Menneiden sukupolvien varjot

marraskuu 16, 2017

Otsikko on lainattu Sergei Paradžanovin vuonna 1964 Neuvosto-Ukrainassa ohjaamalta mielettömältä elokuvalta Тіні забутих предків, joka on viime vuosien unohtumattomimpia katselukokemuksiani. Mutta nyt ei ole kysymys Karpaattien hutsuulikansan perinteistä vaan siitä, miten entisaikojen poliittinen historia yhä elää sentrooppalaisessa arjessa, kielenkäytössä ja poliittisessa kulttuurissa.

Reaalisosialismin kaatumisestahan on kohta kolmekymmentä vuotta. Nykyajan nuoret aikuiset Unkarissa kuten muissakaan entisissä sosialistimaissa eivät enää ole päntänneet koulussa pakkovenäjää eivätkä osaa edes kyrillisiä kirjaimia (joten saattaa käydä kuten muutamia päiviä sitten netissä liikkunut kuva näyttää: szegediläisessä myymälässä ulkomaalaisille asiakkaille tarkoitettu ilmoitus lisäveron hyvittämisestä kierrätettiin Google Translaten kautta, mutta kun lähtökieleksi unohtui englanti, serbiankieliseksi tarkoitetussa kyltissä lukee jonkinlaista unkaria kyrillisin kirjaimin, eikä kyltin tulostanut henkilökunta selvästikään ole osannut epäillä mitään). Vasta päälle nelikymppisillä alkaa olla kunnon muistikuvia siitä, millaista oli lapsena laulaa Kansainvälistä pioneerihuivi kaulassa, aikuisena suunnitella ei aivan yksinkertaisesti järjestettävää ulkomaanmatkaa mutkikkaine valuuttaoperaatioineen tai lukea lehdistä artikkeleita, joissa oli selvästi tunnistettava vörös farok eli “punainen häntä”, pakollinen ideologinen loppukaneetti.

Sen verran kuitenkin sosialismin ajoista tietää nuorempikin polvi, että nykyhallituksen arvostelijoiden viljelemät viittaukset entisiin aikoihin toimivat edelleenkin myös poliittisen satiirin ja pilkan keinoina. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun pienoisen möhömahan kasvattaneen Viktor Orbánin aika epäedullisesta kulmasta otettua valokuvaa kommentoidaan ei pääministerin (miniszterelnök) vaan TSZ:n (termelőszövetkezet eli tuotanto-osuuskunta, suunnilleen ”kolhoosi”) puheenjohtajan näköiseksi – se siis viittaa hyvinvoivaan ja mahtavaan mutta röyhkeän junttimaiseen olemukseen. Niin isänmaallis-oikeistolaista, kristillistä ja antikommunistista kuin nykyinen meininki onkin olevinaan, oppositio ei väsy muistuttamaan, miten paljossa hallituksen ja sen viestinnän tyyli tuo mieleen entiset ajat: vallanpitäjien mielivallan ja syvälle rakenteisiin piintyneen korruption, hurraa-kulkueet lippujen hulmutessa, syntipukkeihin ja syyttelyyn taittuvan, viholliskuvia rakentavan propagandan. Ja komentotalouden, jossa kuluttajahinnoilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kannattavuuden tai muun kapitalistisen hölynpölyn kanssa.

Tästä viimeksimainitusta on viime päivinä kohistu unkarinkielisessä somessa. Kohinan keskipisteenä on András Tállai, talousmies ja poliitikko, entinen Mezőkövesdin kaupungin pormestari, nyttemmin Fidesz-puolueen kansanedustaja, veroasioista vastaava valtiosihteeri sekä Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtaja. Viime viikonloppuna Tállai ilmoitti Facebook-sivullaan, että oli kansalaisten pyynnöstä käynyt selvittämässä polttoaineiden hintoja vaalipiirissään ja todettuaan ne korkeiksi ”sopinut” öljy-yhtiö MOL:n kanssa hintojen laskusta Mezőkövesdin alueella. Tästä tietenkin riemu repesi oppositioviestimissä, pääministeri Orbán puolestaan kiitteli Tállaita reippaasta toiminnasta, kunnes juttu levisi vähemmän imartelevassa valossa kansainvälisiin uutisiin, ja MOL:n oli aika ryhtyä selittelemään, että sen hintapolitiikka perustuu täysin yhtiön omiin arvioihin ja liiketaloudellisiin tekijöihin, ei mihinkään muuhun, eihän toki.

Koko kohun symboliksi nousi vuoden mehevin freudilainen lipsahdus. ATV-uutisten haastateltavaksi osui autoilijarouva, jonka suusta kuultiin seuraavaa:

… bensan hinta halpeni, ja olen samaa mieltä, semminkin kun mielestäni toveri Táll… ei ole vain ministerinä vaan myös kansanedustajana läsnä…

Rouva on siis sanomassa Tállai elvtárs ‘toveri Tállai’, mutta huomaa lipsahduksensa viime hetkessä ja nielaisee elvtárs-sanan jälkimmäisen tavun. Asia on kuitenkin tullut piinallisen selväksi. Aika entinen on palannut. Elvtárs ei sosialismissa ollut mikään yleinen ’herraa’ tai ’rouvaa’ vastaava kohtelias puhuttelu, vaan se kuului puolueen jäsenille, vallan miehille ja naisille. Tässä puoliksi nielaistussa ”toveri”-sanassa kuuluu koko entisten aikojen meininki: tasa-arvon iskulauseisiin naamioituva autoritaarinen, hierarkinen, jälkifeodaalinen yhteiskunta, jossa ”toverit” järjestävät asiat mielistelijöidensä parhaaksi.

***

Siirrytään Itävaltaan. Täällä diktatorisen sortovallan kaatumisesta on kulunut paljon enemmän aikaa. Natsimeininki elää kuitenkin erilaisten perinneyhdistysten voimin tiettyjen piirien kellareissa ja kaapeissa, ja näillä perinneyhdistyksillä puolestaan on selviä kytköksiä populistiseen Vapauspuolueeseen (FPÖ), joka parhaillaan on nousemassa rakenteilla olevan hallituskoalition junioripartneriksi. Tunnelmat omassa somekuplassani ovat järkytyksen ja syvän huolen leimaamat, muun muassa pelätään Itävallan kansainvälisen maineen puolesta. Ja päivitellään, millaisia kaappinatseja uuteen hallitukseen on nousemassa. Eilen illalla tuhansia mielenosoittajia kynttilät kädessä kokoontui Wienin kaduille osoittamaan mieltään äärioikeistolaisten hallitukseen nousua vastaan.

Liittopresidentti Van der Bellenin kerrotaan viime viikolla lausuneen diplomaattiyleisölle, että hän ei periaatteessa vastusta FPÖ:n osallistumista hallitukseen, mutta tiettyjä henkilöitä kuten FPÖ:n pääsihteeriä ja europarlamentaarikkoa Harald Vilimskyä ja Wienin varapormestaria Johann Gudenusta hän ei suostuisi nimittämään ministeriksi. Vilimsky, jota pidetään yhtenä FPÖ:n pääideologeista, on vuosien mittaan tuottanut erinäisiä arveluttavia ja mediakohua nostattaneita möläytyksiä. Johann Gudenus taas on eräänlainen FPÖ:n Olli Immonen, joka samoin on möläytellyt yhtä jos toistakin (mm. käyttänyt natsiaikojen termiä Umvolkung, ’uudelleenkansoittaminen’ eli ’kansanvaihto’, mikä hänen mielestään on nykyisen maahanmuuton pahin vaara) ja kaveerannut erikoisten tyyppien kanssa. Hänellä on erityisen hyvät suhteet Putinin Venäjään: hän on muun muassa vieraillut sekä Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin luona (minkä jälkeen hän totesi, että Itävallassa oleskelevat tšetšeenipakolaiset ovat rikollisia ja huijareita, jotka sietäisi heti palauttaa) että – yhdessä muutamien muiden länsieurooppalaisten äärioikeistoaktiivien kanssa – Krimin valtauksen jälkeistä ”vapaata ja laillista” kansanäänestystä tarkkailemassa.

Yksi entisten aikojen perinneyhdistysaktivisti jouduttiin jo ”harjaamaan”. Alaitävaltalaista Tullnin kaupunkia edustava Andreas Bors oli nousemassa parlamenttiin, kun julkisuuteen levisi hänestä 17-vuotiaana aateveljien seurassa napattu kainalontuuletuskuva:

bors

Bors joutui luopumaan mandaatistaan. Lehdistötiedotteessaan hän selittää kaiken johtuvan mediakampanjasta, jonka tarkoituksena on häiritä FPÖ:n ja konservatiivipuolue ÖVP:n hallitusneuvotteluja.

Henkilökohtaisesti vakuutan, että kiellän äärimmäisyysajattelun kaikissa muodoissaan ja henkilökohtaisesti sanoudun irti natsidiktatuurin ajatusmaailmasta – se on minulle itsestäänselvyys! Sitäkin enemmän pahoittelen, että aikoinaan yhdellä ainoalla harkitsemattomalla teollani annoin aihetta yhdistää itseni ideologiaan, jonka ehdottomasti torjun. Jos voisin tehdä tämän tapahtumattomaksi, tekisin niin heti, tuodakseni sitäkin selvemmin ja yksiselitteisemmin ilmi puhtaan (lupenrein) demokraattisen aatemaailmani.

Lupenrein tarkoittaa ”luuppipuhdasta”, siis semmoista, missä ei suurennuslasillakaan erotu epäpuhtauksia, ja on alkuaan jalokiviseppien käyttämä arviointitermi. Kuuluisaksi tämän sanan teki Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder vuonna 2004 lausuessaan (tai paremmin myöntäessään toimittajan esittämän muotoilun), että ”Vladimir Putin on luuppipuhdas demokraatti”. On kenties tahattoman hupaisaa, että tähän samaan surullisenkuuluisaan termiin tarttuu Putinin poikien kanssa veljeilevän joukon edustaja.

”Heilaileva” Andreas Bors ei siis nouse parlamenttiin vaan jatkaa toimintaansa paikallispolitiikassa. Natsitervehdys on kuitenkin taas nostanut esiin itsensä FPÖ:n johtajan HC Strachen nuoruudensynnit. Strache oli nuoruudessaan todistettavasti mukana uusnatsien toiminnassa, muun muassa vankilaan tuomitun holokaustinkiistäjän Gottfried Küsselin organisoimissa sissitaisteluharjoituksissa, joita hän myöhemmin on pyrkinyt vähättelemään pojankloppien värikuula-ammuskeluksi. Kuuluisassa valokuvassa nuorella Strachella on peukalo, etusormi ja keskisormi ojennettuna W-kirjaimen muotoon (niin kuin Widerstand, ’vastarinta’) ns. Kühnen-tervehdykseen, jota uusnatsit käyttivät liian huomiotaherättävän käsivarsi-”heilauksen” sijasta. Oman selityksensä mukaan Strache oli kuvaa otettaessa ollut tilaamassa kolmea olutta. Strachen tiedetään myös uusnatsipiireissä pyöriessään käyttäneen ”taistelijanimeä” Heinrich, ja keltalehti Österreichin haastattelema, samoissa piireissä liikkunut lähde väittää, että tämä nimi oli tarkoituksella valittu Heinrich Himmlerin mukaan.

Aika monta vuosikymmentä saa kulua, ennen kuin menneiden sukupolvien perinnöstä päästään eroon.

Mainokset

Petroolia pukkaa

marraskuu 6, 2017

”Petroli ei ole sama asia kuin musta-sininen”, otsikoi Profil-lehden päätoimittaja Christian Rainer viimeviikkoisen pääkirjoituksensa. Kysymys on tietenkin Itävallan tulevasta hallituskoalitiosta, jota parhaillaan neuvotellaan kasaan, ja värikoodeista, jotka ovat olennainen osa sentrooppalaista puoluepolitiikkaa. Turkoosista, jonka konservatiivipuolue ÖVP:n nuori isäntä Sebastian Kurz valitsi ”kansanliikelistansa” tunnusväriksi, ÖVP:n perinteisestä mustasta ja oikeistopopulistien FPÖ:n sinisestä syntyy siis muotitietoisten tunnistama petrolinsinertävä.

Mutta petrolikoalitio ei kuitenkaan ole sama asia kuin vuosituhannen vaihteessa nähty edellinen oikeisto-äärioikeisto-yhdistelmä, joka tuolloin nostatti hirmuisen vastalausemyrskyn kautta Euroopan. Maailma on muuttunut. Toisaalta ”oikean” natsiajan muistot jäävät yhä kauemmaksi menneisyyteen. Jörg Haider, joka 1990-luvulla nosti FPÖ:n valtaan, oli vielä kasvanut ”oikeiden”, tunnustavien, natsiaikaan natsipuolueessa aktiivisesti toimineiden natsivanhempien perheessä, mutta hänen seuraajansa ja epigoninsa HC Strache on ”vain” entinen uusnatsi, jolla on kokemusta vain perinneyhdistyshengessä harrastetuista sissitaisteluharjoituksista. (Nuorena, ajattelemattomana pojankloppina tuli vähän värikuula-ammuskeltua, kuten asiaa nykyään selitellään.) Ja toisaalta toleranssi tai salonkikelpoisuuskynnys on viime vuosina oikeistopopulismin nousun myötä liikahtanut kaikkialla Euroopassa, jopa EU-maiden hallituksissa on nähty puolueita, joiden aktiivit johtoporrasta myöten päästelevät rasistisia möläytyksiä tai ihan ”sattumalta” osuvat heilailevien uusnatsien kanssa samoihin tilaisuuksiin tai kuviin, ja entistä useammista asioista ”pitää saada puhua”. FPÖ ja Strache eivät tässä sakissa edes ole hurjimmasta päästä.

Itävallan FPÖ:llä on toki mielenkiintoisia paikallisia ominaispiirteitään, jotka erottavat sen esimerkiksi meidän persuistamme. Näkyvimpiä niistä on ns. akateemisen siiven voimakas osallistuminen. Burschenschaftit, 1800-luvun kansallisuusaatteen perinteitä jatkavat opiskelijajärjestöt, joissa pukeudutaan koppalakkiunivormuihin, kaksintaistellaan (eli viiltelöidään vastustajan poskiin tähän alakulttuuriin kuuluvia arpia, Schmiss) ja viljellään sitä samaa germaanimytologiaa ja rasistisvivahteista saksalaista nationalismia, josta 1900-luvun natsismikin nousi, ovat saaneet FPÖ:n johtoelimissä suhteettoman suuren vaikutusvallan. (Tutkiva journalisti Hans-Henning Scharsach julkaisi vaalien alla tästä kirjankin, Die stille Machtergreifung, ‘Hiljainen vallankaappaus’.) Tästä seuraa myös mielenkiintoinen poliittinen rasite: monet Burschenschaftit nojaavat ideologiaan, jonka mukaan Itävalta valtiona on historiallinen erehdys ja kaikkien ”etnisten saksalaisten” tulisi kuulua yhteen suureen Saksaan. Poliittiset vastustajat eivät tietenkään väsy kaivelemasta esiin näitä ohjelmakohtia ja kyselemästä, miten tällaisella taustalla ylipäätään voidaan sitoutua hallitsemaan Itävaltaa sen perustuslain mukaisesti.

Mutta selvin ero vuosituhannen vaihteen mustasinihallitukseen lienee kuitenkin siinä, että nyt vaihtoehtoja ei oikein ole. Vuoden 1999 vaalien jälkeen tilanne oli pitkään epäselvä, neuvotteluja käytiin ja kannuja valettiin pitkään, ja hallituksen muodostuminen lopulta vaalituloksen perusteella jaetulle kakkostilalle jääneen ÖVP:n ja sen silloisen johtajan Wolfgang Schüsselin johdolla oli jossain mielessä yllättävä veto, kun SPÖ kuitenkin oli kirkkaasti säilyttänyt asemansa maan suurimpana puolueena. Nyt taas on oikeastaan koko ajan ymmärretty, että sosiaalidemokraattisen SPÖ:n ja ÖVP:n perinteinen punamustakoalitio – jota Itävallassa on katseltu suurin osa sodanjälkeisistä vuosikymmenistä – ei kerta kaikkiaan enää nauti kansan luottamusta. SPÖ tosin onnistui kirimään vaalitulokseensa jonkinlaisen torjuntavoiton, ilmeisesti osaksi myös vihreiden kannattajien sääliäänillä. (Samaan tapaan kuin Wienin edellisissä osavaltiovaaleissa: vihreiden kannattajat äänestivät hammasta purren demareita, koska FPÖ:n vahvinta vastustajaa piti tukea.) Selvää on kuitenkin, että suurimman vaalivoiton sai ÖVP ja kansa haluaa Kurzin. Periaatteessa jonkinlainen hallituspohja voisi syntyä myös ”punasinisen” SPÖ-FPÖ-koalition ympärille, eikä tämä ajatus kenties olisi ollut kulttuurikonservatiivisille ay-äijädemareille kovinkaan vastenmielinen. Toisaalta kuitenkin FPÖ:n poliittiset rasitteet kaappinatsiperinteitä myöten ovat niin ilmeiset, että suuressa osassa demaririntamaa niitä ei olisi millään voitu sulattaa, ja punasiniset lähentymisyritykset olisivat repineet SPÖ:n hajalle.

Petrolikoalitiota siis rakennellaan, neuvotteluja käydään, ja tiedotusvälineisiin pullahtelee nimiä, joiden ministerikelpoisuutta kentän punavihreällä laidalla kommentoidaan päitä pudistellen. Esillä ovat olleet esimerkiksi poliittisen comebackin tehnyt eläkeläisrouvien rahastaja Martin Graf sekä Burschenschaftien parissakin naisvastineessa, Mädelschafteissa “Iduna” ja ”Sigrid” aktiivisesti toiminut, myös oikeinkirjoituskömmähdyksestään kuuluisa Anneliese “Kindergrippe” Kitzmüller. Sebastian Kurzin johtajanvalmiuksia spekuloidaan yhä: hän on kiistämättä lahjakas ja vakuuttava poliittinen esiintyjä, joka osaa asetella sanansa huolellisesti ja säilyttää viileän itsehillintänsä kiperissäkin tilanteissa, mutta mitä aatteellisia sisältöjä hän oikein edustaa ja miten uskottavasti?

basteln

Kurier-lehden verraton Michael Pammesberger kuvaa hallitusneuvotteluja:
NYT ASKARRELLAAN UUSI HALLITUS!
Toisille se on uusi innovatiivinen startup-projekti. (Kurz: Pelkästään nuoria dynaamisia ihmisiä! Kotisivu meillä on jo!)
Toiset haluavat käsialansa näkyvän tunnistettavasti. (Strache: Str… St… enhän mä saa selvää omasta käsialastani!)
Myös FPÖ:n on nyt käärittävä hihat!
ÖVP:lla on varalla luotettavaa väkeä (”vanhan” ÖVP:n ministerilista)…

Samaan aikaan SPÖ marssii happamana oppositioon. Ja vihreät, oivoi. Puolue, jolla periaatteessa olisi valtavasti aatteellista liikkumatilaa kentän vasemmalla laidalla, demarien ja vielä henkihieverissä sinnittelevien kommunistien välillä, onnistui hukkaamaan mahdollisuutensa ja hajottamaan itse itsensä. Kunnon karismaattista johtohahmoa ei löytynyt, ilmeisesti ex-vihreän Alexander Van der Bellenin voittoisa presidentinvaalikampanja kulutti jotkin keskeiset resurssit loppuun, ja lopulta yksi puolueen näkyvimmistä perustajahahmoista Peter Pilz lähti kilpailemaan entisen puolueensa kanssa omalla villillä listallaan – ja voitti sen. ”Liste Pilz” ylitti nipin napin 4 %:n äänikynnyksen ja saa ruveta sisustamaan parlamenttitaloon omia ryhmätiloja, vihreät taas tipahtivat parlamentista tykkänään.

Mutta ei tässä kyllin. Sopivasti #metoo-kampanjan yhteydessä nimittäin Pilzistä paljastui, että monenlaisissa rötösherratutkinnoissa aktiivisesti vaikuttaneella pitkän linjan Robin Hoodilla oli itsellään synkkiä salaisuuksia. Muutama päivä sitten päivälehti Die Presse ja viikkolehti Profil kertoivat, että jo vuonna 2015 Pilzin toimistossa työskennellyt nainen oli kääntynyt vihreiden parlamenttiryhmän puoleen syyttäen Pilziä toistuvista seksuaalisista ahdisteluista. Naisen toivomuksesta asia oli hoidettu puolueen sisällä eikä syytöksiä julkistettu. Seuraavana päivänä viikkolehti Falter toi julki toisenkin ahdistelusyytöksen: vuonna 2013 Pilz olisi Tirolin Alpbachissa jokavuotisessa ”Eurooppa-foorumin” tapaamisessa hätyyttänyt ja kähminyt nuorta naista, ja tälle tapaukselle löytyi todistajiakin. Jälkimmäistä syytöstä Pilz ei enää kyennyt kiistämään, ja tänään hän sitten ilmoitti, ettei ota vastaan parlamenttipaikkaansa vaan jää jonkinlaisena taustahahmona tukemaan tätä ”epäpuoluettaan”.

Edelleenkin epäselvää on, mitä oikein tapahtui. Pilzhän lähti vihreistä kesällä, kun ei saanut paikkaa puolueen ehdokaslistan kärkipäästä – olisiko niin, että tähän eivät olisikaan olleet syynä poliittiset erimielisyydet esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta (jossa Pilzin väitetään vetävän tiukempaa linjaa)? Ovatko vihreät siis toimineet jalosti ja herrasmiesmäisesti kun jättivät Pilzin listalta pois ahdistelutapauksen takia mutta eivät julkistaneet asiaa? Vai onko päinvastoin nyt meneillään vihreiden kostoretki vaalitappion johdosta? Salaliittoteoriat rehottavat, huhumyllyssä pyörii myös väite, että Pilzin rikkomuksista olisi tiedotusvälineille vuotanut ÖVP:tä lähellä oleva PR-ammattilainen.

Ja näin saatiin taas vaihtelua myös pohdinnoille siitä, mitä pitäisi tehdä, kun eurooppalaisen valtion hallitukseen on nousemassa puolue, jolla on lukuisia selvittämättömiä ja ”harjaamattomia” yhteyksiä ilmeisiin uusnatsimeininkeihin.

 

 


Puna-mustasta turkoosi-siniseen?

lokakuu 9, 2017

Itävallassa varustaudutaan vaaleihin, joissa maata suurimman osan sodanjälkeistä aikaa hallinnut punamusta koalitio – siis sosiaalidemokraattien SPÖ sekä Itävallan Kokoomus eli “Kansanpuolue” ÖVP – uhkaa kaatua.

Edellisen kerran samantapaista nähtiin vuosituhannen vaihteessa. Jämähtäneisiin poliittisiin asetelmiin ja jäsenkirjapeliin kyllästyneet kansalaiset toivat sankoin joukoin äänensä ”Vapauspuolue” FPÖ:lle, josta sen taitava ja karismaattinen johtaja Jörg Haider oli rakentanut menevän, salonkikelpoisen ja natsijuurensa riittävän tiiviisti piilossa pitävän populistipuolueen. FPÖ pääsi uuteen ”musta-siniseen” oikeistohallitukseen ÖVP:n pienemmäksi kumppaniksi, vaikka hintana olikin euroopanlaajuinen järkytys, muutama EU:n painostustoimi sekä Jörg Haiderin siirtyminen ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (Itävallan poliittisessa julkisuudessa nopeasti vakiovitsiksi muuttunut termi). Seurasi taitamattomien populistiministerien pelleparaati sekä erinäisiä valtion omaisuuden yksityistämistempauksia, joiden yhteydessä tapahtuneita rötöksiä on selvitelty eri oikeusasteissa näihin päiviin saakka. Ja niin kuin populistipuolueille hallitusvastuuseen joutuessa usein käy, koko puolue hajosi lopulta Jörg Haiderin lähipiireineen irrottautuessa FPÖ:stä omaksi ”uudeksi vaihtoehdokseen” (jonka tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n haltuun jäänyt sininen vaan oranssi), ”Itävallan tulevaisuuden liitoksi” (Bündnis Zukunft Österreich, BZÖ). Sitten Jörg Haider kuoli, BZÖ:n ainoa todella elinvoimainen osa eli Haiderin hallitseman Kärntenin osavaltion oikeistopopulistit palasivat takaisin emopuolueen helmoihin, ja koska kansan poliittinen miesmuisti ei ulotu pitemmälle kuin ehkä kolmisen vuotta, FPÖ on jo pitkään ollut tekemässä uutta nousua.

Uusi johtaja Heinz-Christian (HC) Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko ja Herr Doktor Haiderin (jolla siis oli se säädynmukainen juristinkoulutus) hieman rahvaanomaisempi epigoni, aloitti poliittisen toimintansa nuorten uusnatsien taisteluharjoitusleireillä mutta uiskenteli sieltä Burschenschaft-aktivistien, siis näiden koppalakkiunivormuisten ja kaksintaisteluarvistaan (Schmiss) ylpeiden saksalais-kansallismielisten herrojen piireihin eli akateemisen äärioikeistolaisuuden kovaan ytimeen. Vanhojen valtapuolueiden (”systeemipuolueiden”, kuten populistis-natsistinen termi kuuluu) SPÖ:n ja ÖVP:n ukkoutuessa ja mummoutuessa Strache kellui iloisesti kasvavien kannatuslukujen laineilla ja veti puoleensa myös vähemmän koulutettua nuorisoa, puoluejohtajista ”ainoana, joka ei ole vanha ja ruma”. Ennemmin tai myöhemmin piti edessä olla liittokanslerin pesti. Mutta maailma muuttuu eikä historia aina toista itseään.

Ensin tempaisi SPÖ ja vaihtoi johtajansa ja liittokanslerinsa Werner Faymannin lennosta uuteen mieheen, valtionrautatieyhtiö ÖBB:n johdossa kunnostautuneeseen Christian Kerniin. Sympaattisen ja sivistyneen Kernin ajateltiin vetävän puoleensa sekä perinteistä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostunutta aateveljestöä ja -sisaristoa että markkinatalousorientoituneempaa ”it’s the economy, stupid” -väkeä kuin myös kultturelleja sivistysssosialisteja, ja ainakin jonkin verran kannatuskäyrät nousivatkin. Sitten ÖVP löi lopultakin pöytään ainoan mutta sitäkin vahvemman valttikorttinsa, puolueen pitkäaikaisen tulevaisuudentoivon ja perintöprinssin Sebastian Kurzin. Ja kuinka ollakaan, FPÖ:n Strache, vaikka miten käykin salilla ja solariumissa, ei enää olekaan puoluejohtajien ukkorivistön keskellä se nuori, komea diskokuningas, joka vielä muutama vuosi sitten esiintyi vaalimainoksissa supermies “HC-Manina”.

Nuoren prinssi Kurzin tuoma komea gallup-kannatusten nousu ei tietenkään ole tullut ÖVP:lle ilmaiseksi. Hintana olivat aikaistetut vaalit ja puoluetunnusten häivyttäminen taka-alalle: Kurz suostui ehdokkaaksi vain oman ”kansanliike”-listansa, ei puolueen nimissä (hieman samaan tapaan kuin viime vuoden presidentinvaaleissa voittoisa Alexander Van der Bellen oli virallisesti irrottautunut vihreästä puolueesta ”sitoutumattomaksi” ehdokkaaksi). ”Liste Kurzin” tunnusväri ei ole ÖVP:n perinteinen musta vaan turkoosi, raikas ja rauhoittava väri – joka ei ole niin kovin kaukana FPÖ:n sinisestä. Vaalijulisteissa luvataan kaunista, hyvää ja ympäripyöreää – nyt tai ei koskaan. (Ja mitä sitten, jos ei? Tuo iskulause kuulostaa joko hämärästi uhkailevalta – joko äänestätte nyt minua tai tapahtuu jotain kamalaa – tai lapselliselta: nyt äänestätte mua tai mä en enää koskaan leiki teidän kanssa ja vien lapioni ja ämpärinikin pois.)

kurzjetztodernie.jpg

Kaikkia ei Kurzin unelmavävy-olemus varauksettomasti ihastuta. Tähän vandalisoituun julisteeseen on joku tussitaituri lisännyt mm. ilkeän viittauksen Kurzin silmäänpistävän isoihin korviin.

Niin, mitkä ovat turkoosin paketin aatteelliset sisällöt? Onko nuorella Kurzilla uskottavaa näkemystä siitä, mihin yhteiskuntaa pitäisi ja voisi kehittää?

kurzbankomat.jpg

Koomikkoduo Gebrüder Moped tulkitsee Kurzin talouspoliittista ohjelmaa: ”Jos ei niillä ole rahaa, käykööt pankkiautomaatilla.”

Ulkoministeri Kurz rakensi aiemmin, maahanmuuttajien kotouttamisasiain valtiosihteerinä toimiessaan, hyvinkin ihmiskasvoista imagoa. Nyt ”prinssi Rautasydän” tarjoaa syville riveille sitä, mitä ne haluavat, eli kohteliaasti ilmaistakseni epäluuloista suhtautumista maahanmuuttajiin, etenkin islaminuskoisiin. Näkyvimpänä ilmauksena tästä on Kurzin toivomuksesta läpi ajettu burkakielto: kasvot peittävää huntua ei enää saa käyttää julkisilla paikoilla. Kyseessä on symbolinen kädenojennus ”maahanmuuttokriitikoille”, sillä Itävallan maahanmuuttajia burkakielto ei juuri kosketa. Kasvot peittävään huntuun pukeutuu Itävallan musliminaisista häviävän pieni osa. Sitä vastoin kielto koettelee Wienin kalleimmilla ostoskaduilla liikkuvia rikkaiden arabituristiseurueiden naisia, joiden on jo nähty turvautuvan sallittuihin kasvojenpeittokeinoihin eli valtaviin aurinkolaseihin ja aasialaisten turistien jo tutuiksi tekemiin hengityssuojaimiin. Mutta kiusahan se on pienikin kiusa.

Kysymys kuuluukin nyt, menevätkö muukalaispelkoisten konservatiivien äänet turkoosiin vai siniseen laariin. Tässä yhteydessä on monesti mainittu vanha sananparsi geh gleich zum Schmied und nicht zum Schmiedl, ‘mene suoraan (oikealle) sepälle äläkä pikku seppäselle’. Ne, jotka haluavat kunnon räyhärasismia, hakevat sitä luultavasti edelleen perinteisestä lähteestä eli FPÖ:n kaljatelttameiningistä, missä n-sana sanotaan niin kuin se on ja takarivien nahkatukkaisilta pojilta käsivarsi nousee kärkkäästi yläviistoon. Mutta ehkäpä ns. hiljaiselle enemmistölle kuitenkin sopii paremmin Kurzin light-versio?

Samaan aikaan SPÖ:n vaalikampanja on ikävästi tahriintunut. Profil-lehti nimittäin paljasti, että Facebookissa toimineen, nyttemmin suljetun loanheittosivun ”Totuus Sebastian Kurzista” takana ei olekaan, kuten voisi luulla, FPÖ tai jokin muu äärioikeistolainen taho. Kyseessä oli ns. dirty campaigning -operaatio, jonka toteuttajana, näin Profil väittää, oli SPÖ:n entinen kampanjaguru, israelilainen Tal Silberstein. Tarkoituksena näytti olevan ajaa Kurzin mahdolliset äänestäjät takaisin FPÖ:n leiriin syyttelemällä Kurzia maahanmuuttajien mielistelijäksi ja ties minkä kansainvälisen monikulttuurisalaliiton käsikassaraksi, mutta ennen kaikkea kylvää hämmennystä ja mustata sekä FPÖ:n että Kurzin maine. Tähän salaiseen operaatioon Silberstein kokosi pienen itävaltalaisen iskuryhmän, joka tuotti sekä harmittomampaa huumoria – esimerkiksi nettivisailun, jossa tehtävänä on erottaa Kurzin vaalisloganit IKEAn katalogin iskulauseista – että todella ilkeää rasistista, islamofobista ja antisemitististä kuraa.

(Tapaus Silberstein ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun juutalaisia kampanjaguruja käytetään tuottamaan perinteisen juutalaisvihan varaan rakentavaa vaalipropagandaa. Unkarin Viktor Orbánin propagandakoneisto on pitkään tehnyt yhteistyötä äskettäin edesmenneen amerikkalaisen Arthur Finkelsteinin kanssa.)

Tal Silberstein, joka ei siis ollut mikä hyvänsä mainontavekkuli vaan useiden huippupoliitikkojen (Israelin Ehud Barakin ja Ehud Olmertin, Ukrainan Julia Timošenkon, Romanian Traian Basescun ja Victor Pontan…) neuvonantajana toiminut kovan luokan kampanja-asiantuntija, jäi kesällä Israelin viranomaisten haaviin, syynä epäilyt rahanpesusta, lahjonnasta ja muista rötöksistä yhdessä israelilaisen kaivosmiljardöörin Beny Steinmetzin kanssa. SPÖ katkaisi yhteistyön Silbersteinin kanssa siihen paikkaan, mutta ”Facebook-Affären” paljastuttua ilmassa leijuu yhä ikävä kysymys: kuka SPÖ:n johdossa tiesi tästä likaisesta tempusta? Kuka kantaa vastuun ja suojelee puoluejohtaja Kerniä tahriintumiselta? Liittokansleri Kern on vakavassa videoviestissään syvästi pahoitellut tapahtunutta…

prinzessinkern.jpg

Koomikkoduo ”Gebrüder Moped” kuvaa liittokansleri Kernin herkkänä prinsessana: ”Otan sen, mikä minulle kuuluu.”

…mutta ÖVP ottaa tietenkin tilanteesta kaiken irti. Sebastian Kurz riensi kommentoimaan, että ensi sunnuntain vaalit ovat myös ”kansanäänestys siitä, haluammeko me Silbersteineja Itävaltaan.” Ja tästä puolestaan ovat hermostuneet monet, joiden mielestä tämmöinen silbersteinittely on aivan ilmeistä perinteistä antisemitismiä.

Kärkikamppailu siis kiertyy perinteisiin sentrooppalaisiin ulottuvuuksiin. ÖVP:n, SPÖ:n ja FPÖ:n kinastellessa likaisista tempuista muille puolueille ei paljon huomiota riitä. Muutamien pienten sirpale- ja vitsipuolueiden rinnalla edes jossakin määrin vakavasti otettavia kärpässarjalaisia on kaksi: uusliberaali ”nuoritävaltalainen” NEOS sekä kriisien runtelema Vihreät. Vuonna 2012 perustettu, yrittäjäystävällistä verotusta, läpinäkyvyyttä ja suoraa demokratiaa hehkuttava NEOS on Itävallan poliittisella kartalla uusi tulokas, joka on jo onnistunut vakiinnuttamaan asemansa jossain määrin vakavasti otettavana vaihtoehtona vanhoille valtapuolueille. Sillä on tällä hetkellä 9 kansanedustajaa Itävallan parlamentissa ja yksi europarlamenttiedustaja. Puolueen tunnusväri on pinkki (kyllä, värit ovat Sentroopan politiikassa tärkeä asia!), ja sen julisteissa poseeraavat kärkikaksikkona puoluejohtaja Matthias Strolz sekä viime vuoden presidentinvaaleista tuttu Irmgard Griss, entinen Korkeimman oikeuden presidentti. Politiikan ulkopuolelta sitoutumattomana presidenttikisaan tullut Griss selviytyi varsin hyvin, päihittäen kirkkaasti molempien valtapuolueiden SPÖ:n ja ÖVP:n ehdokkaat, ja nyt hän on ilmeisesti löytänyt poliittisen kotinsa. Strolzia puolestaan kehutaan innokkaaksi ja sytyttäväksi kampanjoijaksi.

Mutta Vihreät, oivoi. Puolueella luulisi olevan hyvin tilaa poliittisen kentän vasemmalla laidalla, jossa markkinatalous-kaasuputkidemarien ja pieneksi vitsisirpaleeksi kutistuneen mutta vielä sinnittelevän kommunistipuolue KPÖ:n välissä ammottaa valtava aukko. Sitä kuitenkin repivät sisäiset riidat, eikä selkeää linjaa tunnu löytyvän. Alexander Van der Bellenin, nykyisen liittopresidentin jälkeen puoluetta pitkään luotsannut Eva Glawischnig jätti toukokuussa yllättäen kaikki julkiset tehtävänsä terveydellisiin syihin vedoten. Hänen jälkeensä puoluejohtajan, ryhmyrin ja vaalikampanjan kärkiehdokkaan tehtävät on jaettu kolmen henkilön kesken, joista kahta ensiksi mainittua en tähän hätään edes muista – he eivät ole ihmeemmin paistatelleet valtakunnallisessa julkisuudessa. Kärkiehdokkaana vaalikampanjassa on Ulrike Lunacek, vanha kokenut Brysselin-kettu, europarlamentin varapuheenjohtaja – samainen suorasanainen Lunacek, jota Unkarin Orbánin suosikki-törkyjournalisti Zsolt Bayer taannoin nimitti ”kapiseksi valehtelevaksi idiootiksi”. Pelättävissä kuitenkin on, että Lunacek on vihreiden vasemmalle änkyräsiivelle liian sovinnollinen reaalipoliitikko, kun taas vähänkään konservatiivisemmille äänestäjille ei kelpaa lyhyttukkainen lesbotäti. Väitetään jo, että vihreät saa ensi kertaa historiansa aikana pelätä tipahtavansa parlamentin äänikynnyksen alle.

lunacek.jpg

”Gebrüder Moped”: ”…ja sitten mä sanoin niille vielä, että me halutaan yli kymmenen prosenttia äänistä.” 

Vihreiden sisäisten kiistojen myötä nimittäin yksi puolueen kokeneimpia ja näkyvimpiä nimiä, perustajajäsen Peter Pilz jätti heinäkuussa puolueen ja ilmoitti pyrkivänsä parlamenttiin omin voimin. Uutta puoluetta hän ei halua perustaa, mutta Liste Peter Pilz uhkuu voitontahtoa, iskulauseenaan Ja, es geht! (Kyllä, se käy!), ja lupaa panostaa erityisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, rikkaiden verottamiseen, köyhien tukemiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Maahanmuuttokysymyksissä Pilzin linjaa on väitetty paljon tiukemmaksi kuin vihreillä, mutta ilmeisesti suurin mielipide-ero koski Turkkia: Pilzin mielestä Erdoğanin Turkki ei kuulu Eurooppaan eikä sen kanssa sovi tehdä yhteistyötä.

Näissä kuvissa, näissä tunnelmissa siis matkataan kohti sunnuntaita ja vaaleja. Ja kun juuri sain heitetyksi roskiin erehdyksessä tämmöisen maahanmuuttajan postilaatikkoon jaetun Strache-mainoksen (”Punavihreät [Wienin kaupungin hallinto] katselevat toimettomina islamisaation etenemistä!”), yritän nyt vetäytyä yöpuulle laskemaan lampaita tai jotain muuta mukavaa ja epäpoliittista. Loppupäätelmien aika koittaa kenties viikon päästä.


Lupsakan itävaltalaista kannunvalantaa

heinäkuu 1, 2017

En ole aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista. Siellä on kuitenkin koko poliittinen kenttä mullistumassa, kun lähes kaikki puolueet ovat vaihtaneet johtohahmoa.

Liittokansleripuolue demareista se alkoi, toista vuotta sitten. Kun kevään 2016 liittopresidentinvaaleissa Itävallan sosiaalidemokraattinen puolue SPÖ ei löytänyt riittävän karismaattista ehdokasta ja presidenttiehdokkaaksi kaivettu väritön vanha puoluejyrä Rudolf Hundstorfer sai itkettävän huonon ääniosuuden, SPÖ:n riveissä alettiin yhä ankarammin kritisoida siihenastista puoluejohtajaa ja liittokansleria Werner Faymannia. Faymannin tilalle vaihdettiin Christian Kern, reipas viisikymppinen kaveri julkisen sektorin ja liike-elämän risteyskohdasta eli Itävallan valtionrautateiden (ÖBB) holding-yhtiön johdosta. Siinä missä Faymannia hänen aikoinaan puolueen johtoon astuessaan kiiteltiin karismaattisuudesta ja sympaattisesta ihmisläheisyydestä, Kernillä on sympaattisuuden lisäksi sekä uskottavuutta talouselämän suuntaan että puolueen älymystösiipeä miellyttävää kulttuuriharrastuneisuutta. Hänellä on työväenluokkainen tausta – isä sähköasentaja, äiti sihteeri, lapsuus Wienissä Simmeringin työläiskaupunginosassa – mutta akateeminen koulutus, uransa hän aloitti tiedotusopin opintojen jälkeen taloustoimittajana. Ukkoutuvan ja mummoutuvan SPÖ:n gallup-lukemat lähtivät kohta nousuun.

Sitten oli vuorossa SPÖ:n perinteinen hallituskumppani, konservatiivinen ÖVP. Myös siellä podettiin ukkoutumista, karismaattisen ja nuorekkaan johtohahmon puutetta. Kun puoluejohtaja ja varaliittokansleri Reinhold Mitterlehner lopulta tänä keväänä väsyi ja ilmoitti vetäytyvänsä, puolueen oli pakko lopulta nostaa johtoon ainoa mutta sitäkin suurempi nuori toivonsa, politiikan ihmepoika Sebastian Kurz, joka vuonna 2013 nimitettiin vain 27-vuotiaana Itävallan historian nuorimmaksi ulkoministeriksi. Kurz on miellyttävän oloinen nuori mies, josta on pitkään ollut vaikea sanoa, onko hänen siloisen teflonkuorensa alla kiltisti setien ohjeita kuunteleva mallipoika vai aito poliittinen luonnonlahjakkuus.

Alun perin ”ihmiskasvoista konservatismia” edustaneesta Kurzista näyttää nyt kuoriutuvan yhä kovemman linjan populisti, joka viimeksi korotti äänensä islamilaisia lastentarhoja vastaan (viitaten puolentoista vuoden takaiseen kiisteltyyn tutkimukseen) – hänen mielestään ne haittaavat kotoutumista ja edistävät rinnakkaisyhteiskunnan syntyä ja radikalisoitumisen vaaraa. Meikäläisen punavihreässä somekuplassa puolestaan hermostuttiin siitä, että Kurz käytti lähteenä ja perusteena vanhan kunnon keltalehti Kronen Zeitungin (jonka rinnalla, kuten monesti olen todennut, meikäläiset iltapulut edustavat laatujournalismin siintäviä huippuja) julkaisemaa valokuvaa. Närkästyneen Kronen lukijan lähettämässä kuvassa näkyy rivi pieniä tyttöjä, kaikilla hijab-huivi päässä, ja kuva on kuulemma otettu Wienin Liesingissä sijaitsevassa lastentarhassa. Näin ei kuitenkaan ole – kuva esittää Wienin islamilaisessa kulttuurikeskuksessa järjestettyä tilaisuutta, jossa muslimiperheiden lapset lukevat Koraanin tekstejä, eikä siis kerro väitetystä ”Wienin lastentarhojen islamisaatiosta” yhtikäs mitään. (Kuvan tytöt ovat sitä paitsi 9–13-vuotiaita, selvästi eivät lastentarhaikäisiä, mutta yllätys yllätys, Kronen toimitus ja lukijakunta eivät ole vaivautuneet kuvaa sen kriittisemmin tutkimaan.)

Kurzin myötä ÖVP:n kannatuslukemat gallupeissa ovat singahtaneet huikeaan nousuun: ilmeisesti yksi ainoa mies on pelastanut puolueen kuihtumasta vanhojen ukkojen perinneyhdistykseksi. Tällä on kuitenkin hintansa. Kurz suostui johtoon vain sillä ehdolla, että uudet vaalit järjestetään pikimmiten, ja vaaleissa hän ei halua olla vain ÖVP:n ehdokas vaan koota äänestäjiä yli puoluerajojen omalle henkilökohtaiselle vaalilistalleen – Liste Kurz, tunnusvärinä ÖVP:n perinteisen mustan sijasta turkoosi. Näinhän teki entinen vihreä, sittemmin ”sitoutumaton” Alexander Van der Bellen liittopresidentinvaaleissa, ja ilmeisesti myös Ranskan Macron ”kansanliikkeineen” on näyttänyt mallia.

Ohjelmasta ja sisällöistä on puhuttu varsin vähän. Eniten huomiota on saanut populistinen maahanmuuttovastaisuudella ratsastaminen, jossa Kurz ja oikeistopopulistisen FPÖ:n HC Strache kilpailevat keskenään, rapakontakaisen populismin mieleen tuovin ottein.

strache-vs-kurz.jpg

Strache: Välimeren reitti heti kiinni!
Kurz: Muuri pystyyn, Välimeri kiinni!
Strache: Välimerelle kaksi muuria ja aurinkokennot!
Kurz: Kolme muuria, aurinkokeräimet, Pohjois-Afrikka maksaa muurit!
Strache: Neljä muuria, keräimiä, tuuligeneraattoreita, startup-yrityksiä muurille, Afrikka maksaa…
Kurz: Neljä muuria, keräimiä, hoitolaitoksia, startuppeja, tuuligen… Mexico pays!
(Michael Pammesbergerin pilapiirros Kurier-lehdessä)

Ja kun myös SPÖ ja Kern ovat siirtäneet maahanmuuttoasioissa poliittista kurssiaan yhä konservatiivisempaan suuntaan, onkin nähty mielenkiintoinen (mutta suomalaisittain tutunoloinen) kehitys. Pitkään galluppien kärjessä porskuttaneet ”perusitävaltalaiset” ovat tipahtaneet kahden perinteisen valtapuolueen taakse, ja HC Strachen liittokansleriushaaveet näyttävät taas karkaavan käsistä.

profil-umfrage.jpg

Profil-lehden julkaisemasta kannatuskyselygrafiikasta näkyy hyvin, miten FPÖ:n käyrä lähtee lievään laskuun keväällä 2016, kun SPÖ:n Faymannin tilalle vaihtuu Kern, ja miten FPÖ:n kannatus suorastaan sukeltaa keväällä 2017 samalla kun ÖVP:n musta käyrä Mitterlehnerin vaihtuessa Kurziin syöksähtää suoraan ylös. FPÖ:n tärkein valtti, tiukka maahanmuuttopolitiikka, on alkanut entistä selvemmin näkyä myös kahden vanhan valtapuolueen linjassa, ja muita eroja näiden kolmen välillä on entistä vaikeampi hahmottaa. Populistipuolueethan tunnetusti nojaavat johtajan persoonaan, ja tätä kehitystä katsellessa kysyy väkisinkin: miten paljon tässä on kysymys vain siitä, että HC Strache ei enää ole nuorin ja komein alfauros? Kymmenen vuotta sitten asetelmat olivat vielä selvät: nuorekas ja timmi diskokuningas Strache kiiti Wienin yöelämässä ja hurmasi etenkin vähemmän koulutettujen kansankerrosten nuoret, joiden silmissä kaikki muut puoluejohtajat olivat tylsiä ja rumia vanhoja ukkoja. Nyt, tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestä huolimatta, vuodet alkavat jättää jälkensä Stracheen, joka on jopa ruvennut esiintymään julkisuudessa silmälasit päässä.

neuebrille

SPÖ: Uusi kansleri, uusi suunnitelma! ÖVP: Uusi puoluejohtaja, uusi puolue! FPÖ: Uudet silmälasit. (Michael Pammesbergerin piirros Kurier-lehdestä)

Kun kolme suurinta puoluetta pakkautuvat kentän oikeaan laitaan, vihreillä olisi mahdollisuus nousta uudeksi vaihtoehtoiseksi vasemmistovoimaksi. Vaan kuinkahan käy? Puoluejohtaja Eva Glawischnig jätti politiikan vähän aikaa sitten, vedoten terveys- ja perhesyihin. Uutena johtohahmona ja puolueen ykkösehdokkaana tulevissa vaaleissa on oleva Ulrike Lunacek, tuo unkarilaisen törkypopulisti Zsolt Bayerin aikoinaan ”aivottomaksi kapiseksi idiootiksi” ja ”haisevaksi saastaksi” haukkuma kokenut poliitikko, yksi EU-parlamentin varapuhemiehistä. Lunacek on taitava ja järkevä, mutta viime vuodet Brysselissä vietettyään kotimaan yleisölle aika tuntematon, ja pelättävissä on, että toisaalta lyhyttukkainen lesbotäti on perinteiselle äijävasemmistolle liian radikaali vaihtoehto ja toisaalta taas anarkistisemmat viheränkyrät eivät tykkää rauhallisesta ja realistisesta EU-poliitikosta.

Gallup-grafiikkojen alalaidassa matelee vihreiden ohella yhä myös NEOS, oikeistoliberaali uuspuolue, jolla saattaisi olla saumaa ei-vasemmistolaiseksi vaihtoehdoksi niille, jotka eivät tykkää populismista eivätkä kansallis-konservatiivisesta stagnaatiosta. Mutta mihinkähän asti mahtaa Itävallassa – pääkaupungin hipsteripiirien ulkopuolella – päästä ei-konservatiivisella agendalla? Kelpaisiko NEOS, tunnusväriltään pinkki (värit ovat keskieurooppalaisessa politiikassa tärkeä asia), täytepuolueeksi vaikkapa puna-viher-pinkkiin koalitioon, jos semmoinen uhkarohkea mahdollisuus tarjoutuisi?

Sen nyt ainakin voi todeta, että alun alkaenkin tahattomalta vitsiltä vaikuttanut Team Stronach -puolue, hieman erikoisen kanadanitävaltalaisen miljardöörin yksityisharrastus, on tainnut lakata olemasta. Käytännössä ns. vakavasti otettavilta puoluekartoilta mini- ja vitsipuolueiden joukkoon (esimerkiksi Itävallan kommunistisen puolueen KPÖ:n rinnalle) on luiskahtanut myös BZÖ, Itävallan ”Sininen tulevaisuus” (BZÖ on todellakin Bündnis Zukunft Österreich, Itävallan tulevaisuuden liitto, tunnusväri tosin ei ollut FPÖ:n omima sininen vaan oranssi), jonka Jörg Haider, tuo Itävallan Timo Soini, rakensi vuonna 2002, kun vanha FPÖ hajosi hallitusvastuun paineisiin. Haiderin kuoltua BZÖ:n elinvoimaisimmat jäänteet palasivat FPÖ:n helmoihin, tynkä-BZÖ lienee vielä olemassa mutta on kadonnut poliittisista uutisista tykkänään.

Vaalit ovat siis edessä lokakuussa. Mutta sitä ennen on paahtavan kuuma kesä ja lomat. Itävalta ottaa rauhallisesti, ja tämä blogi palannee asiaan viimeistään syksymmällä. Totaalista kesätaukoa en kuitenkaan lupaa pitää, aina Sentroopassa jotain tapahtuu.


Naulaa arkkuun

maaliskuu 13, 2017

sargnagel

Tämä on Stefanie Sargnagel, itävaltalainen kuvataiteilija ja kirjailija, sellaisena kuin hän itseään blogissaan kuvaa, julkisuuspersoonan tuntomerkiksi muodostunutta punaista baskeria myöten. (Oikeastaan hänen nimensä on Stefanie Sprengnagel;  Sargnagel  tarkoittaa ‘ruumisarkunnaulaa’ ja on tavallinen kielikuva, jolla viitataan johonkin tappavan turmiolliseen, erityisesti ns. syöpäkääryleisiin, jotka kaikista uuden ajan terveysfasistien läpi ajamista tupakointikielloista huolimatta ovat yhä tavallisen sentrooppalaisen sydäntä lähellä.)

Vuonna 1986 syntynyt Sargnagel on opiskellut Wienin kuvataideakatemiassa ja työskennellyt mm. puhelin-asiakaspalvelijana; näistä kokemuksista syntyi hänen 2013 julkaistu esikoisteoksensa  Binge Living: Callcenter-Monologe. Muutaman kirjajulkaisun ohella Sargnagel on julkaissut runsaasti tekstejä blogissaan ja Facebook-sivuillaan. Häntä on luonnehdittu keskittymiskyvyttömän älykännykännäprääjien sukupolven kirjailijaksi, pätkätöissä ajelehtivan somesukupolven ääneksi ja ties miksi. Sargnagel tietenkin provosoi, taiteilijanimeään myöten, eikä hänen outo, sarkastinen ja ronski tyylinsä uppoa kaikkiin. Ei varsinkaan konservatiivisempaan laitaan. Tässä pari tyylinäytettä Vice-sivustolle kirjoitetusta raportista, jossa Sargnagel gonzoilee syksyllä 2014 oikeistopopulistisen FPÖ:n Oktoberfest-juhlassa. Tilaisuuden pääesiintyjänä on itse ”perusitävaltalaisten” johtaja HC Strache, tunnelma on tavanomainen kaljatelttasellainen, mutta yleisö…

Mutta se pisti silmään, että täällä monet näyttivät olevan jotenkin lopussa. Että on erityisen paljon juuri huono-osaisia, jotka kaipaavat HC:n vahvaa kättä rauhoittamaan heitä sillä, että tässä yhteiskunnassa on sentään joku vieläkin heikompi, jonka päälle he voivat sylkeä. Tosi iäkkäitä ihmisiä, henkisesti jälkeenjääneitä ihmisiä, sairailta vaikuttavia ihmisiä, työn kuluttamaa väkeä, josta huokuu tuommoinen 60-marlboroa-päivässä-lähiökapakka-fiilis. Mutta tänään kaikki olivat hyvällä tuulella. Jotkut kuusikymppiset naiset seisoivat jo pöydillä ja kieputtivat tiukkaan dirndl-mekkoon ahdettuja lanteitaan rasvaisen John Otti Bandin [FPÖ:n tilaisuuksien vakioesiintyjiä, suom. huom.] Udo Jürgens -coverien tahtiin. Etenkin vanhimmilla ikäluokilla oli jo kova meno päällä. Kello oli vasta 13, ei vielä oikein mikään juopotteluaika, ja mietin siinä, että bilettäähän nämä rusinat osaavat, varmaan paremminkin kuin jotkut ahdistuneet opiskelijahikarit, jotka vain kaiket päivät lukevat kirjoista kirjoitettuja kirjoja. Siis kadehdittavan rentoa meininkiä, varmaan kaikki myös tosi hyviä sängyssä jollain perverssillä natsitavalla.

(…)

 

Sitten koitti se hetki. Nyt HÄN tulee. Musiikki alkoi soida, kansa salissa karjui kädet ylhäällä: HC, HC, HC, HC. Fanfaari soi ja esiintyjän saapumista alettiin venytellä. Mies, joka pelastaa nämä kaikki. Mies, joka näyttää siltä kuin ei nukkuisi ikinä. Mies, joka vetää aamiaiseksi neljätoista Red Bullia ja päivälliseksi kuulemma ei mitään muuta kuin kourallisen VITAMIINEJA.

Näin HC:n pään pistävän esiin, hitaasti, kuin hidastetussa filmissä, ja äkkiä minut herätti transsista äänekäs FLÄTS!! Katson hämmästyneenä ympärilleni, huoneen lattia oli äkkiä tahmean, hapanimelänhajuisen nesteen peitossa. En voinut käsittää, kaikilta nelikymppisiltä naisilta siinä ympärillä oli ilmeisesti yhtaikaa lirahtanut dirndlin helmoihin litrakaupalla emätinnestettä. Joka puolella säteileviä silmiä, riemuitsevia lapsia, itkeviä vanhuksia. Ensimmäiset tappelut, kun jokainen halusi päästä hollille näkemään kuuluisan räppärin. ISTU ALAS MÄNTTI, MUNKIN PITÄÄ PÄÄSTÄ NÄKEEN, SIIS TÖRKEETÄ. Päästin pierun ja huomasin liian myöhään, että takana seisoi pieni tyttö tukka kahdella saparolla ja kasvot ihan meikäläisen peräreiän kohdalla.  Näin tytössä itseni, minuakin on lapsena raahattu saksalais-kansallismielisiin tilaisuuksiin, ja toivoin apeana, että jotain minunkin hengestäni siirtyisi tyttöön kaasun välityksellä.

Jo tämäkin kirjoitus, kuten arvata saattaa, nostatti melkoisen viharyöpyn. Vice-sivuston julkaisemassa jatkojutussa Sargnagel lukee videolla muutamia ”herttaisia” lukijapalaute-esimerkkejä ja vastaa niihin. Huomatkaa kaljatölkki.

stefanie-sargnagel-fpoe-kommentare-220-1415877775

Mutta tosissaan Stefanie Sargnagel hyppäsi otsikoihin vasta äskettäin, saatuaan viime kesänä arvostetun Ingeborg Bachmann -kilpailun yleisöpalkinnon. (Kuuluisan runoilijan mukaan nimetyn palkinnon myöntää Klagenfurtin kaupunki jokavuotisessa kirjallisuustapahtumassaan varsin erikoisella tavalla: kilpailijat lukevat ääneen saksaksi kirjoitettuja ennen julkaisemattomia alkuperäistekstejään tuomariston ja yleisön edessä.) Ja ennen kaikkea sen jälkeen, kun Sargnagel saamallaan 750 euron taiteilija-apurahalla oli yhdessä kahden naiskollegansa kanssa tehnyt elämys- ja työmatkan Marokkoon ja kertonut tästä Der Standard -lehden kirjallisuusliitteessä.

Marokko-kertomuksessa vedetään pullokaupalla viiniä, poltetaan hasista, puhutaan miehistä kaikenlaisia räävittömiä, kuljeskellaan ilman rintaliivejä hurskaiden muslimien nähden. Paikalliset suhtautuvat turistinaisten sekoiluun oudon piittaamattomasti, iltamyöhällä uimarannallakin paikalliset miehet haluavat vain pelata Unoa, mikä saa Sargnagelin revittelemään, että ”Kölnin rautatieasema lupasi ihan liikaa”. (Kyllä, minustakin vitsi on huono.) Ryhmän vegetariaanijäsen, joka ”toisin kuin tuntemani muut kasvissyöjät ei ole kasvissyöjä koska tykkää eläimistä vaan koska vihaa niitä sydämestään”, peräti ”potkaisee kissanpennun tiensivuun väittäen, että sillä on raivotauti, minkä jälkeen hän tyytyväisenä iski hampaansa kasvistäytteiseen ohukaiseen”.

Tähän juttuun tarttuivat tässä blogissa ennenkin mainitun keltalehti Kronen Zeitungin päätoimittaja Richard Schmitt ja toimittaja Christian Lang, ja tempaisivat aiheesta moraalista närkästystä tihkuvan artikkelin: ”Ryyppäämään ja pössyttämään veronmaksajien kustannuksella”. (Ja potkimaan kissanpentuja! Kronen lukijoille herttaiset lemmikkieläimet ovat lähes kodin, uskonnon ja isänmaan veroisia perusarvoja – tuotantoeläinten tai luonnon suojelemisesta sitä vastoin ei paljoa puhuta.) Some-aikaa kun eletään, syntyi verraton Twitter-taistelu (parhaista paloista raportoi esimerkiksi Kurier-lehti), ja jälleen kerran Stefanie Sargnagel sai niskaansa uskomattoman, naisvihaisen kuravyöryn. Kronen herttaiset mutta perusarvojen suhteen tinkimättömät lukijat antavat somessa osaksi murteellista tai oikeinkirjoitusongelmaista mutta sitäkin vilpittömämpää palautetta (josta Sargnagel on julkaissut valikoiman omalla Facebook-sivullaan):

nuten

Se tarvii saman hoidon kuin jenkit teki vietnamin sodassa tommosille huorille.

inagruam

mikä tossa muijassa ja sen seuralaisissa on pielessä. turhautuneita vanhoja femakkoja. kuoppaan ne pitäis heittää yhdessä raiskaajien kanssa.

linkesgesindel

Kerrassaan hävytöntä vasemmistolaista roskaväkeä. Tuommoiset saisi, yhdessä niiden kanssa jotka vielä tukevat tuommoista verovaroilla, pistää oikeaan työleiriin.

No niin. Kuten jo tuossa ylempänä linkitetyssä Kurier-lehden jutussa annetaan ymmärtää, tällaisella on Itävallassa pitkät perinteet, alkaen Thomas Bernhardin Heldenplatzin kaltaisesta natsimenneisyyden pöllytyksestä. Älymystön kunnia-asia on ärsyttää ja provosoida siivoja kunnon ihmisiä, mihin mikään kakanheitto ei ole liian lapsellista, ja tavallisten kunnon ihmisten (joiden lukeneisuus ei riitä tunnistamaan sarkasmia tai erottamaan kirjallisuuden fiktiohahmoja kirjailijan omasta persoonasta) taas kuuluu järkyttyä syvästi joka kerran, kun käy ilmi, että kaikkien käsitykset esimerkiksi seksuaalimoraalista tai miesten ja naisten rooleista eivät olekaan 1950-luvun tasolla.

Nyt ollaan niin pitkällä, että Kronen Kärntenin toimitus on kertonut julkisuuteen Sargnagelin Klagenfurtin-osoitteen (hänen on Bachmann-palkintonsa johdosta tarkoitus asua Klagenfurtissa kaupungin virallisena vierailevana kirjailijana ensi syksyyn asti) ja vihjaillut hänen olevan ”suostuvainen” (raiskattavaksi?), ja jutun jatkoselvittelyssä ovat mukana sekä poliisi että Facebookin ylläpito. Olennaisimman asian kuitenkin tiivistää Facebook-postaukseensa journalisti Corinna Milborn.

Nimittäin: samoihin aikoihin Sargnagelin Marokko-jutun kanssa ilmestyi Der Standardin kirjallisuusliitteessä mieskirjailijan, Arnon Grünbergin teksti, johon oli haettu inspiraatiota teurastamosta. Veren ja sisälmysten kiihottamana Grünberg kirjoittaa:

”Hotellissa minua odotti kihlattuni. Verilammikkojen keskellä päätän panna välit poikki. Sitten mietin, että mieluummin oikeastaan nussisin hänet hengiltä. Teen sängystä suolten, keuhkojen, munuaisten, veren ja paskan meren. Minua ei ole vielä koskaan panettanut niin kuin teurastamossa.”

Arvatkaapa, tehtiinkö mieskirjailijan tahallisen provosoivasta väkivalta- ja seksifantasiasta keltalehtijuttuja ja nostatettiinko hänen yksityiselämästään ja seksuaalimoraalistaan paskamyrskyjä somessa? Aivan niin.


Perusitävaltalaiset Putinin ja Trumpin esikartanoissa

joulukuu 25, 2016

Nyt on Itävallan liittopresidentinvaalien tulos sitten virallisestikin aivan varma. Valitusaika umpeutui juuri, ja tällä kertaa hävinnyt ehdokas Norbert Hofer ja hänen puolueensa, oikeistopopulistinen FPÖ eivät enää yrittäneetkään kiistää sitoutumattoman vihreän Alexander Van der Bellenin vaalivoittoa. Nyt on maassa rauha, ja jouluperinteiden vaalimiseen voi omistautua myös FPÖ:n johtaja HC Strache: Itävallassa lahjat tuo perinteinen kultakiharainen ”Kristuslapsi”, Christkindl, ei mikään kansainvälinen cokismainosten joulupukki, Weihnachtsmann!

strache_christkind-1

Disclaimer: Kuva on satiirisaitilta Die Tagespresse, enkä mene takuuseen sen todenperäisyydestä. Die Tagespressen sivulla se kuului liikuttavaan tarinaan wieniläisestä Heinz-Christian S:stä, joka ei vielä aikuisenakaan ole menettänyt uskoaan Christkindiin. Jutun lopussa on pari mukamas-päivitystä: Heinz-Christian S. kertoo vahvistuneensa uskossaan nähtyään vaaleakiharaisen olennon konttaavan ohitseen, ja uusintapäivitys oikaisee, että kyseessä ei ollutkaan Christkind vaan Ursula Stenzel (joka tunnetusti ei sylje lasiin) matkalla glögikojulta kaupunginvaltuustoon.

Viikkoa ennen joulua tosin FPÖ:n johto ehti suunnata katseensa myös kauemmaksi ja piipahtaa työvierailulla Moskovassa. Putinin ”Yhtenäinen Venäjä” -puolueen kanssa allekirjoitettiin viisivuotinen yhteistyö- ja yhteistoimintasopimus, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat mm. säännöllisesti neuvottelemaan ja vaihtamaan kokemuksia esimerkiksi puolueorganisaation toiminnan, nuorisopolitiikan ja lainsäädännön alalta sekä tukemaan yhteistyöä talouden ja kaupan alalla.

Sopimuksessa on myös erillinen kohta, jossa molemmat osapuolet lupaavat tehdä yhteistyöä ”nuoriso-, nais-, sivistys-, avustus- ja muissa yhteiskunnallisissa järjestöissä”, päämääränä ”ystävyyden vahvistaminen sekä nuoren sukupolven kasvattaminen isänmaallisuuden (Patriotismus) ja työn ilon hengessä”. Viimeksi mainittu muotoilu on ”Yhtenäisen Venäjän” puolueohjelman mukainen ja heijastelee myös suoraan Neuvostoliiton aikaista poliittista kielenkäyttöä. Oikeastaan selvemmin ei voisi esiin tuoda sitä, miten yks-yhteen Euroopan kansallis-konservatiivisen oikeistopopulismin ideologia sopii putinismin jälkineuvostoliittolaiseen aatejatkumoon: ei ole tarvinnut kuin poistaa ne muutamat tasa-arvon, kansainvälisyyden ja yleismaailmallisten ihmisoikeuksien riekaleet, joita Neuvostoliiton aikaan vielä liehuteltiin, ja vaihtaa marxismin tilalle yhtä pinnallisesti ja pieleen ymmärretyt ”kristilliset arvot”.

FPÖ:n Venäjän-matka on tietenkin nostattanut odotettuja reaktioita. Der Standard -lehden haastattelussa sosiaalidemokraattien (SPÖ) toiminnanjohtaja Georg Niedermühlbichler oudoksuu tämmöistä ulkomaisten puolueiden kanssa tehtyä yhteistyösopimusta – kaikki puolueethan toki pitävät yhteyttä ulkomaisiin aatetovereihinsa, mutta tämmöinen virallinen sopimus on aika epätavallinen ratkaisu. Myös sopimuksen kohta, jossa FPÖ ikään kuin lupaa säännöllisesti raportoida venäläisille Itävallan tilanteesta, haiskahtaa Niedermühlbichlerin mielestä suorastaan KGB-meiningeiltä. ”Itävallan Kokoomuksen” ÖVP:n johtaja, varaliittokansleri Reinhold Mitterlehner – joka ei suinkaan ole Venäjän-vastaisten pakotteiden suuri ystävä – moittii FPÖ:n vierailijoita tilannetajun puutteesta keskellä Syyrian sotaa ja humanitaarista kriisiä, johon Venäjällä on tunnettu osuutensa, ”puuttuu vain, että olisivat vielä lähteneet käymään Aleppossa”. Puolueen pääsihteeri Werner Amon luonnehtii FPÖ:n Moskovan-vierailua ilmauksella außenpolitische Geisterfahrt. Saksan kielen termillä Geisterfahrer, ’kummitusajaja’, ei ole kunnon suomalaista vastinetta, mutta se tarkoittaa autoilijaa, joka jostain syystä ajaa moottoritietä väärään suuntaan, ja Amonin ajatus on siis, että populistien ulkopoliittinen seikkailu tuottaa hengenvaarallisia riskejä ulkopolitiikan normaaliin menoon. Itävallan vihreät puolestaan ovat jo julistaneet FPÖ:n ”Putinin viidenneksi kolonnaksi EU:ssa”.

Samassa Der Standardin jutussa, jossa Mitterlehneriä ja Amonia siteerataan, pääsee ääneen myös Innsbruckin yliopiston ulkopolitiikan tutkija ja Venäjä-ekspertti, professori Gerhard Mangott, jonka mielestä Yhtenäinen Venäjä on jo pitkään ollut rakentamassa jonkinlaista konservatiivista allianssia Euroopan oikeistopopulistipuolueiden kanssa. Ydinkohtia tässä ovat perinteinen kansallismielinen isänmaallisuus, yksilön oikeuksien alistaminen isänmaan edulle, sekä ”perinteisten arvojen” puolustaminen. Viimeksimainittuja Mangott ei määrittele, mutta niillä tarkoitettaneen valkoisen keskiluokkaisen heteromiehen perusoikeuksia ajaa autolla, syödä lihaa, inhota ”feministejä”, vihata homoja, pelätä muslimien maahanmuuttoa ja sanoa neekereitä neekereiksi. Aatteellisella puolella yhteensopivuus on siis vähintäänkin riittävä.

Venäjän ohella FPÖ on ehtinyt rakentaa suhteita jo toiseenkin suuntaan. Jo loka-marraskuun vaihteessa korkea-arvoinen FPÖ-delegaatio käväisi Amerikassa republikaanisia aateveljiään tervehtimässä, ja Strachen Facebook-sivulla (joka siis on ”perusitävaltalaisten” tärkeimpiä Internet-tiedotuskanavia) kerrottiin heidän tavanneen mm. Donald Trumpin tärkeän neuvonantajan, entisen sotilastiedustelupäällikön, kenraaliluutnantti evp. Michael T. Flynnin (tästä raportoi myös Itävallan lehdistö). Jostain syystä tämä uutinen ei kuitenkaan miellyttänyt Flynniä tai muuta Trumpin tiimiä. Ilmeisesti saksalaisen kielialueen äärioikeistolaisissa natsileima istuu yhä tiukassa. Ja natsien, noiden absoluuttisten pahisten kanssa ei USA:n naiivin suuren yleisön silmissä kehdata veljeillä, vaikka todellisuudessa aatteellinen yhteensopivuus olisi miten ilmeinen hyvänsä. Kenraali Flynn kiisti tiedottajiensa välityksellä jyrkästi koskaan tavanneensa ”mainittua itävaltalaista poliitikkoa” ja sitä paitsi ”sanoutuu jyrkästi irti tällaisia asenteita ja näkökantoja edustavista ryhmistä” (kertoo mm. Kurier-lehti, viitaten esimerkiksi äärioikeistolaiseen Breitbart-portaaliin).

Kun yhdysvaltalaisten vastaväitteet tulivat julkisuuteen, FPÖ:n europarlamentaarikko Harald Vilimsky riensi apuun ja julisti, että Strachen Facebook-sivulla kerrottu kyllä pitää paikkansa. Strache itse ei tosin tavannut Flynniä, koska oli samana iltana ollut vieraana Itävallan New Yorkin -pääkonsulin luona, mutta kaksi muuta FPÖ:n edustajaa olivat ihan oikeasti vierailleet Trump Towerin 63:nnessa kerroksessa ja tavanneet siellä Flynnin henkilökohtaisesti. Itse asiassa Strachen tiedotteen sanamuoto olikin hivenen harhaanjohtavan moniselitteinen: valtuuskunnan nimilistan alla oli lueteltu, keitä kaikkia tavattiin ja missä käytiin, mutta ainakin tällä hetkellä Facebookissa esillä oleva versio muistuttaa (tämä muistutus lienee lisätty jälkikäteen), että Strache itse ei ollut aivan kaikissa tapaamisissa mukana.

Itävallan medioissa ja somessa käykin nyt sitten kiista siitä, vääristelevätkö FPÖ:n ilkeät vastustajat Strachen sanoja vai valehteliko puoluejohtaja kannattajilleen. (Ynnä siitä, montako kerrosta oikeasti Trump Towerissa on, tai oliko Itävallan pääkonsulin tapaaminen niin tärkeä juttu, että sen takia kannatti jättää tulevan presidentin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja tapaamatta.) Puustakatsojaa taas mietityttää, jääkö tämän kiistan alle se suurempi kysymys, mitä yhden oppositiopuolueen ulkopoliittinen sooloilu kahden suurvallan johtajien esikartanoissa oikein merkitsee. Mitä ”kansallismielinen” puolue on vieraille valloille luvannut, ja onko kaikille täysin selvää, kenen nimissä ja millä valtuuksilla se huseeraa? Varsinkin kun populististen puolueiden tapana on jo lähtökohtaisesti vetää paksut yhtäläisyysmerkit itsensä ja ”kansan” välille.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Kaikesta huolimatta – toiveikasta ja rauhallista joulunpyhien jatkoa ja valoisampaa uutta vuotta teille, hyvät lukijat!

 

 


Nach der Wahl ist vor der Wahl

joulukuu 15, 2016

Itävallan liittopresidentinvaalit menivät, ja voidaan palata normaalielämään eli odottelemaan seuraavia vaaleja. Nach der Wahl ist vor der Wahl, vaalien jälkeen on ennen vaaleja, kuuluu liittovaltiossa perin ajankohtainen sanonta: ellei liittovaltion tasolla niin jossain osavaltiossa ainakin on aina vaalit tulossa. Uuvuttava, ääntenlaskentaepäselvyyksien takia uusittu ja ennakkoäänikuorten liimausongelmien takia vielä pelättyäkin pidemmäksi venynyt ruljanssi on kuitenkin nyt tältä erää ohi. Ja Itävallan saksa on yhtä ”vuoden sanaa” rikkaampi: vuoden 2016 sanaksi valittiin yleisöäänestyksellä Bundespräsidentenstichwahlwiederholungsverschiebung,  ‘liittopresidentinvaalinuusinnan lykkäys’.

Kuten jo viimeksi taisin kirjoittaa, kaikki oikeistopopulistisen FPÖ:n Norbert Hoferin kannattajat eivät hevillä suostu hyväksymään tappiota. Erinäisillä somefoorumeilla harrastetun jupinan ohella laajamittaisempi salaliittoteoria syntyi videon ympärille, jonka Euronews-kanava kesken ääntenlaskennan meni puolivahingossa julkistamaan. Kuten Profil-lehti kertoo, Euronewsilla ei ollut Wienissä omaa toimittajaa vaaleja seuraamassa, vaan Lyonissa istuva toimitushenkilö katseli livekuvaa videolta ja tulkitsi väärin numerot, jotka äänestysajan lähestyessä loppuaan näytettiin keskusvaalilautakunnan edustajan takana olevalla valkokankaalla.

Näiden lukujen mukaan Hofer oli selvästi johdossa. Mutta: kyseessä ei ollut Hochrechnung, kuten Euronewsin saksankielinen juontaja ehti virheellisesti väittää. Tämä termi, jota asiasta syntyneiden nettikeskustelujen perusteella näköjään kaikki saksantaitoisetkaan eivät ymmärrä, tarkoittaa siihen mennessä laskettujen äänien sekä odotettavissa olevien tulosten mukaan laskettua lopputulosennustetta. Luvut, joiden mukaan Hoferin ääniosuus olisi ollut selvästi yli 50%, eivät olleet tällainen Hochrechnung vaan perustuivat pelkästään siihen mennessä laskettuihin ääniin – ja koska Van der Bellenin tärkeimpien tukialueiden, suurten kaupunkien äänet olivat tässä vaiheessa laskematta ja ääntenlaskenta selvillä vasta pienimmillä paikkakunnilla, joissa Hoferin suosio oli suurempi, nämä luvut näyttivät johtoasemaa Hoferille.

Mutta kun erheellinen tieto Hoferin johtoasemasta oli kerran päässyt eetteriin ja verkkoon, sen nappasi venäläinen feikkiuutissivusto anonymousnews.ru ja ryhtyi tarmokkaasti uutisoimaan vaalipetoksesta. Itävallan sisäministeriö, yleisradioyhtiö ORF:n uutislähetys Zeit im Bild sekä faktantarkistussivusto mimikama julkaisivat oikeampaa tietoa omilla Facebook-sivuillaan, mutta tämä jäi voimattomaksi piipitykseksi: oikaisutietoa jaettiin ehkä muutaman sata kertaa, anonymousnewsin feikkiuutinen sai nopeasti 14 000 jakoa. Sieltä se levisi saksalaisten äärioikeistosaittien kautta YouTubeen ja keräsi siellä päiväkausien ajan jopa satojatuhansia katsojia. Eikä sitä saa millään pois. Huono ruoho ei kuole koskaan, kuuluu vanha intiaanien sananlasku.

Hofer itse kuten FPÖ:n johtokin on toki tunnustanut vaalitappion, vaikka myönsikin tuloksen jääneen kaivelemaan – se oli ”herättänyt hänessä nukkuvan karhun”. Periaatteessa puolue on nyt keräämässä voimiaan seuraavaan vaalitaisteluun. (Parlamenttivaalit ovat edessä 2018, ellei nykyinen hallitus sitä ennen kaadu, ja tämä näyttää vaihteeksi taas aika epätodennäköiseltä. Ylipitkän presidentinvaalisirkuksen jälkeen itävaltalaiset ovat väsyneitä vaalimeininkeihin ja valmiita antamaan nykyisen hallituksen jatkaa.) Rivit olisi siis koottava puoluejohtaja HC Strachen taakse, joka on taas tosissaan tähtäämässä liittokansleriksi, jos ei vain liittopresidentti Van der Bellen sitä jotenkin pysty estämään. Ja tämänhetkisten mielipidetutkimusten perusteella FPÖ:llä olisi hyvinkin mahdollisuuksia nousta seuraavissa vaaleissa maan suurimmaksi puolueeksi.

Mutta mitä tapahtuukaan FPÖ:n sisällä? Vaalitappionsa myöntäessään Hofer toki kuuliaisesti ilmoitti olevansa tästä lähin HC Strachen vaalikampanjan uskollinen tukija. Hän myös sanoi aivan suoraan: ”Minusta ei olisi hyväksi FPÖ:n johtajaksi.” Tarkkailijat uumoilevat kuitenkin, että Hoferin menestyksekkään vaalikampanjan tuoma poliittinen noste on alkanut hermostuttaa Strachea. FPÖ:n tilaisuuksia seuranneet toimittajat kertovat, että Strache on vaikuttanut silminnähden kireältä, kun Hofer on saanut yleisöltä innokkaammat suosionosoitukset. Mielipidetutkimusinstituutti OGM:n mukaan Hofer koetaan nykyään selvästi luotettavammaksi kuin Strache, ja poliittiset toimittajat ovat arvelleet, että tähänastiset valtapuolueet, oikeistokonservatiivinen ÖVP ja sosiaalidemokraattipuolue SPÖ, lähtisivät mieluummin hallitusyhteistyöhön ystävälliseltä ja rakentavalta vaikuttavan Hoferin johtaman FPÖ:n kanssa kuin kymmenen vuotta oppositiosta räksyttäneen kiukkuisen Strachen.

Viime päivinä Itävallan mediassa on puitu FPÖ:n uudenvuodentilaisuuden mainoslehtisen tarinaa. Puoluekokous järjestetään 14. tammikuuta Salzburgissa, ja sen puhujina olisivat ensimmäisen version mukaan Salzburgin FPÖ-johtaja Marlene Svazek, HC Strache sekä Norbert Hofer.

sbgfpoe1

Saman päivän iltapuolella samainen mainos ilmestyi HC Strachen Facebook-sivulle, mutta nyt puhujien järjestystä oli vaihdettu, niin että viimeisellä, pääpuhujan paikalla oli Strache ja Hofer siirretty ”lämppäriksi”. Ja kolmen päivän päästä mainoksesta ilmestyi (kertoo FPÖ Watch -sivusto) aivan uusiksi editoitu versio, jossa puhujien järjestys ja arvojärjestys on väännetty rautalangasta: ”esipuhujina” (Vorredner) ovat Svazek ja Hofer sekä lisäksi FPÖ:n vanha vaalikampanja-, iskulause- ja puhemestari Herbert Kickl, Strache on ”pääpuhuja”, ja hänen nimensä on präntätty isoilla punaisilla kirjaimilla. Kuvaakin on muokattu jonkinlaisten keskiajan ikonografisten periaatteiden mukaisesti niin, että Strache on selvästi Svazekia ja Hoferia isompi ja korkeammalla. Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

sbgfpoe2

FPÖ:n valtakunnallinen puoluekokous on odotettavissa keväällä, ja siellä on edessä taas puoluejohtajan valinta. Joku jossakin jo kommentoi ”haistavansa ilmassa Knittelfeldin aamunraikkautta”. Knittelfeldissä Steiermarkissa pidettiin vuonna 2002 kuuluisa ylimääräinen puoluekokous, jossa silloinen Jörg Haiderin johtama FPÖ hajosi sisäisiin erimielisyyksiin. FPÖ:n ministerien ero kaatoi hallituksen, ja uusissa ennenaikaisissa vaaleissa FPÖ menetti vuoden 1999 veretseisauttavasta vaalivoitostaan lähes kaksi kolmasosaa ääniä: sen ääniosuus putosi 26,9%:sta 10%:iin. Haider uskottuineen lähti FPÖ:stä ja perusti uuden puolueen, BZÖ:n, jonka vahvin osa hallitsi jonkin aikaa Haiderin omaa Kärntenin osavaltiota ja on nyttemmin palannut vanhan FPÖ:n helmoihin.

Ei historia itseään koskaan täsmälleen samanlaisena toista. Mutta mielenkiintoisia aikoja silti eletään.