Avauksia itään

19 huhtikuun, 2021

Kuten tiedämme, Unkarin hallitus haluaa innolla rakentaa suhteita idän suurvaltoihin. Jos oikein kärjistäen ja raa’asti haluaa asian ilmaista: Kun kerran katala Brysseli, tuo uusi Moskova, ei halua ymmärtää kansallis-kristillis-konservatiivisia perusarvoja eikä kunnioita kansakunnan suvereenia oikeutta pahoinpidellä turvapaikanhakijoita rajoillaan, niin sen jälkeen, kun EU-tuet on kääräisty liiveihin, mennään mieluummin leikkimään Turkin ja Keski-Aasian diktaattorien, Venäjän tai Kiinan kanssa, siis maiden, joissa ei turhia höpötetä kansalaisoikeuksista, sananvapaudesta tai korruption vastustamisesta.

Tunnetustihan Paksin ydinvoimalan laajennus on kustannettu venäläisellä rahoituskuviolla, joka arvostelijoiden mielestä vie Unkarin vuosikymmeniksi Putinin velkaorjuuteen. Budapestin ja Belgradin välisen uuden rautatien puolestaan rahoittaa Kiina, ja Kiinasta on peräisin myös uusi kohuprojekti, Fudan-yliopiston ensimmäinen Eurooppaan avattava campus.

Tästä kuviosta on jo äskettäin kirjoittanut Suomen Kuvalehdessä Tuula Koponen, jonka kirjoitus puolestaan perustuu osaltaan Direkt36-uutissivuston ja tutkivan journalistin Szabolcs Panyin laajaan artikkeliin. Tarinan pääkuvio on nopeasti selostettu: Unkari ensin karkotti varta vasten säädetyn lain avulla Budapestista yhden kansainvälisen huippuyliopiston (Keski-Euroopan yliopisto, CEU, joka otettiin Wienissä vastaan avosylin), sitten kutsui tilalle toisen kansainvälisen huippuyliopiston Kiinasta. Fudan-yliopisto saa tontin lahjaksi, campuksen rakentavat ja luotottavat kiinalaiset kiinalaisella rahalla; hanketta ei vastoin EU:n periaatetta edes kilpailuteta, vaan Unkari tapansa mukaan kiertää EU:n määräyksiä tekemällä erillisiä kahdenvälisiä sopimuksia ystävällisen ulkovallan kanssa.

Teki mieli kuitenkin kirjoittaa jutusta vielä vähän lisää, kun näin 444.hu-sivuston mainion videon, jossa valitettavasti ei (vielä?) ole englanninkielisiä tekstejä. Toimittajat tarkastelevat siinä asiaa unkarilaisen veronmaksajan ja äänestäjän näkökulmasta.

Aluksi kuullaan Teatteri- ja elokuvakorkeakoulun (SZFE) kapinallisten opiskelijoiden laulavan tunnuslauluaan, unkarilaisen kansanlaulun mukaelmaa: ”Oi, salainen yliopisto salaa alkaa…” (Sivumennen sanoen: opiskelijoiden ja opettajien talonvaltaus ja vastarinta sai tavallaan onnellisen lopun. Kansainvälisellä yhteistyöllä luotiin ohjelma, jonka avulla SZFE:n kapinoivat opiskelijat saavat suorittaa opintonsa loppuun neljässä muussa eurooppalaisessa alan oppilaitoksessa.) Se vaihtuu nopeasti kiinankieliseen mahtipontiseen marssilauluun ja Fudan-yliopiston mainosvideoon, jonka taustalla juontajat ironisesti toteavat, että Orbánin hallituksen luulisi innoissaan ja ylpeänä julistavan maalle maailmalle, että on tehnyt ennennäkemättömän suurinvestoinnin korkeakoulutukseen. Jostain kumman syystä tätä yli puolentoista miljardin euron sijoitusta uuteen kansainväliseen huippuyliopistocampukseen ei kuitenkaan ole ihmeemmin hehkutettu, vaan koko jutun toivat julkisuuteen Direkt36:n tutkivat journalistit, ja hallituksen tiedotus asiasta on ollut oudon salamyhkäistä ja sekavaa.

Fudan-yliopisto on kiistämättä korkeatasoinen ja maineikas, mutta se on myös Kiinan kommunistisen puolueen palveluksessa, eikä tämä ole mitään kukkahattusuvakkien marinaa, vaan uskollisuus puolueelle on pari vuotta sitten selvin sanoin lisätty yliopiston omaan peruskirjaan. (Yliopiston opiskelijat tuolloin vähän protestoivatkin, siinä määrin, kuin se Kiinassa on mahdollista.) Oppositiopuolue LMP:n kansanedustaja Péter Ungár meni varta vasten kysymään parlamentissa, miten sananvapaus uudella yliopistokampuksella toteutuu: saako siellä puhua Tiananmenin aukion verilöylystä tai kommunistisen terrorin uhreista. Tähän näemme valtiosihteeri Tamás János Schandan vastaavan Fidekszen tunnettuun mutku-tyyliin: ”nehän olivat teidän [vasemmistolaisten] liittolaisianne, ja samaan aikaan vasemmisto haluaa tuoda yliopistoihin lukukausimaksut”.

Ja tietenkin on mielenkiintoista, että Orbánin hallitus kutsuu Budapestiin ulkomaisen yliopiston, joka ”edustaa tiettyä maailmankatsomusta”, kun vasta pari vuotta sitten CEU ajettiin maasta myös tähän samaan syyhyn vedoten. Tähän viittaa myös 444.hu:n haastattelema Budapestin ylipormestari ja opposition keskeinen johtohahmo Gergely Karácsony: hän ei hyväksy sitä, että Unkari karkottaa maasta tasokkaan, ”vapaaseen maailmaan kuuluvan” korkeakoulun ja tuo maahan toisen, ”ei-vapaaseen maailmaan” kuuluvan, edustamaan ”sitä järjestelmää, josta 30 vuotta sitten Luojan kiitos pääsimme vapaiksi”. Myös tähän Fidesz-puolue vastaa totuttuun tapaan, tällä kertaa pääministerin kansliaministerin Gergely Gulyásin suulla: ”on perin merkillistä, että Kiinan kommunismiin viittaa saman puolueen ylipormestari ja pääministeriehdokas, joka itse on joukkomurhiin syyllistyneen kommunistisen järjestelmän perillinen”.

No niin, nyt on siis molemmin puolin haukuttu, että ite ootte kommareita, mutta viime kädessähän tässä on kysymys rahasta. CEU oli yksityisellä rahoituksella pyörivä yksityinen yliopisto, Fudan-yliopiston Budapestin campuksen taas kustantaa, näin toimittajat väittävät, unkarilainen veronmaksaja. Rahoituskuvio oli alusta alkaen omituinen, kertoo haastateltu tutkiva journalisti Szabolcs Panyi, eikä vain siksi, että summat ovat tähänastisiin korkeakouluhankkeisiin verraten todella huikeita. Rahasumma, jonka Unkarin teknologia- ja innovaatioministeriö (sen alaisiksihan korkeakoulut on siirretty) hankkeeseen budjetoi, on paljon korkeampi kuin millä kiinalainen yhteistyökumppani ilmoitti campuksen rakentavansa ja minkä Kiina on luvannut luotottaa: eroa on parisataa miljardia forinttia eli satoja miljoonia euroja.

Tässä on siis melkoinen ja korruptionkäryinen klappi, jollaisia on Kiinan ulkomaisissa yhteistyöprojekteissa nähty muuallakin. Siitä puhumattakaan, että Kiinan ulkomailla toteuttamissa hankkeissa on ollut muitakin merkillisyyksiä. Esimerkiksi Afrikan Unionille Kiina rakensi Addis Abebaan uuden päämajan, jonka valmistuttua kävi ilmi, että talo oli vähän vitsaillakseni rakennettu samalla tekniikalla, jonka muistamme entisestä Neuvostoliitosta. (Vanhan lempivitsini mukaan Neuvostoliitossa julkisten rakennusten materiaalina toimi ns. mikrobetoni, jossa on kaksi kolmasosaa betonia ja yksi kolmasosa mikrofoneja.) Montenegro puolestaan ryhtyi kiinalaisten luotolla rakentamaan moottoritietä, jonka budjetoidutkin rakennuskustannukset olivat eurooppalaisittain huomattavan korkeat – nyt on käynyt ilmi, että maa ei selviä lainan kustannuksista, EU ei auta eivätkä veronkorotuksetkaan näytä riittävän tästä pulasta selviämiseen.

Siis: Kiina lainaa Unkarille rahaa, jolla Unkari ostaa Kiinalta uuden yliopistocampuksen rakennustöineen ja tarpeineen päivineen. Velka on veli otettaessa mutta veljenpoika maksettaessa. Kun lisätään toinen kallis Kiinan luotottama suurhanke eli Budapestin-Belgradin rautatie, Unkarin valtio velkaantuu tässä melkoisesti yhteen tiettyyn suuntaan, mikä on hieman merkillinen veto, kun ottaa huomioon, miten Orbánin hallitus on alusta alkaen julistanut taistelevansa valtionvelan kasvua vastaan ja taloudellisen suvereeniuden puolesta. Orbán itse lausui vielä vuonna 2011, että ”maan voi orjuuttaa kahdella tavalla, miekalla ja valtionvelalla”. Kiintoisaa on myös, että vielä 2010-luvun alussa Unkarin hallituksen edustajat puhuivat tiibetiläisten uskonnon- ja sananvapauden puolesta, vuonna 2015 Kiinan pääministerin valtiovierailulle saapuessa Tiibetin lippua oli kadunvarressa heiluttamassa enää yksi onneton mielenosoittaja, joka sai kimppuunsa unkarilaiset poliisit.

“Viktor Orbán: Kiinan aloite vastaa Unkarin kansallisia intressejä”, kerrotaan Unkarin yleisradion ykköskanavan uutisissa.

Uusi yliopistocampus on tarkoitus rakentaa Csepeliin, joka on suuri saari Tonavassa Budapestin eteläosassa. Samoille seuduille on itse asiassa jo aiemmin suunniteltu uutta kaupunginosaa työnimellä Diákváros, Opiskelijakaupunki – sinne tulisi monenlaista asuntotuotantoa mutta etenkin opiskelijoiden huutavaa asuntopulaa korjaamaan kohtuuhintaista mutta modernia ja ekologista asumista. Norjalaiselta Snøhetta-toimistolta tilattu suunnitelma näyttää havainnekuvissa aika henkeäsalpaavalta.

Fudan-hankkeen tultua julki hallitus on ensin ilmoittanut, että ei pidä hermostua, Fudan ja Opiskelijakaupunki mahtuvat Csepelsaarelle molemmat. Csepelin paikallinen oppositioedustaja ei ymmärrä, miten tämmöinen olisi mahdollista. Pääkaupungin kehittämisestä vastaava valtiosihteeri Balázs Fürjes vakuutteli ensin, että Fudan-suunnitelma ei vaikuta Opiskelijakaupunki-hankkeeseen mitenkään, mutta eipä aikaakaan, kun hallitus ilmoitti Opiskelijakaupungin siirtyvän – Fudan-projektin ohella – Fürjesin pöydältä innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovicsin vastuualueeseen, saman miehen, joka on jo johtanut CEU:n karkotusta ja Unkarin Tiedeakatemian nujertamista.

Lopuksi vielä lause, joka jäi vaivaamaan 444.hu:n toimittajia siinä määrin, että heidän piti erikseen ottaa se puheeksi Szabolcs Panyin kanssa. Hallituksen sisäisen muistion mukaan ”toteutus voi tapahtua vain kiinalaisten projektina, oikeudellisen säätelyn kannalta on päästävä siihen pisteeseen, missä sijoitukseen liittyvä prosessi ei enää ole pysäytettävissä”. Tämä tarkoittaa, näin Panyi selittää: ”jätkät hei, tämä on nyt ihan pakko toteuttaa ja betonoida lakiin niin, ettei kukaan enää pysty sitä torppaamaan”. Toisin sanoen: neljä vuotta sitten säädettiin laki, jolla CEU saatiin heitetyksi ulos, nyt taas hallitus on valmis tekemään kaikkensa, että Kiinan kommunistien yliopisto saataisiin maahan. Samalla koko ajan suvereeniutta saarnaava hallitus sitoo itsensä entistä lujemmin Kiinan velkaliekaan.

Tämmöisen nokkelan, viihdyttävän ja terävän videon siis ovat riippumattomat toimittajat saaneet aikaan. Sitä voisi verrata vaikkapa hallitusta lähellä olevan ”kansalaisjärjestön” tai ajatuspajan ”Perusoikeuksien puolesta -keskuksen” (Alapjogokért Központ) äskettäin julkistamaan mahtipontiseen mainoselokuvaan, jossa useita päättäviä poliitikkoja haastattelemalla ”tutkitaan” Unkarin kehitystä vuosina 2010–2020, otsikolla Újra naggyá teszik Magyarországot, siis sananmukaisesti ”Making Hungary great again”. Tai siis tämä on iskulause, koko elokuvan pääotsikko on Őszinteség, bátorság, büszkeség eli ’Vilpittömyys, rohkeus, ylpeys’. Mutta siitä kenties joskus toiste.


Korkeakoulu- ja perhepolitiikkaa

14 helmikuun, 2021

Jo jonkin aikaa on pitänyt kirjoittaa siitä, miten taistelu Unkarin yliopistojen “uudistuksesta” jatkuu. Ja erityisesti haastattelusta, jonka mm. tämän johdosta antoi noin viikko sitten Telex-uutissivustolle István Stumpf, entinen kansliaministeri ja perustuslakituomioistuimen tuomari, nyt helmikuun alusta yliopistojen hallintomallinvaihdoksesta vastaava virkamies (komissaari, kormánybiztos). Jutussa Stumpf vakuuttelee heti aluksi, että vaikka pääministeri Orbán Instagramissa toivotti hänet tervetulleeksi kuvaviittauksella Terminator-elokuviin (I’m back!), hän itse katsoo toimivansa pikemminkin rauhantekijänä ja rauhoittajana. Myöhemmin hän myös varovasti kritisoi “yliarvioinniksi” Unkarin kauppa- ja teollisuuskamarin puheenjohtajan László Parraghin kehaisua, miten uutta yliopistollista koulutusohjelmaa ei enää saisi käynnistää ilman kauppa- ja teollisuuskamarin hyväksyntää. Stumpf ei ole Fidesz-puolueen jäsen, mutta sanoo, että “tämän porvarillisen, konservatiivisen, kristillisdemokraattisen leirin arvomaailma” tuntuu hänelle läheisimmältä. (Siitähän toki voisi keskustella, edustaako Orbánin Unkarin hallinto oikeasti näitä arvoja vaiko vain radikaalia, populistista poliittista opportunismia.)

Stumpf uskoo ja toivoo yliopistojen säätiöpohjalle siirtämisen toimivan Unkarin tieteen ja yhteiskunnan parhaaksi, ja puhuu kauniisti myös siitä, miten tulevaisuudessakin pitäisi Unkarissa voida olla myös ensimmäisen sukupolven älymystöä. (Stumpf itse on koulujakäymättömien vanhempien lapsi “pienestä švaabikylästä”.) Tähänastisten yliopistojen säätiöimisten nostattamia protesteja ja konflikteja hän selittelee lempeän ymmärtäväisesti. Ministeriö on ehkä ajatellut vähän turhan teknokraattisesti, viestintä ei ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, ja juridinen puolikin on vielä vähän keskeneräinen: yliopistojen uuden säätiöpohjan säätelemiseen tarvittaisiin uusi erillinen laki. Stumpf ei myöskään halua lainkaan ottaa kantaa siihen poliittiseen mutapainiin, josta haastattelija nostaa esimerkiksi kiukkuoikeistolaisen journalistin András Bencsikin taannoisen möläytyksen. HírTV-kanavan Sajtóklub (‘Pressiklubi’) –ohjelmassa Bencsik oli nimittänyt kapinoivaa teatteri- ja elokuvakorkeakoulua (SZFE) ‘nuhjuiseksi onkaloksi, jossa piileskeli haiseva, kapinen lahko’.

Ei Stumpf varmaan ole täysin väärässä kritisoidessaan Unkarin yliopistojen tämänhetkistä tilaa, “seisovan veden kulttuuria” ja vähimmän vaivannäön periaatetta. Erityisen uskottavalta tuntuu se huomio, että yliopistojen opettajien kehno palkkaus johtaa päällekkäisten virkojen kasaamiseen (Unkarissa tuntuu olevan ihan normaalia, että hoidetaan samaan aikaan useita professuureja), tehottomuuteen ja jatkuvaan rimojen laskemiseen. Totta on, että Unkarin yliopistot eivät ehkä ole kilpailukykyvertailujen kärjessä, ainakaan kansainvälisten yliopistorankingien perusteella (varsinkaan sen jälkeen, kun Keski-Euroopan yliopisto (CEU) käytännössä karkotettiin maasta). Kansainvälisistä yliopistorankingeista ja niiden kriteereistä voi toki olla monta mieltä, samoin “kilpailukyvystäkin”, jonka Stumpf ymmärtää aika lailla, hm, teknokraattisesti:

Nykyinen mallinvaihdos noudattaa osaksi länsieurooppalaisia – esimerkiksi Suomen tai Portugalin – malleja, mutta epäilemättä se myös noudattaa paljolti samaa logiikkaa, jota ministeri Palkovics on edustanut ja edustaa: miten liike-elämälle tilaajana voisi antaa suuremman roolin siinä, että yliopistokoulutuksen rakenne ja itse opetus olisi ketterä ja kilpailukykyinen.

Sehän tiedetään, että innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovics on Viktor Orbánin “työperustaisen yhteiskunnan” takuumiehenä rakentamassa sellaista Unkaria, jossa olisi mahdollisimman vähän hyödyttömiä (ja ylikriittisiä) intellektuelleja ja mahdollisimman paljon sinikaulusväkeä saksalaisten autotehtaisiin. Mutta mitä ihmettä tarkoittaa Suomen malli tässä yhteydessä? Ja miten yliopistojen siirtäminen säätiöiden varaan, joita hallitsevat poliittisten vallanpitäjien nimeämät kuratoriot, parantaa tutkimuksen ja opetuksen resursointia ja nostaa niiden tasoa?

***

Komissaari Stumpf näyttäytyy tässä haastattelussa erittäin sympaattisena, järkevänä, rauhallisena ja tasapuolisena ihmisenä, joka ihailtavan uutterasti selittää parhain päin Unkarin hallituksen ja pääministeri Orbánin toimintaa. Ilmeisesti hänen roolinaan on toimia “hyvänä poliisina”, samalla kun hallituskoalitiota lähellä olevista media- ja somekanavista ja ajatuspajoista ammutaan kuraa kapinoivien korkeakoulujen (“suvakkihautomo”, libsikeltető, kuten Pesti Srácok -blogi SZFE:tä nimitti), protestoivien opiskelijoiden ja professorien niskaan. Toisentyyppinen charm cannon, kuten häntä on maailmalla nimitetty, on oikeusministeri Judit Varga, kunnianhimoinen, kaunis, tyylikäs ja lahjakas, urheilullinen ja musikaalinen nainen. (Tuossa yllä linkitetyssä jutussa on videoklippi, jossa hän soittaa viulua. Marraskuussa 2019 uuden jalkapallostadionin kunniaksi julkistetussa hauskassa videossa, jossa jalkapallo lentelee ympäri Budapestia ja singahtaa lopulta pääministeri Orbánin kuuluisalle edustusparvekkeelle, ministeri Varga taas pääsee näyttämään taitojaan pallon käsittelijänä.) Judit Varga ei pyri esiintymään lempeänä sovittelijana, pikemminkin terrierimäisen ärhäkkänä ja lojaalina taistelijana. (Yksi Twitter-kissatappelu oppositiomeppi Klára Dobrevin kanssa on ollut esillä tässäkin blogissa.)

Judit Vargan ja hänen miehensä Péter Magyarin kaunis ja menestyvä malliperhe (kolme poikaa!) on ollut osa ministerin julkista imagoa. Vielä joulun alla juorulehti Blikk julkaisi runsaasti kuvitetun jutun Vargan, Magyarin ja poikien tunnelmallisista ja lämminhenkisistä jouluvalmisteluista. Sittemmin on seurannut ikävämpää julkisuutta: uutisoitiin Vargan ja hänen miehensä sekä ostaneen huomiotaherättävän alhaiseen hintaan ison asunnon Budapestista että nostaneen valtion lapsiperheille myöntämää kodinperustamislainaa Balatonin rannalla sijaitsevan huvilan peruskorjaamiseen. (Virallisen selityksen mukaan he olivat tuolloin harkinneet asettuvansa sinne asumaan.) Perjantaina sitten samainen Blikk kertoi Vargan ja hänen miehensä olevan eroamassa. Ministeri hermostui ja vaati Facebook-sivullaan lehdistöä jättämään hänen perheensä ja yksityisasiansa rauhaan.

Toki. Mutta kun perheiden ja lasten suojelemisesta puhutaan, niin monelle tulee mieleen se, miten juuri ministeri Vargan jättämässä kohutussa lainmuutosesityksessä perheen suojelemisen nimissä tiettyjen ideologisten suuntaviivojen mukaisesti määritellään, millainen perheen pitää olla. Niinpä ministerin puheenvuoroon vastasi miehensä kanssa ottopoika Andrista kasvattava sateenkaariperheaktivisti Márton Pál ministerin omin sanoin:

Tammikuun lopussa perhettämme kohtaan käynnistetyn lehdistön yhteishyökkäyksen jälkeen emme halua reagoida mihinkään yksityiselämäämme koskettavaan kysymykseen, emme siis myöskään Blikk-lehden tänään ilmestyneeseen kirjoitukseen. Pyydämme lehdistön työntekijöitä: älkää vetäkö meidän yksityistä elämänpiiriämme mukaan poliittisiin peleihin, ja alaikäisten lastemme suojelemiseksi välttäkää yksityiselämäämme liittyvien juorujen levittämistä. Kunnioittaen: Judit Varga ja Péter Magyar.

Rouva ministeri, ymmärrän tunteenne, ja pyydän samaa Teiltä. Pyydän: pidättykää vetämästä meidän yksityistä elämänpiiriämme mukaan poliittisiin peleihin, ja alaikäisten lastemme suojelemiseksi välttäkää yksityiselämäämme liittyvien juorujen levittämistä. Kunnioittaen: Unkarissa elävät sateenkaariperheet.


Säätiöt ja imperiumi, eli yliopistojen kova kohtalo

2 helmikuun, 2021

Tässä blogissakin oli viime syksynä esillä Unkarin teatteri- ja elokuvataiteen korkeakoulun (SZFE) valtausdraama, jonka laukaisi opettajien ja opiskelijoiden vastarinta hallinnonuudistusta kohtaan. Valtaus päättyi, kun koronapandemian johdosta määrättyjen rajoitusten takia ”kapinalliset” eivät enää voineet jatkaa opetusta ja työskentelyä vallatuissa tiloissa, mutta protesteja SZFE:n ”hallinnonuudistuksen” johdosta on kuultu sittemminkin. Ei vain johtoon nostettu Orbánin hallituksen oma teatteripaavi Attila Vidnyánszky nostattanut kulttuuriväkeä vastarintaan, vaan muutkin uudet SZFE:n opettajat – joita uudet vallanpitäjät ovat nimittäneet entisten, protestiksi eronneiden tilalle – ovat herättäneet kiukkua ja hämmennystä.

Tammikuun puolessavälissä julkisuuteen tihkui uusien opettajien lista, jota elokuvaohjaaja Kornél Mundruczón mukaan ”on lähes mahdoton kommentoida”. Listalta löytyy esimerkiksi Vilmos Velkovics, hörhöoikeistolaisten Echo TV- ja Hír TV -kanavien entinen toimittaja, joka kolme vuotta sitten herätti pahaa verta ”haastattelemalla” tuolloisten koululaismielenosoitusten yhtä vetäjää eli simputtamalla koulupoikaa kameroiden edessä jonkinlaisella lauseenjäsennystehtävällä. Uusien opettajien joukossa on myös Barbara Baska, jonka merkittävin työkokemus vaikuttaisi olevan toiminta pääministeri Orbánin Facebook-sivun videotoimittajana. Muuten, sanoo Mundruczó, ”kahta kolmasosaa uusista opettajista en tunne yhtään mistään, joten pidetään kiinni siitä, että tuntemattomista puhutaan vain hyvää tai ei mitään”.

SZFE:n päärakennuksen valtaus oli tähänastisista protesteista näyttävin mutta ei suinkaan ainoa. Unkarin korkeakoululaitosta ollaan nimittäin vauhdilla yksityistämässä säätiöpohjalle, ja tammikuussa on taas alkanut tapahtua. Loppiaisen jälkeen Magyar Narancs -lehti kertoi, että Debrecenin ja Szegedin yliopistot siirtyvät elokuussa säätiöpohjaisiksi, ja myöhemmin ilmeni, että sama koskisi myös Pécsin yliopistoa. Jo joulukuussa oli samaa uutisoitu Veszprémissä toimivasta Pannonian yliopistosta. Ainakaan Debrecenin ja Szegedin osalta konkreettisista yksityiskohdista ei tuolloin vielä tiedetty mitään, mutta yliopistojen korkein johto oli ilmeisesti saanut asiasta tietoja, jotka sitten vähitellen tihkuivat alemmille organisaatioportaille. Avoimuudesta tai yliopiston autonomisista päätäntäprosesseista ei ollut tietoakaan. Vaikka ensimmäisiä aavisteluja tämänsuuntaisista kehityksistä oli (lääketieteellisen yliopistokoulutuksen osalta) saatu jo edellisenä kesänä, tätä muutosta ollaan nyt ajamassa läpi äärimmäisen lyhyellä aikataululla ja pyörryttävää vauhtia. Tammi-helmikuun vaihteessa on jo edetty siihen, että asiasta äänestetään yliopistojen senaateissa.

Korkeakouluista vastaava Innovaatio- ja teknologiaministeriö perustelee uudistuksia toisaalta kansainvälisellä kilpailukyvyllä ja joustavuudella, toisaalta kansallisen kulttuurin edistämisellä. Vastapuolella taas uudistusten epäillään merkitsevän vain tieteen ja kulttuurin sitomista yhä tiukempaan ja lyhyempään liekaan. Uudessa järjestelmässä kunkin korkeakoulun rahoitus tulee toki edelleenkin valtiolta, mutta ylläpitäjänä on säätiö, jonka kuratorioihin poliittiset päättäjät nimittävät omia miehiään ja naisiaan (esimerkiksi äskettäin tässäkin blogissa esiintynyttä perheministeri Katalin Novákia on kaavailtu jäseneksi Szegedin yliopiston kuratorioon). Kuratorioiden jäsenet myös pysyvät tehtävissään kunnes kuolevat tai eroavat, eli vaikka jokin poliittinen ihme kaataisi Orbánin järjestelmän, hänen kaverinsa jäävät hallitsemaan korkeakoulusektorin päätöksentekoa. Yliopistolta viedään autonomia: Mérce-sivuston tiivistelmän mukaan valta esimerkiksi rehtorinnimityksen, toimintaohjesääntöjen ja kehityssuunnitelmien sekä budjetin suhteen siirtyy yliopiston senaatilta säätiön kuratoriolle. Myös yliopistojen omaisuuden siirtyminen säätiöille vie sen pois julkisesta valvonnasta ja avaa ovet kaikenlaiselle korruptiolle ja kähminnälle, jossa Unkarin nykyiset vallanpitäjät muutenkin ovat kunnostautuneet.

Innovaatio- ja teknologiaministeriön sivulla 18.1. julkaistussa tiedotteessa näitä syytöksiä yritetään torjua vakuuttamalla, että yliopistoille ei tehdä mitään ilman yliopiston senaatin omaa päätöstä:

Vasemmistomedia levittää jälleen valeuutisia. Toisin kuin HVG väittää, yliopistojen senaatit voivat päättää uusista mahdollisista hallintomallin muutoksista.
Strategisena päämääränä on, että maamme korkeakoulujen kilpailukykyä kasvattaisi joustavampi ja ennakoitavampi toimintaympäristö, Unkarin nuorten korkeatasoisen ja ajanmukaisen koulutuksen eduksi. Tätä alaa ohjaava ministeriö sopii strategisista ja kehityssuunnitelmista eri instituutioiden kanssa tänä vuonna alkavan EU:n budjettikauden mukaisesti. Hallitus neuvottelee hallintomallin vaihdoksesta ainoastaan yliopistojen senaattien aloitteesta.
Opposition valeuutistehdas ei tyydy vain vähättelemään koronaviruspandemian torjuntatoimia, vaan se myös levittää valheita yliopistojen uudesta ylläpitomallista. Kuitenkin ministeriön presentaatiosta leikatusta diasta näkyy hyvin, että hallituksen päätösprosessi voi käynnistyä vain senaatin aloitteesta, yliopiston tehtyä päätöksensä.

Mutta miten vapaasti yliopistojen senaatit näitä päätöksiä tekevät? Omassa kuplassani on eniten ollut esillä Szegedin yliopisto, tuoreimman kansainvälisen QS-rankingin mukaan Unkarin yliopistoista tasokkain. Virallisesti yliopiston siirtymisestä säätiömalliin piti äänestää yliopiston senaatissa viime perjantaina. (Päätöstä oli tosin jo kerran lykätty, ja vielä pari viikkoa sitten yliopiston rehtori vakuutteli, että minkäänlaista painostusta ei ole asiassa ollut eikä mikään ole vielä varmaa.) Jo viime keskiviikkona, valtion yleisradioyhtiön pääuutiskanavan lähetyksessä tästä kuitenkin kerrottiin jo ikään kuin asia olisi klappat och klart. Näin ainakin tv-kuvan alalaidan uutisnauhassa näkyy.

”Szegedin yliopisto muuttaa muotoaan. Yliopisto siirtyy säätiön ylläpitämäksi.”

Perjantaisesta senaatin äänestyksestä on nyt noussut melkoinen kohina. Yliopiston tohtorikoulutusohjelmaneuvoston edustaja, professori József Pál, joka sattumoisin on myös Fidesz-valtionhoitajapuolueen Szegedin osaston varapuheenjohtaja, äänesti vastoin edustamansa humanistisen tiedekunnan yksimielistä tahtoa eli säätiöitymisen puolesta, minkä jälkeen hän riipaisevin sanoin erosi senaatin jäsenyydestä. Saman omituisen äänestyspäätöksen, edustamiensa yliopistolaisten tahtoa tai omaa aiempaa lupaustaan vastaan, teki viisi muutakin senaatin jäsentä, muistuttaa yliopistolaisten protestiryhmä Veritas Virtus Libertas Facebook-sivullaan, ja äänestys ratkesi ”uudistuksen” hyväksi äänin 29 – 19 – 2 tyhjää. Jos nämä kuusi miestä (niin, vain länsieurooppalaisen herkistynyttä silmää voi hiertää se, miten vahva miesdominanssi Unkarin akateemisessa elämässä edelleenkin vallitsee) olisivat äänestäneet toisin, säätiöimishanke olisi tältä erää voinut kaatua, tai ainakaan sen ei olisi voinut väittää edustavan yliopiston oman korkeimman päätäntäelimen tahtoa.

Äänestys eteni muutenkin varsin merkillisesti. Verkkoviestimissä ja somessa kiertää videonauhoitus kokouksen loppuminuuteista, ja siitä käy selväksi, että tilanne oli erittäin kaoottinen. Rehtori László Rovó ilmoittaa ensin äänestettäväksi siitä, kumpaa aiemmin esitettyä ehdotusta lopullinen äänestys koskisi. Professori Pálin kirjallisuudentutkijakollega, professori Mihály Szajbély pyytää puheenvuoroa, vedoten siihen, että hänen puheenvuoronsa sisältö voisi olla olennainen edessä olevan äänestyksen kannalta, mutta ei saa. Rehtori ilmoittaa, että nyt seuraava äänestys ei vielä ole lopullinen, minkä jälkeen yliopiston lainopillinen edustaja puuttuu puheeseen ja ilmoittaa, että mikäli ensimmäinen esitys saa riittävän enemmistön, toisesta esityksestä ei enää tarvitse äänestää. Toisin sanoen: kenellekään ei tuntunut olevan selvää, mistä oikein äänestetään ja onko kyseessä lopullinen äänestys.

Professori Szajbély on nyt jättänyt virallisen valituksen ja vaatinut rehtori Rovólta, että senaatin perjantainen päätös mitätöidään ja asiasta järjestetään uusi kokous ja äänestys. Szegedin yliopiston osalta siis tilanteen voisi vielä toivoa olevan auki, tai ainakaan taistelusta ei vielä ole luovuttu. Pécsin yliopistossa puolestaan senaatti päätti selkeällä enemmistöllä “aloittaa neuvottelut” uuteen hallintomalliin siirtymisestä. Debrecenin yliopiston kerrottiin äänestäneen uuden säätiöpohjaisen mallin puolesta jo 21. tammikuuta csont nélkül, “ilman luita”, kuten unkariksi sanotaan, eli ehdotus oli mennyt ns. sukkana sisään. Tosin muutamaa päivää myöhemmin 22 yliopiston professoria julkisti vastalauseen, jonka mukaan “päinvastoin kuin julkisuudessa on ilmoitettu, tästä koko yliopiston historian kenties merkittävimmän muutoksen suunnitelmasta, päämäärästä, syistä, hyödyistä ja haitoista tai seurauksista ei ollut käyty laajaa ja intensiivistä keskustelua”.

Ehkäpä tämä kaikki liittyy siihenkin, että Szegedin kaupunki on opposition hallinnassa ja sosialistipormestari Botka oli avoimesti ottamassa kantaa ”hallintouudistusta” vastaan, Debrecen taas on uskollinen Fidesz-kaupunki, jota viime kunnallisvaalitappion jälkeen Fidesz-puolueen piireissä jopa puolivakavissaan ehdotettiin koko valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi. Väkisinkin muistuu mieleen myös, miten Debrecenin yliopisto vuonna 2017 myönsi kunnia-civiksen arvonimen itselleen Vladimir Putinille.

Joka tapauksessa Unkarin yliopistot ovat nyt kulkemassa samaa tietä kuin jo aiemmin Unkarin Tiedeakatemia. HVG-lehdessä pari viikkoa sitten ilmestyneessä kirjoituksessaan József Pálinkás, atomifyysikko, entinen Unkarin Tiedeakatemian presidentti (2008–2014) ja sen jälkeen (2015–2018) NKFIH:n eli Suomen Akatemiaa vastaavan tutkimusrahoituselimen johtaja, lataa täyslaidallisen: vaikka suuri yleisö ei asiasta jaksakaan kiinnostua, meneillään on suuri muutostyö, jonka päämääränä ei suinkaan ole yliopistojen uudistaminen ja kehittäminen vaan Fidesz-puolueen verkostojen poliittisen ja taloudellisen vallan betonoiminen lopulliseksi. Tämä ”uudistus” tulee repimään yhteiskunnan hajalle, tuhoamaan myös koulutuksen tasa-arvon, ja sen lopussa häämöttää tilanne, jossa ”köyhien lapset kelpaavat vain palvelijoiksi kartanoihin tai tarjoilijoiksi kuratorioistuntojen juhlaillallisille”.


Teatterikorkeassa kohisee

2 syyskuun, 2020

Koulut alkavat myös Unkarissa, ja myös Unkarissa keskustellaan koronarajoituksista ja riskeistä. Valtion rajat on epidemian torjumiseksi pantu kiinni – tosin rajoitusta pian löysättiin siten, että muista Visegrád-maista (Tšekki, Slovakia, Puola) saapuvat turistit, joilla on etukäteen varattu majoitus, pääsevät Unkariin näyttämällä viittä päivää tuoreemman negatiivisen koronatestitodistuksen. Tätä toimenpidettä ei näköjään yritetäkään perustella millään epidemiologisilla syillä, vaan päätös on avoimen poliittinen: meidän kaverit päästetään, ei esimerkiksi itävaltalaisia tai saksalaisia, vaikka näissä maissa (toisin kuin Puolassa) ei aikoihin ole ollut yhtään koronakuolemaa. Myös EU:n oikeusasiain komissaari on ärähtänyt Unkarin rajasulusta, mutta tämäkin taitaa olla kärpäsen surinaa Unkarin hallituksen korvissa:

Mutta koulujen alusta piti kirjoittamani. Ja etenkin niistä oppilaitoksista, joiden tiimoilta kohistaan. Unkarin valtio nimittäin leikkasi koronakriisiin vedoten rajusti tukia useammilta huono-osaisia lapsia tukevilta kouluilta ja järjestöiltä. Vaaraan ovat joutuneet intialaislähtöisen ihmisoikeusliikkeen perustama, Itä-Unkarin köyhiä romaninuoria tukeva Ámbedkár-koulu sekä useita köyhien lasten kouluja ja lastentarhoja ylläpitävä Magyar Evangéliumi Testvérközösség, metodistikirkko, jonka joulupukinpartainen johtaja Gábor Iványi on ollut paljon esillä julkisuudessa (jopa suomalaisessakin mediassa) Orbánin järjestelmän pelottomana kriitikkona. Samoin puolet valtiontuistaan (ja ensi vuodesta lähtien koko tuen) menetti mm. köyhien romanilasten taidekoulua pyörittävä, tässäkin blogissa esillä ollut ”Aitohelmi-säätiö”.

(Kuinka ollakaan, samoihin aikoihin on ilmi tullut uusi korruptioskandaali Unkarin romanipolitiikan tienoilta. Fidesz-meppi Lívia Járóka, joka itse romanitaustaisena toimii jonkinlaisena Unkarin vähemmistöpolitiikan viikunanlehtenä, kärähti perustamansa, romaninuoria tukevan säätiön valtiontukien kähmimisestä. Tukirahoista kolmasosa olikin vaeltanut Járókalle ja hänen perheenjäsenilleen maksettuihin ”palkkoihin”, ja säätiön toiminnasta on muutenkin ihmeellisen vähän näkyviä jälkiä.)

Mutta eniten uutissyötettäni on täyttänyt viime päivinä lyhenne SzFE, Színház- és Filmművészeti Egyetem eli Unkarin teatteri- ja elokuvataiteen yliopisto. Korkeakouluasioista vastaava Innovaatio- ja teknologiaministeriö alkoi jo helmikuussa puuhata tällekin korkeakoululle uutta hallintomallia, joka käytännössä merkitsisi SzFE:n ottamista entistä tiukempaan hallituksen kontrolliin. Pian kävi selväksi, että ministeriön suunnitelmissa tähän yhdistettiin tietyn henkilön nimi, jolla virallisesti ei pitänyt olla – vielä – mitään asemaa koko hankkeessa. Ministeriö antoi SzFE:n opiskelijoiden ja opettajien ymmärtää, että sisältökysymyksistä pitäisi keskustella Attila Vidnyánszkyn kanssa.

Attila Vidnyánszkysta on tässä blogissa tainnut ennenkin olla puhetta. 444.hu-sivuston pitkän journalismin osastossa tldr hänelle on omistettu Péter Urfin ajankohtainen artikkeli, otsikolla ”Loukattu vallan mies tuli ja valtasi kokonaisen yliopiston”. Vidnyánszky on Ukrainan Taka-Karpatian unkarilaisvähemmistöä. Kotiseudullaan Beregszászin (ukr. Berehove) kaupungissa hän perusti 1990-luvulla teatterin, joka äärimmäisen niukista oloista nousi nopeasti kansainväliseen maineeseen, sai tukea sekä unkarilaisilta teatteripiireiltä että György Sorosilta (!) ja herätti huomiota kansainvälisillä festivaaleilla. Vuosikymmenen lopulla Vidnyánszky jo ohjasi Budapestissa ja vaikutti Unkarin teatterikuvioissa. Vuodesta 2007 lähtien hän johti Debrecenin Csokonai-teatteria ja loi hyvät suhteet sikäläisiin Fidesz-puolueen vaikuttajiin. Vuonna 2008 hän perusti Magyar Teátrumi Társaságin, järjestön, johon liittyivät kaikkien Fidesz-puolueen hallinnassa olevien kaupunginteatterien johtajat. Näin syntyi siihenastisen, kaikkia teattereita yhdistäneen Magyar Színházi Társaságin rinnalle erillinen, fideszläinen rakenne. Vidnyánszkyn aatteelliset koordinaatit ovat kohdallaan; ottaessaan Kansallisteatterin johtoonsa hän ilmoitti kutsuvansa kirkon edustajat siunaamaan talon, ja tämänhetkisessä konfliktissakin hän on jatkuvasti syytellyt vastustajiaan ”vasemmistoliberaaleiksi” tai kansainvälisen ”taustamahdin” salaliiton kätyreiksi. (”Taustamahti”, háttérhatalom, on yleinen nimitys ”Niille”, jotka mukamas ohjaavat maailman menoa ja joita sivistyneemmät eurooppalaiset eivät suoraan viitsi nimittää esimerkiksi ”illuminaateiksi”, ”liskoihmisiksi” tai ”juutalaisiksi”.)

Vidnyánszky sai jo ennen Orbánin nykyistä valtakautta työstään runsaasti tunnustusta, palkintoja ja kunniamerkkejä. Siitä huolimatta, kirjoittaa Urfi, hän jatkuvasti purki julkisuudessa katkeruuttaan ”teatterimafiaa” kohtaan, joka muka liittoutuu häntä vastaan. Erityisesti Vidnyánszkya kismitti, että hänen johtoonsa ei vuonna 2002 annettu Unkarin Kansallisteatteria eikä häntä kutsuttu opettajaksi SzFE:hen. Sitten tuli Orbánin uusi valtaannousu, ja Vidnyánszky sai vihdoin kaipaamansa tilaisuuden. Hän ja hänen luottomiehensä ovat nyt koko teatterimaailman tukirahojen vartijoina, ja vuodesta 2013 Vidnyánszky on johtanut Kansallisteatteria. Urfin mukaan Vidnyánszky on Unkarin julkisen elämän kovimpia johtoasemien kahmijoita, jolla riittää aikaa sekä teatterien ja teatterikoulujen että lukemattomien järjestöjen ja elinten johtokunnissa istumiseen – sen lisäksi, että hän itse ohjaa Kansallisteatterissa pari kolme produktiota vuodessa.

Vain SzFE:n johtoon pääsemiseen ei pelkkä poliittinen ja taloudellinen asema riittänyt, niin kauan kuin korkeakoululla oli lain takaama autonomiansa. Vuonna 2019 sitten aloitettiin laajempi korkeakoulujen yksityistämisprojekti. Oli puhetta myös uuden suuren taideyliopiston luomisesta, mutta lopulta kuvaamataide-, tanssitaide- ja musiikkiyliopisto saivat hallintouudistukselleen lykkäystä. Vain SzFE ei. Päinvastoin, siirtymistä nopeutettiin. Vielä toukokuun lopulla SzFE:n opettajat ja opiskelijat olivat yrittäneet kysellä ministeriöltä, miten nyt käy. Pian sen jälkeen SzFE:n väki sai lukea lehdistä, että parlamentille jätetyn lakiehdotuksen mukaan teatteriyliopisto siirtyy uuteen hallintomalliin jo syyskuun alusta. Siirtymäaikaa olisi vain kesä, eikä missään perusteltu, miksi tällä asialla on nyt näin kiire.

Muissakin Unkarin yliopistoissa ja korkeakouluissa on viime vuosina tehty hallinto- ja järjestelmäuudistuksia, mutta missään ei ole nähty niin kärjistynyttä konfliktia kuin nyt (jos ei oteta lukuun kansainvälisen Keski-Euroopan yliopiston karkottamista Unkarista). SzFE:n opettaja- ja oppilaskunta on käytännössä yksimielisesti asettunut sekä uutta mallia että sen johtohahmoksi jo pitkään kaavailtua Vidnyánszkya vastaan. On nähty mielenosoituksia ja julkisia kannanottoja, joiden sisällöstä suuri osa tiivistyy SzFE:n johtokunnan ”yhteen ainoaan kysymykseen” Attila Vidnyánszkylle tämän peräänkuulutettua ”asiallista, ammattimaista vuoropuhelua”:

millaiseksi kuvittelette perusteltujen näkökantojen ammattimaista vertailua ja vuoropuhelua sen jälkeen, kun jo ennen nimitystänne olette jatkuvasti halventanut yliopistossamme tehtyä työtä, julkisesti arvioinut sen laadun heikkotasoiseksi, mitätöinyt suurten mestariemme elämäntyötä, käyttänyt opettajistamme kerta kaikkiaan sopimattomia nimityksiä, kutsunut osaa heistä roskaväeksi, levitellyt monista heistä perättömiä väitteitä, antanut julkilausumia pelkkien oletustenne perusteella; kun ette lainkaan tunne yliopistomme toimintaa ja sen viime vuosikymmeniä, toistelette väitteisiinne perusteita, jotka eivät pidä paikkaansa, ette välitä siitä, että ne on kumottu faktatietojen perusteella, ja näin johdatte yleistä mielipidettä harhaan; että johdonmukaisesti infantilisoitte ja loukkaatte opiskelijoita, ette kunnioita yliopistoomme kertynyttä tietämystä, ette tunnusta sen saavutuksia, kyseenalaistatte opetuksemme perinteet, ette ole kiinnostunut yliopistossa suoritetusta työstä; itse kerrotte suunnitelleenne tätä muutosta jo vuodesta 2014, mutta ette ole tässä asiassa koskaan ottanut yhteyttä yliopiston johtoon, ette edes kuratorion jäseneksi tultuanne etsinyt vuoropuhelua, sitä vastoin jatkatte taukoamattomia voimanosoituksianne hallituksen antamin valtuuksin; hallintomallin yhteydessä syntyneen keskustelun sijoitatte pelkästään politiikan voimakenttään, käytte yksiselitteisen ideologista taistelua, annatte direktiivejä; myös yliopiston suhteen jatkatte sitä siunauksellista työtä, jonka olette ottanut tehtäväksenne, eli Unkarin teatterialan jakamista kahtia; täysiverisenä kulttuuripoliitikkona määräätte Unkarin elokuvataiteen suunnat ja aiheet; tulevaisuudensuunnitelmillanne, jotka on muotoiltu selkeästi mutta asianosaisten kanssa sopimatta, loukkaatte yliopiston autonomiaa; omien puheenvuorojenne manipuloivalla retoriikalla esitätte itsenne marttyyrin ja uhrin hahmossa, sekoitatte yliopistomme julki lausuttuihin ja lausumattomiin viholliskuviin, samoin kuin sekoitatte ”vasemmistoliberalismin” ja hengen vapauden; teidän salaliittoteorianne ja teidän käyttämänne määritteet ovat piilosyrjintää; te kyseenalaistatte meidän oikeutemme mielipiteenilmaisuun, meidän kansallisen identiteettimme ja sitoutumisemme Unkarin kulttuuriin, meidän moraalisen tukemme opiskelijoille – lyhyesti: millaiseksi te kuvittelette molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvan vuoropuhelun, mikä olisi sen ensimmäinen lause?

Huh. Näinkin tulehtuneessa tilanteessa SzFE:n johto teki parhaansa ja ehdotti uuden hallintomallin mukaiseen johtokuntaan arvovaltaisia nimiä, joista yksikään ei ollut ”vasemmistoliberaali” tai Orbánin järjestelmän äänekäs vastustaja (jollaisia Unkarin kulttuuripiireistä olisi helppo löytää). Ehdotettuja nimiä olivat muun muassa Vidnyánszkyn omassa Kansallisteatterissa työskentelevä näyttelijä Dorottya Udvaros, säveltäjä Péter Eötvös sekä Oscar-palkitun ”Saulin poika” -elokuvan pääosan esittäjänä tunnetuksi tullut Géza Röhrig. Yksikään yliopiston omista ehdokkaista ei kelvannut, vaan uuteen kuratorioon tulivat johtaja Vidnyánszkyn lisäksi jäseniksi Fidesz-puolueen puolesta kampanjoinut näyttelijä Zoltán Rátóti, samoin hyvistä poliittisista kontakteistaan tunnettu näyttelijä-tuottaja Tamás Lajos sekä kaksi liikemiestä valtion öljy-yhtiön MOL:n johtokerroksesta. Uutta SzFE:tä pyörittävän säätiön toimintaa valvovassa toimikunnassa puolestaan ovat Attila József -teatterin johtaja ja Vidnyánszkyn Teátrumi Társaságin jäsen Károly Nemcsák, Unkarin Kansallispankissa toimiva entinen diplomaatti ja pääministeri Orbánin neuvonantaja György Szapáry sekä Unkarin Kansallispankin viimeaikainen varajohtaja, entinen ministeriön kansliapäällikkö László Windisch. Ei siis ketään SzFE:n edustajaa, eikä muuten myöskään ainuttakaan naista.

Teatteri- ja elokuvamaailmallahan on ainutlaatuinen kulttuurinen näkyvyys, ajatellaanpa meilläkin vuosikymmenten mittaan nähtyjä Teatterikorkeakouluun tai teatterimaailmaan liittyneitä julkisuuskohuja. Unkarissa myös monet näkyvät nykyisen meiningin vastustajat ovat teatteri-ihmisiä, kuten esimerkiksi tässäkin blogissa esillä olleet ohjaajat Árpád Schilling ja Róbert Alföldi. SzFE:n kaappaussuunnitelmatkin saivat laajaa julkisuutta, ja niitä kritisoivat monet muutkin kuin ”vasemmistoliberaalit” Orbánin vastustajat. Monet Vidnyánszkyn vanhat työtoveritkin ovat arvostelleet tätä tempausta, näyttelijä Ildikó Bánsági sanoutui irti Kansallisteatterista ja kertoo haastattelussa, että SzFE:n hallintomuutos oli pitkään ”kulttuuritaistelusta” kärsineelle, itseään epäpoliittisena ja puolueettomana pitävälle näyttelijälle viimeinen pisara.

Opiskelijoiden mielenilmaus. Kuva SzFE:n opiskelijajärjestön sivuilta.

Perjantaina sitten ilmeni, että uusi kuratorio ottaa haltuunsa SzFE:n johdon ja käytännössä riistää vallan SzFE:n tähänastiselta senaatilta. Maanantaina järjestetyssä tiedotustilaisuudessa SzFE:n käytännöllisesti katsoen koko tähänastinen johto, rehtorit ja osastojen johtajat sekä senaatti, ilmoitti sanoutuvansa irti. Tämän jälkeen opiskelijat valtasivat yliopistorakennuksen. Yli kaksisataa opiskelijaa leiriytyi taloon ja ilmoitti itse päättävänsä, keitä sinne päästetään. Opiskelijoiden parissa tehdyn tutkimuksen mukaan joukkotoimia kannattaa heistä 96 %, ja uuden hallintomallin vastustus on käytännössä yksimielistä.

Sarolta Kremmerin kuva 444.hu:n jutusta.

Mielenilmaukset jatkuvat. Maanantai- ja tiistai-iltana kahdessa budapestilaisessa teatterissa esityksen päätteeksi osoitettiin mieltä SzFE:n puolesta ja yleisö aplodeerasi seisaaltaan, kun SzFE:n opiskelijoiden edustajat nousivat lavalle. Nähtäväksi jää, miten kauan ja miten laajalti tämä kulttuuripiipertäjien myrsky vesilasissa jaksaa Unkarin syviä rivejä kiinnostaa. Kansainvälisestä solidaarisuudesta puhumattakaan – olisiko tässäkin jonkinlaisen kansainvälisen mielenilmauksen paikka?


Nolite timere

28 toukokuun, 2020

Unkarissa on nyt ilmoitettu koronapoikkeustilan loppuvan, heti kun pääministeri tarkemman päivämäärän ilmoittaa: tiistaina jätettiin parlamentin käsiteltäväksi poikkeustilan päättymistä koskeva lakiehdotus. Sen saatetekstissä myös selvin sanoin paheksuttiin sitä ”ennennäkemätöntä hysteriannostatusta” ja poliittista kampanjaa, jota asian johdosta oli Unkarissa ja ulkomailla harjoitettu. Toisin sanoen pääministeri Orbán päättää, milloin hätätila päättyy, joten aivan turhanaikaisia olivat ne opposition, politiikantutkijoiden ja ulkomaisen median väitteet, että poikkeustilalaki olisi merkinnyt diktatuuriin ja pääministerin mielivaltaan siirtymistä, eikö niin?

Koronapoikkeustilan ja sitä seuranneen kohun varjossahan nähtiin kaikenlaista, esimerkiksi varapääministeri Zsolt Semjénin parlamentille esittelemä kuuluisa salaattilaki, johon sisältyi muun muassa laajaa kohua ja kansainvälisiä protesteja nostattanut anti-transpykälä: väestökirjanpidossa otettiin käyttöön ”syntymäsukupuoli”, jonka muuttaminen on nimenomaisesti kielletty. Vähemmän verenmakuisia, silti kauaskantoisia päätöksiä on tehty kulttuurimaailmassa. Siellähän on jo jonkin aikaa raivonnut ns. kulttuuritaistelu eli tieteen ja taiteen alistaminen ideologiseen valvontaan laitos- ja rahoitusrakennetta muuttamalla.

Korkeakouluthan siirtyivät jo aiemmin ”inhimillisten voimavarojen” superministeriön (EMMI) alaisuudesta innovaatio- ja teknologiaministeriön haltuun. Siinä, missä EMMIä johtaa innoissaan ”kansallismielisen” vaihtoehtotieteen rajamailla hössöttävä setä, jonka pätevyys on koronakriisin aikana yhä useammin kyseenalaistettu, innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovics taas tunnetaan tiukkana teknokraattina, ”työperustaisen yhteiskunnan” (maa ei tarvitse joutilasta haihattelijaälymystöä ja akateemisia työttömiä vaan sinikaulus- ja haalariväkeä saksalaisten autotehtaisiin) takuumiehenä, myös Unkarin Tiedeakatemian haudankaivajana.

Nyt Zsolt Semjén on jättänyt parlamentille uuden lakiehdotuksen, joka koskee Unkarin teatterikorkeakoulua eli Teatteri- ja elokuvataiteen yliopistoa (Színház- és Filmművészeti Egyetem). Innovaatio- ja teknologiaministeriön esityksen mukaan teatterikorkeakoulun toimintamallia on muutettava vastaamaan ajan haasteita (?) ja takaamaan riittävä laatu (?) sekä Unkarin kulttuurin kehitys (?). Ennen kaikkea: esityksen mukaan teatterikorkeakoulu muuttuisi säätiöpohjaiseksi yliopistoksi. Tämän ylläpitäjäsäätiön perustaisi hallitus ja sitä ohjaisi ministeri Palkovics, joka myös nimittäisi säätiön kuratorion johtajan ja jäsenet. Yliopiston kiinteistöt ja omaisuus siirtyisivät suoraan uuden säätiön omaisuudeksi – ja tässä, arvellaan unkarilaisessa somekuplassani, lienee koko uudistuksen perimmäinen tarkoitus.

Mutta tarkoitukseni ei tänään ollut vain leikkiä poliittista kommentaattoria vaan kertoa historiallinen tarina taustaksi eilen Hírcsárda-vitsiuutissivustolla näkemääni vitsiuutiseen. Siirrymme ensiksi vuoteen 1213, aikaan, jolloin Suomeen on vasta äskettäin tehty (sikäli kuin on) ensimmäiset puoliksi tarunomaiset ristiretket eikä piispanistuintakaan ole vielä siirretty Turkuun…

Unkarin kuningas Andreas (András, Endre) II:n sotaretkellä ollessa kuningatar Gertrud (Gertrudis) – syntyjään baijerilainen ruhtinatar Andechs-Meranin huonetta ja sukua, Unkarin myöhemmän kuninkaan Béla IV:n sekä Pyhän Elisabetin äiti – suututtaa Unkarin ylimystön istuttamalla omia sukulaisiaan tärkeisiin virkoihin, muun muassa pikkuveljensä Kalocsan arkkipiispaksi. Unkarin herrat ovat baijerilaisten röyhkeydestä niin raivoissaan, että alkavat suunnitella kuningattaren murhaamista; näistä tapahtumista on József Katona kirjoittanut kansakunnan 1800-luvun klassikkokaapin päällä kököttävän näytelmän Bánk bán, jonka pohjalta Ferenc Erkel sävelsi oopperan.

Ennen toimeen tarttumista salaliittolaiset haluavat kuitenkin kysyä valtakunnan hengellisen mahtimiehen, Esztergomin arkkipiispan Johannes (János) Meranialaisen mielipidettä hankkeesta. Piispa, joka ei halua ottaa turhia riskejä, päkistää hädissään latinankielisen kannanoton, josta sittemmin tuli euroopankuulu esimerkki onnistuneesta monitulkintaisuudesta: REGINAM OCCIDERE NOLITE TIMERE BONUM EST SI OMNES CONSENTIUNT EGO NON CONTRADICO. Koska tuohon aikaan ei välimerkkejä liiemmin käytetty, tekstin voi jaksotella ja ymmärtää kahdella tavalla. Joko: ”Kuningatarta tappaa ette saa pelätä. Hyvä on, jos kaikki ovat yhtä mieltä, minä en vastusta.” Tai: ”Kuningatarta tappaa ette saa. Pelätä on hyvä. Jos kaikki ovatkin yhtä mieltä, minä en. Vastustan.”

Ensimmäisen tulkinnan mukaisesti salaliittolaiset tarttuivatkin toimeen, ja kuningatar Gertrudis toimitettiin hengiltä hoviväen metsästysretken yhteydessä. Kuningas Andreas rakennutti vaimovainajalleen upean sarkofagin nykyisen Pilisszentkeresztin alueella Budapestin lähistöllä sijainneeseen, turkkilaisvallan aikana tuhoutuneeseen cistersiläisluostariin. Syylliset joutuivat tuomiolle, mutta ainakin jotkut salamurhasta syytetyistä, myös näytelmän ja oopperan sankariksi nostettu Bánk, Kroatia-Slavonian baani eli käskynhaltija, selvisivät omaisuuden takavarikolla ja pääsivät myöhemmin takaisin kuninkaan suosioon. Arkkipiispa Johannes, joka kirkonmiehenä oli maallisen lain ulottumattomissa, kutsuttiin paavi Innocentius III:n eteen vastaamaan osallisuudestaan kuningattaren murhaan, mutta tekstin kakkostulkinnan mukainen selitys meni läpi ja piispa selvisi seuraamuksitta.

Tarina arkkipiispan moniselitteisestä kannanotosta tuli tunnetuksi muuallakin Euroopassa, ja sen tietävät yhä kaikki sivistyneet unkarilaiset. Siihen viittasi eilen myös vitsiuutissivusto Hírcsárda:

”Sairaaloiden vuodepaikkoja tyhjentää ette saa pelätä on hyvä”. Miklós Káslerin 11. käsky.

Muutama viikko sittenhän toteutettiin sairaaloissa ”sotaharjoitus” eli laajamittainen vuodepaikkojen tyhjennysoperaatio odotettavissa olevien koronapotilaiden varalta. Media ja some täyttyivät kauhutarinoista: kipeästi kuntoutuksen tai ammattilaishoidon tarpeessa olevia toipilaita, kroonikkoja ja kuolevia oli lykätty hätääntyneiden omaistensa hoiviin ilman kunnon aihetta – sillä tuhansia tehohoitoa kaipaavia koronapotilaita ei vielä ole sairaaloihin ilmestynyt. Ministeri Kásler tosin on itse lääkäri, mutta hänen asiantuntevuuttaan on kriittisessä mediassa epäilty jo aikoja sitten. Näitä epäluuloja kiteyttää viittaus Káslerin omaan väitteeseen: 70–80% kuolemaan johtavista taudeista olisi vältettävissä noudattamalla kymmentä käskyä.

Esztergomin arkkipiispa Johannes aikoinaan selvisi selittämällä. Ministeri Káslerin selviytyminen ei ole vielä yhtä varmaa. Viime päivinä hänelle on monesti povailtu potkuja, ja kritiikkiä on sadellut ei vain oppositiolta vaan myös esimerkiksi Unkarin Lääkäriliitolta, joka ei laisinkaan tykkää siitä, miten Kásler yrittää vetäytyä vastuusta ja selitellä sairaalapaikkojen tyhjennysoperaatiota kunkin sairaalan lääkärien yksittäisiksi päätöksiksi. Toistaiseksi kuitenkin Kásler on saanut tukea korkeimmalta taholta: muutama päivä sitten pääministeri Orbán parlamentin kyselytunnilla suorastaan ylisti Káslerin ”vaistoa” ja väitti, että jonkun toisen ministerin komennossa kriisi olisi ollut paljon pahempi ja kuolonuhreja paljon enemmän.

Toki Kásler voidaan vielä siirtää syrjään sillä sekunnilla, kun Viktor Orbán niin päättää. Mutta toistaiseksi näyttää siltä, että miesten peleissä ei muutaman siviiliuhrin henki paljoa paina, oli kyse sitten kroonikkovanhuksista ja terminaalivaiheessa olevista syöpäpotilaista tai biologis-dynastisen tehtävänsä jo täyttäneestä kuningattaresta.


Kansallista uustiedettä

2 heinäkuun, 2014

Sattuneesta syystä joudun väkisinkin seuraamaan, mitä Unkarin tiede- ja korkeakoulumaailmassa tapahtuu. Ja siellähän tapahtuu periaatteessa samaa kuin taide-elämässäkin, eli natsisaksaksi Gleichschaltung: laitokset ja rakenteet muokataan vallanpitäjien pirtaan sopiviksi. Tämä tietenkin rakentuu osaltaan vanhojen kunnon sääty-yhteiskunnan perinteiden varaan: esimerkiksi tohtorinarvohan ei Sentroopassa ollut tieteellisen pätevyyden tai kunnianhimon osoitus vaan yhteiskuntaluokan merkki, osoitus kuulumisesta herrasväkeen – ja siksi se on oltava esimerkiksi johtavilla poliitikoilla. Ja tämän systeemin edelleenkehittymänä voidaan nähdä nykyinen meininki, jossa arvot ja asemat saadaan lojaalisuus- ja vasalliusverkostojen kautta, ei millään objektiivisilla ansioilla.

Uusin esimerkki tästä on viime viikolla parlamentin käsittelyyn tullut uusi lakiehdotus. Sen jätti ensin valtapuolue Fidesztä edustava kansanedustaja László Posán, joka asiasta nousseen kohun jälkeen veti ehdotuksen takaisin, mutta nyt lakiehdotus on Népszabadság-lehden mukaan jätetty uudestaan, tällä kertaa parlamentin lainsäädäntäkomitean nimissä. Laki kulkee kansan suussa nimellä lex Mocsai, koska sen arvellaan syntyneen yhtä tiettyä virkanimitystä turvaamaan: Lajos Mocsai on käsipallovalmentaja, josta kaavaillaan uuden liikuntakasvatusyliopiston (Testnevelési Egyetem, varmaankin se myös nimettäisiin jonkin ideologisesti sopivan Unkarin historian merkkihenkilön mukaan) rehtoria. Kyseisen yliopiston edeltäjä, liikuntakasvatuskorkeakoulu, liitettiin vuonna 2000 yhdeksi lääketieteellisen Semmelweis-yliopiston tiedekunnaksi, mutta nyt se on tarkoitus jälleen itsenäistää.

Iloinen Lajos Mocsai Népszabadság-lehden kuvassa. (Kuva: János M. Schmidt)

Mocsai on ansioitunut urheilija ja valmentaja (hänen johdollaan Unkarin käsipallomaajoukkue on voittanut sekä olympia- että maailmanmestaruushopeaa), mutta hänen nimittämisekseen yliopiston rehtorin toimeen tarvitaan uudenlaisia sääntöjä. Nämä uudet säännöt kuuluisivat lakiehdotuksen mukaan jotenkin näin: Taiteen alan korkeakouluopetuksessa tohtorin arvoa voisi vastata Kossuth-palkinto (tai jokin muu taiteen alan merkittävä valtionpalkinto?), urheilun ja liikuntakasvatuksen alalla taas olympia- tai paralympiamitali. Professoriksi voisi päästä ei vain yliopiston tai Unkarin tiedeakatemian vaan myös Unkarin taideakatemian (MMA) tai Unkarin olympiakomitean esityksestä. (Eikä noloon väitöskirjaplagiaattijuttuun kompastuneen ex-presidentti Schmittin olisi olympiamitalistina tarvinnut mitään väitöskirjaa edes yrittää…) Samaan aikaan yliopistojen hallintoa muutetaan: yhä enemmän valtaa siirtyy yliopistojen kanslereille, jotka puolestaan – tätä ilmeisesti kaikissa yliopistoissa nykyään eniten pelätään – voidaan nimittää suoraan poliittisin perustein.

Tiede- ja korkeakouluasioissa Gleichschaltung on nykymaailman aikaan sikäli hankalaa, että näiden rakenteet ovat yhä enemmän kansainvälisiä. Kaikkialla vaaditaan kansainvälisiä julkaisuja ja konferensseja, ulkomaisia vierailuja ja vierailijoita, virkoja kansainväliseen hakuun, ja Euroopan sisällä erityisesti kehitetään lukemattomien eri systeemien avulla ”eurooppalaista koulutusaluetta”, jossa opiskelijat ja uraansa aloittelevat tutkijat voisivat mahdollisimman vapaasti liikkua maasta toiseen ja kansainvälistyä. En ole vielä nähnyt kommentoitavan sitä, miten lex Mocsain mukaan toimiva uusi liikuntayliopisto istuisi eurooppalaiseen korkeakoulumaisemaan. Mutta yleisemmin Unkarin korkeakoulujärjestelmän kansainväliset suhteet ovat olleet kriisissä jo jonkin aikaa. Asia vain on saanut sekä Unkarissa että muualla kovin vähän huomiota osakseen.

Euroopan korkeakoulujen opetuksen ja tutkimuksen tasoa valvovat kansainväliset rakenteet kuten ENQA (European Association for Quality Assurance in Higher Education). ENQA on kattojärjestö, johon kuuluvat jäseninä Euroopan korkeakouluyhteistyöalueen kansalliset akkreditointielimet, esimerkiksi Unkarin MAB. MAB on ollut ENQA:n toiminnassa mukana jo vuosia ja kunniakkaasti edustanut Unkarin tiedettä, kunnes sitten Fidesz-hallituksen vuonna 2012 läpi runnoma uusi korkeakoululaki riisti MAB:n riippumattomuuden. Uuden lain mukaan MAB:n jäseniin voi kuulua tunnustettujen tiedehenkilöiden lisäksi kirkkojen (!), opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden sekä teollisuuden ja kaupan alan edunvalvontajärjestöjen (!) edustajia, ja uudet jäsenet nimitettiin jo vuotta ennen kuin edellisten toimikausi olisi loppunut eli jo helmikuussa 2012. Puolet uuden MAB:n jäsenistä sekä puheenjohtajan nimesi ministeri suoraan. MAB:lta vietiin itsenäinen budjetti ja sen rahoitus siirrettiin suoraan ministeriön alaiseksi. Uusi laki myös poisti Unkarin korkeakouluilta sisäisen laadunvalvontavelvoitteen, jota ENQA:n jäseniltä normaalisti edellytetään.

Euroopan myllyt jauhavat hitaasti mutta varmasti. Jo uuden MAB:n aloittaessa toimintaansa ENQAn puheenjohtaja lähetti varoituskirjeen Unkarin viranomaisille, jotka ilmeisesti – näin kertoi Ágnes Huszár tämän vuoden helmikuussa Galamus-verkkosivustolla ilmestyneessä artikkelissaan – eivät vaivautuneet edes vastaamaan. Marraskuussa 2013 ENQAn johtokunta päätti asettaa MAB:n ENQA-jäsenyyden ”hyllylle”: MAB siirrettiin kategoriaan ”full member under review”, koska sen rahoituspohja ja riippumattomuus eivät enää vastanneet ENQA:n ehtoja, ja ellei asiaa korjata kahden vuoden kuluessa, ENQA voi ryhtyä sääntöjensä mukaisiin toimiin – eli erottaa MAB:n jäsenyydestään. (MAB:n verkkosivuilla todetaan lyhyesti, että tilanteen korjaaminen ei valitettavasti ole MAB:sta itsestään kiinni. Myös ENQA:n englanninkielinen kirje on siellä luettavissa.)

Tämä kaikki voisi siis äärimmillään merkitä sitä, että vastedes Unkarin korkeakouluissa suoritetut tutkinnot, arvosanat ja diplomit eivät enää päde Euroopassa. Niin kuin kriittisissä viestimissä on jo moneen kertaan huomauteltu, hallitus kenties toivoo tällä estävänsä korkeasti koulutettujen unkarilaisten yhä kiihtyvän valumisen ulkomaille. (Äskettäin kiersi netissä kuva englantilaisen pikkukaupungin sairaalan lääkärien nimilistasta, jossa useimmat nimet olivat unkarilaisia.) Pysykööt unkarilaiset lääkärit hoitamassa unkarilaisia potilaita ja unkarilaiset insinöörit rakentamassa siltoja Unkariin. Näin ehkä, mutta toisaalta Unkarin korkeakouluissa opiskelee runsaasti ulkomaalaisia, myös maksullisissa opinto-ohjelmissa – esimerkiksi lääketieteen opinnot Unkarissa ovat pahojen puheiden mukaan suosittu vaihtoehto rikkaiden saksalaisperheiden laiskoille jälkeläisille, jotka eivät jaksa päntätä saksalaisten tiedekuntien valintakokeisiin. Tämä rahahana sulkeutuisi, jos unkarilaiset tutkinnot menettäisivät pätevyytensä.

On todella hämmentävää, miten vähän meteliä tästä asiasta Unkarissa edelleenkin pidetään, muutamien harvojen älymystö-oppositioviestimien ja nettifoorumien ulkopuolella. Ilmeisesti kouluttamattomia ja kielitaidottomia syviä rivejä tämä asia ei voisi vähempää kiinnostaa, ja korkeammilla portailla riittävän suuri osa keskittyy pelkäämään oman virkansa ja toimeentulonsa puolesta. Jotenkin pelottavaa on, että Népszabadságin mukaan myöskään Unkarin Tiedeakatemia ei ole virallisesti ottanut kantaa lex Mocsai -lakiehdotukseen.

Saapas nähdä, miten Unkarin uusi tiedepolitiikka rupeaa toimimaan kansainvälisesti helposti vertailtavilla aloilla kuten luonnontieteissä – miten toimivat unkarilainen painovoima, unkarilainen sähkö tai unkarilainen fotosynteesi? Ns. kansallisissa tieteissähän on ollut jo jonkin aikaa aivan ilmeistä, että uusi Unkari rakentaa itselleen uuden ikioman, vaihtoehtoisen tieteen ja totuuden. Kansallisen historian tutkimista varten on perustettu useampiakin instituutteja, jotka ovat riippumattomia Unkarin tiedeakatemiasta ja muista tähänastisista tieteen laitoksista, ja joiden näkemyksetkin saattavat hieman poiketa, hm, kansainvälisestä valtavirrasta, etenkin mitä tulee 1900-luvun historian kansallisten kipupisteiden tulkintaan. (Yksi tuore, viiltävä analyysi löytyy englanniksi Éva S. Baloghin mainiosta blogista.)

(Kuuluisimpia uushistorian saavutuksia on viime aikoina ollut Veritas (!) -tutkimusinstituutin johtajaksi nimitetyn Sándor Szakályn taannoinen möläytys. Vuonna 1941 Unkarista sekä Unkariin liitetyiltä alueilta keräiltiin kokoon ”passittomia” eli Saksan miehittämistä maista Unkariin paenneita tai Trianonin rauhassa menetetyillä ja nyt Unkarille palautetuilla alueilla ilman Unkarin kansalaisuutta eläneitä juutalaisia. Käytännössä tätä käskyä toimeenpanevat unkarilaiset santarmit keskittyivät pidättämään juutalaisia katsomatta aina, oliko näillä Unkarin passia vai ei. Noin kahdeksantoistatuhatta ihmistä, joista monet olivat ikänsä eläneet Unkarissa ja pitivät itseään unkarilaisina, kyyditettiin Unkarin rajan taakse saksalaisten miehittämään Ukrainaan, missä useimmat niistä, jotka selvisivät hengissä melkoisen tylystä karjavaunukuljetuksesta eivätkä perillä heti kuolleet kylmään ja nälkään, joutuivat lopulta natsien Einsatzgruppejen murhaamiksi yhdessä paikallisen juutalaisväestön kanssa. Mutta Szakályn mukaan tämä ei suinkaan ollut Unkarin holokaustin ensimmäinen näytös vaan ”muukalaispoliisitoimenpide”.)

Huhtikuussa aloitti virallisesti toimintansa kiistelty Magyar Nyelvstratégiai Intézet (MANYSI, aivan samoin muuten unkariksi kirjoitetaan unkarilaisten lähimpien kielisukulaisten, obinugrilaisten mansien eli vogulien nimitys), kielistrategian instituutti, jolla hämmentävästi muotoillun perustamisasetuksensa mukaan voi olla tehtävänään lähes kaikki kieleen ja kieliin liittyvä ja joka on suoraan pääministerin alainen, ilman mitään yhteyttä Unkarin tiedeakatemiaan tai sen Kielitieteen instituuttiin, ”Unkarin Kotukseen”. Tämän laitoksen johtaja antoi pari päivää sitten 444.hu-uutisportaalille haastattelun, josta melkoisen veretseisauttavalla tavalla ilmenee, mistä oikein on kysymys.

Kielistrategian instituutin johtaja, ikinuori 75-vuotias Lóránt Bencze on entinen ammattikorkeakoulun opettaja ja entinen katolinen munkki, jonka virallisesta elämäkerrasta löytyy erinäisiä kielen, kulttuurihistorian ja semiotiikan rajamailla liikkuvia julkaisuja mutta ei tietoa siitä, missä, milloin ja mistä aiheesta hän on väitellyt ja habilitoitunut (eli suorittanut professorin pätevyyteen vaadittavan tieteellisen jatkopätevöitymisen). Valkopartainen,  kielitaitoinen Bencze – hän osaa ilmeisesti sekä englantia että saksaa, mikä ei Unkarin akateemisissa piireissäkään ole aivan yleistä – määrittelee instituutin tehtävät isoisämäisen lempeästi mutta uhkaavasti: tarkoitus on auttaa, neuvoa, tukea unkarilaisia ymmärtämään toisiaan paremmin, sillä muuten unkarin kieli hajoaa, tuhoutuu ja lopulta lakkaa toimimasta ja olemasta.

”Emme ole vielä pystyneet käsittelemään edes 1900-luvun nopeita poliittisia muutoksia, ja se näkyy ajattelussamme. Käsitteemme eivät ole selkeitä, emme pysty kunnolla nimeämään, mitä on ja miksi, emme tiedä, kuka ohjaa maailmaa ja miten, ja siksi tunnemme ahdistusta. Ahdistus taas synnyttää väkivaltaa. Tämän voi välttää vain siten, että ajattelemme mahdollisimman selkein kategorioin. Tämän me haluamme saavuttaa, emme korjailla ly:n oikeinkirjoitusta.”

Toisin sanoen: jossakin on olemassa ”oikeat” kategoriat ja käsitteet, jotka pitäisi ihmisille opettaa. (Kenties samalla kun opetetaan se, kuka tätä maailmaa ohjaa.) Kuulostaa jotenkin, anteeksi, paavilliselta. Ja jotenkin, anteeksi, paavillisen kaksinaamaiselta vaikuttaa myös se, että Bencze toisaalta ei näe mitään päällekkäisyyttä Unkarin kielitieteen tähänastisten tutkimuslaitosten ja MANYSIn välillä: instituutti on poliittinen elin, jonka toiminnan kuuluukin olla politiikan ohjauksessa – ja toisaalta hän selittää, että instituutin tehtävä on ”kertoa ihmisille, mitä on ja miksi”, siis ottaa kantaa tieteen tuloksiin.

Vaarallisin ajatus välähtää haastattelussa muutaman kerran esiin sivumennen, mutta toisaalla Bencze on kirjoittanut aiheesta enemmänkin. Hän on nimittäin vakaa kielellisen relativismin kannattaja: kielen rakenne heijastaa kulttuurin ja ajattelutavan rakennetta ja määrää sen, miten me maailman näemme. Tästä voidaan vetää se johtopäätös, että unkarin kielen rakenne on erilainen kuin muiden kielten. Emme siis tarvitse kansainvälistä, epäkansallista kielitiedettä, emme sen abstrakteja ja tunteettomia metodeja, vaan oman, elävän, unkarilaisen kielitieteemme, joka lähtee meidän unkarilaisten tavasta hahmottaa kieltämme ja maailmaamme.

Alkaa vaikuttaa siltä, että myös kielitieteessä Unkarin nykyiset vallanpitäjät ovat löytäneet oman kansallisen linjansa. Siihen ei välttämättä kuulu esimerkiksi se raivokas suomalais-ugrilaisuuden vastustaminen, jota politiikan oikea äärilaita avoimesti harrastaa. Sen sijaan rakennetaan jonkinlaista salonkikelpoista slightly silly -kielitiedettä, joka mahdollistaa esimerkiksi 1800-luvun ”juuriteorioiden” rehabilitoimisen. Suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on sinänsä OK, mutta älkäämme unohtako, että muutkin yhteydet ovat tärkeitä, ja kaikkein tärkeintä on muistaa, että unkarin kieli on aivan erilainen ja omanlaatuisensa, eikä sitä voi vieras koskaan ymmärtää. Näin ei tarvitse myöskään osata muita kieliä, ei lukea kansainvälistä kirjallisuutta (Benczen kunniaksi sanottakoon, että hän kyllä viittailee hartaasti englannin- ja saksankielisistä klassikkoteoksista löytämiinsä itsestäänselvyyksiin) – eikä varsinkaan suhteuttaa omaa tieteentekoa siihen, mitä ulkomailla tehdään, tai asettaa sitä kansainvälisten laatukriteerien alaiseksi. Sitä vastoin tärkeää on jatkuvasti suorittaa asiaankuuluvia palvontamenoja kansallisuusaatteen alttarilla, lämmittää niiden sydäntä, jotka haluavat kuulla unkarilaisten olevan maailman parhaita, erikoisimpia ja ainutlaatuisimpia, olkoot maan asiat vaikka miten rempallaan.

 


Pullansyöjät

4 helmikuun, 2012

Kohta pari viikkoa on mielessäni pyörinyt unkarilaisen Vasárnapi Hírek -viikkolehden julkaisema mielipidekirjoitus, kirjailija-toimittaja Krisztián Grecsón teksti otsikkonaan juuri tuo ”Pullansyöjät” eli Buktaevők. Otsikko viittaa kaveriin, joka aikoinaan opiskeli yhtaikaa kirjoittajan kanssa opettajankoulutuslaitoksessa. Iso, roteva ja järjenlahjoiltaan huomiotaherättävän heikko opiskelijapoika Alföldin lakeuksilta, näin kertoo Grecsó, piti tapanaan opetusharjoittelun lomassa syödä koululaisten eväspullat, ja kun joutui siitä tilille ja selittämään tekosiaan, ei osannut sanoa muuta kuin että ”oli nälkä”. Normaali oikeustaju kai sanoisi, että jos joku ei kykene tajuamaan tämmöistä moraalista perusvääryyttä, jos joku ei ymmärrä että opettajan ei kerta kaikkiaan sovi syödä lasten eväitä, niin tämän ihmisen paikka ei ole opettajankoulutuslaitoksessa, hänet pitäisi pistää pihalle heti. Vaan eipäs käynyt näin. Pustan pullarosvo varmaankin vetosi opettajien säälintunteisiin. Hänet ilmeisesti pakotettiin lupaamaan, että hän tästä lähin opiskelisi ahkerasti ja suoriutuisi tenteistä hyvin – ja niin hän suoriutuikin. Selvitettyään, miten vahtimestareita voitelemalla pääsee opettajien kaapille kurkkimaan tenttikysymyksiä etukäteen, pullansyöjäpoika ahkeralla ulkoaopettelulla läpäisi tentit, ja hänelle ojennettiin opettajandiplomi, kuulemma sitä juhlallista lupausta vastaan, ettei hän kuuna kullan valkeana yrittäisikään harjoittaa opettajan ammattia. Ja kuten asioita tunteva arvata saattaa, pullamies opettaa nykyään nousevaa polvea erään Alföldin pikkukaupungin alakoulussa.

Grecsón jutun loppupointti liittyy tietenkin presidentti Schmittin väitöskirjaplagiaattia koskevaan kohuun. (Tämä kohu on entisestään laajentunut: bulgarialaisen Georgievin tutkimuksen lisäksi on löytynyt toinenkin kunnolla mainitsematon käännösoriginaali, saksalaisen urheilututkijan julkaisu. Schmitt ei ole kyennyt antamaan kunnon selitystä – kohta kohun puhjettua annetussa radiohaastattelussa hän selitteli, että yhtäläisyydet Georgievin kanssa johtuvat saman ”lähdeaineiston” käytöstä, mutta sen lisäksihän työssä on hänen omia päätelmiään. Tämän jälkeen toinen tutkiva journalisti löysi ns. itsenäisen päätelmäosuuden takana olevan saksalaisen lähdeteoksen… Asiaa tutkimaan on nimetty komitea, joka antaa lausuntonsa maaliskuun loppuun mennessä. Ja jonkun englannintaitoisen Unkarin-tuntijan ansiosta piece of ScHmITt on päässyt jopa Urban Dictionaryyn.) Tämä pointti siis: joskus on tehtävä raskaita moraalisia päätöksiä. Jos joku ei tajua, että väitöskirjaksi ei riitä se, että lähdettä kunnolla mainitsematta kääntää (tai luultavammin: käännättää) 80% tekstistä yhden ja 10% toisen ulkomaankielisen tutkijan teoksista, niin hänelle ei kuulu myöntää tohtorinarvoa, ei edes ”pientä”. Ei vaikka miten olisi hieno mies ja sankari, tuonut isänmaalle olympiakultaa. Ei vaikka miten olisi vaikutusvaltainen mies, jonka mielen pahoittamisesta voi tulla ikäviä seurauksia. Ei vaikka miten olisi herttainen vanha äiti toivonut pojastaan tohtoria. Ei vaikka miten olisi kyseessä pelkkä muodollinen ele, josta ei ole mitään vahinkoa kenellekään, eihän Schmitt tule koskaan yrittämäänkään tieteelliselle uralle…

Mutta Schmitt sikseen, ilman tätä ajankohtaispointtiakin Grecsón tarinassa tiivistyy eräitä sentrooppalaisen kulttuurin ajattomia ja ikäviä puolia, eli ajattelutapa ja toimintakulttuuri, jota mielessäni ja mielelläni nimitän ”feodalismiksi”. Kärjistäen kuvatakseni: feodalismin maailma ei ole vaaka- vaan pystysuora, emme ole samalla tasolla ja samassa veneessä kaikki. Joukkuetta ei johdeta edestä, vaan kaikille on selvää, että säännöt eivät ole samat kaikille. Valta ei tule siitä hallinnollisesta rakenteesta, jonka osia me kaikki olemme, vaan ylhäältäpäin, kullakin portaalla lääninherra jakaa sitä seuraavaksi alemmalla portaalla sijaitseville vasalleilleen, ja nämä puolestaan eteenpäin. Tästä seuraa myös, että missä asemassa oletkin, et ole vastuussa työstäsi alempana oleville etkä myöskään koko systeemille, vaan vastuu ja kiitollisuudenvelka kohdistuvat aina ylöspäin, pahimmassa tapauksessa siihen kaveriisi, jolta olet valtasi tiettyjä ystävänpalveluksia vastaan saanut. Eikä systeemi ole ystävämme, joka palvelee meitä kaikkia ja kuuluu meille kaikille, vaan vihamielinen viidakko, jossa opitaan jäämään eloon löytämällä ne tarpeelliset porsaanreiät. (Tästä yksi konkreettinen esimerkki on opinto- ja tutkintovilppi. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oppilaitoksessa aikuiset ihmiset ovat oppimassa asioita oman etunsa tähden, ja se, joka huijaa, tuottaa vain haittaa itselleen ja sitä paitsi loukkaa rehellisiä tovereitaan. Monissa muissa maissa taas lunttaustekniikka opitaan viimeistään lukiossa, ja se on hiljaisesti mutta yleisesti hyväksytty itsenäistymisen ja aikuistumisen muoto, osa systeemissä selviytymisen oppimista.)

Vielä ikävämpi seuraus on, että tunteakseen asemansa turvatuksi moni lääninherra voi joutua kiusaukseen ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, jotka taatusti ovat häntä itseään tyhmempiä ja asiantuntemattomampia ja siksi vaarattomia. (Tämä on yksi tällä hetkellä Unkarin hallitukseen kohdistuvan kritiikin kärjistä: maan talous on kuralla siksi, että vastuuasemissa ei istu parhaita asiantuntijoita vaan niitä, joilla on pääministeri Orbániin ja hänen lähipiiriinsä parhaat välit.) Ja ehkä kaikkein ikävintä henkilötasolla on, että valta-asemaan päässeiltä joskus puuttuu kaikki empatia entisiä kohtalotovereita kohtaan. Minun ylenemiseni ei johdu objektiivisista asioista kuten organisaation tarpeista tai minun objektiivisesta pätevyydestäni, vaan se on taitavan suhdetoiminnan ja onnenkantamoisten ansiota. Siksi minun ei tarvitse tuntea mitään solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka vielä rehkivät minun entisessä asemassani, eikä nolostella omaan asemaani liittyviä etuoikeuksia – kysymyshän ei ole systeemistä yleensä vaan tietyistä henkilöistä ja ennen kaikkea minusta. ”Ei minuakaan kukaan koskaan tukenut”, töksäytti Saksassa työskentelevän ystäväni saksalainen työkaveri, kun oli puhe nuorten auttamisesta uralla eteenpäin.

Tämä on nyt aika rankkaa tekstiä ja myönnän, erittäin kärjistettyä. Ja hyvänen aika, kyllähän Keski-Euroopan sivistyneet olot ovat vielä kaukana siitä primitiivisestä feodalismista, joka joissain köyhemmissä maissa kukoistaa. Tarkoitan niitä maita, joissa poliittiset päättäjät jostain ihmeen syystä aina valikoituvat tietyistä suvuista, joissa pahoinpitelyn uhriksi joutunut ei soita poliisille vaan lankomiehensä kehonrakentajakavereille, joissa kunnollista terveydenhoitoa ja opetusta saa vain isolla rahalla yksityisistä sairaaloista ja kouluista, ja joissa iltaisin (kuten sivumennen sanoen unkarilaiselta kuulostavaa sukunimeä kantava Nicholas D. Kristof kertoo Pakistanista) hienommissa kaupunginosissa pörähtävät käyntiin sadat generaattorit, koska rikkaat eivät välitä syöttää verorahoillaan korruptoitunutta valtiokoneistoa, joka ei kuitenkaan koskaan saa rakennetuksi toimivaa julkista sähköverkkoa… Jos feodalismilla tarkoitetaan tätä, niin Keski-Euroopassa toki ollaan aivan eri planeetalla.

Meillä Sentroopassa feodalismi ei toimi demokraattisen yhteiskunnan tukirakenteiden ja turvaverkkojen korvikkeena vaan niiden sisällä. Olematta historian tai valtio-opin asiantuntija heitän hatusta arvelun, että taustalla on valistuneen itsevaltiuden ihanne. Toisin sanoen valistus, siihen perustuvat sivistysihanteet, joihin kuuluu itsehillintä, kohtuullisuus ja alempien kansankerrosten humaani kohtelu, sekä tietty määrä pääomaa ja rikkautta, joka ei ole pelkästään ohuen oligarkkikerroksen vaan myös laajan sivistysporvariston ulottuvissa – jolle hallitsijaan ja hallitsijan virkakoneistoon tukeutuminen on ollut turva vanhanaikaisen aristokratian mielivaltaa vastaan. Ja tukeutuessaan ja soluttautuessaan tähän Keski-Euroopan monarkioiden hierarkkiseen virkakoneistoon myös porvarillinen viranhaltijakunta muuttui vähitellen feodaaliaristokratian moderniksi, valistuneeksi pehmoversioksi. Sitä vastoin känsäkouraisen kansan, talonpoikien, palkollisten ja proletaarien kanssa se ei koskaan tosissaan solminut yhteiskuntasopimusta tai istunut samaan veneeseen. Valistuneen hallitsijan kuuluu kohdella kansaa ystävällisesti ja suopeasti, mutta kaikki tietävät, että säännöt eivät edelleenkään ole kaikille aivan samat.

Vanhoja feodalismin, sääty- ja luokkayhteiskunnan, kahden kerroksen ihmisten ja kaksinaismoraalin perinteitä ei siis ole koskaan virallisesti lyöty hajalle eikä heitetty menemään – paitsi välillä ja mukamas entisissä sosialistimaissa. (Reaalisosialismin aikana puolestaan vallitsi peilikuvafeodalismi, johon yhtä lailla kuului hallitsijoiden mielivalta ja etuoikeutettujen luokkien luominen, ja jossa myös kukoistivat valehtelu ja kaksinaismoralismi.) Ja niiden pohjalta on rakentunut jonkinlainen keskieurooppalainen demokratiaymmärrys, joka on päältä katsoen samannäköinen mutta sisältä kuitenkin erilainen kuin meillä Pohjoismaissa. Sen runkona on vanha hieno, monenlaista kaunista turhuutta sisältävä tapa- ja elämäntapakulttuuri, jonka kääntöpuoli on juuri siinä, että säännöt eivät ole kaikille samat. Niinpä demokraattiset lait ja laitokset, niin kuin entisaikaan kuninkaiden ja paikallisruhtinaiden käskytkin, on tehty kierrettäviksi eli luovasti sovellettaviksi. Ja jokainen tietää, että se, mitä on juhlallisesti vakuutettu ja kenties vielä valalla tai sinetillä vahvistettu, ei ole koko totuus.

Ja millähän lihaksilla minä moukka nyt latelen tämmöisiä tuomioita Keski-Euroopan demokraattisille sivistysvaltioille? Eikö muka Suomessa ole hyväveliverkostoja, vaalirahoituskähmintöjä ja kassakaappisopimuksia? Eikö muka Suomessa kukaan työpaikkakiusaa tai käytä väärin esimiesasemaansa? Eivätkö viime aikoina nähdyt valelääkärit ja valehoitajat, jotka oikeasti ovat voineet vaarantaa jonkun hengen tai terveyden, ole vielä paljon pahempi juttu kuin se, että joku poliitikko yrittää vahvistaa uskottavuuttaan plagioidulla väitöskirjalla? Onko joustavuus byrokratian typeryyksien äärellä, kaiken lisäksi hienoon ja kohteliaaseen tapakulttuuriin verhottu joustavuus, todella aina huonompi vaihtoehto kuin ynseä ”meillonsellaset säännöt”?

Kun en ole politiikan enkä hallintojärjestelmien asiantuntija, en osaa tässä kertoa kuin omasta ruohonjuuritason mahatuntumastani ja omista yliopistomaailman kokemuksistani. Kohta kahdentoista Keski-Euroopan yliopistovuoteni aikana olen kuullut useita alussa referoimani Pullapojan tarinan tapaisia tositapauksia: N.N. päästetään armosta läpi tenteistä, hänen kaikkien mahdollisten rimojen alle jäävä kurssityönsä/gradunsa/väitöskirjansa hyväksytään, vain jotta hänestä päästäisiin eroon, tai vain koska hän on niin mukava ihminen ja ”eihän siitä ole harmia kenellekään, kun ei hän kuitenkaan koskaan tule tekemään uraansa alalla X”, vain koska hän on sen ja sen kaveri… Suomesta tiedän yhden (1) tällaisen tarinan, ja senkin vain useamman ns. luotettavan tahon kautta ja vuosien takaa: N.N:n, hienon ihmisen mutta jossain suhteessa alalle X täysin soveltumattoman henkilön, lopputyö oli täydellinen katastrofi, mutta hänet päästettiin läpi ja annettiin todistus käteen, sillä ehdolla että hän – aivan kuin Pullapoika – lupasi pyhästi koskaan olla toimimatta alalla X.

Toisin kuin pustan pullamies, suomalainen piti sanansa.