Raunioiden unohdettu isäntä

Petőfiszállás, kahdesta entisestä pitäjästä, Ferencszállásista ja Szentkútista, yhdistetty ja kansallisrunoilijan mukaan nimetty pieni paikkakunta rautatieseisakkeineen, sijaitsee eteläisessä Unkarissa Szegedin ja Kecskemétin välillä. Sinne on 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjan tl.dr toimittaja Zsolt Sarkadi vaeltanut etsimään ”kartanoa” (kúria), jota paikalliset nimittivät suorastaan ”linnaksi” (kastély). Kahdeksanhuoneinen entinen komea päärakennus rappeutuu unohdettuna pöpelikön keskellä, joka aikoinaan oli hoidettu puisto jalopuineen ja tenniskenttineen.

1920- ja 1930-luvuilla, vielä sodan aikanakin, talossa vieraili mahtimiehiä Unkarista ja ulkomailta, Belgiasta, Ranskasta, Saksasta, myös Virosta ja Suomesta, kertoo artikkelissaan Zsolt Sarkadi. (Virolaisten ja suomalaisten vierailut lienevät liittyneet Horthyn Unkarin aktiiviseen heimosuhdepolitiikkaan. Tarkempaa tietoa en ole vielä onnistunut löytämään; Kansalliskirjaston aineistoon digitoiduista suomalaisista sanomalehdistä ei talon isännän nimeä löydy.) Huhtikuussa 1944 siellä tehtiin saksalaisten arvovieraiden kanssa kohtalokas päätös, jonka toteuttamisesta suuren vastuun kantoi talon isäntä, sisäministeriön valtiosihteeri László Endre. Tämä mies, joka – kuten syyttäjä joulukuussa 1945 sanoi – ”vei koko Unkarin kansan ja yhteiskunnan mukanaan syytettyjen penkille”, on jäänyt unohduksiin lähes yhtä lailla kuin hänen villiintyneen puiston peittämä kotinsakin.

László Endre syntyi vuoden 1895 ensimmäisenä päivänä ellei kulta- niin ainakin hopealusikka suussa. Perhe ei kuulunut suurmaanomistaja-aristokratiaan vaan pikkuaateliin, josta Unkarissa on tapana käyttää unkarilaisittain kirjoitettua englantilaista sanaa dzsentri. Isä Zsigmond Endre omisti kuitenkin yli sadan hehtaarin tilukset, joista oli kehittänyt modernin ja hyvin tuottavan mallitilan, ja nautti paikkakunnalla suurta arvostusta. László-poika suoritti säädynmukaiset lakitieteen opinnot, jotka ensimmäinen maailmansota tosin keskeytti, ja ryhtyi sodan jälkeen säädynmukaiselle virkamiesuralle. Lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan ajan hän vietti hiljaiseloa kotikartanossaan. Kommunistivallan kukistumisen jälkeen Endre osallistui ns. valkoiseen terroriin eli järjestyksenpalautus- ja kostotoimiin. Hän oli monien kaltaistensa lailla vankasti vakuuttunut siitä, että sekä kaksoismonarkian romahdus että Neuvostotasavallan punainen terrori olivat nimenomaisesti juutalaisten syytä.

Zsigmond-isänsä rinnalla László Endre pääsi nopeasti Unkarin uuden johtajan, valtionhoitaja-amiraali Horthyn lähipiiriin. Vuonna 1923 hän sai vitézin arvonimen (vitézit eli ‘urhot’ olivat Horthyn perustama eräänlainen uuden ajan aatelisto) ja hyvän viran. Főszolgabíró, joka joskus käännetään ‘nimismieheksi‘, oli kaupunkitasolla paikallishallinnon ja oikeuslaitoksen keskeinen vallankäyttäjä. Tässä tehtävässä Endre kunnostautui suorastaan esimerkillisesti, koska ei ollut ainoastaan taitava ja ahkera vaan myös, toisin kuin useimmat aikalaiskollegansa, lahjomaton ja korruptoitumaton. Häntä ei ohjannut raha vaan aate, ”kristillis-kansallinen” ideologia ja etenkin siihen kuuluva antisemitismi. Aikalaislähteiden mukaan Endre toteutti uutterasti ns. byrokraattista antisemitismiä eli juutalaisten kiusaamista. Sarkadi kertoo:

Újság- ja Est-lehdille raportoineen Jenő Lévain mukaan Endre sakotti esimerkiksi isaszegiläistä virvoitusjuomatehtailijaa Ignác Lőwyä, koska tämän hyllyillä oli pölyä ja joissakin pulloissa etiketit eivät olleet asianmukaiset, ravintoloitsija Géza Haasia, koska hänen vaa’assaan “oli gramman verran heittoa”, sekatavarakauppias Lajos Glückiä, koska ”tietyt elintarvikkeet eivät olleet harsolla peitettyinä” ”eikä hintoja ollut merkitty joka pakkaukseen, vain koottu taululle”, sekatavarakauppias Vilmos Ádleria, koska ”tiski ei ollut hangattu puhtaaksi”, ”lattialla oli jalanjälkiä” ja ”liikehuoneiston nurkassa seisoi roskaämpäri”, leipuri Sámuel Steineria, koska hänellä ei ollut kärpäsverkkoa omassa ruokasalissaan ja hänen 500 kilon vaakansa näytti 70 grammaa vikaan. Kistarcsalainen rouva Sonnenschein puolestaan joutui putkaan useammaksi päiväksi, koska oli laiduntanut hanhiaan kielletyssä paikassa.

Virkatyönsä ohella László Endre edisti poliittista uraansa ja loi suhteita aateveljiinsä sekä kotimaassa että ulkomailla, Mussolinia ja Hitleriä myöten. Aktiivinen antisemitismi loi hänelle mainetta tietyissä piireissä, ja 1930-luvulla hän itse julkaisi useita mielipidekirjoituksia, joissa muun muassa ehdotti kiertelevien mustalaisten sulkemista työleireihin ja sterilisoimista. Juutalaiset taas tulisi Endren mielestä poistaa Unkarista kokonaan ja siirtää jonnekin, Palestiinaan, Madagaskariin tai kenties Siperiaan, missä he voisivat muodostaa kokonaan oman yhteiskuntansa, jossa täyttäisivät kaikkia tehtäviä, ja siten torjuisivat niskoiltaan sen ”tällä hetkellä täysin oikeutetun syytteen, että he ovat loisrotu, joka pystyy säilymään hengissä vain imemällä elinvoimaa toisilta roduilta ja niiden työstä”.

Nämä näkemykset eivät tuolloin olleet harvinaisia vaan lähes valtavirtaa: melkoinen osa unkarilaisista pohti ns. juutalaiskysymystä ja uskoi, että juutalaisia oli Unkarissa liikaa ja heillä liikaa vaikutusvaltaa. Jonkinlainen herrasmiesantisemitismi oli Unkarissa laajalti vallalla korkeimpia johtoportaita, itseään amiraali Horthya myöten, ja myös byrokraattinen juutalaisten kiusaaminen oli normaalia. Endre oli kuitenkin näkemyksissään niin äänekäs ja jyrkkä, että jopa Horthyn Unkarissakin sitä hieman paheksuttiin, sisäministeriöstä heristeltiin sormea, ja Endre joutui lopulta luopumaan virastaan ja siirtymään politiikkaan. Poliittiseksi kodiksi löytyi Unkarin kansallissosialistinen puolue, jonka johtaja Ferenc Szálasi sodan lopulla, natsimiehityksen aikaan nousi Unkarin Quislingiksi. Mutta eipä riennetä tapahtumien edelle.

László Endren onni kääntyi pian jälleen, kun tuolloinen pääministeri Kálmán Darányi päätti yrittää ”kesyttää” kansallissosialistit suopeammiksi hallitusta kohtaan nimittämällä heidän johtomiehiään tärkeisiin tehtäviin. Vuonna 1938 Endrestä tuli Unkarin suurimman ja keskeisimmän, Pest-Pilis-Solt-Kiskunin läänin ali-išpaani eli maaherra, korkeimman toimeenpanovallan käyttäjä. Tässä tehtävässä hän pääsi näkyvästi myös edistämään aatteitaan ja toteuttamaan vuosina 1938–42 säädettyjä juutalaislakeja, joilla Unkarin juutalaisilta – vaikka heitä ei vielä fyysisesti hätyytettykään – vähitellen riistettiin oikeudet ja omaisuus. Kun Endrestä vuonna 1944 lopulta tuli ”Unkarin juutalaisten pyöveli”, tämä ei ollut mikään yllätys vaan luontevaa jatkoa hänen toiminnalleen, ja jo kaksikymmentä vuotta kaikille olisi pitänyt olla selvää, mihin tämä mies pyrkisi.

Maaliskuussa 1944 saksalaiset länteen päin ”strategisesti vetäytyvän” itärintamansa turvaamiseksi miehittivät Unkarin. Miehitys oli nopea ja kivuton, Unkarin armeijaa ja hallintoa ei hajotettu eikä rajoja avattu, valtionhoitaja Horthy sai jäädä paikoilleen mutta joutui nimittämään entisen Saksan-lähettilään Sztójayn johtaman saksalaismielisen hallituksen, jonka sisäministeriö saksalaisten vaatimuksesta annettiin äärioikeistolaisten käsiin. Hallintokokemusta taas ei näistä monellakaan ollut, joten László Endre sai tärkeän valtiosihteerin tehtävän, erityisenä osaamisalueenaan ”juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet”. Ja nyt seuraa kammottavia tilastoja, jokaisen numeron takana yhtä monta oikeaa ihmiskohtaloa:

Unkarissa eli alkuvuodesta 1944 ehkä 760–780 000 juutalaista, Saksan vallassa olevan Euroopan suurin jokseenkin ehjänä säilynyt juutalaisyhteisö. Muutamia kymmeniä tuhansia oli tosin kuollut työpalvelussa rintamalla tai Kamenets-Podolskin ”muukalaispoliisitoimen” yhteydessä, mutta toisaalta Unkariin oli muualta Itä-Euroopasta saapunut juutalaisia pakolaisia. Toukokuusta heinäkuuhun 1944 Unkarista kyyditettiin 437 402 juutalaista, joista suuri osa menehtyi Auschwitzin kuolemanleirillä. Tätä operaatiota ohjaavalla Adolf Eichmannilla oli alaisinaan 150–200 saksalaista, mukaan lukien autonkuljettajat, sotilaspalvelijat ja toimistohenkilökunta. Suurimman osan kyyditysten yhteydessä tehtävästä ns. likaisesta työstä hoitivat siis unkarilaiset santarmit, poliisit ja virkamiehet László Endren komennossa. Operaatio oli lajissaan Euroopan ja Kolmannen valtakunnan historian ylivoimaisesti massiivisin ja tehokkain. Se oli myös Auschwitzin historian suurin logistinen haaste: leirillä surmattiin jopa 9000 ihmistä päivässä. Auschwitzin uhreista kaikkiaan noin kolmasosa oli Unkarin kansalaisia.

Eichmann ja Endre kohtasivat ensi kerran maaliskuun lopulla 1944; sympatia oli molemminpuolinen, ja miesten välille syntyi ystävyys ja tehokas työtoveruus. Huhtikuun alussa operaation aikataulusta oli jo sovittu. Eichmannin ehdotuksen mukaisesti (Endre olisi esittänyt päinvastaista järjestystä) ensin kyyditettäisiin maaseudun, sitten pääkaupungin juutalaiset. Eri puolilla Unkaria perustettiin – usein tiilitehtaisiin tms. sopivasti kaupungin laidalla ja rautatien lähistöllä sijaitseviin rakennuksiin – juutalaisleirejä tai ghettoja, joihin kesäkuun alkuun mennessä oli kerätty yli 400 000 ihmistä. Virallisten ilmoitusten mukaan juutalaiset vietäisiin ”työhön”, ja lapset ja vanhukset otettaisiin mukaan vain, ”jotta perheet saisivat olla yhdessä”.

Lopullinen päätös logistisesti vaativasta operaatiosta syntyi 22. huhtikuuta Endren nykyisessä rauniokartanossa Szentkútissa, missä illalla asian kunniaksi juhlamaljoja kallistelivat Unkarin sisäministeriön koko johto sekä Eichmann lähimpine työtovereineen. Kyyditysten päämääräksi valikoitui Auschwitz, ainoa vielä toiminnassa oleva ja riittävän kaukana rintamasta sijaitseva suuri tuhoamisleiri. Endre ja Eichmann laativat yksityiskohtaisen aikataulun ja ohjelman, jota jouduttiin vielä vauhdittamaan, sillä täyteen ahdetuissa ghetoissa olot kävivät sietämättömiksi ja kulkutaudit alkoivat levitä. Toukokuun 15:ntena ensimmäiset junat lähtivät liikkeelle, kussakin 47 vaunua ja noin 3000 epäinhimillisen ahtaasti pakattua, usein jo lähtiessään huonokuntoista ja kärsinyttä ihmistä.

Kesäkuun 21:ntenä Endre raportoi ylpeänä ministerineuvoston istunnossa, miten ”maamme puhdistetuissa osissa” tunnelma on kuin ”vuosituhantinen painajainen olisi hellittänyt” ja ”kirvoista puhdistetussa puussa käynnistynyt voimakas, terve verenkierto”. Poissa ovat mustan pörssin kauppiaat ja koronkiskurit, Endre väittää, poissa propaganda ja pelottelu, poissa kylänraiteilta päät yhdessä kuiskuttelevat ja kristittyjä häijysti pälyilevät juutalaisjoukkiot, enää eivät ahneet juutalaiset asianajajat pyöritä ”siviilioikeusjuttujen tulvaa”, enää ei sabotoida eikä piilotella neuvostodesantteja, jopa ”tyypilliset intellektuelli-juutalaiset rikokset” (???) ovat lakanneet… Tämä puhdistumisprosessi jäi kuitenkin kesken.

Kun olisi tullut Budapestin juutalaisten vuoro, valtionhoitaja Horthy pysäytti kuljetukset 6. heinäkuuta. Syynä tähän oli luultavasti sekä ulkopuolinen painostus ja tulevien voittajavaltioiden koston pelko että sisäinen laskelmointi: on arveltu Horthyn pelänneen, että natsimieliset hallintovirkamiehet (kuten Endre) käyttäisivät pääkaupunkiin kyydityksiä hoitamaan tulevia santarmijoukkoja hyväkseen ja tekisivät vallankaappauksen. Ainakaan keskitysleirikuljetuksia ei pysäytetty siksi, että Unkarin johto olisi nyt vasta saanut tietää, mikä Unkarin juutalaisia määränpäässä odotti. Lukuisat unkarilaiset historioitsijat ovat selvitelleet tätä kysymystä ja osoittaneet, että Horthy ja korkeat virkamiehet – myös László Endre – olivat jo aikoja sitten eri lähteistä saaneet tarkkoja tietoja siitä, miten ”lopullista ratkaisua” toteutettiin. Ei myöskään pidä paikkaansa se selitys, jota Endre vielä tuomiota odottaessaan yritti esittää puolustuksekseen: ellei juutalaisia olisi kyyditetty, saksalaiset olisivat tehneet saman ja paljon julmemmin.

Natsien miehittämissä tai asevelimaissa ”juutalaiskysymys” sai monenlaisia ”ratkaisuja”. Miehitetty Tanska onnistui pelastamaan suurimman osan juutalaisista kansalaisistaan, ja aseveli-Suomen pieni juutalaisyhteisö välttyi vainoilta täysin. Romaniassa taas – missä kansanomaisella antisemitismillä oli jokseenkin yhtä vahvat juuret kuin Unkarissakin – diktaattori Antonescun armeija murhasi miehitettyjen alueiden juutalaisia joukoittain, ja elokuussa 1942 valmisteltiin jo Romanian juutalaisten kyydittämistä Belzecin kuolemanleirille. Tämä hanke kuitenkin pysäytettiin, kun Romanian johto tajusi saksalaisten sotaonnen kääntyneen ja alkoi pelätä voittajien kostotoimia. Saksalaiset kiukuttelivat jonkin aikaa, mutta lopulta Romanialle ei koitunut aseveljien taholta mitään hankaluuksia. Liittolaissuhteista tai miehityksestä huolimatta Unkarinkaan juutalaisten kohtalo ei olisi ollut kiveen kirjoitettu.

Elokuussa 1944 Horthy – saksalaisten puuttumatta asiaan! – erotti pääministeri Sztójayn ja nimitti pääministeriksi Géza Lakatosin, jonka tehtävänä (kuten liian pian tuli julki) oli valmistella Unkarin yritys irtautua sodasta ja hypätä Saksan kelkasta. Tässä vaiheessa László Endre pyysi eroa ja matkusti kotikartanoonsa Szentkútiin, minne koko perhe oli kokoontunut juhlimaan isä-Zsigmondin ja hänen Mária-vaimonsa hääpäivää. Kotiin palasi myös László Endren poika Zsiga (suvun pitkän perinteen mukaan esikoispojat saivat joka toisessa sukupolvessa nimekseen Zsigmond, joka toisessa László), joka oli taistellut vapaaehtoisena Suomen rintamalla. Juhlien jälkeen kodille piti jättää hyvästit. Puna-armeijan lähestyessä perhe pakkasi arvoesineet, hautasi hopeat kartanon puutarhaan ja muutti evakkoon Unkarin länsirajalle Kőszegin seudulle. Siellä vanha Zsigmond Endre eräänä aamuna meni majapaikan puutarhaan ja ampui itsensä. Jäähyväiskirjeessään hän selitti, ettei pahenevan sairautensa takia enää halunnut olla taakaksi perheelleen.

Zsigmond Endre haudattiin 15. lokakuuta 1944, ja samana päivänä Horthyn Unkari yritti irrottautua sodasta. Yritys epäonnistui komeasti: saksalaiset miehittivät Budapestin strategiset kohteet ja nostivat valtaan, ”kansakunnanjohtajaksi” (nemzetvezető) kansallissosialistipuolueen johtajan Ferenc Szálasin. László Endre lähti Zsiga-poikansa kanssa oitis Budapestiin ja ilmoittautui taas hallituksen palvelukseen. Hänet nimitettiin sotatoimialueiden siviilihallintokomissaariksi huolehtimaan muun muassa puna-armeijaa pakenevien evakuoimisesta. Niinpä hän ei enää ehtinyt avustamaan ystäväänsä Eichmannia juutalaisten kyydittämisessä.

Saksalaiset nimittäin vaativat edelleenkin Unkarista juutalaisia, ei enää niinkään kuolemanleireissä tuhottaviksi (Auschwitzinkin toiminta alkoi jo yskiä rintaman lähestyessä) kuin työvoimaksi sotateollisuudelle ja viimeisiin epätoivoisiin linnoitustöihin. Enää ei ollut käytettävissä juniakaan, vaan 50–60 000 juutalaista lähetettiin jalan, surkeissa oloissa ja ilman kunnon huoltoa, kuolemanmarssille länttä kohti. Tämän jälkeen Szálasin hallitus kuitenkin alkoi vastustella. Juutalaisista kyllä haluttiin päästä eroon, mutta tässä tilanteessa, kuten ulkoministeri, paroni Gábor Kemény asian ilmaisi, Unkarilla ei ollut varaa menettää neljää miljoonaa miestyötuntia päivässä. Näin syntyi outo tilanne: Sztójayn hallitus oli halunnut taloudellisissa ja sotilaallisissa kysymyksissä vetää itsenäisempää linjaa ja siksi auliisti suostunut saksalaisten vaatimuksiin ”juutalaiskysymyksen” suhteen, Szálasi taas oli paljon valmiimpi sotilaalliseen ja taloudelliseen yhteistyöhön saksalaisten kanssa mutta halusi hoitaa ”juutalaiskysymyksen” omalla tavallaan. Siten Szálasi ja hänen ”nuoliristiläisensä”, kaikista terroriteoistaan huolimatta, tulivat edistäneeksi natsien ”lopullista ratkaisua” paljon vähemmän kuin Sztójayn hallituksen konservatiiviset herrasmiehet.

Szálasin hallituksen päivät olivat luetut. Huhtikuun alussa 1945 koko Unkari oli jo neuvostoarmeijan hallinnassa. László Endre puolisoineen ehti pakoon Itävallan puolelle Salzburgin alueella sijaitsevaan Altenmarktiin asti. Siellä hänet pidättivät heinäkuun alussa amerikkalaiset ja luovuttivat lokakuussa Unkariin yhdessä muiden unkarilaisten sotarikollisten kanssa. Joulukuussa 1945 Endre kahden työtoverinsa, sisäministeri Jarossin ja valtiosihteeri Bakyn kanssa, istui syytettyjen penkillä Budapestin Musiikkiakatemian suuressa, lämmittämättömässä juhlasalissa. Hän kiisti syyllisyytensä loppuun saakka ja korosti vielä viimeisessä puheenvuorossaankin toimineensa vain demokratian periaatteiden mukaisesti, kansan enemmistön tahtoa toteuttaen. László Endre tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin yhdessä Bakyn kanssa 29. maaliskuuta 1946.

Szentkútin rauniokartanon luona ei mikään muistomerkki tai taulu muistuta talon entisistä asukkaista ja heidän osuudestaan Unkarin historian synkimpään lukuun. Vain kartanon lähistöllä sijaitsevan, Pyhän erakko Paavalin sääntökunnan – tätä munkkiveljestöä Endren suku oli erityisesti tukenut – ylläpitämän kappelin luokse on pystytetty kivi ”ikuiseksi muistoksi”, Zsigmond Endren ja hänen Mária-vaimonsa sadannen hääpäivän johdosta 1993. László Endren sisaret Ilona, Mária, Etelka, Szidónia ja Márta kuolivat kaikki vieraalla maalla, Saksassa tai Amerikassa, poika, Suomen-kävijä Zsiga, päätyi äitinsä kanssa Argentiinaan. Muistokiven tekstissä lapsenlapset kertovat tuoneensa ympäri maailmaa sijaitsevilta haudoilta kotimaahan kukan ja kourallisen multaa.

Ja miksi olen pannut tuntikaupalla aikaani tämän pitkän, siis alun perin todella pitkän, artikkelin referoimiseen? Siksi, että minua todella hämmensi se, miten sentään jonkin verran Unkarin historiaa harrastaneena ihmisenä olen voinut tähän asti olla törmäämättä László Endren tarinaan, semminkin kun perheen historiaan kuuluu mielenkiintoinen Suomi-kytkös. Eichmannin rooli holokaustin toimeenpanijana tunnetaan kautta maailman melkein jokaisesta natsismin jälkipyykkiä sivuavasta elokuvasta, ja Szálasi nuoliristiläisineen on helppo nostaa esiin kammottavana pikkuhitlerinä. László Endre taas, vaikka hänen tarinaansa ei varsinaisesti salailla tai peitellä, jää sovinnolla kulisseihin harmaana, asiallisena hallintomiehenä, joka teki vain työtään ja toteutti demokraattisesti enemmistön poliittista tahtoa.

Tämä sopii Unkarin hallituksen historiapolitiikkaan, jossa syyllisyys Unkarin juutalaisten joukkomurhista työnnetään mahdollisimman paljolti saksalaisten ja, sikäli kuin tämä ei onnistu, Szálasin nuoliristiläisten niskoille. Ikään kuin tavallisista, siivoista ja kunnollisista ihmisistä, jopa – kuten László Endren oikeudenkäynnissä syyttäjä muistutti – neljätoistavuotiaista pojanklopeista, ei millään, missään oloissa voisi tulla murhaajia, ikään kuin pahuus ja syyllisyys olisi jossain myyttisessä ”ääripäässä”, kaukana kaukana meistä hyvistä ihmisistä, turvallisen matkan päässä.

***

Päivitys: Tunnuksilla ja paremmalla hakurutiinilla varustetulta kollegalta sain tämän jutun, jonka Uusi Suomi oli julkaissut 23.10.1942. László Endre (muuten taaskin malliesimerkki siitä, miten vaikeaa on ulkomaalaisten hahmottaa ah niin tavallisia unkarilaisia miehennimiä, joissa sukunimenä on tavallinen etunimi, tyyliin ”Lassi Antero” – kumpi olikaan kumpi?) ei vain isännöinyt suomalaisvieraita vaan myös vieraili Suomessa tapaamassa sankaripoikaansa, joka oli ehtinyt haavoittuakin. Juutalaislakien toimeenpanosta ei jutussa kerrota, sitä vastoin kehutaan Unkarin sosiaalipolitiikkaa ja etenkin lapsiperheiden tukemista…

Advertisement

Murhaajien muistomerkki

Budapest (samoin kuin Wien) koostuu numeroiduista kaupunginosista, joilla on usein oma vahva alueellinen identiteettinsä. Kaupunginosat ovat myös hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja alipormestarinsa. Tämä tarina liittyy Budapestin XII kaupunginosaan, joka tunnetaan myös nimellä Hegyvidék, Vuoriseutu. Se ulottuu Budan puolen vanhan ydinkeskustan, I kaupunginosan rajoilta Budan kukkuloille ja koko kaupungin länsirajaan asti. Erityisesti kysymys on vuonna 2005 pystytetystä turul-muistomerkistä, joka seisoo kyseisessä kaupunginosassa lähellä Eteläistä rautatieasemaa (Déli pályaudvar).

Kuva Azonnali.hu-sivuston artikkelista.

Turul on kotkan tai haukan tapainen myyttinen lintu, joka ilmeisesti kuului unkarilaisten esi-isien – kuten muidenkin arokansojen – uskomusmaailmaan. Tämmöinen mytologinen kotka tai haukka legendan mukaan ilmestyi unessa Emeselle, myöhempien Unkarin kuninkaiden esiäidille, ja sittemmin johdatti unkarilaiset Karpaattien yli luvattuun kotimaahansa. Mahdollisesti turkkilaisperäinen turul-nimi mainitaan yhdessä ainoassa lähteessä, 1200-luvulla kirjoitetussa Kézain kronikassa, jossa myös ensi kertaa esitetään Attilan hunnit unkarilaisten esi-isinä. Kézain mukaan Attilan vaakunaan oli kuvattu kruunupäinen lintu, quae hungarice turul dicitur. 1800-luvulla kansallisromanttiset runoilijat nostivat turul-linnun Unkarin sankarillisen muinaisuuden symboliksi, ja viimeistään Unkarin tuhatvuotisjuhlista (1896) lähtien turul-patsaita on pystytetty ympäri entistä ja nykyistä Unkaria.

Vuonna 2005 Budapestin XII kaupunginosan hallinto päätti pystyttää tämmöisen turul-patsaan muistomerkiksi “toisen maailmansodan uhreille”. Päätös nostatti kuitenkin melkoisen tunnekuohun, joka on jatkunut viime aikoihin saakka, sillä aivan lähellä muistomerkin paikkaa tapahtui toisen maailmansodan loppuvaiheessa hirveitä – eikä ole ollenkaan selvää, mitä tähän paikkaan pystytetyn turul-patsaan on sen yhteydessä tarkoitus viestiä. Muutama päivä sitten, vainojen uhrien muistopäivän alla julkistetussa vähän yli tunnin mittaisessa dokumenttielokuvassa A gyilkosok emlékműve (‘Murhaajien muistomerkki’), jonka on tuottanut ja julkaissut uutissivusto 444.hu ja ohjannut Dániel Ács, tätä kammottavaa tarinaa puretaan, kertojina muun muassa aikalaistodistajia, journalisteja ja kansalaisaktivisteja, historiantutkijat Krisztián Ungváry ja Laura Csonka sekä aiheesta Orgia-nimisen romaanin kirjoittanut Gábor Zoltán. Elokuva löytyy myös YouTubesta, toivottavasti aikanaan myös tekstitettynä versiona. Suosittelen sitä jo nyt kaikille unkarintaitoisille, mutta varoitan: tarinaan sisältyy hirveitä järjettömän väkivallan kuvauksia.

Pitääkö kansallista yhteyttä luovista, perinteisistä kulttuurisymboleista muka luopua vain siksi, että niitä on 1900-luvun mittaan muutaman vuoden ajan käytetty väärin ja rikollisiin tarkoituksiin? Näin kysyy videolla XII kaupunginosan pormestari Zoltán Pokorni (nykyinen valtapuolue Fidesz) suuren kokousyleisön (eturivissä myös Viktor Orbán) edessä vuonna 2009. Tuolloin turul-patsaasta oli väännetty kättä kaupungin (tuolloinen pitkäaikainen sosialistinen ylipormestari Gábor Demszky) ja kaupunginosan oikeistokonservatiivisen hallinnon kesken jo neljä vuotta. ”Nyt kadun noita sanojani”, kommentoi Pokorni vuonna 2020.

Turul-patsasta pystytettäessä vuonna 2005 ei vielä yleisesti tiedetty, mitä kaikkea sen lähistöllä oli tapahtunut lokakuussa 1944. Tapahtumien puitteet olivat kyllä hyvin tiedossa. Sodan lopun alkaessa häämöttää valtionhoitaja Horthyn avuton yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, Saksa miehittänyt maan, ja lopulta vallan Unkarissa otti nuoliristiläisten (nyilas(keresztes)) eli paikallisten natsien järjestö, jonka johtajasta Ferenc Szálasista tuli Unkarin oma Führer. Puna-armeijan vyöryessä kohti Budapestia nuoliristiläiset kävivät pääkaupungissa omaa piensotaansa ja ryhtyivät systemaattisesti likvidoimaan vastustajiaan: sekä poliittisia vihollisiaan että juutalaisia. (Unkarin maaseudun juutalaisyhteisöt oli tässä vaiheessa jo aikaa koottu ja kyyditetty Auschwitziin, mutta pääkaupungissa eli vielä tuhansittain juutalaisia.)

Unkarin antisemitismin pitkästä, rumasta historiasta on tässä blogissa ollut puhetta monesti ennenkin. 1920- ja 30-lukujen mittaan juutalaisvastaisuus ja ”juutalaiskysymyksen” puiminen oli jossain mielessä kuulunut viralliseen “kristillis-kansalliseen” ideologiaan ja politiikkaan: kansaa suorastaan rohkaistiin kantamaan kaunaa juutalaisille, joita oli eteenpäin pyrkivässä kaupunkikeskiluokassa “suhteettoman” paljon. Budapestissa juutalaiset asuivat enimmäkseen Pestin puolella eli Tonavan itärannalla, aristokraattisemmassa Budassa Tonavan länsipuolella heitä oli vähän – paitsi nimenomaan XII kaupunginosassa, jossa oli paljon uutta rakennuskantaa, ei vain herrashuviloita vaan myös uuden koulutetun kaupunkikeskiluokan asuntoja, yrityksiä ja teollisuutta.

Myös nuoliristiläisten paikallisjärjestö oli tässä kaupunginosassa poikkeuksellisen vahva. Se veti puoleensa sekä ”kansallismielistä” porvaristoa ja ei-juutalaisia pienyrittäjiä että sosiaalista kaunaa kantavia työläisiä Eteläisen rautatieaseman ympäristön proletaarikortteleista. Tutkija Laura Csonkan mukaan tässä joukossa oli vahvoja alaverkostoja ja tiivis yhteishenki. Kun lokakuussa 1944 nuoliristiläiset alkoivat jakaa aseita ja ryhtyä väkivaltaiseen toimintaan, joukon paine vei nopeasti mukanaan kidutusten ja joukkomurhien syöksykierteeseen nämä miehet, joista monet olisivat joissakin muissa oloissa kenties rauhassa jatkaneet rauhanomaista arkielämää, vaikkapa paistellen sämpylöitä paikallisessa leipomossa niin kuin yksi pahimmista joukkomurhaajista, leipurinkisälli Dénes Bokor.

Sitten päästetään kauheaa tarinaa kertomaan historiantutkijat ja aikalaistodistajat (kuten ilmeisesti parinkymmenen vuoden takaisella arkistofilmillä haastateltu Hanna Szegő, jonka pelasti kidutukselta ja verilöylyltä se taikauskoinen kunnioitus, jota tappajat tunsivat hänen pitkälle edennyttä raskaudentilaansa kohtaan). XII kaupunginosan nuoliristiläisten päämajaan ruvettiin kokoamaan juutalaisia, joita pahoinpideltiin, silvottiin, raiskattiin ja murhattiin joukoittain. Muutamien eloonjääneiden uhrien kertomuksista sekä sodanjälkeisten oikeudenkäyntien pöytäkirjoista rekonstruoituu tapahtumasarjoja, joita kuvaamaan on vaikea löytää adjektiiveja ja joita en halua tässä selostaa yhtään sen tarkemmin. Myös muutamia murhaajia esitellään. Mieleenpainuvin lienee isä Kun, katolinen pappi, joka ei vain kannustanut tappajia vaan oli itse mukana toimeenpanemassa verilöylyjä. (Unkarin perinteisten kirkkojen piirissä vaikutti monia ihmisiä, jotka suojelivat ja pelastivat joukoittain vainottuja juutalaisia, jopa oman henkensä uhalla. Tässä voisi mainita vaikkapa lasten pelastajan, pastori Gábor Sztehlon, tai sittemmin autuaaksi julistetun nunnan Sára Salkaházin, jonka nuoliristiläiset lopulta ampuivat Tonavaan yhdessä hänen suojelemiensa juutalaisten kanssa. Mutta oli tosiaankin myös sellaisia kuin isä Kun, joka saattoi aloittaa puheensa: ”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Eläköön Szálasi!”)

Nuoliristiläisten ohella tähän tarinaan liittyy myös Turul. Se oli nimittäin nimeltään Horthyn Unkarin suurin ja merkittävin opiskelijajärjestö, jonka kansallismieliseen profiiliin kuului myös aktiivinen juutalaisvastaisuus. Turulin nuorukaiset ahdistelivat ja pahoinpitelivät juutalaisia, järjestivät juutalaisvastaisia kampanjoita, ja vuonna 1920 säädetyn numerus clausus -lain (jolla vähemmistökansallisuuksien, ennen kaikkea juutalaisten osuus yliopisto-opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan kyseisen kansanryhmän osuutta koko väestöstä) sijasta he halusivat, että säädettäisiin numerus nullus.

Turul vaatii kouluihin ja yliopistoihin juutalaisille ”keltaista penkkiä” [so. segregaatiota: juutalaisten opiskelijoiden pitäisi istua ”häpeäpenkillä” erossa muista].

Itse asiassa turul-kotkasta tuli Unkarin nuoliristiläisten ja kansallissosialistien näkyvä ja paljon käytetty symboli.

Historiantutkija Krisztián Ungváry muistuttaa, että fasismiyhteyksistä riippumattakin turul-kotka on aina ymmärretty nimenomaan sotaisan isänmaallisuuden ja sotilaskunnian symboliksi. Muistomerkkinä se ehkä sopisi sodassa taistelleiden muistoa kunnioittamaan, mutta suorastaan loukkaavaa on pystyttää turul-patsas niiden viattomien siviili-ihmisten muistoksi, joita turul-kotkaa tunnuksenaan käyttäneet omat maanmiehet murhasivat. Aivan toista mieltä, niin, varmaan suunnilleen kaikesta ovat elokuvaan haastateltu äärioikeistolaisen Mi hazánk ‘Meidän isänmaamme’ -puolueen Előd Novák tai ne turul-patsaan luona kuvatut mielenosoittajat, joiden mielestä turul on unkarilaisuuden symbolina ainakin 35 000 vuotta vanha… ”Ja sillä on miekka, ei mikään Mooseksen sauva, heh heh.”

Hämmentäviä yksityiskohtia paljastui myös turul-patsaan jalustaan veistetyistä uhrien nimistä. Joukossa nimittäin on muuan József Pokorni, joka oli pormestari Pokornin isoisä – ja, kuten sittemmin on selvinnyt, ei uhri vaan yksi murhaajista. Itse asiassa patsaan jalustan nimilistasta löytyi tarkemmissa tutkimuksissa muitakin natsimurhaajia, satojen uhrien nimiä taas oli jäänyt pois. Kesäkuussa 2020 turul-patsaan kohtalosta ja sen mahdollisesta poistamisesta keskusteltiin jälleen. Elokuvan lopussa näemme, miten XII kaupunginosan valtuusto äänestää asiasta. Murtunut ja neuvoton pormestari Pokorni äänestää tyhjää, mutta enemmistö on patsaan säilyttämisen puolesta. Viimeisten tietojen mukaan nimet poistetaan patsaan jalustasta ja se nimetään uudelleen: ensimmäisen maailmansodan muistomerkiksi. Toisen maailmansodan uhreille on tarkoitus ruveta hankkimaan uutta muistomerkkiä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten oppia? Juuri äskettäin näin somekuplassani jonkun kommentoivan sitä, miten jatkuva 1900-luvun ihmisyydenvastaisten rikosten muisteleminen nostattaa ”holokaustiuupumuksen”, holocaust fatigue. Kauhutarinoita murhista ja kidutuksista ei kukaan kestä määräänsä enempää. Ei myöskään ole aivan mahdotonta ymmärtää, että jotkut kokevat nämä kauhutarinat syyttelynä ja vihjailuna kollektiiviseen syyllisyyteen, ikään kuin esimerkiksi pormestari Pokorni olisi jotenkin vastuussa siitä, mitä hänen isoisänsä on tehnyt joskus kauan ennen hänen syntymäänsä. Tai ikään kuin Unkarin nykyinen hallitus ja valtapuolue, joka virallisesti koko ajan julistaa nollatoleranssia antisemitismiä kohtaan ja tuomitsee jyrkästi sodanaikaiset hirmuteot, olisi jotenkin suojelemassa vanhoja ja uusia natseja. Eikö nyt lopultakin voisi antaa menneiden olla menneitä? Eikö nyt, kun kaikki syylliset ovat varmaankin jo lähteneet täältä isomman tuomarin eteen, vihdoinkin voisi lopettaa jälkiviisaat hurskastelut, kauhistelut ja pöyristelyt (“hyvesignaloinnin”, niin kuin sitä näköjään tietyissä piireissä nimitetään) ja siirtyä eteenpäin?

Valitettavasti menneisyys ei katoa mihinkään, ja ellei totuutta nosteta esiin ja pidetä esillä, sen tilalle nousevat tarinat. Hankala, kipeä, monisyinen ja ristiriitainen menneisyys korvautuu tunteisiin vetoavilla, yksinkertaisilla ja mustavalkoisilla kertomuksilla hyviksistä ja pahiksista. Näin on käynyt niille, jotka alun perin halusivat pystyttää typerän julmuuden muistomerkiksi kuvitellun kansallisen uljauden symbolin. Tai niille, jotka viime vuosinakin ovat kokoontuneet turul-patsaan luokse heiluttelemaan äärioikeiston punavalkoraitaisia ns. Árpád-lippuja ja huutelemaan samoja juutalaisvastaisia iskulauseita kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten. Ja niin voi käydä myös niille, jotka mielellään unohtavat, että Budapestissa talvella 1944-45 propagandan ja porukan paine yhdessä lukemattomien henkilökohtaisten syiden kanssa teki murhaajia ja kiduttajia ihmisistä, jotka jossakin muussa tilanteessa olisivat voineet elää siivoa ja arvokasta elämää vahingoittamatta ketään. Niin voisi käydä myös meille.

Soros tuki Suomen talvisotaa!

Ihan totta. Magyar Narancs -lehdessä kerrottiin juuri jutusta, joka ilmestyi jouluaaton aattona 1939 8 Órai Újság (‘Kello kahdeksan uutiset’) -nimisessä unkarilaisessa sanomalehdessä. Lehti oli käynnistänyt suomalaisten heimoveljien talvisotaponnistusten tukemiseksi keräyksen, johon pyydettiin kaikkia osallistumaan voimiensa mukaan. Joulukuun 23:ntena sitten, samalla sivulla, jolla tuolloinen Suomen lähettiläs Onni Talas kertoo suomalaisesta joulusta ja siitä, miten tärkeää on suomalaisille unkarilaisten heimoveljien tuki, lehti kertoi myös sydäntälämmittävästä tapauksesta: toimitukseen saapui iloinen pieni poika tuomaan oman avustuksensa keräykseen. Tarinaan ei tarvitse lisätä mitään, se toimii tällaisenaan:

Toimitukseen saapuu vieras. Hän astuu sisään ja sulkee siivosti oven perässään: hän nousee varpailleen ylettyäkseen korkealla olevaan ovenkahvaan. Hän on avopäin, selässä nahkainen reppu. Hymyilevä, aurinkoinen pikku olento tämä vieraamme.

– Olen György Soros! hän kopauttaa kantapäänsä yhteen.

Täytyy tunnustaa, että meillä käy harvoin tämmöisiä kansakoulun neljäsluokkalaisia herroja. Semmoinen on tämä pikku Gyuri.

– Tulin käymään tässä koulun jälkeen, hän sanoo ja avaa kourassaan puristamansa ”kaksikerroksisen” kynäkotelon. Kynänpyyhkimen ja pyyhekumin vierestä hän kaivaa esiin kaksi postimerkin kokoista pikku esinettä. Kaksi pikkuista pojankättä taittelee ne auki ja laskee pöydälle kaksi kymmenen pengőn seteliä. ”Olkaa hyvä!” [20 pengőtä ei ollut ihan mitätön summa. Yleisesti laskettiin, että noin 200 pengőn kuukausitienesti henkeä kohti riitti normaalit perustarpeet täyttävään elämään, pienipalkkaiset ja varsinkin naispuoliset joutuivat kitkuttelemaan vähemmälläkin. Suom. huom.]

– Gyuri! minä kivahdan. – Mitä tämä tarkoittaa? Miksi tuot tänne tämmöisiä rahasummia?

Viattoman viekkaat siniset silmät välähtävät.

– Toin ne suomalaisille! Siellä on nyt vapaustaistelu. Isi kertoi.

Otan tämän Gyuri-pojan tiukkaan ristikuulusteluun. Auliisti ja kärsivällisesti hän vastaa aikuisten kyselyihin. Rahat ovat hänen. Ei, hän ei ole saanut niitä isältä. Ei äidiltäkään. Ne ovat hänen, itse ansaittuja. Mitenkö? Jo kesällä. Sillä kesäisin hän on toimittaja, kustantaja ja lehtipoika yhdessä persoonassa. Hänen perheensä lomailee Luppan saarella. Ja silloin hän julkaisee lehteä, ”Luppan uutisia”. Tämän lehden ainoana toimittajana, reportterina ja lehdenkantajana hän sitten toimii koko kesän. Kuuluuko hän lehdistökamariin? Ei, ei sentään, mutta lehteä ostavat pääasiassa aikuiset, lapsillahan ei ole rahaa. Hän taas pystyy tällä tavalla ansaitsemaan ja on säästänyt näitä kahta seteliä kipsisessä säästölippaassaan tähän asti. Se näkyykin moneen kertaan taitelluissa seteleissä, niihin on tarttunut kipsipölyä. Nyt he ovat särkeneet säästölippaan ja hän on tuonut rahat tänne. Suomalaisille.

Pikku Gyuri Soros, kansakoulun neljäsluokkalainen, jolla oli viisi kakkosta [tuohon aikaan toiseksi paras arvosana] viime todistuksessaan, omenaposkinen hymyilevä pikku vieras, ”Luppan uutisten” pää- ja yleistoimittaja, tämä kultasydäminen pieni unkarilainen tyyntyy, kun otamme vastaan hänen lahjoituksensa. Sitten hän taittaa kynäkotelon kiinni, pokkaa ja hyvästelee kohteliaasti, kurkottaa ovenkahvaan ja poistuu.

Huoneessa tuli äkkiä tyhjää. Vain meidän sydämemme oli täysi.

Juuri näin se tapahtui. Se oli niin kaunista, ettei tarvinnut lisätä eikä värittää mitään. Kiitos sinulle, Gyurka!

Amiraali ja moraali

Olen tässä blogissa ennenkin esitellyt unkarilaisen historiantutkijan Krisztián Ungváryn teoksia. Ungváry on tutkinut erityisesti 1900-luvun Unkarin historiaa, toista maailmansotaa ja sitä edeltänyttä aikaa. Kirjassaan ”Horthy-järjestelmän tilinpäätös” hän kuvasi laajalti niitä mekanismeja, jotka maailmansotien välisessä Unkarissa voimistivat virallista antisemitismiä, johtivat juutalaislakien säätämiseen ja lopulta Unkarin juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka suurimman osan näistä murhista viime kädessä toteuttikin natsi-Saksan tappokoneisto, juutalaisten eristäminen yhteiskunnasta ja kyydittäminen kuolemaan ei olisi onnistunut ilman virallisen Unkarin hallintokoneiston ja kansan aulista yhteistyötä. Ungváry on myös selvitellyt Unkarin armeijan toimintaa Hitlerin Wehrmachtin rinnalla miehitetyssä Ukrainassa ja etelä-Venäjällä, mutkikkaassa tilanteessa, johon mahtui sekä rauhanomaista veljeilyä että totaalista sotaa, kansanmurhaa ja joukkotuhoa.

Tuoreimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Ungváry palaa pohtimaan toisen maailmansodan kauhujen ja erityisesti Unkarin holokaustin taustaa. Tällä kertaa kirja ei sisällä valtavaa lähdeviiteaparaattia pyörittävää perustutkimusta vaan niukempaa ja esseemäisempää pohdintaa; kyse ei ole järjestelmästä vaan yhden ihmisen toiminnasta ja moraalisesta vastuusta. Tämä mies oli valtionhoitaja, amiraali ja vitéz nagybányai Horthy Miklós eli Nicolaus Horthy de Nagybánya.

(Pieni tietoisku unkarilaisen aateliston nimistä. Unkarilaiset sukunimethän sisältävät usein suffiksin -i, joka vähän fiinemmissä nimissä usein kirjoitetaan vanhanaikaisesti y:llä. Tämä johdin vastaa merkitykseltään suomen johdinta -lainen tai saksan tai ranskan aatelisprepositiota von/de. Horthyn suvun nimi – joka nykyunkarin normaalin oikeinkirjoituksen mukaan kirjoitettaisiin Horti – näyttäisi tämän mukaan olevan alkuaan lähtöisin Hort-nimiseltä keskisen Unkarin paikkakunnalta. Aatelisnimiin kuului varsinaisen sukunimen lisäksi usein praedicatum, samalla i-johtimella jostakin paikannimestä johdettu lisänimi, joka viittasi suvun alkuperäisiin läänityksiin tai joskus fiktiiviseenkin kotilinnaan, amiraali Horthyn tapauksessa Nagybányan kaupunkiin. Unkariksi tämä lisänimi sijoitetaan sukunimen eteen koko nimen alkuun, pienellä alkukirjaimella, ulkomailla vaikuttaessaan unkarilaiset aateliset käänsivät ”predikaatin” saksaksi tai ranskaksi ja sijoittivat sen länsimaisittain nimensä loppuun. Aatelispredikaatit kiellettiin Unkarissa lailla vuonna 1947, ja tämä laki on edelleen voimassa, mutta siihen ei sisälly mitään sanktioita, joten yksityisesti ja epävirallisesti niitä sopii käyttää. Vitéz Horthyn nimen edessä puolestaan viittaa hänen perustamaansa vitézien [“urhojen”] järjestöön, jonka tarkoitus oli toimia jonkinlaisena uuden ajan ritariveljestönä.)

Valtionhoitaja Horthya on usein verrattu meidän marsalkka Mannerheimiimme. Miehet olivat ikätovereita (Horthy syntyi 1868, Mannerheim 1867), kumpikin vanhaa aatelissukua mutta ei maansa korkeinta eliittikerrosta (Horthyn suku, toisin kuin kreivi Mannerheimin, oli alempaa aatelia). Molemmat päätyivät jo nuorina upseerikouluun ja komealle sotilasuralle kauas kotoa, emä-imperiumin armeijaan. Mannerheim loisti Pietarissa tanssiaisissa ja paraateissa siinä missä Kaukoidässä ja Puolassa sotatoimissakin ja olisi varmaankin, ellei vallankumousta olisi tullut, jäänyt tyytyväisenä palvelemaan tsaaria loppuiäkseen. Horthy valmistui Fiumen (nykyinen Kroatian Rijeka) keisarillis-kuninkaallisesta laivastoakatemiasta 1886 ja yleni vihdoin, ensimmäisen maailmansodan jo lähestyessä loppuaan, koko Itävalta-Unkarin laivaston viimeiseksi komentajaksi. Välillä hän matkusteli maailmalla myös diplomaattitehtävissä ja oli vuosina 1911-1914 suuresti arvostamansa keisari Frans Joosefin adjutantti.

Imperiumin hajottua alta sekä Mannerheim että Horthy palasivat kotimaahansa, missä uudesta yhteiskuntajärjestyksestä taisteltiin suursodan varjossa ”punaisten” ja ”valkoisten” kesken. Molemmat saivat ratsastaa voitonparaatin kärjessä pääkaupunkiin, mutta kummankin jälkimaineeseen jäi hävinneisiin kohdistuneiden kostotoimien, valkoisen terrorin jäljiltä tahroja. Suomessa tämä prosessi oli kuitenkin ohi jo ennen suursodan loppua, ja lopulta maa lähti kehittymään tasavallaksi ja kohti niitä ihanteita, joita nykyään nimitetään pohjoismaiseksi demokratiaksi – samalla kun Mannerheim siirtyi joksikin aikaa siviiliuralle. Unkarissa taas Horthy ratsasti Budapestiin voittajavaltojen siunauksella vasta 1919 ja jäi johtamaan historiallista monarkiaa, myöhäisfeodaalista säätyvaltiota, konservatiivis-autoritaarista järjestelmää, jota joskus on nimitetty myös puolidiktatuuriksi ja joka lopulta toisen maailmansodan myötä luisui Hitlerin Saksan syliin.

Sodan loppuvaiheessa, kun myöhästynyt yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, syrjäytetty Horthy perheineen joutui ensin baijerilaiseen linnaan saksalaisten vangiksi, sitten amerikkalaisten vapauttajien hoteisiin. Häntä kuulusteltiin mutta ei koskaan virallisesti pantu syytteeseen sodan aikana tapahtuneista ihmisoikeusrikoksista. Viimeiset vuotensa Horthy vietti Portugalissa, missä hänen suhteellisen vaatimatonta elämäänsä rahoitti yksityishenkilöiden perustama säätiö. Tämä viimeinen hiljaiselo päättyi hiljaisesti vuonna 1957. Myötätuntoisten elämäkerturien mukaan Horthy oli lopullisesti menettänyt elämänhalunsa, kun vuoden 1956 kansannousu kukistettiin.

Sodanjälkeisessä sosialistisessa Unkarissa Horthy oli lahtarikenraali, fasistidiktaattori ja roisto. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen julkisuuteen on Unkarissakin alettu tuoda positiivisempiakin mielipiteitä, ja Horthyn kiistelty jälkimaine on saanut unkarilaisessa Wikipediassa kokonaisen oman artikkelin. Entisen valtionhoitajan ihailijoita ei ole aivan vähän: vuonna 2006 tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan Horthyn näki ”pikemminkin positiivisena” hahmona 18% unkarilaisista, ”pikemminkin negatiivisena” 48%. Ihailijoilleen Horthy on historiallisen Unkarin kuningaskunnan ja sen jatkuvuuden pelastaja, sankari, upseeri ja herrasmies. Raskaimpiin syytteisiin, jotka koskevat Horthyn osuutta Unkarin holokaustiin, satojen tuhansien Unkarin juutalaisten joukkomurhaan, ihailijat vastaavat, että Horthy nimenomaan mahtikäskyllään pysäytti Budapestin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vuonna 1944 ja että ”monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”. Wikipedian jälkimaine-artikkelissa asetetaan tästä todisteeksi seppele, jonka muuan János Blumgrund toimitti Horthyn haudalle, kun hänen jäännöksensä oli 1993 palautettu kotimaan multiin. Seppeleen nauhoissa luki ”Muistoksi yksi kiitollinen Unkarin juutalainen monien joukossa”.

Tähän kiisteltyyn jälkimaineeseen siis historiantutkija Ungváry tarttuu uudessa kirjassaan, jonka tarkoitus ei ole kilpailla useiden yksityiskohtaisten Horthy-elämäkertojen kanssa vaan käsitellä valtionhoitajan moraalista vastuuta viiden avainkohdan kautta. Nämä kipeät kohdat ovat valtaannousu ja valkoinen terrori, Horthyn toiminta rauhanaikaisena valtionpäämiehenä, sotaan liittyminen ja irtautumisyritys, Horthyn rasistiset näkemykset sekä hänen toimintansa saksalaismiehityksen aikaan.

Ensinnäkin Horthyn valtaannousu: sehän oli tietenkin ennen kaikkea voittajavaltioiden ansiota. Maailmansodan voittajat tarvitsivat vahvan miehen, joka pystyisi vakauttamaan sodan näännyttämän ja sisäisten taistelujen repimän maan ja saamaan sen kansan suostumaan raskaisiin rauhanehtoihin, eikä siinä mitään. Ongelmana on valkoinen terrori, joka Unkarissa nopeasti muuntui juutalaisvainoksi ja pogromeiksi, kun Unkarin lyhytikäinen Neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) leimattiin juutalaisten projektiksi. Horthy ei itse jaellut suoranaisia tappokäskyjä, mutta hän oli hyvin tietoinen pogromeista ja lynkkauksista ja tuntui pitävän niitä jonkinlaisena välttämättömänä pahana. (”Älkää sitten tappako liikaa juutalaisia, sillä siitäkin tulee harmia.”) Horthy myös todistettavasti suojeli terrori-iskujen nokkamiehiä ja luultavasti tästä syystä myös vaati lakiin kirjattavaksi, että hänellä valtionhoitajana olisi yleinen armahdusoikeus.

Mikään kirkasotsainen demokraatti Horthy ei todellakaan ollut; vielä joulukuussa 1919, kun uuden Unkarin hallintomallia vasta luonnosteltiin, hän ehdotteli briteille ja amerikkalaisille parlamentaarisen järjestelmän sijaan sotilasdiktatuuria. Siinä määrin, kuin sotien väliseen Unkariin saatiin jonkinlainen demokratia pystyyn, se tapahtui enemmän Horthysta huolimatta kuin hänen ansiostaan. Muutamia onnekkaita rekrytointeja toki nähtiin, kuten taitava pääministeri István Bethlen, joka onneksi oli lähtöisin Horthylle tutuista aristokraattipiireistä. Ungváryn mukaan nimittäin Horthy antoi viedä itseään kuin pässiä narussa, ”jos vastassa oli hänen omaan yhteiskunnalliseen taustaansa kuuluva voimakas persoonallisuus”. Horthyn ansioksi on luettava myös, että hän ei täysin antanut periksi 1930-luvun alussa pääministeriksi nousseelle Gyula Gömbösille, joka ihaili fasismia ja olisi mielellään muuttanut Unkarinkin korporatiiviseksi yksipuoluevaltioksi.

Kaiken kaikkiaan Horthy valtionpäämiehenä ei kuitenkaan ollut henkisesti, älyllisesti tai moraalisesti tehtävänsä mittainen. Salskeaan sotilaalliseen olemukseen kätkeytyi puolisivistynyt, epävarma ja toisinaan todellisuudentajuton mies, jonka toimintaa ohjasivat ylevien ihanteiden ohella ennakkoluulot ja kyselemättä nielty nationalistinen mytologia. Trianonin rauhasta ja sen valtavista aluemenetyksistä syytettiin Horthyn Unkarissa pelkästään kansakunnan ulkoisia ja sisäisiä vihollisia ilman minkäänlaista kansallista itsekritiikkiä, revanssihaaveiden ympärille rakennettiin todellinen ”kaikki takaisin” -kultti, johon ei lainkaan mahtunut se ajatus, että esimerkiksi Transilvanian ja Partiumin romanialaiset tai entisen ”Ylä-Unkarin” slovakit eivät haluaisikaan ”takaisin” Unkarin yhteyteen. Esimerkiksi vuonna 1937 kuultuaan Berliinissä käyneiltä ministereiltä, että Saksa suunnitteli Tšekkoslovakian jakoa, Horthy kaikki valtuutensa ylittäen säntäsi neuvottelemaan Unkarin armeijan esikuntapäällikön ja Itävallan sotilasattašean kanssa Slovakian ”palauttamisesta” Unkarin, Itävallan ja Saksan yhteisponnistuksin. Itävalta tyrmäsi ajatuksen oitis ”hulluutena”, ja Unkarin hallitukselle tilanne oli äärimmäisen kiusallinen. Tinkimätön ja lyhytnäköinen revanssipolitiikka ajoi Unkarin lopulta Saksan sivuvaunuksi ja jätti Etelä-Slovakian ja Pohjois-Transilvanian siviili-ihmiset ees taas jyräävien rajansiirtojen ja toistuvien kostotoimien armoille. Jos rajankorjauksista olisi maltettu yrittää neuvotella laajemmalla kansainvälisellä pohjalla, myös Ranskan tai Britannian sympatiat huomioon ottaen, Ungváry jossittelee, myös sodanjälkeisistä rajanpalautuksista olisi kenties selvitty vähemmillä kärsimyksillä.

Myös sodanaikaisena valtionpäämiehenä Horthy saa Ungvárylta kehnon arvosanan. Raivokkaita antikommunisteja olivat monet muutkin Euroopan johtajat, esimerkiksi Winston Churchill, mutta kaikki eivät silti syöksyneet päätä pahkaa sotimaan Stalinia vastaan Hitlerin rinnalla. Ungváry nostaa useampaan otteeseen vertailukohdaksi Suomen, joka vuoteen 1944 saakka onnistui välttelemään muodollista liittosopimusta Saksan kanssa ja vitkutteli pitkään myös sotaan joutumista länsiliittoutuneita vastaan, kun Unkari taas liittyi kolmivaltasopimukseen jo 1940. Edelleen Ungváry muistuttaa, että suomalaiset lopettivat sotatoimet saksalaisia vastaan lokakuun 1944 jälkeen, vaikka (pienessä) osassa maata oli yhä saksalaisia joukkoja; ehkä Unkarikin olisi voinut tehdä Suomet ja julistaa Neuvostoliiton rauhoittamiseksi saksalaisille sodan, vaikka ei tosiasiassa olisikaan lähtenyt ajamaan armeijaansa entisten liittolaisten tapettavaksi.

Mannerheim oli vuotta vanhempi kuin Horthy, mutta pystyi paljon paremmin järjestelemään maansa irti sodasta. Voi toki väittää, että Suomen geopoliittinen asema oli erilainen, mutta ennakoinnin ja varautumisen kannalta tämä on yhdentekevää. Mannerheim ei antanut moniselitteisiä käskyjä eikä muutellut päätöksiään tunnista toiseen niin kuin Miklós Horthy.

Kun saksalaiset lopulta miehittivät Unkarin, Horthy ei suinkaan – niin kuin asiaa joskus näkee esitettävän – eristäytynyt loukkaantuneena ja murtuneena miehenä palatsiinsa heittäen ohjakset käsistään. Miehitetyn maan keulakuvana Horthy jatkoi poliitikkojen tapaamista ja edustustilaisuuksissa esiintymistä, kenties toivoen, että saksalaiset tehtävänsä tehtyään lähtisivät maasta. Näin siitä huolimatta, että Horthy ei koskaan ollut saksalaismielinen (samoin kuin Mannerheimilla, hänen sympatiansa olivat enemmän Britannian ja Ranskan suunnalla) eikä ihmeemmin arvostanut Hitleriä. Silti hän oli saksalaisille luotettava ja helppo yhteistyökumppani, joka juuri tämän takia sai jäädä paikoilleen lähes loppuun saakka. Tämän takia hänellä oli myös jonkin verran poliittista pelivaraa, jota hän Ungváryn mukaan olisi voinut käyttää hyväkseen ja siten pelastaa maineestaan (ja kansastaan) edes osan.

Kipein kohta Horthyn jälkimaineen arvioinnissa taitaa olla hänen rasisminsa ja hänen kiistelty myötäsyyllisyytensä Unkarin holokaustiin. Horthy uskoi koko ikänsä unkarilaiseen ”rotuun” ja rotuhygieniaan (fajvédelem, ’rodunsuojelu’). Hänen unkarilaiseen kansakuntaansa eivät kuuluneet syntyperältään juutalaiset, eivät myöskään slaavit tai romanialaiset tai edes heidän jälkeläisensä. Eivät edes saksalaiset, vaikka unkarilaistuneita unkarinsaksalaisia kuitenkin oli ns. kristityssä keskiluokassa, porvarillisen Unkarin yhteiskunnan tukipylväiden joukossa niin paljon, että heitä kohtaan oli käytännössä pakko olla suvaitsevampi. Vielä kesällä 1944 Horthy lausui Budapestin ylipormestarille, että miten sota sitten päättyisikin, ”kaikkien vierasrotuisten, olkoot juutalaisia, romanialaisia, serbejä tai saksalaisia, on lähdettävä maasta, että unkarilaiset voisivat taas [!] olla omina herroinaan tässä maassa.”

Ungváry syyttää Horthya Unkarin saksalaisten kavaltamisesta natseille: vuosina 1943 ja 1944 Saksan asiamiehet päästettiin ”värväämään” eli käytännössä pakottamaan unkarinsaksalaisia miehiä Waffen-SS:n riveihin. Listoille päätyi joukoittain itseään unkarilaisina pitäviä miehiä, jotka eivät kaikki edes kunnolla osanneet saksaa eivätkä olisi halunneet taistella vieraan vallan joukoissa. Puolustusministeri Csatay protestoi, mutta hänen vastalauseensa jyrättiin kumoon. (Csatay, ”Taistonheimo”, oli muuten vuonna 1906 nimensä unkarilaistanut entinen Tuczentaller.)

Mitä Unkarin juutalaisten kohtaloon tulee, Horthy ei pitänyt 1930-luvun lopulta lähtien säädetyistä juutalaislaeista, mutta vahvisti ne silti yrittämättäkään käyttää lain suomaa veto-oikeuttaan. Horthy ei myöskään vanhan koulun herrasmiehenä tykännyt natseista eikä siitä raa’asta ja epäinhimillisestä tavasta, jolla nämä kohtelivat juutalaisia. Tosin syynä tähän vastahakoisuuteen oli myös raadollinen laskelmointi. Kirjallisuudessa siteerataan usein Horthyn kirjettä pääministeri Pál Telekille lokakuulta 1940:

”Mitä juutalaiskysymykseen tulee, olen koko ikäni ollut antisemitisti, juutalaisten kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä. [Tämä ei aivan pidä paikkaansa, Horthyn tuttavapiiriin kuului juutalaisia suurkapitalisteja.] (…) Kuitenkin (…) juutalaisia, joiden käsissä on ollut kaikki, on mahdotonta vuoden-parin kuluessa poistaa ja korvata asiantuntemattomilla, arvottomilla, suurisuisilla aineksilla, sillä silloin joudumme vararikkoon. Siihen tarvitaan ainakin yksi ihmisikä. Minä olen kenties ensimmäisenä ääneen julistanut antisemitismiä, mutta en voi tyynin mielin seurata epäinhimillisyyttä, sadistisia, järjettömiä nöyryytyksiä, kun vielä tarvitsen heitä.”

Suorastaan tuskallisen yksityiskohtaisesti Ungváry repii hajalle Horthyn ihailijoiden useimmin kuullut puolustelut. Toisin kuin joskus väitetään, valtionhoitaja varmasti tiesi jo hyvissä ajoin useista eri lähteistä, mitä Kolmanteen valtakuntaan ”työhön” kyyditetyille juutalaisille tapahtui ja millaista ”lopullista ratkaisua” saksalaiset suunnittelivat ja toteuttivat. Horthy ei pysäyttänyt karjavaunukuljetuksia Auschwitziin siksi, että olisi järkyttynyt saatuaan tietää totuuden tuhoamisleireistä, vaan vasta laajan kansainvälisen painostuksen johdosta. Eikä hän heinäkuussa 1944 kutsunut santarmijoukkoja koolle Budapestiin estääkseen saksalaisia kuljettamasta juutalaisia Auschwitziin (tämä tarina, jonka Ungváry yksityiskohtaisesti kumoaa, on päässyt jopa osaksi virallista historiankirjoitusta) vaan koska pelkäsi vallankaappausta; Ungváryn mukaan on itse asiassa todennäköistä, että santarmien oli tarkoitus avustaa juutalaisten kyydittämisessä. Ei myöskään pidä paikkaansa, että Horthylla ei olisi ollut valinnan varaa. Ainakin hän olisi voinut tinkiä saksalaisten kanssa ja viivyttelemällä pelastaa tuhansien hengen. Kuitenkaan hän ei pyynnöistä huolimatta käyttänyt edes lain suomaa oikeuttaan vapauttaa ansioituneita henkilöitä (esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan veteraaneja) juutalaislakien alta läheskään siinä määrin kuin olisi voinut.

Vuonna 2011 Unkarin uutta perustuslakia juhlittiin tilaamalla unkarilaisilta taiteilijoilta viisitoista maalausta, jotka esittivät Unkarin historian eri aikakausia ja suurhahmoja. Taiteilija Mózes Inczen teosta ”Horthyn aikakausi” on historiantutkija Dávid Turbucz tulkinnut niin laittamattomasti, että Ungváry siteeraa häntä suoraan, sillä sanat kertovat kaiken olennaisen myös Orbánin Unkarin historia- ja muistopolitiikasta:

Mitä kuvassa näkyy? (Maalauksen taiteellista arvoa en ole pätevä arvioimaan.) Miklós Horthy istuu valkoisen hevosen selässä. Hänen allaan on myrskyävää vettä tai tulta, en saa selvää, mitä sinne on maalattu. Hevonen kulkee kiskojen välissä, lisäksi sitä taluttaa kaksi kättä sen merkiksi, että ratsastajalla ei ole liikkumavaraa eikä päätäntämahdollisuuttta. Hän voi vain edetä yhteen suuntaan, toisin sanoen: sille, mitä vuosina 1920–1944 tapahtui, ei Miklós Horthy (eikä poliittinen eliitti) mahtanut mitään. Tämä puolestaan on täysin väärä kuvaus tapahtumien kulusta, täysin yksipuolinen arvio tästä aikakaudesta. Tätä maalausta voidaan pitää julkisilla varoilla rahoitettuna Horthyn aikakauden puolustuksena. Julkisilla varoilla rahoitettuna historian väärentämisenä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että vuonna 2011 olemme samassa tilanteessa kuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut: vallitseva valta tuntee velvollisuudekseen tulkita menneisyyttä, kertoa, mistä Unkarin yhteiskunnan kuuluu mitäkin ja mitenkin ajatella.

Historia havisee

Siirrymme ensiksi 75 vuotta ajassa taaksepäin. Helmikuussa 1945 Budapestiin saarrettujen saksalaisten (sekä saksalaiskomennossa taistelevien unkarilaisten) joukkojen tilanne oli käynyt toivottomaksi. Hitler oli määrännyt Budapestin ”linnoitukseksi”, jota pitäisi puolustaa loppuun saakka, mutta helmikuun alussa Budan linnavuorella sinnittelevien joukko-osastojen johto ei enää nähnyt muuta keinoa kuin uhmata ylipäällikön käskyä ja yrittää murtautumista Puna-armeijan linjojen läpi. Seurasi yksi toisen maailmansodan verisimmistä sotilaallisista katastrofeista. Parikymmentätuhatta sotilasta sai surmansa, suunnilleen yhtä paljon joutui sotavankeuteen (mistä monet eivät palanneet), vain 600-700 selviytyi vihollisen linjojen läpi turvaan ”omien” puolelle – toistaiseksi. Suuri osa vainajista jäi kaupungin ympäristön metsikköihin ja pöpelikköihin saamatta koskaan merkittyä ja nimettyä hautaa.

Lajos Botosin sodan jälkeen Budan vuorilla ottama kuva, historiantutkija Krisztián Ungváryn arkistosta.

Krisztián Ungváry, yksi Unkarin merkittävimmistä 1900-luvun ja toisen maailmansodan historian tutkijoista, kirjoitti neljä vuotta sitten Index-uutissivustolla näistä tapahtumista, keskittyen yhden joukko-osaston kohtaloihin. Selonteko on hyytävää lukemista. Nälissään ja kylmissään, monet haavoittuneina, hajalle lyötyjen osastojen eksyneet sotilaat harhailivat lumessa Budapestin liepeillä päiväkausia, pysyen tolpillaan vain kofeiinisuklaan ja Pervitin-amfetamiinitablettien voimalla, niin kauan kuin niitä riitti. Useimpien jäätävä inferno päättyi kuolemaan tai sotavankeuteen.

Sodan jälkeen tämä episodi unohtui historian lehdille monien muiden kaltaistensa, inhimillisesti järkyttävien mutta poliittisesti ongelmallisten tapahtumien joukkoon. Sosialistisessa Unkarissa ei Hitlerin joukkojen kokemasta tragediasta oikein voinut eikä kannattanut pitää ääntä, varsinkin kun mukana oli ollut myös saksalaisten puolella taistelleita unkarilaisia ja unkarinsaksalaisia. Unkarilaisten kannalta vielä karmeampaa oli ollut koko Budapestia kohdannut laajamittainen tuho piirityksen yhteydessä (surmansa sai noin 38 000 siviiliä) sekä ”nuoliristiläisten”, Unkarin natsien mellastuksen vaihtuminen ”vapautuksen” myötä uuteen ryöstelyn ja väkivallan aaltoon. Koko suursodan historiassa taas Budapestin kohtalo oli vain pieni osa Kolmannen valtakunnan romahdusta ja toivotonta lopullista taistelua siinä vaiheessa, kun sodan lopputulos alkoi olla jo kaikille selvä.

Unohtuneissa historian tapahtumissa on se ikävä puoli, että ne on helppo kaivaa esiin ja valjastaa monenlaisiin tarkoituksiin. 1990-luvun lopulla Ulosmurtautumisen (Kitörés) muistoa alkoivat vaalia erilaiset äärioikeisto- ja uusnatsiryhmät. Epätoivoisesta, mielettömästä pakoyrityksestä – jolla ei voitettu mitään, päinvastoin: toisin kuin väitetään, Ungváry muistuttaa, antautuneita saksalaisjoukkoja ei luultavasti olisi ”teurastettu viimeiseen mieheen” vaan ”vain” viety sotavankeuteen – rakenneltiin eeppinen sankaritarina, ylipäällikön käskyn uhmaamisesta uljas kertomus ”uskollisuudesta kuolemaan saakka”. Äärioikeisto on alkanut käyttää muistopäivästä nimeä ”Kunnian päivä” (Becsület napja). Sen yhteydessä järjestetystä vaellusretkestä, jolla kierrellään Budan kukkuloiden muistorikkaita maisemia ja kauniita näköaloja, on tullut kummallinen tapahtuma, johon osallistuu aidonnäköisissä SS-univormuissa hakaristilippuja heiluttelevaa väkeä, joukossa runsaasti saksalaisia ja muunkinmaalaisia – ehkä osaksi ”viattomia” historia-larppaajia mutta varmasti myös paljon uusnatseja.

Tänä vuonna ”Kunnian päivän” järjestämisestä on käyty melkoista julkisuusäläkkää ja oikeustaistelua. On ilmennyt, että muistelu-vaellusretken järjestämistä on tuettu, ikään kuin tavallisena liikuntatapahtumana, valtion toimesta ja veronmaksajien rahoilla. Budapestin I., II. ja XII. kaupunginosien johtoelimet ilmoittivat, etteivät hyväksy natsimeininkejä eivätkä salli muisteluretkueen lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaan I. kaupunginosan (siis linnavuoren alueen) Kapisztrán tériltä, sitä vastoin yritys kieltää koko tapahtuma oikeusteitse ilmeisesti epäonnistui. Tätä kirjoittaessani Budapestissa on meneillään sekä ”Kunnian päivän” muisto-mielenilmaus että useampia erilaisten fasisminvastaisten ryhmien vastamielenosoituksia. Siitä todellisesta, järjettömästä murhenäytelmästä, joka 75 vuotta sitten muutaman hyytävän talvipäivän kuluessa tapahtui, tulee tämän kaiken yhteydessä puhutuksi aina vain vähemmän.

***

Jatketaan matkaa sadan vuoden taakse. Tänä vuonnahan tulee kuluneeksi sata vuotta Trianonin rauhasta, jolla ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot leikkasivat siihenastisesta Unkarin kuningaskunnasta usein esitetyn laskelman mukaan kaksi kolmasosaa, minkä johdosta myös kolmasosa etnisistä unkarilaisista muuttui sorretuiksi vähemmistöiksi uusissa kotimaissaan. (Tässä toki oli mukana myös kostoa siitä unkarilaistamispolitiikasta, jota entisen Unkarin vallanpitäjät olivat vähemmistöjä kohtaan harjoittaneet.) Trianonilla on siitä pitäen lyöty poliittista mynttiä ja lietsottu kansallisia kaunoja puolin ja toisin, eikä tälle ainakaan nykyisellä meiningillä loppua näy. Parlamenttitalon viereen kohoavasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä on täällä ollut jo puhetta, mutta paljon muutakin satavuotistapahtumaa on luvassa. Tämän johdosta Foucault ingája (‘Foucaultin heiluri’) -blogisti julkaisi varoiksi tiivistelmän pahimmista Trianon-myyteistä. Sen pohjana on Unkarin Tiedeakatemian Trianon-tutkijaryhmässä toimivan historiantutkijan Tamás Révészin tuore kirja Unkarin valtion ja armeijan historiasta vuosina 1918–1919.

Ensinnäkin: Nykyinen hallitus näyttää muistopolitiikassaan entistä selvemmin glorifioivan entisen kaksoismonarkian aikaa. Itävalta-Unkarin keisari- ja kuningaskunta nähdään niin loistokkaana rakennelmana, että sen sortumisen on ollut pakko olla joidenkin salaperäisten pahisten myyräntyön syytä. Jo Horthyn Unkarissa levitettiin innolla Saksasta maahan tuotua ns. tikarinpistolegendaa (Dolchstosslegende): meidän uljas armeijamme ei ikinä olisi sortunut, elleivät kotirintaman vehkeilijät – esimerkiksi poliittinen vasemmisto – olisi puukottaneet sitä selkään. Unkarilaisen version mukaan syypäitä tikarinpistoon olivat ennen kaikkea uudet vallanpitäjät: syksyllä 1918 verettömän porvarillisen ns. asterivallankumouksen valtaan nostama edistysmielisen kreivi Károlyin hallitus jonkinlaisen itsetuhopuuskan vallassa hajotti armeijan ja tuhosi koko maan puolustuksen. Näin ei kuitenkaan tutkimuksen valossa näytä olleen. Syksyllä 1918 unkarilaisten joukko-osastojen moraali oli romahtanut, eikä tähän tarvittu punaisten agitaattorien katalia temppuja, vain ”viestintää pienyhteisöissä”. Sotilaallinen tilanne, huolto ja tulevaisuudennäkymät olivat niin surkeat, että sotilaiden oli helppo keskenään ja spontaanisti todeta taistelun jatkaminen mielettömäksi ja lähteä omin neuvoin, iloisen sekasorron vallassa, valumaan kotipuolta kohti.

Károlyin hallitus ei siis romahduttanut Unkarin puolustusvoimia tahallaan tai jonkinlaisen idealistisen kommunistisen pasifismin vallassa. Kotiin palaavat sotilaat oli pakko riisua aseista yleisen järjestyksen turvaamiseksi, ja tähän viittasi myös tuolloisen puolustusministerin Béla Linderin pahaan maineeseen noussut lausahdus ”En halua nähdä enempää sotilaita”. Nimittäin: syksyn mittaan rintamilta perin juurin traumatisoituneina saapuneet, väkivaltaan tottuneet sotilaat alkoivat kotipaikkakunnillaan mellakoida ja kostaa niille, joita pitivät syypäinä kaikkiin koettelemuksiin. Levottomuuksien ja väkivallantekojen uhriksi joutui paikallisia suurmaanomistajia, pappeja ja virkamiehiä tai esimerkiksi juutalaisia kauppiaita. Armeijan hajottamisen myötä Unkari jäi vaille puolustusvoimia, mutta Károlyin hallitus luotti vielä – turhan naiivisti – sodan voittajavaltojen hyvään tahtoon ja odotti asian kohta järjestyvän. Näinhän ei käynyt, vaan Unkarilla oli edessään suistuminen sosialistiseen diktatuuriin, toivoton taistelu maahan vyöryviä miehittäjäjoukkoja vastaan ja lopulta Trianon sekä voittajavaltioiden suostumuksella Tynkä-Unkarista rakennettu puolidiktatuuri.

Vanhaa Unkarin kuningaskuntaa ei siis romahduttanut ja hajottanut mikään pahantahtoinen salaliitto ja myyräntyö, niin kuin nykyään taas monet haluavat uskoa. Entinen Unkari ja sen armeija tuhoutuivat, kun ensimmäinen maailmansota oli jauhanut hajalle siihenastisten valtioiden rakenteet ja kansan luottamuksen niihin. Jonkinlaisia torjuntavoittoja saavutettiin vain siellä, missä pienyhteisöjen sisäinen solidaarisuus piti yllä yhteishenkeä: Transilvanian unkarilaisten paikallisissa kansankaarteissa, tehtaantyöläisten järjestötoiminnan perinteisiin nojaavissa Unkarin neuvostotasavallan armeijan joissakin osastoissa, Horthyn järjestelmän vanhojen sotakaverien veljespiireissä.

1800-luvulla rakennettu kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus, jossa reippain duurisävelin lippujen hulmutessa vainolaisen hurmehella peitettiin maa, kuoli ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen veriseen kuraan. Saman kohtalon koki toisen maailmansodan vielä järjettömämmässä teurastuksessa tuon sotasankarmyytin uudelleen pystyyn nostettu zombiversio. Ja mitä näemmekään nykyään: saman zombin entistäkin riekaleisempia jäännöksiä ollaan nostamassa jaloilleen, sille ollaan jälleen antamassa hulmuavaa sotalippua käteen ja selittämässä, että kaikki tähänastiset murhenäytelmät olivat vain joidenkin ulkopuolisten pahisten täysin kohtuuttoman ilkeän juonittelun syytä ja kohta vedetään taas.

Rauta-Albertin muisto

Albert Wass (1908–1998) on Unkarin viime vuosien kiistellyimpiä kirjailijoita mutta Unkarin ulkopuolella paljolti tuntematon suuruus. Hän syntyi Transilvaniassa vanhaan aatelissukuun, joka Maria Teresian aikaan oli saanut kreivillisen arvon. Hänen kotiseutunsa ja tiluksensa joutuivat Trianonin rauhassa 1920 osaksi Romaniaa, ja kun Pohjois-Transilvania vuonna 1940 palautettiin muutamaksi vuodeksi Unkarille, Wass kansallismielisenä unkarilaisena innokkaasti osallistui unkarilaisvallan uudelleenrakentamiseen. Sodan aikana hän taisteli Unkarin armeijassa Donin rintamalla, ja saksalaiset aseveljet myönsivät hänelle kuuluisan Rautaristin peräti kahteen kertaan. Hänen väitetään myös unkarilaisten viranomaisten avustuksella terrorisoineen kotiseutunsa romanialaisia ja juutalaisia ja jopa olleen ainakin osasyyllisenä useiden siviilihenkilöiden, myös naisten ja lasten, surmiin. Tästä Albert Wass sodan jälkeen tuomittiin Romaniassa poissaolevana kuolemaan. Sodan loppuvaiheissa Wass siirtyi länteen, ensin Saksaan, sieltä 1951 Yhdysvaltoihin, missä hän lähes koko pitkän loppuelämänsä ajan toimi aktiivisesti – joskin myös ristiriitoja ja kiistoja nostattaen, eikä läheskään aina menestyksekkäästi – ulkounkarilaisten poliittisessa ja kulttuurielämässä. Hänen poikansa Huba teki Yhdysvaltain armeijassa komean uran strategina ja sotilaskoulutuksen kehittäjänä.

Kartanonherruuden, sotimisen ja politikoinnin ohella Wass ehti luoda melkoisen kirjallisen tuotannon, jonka arviointi ja uudelleenarviointi on parin viime vuosikymmenen ajan ollut Unkarin kulttuurielämän merkillisimpiä kysymyksiä. Ihailijoilleen Wass on – paitsi sotasankari, upseeri ja herrasmies – myös ihanan romanttisten ja sykähdyttävän isänmaallisten runojen, kertomusten ja näytelmien kirjoittaja, kovaonnisen kotiseutunsa ja sen ihmisten haikeannostalginen kuvaaja, Transilvanian unkarilaisen kirjallisuuden merkkimies, jonka teosten arvoa kosmopoliittinen kulttuurimarxisti-älymystö on pahantahtoisesti vähätellyt. Siispä järjestelmänvaihdoksen jälkeen hänen pitkään lähes unohdettuina tai suorastaan kiellettyinä pölyttyneet teoksensa on jonkinlaisissa ”nyt saa taas!” -tunnelmissa nostettu kansallisen kirjakaapin paraatihyllylle. Sekä Transilvaniassa että emä-Unkarissa on niitä, joille Albert Wass sekä elämällään että tuotannollaan ilmentää Unkarin kansan ja erityisesti Transilvanian unkarilaisten kärsimystentäyteistä historiaa ja traagista sankaruutta. Ennen kaikkea: on myös paljon niitä, jotka ymmärtävät, että Albert Wass sopii Unkarin nykyisen hallituksen ideologiseen linjaan kuin nenä naamaan: Wassia lukemalla ja etenkin pystyttämällä hänelle muistomerkkejä ja ajamalla hänen teoksiaan kansalliseen opetusohjelmaan ja kirjallisuuden kaanoniin voi osoittaa uskollisuuttaan nykyisten vallanpitäjien ”kansallismieliselle” linjalle. Wassin patsaita onkin viime vuosina noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella.

444.hu-sivustolla julkaistussa kuvassa (MTI, Zoltán Máthé) sydänkirurgi, professori Lajos Papp paljastaa Albert Wassin patsaan Aszódissa, kuudentuhannen asukkaan pikkukaupungissa vähän Budapestista itään, marraskuussa 2018, jolloin vietettiin Wassin syntymän 110-vuotisjuhlaa. En ole onnistunut selvittämään, liittyykö Albert Wass millään erityisellä tavalla Aszódin kaupunkiin.

”Kansallismielisten” piirien ulkopuolella taas käydään väittelyä siitä, oliko Wass natsi ja sotarikollinen vaiko vain vastenmielinen rasisti, juutalaisvihaaja ja ”hungaristi”, unkarilaisen äärinationalismin kannattaja. Kiivaimmat vastustajat uskovat sotarikossyytteisiin ja jaksavat esimerkiksi muistuttaa, että Wass sodan aikana kasvatti Hitler-viikset. Pitkässä artikkelissaan Eszmélet-aikakauskirjassa vuonna 2006 László Nagy muistuttaa, että sodan aikaan rintamakirjeenvaihtajana toimiessaan Wass vakaasti ylisti Saksaa ja julisti akselivaltojen varmaa voittoa, että sodan lopulla hän poistui maasta samaan aikaan ja samaa tietä kuin “kansakunnanjohtaja” Szálasin “natsi-” eli nuoliristiläishallitus ja pakonsa jälkeenkin piti tiivistä yhteyttä Szálasin piiriin; kirjailija-natsipoliitikko József Nyirő oli hänen läheinen ystävänsä.

Pitkässä analyysissaan 444.hu-sivustolla László Szily päätyy toteamaan, että Wassia ei ankarasti ottaen saisi nimittää natsiksi. Hän ei kuulunut saksalaisten kansallissosialistipuolueeseen eikä sitä tukeviin järjestöihin, ei ainakaan ennen sotaa avoimesti ylistellyt Hitleriä eikä Kolmatta valtakuntaa. Hänen ei ole myöskään voitu todistaa virallisesti kuuluneen Unkarin nuoliristiläisten puolueeseen, eikä hänellä ollut virallista asemaa sodan loppuvaiheessa pystytetyssä nuoliristiläisten hallinnossa. Myöskään sodanjälkeisen Romanian oikeusistuimen langettamaa tuomiota ei oikein voi pitää normaalin länsimaisen oikeustajun mukaisena; ilmeisesti Szilyn mielestä Wassin syyllisyys sotarikoksiin on edelleenkin epävarma ja vailla täysin kiistattomia todisteita.

Mutta tämähän ei suinkaan tarkoita, ettei Wass olisi ollut monin tavoin vastenmielisten aatteiden kannattaja. Ennen kaikkea hänen antisemitisminsä, kirjoittaa Szily, on Unkarin kirjallisuuden tässä suhteessa kaikkea muuta kuin köyhät perinteet huomioon ottaenkin niin väkevää, että se olisi saanut natsien propagandalehden toimituksenkin spontaanin innostuneesti heilauttamaan käsivartensa yläviistoon. Usein tästä esimerkkinä mainitaan Wassin sodan aikana ilmestynyt kertomus A patkányok honfoglalása (‘Rottien maanvaltaus’), jossa hellämielisen talonisännän kotiinsa päästämät nälkäiset rotat lisääntyvät ja valtaavat koko talon; ilmestymisajan ja Wassin monet muutkin mielenilmaukset huomioon ottaen tätä on mahdoton olla lukematta juutalaisvastaisena allegoriana. Mutta vielä paljonpuhuvampi on 1950-luvun alussa maanpaossa ilmestynyt romaani Elvesz a nyom (‘Jälki katoaa’), sillä – muistuttaa Szily – on aivan eri asia,  kirjoittaako joku antisemitististä propagandaa Hitlerin Kolmannen valtakunnan valtapiirissä vai vasta viisi-kuusi vuotta sen jälkeen, kun holokaustin kauhut ovat jo tulleet koko maailman tietoon.

”Jälki katoaa” -romaanissa seurataan lapsuudenaikaisen transilvanialaisen toveripiirin toisiinsa kietoutuvia kohtaloita. Näistä henkilöistä yksi on juutalaispoika Gottfried Pohrisch, tosin opportunistisesti kristityksi kastettu mutta ”rotunsa” vanki. Ei pääse pantteri pilkuistaan, joten Gottfriedista kasvaa mahtava liikemies ja rosvokapitalistin karikatyyri, ahne, rasvoittunut, siansilmäinen ja turpeahuulinen olento, joka tietenkin eläimellisesti himoitsee tarinan positiivisen sankarin rakastettua… Näin Wass kuvaa Gottfriedin kehitysvuosia:

”… pikku Gottfried oppi, että näiden [juutalaisten] kanssa on pidettävä yhtä silloinkin, kun heidän jatkuvasti vuotava nenänsä inhottaa, (…) Tätä opetti laki, joka sanoo, että ostokset on tehtävä kadunkulman pikkukauppiaalta, vaikka tämä käyttäytyy karkeasti ja myy kalliilla. Ja vastapäisestä kaupasta ei saa ostaa, vaikka sen kauppiaan poika joskus antaa lahjojakin, sillä ”se ei ole meikäläisiä” (…) Heidän kotonaan kävi pitkätakkisia, isoa laukkua kantavia, hienhajuisia miehiä, jotka hiljaisella äänellä mutta tärkeän oloisina jupisivat jotakin isän kanssa jossain nurkassa, joskus aivan vanhuksiakin, rääsyisiä, homeenvärisiä, heillä oli mustat karvahatut, punainen parta ja poskilla rasvaisina roikkuvat ohimokiharat, eivätkä he osanneet puhua muusta kuin liikeasioista ja rahasta. (…) Gottfried kasvoi kahteen uskontoon. Virallisesti hänet oli kastettu katolilaiseksi, niin hän esiintyi myös koulussa, siis tuossa ”ei meikäläisten” maailmassa. Toisessa, sisäisessä maailmassa taas hänen mieleensä pyrittiin painamaan salaisuus: Juudan synkkä salaisuus, joka surmaa sen, jotka sen hylkäävät.”

Huh. Jos Albert Wassilla ei tiettävästi ollutkaan natsipuolueen jäsenkirjaa, niin ns. ankkakriteeriä soveltaen voi kyllä sanoa, että ainakin hän käveli kuin natsi ja kaakatti kuin natsi. Mutta olennaisempi kysymys on se, onko Wassilla näistä erittäin vastenmielisistä mielipiteistään huolimatta oikeus paikkaan Unkarin kirjallisuuden kaanonissa tai koulujen opetusohjelmassa. (Vähän samaan tapaan kuin Peter Handken Nobel-palkintoa voidaan pitää ansaittuna, siitä huolimatta että Handke on provokatiivisesti myös möläytellyt poliittisesti epäkorrekteja juttuja, esimerkiksi tukenut entisen Jugoslavian sotarikollisia.) Ja tässä tuntuu oman tuttavapiirini ja somekuplani vastaus olevan selkeästi: ei. Albert Wass ei ollut Peter Handken veroinen poikkeuksellinen ja uutta luova lahjakkuus.

Muutamien lukemieni näytteiden perusteella sijoittaisin Albert Wassin samaan sarjaan meidän Aarno Karimomme kanssa. Karimo (1886–1952) oli taiteilija, kirjailija ja lehtimies, kansalaissodan valkoisen armeijan veteraani ja pitkän linjan suojeluskunta-aktivisti. Hänen – siteeraanpa kerrankin suomalaista Wikipediaa – ”kansallismielistä mystiikkaa sisältävä” moniosainen teoksensa Kumpujen yöstä, komeasti kuvitettu tarinakavalkadi Suomen historian vaiheista, oli minunkin lapsuudenkotini kirjahyllyssä sodanjälkeisenä, lievästi sensuroituna laitoksena (josta, sen olen myöhemmin tullut tietämään, oli poistettu muun muassa tulevaisuuteen tähtääviä Suur-Suomi-fantasioita). Kumpujen yöstä oli lapsuuteni vaikuttavimpia lukuelämyksiä, ja sain siitä myös jonkinlaiset yleissivistykselliset pohjatiedot Suomen historiasta – ennemmin siitä kuin koulun historianopetuksesta. Varmaan siinä viimeistään kymmenvuotiaana kuitenkin tajusin jo, että Karimon kuvaukset uljaista suomalaisista, pöyhkeistä ruotsalaisista tai luihuista ja julmista venäläisistä eivät oikein anna järkevää pohjaa sille, miten eri kansallisuuksiin kuuluviin ihmisiin pitäisi suhtautua. Ja pian sen jälkeen minulle alkoi selvitä, että Karimon teksti on aika naiivia ja viihteellisen kliseistä eikä välttämättä kuulu Suomen kirjallisuuden suurimpiin saavutuksiin.

Mietitäänpä siis: mitä pitäisi Suomessa tapahtua, että Aarno Karimo nousisi arvoon arvaamattomaan, saisi ympärilleen jonkinlaisen kultin ja kunniakseen patsaita erinäisissä tuppukylissä, ja Kumpujen yöstä nostettaisiin koulujen kirjallisuudenopetuksen ohjelmaan, kulttuuri- ja kirjallisuusväen kauhistellessa ja kiristellessä hampaitaan? Jotakin tämäntapaistahan on Unkarissa tapahtunut. Viimeisimpiä kohahduksia nousi äskettäin, 23.10. eli vuoden 1956 kansannousun muistopäivänä. Viktor Orbán, joka tänä vuonna ei jostain syystä pitänyt julkista puhetta suurille kansanjoukoille, tai hänen some-tiiminsä kunnioitti merkkipäivää postaamalla Albert Wassin runon äärioikeisto- tai ”kansallisradikaali”-sympatioistaan tunnetun näyttelijän György Dörnerin lausumana:

”1956. Sillä vesi virtaa pois ja vain kivi jää, mutta kivi jää.”

Erään toisen vuosipäivän johdosta

Työviikon lähestyessä loppuaan on taas Sentroopassa tapahtunut kaikenlaista, mistä voisi kirjoittaa. Esimerkiksi täällä Itävallassa, missä hallituskoalition pienemmältä ja populistisemmalta osapuolelta on taas ”laadunvalvonta pettänyt”, niin kuin varaliittokansleri Strache valittelee. FPÖ:n Facebook-sivulla julkaistiin nimittäin videopätkä, jossa sosiaaliministeri Beate Hartinger-Klein esittelee tekeillä olevaa uudistusta: täkäläiset ”kelakortit”, aitosaksalaiselta nimeltään e-card, varustetaan haltijansa valokuvalla, etteivät sairausvakuutusjärjestelmästä pääsisi hyötymään ne, jotka eivät ole siihen mitään maksaneet. Tätä kuvitetaan tönköllä, hieman South Park -tyylisellä animaatiolla, jossa häijysti nauraa kätkättävä fetsipäinen (!) ”Ali” haluaa laittaa purukalustonsa kuntoon ja – koska ei itse omista e-cardia – saapuu hammaslääkärille mukanaan serkkunsa Mustafan kortti. Korttiuudistus tulee estämään tämmöiset väärinkäytökset: ”Kävipäs ikävästi, Ali! Nyt loppui sosiaalipummaus!” Tämä ”satiiri”, jonka tietenkin oli tarkoitus olla vain vitsikäs eikä lainkaan rasistinen, eihän toki, onnistui suututtamaan melkoisen osan itävaltalaista yleisöä, video poistettiin pikaisesti Facebookista, ja nyt FPÖ:n johto kilvan pesee käsiään ja syyttelee tapahtuneesta kahta nimetöntä puolueen toimihenkilöä, joille on kuulemma annettu ankara varoitus. Omassa somekuplassani kiertää myös lukuisia ilkeitä analyyseja siitä, miten e-cardien väärinkäyttö ei ole ollut taloudellisesti erityisen merkittävä ongelma (saati että se kytkeytyisi erityisesti muslimeihin): koko jutun tarkoitushan oli vain maalittaa maahanmuuttajat, jotta syvillä riveillä olisi muuta mietittävää kuin hallituksen tekemät sosiaaliturvan heikennykset.

Tai sitten voisi kirjoittaa Unkarin tämänhetkisistä kansainvälisistä uutisista. Makedonian entinen pääministeri Nikola Gruevski, värikäs hahmo, joka vallassa ollessaan täytti Skopjen Aleksanteri Suuren patsailla ynnä muilla kuvitellun kunniakkaan menneisyyden muistoilla ja hyvässä yhteisymmärryksessä Unkarin Viktor Orbánin kanssa pyöritti mahtavia kampanjoja George/György Sorosin pirullisia maailmanvalloitussuunnitelmia vastaan, on väittämän mukaan pyytämässä Unkarista poliittista turvapaikkaa. Gruevskia uhkaa kotimaassaan parin vuoden vankeustuomio korruptiosta ja opposition vaientamisesta. Nyt hän on ilmeisesti jotenkin saapunut Unkariin (erään jo pilapiirtäjiä ja meeminikkareita kovasti inspiroineen huhun mukaan naiseksi pukeutuneena); tosin arvellaan hänen aikovan vielä jatkaa matkaa vahvempien suosijoiden hoiviin, joko Erdoğanin tai Putinin. Hupaisaa tietenkin myös se, että tämmöistä tuomittua rikollista maahanmuuttajaa ei Unkarin etelärajan kuuluisa piikkilanka-aita mitenkään estänyt.

Mutta ei näistä nyt sen enempää, vaan otan lopultakin esille aiheen, josta olen halunnut kirjoittaa jo muutaman päivän, siitä lähtien, kun 444.hu-sivustolla ilmestyi aihetta käsittelevä Zoltán Haszánin artikkeli, jonka perustana puolestaan on Attila Simonin neljä vuotta sitten ilmestynyt teos Magyar idők a Felvidéken 1938-1945 (‘Unkarilaiset ajat Ylä-Unkarissa 1938–1945’; Felvidék eli “Ylämaa” on Slovakian vanha suurunkarilainen nimitys). Viime päivinähän on kaikkialla juhlistettu ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotispäivää, mutta pyöreitä vuosia tuli juuri kuluneeksi myös eräästä toisesta Unkarin kannalta merkittävästä tapahtumasta. 11.11.1938, tasan kahdeksankymmentä vuotta sitten, kello 11 kaikkialla Unkarissa soivat kirkonkellot, liikenne ja työpaikat seisahtuivat pariksi minuutiksi, kaupunkien varuskunnissa ammuttiin 21 tykinlaukausta sen kunniaksi, että valtionhoitaja Horthy samaan aikaan ratsasti valkoisella hevosella Slovakian Košicen eli vaihteeksi taas Unkarin Kassan kaupunkiin.

Hitler oli jo jonkin aikaa havitellut Tšekkoslovakian hajottamista ja yrittänyt saada tähän projektiin mukaan myös Unkarin, jolle olisi annettu mahdollisuus valloittaa takaisin koko entiseen Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia sekä Taka-Karpatia, Slovakian itäinen hännänpää, joka nykyään kuuluu Ukrainaan. Kun Unkarin valtiojohto ei kuitenkaan ollut innostunut sotilaallisesta ratkaisusta – mm. maineikkaan Škodan asetehtaan tuotteilla varustettu Tšekkoslovakian armeija olisi ollut Unkarin armeijalle kova vastus – eikä hyökkääjä-pahiksen roolin esittämisestä kiristyvässä kansainvälisessä kriisissä, päädyttiin ”rauhanomaisesti” ns. ensimmäiseen Wienin päätökseen eli saneluratkaisuun, jolla käytännössä Hitler ja Mussolini antoivat Unkarille Slovakian eteläreunan. Tätä perusteltiin sillä, että Münchenin sopimus – muistattehan: ”rauha meidän elinajaksemme” – ei vain antanut Tšekkoslovakian saksalaisväestöisiä sudeettialueita Saksalle vaan myös velvoitti sen sopimaan rajakiistansa Puolan ja Unkarin kanssa.

Ensimmäinen Wienin päätös oli laastaria Trianonin rauhansopimuksen haavoihin. Vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan voittajavallat olivat irrottaneet Unkarin alueesta uusille naapurivaltioille kaksi kolmasosaa, ja näihin maihin oli jäänyt melkoiset unkarilaisvähemmistöt, jotka 1920- ja 30-luvuilla monin paikoin saivat kokea etnopoliittista sortoa ikään kuin kostona sotaa edeltäneiden aikojen unkarilaistamispolitiikasta. ”Tynkä-Unkarissa” puolestaan oli harjoitettu sydämen kyllyydestä revanssipolitiikkaa: hehkutettu Unkarin kansakunnan nöyryytyksiä ja messiaanisia kärsimyksiä ja lietsottu uskoa “Unkarin ylösnousemukseen”.

Eteläisen Slovakian paluu vanhan emämaan yhteyteen ei tietenkään täyttänyt kuin pienen osan näistä tavoitteista. Slovakian puolelle jäi yhä kymmeniätuhansia etnisiä unkarilaisia (ja lisäksi kymmeniätuhansia juutalaisia, joista melkoinen osa puhui unkaria äidinkielenään ja oli varmaankin ennen Trianonia katsonut kuuluvansa Unkarin kansakuntaan). Rajan taakse jäivät edelleen sellaiset “historiallisesti unkarilaiset” kaupungit kuin Nyitra/Nitra ja etenkin Bratislava, unkariksi Pozsony, missä aikoinaan oli istuttu monia historiallisia Unkarin valtiopäiviä ja turkkilaisvallan ajoista saakka kruunattu Unkarin kuninkaat. (Bratislavasta tuli pääkaupunki Hitlerin tukemalle Slovakian nukkevaltiolle – unkarilaisten pettymykseksi Saksa muutti mieltään eikä halunnutkaan antaa koko Slovakiaa ”takaisin” Unkarille.)

Fülekissä (slov. Fil’akovo) nykyisen Slovakian etelärajalla kansanjoukko liputtaa eläköötä valtionhoitaja Horthylle. Linnan muureilla Suur-Unkarin kartan molemmin puolin lukee: “Kaikki takaisin!”

Vaikka rajaa ehkä pidettiinkin väliaikaisena, joka tapauksessa riemu eteläisen Slovakian ”kotiinpaluusta” oli suuri emä-Unkarissa ja ehkä, ainakin jonkin aikaa, myös palautetun alueen unkarilaisväestön parissa. Ensimmäinen pettymys lienee ollut se, että palautetun alueen ja emämaan välinen raja ei suinkaan heti lakannut olemasta. Päinvastoin, Unkarin armeija sulki sen tiukasti. Rajan yli pääsivät ensimmäisen kuukauden aikana vain sotilashenkilöt, tulli- ja valvontavirkamiehet, sotilashallintoa avustavat siviilivirkailijat – sekä, kuinka ollakaan, korkeiden upseerien ja virkamiesten puolisot, jotka ensimmäisinä päivinä riemuissaan ostivat kaupat tyhjiksi laadukkaista ja edullisista tšekkoslovakialaisista tuotteista, kengistä keittiötarvikkeisiin. Uutta tavaraa ei saatu tilalle enää Tšekkoslovakiasta eikä vielä Unkarista, ja paikallisväestöä harmitti.

Ylipäätään palautetun alueen talous- ja työelämässä alkoivat ilmetä ne erot, joita jo 1800-luvulla oli alkanut kehittyä teollistuvan ja modernisoituvan Tšekinmaan ja itäeurooppalaiseen suurmaanomistaja-maatalouteen nojaavan Unkarin välille. Tosin Tšekkoslovakiassa Slovakia-puolisko, entisen Unkarin osa, oli ollut maatalousvaltaisempi ja takapajuisempi, ja nyt Unkariin palautettu raja-alue oli 1920- ja 30-luvuilla jäänyt alikehittyneeksi umpiperäksi. Tätä uusi ja ”etnisempi” raja ei korjannut, päinvastoin: Bratislava/Pozsony taloudellisine mahdollisuuksineen ja työpaikkoineen oli nyt rajan takana, Unkarin takaisin saamat Kassan (Košice) ja Lévan (Levice) kaupungit jäivät riutuviksi rajakyliksi. Kaiken lisäksi hinnat enimmäkseen nousivat, palkat laskivat, ja Tšekkoslovakian kruunun tilalle oli vaihdettu Unkarin pengő epäedulliseen kurssiin. Palautetun alueen unkarilaisten keskuudessa mielialat synkistyivät aikalaisraporttienkin mukaan, ja vielä tyytymättömämpiä lienevät olleet slovakit, joita palautetun alueen väestöstä oli huolellisesta etnisestä rajanvedosta huolimatta 20–25 %.

Myös hallinnon uudelleenjärjestelyt nostattivat pahaa verta. Vallan vaihtuessa moni tärkeä tuoli oli jäänyt tyhjäksi; johtotehtävissä oli Tšekkoslovakian aikaan ollut suhteettoman vähän unkarilaisia, joille syntyperästä oli selvää haittaa, mutta varsinkin korkeammissa viroissa oli Slovakiassakin ollut huomattavan paljon tšekkejä. Näiden tilalle ei välttämättä nostettukaan paikallisia unkarilaisia vaan junantuomia pyrkyreitä emämaasta; nämä saivat pian pilkkanimityksen anyás. (Sana on johdettu ‘äitiä’ merkitsevästä sanasta anya ja voi tarkoittaa esimerkiksi erityisesti äitiinsä kiintynyttä lasta. Tässä se viittaa ‘emämaahan’, anyaország, mutta unkarissa ‘äiti’-sana on myös suosittujen loukkaus- tai voimasanojen olennainen osa, ja näitäkin mielleyhtymiä tähän ilmaukseen varmaan liittyi.)

Luottamuspulaa palautetun alueen kansan ja uuden unkarilaishallinnon kesken ei varmaankaan ollut omiaan korjaamaan se, että ”kotiin palanneet” unkarilaiset eivät juuri päässeet osallistumaan demokraattiseen päätöksentekoon, siinä määrin kuin sellaisesta voi Horthyn autoritaarisessa ellei peräti puolidiktatorisessa järjestelmässä puhua. Tšekkoslovakian viranomaiset olivat toki suhtautuneet unkarilaisvähemmistöön torjuvasti ja syrjivästi, unkarilaisen kansallistunteen ilmaukset kuten kansallisvärien kantaminen tai Unkarin kansallislaulun laulaminen oli kriminalisoitu, ja unkarilaisuudesta saattoi julkisessa ja työelämässä olla suoranaista haittaa. Siitä huolimatta Tšekkoslovakia oli ollut länsimainen demokratia, jossa kaikilla kansalaisilla oli yleinen äänioikeus. Unkarissa ei näin ollut: vuonna 1938 oli tosin lopultakin otettu käyttöön salainen äänestys, siis vaalisalaisuus, mutta äänioikeus oli erinäisin mutkikkain systeemein sidottu koulunkäyntiin ja omaisuuteen (naisilla jopa miehen äänioikeuteen), jotta köyhin ja sivistymättömin väestönosa saataisiin suljettua pois uurnilta. Tasapuolisuuden nimissä olisi nyt pitänyt joko ottaa koko Unkarissa käyttöön yleinen äänioikeus tai riistää se siihen jo tottuneelta palautetun alueen kansalta. Tätä ongelmaa ei pystytty ratkaisemaan, ennen kuin sota siirsi sen pois päiväjärjestyksestä.

Slovakian unkarilaisten ongelmallinen asema oli myös johtanut jonkinlaiseen sisäiseen demokraattistumiseen: vähemmistön sisällä ylhäisten ja alhaisten oli pakko pitää yhtä. Tämä kehittyvä demokratiaperinne törmäsi nyt myöhäisfeodaaliseen sääty-yhteiskuntaan. Kirjailija Sándor Márai, aikoinaan Kassan kaupungissa syntynyt vauraan porvarisperheen poika, palasi Wienin päätöksen jälkeen kotiseudulleen ja kommentoi tapahtumia näin:

Kaupunkiin, joka tšekkien aikaan oli tullut tuntemaan vähemmistön aina katkeran kohtalon – siksi, yhteisen kielen ja syntyperän sitein, se innoissaan odotti meitä unkarilaisia takaisin – mutta joka oli tullut tuntemaan myös demokratian, jonka sisällä oli kansallisuuksien välisiä raja-aitoja mutta ei voittamattomia rajamuureja luokkien välillä: tähän kaupunkiin me toimme takaisin nämä rajamuurit. Tänä päivänä ei vain irrotettu osa Unkaria palannut kotiin, vaan Ylämaahan palasi “arvoisa herra”, palasivat haamut, unkarilaisen puolimenneisyyden hämmentävät, eläviksi jääneet varjot, sivistymätön ja honottaen puhuva tuomari sinettisormus sormessaan, verovirkailija tai kaupunginkirjuri, joka korvaukseksi palkkansa kehnoudesta tiuskii ristikon läpi ”asiakkailleen” ison herran alentuvin tai torjuvin äänenpainoin. Nyt palasi tiukasti herrojen tai palvelijoiden yhteiskuntiin jaetun Unkarin vastenmielinen ääni, kumarrellen ja pokkaillen tervehtiminen, kérlek alássan [kirjaimellisesti: ‘pyydän sinua nöyrimmin’] ja alázatos tisztelettel [‘nöyrästi kunnioittaen’] -tyyppisten kohteliaisuuksien unkarilainen yhteiskuntamuoti, samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien mielenosoituksellinen toistensa sinuttelu – sinuteltiin, vaikka olisi oltu ventovieraita – ja tämä sinuttelu oli aina myös loukkaavaa niitä kohtaan, joita ei sinuteltu, sillä se osoitti, että se, jota teititellään, ei kuulu herrojen hyvävelikerhoihin, ei siis ole “herrasmies”. Nyt palasi uusbarokkisen luokkakulttuurin “ylemmyys”, mielistelevä kaavamaisuus, mahtaileva ja pinnallinen “kulttuuristen” etuoikeuksien tyyli.

Kaiken tämän rinnalla varmaan oli myös iloa ja tyytyväisyyttä. Oli varmaan myös niitä  kansallismielisiä unkarilaisia, joille emämaan yhteyteen palaaminen oli tärkeämpää kuin aineelliset tai kulttuuripoliittiset mieliharmit. Mutta sitähän ei enää voi tietää, olisiko tämä tyytyväisyys ajan mittaan saanut yliotteen, olisiko palautettu alue kasvanut takaisin osaksi Unkaria. Tuli sota kaikkine kauhuineen, ja sitten tulivat uudessa sodanjälkeisessä Tšekkoslovakiassa kostotoimet ja pahamaineiset Benešin dekreetit: kansantuomioistuimet ja sotarikostuomiot, väestönsiirrot ja karkotukset. Unkarilaiset kansanryhmänä saivat niskaansa kollektiivisen syyllisyyden ja koston, joka ei ollut missään suhteessa siihen, mitä palautetun alueen slovakit olivat vuonna 1938 saaneet kokea. Se on taas toinen tarina, joka yhä kaihertaa unkarilaisten ja slovakkien välejä.

Niinpä. Olen näitä miettiessäni muistellut kauan sitten tapaamaani transilvanianunkarilaista, jonka mielestä kaikilla kansoilla piti olla oma kansallisvaltio eikä kenenkään pitäisi joutua olemaan vähemmistössä. (”Minä siis todella arvostan suomalaisia. Mutta jos saamelaiset haluavat itsenäistyä omaksi valtiokseen, olen valmis taistelemaan heidän puolestaan.”) Vastaväitteeni, että esimerkiksi Sentroopan tilkkutäkin jakaminen etnisesti puhtaiksi paloiksi on käytännössä mahdotonta, kaikui kuuroille korville. Kansallismielisen kasvatuksen ja Ceauşescun diktatuurin jäljiltä keskustelukumppanini eli, hm, aika lailla erilaisessa todellisuudessa kuin minä. Jos vielä tapaisimme, yrittäisin ehkä tarjota esimerkiksi eteläisen Slovakian tapahtumia toisen maailmansodan aattona. Jos eivät slovakkien ja unkarilaisten suhteet olleet parhaalla mahdollisella tolalla 1800-luvun kansallisten heräämisten ja “magyarisoivan” kansallisvaltiopolitiikan aikaan, niin ei asiaa korjannut Trianonin kostoraja eikä myöskään Wienin päätöksen raja – joka oli oikeudenmukaisempi etnisesti mutta ei välttämättä taloudellisesti tai demokratiapoliittisesti.

Tai no. Ehkä en sittenkään edes yrittäisi.

Poliittisen hevosen tarina

Toissapäivänä vietettiin Itävallan kansallispäivää myös tasavallan satavuotisjuhlavuoden merkeissä. Eilen sitten käväisin katsomassa Itävallassa tämän vuoden Oscar-ehdokkaaksi nimetyn uuden dokkarin, Ruth Beckermannin ohjaaman “Waldheimin valssin” (Waldheims Walzer). Minun sukupolvenihan vielä muistaa semmoisen Kurt Waldheimin, joka oli aikoinaan YK:n pääsihteeri – ja valittiin tähän toimeen suomalaisten suureksi pettymykseksi ohi Max Jakobsonin. (Ne olivat muuten niitä aikoja, joihin sijoittuu oma ensimmäinen kunnon poliittinen lapsuusmuistoni: korvaani osui radiouutinen siitä, miten YK:ssa oli äänestetty siitä, onko sionismi rasismia, ja Suomi oli äänestänyt päätöksen puolesta mutta samalla ilmoittanut, että Suomen virallisen kannan mukaan näin ei ole laita. Olin jo noin kolmetoistavuotias ja tarpeeksi iso ymmärtämään sekä tuon toiminnan totaalisen järjettömyyden että syyn siihen: tuommoista kikkailuahan Suomen puolueettomuuspolitiikka oli siihen aikaan, kun jo sana ”puolueettomuus” saattoi saada Tehtaankadun sedät hermostumaan.)

Kurt Waldheim oli siis YK:n pääsihteerinä kaksi kautta, vuodesta 1972 vuoteen 1981. Beckermannin elokuvaan otetussa tuonaikaisessa haastattelunpätkässä hän kertoo, tyylikkäästi mutta ei vailla tiettyä itsetyytyväisyyttä, että vaikka hänellä ei mitään toimeenpanovaltaa olekaan, hän on YK:n edustaman moraalisen vallan huipulla: se viimeinen instanssi, jonka yläpuolella ei ole ketään. Hänen koko maapallon asukkaiden nimissä lausumansa tervehdyspuhe matkaa nytkin äänitteenä Voyager-luotaimen kyydissä kohti mahdollisia ulkoavaruuden älykkäitä olentoja. Pääsihteeriytensä jälkeen salskea ja reipas 63-vuotias otti vastaan tehtävän Georgetownin yliopiston vierailevana professorina, ja vuonna 1983 kotimaassa konservatiivipuolue ÖVP nimesi hänet presidenttiehdokkaakseen. ”Valitkaa itävaltalainen, johon koko maailma luottaa!” Siitä alkoi elokuvan varsinaisena aiheena oleva Waldheim-Affäre.

Jo vanhastaan oli tiedetty, että vuonna 1918 syntynyt Waldheim oli sodan aikana toiminut upseerina Kolmannen valtakunnan armeijassa. Tämä tausta oli kuitenkin julkisuudessa ohitettu varsin nopeasti: tuon ikäpolven itävaltalaismiehillä ei juuri muuta vaihtoehtoa ollut, kun sota tuli ja käsky kävi palvelukseen. Julkisuudessa Waldheimin sodanaikaisista vaiheista oli kerrottu lähinnä sen verran, että hän oli itärintamalla haavoittunut ja palannut kotiin Wieniin toipumaan sekä lopettelemaan säädynmukaiset oikeustieteen “tohtorin” opintonsa. Muuten hän ei yhtään tykännyt sodasta eikä sotimisesta, näin hän vakuuttaa dokumenttiinkin otetussa haastattelussa. Itse asiassa sodanvastustaja Waldheim oli jo nuorena ylioppilaana vuonna 1936 ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Itävallan armeijaan ja kouluttautunut ratsuväen reservin upseeriksi…

Jo 1970-luvulla oli Waldheimin menneisyydestä ollut esillä satunnaisia ikäväntuntuisia väitteitä ja arveluja. Presidenttiehdokkuuden myötä näistä kasvoi kohu, jonka Waldheim ja ÖVP tietenkin julistivat pelkäksi poliittisten vastustajien katalaksi mustamaalauskampanjaksi. Muun muassa profil-lehden artikkelisarjan myötä lehdistöön ilmestyi sodanaikaisia valokuvia univormupukuisesta Waldheimista korkeiden natsiupseerien seurassa. Kun tammikuussa 1986 wieniläisen kasarmin seinälle ripustettiin vuonna 1947 Jugoslaviassa sotarikollisena teloitetun kenraali Löhrin muistolaatta, asiasta nousseen äläkän yhteydessä julkisuuteen levisi tieto siitä, että Waldheim oli toiminut sodan aikana Balkanilla Löhrin avustajana tai ”lähettiupseerina” (Ordonnanzoffizier). Mitä Waldheim itse olikaan tehnyt, ainakin hän oli ollut lähellä tapahtumien johtoporrasta ja avainasemia sekä ns. Operaatio Mustan (Aktion Schwarz, jugoslavialaisten siviilien joukkomurha) että Thessalonikin juutalaisten keskitysleirikyyditysten järjestelyissä. Näin siitä huolimatta, mitä Beckermannin dokumentissa haastateltu jugoslaavidiplomaatti muistelee: aikoinaan heillä vieraillessaan Waldheim oli ihastellut maisemia ja kysyttäessä nimenomaisesti vakuuttanut, ettei ole ikinä aiemmin käynyt Jugoslaviassa.

Lehdistön käsiin päätyi myös Waldheimin armeija-aikainen kantakortti. Kävi ilmi, että Waldheim oli itärintaman vammoistaan toivuttuaan todellakin vaikuttanut Balkanilla erinäisissä tulkin ja yhteysupseerin tehtävissä. Jo aiemmin hän oli ollut natsien SA:n ratsujoukoissa, vaikka vakuutteli itse, että oli vain ”ratsastanut mukana muutaman kerran”. Tämä kirvoitti sosiaalidemokraattien johtajan ja liittokanslerin Fred Sinowatzin lausumaan kuuluisat sanansa:

”Merkitsen tiedoksi, että Waldheim ei koskaan ollut SA:ssa, vain hänen hevosensa oli.”

Hevonen on keskeinen symboli siinä poliittisessa hälinässä, jota Beckermannin dokumentti Waldheimin vaalikampanjan yhteydessä seuraa. Mielenosoittajat, joukko nuorta edistysmielistä älymystöä, joita dokumentaristin uraansa aloitteleva Beckermann tuonaikaisella kömpelöllä kamerallaan kuvasi, seurasivat Waldheimin puhetilaisuuksia mukanaan kuvanveistäjä Alfred Hrdlickan suunnittelema SA-päähineinen ”Waldheimin hevonen”.

(© Lukas Beck / Ruth Beckermann Filmproduktion)

Itävallan presidentinvaalikampanja sai poikkeuksellisen paljon kansainvälistä julkisuutta, erityisen innokkaasti Waldheimin natsimenneisyyttä penkoivat amerikkalaiset tiedotusvälineet sekä Maailman juutalaiskongressi WJC. Tämä sai aikaan kuitenkin myös melkoisen vastavaikutuksen. Ei vain Waldheim itse pontevasti kiistänyt kaikkia syytöksiä ja ylevän närkästyneesti puhunut ”solvauskampanjasta”. (”En ollut jäsen! Jotkut sukulaiset ovat ilmoittaneet minut jäseneksi minun tietämättäni!”) Myös monet itävaltalaiset asettuivat Waldheimin tueksi, iskulauseenaan jetzt erst recht! eli “nyt kyllä!” tai ”no nyt sitäkin suuremmalla syyllä!”. Meillehän eivät jotkut amerikanjuutalaiset tule sanelemaan, ketä saamme äänestää! Itävallan natsimenneisyys oli yhä kriittisesti käsittelemättä, ja hyvin monet olivat tuudittautuneet hieman Sound of Music -henkiseen uhritarinaan, jossa kaikki paha oli saksalaisten syytä. Sikäli kuin mitään pahaa edes oli tapahtunut… ja joka tapauksessa Waldheim oli ollut vain sotilas, joka teki velvollisuutensa keskellä sodan kauhuja, aikana, jolloin kauheita asioita tapahtui puolin ja toisin, eikö niin?

Me itävaltalaiset valitsemme kenet itse haluamme!

Kaikista protesteista huolimatta Waldheim lopulta valittiin liittopresidentin lähinnä symboliseen edustusvirkaan. Tämä vahingoitti Itävallan kansainvälistä imagoa ja haittasi sen suhteita. Waldheim sai Yhdysvaltoihin maahantulokiellon, eikä häntä huolittu valtiovierailulle useimpiin länsimaihin, ei myöskään Suomeen; Saksan Helmut Kohl piti yhteyttä Waldheimin kanssa mutta tapasi hänet vain epävirallisesti. ÖVP, ”Itävallan Kokoomus”, joutui kamppailemaan hajottavien jännitteiden kanssa, kun Waldheimia tukevat ”kansallismieliset”, joiden näkemys natsiajoista ei välttämättä ollut pelkästään negatiivinen, joutuivat kiistaan puolueen perinteisen amerikkalaismielisyyden kanssa. Tämän varjossa vahvistui myös nuoren Jörg Haiderin johtama FPÖ. Rakentavaa keskustelua Itävallan natsimenneisyydestä ei heti saatu aikaan, päinvastoin puolin ja toisin jämähdettiin poliittisiin poteroihin. (Eivätkä Waldheimin syytökset mustamaalauskampanjasta aivan täysin perusteettomia olleet nekään, vaan poliittisella vastapuolellakin nähtiin muutama hieman arveluttava tempaus.)

Waldheimin sodanaikaista toimintaa selvitellyt historiantutkijaryhmä päätyi lopulta tulokseen, jonka Waldheim itse halusi nähdä vapauttavana tuomiona, vaikka oikeastaan se ei sitä ollut. Tutkijat totesivat, että Waldheimin ei voitu todistaa itse osallistuneen siviilien joukkomurhiin. Hän oli kuitenkin ns. Mitwisser, kenties jopa ns. Schreibtischtäter, kirjoituspöytäsyyllinen – hän oli ollut mukana, kun sotarikoksia suunniteltiin, hänen oli täytynyt tietää niistä, eikä hän ilmeisesti ollut millään tavalla yrittänyt estää epäinhimillisiä tekoja tai pelastaa niiden uhreja. Ennen kaikkea sitä tapaa, jolla hän oli jättänyt kertomatta tästä elämänvaiheestaan, ei voinut pitää oikein rehellisenä ja nuhteettomana toimintana. Myöhäisessä itsekritiikissään Waldheim ennen kaikkea pahoitteli sitä, että ei – “hirviömäisten syytösten paineen alla” – ollut ajoissa asiallisesti käsitellyt sodanaikaisia kokemuksiaan.

Kurt Waldheim ei negatiivisen julkisuuden paineessa enää asettunut toista kertaa ehdolle liittopresidentin virkaan. Hän vetäytyi eläkkeelle virkakautensa päättyessä 1992 ja menehtyi sydänpysähdykseen vuonna 2007, 88 vuoden kunnioitettavassa iässä. Hän sai arvokkaat hautajaiset kardinaali Schönbornin toimittamine hautajaispalveluksineen, mutta hänen omasta toivomuksestaan läsnä ei ollut ulkovaltojen korkeita edustajia.

Waldheimin juttu, vaikka ei suoranaisiin oikeudellisiin seuraamuksiin johtanutkaan, ilmeisesti aloitti kuitenkin Itävallassa uuden vaiheen natsiaikojen jälkiselvittelyissä. Mutta pääpaino Beckermannin elokuvassa ei kuitenkaan ole natsien rikoksissa tai siinä, mitä niistä kuuluisi tietää. Waldheim-jupakka on ajankohtainen aivan toisella, pelottavalla tavalla. Näin Beckermann:

Kun näin jälleen tuon materiaalin, jonka olin kuvannut 30 vuotta sitten Waldheimin-vastaisissa mielenosoituksissa, sain shokin. Olinko unohtanut, miten helposti toisten ihmisryhmien vastaista mielenkiihkoa voi nostattaa ja käyttää populistiseen politiikantekoon? ”Waldheimin valssissa” yritän analysoida, mitä tuolloin tapahtui. Ja mikä valitettavasti taas näyttää kovin tutulta, kun ajattelemme Trumpia, Kurzia ja Strachea tai muita ”vaihtoehtoisten faktojen” ja populismin mestareita.

Waldheim-jupakka näytti, miten helposti oikeat olennaiset asiat – rikokset ihmisyyttä vastaan, kysymykset vastuusta ja totuudesta – tallautuvat poliittisten laumojen tömisevien sorkkien alle ja kirjaimellisesti hukkuvat mölinään, ja miten helppo nämä laumat on saada pillastuneina ryntäämään milloin minnekin. Ja miten helppo poliitikon on torjua aiheellisetkin syytökset pelkästään riittävän röyhkeällä teflonpokerilla ja vastasyytöksillä ”solvauskampanjasta” – ja saada syvät rivit myötäpöyristymään ja kanssauhmaamaan, esimerkiksi kansallisen itsetunnon nimissä. ”Waldheimin valssista” mieleeni jäi erityisesti kaksi kohtausta: tyylikäs kypsä rouvashenkilö päivittelemässä, miten Waldheimin vainoaminen pitäisi jo lopettaa, ”mieshän on katolilainen!”, ja kahden mielenosoittajajoukon miekkoset huutamassa naama punaisina kilpaa: Waldheim NEIN! – Waldheim JA! Tuolloin ei vielä ollut sosiaalista mediaa, jossa olisi voinut tehokkaasti uhriutua, venyttää ”vihapuheen” ja ”sananvapauden” käsitteitä tai heittäytyä ”somelynkkauksen” marttyyriksi. Mutta kilpahuuto siitä, kenen newsit ovat fake newseja ja kuka on oikeassa/väärässä vain siksi, että kuuluu meihin/niihin, osattiin jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Mahdoton totuus

Entiseen maailmanaikaan, 1980-luvulla Unkarissa opiskellessani, kuulin tämän poliittisen vitsin, jota silloin pidettiin hauskana:

Opettaja kysyy koulussa oppilailta, miten näiden perheessä on juhlittu Budapestin vapauttamisen vuosipäivää [helmikuun 13:ntena 1945 neuvostojoukot saivat Budapestin täysin hallintaansa, ja järjestelmänvaihdokseen saakka tätä juhlistettiin ”vapauttamisena”]. Pikku Pistike kertoo, että äiti leipoi kakun, kakunsyönnin jälkeen nostettiin Unkarin lippu ja laulettiin kansallislaulu. Hyvä hyvä, sanoo opettaja. Pikku Jancsika puolestaan selostaa, että heillä syötiin juhlaillallinen, sitten nostettiin punalippu ja laulettiin Kansainvälinen. Erinomaista, kehuu opettaja. Sitten on vuorossa Móricka, unkarilaisen vitsiperinteen Pikku-Kalle:
– Me mentiin naapuriin kylään. Isi raiskasi naapurin tädin ja minä varastin kaikilta kellot.

Kaikkihan tuolloin tiesivät, että puna-armeija ei saapuessaan vain vapauttanut unkarilaisia natsismin ikeestä (ja pelastanut niiden juutalaisten henkeä, joita vielä ollut kyyditetty Auschwitziin tai ammuttu Tonavaan) vaan että neuvostoliittolaiset veljemme myös raiskasivat naisia ja ryöstelivät omaisuutta, erityisen innokkaasti länsimaisia rannekelloja. Nämä kaksi asiaa mainitaan myös tässä Móricka-vitsissä kevyesti rinnakkain, ikään kuin olisi samanarvoisista koettelemuksista kysymys.

Tämän vitsailun rinnalla elää toista tyylilajia edustava perinne. Tämä muutaman vuoden takainen juttu osui uutisvirtaani joku päivä sitten: Index-sivustolla oli esitelty tuohon aikaan jo 88-vuotiaan jazzrumpalin, valokuvaajan ja kuvataiteilijan Károly Miklósin muistelmateos ”Málenkij robot. Venäjän-sotavankeuteni tarina”. Málenkij robot, ’pieni työ’, on unkarilaisten pidginvenäjää, ja sillä tarkoitetaan työorjuutta, johon Unkarista heti sodan jälkeen vietiin enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoitunut joukko ihmisiä, kaikkiaan reilun toistasataatuhatta: Venäjän työleireille, kaivoksiin, raunioita raivaamaan. Tästä jäi mieleeni yksi kohtaus. Leirillä nuori Miklósi oli kertonut eräälle kohtalotoverilleen, itseään paljon iäkkäämmälle unkarilaiselle sotilaalle, miten venäläiset Budapestin ”vapauttajat” olivat raiskanneet hänen ystävänsä 13-vuotiaan pikkusiskon. Venäläiset olivat hakeneet tytön perheensä keskeltä väestönsuojasta ja kirjaimellisesti heittäneet hänet tuntia myöhemmin takaisin ovesta kauttaaltaan veressä, parin päivän päästä hän kuoli vammoihinsa. Tähän vanha sotilas vastasi: ”Mitä sinä tuosta noin kiihdyt? Mitä luulet, mitä me tehtiin aikoinaan Ukrainassa?” Miklósi raivostui ja kävi vankitoverinsa kimppuun, mutta molemmat olivat nälästä niin heikkoja, etteivät jaksaneet tapella, ja tilanne laukesi yhteiseen, tuskaiseen nauruun.

1980-luvun poliittiselle vitsille ja 2010-luvun vankileirimuisteluksille yhteistä on se, että molemmissa naisten kokemasta väkivallasta puhuvat miehet. Itse kokemus on etäännytetty joko mustan huumorin tai moraalisen närkästyksen aineksiksi. Siinä vaiheessa, kun Itä-Eurooppaan vyöryneen neuvostoarmeijan harrastamasta massiivisesta seksuaalisesta väkivallasta alkoi olla luvallista puhua, ne naiset, jotka olivat itse tämän kokeneet, olivat jo poistuneet keskuudestamme tai ainakin jo kymmeniä vuosia sitten haudanneet kokemuksen jonnekin syvälle mielensä pohjalle. Niistä asioista ei puhuttu todellisina, henkilökohtaisina kokemuksina vaan korkeintaan abstraktein yleistyksin, jos lainkaan.

Oli toki muitakin syitä siihen, miksi neuvostoliittolaisten ”vapauttajien” tekemät raiskaukset olivat olleet niin vähän esillä, tai paremminkin miksi niistä syntynyt kuva oli niin epähenkilökohtainen, epäsuora ja kaavamainen. Sosialismin aikaan Puna-armeijaa ei voinut eikä saanut esittää muuta kuin myönteisessä valossa. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen taas Unkarissa kuten muuallakaan entisissä sosialistimaissa ei vielä ollut elinvoimaista feminismiä, joka olisi kyennyt nostamaan tästä sotatraumasta esille nimenomaan naisten oman näkökulman ja sen, mikä näissä kokemuksissa liittyy yleisemminkin naisten asemaan yhteiskunnassa. Tai sikäli kuin oli, tämä länsimainen feminismi oli perinteisesti ollut yhteyksissä vasemmistolaisiin poliittisiin ideologioihin, joissa Puna-armeija oli kaikista stalinismin ”ylilyönneistä” huolimatta totuttu näkemään fasismin tuhoajana. (Tähän ajatukseen ei ollenkaan sopinut esimerkiksi se, että neuvostosotilaat eivät vain vapauttaneet ja pelastaneet natsien keskitysleirien vankeja vaan myös raiskasivat keskitysleireiltä elossa selvinneitä naisia.) Poliittisen kentän toisella laidalla taas naisten kokemat traumat kudottiin osaksi kansallista kertomusta, joka perinteiseen tapaan rakentui miesten näkökulmasta ja jossa naisten tuska ja häpeä oli nimetön, yleisluontoinen osa miesten ja koko oman etnisen ryhmän “vieraiden” taholta kokemaa nöyryytystä.

Näitä näkökohtia nostaa esille viime päivinä lukemani uutuuskirja Elmondani az elmondhatatlant (suomeksi suunnilleen: ‘Sen kertomisesta, mitä on mahdoton kertoa’), jonka on kirjoittanut Andrea Pető, erinäisiä Unkarin naishistorian ja historiapolitiikan kysymyksiä käsitellyt tutkija. (Ilmeisesti oudon sattuman kautta täsmälleen saman otsikon on kymmenen vuotta sitten antanut Anna Menyhért kirjalleen, joka käsittelee traumakokemuksia kaunokirjallisuudessa.) Petőn kirjan alaotsikkona on ‘Seksuaalinen väkivalta Unkarissa toisen maailmansodan aikana’; tästäkin näkyy, että kirjan yhtenä tavoitteena on päästä eroon väkivallan yksinkertaistavasta etnistämisestä (”venäläiset sotilaat – tai aasialaiset vinosilmäbarbaarit – raiskasivat unkarilaisia naisia”).

Selvää on toki, että nimenomaan neuvostoliittolaisten sotilaiden tekemät raiskaukset muodostavat suuren ja yhä kunnon käsittelyä vaille jääneen trauman. Unkarissa idästä saapuva Puna-armeija saattoi ensi kertaa kohdata alueen, joka siihen asti oli paljolti säästynyt sotatoimilta: kurin höltyessä ryösteltävää tavaraa oli paljon, ja tähän ryöstelyyn oli usein päällystön lupa, mikä kannusti holtittomaan alkoholinkäyttöön ja sen myötä muuhun omankäden oikeuteen. Unkari oli myös viimeiseen saakka ollut Saksan liittolainen, eikä siellä ollut sellaista voimakasta vastarintaliikettä kuin esimerkiksi entisessä Jugoslaviassa, missä väestön oli Puna-armeijan saapuessa helppo samastua Titon punatähtipartisaaneihin (vaikka todellisuudessa läheskään kaikki jugoslaavit eivät olleet kannattaneet sosialismia tai vastustaneet natsismia) ja ottaa venäläiset riemumielin vastaan vapauttajina natsien sorrosta. Horthyn Unkarin siviilihallinto- ja oikeusjärjestelmä, joka oikeastaan oli hajonnut jo vallan siirtyessä Szálasin lyhytaikaiselle natsikomennolle, romahti Puna-armeijan tullessa täysin eikä kyennyt takaamaan järjestystä tai turvaa mielivallalta. Sitä paitsi Itä-Euroopan slaavikansat pystyivät kielisukulaisuuden ansiosta jossain määrin kommunikoimaan venäläisten sotilaiden kanssa, toisin kuin unkarilaiset. Vaikuttaakin siltä, että sotaraiskauksia tapahtui Unkarissa suhteessa runsaammin kuin monissa naapurimaissa.

Tarkkoja lukuja on toki mahdotonta esittää. (Miten muutetaan numeroiksi se, kun joukko miehiä käy yhden naisen kimppuun, tai kun tämä toistuu useampaan kertaan?) Neuvostomiehittäjien tekemät raiskaukset olivat myös Fruzsina Skrabskin vuonna 2013 valmistuneen elokuvan Az elhallgatott gyalázat (‘Vaiettu häväistys’) aiheena, ja siinä arvellaan raiskauksia tapahtuneen vähintään 80 000, kenties jopa 250 000. Mitään kunnon tilastoja ei kuitenkaan ole, eivätkä lopullista selkeyttä tuo myöskään tilastot noiden aikojen syntyvyydestä (se ei olennaisesti lisääntynyt, mikä selittyy myös sodanjälkeisten olojen vaikutuksella naisten fyysiseen terveyteen), sukupuolitaudeista (ne taas lisääntyivät runsaasti, minkä jo aikalaiset yhdistivät sotaraiskauksiin) ja aborteista.

Raiskauksista yleensäkin vain murto-osa päätyy viranomaisten tietoon, ja sotaraiskauksia kenties ympäröi aivan erityinen häpeä. Petőn vertailukohtanaan käyttämistä itävaltalaisista lähteistä löytyy tietoja jopa muutamista tapauksista, joissa isät olivat surmanneet venäläisten sotilaiden raiskaamia tyttäriään perheen suojelemiseksi häpeältä. (Tätä ehkä kannattaisi muistella, kun nykyään puhutaan maahanmuuttajaperheissä tapahtuneista ns. kunniamurhista.) Niitä peittelevät sekä uhrit että raiskaajatkin, joiden ihanteelliseen sotilasmaskuliinisuuden kuvaan puolustuskyvyttömien naisten, jopa pikkutyttöjen, vanhojen naisten tai nunnien väkivaltainen hyväksikäyttö ei sovi. (Fruzsina Skrabskin elokuvaansa varten haastattelemat Unkarissa toimineet venäläiset sotaveteraanit vakuuttivat, etteivät olleet muka tienneetkään tämmöistä tapahtuneen…)

Neuvostoliiton loppuaikoina ja etenkin sen hajottua myös venäjänkielisessä julkisuudessa yritettiin tuoda esille sankarillisen Puna-armeijan pimeää puolta: esimerkiksi 2005 Znamja-lehdessä ilmestyi sotaveteraani Leonid Rabitševin muisteluksia, joissa kuvailtiin myös neuvostosotilaiden tekemiä raiskauksia. Nämä ovat kuitenkin jääneet yksittäisiksi yrityksiksi. Putinin Venäjän ideologisessa ilmapiirissä ”Suuren isänmaallisen sodan” sankarien mainetta ei saa kyseenalaistaa, ja nämä asenteet käyvät ilmi myös Internet-keskusteluissa, joita Pető on kunnon historialähteiden puutteessa yrittänyt analysoida, arkistot kun pysyvät suljettuina.

Siispä sotaraiskauksista, kuten alun esimerkeissä, kertovat raiskattuja ”edustavat” miehet, tai niistä puhutaan yleistäen, kuin ulkopuolelta katsellen. Petőn itse haastattelemat uhrit eivät koskaan kuvailleet yksityiskohtaisesti omia fyysisiä kokemuksiaan seksuaalisesta väkivallasta. Tyypillisiä luonnehdintoja ovat esimerkiksi “minulla oli onnea, en saanut sukupuolitautia enkä tullut raskaaksi niin kuin monet muut” tai “minun ylitseni kävi (átment rajtam) niin ja niin monta sotilasta”. Uhrit suhteuttavat itsensä siihen suureen, nimettömään massaan, jolle tuo sanoinkuvaamaton kerta kaikkiaan vain “tapahtui”, ja tukahduttavat kärsimyksensä osaksi sodan muita koettelemuksia, joista kärsi ”koko kansa”.

Tutkimus- ja muistelmakirjallisuudessa Unkarin sotaraiskauksia on käsitelty vain vähän. Omakohtaisimpia ja tärkeimpiä kuvauksia on ollut Alaine Polczin Asszony a fronton (‘Nainen rintamalla’), vuonna 1991 ilmestynyt muistelmateos. Sen kerronta voidaan nähdä esikuvana uhrinarratiiville, jossa väkivaltaa kuvataan realistisesti mutta ikään kuin ulkopuolelta, ikään kuin jollekulle toiselle tapahtuvana. Myös runoilija Miklós Radnótin leski Fanni Gyarmati on päiväkirjassaan kuvannut raiskauksen uhriksi joutumista. Judit Kováts on romaanissaan Megtagadva (‘Kiellettynä’, 2012) rakentanut arkistotutkimuksiin ja haastatteluihin perustuvan fiktiivisen naiskohtalon. Muutamissa unkarilaisissa elokuvissakin on sotaraiskauksia käsitelty: Fruzsina Skrabskin yllä mainitun elokuvan lisäksi Márta Mészárosin Aurora Borealis (2017) kertoo tyttärestä, joka joutuu selvittämään äitinsä nuorena kokemia traumoja, ja jo 1996 Sándor Sára elokuvassaan A vád (‘Syytös’) toi valkokankaalle raiskatun tytön, sisartaan puolustaneen veljen sekä tapausta tutkimaan määrätyn neuvostoupseerin murhenäytelmän.

Ehkä mielenkiintoisinta kuitenkin on Petőn analyysi siitä, miten digitaalistuminen ja Internet ovat vaikuttaneet sotaraiskausten muiston käsittelyyn. Nettiaktivismia luonnehtii Petőn mukaan ”valittu trauma”: verkkokeskustelujen osanottajat valitsevat ja erottavat menneisyyden tapahtumista tietyn osan ikään kuin omakseen. Verkkokeskusteluissa olennaista ei myöskään ole tieto tai faktapohja vaan samanmielisten kuplan luominen ja vahvistaminen aina samoina toistuvia kokemuksia, kertomuksia, tapahtumia ja hahmoja toistelemalla. Näin myös tietyt, sukulaisilta, tuttavilta ja aikalaistodistajilta kuullut kertomukset (uhrit itse eivät juuri olleet mukana nettikeskusteluissa) ja ylipäätään kertomisen tapa vakiintuivat ja tavallaan kanonisoituivat. Sikahumalaisen, kölninvettä juovan, kelloja varastavan ja naisia raiskaavan punasotilaan rinnalta katosivat tyystin kertomukset ystävällisistä, lapsirakkaista ja sivistyneistä venäläisistä (joita myös saattoi olla jokunen ja joista puna-armeijalaisen kuvaa 1950-luvulla oli rakennettu). Kertomukset myös medikalisoituivat, mutta toisin kuin esimerkiksi korealaisten ”lohtunaisten” (japanilaisten miehittäjien seksiorjiksi pakotettujen naisten) tapauksessa, jossa naisten kokemista posttraumaattisista stressioireista on kirjoitettu runsaasti, Unkarissa aiheen käsittely keskittyi sukupuolitautien leviämiseen.

Sama ulkokohtaisuus ja stereotyyppisyys näkyy virallisessa muistopolitiikassa, kun se Unkarissa valtiososialismin kaaduttua tulee mahdolliseksi. Fruzsina Skrabskin elokuvan valmistuttua Unkarissakin on ollut puhetta sotaraiskausten uhrien muistomerkistä, mutta toistaiseksi sellaista ei ole saatu aikaan – kun taas eri puolilla Aasiaa ja Amerikassakin on toisen maailmansodan aikaisten japanilaisten miehittäjien ”lohtunaisille” rakennettu muistomerkkejä ja museoita, ja entisen Jugoslavian sotien raiskausten uhreja on muistettu Kosovossa kahdellakin julkisella taideteoksella tai installaatiolla. Toki voisi esittää myös, kuten Pető toteaa Susan Sontagiin viitaten, että näkyvä muistomerkki vain estetisoisi väkivallan ja vahvistaisi väkivallan visuaalista kulttuuria. (Tämä oli yksi niistä perusteista, joihin vedoten Puolan Gdańskissa poistettiin näkyviltä taiteilija Jerzy Bohdan Szumczykin 2013 pystyttämä veistos Komm, Frau! Pahennusta herättänyt realistinen taideteos kuvaa Puna-armeijan sotilasta aseella uhaten raiskaamassa raskaana olevaa naista.)

Viime vuosina Unkarin poliittiset kehitykset taas ovat ilmeisesti tehneet sotaraiskauksia naisen näkökulmasta käsittelevän muistopolitiikan täysin mahdottomaksi. Viime aikoina on suunniteltu ns. Gulag-muistomerkkiä. Eräs entisten poliittisten vankien järjestö on puhunut nelisivuisesta mustasta obeliskista, jonka neljä seinämää symbolisoisivat neljää uhrien ryhmää: Unkarin saksalaisia, poliittisia vankeja, sotavankeja sekä pakkotyöhön (málenkij robot) Venäjälle vietyjä. Jälleen kerran naisten kokemukset sulautuisivat näkymättömäksi osaksi suurta kansallista kärsimystarinaa. Illiberaalin muistopolitiikan etnistävä, “kansallismielinen” ote tukahduttaa sotaraiskausten ja niihin liittyvien naiskohtaloiden moniulotteisemman analyysin, johon sisältyisivät myös kysymykset siitä, miten sotaraiskaukset ja niiden seuraukset kytkeytyvät naisiin kohdistuvaan väkivaltaan yleensä.

Andrea Petőn kirja ei tarjoa sellaista perushistoriantutkimuksen yksityiskohtaista arkisto- ja tilastopiiperrystä, jota alaotsikon perusteella voisi odottaa, eikä juuri tuo uusia faktoja ennestään tunnettujen rinnalle. Se liikkuu enemmänkin metatasolla ja pohtii sitä, miten ylipäätään voi puhua semmoisesta, mistä on mahdoton puhua. Mielenkiintoista ja ehdottomasti lukemisen arvoista pohdiskelua!

Sodan kauhuista ja niiden jälkiselvittelystä

Tämäkin juttu on pitkään hautunut mielessäni. Historiantutkija Krisztián Ungváry on ollut tässä blogissa esillä ennenkin, ja aikoinaan esittelin hänen kirjansa A Horthy-rendszer mérlege. Sen aiheena oli Horthyn Unkarin rakenteellinen antisemitismi, joka lopulta johti Unkarin juutalaisten joukkotuhoon vuonna 1944 – toki viime kädessä Natsi-Saksan tappokoneiston toimesta mutta Unkarin valtion virkamiesten ja kansan syvien rivien avustuksella. Unkarin 1900-luvun historian synkimpiä vaiheita perkaa myös tämä, jo pari vuotta sitten ilmestynyt kirja ‘Unkarilaiset miehitysjoukot Neuvostoliitossa 1941–1944’. Se perustuu laajaan aineistoon, johon sisältyy sekä virallista dokumentaatiota että unkarilaisten sotilaiden ja työpalvelumiesten henkilökohtaisia muisteluksia, myös miehitetyillä alueilla otettuja valokuvia. (Kirjan kansikuvassa, jonka on ottanut lääkintäkapteeni, tohtori László Szendei, vietetään elonkorjuujuhlaa siviiliväestön kanssa lokakuussa 1942.)

Itärintaman sotahistoriaa kaikkine kauheuksineen on tutkittu perinpohjaisesti Saksan historiankirjoituksessa, mutta saksalaiset tutkijat ovat lähinnä keskittyneet SS:n ja Wehrmachtin toimintaan, eivät unkarilaisten, romanialaisten, italialaisten tai muiden ”asevelijoukkojen”. Neuvostoliitossa puolestaan historiantutkimus keskittyi rakentamaan kansallista mytologiaa Suuren isänmaallisen sodan sankareista, rintamasotilaista ja – erityisesti! – partisaaneista, ja valitettavasti nyky-Venäjän historiankirjoitus samaan tapaan näyttää palvelevan kansallis-poliittisia päämääriä. Unkarissa Ungváryn monografia täyttää ilmeisen aukon.

Unkarin armeijan osallistumista itärintaman taisteluihin nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueella on nyky-Unkarissakin toki julkisuudessa käsitelty. Vuonna 2013 muisteltiin laajalti ns. Donin-armeijan kohtaloa, eli 70 vuotta aikaisemmin, Puna-armeijan vuoden 1943 läpimurtohyökkäyksessä traagisesti tuhoutunutta Unkarin 2. armeijaa. Näissä muisteluissa usein unkarilaiset sotilaat esitettiin uhreina – mitä he toki olivatkin, kehnosti varusteltuina saksalaisten aseveljien sotaponnistusten tueksi heitettyjä pelinappuloita – ja samalla pohdiskeltiin tähän johtaneita poliittisia päätöksiä: miksi valtionhoitaja Horthy suorastaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä tarjosi omia sotilaitaan tapatettaviksi kauas kotimaasta, sotaretkelle, jonka mielekkyyttä oli vaikea ymmärtää.

Jonkin verran erityistä huomiota sai myös työpalvelumiesten kohtelu, siis niiden unkarilaisten, ennen kaikkea juutalaisten mutta myös esimerkiksi kommunistien, joille Horthyn Unkari ei halunnut antaa asetta käteen. Aseettomat työpalvelumiehet kaivoivat ojia ja raivasivat miinakenttiä, kaikkein kehnoimmin kohdeltuina ja varustettuina, kokien simputusta ja joskus suoranaista kidutusta, eikä ole aivan perusteetonta nähdä heidän kohtaloaan osana Unkarin juutalaisten joukkomurhaa. Kaikesta huolimatta työpalvelumiehet, niin tylysti kuin heidän isänmaansa heitä kohteli, usein loppuun saakka solidaarisesti seisoivat Unkarin armeijan rinnalla. Ungváryn kirjassa siteerataan sydäntäraastavaa tarinaa Géza Perjesin sotamuisteluksista. Starodubin luona kesällä 1943 partisaanit olivat hyökänneet työpalvelukomppanian ja sitä vartioivien unkarilaisten sotilaiden kimppuun ja siepanneet työpalvelumiehet mukaansa:

Löysimme paikalta komppaniaa vartioimaan määrättyjen sotilaiden ruumiit, ja yhdestä pensaasta putkahti esiin nuori työpalvelumies. Muistan vieläkin tuon miellyttävän näköisen juutalaispojan: ruskettuneena, valkoisissa shortseissa hän seisoi edessäni ja kertoi tapahtuneesta jännityksestä tukahtuneella äänellä. (…) Sitten hän esitti erikoisen pyynnön: hänkin haluaisi auttaa ”poikien” vapauttamisessa ja pyysi, että vain tätä varten antaisin hänelle aseen. Vaikka aseiden luovuttaminen työpalvelumiehille oli ankarasti kielletty, uhmasin tätä määräystä (…) Lopulta sumusta ilmestyi näkyviin yksi työpalvelumies, sitten toinen, ja lopulta kaikki häärivät ympärillämme. Oli käynyt niin, että partisaanit, pelästyen sinko- ja pikatykkitulta, olivat luulleet meitä suureksi joukko-osastoksi ja päättäneet paeta suolta johtavaa polkua pitkin, jättäen juutalaiset ja hevoset siihen paikkaan. (…) Työpalvelumiehet saivat kenttäkeittiöstäni aamiaista ja kahvia rommin kera. (…) Huomasin heidän joukossaan lääkärin, jonka olin aikoinaan nimittänyt juutalaisten johtajaksi. Kutsuin hänet puheilleni ja kysyin häneltä: ”Miksi palasitte, miksi ette lähteneet partisaanien matkaan? Ettekö näe, mitä teille täällä tapahtuu?” Lääkäri vastasi hyvin sotilaallisesti: ”Herra yliluutnantti! Me olemme unkarilaisia, budapestilaisia, mitä asiaa meillä olisi partisaanien joukkoon?”

Mutta Puna-armeijan läpimurtoon ja Unkarin 2. armeijan viimeiseen taisteluun keskittyvä historiankirjoitus on paljolti unohtanut, että jo vuosikausia ennen tätä unkarilaiset sotilaat toimivat Saksan Wehrmachtin avustajina suurissa osissa miehitettyä Ukrainaa. Unkarilaiset olivat tukemassa sekä saksalaisen miehityshallinnon toimintaa että jatkuvaa sotaa partisaaneja vastaan. He joutuivat myös osallistumaan Ukrainan juutalaisten joukkomurhiin – jotka täällä päin eivät yleensä tapahtuneet tuhoamisleireissä vaan paikan päällä, kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä. Varsinaisen tappamisen tosin hoitivat yleensä saksalaisten omat erikoisosastot, mutta unkarilaiset joukot saivat usein esimerkiksi vartioida kylistä ja kaupungeista koottuja juutalaisia tai saattaa heidät teloituspaikoille. Heidän ”myötäsyyllisyytensä” astetta ei ole aivan helppo arvioida; Ungváry vertailee heidän tilannettaan Milgramin ja Zimbardon kuuluisiin psykologisiin kokeisiin, joissa koetilanteen paine ja auktoriteetin läsnäolo sai koehenkilöt suostumaan jopa avustajien ”kiduttamiseen”. Monet joukkomurhien todistajiksi joutuneet unkarilaiset sotilaat järkyttyivät kokemastaan perin juurin, jotkut jopa yrittivät auttaa tai piilotella juutalaisia. Jotkut taas olivat sadistisesti innoissaan ottamistaan valokuvista tai keräämistään ”matkamuistoista”.

(Kuvia ja kertomuksia levisi myös sotilaiden omaisille ja ystäville koti-Unkariin, ja tietenkin unkarilaiset upseerit olivat selvillä tapahtumista ja raportoivat niistä koko ajan. Yksi poliittisesti aivan olennainen johtopäätös tästä on se, että Unkarin poliittisen johdonkin on täytynyt koko ajan tietää Kolmannen valtakunnan kansanmurhapolitiikasta ja juutalaisten joukkotuhosta. Tämäkin vie pohjaa niiltä valtionhoitaja Horthyn myöhempien puolustelijoiden väitteiltä, joiden mukaan Horthy ei olisi ensin tiennyt, mitä natsit tekevät juutalaisille, ja siksi olisi keskeyttänyt Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vasta heinäkuun 1944 alussa.)

Ungváryn tutkimus on yksityiskohtaisuudessaan uuvuttavaa luettavaa, mutta se antaa myös oivallisen kuvan tilanteen sekavuudesta ja monitahoisuudesta. Rintamalla, jossa kahden julman diktatuurin armeijat ottivat yhteen, taistelu oli tietenkin niin armotonta kuin kuvitella saattaa, mutta selustassa nähtiin laaja kirjo toimintatapoja, raaoista joukkomurhista hyvää tarkoittaviin siviilihallintotoimiin. Hitlerin ja natsijohdon suunnitelmiin kyllä kuului juutalaisten tuhoamisen ohella myös Ukrainan vilja-aitan ryöstäminen Saksan armeijan ja kansan huoltamiseen, vaikka siitä seuraisi slaavilaisten ali-ihmisten nälänhätä ja joukkokuolema. Samaan aikaan kuitenkin toiset saksalaiset, upseerit ja miehityshallinnon johtomiehet, saattoivat kehottaa kohtelemaan miehitettyjen alueiden ukrainalaisia veljellisesti ja ystävällisesti. Ali-ihmisoppien rinnalla liikkui aivan yhtä epätieteellisiä sovellettuja rotuoppeja, joiden mukaan ukrainalaiset ovat itse asiassa itägoottien slaavilaistuneita jälkeläisiä ja siksi ”uudelleengermanisoitavissa” tulevaisuuden suursaksalaisiksi. Käytännössä ukrainalaisten ja venäläisten kanssa toimittiin myös yhdessä ja veljeiltiin, jo siksikin, että heitä oli joukoittain mukana erilaisissa yhteistoimintarakenteissa, kuten vapaaehtoisina armeijassa tai järjestystä valvomassa miehityshallinnon alaisissa poliisivoimissa. Paikoin – ei usein, mutta joillakin seuduilla – saksalaisia tai heidän aseveljiään tervehdittiin suorastaan vapauttajina.

Erityisen kipeä kohta siviiliväestön kärsimyksissä on partisaanisota. Neuvostoliiton ja Venäjän historiankirjoitus on rakentanut partisaaneista, miehittäjiä vastaan taistelleista sisseistä, kultareunaisen sankarikuvan, mutta itse asiassa partisaanit monesti toimivat kuin kurittomat metsärosvot, keskittyen lähinnä ryöstelyyn ja pontikankeittoon. Heidän toiminnastaan suuri osa koostui siviiliväestön terrorisoimisesta ja pelottelemisesta, jolla oli tarkoitus estää alueen asukkaita tukemasta miehitysjoukkoja – käytännössä vaikutus oli toisinaan päinvastainen, eli partisaanien pelko ajoi siviiliväestön entistä selvemmin yhteistoimintaan miehittäjien kanssa. Partisaanisota antoi myös molemmille sodankäyjäpuolille keinot ja syyt kiertää väkivallan kierre äärimmilleen ja tehdä sodasta todella totaalista. Saksalaiset eivät ottaneet ”partisaaneiksi” julistettuja vihollisia vangiksi, eivät huolineet heitä edes yliloikkareiksi, vaan kaikki kiinni joutuneet surmattiin armotta – tai tämä oli sodanjohdon määräys, jota tosin monet vanhanaikaisesta ammattietiikasta kiinni pitävät upseerit eivät noudattaneet. Siviiliväestö taas saattoi partisaaneja tukemalla joutua itsekin partisaanien kirjoihin ja samojen kostotoimien kohteeksi.

Tämän kaiken keskellä tempoilivat unkarilaiset sotilaat ja heidän upseerinsa. Joistakuista tilaisuus teki rosvon, raiskaajan tai murhaajan. Muuan yliluutnantti Merész kehui tappaneensa 150 partisaania (näiden joukossa luultavasti myös monia viattomia siviilejä), käytti vankien hirttämistä viihdenumerona juhlissaan – ja nautti koko ajan esimiestensä suojelusta, ilmeisesti siksikin, että hänen osastonsa oli ”rykmentin esikunnan ruoka-aitta”, toisin sanoen hänen ryöstösaaliistaan pääsivät myös ylemmät osille. Ryöstelyjä tapahtui jatkuvasti, myös siksi, että huolto toimi kehnosti; erään unkarilaisen joukko-osaston raportissa maaliskuulta 1944 kerrotaan, että kolmasosa miehistä on vailla alusvaatteita ja joutuu pitemmälle marssille lähtiessään sitomaan pyyhe- tai nenäliinan alapäänsä suojaksi housujen alle. Paikallisten naisten kanssa unkarilaiset miehittäjät solmivat monenlaisia, enemmän tai joskus vähemmän molemminpuoliseen suostumukseen perustuvia suhteita. Tällä alueella, johon liittyy eniten tabuja ja häpeää, myös todistusaineisto on kaikkein niukinta.

Jotkut kuitenkin joutuivat omavaltaisuuksista edesvastuuseen, ja hämmentävimpiä kohtia tässä lukukokemuksessa oli kertomus alikersantti Ernő Künsztlerin oikeudenkäynnistä. Künsztler selosti, miten partisaanien tukikohdaksi epäiltyä kylää tutkittaessa oli astunut sisään taloon, jossa lattialla makasi nainen kahden alaikäisen lapsensa kanssa; Künsztler oli suoraa päätä kysynyt rintama-käyttövenäjällään, ”saako panna”, ja (varmaankin henkensä edestä pelkäävän) naisen vastatessa ”saa” ryhtynyt oitis toimiin. Todistajat vahvistivat, että mitään väkivaltaa ei ollut käytetty ja sitä paitsi nainen oli ollut ”vanha ja ruma” (!). Kenttäoikeus tuomitsi lopulta Künsztlerin kuudenkymmenen päivän kovennettuun vankeusrangaistukseen ja arvonalennukseen. Ankarampiakin tuomioita annettiin, jotkut raiskaajat ja tappajat pääsivät hengestäänkin, mutta yleisvaikutelmaksi jää, että hyvin paljon riippui vastaavasta komentajasta: toiset olivat selvästi paljon halukkaampia suojelemaan rikoksiin syyllistyneitä alaisiaan kuin toiset. Tässäkin suhteessa elämä myös miehittäjäarmeijassa oli epävarmaa ja kaoottista.

Sekavuutta lisäsivät miehitetyllä alueella ennestäänkin vallinneet etnopoliittiset jännitteet, jotka sodan aikana saattoivat räjähtää kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Etnisistä ryhmistä kaikkein turvattomimpia olivat tietenkin juutalaiset; heitä pakeni jonkin verran muun muassa neuvostopartisaaneihin, mutta se saksalaispropagandan väite, että partisaanit olisivat pääsääntöisesti juutalaisia, oli tietenkin täysin perätön. Ukrainalaisia nationalistiryhmiä oli useita, ja näiden toiminta suuntautui eri tavoin milloin saksalaisia, milloin Neuvostoliittoa, milloin puolalaisia vastaan. Vuonna 1943 Länsi-Ukrainan hallinta monin paikoin siirtyi ukrainalaisten vapautusarmeija UPA:lle, jopa niin, että jotkut neuvostokenraalit kävivät kahden rintaman taistelua toisaalta saksalaisia, toisaalta UPA:ta vastaan. UPA näki ensisijaisena vihollisenaan Neuvostoliiton, ja sen hallitsemilla alueilla ei neuvostopartisaaneilla juuri ollut mahdollisuuksia toimia. Sekä saksalaiset että unkarilaisetkin miehitysjoukot saattoivat paikoin solmia aselepoja ja käytännön avunantosopimuksia UPA:n kanssa. Puolalaisten vastarintaa puolestaan toteutti – vuoteen 1943 lähinnä maan alla – Lontoossa toimivan pakolaishallituksen alainen Armia Krajowa, ja sillä puolestaan oli usein yllättävän hyvät välit nimenomaan unkarilaisten miehittäjien kanssa. Puolalaisten ja unkarilaisten historiallinen ystävyys, samantapainen historia ja yhteiskuntarakenne johtivat siihen, että Unkarin armeijan upseerit ja herrasmiehet löysivät helposti sielunveljiään Länsi-Ukrainan, vanhan Itävallan Galitsian puolalaisen yläluokan keskuudesta.

Sodanaikaisten tapahtumien lisäksi Ungváry käsittelee varsin laajalti sitä, miten näitä tapahtumia sodan jälkeen kommunistivallan aikana selvitettiin. Hieman yllättäväksi lopputulemaksi jää, että kommunistisen Unkarin viranomaisia ei erityisemmin kiinnostanut saattaa syytteeseen niitä unkarilaisia, jotka miehitysarmeijassa palvellessaan olivat syyllistyneet sotarikoksiin Neuvostoliiton kansalaisia kohtaan. Suuri osa ilmeisesti jäi rankaisematta, ja ennen reaalisosialismin luhistumista vanha valtionpoliisi tuhosi muun kompromettoivan aineistonsa ohella myös miehittäjien sotarikosten tutkintaan liittyviä asiakirjoja. Ungváryn mukaan siis sosialistiset vallanpitäjät käytännössä estivät miehitysarmeijan rikosten tutkimisen ja rankaisemisen, yhtä Unkarin historian mätäpaisetta ei päästy puhkaisemaan eikä hoitamaan. Syynä oli Ungváryn mielestä viime kädessä natsismin ja reaalisosialismin ideologinen sukulaisuus:

Itse asiassa siinä, miksi kommunistinen sortokoneisto teki kaikkensa estääkseen totuuden selviämistä, piilee syvä ja johdonmukainen logiikka. Puoluevaltion sortoelimet tosin esiintyivät natsismin ideologisina vastustajina, mutta moraaliltaan ne eivät olleet yhtään natsien yläpuolella, ja toiminnassaankin ne osoittautuivat natsien liittolaisiksi. Neljänkymmenen vuoden ajan ne salasivat Unkarin yhteiskunnalta todelliset sotarikokset ja siten estivät yhteiskuntaa kohtaamasta omaa vastuutaan. Tämän voi ymmärtää, sehän olisi johtanut siihen, mitä kaikin keinoin yritettiin estää: henkiseen vapautumiseen. Vapautunutta yhteiskuntaa ei voi kiristää eikä rajoittaa, se on kaiken sen vastakohta, mitä diktatuuri haluaa.

Yhtään puolustelematta stalinismia ja kommunistisen puolueen diktatuuria tai kiistämättä Ungváryn johtopäätöstä sinänsä – tämä outo aatteellisuuden puuska keskellä kuivan asiallista, yksityiskohtaista dokumenttihistoriaa hieman hämmentää ainakin ei-unkarilaista lukijaa. Kommunistisen diktatuurin kukistumisesta on nyt jo kulunut niin paljon aikaa, että sen syytteleminen alkaa tuntua kuolleen hevosen pieksämiseltä, semminkin kun Unkarin nykyiset vallanpitäjät usein torjuvat kaiken kritiikin pelkästään viittaamalla kommunismin rikoksiin (”sosialisteilla ei ole mitään oikeutta arvostella meitä, koska heidän puolueensa juridinen edeltäjä syyllistyi siihen ja siihen”). Mielenkiintoista olisikin lukea analyysi siitä, mitä järjestelmänvaihdoksen jälkeinen Unkari on tehnyt sodanaikaisten tapahtumien pimeiden puolten selvittämiseksi.