Arveluja oikeistokoalitiosta

Touko 31, 2018

Itävallassa on nyt jonkin aikaa katseltu samantapaista oikeistohallitusta kuin Suomessakin: iso porvaripuolue on koalition isompi osapuoli, sivuvaununaan oikeistopopulistinen, salonkikelpoisena esiintyvä ja avorasistisia ja natsimielisiä reunuksiaan peittelevä puolue. Avainkysymys on, missä määrin ykköspuolueen konservatiivisuus vakauttaa demokratiaa ja miten paljon populistien mahdollinen räyhämeininki sitä pystyy keikuttamaan.

Olen tässä blogissa ennenkin miettinyt, mitä politiikkaa tai aatesuuntaa ykköspuolue ÖVP:n, ”Itävallan Kokoomuksen” Sebastian Kurz oikein edustaa, enkä edelleenkään sitä oikein ymmärrä. Kurz on ns. karismaattinen poliitikko, joka vetoaa persoonallisuudellaan, hieman samaan tapaan kuin Ranskan Macron. Lisäksi hän on jo kauan ollut ukkoutuvan ÖVP:n melkeinpä ainoa nuori toivo, jolta puolueelle odotettiin kasvojenkohotusta hieman samaan tapaan kuin silloin, kun meillä Kokoomus vaihtoi Kekkos-Suomen kabineteissa marinoituneen hikisen Kanervan sedän nuorekkaaseen ja urheilulliseen Alex Stubbiin. Kurz on hyvä esiintyjä, taitavan viileästi sanansa asettava poliitikko, mutta hämäräksi jää, mitä muuta kuin omaa persoonaansa hän on myymässä. Poliittisessa linjassaan hän on tehnyt loivan ja hallitun mutta selkeän käänteen nuoresta monikulttuurisen kaupunginosan kasvatista, joustavasta ja suvaitsevaisesta integraatioasioiden valtiosihteeristä yhä tiukkenevaa, konservatiivisten kansalaisten pelkoihin vastaavaa rajatkiinni-linjaa vetäväksi ulkoministeriksi.

Ja niin, mikä mahtaa olla Kurzin suhde itänaapurin Orbániin, jota nykyään yhä selvemmin ja avoimemmin pidetään uhkana EU:n arvoille ja tulevaisuudelle? Tästä on nähty monenlaista arvailua, Kurzia on väitetty sekä Orbánin kaveriksi ja henkiseksi ottopojaksi että pohjimmiltaan kuitenkin eurooppalaiseksi liberaaliksi, jota reaalisosialismin käytänteisiin sosiaalistuneen itäeurooppalaisen machosedän silavanhajuiset röyhtäilyt hermostuttavat. Kuten tässä taannoin kirjoitin, Unkarin ja Itävallan suhde ei myöskään ole aivan pilvetön. Venäjältä tilattu Paksin ydinvoimalalaajennus hermostuttaa ydinvoimavastaisia itävaltalaisia, ja toisaalta Itävallan kansallispopulistisella ”oma kansa ensin” -linjalla kaavailema sosiaalietujen leikkaus ulkomaalaisilta osuu kipeästi kymmeniintuhansiin Itävallassa työskenteleviin unkarilaisiin.

Jos Kurz jossain määrin pitääkin etäisyyttä Orbániin ja asemoi itsensä ja Itävallan mieluummin lähemmäksi Euroopan liberaalidemokraattista ydintä jonnekin Saksan ja Ranskan viereen, ja jos hänen onkin kuultu Orbánin rinnalla korostavan ”liberaalia” arvomaailmaansa, niin pienempi hallituspuolue FPÖ kiehnää innoissaan Unkarin nykyisten vallanpitäjien kyljessä. Myös ”perusitävaltalaisille”, kuten heidän aateveljilleen kautta Euroopan, Orbán on sankari. Lähinnä oikeistokonservatiiviseksi luettava Die Presse -lehti kirjoitti pari päivää sitten happameen sävyyn Unkarin lähetystössä järjestetystä tilaisuudesta, jonka yleisössä kuhisi FPÖ:n johtoporrasta. Tilaisuuden teemana olivat ”eurooppalaiset arvot”, joista ”paljon puhutaan mutta harvoin keskustellaan”, ja siellä, näin Die Presse, ”eri maailmat törmäsivät toisiinsa”. Mitkä siis ovat ne Euroopan perusarvot, joita Unkarin ja Puolan nyt väitetään vaarantavan?

”Kristillisistä juurista” puhuivat tilaisuudessa sekä EU-komissaari Tibor Navracsics että entinen inhimillisten resurssien superministeri ja reformoitu pappi Zoltán BalogDie Pressen mukaan kuultiin myös vastaiskuja. Tšekin entinen ulkoministeri, keskieurooppalaisen ruhtinassuvun vesa Kar(e)l (von und zu) Schwarzenberg jyrähti, että nykyään arvoista jaaritetaan koska yhteisistä pelisäännöistä ei haluta pitää kiinni. Wienissä toimivan EU:n perusoikeuselimen FRA:n johtaja Michael O’Flaherty taas napautti, että eurooppalaisten kulttuuriperintö on hyvin monisyinen ja että turvapaikkaan oikeutettujen syrjiminen ei voi olla eurooppalainen arvo. Ja kun FPÖ:n sisäministeri Herbert Kickl muistutti, että ”kohtuullinen” maahanmuutto rikastaa mutta nykyinen alkaa jo vaarantaa ”sosiaalisen rauhan”, ja ilmoitti näkevänsä turvapaikanhakijoiden käsittelyssä vielä paljon säästövaraa, ÖVP:n entinen mahtimies ja ex-varaliittokansleri Erhard Busek hermostui: keskustelua ei saisi viedä näin yksitahtiselle (simpel) tasolle, ja ”politiikan tehtävä on lievittää pelkoja eikä nostattaa niitä”. (Tähän tosin berliiniläinen liberaalimuslimi- ja naisoikeusaktivisti Seyran Ateş vastasi, että häntä ei pelota herra Kickl vaan poliittinen islam.)

Tässä oikeastaan tiivistyy aika paljon Itävallan nykyisen poliittisen menon huolenaiheita. Pahin pelko kai on, että ÖVP tekee fidekszet eli ryhtyy kilpailemaan populistis-kansallismielis-muukalaisvihaisella linjalla varsinaisten äärioikeistopopulistien kanssa. Ja toivonsa voi panna siihen, että Itävallassa perinteinen konservatismi ja eurooppalaisten demokraattisten arvojen arvostus – joihin kuuluu tuo Schwarzenbergin mainitsema yhteisistä pelisäännöistä kiinni pitäminen – kuitenkin pitää pintansa.

Tähän voisi loppukevennykseksi panna Falter-lehden pilapiirtäjän Daniel Jokeschin näkemyksen hallituskoalition yhteistyöstä. (Liittokanslerin ja varaliittokanslerin suhdetta käsittelevät Jokeschin piirrokset löytyvät erikseenkin otsikolla Basti & Bumsti.  Basti on Sebastian-nimisten miesten tavallinen lempinimi, sitä en tiedä, käytetäänkö sitä liittokansleri Kurzista hänen lähipiirissään ja miten lähi-. Bumsti taas oli kuulemma FPÖ-johtajan ja varaliittokanslerin Heinz Christian (HC) Strachen lempinimi hänen lapsuudessaan; ilkeät poliittiset vastustajat ovat sen jostakin kaivaneet esiin ja käyttävät sitä mielellään.)

Regierungsarbeit.jpg

Saapasjalkaisen hevosen selässä istuvat varaliittokansleri Strache idolinsa Putinin tyyliin yläruumis paljaana sekä hänen pitkäaikainen spindoctorinsa, nykyinen sisäministeri Kickl. Hevonen viittaa Kicklin uuteen, huvittunutta ärtymystä herättäneeseen projektiin: hän haluaa Wieniin ratsupoliisiosaston valvomaan järjestystä, mutta kallista hanketta vastustavat jokseenkin kaikki, poliiseista ja eläinsuojelijoista kuuluisaan Espanjalaiseen ratsastuskouluun. Hevosen koppalakki-nauha-saapasvarustus kuvaa Burschenschaft-järjestöjä, äärioikeistolaisia ylioppilaiden ja akateemisen väen klubeja, jotka ovat kaikessa hiljaisuudessa kaapanneet FPÖ:ssä vallan tavanomaisemmalta ja rasvanahkaisemmalta populistiklienteeliltä. Burschenschaftien ajatusmaailma on ”saksalais-kansallinen” (mikä on hieman ongelmallista koko sodanjälkeisen ajan rakennetun Itävallan valtioidentiteetin kannalta), kuten näkyy ”musta-puna-kultaisista” väreistä nauhassa sekä hevonkakkaroihin isketyssä miekassa. (Myös miekkailu, kaksintaisteluarpien viiltelöinniksi ritualisoituneessa muodossaan, kuuluu Burschenschaftien kulttuuriperintöön.) Ja sekä hevosen että Strachen suupielessä palaa tupakki, koska kansainvälisten sopimusten mukainen ehdoton tupakointikielto ravintoloissa kumottiin hallituksen päätöksellä ja nimenomaan FPÖ:n tahdosta; tämä oli samantapainen symboliarvohanke kuin meillä perussuomalaisille autoveron korotusten estäminen.

Vaikuttaa siis siltä, että hevosen riimusta pitelevä Kurz haluaa pitää haisevat ja käryävät hallituskumppaninsa matkan päässä. Toivottavasti näin on jatkossakin.

Mainokset

Läpällä

helmikuu 13, 2018

Kun joskus puolivahingossa tulen kurkanneeksi ns. maahanmuuttokriittisiin somekupliin, rasismin ohella päällimmäisenä pistää silmään suunnaton, raivokas epäluulo ns. valtamedioita kohtaan. Isot päivälehdet pimittävät, sensuroivat ja valehtelevat, ja erityisesti niin tekee ”punainen” YLE. Tämä joukko uskoo paljon mieluummin omien vaihtoehtomedioidensa nimettömiä ja tarkistamattomia tarinoita. Ja jos ”valtamedia” nimittää näitä sivustoja ja blogeja ”valemedioiksi”, niin sama haukkumasana voidaan heittää bumerangina takaisin, sillä – Riikka Slunga-Poutsalon siivekkäiksi muuttunein sanoin – ”onko tarina tosi vai ei, se on toinen juttu, näin nämä asiat koetaan.” Samanlaiset epäluulot ovat pinnalla myös Itävallan oikeistopopulistien parissa, missä jatkuvina haukkumasanoina toistuvat Lügenpresse (’valhelehdistö’, jo natsien käyttämä ilmaus) sekä Rotfunk, ’punaradio’.

Itävallassa yhtenä vaihtoehtoviestimenä, oikeistopopulistikansan tärkeänä viihde- ja uutislähteenä toimii FPÖ:n johtajan HC Strachen Facebook-sivu. Kuten jo pari vuotta sitten kirjoitin (Der Standard -lehden artikkelin pohjalta), perusitävaltalaiset saavat tästä lähteestä toistakymmentä tarinaa ja linkkiä päivittäin, sekä herttaisia kuvia Strachen arkipäivästä ja hänen koirastaan että linjaan sopivia uutisjuttuja (erityisesti keltalehti Kronen Zeitungista), vitsejä ja meemejä. Toisinaan Strachelta tai hänen Facebook-avustajiltaan lähtee kiireessä mopo vähän keulimaan. Niin kävi presidentinvaalien alla, kun vastaehdokas Van der Bellenistä kertova vitsiuutinen ilmeisesti vahingossa otettiin todesta. Ja niin on ilmeisesti käynyt nyt, kun Strachen henkilökohtaiselle Facebook-sivulle ilmestyi tämmöinen kuva. Se on jo jonkin aikaa somessa kiertänyt mukaelma Itävallan yleisradioyhtiön ORF:n mainoskampanjasta ORF – wie wir (‘ORF – niin kuin me’), ja mainoskuvassa esiintyy pääuutislähetyksen ykkösankkuri Armin Wolf.

strache_satire

On paikka, jossa valheet muuttuvat uutisiksi. Se on ORF. Feikkiuutisten, valheiden ja propagandan parhaat. Pseudokulttuuria ja pakkomaksu. Alueellisesti ja kansainvälisesti. Televisiossa, radiossa ja Armin Wolfin Facebook-profiilissa. ORF – miten sekavaa!

Kuvan alle oli Strache alun perin lisännyt vain yksisanaisen kommentin ”Satiiria!” sekä hymiön. Nyttemmin hän on täydentänyt postaustaan, kun siitä nousi meteli. Lisätekstissä Strache selittelee, että on keskustellut Armin Wolfin kanssa ja kertonut hänelle, että postaus ei ole suunnattu henkilökohtaisesti häntä vastaan vaan ainoastaan satiiriseksi reaktioksi ORF:n Tirolin aluetoimituksen äskettäiseen mokaan. (ORF:n ohjelmaan oli Tirolissa piakkoin järjestettävien osavaltiovaalien tiimoilta haastateltu paikallisen FPÖ:n johtoa, ja kuvaan pääsi myös ohikulkijan vastenmielinen juutalaisvastainen möläytys, mutta FPÖ:n edustajan reaktio leikattiin pois, joten syntyi vaikutelma, että tämä möläytys edustaisi FPÖ:n kantaa. ORF on esittänyt oikaisun ja anteeksipyynnön.)

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Strachen on nyt niin sanoakseni myöhäistä rypistää. Der Standard -lehden mukaan Armin Wolf on ilmoittanut ryhtyvänsä asian johdosta oikeustoimiin, samoin ORF:n pääjohtaja Alexander Wrabetz twiittaa, että ORF vaatii loukkaavan postauksen poistamista sekä anteeksipyyntöä ja että lakimies on jo pantu asialle. Futurezone-sivuston haastatteleman juristin arvion mukaan Strache on mennyt selvästi liian pitkälle, eikä hänellä oikeusjutun tullen tule olemaan mitään mahdollisuuksia. Blogissaan Wolf selittää:

En 32-vuotisella journalistin urallani ole vielä koskaan haastanut ketään oikeuteen.

Mutta nyt teen poikkeuksen.

Heinz-Christian Strache on tänään yksityisellä Facebook-sivullaan, jolla sentään on 40.000 fania, julkaissut väärennetyn ORF-mainoksen, jossa on iso kuva minusta sekä teksti: ”On paikka, jossa valheet muuttuvat uutisiksi.” (…) En todellakaan ole herkkänahkainen, ja herra Strache on ennenkin postannut epäystävällisiä asioita minusta, mutta ”valehtelemisesta” – siis tahallisesta epätotuuksien levittämisestä – ei minua yli kolmikymmenvuotisen journalistin työurani aikana vielä yksikään poliitikko syyttänyt. Ei varsinkaan tasavallan varakansleri.

SATIIRIA?

Se, että herra Strache nolostellen kirjoittaa kuvan viereen ”satiiria”, ei oikeudellisesti merkitse mitään. Ette te voi myöskään postata Facebookiin henkilö XY:n valokuvan vieressä tekstiä ”XY sieppaa pieniä lapsia” ja uskoa, että jos kirjoitatte perään ”satiiria” tai ”vitsi vitsi”, se muuttuu lailliseksi. (…)

Journalistit työskentelevät julkisuudessa ja julkisuutta varten – ja tietenkin meidän työtämme saa ja tulee kritisoida julkisesti. Ja jos journalistit tekevät virheitä – kuten viime lauantaina Tirolin ajankohtaislähetyksessä – heidän on kannettava siitä vastuu. Ja pyydettävä anteeksi. Asianosaisilta ja yleisöltä.

Mutta summittaiset ja henkilökohtaiset kokonaisten viestinten ja toimitusten tai yksittäisten toimittajien solvaamiset eivät ole ”kritiikkiä”. Eivät varsinkaan, jos solvaajana on mahtava poliitikko, joka on jo julistanut ”objektiivisuuden nimissä ryhtyvänsä optimointeihin myös ORF:ssa” (Heinz-Christian Strache 16.12.2017, uuden hallituskoalition esittelytilaisuudessa).

 

Johan tässä ehdittiin kuvitella, että Strache olisi löytänyt itsestään valtiomiesvaihteen. Jonkinlaista kohinaa herätti uuden varaliittokanslerin esiintyminen (ääri)oikeistolaisten Burschenschaft-opiskelijajärjestöjen kohutuissa (ja jatkuvien mielenosoitusten saattelemissa) tanssiaisissa (Akademikerball), joita tällä kertaa saatteli ns. laulukirjakohu. Alaitävaltalaisen FPÖ-poliitikon Udo Landbauerin koti-Burschenschaftin (Germania, Wiener Neustadt) sitsilaulukirjan sisältö oli juuri vähän aiemmin vuotanut julkisuuteen, ja siitä oli paljastunut sekä vanhoja natsilauluja että uudempaa, poliittisesti hyvin epäkorrektia ”huumoria” (”nyt kaasua, germaanit, / vielä seitsemäskin miljoona me hoidellaan!”). No, Strache ilmestyi näihin tanssiaisiin yllättäen siviilifrakissa eikä oman Burschenschaftinsa koppalakkiunivormussa, ja puhujanpöntöstä hän tuomitsi jyrkästi Kolmannen valtakunnan rikokset, julisti, että rasismilla ja antisemitismillä ei olisi näihin tanssiaisiin mitään asiaa ja että totalitarismi ei sovi Burschenschaftien ajatusmaailmaan.

Vaan eipä kestänyt kauaa, kun hallituksen kakkospuolueen johtajalta taas petti harkintakyky. Strache unohti, että varaliittokanslerina hänen pitäisi pystyä puhuttelemaan koko kansaa eikä vain omaa älämölö-kaljatelttayleisöään. Härkä ei muistanut olevansa nyt Jupiter.

Seuraavaksi ehkä otetaan Itävallan oikeuslaitoksesta mittaa. Jäämme uteliaina seuraamaan.


Jotain vanhaa, jotain turkoosia, jotain sinistä

joulukuu 19, 2017

Itävallan uusi hallitus on sitten nimitetty virkaansa, ja siitähän uutisoitiin Suomessa asti. Uusi hallituskoalitio kulkee Sentroopassa tärkeään värikoodityyliin turkoosi-sinisen nimellä, ”kokoomuspuolue” ÖVP:n uusi karismaattinen ”ihmepoika” Kurz kun ei halunnut käydä vaaleihin puolueen nimeä ja mustaa tunnusväriä käyttäen vaan omalla uudella listallaan uusine turkooseine tunnusväreineen. (En ole huomannut kenenkään ihmeemmin revitelleen huumoria värinnimityksen etymologiasta. ”Turkoosi” (Türkis), värin ja alun perin korukiven nimitys, palautuu ”turkkilaista” merkitsevään sanaan, koska kyseisiä korukiviä aikoinaan tuotiin Eurooppaan siihen aikaan Turkin valtakuntaan kuuluneen Persian Khorasanin maakunnan kaivoksista. Turkkilaisia taas on Itävallan maahanmuuttajista suuri ja näkyvä osa, syntymämaan mukaan tilastoiden Turkissa syntyneet ovat toiseksi suurin ryhmä Saksassa syntyneiden jälkeen, joten ”turkkilainen” nykyitävaltalaisessa ajattelussa vastaa ”prototyyppistä maahanmuuttajaa” – ja nykyinen hallitus puolestaan on kerännyt kannatuksensa nimenomaan entistä tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa lupaamalla.)

Näiden uutisten johdosta syntyi yhden kollegan FB-seinällä keskustelua siitä, ovatko Itävallan ”siniset” eli vapauspuolue FPÖ äärioikeistolaisia, oikeistoradikaaleja vai ”vain” oikeistopopulisteja. Vai peräti, niin kuin jotkut aatteelliset vastustajat herkästi heittävät, (sala)natseja tai (piilo)fasisteja. Tästä aukeaa joukko mahdollisia argumentointilinjoja, jotka yleensä ovat aika hedelmättömiä. Ainakin ”fasismi” on terminä niin ryöstöviljelty (entisten aikojen reaalisosialismeissa ja edelleenkin tässä suhteessa Neuvostoliiton perinteitä jatkavalla Venäjällä), että sitä on vaikea nähdä muuna kuin tunteenomaisena haukkumasanana.

Asian järkevää käsittelyä vaikeuttaa myös se, että historian tunnetuille fasismeille (ainakin Mussolinin, Hitlerin ja heidän aikalais-myötäilijöidensä) on ollut ominaista eklektisyys ja aatteellinen sekakoosteisuus, perinteisen oikeiston ja vasemmiston aateainesten yhdistely ja samalla koko oikeisto-vasemmisto-jaon kiistäminen. Hitler nousi valtaan sekä rähinähinkuisen ja katkeran, puolisyrjäytyneen proletariaatin että vaatimattoman hyvinvointinsa puolesta pelkäävän siivon alemman keskiluokan, sosialismikammoisten suurkapitalistien ja saksalais-sotilaallisen isänmaallisuuden ihanteet sisäistäneen ylemmän keskiluokan tuella. Natsien kuvitellun saksalaisuuden suureen kertomukseen (sen käytännön sovelluksista puhumattakaan) mahtui monenlaista juonnetta, jotka puhuttelivat eri kohdeyleisöjä.

”Fasismia” tai ”äärioikeistolaisuutta” tai ei, FPÖ:n kannattajakunta on kirjavaa joukkoa kuten sille suunnattu sanomakin. Osa näistä aineksista on tuttua kautta Euroopan. Kaikkiallahan on nykyään sekä jonkinlaisia uusnatseja, jotka nimenomaisesti ihailevat Hitlerin Kolmatta valtakuntaa (ja joista osa sitten paremman puutteessa voi taipua äänestämään populistista lainkuuliaisen nössöä kansanpuoluetta), että hieman toisentyyppisiä, enemmän tai vähemmän epämääräisiä ideologisia päämääriä edustavia ”maahanmuuttokriitikkoja” tai ”kansallismielisiä”, paksummin tai ohuemmin verhotun rasismin kannattajia. Kaikkialta löytyy myös populistisia uuskonservatiiveja, joille homoliittojen vastustaminen tai evoluution kiistäminen (koska sanoohan sen järkikin, ettei ihminen ole voinut kehittyä apinasta) on politiikanteon keskeisiä kysymyksiä, tai ”kunnollisia työtätekeviä” sosiaalipummien vihaajia.

Itävallan FPÖ:n aatteisiin ja kannattajiin kuuluu kuitenkin myös omaa kansallista erikoislaatua ilmentäviä aineksia. Tämä kansallinen erikoislaatu liittyy tietenkin osaksi Kolmanteen valtakuntaan ja sen perintöön, jonka jälkipyykki Itävallassa on tunnetusti hoidettu hivenen lepsummin kuin Saksassa. Mutta tämäkin perintö on Itävallassa monisyisempi ja sen juuret ovat syvemmällä kuin tietävät ne paljolti englanninkielisten uutiskanavien varassa olevat länsieurooppalaiset, joiden käsitys tästä historiasta tyhjenee sodan (”pam, kuolkaa, natsisiat!”) ja keskitysleirien kauhukertomuksiksi eksotisoituun jännäpahuuteen. (Ja joiden tietämys Itävallan 1900-luvun historiasta perustuu Sound of Musiciin ja ohittaa täysin esimerkiksi austrofasismin ajan.)

FPÖ:n (Vapauspuolue, Freiheitliche Partei) edustama ”vapausaate” tai ”kansallismielisyys” ei ole vain kaappinatsien perinteenvaalintaa, vaikka FPÖ:n edeltäjä VdU olikin selkeästi sodanjälkeisten katumattomien vanhojen natsien peitejärjestö ja vaikka FPÖ:n natsikytkökset kaikista poliittisen korrektiuden vaatimista Distanzierungeista, irtisanoutumisista ja irtiotoista huolimatta ovat epäilemättä yhä jossain kellareissa olemassa. Freiheitlich-ideologian juuret ulottuvat 1800-luvulle ja siihen samaan maaperään, josta Hitlerin natsiaate kasvoi. ”Vapaus” tarkoitti vapautta ylikansallisten hallitsijadynastioiden ja aristokraattisukujen, monikansallisten monarkioiden, niiden kaikkeinkatolisimpia majesteetteja siunaavan universaalin katolisen kirkon ja niitä lainoittavan ylikansallisen (juutalaisen!) rahalaitosverkoston vallasta. Se tarkoitti kaipuun sinisen kukan etsintää kotomaan kielestä ja kansanperinteestä kansallisromantiikan hengessä, ja saksalaisella kielialueella se tarkoitti ajatusta kaikkien saksankielisten yhteisestä kansallisvaltiosta. Tämä ”vapausaate” merkitsi myös ylioppilaiden (eikä vain sotilaiden tai sotilas-aateliston) vapautta kantaa miekkaa ja käydä kaksintaisteluja, ja sillä oli voimakas ”osakuntien”, Burschenschaft-opiskelijajärjestöjen kannattelema akateeminen perinne.

Tästä perinteestä – josta myös natsismi kasvoi mutta joka ei tyhjenny nykyiseen (uus)natsismiin – nousee ainakin kaksi mielenkiintoista seikkaa, joiden merkitystä puolestaan voimistaa se, että nykyinen FPÖ on kaikessa hiljaisuudessa joutunut paljolti Burschenschaft-väen hallintaan. Ensinnäkin ”saksalais-kansallisuus”. Osa Itävallan uuden hallituksen jäsenistä ja sen taustavoimista on kytköksissä järjestöihin, joiden ideologian mukaan Itävallan olemassaolo valtiona on historiallinen erhe. (Esimerkiksi Marko-Germania-osakunta, johon FPÖ:n suosittu presidenttiehdokas ja uuden hallituksen infrastruktuuriministeri Norbert Hofer kuuluu, on julistanut  torjuvansa ”historianvastaisen fiktion Itävallan kansakunnasta”, jota vuodesta 1945 lähtien on ”istutettu itävaltalaisten aivoihin”.) Siitä, onko tämä ristiriita maan perustuslain kanssa todellinen vakava ongelma vaiko vain historiallinen koristekiekura, jolla ei tule olemaan merkitystä todellisen hallitustyön kannalta, voi olla ja ollaankin monta mieltä.

Laajemmin FPÖ poikkeaa esimerkiksi meidän perussuomalaisistamme (jne.) tämän voimakkaan akateemisen, yhteiskunnan laitoksiin ja korkeimpiinkin herrakerhoihin juurensa työntäneen perinteensä kautta. Suomessahan oikeistopopulistien on menestyäkseen pakko vetää intellektualisminsa mahdollisimman näkymättömiin laimentavaa maisterisjätkä-linjaa. Jussi Halla-aho tohtoris- ja tiedemiehenä on yksinäinen susi vailla laajoja akateemisia tukijoukkoja, muuten puolueen ääniharavina ja keulakuvina on nähty pillerihuuruisen oloisia lihaskimppuja, kännissä sekoilevia törkypellejä tai jenkkiläistä pölhöfundamentalismia suoltavia barbeja. (En siis todellakaan pystyisi kuvittelemaan Teuvo Hakkaraista tai Laura Huhtasaarta FPÖ:ssä yhteenkään johtavaan tehtävään, vaikka puolueen syvistä riveistä samanlaisia tapauksia voi hyvinkin löytyä.)

Se jännittävä seuraus tästä akateemisesta pohjasta ja vaikutusvaltaisesta verkostoitumisesta on, että – kuten Der Standard -lehden vaalikommentaattori muistaakseni viikonlopun numerossa totesi – mitä mieltä FPÖ:n ideologiasta ja toimintasuunnitelmasta sitten ollaankin, puolueella ainakin on sellainen, ja on myös riittämiin koulutettuja asiantuntijoita panemaan sitä toimeen. Olen tällä palstalla joskus muistellut vuosituhannen taitteen edellistä oikeisto-äärioikeistokoalitiota, jonka toimintaa leimasi populistipuolueen epäpätevien ministerien pelleparaati – mutta silloinen Jörg Haiderin FPÖ oli eri puolue kuin nykyinen, jonka johtaja HC Strache tosin on syviin riveihin vetoava kansanmies, hammasteknikko vailla akateemista arvoa, mutta muu johto tiukasti akateemisissa käsissä. (Vuosituhannen vaihteen FPÖ:n Herr Doktor Haideriahan ympäröi johtotehtävissä ns. Buberlpartie, joukko nuoria miehiä, jotka vaikuttivat tulleen valikoiduiksi enemmän ulkonäkönsä kuin sisäisten kvaliteettiensa perusteella.)

Ja nyt on siis hallituksessa puolue, jonka johtaja on viettänyt nuoruutensa uusnatsiporukoissa ja jonka muidenkin tärkeiden hahmojen kaapeista voi löytyä erilaisia luurankoja. Uusi hallitusohjelma on ainakin taloudellisilta linjauksiltaan leikkauksineen ja verohelpotuksineen enemmän oikeistolainen kuin ”pientä ihmistä” kosiskelevan populistinen. Mutta samaan tapaan kuin meillä aikoinaan hallitukseen nousseet persut pyrkivät viimeiseen saakka pitämään autoveroa alhaalla, perusitävaltalaiset haluavat toteuttaa ainakin yhden tavallisen kansan toiveista eli turvata kansalaisten perusihmisoikeuden tupakanpolttoon kapakassa. Toukokuussa 2018 voimaan astuvaksi tarkoitettu ravintolatupakoinnin totaalikielto on nimittäin tarkoitus kumota. Uusista FPÖ-ministereistä taas monet vaikuttavat yllättävän asiallisilta, vaikka omassa punavihreässä mediakuplassani kannetaankin syvää huolta esimerkiksi FPÖ:n ”väkivaltamonopolista” – sekä armeija (puolustusministeriö) että poliisi (sisäministeriö) ovat nyt FPÖ:n käsissä, ja jälkimmäisen salkun sai pelätty Herbert Kickl, joka ei ole vain puoluejohtaja Strachen lähimpiä uskottuja vaan myös 1990-luvulta saakka puoluejohdon puheenkirjoittaja, pahamaineisten vaalisloganien (kuten pahennusta herättänyt ”Wiener Blut”) isä. Ulkoministeriksi nousee sitoutumaton Karin Kneissl, joka on oikeasti työskennellyt ulkoministeriön palveluksessa ja on lisäksi arabiantaitoinen Lähi-idän asiantuntija, ja sosiaali- ja terveysministeri Beate Hartinger on toiminut sekä sairaaloiden että sosiaalivakuutusyhdistysten keskusliiton johdossa.

Burschenschaft-FPÖ:n pelätty aikaansaapuus puolestaan kontrastoituu ikävästi siihen pieneen hapuiluun, jota hallituksen ykköspuolue ÖVP uuden karismaattisen ihmepoikansa johdolla osoitti. Kurz on ”messiaaninen” poliitikkotyyppi Obaman tai Macronin tapaan: lupaa jotakin aivan uutta, vetoaa henkilökohtaisella viehätysvoimallaan, mutta varsinainen poliittinen ohjelma ja tosiasialliset saavutukset voivat jäädä hämärän peittoon. Ilkeät kommentaattorit ovat huomautelleet, että Kurzilla ilmeisesti oli ollut hyvä sotasuunnitelma vallan kaappaamiseen omassa puolueessaan mutta hallituksen muodostamiseen ei paukkuja sitten riittänytkään. Monet avaintehtävät olivat viimeiseen saakka auki, ja ÖVP:n ministereistä muutamat ovat melkoisia yllätysnimiä. Valtionvarainministerin salkun saa varsin tuntematon Hartwig Löger, jolla ei ole korkeakouluopintoja laisinkaan; sen jälkeen, kun taistelulentäjän ura katkesi loukkaantumiseen, Löger siirtyi vakuutusyhtiöhommiin ja yleni vähitellen talon sisällä korkeimpaan johtoportaaseen saakka. Totaalinen yllätys on myös tiede- ja digitaaliasioiden ministeri Margarete Schramböck, IT-alan johtotehtävissä toiminut Ala-Itävallan uuden maaherran Johanna Mikl-Leitnerin luottonainen. Maanviljelijöiden edustajana poliittisen uransa käynnistänyt Elisabeth Köstinger puolestaan saa yllättäen salkkuunsa myös ympäristöasiat.

Yksi mielenkiintoinen nimi on uudesta hallituksesta lopuksi mainittava. Opetusministeriksi nousee ÖVP:n edustajana mies, jonka kanssa olen muutaman kerran jutellut kasvotusten ja kerran jopa laitoksemme kahvihuoneessa oikein mukavanhenkisen tutustumiskäynnin yhteydessä. Heinz Faßmann, Wienin yliopiston vararehtori, maantieteen ja aluekehitysasioiden tutkija, on kuulemma liittokansleri Kurzin luottomies ja uskottu asiantuntija. Wienin yliopiston ja koko tiedemaailman puolesta olen iloinen tästä uutisesta. Ja vielä iloisempi olisin, ellei yksi Faßmannin kanssa käymistäni keskusteluista olisi alkanut niin kuin se alkoi. Oli puhe silloin meillä käynnissä olleesta vähemmistöjen monikielisyyttä käsittelevästä tutkimusprojektista, ja maahanmuutto- ja integraatioasiantuntijana pidetty Faßmann (hän on itsekin maahanmuuttaja, Itävallan suurinta maahanmuuttajaryhmää eli syntyisin Saksasta) totesi jotain siihen suuntaan, että ”kyllähän se monikielisyys on hienoa, mutta sehän on paha ongelma, että maahanmuuttajalapset eivät opi saksaa”.

Tässä piilee isoja ongelmia. Mutta niistä kirjoitan ehkä vielä joskus joutessani kieliblogini puolella.


Menneiden sukupolvien varjot

marraskuu 16, 2017

Otsikko on lainattu Sergei Paradžanovin vuonna 1964 Neuvosto-Ukrainassa ohjaamalta mielettömältä elokuvalta Тіні забутих предків, joka on viime vuosien unohtumattomimpia katselukokemuksiani. Mutta nyt ei ole kysymys Karpaattien hutsuulikansan perinteistä vaan siitä, miten entisaikojen poliittinen historia yhä elää sentrooppalaisessa arjessa, kielenkäytössä ja poliittisessa kulttuurissa.

Reaalisosialismin kaatumisestahan on kohta kolmekymmentä vuotta. Nykyajan nuoret aikuiset Unkarissa kuten muissakaan entisissä sosialistimaissa eivät enää ole päntänneet koulussa pakkovenäjää eivätkä osaa edes kyrillisiä kirjaimia (joten saattaa käydä kuten muutamia päiviä sitten netissä liikkunut kuva näyttää: szegediläisessä myymälässä ulkomaalaisille asiakkaille tarkoitettu ilmoitus lisäveron hyvittämisestä kierrätettiin Google Translaten kautta, mutta kun lähtökieleksi unohtui englanti, serbiankieliseksi tarkoitetussa kyltissä lukee jonkinlaista unkaria kyrillisin kirjaimin, eikä kyltin tulostanut henkilökunta selvästikään ole osannut epäillä mitään). Vasta päälle nelikymppisillä alkaa olla kunnon muistikuvia siitä, millaista oli lapsena laulaa Kansainvälistä pioneerihuivi kaulassa, aikuisena suunnitella ei aivan yksinkertaisesti järjestettävää ulkomaanmatkaa mutkikkaine valuuttaoperaatioineen tai lukea lehdistä artikkeleita, joissa oli selvästi tunnistettava vörös farok eli “punainen häntä”, pakollinen ideologinen loppukaneetti.

Sen verran kuitenkin sosialismin ajoista tietää nuorempikin polvi, että nykyhallituksen arvostelijoiden viljelemät viittaukset entisiin aikoihin toimivat edelleenkin myös poliittisen satiirin ja pilkan keinoina. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun pienoisen möhömahan kasvattaneen Viktor Orbánin aika epäedullisesta kulmasta otettua valokuvaa kommentoidaan ei pääministerin (miniszterelnök) vaan TSZ:n (termelőszövetkezet eli tuotanto-osuuskunta, suunnilleen ”kolhoosi”) puheenjohtajan näköiseksi – se siis viittaa hyvinvoivaan ja mahtavaan mutta röyhkeän junttimaiseen olemukseen. Niin isänmaallis-oikeistolaista, kristillistä ja antikommunistista kuin nykyinen meininki onkin olevinaan, oppositio ei väsy muistuttamaan, miten paljossa hallituksen ja sen viestinnän tyyli tuo mieleen entiset ajat: vallanpitäjien mielivallan ja syvälle rakenteisiin piintyneen korruption, hurraa-kulkueet lippujen hulmutessa, syntipukkeihin ja syyttelyyn taittuvan, viholliskuvia rakentavan propagandan. Ja komentotalouden, jossa kuluttajahinnoilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kannattavuuden tai muun kapitalistisen hölynpölyn kanssa.

Tästä viimeksimainitusta on viime päivinä kohistu unkarinkielisessä somessa. Kohinan keskipisteenä on András Tállai, talousmies ja poliitikko, entinen Mezőkövesdin kaupungin pormestari, nyttemmin Fidesz-puolueen kansanedustaja, veroasioista vastaava valtiosihteeri sekä Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtaja. Viime viikonloppuna Tállai ilmoitti Facebook-sivullaan, että oli kansalaisten pyynnöstä käynyt selvittämässä polttoaineiden hintoja vaalipiirissään ja todettuaan ne korkeiksi ”sopinut” öljy-yhtiö MOL:n kanssa hintojen laskusta Mezőkövesdin alueella. Tästä tietenkin riemu repesi oppositioviestimissä, pääministeri Orbán puolestaan kiitteli Tállaita reippaasta toiminnasta, kunnes juttu levisi vähemmän imartelevassa valossa kansainvälisiin uutisiin, ja MOL:n oli aika ryhtyä selittelemään, että sen hintapolitiikka perustuu täysin yhtiön omiin arvioihin ja liiketaloudellisiin tekijöihin, ei mihinkään muuhun, eihän toki.

Koko kohun symboliksi nousi vuoden mehevin freudilainen lipsahdus. ATV-uutisten haastateltavaksi osui autoilijarouva, jonka suusta kuultiin seuraavaa:

… bensan hinta halpeni, ja olen samaa mieltä, semminkin kun mielestäni toveri Táll… ei ole vain ministerinä vaan myös kansanedustajana läsnä…

Rouva on siis sanomassa Tállai elvtárs ‘toveri Tállai’, mutta huomaa lipsahduksensa viime hetkessä ja nielaisee elvtárs-sanan jälkimmäisen tavun. Asia on kuitenkin tullut piinallisen selväksi. Aika entinen on palannut. Elvtárs ei sosialismissa ollut mikään yleinen ’herraa’ tai ’rouvaa’ vastaava kohtelias puhuttelu, vaan se kuului puolueen jäsenille, vallan miehille ja naisille. Tässä puoliksi nielaistussa ”toveri”-sanassa kuuluu koko entisten aikojen meininki: tasa-arvon iskulauseisiin naamioituva autoritaarinen, hierarkinen, jälkifeodaalinen yhteiskunta, jossa ”toverit” järjestävät asiat mielistelijöidensä parhaaksi.

***

Siirrytään Itävaltaan. Täällä diktatorisen sortovallan kaatumisesta on kulunut paljon enemmän aikaa. Natsimeininki elää kuitenkin erilaisten perinneyhdistysten voimin tiettyjen piirien kellareissa ja kaapeissa, ja näillä perinneyhdistyksillä puolestaan on selviä kytköksiä populistiseen Vapauspuolueeseen (FPÖ), joka parhaillaan on nousemassa rakenteilla olevan hallituskoalition junioripartneriksi. Tunnelmat omassa somekuplassani ovat järkytyksen ja syvän huolen leimaamat, muun muassa pelätään Itävallan kansainvälisen maineen puolesta. Ja päivitellään, millaisia kaappinatseja uuteen hallitukseen on nousemassa. Eilen illalla tuhansia mielenosoittajia kynttilät kädessä kokoontui Wienin kaduille osoittamaan mieltään äärioikeistolaisten hallitukseen nousua vastaan.

Liittopresidentti Van der Bellenin kerrotaan viime viikolla lausuneen diplomaattiyleisölle, että hän ei periaatteessa vastusta FPÖ:n osallistumista hallitukseen, mutta tiettyjä henkilöitä kuten FPÖ:n pääsihteeriä ja europarlamentaarikkoa Harald Vilimskyä ja Wienin varapormestaria Johann Gudenusta hän ei suostuisi nimittämään ministeriksi. Vilimsky, jota pidetään yhtenä FPÖ:n pääideologeista, on vuosien mittaan tuottanut erinäisiä arveluttavia ja mediakohua nostattaneita möläytyksiä. Johann Gudenus taas on eräänlainen FPÖ:n Olli Immonen, joka samoin on möläytellyt yhtä jos toistakin (mm. käyttänyt natsiaikojen termiä Umvolkung, ’uudelleenkansoittaminen’ eli ’kansanvaihto’, mikä hänen mielestään on nykyisen maahanmuuton pahin vaara) ja kaveerannut erikoisten tyyppien kanssa. Hänellä on erityisen hyvät suhteet Putinin Venäjään: hän on muun muassa vieraillut sekä Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin luona (minkä jälkeen hän totesi, että Itävallassa oleskelevat tšetšeenipakolaiset ovat rikollisia ja huijareita, jotka sietäisi heti palauttaa) että – yhdessä muutamien muiden länsieurooppalaisten äärioikeistoaktiivien kanssa – Krimin valtauksen jälkeistä ”vapaata ja laillista” kansanäänestystä tarkkailemassa.

Yksi entisten aikojen perinneyhdistysaktivisti jouduttiin jo ”harjaamaan”. Alaitävaltalaista Tullnin kaupunkia edustava Andreas Bors oli nousemassa parlamenttiin, kun julkisuuteen levisi hänestä 17-vuotiaana aateveljien seurassa napattu kainalontuuletuskuva:

bors

Bors joutui luopumaan mandaatistaan. Lehdistötiedotteessaan hän selittää kaiken johtuvan mediakampanjasta, jonka tarkoituksena on häiritä FPÖ:n ja konservatiivipuolue ÖVP:n hallitusneuvotteluja.

Henkilökohtaisesti vakuutan, että kiellän äärimmäisyysajattelun kaikissa muodoissaan ja henkilökohtaisesti sanoudun irti natsidiktatuurin ajatusmaailmasta – se on minulle itsestäänselvyys! Sitäkin enemmän pahoittelen, että aikoinaan yhdellä ainoalla harkitsemattomalla teollani annoin aihetta yhdistää itseni ideologiaan, jonka ehdottomasti torjun. Jos voisin tehdä tämän tapahtumattomaksi, tekisin niin heti, tuodakseni sitäkin selvemmin ja yksiselitteisemmin ilmi puhtaan (lupenrein) demokraattisen aatemaailmani.

Lupenrein tarkoittaa ”luuppipuhdasta”, siis semmoista, missä ei suurennuslasillakaan erotu epäpuhtauksia, ja on alkuaan jalokiviseppien käyttämä arviointitermi. Kuuluisaksi tämän sanan teki Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder vuonna 2004 lausuessaan (tai paremmin myöntäessään toimittajan esittämän muotoilun), että ”Vladimir Putin on luuppipuhdas demokraatti”. On kenties tahattoman hupaisaa, että tähän samaan surullisenkuuluisaan termiin tarttuu Putinin poikien kanssa veljeilevän joukon edustaja.

”Heilaileva” Andreas Bors ei siis nouse parlamenttiin vaan jatkaa toimintaansa paikallispolitiikassa. Natsitervehdys on kuitenkin taas nostanut esiin itsensä FPÖ:n johtajan HC Strachen nuoruudensynnit. Strache oli nuoruudessaan todistettavasti mukana uusnatsien toiminnassa, muun muassa vankilaan tuomitun holokaustinkiistäjän Gottfried Küsselin organisoimissa sissitaisteluharjoituksissa, joita hän myöhemmin on pyrkinyt vähättelemään pojankloppien värikuula-ammuskeluksi. Kuuluisassa valokuvassa nuorella Strachella on peukalo, etusormi ja keskisormi ojennettuna W-kirjaimen muotoon (niin kuin Widerstand, ’vastarinta’) ns. Kühnen-tervehdykseen, jota uusnatsit käyttivät liian huomiotaherättävän käsivarsi-”heilauksen” sijasta. Oman selityksensä mukaan Strache oli kuvaa otettaessa ollut tilaamassa kolmea olutta. Strachen tiedetään myös uusnatsipiireissä pyöriessään käyttäneen ”taistelijanimeä” Heinrich, ja keltalehti Österreichin haastattelema, samoissa piireissä liikkunut lähde väittää, että tämä nimi oli tarkoituksella valittu Heinrich Himmlerin mukaan.

Aika monta vuosikymmentä saa kulua, ennen kuin menneiden sukupolvien perinnöstä päästään eroon.


Petroolia pukkaa

marraskuu 6, 2017

”Petroli ei ole sama asia kuin musta-sininen”, otsikoi Profil-lehden päätoimittaja Christian Rainer viimeviikkoisen pääkirjoituksensa. Kysymys on tietenkin Itävallan tulevasta hallituskoalitiosta, jota parhaillaan neuvotellaan kasaan, ja värikoodeista, jotka ovat olennainen osa sentrooppalaista puoluepolitiikkaa. Turkoosista, jonka konservatiivipuolue ÖVP:n nuori isäntä Sebastian Kurz valitsi ”kansanliikelistansa” tunnusväriksi, ÖVP:n perinteisestä mustasta ja oikeistopopulistien FPÖ:n sinisestä syntyy siis muotitietoisten tunnistama petrolinsinertävä.

Mutta petrolikoalitio ei kuitenkaan ole sama asia kuin vuosituhannen vaihteessa nähty edellinen oikeisto-äärioikeisto-yhdistelmä, joka tuolloin nostatti hirmuisen vastalausemyrskyn kautta Euroopan. Maailma on muuttunut. Toisaalta ”oikean” natsiajan muistot jäävät yhä kauemmaksi menneisyyteen. Jörg Haider, joka 1990-luvulla nosti FPÖ:n valtaan, oli vielä kasvanut ”oikeiden”, tunnustavien, natsiaikaan natsipuolueessa aktiivisesti toimineiden natsivanhempien perheessä, mutta hänen seuraajansa ja epigoninsa HC Strache on ”vain” entinen uusnatsi, jolla on kokemusta vain perinneyhdistyshengessä harrastetuista sissitaisteluharjoituksista. (Nuorena, ajattelemattomana pojankloppina tuli vähän värikuula-ammuskeltua, kuten asiaa nykyään selitellään.) Ja toisaalta toleranssi tai salonkikelpoisuuskynnys on viime vuosina oikeistopopulismin nousun myötä liikahtanut kaikkialla Euroopassa, jopa EU-maiden hallituksissa on nähty puolueita, joiden aktiivit johtoporrasta myöten päästelevät rasistisia möläytyksiä tai ihan ”sattumalta” osuvat heilailevien uusnatsien kanssa samoihin tilaisuuksiin tai kuviin, ja entistä useammista asioista ”pitää saada puhua”. FPÖ ja Strache eivät tässä sakissa edes ole hurjimmasta päästä.

Itävallan FPÖ:llä on toki mielenkiintoisia paikallisia ominaispiirteitään, jotka erottavat sen esimerkiksi meidän persuistamme. Näkyvimpiä niistä on ns. akateemisen siiven voimakas osallistuminen. Burschenschaftit, 1800-luvun kansallisuusaatteen perinteitä jatkavat opiskelijajärjestöt, joissa pukeudutaan koppalakkiunivormuihin, kaksintaistellaan (eli viiltelöidään vastustajan poskiin tähän alakulttuuriin kuuluvia arpia, Schmiss) ja viljellään sitä samaa germaanimytologiaa ja rasistisvivahteista saksalaista nationalismia, josta 1900-luvun natsismikin nousi, ovat saaneet FPÖ:n johtoelimissä suhteettoman suuren vaikutusvallan. (Tutkiva journalisti Hans-Henning Scharsach julkaisi vaalien alla tästä kirjankin, Die stille Machtergreifung, ‘Hiljainen vallankaappaus’.) Tästä seuraa myös mielenkiintoinen poliittinen rasite: monet Burschenschaftit nojaavat ideologiaan, jonka mukaan Itävalta valtiona on historiallinen erehdys ja kaikkien ”etnisten saksalaisten” tulisi kuulua yhteen suureen Saksaan. Poliittiset vastustajat eivät tietenkään väsy kaivelemasta esiin näitä ohjelmakohtia ja kyselemästä, miten tällaisella taustalla ylipäätään voidaan sitoutua hallitsemaan Itävaltaa sen perustuslain mukaisesti.

Mutta selvin ero vuosituhannen vaihteen mustasinihallitukseen lienee kuitenkin siinä, että nyt vaihtoehtoja ei oikein ole. Vuoden 1999 vaalien jälkeen tilanne oli pitkään epäselvä, neuvotteluja käytiin ja kannuja valettiin pitkään, ja hallituksen muodostuminen lopulta vaalituloksen perusteella jaetulle kakkostilalle jääneen ÖVP:n ja sen silloisen johtajan Wolfgang Schüsselin johdolla oli jossain mielessä yllättävä veto, kun SPÖ kuitenkin oli kirkkaasti säilyttänyt asemansa maan suurimpana puolueena. Nyt taas on oikeastaan koko ajan ymmärretty, että sosiaalidemokraattisen SPÖ:n ja ÖVP:n perinteinen punamustakoalitio – jota Itävallassa on katseltu suurin osa sodanjälkeisistä vuosikymmenistä – ei kerta kaikkiaan enää nauti kansan luottamusta. SPÖ tosin onnistui kirimään vaalitulokseensa jonkinlaisen torjuntavoiton, ilmeisesti osaksi myös vihreiden kannattajien sääliäänillä. (Samaan tapaan kuin Wienin edellisissä osavaltiovaaleissa: vihreiden kannattajat äänestivät hammasta purren demareita, koska FPÖ:n vahvinta vastustajaa piti tukea.) Selvää on kuitenkin, että suurimman vaalivoiton sai ÖVP ja kansa haluaa Kurzin. Periaatteessa jonkinlainen hallituspohja voisi syntyä myös ”punasinisen” SPÖ-FPÖ-koalition ympärille, eikä tämä ajatus kenties olisi ollut kulttuurikonservatiivisille ay-äijädemareille kovinkaan vastenmielinen. Toisaalta kuitenkin FPÖ:n poliittiset rasitteet kaappinatsiperinteitä myöten ovat niin ilmeiset, että suuressa osassa demaririntamaa niitä ei olisi millään voitu sulattaa, ja punasiniset lähentymisyritykset olisivat repineet SPÖ:n hajalle.

Petrolikoalitiota siis rakennellaan, neuvotteluja käydään, ja tiedotusvälineisiin pullahtelee nimiä, joiden ministerikelpoisuutta kentän punavihreällä laidalla kommentoidaan päitä pudistellen. Esillä ovat olleet esimerkiksi poliittisen comebackin tehnyt eläkeläisrouvien rahastaja Martin Graf sekä Burschenschaftien parissakin naisvastineessa, Mädelschafteissa “Iduna” ja ”Sigrid” aktiivisesti toiminut, myös oikeinkirjoituskömmähdyksestään kuuluisa Anneliese “Kindergrippe” Kitzmüller. Sebastian Kurzin johtajanvalmiuksia spekuloidaan yhä: hän on kiistämättä lahjakas ja vakuuttava poliittinen esiintyjä, joka osaa asetella sanansa huolellisesti ja säilyttää viileän itsehillintänsä kiperissäkin tilanteissa, mutta mitä aatteellisia sisältöjä hän oikein edustaa ja miten uskottavasti?

basteln

Kurier-lehden verraton Michael Pammesberger kuvaa hallitusneuvotteluja:
NYT ASKARRELLAAN UUSI HALLITUS!
Toisille se on uusi innovatiivinen startup-projekti. (Kurz: Pelkästään nuoria dynaamisia ihmisiä! Kotisivu meillä on jo!)
Toiset haluavat käsialansa näkyvän tunnistettavasti. (Strache: Str… St… enhän mä saa selvää omasta käsialastani!)
Myös FPÖ:n on nyt käärittävä hihat!
ÖVP:lla on varalla luotettavaa väkeä (”vanhan” ÖVP:n ministerilista)…

Samaan aikaan SPÖ marssii happamana oppositioon. Ja vihreät, oivoi. Puolue, jolla periaatteessa olisi valtavasti aatteellista liikkumatilaa kentän vasemmalla laidalla, demarien ja vielä henkihieverissä sinnittelevien kommunistien välillä, onnistui hukkaamaan mahdollisuutensa ja hajottamaan itse itsensä. Kunnon karismaattista johtohahmoa ei löytynyt, ilmeisesti ex-vihreän Alexander Van der Bellenin voittoisa presidentinvaalikampanja kulutti jotkin keskeiset resurssit loppuun, ja lopulta yksi puolueen näkyvimmistä perustajahahmoista Peter Pilz lähti kilpailemaan entisen puolueensa kanssa omalla villillä listallaan – ja voitti sen. ”Liste Pilz” ylitti nipin napin 4 %:n äänikynnyksen ja saa ruveta sisustamaan parlamenttitaloon omia ryhmätiloja, vihreät taas tipahtivat parlamentista tykkänään.

Mutta ei tässä kyllin. Sopivasti #metoo-kampanjan yhteydessä nimittäin Pilzistä paljastui, että monenlaisissa rötösherratutkinnoissa aktiivisesti vaikuttaneella pitkän linjan Robin Hoodilla oli itsellään synkkiä salaisuuksia. Muutama päivä sitten päivälehti Die Presse ja viikkolehti Profil kertoivat, että jo vuonna 2015 Pilzin toimistossa työskennellyt nainen oli kääntynyt vihreiden parlamenttiryhmän puoleen syyttäen Pilziä toistuvista seksuaalisista ahdisteluista. Naisen toivomuksesta asia oli hoidettu puolueen sisällä eikä syytöksiä julkistettu. Seuraavana päivänä viikkolehti Falter toi julki toisenkin ahdistelusyytöksen: vuonna 2013 Pilz olisi Tirolin Alpbachissa jokavuotisessa ”Eurooppa-foorumin” tapaamisessa hätyyttänyt ja kähminyt nuorta naista, ja tälle tapaukselle löytyi todistajiakin. Jälkimmäistä syytöstä Pilz ei enää kyennyt kiistämään, ja tänään hän sitten ilmoitti, ettei ota vastaan parlamenttipaikkaansa vaan jää jonkinlaisena taustahahmona tukemaan tätä ”epäpuoluettaan”.

Edelleenkin epäselvää on, mitä oikein tapahtui. Pilzhän lähti vihreistä kesällä, kun ei saanut paikkaa puolueen ehdokaslistan kärkipäästä – olisiko niin, että tähän eivät olisikaan olleet syynä poliittiset erimielisyydet esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta (jossa Pilzin väitetään vetävän tiukempaa linjaa)? Ovatko vihreät siis toimineet jalosti ja herrasmiesmäisesti kun jättivät Pilzin listalta pois ahdistelutapauksen takia mutta eivät julkistaneet asiaa? Vai onko päinvastoin nyt meneillään vihreiden kostoretki vaalitappion johdosta? Salaliittoteoriat rehottavat, huhumyllyssä pyörii myös väite, että Pilzin rikkomuksista olisi tiedotusvälineille vuotanut ÖVP:tä lähellä oleva PR-ammattilainen.

Ja näin saatiin taas vaihtelua myös pohdinnoille siitä, mitä pitäisi tehdä, kun eurooppalaisen valtion hallitukseen on nousemassa puolue, jolla on lukuisia selvittämättömiä ja ”harjaamattomia” yhteyksiä ilmeisiin uusnatsimeininkeihin.

 

 


Puna-mustasta turkoosi-siniseen?

lokakuu 9, 2017

Itävallassa varustaudutaan vaaleihin, joissa maata suurimman osan sodanjälkeistä aikaa hallinnut punamusta koalitio – siis sosiaalidemokraattien SPÖ sekä Itävallan Kokoomus eli “Kansanpuolue” ÖVP – uhkaa kaatua.

Edellisen kerran samantapaista nähtiin vuosituhannen vaihteessa. Jämähtäneisiin poliittisiin asetelmiin ja jäsenkirjapeliin kyllästyneet kansalaiset toivat sankoin joukoin äänensä ”Vapauspuolue” FPÖ:lle, josta sen taitava ja karismaattinen johtaja Jörg Haider oli rakentanut menevän, salonkikelpoisen ja natsijuurensa riittävän tiiviisti piilossa pitävän populistipuolueen. FPÖ pääsi uuteen ”musta-siniseen” oikeistohallitukseen ÖVP:n pienemmäksi kumppaniksi, vaikka hintana olikin euroopanlaajuinen järkytys, muutama EU:n painostustoimi sekä Jörg Haiderin siirtyminen ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (Itävallan poliittisessa julkisuudessa nopeasti vakiovitsiksi muuttunut termi). Seurasi taitamattomien populistiministerien pelleparaati sekä erinäisiä valtion omaisuuden yksityistämistempauksia, joiden yhteydessä tapahtuneita rötöksiä on selvitelty eri oikeusasteissa näihin päiviin saakka. Ja niin kuin populistipuolueille hallitusvastuuseen joutuessa usein käy, koko puolue hajosi lopulta Jörg Haiderin lähipiireineen irrottautuessa FPÖ:stä omaksi ”uudeksi vaihtoehdokseen” (jonka tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n haltuun jäänyt sininen vaan oranssi), ”Itävallan tulevaisuuden liitoksi” (Bündnis Zukunft Österreich, BZÖ). Sitten Jörg Haider kuoli, BZÖ:n ainoa todella elinvoimainen osa eli Haiderin hallitseman Kärntenin osavaltion oikeistopopulistit palasivat takaisin emopuolueen helmoihin, ja koska kansan poliittinen miesmuisti ei ulotu pitemmälle kuin ehkä kolmisen vuotta, FPÖ on jo pitkään ollut tekemässä uutta nousua.

Uusi johtaja Heinz-Christian (HC) Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko ja Herr Doktor Haiderin (jolla siis oli se säädynmukainen juristinkoulutus) hieman rahvaanomaisempi epigoni, aloitti poliittisen toimintansa nuorten uusnatsien taisteluharjoitusleireillä mutta uiskenteli sieltä Burschenschaft-aktivistien, siis näiden koppalakkiunivormuisten ja kaksintaisteluarvistaan (Schmiss) ylpeiden saksalais-kansallismielisten herrojen piireihin eli akateemisen äärioikeistolaisuuden kovaan ytimeen. Vanhojen valtapuolueiden (”systeemipuolueiden”, kuten populistis-natsistinen termi kuuluu) SPÖ:n ja ÖVP:n ukkoutuessa ja mummoutuessa Strache kellui iloisesti kasvavien kannatuslukujen laineilla ja veti puoleensa myös vähemmän koulutettua nuorisoa, puoluejohtajista ”ainoana, joka ei ole vanha ja ruma”. Ennemmin tai myöhemmin piti edessä olla liittokanslerin pesti. Mutta maailma muuttuu eikä historia aina toista itseään.

Ensin tempaisi SPÖ ja vaihtoi johtajansa ja liittokanslerinsa Werner Faymannin lennosta uuteen mieheen, valtionrautatieyhtiö ÖBB:n johdossa kunnostautuneeseen Christian Kerniin. Sympaattisen ja sivistyneen Kernin ajateltiin vetävän puoleensa sekä perinteistä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostunutta aateveljestöä ja -sisaristoa että markkinatalousorientoituneempaa ”it’s the economy, stupid” -väkeä kuin myös kultturelleja sivistysssosialisteja, ja ainakin jonkin verran kannatuskäyrät nousivatkin. Sitten ÖVP löi lopultakin pöytään ainoan mutta sitäkin vahvemman valttikorttinsa, puolueen pitkäaikaisen tulevaisuudentoivon ja perintöprinssin Sebastian Kurzin. Ja kuinka ollakaan, FPÖ:n Strache, vaikka miten käykin salilla ja solariumissa, ei enää olekaan puoluejohtajien ukkorivistön keskellä se nuori, komea diskokuningas, joka vielä muutama vuosi sitten esiintyi vaalimainoksissa supermies “HC-Manina”.

Nuoren prinssi Kurzin tuoma komea gallup-kannatusten nousu ei tietenkään ole tullut ÖVP:lle ilmaiseksi. Hintana olivat aikaistetut vaalit ja puoluetunnusten häivyttäminen taka-alalle: Kurz suostui ehdokkaaksi vain oman ”kansanliike”-listansa, ei puolueen nimissä (hieman samaan tapaan kuin viime vuoden presidentinvaaleissa voittoisa Alexander Van der Bellen oli virallisesti irrottautunut vihreästä puolueesta ”sitoutumattomaksi” ehdokkaaksi). ”Liste Kurzin” tunnusväri ei ole ÖVP:n perinteinen musta vaan turkoosi, raikas ja rauhoittava väri – joka ei ole niin kovin kaukana FPÖ:n sinisestä. Vaalijulisteissa luvataan kaunista, hyvää ja ympäripyöreää – nyt tai ei koskaan. (Ja mitä sitten, jos ei? Tuo iskulause kuulostaa joko hämärästi uhkailevalta – joko äänestätte nyt minua tai tapahtuu jotain kamalaa – tai lapselliselta: nyt äänestätte mua tai mä en enää koskaan leiki teidän kanssa ja vien lapioni ja ämpärinikin pois.)

kurzjetztodernie.jpg

Kaikkia ei Kurzin unelmavävy-olemus varauksettomasti ihastuta. Tähän vandalisoituun julisteeseen on joku tussitaituri lisännyt mm. ilkeän viittauksen Kurzin silmäänpistävän isoihin korviin.

Niin, mitkä ovat turkoosin paketin aatteelliset sisällöt? Onko nuorella Kurzilla uskottavaa näkemystä siitä, mihin yhteiskuntaa pitäisi ja voisi kehittää?

kurzbankomat.jpg

Koomikkoduo Gebrüder Moped tulkitsee Kurzin talouspoliittista ohjelmaa: ”Jos ei niillä ole rahaa, käykööt pankkiautomaatilla.”

Ulkoministeri Kurz rakensi aiemmin, maahanmuuttajien kotouttamisasiain valtiosihteerinä toimiessaan, hyvinkin ihmiskasvoista imagoa. Nyt ”prinssi Rautasydän” tarjoaa syville riveille sitä, mitä ne haluavat, eli kohteliaasti ilmaistakseni epäluuloista suhtautumista maahanmuuttajiin, etenkin islaminuskoisiin. Näkyvimpänä ilmauksena tästä on Kurzin toivomuksesta läpi ajettu burkakielto: kasvot peittävää huntua ei enää saa käyttää julkisilla paikoilla. Kyseessä on symbolinen kädenojennus ”maahanmuuttokriitikoille”, sillä Itävallan maahanmuuttajia burkakielto ei juuri kosketa. Kasvot peittävään huntuun pukeutuu Itävallan musliminaisista häviävän pieni osa. Sitä vastoin kielto koettelee Wienin kalleimmilla ostoskaduilla liikkuvia rikkaiden arabituristiseurueiden naisia, joiden on jo nähty turvautuvan sallittuihin kasvojenpeittokeinoihin eli valtaviin aurinkolaseihin ja aasialaisten turistien jo tutuiksi tekemiin hengityssuojaimiin. Mutta kiusahan se on pienikin kiusa.

Kysymys kuuluukin nyt, menevätkö muukalaispelkoisten konservatiivien äänet turkoosiin vai siniseen laariin. Tässä yhteydessä on monesti mainittu vanha sananparsi geh gleich zum Schmied und nicht zum Schmiedl, ‘mene suoraan (oikealle) sepälle äläkä pikku seppäselle’. Ne, jotka haluavat kunnon räyhärasismia, hakevat sitä luultavasti edelleen perinteisestä lähteestä eli FPÖ:n kaljatelttameiningistä, missä n-sana sanotaan niin kuin se on ja takarivien nahkatukkaisilta pojilta käsivarsi nousee kärkkäästi yläviistoon. Mutta ehkäpä ns. hiljaiselle enemmistölle kuitenkin sopii paremmin Kurzin light-versio?

Samaan aikaan SPÖ:n vaalikampanja on ikävästi tahriintunut. Profil-lehti nimittäin paljasti, että Facebookissa toimineen, nyttemmin suljetun loanheittosivun ”Totuus Sebastian Kurzista” takana ei olekaan, kuten voisi luulla, FPÖ tai jokin muu äärioikeistolainen taho. Kyseessä oli ns. dirty campaigning -operaatio, jonka toteuttajana, näin Profil väittää, oli SPÖ:n entinen kampanjaguru, israelilainen Tal Silberstein. Tarkoituksena näytti olevan ajaa Kurzin mahdolliset äänestäjät takaisin FPÖ:n leiriin syyttelemällä Kurzia maahanmuuttajien mielistelijäksi ja ties minkä kansainvälisen monikulttuurisalaliiton käsikassaraksi, mutta ennen kaikkea kylvää hämmennystä ja mustata sekä FPÖ:n että Kurzin maine. Tähän salaiseen operaatioon Silberstein kokosi pienen itävaltalaisen iskuryhmän, joka tuotti sekä harmittomampaa huumoria – esimerkiksi nettivisailun, jossa tehtävänä on erottaa Kurzin vaalisloganit IKEAn katalogin iskulauseista – että todella ilkeää rasistista, islamofobista ja antisemitististä kuraa.

(Tapaus Silberstein ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun juutalaisia kampanjaguruja käytetään tuottamaan perinteisen juutalaisvihan varaan rakentavaa vaalipropagandaa. Unkarin Viktor Orbánin propagandakoneisto on pitkään tehnyt yhteistyötä äskettäin edesmenneen amerikkalaisen Arthur Finkelsteinin kanssa.)

Tal Silberstein, joka ei siis ollut mikä hyvänsä mainontavekkuli vaan useiden huippupoliitikkojen (Israelin Ehud Barakin ja Ehud Olmertin, Ukrainan Julia Timošenkon, Romanian Traian Basescun ja Victor Pontan…) neuvonantajana toiminut kovan luokan kampanja-asiantuntija, jäi kesällä Israelin viranomaisten haaviin, syynä epäilyt rahanpesusta, lahjonnasta ja muista rötöksistä yhdessä israelilaisen kaivosmiljardöörin Beny Steinmetzin kanssa. SPÖ katkaisi yhteistyön Silbersteinin kanssa siihen paikkaan, mutta ”Facebook-Affären” paljastuttua ilmassa leijuu yhä ikävä kysymys: kuka SPÖ:n johdossa tiesi tästä likaisesta tempusta? Kuka kantaa vastuun ja suojelee puoluejohtaja Kerniä tahriintumiselta? Liittokansleri Kern on vakavassa videoviestissään syvästi pahoitellut tapahtunutta…

prinzessinkern.jpg

Koomikkoduo ”Gebrüder Moped” kuvaa liittokansleri Kernin herkkänä prinsessana: ”Otan sen, mikä minulle kuuluu.”

…mutta ÖVP ottaa tietenkin tilanteesta kaiken irti. Sebastian Kurz riensi kommentoimaan, että ensi sunnuntain vaalit ovat myös ”kansanäänestys siitä, haluammeko me Silbersteineja Itävaltaan.” Ja tästä puolestaan ovat hermostuneet monet, joiden mielestä tämmöinen silbersteinittely on aivan ilmeistä perinteistä antisemitismiä.

Kärkikamppailu siis kiertyy perinteisiin sentrooppalaisiin ulottuvuuksiin. ÖVP:n, SPÖ:n ja FPÖ:n kinastellessa likaisista tempuista muille puolueille ei paljon huomiota riitä. Muutamien pienten sirpale- ja vitsipuolueiden rinnalla edes jossakin määrin vakavasti otettavia kärpässarjalaisia on kaksi: uusliberaali ”nuoritävaltalainen” NEOS sekä kriisien runtelema Vihreät. Vuonna 2012 perustettu, yrittäjäystävällistä verotusta, läpinäkyvyyttä ja suoraa demokratiaa hehkuttava NEOS on Itävallan poliittisella kartalla uusi tulokas, joka on jo onnistunut vakiinnuttamaan asemansa jossain määrin vakavasti otettavana vaihtoehtona vanhoille valtapuolueille. Sillä on tällä hetkellä 9 kansanedustajaa Itävallan parlamentissa ja yksi europarlamenttiedustaja. Puolueen tunnusväri on pinkki (kyllä, värit ovat Sentroopan politiikassa tärkeä asia!), ja sen julisteissa poseeraavat kärkikaksikkona puoluejohtaja Matthias Strolz sekä viime vuoden presidentinvaaleista tuttu Irmgard Griss, entinen Korkeimman oikeuden presidentti. Politiikan ulkopuolelta sitoutumattomana presidenttikisaan tullut Griss selviytyi varsin hyvin, päihittäen kirkkaasti molempien valtapuolueiden SPÖ:n ja ÖVP:n ehdokkaat, ja nyt hän on ilmeisesti löytänyt poliittisen kotinsa. Strolzia puolestaan kehutaan innokkaaksi ja sytyttäväksi kampanjoijaksi.

Mutta Vihreät, oivoi. Puolueella luulisi olevan hyvin tilaa poliittisen kentän vasemmalla laidalla, jossa markkinatalous-kaasuputkidemarien ja pieneksi vitsisirpaleeksi kutistuneen mutta vielä sinnittelevän kommunistipuolue KPÖ:n välissä ammottaa valtava aukko. Sitä kuitenkin repivät sisäiset riidat, eikä selkeää linjaa tunnu löytyvän. Alexander Van der Bellenin, nykyisen liittopresidentin jälkeen puoluetta pitkään luotsannut Eva Glawischnig jätti toukokuussa yllättäen kaikki julkiset tehtävänsä terveydellisiin syihin vedoten. Hänen jälkeensä puoluejohtajan, ryhmyrin ja vaalikampanjan kärkiehdokkaan tehtävät on jaettu kolmen henkilön kesken, joista kahta ensiksi mainittua en tähän hätään edes muista – he eivät ole ihmeemmin paistatelleet valtakunnallisessa julkisuudessa. Kärkiehdokkaana vaalikampanjassa on Ulrike Lunacek, vanha kokenut Brysselin-kettu, europarlamentin varapuheenjohtaja – samainen suorasanainen Lunacek, jota Unkarin Orbánin suosikki-törkyjournalisti Zsolt Bayer taannoin nimitti ”kapiseksi valehtelevaksi idiootiksi”. Pelättävissä kuitenkin on, että Lunacek on vihreiden vasemmalle änkyräsiivelle liian sovinnollinen reaalipoliitikko, kun taas vähänkään konservatiivisemmille äänestäjille ei kelpaa lyhyttukkainen lesbotäti. Väitetään jo, että vihreät saa ensi kertaa historiansa aikana pelätä tipahtavansa parlamentin äänikynnyksen alle.

lunacek.jpg

”Gebrüder Moped”: ”…ja sitten mä sanoin niille vielä, että me halutaan yli kymmenen prosenttia äänistä.” 

Vihreiden sisäisten kiistojen myötä nimittäin yksi puolueen kokeneimpia ja näkyvimpiä nimiä, perustajajäsen Peter Pilz jätti heinäkuussa puolueen ja ilmoitti pyrkivänsä parlamenttiin omin voimin. Uutta puoluetta hän ei halua perustaa, mutta Liste Peter Pilz uhkuu voitontahtoa, iskulauseenaan Ja, es geht! (Kyllä, se käy!), ja lupaa panostaa erityisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, rikkaiden verottamiseen, köyhien tukemiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Maahanmuuttokysymyksissä Pilzin linjaa on väitetty paljon tiukemmaksi kuin vihreillä, mutta ilmeisesti suurin mielipide-ero koski Turkkia: Pilzin mielestä Erdoğanin Turkki ei kuulu Eurooppaan eikä sen kanssa sovi tehdä yhteistyötä.

Näissä kuvissa, näissä tunnelmissa siis matkataan kohti sunnuntaita ja vaaleja. Ja kun juuri sain heitetyksi roskiin erehdyksessä tämmöisen maahanmuuttajan postilaatikkoon jaetun Strache-mainoksen (”Punavihreät [Wienin kaupungin hallinto] katselevat toimettomina islamisaation etenemistä!”), yritän nyt vetäytyä yöpuulle laskemaan lampaita tai jotain muuta mukavaa ja epäpoliittista. Loppupäätelmien aika koittaa kenties viikon päästä.


Lupsakan itävaltalaista kannunvalantaa

heinäkuu 1, 2017

En ole aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista. Siellä on kuitenkin koko poliittinen kenttä mullistumassa, kun lähes kaikki puolueet ovat vaihtaneet johtohahmoa.

Liittokansleripuolue demareista se alkoi, toista vuotta sitten. Kun kevään 2016 liittopresidentinvaaleissa Itävallan sosiaalidemokraattinen puolue SPÖ ei löytänyt riittävän karismaattista ehdokasta ja presidenttiehdokkaaksi kaivettu väritön vanha puoluejyrä Rudolf Hundstorfer sai itkettävän huonon ääniosuuden, SPÖ:n riveissä alettiin yhä ankarammin kritisoida siihenastista puoluejohtajaa ja liittokansleria Werner Faymannia. Faymannin tilalle vaihdettiin Christian Kern, reipas viisikymppinen kaveri julkisen sektorin ja liike-elämän risteyskohdasta eli Itävallan valtionrautateiden (ÖBB) holding-yhtiön johdosta. Siinä missä Faymannia hänen aikoinaan puolueen johtoon astuessaan kiiteltiin karismaattisuudesta ja sympaattisesta ihmisläheisyydestä, Kernillä on sympaattisuuden lisäksi sekä uskottavuutta talouselämän suuntaan että puolueen älymystösiipeä miellyttävää kulttuuriharrastuneisuutta. Hänellä on työväenluokkainen tausta – isä sähköasentaja, äiti sihteeri, lapsuus Wienissä Simmeringin työläiskaupunginosassa – mutta akateeminen koulutus, uransa hän aloitti tiedotusopin opintojen jälkeen taloustoimittajana. Ukkoutuvan ja mummoutuvan SPÖ:n gallup-lukemat lähtivät kohta nousuun.

Sitten oli vuorossa SPÖ:n perinteinen hallituskumppani, konservatiivinen ÖVP. Myös siellä podettiin ukkoutumista, karismaattisen ja nuorekkaan johtohahmon puutetta. Kun puoluejohtaja ja varaliittokansleri Reinhold Mitterlehner lopulta tänä keväänä väsyi ja ilmoitti vetäytyvänsä, puolueen oli pakko lopulta nostaa johtoon ainoa mutta sitäkin suurempi nuori toivonsa, politiikan ihmepoika Sebastian Kurz, joka vuonna 2013 nimitettiin vain 27-vuotiaana Itävallan historian nuorimmaksi ulkoministeriksi. Kurz on miellyttävän oloinen nuori mies, josta on pitkään ollut vaikea sanoa, onko hänen siloisen teflonkuorensa alla kiltisti setien ohjeita kuunteleva mallipoika vai aito poliittinen luonnonlahjakkuus.

Alun perin ”ihmiskasvoista konservatismia” edustaneesta Kurzista näyttää nyt kuoriutuvan yhä kovemman linjan populisti, joka viimeksi korotti äänensä islamilaisia lastentarhoja vastaan (viitaten puolentoista vuoden takaiseen kiisteltyyn tutkimukseen) – hänen mielestään ne haittaavat kotoutumista ja edistävät rinnakkaisyhteiskunnan syntyä ja radikalisoitumisen vaaraa. Meikäläisen punavihreässä somekuplassa puolestaan hermostuttiin siitä, että Kurz käytti lähteenä ja perusteena vanhan kunnon keltalehti Kronen Zeitungin (jonka rinnalla, kuten monesti olen todennut, meikäläiset iltapulut edustavat laatujournalismin siintäviä huippuja) julkaisemaa valokuvaa. Närkästyneen Kronen lukijan lähettämässä kuvassa näkyy rivi pieniä tyttöjä, kaikilla hijab-huivi päässä, ja kuva on kuulemma otettu Wienin Liesingissä sijaitsevassa lastentarhassa. Näin ei kuitenkaan ole – kuva esittää Wienin islamilaisessa kulttuurikeskuksessa järjestettyä tilaisuutta, jossa muslimiperheiden lapset lukevat Koraanin tekstejä, eikä siis kerro väitetystä ”Wienin lastentarhojen islamisaatiosta” yhtikäs mitään. (Kuvan tytöt ovat sitä paitsi 9–13-vuotiaita, selvästi eivät lastentarhaikäisiä, mutta yllätys yllätys, Kronen toimitus ja lukijakunta eivät ole vaivautuneet kuvaa sen kriittisemmin tutkimaan.)

Kurzin myötä ÖVP:n kannatuslukemat gallupeissa ovat singahtaneet huikeaan nousuun: ilmeisesti yksi ainoa mies on pelastanut puolueen kuihtumasta vanhojen ukkojen perinneyhdistykseksi. Tällä on kuitenkin hintansa. Kurz suostui johtoon vain sillä ehdolla, että uudet vaalit järjestetään pikimmiten, ja vaaleissa hän ei halua olla vain ÖVP:n ehdokas vaan koota äänestäjiä yli puoluerajojen omalle henkilökohtaiselle vaalilistalleen – Liste Kurz, tunnusvärinä ÖVP:n perinteisen mustan sijasta turkoosi. Näinhän teki entinen vihreä, sittemmin ”sitoutumaton” Alexander Van der Bellen liittopresidentinvaaleissa, ja ilmeisesti myös Ranskan Macron ”kansanliikkeineen” on näyttänyt mallia.

Ohjelmasta ja sisällöistä on puhuttu varsin vähän. Eniten huomiota on saanut populistinen maahanmuuttovastaisuudella ratsastaminen, jossa Kurz ja oikeistopopulistisen FPÖ:n HC Strache kilpailevat keskenään, rapakontakaisen populismin mieleen tuovin ottein.

strache-vs-kurz.jpg

Strache: Välimeren reitti heti kiinni!
Kurz: Muuri pystyyn, Välimeri kiinni!
Strache: Välimerelle kaksi muuria ja aurinkokennot!
Kurz: Kolme muuria, aurinkokeräimet, Pohjois-Afrikka maksaa muurit!
Strache: Neljä muuria, keräimiä, tuuligeneraattoreita, startup-yrityksiä muurille, Afrikka maksaa…
Kurz: Neljä muuria, keräimiä, hoitolaitoksia, startuppeja, tuuligen… Mexico pays!
(Michael Pammesbergerin pilapiirros Kurier-lehdessä)

Ja kun myös SPÖ ja Kern ovat siirtäneet maahanmuuttoasioissa poliittista kurssiaan yhä konservatiivisempaan suuntaan, onkin nähty mielenkiintoinen (mutta suomalaisittain tutunoloinen) kehitys. Pitkään galluppien kärjessä porskuttaneet ”perusitävaltalaiset” ovat tipahtaneet kahden perinteisen valtapuolueen taakse, ja HC Strachen liittokansleriushaaveet näyttävät taas karkaavan käsistä.

profil-umfrage.jpg

Profil-lehden julkaisemasta kannatuskyselygrafiikasta näkyy hyvin, miten FPÖ:n käyrä lähtee lievään laskuun keväällä 2016, kun SPÖ:n Faymannin tilalle vaihtuu Kern, ja miten FPÖ:n kannatus suorastaan sukeltaa keväällä 2017 samalla kun ÖVP:n musta käyrä Mitterlehnerin vaihtuessa Kurziin syöksähtää suoraan ylös. FPÖ:n tärkein valtti, tiukka maahanmuuttopolitiikka, on alkanut entistä selvemmin näkyä myös kahden vanhan valtapuolueen linjassa, ja muita eroja näiden kolmen välillä on entistä vaikeampi hahmottaa. Populistipuolueethan tunnetusti nojaavat johtajan persoonaan, ja tätä kehitystä katsellessa kysyy väkisinkin: miten paljon tässä on kysymys vain siitä, että HC Strache ei enää ole nuorin ja komein alfauros? Kymmenen vuotta sitten asetelmat olivat vielä selvät: nuorekas ja timmi diskokuningas Strache kiiti Wienin yöelämässä ja hurmasi etenkin vähemmän koulutettujen kansankerrosten nuoret, joiden silmissä kaikki muut puoluejohtajat olivat tylsiä ja rumia vanhoja ukkoja. Nyt, tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestä huolimatta, vuodet alkavat jättää jälkensä Stracheen, joka on jopa ruvennut esiintymään julkisuudessa silmälasit päässä.

neuebrille

SPÖ: Uusi kansleri, uusi suunnitelma! ÖVP: Uusi puoluejohtaja, uusi puolue! FPÖ: Uudet silmälasit. (Michael Pammesbergerin piirros Kurier-lehdestä)

Kun kolme suurinta puoluetta pakkautuvat kentän oikeaan laitaan, vihreillä olisi mahdollisuus nousta uudeksi vaihtoehtoiseksi vasemmistovoimaksi. Vaan kuinkahan käy? Puoluejohtaja Eva Glawischnig jätti politiikan vähän aikaa sitten, vedoten terveys- ja perhesyihin. Uutena johtohahmona ja puolueen ykkösehdokkaana tulevissa vaaleissa on oleva Ulrike Lunacek, tuo unkarilaisen törkypopulisti Zsolt Bayerin aikoinaan ”aivottomaksi kapiseksi idiootiksi” ja ”haisevaksi saastaksi” haukkuma kokenut poliitikko, yksi EU-parlamentin varapuhemiehistä. Lunacek on taitava ja järkevä, mutta viime vuodet Brysselissä vietettyään kotimaan yleisölle aika tuntematon, ja pelättävissä on, että toisaalta lyhyttukkainen lesbotäti on perinteiselle äijävasemmistolle liian radikaali vaihtoehto ja toisaalta taas anarkistisemmat viheränkyrät eivät tykkää rauhallisesta ja realistisesta EU-poliitikosta.

Gallup-grafiikkojen alalaidassa matelee vihreiden ohella yhä myös NEOS, oikeistoliberaali uuspuolue, jolla saattaisi olla saumaa ei-vasemmistolaiseksi vaihtoehdoksi niille, jotka eivät tykkää populismista eivätkä kansallis-konservatiivisesta stagnaatiosta. Mutta mihinkähän asti mahtaa Itävallassa – pääkaupungin hipsteripiirien ulkopuolella – päästä ei-konservatiivisella agendalla? Kelpaisiko NEOS, tunnusväriltään pinkki (värit ovat keskieurooppalaisessa politiikassa tärkeä asia), täytepuolueeksi vaikkapa puna-viher-pinkkiin koalitioon, jos semmoinen uhkarohkea mahdollisuus tarjoutuisi?

Sen nyt ainakin voi todeta, että alun alkaenkin tahattomalta vitsiltä vaikuttanut Team Stronach -puolue, hieman erikoisen kanadanitävaltalaisen miljardöörin yksityisharrastus, on tainnut lakata olemasta. Käytännössä ns. vakavasti otettavilta puoluekartoilta mini- ja vitsipuolueiden joukkoon (esimerkiksi Itävallan kommunistisen puolueen KPÖ:n rinnalle) on luiskahtanut myös BZÖ, Itävallan ”Sininen tulevaisuus” (BZÖ on todellakin Bündnis Zukunft Österreich, Itävallan tulevaisuuden liitto, tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n omima sininen vaan oranssi), jonka Jörg Haider, tuo Itävallan Timo Soini, rakensi vuonna 2002, kun vanha FPÖ hajosi hallitusvastuun paineisiin. Haiderin kuoltua BZÖ:n elinvoimaisimmat jäänteet palasivat FPÖ:n helmoihin, tynkä-BZÖ lienee vielä olemassa mutta on kadonnut poliittisista uutisista tykkänään.

Vaalit ovat siis edessä lokakuussa. Mutta sitä ennen on paahtavan kuuma kesä ja lomat. Itävalta ottaa rauhallisesti, ja tämä blogi palannee asiaan viimeistään syksymmällä. Totaalista kesätaukoa en kuitenkaan lupaa pitää, aina Sentroopassa jotain tapahtuu.