Sodan kauhuista ja niiden jälkiselvittelystä

kesäkuu 13, 2017

Tämäkin juttu on pitkään hautunut mielessäni. Historiantutkija Krisztián Ungváry on ollut tässä blogissa esillä ennenkin, ja aikoinaan esittelin hänen kirjansa A Horthy-rendszer mérlege. Sen aiheena oli Horthyn Unkarin rakenteellinen antisemitismi, joka lopulta johti Unkarin juutalaisten joukkotuhoon vuonna 1944 – toki viime kädessä Natsi-Saksan tappokoneiston toimesta mutta Unkarin valtion virkamiesten ja kansan syvien rivien avustuksella. Unkarin 1900-luvun historian synkimpiä vaiheita perkaa myös tämä, jo pari vuotta sitten ilmestynyt kirja ‘Unkarilaiset miehitysjoukot Neuvostoliitossa 1941–1944’. Se perustuu laajaan aineistoon, johon sisältyy sekä virallista dokumentaatiota että unkarilaisten sotilaiden ja työpalvelumiesten henkilökohtaisia muisteluksia, myös miehitetyillä alueilla otettuja valokuvia. (Kirjan kansikuvassa, jonka on ottanut lääkintäkapteeni, tohtori László Szendei, vietetään elonkorjuujuhlaa siviiliväestön kanssa lokakuussa 1942.)

ungvary-krisztian-magyar-megszallo-csapatok-a-szovjetunioban-1941-1944_4f26a2ab.jpg

Itärintaman sotahistoriaa kaikkine kauheuksineen on tutkittu perinpohjaisesti Saksan historiankirjoituksessa, mutta saksalaiset tutkijat ovat lähinnä keskittyneet SS:n ja Wehrmachtin toimintaan, eivät unkarilaisten, romanialaisten, italialaisten tai muiden ”asevelijoukkojen”. Neuvostoliitossa puolestaan historiantutkimus keskittyi rakentamaan kansallista mytologiaa Suuren isänmaallisen sodan sankareista, rintamasotilaista ja – erityisesti! – partisaaneista, ja valitettavasti nyky-Venäjän historiankirjoitus samaan tapaan näyttää palvelevan kansallis-poliittisia päämääriä. Unkarissa Ungváryn monografia täyttää ilmeisen aukon.

Unkarin armeijan osallistumista itärintaman taisteluihin nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueella on nyky-Unkarissakin toki julkisuudessa käsitelty. Vuonna 2013 muisteltiin laajalti ns. Donin-armeijan kohtaloa, eli 70 vuotta aikaisemmin, Puna-armeijan vuoden 1943 läpimurtohyökkäyksessä traagisesti tuhoutunutta Unkarin 2. armeijaa. Näissä muisteluissa usein unkarilaiset sotilaat esitettiin uhreina – mitä he toki olivatkin, kehnosti varusteltuina saksalaisten aseveljien sotaponnistusten tueksi heitettyjä pelinappuloita – ja samalla pohdiskeltiin tähän johtaneita poliittisia päätöksiä: miksi valtionhoitaja Horthy suorastaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä tarjosi omia sotilaitaan tapatettaviksi kauas kotimaasta, sotaretkelle, jonka mielekkyyttä oli vaikea ymmärtää.

Jonkin verran erityistä huomiota sai myös työpalvelumiesten kohtelu, siis niiden unkarilaisten, ennen kaikkea juutalaisten mutta myös esimerkiksi kommunistien, joille Horthyn Unkari ei halunnut antaa asetta käteen. Aseettomat työpalvelumiehet kaivoivat ojia ja raivasivat miinakenttiä, kaikkein kehnoimmin kohdeltuina ja varustettuina, kokien simputusta ja joskus suoranaista kidutusta, eikä ole aivan perusteetonta nähdä heidän kohtaloaan osana Unkarin juutalaisten joukkomurhaa. Kaikesta huolimatta työpalvelumiehet, niin tylysti kuin heidän isänmaansa heitä kohteli, usein loppuun saakka solidaarisesti seisoivat Unkarin armeijan rinnalla. Ungváryn kirjassa siteerataan sydäntäraastavaa tarinaa Géza Perjesin sotamuisteluksista. Starodubin luona kesällä 1943 partisaanit olivat hyökänneet työpalvelukomppanian ja sitä vartioivien unkarilaisten sotilaiden kimppuun ja siepanneet työpalvelumiehet mukaansa:

Löysimme paikalta komppaniaa vartioimaan määrättyjen sotilaiden ruumiit, ja yhdestä pensaasta putkahti esiin nuori työpalvelumies. Muistan vieläkin tuon miellyttävän näköisen juutalaispojan: ruskettuneena, valkoisissa shortseissa hän seisoi edessäni ja kertoi tapahtuneesta jännityksestä tukahtuneella äänellä. (…) Sitten hän esitti erikoisen pyynnön: hänkin haluaisi auttaa ”poikien” vapauttamisessa ja pyysi, että vain tätä varten antaisin hänelle aseen. Vaikka aseiden luovuttaminen työpalvelumiehille oli ankarasti kielletty, uhmasin tätä määräystä (…) Lopulta sumusta ilmestyi näkyviin yksi työpalvelumies, sitten toinen, ja lopulta kaikki häärivät ympärillämme. Oli käynyt niin, että partisaanit, pelästyen sinko- ja pikatykkitulta, olivat luulleet meitä suureksi joukko-osastoksi ja päättäneet paeta suolta johtavaa polkua pitkin, jättäen juutalaiset ja hevoset siihen paikkaan. (…) Työpalvelumiehet saivat kenttäkeittiöstäni aamiaista ja kahvia rommin kera. (…) Huomasin heidän joukossaan lääkärin, jonka olin aikoinaan nimittänyt juutalaisten johtajaksi. Kutsuin hänet puheilleni ja kysyin häneltä: ”Miksi palasitte, miksi ette lähteneet partisaanien matkaan? Ettekö näe, mitä teille täällä tapahtuu?” Lääkäri vastasi hyvin sotilaallisesti: ”Herra yliluutnantti! Me olemme unkarilaisia, budapestilaisia, mitä asiaa meillä olisi partisaanien joukkoon?”

Mutta Puna-armeijan läpimurtoon ja Unkarin 2. armeijan viimeiseen taisteluun keskittyvä historiankirjoitus on paljolti unohtanut, että jo vuosikausia ennen tätä unkarilaiset sotilaat toimivat Saksan Wehrmachtin avustajina suurissa osissa miehitettyä Ukrainaa. Unkarilaiset olivat tukemassa sekä saksalaisen miehityshallinnon toimintaa että jatkuvaa sotaa partisaaneja vastaan. He joutuivat myös osallistumaan Ukrainan juutalaisten joukkomurhiin – jotka täällä päin eivät yleensä tapahtuneet tuhoamisleireissä vaan paikan päällä, kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä. Varsinaisen tappamisen tosin hoitivat yleensä saksalaisten omat erikoisosastot, mutta unkarilaiset joukot saivat usein esimerkiksi vartioida kylistä ja kaupungeista koottuja juutalaisia tai saattaa heidät teloituspaikoille. Heidän ”myötäsyyllisyytensä” astetta ei ole aivan helppo arvioida; Ungváry vertailee heidän tilannettaan Milgramin ja Zimbardon kuuluisiin psykologisiin kokeisiin, joissa koetilanteen paine ja auktoriteetin läsnäolo sai koehenkilöt suostumaan jopa avustajien ”kiduttamiseen”. Monet joukkomurhien todistajiksi joutuneet unkarilaiset sotilaat järkyttyivät kokemastaan perin juurin, jotkut jopa yrittivät auttaa tai piilotella juutalaisia. Jotkut taas olivat sadistisesti innoissaan ottamistaan valokuvista tai keräämistään ”matkamuistoista”.

(Kuvia ja kertomuksia levisi myös sotilaiden omaisille ja ystäville koti-Unkariin, ja tietenkin unkarilaiset upseerit olivat selvillä tapahtumista ja raportoivat niistä koko ajan. Yksi poliittisesti aivan olennainen johtopäätös tästä on se, että Unkarin poliittisen johdonkin on täytynyt koko ajan tietää Kolmannen valtakunnan kansanmurhapolitiikasta ja juutalaisten joukkotuhosta. Tämäkin vie pohjaa niiltä valtionhoitaja Horthyn myöhempien puolustelijoiden väitteiltä, joiden mukaan Horthy ei olisi ensin tiennyt, mitä natsit tekevät juutalaisille, ja siksi olisi keskeyttänyt Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vasta heinäkuun 1944 alussa.)

Ungváryn tutkimus on yksityiskohtaisuudessaan uuvuttavaa luettavaa, mutta se antaa myös oivallisen kuvan tilanteen sekavuudesta ja monitahoisuudesta. Rintamalla, jossa kahden julman diktatuurin armeijat ottivat yhteen, taistelu oli tietenkin niin armotonta kuin kuvitella saattaa, mutta selustassa nähtiin laaja kirjo toimintatapoja, raaoista joukkomurhista hyvää tarkoittaviin siviilihallintotoimiin. Hitlerin ja natsijohdon suunnitelmiin kyllä kuului juutalaisten tuhoamisen ohella myös Ukrainan vilja-aitan ryöstäminen Saksan armeijan ja kansan huoltamiseen, vaikka siitä seuraisi slaavilaisten ali-ihmisten nälänhätä ja joukkokuolema. Samaan aikaan kuitenkin toiset saksalaiset, upseerit ja miehityshallinnon johtomiehet, saattoivat kehottaa kohtelemaan miehitettyjen alueiden ukrainalaisia veljellisesti ja ystävällisesti. Ali-ihmisoppien rinnalla liikkui aivan yhtä epätieteellisiä sovellettuja rotuoppeja, joiden mukaan ukrainalaiset ovat itse asiassa itägoottien slaavilaistuneita jälkeläisiä ja siksi ”uudelleengermanisoitavissa” tulevaisuuden suursaksalaisiksi. Käytännössä ukrainalaisten ja venäläisten kanssa toimittiin myös yhdessä ja veljeiltiin, jo siksikin, että heitä oli joukoittain mukana erilaisissa yhteistoimintarakenteissa, kuten vapaaehtoisina armeijassa tai järjestystä valvomassa miehityshallinnon alaisissa poliisivoimissa. Paikoin – ei usein, mutta joillakin seuduilla – saksalaisia tai heidän aseveljiään tervehdittiin suorastaan vapauttajina.

Erityisen kipeä kohta siviiliväestön kärsimyksissä on partisaanisota. Neuvostoliiton ja Venäjän historiankirjoitus on rakentanut partisaaneista, miehittäjiä vastaan taistelleista sisseistä, kultareunaisen sankarikuvan, mutta itse asiassa partisaanit monesti toimivat kuin kurittomat metsärosvot, keskittyen lähinnä ryöstelyyn ja pontikankeittoon. Heidän toiminnastaan suuri osa koostui siviiliväestön terrorisoimisesta ja pelottelemisesta, jolla oli tarkoitus estää alueen asukkaita tukemasta miehitysjoukkoja – käytännössä vaikutus oli toisinaan päinvastainen, eli partisaanien pelko ajoi siviiliväestön entistä selvemmin yhteistoimintaan miehittäjien kanssa. Partisaanisota antoi myös molemmille sodankäyjäpuolille keinot ja syyt kiertää väkivallan kierre äärimmilleen ja tehdä sodasta todella totaalista. Saksalaiset eivät ottaneet ”partisaaneiksi” julistettuja vihollisia vangiksi, eivät huolineet heitä edes yliloikkareiksi, vaan kaikki kiinni joutuneet surmattiin armotta – tai tämä oli sodanjohdon määräys, jota tosin monet vanhanaikaisesta ammattietiikasta kiinni pitävät upseerit eivät noudattaneet. Siviiliväestö taas saattoi partisaaneja tukemalla joutua itsekin partisaanien kirjoihin ja samojen kostotoimien kohteeksi.

Tämän kaiken keskellä tempoilivat unkarilaiset sotilaat ja heidän upseerinsa. Joistakuista tilaisuus teki rosvon, raiskaajan tai murhaajan. Muuan yliluutnantti Merész kehui tappaneensa 150 partisaania (näiden joukossa luultavasti myös monia viattomia siviilejä), käytti vankien hirttämistä viihdenumerona juhlissaan – ja nautti koko ajan esimiestensä suojelusta, ilmeisesti siksikin, että hänen osastonsa oli ”rykmentin esikunnan ruoka-aitta”, toisin sanoen hänen ryöstösaaliistaan pääsivät myös ylemmät osille. Ryöstelyjä tapahtui jatkuvasti, myös siksi, että huolto toimi kehnosti; erään unkarilaisen joukko-osaston raportissa maaliskuulta 1944 kerrotaan, että kolmasosa miehistä on vailla alusvaatteita ja joutuu pitemmälle marssille lähtiessään sitomaan pyyhe- tai nenäliinan alapäänsä suojaksi housujen alle. Paikallisten naisten kanssa unkarilaiset miehittäjät solmivat monenlaisia, enemmän tai joskus vähemmän molemminpuoliseen suostumukseen perustuvia suhteita. Tällä alueella, johon liittyy eniten tabuja ja häpeää, myös todistusaineisto on kaikkein niukinta.

Jotkut kuitenkin joutuivat omavaltaisuuksista edesvastuuseen, ja hämmentävimpiä kohtia tässä lukukokemuksessa oli kertomus alikersantti Ernő Künsztlerin oikeudenkäynnistä. Künsztler selosti, miten partisaanien tukikohdaksi epäiltyä kylää tutkittaessa oli astunut sisään taloon, jossa lattialla makasi nainen kahden alaikäisen lapsensa kanssa; Künsztler oli suoraa päätä kysynyt rintama-käyttövenäjällään, ”saako panna”, ja (varmaankin henkensä edestä pelkäävän) naisen vastatessa ”saa” ryhtynyt oitis toimiin. Todistajat vahvistivat, että mitään väkivaltaa ei ollut käytetty ja sitä paitsi nainen oli ollut ”vanha ja ruma” (!). Kenttäoikeus tuomitsi lopulta Künsztlerin kuudenkymmenen päivän kovennettuun vankeusrangaistukseen ja arvonalennukseen. Ankarampiakin tuomioita annettiin, jotkut raiskaajat ja tappajat pääsivät hengestäänkin, mutta yleisvaikutelmaksi jää, että hyvin paljon riippui vastaavasta komentajasta: toiset olivat selvästi paljon halukkaampia suojelemaan rikoksiin syyllistyneitä alaisiaan kuin toiset. Tässäkin suhteessa elämä myös miehittäjäarmeijassa oli epävarmaa ja kaoottista.

Sekavuutta lisäsivät miehitetyllä alueella ennestäänkin vallinneet etnopoliittiset jännitteet, jotka sodan aikana saattoivat räjähtää kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Etnisistä ryhmistä kaikkein turvattomimpia olivat tietenkin juutalaiset; heitä pakeni jonkin verran muun muassa neuvostopartisaaneihin, mutta se saksalaispropagandan väite, että partisaanit olisivat pääsääntöisesti juutalaisia, oli tietenkin täysin perätön. Ukrainalaisia nationalistiryhmiä oli useita, ja näiden toiminta suuntautui eri tavoin milloin saksalaisia, milloin Neuvostoliittoa, milloin puolalaisia vastaan. Vuonna 1943 Länsi-Ukrainan hallinta monin paikoin siirtyi ukrainalaisten vapautusarmeija UPA:lle, jopa niin, että jotkut neuvostokenraalit kävivät kahden rintaman taistelua toisaalta saksalaisia, toisaalta UPA:ta vastaan. UPA näki ensisijaisena vihollisenaan Neuvostoliiton, ja sen hallitsemilla alueilla ei neuvostopartisaaneilla juuri ollut mahdollisuuksia toimia. Sekä saksalaiset että unkarilaisetkin miehitysjoukot saattoivat paikoin solmia aselepoja ja käytännön avunantosopimuksia UPA:n kanssa. Puolalaisten vastarintaa puolestaan toteutti – vuoteen 1943 lähinnä maan alla – Lontoossa toimivan pakolaishallituksen alainen Armia Krajowa, ja sillä puolestaan oli usein yllättävän hyvät välit nimenomaan unkarilaisten miehittäjien kanssa. Puolalaisten ja unkarilaisten historiallinen ystävyys, samantapainen historia ja yhteiskuntarakenne johtivat siihen, että Unkarin armeijan upseerit ja herrasmiehet löysivät helposti sielunveljiään Länsi-Ukrainan, vanhan Itävallan Galitsian puolalaisen yläluokan keskuudesta.

Sodanaikaisten tapahtumien lisäksi Ungváry käsittelee varsin laajalti sitä, miten näitä tapahtumia sodan jälkeen kommunistivallan aikana selvitettiin. Hieman yllättäväksi lopputulemaksi jää, että kommunistisen Unkarin viranomaisia ei erityisemmin kiinnostanut saattaa syytteeseen niitä unkarilaisia, jotka miehitysarmeijassa palvellessaan olivat syyllistyneet sotarikoksiin Neuvostoliiton kansalaisia kohtaan. Suuri osa ilmeisesti jäi rankaisematta, ja ennen reaalisosialismin luhistumista vanha valtionpoliisi tuhosi muun kompromettoivan aineistonsa ohella myös miehittäjien sotarikosten tutkintaan liittyviä asiakirjoja. Ungváryn mukaan siis sosialistiset vallanpitäjät käytännössä estivät miehitysarmeijan rikosten tutkimisen ja rankaisemisen, yhtä Unkarin historian mätäpaisetta ei päästy puhkaisemaan eikä hoitamaan. Syynä oli Ungváryn mielestä viime kädessä natsismin ja reaalisosialismin ideologinen sukulaisuus:

Itse asiassa siinä, miksi kommunistinen sortokoneisto teki kaikkensa estääkseen totuuden selviämistä, piilee syvä ja johdonmukainen logiikka. Puoluevaltion sortoelimet tosin esiintyivät natsismin ideologisina vastustajina, mutta moraaliltaan ne eivät olleet yhtään natsien yläpuolella, ja toiminnassaankin ne osoittautuivat natsien liittolaisiksi. Neljänkymmenen vuoden ajan ne salasivat Unkarin yhteiskunnalta todelliset sotarikokset ja siten estivät yhteiskuntaa kohtaamasta omaa vastuutaan. Tämän voi ymmärtää, sehän olisi johtanut siihen, mitä kaikin keinoin yritettiin estää: henkiseen vapautumiseen. Vapautunutta yhteiskuntaa ei voi kiristää eikä rajoittaa, se on kaiken sen vastakohta, mitä diktatuuri haluaa.

Yhtään puolustelematta stalinismia ja kommunistisen puolueen diktatuuria tai kiistämättä Ungváryn johtopäätöstä sinänsä – tämä outo aatteellisuuden puuska keskellä kuivan asiallista, yksityiskohtaista dokumenttihistoriaa hieman hämmentää ainakin ei-unkarilaista lukijaa. Kommunistisen diktatuurin kukistumisesta on nyt jo kulunut niin paljon aikaa, että sen syytteleminen alkaa tuntua kuolleen hevosen pieksämiseltä, semminkin kun Unkarin nykyiset vallanpitäjät usein torjuvat kaiken kritiikin pelkästään viittaamalla kommunismin rikoksiin (”sosialisteilla ei ole mitään oikeutta arvostella meitä, koska heidän puolueensa juridinen edeltäjä syyllistyi siihen ja siihen”). Mielenkiintoista olisikin lukea analyysi siitä, mitä järjestelmänvaihdoksen jälkeinen Unkari on tehnyt sodanaikaisten tapahtumien pimeiden puolten selvittämiseksi.

Mainokset

Linnoissa kreivien

maaliskuu 13, 2016

Burgenland on Itävallan kartan oikeassa laidassa sijaitseva, Unkariin rajoittuva maakunta. Toisin kuin muut Itävallan osavaltiot, joilla usein on ikivanha historia ja identiteetti itsenäisinä ruhtinaskuntina, Burgenland syntyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun vanhasta Unkarin kuningaskunnasta leikeltiin kaksi kolmasosaa sen uusiin naapurivaltioihin. Kaksoismonarkian aikaan perinteinen raja oli kulkenut vähän lännempänä Leithajoessa (latinalaisittain oli monarkian osia ollut tapana nimittää Cisleithaniaksi ja Transleithaniaksi). Nykyisen Itävallan Burgenlandin hallinto, viranomaiset ja koulut olivat Itävalta-Unkarin hajoamiseen saakka toimineet pääsääntöisesti unkariksi, vaikka unkarilaisia olikin alueen asukkaista vähemmistö. Pienet unkarilaissaarekkeet oli aikoinaan sijoitettu sinne Unkarin kuningaskunnan läntistä rajaa vartioimaan, kuten ’vartijaa’ tarkoittava monien paikannimien Wart- tai unkariksi őr-sana (esimerkiksi nimessä Oberwart / Felsőőr) ilmaisee. Kun tämä paljolti saksan- ja osaksi kroaatinkielisenkin väestön asuttama vanhan Unkarin länsilieve sitten liitettiin uuteen saksankieliseen tynkä-Itävaltaan, sille piti kehittää oma nimi. Nimeksi vakiintui Burgenland, Linnainmaa – en oikein tiedä, miksi, historiallisia linnojahan on muuallakin Itävallassa yllin kyllin.

Toisen maailmansodan jälkeen Burgenland kuului Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeeseen, kunnes vuonna 1955 Itävallan valtiosopimus saatiin aikaan ja liittoutuneiden miehitysjoukot lähtivät maasta. Senkin jälkeen alue oli pitkään suhteellisen takapajuista maatalousseutua rautaesiripun kyljessä, ja vasta viime vuosikymmenten määrätietoinen kehityspolitiikka, rajantakainen järjestelmänvaihdos ja rautaesiripun kaatuminen sekä EU:n tukema ylirajainen alueyhteistyö ovat auttaneet Burgenlandia kirimään muiden osavaltioiden etumatkan kiinni. Mutta ei minun ollut tästä tarkoitus kirjoittaa vaan parista Burgenlandin linnasta tai paremminkin niiden isäntäväkiin liittyvistä tarinoista.

Ensimmäisenä esiteltäköön hieman hassunnäköinen mutta kiistämättömän siniverinen herrasmies, Alfons Mensdorff-Pouilly, joka tässä (Der Standard -lehden julkaisemassa APA:n) kuvassa astuu viime joulukuussa ulos oikeussalista saatuaan talousrikoksesta kolmen vuoden vankeustuomion.

mensdorff.jpg

Mensdorff-Pouillyn  kreivillinen suku on alkuaan Ranskan ja Saksan rajamailta Lothringenin/Lorrainen maakunnasta, mistä Ranskan vallankumousta paenneet esi-isät päätyivät Preussin kautta lopulta Itävallan Habsburgien palvelukseen. Vaikka Itävallassa ei virallisesti Habsburg-monarkian hajottua tunnusteta mitään aatelisarvoja, Mensdorff-Pouilly tunnetaan kaikkialla ”kreivinä”, näin etenkin Burgenlandin Luisingissa, minne hän on rakennuttanut komean kartanolinnan.  Hänet tunnetaan myös mukavana, pidettynä seuramiehenä, joka Luisingin linnassaan järjestää mainioita metsästysjuhlia. Aateluus velvoittaa, ja onhan hänen kahdeksasta etunimestään seitsemäs Hubertus metsästäjien suojeluspyhimyksen mukaan.

Seuramiehen taidoillaan Mensdorff-Pouilly on hankkinut itselleen sekä mukavat tulot että sittemmin kyseenalaista julkisuutta ja lopulta vankeustuomion. Hän on nimittäin ollut viime vuodet pääasialliselta ammatiltaan lobbari, Lobbyist.  Miten lobbaaminen sitten ymmärretäänkin, Mensdorff-Pouillyn on jo aiemmin epäilty siirtyneen aktiivisen suhdetoiminnan puolelta suoranaiseen lahjontaan ja pimeisiin rahansiirtoihin ainakin erinäisten kansainvälisten hävittäjäkauppojen yhteydessä, mm. brittiläisen sotatarvikekonsernin BAE:n toimeksiannosta. Itävallan sisäpoliittisessa julkisuudessa taas syntyi ikävää jupinaa, kun vuonna 2006 terveys- ja sosiaaliministeri Maria Rauch-Kallat, joka tuolloin oli naimisissa Mensdorff-Pouillyn kanssa, ostatti suuren erän hengityssuojaimia saksalaiselta firmalta, joka samoihin aikoihin siirsi jostakin syystä melkoisen summan rahaa Mensdorff-Pouillyn omistamalle yritykselle. Nyt taas lopulta vankeustuomioon johti lobbailu ns. Tetron-jutussa. Itävallan poliisiviranomaisten uusi sisäinen viestintäverkko Tetron – jota ei vieläkään ole saatu kunnolla pystyyn – tilattiin hieman hämärissä merkeissä Telekom-yhtiöltä, ja tässä yhteydessä Telekomilta siirtyi Mensdorffille toista miljoonaa euroa, joiden vastikkeena olevaa todellista suoritusta ei oikeudelle kyetty vakuuttavasti selvittämään.

Mensdorff-Pouillyn talouskähmintöjä paljon hyytävämpi tarina liittyy erääseen toiseen Burgenlandin siniveriseen perheeseen.  Profil-lehti palasi äskettäin erääseen toisen maailmansodan loppuvaiheen karmeaan episodiin, josta sveitsiläinen Sacha Batthyany on juuri julkaissut kirjan Und was hat das mit mir zu tun? (‘Ja mitä se minuun liittyy?’). Kysymys on siitä, mitä tapahtui palmusunnuntain aattona 1945 Burgenlandin Rechnitzissä (unkariksi Rohonc) ja mikä osuus lähes kahdensadan aseettoman, viattoman ihmisen joukkomurhaan oli Batthyanyn omalla isotädillä, kreivitär Margit Thyssen-Batthyánylla.

Batthyányn suku on alkuaan vanhaa länsiunkarilaista aatelia; sen juuret juontavat jo unkarilaisten maahantulon aikaan, mutta varsinaisesti suvun nousu alkoi 1500-1600-luvulla Habsburg-hallitsijoille tehdyistä palveluksista. Kreivitär Margit puolestaan oli  omaa sukua Thyssen-Bornemisza; hänen isänsä, kuuluisan saksalaisen teollisuussuvun vesa Heinrich Thyssen oli vuonna 1907 perinyt unkarilaisen aatelisarvon apeltaan,  unkarilaiselta paroni Bornemiszalta, kun suku poikaperillisen puutteessa oli sammumassa.  Kreivitär Margitin veli Hans-Heinrich von Thyssen-Bornemisza tuli tunnetuksi taiteenkerääjänä, jonka museo on Madridin merkittäviä taidenähtävyyksiä. Kreivitär Margit itse harrasti kilpahevosten kasvatusta, myös sodan jälkeen Sveitsissä asustaessaan. Jälkimaailman muistiin hän on kuitenkin jäänyt niistä selvittämättömistä mutta hyytävistä huhuista, joita yhä kulkee hänen osuudestaan Rechnitzin verilöylyyn maaliskuussa 1945.

Vuonna 1911 syntynyt Margit von Thyssen-Batthyány oli sodan loppuvaiheessa kypsä  ja elämäniloinen nainen parhaassa iässään, Thyssen-teräskonsernin perijättärenä yksi Euroopan rikkaimpia naisia ja myös hyvissä väleissä natsivallanpitäjien kanssa. Rechnitzin linnassaan hän järjesti natsipomo-ystävilleen komeita juhlia. Samasta linnasta käsin hallinnoitiin myös ns. Südostwallin, hupenevan natsi-imperiumin viimeisen kaakkoisen puolustuslinjan rakennustöitä.  Töitä varten paikalle oli marssitettu pakkotyöläisiä, lähinnä ilmeisesti Unkarin juutalaisia, joiden majoitusparakkeina toimivat linnan tallit.

Palmusunnuntain aattona 1945 sitten tapahtui jotakin kammottavaa. Tiedetään, että linnassa vietettiin hilpeää ja ilmeisesti erittäin kosteaa juhlaa, varmaankin jonkinlaisissa maailmanlopun orgiatunnelmissa. Jossakin vaiheessa sitten satakahdeksankymmentä pakkotyöläisvankia vietiin yhteen talleista, sitten – näin kertovat huhut – humalaisille juhlavieraille jaettiin aseet ja kaikki halukkaat saivat kokeilla elävään maaliin ampumista. Lopuksi kuolleet haudattiin, ja myös haudankaivajina toimineet kaksikymmentä vankia surmattiin.

Margit von Thyssen-Batthyány on sittemmin kuvattu ”murhaajakreivittärenä”, perverssin jännittävänä natsi-naispetona niin brittiläisessä bulevardilehdistössä kuin  Elfriede Jelinekin, tuon Itävallan kansallisten kipupisteiden pistelijän, Suomessakin esitetyssä Rechnitz-näytelmässä.  Totuus on kuitenkin, että kukaan ei varmuudella tiedä, oliko hän itse mukana ampumassa aseettomia pakkotyövankeja tai kehottamassa siihen, saati kenen humalaisen päähänpisto koko verilöyly alun alkaen oli. ”Todistajia ei ole. Todisteita ei ole”, kirjoittaa Sacha Batthyany kirjassaan. Ja hänen elämäniloinen Margit-isotätinsä, joka sodan jälkeen oli onnistunut pakenemaan Puna-armeijan tieltä suvun Sveitsin-tiluksille ja välttymään syytteiltä, otti loppuelämästään ilon irti, teki Luganon-linnastaan käsin Välimeren-risteilyjä ja metsästyssafareja Afrikkaan ja kestitsi toisinaan sukulaispoika Sachaa Zürichin kalleimmissa ravintoloissa. Kuitenkin hän, mitä sitten itse olikin tehnyt, oli vähintäänkin hyvin tiennyt kaikesta, mitä Rechnitzissä pääsiäisen alla 1945 tapahtui.

Sodan jälkeen kolme ihmistä tuomittiin Rechnitzin verilöylyn osallisuudesta lieviin vankeusrangaistuksiin, mutta varsinaisia pääsyyllisiä ei koskaan löydetty. Tutkimuksia on tehty useita, kirjoja kirjoitettu, paikallinen historiayhdistys pitää yllä muistomerkkejä. Silti ei vieläkään ole edes selvinnyt, minne verilöylyn parisataa uhria haudattiin. Rechnitzin kaupungin laidalla kolmestatoista verilöylyn muistotaulusta yksi odottaa edelleen tyhjänä, että siihen voitaisiin kirjoittaa kuvaus joukkohaudan löytymisestä.

Burgenlandin linnoihin liittyy monenlaisia metsästystarinoita. Sekä viime vuosien bisneseliitin surkuhupaisille kähminnöille että natsiaikojen kauheuksille näyttäisi kuitenkin olevan yhteistä jonkinlainen sumuinen salaperäisyys. Ei tiedetä, ei tunneta, ei muisteta, ei puhuta pahaa tutuista, mukavista ja arvostetuista ihmisistä. Burgenlandissa, Pannonian aron äärimmäisellä laidalla, syrjäseudun maatiaisihmisten varovaisuus ja sentrooppalainen jälkifeodaalinen hierarkiatietoisuus lyövät kättä.


Erään armeijan muistopäivä

tammikuu 13, 2013

Unkarissa on näinä päivinä muisteltu 70 vuoden takaisia tapahtumia. Tammikuun 12:ntena 1943 Don-joen mutkan tienoilla, nykyisen Ukrainan ja Venäjän rajamailla, puna-armeija lähti ratkaisevaan läpimurtoon ja murskasi Saksan joukkojen tueksi itärintamalle lähetetyn Unkarin 2. armeijakunnan. Paristasadastatuhannesta miehestä noin puolet menetettiin: kaatuneina, kylmään tai nälkään menehtyneinä, sotavankeuteen tai muuten vain tietymättömiin kadonneina. Sen lisäksi, että Saksan sodanjohto, jolle unkarilaiset joukot oli alistettu, oli saanut lopullisesti todellisuudentajunsa menettäneeltä Hitleriltä ylipäätäänkin mahdottoman tehtävän pitää Venäjän arot hallussaan hinnalla millä hyvänsä, erityisesti unkarilaisten koulutus, varustelu ja huolto olivat Ukrainan talveen täysin riittämättömät. Osa talvipukineista ja elintarvikkeista ei koskaan päässyt sinne, missä nälkäiset ja rääsyiset miehet yrittivät pidätellä ylivoimaista vastustajaa. Ja vaikka Unkarin Donin-armeija olikin saanut käyttöönsä niin hyvät aseet ja ajoneuvot kuin isänmaalla oli tarjota, koko Unkarin puolustuslaitoksen tekninen varustelutaso oli siinä määrin ajastaan jäljessä, että tilanne oli alusta lähtien toivoton. Donin-armeijan muistonäyttelyssä esillä ollut lentolehtinen puhuu puolestaan:

”Lähitaistelu panssareita vastaan. Jos panssarintorjunta-aseidemme tuli ei tehoa, tuhoamme vihollisen panssarit lähitaistelussa.”

Vaikka virallinen propaganda oli tehnyt parhaansa selittääkseen, että ”vihollisemme on lyötävä siellä, missä se on helpoimmin lyötävissä”, monien oli jo tuolloin mahdoton ymmärtää, miksi unkarilaisia sotilaita oli tapatettava melkein parintuhannen kilometrin päässä kotimaan rajoilta. Näin semminkin kun näitä rajoja oli juuri vähän aikaisemmin sopivasti korjattu – Hitlerin ja Mussolinin mahtikäskyllä Unkari oli saanut takaisin osan Trianonin rauhassa 1920 menettämistään alueista – ja odotettavissa oli, että sotaonnen kääntyessä (mitä Stalingradin taistelun jälkeen jo monien maailmantilannetta seuraavien olisi pitänyt osata ennakoida) miehiä tarvittaisiin taas niiden turvaksi. Yli sadantuhannen unkarilaisen murhenäytelmä oli siis monien mielestä järjetön ja tarpeeton.

Jälkikäteen on paljon keskusteltu varsinkin valtionhoitaja Horthyn syyllisyydestä: miten pahassa pakkoraossa hän oli, olisiko hänen tuossa vaiheessa ollut mahdollista kieltäytyä avunannosta saksalaisille? Väitetään muun muassa, että Neuvostoliitto olisi diplomaattikanavien kautta viestittänyt Horthylle, että jos tämä hillitsisi avuliaisuuttaan Hitleriä kohtaan, se pidettäisiin aikanaan mielessä, kun sodan jälkeen Unkarin ja sen naapurimaiden suhteita ja rajoja järjestellään. Toisaalta Horthyn tilanne oli todellakin hankala: Saksan kelkasta oli vaikea hypätä pois, kun toinen Saksan liittolainen, vanha vihollinen Romania oli asettanut oman avunantonsa ehdoksi sen, että Unkarikin olisi mukana. (Saksan vaikutusvallasta irrottautuminen ei tunnetusti onnistunut Horthylta myöhemminkään. Kun hän siihen lopulta ryhtyi vuonna 1944, lopun jo häämöttäessä, saksalaiset panivat hänet viralta ja nostivat muutamaksi kuukaudeksi valtaan unkarilaiset natsit, Szálasin johtamat ”nuoliristiläiset”.)

Unkarin 2. armeijan historiaan liittyy vielä oma erityinen kipupisteensä. Saksan liittolaismaiden joukossa Unkari nimittäin kehitti aivan ainutlaatuisen ”ratkaisun” omalle ”juutalaiskysymykselleen”: työpalvelukomppaniat. Työpalveluun (munkaszolgálat) koottiin palvelusikäiset miehet niistä ryhmistä – järjestelmänvastustajat, etenkin kommunistit, ja vähemmistökansat kuten serbit ja romanialaiset sekä etenkin juutalaiset – joille Horthyn hallinto ei halunnut antaa asetta käteen. Työpalvelukomppanioiden kehnosti varustellut ja niukasti huolletut miehet hoitivat kuokka- ja lapiotöitä ynnä muita avustavia tehtäviä, jotka – kuten Szabolcs Szita kirjoittaa tuoreessa artikkelissaan – vuoden 1942 ohjesäännön mukaan ”eivät olleet unkarilaisen miehen tai kristittyyn ajattelutapaan kasvaneen nuorukaisen arvolle sopivia”. Siitä, lähetettiinkö näitä aseettomia miehiä esimerkiksi miinanraivaustöihin sillä nimenomaisella tarkoituksella, että heistä päästäisiin eroon, on esitetty monenlaisia mielipiteitä. Selvää kuitenkin on, että unkarilaisten joukkojen suhtautuminen työpalvelumiehiin oli usein tylyä ja julmaa: koko armeijan muutenkin palellessa ja nälkiintyessä työpalvelukomppaniat jäivät heikoimmalle huollolle, ja ainakin joissakin todistetuissa tapauksissa työpalvelumiehiä ei vain simputettu vaan suorastaan kidutettiin hengiltä. (Tunnetuin näiden epäinhimillisyyksien uhreista lienee kaksinkertainen miekkailun olympiavoittaja Attila Petschauer, joka paleltui kuoliaaksi: kertoman mukaan hänet riisuttiin paukkupakkasessa alastomaksi ja kasteltiin vedellä.) Szitan artikkelissa siteerataan aitoja aikalaiskommentteja:

Tehkööt vain töitä, eivät ne kotona kuitenkaan mitään tehneet, elivät vain unkarilaisen työmiehen hiestä. […] Sodanjohto tekee oikein, kun panee ruumiillista työtä vieroksuvat Unkarin juutalaiset korjaamaan niitä tuhoja, jotka bolševikkien kanssa veljeilevät Venäjän juutalaiset ovat aiheuttaneet.

Työpalvelukomppanioissa menehtyi runsaasti Unkarin älymystöä. (Puolustusministeri Vilmos Nagy yritti turhaan kiinnittää huomiota siihen järjettömyyteen, että haavoittuneita unkarilaisia sotilaita menehtyi asiantuntevan hoidon puutteeseen samalla kun koulutetut lääkärit oli pantu kaivamaan ojia ja purkamaan miinoja paljain käsin.) Uhreista kuuluisimpia oli Jenő Rejtő, ”Unkarin Outsider”, aikansa kenties suosituin viihdekirjailija, jonka hauskoista ja luistavista dekkareista ja jännäreistä ainakin Grand Hotel karanteenissa on ilmestynyt Anna Tarvaisen käännöksenä suomeksikin. Rejtő työskenteli aktiivisesti vielä sodan aikanakin, kunnes natsilehden närkästynyt artikkeli nosti esille sen ”törkeyden”, että kunnon miesten taistellessa itärintamalla juutalainen Reich-Rejtő istuskelee mukavasti kahvilassa kirjoittelemassa. Niinpä Rejtő raahattiin työpalveluun sairaana, suoraan sairaalasta, ja hän kuoli Ukrainassa vähän ennen tammikuun 1943 suurhyökkäystä.

Donin-armeijan murhenäytelmää on siis Unkarissa näinä päivinä muisteltu eri tavoin: on ilmestynyt artikkeleita, haastatteluja ja tutkielmia, ja Budapestissa sotavalokuvaaja Tamás Konokin jälkeenjääneestä aineistosta on koottu näyttely, joka valottaa sodan arjen eri puolia. Unkarintaitoisten ja vaikka kielitaidottomienkin kannattaa katsella Index-uutisportaalin video, jossa Konokin samanniminen poika kertoo isänsä kuvista ja niiden taustoista; valikoima kuvia löytyy myös Indexin sivuilta. Taas kerran käy selväksi, että sodalla on monet kasvot: aito sankarimieli ja käsittämätön julmuus eivät aina niin helposti erotu toisistaan, ja niiden väliin mahtuu laaja kirjo ihmisten tekoja. (Miten mahtoivat syntyä pehmopornahtavat alastonkuvat venäläisistä talonpoikaistytöistä? Tosiaanko niin viattomasti, että kuvaaja kameroineen sattumalta piipahti paikalla, kun tytöt tulivat rantaan peseytymään?) Mieleeni jäi Tamás Konok nuoremman kertomus niistä hänen isänsä kuvista, jotka sodan aikana olivat esillä itärintaman sankaritekoja esittelevässä näyttelyssä. Sarja kuvia esitteli rääsyisiä sotavankeja, venäläisiä talonpoikia, naisia ja lapsia – ja kuvaseinän otsikkona oli ollut ”Näitä vastaan taistelimme”. Tästä syntyi hirmuinen pahennus, kertoo Konok, ja kuvat poistettiin heti.

Sankarillisimmankin armeijan historiasta luultavasti löytyy vähemmän kauniita tarinoita. Kaikki kunnia Suomenkin sotaveteraaneille, ihmisille, jotka henkensä kaupalla tekivät melkoisen paskasavotan loppujen lopuksi kuitenkin enimmäkseen hyvän asian, Suomen itsenäisyyden ja demokratian puolesta. Silti ei voi kuin ilolla tervehtiä sitä uudempaa tutkimusta, joka valottaa myös sodan likaista arkea ja sen pimeitä puolia. Ja olla kiitollinen siitä, että vapaassa maassa myös näistä pimeistä puolista saa puhua. Siteeraan lopuksi Index-sivuston edellä mainittua uutista:

Kirjailija Pál Závada luki näytteitä tekeillä olevasta romaanistaan, joka kertoo Donin katastrofista. Sen fiktiivinen päähenkilö ei tosin taistele aivan etulinjassa, mutta kuvailee ja valokuvaa näkemäänsä. Lukunäytteen jälkeen Závada puhui siitä, miten Unkarin kansan harteilla painava syyllisyys on mahdollista kohdata vain, jos käsittelemme emme vain kokemiamme loukkauksia vaan myös itse tekemiämme rikkomuksia. ”Tähän näyttelyyn tulisi syventyä niidenkin nykyisten poliitikkojen, jotka ihannoivat Miklós Horthya”, lausui Závada viitaten maailmansotien välisen ajan valtionhoitajaan. Konkreettisten poliitikkojen nimiä kirjailija ei kuitenkaan maininnut.