Vaihtoehto- ja valtapopulismia

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi vuosi kuuluisan Ibiza-videon julkistamisesta. Saksalaisille lehdille vuodetussa aineistossa, joka oli kuvattu jo pari vuotta aiemmin, Itävallan oikeistopopulistisen Vapauspuolueen (FPÖ) johtaja Heinz-Christian (HC) Strache ja parlamenttiryhmyri Johann Gudenus istuivat iltaa ibizalaisessa huvilassa viehättävän naishenkilön luona, joka väitti olevansa venäläisen oligarkin sukulaistyttö, ja alkoholin ja testosteronin vaikutuksesta puhuivat läpiä päähänsä. Suunniteltiin, miten tuolloin (2017) tulossa olleet Itävallan vaalit käännettäisiin FPÖ:n voitoksi median “orbánisoimisen” avulla, esimerkiksi keltalehti Kronen Zeitungin haltuunotolla, ja puhuttiin kauniin venakon isojen rahojen sijoittamisesta hieman puolihämäriin bisneksiin, mistä myös FPÖ voisi saada osansa. Videon julkistaminen laukaisi poliittisen suurskandaalin ja kaatoi ensin Strachen, sitten koko hallituksen. Syksyllä 2019 uusien vaalien jälkeen edelleen huikeasti suosituimpana puolueena porskuttava oikeistokonservatiivinen Kansanpuolue (ÖVP) joutui vaihtamaan kumppania ja valitsi vaaleissa komean comebackin tehneet Vihreät. Uuden hallituksen yhteistyö ei ole ollut ongelmatonta, mutta koronakriisi on antanut sillekin tilaisuuden osoittaa vahvaa johtajuutta, ja kannatusluvut ovat ilmeisesti yhä ihan mukavat.

Vuosi on kulunut, ja Strache, joka toukokuussa 2019 luopui kaikista poliittisista tehtävistään pyydellen kansalta ja vaimoltaan murtuneena anteeksi kaikkia toilailujaan, on nyt tosissaan yrittämässä takaisin politiikkaan. Mitä muuta voisi tehdä mies, joka on suurimman osan aikuisikäänsä ollut ammattipoliitikkona pyrkimässä valtakunnan korkeimmalle pallille (ja lopulta melkein sinne päässytkin: Ibiza-skandaalin iskiessä Strache oli pienemmän hallituspuolueen puheenjohtaja ja varaliittokansleri)? Ja mitä muuta voisi tehdä populistipuolue, jonka kannattajat tyypillisesti seuraavat nimenomaan karismaattista johtajaa? FPÖ:n johtajana Strachea seurannut Norbert Hofer, joka muutama vuosi sitten oli aivan vähällä tulla valituksi liittopresidentiksi, on taitava ja suosittu, mutta ilmeisesti hänellä ei ole Strachen rouheaa charmia, pistävää katsetta ja kaljatelttayleisön metakan ylitse kantavaa käheää ääntä.

Vajaa viikko sitten Strache oli yhtenä keskustelijana tv:n ajankohtaisstudio-ohjelmassa Im Zentrum, jossa aiheena oli tapaus Ibiza ja yleisesti politiikan moraali. Se oli aika hämmentävää katsottavaa. Strache ei yrittänytkään keskustella aiheesta korkeammalla abstraktiotasolla vaan käytti puheaikansa kiivaisiin puolustuspuheisiin: hän on käyttäytynyt typerästi ja huonosti mutta ei ole tehnyt mitään juridisesti väärää, videomateriaali, josta suuri yleisö on nähnyt vain pienen murto-osan (koko paketin julkistamisen estää Saksan laki, videolla kun esitetään mm. loukkaavia kommentteja nimeltä mainituista henkilöistä), vääristelee hänen toimintaansa, ja tämä kaikki on pelkkää ajojahtia häntä vastaan. Erityisesti mieleeni syöpyi yksi kohtaus: Irmgard Griss, eläkkeellä oleva entinen korkeimman oikeuden puheenjohtaja, sittemmin sitoutumaton (ja varsin hyvin menestynyt) presidenttiehdokas vuoden 2016 vaaleissa ja vuosina 2017–2019 porvarillis-liberaalin NEOS-puolueen kansanedustaja, nosti tyylikkään isoäidillisesti sormensa ja huomautti, että herra Strache, tuota, mitä te nyt teette, me juristit kutsumme venire contra factum proprium. Latina meni ehkä Strachelta ohi, kysymyshän on siitä, että länsimaisen oikeuskäsityksen mukaan ei käy päinsä ensin itse tehdä tai sanoa yhtä ja sitten väittää päinvastaista.

Tulossa on siis uusi näytös poliittisessa teatterissa, kun Strache seuraa oppimestarinsa Jörg Haiderin jälkiä ja perustaa tai perustuttaa oman ”sinisen tulevaisuuden” kilpailemaan entisen puolueensa kannattajista. Viime joulukuussa syntyi DAÖ, Die Allianz für Österreich (määräisen artikkelin die epätavallinen käyttö lyhenteessä herätti vähän hämmästelyä ja kysymyksiä, yritetäänkö tällä lyhennevalinnalla ottaa etäisyyttä Saksan oikeistopopulistien AfD-puolueeseen, Alternative für Deutschland). Sen perustajat olivat Strachen kannattajina tunnettuja FPÖ:n miehiä, ja yleisesti arveltiin, että puolueesta tulisi uusi poliittinen koti Strachelle, joka siinä vaiheessa oli perusteellisesti riitaantunut vanhan puolueensa kanssa. (Ibiza-skandaalin lisäksi julkisuudessa reposteltiin Strachen ja hänen Philippa-rouvansa leveänpuoleista elämää, jota varten oli FPÖ:ltä nostettu melkoisia palkkioita ja kulukorvauksia.) Nämä arvelut ovat nyt vahvistuneet: vähän aikaa sitten Strache ilmoitti asettuvansa entisen DAÖ:n pääehdokkaaksi tulossa olevissa Wienin osavaltiovaaleissa, ja puolueen nimikin on nyt Team HC Strache – Allianz für Österreich.

Oikeusvaltion perinteet eivät tietenkään paljoa paina, kun populismi jyrää. Tietty osa FPÖ:n kannattajista on ollut nimenomaan fanaattisia HC Strachen seuraajia, ja tätä kannattajajoukkoa yritetään nyt irrottaa vanhasta puolueesta, joka – näin selitti äskettäin uuteen Strache-puolueeseen loikannut wieniläinen FPÖ-valtuutettu – on Strachen myötä menettänyt sielunsa. Wienin osavaltiovaaleista tänä syksynä tulee mielenkiintoiset, vaikka en millään jaksa uskoa, että HC Strache voisi tosissaan olla tavoittelemassa pormestarin paikkaa.

***

Itävallan poliittinen populismi on kuitenkin pikkujuttu siihen verrattuna, mitä vähitellen aukenevan rajan takana Unkarissa tapahtuu. Siellä populistit ovat vallassa, ilkeä yleisradio ja muu valtamedia ei pääse heitä piinaamaan, ja korruptio sekä mahdolliset hämärät kähminnät ulkomaisten tahojen kanssa pidetään tiukasti piilossa. Sekä Paksin ydinvoimalan venäläisten luotottamaa laajennusta että kiinalaisten rahoittamaa Budapest–Belgrad-rautatietä koskevat asiakirjat ovat tiukasti salaisia tai ainakaan mediaa ei päästetä niihin käsiksi.

Kriittistä tiedonvälitystä eli ”fake newsia” sanan trumpilaisessa mielessä on Unkarissa nyt ruvettu panemaan kuriin myös uuden koronapoikkeuslain suomin keinoin. Uuden lain tuoma rikosnimike mahdollistaa koronatorjuntatoimia haittaavien ”valeuutisten” (álhír) tai ”pelotteluhuhujen” (rémhír) levittäjien rankaisemisen jopa muutaman vuoden vankeustuomiolla. Valtion yleisradioyhtiön ykkösuutiskanavalla on oma ”valeuutisvahti”-palstansa. Siellä aivan asiallisestikin kumotaan oikeita valeuutisia (koronavirus ei todellakaan tuhoudu yli 25 asteen lämpötilassa, niin kuin jossakin on väitetty), mutta myös mäiskitään olkiukkoja (lännen valtamedia on väittänyt, että Unkarin parlamentti ei poikkeustilan takia kokoontuisi, mutta kyllä se kokoontuu) ja käydään kiivasta puoluepoliittista väittelyä.

Palstan mukaan 444.hu-sivuston haastattelu, jossa oppositiopoliitikot arvostelevat kärkkäästi koronakriisin hoitoa Unkarissa, ”kuhisee valeuutisia”. Itse asiassa haastateltujen väitteet ovat osaksi mielipide- ja näkökulmakysymyksiä. Sitoutumattoman kansanedustajan Bernadett Szélin mukaan Unkarissa ei ole pätevää, ammattimaista (szakmai) kriisijohtoa, ja tätä väitettä voi toki perustella; toisaalta hallitus on todellakin perustanut asiantuntijoista koostuvia ”toimintaryhmiä”. Ja kun oppositioedustaja Ákos Hadházy syyttää hallituksen taannoista sairaaloidentyhjennysoperaatiota potilaiden heitteille jättämisestä, jolla on voinut olla kohtalokkaat seuraukset, uutispalsta väittää vastaan, että ”akuuttia hoitoa tarvitsevia ei ole kotiutettu sairaaloista”. Miten akuutti hoito sitten määritelläänkin, riippumattomassa mediassa on ollut järkyttäviä kertomuksia heikkokuntoisten tai kuolevien pakkokotiuttamisesta. Orosházan sairaalasta esimerkiksi lähetettiin omaistensa hoiviin muistisairas ja puoliksi halvaantunut 72-vuotias, joka muutaman tunnin kuluttua kuoli. Sittemmin ministeri Miklós Kásler on puolustautunut väittämällä, että missään vaiheessa ei ylhäältä käsin ole määrätty potilaspaikkoja tyhjennettäväksi, vaan lääkärit ovat kotiuttaneet potilaita oman ammatillisen harkintansa mukaisesti. Hetkinen – vielä äskettäinhän Semmelweis-yliopiston rehtori kehui tyhjennysoperaatiota ”onnistuneeksi sotaharjoitukseksi”? (Venire contra factum proprium…)

Mutta ei vain yleisradioyhtiön ”valeuutisvahti” väännä kättä oppositiopoliitikkojen ja riippumattoman median kanssa siitä, miten kriisinhallintatoimia ja niiden nimityksiä pitäisi oikein tulkita. Paljon suurempaa huolta on herättänyt se, että poikkeuslain nojalla on tehty ainakin kaksi pidätystä, joihin liittyi kotietsintöjä ja tietokoneiden ja puhelimien takavarikointeja: Gyulan kaupungissa ilmeisesti paikallisen fideszläisen pormestarin ilmiannon johdosta poliisi kävi hakemassa kotoaan Momentum-oppositiopuolueen aktivistin János Csóka-Szűcsin, joka oli arvostellut sairaalapaikkojen tyhjennysoperaatiota Facebookissa. Szerencsin seudulla taas poliisit pidättivät paikallisen eläkeläismiehen András Kusinszkin, samoin Facebook-postauksen johdosta. Molemmat ovat sittemmin päässeet vapaiksi eivätkä viranomaiset ole heitä enää hätyyttäneet, mutta riippumattomassa mediassa kauhistellaan: ovatko taas palanneet ne ajat, kun aamunkoitteessa ovikello soi ja musta auto saapui noutamaan sitä onnetonta, joka oli erehtynyt arvostelemaan hallitusta?

Kenties syvimmälle ihmisen pahuuden pohjamutiin tunkeutuu kuitenkin kiistellyn ns. salaattilain (salátatörvény) 33. pykälä, jota nyt kauhistellaan ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Kyseinen, poikkeustilan varjolla pikapikaa läpi runnottu laki on ”salaatti”, koska siihen sisältyy erittäin sekalainen kokoelma muutoksia ja lisäyksiä lukuisiin eri lakeihin, tupakkalaista tekijänoikeuslakiin. 33. pykälä koskee vuoden 2010 väestörekisterilakia, johon tulee olennainen lisäys.

Väestökirjanpidon mukaisiin henkilötietoihin on tallennettava ”sukupuolen” sijasta ”syntymäsukupuoli” (születési nem). Se määräytyy ”ensisijaisten sukupuolitunnusmerkkien tai kromosomin (sic) perusteella”, ja sitä ei voi muuttaa.

En ensinnäkään ymmärrä, miten tätä lakia pannaan toimeen niissä tapauksissa, joissa syntyvän lapsen biologinen sukupuoli on epäselvä tai biologiset sukupuoliominaisuudet jollakin tavalla epätyypilliset – intersukupuolisia on ymmärtääkseni pieni mutta ei häviävän pieni vähemmistö, joidenkin näkemieni arvioiden mukaan jopa prosentti tai pari syntyvistä lapsista. Miten esimerkiksi CAIS-ihmiset, joilla on miehen kromosomit mutta naisen keho, pitäisi luokitella? Ja jos vastasyntyneen lapsen sukupuoli on vahingossa määritetty väärin, koska jalkojen välissä on sattumoisin jotain vähän poikkeavan näköistä, eikö edes ilmeistä erehdystä enää myöhemmin saa korjata?

Vielä paljon järkyttävämpää on kuitenkin se, että tämä laki käytännössä tekee transseksuaaleille sukupuolen virallisen korjaamisen mahdottomaksi. Esimerkiksi fyysisesti mieheksi syntynyt transnainen, vaikka miten kokisi olevansa nainen ja eläisi naisen elämää, on paperien mukaan yhä mies eikä saa virallisesti käyttää naisen nimeä. Ilmeisesti myös ei-binaarit, siis ihmiset, jotka eivät halua lukea itseään kumpaankaan sukupuoleen, pakotetaan pysymään syntymäsukupuolen mukaan joko miehinä tai naisina.

Ja miksi ihmeessä tämä pykälä pitää juuri nyt saattaa voimaan? Jonkinlaisesta arvopoliittisesta eleestähän tässä on kysymys. Ns. perinteisten perusarvojen mukaiset sukupuoliroolit ovat populistien symbolinen työkalu, jolla rakennetaan muutosten, kriisien ja katastrofien keskellä kuvaa tutusta ja turvallisesta maailmasta. Tässä meidän yhteiskunnassamme asiat ovat niin kuin kansa ne terveellä maalaisjärjellä ymmärtää – miehet ovat miehiä ja tykkäävät rassata autoja, naiset ovat naisia ja tykkäävät ommella sohvatyynyjä. Ja sitä uhkaa nyt niiden, joidenkin outojen ”eliittien” ja elämästä vieraantuneiden yliopistoihmisten, juurettomien kosmopoliittien ja Tiedättekylläkeiden katala juoni, gender-ideologia, joka haluaa tuhota perinteiset perheet ja avioliitot tekemällä sukupuolesta täysin suhteellisen ja mielivaltaisen käsitteen.

Moderni sukupuolentutkimus kyllä perustuu siihen, että sosiaalinen sukupuoli (gender) on paljon mutkikkaampi asia kuin biologinen sukupuoli (sex): mieheys, naiseus tai muunsukupuolisuus ihmissuhteissa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa eivät ole kiinni pelkästään siitä, mitä kunkin housuista löytyy. Se ei kuitenkaan tarkoita, että oma sukupuoli-identiteetti olisi tuosta vain päätettävissä tai muutettavissa tai että ”poikkeavan” sukupuoli-identiteetin valitseminen ylipäätään olisi pelkkää muotikikkailua tai ”genderpropagandan” harhautusta. Sukupuolivähemmistöjen etujärjestöt ovat vuosikymmenten mittaan tehneet ankarasti töitä tuodakseen esiin sen kärsimyksen, jota tukahduttaminen, syrjintä ja väkisinlokerointi ovat aiheuttaneet. Nyt tätä työtä ollaan Unkarissa mitätöimässä ja sukupuolivähemmistöjä painamassa takaisin kaappiin ja maan alle, siihen entisajan maailmaan, jossa ei ollut vain tyytyväisiä miehekkäitä miehiä ja naisellisia naisia vaan myös hämmentyneitä ja onnettomia ihmisiä kamppailemassa salattujen ja kiellettyjen mielitekojensa kanssa ja ihmettelemässä, keitä he oikein ovat ja mikä heissä on vikana.

Tämä transkieltopykälä tuntuukin ennen kaikkea järjettömältä julmuudelta. Vaikka miten halutaan rakentaa identiteettipolitiikkaa, jonka kulmakivenä on käsitys miesten ja naisten perinteisistä heteronormatiivisista rooleista perheenisinä ja -äiteinä, onko siitä huolimatta ihan pakko kiusata pientä vähemmistöä ja tehdä sen elämä entistäkin vaikeammaksi? Katoaako perinteisistä perheistä onni, rauha ja rakkaus ja perinteisistä avioliitoista pyhyys (katolisten avioliittojen kyseessä ollen suorastaan niiden sakramenttiluonne), meneekö tavallisilta miehiltä mieskunto ja muuttuvatko tyytyväiset cis-heteronaiset hysteerisiksi lepakoiksi, jos pieni murto-osa kansasta saa elää toisella tavalla tai toisenlaisissa parisuhteissa ja perheissä?

Tätä tarkoitin ”ihmisen pahuuden pohjamudalla”. Viktor Orbán on taitavana populistihallitsijana osannut käyttää hyväkseen vihan ja pelon lietsontaa. Siihen tarvitaan vain vihan kohde, jonka kimppuun kansaa voi usuttaa. Maailman valuuttarahasto IMF ja ”Brysselin byrokraatit” olivat liian kaukana ja liian kasvottomia, György Soros toimi paremmin, etenkin yhdistettynä ”migranteista” maalailtuihin kauhukuviin. Mutta Soros on jo vanha mies, asuu jossakin merten takana eikä enää loputtomiin ole keskuudessamme, ”migrantteja” taas ei – jatkuvasta pelottelusta huolimatta – ole pitkiin aikoihin ilmestynyt Unkarin rajoille vuoden 2015 pakolaiskriisin veroisina laumoina. Unkarilaisessa somekuplassani jotkut jo uumoilevat Orbánin tai hänen propagandapoliittisten neuvonantajiensa etsivän uutta vihollista, joka olisi sopivan konkreettinen ja sopivan lähellä, mutta myös riittävän pieni ja avuton – ja vertailevat uutta anti-translakia natsien rotulakeihin.

PS. Unkarin trans- ja interseksuaalisten ihmisten puolesta on käynnistetty verkossa vetoomus, jonka voi allekirjoittaa täällä.

Advertisement

Nach der Wahl ist vor der Wahl

eli ”vaalien jälkeen on ennen vaaleja”, olen tainnut ennenkin todeta. Itävallassa tämä on erityisen totta, kun harva se vuosi on ainakin jonkin osavaltion vaalit. Yleis-sentrooppalaisemmin tämä on nyt totta sikäli, että Itävallan parlamenttivaalit menivät, Unkarissa taas on tulossa kunnallisvaalit.

Itävallan vaalithan pääsivät kivasti suomalaiseenkin mediaan, ja niiden tulos oli odotettu. Konservatiivipuolue ÖVP nuoren ja kauniin johtajansa Sebastian Kurzin käsittämättömän kansansuosion siivittämänä jyräsi edelleenkin, skandaalien ravistelema oikeistopopulistinen FPÖ romahti ja menetti kannatuksestaan reilun siivun. Tällä hetkellä julkisuudessa valetaan kannuja FPÖ:n sisäisistä skismoista. Ibiza-videoskandaalissa kasvonsa menettänyt entinen puoluejohtaja HC Strache ei ole nyt vain luopunut tehtävästään vaan ilmoittanut vetäytyvänsä kokonaan politiikasta. Tämä nostattaa kummallisia väreitä niiden selkäpiissä, jotka vielä muistavat vuosituhannen alkuvuodet ja Jörg Haider -vainajan muutaman kuukauden välein toistuvat julistukset siitä, miten hän nyt aikoo ihan oikeasti pysyä siellä Kärntenin osavaltion maaherrana ja vetäytyä liittovaltiotason politiikasta syrjään. Juupajuu.

Mutta ei Ibizassa kyllin, vaan Strachen eräänlaiseksi sijaiseksi parlamenttiin nostettu sievä nuori Philippa-vaimo on myös alkanut herättää pahaa verta. (Kun työkoneellani rupean kirjoittamaan verkkoselaimen osoitekenttään tiedekuntamme osoitetta phil-kult.univie.ac.at, integroitu hakukone tarjoaa muutaman alkukirjaimen jälkeen täydennykseksi Philippa Strache.) Ei vain HC Strache itse ole epäiltynä korruptionkäryisistä taloussotkuista (entinen henkivartija väittää Strachelle kiikutetun urheilukassikaupalla käteistä rahaa, joka olisi peräisin venäläisiltä tai ukrainalaisilta oligarkeilta), vaan myös Philippan väitetään osallistuneen pariskunnan leveänlaisen elämäntyylin rahoittamiseen nostamalla puolueelta 9.500 euron kuukausipalkkaa tehtävistä, joista ei ole tarkempaa tietoa. (Virallisesti Philippa oli puolueen palkaton ”eläinsuojeluvaltuutettu”.) Olisiko tosiaan niin, että populistipuolueet ennemmin tai myöhemmin kaatuvat omiin tohelointeihinsa tai repivät itse itsensä hajalle?

FPÖ:n toljailut sikseen. Nythän on edessä hallitustunnustelut, ja niistä povataan hankalia. Sebastian Kurz, suurimman puolueen johtaja, on komean vaalivoiton jälkeen itsestäänselvä hallituksen muodostaja, mutta yksin ÖVP ei pysty hallitsemaan, vaan koalitioon tarvitaan vähintään yksi puolue lisäksi. FPÖ:n kanssa, arvelevat monet, Kurzin olisi mukavinta ja ideologisesti helpointa jatkaa populistista tiukalla maahanmuuttopolitiikalla elämöimistä (ja siinä sivussa köyhien kyykyttämistä). Toisaalta Kurzin luulisi järkimiehenä ja reaalipoliitikkona vihdoinkin tajuavan, että ”yksittäistapauksesta” toiseen kompuroivista (vähän väliä paljastuu FPÖ:n piireistä kompromettoivia yhteyksiä natsimeininkeihin) ja sisäisten riitojen repimistä perusitävaltalaisista ei nyt jos koskaan ole hallitusvastuuta kantamaan.

Jos ei FPÖ, niin mikä sitten? Vaaleissa pahasti takkiinsa saanut, itse asiassa suorastaan historiallisessa aallonpohjassa kyntävä sosiaalidemokraattien SPÖ on pahassa kriisissä. Tuoreehko puoluejohtaja Pamela Rendi-Wagner on fiksun ja sympaattisen oloinen tyyppi, mutta kärsii ehkä jonkinlaisesta juttaurpilais-ongelmasta: ammattiyhdistysäijät eivät luota nättiin nuoreen naisihmiseen eivätkä pidä tätä oikein vakavasti otettavana. On vaikea kuvitella, että tässä tilanteessa SPÖ, jonka on nyt terävöitettävä profiiliaan ja koottava rivinsä, suostuisi oikeistokonservatiivien sivuvaunupuolueeksi.

Jäljelle jäävät vaihtoehdot eivät välttämättä ole yhtään helpompia. Vihreät, jotka edellisissä vaaleissa tipahtivat äänikynnyksen alapuolelle, palasivat nyt historiallisen komealla äänisaaliilla takaisin ja hengittävät FPÖ:n niskaan neljänneksi suurimpana puolueena. Itävaltalaisessa mediakuplassani liikkuu nyt vetoomuksia vihreiden tuoreelle johtajalle Werner Koglerille, pitkän linjan vaatimattomalle uurastajalle: vihreiden pitäisi nyt niellä aatteellinen vastahakoisuutensa ja suostua reaalipoliittiseen hallitusyhteistyöhön, ettei Kurz vain keksisi vielä kerran yrittää uudelleenlämmitettyä oikeisto-äärioikeistokoalitiota. Vaikka jäljet pelottavatkin: molemmille Kurzin ÖVP:n aiemmille koalitiokumppaneille on käynyt kehnosti… Mahdollisesti tähän ”turkoosi-vihreään” (turkoosi on Kurzin ”uuden” ÖVP:n tunnusväri, jolla tehdään eroa ÖVP:n perinteiseen ”mustaan”) koalitioon otettaisiin mukaan myös ”pinkit” eli porvarillis-liberaalinen uuspuolue NEOS – ei vain hallituspohjan laajentamiseksi vaan ehkä myös siksi, että ÖVP voisi peluuttaa kahta hallituskumppaniaan toisiaan vastaan.

Tässä hallitusspekulaatioiden lomassa mieleen nousee hyvin raadollisia mietteitä etenkin siitä, mitä oikein sentrooppalaisen äänestäjäkunnan päässä tikittää. Onko tosiaankin niin, että merkittävä osa äänioikeutetuista kansalaisista antaa äänensä Sebastian Kurzille yksinkertaisesti vain siksi, että tämä on niin komea ja tyylikäs ja kohtelias nuori mies, semmoinen unelmavävy-tyyppi? Sillä mitään sisällöllistä syytä Kurzin kannattamiseen, anteeksi vain, en pysty keksimään. (Hieman samanlainen käsittämätön ihailu ympäröi aikoinaan silloista valtionvarainministeriä Karl-Heinz Grasseria, joka – samoin kuin muutkin Jörg Haiderin ns. pojuporukan miehet, Haiderhan mielellään keräsi myös poliittisiksi suojateikseen hyvännäköisiä nuorukaisia – oli kuin suoraan partavesimainoksesta. Ja samaan tapaan aikoinaan HC Strachekin profiloitui ”siksi ainoaksi puoluejohtajaksi, joka ei ole vanha eikä ruma”.) Miten paljon demarien surkea vaalimenestys ja johtajakriisi liittyy siihen, että puoluejohtaja on nainen, jonka piipitystä ei äijäporukoissa jakseta kuunnella? Johtuiko vihreiden pitkä alamäki siitä, että edellinen pitkäaikainen puoluejohtaja Eva Glawischnig oli ärsyttävä, ”hienosteleva” ämmä (jonka napapaljaana-hääpukua reposteltiin julkisuudessa samaan tapaan kuin Jutta Urpilaisen verkkosukkia aikoinaan), ja onko vihreiden nykyinen nousu sen ansiota, että puolueen johdossa on taas reilu työmies-imagoinen jätkä?

***

Siirrytään sitten Unkariin, missä kunnallisvaalitaistelu jatkuu ja sitä koskevat uutiset eivät niinkään käsittele aatteellisia kysymyksiä kuin vaalikamppailua itseään ja siinä käytettyjä mahdollisia likaisia temppuja. Kuten viimeksi kirjoitin, valtapuolue Fidesz säilyttänee yliherruutensa useimmilla pienillä paikkakunnilla, missä kansa ei seuraa nettipohjaista oppositiomediaa vaan lukee, katselee ja kuuntelee uutisensa suurimmaksi osaksi hallituksen kontrollissa olevista perinteisistä viestimistä. (Ja joka tapauksessa äänestää paikallista pormestaria, jolta tulevat sekä työllistämistyöt että ruoka-avustuskupongit.) Lähes kolmasosassa Unkarin kunnista on vaaleissa ehdolla yksi ainoa pormestariehdokas. Kovempi taistelu käydään kaupungeissa; Budapestissa tähänastinen ylipormestari István Tarlós ja johtava oppositioehdokas Gergely Karácsony ovat kannatusmittauksissa rinta rinnan.

Kuten viimeksikin kirjoitin, Fidesz-puolue käyttää vaalitaistelussa kaikkia perinteisiä ja vähän uusiakin keinoja. Maahanmuutolla pelottelussa uusiin ulottuvuuksiin ylsi – oppositiomedian kitkeräksi riemuksi – Brysselissä vaikuttava Fidekszen vanha twitter-soturi Tamás Deutsch:

Meille kaikille on yksiselitteistä ja selvää, mitä on tekeillä. Frans Timmermans, György Sorosin mies, haluaa maahanmuuttomielisten pormestarien avulla toteuttaa migranttien asuttamisen, ja Unkarissakin hän suunnittelee samaa. Lokakuun 13:ntena Unkarissa on kunnallisvaalit, ja juuri siksi (…) näissä vaaleissa panokset ovat erityisen korkealla. Nähtävissä on, että jos Unkarin kuntien johtoon nousee maahanmuuttomielisiä oppositiopormestareita, silloin nämä noudattavat Sorosin ja Timmermansin ideoita, Euroopan maahanmuuttomielisten tilausta, ja asuttavat migrantteja Unkarin kaupunkeihin ja taajamiin. (…) Eilen siis nähtiin Karácsonyn ja Timmermansin sopimusta valmisteleva tapaaminen, tien avaamiseksi sille, että Budapestiin, Unkarin pääkaupunkiin, asutettaisiin laittomia maahanmuuttajia sadoittain, tuhansittain…

Unkarin vallanpitäjät ovat jo aikoja sitten onnistuneet luomaan ihmeellisen olkiukon: EU:n yhteisistä linjauksista maahanmuuttopaineiden ja pakolaisaaltojen kontrolloimiseksi (kiintiöpakolaiset, yhteistyö turvapaikkahakemusten käsittelyssä jne.) on tullut ”laittomien migranttien” ”pakkoasuttamista”. Ja jostain käsittämättömästä syystä tätä olkiukkoa ei kukaan enää saa kaadetuksi, vaan se nostetaan joka ainoan poliittisen kiistakysymyksen taustaksi.

Mutta vielä ikävämpää kuin ikävät puheet ovat uutiset siitä, miten poliittisten vastustajien kampanjaa ja tilaisuuksia häiritään ja sabotoidaan. Pari viikkoa sitten Tonavalla retkeilylaivalla järjestettyä pormestariehdokas Karácsonyn vaalitilaisuutta häiriköimään ilmestyi outo vene, jonka rekisterinumero oli peitetty ja miehistöllä naamarit kasvoilla. Veneestä soitettiin äänekästä sirkusmusiikkia, viittauksena Fidekszen vaalijulisteisiin, joissa opposition ehdokkaat kuvataan sirkuspelleinä – tätä pellekampanjaa on pyörittänyt etenkin puolueen nuorisojärjestö Fidelitas. Rekisterinumeron peittäminen on rikos, josta voi seurata jopa vankeusrangaistus, ja vasemmistolehti Népszavan aloitteesta poliisi otti asian tutkiakseen. Oppositioehdokkaiden julisteita on systemaattisesti vandalisoitu ja jopa varastettu – Szekszárdissa oppositioehdokkaan kadonneet vaalijulisteet löytyivät kaupungintalolta, minkä jälkeen poliisi lopetti tutkinnat.

Ja tietenkin viimeaikaisten vaalien vetonaula: ruoanjakelu. ”Äänten ostaminen säkillisellä perunoita” on vanha juttu: vaalien alla slummien ja köyhien kylien asukkaat tai kaupunkien eläkeläiset saavat valtapuolueen herroilta ruokalahjoituksen, joka monille tulee todelliseen tarpeeseen. Újpestin kaupunginosassa pormestari Zsolt Wintermantel kohautti äskettäin oppositiomediaa jakamalla eläkeläisille muhkeat ruokapaketit, joihin sisältyi kymmenen kilon perunasäkin lisäksi kahvia, teetä, hunajaa, pastaa ja makkaraa. Vitsiuutissivusto Hírcsárda (joka nykyään joutuu tosissaan taistelemaan pärjätäkseen tosielämän uutisille) pani paremmaksi kertomalla, miten Budapestin hienostokaupunginosassa laatutietoiselle Fidesz-puolueen äänestäjäkunnalle jaetussa vaaliperunapaketissa on bataatteja, lohta ja toscanalaisia tryffeleitä… Kitkeristä perunavitseistä haluaisin lopetukseksi siteerata Index-sivuston mainion Grafitemberin piirrosta, jossa yhdistyvät likaiset temput, perunanjakelu ja terrorismilla pelottelu:

”Ylikonstaapeli! Naamarimies kuorma-autossa, josta on rekkarit peitetty!” – ”Lepo vaan! Fidelitas siellä vain kuljettaa vaaliperunoita.”

–

 

Olipa viikonloppu!

Huh huh.

Itävallassa on nähty sopivasti eurovaalien alla melkoinen poliittinen näytelmä. Pienemmän hallituspuolueen pitkä ”yksittäistapausten” eli lain ja poliittisen moraalin rajoja koetelleiden möläytysten ja lipsahdusten sarja (tai paremminkin perinteisen oikeistopopulismin ikiliikkujan pyöritys) päättyi edellisessä postauksessani kuvailtujen ns. Ibiza-videoiden julkituloon. ”Perusitävaltalaisten” eli Vapauspuolue FPÖ:n johtaja, varaliittokansleri HC Strache sekä parlamenttiryhmänjohtaja Johann Gudenus olivat kesällä 2017 astelleet iloisesti suoraan piilokamera-ansaan ja puhuneet siellä läpiä päähänsä. Asiaan oli osuutta sekä alkoholilla että testosteronilla. (Jossakin kohtaa näissä tallenteissa ilmeisesti kuuluu, miten Strache kuiskaa venäläisen oligarkin sukulaisena esiintyneestä naisesta Gudenukselle: Bist du deppert, die ist scharf!, eli vapaasti suomentaen “on muuten helkkarin kuuma kissa!”)

Pysäytyskuva kohuvideosta. Strache (edessä) polttaa ketjussa, takana istuvat Gudenus ja hänen serbialainen vaimonsa, kutsujen emäntä istuu edessä selin katsojaan, useimmissa kuvissa häntä ei näy laisinkaan. Pöydällä näkyy kaikenlaisia virvokkeita, Strache itse on kertonut tunnelman olleen ”kosteanhilpeä” (feuchtfröhlich). Joissain kuvissa pöydällä näkyy myös jotakin, mitä on tulkittu valkoiseksi viivaksi…

Hunaja-ansan virittäjää ei vieläkään tiedetä. Aineiston arvioineet ja julkaisseet saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel eivät tietenkään paljasta lähdettä, mutta spekulaatioissa on mainittu muun muassa aktionisti-taiteilijaryhmä Zentrum für politische Schönheit ‘Poliittisen kauneuden keskus’. Tiedossa ei myöskään ole, miksi videoaineisto julkistettiin vasta nyt – oliko jokin taho ensin suunnitellut kiristävänsä Strachea (tai jopa kiristänytkin) ja vasta myöhemmin päättänyt vuotaa videon julkisuuteen? Joka tapauksessa Strache ja Gudenus puhuivat itsensä pussiin, antoivat ymmärtää olevansa valmiita lahjontaan, rahanpesuun ja – vuoden 2017 parlamenttivaalien alla – äänestäjien manipulointiin sekä havittelevansa median herruutta Unkarin Orbánin malliin. Strache myös möläytteli varsin rankkoja väitteitä sosiaalidemokraattien silloisesta johtajasta Christian Kernistä (”alaikäisten kanssa Kapkaupungissa”) sekä nykyisestä hallituskumppanistaan, konservatiivipuolue ÖVP:n johtajasta, liittokansleri Sebastian Kurzista (”seksiorgioita takahuoneessa”).

Videon sisältö ei yllätä vähääkään, mutta siitä kyllä yllätyin, miten nopeasti tapahtumat sitten etenivät. Ensin varaliittokansleri Strache ilmoitti eroavansa välittömästi ja siirtävänsä puoluejohtajan tehtävät varamiehelleen, taannoisissa presidentinvaaleissa hyväksi kakkoseksi nousseelle ministeri Norbert Hoferille. Sitten odoteltiin muutaman tunnin ajan, mitä tekisi Schweigekanzler [‘vaikeneva liittokansleri’] Kurz, joka monien mielestä liian usein on väistänyt vastuutaan ja jättänyt reagoimatta tähänastisiin ”yksittäistapauksiin”. Sikäli kuin sisäministeri Kicklin Facebook-postaukseen on uskominen, näiden iltapäivän tuntien aikana Kurz ja Hofer väänsivät kättä siitä, jatkuisiko ÖVP:n ja FPÖ:n hallitusyhteistyö, ja avainkysymyksenä oli sisäministeriö. ÖVP halusi sisäministerin postin itselleen, Kickl olisi siirretty johonkin toiseen ministeriöön, mutta tätä ”lehmänkauppaa”, näin Kickl, FPÖ ei hyväksynyt. Siispä Kurz päätti kaataa koalition. Uudet vaalit järjestetään mahdollisimman pian, mikä tarkoittanee syyskuun alkua, elokuussahan kaikki itävaltalaiset ovat lomilla. Strachen liikuttavan anteeksipyyntö- ja jäähyväispuheen jälkeen myös Johann Gudenus on ilmoittanut sekä eroavansa FPÖ:stä että luopuvansa kansanedustajanpaikastaan.

HC Strachen poliittinen ura näyttäisi siis olevan lopussa. Viikonlopun aikana Itävallan mediaan ilmestyi jo poliittisia muistokirjoituksia nykyisistä puoluejohtajista pitkäaikaisimmalle. Erityisesti suosittelen saksantaitoisille uutistoimittaja Armin Wolfin, myös FPÖ:n poliitikkojen tiukan vahtikoiran, blogia. Wolf tapasi Strachen ensi kertaa jo vuonna 2005, kun Jörg Haider oli lähtenyt hajonneesta FPÖ:stä omille teilleen oman ”sinisen tulevaisuutensa” BZÖ:n (Bündnis Zukunft Österreich) kanssa – jonka sirpaleista sitten Haiderin kuoltua merkittävin osa palasi FPÖ:n helmoihin. Jäljelle jääneen FPÖ:n johtoon oli noussut vielä nuori ja timmi Strache. Wolf kertoo taustatutkimuksia tehdessään hämmästelleensä, miten hienosti Strache kotisivullaan kuvaili lempikirjaansa, kiistellyn saksalaisen oikeistokansallismielisen ajattelijan Ernst Jüngerin teosta Der Waldgang. Raskaslukuinen kirja ja taitavasti kirjoitettu analyysi eivät oikein sopineet kuvaan – Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko, ei ole älykkö eikä lukumiehiä, hänellä ei ole edes ylioppilastutkintoa. Nopea nettihaku paljasti Wolfille, että teksti oli itse asiassa erään Itävallan äärioikeistopiireissä tunnetun journalistin kynästä, ja tämän hän myös haastattelussa heitti Strachelle päin naamaa. Plagiointisyytökset saivat Strachen ensin raivostumaan ja kiistämään kaiken, sitten selittelemään ja lopuksi syyttelemään Wolfia epäreilusta pelistä.

Sama kuvio, näin Wolf, on toistunut sittemminkin. Strache käyttäytyy kuin mahtaileva teinipoika.

Hänellä on kohtalokas taipumus huomattavan epäkypsiin virhesuorituksiin sekä arveluttavan alikehittynyt arviointikyky. Ja aina jäädessään kiinni hän turvautuu mitä mielikuvituksellisimpiin ”selityksiin”.

Tälle Wolfilla on sumeilemattoman keittiöpsykologinen selitys. Vaatimattomissa oloissa kasvanut työtätekevän yksinhuoltajaäidin poika (Strachen isä hylkäsi perheensä pojan ollessa kolmivuotias) on koko ikänsä kärsinyt jonkinlaisesta alemmuuden tai ulkopuolisuuden tunteesta ja etsinyt hyväksyntää, symbolista perhepiiriä ja isähahmoa. Nämä löytyivät ensin kouluaikojen urheiluharrastuksista, sitten uusnatsien taisteluharjoitusleireiltä (joita Strache on myöhemmin vähätellyt pojannulikoiden ”värikuula-ammunnaksi”) sekä iltakouluaikoihin koululaisten Burschenschaftista, jossa Strachekin pääsi miekkailun ja Suur-Saksa-romantiikan makuun. Tämän tiukan, poikien pukuhuoneen hieltä haisevan toveruushengen Strache toi myös johtamaansa FPÖ:hön. Lähipiiri arvosti hänen sitoutuneisuuttaan, uskollisuuttaan ja solidaarisuuttaan. Sitkeällä uurastuksella Strache nosti FPÖ:n jälleen Haiderin ja tämän ”opportunististen” toverien jälkeensä jättämistä raunioista, mutta silti suuri osa poliittista establishmenttia nyrpisteli nenäänsä hänen kovaotteiselle ja rahvaanomaisuutta kaihtamattomalle linjalleen.

Poliittinen eristys päättyi ”turkoosi-sinisen” hallituskoalition syntyyn joulukuussa 2017. Strachesta tuli varaliittokansleri, joka Wolfin mukaan nautti liikuttavan vilpittömästi uudesta valta-asemastaan. Keltalehti Kronen Zeitungin etusivuilla paistatteleva Strache oli nyt yllättävän kompromissivalmis, suostui nyt odottamattoman auliisti pyytelemään anteeksi ja ottamaan etäisyyttä aina ”yksittäistapausten” iskiessä, avoimesti tuomitsemaan natsismin perinnön ja sanoutumaan siitä irti. Kenttäväen kovalinjaisemmat syvät rivit alkoivat hermostua ja ilmaista tyytymättömyyttään liian sisäsiistiksi muuttuneeseen Stracheen. Ilmeisesti tähän Strache reagoi äskettäin käyttämällä Kronen Zeitungin haastattelussa sanaa Bevölkerungsaustausch, ‘väestönvaihto’ – tämä kohua nostattanut ilmaus kuuluu äärioikeiston kielenkäyttöön ja viittaa salaliittoteoriaan, jonka mukaan jotkut pahikset suunnittelevat Euroopan valkoihoisen kristityn väestön ”korvaamista” mustanpuhuvilla muslimeilla. Sana oli tarkoitettu signaaliksi omille kannattajille: ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Keskelle tätä kriisinpoikasta tömähti sitten Ibiza-videoskandaali. Hetken ajan Strache väläytti aikuista ja vastuuntuntoista puolta itsestään; jäähyväispuhe oli vilpittömän anteeksipyytävä, kyynelsilmäinen anteeksipyyntö vaimolle suorastaan liikuttava. (Viisikymppinen Strache on toista kertaa naimisissa ja vuodenvaihteessa syntyneen pikkupojan ”nuori” isä.) ”Järkiintyminen” ei kuitenkaan kestänyt kauaa. FPÖ:n sisällä kuulemma jo pohdiskellaan, voisiko Strache kuitenkin jäädä Wienin FPÖ:n johtoon. Ja rakkaalla, puolueen sisäisessä viestinnässä tärkeää osaa esittävällä Facebook-seinällään Strache sitten vain puolitoista vuorokautta eronsa jälkeen julistaa, käyttäen Kurt Waldheimin presidentinvaalikampanjassaan tunnetuksi tekemää uhmakasta iskulausetta: ”No nyt sitä vasta!”

Nyt on edessä sen pohdiskelu, ketkä FPÖ:n ministerit poistetaan välittömästi palleiltaan, ja erityisesti polttopisteessä on sisäministeri Kickl, FPÖ:n pitkäaikainen kampanja-aivo ja spindoctor, jonka eroa on säännöllisin mielenosoituksinkin vaadittu jo pitkään. ÖVP ilmeisesti vaatii Kicklin eroa, FPÖ taas uhkaa edelleenkin, että siinä tapauksessa lähtevät kaikki.

Perusitävaltalaisten sekoilun ja siitä seuraavien välienselvittelyjen varjoon uhkaa jäädä liittokansleri Kurzin rooli. Politiikan ihmepoika Kurz nosti pari vuotta sitten henkilökohtaisella viehätysvoimallaan ja unelmavävyn olemuksellaan ukkoutuvan ja kannatuskriisissä rämpivän ÖVP:n takaisin gallupien kärkeen, ohi sitä ennen johdossa porskuttaneen FPÖ:n, ja voi siten esiintyä tavallaan demokratian ja poliittisen kunniallisuuden pelastajana. (Niin, ehkä tämä tosiaankin on niin raadollista: Strache oli pitkään puoluejohtajista ”se ainoa, joka ei ole vanha ja ruma”, pari vuotta sitten tämän manttelin peri Kurz, samaan aikaan kun Strache tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestään huolimatta alkoi vanheta, plösähtää ja käyttää silmälaseja.) Mutta ÖVP:n johtoon noustessaan Kurz teki samalla kansleriudestaan henkilökohtaisen projektin, ja kriitikkojen mukaan myös hänen koalition kaatumisen yhteydessä pitämänsä puhe on pelkkää ”minä, minä, minää”.

Saksantaitoisille suosittelen Falter-lehden julkaisemaa Natascha Stroblin analyysia Kurzin puheesta. Se oli nimittäin varsin ovelasti rakennettu. Kurz asettuu ensin meidän tavallisten pöyristyneiden kansalaisten joukkoon hämmästelemään tätä FPÖ:n meininkiä ja koko järkyttävää tilannetta – vaikka itse asiassa hänen on täytynyt tietää kypsymässä olevasta katastrofista jo hieman pitempään, ja hän on myös hieman kryptisesti todennut, että ”se, että on epäselvää, miten hallituskelpoisia FPÖ:n toimijat ovat, on aina ollut selvää”. (Siis: Kurz on aina tiennyt, että populisteista ei ole hallitusvastuuta kantamaan, mutta tärkeämpää oli itse päästä kansleriksi.) Sitten alkaa sympatiankeruu ja nostalgianheruttelu: tämän hallituskoalition käynnistyessä oli kaikki hyvin, kammottava ÖVP:n ja demarien suurten koalitioiden jämähtäneisyyden aika oli lopultakin ohi, ja se oli tietenkin Kurzin ansiota. Samalla Kurz kaivaa esille ns. Silberstein-jutun eli edellisten parlamenttivaalien alla sosiaalidemokraattien (SPÖ) mainetta tahranneen yhteistyön likaisten vaalitemppujen asiantuntijan kanssa. Toisin sanoen: kaikki muut puolueet ovat pahoja, vain hohtavahaarniskainen Kurz edustaa ”politiikan” sijasta ”kansan” puolella olevaa hyvää voimaa. Lopuksi kerätään myötätuntopisteitä Kurz paralle, joka on koko ajan kärsinyt tämän itse asiassa kelvottoman hallituskumppanin rinnalla yhteiskuntarauhan ja vakauden nimissä, kunnes oli pakko todeta, että liika on liikaa, ja tehdä kipeä päätös. Yhyy.

Vasemmistoliberaalin Frankfurter Rundschaun palstoilla Stephan Hebel tiivistää: Kurz edustaa oikeistopopulismin ”porvarillista” versiota. Siihen kuuluu johtajakultin rakentaminen – tämä vahva, puhdas mies tietää parhaiten, mitä tarvitaan – demokraattisen vuoropuhelun sijasta. Ja tältä kannalta selvää on myös, että toista kukkoa ei populismin tunkiolle mahdu. Kurzin päämääränä on ollut tehdä samat asiat kuin Strache – kerätä naiiveimman äänestäjäkunnan suosiota tiukalla maahanmuuttopolitiikalla ja samalla kyykyttää köyhiä – mutta sivistyneesti, euroooppalaisesti ja täydellisen sisäsiististi, ilman natsirasitteita, avorasistista öyhötystä, Putinin nuoleskelua tai yksityiselämän sekoiluja. Toistaiseksi tämä näyttää toimineen hyvin. Vaarana on, väittää Hebel, että tällä tavalla populismi valtaa ja mädättää myös politiikan maltillisen keskustan.

***

Lopuksi vielä kurkistus itärajan taakse. Ibiza-videoskandaalin tultua julki Unkarissa hallituksen käsissä olevalta medialta kesti jonkin aikaa reagoida siihen, mitä ”lankomiesten” (sógorok on termi, jota unkarilaiset mielellään käyttävät itävaltalaisista) maassa oli tapahtunut. Hallituksen kaatumisesta ja ennenaikaisista vaaleista uutisoitiin niukasti, toki antaen tilaa Strachen syytöksille poliittisesta ajojahdista. Valtion yleisradioyhtiön uutissivusto hirado.hu muistuttaa, että kaikesta huolimatta FPÖ ei ole menettänyt kansansuosiotaan tykkänään vaan tuoreimpien mittausten mukaan vain (!) 5 prosenttiyksikköä kannatuksestaan. Hallituksen propagandatuutiksi muuttunut Origo-sivusto puolestaan tietää (viitaten yllä mainittuun sisäministeri Kicklin Facebook-kirjoitukseen, jonka unkarinnos julkaistiin Mandiner-sivustolla), että kaiken takana ovat ”maahanmuuttomieliset”, joita Kicklin ja FPÖ:n tiukka maahanmuuttovastainen linja ei miellyttänyt… Riippumattomassa unkarilaismediassa ja somessa sitä vastoin on vallinnut kitkeränriemukas tunnelma. Kitkerän siksi, että vahingoniloa Itävallan populistien mahalaskun johdosta on värittänyt kateellinen itsesääli: ”noinhan se menee sivistyneissä demokraattisissa maissa, vaan toisin on meillä”.

Yksi Unkari-aspekti tähän Ibiza-skandaaliin liittyy. Kohuvideolla Strache sanoo suoraan haluavansa muuttaa Itävallan mediamaiseman Orbánin mallin mukaiseksi, ja toisessa yhteydessä hän mainitsee mahdollisena sijoittaja-yhteistyökumppanina itävaltalaisen liikemiehen Heinrich Pecinan, “joka 15 viime vuoden aikana on ostanut kaikki Unkarin lehdet ja hoidellut ne Orbánin käsiin”. Pecinan nimi oli todellakin esillä viimeksi näyttävästi syksyllä 2016, jolloin hänen avustuksellaan hoidettiin viimeisen merkittävän riippumattoman päivälehden Népszabadságin lakkauttaminen. Mitäpä kommentoi Orbán tähän, että hänen nimensä vedetään mukaan naapurimaan hallitusta heiluttavaan skandaaliin? Ei mitään. Näin ilmoitti lehdistölle hänen tiedottajansa Bertalan Havasi (eikä kai tässä yhteydessä tarvinne muistuttaa siitä kleptokratia-bisnesverkostosta, joka Orbánin ympärillä pyörii):

Pidämme varaliittokansleri Strachen eroa Itävallan sisäisenä asiana, eikä hallitus halua kommentoida sitä. Olemme myös useampaan otteeseen tehneet selväksi, että Unkarin hallitus ei puutu liike-elämän asioihin, ei siten myöskään median omistajien päätöksiin.

 

Natsahtelua ja trumputusta

Kuka tietää, mikä tämä on?

 

Se on vanhan germaanisen riimuaakkoston (ns. vanhemman Futharkin) merkki, muun muassa kreikkalaisen omega-kirjaimen sukulainen (kaikki aakkoskirjaimistothan palautuvat samaan foinikialaisten keksintöön), joka tunnetaan nimellä odal tai othala. Riimukirjaimen nimi viittaa etymologisesti ’perintöön’ tai ’polveutumiseen’, ja natsit – jotka muutenkin tarttuivat luovalla innolla kaikenlaiseen muinaispohjoismaiseen ja muinaisgermaaniseen mytologiaan – käyttivät sitä tämän mukaisissa yhteyksissä, esimerkiksi Hitler-Jugendin sekä ”Rotu- ja asutusviraston” (Rasse- und Siedlungshauptamt; tämä laitos huolehti muun muassa SS-miesten ja heidän avioliittojensa rotupuhtauden valvonnasta) tunnuksissa. (Ainakin Saksassa näiden tunnusten käyttö on, monien muiden natsisymbolien tapaan, erityisellä lailla nimenomaisesti kielletty.)

Uusnatsipiireissä Odal-riimu on suosittu kuva-aihe. Itävallassa sitä käyttää teostensa signeeraamiseen taiteilija Manfred “Odin” Wiesinger, selittäen, että kyseessä on vain hänen nimikirjaimiinsa OW perustuva graafinen sommitelma… Tämä herra Wiesinger on viime päivät ollut Itävallan uutisotsikoissa merkillisen kulttuuripoliittisen väännön yhteydessä. Kolme vuotta sitten hän tuli Itävallan presidentinvaalien yhteydessä tunnetuksi oikeistopopulistisen FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempitaiteilijana, nyt FPÖ ehdotti häntä jäseneksi Ylä-Itävallan osavaltion kulttuurilautakuntaan (Landeskulturbeirat), jonka tehtävänä on erityisesti huolehtia osavaltion lakisääteisistä taidehankinnoista. Perusitävaltalaisten piirien ulkopuolella tästä ei olla lainkaan innoissaan. Ei myöskään siitä, että Ylä-Itävallan osavaltion taidekokoelmiin on ostettu kaksi Wiesingerin teosta – pienimuotoisia, musiikki- ja soitinaiheisia kuvia ns. Mozart-sarjasta – ja kaiken lisäksi vähän niin kuin tuttavankauppaa ja takaoven kautta, ilman virallista lautakunnan suositusta.

Manfred Wiesingerin taiteilijanimi Odin juontuu hänen Burschenschaft-taustastaan. Burschenschaftit, tai ainakin niiden tunnetuin tyyppi (on olemassa myös maltillisempia, taistelemattomia ja poliittisiin äärimeininkeihin etäisyyttä ottavia Burschenschafteja), ovat, tuota, kansallismielisiä opiskelijajärjestöjä. Niiden perinteisiin kuuluu kaljanjuontia, koppalakkiunivormuja ja eräänlaista miekkailua, jossa asiaan kuuluu kasvoihin haavoittuminen: kaksintaisteluarvet (Schmiss) poskissa ovat kunnia-asia. ”Kansallismielisyys” puolestaan on romanttista saksalais-kansallismielisyyttä, joka edustaa sitä samaa perinnettä, mistä natsismikin nousi, ja toisinaan edelleenkin flirttailee varsin avoimen uusnatsismin kanssa. Burschenschaft-taustainen akateeminen äärioikeisto pitää nykyään valtaa myös Itävallan FPÖ:ssä.

”Odin” Wiesingerin tuotanto on rehellistä näköistaidetta, täysin vailla postmodernia tekotaiteellista ”rappiota”, ja vie katsojansa suoraan Kolmannen valtakunnan esteettisten ihanteiden maailmaan. Hän on maalannut muotokuvia, maisema- ja kukka-aiheita (tietenkin ruiskukkia), mutta myös germaanisen mytologian hahmoja sekä fantasiakuvia kauniista arjalaisista lapsista ja naisista…

”Saksalaisuuden kukoistuksen ja sen rakastettavan olemuksen puolesta.”

… sekä jykeväleukaisia saksalaisia sotilaita ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisissa univormuissa. Uusnatsien kuvioissa Odin on tunnettu hahmo, hänen kuvituksiaan ilmestyy äärioikeistolaisissa julkaisuissa, ja Linzissä järjestettyyn äärioikeistolaisten ”Euroopan puolustajien” kongressiin hän maalasi kuvasarjan nimeltä Endsieg, ‘Lopullinen voitto’. Hänen tuotantoaan markkinoidaan yksityisten kanavien kautta sekä italialaisessa ”Thule”-galleriassa, joka tunnetaan natsiaiheisten koriste- ja muistoesineiden markkinapaikkana – Italiassa tätä koskeva lainsäädäntö on paljon löyhempää kuin Saksassa ja Itävallassa, missä natsisymboliikasta todellakin on säädetty yksityiskohtaiset kieltolait. Monien aatetoveriensa tapaan Odin on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, ja hänen näppäimistöltään rapsahtelee varsin tymäkkää tekstiä. Tällä hetkellä esimerkiksi päivitellään hänen möläytystään Wienin kuvataideakatemian rehtorista Eva Blimlingeristä: “ruma, tyhmä lihakimpale” (hässliches und dummes Stück Fleisch).

Mutta taide sikseen, sillä FPÖ:n hallitustaivalta reunustaneet ”yksittäistapaukset” ovat juur’ikään huipentuneet oikein kunnon skandaaliin. Saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel saivat äskettäin haltuunsa video- ja äänitallenteita, joiden aitous on nyt tarkistettu ja sisältö analysoitu. Ne ovat peräisin Ibizalta, jonkun varakkaan henkilön hulppeassa huvilassa heinäkuussa 2017, Itävallan parlamenttivaalien alla järjestetystä tapaamisesta, johon osallistuivat FPÖ:n johtaja HC Strache, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus vaimoineen, joku saksaa puhuva mies sekä nainen, joka puhuu videolla englantia ja venäjää. (Gudenuksella on tunnetusti hyvät Venäjä-suhteet; hän on opiskellut Venäjällä, puhuu kieltä sujuvasti ja on vieraillut Krimin valtauksen jälkeisen kansanäänestyksen ”demokraattisuutta” valvomassa.) Nainen kertoo olevansa Aljona Makarova, Putinin lähipiiriin kuuluvan venäläisen oligarkin sukulaistyttö, joka aikoo sijoittaa (ilmeisesti alkuperältään kyseenalaisia) rahavarojaan Itävaltaan. Hän haluaisi ostaa osuuden suositusta keltalehti Kronen Zeitungista ja olisi valmis tämän lehden avulla tukemaan FPÖ:n poliittisia pyrkimyksiä. Siitä hyvästä hän tietenkin odottaa vastapalveluksia.

Strache ja Gudenus tosin vakuuttelevat, etteivät suostu tekemään mitään laitonta, eikä mikään todista, että he olisivat todellakin saaneet puolueensa vaalityöhön hämäräperäistä venäläistä rahaa. Silti he ovat ilmeisesti heitelleet naiselle varsin mielenkiintoisia ideoita: kunhan FPÖ pääsee hallitukseen (kuten sittemmin pääsikin), niin valtion rahoittamat rakennustyöt voitaisiin ohjata venäläisen naisen ja hänen kumppaniensa perustamille firmoille ja hintoihin puhaltaa sopivasti ilmaa. Venäläistä rahaa voitaisiin myös toimittaa FPÖ:lle ”riippumattoman, yleishyödyllisen” yhdistyksen kautta, tai ”Makarovalla” ja hänen edustamillaan tahoilla voisi olla mahdollisuus päästä mukaan Itävallan pelibisnekseen. Mielenkiintoista on ennen kaikkea, että Strache kertoo videolla haluavansa panna Itävallan mediamaiseman uusiksi Unkarin mallin mukaan; perusitävaltalaisten taistelusta riippumatonta mediaa ja etenkin yleisradioyhtiö ORFin tiukkoja uutistoimittajia vastaan on täälläkin ollut jo puhetta.

Video- ja ääninauhoitteet on ilmeisestikin tallennettu salaa, mutta saksalaisten toimittajien haastattelemat asiantuntijat vakuuttavat, että ne ovat aitoja: manipuloinnin mahdollisuus on käytännössä täydellisesti poissuljettu. Lähdesuojaan vedoten Süddeutsche Zeitung ja Spiegel eivät paljasta, keneltä tallenteet ovat peräisin. Ilmeisesti tieto Ibizan tapaamisesta on kuitenkin joissakin piireissä ollut jo liikkeellä. Huhtikuussa, kun Itävallassa jaettiin paikallista Venlaa eli tv-palkinto Romya, saksalainen koomikko Jan Böhmermann vitsaili tilaisuuteen osoitetussa videoviestissään olevansa parhaillaan ”melkoisessa kokkeli- ja Red Bull -pöllyssä parin FPÖ-liikekumppanin kanssa venäläisen oligarkin huvilassa Ibizalla” neuvottelemassa Kronen-Zeitungin haltuunotosta. Strache ja Gudenus myöntävät, että tämmöinen illanvietto Ibizalla ”kosteanhilpeässä lomatunnelmassa” todellakin tapahtui, mutta molemmat vakuuttavat koko ajan korostaneensa, että mihinkään laittomuuksiin ei tule ryhtyä.

Toistaiseksi ei liene mitään tietoa siitä, että tämä ”kosteanhilpeä” tapaaminen olisi oikeasti johtanut mihinkään lainvastaisiin tai päivänvaloa kestämättömiin toimiin. Strachen mahdollisina sponsoreinaan mainitsemat itävaltalaiset suuryritykset vakuuttavat, että eivät ole tukeneet FPÖ:tä suoraan saati ”yleishyödyllisten järjestöjen” kautta. ”Aljona Makarova” oli luultavasti houkutuslintu, arvelee Süddeutsche Zeitung, ja mahdollisesti koko tapaaminen olikin lavastettu vain ansaksi FPÖ-miehille. Joka tapauksessa he kävelivät iloisesti tähän ansaan ja kertoivat piilokameran kuullen olevansa valmiita jonkinlaiseen vilunkiin. Erityisen hyytävältä kuulostivat Strachen suunnitelmat vapaiden tiedotusvälineiden ”orbánisoimisesta”. ”Journalistit on tämän planeetan suurimpia huoria”, toteaa Strache jossain kohdassa nauhoitusta.

Oli miten oli, Strache ja kumppanit vaikuttavat olleen aivan valmiita jonkinlaiseen kyseenalaiseen diiliin venäläisten kanssa vaalikampanjansa edistämiseksi. Väkisinkin ajatukset singahtavat rapakon taakse ja Trumpin paljon veivattuihin Venäjä-kytköksiin. Mahtaakohan tästäkin jutusta lopulta koitua vain paljon porua mutta vähän villoja? Virallista lausuntoa ei liittokanslerinvirastosta ole vielä tullut; liittokansleri Kurz ilmeisesti keskustelee asiasta pienemmän koalitiokumppaninsa kanssa ennen kuin ilmoittaa mitään julkisuuteen. Der Standard -lehden mukaan FPÖ:ssä pidetään mahdollisena jopa, että Strache ja Gudenus joutuisivat eroamaan. Tällöin puoluejohtajaksi saattaisi nousta taannoinen presidenttiehdokas Norbert Hofer. Vielä mielenkiintoisempaa on, jatkaisiko Kurz hallitusyhteistyötä uuden FPÖ-johtajan kanssa vai seuraisiko tästä hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit. Mutta eipä riennetä asioiden edelle.

Arveluja oikeistokoalitiosta

Itävallassa on nyt jonkin aikaa katseltu samantapaista oikeistohallitusta kuin Suomessakin: iso porvaripuolue on koalition isompi osapuoli, sivuvaununaan oikeistopopulistinen, salonkikelpoisena esiintyvä ja avorasistisia ja natsimielisiä reunuksiaan peittelevä puolue. Avainkysymys on, missä määrin ykköspuolueen konservatiivisuus vakauttaa demokratiaa ja miten paljon populistien mahdollinen räyhämeininki sitä pystyy keikuttamaan.

Olen tässä blogissa ennenkin miettinyt, mitä politiikkaa tai aatesuuntaa ykköspuolue ÖVP:n, ”Itävallan Kokoomuksen” Sebastian Kurz oikein edustaa, enkä edelleenkään sitä oikein ymmärrä. Kurz on ns. karismaattinen poliitikko, joka vetoaa persoonallisuudellaan, hieman samaan tapaan kuin Ranskan Macron. Lisäksi hän on jo kauan ollut ukkoutuvan ÖVP:n melkeinpä ainoa nuori toivo, jolta puolueelle odotettiin kasvojenkohotusta hieman samaan tapaan kuin silloin, kun meillä Kokoomus vaihtoi Kekkos-Suomen kabineteissa marinoituneen hikisen Kanervan sedän nuorekkaaseen ja urheilulliseen Alex Stubbiin. Kurz on hyvä esiintyjä, taitavan viileästi sanansa asettava poliitikko, mutta hämäräksi jää, mitä muuta kuin omaa persoonaansa hän on myymässä. Poliittisessa linjassaan hän on tehnyt loivan ja hallitun mutta selkeän käänteen nuoresta monikulttuurisen kaupunginosan kasvatista, joustavasta ja suvaitsevaisesta integraatioasioiden valtiosihteeristä yhä tiukkenevaa, konservatiivisten kansalaisten pelkoihin vastaavaa rajatkiinni-linjaa vetäväksi ulkoministeriksi.

Ja niin, mikä mahtaa olla Kurzin suhde itänaapurin Orbániin, jota nykyään yhä selvemmin ja avoimemmin pidetään uhkana EU:n arvoille ja tulevaisuudelle? Tästä on nähty monenlaista arvailua, Kurzia on väitetty sekä Orbánin kaveriksi ja henkiseksi ottopojaksi että pohjimmiltaan kuitenkin eurooppalaiseksi liberaaliksi, jota reaalisosialismin käytänteisiin sosiaalistuneen itäeurooppalaisen machosedän silavanhajuiset röyhtäilyt hermostuttavat. Kuten tässä taannoin kirjoitin, Unkarin ja Itävallan suhde ei myöskään ole aivan pilvetön. Venäjältä tilattu Paksin ydinvoimalalaajennus hermostuttaa ydinvoimavastaisia itävaltalaisia, ja toisaalta Itävallan kansallispopulistisella ”oma kansa ensin” -linjalla kaavailema sosiaalietujen leikkaus ulkomaalaisilta osuu kipeästi kymmeniintuhansiin Itävallassa työskenteleviin unkarilaisiin.

Jos Kurz jossain määrin pitääkin etäisyyttä Orbániin ja asemoi itsensä ja Itävallan mieluummin lähemmäksi Euroopan liberaalidemokraattista ydintä jonnekin Saksan ja Ranskan viereen, ja jos hänen onkin kuultu Orbánin rinnalla korostavan ”liberaalia” arvomaailmaansa, niin pienempi hallituspuolue FPÖ kiehnää innoissaan Unkarin nykyisten vallanpitäjien kyljessä. Myös ”perusitävaltalaisille”, kuten heidän aateveljilleen kautta Euroopan, Orbán on sankari. Lähinnä oikeistokonservatiiviseksi luettava Die Presse -lehti kirjoitti pari päivää sitten happameen sävyyn Unkarin lähetystössä järjestetystä tilaisuudesta, jonka yleisössä kuhisi FPÖ:n johtoporrasta. Tilaisuuden teemana olivat ”eurooppalaiset arvot”, joista ”paljon puhutaan mutta harvoin keskustellaan”, ja siellä, näin Die Presse, ”eri maailmat törmäsivät toisiinsa”. Mitkä siis ovat ne Euroopan perusarvot, joita Unkarin ja Puolan nyt väitetään vaarantavan?

”Kristillisistä juurista” puhuivat tilaisuudessa sekä EU-komissaari Tibor Navracsics että entinen inhimillisten resurssien superministeri ja reformoitu pappi Zoltán Balog. Die Pressen mukaan kuultiin myös vastaiskuja. Tšekin entinen ulkoministeri, keskieurooppalaisen ruhtinassuvun vesa Kar(e)l (von und zu) Schwarzenberg jyrähti, että nykyään arvoista jaaritetaan koska yhteisistä pelisäännöistä ei haluta pitää kiinni. Wienissä toimivan EU:n perusoikeuselimen FRA:n johtaja Michael O’Flaherty taas napautti, että eurooppalaisten kulttuuriperintö on hyvin monisyinen ja että turvapaikkaan oikeutettujen syrjiminen ei voi olla eurooppalainen arvo. Ja kun FPÖ:n sisäministeri Herbert Kickl muistutti, että ”kohtuullinen” maahanmuutto rikastaa mutta nykyinen alkaa jo vaarantaa ”sosiaalisen rauhan”, ja ilmoitti näkevänsä turvapaikanhakijoiden käsittelyssä vielä paljon säästövaraa, ÖVP:n entinen mahtimies ja ex-varaliittokansleri Erhard Busek hermostui: keskustelua ei saisi viedä näin yksitahtiselle (simpel) tasolle, ja ”politiikan tehtävä on lievittää pelkoja eikä nostattaa niitä”. (Tähän tosin berliiniläinen liberaalimuslimi- ja naisoikeusaktivisti Seyran Ateş vastasi, että häntä ei pelota herra Kickl vaan poliittinen islam.)

Tässä oikeastaan tiivistyy aika paljon Itävallan nykyisen poliittisen menon huolenaiheita. Pahin pelko kai on, että ÖVP tekee fidekszet eli ryhtyy kilpailemaan populistis-kansallismielis-muukalaisvihaisella linjalla varsinaisten äärioikeistopopulistien kanssa. Ja toivonsa voi panna siihen, että Itävallassa perinteinen konservatismi ja eurooppalaisten demokraattisten arvojen arvostus – joihin kuuluu tuo Schwarzenbergin mainitsema yhteisistä pelisäännöistä kiinni pitäminen – kuitenkin pitää pintansa.

Tähän voisi loppukevennykseksi panna Falter-lehden pilapiirtäjän Daniel Jokeschin näkemyksen hallituskoalition yhteistyöstä. (Liittokanslerin ja varaliittokanslerin suhdetta käsittelevät Jokeschin piirrokset löytyvät erikseenkin otsikolla Basti & Bumsti.  Basti on Sebastian-nimisten miesten tavallinen lempinimi, sitä en tiedä, käytetäänkö sitä liittokansleri Kurzista hänen lähipiirissään ja miten lähi-. Bumsti taas oli kuulemma FPÖ-johtajan ja varaliittokanslerin Heinz Christian (HC) Strachen lempinimi hänen lapsuudessaan; ilkeät poliittiset vastustajat ovat sen jostakin kaivaneet esiin ja käyttävät sitä mielellään.)

Saapasjalkaisen hevosen selässä istuvat varaliittokansleri Strache idolinsa Putinin tyyliin yläruumis paljaana sekä hänen pitkäaikainen spindoctorinsa, nykyinen sisäministeri Kickl. Hevonen viittaa Kicklin uuteen, huvittunutta ärtymystä herättäneeseen projektiin: hän haluaa Wieniin ratsupoliisiosaston valvomaan järjestystä, mutta kallista hanketta vastustavat jokseenkin kaikki, poliiseista ja eläinsuojelijoista kuuluisaan Espanjalaiseen ratsastuskouluun. Hevosen koppalakki-nauha-saapasvarustus kuvaa Burschenschaft-järjestöjä, äärioikeistolaisia ylioppilaiden ja akateemisen väen klubeja, jotka ovat kaikessa hiljaisuudessa kaapanneet FPÖ:ssä vallan tavanomaisemmalta ja rasvanahkaisemmalta populistiklienteeliltä. Burschenschaftien ajatusmaailma on ”saksalais-kansallinen” (mikä on hieman ongelmallista koko sodanjälkeisen ajan rakennetun Itävallan valtioidentiteetin kannalta), kuten näkyy ”musta-puna-kultaisista” väreistä nauhassa sekä hevonkakkaroihin isketyssä miekassa. (Myös miekkailu, kaksintaisteluarpien viiltelöinniksi ritualisoituneessa muodossaan, kuuluu Burschenschaftien kulttuuriperintöön.) Ja sekä hevosen että Strachen suupielessä palaa tupakki, koska kansainvälisten sopimusten mukainen ehdoton tupakointikielto ravintoloissa kumottiin hallituksen päätöksellä ja nimenomaan FPÖ:n tahdosta; tämä oli samantapainen symboliarvohanke kuin meillä perussuomalaisille autoveron korotusten estäminen.

Vaikuttaa siis siltä, että hevosen riimusta pitelevä Kurz haluaa pitää haisevat ja käryävät hallituskumppaninsa matkan päässä. Toivottavasti näin on jatkossakin.

Läpällä

Kun joskus puolivahingossa tulen kurkanneeksi ns. maahanmuuttokriittisiin somekupliin, rasismin ohella päällimmäisenä pistää silmään suunnaton, raivokas epäluulo ns. valtamedioita kohtaan. Isot päivälehdet pimittävät, sensuroivat ja valehtelevat, ja erityisesti niin tekee ”punainen” YLE. Tämä joukko uskoo paljon mieluummin omien vaihtoehtomedioidensa nimettömiä ja tarkistamattomia tarinoita. Ja jos ”valtamedia” nimittää näitä sivustoja ja blogeja ”valemedioiksi”, niin sama haukkumasana voidaan heittää bumerangina takaisin, sillä – Riikka Slunga-Poutsalon siivekkäiksi muuttunein sanoin – ”onko tarina tosi vai ei, se on toinen juttu, näin nämä asiat koetaan.” Samanlaiset epäluulot ovat pinnalla myös Itävallan oikeistopopulistien parissa, missä jatkuvina haukkumasanoina toistuvat Lügenpresse (’valhelehdistö’, jo natsien käyttämä ilmaus) sekä Rotfunk, ’punaradio’.

Itävallassa yhtenä vaihtoehtoviestimenä, oikeistopopulistikansan tärkeänä viihde- ja uutislähteenä toimii FPÖ:n johtajan HC Strachen Facebook-sivu. Kuten jo pari vuotta sitten kirjoitin (Der Standard -lehden artikkelin pohjalta), perusitävaltalaiset saavat tästä lähteestä toistakymmentä tarinaa ja linkkiä päivittäin, sekä herttaisia kuvia Strachen arkipäivästä ja hänen koirastaan että linjaan sopivia uutisjuttuja (erityisesti keltalehti Kronen Zeitungista), vitsejä ja meemejä. Toisinaan Strachelta tai hänen Facebook-avustajiltaan lähtee kiireessä mopo vähän keulimaan. Niin kävi presidentinvaalien alla, kun vastaehdokas Van der Bellenistä kertova vitsiuutinen ilmeisesti vahingossa otettiin todesta. Ja niin on ilmeisesti käynyt nyt, kun Strachen henkilökohtaiselle Facebook-sivulle ilmestyi tämmöinen kuva. Se on jo jonkin aikaa somessa kiertänyt mukaelma Itävallan yleisradioyhtiön ORF:n mainoskampanjasta ORF – wie wir (‘ORF – niin kuin me’), ja mainoskuvassa esiintyy pääuutislähetyksen ykkösankkuri Armin Wolf.

On paikka, jossa valheet muuttuvat uutisiksi. Se on ORF. Feikkiuutisten, valheiden ja propagandan parhaat. Pseudokulttuuria ja pakkomaksu. Alueellisesti ja kansainvälisesti. Televisiossa, radiossa ja Armin Wolfin Facebook-profiilissa. ORF – miten sekavaa!

Kuvan alle oli Strache alun perin lisännyt vain yksisanaisen kommentin ”Satiiria!” sekä hymiön. Nyttemmin hän on täydentänyt postaustaan, kun siitä nousi meteli. Lisätekstissä Strache selittelee, että on keskustellut Armin Wolfin kanssa ja kertonut hänelle, että postaus ei ole suunnattu henkilökohtaisesti häntä vastaan vaan ainoastaan satiiriseksi reaktioksi ORF:n Tirolin aluetoimituksen äskettäiseen mokaan. (ORF:n ohjelmaan oli Tirolissa piakkoin järjestettävien osavaltiovaalien tiimoilta haastateltu paikallisen FPÖ:n johtoa, ja kuvaan pääsi myös ohikulkijan vastenmielinen juutalaisvastainen möläytys, mutta FPÖ:n edustajan reaktio leikattiin pois, joten syntyi vaikutelma, että tämä möläytys edustaisi FPÖ:n kantaa. ORF on esittänyt oikaisun ja anteeksipyynnön.)

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Strachen on nyt niin sanoakseni myöhäistä rypistää. Der Standard -lehden mukaan Armin Wolf on ilmoittanut ryhtyvänsä asian johdosta oikeustoimiin, samoin ORF:n pääjohtaja Alexander Wrabetz twiittaa, että ORF vaatii loukkaavan postauksen poistamista sekä anteeksipyyntöä ja että lakimies on jo pantu asialle. Futurezone-sivuston haastatteleman juristin arvion mukaan Strache on mennyt selvästi liian pitkälle, eikä hänellä oikeusjutun tullen tule olemaan mitään mahdollisuuksia. Blogissaan Wolf selittää:

En 32-vuotisella journalistin urallani ole vielä koskaan haastanut ketään oikeuteen.

Mutta nyt teen poikkeuksen.

Heinz-Christian Strache on tänään yksityisellä Facebook-sivullaan, jolla sentään on 40.000 fania, julkaissut väärennetyn ORF-mainoksen, jossa on iso kuva minusta sekä teksti: ”On paikka, jossa valheet muuttuvat uutisiksi.” (…) En todellakaan ole herkkänahkainen, ja herra Strache on ennenkin postannut epäystävällisiä asioita minusta, mutta ”valehtelemisesta” – siis tahallisesta epätotuuksien levittämisestä – ei minua yli kolmikymmenvuotisen journalistin työurani aikana vielä yksikään poliitikko syyttänyt. Ei varsinkaan tasavallan varakansleri.

SATIIRIA?

Se, että herra Strache nolostellen kirjoittaa kuvan viereen ”satiiria”, ei oikeudellisesti merkitse mitään. Ette te voi myöskään postata Facebookiin henkilö XY:n valokuvan vieressä tekstiä ”XY sieppaa pieniä lapsia” ja uskoa, että jos kirjoitatte perään ”satiiria” tai ”vitsi vitsi”, se muuttuu lailliseksi. (…)

Journalistit työskentelevät julkisuudessa ja julkisuutta varten – ja tietenkin meidän työtämme saa ja tulee kritisoida julkisesti. Ja jos journalistit tekevät virheitä – kuten viime lauantaina Tirolin ajankohtaislähetyksessä – heidän on kannettava siitä vastuu. Ja pyydettävä anteeksi. Asianosaisilta ja yleisöltä.

Mutta summittaiset ja henkilökohtaiset kokonaisten viestinten ja toimitusten tai yksittäisten toimittajien solvaamiset eivät ole ”kritiikkiä”. Eivät varsinkaan, jos solvaajana on mahtava poliitikko, joka on jo julistanut ”objektiivisuuden nimissä ryhtyvänsä optimointeihin myös ORF:ssa” (Heinz-Christian Strache 16.12.2017, uuden hallituskoalition esittelytilaisuudessa).

 

Johan tässä ehdittiin kuvitella, että Strache olisi löytänyt itsestään valtiomiesvaihteen. Jonkinlaista kohinaa herätti uuden varaliittokanslerin esiintyminen (ääri)oikeistolaisten Burschenschaft-opiskelijajärjestöjen kohutuissa (ja jatkuvien mielenosoitusten saattelemissa) tanssiaisissa (Akademikerball), joita tällä kertaa saatteli ns. laulukirjakohu. Alaitävaltalaisen FPÖ-poliitikon Udo Landbauerin koti-Burschenschaftin (Germania, Wiener Neustadt) sitsilaulukirjan sisältö oli juuri vähän aiemmin vuotanut julkisuuteen, ja siitä oli paljastunut sekä vanhoja natsilauluja että uudempaa, poliittisesti hyvin epäkorrektia ”huumoria” (”nyt kaasua, germaanit, / vielä seitsemäskin miljoona me hoidellaan!”). No, Strache ilmestyi näihin tanssiaisiin yllättäen siviilifrakissa eikä oman Burschenschaftinsa koppalakkiunivormussa, ja puhujanpöntöstä hän tuomitsi jyrkästi Kolmannen valtakunnan rikokset, julisti, että rasismilla ja antisemitismillä ei olisi näihin tanssiaisiin mitään asiaa ja että totalitarismi ei sovi Burschenschaftien ajatusmaailmaan.

Vaan eipä kestänyt kauaa, kun hallituksen kakkospuolueen johtajalta taas petti harkintakyky. Strache unohti, että varaliittokanslerina hänen pitäisi pystyä puhuttelemaan koko kansaa eikä vain omaa älämölö-kaljatelttayleisöään. Härkä ei muistanut olevansa nyt Jupiter.

Seuraavaksi ehkä otetaan Itävallan oikeuslaitoksesta mittaa. Jäämme uteliaina seuraamaan.

Jotain vanhaa, jotain turkoosia, jotain sinistä

Itävallan uusi hallitus on sitten nimitetty virkaansa, ja siitähän uutisoitiin Suomessa asti. Uusi hallituskoalitio kulkee Sentroopassa tärkeään värikoodityyliin turkoosi-sinisen nimellä, ”kokoomuspuolue” ÖVP:n uusi karismaattinen ”ihmepoika” Kurz kun ei halunnut käydä vaaleihin puolueen nimeä ja mustaa tunnusväriä käyttäen vaan omalla uudella listallaan uusine turkooseine tunnusväreineen. (En ole huomannut kenenkään ihmeemmin revitelleen huumoria värinnimityksen etymologiasta. ”Turkoosi” (Türkis), värin ja alun perin korukiven nimitys, palautuu ”turkkilaista” merkitsevään sanaan, koska kyseisiä korukiviä aikoinaan tuotiin Eurooppaan siihen aikaan Turkin valtakuntaan kuuluneen Persian Khorasanin maakunnan kaivoksista. Turkkilaisia taas on Itävallan maahanmuuttajista suuri ja näkyvä osa, syntymämaan mukaan tilastoiden Turkissa syntyneet ovat toiseksi suurin ryhmä Saksassa syntyneiden jälkeen, joten ”turkkilainen” nykyitävaltalaisessa ajattelussa vastaa ”prototyyppistä maahanmuuttajaa” – ja nykyinen hallitus puolestaan on kerännyt kannatuksensa nimenomaan entistä tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa lupaamalla.)

Näiden uutisten johdosta syntyi yhden kollegan FB-seinällä keskustelua siitä, ovatko Itävallan ”siniset” eli vapauspuolue FPÖ äärioikeistolaisia, oikeistoradikaaleja vai ”vain” oikeistopopulisteja. Vai peräti, niin kuin jotkut aatteelliset vastustajat herkästi heittävät, (sala)natseja tai (piilo)fasisteja. Tästä aukeaa joukko mahdollisia argumentointilinjoja, jotka yleensä ovat aika hedelmättömiä. Ainakin ”fasismi” on terminä niin ryöstöviljelty (entisten aikojen reaalisosialismeissa ja edelleenkin tässä suhteessa Neuvostoliiton perinteitä jatkavalla Venäjällä), että sitä on vaikea nähdä muuna kuin tunteenomaisena haukkumasanana.

Asian järkevää käsittelyä vaikeuttaa myös se, että historian tunnetuille fasismeille (ainakin Mussolinin, Hitlerin ja heidän aikalais-myötäilijöidensä) on ollut ominaista eklektisyys ja aatteellinen sekakoosteisuus, perinteisen oikeiston ja vasemmiston aateainesten yhdistely ja samalla koko oikeisto-vasemmisto-jaon kiistäminen. Hitler nousi valtaan sekä rähinähinkuisen ja katkeran, puolisyrjäytyneen proletariaatin että vaatimattoman hyvinvointinsa puolesta pelkäävän siivon alemman keskiluokan, sosialismikammoisten suurkapitalistien ja saksalais-sotilaallisen isänmaallisuuden ihanteet sisäistäneen ylemmän keskiluokan tuella. Natsien kuvitellun saksalaisuuden suureen kertomukseen (sen käytännön sovelluksista puhumattakaan) mahtui monenlaista juonnetta, jotka puhuttelivat eri kohdeyleisöjä.

”Fasismia” tai ”äärioikeistolaisuutta” tai ei, FPÖ:n kannattajakunta on kirjavaa joukkoa kuten sille suunnattu sanomakin. Osa näistä aineksista on tuttua kautta Euroopan. Kaikkiallahan on nykyään sekä jonkinlaisia uusnatseja, jotka nimenomaisesti ihailevat Hitlerin Kolmatta valtakuntaa (ja joista osa sitten paremman puutteessa voi taipua äänestämään populistista lainkuuliaisen nössöä kansanpuoluetta), että hieman toisentyyppisiä, enemmän tai vähemmän epämääräisiä ideologisia päämääriä edustavia ”maahanmuuttokriitikkoja” tai ”kansallismielisiä”, paksummin tai ohuemmin verhotun rasismin kannattajia. Kaikkialta löytyy myös populistisia uuskonservatiiveja, joille homoliittojen vastustaminen tai evoluution kiistäminen (koska sanoohan sen järkikin, ettei ihminen ole voinut kehittyä apinasta) on politiikanteon keskeisiä kysymyksiä, tai ”kunnollisia työtätekeviä” sosiaalipummien vihaajia.

Itävallan FPÖ:n aatteisiin ja kannattajiin kuuluu kuitenkin myös omaa kansallista erikoislaatua ilmentäviä aineksia. Tämä kansallinen erikoislaatu liittyy tietenkin osaksi Kolmanteen valtakuntaan ja sen perintöön, jonka jälkipyykki Itävallassa on tunnetusti hoidettu hivenen lepsummin kuin Saksassa. Mutta tämäkin perintö on Itävallassa monisyisempi ja sen juuret ovat syvemmällä kuin tietävät ne paljolti englanninkielisten uutiskanavien varassa olevat länsieurooppalaiset, joiden käsitys tästä historiasta tyhjenee sodan (”pam, kuolkaa, natsisiat!”) ja keskitysleirien kauhukertomuksiksi eksotisoituun jännäpahuuteen. (Ja joiden tietämys Itävallan 1900-luvun historiasta perustuu Sound of Musiciin ja ohittaa täysin esimerkiksi austrofasismin ajan.)

FPÖ:n (Vapauspuolue, Freiheitliche Partei) edustama ”vapausaate” tai ”kansallismielisyys” ei ole vain kaappinatsien perinteenvaalintaa, vaikka FPÖ:n edeltäjä VdU olikin selkeästi sodanjälkeisten katumattomien vanhojen natsien peitejärjestö ja vaikka FPÖ:n natsikytkökset kaikista poliittisen korrektiuden vaatimista Distanzierungeista, irtisanoutumisista ja irtiotoista huolimatta ovat epäilemättä yhä jossain kellareissa olemassa. Freiheitlich-ideologian juuret ulottuvat 1800-luvulle ja siihen samaan maaperään, josta Hitlerin natsiaate kasvoi. ”Vapaus” tarkoitti vapautta ylikansallisten hallitsijadynastioiden ja aristokraattisukujen, monikansallisten monarkioiden, niiden kaikkeinkatolisimpia majesteetteja siunaavan universaalin katolisen kirkon ja niitä lainoittavan ylikansallisen (juutalaisen!) rahalaitosverkoston vallasta. Se tarkoitti kaipuun sinisen kukan etsintää kotomaan kielestä ja kansanperinteestä kansallisromantiikan hengessä, ja saksalaisella kielialueella se tarkoitti ajatusta kaikkien saksankielisten yhteisestä kansallisvaltiosta. Tämä ”vapausaate” merkitsi myös ylioppilaiden (eikä vain sotilaiden tai sotilas-aateliston) vapautta kantaa miekkaa ja käydä kaksintaisteluja, ja sillä oli voimakas ”osakuntien”, Burschenschaft-opiskelijajärjestöjen kannattelema akateeminen perinne.

Tästä perinteestä – josta myös natsismi kasvoi mutta joka ei tyhjenny nykyiseen (uus)natsismiin – nousee ainakin kaksi mielenkiintoista seikkaa, joiden merkitystä puolestaan voimistaa se, että nykyinen FPÖ on kaikessa hiljaisuudessa joutunut paljolti Burschenschaft-väen hallintaan. Ensinnäkin ”saksalais-kansallisuus”. Osa Itävallan uuden hallituksen jäsenistä ja sen taustavoimista on kytköksissä järjestöihin, joiden ideologian mukaan Itävallan olemassaolo valtiona on historiallinen erhe. (Esimerkiksi Marko-Germania-osakunta, johon FPÖ:n suosittu presidenttiehdokas ja uuden hallituksen infrastruktuuriministeri Norbert Hofer kuuluu, on julistanut  torjuvansa ”historianvastaisen fiktion Itävallan kansakunnasta”, jota vuodesta 1945 lähtien on ”istutettu itävaltalaisten aivoihin”.) Siitä, onko tämä ristiriita maan perustuslain kanssa todellinen vakava ongelma vaiko vain historiallinen koristekiekura, jolla ei tule olemaan merkitystä todellisen hallitustyön kannalta, voi olla ja ollaankin monta mieltä.

Laajemmin FPÖ poikkeaa esimerkiksi meidän perussuomalaisistamme (jne.) tämän voimakkaan akateemisen, yhteiskunnan laitoksiin ja korkeimpiinkin herrakerhoihin juurensa työntäneen perinteensä kautta. Suomessahan oikeistopopulistien on menestyäkseen pakko vetää intellektualisminsa mahdollisimman näkymättömiin laimentavaa maisterisjätkä-linjaa. Jussi Halla-aho tohtoris- ja tiedemiehenä on yksinäinen susi vailla laajoja akateemisia tukijoukkoja, muuten puolueen ääniharavina ja keulakuvina on nähty pillerihuuruisen oloisia lihaskimppuja, kännissä sekoilevia törkypellejä tai jenkkiläistä pölhöfundamentalismia suoltavia barbeja. (En siis todellakaan pystyisi kuvittelemaan Teuvo Hakkaraista tai Laura Huhtasaarta FPÖ:ssä yhteenkään johtavaan tehtävään, vaikka puolueen syvistä riveistä samanlaisia tapauksia voi hyvinkin löytyä.)

Se jännittävä seuraus tästä akateemisesta pohjasta ja vaikutusvaltaisesta verkostoitumisesta on, että – kuten Der Standard -lehden vaalikommentaattori muistaakseni viikonlopun numerossa totesi – mitä mieltä FPÖ:n ideologiasta ja toimintasuunnitelmasta sitten ollaankin, puolueella ainakin on sellainen, ja on myös riittämiin koulutettuja asiantuntijoita panemaan sitä toimeen. Olen tällä palstalla joskus muistellut vuosituhannen taitteen edellistä oikeisto-äärioikeistokoalitiota, jonka toimintaa leimasi populistipuolueen epäpätevien ministerien pelleparaati – mutta silloinen Jörg Haiderin FPÖ oli eri puolue kuin nykyinen, jonka johtaja HC Strache tosin on syviin riveihin vetoava kansanmies, hammasteknikko vailla akateemista arvoa, mutta muu johto tiukasti akateemisissa käsissä. (Vuosituhannen vaihteen FPÖ:n Herr Doktor Haideriahan ympäröi johtotehtävissä ns. Buberlpartie, joukko nuoria miehiä, jotka vaikuttivat tulleen valikoiduiksi enemmän ulkonäkönsä kuin sisäisten kvaliteettiensa perusteella.)

Ja nyt on siis hallituksessa puolue, jonka johtaja on viettänyt nuoruutensa uusnatsiporukoissa ja jonka muidenkin tärkeiden hahmojen kaapeista voi löytyä erilaisia luurankoja. Uusi hallitusohjelma on ainakin taloudellisilta linjauksiltaan leikkauksineen ja verohelpotuksineen enemmän oikeistolainen kuin ”pientä ihmistä” kosiskelevan populistinen. Mutta samaan tapaan kuin meillä aikoinaan hallitukseen nousseet persut pyrkivät viimeiseen saakka pitämään autoveroa alhaalla, perusitävaltalaiset haluavat toteuttaa ainakin yhden tavallisen kansan toiveista eli turvata kansalaisten perusihmisoikeuden tupakanpolttoon kapakassa. Toukokuussa 2018 voimaan astuvaksi tarkoitettu ravintolatupakoinnin totaalikielto on nimittäin tarkoitus kumota. Uusista FPÖ-ministereistä taas monet vaikuttavat yllättävän asiallisilta, vaikka omassa punavihreässä mediakuplassani kannetaankin syvää huolta esimerkiksi FPÖ:n ”väkivaltamonopolista” – sekä armeija (puolustusministeriö) että poliisi (sisäministeriö) ovat nyt FPÖ:n käsissä, ja jälkimmäisen salkun sai pelätty Herbert Kickl, joka ei ole vain puoluejohtaja Strachen lähimpiä uskottuja vaan myös 1990-luvulta saakka puoluejohdon puheenkirjoittaja, pahamaineisten vaalisloganien (kuten pahennusta herättänyt ”Wiener Blut”) isä. Ulkoministeriksi nousee sitoutumaton Karin Kneissl, joka on oikeasti työskennellyt ulkoministeriön palveluksessa ja on lisäksi arabiantaitoinen Lähi-idän asiantuntija, ja sosiaali- ja terveysministeri Beate Hartinger on toiminut sekä sairaaloiden että sosiaalivakuutusyhdistysten keskusliiton johdossa.

Burschenschaft-FPÖ:n pelätty aikaansaapuus puolestaan kontrastoituu ikävästi siihen pieneen hapuiluun, jota hallituksen ykköspuolue ÖVP uuden karismaattisen ihmepoikansa johdolla osoitti. Kurz on ”messiaaninen” poliitikkotyyppi Obaman tai Macronin tapaan: lupaa jotakin aivan uutta, vetoaa henkilökohtaisella viehätysvoimallaan, mutta varsinainen poliittinen ohjelma ja tosiasialliset saavutukset voivat jäädä hämärän peittoon. Ilkeät kommentaattorit ovat huomautelleet, että Kurzilla ilmeisesti oli ollut hyvä sotasuunnitelma vallan kaappaamiseen omassa puolueessaan mutta hallituksen muodostamiseen ei paukkuja sitten riittänytkään. Monet avaintehtävät olivat viimeiseen saakka auki, ja ÖVP:n ministereistä muutamat ovat melkoisia yllätysnimiä. Valtionvarainministerin salkun saa varsin tuntematon Hartwig Löger, jolla ei ole korkeakouluopintoja laisinkaan; sen jälkeen, kun taistelulentäjän ura katkesi loukkaantumiseen, Löger siirtyi vakuutusyhtiöhommiin ja yleni vähitellen talon sisällä korkeimpaan johtoportaaseen saakka. Totaalinen yllätys on myös tiede- ja digitaaliasioiden ministeri Margarete Schramböck, IT-alan johtotehtävissä toiminut Ala-Itävallan uuden maaherran Johanna Mikl-Leitnerin luottonainen. Maanviljelijöiden edustajana poliittisen uransa käynnistänyt Elisabeth Köstinger puolestaan saa yllättäen salkkuunsa myös ympäristöasiat.

Yksi mielenkiintoinen nimi on uudesta hallituksesta lopuksi mainittava. Opetusministeriksi nousee ÖVP:n edustajana mies, jonka kanssa olen muutaman kerran jutellut kasvotusten ja kerran jopa laitoksemme kahvihuoneessa oikein mukavanhenkisen tutustumiskäynnin yhteydessä. Heinz Faßmann, Wienin yliopiston vararehtori, maantieteen ja aluekehitysasioiden tutkija, on kuulemma liittokansleri Kurzin luottomies ja uskottu asiantuntija. Wienin yliopiston ja koko tiedemaailman puolesta olen iloinen tästä uutisesta. Ja vielä iloisempi olisin, ellei yksi Faßmannin kanssa käymistäni keskusteluista olisi alkanut niin kuin se alkoi. Oli puhe silloin meillä käynnissä olleesta vähemmistöjen monikielisyyttä käsittelevästä tutkimusprojektista, ja maahanmuutto- ja integraatioasiantuntijana pidetty Faßmann (hän on itsekin maahanmuuttaja, Itävallan suurinta maahanmuuttajaryhmää eli syntyisin Saksasta) totesi jotain siihen suuntaan, että ”kyllähän se monikielisyys on hienoa, mutta sehän on paha ongelma, että maahanmuuttajalapset eivät opi saksaa”.

Tässä piilee isoja ongelmia. Mutta niistä kirjoitan ehkä vielä joskus joutessani kieliblogini puolella.

Menneiden sukupolvien varjot

Otsikko on lainattu Sergei Paradžanovin vuonna 1964 Neuvosto-Ukrainassa ohjaamalta mielettömältä elokuvalta Тіні забутих предків, joka on viime vuosien unohtumattomimpia katselukokemuksiani. Mutta nyt ei ole kysymys Karpaattien hutsuulikansan perinteistä vaan siitä, miten entisaikojen poliittinen historia yhä elää sentrooppalaisessa arjessa, kielenkäytössä ja poliittisessa kulttuurissa.

Reaalisosialismin kaatumisestahan on kohta kolmekymmentä vuotta. Nykyajan nuoret aikuiset Unkarissa kuten muissakaan entisissä sosialistimaissa eivät enää ole päntänneet koulussa pakkovenäjää eivätkä osaa edes kyrillisiä kirjaimia (joten saattaa käydä kuten muutamia päiviä sitten netissä liikkunut kuva näyttää: szegediläisessä myymälässä ulkomaalaisille asiakkaille tarkoitettu ilmoitus lisäveron hyvittämisestä kierrätettiin Google Translaten kautta, mutta kun lähtökieleksi unohtui englanti, serbiankieliseksi tarkoitetussa kyltissä lukee jonkinlaista unkaria kyrillisin kirjaimin, eikä kyltin tulostanut henkilökunta selvästikään ole osannut epäillä mitään). Vasta päälle nelikymppisillä alkaa olla kunnon muistikuvia siitä, millaista oli lapsena laulaa Kansainvälistä pioneerihuivi kaulassa, aikuisena suunnitella ei aivan yksinkertaisesti järjestettävää ulkomaanmatkaa mutkikkaine valuuttaoperaatioineen tai lukea lehdistä artikkeleita, joissa oli selvästi tunnistettava vörös farok eli “punainen häntä”, pakollinen ideologinen loppukaneetti.

Sen verran kuitenkin sosialismin ajoista tietää nuorempikin polvi, että nykyhallituksen arvostelijoiden viljelemät viittaukset entisiin aikoihin toimivat edelleenkin myös poliittisen satiirin ja pilkan keinoina. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun pienoisen möhömahan kasvattaneen Viktor Orbánin aika epäedullisesta kulmasta otettua valokuvaa kommentoidaan ei pääministerin (miniszterelnök) vaan TSZ:n (termelőszövetkezet eli tuotanto-osuuskunta, suunnilleen ”kolhoosi”) puheenjohtajan näköiseksi – se siis viittaa hyvinvoivaan ja mahtavaan mutta röyhkeän junttimaiseen olemukseen. Niin isänmaallis-oikeistolaista, kristillistä ja antikommunistista kuin nykyinen meininki onkin olevinaan, oppositio ei väsy muistuttamaan, miten paljossa hallituksen ja sen viestinnän tyyli tuo mieleen entiset ajat: vallanpitäjien mielivallan ja syvälle rakenteisiin piintyneen korruption, hurraa-kulkueet lippujen hulmutessa, syntipukkeihin ja syyttelyyn taittuvan, viholliskuvia rakentavan propagandan. Ja komentotalouden, jossa kuluttajahinnoilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kannattavuuden tai muun kapitalistisen hölynpölyn kanssa.

Tästä viimeksimainitusta on viime päivinä kohistu unkarinkielisessä somessa. Kohinan keskipisteenä on András Tállai, talousmies ja poliitikko, entinen Mezőkövesdin kaupungin pormestari, nyttemmin Fidesz-puolueen kansanedustaja, veroasioista vastaava valtiosihteeri sekä Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtaja. Viime viikonloppuna Tállai ilmoitti Facebook-sivullaan, että oli kansalaisten pyynnöstä käynyt selvittämässä polttoaineiden hintoja vaalipiirissään ja todettuaan ne korkeiksi ”sopinut” öljy-yhtiö MOL:n kanssa hintojen laskusta Mezőkövesdin alueella. Tästä tietenkin riemu repesi oppositioviestimissä, pääministeri Orbán puolestaan kiitteli Tállaita reippaasta toiminnasta, kunnes juttu levisi vähemmän imartelevassa valossa kansainvälisiin uutisiin, ja MOL:n oli aika ryhtyä selittelemään, että sen hintapolitiikka perustuu täysin yhtiön omiin arvioihin ja liiketaloudellisiin tekijöihin, ei mihinkään muuhun, eihän toki.

Koko kohun symboliksi nousi vuoden mehevin freudilainen lipsahdus. ATV-uutisten haastateltavaksi osui autoilijarouva, jonka suusta kuultiin seuraavaa:

… bensan hinta halpeni, ja olen samaa mieltä, semminkin kun mielestäni toveri Táll… ei ole vain ministerinä vaan myös kansanedustajana läsnä…

Rouva on siis sanomassa Tállai elvtárs ‘toveri Tállai’, mutta huomaa lipsahduksensa viime hetkessä ja nielaisee elvtárs-sanan jälkimmäisen tavun. Asia on kuitenkin tullut piinallisen selväksi. Aika entinen on palannut. Elvtárs ei sosialismissa ollut mikään yleinen ’herraa’ tai ’rouvaa’ vastaava kohtelias puhuttelu, vaan se kuului puolueen jäsenille, vallan miehille ja naisille. Tässä puoliksi nielaistussa ”toveri”-sanassa kuuluu koko entisten aikojen meininki: tasa-arvon iskulauseisiin naamioituva autoritaarinen, hierarkinen, jälkifeodaalinen yhteiskunta, jossa ”toverit” järjestävät asiat mielistelijöidensä parhaaksi.

***

Siirrytään Itävaltaan. Täällä diktatorisen sortovallan kaatumisesta on kulunut paljon enemmän aikaa. Natsimeininki elää kuitenkin erilaisten perinneyhdistysten voimin tiettyjen piirien kellareissa ja kaapeissa, ja näillä perinneyhdistyksillä puolestaan on selviä kytköksiä populistiseen Vapauspuolueeseen (FPÖ), joka parhaillaan on nousemassa rakenteilla olevan hallituskoalition junioripartneriksi. Tunnelmat omassa somekuplassani ovat järkytyksen ja syvän huolen leimaamat, muun muassa pelätään Itävallan kansainvälisen maineen puolesta. Ja päivitellään, millaisia kaappinatseja uuteen hallitukseen on nousemassa. Eilen illalla tuhansia mielenosoittajia kynttilät kädessä kokoontui Wienin kaduille osoittamaan mieltään äärioikeistolaisten hallitukseen nousua vastaan.

Liittopresidentti Van der Bellenin kerrotaan viime viikolla lausuneen diplomaattiyleisölle, että hän ei periaatteessa vastusta FPÖ:n osallistumista hallitukseen, mutta tiettyjä henkilöitä kuten FPÖ:n pääsihteeriä ja europarlamentaarikkoa Harald Vilimskyä ja Wienin varapormestaria Johann Gudenusta hän ei suostuisi nimittämään ministeriksi. Vilimsky, jota pidetään yhtenä FPÖ:n pääideologeista, on vuosien mittaan tuottanut erinäisiä arveluttavia ja mediakohua nostattaneita möläytyksiä. Johann Gudenus taas on eräänlainen FPÖ:n Olli Immonen, joka samoin on möläytellyt yhtä jos toistakin (mm. käyttänyt natsiaikojen termiä Umvolkung, ’uudelleenkansoittaminen’ eli ’kansanvaihto’, mikä hänen mielestään on nykyisen maahanmuuton pahin vaara) ja kaveerannut erikoisten tyyppien kanssa. Hänellä on erityisen hyvät suhteet Putinin Venäjään: hän on muun muassa vieraillut sekä Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin luona (minkä jälkeen hän totesi, että Itävallassa oleskelevat tšetšeenipakolaiset ovat rikollisia ja huijareita, jotka sietäisi heti palauttaa) että – yhdessä muutamien muiden länsieurooppalaisten äärioikeistoaktiivien kanssa – Krimin valtauksen jälkeistä ”vapaata ja laillista” kansanäänestystä tarkkailemassa.

Yksi entisten aikojen perinneyhdistysaktivisti jouduttiin jo ”harjaamaan”. Alaitävaltalaista Tullnin kaupunkia edustava Andreas Bors oli nousemassa parlamenttiin, kun julkisuuteen levisi hänestä 17-vuotiaana aateveljien seurassa napattu kainalontuuletuskuva:

Bors joutui luopumaan mandaatistaan. Lehdistötiedotteessaan hän selittää kaiken johtuvan mediakampanjasta, jonka tarkoituksena on häiritä FPÖ:n ja konservatiivipuolue ÖVP:n hallitusneuvotteluja.

Henkilökohtaisesti vakuutan, että kiellän äärimmäisyysajattelun kaikissa muodoissaan ja henkilökohtaisesti sanoudun irti natsidiktatuurin ajatusmaailmasta – se on minulle itsestäänselvyys! Sitäkin enemmän pahoittelen, että aikoinaan yhdellä ainoalla harkitsemattomalla teollani annoin aihetta yhdistää itseni ideologiaan, jonka ehdottomasti torjun. Jos voisin tehdä tämän tapahtumattomaksi, tekisin niin heti, tuodakseni sitäkin selvemmin ja yksiselitteisemmin ilmi puhtaan (lupenrein) demokraattisen aatemaailmani.

Lupenrein tarkoittaa ”luuppipuhdasta”, siis semmoista, missä ei suurennuslasillakaan erotu epäpuhtauksia, ja on alkuaan jalokiviseppien käyttämä arviointitermi. Kuuluisaksi tämän sanan teki Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder vuonna 2004 lausuessaan (tai paremmin myöntäessään toimittajan esittämän muotoilun), että ”Vladimir Putin on luuppipuhdas demokraatti”. On kenties tahattoman hupaisaa, että tähän samaan surullisenkuuluisaan termiin tarttuu Putinin poikien kanssa veljeilevän joukon edustaja.

”Heilaileva” Andreas Bors ei siis nouse parlamenttiin vaan jatkaa toimintaansa paikallispolitiikassa. Natsitervehdys on kuitenkin taas nostanut esiin itsensä FPÖ:n johtajan HC Strachen nuoruudensynnit. Strache oli nuoruudessaan todistettavasti mukana uusnatsien toiminnassa, muun muassa vankilaan tuomitun holokaustinkiistäjän Gottfried Küsselin organisoimissa sissitaisteluharjoituksissa, joita hän myöhemmin on pyrkinyt vähättelemään pojankloppien värikuula-ammuskeluksi. Kuuluisassa valokuvassa nuorella Strachella on peukalo, etusormi ja keskisormi ojennettuna W-kirjaimen muotoon (niin kuin Widerstand, ’vastarinta’) ns. Kühnen-tervehdykseen, jota uusnatsit käyttivät liian huomiotaherättävän käsivarsi-”heilauksen” sijasta. Oman selityksensä mukaan Strache oli kuvaa otettaessa ollut tilaamassa kolmea olutta. Strachen tiedetään myös uusnatsipiireissä pyöriessään käyttäneen ”taistelijanimeä” Heinrich, ja keltalehti Österreichin haastattelema, samoissa piireissä liikkunut lähde väittää, että tämä nimi oli tarkoituksella valittu Heinrich Himmlerin mukaan.

Aika monta vuosikymmentä saa kulua, ennen kuin menneiden sukupolvien perinnöstä päästään eroon.

Petroolia pukkaa

”Petroli ei ole sama asia kuin musta-sininen”, otsikoi Profil-lehden päätoimittaja Christian Rainer viimeviikkoisen pääkirjoituksensa. Kysymys on tietenkin Itävallan tulevasta hallituskoalitiosta, jota parhaillaan neuvotellaan kasaan, ja värikoodeista, jotka ovat olennainen osa sentrooppalaista puoluepolitiikkaa. Turkoosista, jonka konservatiivipuolue ÖVP:n nuori isäntä Sebastian Kurz valitsi ”kansanliikelistansa” tunnusväriksi, ÖVP:n perinteisestä mustasta ja oikeistopopulistien FPÖ:n sinisestä syntyy siis muotitietoisten tunnistama petrolinsinertävä.

Mutta petrolikoalitio ei kuitenkaan ole sama asia kuin vuosituhannen vaihteessa nähty edellinen oikeisto-äärioikeisto-yhdistelmä, joka tuolloin nostatti hirmuisen vastalausemyrskyn kautta Euroopan. Maailma on muuttunut. Toisaalta ”oikean” natsiajan muistot jäävät yhä kauemmaksi menneisyyteen. Jörg Haider, joka 1990-luvulla nosti FPÖ:n valtaan, oli vielä kasvanut ”oikeiden”, tunnustavien, natsiaikaan natsipuolueessa aktiivisesti toimineiden natsivanhempien perheessä, mutta hänen seuraajansa ja epigoninsa HC Strache on ”vain” entinen uusnatsi, jolla on kokemusta vain perinneyhdistyshengessä harrastetuista sissitaisteluharjoituksista. (Nuorena, ajattelemattomana pojankloppina tuli vähän värikuula-ammuskeltua, kuten asiaa nykyään selitellään.) Ja toisaalta toleranssi tai salonkikelpoisuuskynnys on viime vuosina oikeistopopulismin nousun myötä liikahtanut kaikkialla Euroopassa, jopa EU-maiden hallituksissa on nähty puolueita, joiden aktiivit johtoporrasta myöten päästelevät rasistisia möläytyksiä tai ihan ”sattumalta” osuvat heilailevien uusnatsien kanssa samoihin tilaisuuksiin tai kuviin, ja entistä useammista asioista ”pitää saada puhua”. FPÖ ja Strache eivät tässä sakissa edes ole hurjimmasta päästä.

Itävallan FPÖ:llä on toki mielenkiintoisia paikallisia ominaispiirteitään, jotka erottavat sen esimerkiksi meidän persuistamme. Näkyvimpiä niistä on ns. akateemisen siiven voimakas osallistuminen. Burschenschaftit, 1800-luvun kansallisuusaatteen perinteitä jatkavat opiskelijajärjestöt, joissa pukeudutaan koppalakkiunivormuihin, kaksintaistellaan (eli viiltelöidään vastustajan poskiin tähän alakulttuuriin kuuluvia arpia, Schmiss) ja viljellään sitä samaa germaanimytologiaa ja rasistisvivahteista saksalaista nationalismia, josta 1900-luvun natsismikin nousi, ovat saaneet FPÖ:n johtoelimissä suhteettoman suuren vaikutusvallan. (Tutkiva journalisti Hans-Henning Scharsach julkaisi vaalien alla tästä kirjankin, Die stille Machtergreifung, ‘Hiljainen vallankaappaus’.) Tästä seuraa myös mielenkiintoinen poliittinen rasite: monet Burschenschaftit nojaavat ideologiaan, jonka mukaan Itävalta valtiona on historiallinen erehdys ja kaikkien ”etnisten saksalaisten” tulisi kuulua yhteen suureen Saksaan. Poliittiset vastustajat eivät tietenkään väsy kaivelemasta esiin näitä ohjelmakohtia ja kyselemästä, miten tällaisella taustalla ylipäätään voidaan sitoutua hallitsemaan Itävaltaa sen perustuslain mukaisesti.

Mutta selvin ero vuosituhannen vaihteen mustasinihallitukseen lienee kuitenkin siinä, että nyt vaihtoehtoja ei oikein ole. Vuoden 1999 vaalien jälkeen tilanne oli pitkään epäselvä, neuvotteluja käytiin ja kannuja valettiin pitkään, ja hallituksen muodostuminen lopulta vaalituloksen perusteella jaetulle kakkostilalle jääneen ÖVP:n ja sen silloisen johtajan Wolfgang Schüsselin johdolla oli jossain mielessä yllättävä veto, kun SPÖ kuitenkin oli kirkkaasti säilyttänyt asemansa maan suurimpana puolueena. Nyt taas on oikeastaan koko ajan ymmärretty, että sosiaalidemokraattisen SPÖ:n ja ÖVP:n perinteinen punamustakoalitio – jota Itävallassa on katseltu suurin osa sodanjälkeisistä vuosikymmenistä – ei kerta kaikkiaan enää nauti kansan luottamusta. SPÖ tosin onnistui kirimään vaalitulokseensa jonkinlaisen torjuntavoiton, ilmeisesti osaksi myös vihreiden kannattajien sääliäänillä. (Samaan tapaan kuin Wienin edellisissä osavaltiovaaleissa: vihreiden kannattajat äänestivät hammasta purren demareita, koska FPÖ:n vahvinta vastustajaa piti tukea.) Selvää on kuitenkin, että suurimman vaalivoiton sai ÖVP ja kansa haluaa Kurzin. Periaatteessa jonkinlainen hallituspohja voisi syntyä myös ”punasinisen” SPÖ-FPÖ-koalition ympärille, eikä tämä ajatus kenties olisi ollut kulttuurikonservatiivisille ay-äijädemareille kovinkaan vastenmielinen. Toisaalta kuitenkin FPÖ:n poliittiset rasitteet kaappinatsiperinteitä myöten ovat niin ilmeiset, että suuressa osassa demaririntamaa niitä ei olisi millään voitu sulattaa, ja punasiniset lähentymisyritykset olisivat repineet SPÖ:n hajalle.

Petrolikoalitiota siis rakennellaan, neuvotteluja käydään, ja tiedotusvälineisiin pullahtelee nimiä, joiden ministerikelpoisuutta kentän punavihreällä laidalla kommentoidaan päitä pudistellen. Esillä ovat olleet esimerkiksi poliittisen comebackin tehnyt eläkeläisrouvien rahastaja Martin Graf sekä Burschenschaftien parissakin naisvastineessa, Mädelschafteissa “Iduna” ja ”Sigrid” aktiivisesti toiminut, myös oikeinkirjoituskömmähdyksestään kuuluisa Anneliese “Kindergrippe” Kitzmüller. Sebastian Kurzin johtajanvalmiuksia spekuloidaan yhä: hän on kiistämättä lahjakas ja vakuuttava poliittinen esiintyjä, joka osaa asetella sanansa huolellisesti ja säilyttää viileän itsehillintänsä kiperissäkin tilanteissa, mutta mitä aatteellisia sisältöjä hän oikein edustaa ja miten uskottavasti?

Kurier-lehden verraton Michael Pammesberger kuvaa hallitusneuvotteluja:
NYT ASKARRELLAAN UUSI HALLITUS!
Toisille se on uusi innovatiivinen startup-projekti. (Kurz: Pelkästään nuoria dynaamisia ihmisiä! Kotisivu meillä on jo!)
Toiset haluavat käsialansa näkyvän tunnistettavasti. (Strache: Str… St… enhän mä saa selvää omasta käsialastani!)
Myös FPÖ:n on nyt käärittävä hihat!
ÖVP:lla on varalla luotettavaa väkeä (”vanhan” ÖVP:n ministerilista)…

Samaan aikaan SPÖ marssii happamana oppositioon. Ja vihreät, oivoi. Puolue, jolla periaatteessa olisi valtavasti aatteellista liikkumatilaa kentän vasemmalla laidalla, demarien ja vielä henkihieverissä sinnittelevien kommunistien välillä, onnistui hukkaamaan mahdollisuutensa ja hajottamaan itse itsensä. Kunnon karismaattista johtohahmoa ei löytynyt, ilmeisesti ex-vihreän Alexander Van der Bellenin voittoisa presidentinvaalikampanja kulutti jotkin keskeiset resurssit loppuun, ja lopulta yksi puolueen näkyvimmistä perustajahahmoista Peter Pilz lähti kilpailemaan entisen puolueensa kanssa omalla villillä listallaan – ja voitti sen. ”Liste Pilz” ylitti nipin napin 4 %:n äänikynnyksen ja saa ruveta sisustamaan parlamenttitaloon omia ryhmätiloja, vihreät taas tipahtivat parlamentista tykkänään.

Mutta ei tässä kyllin. Sopivasti #metoo-kampanjan yhteydessä nimittäin Pilzistä paljastui, että monenlaisissa rötösherratutkinnoissa aktiivisesti vaikuttaneella pitkän linjan Robin Hoodilla oli itsellään synkkiä salaisuuksia. Muutama päivä sitten päivälehti Die Presse ja viikkolehti Profil kertoivat, että jo vuonna 2015 Pilzin toimistossa työskennellyt nainen oli kääntynyt vihreiden parlamenttiryhmän puoleen syyttäen Pilziä toistuvista seksuaalisista ahdisteluista. Naisen toivomuksesta asia oli hoidettu puolueen sisällä eikä syytöksiä julkistettu. Seuraavana päivänä viikkolehti Falter toi julki toisenkin ahdistelusyytöksen: vuonna 2013 Pilz olisi Tirolin Alpbachissa jokavuotisessa ”Eurooppa-foorumin” tapaamisessa hätyyttänyt ja kähminyt nuorta naista, ja tälle tapaukselle löytyi todistajiakin. Jälkimmäistä syytöstä Pilz ei enää kyennyt kiistämään, ja tänään hän sitten ilmoitti, ettei ota vastaan parlamenttipaikkaansa vaan jää jonkinlaisena taustahahmona tukemaan tätä ”epäpuoluettaan”.

Edelleenkin epäselvää on, mitä oikein tapahtui. Pilzhän lähti vihreistä kesällä, kun ei saanut paikkaa puolueen ehdokaslistan kärkipäästä – olisiko niin, että tähän eivät olisikaan olleet syynä poliittiset erimielisyydet esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta (jossa Pilzin väitetään vetävän tiukempaa linjaa)? Ovatko vihreät siis toimineet jalosti ja herrasmiesmäisesti kun jättivät Pilzin listalta pois ahdistelutapauksen takia mutta eivät julkistaneet asiaa? Vai onko päinvastoin nyt meneillään vihreiden kostoretki vaalitappion johdosta? Salaliittoteoriat rehottavat, huhumyllyssä pyörii myös väite, että Pilzin rikkomuksista olisi tiedotusvälineille vuotanut ÖVP:tä lähellä oleva PR-ammattilainen.

Ja näin saatiin taas vaihtelua myös pohdinnoille siitä, mitä pitäisi tehdä, kun eurooppalaisen valtion hallitukseen on nousemassa puolue, jolla on lukuisia selvittämättömiä ja ”harjaamattomia” yhteyksiä ilmeisiin uusnatsimeininkeihin.

 

 

Puna-mustasta turkoosi-siniseen?

Itävallassa varustaudutaan vaaleihin, joissa maata suurimman osan sodanjälkeistä aikaa hallinnut punamusta koalitio – siis sosiaalidemokraattien SPÖ sekä Itävallan Kokoomus eli “Kansanpuolue” ÖVP – uhkaa kaatua.

Edellisen kerran samantapaista nähtiin vuosituhannen vaihteessa. Jämähtäneisiin poliittisiin asetelmiin ja jäsenkirjapeliin kyllästyneet kansalaiset toivat sankoin joukoin äänensä ”Vapauspuolue” FPÖ:lle, josta sen taitava ja karismaattinen johtaja Jörg Haider oli rakentanut menevän, salonkikelpoisen ja natsijuurensa riittävän tiiviisti piilossa pitävän populistipuolueen. FPÖ pääsi uuteen ”musta-siniseen” oikeistohallitukseen ÖVP:n pienemmäksi kumppaniksi, vaikka hintana olikin euroopanlaajuinen järkytys, muutama EU:n painostustoimi sekä Jörg Haiderin siirtyminen ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (Itävallan poliittisessa julkisuudessa nopeasti vakiovitsiksi muuttunut termi). Seurasi taitamattomien populistiministerien pelleparaati sekä erinäisiä valtion omaisuuden yksityistämistempauksia, joiden yhteydessä tapahtuneita rötöksiä on selvitelty eri oikeusasteissa näihin päiviin saakka. Ja niin kuin populistipuolueille hallitusvastuuseen joutuessa usein käy, koko puolue hajosi lopulta Jörg Haiderin lähipiireineen irrottautuessa FPÖ:stä omaksi ”uudeksi vaihtoehdokseen” (jonka tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n haltuun jäänyt sininen vaan oranssi), ”Itävallan tulevaisuuden liitoksi” (Bündnis Zukunft Österreich, BZÖ). Sitten Jörg Haider kuoli, BZÖ:n ainoa todella elinvoimainen osa eli Haiderin hallitseman Kärntenin osavaltion oikeistopopulistit palasivat takaisin emopuolueen helmoihin, ja koska kansan poliittinen miesmuisti ei ulotu pitemmälle kuin ehkä kolmisen vuotta, FPÖ on jo pitkään ollut tekemässä uutta nousua.

Uusi johtaja Heinz-Christian (HC) Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko ja Herr Doktor Haiderin (jolla siis oli se säädynmukainen juristinkoulutus) hieman rahvaanomaisempi epigoni, aloitti poliittisen toimintansa nuorten uusnatsien taisteluharjoitusleireillä mutta uiskenteli sieltä Burschenschaft-aktivistien, siis näiden koppalakkiunivormuisten ja kaksintaisteluarvistaan (Schmiss) ylpeiden saksalais-kansallismielisten herrojen piireihin eli akateemisen äärioikeistolaisuuden kovaan ytimeen. Vanhojen valtapuolueiden (”systeemipuolueiden”, kuten populistis-natsistinen termi kuuluu) SPÖ:n ja ÖVP:n ukkoutuessa ja mummoutuessa Strache kellui iloisesti kasvavien kannatuslukujen laineilla ja veti puoleensa myös vähemmän koulutettua nuorisoa, puoluejohtajista ”ainoana, joka ei ole vanha ja ruma”. Ennemmin tai myöhemmin piti edessä olla liittokanslerin pesti. Mutta maailma muuttuu eikä historia aina toista itseään.

Ensin tempaisi SPÖ ja vaihtoi johtajansa ja liittokanslerinsa Werner Faymannin lennosta uuteen mieheen, valtionrautatieyhtiö ÖBB:n johdossa kunnostautuneeseen Christian Kerniin. Sympaattisen ja sivistyneen Kernin ajateltiin vetävän puoleensa sekä perinteistä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostunutta aateveljestöä ja -sisaristoa että markkinatalousorientoituneempaa ”it’s the economy, stupid” -väkeä kuin myös kultturelleja sivistysssosialisteja, ja ainakin jonkin verran kannatuskäyrät nousivatkin. Sitten ÖVP löi lopultakin pöytään ainoan mutta sitäkin vahvemman valttikorttinsa, puolueen pitkäaikaisen tulevaisuudentoivon ja perintöprinssin Sebastian Kurzin. Ja kuinka ollakaan, FPÖ:n Strache, vaikka miten käykin salilla ja solariumissa, ei enää olekaan puoluejohtajien ukkorivistön keskellä se nuori, komea diskokuningas, joka vielä muutama vuosi sitten esiintyi vaalimainoksissa supermies “HC-Manina”.

Nuoren prinssi Kurzin tuoma komea gallup-kannatusten nousu ei tietenkään ole tullut ÖVP:lle ilmaiseksi. Hintana olivat aikaistetut vaalit ja puoluetunnusten häivyttäminen taka-alalle: Kurz suostui ehdokkaaksi vain oman ”kansanliike”-listansa, ei puolueen nimissä (hieman samaan tapaan kuin viime vuoden presidentinvaaleissa voittoisa Alexander Van der Bellen oli virallisesti irrottautunut vihreästä puolueesta ”sitoutumattomaksi” ehdokkaaksi). ”Liste Kurzin” tunnusväri ei ole ÖVP:n perinteinen musta vaan turkoosi, raikas ja rauhoittava väri – joka ei ole niin kovin kaukana FPÖ:n sinisestä. Vaalijulisteissa luvataan kaunista, hyvää ja ympäripyöreää – nyt tai ei koskaan. (Ja mitä sitten, jos ei? Tuo iskulause kuulostaa joko hämärästi uhkailevalta – joko äänestätte nyt minua tai tapahtuu jotain kamalaa – tai lapselliselta: nyt äänestätte mua tai mä en enää koskaan leiki teidän kanssa ja vien lapioni ja ämpärinikin pois.)

Kaikkia ei Kurzin unelmavävy-olemus varauksettomasti ihastuta. Tähän vandalisoituun julisteeseen on joku tussitaituri lisännyt mm. ilkeän viittauksen Kurzin silmäänpistävän isoihin korviin.

Niin, mitkä ovat turkoosin paketin aatteelliset sisällöt? Onko nuorella Kurzilla uskottavaa näkemystä siitä, mihin yhteiskuntaa pitäisi ja voisi kehittää?

Koomikkoduo Gebrüder Moped tulkitsee Kurzin talouspoliittista ohjelmaa: ”Jos ei niillä ole rahaa, käykööt pankkiautomaatilla.”

Ulkoministeri Kurz rakensi aiemmin, maahanmuuttajien kotouttamisasiain valtiosihteerinä toimiessaan, hyvinkin ihmiskasvoista imagoa. Nyt ”prinssi Rautasydän” tarjoaa syville riveille sitä, mitä ne haluavat, eli kohteliaasti ilmaistakseni epäluuloista suhtautumista maahanmuuttajiin, etenkin islaminuskoisiin. Näkyvimpänä ilmauksena tästä on Kurzin toivomuksesta läpi ajettu burkakielto: kasvot peittävää huntua ei enää saa käyttää julkisilla paikoilla. Kyseessä on symbolinen kädenojennus ”maahanmuuttokriitikoille”, sillä Itävallan maahanmuuttajia burkakielto ei juuri kosketa. Kasvot peittävään huntuun pukeutuu Itävallan musliminaisista häviävän pieni osa. Sitä vastoin kielto koettelee Wienin kalleimmilla ostoskaduilla liikkuvia rikkaiden arabituristiseurueiden naisia, joiden on jo nähty turvautuvan sallittuihin kasvojenpeittokeinoihin eli valtaviin aurinkolaseihin ja aasialaisten turistien jo tutuiksi tekemiin hengityssuojaimiin. Mutta kiusahan se on pienikin kiusa.

Kysymys kuuluukin nyt, menevätkö muukalaispelkoisten konservatiivien äänet turkoosiin vai siniseen laariin. Tässä yhteydessä on monesti mainittu vanha sananparsi geh gleich zum Schmied und nicht zum Schmiedl, ‘mene suoraan (oikealle) sepälle äläkä pikku seppäselle’. Ne, jotka haluavat kunnon räyhärasismia, hakevat sitä luultavasti edelleen perinteisestä lähteestä eli FPÖ:n kaljatelttameiningistä, missä n-sana sanotaan niin kuin se on ja takarivien nahkatukkaisilta pojilta käsivarsi nousee kärkkäästi yläviistoon. Mutta ehkäpä ns. hiljaiselle enemmistölle kuitenkin sopii paremmin Kurzin light-versio?

Samaan aikaan SPÖ:n vaalikampanja on ikävästi tahriintunut. Profil-lehti nimittäin paljasti, että Facebookissa toimineen, nyttemmin suljetun loanheittosivun ”Totuus Sebastian Kurzista” takana ei olekaan, kuten voisi luulla, FPÖ tai jokin muu äärioikeistolainen taho. Kyseessä oli ns. dirty campaigning -operaatio, jonka toteuttajana, näin Profil väittää, oli SPÖ:n entinen kampanjaguru, israelilainen Tal Silberstein. Tarkoituksena näytti olevan ajaa Kurzin mahdolliset äänestäjät takaisin FPÖ:n leiriin syyttelemällä Kurzia maahanmuuttajien mielistelijäksi ja ties minkä kansainvälisen monikulttuurisalaliiton käsikassaraksi, mutta ennen kaikkea kylvää hämmennystä ja mustata sekä FPÖ:n että Kurzin maine. Tähän salaiseen operaatioon Silberstein kokosi pienen itävaltalaisen iskuryhmän, joka tuotti sekä harmittomampaa huumoria – esimerkiksi nettivisailun, jossa tehtävänä on erottaa Kurzin vaalisloganit IKEAn katalogin iskulauseista – että todella ilkeää rasistista, islamofobista ja antisemitististä kuraa.

(Tapaus Silberstein ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun juutalaisia kampanjaguruja käytetään tuottamaan perinteisen juutalaisvihan varaan rakentavaa vaalipropagandaa. Unkarin Viktor Orbánin propagandakoneisto on pitkään tehnyt yhteistyötä äskettäin edesmenneen amerikkalaisen Arthur Finkelsteinin kanssa.)

Tal Silberstein, joka ei siis ollut mikä hyvänsä mainontavekkuli vaan useiden huippupoliitikkojen (Israelin Ehud Barakin ja Ehud Olmertin, Ukrainan Julia Timošenkon, Romanian Traian Basescun ja Victor Pontan…) neuvonantajana toiminut kovan luokan kampanja-asiantuntija, jäi kesällä Israelin viranomaisten haaviin, syynä epäilyt rahanpesusta, lahjonnasta ja muista rötöksistä yhdessä israelilaisen kaivosmiljardöörin Beny Steinmetzin kanssa. SPÖ katkaisi yhteistyön Silbersteinin kanssa siihen paikkaan, mutta ”Facebook-Affären” paljastuttua ilmassa leijuu yhä ikävä kysymys: kuka SPÖ:n johdossa tiesi tästä likaisesta tempusta? Kuka kantaa vastuun ja suojelee puoluejohtaja Kerniä tahriintumiselta? Liittokansleri Kern on vakavassa videoviestissään syvästi pahoitellut tapahtunutta…

Koomikkoduo ”Gebrüder Moped” kuvaa liittokansleri Kernin herkkänä prinsessana: ”Otan sen, mikä minulle kuuluu.”

…mutta ÖVP ottaa tietenkin tilanteesta kaiken irti. Sebastian Kurz riensi kommentoimaan, että ensi sunnuntain vaalit ovat myös ”kansanäänestys siitä, haluammeko me Silbersteineja Itävaltaan.” Ja tästä puolestaan ovat hermostuneet monet, joiden mielestä tämmöinen silbersteinittely on aivan ilmeistä perinteistä antisemitismiä.

Kärkikamppailu siis kiertyy perinteisiin sentrooppalaisiin ulottuvuuksiin. ÖVP:n, SPÖ:n ja FPÖ:n kinastellessa likaisista tempuista muille puolueille ei paljon huomiota riitä. Muutamien pienten sirpale- ja vitsipuolueiden rinnalla edes jossakin määrin vakavasti otettavia kärpässarjalaisia on kaksi: uusliberaali ”nuoritävaltalainen” NEOS sekä kriisien runtelema Vihreät. Vuonna 2012 perustettu, yrittäjäystävällistä verotusta, läpinäkyvyyttä ja suoraa demokratiaa hehkuttava NEOS on Itävallan poliittisella kartalla uusi tulokas, joka on jo onnistunut vakiinnuttamaan asemansa jossain määrin vakavasti otettavana vaihtoehtona vanhoille valtapuolueille. Sillä on tällä hetkellä 9 kansanedustajaa Itävallan parlamentissa ja yksi europarlamenttiedustaja. Puolueen tunnusväri on pinkki (kyllä, värit ovat Sentroopan politiikassa tärkeä asia!), ja sen julisteissa poseeraavat kärkikaksikkona puoluejohtaja Matthias Strolz sekä viime vuoden presidentinvaaleista tuttu Irmgard Griss, entinen Korkeimman oikeuden presidentti. Politiikan ulkopuolelta sitoutumattomana presidenttikisaan tullut Griss selviytyi varsin hyvin, päihittäen kirkkaasti molempien valtapuolueiden SPÖ:n ja ÖVP:n ehdokkaat, ja nyt hän on ilmeisesti löytänyt poliittisen kotinsa. Strolzia puolestaan kehutaan innokkaaksi ja sytyttäväksi kampanjoijaksi.

Mutta Vihreät, oivoi. Puolueella luulisi olevan hyvin tilaa poliittisen kentän vasemmalla laidalla, jossa markkinatalous-kaasuputkidemarien ja pieneksi vitsisirpaleeksi kutistuneen mutta vielä sinnittelevän kommunistipuolue KPÖ:n välissä ammottaa valtava aukko. Sitä kuitenkin repivät sisäiset riidat, eikä selkeää linjaa tunnu löytyvän. Alexander Van der Bellenin, nykyisen liittopresidentin jälkeen puoluetta pitkään luotsannut Eva Glawischnig jätti toukokuussa yllättäen kaikki julkiset tehtävänsä terveydellisiin syihin vedoten. Hänen jälkeensä puoluejohtajan, ryhmyrin ja vaalikampanjan kärkiehdokkaan tehtävät on jaettu kolmen henkilön kesken, joista kahta ensiksi mainittua en tähän hätään edes muista – he eivät ole ihmeemmin paistatelleet valtakunnallisessa julkisuudessa. Kärkiehdokkaana vaalikampanjassa on Ulrike Lunacek, vanha kokenut Brysselin-kettu, europarlamentin varapuheenjohtaja – samainen suorasanainen Lunacek, jota Unkarin Orbánin suosikki-törkyjournalisti Zsolt Bayer taannoin nimitti ”kapiseksi valehtelevaksi idiootiksi”. Pelättävissä kuitenkin on, että Lunacek on vihreiden vasemmalle änkyräsiivelle liian sovinnollinen reaalipoliitikko, kun taas vähänkään konservatiivisemmille äänestäjille ei kelpaa lyhyttukkainen lesbotäti. Väitetään jo, että vihreät saa ensi kertaa historiansa aikana pelätä tipahtavansa parlamentin äänikynnyksen alle.

”Gebrüder Moped”: ”…ja sitten mä sanoin niille vielä, että me halutaan yli kymmenen prosenttia äänistä.” 

Vihreiden sisäisten kiistojen myötä nimittäin yksi puolueen kokeneimpia ja näkyvimpiä nimiä, perustajajäsen Peter Pilz jätti heinäkuussa puolueen ja ilmoitti pyrkivänsä parlamenttiin omin voimin. Uutta puoluetta hän ei halua perustaa, mutta Liste Peter Pilz uhkuu voitontahtoa, iskulauseenaan Ja, es geht! (Kyllä, se käy!), ja lupaa panostaa erityisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, rikkaiden verottamiseen, köyhien tukemiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Maahanmuuttokysymyksissä Pilzin linjaa on väitetty paljon tiukemmaksi kuin vihreillä, mutta ilmeisesti suurin mielipide-ero koski Turkkia: Pilzin mielestä Erdoğanin Turkki ei kuulu Eurooppaan eikä sen kanssa sovi tehdä yhteistyötä.

Näissä kuvissa, näissä tunnelmissa siis matkataan kohti sunnuntaita ja vaaleja. Ja kun juuri sain heitetyksi roskiin erehdyksessä tämmöisen maahanmuuttajan postilaatikkoon jaetun Strache-mainoksen (”Punavihreät [Wienin kaupungin hallinto] katselevat toimettomina islamisaation etenemistä!”), yritän nyt vetäytyä yöpuulle laskemaan lampaita tai jotain muuta mukavaa ja epäpoliittista. Loppupäätelmien aika koittaa kenties viikon päästä.