10% toisen ulkomaankielisen tutkijan teoksista, niin hänelle ei kuulu myöntää tohtorinarvoa, ei edes ”pientä”. Ei vaikka miten olisi hieno mies ja sankari, tuonut isänmaalle olympiakultaa. Ei vaikka miten olisi vaikutusvaltainen mies, jonka mielen pahoittamisesta voi tulla ikäviä seurauksia. Ei vaikka miten olisi herttainen vanha äiti toivonut pojastaan tohtoria. Ei vaikka miten olisi kyseessä pelkkä muodollinen ele, josta ei ole mitään vahinkoa kenellekään, eihän Schmitt tule koskaan yrittämäänkään tieteelliselle uralle…

Mutta Schmitt sikseen, ilman tätä ajankohtaispointtiakin Grecsón tarinassa tiivistyy eräitä sentrooppalaisen kulttuurin ajattomia ja ikäviä puolia, eli ajattelutapa ja toimintakulttuuri, jota mielessäni ja mielelläni nimitän ”feodalismiksi”. Kärjistäen kuvatakseni: feodalismin maailma ei ole vaaka- vaan pystysuora, emme ole samalla tasolla ja samassa veneessä kaikki. Joukkuetta ei johdeta edestä, vaan kaikille on selvää, että säännöt eivät ole samat kaikille. Valta ei tule siitä hallinnollisesta rakenteesta, jonka osia me kaikki olemme, vaan ylhäältäpäin, kullakin portaalla lääninherra jakaa sitä seuraavaksi alemmalla portaalla sijaitseville vasalleilleen, ja nämä puolestaan eteenpäin. Tästä seuraa myös, että missä asemassa oletkin, et ole vastuussa työstäsi alempana oleville etkä myöskään koko systeemille, vaan vastuu ja kiitollisuudenvelka kohdistuvat aina ylöspäin, pahimmassa tapauksessa siihen kaveriisi, jolta olet valtasi tiettyjä ystävänpalveluksia vastaan saanut. Eikä systeemi ole ystävämme, joka palvelee meitä kaikkia ja kuuluu meille kaikille, vaan vihamielinen viidakko, jossa opitaan jäämään eloon löytämällä ne tarpeelliset porsaanreiät. (Tästä yksi konkreettinen esimerkki on opinto- ja tutkintovilppi. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oppilaitoksessa aikuiset ihmiset ovat oppimassa asioita oman etunsa tähden, ja se, joka huijaa, tuottaa vain haittaa itselleen ja sitä paitsi loukkaa rehellisiä tovereitaan. Monissa muissa maissa taas lunttaustekniikka opitaan viimeistään lukiossa, ja se on hiljaisesti mutta yleisesti hyväksytty itsenäistymisen ja aikuistumisen muoto, osa systeemissä selviytymisen oppimista.)

Vielä ikävämpi seuraus on, että tunteakseen asemansa turvatuksi moni lääninherra voi joutua kiusaukseen ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, jotka taatusti ovat häntä itseään tyhmempiä ja asiantuntemattomampia ja siksi vaarattomia. (Tämä on yksi tällä hetkellä Unkarin hallitukseen kohdistuvan kritiikin kärjistä: maan talous on kuralla siksi, että vastuuasemissa ei istu parhaita asiantuntijoita vaan niitä, joilla on pääministeri Orbániin ja hänen lähipiiriinsä parhaat välit.) Ja ehkä kaikkein ikävintä henkilötasolla on, että valta-asemaan päässeiltä joskus puuttuu kaikki empatia entisiä kohtalotovereita kohtaan. Minun ylenemiseni ei johdu objektiivisista asioista kuten organisaation tarpeista tai minun objektiivisesta pätevyydestäni, vaan se on taitavan suhdetoiminnan ja onnenkantamoisten ansiota. Siksi minun ei tarvitse tuntea mitään solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka vielä rehkivät minun entisessä asemassani, eikä nolostella omaan asemaani liittyviä etuoikeuksia – kysymyshän ei ole systeemistä yleensä vaan tietyistä henkilöistä ja ennen kaikkea minusta. ”Ei minuakaan kukaan koskaan tukenut”, töksäytti Saksassa työskentelevän ystäväni saksalainen työkaveri, kun oli puhe nuorten auttamisesta uralla eteenpäin.

Tämä on nyt aika rankkaa tekstiä ja myönnän, erittäin kärjistettyä. Ja hyvänen aika, kyllähän Keski-Euroopan sivistyneet olot ovat vielä kaukana siitä primitiivisestä feodalismista, joka joissain köyhemmissä maissa kukoistaa. Tarkoitan niitä maita, joissa poliittiset päättäjät jostain ihmeen syystä aina valikoituvat tietyistä suvuista, joissa pahoinpitelyn uhriksi joutunut ei soita poliisille vaan lankomiehensä kehonrakentajakavereille, joissa kunnollista terveydenhoitoa ja opetusta saa vain isolla rahalla yksityisistä sairaaloista ja kouluista, ja joissa iltaisin (kuten sivumennen sanoen unkarilaiselta kuulostavaa sukunimeä kantava Nicholas D. Kristof kertoo Pakistanista) hienommissa kaupunginosissa pörähtävät käyntiin sadat generaattorit, koska rikkaat eivät välitä syöttää verorahoillaan korruptoitunutta valtiokoneistoa, joka ei kuitenkaan koskaan saa rakennetuksi toimivaa julkista sähköverkkoa… Jos feodalismilla tarkoitetaan tätä, niin Keski-Euroopassa toki ollaan aivan eri planeetalla.

Meillä Sentroopassa feodalismi ei toimi demokraattisen yhteiskunnan tukirakenteiden ja turvaverkkojen korvikkeena vaan niiden sisällä. Olematta historian tai valtio-opin asiantuntija heitän hatusta arvelun, että taustalla on valistuneen itsevaltiuden ihanne. Toisin sanoen valistus, siihen perustuvat sivistysihanteet, joihin kuuluu itsehillintä, kohtuullisuus ja alempien kansankerrosten humaani kohtelu, sekä tietty määrä pääomaa ja rikkautta, joka ei ole pelkästään ohuen oligarkkikerroksen vaan myös laajan sivistysporvariston ulottuvissa – jolle hallitsijaan ja hallitsijan virkakoneistoon tukeutuminen on ollut turva vanhanaikaisen aristokratian mielivaltaa vastaan. Ja tukeutuessaan ja soluttautuessaan tähän Keski-Euroopan monarkioiden hierarkkiseen virkakoneistoon myös porvarillinen viranhaltijakunta muuttui vähitellen feodaaliaristokratian moderniksi, valistuneeksi pehmoversioksi. Sitä vastoin känsäkouraisen kansan, talonpoikien, palkollisten ja proletaarien kanssa se ei koskaan tosissaan solminut yhteiskuntasopimusta tai istunut samaan veneeseen. Valistuneen hallitsijan kuuluu kohdella kansaa ystävällisesti ja suopeasti, mutta kaikki tietävät, että säännöt eivät edelleenkään ole kaikille aivan samat.

Vanhoja feodalismin, sääty- ja luokkayhteiskunnan, kahden kerroksen ihmisten ja kaksinaismoraalin perinteitä ei siis ole koskaan virallisesti lyöty hajalle eikä heitetty menemään – paitsi välillä ja mukamas entisissä sosialistimaissa. (Reaalisosialismin aikana puolestaan vallitsi peilikuvafeodalismi, johon yhtä lailla kuului hallitsijoiden mielivalta ja etuoikeutettujen luokkien luominen, ja jossa myös kukoistivat valehtelu ja kaksinaismoralismi.) Ja niiden pohjalta on rakentunut jonkinlainen keskieurooppalainen demokratiaymmärrys, joka on päältä katsoen samannäköinen mutta sisältä kuitenkin erilainen kuin meillä Pohjoismaissa. Sen runkona on vanha hieno, monenlaista kaunista turhuutta sisältävä tapa- ja elämäntapakulttuuri, jonka kääntöpuoli on juuri siinä, että säännöt eivät ole kaikille samat. Niinpä demokraattiset lait ja laitokset, niin kuin entisaikaan kuninkaiden ja paikallisruhtinaiden käskytkin, on tehty kierrettäviksi eli luovasti sovellettaviksi. Ja jokainen tietää, että se, mitä on juhlallisesti vakuutettu ja kenties vielä valalla tai sinetillä vahvistettu, ei ole koko totuus.

Ja millähän lihaksilla minä moukka nyt latelen tämmöisiä tuomioita Keski-Euroopan demokraattisille sivistysvaltioille? Eikö muka Suomessa ole hyväveliverkostoja, vaalirahoituskähmintöjä ja kassakaappisopimuksia? Eikö muka Suomessa kukaan työpaikkakiusaa tai käytä väärin esimiesasemaansa? Eivätkö viime aikoina nähdyt valelääkärit ja valehoitajat, jotka oikeasti ovat voineet vaarantaa jonkun hengen tai terveyden, ole vielä paljon pahempi juttu kuin se, että joku poliitikko yrittää vahvistaa uskottavuuttaan plagioidulla väitöskirjalla? Onko joustavuus byrokratian typeryyksien äärellä, kaiken lisäksi hienoon ja kohteliaaseen tapakulttuuriin verhottu joustavuus, todella aina huonompi vaihtoehto kuin ynseä ”meillonsellaset säännöt”?

Kun en ole politiikan enkä hallintojärjestelmien asiantuntija, en osaa tässä kertoa kuin omasta ruohonjuuritason mahatuntumastani ja omista yliopistomaailman kokemuksistani. Kohta kahdentoista Keski-Euroopan yliopistovuoteni aikana olen kuullut useita alussa referoimani Pullapojan tarinan tapaisia tositapauksia: N.N. päästetään armosta läpi tenteistä, hänen kaikkien mahdollisten rimojen alle jäävä kurssityönsä/gradunsa/väitöskirjansa hyväksytään, vain jotta hänestä päästäisiin eroon, tai vain koska hän on niin mukava ihminen ja ”eihän siitä ole harmia kenellekään, kun ei hän kuitenkaan koskaan tule tekemään uraansa alalla X”, vain koska hän on sen ja sen kaveri… Suomesta tiedän yhden (1) tällaisen tarinan, ja senkin vain useamman ns. luotettavan tahon kautta ja vuosien takaa: N.N:n, hienon ihmisen mutta jossain suhteessa alalle X täysin soveltumattoman henkilön, lopputyö oli täydellinen katastrofi, mutta hänet päästettiin läpi ja annettiin todistus käteen, sillä ehdolla että hän – aivan kuin Pullapoika – lupasi pyhästi koskaan olla toimimatta alalla X.

Toisin kuin pustan pullamies, suomalainen piti sanansa.