Nach der Wahl ist vor der Wahl

Itävallan liittopresidentinvaalit menivät, ja voidaan palata normaalielämään eli odottelemaan seuraavia vaaleja. Nach der Wahl ist vor der Wahl, vaalien jälkeen on ennen vaaleja, kuuluu liittovaltiossa perin ajankohtainen sanonta: ellei liittovaltion tasolla niin jossain osavaltiossa ainakin on aina vaalit tulossa. Uuvuttava, ääntenlaskentaepäselvyyksien takia uusittu ja ennakkoäänikuorten liimausongelmien takia vielä pelättyäkin pidemmäksi venynyt ruljanssi on kuitenkin nyt tältä erää ohi. Ja Itävallan saksa on yhtä ”vuoden sanaa” rikkaampi: vuoden 2016 sanaksi valittiin yleisöäänestyksellä Bundespräsidentenstichwahlwiederholungsverschiebung,  ‘liittopresidentinvaalinuusinnan lykkäys’.

Kuten jo viimeksi taisin kirjoittaa, kaikki oikeistopopulistisen FPÖ:n Norbert Hoferin kannattajat eivät hevillä suostu hyväksymään tappiota. Erinäisillä somefoorumeilla harrastetun jupinan ohella laajamittaisempi salaliittoteoria syntyi videon ympärille, jonka Euronews-kanava kesken ääntenlaskennan meni puolivahingossa julkistamaan. Kuten Profil-lehti kertoo, Euronewsilla ei ollut Wienissä omaa toimittajaa vaaleja seuraamassa, vaan Lyonissa istuva toimitushenkilö katseli livekuvaa videolta ja tulkitsi väärin numerot, jotka äänestysajan lähestyessä loppuaan näytettiin keskusvaalilautakunnan edustajan takana olevalla valkokankaalla.

Näiden lukujen mukaan Hofer oli selvästi johdossa. Mutta: kyseessä ei ollut Hochrechnung, kuten Euronewsin saksankielinen juontaja ehti virheellisesti väittää. Tämä termi, jota asiasta syntyneiden nettikeskustelujen perusteella näköjään kaikki saksantaitoisetkaan eivät ymmärrä, tarkoittaa siihen mennessä laskettujen äänien sekä odotettavissa olevien tulosten mukaan laskettua lopputulosennustetta. Luvut, joiden mukaan Hoferin ääniosuus olisi ollut selvästi yli 50%, eivät olleet tällainen Hochrechnung vaan perustuivat pelkästään siihen mennessä laskettuihin ääniin – ja koska Van der Bellenin tärkeimpien tukialueiden, suurten kaupunkien äänet olivat tässä vaiheessa laskematta ja ääntenlaskenta selvillä vasta pienimmillä paikkakunnilla, joissa Hoferin suosio oli suurempi, nämä luvut näyttivät johtoasemaa Hoferille.

Mutta kun erheellinen tieto Hoferin johtoasemasta oli kerran päässyt eetteriin ja verkkoon, sen nappasi venäläinen feikkiuutissivusto anonymousnews.ru ja ryhtyi tarmokkaasti uutisoimaan vaalipetoksesta. Itävallan sisäministeriö, yleisradioyhtiö ORF:n uutislähetys Zeit im Bild sekä faktantarkistussivusto mimikama julkaisivat oikeampaa tietoa omilla Facebook-sivuillaan, mutta tämä jäi voimattomaksi piipitykseksi: oikaisutietoa jaettiin ehkä muutaman sata kertaa, anonymousnewsin feikkiuutinen sai nopeasti 14 000 jakoa. Sieltä se levisi saksalaisten äärioikeistosaittien kautta YouTubeen ja keräsi siellä päiväkausien ajan jopa satojatuhansia katsojia. Eikä sitä saa millään pois. Huono ruoho ei kuole koskaan, kuuluu vanha intiaanien sananlasku.

Hofer itse kuten FPÖ:n johtokin on toki tunnustanut vaalitappion, vaikka myönsikin tuloksen jääneen kaivelemaan – se oli ”herättänyt hänessä nukkuvan karhun”. Periaatteessa puolue on nyt keräämässä voimiaan seuraavaan vaalitaisteluun. (Parlamenttivaalit ovat edessä 2018, ellei nykyinen hallitus sitä ennen kaadu, ja tämä näyttää vaihteeksi taas aika epätodennäköiseltä. Ylipitkän presidentinvaalisirkuksen jälkeen itävaltalaiset ovat väsyneitä vaalimeininkeihin ja valmiita antamaan nykyisen hallituksen jatkaa.) Rivit olisi siis koottava puoluejohtaja HC Strachen taakse, joka on taas tosissaan tähtäämässä liittokansleriksi, jos ei vain liittopresidentti Van der Bellen sitä jotenkin pysty estämään. Ja tämänhetkisten mielipidetutkimusten perusteella FPÖ:llä olisi hyvinkin mahdollisuuksia nousta seuraavissa vaaleissa maan suurimmaksi puolueeksi.

Mutta mitä tapahtuukaan FPÖ:n sisällä? Vaalitappionsa myöntäessään Hofer toki kuuliaisesti ilmoitti olevansa tästä lähin HC Strachen vaalikampanjan uskollinen tukija. Hän myös sanoi aivan suoraan: ”Minusta ei olisi hyväksi FPÖ:n johtajaksi.” Tarkkailijat uumoilevat kuitenkin, että Hoferin menestyksekkään vaalikampanjan tuoma poliittinen noste on alkanut hermostuttaa Strachea. FPÖ:n tilaisuuksia seuranneet toimittajat kertovat, että Strache on vaikuttanut silminnähden kireältä, kun Hofer on saanut yleisöltä innokkaammat suosionosoitukset. Mielipidetutkimusinstituutti OGM:n mukaan Hofer koetaan nykyään selvästi luotettavammaksi kuin Strache, ja poliittiset toimittajat ovat arvelleet, että tähänastiset valtapuolueet, oikeistokonservatiivinen ÖVP ja sosiaalidemokraattipuolue SPÖ, lähtisivät mieluummin hallitusyhteistyöhön ystävälliseltä ja rakentavalta vaikuttavan Hoferin johtaman FPÖ:n kanssa kuin kymmenen vuotta oppositiosta räksyttäneen kiukkuisen Strachen.

Viime päivinä Itävallan mediassa on puitu FPÖ:n uudenvuodentilaisuuden mainoslehtisen tarinaa. Puoluekokous järjestetään 14. tammikuuta Salzburgissa, ja sen puhujina olisivat ensimmäisen version mukaan Salzburgin FPÖ-johtaja Marlene Svazek, HC Strache sekä Norbert Hofer.

Saman päivän iltapuolella samainen mainos ilmestyi HC Strachen Facebook-sivulle, mutta nyt puhujien järjestystä oli vaihdettu, niin että viimeisellä, pääpuhujan paikalla oli Strache ja Hofer siirretty ”lämppäriksi”. Ja kolmen päivän päästä mainoksesta ilmestyi (kertoo FPÖ Watch -sivusto) aivan uusiksi editoitu versio, jossa puhujien järjestys ja arvojärjestys on väännetty rautalangasta: ”esipuhujina” (Vorredner) ovat Svazek ja Hofer sekä lisäksi FPÖ:n vanha vaalikampanja-, iskulause- ja puhemestari Herbert Kickl, Strache on ”pääpuhuja”, ja hänen nimensä on präntätty isoilla punaisilla kirjaimilla. Kuvaakin on muokattu jonkinlaisten keskiajan ikonografisten periaatteiden mukaisesti niin, että Strache on selvästi Svazekia ja Hoferia isompi ja korkeammalla. Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

FPÖ:n valtakunnallinen puoluekokous on odotettavissa keväällä, ja siellä on edessä taas puoluejohtajan valinta. Joku jossakin jo kommentoi ”haistavansa ilmassa Knittelfeldin aamunraikkautta”. Knittelfeldissä Steiermarkissa pidettiin vuonna 2002 kuuluisa ylimääräinen puoluekokous, jossa silloinen Jörg Haiderin johtama FPÖ hajosi sisäisiin erimielisyyksiin. FPÖ:n ministerien ero kaatoi hallituksen, ja uusissa ennenaikaisissa vaaleissa FPÖ menetti vuoden 1999 veretseisauttavasta vaalivoitostaan lähes kaksi kolmasosaa ääniä: sen ääniosuus putosi 26,9%:sta 10%:iin. Haider uskottuineen lähti FPÖ:stä ja perusti uuden puolueen, BZÖ:n, jonka vahvin osa hallitsi jonkin aikaa Haiderin omaa Kärntenin osavaltiota ja on nyttemmin palannut vanhan FPÖ:n helmoihin.

Ei historia itseään koskaan täsmälleen samanlaisena toista. Mutta mielenkiintoisia aikoja silti eletään.

Onnellinen Itävalta

 

Felix Austria. Liittopresidentin vaali näyttää vihdoinkin ratkenneen lopullisesti. Sunnuntaina lasketut vaalipäivän äänet menivät selkeästi sitoutumattomalle vihreälle Van der Bellenille (joka siis ei tarkkaan ottaen ole Euroopan ensimmäinen vihreä presidentti, hän oli alusta alkaen ehdolla sitoutumattomana): edellisessä, mitätöidyssä vaalissa toukokuussa tässä vaiheessa Hofer oli vielä ollut johdossa, nyt Van der Bellen sai jo vaalipäivänäkin 51,7%, ja postiäänet, jotka lopulta saatiin laskettua eilen, menivät hänelle niin selvästi, että lopullinen ääniosuus oli pari prosenttiyksikköä korkeampi. Itse asiassa tätä selvemmin ei vaalitulos ole Itävallan presidentinvaaleissa kahden ehdokkaan kesken ratkennut kuin pari kertaa, yleensä loppuratkaisu on ollut tiukemmalla.

Ennen kaikkea on voinut suorastaan tuntea koko maan huokaisevan helpotuksesta, kun oikeistopopulistien FPÖ ja sen ehdokas Hofer virallisesti tunnustivat tappionsa ja onnittelivat voittajaa. Vaalituloksesta valittamiseen on tosin periaatteessa aikaa joulunalusviikolle saakka, mutta eiköhän tämä lähes vuoden kestänyt vaalitaistelu nyt lopultakin ollut tässä. Ja, kuten Profil-lehden ”hauskimpien vaalitwiittien” valikoimasta bongaamani tapaus toteaa:

Endlich können wir uns wieder dem normalen Österreich widmen. #bpw16 pic.twitter.com/zaS1QM7n4B

— Florian Jungnikl-Gossy (@floriangossy) December 5, 2016

(Keltalehti Österreich uutisoi: Stripteasebaarin omistaja ostaa Amstettenista kuuluisan Fritzlin talon, siis sen, jonka kellarissa talon isäntä piti vuosikausia vankina tytärtään ja tälle siittämiään lapsia.)
”Vihdoinkin tässä voi taas omistautua normaalille Itävallalle.”

Eivät kaikki FPÖ:n kannattajat tietenkään haluaisi tyytyä tähän tulokseen. Somessa jupistaan, että valtamedia valehtelee ja ääntenlaskennassa on taas tehty vilunkia. Yhtenä monista kansan äänistä tässä Profil-lehden siteeraama ”Anita”:

Tämä oli taaskin vaalivilppiä minä tunnen Ala-Itävallasta monia jotka äänesti Hoferia ja tosi monta Tirolista !! Tämä homma mitä meidän maassamme tapahtuu kerta kaikkiaan haisee!!

Järkevämpi osa FPÖ-väkeä lohduttautuu sillä, että Hofer on vielä nuori mies, vasta viidennellä kymmenellä, ja ehtii hyvin seuraaviinkin presidentinvaaleihin. Sitä paitsi edessä on kohta parlamenttivaalit, joissa terästäytynyttä, nytkin kannatuskyselyjä johtavaa FPÖ:tä vastassa ei ole kaikkien muiden yhteisrintama vaan useita keskenään kiisteleviä puolueita oikealta vasemmalle. Saattaa olla, että liittopresidentti Van der Bellen, joka aiemmin on vakuuttanut että ei tule nimittämään liittokansleriksi FPÖ:n HC Strachea, on vielä kovan paikan edessä, kun hallitusta ruvetaan kokoamaan.

Joka tapauksessa selvää on, toteaa Eric Frey Der Standard -lehden blogissaan, että FPÖ edellisestä vaalista tekemällään valituksella teki vain vahinkoa itselleen, ja se oli sille ihan oikein. 150-sivuista valituskirjelmää oli ilmeisesti valmisteltu jo hyvän aikaa etukäteen, kuten perustuslakituomioistuinkin vihjaili – toisin sanoen FPÖ ei (vain) reagoinut täpärään vaalitulokseen vaan oli jo etukäteen valmistautunut yrittämään kaikkia mahdollisia keinoja. Kuitenkin toukokuun 23:ntena Hoferin pullat olisivat oikeasti olleet hyvin uunissa. Täpärästi vaalin hävittyään hän olisi voinut esiintyä vahvana, hyvänä häviäjänä, joka melkein voitettuaan taistelun koko muuta maailmaa vastaan urheilijamaisesti myöntää tappionsa, kerää myötätuntopisteitä ja antaa puolueelleen aikaa valmistautua parlamenttivaaleihin ja sitä kautta vallan kahvaan oikeasti, ei vain symbolisesti.

Nyt on koko kesän ja syksyn ajan nähty, miten taitavasti vihjailemalla mutta juridisesti sitovia syytöksiä välttämällä FPÖ on pystynyt pitämään suuren osan kannattajajoukostaan kaunaisen-raivokkaassa uskossa siihen, että Van der Bellenin vaalivoitto oli vilunkipelin tulosta. Ilman oikeusprosessia ja uusintavaaleja FPÖ olisi voinut jatkaa tätä jurnutusta ja myrkyttää sillä koko Van der Bellenin nyt alkaneen virkakauden. Toki nytkin FPÖ:n foliohattusiipi tulee uskomaan vaalivilppiin siinä missä vapaamuurari-illuminaattien salaliittoon ja kemikaalivanoihinkin. Tämä kiusa olisi kuitenkin voinut olla paljon suurempi kuin nyt, kun Strachen ja Hoferin on ollut pakko jo vaalipäivän illasta alkaen myöntää tappio.

Kaiken lisäksi ainakin joidenkin mediatutkijoiden mielestä uusintavaalijupakka vei FPÖ:ltä sympatiapisteitä ja uskottavuutta. Unohdetun kansan puolustajista tuli – ainakin joidenkin mahdollisten kannattajien silmissä – huonoja häviäjiä, joiden lapsellisen kiukuttelun takia veronmaksajien rahoja (ja hermoja) on nyt täysin turhaan poltettu työlääseen oikeusprosessiin ja uuteen vaalikierrokseen. Lisäksi Hoferin NLP-vetoinen väittelytekniikka saattoi tosiaan kääntyä itseään vastaan ja luoda kuvan aggressiivisesta demagogista, joka käyttää tarpeettoman ilkeitä konsteja kilttiä hajamielistä professorisetää kohtaan.

Mutta päivän omituisin kommentti tulee kuitenkin Britanniasta. Siellä (kertoo Der Standard) joku Arron Banks -niminen kaveri, joka ilmeisesti on oikeistopopulistipuolue Ukipin keskeisiä tukijoita, meni Twitterissä arvelemaan, että Hofer kai hävisi vaalit koska Itävallassa ei vielä ole kärsitty tarpeeksi raiskauksia ja murhia.

You can't always get it right – I suppose they haven't suffered enough rape and murder yet. https://t.co/kPP6U84Mlv

— Arron Banks (@Arron_banks) December 4, 2016

Juupajoo. Maahanmuuton koettelemassa Itävallassa ovat rikostilastot viime vuosikymmeninä osoittaneet jatkuvaa laskua:

Musta katkoviiva, joka osoittaa ulkomaalaisten rikoksista tuomittujen määrää, on tosin lievässä nousussa. On kuitenkin muistettava, että ulkomaalaisten koko ajan kasvavassa joukossa ovat mukana pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja mörköinä esitettyjen mustien ja muslimien lisäksi myös esimerkiksi saksalaiset (jotka, yllätys, ovat Itävallan ulkomaalaisista suurin ryhmä) sekä FPÖ:n sympatiseeraamista Visegrád-maista saapuvat maahanmuuttajat. Vielä opettavaisempi on eri rikostyyppejä erittelevä tilasto:

Väkivaltarikokset (ylin palkisto) ja omaisuusrikokset (kolmanneksi ylin) ovat vähentyneet rajusti, samoin rikokset seksuaalista koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta kohtaan (viides ylhäältä). Lievää lisääntymistä on sitä vastoin huumerikoksissa (alin palkisto) sekä ”asiakirjojen ja todistusten luotettavuuteen” kohdistuvissa rikkomuksissa (kuudes ylhäältä). Mutta siis missä ovat ne liukuhihnalta murhaavat ja raiskaavat maahanmuuttajajengit?

(Tätä pohtiessani tajusin äkkiä, mistä tuo nimi Arron Banks oli tuttu. Juuri äsken olin toisaalla törmännyt uutiseen Twitter-väittelystä, jossa samainen järjen jättiläinen oli mennyt tekemään itsensä naurunalaiseksi. Väittelyn aiheena oli Rooman valtakunnan tuho, joka Banksin mielestä johtui maahanmuutosta. Tätä teesiä Banks perusteli sinnikkäästi muun muassa sillä, että oli koulussa lukenut historiaa ja lisäksi matkustellut Roomassa ja nähnyt Gladiaattori-elokuvan. Banksin kiistakumppani Mary Beard sattui olemaan tunnettu antiikin historian tutkija ja Cambridgen yliopiston professori, mutta koskapa populistiäijät olisivat ämmien piipityksestä piitanneet.)

Että näin. Onnellinen Itävalta.

Mehr denn je

VdB – mehr denn je! eli ‘VdB, enemmän kuin koskaan!’ oli Alexander Van der Bellenin presidentinvaalikampanjan iskulause. Nyt alkaa vaalitulos olla selvä. Vaikka tätä kirjoittaessani ennakkoääniä ei vielä ole laskettu, Van der Bellen (toisin kuin toukokuun vaaleissa) johtaa jo vaalipäivän ääntenkin perusteella, ja ennusteiden mukaan voittomarginaali tulee vielä levenemään.

Der Standard -lehden sivuilta nappaamani vaalituloskartta (tässä versiossa siis vielä ilman ennakkoääniä) on hyvin samanlainen kuin toukokuun vaalienkin jälkeen.

Van der Bellen vei äänet kaupungeissa. Ei vain Wienissä, joka mollottaa kartan oikeassa reunassa syvänvihreänä. (Tällä kertaa Wienin kaikissa kaupunginosissa enemmistö äänesti Van der Belleniä, myös vanhassa työväenkaupunginosassa Simmeringissä, joka vielä toukokuun vaaleissa antoi yli puolet äänistään oikeistopopulistien Hoferille.) Vaan myös kaikkien osavaltioiden pääkaupungeissa, jopa Burgenlandin (Unkarin rajalla oikeassa reunassa) pääkaupungissa Eisenstadtissa, vaikka Burgenlandin asukkaista enemmistö muuten äänesti maakunnan omaa poikaa Hoferia.

Pienemmät paikkakunnat puolestaan, kuten kartasta näkyy, olivat Hoferin kannalla. Tässä voi jälleen olla selittelemistä niille, jotka eivät ymmärrä, että tuloksia ei lasketa alueiden vaan väkiluvun mukaan (pelkästään Wienissä asuu viidesosa koko maan asukkaista) ja että vaaleissa ratkaisee jokainen annettu ääni, ei kunkin alueen enemmistö. Selittämistä kenties vaikeuttaa se, että FPÖ:n kannattajat ovat keskimäärin vähemmän koulutettua väkeä.

ORF:n uutislähetyksen Zeit im Bild Facebook-sivulta napattu kuva kertoo, että kyselytutkimuksen perusteella ylioppilastutkinnon (Matura) suorittaneista (valkoiset numerolätkät) ylivoimainen enemmistö eli 78% äänesti Van der Belleniä, ylioppilastutkintoa suorittamattomien (harmaat numerolätkät) enemmistö (58%) taas valitsi Hoferin. Jo kyseisen Facebook-postauksen kommenteista selviää myös, että osa kommentoijista ei ymmärrä kuviota (mitkä luvut lasketaan yhteen ja mitä se merkitsee, mitä kyselytutkimus merkitsee ja miten nämä tiedot on saatu). Vastahakoiset kommentoijat eivät myöskään luota parlamentaarisesti valvottuun yleisradioyhtiö ORFiin, jota poliittinen oikea laita on perinteisesti haukkunut punikkiradioksi, Rotfunk, ja josta nyt näyttää tulleen Grünfunk.

Niin, perinteisen oikeisto-vasemmistoasetelman kannalta mielenkiintoista on se, että kumpikaan presidentinvaalin viimeiselle kierrokselle selvinneistä ehdokkaista ei ollut perinteisten suurten puolueiden, Itävaltaa lähes koko sodanjälkeisen ajan yhdessä hallinneiden sosiaalidemokraattipuolue SPÖ:n tai oikeistokonservatiivisen ÖVP:n. (Ja itse asiassa vaalin ensimmäisellä kierroksellakin Hoferin ja Van der Bellenin niskaan hengitti sitoutumaton, täysin vailla puoluetaustaa oleva Irmgard Griss. Demarien Hundstorfer ja ÖVP:n Khol tulivat kaukaa perästä.) Sekä SPÖ:n että ÖVP:n oli vaikea löytää paikkaansa vaalikampanjan asetelmassa: vaikka Van der Bellen olisi miten tuntunut sympaattisemmalta, kumpikaan puolue ei täysin avoimesti uskaltanut asettua FPÖ:n ehdokasta vastaan, niin kauan kuin FPÖ johtaa puolueiden kannatuskyselyjä ja seuraavien parlamenttivaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa koalitio oikeistopopulistien kanssa on vaihtoehto, jota kumpikaan vanhoista valtapuolueista ei näköjään täysin halua sulkea pois.

Der Standard -lehdessä Alexandra Föderl-Schmid muistuttaa, että Van der Bellenin voittoon kaikesta huolimatta vaikuttivat myös monet SPÖ:n ja ÖVP:n aktivistit. Vaalitulos ei siis ollut vain pääkaupunkiälymystön ja -hienoston (Hautevolee, Schickeria, kuten sitä Hoferin kannattajien taholla haukuttiin) ansiota. Vaikka vanhojen valtapuolueiden johto ei selvää suositusta antanutkaan, SPÖ:n väki ja myös suurten kaupunkien ulkopuolella monet ÖVP-läiset pormestarit mobilisoivat joukkoja äänestämään Van der Belleniä. ”Toinen Itävalta” antoi äänensä Euroopan puolesta, se haluaa kuulua mieluummin vapaamieliseen länteen ja EU:n ytimeen kuin kansallis-konservatiivis-autoritaariseen suuntaan ajautuvien Visegrád-maiden joukkoon. Tämä painaa enemmän kuin perinteinen puolueuskollisuus, ja näin on ehkä oikein ja ajanmukaista.

Edelleen on ilmeistä myös, että Van der Bellen valittiin naisten äänillä (harmaiden numerolätkien osoittamat prosenttiosuudet). Oikeistopopulismi on yhä äijien aate, miten tämän sitten Riikka Slunga-Poutsalo selittäisikään.

Ennen vaaleja ainakin omassa pääkaupunkilais-punavihreässä somekuplassani leviteltiin kauhistunein äänenpainoin valittuja otteita Hoferin päätoimittamasta FPÖ:n ohjelmajulistusteoksesta Für ein freies Österreich (‘Vapaan Itävallan puolesta’). Siinä mm. todetaan, että ”mikä hyvänsä organisaatio menettää arvovaltaansa niin miesten kuin naistenkin silmissä sitä enemmän, mitä enemmän suhteessa ja mitä korkeammissa asemissa siinä on naisia”, tai valitellaan, miten ”perheenpään valtaistuimelta syösty mies” ei enää löydä naista, ”joka pystyy ajattelemaan kodin kategorioilla (in häuslichen Kategorien) ja jonka jälkeläistenhoivaamisvietti on voimakkaampi kuin keinotekoinen itsensätoteuttamisen kunnianhimo”. Naistenlehti Wienerin päätyi tämmöisten sitaattien perusteella antamaan harvinaisen suoran kehotuksen lukijoilleen: äänestäkää Van der Belleniä, miestä, joka puolustaa naisten oikeuksia!

Ehkä kaikkein opettavaisin oli kuitenkin ORF:n sivuilla julkaistu, tutkimuslaitos SORAn tekemä äänestäjävirta-analyysi, joka kertoo, miten tilanne muuttui toukokuun vaalien ja tämän vaaliuusinnan välillä.

Muutokset eivät ole järkyttävän suuria mutta ratkaisevia kuitenkin. Toukokuussa Hoferia äänestäneistä (ylin, sininen palkki) siirtyi jonkin verran Van der Bellenin kannalle tai nukkuvien puolueeseen (Nichtwähler). Van der Bellenin kannattajien joukossa taas vastaavat menetykset olivat paljon vähäisemmät, ja ennen kaikkea Van der Bellenin kampanja onnistui aktivoimaan paljon enemmän niitä, jotka toukokuun vaalien aikaan olivat jääneet kotiin. Tämän voisi tietenkin tulkita niin, että Van der Bellen vetosi ns. vastuuntuntoisiin kansalaisiin, siis niihin, jotka eivät marssi uurnille huvikseen tai pelkästä tottumuksesta ja puolueuskollisuudesta vaan koska kokevat tärkeäksi toimia ja äänestää. Tai myös niihin kunnon porvarillisiin äänestäjiin, joita ajatus äärioikeistolaisesta presidentistä kuitenkin loppupelissä pelotti enemmän kuin Van der Bellenin nuoruudenaikaiset vasemmistosympatiat.

Eihän kiltin naapurinpojan oloinen, nappisilmäinen Hofer tietenkään ole itse mikään natsipyöveli. Hänen taustaltaan tai lähipiiristään löytyy kuitenkin yhteyksiä uusnatsipiireihin, ja hänen oma taustansa on äärioikeistolaisissa, ”saksalais-kansallismielisissä” (deutschnational) opiskelijajärjestöissä, siis sellaisessa akateemisessa oikeistolaisuudessa, jossa 1800-luvun kansallisromanttisista vapausaatteista on tislautunut rotu- ja sankarhistoriamytologioiden kyllästämää, melkoisen natsisminmakuista ökäöljyä. Vaaliväittelyissä Hofer oli taitava, mutta ehkä myös pelottavan taitava. Hän on toiminut vuosikausia retoriikka- ja kommunikaatiokouluttajana (mikä yksityiskohta, mielenkiintoista kyllä, poistettiin hänen viralliselta elämäkertasivultaan), osasi studiossa mestarillisesti luoda itsestään lempeän ja kiltin mutta asiallisen ja tehokkaan kuvan, tarvittaessa väistellä kysymyksiä tai heittäytyä uhriksi, ja vahvistaa vaikutelmaa emeritusprofessori Van der Bellenistä hajamielisenä ukonhöppänänä. Olisikohan tämä taidokkuus kääntynyt itseään vastaan, niin että liian monet lopulta alkoivat nähdä Hoferin pelottavana manipulaattorina?

Joka tapauksessa Itävalta on pahasti kahtia jakautunut, ja aika näyttää, miten fiksu ja kypsä mutta ”lavasäteilyltään” vaatimaton Van der Bellen pystyy korjaamaan tilanteen. FPÖ:n johtaja HC Strache osoitti jo Facebook-sivullaan – joka on FPÖ:n kannattajien keskeisiä viestintävälineitä – vilpittömät onnittelunsa Van der Bellenille, kehottaen kaikkia itävaltalaisia luottamaan siihen, että VdB on oleva kaikkien itävaltalaisten presidentti, ”demokratian reiluusperiaatteen” mukaan VdB on ansainnut kansalaisten lähtökohtaisen luottamuksen. Tähän monet kannattajat tosin reagoivat virtuaali-itkuisin protestein, oksentavan naaman kuvilla, ”ei minun presidenttini” -julistuksilla tai, jälleen kerran, vaalivilppiepäilyillä. Huolestuttavinta on se näiden valitusten kantava teema, että ”ei tullut muutosta, yhyy, tämä vanha meininki saa näköjään jatkua”. Nyt ollaan populismin kovassa ytimessä: suhteellisen hyväosaisten mutta hyvinvointinsa puolesta huolta kantavien (”MEIDÄN rahat / työpaikat / asunnot / naiset jne. menee sosiaalipummeille / maahanmuuttajille / ahneille EU-byrokraateille / laiskoille huijareille…”), yhteiskunnan ja maailman muutoksia pelkäävien kunnon ihmisten peloissa, joita on pelottavan helppo manipuloida ja lietsoa.

Mutta nyt on juhlan aika. Lopuksi siteerattakoon toimittaja Michael Hufnaglin Facebook-postitusta, joka tiivistää mainiosti vaali-illan tunnelmat:

Kymmenen spontaania huomautusta näiden vaalien johdosta.
1. Onnittelut Alexander Van der Bellenille, hänen innokkaalle tiimilleen ja tämän mestarillisesti toteuttamalle kansalaisten liikekannallepanolle.
2. Voitto on tosi hieno juttu.
3. Rispektit Itävallalle, nyt on sanottu painava sana.
4. Tyytyväisyys vastustajien raivon johdosta on okei, vähän pilkkaakin sallittakoon, mutta ennen kaikkea iloinen nöyryys olisi nyt paikallaan.
5. Joka taistelee demokratian tuloksia vastaan ja provosoi uudet vaalit, saa aina rangaistuksensa.
6. Joka luottaa Stenzeliin, Lopatkaan ja Baumgartneriin, tulee vielä ihmettelemään, mikä kaikki ei ole mahdollista. [FPÖ:n kampanjaa tukeneesta Ursula Stenzelistä on tässä blogissa ollut ennenkin puhetta. Lisäksi Hoferia kannattivat konservatiivipuolue ÖVP:n parlamenttiryhmänjohtaja Reinhold Lopatka sekä maailmankuulu extremehyppääjä Felix Baumgartner. ”Tulette vielä ihmettelemään” puolestaan viittaa Hoferin kenties tuhoisaan möläytykseen: presidentin vähäisistä valtaoikeuksista keskusteltaessa hän oli heittänyt, että ”tulette vielä ihmettelemään, mikä kaikki on mahdollista”.]
7. Mitä olisikaan tämä maa ilman upeita naisiaan?
8. Wieniin voi aina luottaa.
9. Itävallan antifasismin riemuvoitto ansaitsee päästä otsikoihin kautta maailman.
10. Yhden Achterlin (pieni lasi eli 1,25 dl viiniä) voi aina vielä ottaa…

 

Vaalien vaiheilta

Itävallan presidentinvaalien uusinta lähestyy kovaa kyytiä, ja panokset kovenevat. Täytyy sanoa, että minua on alkanut hieman hirvittää Brexit-äänestyksen ja Trump-vaalin jälkeen. Todella mahanpohjasta riipaisi, kun jostakin paikallisesta lehdestä luin toimittajan kertomuksen keskustelusta kaverinsa, mukavan keski-ikäisen yrittäjämiehen kanssa. Tämä aikoo äänestää ”perusitävaltalaisten” Hoferia, kahdesta syystä: ensinnäkin ”jokin muutos tähän menoon täytyy tulla” (ilmeisesti tällä tarkoitetaan Itävallassa lähes koko sodanjälkeisen ajan vallinnutta demarien ja oikeistokonservatiivien punamustakoalition vallanpitostagnaatiota ”jäsenkirjademokratioineen”), ja toiseksi sitoutumaton vihreä ”Van der Bellen on kommunisti”.

Ensinmainitun logiikan tuloksista saadaan kohta ”iloita” ei vain Yhdysvalloissa, missä Trumpia äänestivät valtaan jumiintuneeseen ”eliittiin” turhautuneet ”muutoksen” kaipaajat, vaan koko kilpavarustelun ja ilmastonmuutoksen uhkaamassa maailmassa. Viimeksi mainitusta on jo ollut puhe: Van der Bellen on ”kommunisti” siinä mielessä, että hän on itsekin tunnustanut nuorena miehenä viisikymmentä vuotta sitten äänestäneensä kommunistien ehdokasta Innsbruckin paikallisvaaleissa. Mutta ilmeisesti Itävallassakin on riittämiin niitä, joille mikä hyvänsä oikeistopopulismista vasemmalle sijoittuva poliittinen kannanotto on polkupyörä-, kiviterapia- tai kasvisruokakommunismia elikkästen kulttuurimarxilaisuutta.

Molemmat ehdokkaat ovat tietenkin kampanjassaan kovasti valtiomiestä, maltillista ja viisasta, ja pyrkivät luomaan kuvaa turvallisesta, äärimmäisyyksiä välttävästä ja koko kansan etua ajavasta keskitien poliitikosta. Politiikan sisällöillä on vaikea kilpailla, kun molempien pitäisi vedota koko kansaan ja kun liittopresidentin valtaoikeudetkaan eivät ole kovin laajat vaan kyseessä on enemmänkin symbolinen valtionpäämiehen edustustehtävä. Tällaisessa tilanteessa on vaikea olla kampanjoimatta mielikuvilla ja tunteilla, myös vastaehdokkaaseen liittyvillä negatiivisilla.

Van der Bellenin iskulause ”Itävallan arvostuksen puolesta maailmassa” antaa hienovaraisesti ymmärtää, että Hoferista maa saisi presidentin, jota kenties joutuisi häpeämään. Ne kansalaiset, joiden poliittinen muisti ulottuu paria vuotta pitemmälle (ja joita ei valitettavasti ehkä ole kovin paljon), pystyvät ehkä tästä palauttamaan mieleensä, mitä tapahtui vuosituhannen vaihteessa, kun FPÖ:n silloinen veretseisauttava vaalivoitto nosti Jörg Haiderin johtaman puolueen hallitukseen, mikä puolestaan veti Itävallan niskaan EU:n pakotteet ja löi maabrändiin melkoisen kolhun. No nythän ajat ovat toiset, oikeistopopulisteja on hallituksessa tunnetusti siellä sun täällä, joten pelkkien vihjailujen lisäksi on kaivettava esiin oikea natsikortti.

Äskettäin Van der Bellen julkisti Facebook-sivullaan (Kurier-lehti uutisoi tästä) kampanjavideon, jolla puhuu 89-vuotias Gertrude. Holokaustista elossa selvinnyt vanha rouva oli kuulemma itse tullut puhuttelemaan Van der Bellenin vaalitiimiä ja halunnut kertoa mielipiteensä. Gertruden tyttären mukaan äiti on viime aikoina ollut yhä huolestuneempi maailman menosta, liian moni asia alkaa muistuttaa 1930-lukua. ”Eniten minua häiritsee toisten loukkaaminen, solvaaminen, halventaminen”, sanoo Gertrude. Kaikkein alhaisimmat vietit näyttävät pääsevän valtaan, ”ja niin on ollut joskus ennenkin”. Van der Bellen on Gertruden mieleen siksi, että hän vaikuttaa harkitsevammalta ja kypsemmältä.

FPÖ:n vastavetona natsivihjailuille on nähty vähän vastenmielistäkin Van der Bellenin henkilöön käymistä. Norbert Hofer on kirkassilmäinen, siloposkinen 46-vuotias, ja yli seitsemänkymppinen Van der Bellen näyttää hänen rinnallaan kovin vanhalta ja ryppyiseltä. Tätä FPÖ:n vaalikampanjassa on koetettu korostaa maalailemalla Van der Bellenistä kuvaa seniilinä höperönä. Hieman turhan pitkälle meni tässä muutama päivä sitten FPÖ:n johtaja HC Strache, kun hän postasi Facebook-sivulleen kuvan Van der Bellenistä, jolta näyttää (todellisuudessa se johtuu valotuksesta ja huonosta resoluutiosta) toinen puoli ylähuulen viiksikarvoista jääneen ajelematta. ”Tämä panee miettimään! Van der Bellen unohtaa näköjään jo ajella toisen puolen ylähuulestaan. Katso kuvaa. Mitähän muuta hän vielä unohtaa?” Tämä alkoi olla liikaa jo FPÖ:n omille kannattajillekin. Nousi ns. paskamyrsky, jossa monet FPÖ:n vanhat äänestäjät närkästyneesti ojensivat Strachea:

Minä arvostelen vihreitä ja vasemmistoa juuri siksi, että ne aina järjestävät tämmöistä pinnallista loanheittoteatteria. Jos yhtä vaivaannuttavaa menoa nähdään nyt oikeallakin, niin ei Itävallassa kohta enää pysty äänestämään ketään.

Ja vaikka ei sitä heti arvaisikaan odottaa, niin viuhahtaa se natsikortti oikeallakin. Tyylipuhtaimpaan suoritukseen ylsi tässäkin blogissa jo aiemmin mainittu Ursula Stenzel, konservatiivisesta kansanpuolue ÖVP:sta FPÖ:hön loikannut kypsä daami, 1990-luvulle saakka toimittajana ja uutistenlukijana tunnetuksi tullut tv-kasvo, eräänlainen Itävallan Eva-Riitta Siitonen.

Äskettäin Puls 4 -tv-kanavan suuressa vaaliväittelyssä kommentaattoriksi kutsutulta Stenzeliltä ilmeisesti lähti mopo vähän keulimaan, tai kommenteista ainakin syntyi jotakin sellaista, mitä keltalehti Heute nimittää ”suureksi Stenzel-showksi”. Muun muassa Stenzel innostui epäilemään Van der Bellenin edesmennyttä isää läheisistä suhteista natseihin, niin suorasukaisesti, että Van der Bellen ryhtyi kaiken kansan kuullen uhkailemaan Stenzeliä oikeustoimilla. Stenzel ei kuitenkaan vähästä hätkähdä, vaan Österreich-keltalehden haastattelussa hän lisää kierroksia:

– Miksi vihjailette joka ainoassa TV-keskustelussa Alexander Van der Bellenin isän olleen läheisissä väleissä natsien kanssa?

– Koska edelleenkään ei tiedetä tarkkaan, missä olosuhteissa hänen vanhempansa lähtivät Liettuasta. Hän joka tapauksessa esittää asian niin, ikään kuin he olisivat paenneet stalinismia. He eivät kuitenkaan paenneet vaan muuttivat Saksan valtakunnan alueelle Wieniin. Yksikään journalisti ei ole vielä tätä tarkkaan tutkinut. Hän ei ole mikään pakolaislapsi, eikä hänen pitäisi antaa lyödä poliittista mynttiä tällä tarinalla.

– Onko teillä joitain todisteita hänen isänsä natsisuhteista?

– On paljon epäselvyyksiä. Hänen isänsä ei tosin ollut NSDAP:n jäsen, hän ei koskaan palvellut Wehrmachtissa. Mutta: hänellä on täytynyt olla erittäin hyvät suhteet natseihin. Muuten ei Liettuasta lähtö olisi tullut kysymykseen. Sitä paitsi natsit osoittivat hänen isälleen vuonna 1944 Tirolista oman asunnon. Semmoiseen tarvittiin suhteita.

Mitäs niitä balttiarallaamaita nyt olikaan… Ursula Stenzel on toki toiminut uutisjournalistina enimmäkseen siihen aikaan, kun sekä Viro, Alexander Van der Bellen vanhemman kotimaa, että Liettua kuten muutama muukin sittemmin itsenäistynyt maa olivat Neuvostoliiton nimettömiä takapihoja. Mutta ilmeisesti yleissivistykseen ei myöskään kuulu tieto siitä Heim ins Reich -operaatiosta, jolla baltiansaksalaiset (ja saksalaisia sukujuuria oli sekä isä Van der Bellenillä että etenkin tämän puolisolla) noudettiin ”kotiin” ja asutettiin sen jälkeen, kun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salainen lisäpykälä oli jättänyt Baltian Neuvostoliiton etupiiriin. Van der Bellenin isän suku oli venäläistä aatelia, isoisä oli paennut bolševikkeja Viroon ja sitä ennen toiminut Kerenskin hallituksen komissaarina, ja varmaa on, että Puna-armeijan miehittämässä Virossa ei perheelle olisi hyvä heilunut. Olisi ennemminkin perin merkillistä, jos he eivät olisi käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja pelastautuneet Saksan puolelle.

Mutta hupaisin vaaliuutinen on vielä kertomatta. Nimittäin: Itävallan viestintävalvontaviranomaisille (Fernmeldebüro) on viime vuorokauden aikana tullut kymmeniä kanteluja sähköpostien johdosta, joita Norbert Hoferin vaalikampanjatiimi on lähettänyt ulkoitävaltalaisille. Kysymys ei ole niinkään viestien sisällöstä – Hofer haluaa ennen muuta hälventää niitä mahdollisesti syntyneitä väärinkäsityksiä, että hän haluaisi kieltää postiäänestyksen. (Tunnetustihan presidentinvaalin edellinen, riitautettu kierros ratkesi nimenomaan Van der Bellenille annetuilla ennakkoäänillä, ja tämän jälkeen FPÖ:n suunnalta kyllä kuului ehdotuksia, että postiäänestämisestä pitäisi luopua kokonaan.) Vaan ongelmana on tämmöisen vaalimainonnaksikin tulkittavissa olevan massapostin lähettäminen.

Ulkomailla asuvien itävaltalaisten osoitteita on viranomaisten rekistereissä tuhansittain. Ulkoitävaltalainen, joka haluaa säilyttää äänioikeutensa kotimaan vaaleissa, on nimittäin velvoitettu rekisteröitymään viranomaisille ja jättämään yhteystietonsa, ja useat ilmoittavat tässä nimenomaan sähköpostiosoitteen. Nämä osoitetiedot puolestaan välitetään parlamentin tiedoksi, eli niihin pääsevät sinänsä aivan laillisesti käsiksi kaikki puolueet. Ongelmana on nyt se, että vaikka perinteisen vaalimainonnan lähettäminen paperipostissa on laillista, sähköpostitse joukkomainostaminen on Itävallan laissa kielletty. Yli 50 vastaanottajalle kerrallaan ei saa lähettää sähköpostia, elleivät nämä ole sitä nimenomaisesti tilanneet tai toivoneet.

Parhaillaan, kertoo Kurier-lehti, viranomaiset harkitsevat Hoferin parlamentaarisen (hän on parlamentin kolmas puhemies) syytesuojan kumoamista, että asiassa voitaisiin edetä. Hupaisan lisävärin tarinalle antaa se, että runsas vuosi sitten Wienin vaaleissa oikeistoliberaali uuspuolue NEOS lähetti johtajansa nimissä kymmenelletuhannelle wieniläiselle äänestämään kehottavan tekstiviestin. Tämä tempaus tuotti puolueelle lopulta melkoiset rapsut. Ja kuinka ollakaan, tämän tapauksen tutkimuksia oli innokkaimmin hoputtamassa juuri FPÖ, jonka kuluttaja-asiamies teki asiasta vastaavalle ministerille virallisen kyselyn ja jonka epävirallinen äänenkannattaja, verkkosivusto unzensuriert.at, uhosi, miten ”FPÖ on NEOSin massatekstiviestittelyn jäljillä”.

Jos kansan poliittinen muisti ei ulotu kuin muutaman vuoden päähän, niin miten on poliitikkojen laita? Myös niiden, jotka syyttelevät toisia unohtelevaisuudesta?

 

 

Kuvitellusta ja todellisesta maahanmuutosta

Yhdysvaltain presidentinvaalien ja niiden Euroopan populistipiireissä nostattaman riemun jälkeen ei ole tehnyt mieli paljon kommentoida politiikkaa. Ajattelin palata verkkoon etäisempien ja/tai hauskempien asioiden merkeissä. Mutta tilaamani kirjamateriaali viipyy, ja uutisvirrassa ajelehtii kaikenlaista, johon sitten kuitenkin tulee puuttuneeksi.

Mietin tässä rasismin ja muukalaisvihan olemusta – asiaa, joka omassa kuplassani tuntuu niin ilmiselvältä ja joka toisissa kuplissa selvästi nähdään aivan toisin. Jotkut eivät selvästikään osaa tai halua tajuta, mikä ero on rasismin ja poliittisen antipatian välillä, sillä, tuomitaanko ihminen jo etukäteen etnisen taustan tai uskontokuntaan kuulumisen perusteella (“muslimit raiskaa ja ahdistelee”) vaiko jälkikäteen sen perusteella, mitä hän tai hänen itse aikuisena vapaaehtoisesti valitsemansa aatetoverit ovat tahtoen ja tietoisesti tehneet ja julistaneet (“NN on natsi ja rasisti”). Tätä eroa hämärretään muun muassa väittämällä omaan poliittisen toiminnan tai mielipiteiden arvostelua ”rasismiksi” tai ”vihapuheeksi”. Suomalaiset älämölörasistit reagoivat arvosteluun ruikuttamalla, miten ”suvakit” vihaavat suomalaisia ja suomalaisuutta, ja samoin Unkarissa jokainen kriittinen rasismianalyysi laukaisee kommenttiketjuissa valitusvyöryn ”unkarilaisten solvaamisesta”.

Näin kävi taas äskettäin, kun hvg.hu-sivustolla ilmestyi Judit Windischin artikkeli rasismin ja muukalaisvihan lisääntymisestä Unkarissa. Se perustui European Social Surveyn tuoreeseen tutkimukseen, jota Unkarin osalta on tehnyt Unkarin tiedeakatemian Yhteiskuntatutkimuksen instituutin työryhmä, ja tulokset sopivat yhteen myös unkarilaisen TÁRKI-tutkimuslaitoksen maaliskuussa julkistettujen tulosten kanssa. Lyhyesti: hallituksen maahanmuuttovastainen propaganda on purrut, vaikka luultavasti asenteet eivät alun alkaenkaan olleet turhan suvaitsevaisia. Tässä muutama hyytävä diagrammi:

”Miten suuri osa Euroopan ulkopuolisten köyhien maiden asukkaista pitäisi päästää muuttamaan Unkariin?” Oranssit (”monia”) ja punaiset (”aika monia”) kaistat ovat koko ajan olleet kapeita, mutta sinisen (”muutamia harvoja”) ohella vihreä kaista (”ei ketään”) on leventynyt vuoden 2002 25 %:sta melkein kaksinkertaiseksi: 47 % unkarilaisista ei siis haluaisi ottaa Unkariin ainuttakaan Euroopan ulkopuolista maahanmuuttajaa.

Seuraavassa kaaviossa taas on kansainvälistä vertailua maahanmuuttoon liittyvistä asenteista, kohteena kolme Unkarissa pahimmin vieroksuttua ryhmää eli juutalaiset (oranssit pylväät), muslimit (tummanpunaiset pylväät) ja romanit (siniset pylväät). Kysymys kuuluu, ”missä määrin pitäisi sallia” näiden ryhmien maahanmuutto, ja pisteytetyistä vastauksista (1 – monille, 2 – aika monille, 3 – vain harvoille, 4 – ei kenellekään) on laskettu keskiarvot.

Siinä, missä ruotsalaisten (vasemmanpuolimmaiset pylväät) suhtautuminen on varsin positiivista, kaikista ryhmistä ovat ainakin ”aika monet” tervetulleita, Unkari sijoittuu toiseen laitaan. Lähes yhtä kielteisesti tosin suhtaudutaan myös Tšekissä, mutta Unkari vie ”voiton” selvimmin juutalaisvastaisten asenteidensa ansiosta. Suomi (Finnország) on kaavion keskivaiheilla, ennakkoluuloisemmin asentein kuin vasemman laidan Ruotsi, Saksa, Norja ja Tanska, mutta sentään selvästi suvaitsevaisempana kuin naapurimme Viro (Észtország).

Puhutaanpa asioista oikeilla nimillä. Rotuennakkoluulot tässä kukkivat, sitä on ihan turha kiistää.

Näin kävi, kun kysyttiin, miten tärkeitä (asteikolla 0–10) maahanmuuttoluvan myöntämisen kannalta ovat kielitaito (oranssit pylväät), kyseisessä maassa tarvittava asiantuntemus (punaiset pylväät), kristitty kulttuuritausta (siniset pylväät) ja valkoinen ihonväri (vihreät pylväät):

Ruotsissa (vasemmalla laidalla) ihonvärillä ja uskonnollisella taustalla ei näytä juuri olevan väliä. (Näin siis maassa, jossa, kuten monet unkarilaiset ovat vakaasti tietävinään, kaupunkeja ympäröivät palavien ghettojen no go -vyöhykkeet ja rikollisuus on räjähtänyt käsiin.) Kielen ja asiantuntemuksen merkitys nousee heti Ruotsin jälkeen huomattavaksi, mutta valkoisen ihonvärin arvostuksen suhteen erottuu oikeassa laidassa kolmen ryhmä: Unkari on äärilaidassa, sen vieressä vihreä pylväs nousee korkeaksi myös Tšekin ja Viron vastaajilla.

Ja lopuksi kenties kaikkein hyytävin kaavio. Kuinka moni onkaan sitä mieltä, että tiettyjen rotujen tai etnisten ryhmien edustajat ovat synnynnäisesti vähemmän älykkäitä kuin muut? Unkarissa näin ajattelee yli kolmasosa väestöstä.

Ruotsalaisista tunnustavia avorasisteja on vain 2 %. Suomi sijoittuu keskivaiheille (nolot 13 %, prosenttiyksikön verran enemmän kuin Itävallassa), ja oikeassa laidassa komeilevat jälleen kolme ystäväämme: Unkari jää tällä kertaa jaetulle kakkossijalle yhdessä Viron kanssa (34 %), kunnon tšekeistä rotujen eriarvoisuuteen älykkyysasioissa uskoo kokonaista 41 %.

Että näin nämä asiat koetaan. Etenkin maassa, jossa oikeita eläviä toisenuskoisia ja -värisiä maahanmuuttajia on läntisempiin naapurimaihin verraten häviävän vähän.

***

Samaan aikaan Itävallassa lähestyy presidentinvaalien uusintapäivä. Ainakin Wienissä katuja reunustavat julisteet, joissa FPÖ:n Hofer poseeraa Itävallan lipun edessä ”niin totta kuin Jumala minua auttakoon” -iskulauseineen, sitoutumaton vihreä Van der Bellen taas näyttäytyy joko valtiomiesmäisessä pukukuvassa puolustamassa ”Itävallan kansainvälistä arvostusta” (Für das Ansehen Österreichs.) tai rennosti kaulus auki alppimaisemassa edustamassa ”järkeä ääripäiden sijaan” (Vernunft statt Extreme). Mielipidemittaukset ovat pelotelleet Trump-efektillä – ja yhteistä USA:n vaalikampanjan kanssa saattaa olla ainakin se, että vaalikampanjan julkisuuskuva tuntuu kovasti painottuvan henkilökohtaisuuksiin ja ehdokkaiden henkilökohtaiseen uskottavuuteen.

Van der Belleniä maalaillaan vastustajiensa toimesta (melkeinpä) kommunistiksi, Hoferia taas (melkeinpä) natsiksi. Muun muassa tähän puuttui äskettäin Itävallan yleisradion ORF:n uutislähetyksessä Zeit im Bild toimittaja Armin Wolf haastatellessaan Hoferia. Haastattelu on ainakin vielä jonkin aikaa nähtävissä ORF:n verkkosivuilla, ja mainio Neuwal-sivusto on julkaissut siitä kommentoidun transkription.

Wolf halusi haastattelussa nostaa keskusteltavaksi etenkin Hoferin äskettäin Tirolissa pitämän vaalipuheen, jossa jotkin ilmaukset ja painotukset olivat huomattavan paljon räväkämpiä kuin pääkaupungin ja valtamedioiden yleisölle esitetyt. Maakuntayleisölle Hofer oli esimerkiksi nimittänyt Van der Belleniä kommunistiksi, tarkkaan ottaen näin:

Sehän [puheenaiheena on Irmgard Griss, eläkkeellä oleva tuomari ja presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella karsiutunut sitoutumaton ehdokas] oli aivan pihalla. Jalat aivan irti maasta. Ja suositteli sitten vielä äänestämään Van der Belleniä. Oikeastaan liberaali tukemassa kommunistia. Siis oikeastaan uskomatonta.

Väite Van der Bellenin kommunistiudesta perustuu siihen, että hän on itsekin tunnustanut nuorena kerran äänestäneensä Innsbruckin paikallisvaaleissa kommunistien ehdokasta. Tästä on viitisenkymmentä vuotta. Sitä vastoin, muistutti Wolf, vain parikymmentä vuotta sitten René Schimanek, Hoferin luottoavustaja ja toimistopäällikkö, oli aktiivisesti mukana uusnatsi Gottfried Küsselin ”kamppailu-urheiluharjoituksissa” – yhtä hyvin ja paremminkin voitaisiin siis sanoa, että presidentti Hoferin kansliapäälliköksi saattaa olla tulossa uusnatsi.

Maakuntapuheessaan Hofer oli myös palaillut kuuluisan varhaisemman, presidentin valtaoikeuksia koskevan möläytyksensä ”Te tulette vielä ihmettelemään, mikä kaikki on mahdollista” linjoille:

Tämän suurisuisen julistuksen jälkeen, että Itävallassa tulee nyt muuttumaan kaikki, ei ole tapahtunut yhtään mitään. Siksi sanon liittohallitukselle: joko te pääsette nyt vauhtiin tai lähdette.

Se, miten ja millaisin ehdoin Itävallan liittopresidentti voi erottaa hallituksen, ei taida olla kenellekään aivan selvää. Mutta ORF:n uutisstudiossa Hofer joka tapauksessa oli paljon sovinnollisemmilla linjoilla:

Siis ensinnäkin. Martinpäivä, se on vähän niin kuin poliittinen tuhkakeskiviikko. [Laskiaistiistaita seuraavana päivänä FPÖ on jo Jörg Haiderin aikoina pitänyt reipashenkisiä kaljatelttatilaisuuksia, joissa möläytellään ns. suoraan, niin että medialla riittää päivittelemistä pääsiäiseen asti.] Missä siis jo… esiinnytään vähäsen kärkevämmin. Mutta totta se on. Minä olen kovasti, kovasti toivonut että tämä New Deal todellakin toteutettaisiin. Ja tähän mennessä on tullut vain aivan vähän asioita, kuten yrityslaki, jota on osaksi uudistettu. Enkä tarkoita, että erotan hallituksen heti kun pääsen liittopresidentiksi. Mutta se keskustelu, jossa sanon, ”pyydän, tehkää se nyt tai tehkää tietä uusille vaaleille”, sen minä tulen kyllä käymään.

Ainakin ”punaviher-, suvakki- ja valtamedia” on kommentoinut Hoferin tuoreimpia esiintymisiä tunnussanalla ‘liitu’, Kreide. Tämä viittaa Grimmin satuun, jossa vuohiäiti jättää pikku kilinsä yksin kotiin ja katala susi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja naamioituu vuoheksi liituamalla turkkinsa valkoiseksi ja syömällä liitua, että ääni kuulostaisi vienommalta. Hans Rauscher kirjoittaa Der Standard -lehden etusivun kolumnissaan Hoferin tv-haastattelusta: ”Ääni oli lempeä, katse vilpitön, liitu pöllysi halki studion.”

Haastattelun loppuun Wolf oli säästänyt maahanmuuttoon liittyvän möläytyksen, josta itävaltalaisessa julkisuudessa on nyt keskusteltu kiivaasti päiväkausia. Näin lausui Hofer Tirolin-puheessaan:

Tunnetteko te muslimia, joka on hoitoalalla töissä? Joka on valmis vaikka vaihtamaan vaippoja meidän vanhuksillemme? Minä en tunne.

Jos on Itävallassa käynyt sairaalassa tai hoitolaitoksessa, ei ole voinut olla huomaamatta, että niissä tippapulloja vaihtamassa ja piikittämässä, ruokakärryjä työntelemässä, vuodepotilaita nostelemassa tai lattioita moppaamassa on sankka joukko maahanmuuttajia, joista todennäköisesti joltinenkin osa on islaminuskoisia. Ilman maahanmuuttajia koko hoitoala romahtaisi välittömästi. Tämä pitäisi myös Hoferin tietää – hänen vaimonsa Verena työskentelee itse vanhustenhoidon alalla. (Siitä puhumattakaan, että riippuliidinonnettomuudessa vammautunut ja edelleenkin kepin avulla kulkeva Hofer on päässyt näkemään sisältäpäin varmasti useampiakin sairaaloita ja hoitokoteja.) Hoferin muslimimöläytykseen onkin tullut kasoittain kiukkuisia reaktioita eri sairaaloilta ja hoitoalan ihmisiltä.

Armin Wolfin haastattelussa Hofer kiemurtelee kuin mato koukussa yrittäen suhteellistaa sanomaansa:

Pelkästään sairaaloissa on työssä 75 000 ihmistä. Näillä aloilla, siellä on, en tiedä, pari sataa… Luojan kiitos… Olen iloinen ja olen kiitollinen jokaiselle naiselle, joka tätä tekee. Tiedän, että niitä ovat ennen kaikkea bosnialaiset naiset, joilla on paljon liberaalimpi suhtautuminen. Mutta en ole vielä nähnyt sairaalassa burkaan pukeutunutta hoitajaa. Sellaista ei varmaan olekaan.

Tämähän tunnetaan argumentointivirheenä nimeltä no true Scotsman, eli ”ne vastaesimerkit, jotka kumoavat väitteeni, eivät ole kunnon esimerkkejä”. Kun osoitetaan, että islaminuskoista hoitohenkilökuntaa on Itävallan sairaaloissa varmaan vähintäänkin sadoittain, kenties tuhansittain (tarkkaa lukumäärää ei tietenkään voi kertoa, koska työntekijöiden uskontoa ei tilastoida), Hofer alkaa höpistä burkaan pukeutuneista naisista. (Kasvot ja koko ruumiin peittävään telttamaiseen burkaan pukeutuu Itävallan musliminaisista pikkuinen vähemmistö, muutamia vuosia sitten käydyn burkakieltodebatin yhteydessä selvisi, että kasvonsa peittäviä musliminaisia on Itävallassa arviolta 100–150. Useimmat käyttävät esimerkiksi hiukset peittävää hijab-huivia tai sitten kulkevat avopäin kuten kaikki muutkin.)

Koko älyttömän ”musliminaiset eivät osallistu meidän vanhustemme hoitamiseen” -väitteen taustalla on siis vain kömpelö yritys lietsoa rasistisia ennakkoluuloja. Ja näin maassa, jossa islaminuskoisia maahanmuuttajia on katseltu (ja heidän työpanoksestaan hyödytty) jo vuosikymmenten ajan. Olen niin kiukkuinen, että lopetan siteeraamalla satiiripalstalta Blutgruppe HC Negativ vilpittömän tyylitöntä kuva-asetelmaa, jossa natsismin perinteinen tunnusväri ruskea on saanut odotetunlaisen tulkinnan:

(Kauhistuneen näköinen Hofer:) … ei, ei, ei, sitä minä en tunne!
(Huivipäinen hoitaja wieniläisittäin murtaen:) No mutta, herra Hofer, älkääpäs nyt noin – minä tässä vain katsoisin, onko siellä vaipassa taas jotain RUSKEAA!

Kun kanssamme on Jumala

Tänään on sitten Budapestissa luvassa vuoden 1956 kansannousun eli vallankumouksen, kuten sitä myös on haluttu nimittää, 60-vuotisjuhlintaa. Luvassa on erilaisten juhlamenojen lisäksi – joilla, kuten väitetään, Fidesz-puolue ja Viktor Orbánin hallitus haluavat korvata sen harmillisen menetyksen, että kymmenen vuotta sitten olivat oppositiossa eivätkä päässeet ohjaamaan suuren 50-vuotisjuhlan ohjelmaa – erinäisiä mielenosoituksia, mm. vihellyspillikampanja: Viktor Orbánia on tarkoitus tervehtiä vihellyskonsertilla. Oppositioviestimien iloksi hallitus myös meni juhlapäivän kunniaksi antamaan ylennyksen korkealle poliisivirkamiehelle, valtiosihteeri László Tasnádille. Tasnádi, kuinka ollakaan, on entisen maailmanajan turvallisuuspoliisin miehiä ja mm. vuonna 1989 työkseen hoitanut yhteyksiä agentteihin, joiden välityksellä valvottiin vuoden 1956 kapinahallituksen johtajan Imre Nagyn uudelleenhautaukseen liittyviä mielenilmauksia. (Tämä vuoden 1956 merkkimiesten rehabilitointi ja uudelleenhautaus kasvoi, Tasnádin ja muiden ammattilaisten valvonnasta huolimatta, suurmielenilmaukseksi, josta tuli yksi tärkeimpiä virstanpylväitä Unkarin sosialistisen järjestelmän kaatumisessa.) Että näin sitä vuoden 1956 vapaustaistelua kunnioitetaan?

Tuleeko näistä 60-vuotisjuhlista samanlainen käännekohta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin vuoden 1956 tapahtumien 50-vuotisjuhlien mielenilmaukset kasvoivat mellakoinniksi, joka jossakin mielessä lopulta johti silloisen sosialistihallituksen kaatumiseen? Saapa nähdä. Sitä odotellessa palataan nyt kuitenkin Itävaltaan, missä presidentinvaalikampanjan uusinta puksuttelee itävaltalaisen leppoisasti kohti uutta vaalipäivää, joulukuun neljättä.

Koko uusintavaalimeininki tietenkin tarjoaa runsaasti poliittista huumoria, tahatonta ja tahallista. Omassa punavihreässä somekuplassani on kuukausikaupalla naureskeltu ”perusitävaltalaisen” FPÖ:n kenttäväelle, josta melkoinen osa ei varmaan edelleenkään suostu ymmärtämään tai uskomaan, että vaalien uusinta sitoutumattoman vihreän ehdokkaan niukan voiton jälkeen ei johtunut vilunkipelistä vaan ääntenlaskennan muotovirheistä. (Joita tekemässä olivat myös FPÖ:n vaalitoimitsijat, ilman että kukaan heistä olisi ääntenlaskentavaiheessa mitenkään protestoinut.) Tämä kesästä asti jatkunut marina sopii hauskasti tämän hetken kansainvälisiin ykkösuutisiin eli Donald Trumpin ”jos minä häviän, niin vaaleissa on tehty vilppiä” -linjaan.

”Salaiset aseet”. Vaalien lopputuloksesta tehtävää valitusta varten Trump on tilannut paikalle kaksi asiantuntijaa Itävallasta asti. Ensimmäisenä saapuu paikalle FPÖ:n HC Strache, puolueen harmaa tiedotuseminenssi Herbert Kickl on vielä pömpelin puolella.

Tuoreimman piruilunaiheen ovat kuitenkin tarjonneet FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin uudet vaalijulisteet.

Juliste on asettelultaan perinteinen, ehdokkaan naama taustanaan hulmuava kansallislippu. Vasemmalla varsinaisena iskulauseena on joko In Eurem Sinne entscheiden (‘Päätöksentekoa teidän eduksenne’ – avoimeksi jää, tarkoitetaanko tällä, että Hofer tulee tekemään päätöksiä Itävallan kansan hyväksi, vai että äänestäjien olisi nyt tehtävä oman etunsa mukainen päätös) tai Für Österreich mit Herz und Seele (‘Itävallan puolesta sydämellä ja sielulla’).

Julisteiden julkistustilaisuus. APA:n kuva Der Standard -lehden artikkelista. 

Mutta enemmän keskustelua on nostattanut oikealla puolella pienemmällä präntätty ”So wahr mir Gott helfe” (‘Niin totta kuin Jumala minua auttakoon’). Tämähän on perinteinen valanvahvistus, joka tosin ei liittopresidentin virkavalaan välttämättä kuulu. Itävallan perustuslain artiklan 62 mukaan (epäjuristinen maallikkosuomennos)

(1) Liittopresidentti antaa virkaan astuessaan valtiopäivien edessä vakuutuksen:

”Lupaan, että tulen uskollisesti noudattamaan tasavallan perustuslakia ja kaikkia lakeja ja täyttämään velvollisuuteni parhaan tietoni ja omantuntoni mukaan.”

(2) Tähän on sallittua lisätä uskonnollinen vakuutus.

Samoin kuin FPÖ:n taannoisessa ”lähimmäisenrakkaus”-kampanjassa, tässäkin on vaikea olla näkemättä melkoisen tökeröä uskonnolla ratsastamista. Ainakin Itävallan pienen luterilaisen kirkon piiristä on jo kuulunut ensimmäinen vastalause. Salzburgin ja Tirolin evankelisen hiippakunnan superintendentti (piispa) Olivier Dantine kirjoitti Facebookissa perjantaina (ja tästä uutisoi ainakin Der Standard):

On kysymys sinänsä, voiko virkavalassa käyttää uskonnollista ilmausta kuten ”niin totta kuin minua Jumala auttakoon”. Se on Itävallassa sallittua, monetkin poliitikot käyttävät sitä, ja siitä, onko tämä sekulaarissa valtiossa sopivaa, voi hyvästä syystä kiistellä. On kuitenkin aivan eri asia, jos tätä ilmausta käytetään vaalitaistelussa maan korkeimmasta virasta. Siinä Jumalaa väärinkäytetään peitenimenä ”länsimaiselle kulttuurille”, ja näin Jumala siepataan vaalikampanjan käyttöön, sen motoksi […]

Dantinen kommenttiin ei ole paljoakaan lisättävää. Kun Hoferin tapaiset populistipoliitikot nykyään puhuvat Jumalasta ja kristinuskosta, sillä tähdätään paitsi (konservatiivisempaan) osaan julkikristillistä äänestäjäkuntaa myös siihen luultavasti paljon suurempaan segmenttiin, joka ei arjessaan juurikaan harrasta tai pidä esillä kristinuskoa tai sen arvoja mutta joka tuntee kaipuuta jonkinlaiseen turvalliseen yhtenäiskulttuurin idylliin, tietämisen tuskast pois. Aikaan, jolloin miehet olivat miehiä ja naiset keittiössä, jolloin kaikki kävivät sunnuntaisin kirkossa ja sen jälkeen kantakrouvissa, kaikilla oli paikkansa yhteiskunnassa ja työnsä (usein se sama työ, jota jo isä ja isoisä olivat tehneet) eikä kylillä liikkunut oudonväristä tai oudonuskoista väkeä molottamassa kummallista kieltä ja elämässä meidän verovaroilla.

Ajatus Jumalaan vetoamisesta on nykyajan maallistuneelle ihmiselle tietenkin aivan järjetön (sen lisäksi, että maallistuneenkin ihmisen on helppoa ymmärtää ristiriita kristinuskon lähimmäisenrakkauden ja FPÖ:n tukijoukoissa kuplivan muukalaisvihan välillä). Vitsipalstat pursuvatkin ilmeisiä reaktioita, esimerkiksi näin:

Satiirisivusto Hydran kuvassa Hofer tiukkaa: ”No? Tuleeks sitä apua?” Wienin yläpuolelta pilvien päältä kuuluu vastaus: ”Ympäri korvias saat kuule!”

Jumalaan vetoamisella on vieläkin pimeämpi puolensa, josta muistuttaa Facebookin satiiripalsta Blutgruppe HC Negativ.  ”Jumala kanssamme”, Gott mit uns, oli erinäisten armeijojen iskulause, joka vuodesta 1847 lähtien luki Preussin, sittemmin Saksan armeijan sotilaiden vyönsoljessa, myös Natsi-Saksan Wehrmachtin.

Natsien suhde kristinuskoon – sillä siitä on pakko puhua, kun puhutaan Saksan ja Itävallan nykyisistä äärioikeistoporukoista – oli varsin erikoinen. Hitler itse oli saanut katolisen kasvatuksen mutta vieraantunut aktiivisesta uskonharjoituksesta, vaikka ei muodollisesti koskaan eronnut kirkosta. Yleensä natsihierarkian ylemmillä portailla ei suvaittu mihinkään kirkkoon kuulumista – ei tosin myöskään materialistista ateismia, joten oikean natsin sopi mieluiten olla gottgläubig, epämääräiseen ei-juutalaiseen Jumalaan uskova. Mutta toisaalta kirkkoja, niiden menojen suomaa turvallisuuden- ja jatkuvuudentunnetta, perusarvojen perinnekuorrutusta, käytettiin hyväksi ”isänmaallisen” tai ”kansallismielisen” tunnelman nostatuksessa niin pitkälle kuin mahdollista.

Katolinen kirkko jossain määrin pyristeli vastaan ja kävi kaikessa hiljaisuudessa varsin sitkeää taistelua kansalaisten sieluista, vaikka sen riveissä oli vastarinnan marttyyrien ohella myös innokkaita kollaboraattoreita. Protestanttikirkkojen suhde oli vielä merkillisempi. Vaikka niistäkin löytyi natsimeiningin vastustajia, toisaalta monet protestanttipapitkin olivat innokkaita Hitlerin ja hänen ajatustensa ihailijoita. Itse asiassa protestanttikirkot olivat jo 1800-luvulla jossain mielessä hyötyneet niistä samoista romanttis-kansallismielisistä virtauksista, joista myöhemmin nousi myös natsismi: Luteeruksen usko on oikea saksalainen uskonto, katolinen kirkko taas on yli- ja epäkansallinen valtarakennelma. Tässä hengessä esimerkiksi jotkut nykyisen Slovenian ”kielirajasaksalaiset” aikoinaan kääntyivät luterilaisiksi ja jättivät katolisen kirkon, joka hyysäsi mokomia slaaveja. Tämä perinne tuntuu edelleen myös Itävallassa, missä FPÖ:n kannatus väittämän mukaan on vahvaa niillä alueilla, etenkin vuoristossa, missä protestanttiset vastarintapesäkkeet onnistuivat säilymään vastauskonpuhdistuksen ajan yli.

Katolisen kirkon suhde oikeistopopulismiinkin on edelleen yllättävän jännitteinen. Jo vuonna 2009 joukko Itävallan katolista älymystöä – teologisten tiedekuntien dekaaneja, katolisten sääntökuntien johtohenkilöitä ynnä muita – hermostui FPÖ:n myös kristillisin tunnuksin harjoittamasta maahanmuuttaja- ja islamvastaisesta propagandasta ja antoi julkilausuman ”Kristityt, vastustakaa FPÖ:tä ja sen propagandaa!”, jossa kiivaasti kehotettiin kaikkia kristittyjä vastustamaan vihapuhetta ja kristinuskon symbolien omimista muukalaisvihan palvelukseen. Tämä sai puolueen varapuheenjohtajan, nykyisen presidenttiehdokas Norbert Hoferin puolestaan eroamaan katolisesta kirkosta. Näin Hofer latasi lehdistötiedotteessaan 2009:

Satojatuhansia viattomia naisia joutui moraalisesti impotenttien katolisen kirkon inkvisiittorien toimesta noitina roviolle poltettavaksi – elävältä ja omien lastensa silmien edessä. Toisuskoisia leimattiin kerettiläisiksi, kidutettiin raa’asti ja teloitettiin. Kataarit hävitettiin. Kirkon lähetyssaarnaajat ovat vastuussa kokonaisten kulttuurien tuhosta. Antisemitismi oli korkeimmille katolilaisille piireille – ja tämä on dokumentoitu muualla kuin FPÖ:n lähteissä – kaikkea muuta kuin vierasta, muulloinkin kuin natsiaikaan, ja katolisen kirkon arkaluontoiset liiketoimet tunnetaan nyttemmin jo osassa kansalaispiirejä. Kirkon korkeimpienkin edustajien systemaattisen, jopa joukoittaisen lasten hyväksikäytön nostattamat skandaalit ovat järkyttäneet kirkkoa – myös Itävallassa – eikä niille näy loppua. Arvostan monia katolisen kirkon edustajia, mutta suurta osaa virallista kirkkolaitosta, sen kaksinaismoraalisuutta ja yhä voimistuvia vasemmistokatolilaisia virtauksia en pysty tuntemaan omakseni. Olen jo kuukausia sitten tehnyt tästä johtopäätökseni ja eronnut virallisesta katolisesta kirkosta.

Näin siis seitsemän vuotta sitten. Nyt Hoferin muistot tapahtuneesta ovat kultautuneet aivan uuteen kuosiin. Die Presse -lehden artikkeli pari päivää sitten kertoi:

Kysymykseen, miksi hän julisteissaan viittaa Jumalaan, Hofer, joka kuuluu evankeliseen kirkkoon, vastasi seuraavasti: ”Ensinnäkin minä arvostan katolista kirkkoa suuresti, vaimoni on katolilainen, lapseni ovat katolilaisia.” Hän itse on liittynyt evankeliseen kirkkoon, koska siellä myös naiset voivat toimia papinvirassa.

No ilman muuta, hyvänen aika, pitäähän naisten päästä papeiksi! Sehän tässä meitä onkin koko ajan kiusannut!

Tätä samaahan on nähty ennenkin, kun puhe on islamin ja ns. kristityn Euroopan arvojen suhteesta: samat tyypit, joille naisten oikeuksien edistäminen ei ole ollut mikään erityinen päämäärä, esimerkiksi Itävallassa ns. pyllynkourintapykälää ei lakiin tarvittu, koska seksuaalinen ahdistelu ei ole mikään oikea ongelma, muuttuvat suuriksi naisoikeustaistelijoiksi heti kun (ja vain silloin kun) vastassa on ”Naisia Ahdisteleva Muslimi”. Tai, kuten unkarilainen naispuolinen Facebook-käyttäjä vajaa kuukausi sitten kertoi julkisessa postauksessaan: hän oli mennyt kommentoimaan Unkarin pakolaiskiintiöaiheista kansanäänestystä koskevaa keskustelua, mihin muuan keskustelija oli sivistyneen eurooppalaiseen tyyliin ladannut: ”Etkö sä saatanan kananaivo huora tajua sillä olemattomalla järjelläsi että ne pakolaispaskat ei kunnioita naisia!”

Islamin ja kristinuskon suhteen tämä on siis vanhaa kauraa. Mutta näköjään samaa voi soveltaa myös kristinuskon sisällä eri kirkkokuntien kesken. En minä ole rasisti enkä natsi vaan puolustan naisia noita vastaan, hei kattokaa, ne syrjii naisia! Jos Hoferin naisasiaperustelun voisi ottaa vakavana feministisenä kannanottona, tämä ehkä antaisi katoliselle kirkolle aiheen miettiä julkisuuskuvaansa ja sen suhdetta politiikkaan. (Jos antaisi. Minkäs tuuli kiven heiluttaa – katolinen kirkko on niin suuri ja vanha instituutio, että sitä ei kovempikaan kritiikki hevin hätkäytä. Myös naispappeudesta on sen piirissä puhuttu jo pitkään, eivätkä Hoferia paljon kovemmatkaan teologiset ajattelijat ole saaneet mitään muutosta aikaan.) Ja tämän kannalta ehkä myös ymmärtää, miksi Itävallan luterilaisen kirkon edustaja haluaa puuttua Hoferin puheisiin jo varhain ja selkeästi.

Mutta. Oikeasti Hoferin virallisia selityksiä on vaikea pitää minään muuna kuin säälittävänä irtopisteiden keräilynä joiltain naiiveilta naisäänestäjiltä (sillä kyllähän FPÖ kuten meidänkin persumme tuppaa muuten olemaan äijien ja mopopoikien puolue). Ja näin puusta – tai koulujakäyneen pohjoismaisen ihmisen kuplasta – katsoen FPÖ:n naisten oikeuksilla ratsastaminen on yhtä onneton yritys kuin ”kristillisistä arvoista” meuhkaaminen niitä oikeasti tuntematta.

 

Ite oot!

Tämä opitaan kai yleensä jo leikki-iässä. Lasten keskinäisissä kahinoissa ”Ite oot kakkapylly!” -tyylinen verbaalistrategia on yleensä nopeimmin ja helpoimmin käsillä, kun pitää puolustautua. Vanhemmat ja tarhantädit vahvistavat tätä opettamalla, että ”jos toista sanoo, on itse”. Sitten ihminen vanhenee ja viisastuu ja joutuu tekemisiin semmoisten vakavampien mielipide-erojen ja kiistakysymysten kanssa, joita ei ratkaista heittämällä syytökset suoraan takaisin toisen naamalle. Ja joissa on kysymys todellisista eroista ihmisten ja heidän kokemustensa välillä – sillä kakkapyllyjä olemme joskus olleet kaikki, mutta kaikki eivät välttämättä ole natseja, kommunisteja, rikollisia tai edes huijareita.

Ja sitten sitä väkisinkin ihmettelee, että mikä oikein panee jotkut ihmiset heittelemään syytöksiä ja solvauksia, joiden niin kovin helposti voisi kuvitella kimmahtavan takaisin heihin itseensä. Miksi jotkut ihmiset ”sanovat, vaikka itse ovat”? Onko se jonkinlaista alitajuisen torjunnan purkautumista, niin kuin homovihaajilla, joilla erään äskettäisen tutkimuksen mukaan näyttäisi usein olevan itsellään piileviä homoseksuaalisia taipumuksia? Onko se ihan tietoista röyhkeyttä ja uhmaa: minä se päätän, kuka täällä on natsi/kommari/juutalainen/homo jne., eikä sitä tule kukaan heittämään minulle takaisin – päinvastoin, tällä näytän olevani tosi kova jätkä? Vai onko se esimerkiksi poliittisen päättäjän valitettavan realistista luottamusta kansan tyhmyyteen: heitänpä tässä kiviä, koska eivät nuo taukit kuitenkaan tajua, että voisivat heittää ne takaisin minun lasitalooni?

Tässä voisi taas kerran mainita esimerkkinä Unkarin nykyiset vallanpitäjät, joiden poliittiseen kielenkäyttöön kuuluu myös komcsizás, vastustajien haukkuminen kommareiksi. Kommunisteiksi (tai ”liberaaleiksi”, ”bolševikeiksi”, ”vasemmistolaisiksi”) haukkuvat hallituksen vastustajia poliitikot, joista useimmilla riittävän ikäisillä taitaa olla taustaa entisaikojen Unkarin ”sosialistisessa työväenpuolueessa” tai ainakin Kommunistisessa nuorisoliitossa, jonka paikallisosaston sihteeri myös pääministeri Orbán oli kouluaikoinaan. Samainen hallitus ei myöskään ole vieläkään suostunut täysin avaamaan kaikkia sosialisminaikaisen valtionpoliisin asiakirjoja ja agenttien nimilistoja.

Mutta nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa Itävallasta ja sen meilläkin uutisoidusta presidentinvaalifarssista, etenkin oikeistopopulistisen Vapauspuolue FPÖ:n osuudesta siihen. Niin kuin uutisia seuranneet tietävät, sitoutumattoman vihreän Van der Bellenin täpärään voittoon päättynyt vaali määrättiin uusittavaksi,  ääntenlaskennassa tapahtuneiden epäselvyyksien takia – vaikka hävinneen FPÖ-ehdokkaan Norbert Hoferin kannattajien harmiksi mitään vaalipetokseen viittaavaa ei voitu osoittaa, kaikki ei ollut tapahtunut aivan pykälien mukaan, ja perustuslakituomioistuin halusi presidentinvaalin olevan Caesarin vaimon lailla kaikkien epäilysten yläpuolella.

Lokakuun toiselle määrättyä uusintavaalia varten oli ennakkoäänestyslippuja jo alettu jakaa, kun ilmeni, että niiden kuorten liimaus ei ollut tehtävänsä tasalla. Jonkin valmistusvirheen takia kuoret aukeilivat itsestään, ja auenneen kuoren sisältämä äänestyslippu olisi pakko hylätä. Ei siis auttanut muu kuin jälleen kerran lykätä vaaleja. Eikä tässä vielä kaikki. Tämänpäiväisen uutisen mukaan sisäministeri on pahassa juridisessa pinteessä: ennakkoäänestyslippujen painattaminen pitäisi oikeasti EU-säännösten mukaan kilpailuttaa, mikä saattaisi merkitä vaalien lykkääntymistä vielä uudesta päivämäärästä eli joulukuun neljännestäkin. Jos painatustilaus annetaan suoraan valtion kirjapainolle, niin kuin nyt on tarkoitus tehdä, sille on löydettävä oikeusopillisesti kestävät perusteet. Vaali on toki kiireellinen, koska vaalilainkaan mukaan uusintavaalia ei voi loputtomiin viivyttää, mutta toisaalta viivästyksen on aiheuttanut alun perin ministeriö itse tilaamalla vääränlaisia äänestyskuoria, ja poikkeusmenettelyn oikeuttavan syyn pitäisi pykälien mukaan olla paitsi pakottava myös toimeksiantajasta riippumaton…

Mutta tämä vaalilippusirkus sikseen. Tänään uutisvirtaani osui Kurier-lehden Thomas Trescherin kerrassaan laittamaton kiteytys siitä, mikä koko jutun käynnisti, eli FPÖ:n tyytymättömyydestä vaalitulokseen. Näin tämä kronologia menee:

24. toukokuuta 2016: FPÖ:n presidenttiehdokas Norbert Hofer lausahtaa vaalipäivän iltana, että äänestyslippujen laskenta on aina ”vähän omituista”.

25. toukokuuta: Myös ennakkoäänet on laskettu, ja kokonaistulos kallistuu Van der Bellenin voitoksi.

7. kesäkuuta: FPÖ vaatii vaalien kumoamista, syynä ”epäsäännöllisyydet”  (Unregelmäßigkeiten).

12. kesäkuuta: FPÖ:n asianajaja Dieter Böhmdorfer kommentoi: ”En väittäisi, että vaalitulosta on peukaloitu, emme ole kirjelmässämme väittäneet mitään sellaista.”

16. kesäkuuta: FPÖ:n johtajalta HC Strachelta kysytään suoraan, väittääkö hän vaaleissa tapahtuneen vilunkia. Strache: ”Jos lakia rikotaan, se tapahtuu tyhmyydestä, tietämättömyydestä tai tarkoituksella.” Hän ei kuitenkaan halua syyttää ketään tarkoituksellisesta vaalipetoksesta.

1 heinäkuuta: Perustuslakituomioistuin kumoaa vaalituloksen – syynä ”epäsäännöllisyydet”, ei vaalituloksen peukalointi tai sellaisen epäily. Vielä samana päivänä FPÖ vaihtaa tyylilajia: Dieter Böhmdorfer väittää saaneensa tietoa vaalien manipuloimisesta, ja tämän tutkiminen olisi rikosoikeuden asia.

3. heinäkuuta: ”Kukaan ei tiedä, onko vaaleja peukaloitu”, sanoo Hofer.

9. heinäkuuta: Vajaa viikko on kulunut, ja nyt Hofer jo tietää. Hän julistaa, että ”lähipäivinä” on tulossa kanne, syynä konkreettiset epäilykset toukokuun 22:nnen vaaleissa tapahtuneesta manipulaatiosta. FPÖ:llä siis on tästä konkreettisia viitteitä, joista edes perustuslakituomioistuin ei tiedä mitään.

10. elokuuta: Van der Bellen ei voittanut vaaleissa vaan ääntenlaskennassa, wurde nicht gewählt sondern gezählt, sanoo Norbert Hofer vaalitilaisuudessaan. Hän väittää, että vanhainkodeissa tai hoitolaitoksissa henkilökunta olisi täytellyt ennakkoäänestyslappuja potilaiden puolesta. Todisteita hän ei esitä, eikä kannettakaan vielä kuulu. Se on luvassa ”viimeistään syyskuussa”.

16. syyskuuta: Äkkiä kaikki on taas muuttunut. FPÖ:llä ei ole todisteita vaalipetoksesta, eikä mitään kannettakaan jätetä. Böhmdorferin mukaan todisteista ilmoitetaan oikeusministeriön ”vinkkilinjalle” – näitä ilmoituksia ei voida todistaa.

Ja samana päivänä käy ilmi, että FPÖ on Salzburgissa itse väärentänyt allekirjoituksia. Heinäkuun alussa puolue oli jättänyt Salzburgin kaupunginvaltuustolle kansalaisaloitteen, jonka aiheena oli kansalaiskaartin perustaminen suojelemaan kunnon kaupunkilaisia ulkomaalaisten rikollisten väkivaltaisilta hyökkäyksiltä. Aloitteen kaikkiaan 2198 allekirjoituksesta 1700 osoittautui muodollisesti kelpaamattomiksi. Syyt olivat toki usein muodollisia: etu- ja sukunimi, osoite, päivämäärä ja allekirjoitus eivät aina olleet kaikki täsmälleen vaaditunlaisessa muodossa. Mutta ainakin yksi allekirjoitus oli peräisin henkilöltä, joka todistettavasti oli kuollut viikkoa ennen kuin hänen allekirjoituksensa oli päivätty. Yksi allekirjoittaja oli alaikäinen, ainakin kolmetoista allekirjoitusta vaikuttaa väärennetyltä (esimerkiksi oman nimen perään on samalla käsialalla kirjoitettu puolison nimi), ja yksi FPÖ:n kaupunginvaltuutettu oli allekirjoittanut aloitteen kokonaista kolme kertaa, mutta niin, ettei yksikään allekirjoituksista täyttänyt muodollisia vaatimuksia.

Syyttäjä tutkii nyt asiaa, ja FPÖ on vetänyt aloitteensa takaisin. Eikä tässä kyllin, kertoo Der Standard: Salzburgin FPÖ:n ympärillä on ilmassa muutakin ikävää. Uusi Salzburgin osavaltion FPÖ-johtaja Marlene Svazek on syytösten kohteena, koska istuu kahdella tuolilla – myös Wienissä parlamentin FPÖ-ryhmän tiedottajan tehtävässä – ja FPÖ:stä lohjennut pieni Freie Partei Salzburg epäilee hänen palkkauksessaan, hm, epäsäännöllisyyksiä: nostaako Svazek palkkaa Wienistä kierrättääkseen Salzburgista saamansa palkan pimeästi puolueen vaalirahastoon? Myös puoluetuesta ja matkalaskuepäselvyyksistä on käytetty kitkeriä puheenvuoroja.

Että näin. Tämmöistä porukkaa näihin populistipuolueisiin näköjään kertyy: kuin kolmivuotiaita haukkumassa toisia kakkapyllyiksi.

 

 

Sananvapauden kukkasia

Muistattehan vielä Pia Kauman ja maahanmuuttajien luksuslastenvaunut? Samaahan tapahtuu ympäri Eurooppaa, myös Itävallassa: levitetään perättömiä huhuja ja suoranaisia valheita maahanmuuttajien saamista etuisuuksista, että tavalliset ja etenkin köyhiksi itsensä kokevat kansalaiset saataisiin kateellisiksi ja katkeriksi. Tässäkin blogissa on ollut esillä esimerkiksi keksitty raiskaustarina, joka johti porttikieltoon pakolaisille, sekä kauhujuttu siitä, miten kiltti itävaltalainen mummo häädettiin asunnostaan pakolaisten tieltä. Kysymys on yleensä nykyajan kansanperinteestä, ja kansanperinteen lakien mukaan kaikki perustuu siihen, mitä joku jonkun ihan henkilökohtaisesti tunteman ihmisen tuttavan naapurin kumminkaima on ihan itse kuullut joltakulta asianosaiselta…

Tuorein näkemäni itävaltalaisesimerkki lähti liikkeelle oikeistopopulistisen Vapauspuolueen FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin tukijaryhmän Facebook-sivulta. Tarinan pahiksena on optiikka- ja elektroniikkafirma Hartlauerin lisäksi Caritas, katolista kirkkoa lähellä oleva avustusjärjestö, joka katolisessa Keski-Euroopassa on näissä tarinoissa näköjään samassa syntipukin ja sylkykupin roolissa kuin meillä SPR tai joskus ”sossun tantat”.

”Hartlauerin työntekijä puhuu suunsa puhtaaksi: Turvapaikanhakija ostaa Caritaksen laskuun 900 euron iPhonen! Soitto Caritakselle. Homma hoituu! EI ENÄÄ LAHJOITUKSIA TÄLLE PETTURIYHDISTYKSELLE!!! LOPPU TURVAPAIKKATEOLLISUUDELLE!!!”

Tämä tutun iPhone-tarinan uusin redaktio sai runsaasti myötätuntoisia kiukku- ja peukkureaktioita, kunnes jotkut ilonpilaajat ryhtyivät tarkistamaan faktoja ja ikävästi muistuttelemaan, että ei netissäkään saa rankaisematta väittää ihan mitä sattuu. Sekä Hartlauer että Caritas kiistivät kiivaasti tämän iPhone-tarinan todenperäisyyden, Die Presse -lehden mukaan Caritas harkitsee kanteen nostamista. Hoferin tukijoiden Facebook-ryhmä – joka myös muistuttaa koostuvansa riippumattomista, yksityisistä vapaaehtoisista – joutui pahoittelemaan tapahtunutta ja toteaa uudessa Facebook-postauksessaan, että ”varsinkin firma Hartlauerin lausunto vaikuttaa meistä vakuuttavalta”. (Ärgh, ainakaan Caritaksesta emme suostu sanomaan mitään myönteistä edelleenkään!)

Ja tietenkin asiaan tarttui satiirisivusto Die Tagespresse, jonka versio tarinasta on tällainen:

Hartlauer kohahduttaa sydäntälämmittävällä tempauksella: 30. heinäkuuta elektroniikkaketju jakaa kaikissa liikkeissään iPhone 6S -puhelimia ilmaiseksi Hoferin äänestäjille. Halukkaiden on vain esitettävä täytetty äänestyslippunsa viime vaaleista.

”Kun eilen Facebookissa alkoi levitä perättömiä huhuja turvapaikanhakijoille jaettavista ilmaisista iPhoneista, meissä heräsi sääli”, kertoo johtaja Robert Hartlauer. ”Jos joku todella kadehtii täpötäydessä tilapäismajoituksessa kenttäpatjalla yöpyviä pakolaisia siinä määrin, että ryhtyy levittämään tällaisia valeita, silloin hänellä täytyy olla asiat todella kurjalla tolalla.”

Hartlauer ei epäröinyt sekuntiakaan vaan avasi sydämensä ja varastotilansa tukeakseen hätää kärsiviä FPÖ:n äänestäjiä.

”Hätätila on todellinen”, selittää sosiologi Dorothea Blume Tagespresselle. ”Monet FPÖ:n äänestäjät joutuvat rahapulassaan kirjoittamaan vihaviestinsä Android-puhelimella. Toisilla ei ole varaa ’elämän korkeaan kouluun’ vaan ainoastaan ’elämän kouluun’. Onhan ymmärrettävää, että jossain vaiheessa alkaa raivo kasautua.”

Vapaaehtoisten, riippumattomien kannattajiensa tempausten lisäksi Hofer on ollut sananvapauden rajoja pohtivan keskustelun aiheena myös aivan henkilökohtaisesti. Kuten Kurier-lehti eilen kertoi, Hoferin nostama kunnianloukkauskanne kaatui Tirolin osavaltion oikeusistuimessa – ja, kuten saksalaisessa lehdistössä hieman mutkia suoristellen uutisoitiin, nyt Hoferia saa sanoa natsiksi oikein tuomarin luvalla.

Kunnianloukkauskanteen aiheena olivat Tirolin sosiaalidemokraattien johtajan Ingo Mayrin Facebook-töksäytykset Hoferista. Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen aikaan Mayr oli vastannut, kun häntä kehotettiin äänestämään Hoferia:

Sitä en valitettavasti voi tehdä. Myös minua koskee mielipiteen ja valinnan vapaus. Ja natseja en tue.

Jatkokeskustelun tuoksinassa Mayr vielä täsmensi:

En ole sanonut, että kolmasosa itävaltalaisista on natseja. Olen vain sitä mieltä, että he ovat äänestäneet natsia, ja tiedän, että minä en tule tekemään niin…

Kohta tämän jälkeen Mayr pahoitteli sanomisiaan, joita selitteli väsymyksellä ja vaalidebatin kiivaudella, ja pyysi anteeksi Hoferilta ja kaikilta muiltakin, joita mahdollisesti oli loukannut. Seurasi kuitenkin siviilikanne, jonka Mayr kesäkuun alussa hävisi. Oikeuden päätöksellä hänen olisi luovuttava suoraan tai epäsuorasti väittämästä, että Hofer on natsi. Nyt sitä vastoin samasta jutusta nostettu rikosoikeudenkäynti päättyi vapauttavaan tuomioon. Kurier-lehden mukaan tuomari oli perustellut päätöstä tähän tapaan: Sananvapaus ei ole rajaton oikeus, mutta sitä saa rajoittaa vain tietyin ehdoin. Mayrin mielipiteenilmaus perustui tosiseikkoihin, sillä FPÖ-puolue, jota Hofer edustaa, ei sanoudu irti äärioikeistolaisista ryhmittymistä vaan suorastaan etsii yhteyttä niihin.

Niinpä. Ei Hofer varmaankaan itse henkilökohtaisesti ole natsi siinä mielessä, että haluaisi perustaa uudelleen Hitlerin kansallissosialistisen puolueen, avata jälleen Mauthausenin keskitysleirin tai hyökätä valtaamaan Itävallan (tai siis Saksan…) kansalle elintilaa naapurimaista. Mutta hän ja hänen puolueensa, kuten muutkin samalla tavalla kaksinaamaiset oikeistopopulistiporukat, käyttävät tunnettuja kaappinatsisymboleja ja antavat ”vapaaehtoisten, riippumattomien tukijoidensa” vapaasti lietsoa raivonationalismia, rasismia ja muukalaisvihaa sekä kerätä kannattajajoukkoihin myös ”oikeita” uusnatseja. Tai ainakin porukkaa, jolta oikea käsivarsi pyrkii nousemaan  yläviistoon (”heilailevat” miehet kuvasi Wienissä Hoferin vaalikampanjan päätöstilaisuudessa Huffington Postin reportteri):

Jos se kävelee kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka… niin jos se ei olisikaan ankka, niin ainakaan sen sanominen ankaksi ei ole rikos. Hyvä näinkin.

***

Unkarista käsin katsoen asiat ovat tietenkin aivan toisinpäin. Fidesz-valtapuolueen parlamenttiryhmyri Lajos Kósa tietää hallitukselle uskollisen Magyar Hírlap -lehden haastattelussa totuuden Itävallan presidentinvaaleista, jotka nyt joudutaan uusimaan:

Kiintoisaa, että mitään Euroopan-laajuista pahennusta ei noussut siitä, että vasemmistoliberaalipuolueet yhteistyössä vihreiden kanssa käytännössä petkuttivat presidentinvaaleissa. Koko jutun on EU:n eliitti tyylikkäästi ohittanut. Vaikka tietenkin, jos sama olisi ilmennyt radikaalista [??!!] ehdokkaasta, silloin Itävalta olisi demokratian häpeäpilkku, jonne natsismi on palannut.

En aivan ymmärrä, mitä Kósa tarkoittaa ”radikaalilla” tai ”petkuttamisella”, mutta ilmeisesti hän uskoo samaa kuin suuri osa Itävallan FPÖ:n kannattajista, eli että Itävallan presidentinvaalit uusitaan, koska sitoutumattoman vihreän Van der Bellenin vaalivoitto oli saavutettu vilunkipelillä. Näinhän EI OLE, vaikka FPÖ:n syvien rivien mutapohjassa vellookin kaikenlaista salaliittoteoriaa. Perustuslakituomioistuimen yksityiskohtainen selvitys paljasti huolimattomuuksia ja menettelytapavirheitä, joiden takia vaalit uusitaan – mutta ei mitään merkkiä siitä, että vaalitulosta olisi tahallisesti peukaloitu suuntaan tai toiseen. Niissä vaalipiireissä, missä ilmeisimpiä ongelmia todettiin, enemmistön äänistä sai Hofer, ja itse asiassa amerikkalaiset asiantuntijat ovat osoittaneet vaalimatemaattisella analyysillaan, että Itävallan vaalituloksessa ei ollut mitään manipulaatioon viittaavaa.

Mutta jos rupeaisin hermostumaan jokaisesta älyttömyydestä, mitä Magyar Hírlapista löytyy, saisin istua tässä koneen ääressä lopun ikääni. Tarkoitukseni oli vain kommentoida sitä, mitä Kósa sananvapaudesta lausui ja mihin Magyar Narancs -lehti lyhyessä, ilkeässä kommenttijutussaan puuttui. Näin siis Kósa:

Euroopan valtavirralla on sellainen ”söpö” ominaisuus, että se tosin väittää olevansa vapaamielinen, mutta jos joku on eri mieltä, hänestä tehdään selvää, hänet suljetaan ulos, mitätöidään. Tämä on jakobiinien tai bolševikkien ominaispiirre. Ei nytkään ole toisin. Olen viime aikoina seurannut Saksan uutisia, ja kaikki, mitä kuulen, on tuttua jo Neuvostoliiton ajoilta. 1970-80-luvuilla politiikan ohjaama julkisuus toimi juuri niin kuin nyt saimme nähdä Saksassa. Media pidetään kontrollissa, ja maahanmuuttajien tekemiä rikoksia yritetään vähätellä tai vääristellä.

Juu. Eurostoliitto. Brysseli on uusi Moskova, ja EU-eliitin valtavirtamedia salailee, vääristelee ja sensuroi. Ei ole siellä sananvapautta, ei.

Alkaa vähitellen tuntua siltä, että sananvapaudesta puhumisen voisi kieltää vähäksi aikaa. Ainakin siihen asti, että ”sananvapaus”-käsitteen tahallinen populistinen väärinkäyttö vähän vähenisi.

Historiallisia lukemisia

”Suuri kuninkaamme Shubbiluliuma sanoi valtaistuimelle noustessaan: ‘Antakaa minulle aikaa kolmekymmentä vuotta, niin teen Khattien maasta mahtavimman valtakunnan, mitä maailma milloinkaan on nähnyt.’ Tämä aika on pian kulunut loppuun ja luulen maailman pian saavan tietää Khattien maasta enemmän kuin haluaisivatkaan tietää. (…) Mitä on sivistys?” hän kysyi ja kaatoi lisää viiniä maljaansa. ”Myös me osaamme lukea ja kirjoittaa ja keräämme numeroituja savitauluja arkistoomme. On vain ihmisystävällisyyttä, jos puhkaisemme silmät vangeilta, jotka joutuvat ikänsä pyörittämään myllynkiviä, sillä tämä työ on hyvin raskasta ja tuntuisi heistä vielä raskaammalta, jos he näkisivät taivaan ja maan ja lintujen lentävän taivaalla. Se herättäisi heissä vain turhia ajatuksia ja heidät surmattaisiin pakoyritysten tähden. Jos sotilaamme rajamaissa katkovat kädet muutamilta ja kiskovat päänahan toisten silmille, ei tämä tapahdu suinkaan julmuudesta, sillä itse olet nähnyt, että kodeissamme olemme vieraanvaraisia ja ystävällisiä, rakastamme lapsia ja pieniä eläimiä emmekä lyö vaimojamme. (…)”

Näin puhuu Mika Waltarin romaanissa Sinuhe, egyptiläinen heettiläisten (Waltarilla “khattien”) kuninkaan arkistonhoitaja, johon Sinuhe tutustuu kiertäessään maailmaa kreetalaisen tanssijattaren Minean kanssa. Heettiläisten valtakunta kuvataan romaanissa jonkinlaiseksi militarismin dystopiaksi. Maata hallitsee yksinvaltias soturikuningas, joka on paitsi ylipäällikkö myös ylimmäinen pappi ja ylimmäinen tuomari. Kaikki miehet ovat sotilaita ja naisten velvollisuus on synnyttää sotilaita vielä lisää, niin että aviorikoksista ei rangaista ja hedelmättömät avioliitot puretaan. Yhteiskunnassa vallitsee kuri ja järjestys, tavat ovat ankarat ja yhteydenpitoa ulkopuolisiin ja ulkomaalaisiin valvotaan tarkasti. Heettiläisten arvomaailmassa ylimpänä ovat valta, voima ja pelko, ja tulevaisuudessa siintelee kaikkien naapurikansojen valloittaminen ja orjuuttaminen. Kuulemastaan järkyttynyt Sinuhe pakenee maasta, jossa hänen kurkkuaan ”tukahduttaa kalmanhaju”:

Niin jätimme taaksemme Khattushashin peloittavat muurit, joiden takana väijyi tulevaisuuden maailma, ja ratsastimme aasien selässä ohi jyrisevien kivimyllyjen, joita pyörittivät sokaistut orjat, ja sivuutimme tien molemmin puolin seivästettyjen noitien ruumiit, sillä noitina surmattiin Khattushashissa kaikki ne, jotka opettivat oppeja, mitä valtio ei hyväksynyt, ja valtio hyväksyi vain yhden opin.

Ja miksi näitä mietin? Siksi, että tänään hyppäsi uutisvirtaani merkillinen juttu. Itävaltalainen Profil-lehti on saanut tietää, että Waltarin Sinuhe on oikeistopopulistipuolue FPÖ:n melkein-voittoisan presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempilukemista. Nettisivunsa human interest -osuudessa Hofer oli muiden henkilökohtaisten mieltymystensä ohella kertonut, että kirja, jonka hän ottaisi mukaansa autiolle saarelle, olisi juuri Sinuhe. Tämä saa Profilin toimittajan kysymään – tadaa! – Oliko Hoferin lempikirjailijalla natsisympatioita?

Siis hetkinen. Mitä ihmettä? Toimittaja Wolfgang Paterno on saanut selville, että Mika Waltari on jonkinlainen Suomen Karl May. (Tuota noin. Viihde- ja nuortenkirjailija Karl Mayta voisi Suomen kirjallisuudessa kenties ennemmin verrata Kyösti Vilkunaan, Simo Penttilään tai Aarno Karimoon.) Suosittu ja arvostettu kirjailija, jolta kuitenkin löytyy myös pimeä puoli. Suomen Berliinin-lähetystön verkkosivuilla kuulemma Outi Tuomi-Nikula kertoo Waltarin (yhtenä monista kirjailijoista) ihailleen Natsi-Saksaa. Toisen maailmansodan aikana Waltari työskenteli ”propagandistina valtiollisessa psykologisen sodankäynnin toimistossa”. Vuonna 1933 Waltari suomensi natsien marttyyriksi ”kanonisoidun” SA-miehen Horst Wesselin elämäkerran, ainakin kolme hänen romaaniaan julkaistiin saksannoksina Kolmannessa valtakunnassa, ja vuonna 1942 Waltari osallistui Weimarissa itsensä propagandaministeri Goebbelsin aloitteesta järjestettyyn kansainväliseen kirjailijakongressiin.

Sen verran huolella Paterno on kuitenkin työnsä tehnyt, että on haastatellut myös kahta oikeaa Waltari-asiantuntijaa. Panu Rajala torjuu natsisyytökset järkyttyneenä: Waltari ei ihaillut Natsi-Saksaa eikä natsien politiikkaa, ja vaikka hän matkustikin Saksassa ja kirjoitti sieltä juttuja, hän oli paljon enemmän innoissaan Pariisista ja Ranskasta. Andreas Ludden, Waltarin ja myös Sinuhen saksantaja puolestaan vakuuttaa, että Waltarin tuotannosta ei edes ennen vuotta 1945 löydy jälkeäkään natsisympatioista, antisemitismistä tai rasismista. Horst Wessel -suomennosta Waltari oli myöhemmin selitellyt sillä, ettei tuolloin vielä tiennyt natsi-ideologiasta juuri mitään. Ja varmaan käännössopimus oli jo allekirjoitettu ja nuori kirjailija rahan tarpeessa.

Tähän siis natsikohujuttu jämähtää. Paterno ei ole vaivautunut pyöräyttämään artikkelin loppuun minkäänlaista loppupäätelmää vaan jättää lukijan ihmettelemään, mistä tämä meteli oikein on nostettu ja onko täkyotsikolla mitään katetta.

Selväähän on, että jokseenkin koko Suomen älymystö toisen maailmansodan surkeaan loppuun saakka jossain mielessä ”ihaili” Saksaa, vaikka natsikomentoon jotkut suhtautuivatkin vähän sekavammin tuntein. Monet tuon ajan sivistyneistä ihmisistä, joille Saksa kerta kaikkiaan oli Euroopan johtava kulttuurivaltio ja sivistyksen kehto, joille saksan kieli oli tärkein kulttuurin ja tieteen kieli, eivät ehkä halunneet ajatella Hitleriä ja natseja kuin yhtenä, kenties vähän tavallista vastenmielisempänä mutta toivottavasti ohimenevänä vaiheena Saksan pitkässä poliittisessa historiassa. Ja jos piti valita ruton ja koleran välillä, niin Saksa kuitenkin – niin saattoi tuon ajan suomalainen helposti ajatella – edusti länttä ja Eurooppaa enemmän kuin Stalinin Neuvostoliitto. Kyllähän Suomesta jonkinasteisia natsien ihailijoita ja myötäilijöitä löytyi. Mutta porvarillinen liberaali ja yksilönvapauden ylistäjä, myös teologiaa ja kristinuskon kysymyksiä harrastanut Waltari tuskin tuohon joukkoon kuului.

Juttu kertoo enemmänkin siitä, millaisia kulttuurisympatioita Itävallan edistykselliset intellektuellit ovat valmiita Norbert Hoferilta ja ”perusitävaltalaisilta” odottamaan. Natsikorttia läiskitään pöytään koko ajan, eikä useinkaan aivan aiheetta. Tuorein somekohina pyörii Wienin FPÖ-nokkamiehen Johann Gudenusin ympärillä: LinkedIn-palvelun salasanavuodon yhteydessä oli paljastunut, että Gudenus oli valinnut salasanakseen heilheil. Presidenttiehdokas Hoferin kulttuurimieltymyksistä taas tiedossa on jo, että hänen suosikkitaidemaalarinsa on  Manfred ”Odin” Wiesinger, useiden äärioikeistolaisten ja heidän järjestöjensä suosima taiteilija. ”Odin” tunnetaan kansallissosialismin aikoja muistuttavasta antimodernista tyylistään, rasistisista pilapiirroksistaan ja tavastaan signeerata teoksensa ns. Odal-riimulla, joka natsien viljelemässä riimumystiikassa merkitsi ”kotiseutua, perintöä”.

Olisi tietenkin ollut paitsi mehevää myös aivan odotusten mukaista, jos Hoferin lempikirjailijakseen nimeämä eksoottinen tapaus olisi osoittautunut kunnon kaappinatsiksi. Valitettavasti näin ei käynyt. Sinuhe on Paternon mukaan ”hieman pölyistä mutta vankkaan tyyliin kirjoitettua kesälukemista vuodelta 1945”. Sen verran Paterno on kirjaa lehteillyt, että osaa siteerata pessimistisen resignoituneita pohdintoja siitä, miten mikään ei muutu eikä varsinkaan ihminen. Kummallista kuitenkin, miten häneltä on jäänyt huomaamatta se, minkä itse muistan tajuntaani taotun joskus herkkinä kouluvuosina.

”Kaikki historialliset romaanit kertovat siitä ajasta, jona ne on kirjoitettu”, sanoi historianopettajamme. Innokkaana historiallisten romaanien ahmijana olin tuolloin juuri lukenut Mirko Jelusichin romaanin Caesar, joka jostain syystä oli kotini kirjahyllyssä sodanaikaisena suomennoksena. Kirjoittaja on, kertoo takakansi, kroaatti mutta (onneksi) saanut täysin saksalaisen kasvatuksen, ja kirjan keskeisimpänä teemana on Johtajan yksinäisyys – miten jylhän yksin on koko elämänsä ajan se poikkeuksellinen ihminen, jonka kohtalo on määrännyt ohjailemaan tyhmän kansansa kohtaloita. Muistan vieläkin, miten nololta tuntui kun Caesar-romaanin aikalaissanoma humahti mielessäni selväksi.

Sinuhe puolestaan oli selvää pässinlihaa jo ensilukemalla. Perin keskenkasvuisenakin jo tajusin, että se kertoo toisen maailmansodan ja erinäisten aatteiden ja ihanteiden raunioilla seisovan eurooppalaisen ihmisen peruspessimismistä. Ja ”Khattien maa”, jonka yllä leijui sekä kuvaannollinen että todellinen kalmanhaju – minulle ei kolmetoistavuotiaanakaan ollut epäselvää, mitä tuhatvuotista valtakuntaa Waltari oli mahtanut ajatella. Sitä vastoin nyt mietin ankarasti, mitä Norbert Hofer on mahtanut saada irti Waltarin romaanista ja mikä – paitsi riittoisuus mahdollisena aution saaren lukuviihdykkeenä – häntä siinä oikein viehättää.

Dynaamiseen yhteiskuntaan?

Kollegan vinkistä osuin tässä blogiin, jota en muuten juuri seuraa. Libera-ajatushautomon sivuilla kirjoittaa kauppatieteen opiskelija Thomas Taussi kokemuksistaan muutaman kuukauden opiskelijavaihdossa Wienissä. Johtopäätös ja otsikko: Euroopasta katsottuna Suomi ei näytä houkuttelevalta. Itävallassa yhteiskunta on dynaamisempi: vaikka hyvinvointivaltiossa eletäänkin, niin julkinen sektori ei ole pyhän lehmän asemassa. Palvelu pelaa ja tarjoaa joustavia osa-aikaisia työpaikkoja, niin että opiskelijoillekin löytyy luontevasti ja kätevästi sivutuloja koko ajan. Vuokra-asunnon saa vapailta markkinoilta kohtuuhintaan, ja päivittäinen ostoskorikin tulee halvemmaksi etenkin viinin ja oluen osalta, joita voi kivasti marketin hyväntuoksuisen paistopisteen vierestä poimia samaan lastiin. (Erityisen närkästynyt Taussi on suomalaiselle holhoavalle alkoholipolitiikalle, josta kertovilla anekdooteilla hän on ilmeisesti usein viihdyttänyt paikallista ystäväpiiriään. Huokaus. Tästä – mahdollisten tallinnanlaivakokemusten lisäksi – siis osaltaan nousee keskieurooppalaisten vankka usko siihen, että suuri osa suomalaisista on rappioalkoholisteja.) Niin että lakatkaa suomalaiset kuvittelemasta, että meidän omahyväisyyteen tikahtuva Byroslaviamme olisi jotenkin esikuvallinen paikka (tämä viimeinen tiivistys siis oma kärjistykseni).

Hm ja joo. Monessa suhteessa Taussi on varmasti ihan oikeassa, vaikka näin tätiperspektiivistä tässä onkin näkevinään nuoren miehen innostusta ja sitä tyypillistä kuherruskuukautta, jota muutaman kuukauden vieraassa maassa asunut ja sopivasti systeemeihin sisään päässyt ihminen yleensä kokee. Kyllähän Wien on monessa suhteessa erittäin oivallinen asuinpaikka, ja moni asia on Itävallassa ihan oikeasti hyvin. Mutta tuota yhteiskunnan dynaamisuutta voisi katsella monesta vinkkelistä. Taussille dynaamisuus ilmeisesti tarkoittaa sitä, että bisnesihmisten on hyvä tehdä bisnestä. Mutta palvelun pelaaminen merkitsee myös sitä, että luokkayhteiskunnan näkymättömät rajat ovat tiiviit ja osa väestä valmiiksi tyytynyt osaansa palvelusväen puolella. Taussista on hienoa, että korkeakoulututkinnot ovat Itävallassa yhä arvossaan – niinpä, kun korkeakouluihin eivät edes yritä vähäväkisemmät ja heikommin koulutettujen jälkeläiset. Helposti saatavilla olevat matalapalkka- ja osa-aikatyöt puolestaan ovat osa yhteiskuntaa, jossa aina keskuudessamme ovat paitsi köyhät myös kivan pienen taskurahatienestin tarpeessa olevat pullahiiri-kotirouvat. ”Dynaamisuuden” kääntöpuoli on siis betonoitu ja kyseenalaistamaton eriarvoisuus.

Hyvin vähäpätöinen mutta minusta jotenkin kuvaava yksityiskohta. Taussin mielestä itävaltalaisessa päivittäistavaramarketissa asiointi on kivempaa ja rennompaa kuin suomalaisessa. Minusta ei. En näe mitään hirveää ongelmaa siinä, että Suomessa pitää se viinipullo käydä erikseen hakemassa toisesta kaupasta, sitä vastoin minua joka ainoalla kaupassakäyntikerralla hermostuttaa kassalla seisoessa se, että kassan toisella puolella ei ole sellaista ostostenkeruualuetta, johon suomalaisen kaupan kassalta ostokset liukuhihnaa pitkin päätyvät sieltä kaikessa rauhassa keräiltäväksi. Ei, itävaltalaisen kassan vieressä on yleensä vain vaaksan mittainen pätkä pöytää. Kassahenkilö nostelee ostoksia sille, samalla kun itse maksamisen ja maksuvälineiden käsittelyn lomassa yrität mahdollisimman nopeasti lappaa tavaraa tieltä pois omaan kassiisi, niskassasi sekä uupuneen kassan että seuraavien jonottajien tuijotus. Kassojen halpatyöläisten ja ostoksia tekevien rouvien tai kotiapulaisten elämän helpottamista ei todellakaan ole ajateltu.

Taussi on myös hieman tyytymätön siihen tapaan, jolla Itävallasta on Suomessa uutisoitu. Hänen paikallisen tuttavapiirinsä jutuissa etusijalla ei ole uusnatsismin uhka, pakolaiskriisi tai oikeistopopulismin nousu vaan kansan väsyminen poliittiseen eliittiin ja ihastus establishmentin ulkopuolelta nouseviin haastajiin, joihin kuuluu myös presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella kolmanneksi noussut sitoutumaton tuomari Irmgard Griss. Tässäkin on paljon totta. Itävallan sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat punamustien tai mustapunaisten, siis demari-konservatiivikoalitioiden jämähtänyttä vallanpitoa jäsenkirjameininkeineen. Siihen ovat monet olleet väsyneitä jo pitkään. Ja toden totta huomionarvoista on se, miten pahasti tähänastisten vallanpitäjäpuolueiden kannatus on sulanut. Siihen on varmasti syynsä.

Mutta: tätimäisesti taas muistutan, että tämä ei ole mitään uutta, vaan sama väsyneisyys ”jämähtäneeseen valtaeliittiin” siivitti jo vuosituhannen vaihteessa oikeistopopulistit, silloin vielä Jörg Haiderin johdolla, veretseisauttavaan vaalivoittoon ja hallitukseen. Muutamassa vuodessa kävi tuolloin selväksi, että haastajista ei ollut vastaamaan haasteeseen. Poliittisen pellesirkuksen – toinen toistaan epäpätevämpine ministereineen – perinnöksi jäi erinäisiä kähmintä- ja korruptiojuttuja, joita on selvitelty oikeuksissa osaksi näihin päiviin saakka. Jos kansan poliittinen muisti olisi paria vuotta pitempi, kaikille pitäisi olla nytkin selvää, että FPÖ:ltä ei ole odotettavissa todellisia ratkaisuja. Ja kaikkien pitäisi olla oikeasti huolissaan siitä rasistisesta mutapopulismista, johon FPÖ:n tämänhetkinen noste paljolti perustuu.

Tätä mietin etenkin nyt, kun FPÖ on jälleen käynnistämässä uutta poliittista farssia. Se on nimittäin tehnyt valituksen presidentinvaalin tuloksesta. 152-sivuisessa valituksessa, jonka juridisena asiantuntijana on aikoinaan oikeusministerinäkin toiminut Dieter Böhmdorfer, luetellaan useita rikkeitä ennakkoäänestyskuorten käsittelyssä. Monissa vaalipiireissä, näin väittää FPÖ, äänikuoret avattiin tai lajiteltiin liian aikaisin, jossakin oli ääntenlaskennassa mukana asiattomia henkilöitä. Julkisuudessa on liikkunut huhuja, että äänestämään olisi päästetty liian nuoria, eli vaaliluetteloiden tarkistus ei toiminut. ORF:n uutissivulla kerrotaan myös, että yksi (!) vaalilippu, jossa Van der Bellenin ruutuun oli rastin sijasta piirretty surullinen hymiö, olisi hyväksytty, vaikka tuommoinen olisi pitänyt hylätä, ja toisessa tapauksessa molempien ehdokkaiden kohdalta rastittu vaalilippu olisi laskettu ääneksi Van der Bellenille. Perustuslakituomioistuin on ryhtynyt selvittämään, onko aihetta uusiin toimenpiteisiin ja millaisiin. Pahimmassa tapauksessa vaali joudutaan uusimaan joissakin vaalipiireissä, ja joka tapauksessa alkaa näyttää siltä, että heinäkuun 8:nneksi suunniteltu uuden presidentin virkaanasettaminen voi hyvinkin viivästyä.

Näin siis siitä huolimatta, että vaaleja valvomassa olivat myös FPÖ:n vaalitoimitsijat, jotka allekirjoittivat asianmukaiset asiakirjat ilman, että tuolloin olisi mistään vaalivilpistä vingahdettukaan. Siitä puhumattakaan, miten kummallisilta ja kyseenalaisilta FPÖ:n väitteet vaikuttavat. Alkaen esimerkiksi siitä, että Dieter Böhmdorfer väittää sisäministeriön keskusvaaliviraston johtajan Robert Steinin myöntäneen kirjallisesti (!), että FPÖ:n syytökset pitävät suureksi osaksi paikkansa – Stein kiistää tämän kiivaasti. On vaikeaa nähdä tässä mitään muuta kuin lapsellista kyvyttömyyttä tyytyä tappioon. Eipä ihme, että Itävallan julkisuudessa jo valitellaan, miten ”saksalaisetkin pilkkaavat meitä”. Näin saksalaisen ZDF-kanavan poliittisen ajankohtaishupiohjelman sivuilla:

Itkevä Norbert Hofer ja ”sivu kaikille, jotka eivät osaa hävitä”.

Pelleilyähän tämä on, ja olennaisen tiivistää Der Standard -lehden etusivun pakinassaan päätoimittaja Hans Rauscher:

FPÖ:n härkäpäinen vaalivalitus ei ole vain huonoa häviäjyyttä. Se nousee populismin omasta ytimestä. (…) Populistit ovat erilaisia kuin liberaali- tai konservatiividemokraatit.  (…) Näin Jan-Werner Müller, Princetonin yliopiston opettaja: ‘Populistit väittävät: ”Me olemme kansa!” He tarkoittavat kuitenkin (ja tämä on poliittinen sodanjulistus): ”Me – ja vain me – edustamme kansaa.” Näin kaikki eri tavalla ajattelevat leimataan laittomiksi, vailla oikeutusta oleviksi. Populistit ovat (…) pyrkimyksiltään demokratianvastaisia.’ FPÖ:lle on viime kädessä yhdentekevää, olivatko nämä vaalit rehelliset vai eivät. Pelkästään se, että heidän ehdokkaansa on hävinnyt, on heidän silmissään vailla oikeutusta, epätodellista, asiaankuulumatonta. FPÖ yksin on kansa, siksi ei mitään oikeutettuja poliittisia kilpailijoita edes voi olla.

”Dynaaminen” Itävalta voi olla kiva paikka etsiä tilapäisduuneja tai tehdä bisnestä. Mutta ennakkoäänten laskemisessa ilmenneet epäselvyydet, niin vaalituloksen kannalta merkityksettömiä kuin ovatkin, kertovat vanhanaikaisen virkakoneiston jäykkyydestä, joka voi johtaa suoranaisiin toimintahäiriöihin. (Viittaan vain aiemmassa blogahduksessani mainittuihin lasku- ja tiedotusvirheisiin, jotka johtuivat siitä, että vielä vuonna 2016 numeroita kirjoitetaan käsin ja lähetetään paikasta toiseen ultramodernilla laitteella nimeltä telefax.)  FPÖ:n tämänhetkinen kekkalointi puolestaan, pelkään pahoin, ei merkitse mitään uutta raikasta vaihtoehtoa pysähtyneisyydelle ja hyvä veli -politiikalle.