Pelottava muodostuma

31 tammikuun, 2020

Samaan aikaan, kun suomalaisessa somekuplassani ihmetellään niitä politiikan, hm, ilmiöitä, jotka pystyvät lähes samaan hengenvetoon sekä vaatimaan sanan-, siis öyhötyksenvapautta omilleen ilman mitään vihapuhepykälien kahleita että loukkaantumaan verisesti, jos heitä itseään arvostellaan, on Suuri Vihapuhekeskustelu Unkarissa ehtinyt jo muutaman kierroksen pitemmälle.

Kaikki alkoi Budapestin Erzsébetvárosin kaupunginosan pormestarin Péter Niedermüllerin esiintymisestä ATV-kanavan haastattelussa. Niedermüller on vähän pölähtäneen-ystävällisen oloinen setämies, ilmeisesti sinänsä akateemisesti ansioitunut etnografi ja kulttuuriantropologi, joka on opettanut useammassa yliopistossa mutta lähtenyt Berliinin Humboldt-yliopistosta ikävissä merkeissä jonkinlaisia taloussotkuja jälkeensä jättäen (näin kertoo unkarilainen Wikipedia viitaten nykyään hallituksen äänitorvena toimivan Origo-uutissivuston juttuun, johon ei ehkä kannata aivan kritiikittömästi uskoa). Politiikassa hän on vaikuttanut entisen sosialistipääministerin Ferenc Gyurcsányn ”Demokraattisen Koalition” eturivissä sen perustamisesta saakka eli vuodesta 2011, istunut Eurooppaparlamentissa kaudella 2014–2019 ja viime syksyn kunnallisvaaleissa noussut opposition yhteisehdokkaana Erzsébetvárosin johtoon.

ATV-kanavan ajankohtaisohjelmassa A nap híre haastateltavana ollut Niedermüller siis keskusteli juontajan kanssa Fidesz-puolueen kommunikaatiokriisistä, tämänhetkisestä viholliskuvien ja vihanlietsonnan tarpeesta. Keskustelu rönsyili, ja sen logiikkaa on vähän hankala seurata, mutta ilmeisesti Niedermüller oli erinäisten sivupolkujen jälkeen pääsemässä vastaamaan aiemmin esitettyyn kysymykseen siitä, keitä nämä vihanlietsojat oikein ovat.

Näyttökuva 2020-1-31 kello 19.07.55

”Kun nyt katsotaan, mitä jää jäljelle, kun kuorit pois nämä viha-ties-mitkä [gyűlöletvalamiket, ilmeisesti tässä viitataan niihin ihmisryhmiin, joita hallituspuolueen propaganda maalittaa vihan kohteiksi], niitähän jo lueteltiin: ei-unkarilaiset, poikkeavat, maahanmuuttajat, romanit, ties ketkä kaikki, silloin keskelle jää pelottava muodostuma [rémisztő képződmény]: nämä valkoiset, kristityt, heteroseksuaaliset miehet – ja on toki joukossa naisiakin. Tämä perhekäsitys. Se on hirvittävää siksi, että kun katsomme, mistä kaikkialla maailmassa nämä niin kutsutut valkoiset nationalistit koostuvat: näistä – sanon sen nyt tässä teille ihan hiljaa.”

Niedermüller ilmaisee itseään sekavasti ja kömpelösti. Minusta hänen tarkoituksensa on kuitenkin aivan selvä: tämänhetkisen poliittisen vihapuheen tuottajat Unkarissa ovat valkoisia heteromiehiä ja -naisia, joita usein voi sanoa myös ”kristityiksi”. (Muistutan taas kerran, että ”kristitty” Sentroopassa ei perinteisesti tarkoita ”uskovaista”, ei ”riviseurakuntalaista” eikä ”hihhulia”, vaan ”perusarvokonservatiivia ei-juutalaista”.) Siis niitä ihmisiä, joiden etujen ajajaksi nykyinen hallitus on erityisesti itsensä nimennyt. Tuo rémisztő képződmény minusta viittaa siihen, että tämä ihmisryhmä alkaa olla pelottavan kiinteä ja selkeästi rajautunut: vihapuhe on jo luonut ”meidät” ja ”heidät”, ja ryhmät ovat määriteltävissä muutaman yksinkertaisen kriteerin avulla, tämän Niedermüller haluaa ”ihan hiljaa” ja järkyttyneenä juontajalle kertoa. Minun ymmärrykseni mukaan Niedermüller ei siis suinkaan väittänyt, että kaikki valkoiset heteroseksuaaliset kristityt syrjivät ja tuottavat vihapuhetta, saati että valkoiset kristityt heterot noin sinänsä olisivat pelottavia hirviöitä.

Mutta toisinkin voi asian nähdä. Kaikista Unkarin viestimistä nimenomaan oppositiojulkaisu, hallitukseen kriittisesti suhtautuva mutta poliittiselta kannaltaan porvarillinen Magyar Hang (‘Unkarilainen ääni’), jonka vuonna 2018 perustivat lakkautetun Magyar Nemzet -lehden työntekijät, kaivoi Niedermüllerin haastattelusta esille nämä kohtalokkaat sanat ja tulkitsi hänen sanoneen, että ”valkoiset kristityt heterot ovat pelottavia muodostumia”. (Toki samaan syssyyn toimittaja muistutti, että myös hallituspuolueen riveissä puhutaan usein mauttomasti ja loukkaavasti.) Ilmeisesti Niedermüller ei suinkaan herätä varauksettomia sympatioita kautta koko opposition, niin kuin ei hänen puolueensakaan: DK henkilöityy vahvasti Ferenc Gyurcsányiin, jolla puolestaan on oppositionkin puolella ihailijoiden lisäksi runsaasti vihailijoita.

Syöttö singahti edelleen suoraan hallituspuolueen lapaan. Hallituksen ikioma törkytuutti-journalisti Zsolt Bayer, sama mies, joka jatkuvasti alatyylisin sanoin solvaa milloin poliittisia vastustajiaan, milloin romaneja, juutalaisia tai maahanmuuttajia, ilmoitti omassa Sajtóklub (‘Pressiklubi’) -ohjelmassaan, että torstaina järjestetään Erzsébetvárosin pormestarinviraston edessä mielenosoitus, jossa hän on yksi pääpuhujista. Myös Unkarin katolinen piispainkokous tuomitsi julkilausumassaan Niedermüllerin syrjivät ja ”ihmisarvoa loukkaavat” sanat, ja esiin on myös vedetty sekin kiistämätön tosiasia, että monissa maailman maissa kristityt ovat jatkuvan vainon kohteena (miten se liittyy Niedermüllerin tapaukseen, on toki kysymys sinänsä). Torstaiaamuna oli Budapestin keskustaan jo levitetty lehtisiä, joissa Niedermüller kuvattiin kaljuna rottana, joka levittää ”ideologiatartuntaa” ja ”verbaalista saastaa”. Niedermüllerin toimistoon lähetettiin laatikossa rotanraato. Ja sitten nähtiin merkillinen mielenosoitus, jossa hallituspuolueen kannattajat osoittivat mieltään ”vihapuhetta ja rasismia” vastaan.

444.hu-sivuston videolla haastatellaan paljolti kitkeristä eläkeläisistä koostuvaa mielenosoittajajoukkoa, joka lopulta on käymässä käsiksi toimittajaan tai ainakin hänen mikrofoniinsa. Heidän mielestään Niedermüller on loukannut ”unkarilaisia”, siis heitä, jokaista tavallista ihmistä. Myös vastamielenosoittajat ovat paikalla, kadun ja poliisiketjun toisella puolella pitelemässä julistetta, jossa lukee Csuhások, térdre, imához! (‘Kaapuniekat [katolisten pappien tai munkkien pilkkanimi], rukoukseen polvistu!’) – näin väitetään Viktor Orbánin nuorena poliitikkona joskus melkein kolmekymmentä vuotta sitten välihuudelleen kristillis-konservatiivisille kollegoilleen. Molemmin puolin käydään kuumana ja huudellaan ilmeisesti kaikenlaista, mutta eniten kyllä mieleen jää tästä videosta se, miten ”rasismin ja vihapuheen” vastaiset mielenosoittajat ensin sylki roiskuen haukkuvat ”homoja” ja ”kommareita” ja lopuksi huutavat kuorossa pormestarinviraston suuntaan: ”Rasistit! Rasistit!”

Eikä tässä vielä kaikki. Vihapuheenvastaisessa mielenosoituksessa on myös tapahtunut poliisin tiedonannon mukaan ainakin yksi lievähkö pahoinpitely, kun budapestilaismies joutui sanaharkkaan yhden tilaisuuden järjestäjien edustajan kanssa ja lopuksi löi tätä äänentoistolaitteistoon kuuluvalla tangolla. Oppositiolehti HVG:n toimittaja András Hont puolestaan sai kimppuunsa äärioikeistolaisen Vadhajtások-portaalin toimittajan, joka tuuppi ja haukkui häntä; Hontilta vedettiin silmälasit päästä ja hänen päälleen syljettiin.

Näin siis voi käydä, kun harmittomaan jaarittelu-pyörittelyyn tottunut yliopistoihminen lähtee politiikkaan ja päätyy tilanteisiin, joissa kuulijakunta ei enää olekaan kielellisesti taitavaa ja perushyväntahtoisesti suhtautuvaa vertaisryhmää. Hänen mutkikkaat ja kömpelösti muotoillut sanansa taatusti ymmärretään väärin, osaksi varmaan aivan tahallaan. Ja näin päästään tilanteeseen, jossa sorrettujen vähemmistöjen suojaksi kehitetyt demokratian rakenteet (niin, demokratia ei tarkoita, että enemmistö saa jyrätä vähemmistöt, vaan siihen kuuluu myös vähemmistöjen ja yleisten ihmisoikeuksien turvaaminen) käännetään itseään vastaan: enemmistö on yllättäen muka sorron uhrina, hallitus vyöryttää ”kansan” kaduille oppositiopoliitikkoa vastaan, ja vihapuheen vastaista mielenosoitusta vetää valtakunnan tunnetuin vihapuhuja.


Kahden kerroksen koululaisia

17 tammikuun, 2020

Gyöngyöspata on Pohjois-Unkarissa sijaitseva pieni paikkakunta, muodollisesti kaupunki, vaikka asukkaita on vain kolmisentuhatta. Siellä on vanhan linnan rauniot ja keskiaikainen kirkko, mutta viime vuosina se on ollut julkisuudessa lähinnä runsaslukuisen romaniväestön ympärille syntyneiden jännitteiden takia. Keväällä 2011 äärioikeistolaiset saapashousukaartit ryhtyivät aktiivisesti partioimaan romanien asuinalueilla, ja puhkesi muutamia tappeluita. Ihmishenkien menetykseltä ilmeisesti kuitenkin säästyttiin, toisin kuin muutamilla muilla paikkakunnilla.

Näkymä Gyöngyöspatan romanikortteleista. Kuva Zoltán Balogh/MTI.

Pari vuotta sitten Gyöngyöspata nousi lehtiotsikoihin oikeudenkäynnin ansiosta, joka oli laajuudeltaan ja tuloksiltaan poikkeuksellinen, vaikka siihen aihetta antanut ilmiö luultavasti tunnetaan muillakin paikkakunnilla. Kymmeniä romanilapsia ja heidän vanhempiaan edustava säätiö haastoi Unkarin valtion oikeuteen paikallisessa peruskoulussa harjoitetusta segregaatiosta: romanilapsia oli opetettu erillään valtaväestön lapsista. Romanilasten B-luokat sijaitsivat erillään muista, koulun alakerrassa, joidenkin lasten kertoman mukaan he eivät saaneet käydä edes käyttämässä yläkerran – kuinka ollakaan, huomattavasti siistimpää – vessaa. Romanilapsille ei opetettu ”informatiikkaa” eli tietokoneen käyttöä, sen sijaan he saivat vapaaehtoisesti tehdä matematiikan tehtäviä tai ihan vain mennä pihalle leikkimään. Heille ei annettu läksyjä; niille, jotka kävivät A-luokkaa yhdessä valkolaislasten kanssa, oli kuulemma joskus suoraan sanottu, että tätä sanelutehtävää ei heidän tarvitse kirjoittaa, ja jos he pyysivät luokkatovereiltaan tehtävät ja vapaaehtoisesti tekivät ne, niitä ei tarkastettu. Romanilapsia ei viety luokkaretkille, tanssi- tai uimaopetukseen. Heitä opetettiin luokkatasonsa alapuolella olevista kirjoista, esimerkiksi seitsemännellä luokalla he saivat lukea neljännen luokan äidinkielen oppikirjaa. Lopputulos tästä kaikesta oli – varmaan melkoisten henkisten traumojen lisäksi – se, että useimmat romanilapset eivät saaneet koulua käydyksi kunnialla loppuun: ei päästötodistusta, ei toivoakaan edes ammatti- saati korkeammasta koulutuksesta, kunnon työpaikasta ja toimeentulosta. Jotkut tämän ”koulutuksen” käyneistä nuorista kertoivat, etteivät olleet kouluvuosiensa mittaan oppineet edes kunnolla lukemaan.

Lokakuussa 2018 pitkään kestänyt oikeudenkäynti päättyi Egerin raastuvanoikeudessa romaniperheiden voittoon. Juttu eteni korkeampiin oikeusasteisiin, syksyllä Debrecenin lääninoikeus edelleenkin tuomitsi valtion ja Gyöngyöspatan kunnan maksamaan romanilapsille yhteensä 90 miljoonan forintin (n. 270 000 €) korvaukset, ja tällä hetkellä ounastellaan korkeimman oikeuden (Kúria) päätyvän samaan päätökseen. Hallituksen ja Fidesz-puolueen edustajien reaktiot tähän ovat viime päivinä kelluneet uutisvirrassani melkoisilla laineilla. Samoilta seuduilta kotoisin oleva Fidesz-kansanedustaja László Horváth esimerkiksi oli Facebookissa julistanut, että oikeuden päätös on tuhoisa ja epäoikeudenmukainen (rangaistus kohdistuu kaikkiin, myös syyttömiin gyöngyöspatalaisiin) – ja kaiken takana on tietenkin ”Soros-verkosto” (toisin sanoen: romanilapsia oikeudenkäynnissä avustanut säätiö on sekin nauttinut Sorosin tukea).

Eikä tässä kaikki. Viikko sitten itse Viktor Orbán lehdistötilaisuudessaan puuttui Gyöngyöspatan tapaukseen. Hän ei tosin itse ole paikkakuntalainen, mutta…

… jos asuisin siellä, kysyisin kuitenkin, miten voi olla, että jostain syystä samassa yhteisössä, samassa kylässä asuvan etnisesti määrittyvän ryhmän jäsenet saavat merkittävän summan rahaa tekemättä siitä hyvästä minkäänlaista työtä. Samalla kun minun olisi tehtävä saman summan eteen työtä ties miten monta tuntia, päivää tai vuotta. (…) Ja olen sitä mieltä, että nämä ihmiset ovat oikeassa.

Peruspopulistista vihanlietsontaa mutaisimmillaan siis: hei katsokaa, NOILLE annetaan ilmaista rahaa ja kunnon tavalliset työtätekevät kansalaiset saavat nuolla näppejään! Hallituksen tiedottajan István Hollikin mukaan Orbán on oikeassa, sitä paitsi segregaatio aloitettiin jo edellisen sosialistihallituksen aikana ja lopetettiin Orbánin hallituksen toimesta, ja joka tapauksessa kaikkeen syypää on Soros. Syyllisyyskysymyksiä toki mutkistaa sekin, että Gyöngyöspatan koulu monien muiden lailla siirtyi kunnalta valtion haltuun vuonna 2013; segregaatiota ei kuitenkaan lopetettu tuolloin (saati heti Orbánin noustua valtaan 2010) vaan se on jatkunut ainakin vuoteen 2017.

Tätä kirjoittaessani kansanedustaja Horváth on ilmoittanut, että valtio rahan sijasta tarjoaisi mieluummin korvauksia luonnossa: segregaatiosta kärsineille koululaisille järjestettäisiin korvaavaa koulutusta kielissä, informatiikassa ynnä muussa sekä kansalaistaidon ja arjessa selviämisen opetusta. Puusta katsoen tämä kuulostaa hyvältä: eivät syrjäytyneet ja koulutusta vaille jääneet, rikollisuutta ja myrkyllisiä alakulttuureja kasvattavassa köyhyydessä eläneet ihmiset välttämättä osaa toimia järkevästi, jos muitta mutkitta saavat tukun riihikuivaa käteistä. Unkarin tilannetta seuranneessa ajatus kuitenkin nostattaa erinäisiä epäluuloja. Kuka tämän koulutuksen tarjoaisi, miten sen laatua valvottaisiin – ja tulisiko tästäkin yksi uusi korruptiokanava entisten lisäksi, eli katoaisivatko nämä rahat sinne, minne romaniväestön integraatioon ja tukemiseen tarkoitetut rahat ovat ennenkin menneet, esimerkiksi sopivat suhteet omaavan henkilön tätä varten perustamalle palveluyritykselle vain nimellisten suoritusten vastineeksi?

Ei Unkarin koululaitoksella muutenkaan mene turhan hyvin. Opettajien kehnosta palkasta, ajan vaatimuksia vastaamattomasta koulutuksesta ja surkeista työoloista on valitettu jo pitkään, ja nyt myös opetussuunnitelmien uudistaminen uhkaa hukkua merkilliseen poliittiseen myllerrykseen. Kuten Index-sivuston perinpohjaisessa artikkelissa selitetään, tapetilla on ollut kaksi periaatteessa toisistaan riippumatonta kysymystä. Ensinnäkin jo pitkään on ollut selvää, että Unkarin koululaitoksen opetussuunnitelmia ja opetusfilosofiaa on uudistettava: pois ”leksikaalisesta tiedosta” eli sanojen, fraasien, termien, vuosilukujen ym. pänttäämisestä ja ulkoa opettelemisesta, pääpaino olkoon ilmaisu-, teksti-, oppimis-, ongelmanratkaisu- ja työskentelytaitojen omaksumisessa. Näihin pyrkimyksiin sekoittuu toinen, tämänhetkiseen ”kulttuuritaisteluun” kytkeytyvä poliittinen tendenssi: nykyinen hallitus on jatkuvasti ajanut etenkin äidinkielen, kirjallisuuden ja historian opetusohjelmiin yhä ”kansallismielisempää” linjaa. Tähän kuuluvat omituisista oppikirjoista nousseet kohut tai kiistat Albert Wassin tai Ferenc Herczegin ynnä muiden oikeistonationalististen kirjailijoiden suosimisesta (myös perinteisen kaanonin vasemmistolaisten, edistysmielisten ja/tai juutalaissyntyisten kirjailijoiden kustannuksella).

Vuonna 2017 uutta kansallista perusopetussuunnitelmaa (Nemzeti Alaptanterv, NAT) ryhdyttiin laatimaan psykologi Valéria Csépen johtaman asiantuntijatiimin voimin. Ensimmäinen luonnos julkistettiin syyskuussa 2018. Jo tuolloin hallituksen tuolloinen tiedottaja Gergely Gulyás ilmoitti, että kyseessä on vain luonnosversio, joka ei tule toteutumaan tässä muodossa. Siitä pitäen opetussuunnitelmaa on työstetty ministeriön sisällä virkamiesten ja asiantuntijoiden voimin. Ongelmana tuntuu olevan nyt, että kunnon virallista tietoa suunnitelman yksityiskohdista ei ole saatavilla missään, vaan poliitikot, intressiryhmät ja media väittelevät opetussuunnitelman tulevaisuudesta kuka minkäkin, miten milloinkin ministeriöstä vuotaneen epävirallisen version tai huhun varassa. Nyt vaikuttaa siltä, että ministeriön sisäisten valtataistelujen johdosta tekeillä on kaksi kilpailevaa NAT-versiota, ja asiasta vastaava inhimillisten voimavarojen superministeri (tähän ministeriöön on siis yhdistetty sekä sosiaali- ja terveydenhuoltokysymykset että opetus-, kulttuuri- ja urheiluasiat) Miklós Kásler, lääkäri ja kristillis-kansallis-konservatiivisen vaihtoehtohistorian harrastaja, on hieman pihalla koko jutusta.

1990-luvulla fasistoidiin äärioikeistoon luisuneen kirjailija István Csurkan (1934–2012) väitetään halveksivasti sanoneen, että ”asiantuntemus on halpahintainen bolševikkien juoni” (a szakértelem olcsó bolsevista trükk). Tämä sitaatti nousee jatkuvasti esiin, kun Unkarin koulutuspolitiikasta on puhe, ja toisinaan se tuntuu pelottavan hyvin heijastavan poliittisten päättäjien suhtautumista.

 


Aikuisten suusta

28 marraskuun, 2019

Tänään pikainen kimara esimerkkejä siitä, miten Unkarin hallituksen edustajien lausunnot tuntuvat täysin irronneen todellisuudesta. Aluksi päästäkäämme ääneen tämä sepelvaltimopunakka herrasmies, joka on siviiliammatiltaan lääkäri ja nykyiseltä tehtävältään inhimillisten voimavarojen (kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat) ministeri. Tästä lausahduksesta raportoi 444.hu-sivuston blogissaan Zsombor Kunetz, joka oli seuraamassa ministeri Káslerin parlamentin kansanterveysvaliokunnalle antamaa selontekoa:

kasler.jpg

Vältettävissä olevien kuolemantapausten lukumäärä ei todista sitä, että terveydenhuollosta puuttuisi sairaaloita, vuodepaikkoja, leikkaussaleja tai kirurgeja, vaan sen, että unkarilainen potilas ei mene ajoissa lääkäriin.

Öö tuota. Siis Unkarissa syöpäkuolleisuus on lähes Euroopan tilastojen kärjessä, mutta tämä ei suinkaan johdu hoidon kehnosta saatavuudesta. (Kesällä mediaan levisi uutisia potilasjoukosta, joka Budapestin Onkologian instituutissa kerääntyy aamuviideltä käytävään jonottamaan pääsyä jonotusnumerolaitteelle, joka puolestaan aukeaa seitsemältä.) Sairaalainfektioiden suuri määrä ei tietenkään ole missään yhteydessä siihen, että Unkarin sairaaloissa jostain syystä käytetään desinfiointiainetta paljon vähemmän kuin muualla, eikä amputointien suuri määrä (Unkarissa amputoidaan kaksi ja puoli kertaa niin paljon raajoja kuin Euroopassa keskimäärin) mitenkään liity verisuonikirurgian resurssipulaan.

***

Toinen tarina alkaa kansainvälisestä Emmy-gaalasta mutta haarautuu aivan muualle. Parhaan ei-amerikkalaisen elokuvan naisnäyttelijän Emmy-palkinnon sai tänä vuonna nimittäin unkarilainen Marina Gera, joka esiintyy Attila Szászin ohjaamassa “Ikuisessa talvessa” (Örök tél, Eternal Winter); se puolestaan kertoo Unkarin vuoden 1956 kansannoususta ja sen seurauksista. [kiitos asiasta huomauttaneille, korjaan:] ns. málenkij robotista eli pakkotyöstä, johon neuvostoliittolaiset ”vapauttajat” sodan jälkeen raahasivat tuhansittain unkarilaisia. Tästä oikeusministeri Judit Varga innostui yrittämään jonkinlaista kissatappelua twiittaamalla, että tämä elokuva sietäisi myös Klára Dobrevin katsoa, koska hän on kommunistisen sortohallinnon perillinen.

Klára Dobrev on entisen sosialistipääministerin, nykyään sosialistipuolueesta lohkaisemaansa ”Demokraattista koalitiota” johtavan Ferenc Gyurcsányn vaimo. Viime EU-parlamenttivaaleissa hän keräsi vakuuttavan äänisaaliin ja vaikuttaa nyt Brysselissä parin muun julkisuudessa aktiivisesti näkyvän unkarilaisen oppositio-naismepin rinnalla. Tätä ”sosialisteilla ei ole oikeutta arvostella meitä, koska he ovat entisaikojen kommunisti-valtapuolueen jatkajia” -argumenttia on Fidesz-puolueessa käytetty ennenkin, mutta tässä tapauksessa kyse lienee muustakin, eli Klára Dobrevin henkilökohtaisista taustoista. Hänen isänsä Petar Dobrev oli bulgarialainen vientikauppamies (jota hallitusta lähellä oleva Pesti Srácok -blogi vihjailee vakoojaksi), äiti Piroska Apró puolestaan pahamaineisen Antal Aprón tytär; Antal Apró, vaatimattomista oloista noussut työväenliikkeen veteraani, istui sodanjälkeisen Unkarin kommunistipuolueen johtoelimissä ja ryvettyi perin pohjin viimeistään vuoden 1956 jälkiselvittelyissä ja Imre Nagyn oikeudenkäynnin yhteydessä. Klára Dobrev on itse avoimesti arvostellut isoisäänsä ja sanoutunut irti tämän poliittisesta toiminnasta, mutta mitäpä tuosta.

Eipä kulunut kauankaan, kun oppositiokansanedustaja, sitoutumaton Ákos Hadházy vastasi, että Judit Vargan sietäisi varoa sanojaan. Hänen oma isänsä nimittäin oli ”kolmekauttakakkonen” eli entiseen maailmanaikaan sisäministeriön tiedusteluosaston III alaosaston II (vastavakoilu) palveluksessa. Eikä vain mikä hyvänsä värvätty siviili vaan hotellinjohtajan toimensa ohella salaisen tiedustelupoliisin aliluutnantti, asiakirjojen mukaan innokas ja vakaumuksellinen työntekijä, joka sai ansioistaan erityispalkkioitakin. Tämä ei oikein sovi yhteen sen kanssa, mitä Judit Varga on itse selittänyt: hänen isänsä ei koskaan harrastanut politiikkaa, ei koskaan ilmiantanut ketään, isä oli yllätyksekseen ja vastoin tahtoaan värvätty tiedusteluosaston palvelukseen hotellinjohtajanimityksen yhteydessä, ja kun tämä hänelle selvisi, hän oli oitis jättänyt eroanomuksen. Keskusteluun puuttui myös historiantutkija Krisztián Ungváry, jonka mielestä Vargan selittelyt ovat lapsellisia valheita. Asiakirjoista ilmenee aivan selvästi, että Judit Vargan isä ei suinkaan ollut naiivi, tietämätön tai passiivinen myötäjuoksija vaan aktiivinen vastavakoilu-upseeri, jonka vakaumusta ja operatiivisia taitoja hänen papereissaan kiitellään.

Nythän ei tietenkään – kuten sekä Hadházy että Ungváry muistuttavat – Judit Varga kuten Klára Dobrevkaan ole vastuussa isiensä tai isoisiensä teoista, vain siitä, miten he itse tätä perintöään hoitavat. Kysymys ei ole mutkuttelusta eli whataboutismista (”mutku sekin teki niin…”) vaan jälleen kerran siitä, että lasitalossa asuvan ei kannattaisi heitellä kiviä. Vihjailun esivanhempien perintöön aloitti Judit Varga, joten hänen on myös kestettävä arvostelu – ei vain se, että arvostellaan hänen isäänsä, vaan se, että muistutetaan siitä, miten hän itse on isänsä roolia julkisuudessa käsitellyt.

***

Lopuksi itse Viktor Orbán, joka muutama päivä sitten avasi Budapestissa kansainvälisen kristittyjen vainoa käsittelevän konferenssin. Aihe on sinänsä erittäin perusteltu: kristittyjä todellakin syrjitään, ahdistellaan ja vainotaan useissa maailman maissa, eikä tästä(kään) saisi vaieta. Siitä huolimatta tuntuu merkilliseltä tämä vainottujen kristittyjen suojeleminen puheiden tasolla (todellisista teoista ei ole oikein varmaa tietoa, kuten muutaman vuoden takainen ”tuhannen koptiperheen” tapaus osoittaa), kun todellisia pakolaisia (näiden uskoa ihmeemmin kyselemättä) kohdellaan niin ”kristillisesti” kuin kohdellaan.

Konferenssin avajaispuhetta, joka nyttemmin on myös pääministerin omalla verkkosivulla luettavissa, Index-uutissivusto selosti ja siteerasi näin. Orbán oli intoutunut lukemaan Unkarin perustajakuninkaan Tapani Pyhän kuuluisaa teosta tuhannen vuoden takaa, ”Opetuksia prinssi Imrelle”. (Imre-prinssi, Tapanin ja Baijerin Giselan ainoa poika kuoli nuorena eikä koskaan päässyt hallitsijana soveltamaan isänsä neuvoja, neuvojen todellisesta kirjoittajasta ei myöskään ole varmaa tietoa, vaikka ne kuninkaan nimissä julkaistiinkin.)

“Lempeyden hyveen harjoittaminen johdattaa sinut vielä täydelliseen autuuteen. Ole armelias kaikille, jotka kärsivät väkivaltaa, älä hengessäsi koskaan unohda Jumalan kehotusta: ’laupeutta minä tahdon enkä uhria’. Ole laupias kaikkia kohtaan, ei vain mahtavia vaan myös niitä, joilta puuttuu valtaa. Ole myös hengessäsi vahva, ettei hyväosaisuutesi tekisi sinua liian ylimieliseksi eikä huono onni syöksisi sinua maan tomuun. Ole myös nöyrä, että Jumala ylentäisi sinut nyt ja tulevaisuudessa! Ole lempeä, ettet koskaan vastustaisi oikeudenmukaisuutta! Ole kunniallinen, ettet koskaan tahallasi mustaisi kenenkään mainetta!” – siteerasi pääministeri ja jatkoi toteamalla, että nyt seuraa unkarilaisten lempisitaatti:
“paina mieleesi, että (…) sinun on hallittava ilman mielenkiihkoa, kopeutta ja vihaa, sopuisasti, hengessä nöyränä ja lempeästi, sillä jokainen ihminen syntyy samassa tilassa, ja että sinua ei ylennä mikään muu kuin nöyryys eikä alenna mikään muu kuin kopeus ja viha.”
– näin lausui Orbán ja lisäsi: “tämän pohjalta työskentelee Unkarin hallitus tänäänkin.”

Nöyryys! Sepä se!

***

Pakko vielä pikaisesti kommentoida viime kerralla selostettua merkillistä hyökkäystä oppositiojournalistin kimppuun, joka kehtasi jäädä uuden jalkapallostadionin avajaisottelun katsomossa istumaan, kun ei tunnistanut yleisön yhteislaulamaa ”kansallismielistä” iskelmää, ja siten ”loukkasi” myös ottelun aluksi stadionille laulamaan tuotuja slovakianunkarilaisia lapsia ja koko ylirajaista Unkarin kansakuntaa. Viikonloppuna nimittäin eri puolille Budapestia ilmestyi julisteita, joissa on toimittaja Gábor Miklósin sekä toisen Index-sivuston journalistin András Dezsőn kuvat, taustalla Israelin lippu (!) ja alla teksti ”Mekin tulimme rajan takaa”. Siis äärimmäisen primitiivinen antisemitistinen hyökkäys, jonka tekijäksi ei ole kukaan julkisuudessa kehdannut tunnustautua. Hallitusta lähellä oleva media menee vielä pitemmälle: syyttämään uhria. 888.hu-sivustolla on ilmeisesti jo varsin suoraan vihjailtu, että Indexin toimittajat ovat itse järjestäneet koko kampanjan, provokaatioksi.

Ja samanlaista etnonationalistista (se lienee nykyään ”rasistisen” synonyymi) unkarilaisuuden uudelleenmäärittelyä harrastavat pahamaineisessa keskusteluohjelmassa Sajtóklub (‘Pressiklubi’) täälläkin usein esillä ollut öyhöttäjä-toimittaja-blogisti Zsolt Bayer ja hänen vieraansa. Stadion-skandaalin jälkimainingeissa herrat ottivat käsittelyyn oppositiopuolue Párbeszédin (‘Vuoropuhelu’) edustajan Olivio Kocsis-Caken. Tummaihoinen Kocsis-Cake (nimen jälkiosa äännetään unkarilaisittain ”tsake”) on syntynyt ja kasvanut Unkarissa, unkarilaisen äidin ja Guinea-Bissausta maahan muuttaneen isän poikana. Hänen äidinkielensä on unkari, ja isänsä synnyinmaan hän on nähnyt vain postikorteissa. Tämä ei estänyt Bayeria ja kumppaneita toteamasta, että Kocsis-Cake olisi varmaan jäänyt istumaan Nélküled-kappaletta laulettaessa, sillä hän ”ei kuulu kansakuntaan”. (Lisää inhottavia yksityiskohtia englanniksi täällä.)

En enää aikoihin ole jaksanut huokailla, että ”voiko tämän alemmaksi enää mennä”.


Rumaa peliä

15 elokuun, 2019

Unkarissa ei ole – koputetaanpa puuta – vielä nähty esimerkkejä amerikkalaistyyppisistä joukkoampumisista. (Yksi selitys tietenkin on jälkisosialististen maiden suhteellisen tiukka asevalvonta sekä eurooppalainen asekulttuuri, johon ei kuulu se ajatus, että jokaisella pitäisi olla kotona torrakko esimerkiksi murtovarkaiden torjuntaan.) Kuitenkin unkarilaisessa uutiskuplassani on viime päivinä pyörinyt pari esimerkkiä väkivallasta, jonka juuret saattavat juontaa osaksi myös korkeammilta tahoilta harjoitettuun vihankylvöön, samaan tapaan kuin El Pason joukkoampumisen yhteydessä on Amerikassa syytelty.

Kuvan mahdollinen sisältö: 1 henkilö, parta, lähikuva ja sisätila

Tämä silmäkulmastaan laastaroitu mies on Benjamin Dániel Rézműves, valtiotieteen opiskelija, joka kirjoittelee juttuja yhteiskuntakriittiselle Mérce-sivustolle ja on tämän syksyn kunnallisvaaleissa asettumassa ehdolle kotiseudullaan, Unkarin köyhän koilliskolkan Hodászissa, sosialistipuolueesta lohjenneiden “gyurcsánylaisten” eli Demokraattisen koalition riveissä. Taannoisessa Facebook-postauksessaan hän kertoi tämän kuvan kera, miten hänen kimppuunsa äskettäin oli hyökätty Budapestissa keskellä katua.

Rézműves oli iltapäivällä kävelemässä raskaana olevan vaimonsa kanssa, kun jostakin ilmestyi kaksi uhkaavan näköistä kaljupäistä miestä. Nämä haukkuivat Rézművesiä ja hänen vaimoaan ”saastaisiksi arabi-maahanmuuttajiksi” ja käskivät näiden painua tiehensä täältä, missä ”ette osaa muuta kuin lisääntyä”. Kun Rézműves yritti suojella pelästynyttä, itkevää vaimoaan, toinen miehistä käytti päätään ilmeisesti parhaalla osaamallaan tavalla: pukkasi häntä kasvoihin, niin että silmäkulma aukesi. Kirjoituksessaan, joka oitis levisi Unkarin riippumattomille uutissivustoille, Rézműves syyttää tapahtuneesta maahanmuuttovastaista, rasistista vihapropagandaa, johon Unkarin hallitus käyttää satoja miljardeja forintteja vuodessa ja jonka kohdeyleisöä ovat nimenomaan ne huonompiosaiset, jotka ”jatkuvasti syyttävät toisia omasta onnettomasta kohtalostaan”.

”Arabiksi” Rézművesiä luultiin kenties tummahkon ihonvärin takia; hän on romani, ja Unkarin romanithan ovat monesti varsin tummaihoisia. Toista olennaista näkökohtaa Rézműves ei nosta esiin, mutta puusta katsoen se tuntuu ilmeiseltä. Unkarissakin äärioikeistolaiset propagandatuutit ovat viime vuosina aivan avoimesti pelotelleet maahanmuuttajien suuremmalla syntyvyydellä (sen lisäksi, että romanien ”holtiton lisääntyminen” kuuluu jo vanhastaan unkarilaisen rasismin vakiokäsitteistöön), ja nimenomaan tällä ajatuksella on myös yritetty kannustaa unkarilaisia synnytystalkoisiin. Euroopan väestöongelmat – siis väestön vanheneminen ja työvoimapula – on ratkaistava perhepolitiikan, ei maahanmuuton avulla, julisti Orbán jo vuosia sitten. Tästä on suorapuheisempien propagandistien helppo kehitellä ajatusta edelleen: synnyttämällä Euroopan täyteen valkoisia lapsia me puolustaudumme maahanmuuttoa vastaan – ja toisaalta: lisääntymiskykyisen ja -haluisen väestön tuominen Eurooppaan on olennainen osa joidenkin salaperäisten pahisten häijyä salajuonta. Myös Rézművesin tapauksessa varmaankin erityisesti raskaana olevan naisen näkeminen aktivoi tämän rasismikomponentin, jota vihapropagandalla on jo pitkään rakennettu.

Toisen samantapaisen tositapahtuman toi sosiaaliseen mediaan (ja sieltä käsin riippumattomille uutissivustoille) Boglárka Kurucz -niminen nuori nainen, joka Facebook-seinälleen postasi kuvia komeasta verenpurkaumasta silmänsä alla. Hän oli ollut Bényessä, Budapestista vähän matkaa kaakkoon sijaitsevassa pikkutaajamassa, paikallisissa kyläjuhlissa pitämässä hauskaa kaveriensa kanssa. Mukanaan hänellä oli kangaskassi, joka sattumalta oli sateenkaariraidallinen. Kun hän oli markkinateltassa tanssimassa kaverinsa kanssa, ilmestyi taaskin jostain roteva, kaljupäinen, ”kansallismielisen” näköinen kaveri, joka alkoi töykkiä häntä ja esittää ikäviä kommentteja ensin kassista ja sitten sen perusteella tekemistään, Kuruczin seksuaalista suuntautumista koskevista oletuksista. Kun Kurucz hermostui ja antoi sanan sanasta, mies tirvaisi häntä kasvoihin. Kuruczin kaverin paikalla olleet isovanhemmat riensivät avuksi, jolloin mies kävi kaverin isoisän kimppuun, iski hänet maahan, löi ja potki. Index-sivuston mukaan poliisi tutkii pahoinpitelytapausta, mutta tarkempia tietoja ei tässä vaiheessa sieltä haluttu antaa.

Yksittäistapauksia? (Onhan tämäntapaista nähty Unkarissa viime vuosina monesti: muutaman pakolaisperheen tuominen lomahotelliin nostattaa pikkukaupungissa joukkohysterian, poliiseja soitetaan hätiin, kun pellolla liikkuvia maanmittareita tai kaduilla kulkevia aasialaisia vaihto-opiskelijoita luullaan ”migranteiksi” tai jos kampaajalta tuleva kantaväestön nainen on vetänyt päähänsä huivin suojellakseen uutta kallista kampaustaan…) Viime kädessä päävastuun pahoinpitelyistä kantavat pahoinpitelijät itse. Siitä huolimatta on vaikea olla syyttämättä myös virallista propagandaa, joka ”kansallismielisen” ”perhepolitiikan” nimissä on vuosikaudet lietsonut epäluuloja ja vihaa maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Tai antanut lietsoa. Kovinta kieltähän eivät käytä poliittiset päättäjät itse – jotka yleensä muistavat sanoutua irti kaikista väkivaltaisista ääri-ilmiöistä – vaan heidän lähipiirinsä hallussa olevat viestimet (muistelkaamme taannoisia Unkarin Helsingin-lähetystön ”sehän oli vain yksityinen blogi” –kiemurteluja, kun hallitusta lähellä olevassa mediassa oli levitelty perin kummallisia väitteitä Suomesta). Ja kuten täällä taannoin esitelty ”Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen -liikkeen” videon vastaanotto osoittaa, jopa äärioikeisto-oppositionkin propagandatempaukset ja salaliittoteoriat voidaan kansan mielessä helposti yhdistää hallituksen linjauksiin.

Käytän tässä taas kerran sanaa ”propaganda”, vaikka sillä läntisessä maailmassa (toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliitossa aikoinaan) on ikävä sivumaku. Propagandalla, toisin kuin (ihannetapauksessa) normaalilla tiedonvälityksellä, on poliittinen tai ideologinen päämäärä, jonka perusteella sisällöt valitaan ja toisinaan jopa keksitään. Ainakin ensinmainittua Unkarin yleisradioyhtiö sekä hallitusta lähellä oleva media harrastavat koko ajan – alkaen siitä jokseenkin jokaiseen uutislähetykseen kuuluvasta osuudesta, jossa kerrotaan ”migranttien” rikoksista ja rötöksistä maahanmuuton tuhoamassa läntisessä maailmassa. Viime aikoina on yleistävän vihapropagandan ohella kuitenkin nähty myös sepitettyjä väitteitä, joilla hyökätään yksityishenkilöiden kimppuun. Tapaus Blanka Nagy – joukko hallitusta lähellä olevia lehtiä ja sivustoja yhteistuumin levittämässä perättömiä, lapsellisia ilkeyksiä jonkinlaiseksi poliittiseksi julkkikseksi nousseesta lukiolaistytöstä – ei luultavasti ollut ainoa laatuaan.

Viime viikkoina Unkarin uutisissa ovat olleet Anna Donáth, Momentum-puolueen europarlamenttiedustaja, ja hänen isänsä. Momentum (virallisesti Momentum Mozgalom eli ”Momentum-liike”) on keväällä 2017 perustettu eräänlainen keskustaliberaali vaihtoehtopuolue, joka asemoi itsensä lähelle nuorta, koulutettua kaupunkiväestöä. (Kuten puolueen kotisivulla kerrotaan: ”Momentumia eivät perustaneet poliitikot vaan nuoret opettajat, lääkärit ja insinöörit.”) Unkarin oppositiopuolueiden joukossa, jotka kaikki ovat viime aikoina mataneet muutaman prosentin gallupkannatuksen pohjamudissa, Momentum selvisi viime kevään EU-vaaleista yllättävän hyvin, ja tarkkailijat ovat kehuneet erityisesti Momentumin kahden nuoren nais-mepin positiivista energiaa.

Viime viikolla sitten hallitusta lähellä olevan median ristituleen joutuivat ensin Momentum-meppi Anna Donáthin isä, luterilainen pappi ja entinen sosialistipuolue MSZP:n kansanedustaja László Donáth, ja sitten Anna Donáth itse. TV2-kanavan uutisissa kerrottiin László Donáthin vuosien mittaan ahdistelleen seksuaalisesti useita seurakuntansa ylläpitämän vanhainkodin työntekijöitä. Jo ensimmäisessä uutisessa (”Sosialistipappi on saattanut ahdistella seksuaalisesti”) muistettiin mainita, että László Donáth on Anna Donáthin isä. Népszava-lehden mukaan Budapestin poliisi on ilmoittanut tutkivansa seksuaalirikosepäilyä, mutta epäillyn nimeä tai muita yksityiskohtia ei ole annettu julkisuuteen. László Donáth itse kertoi Népszavalle, että kyseessä on selvästikin poliittinen ajojahti, jonka todellisena kohteena on hänen tyttärensä; häntä itseään ei poliisi ollut vielä kuullut, ei epäiltynä eikä todistajana, eikä hän halunnut kommentoida asiaa sen enempää.

TV2 ei jättänyt asiaa tähän vaan jatkoi hutkivaa journalismiaan. Kanavan verkkosivulta löytyy tällä hetkellä viime päivien uutisia, jotka kertovat muun muassa, että László Donáth on seurakuntansa vanhainkodin henkilökunnan keskuudessa vuosikausia kestäneellä systemaattisella ahdistelullaan luonut suoranaisen pelon ilmapiirin, että asia on tutkittava perusteellisesti (tämän johdosta oli keskusteluohjelmassa kertomassa lainopillisia näkökantoja myös vanha tuttavamme Zoltán Lomnici nuorempi, hallitusta lähellä olevan Századvég-ajatuspajan lakimies) – ja että, ta-daa, László Donáth on hylännyt vaimonsa ja asuu yhdessä aviottoman lapsensa ja salaisen naisystävänsä kanssa. Tähänastisten ”todisteiden” perusteella (nimettömän ahdistelu-uhrin aviomiehen puhuvan takaraivon haastattelu) en voi sanoa olevani valmis uskomaan TV2:n Tények (‘Tosiseikat’, sic!) -ohjelmaa sen enempää kuin ennenkään, mutta tietenkään ei periaatteessa mahdotonta ole, että syytöksissä olisi jotain perää. Ei László Donáth olisi ensimmäinen siivo kunnon mies, josta paljastuu pimeä puoli, tai ensimmäinen kaksoiselämää elävä ja naisjuttuihin sotkeutuva pappi. Mutta mielenkiintoista on, että tämä vanhenevan pappismiehen jahtaaminen ei riittänyt, vaan tähtäimeen oli saatava poliitikko-tytär itse.

Syytöksen mukaan, joka perustuu nimettömän uhrin Ripost-lehdelle lähettämään kirjeeseen ja josta uutisoivat useammat hallitusta lähellä olevat viestimet, Anna Donáth ystävineen käytti isänsä johtamaa vanhainkotia eräänlaisena hotellina, jonne hän lähistöllä järjestettävän Sziget-festivaalin aikaan usein saapui yömyöhällä humalassa, jättäen paikat siivottomaan kuntoon. Tätä sotkua siivoamaan joutui myös kirjeen kirjoittaja, kaksi vuotta sitten vanhainkodissa vapaaehtoisena harjoittelijana työskennellyt lukiolaistyttö, tuolloin vielä alle 18-vuotias, jolle Anna sitten tuli esittämään seksuaalisia ehdotuksia. ”En mene yksityiskohtiin, mutta hän hyökkäsi kimppuuni.”

Anna Donáth – joka juuri on mennyt naimisiin, ilmeisesti aivan perinteisesti miehen kanssa – kiistää järkyttyneenä kaiken. Tuona kyseisenä vuonna hän kävi Sziget-festivaaleilla vain yhtä konserttia kuulemassa eikä koko aikana käynyt vanhainkodilla päinkään. Myös väite vanhainkodilla asustamisesta on älytön, sillä Donáthin oma lapsuudenkoti sijaitsee aivan naapurissa, ja tarvittaessa hän olisi voinut mennä yöpymään sinne omaan huoneeseensa. Facebook-sivullaan Donáth ei vain vakuuta, ettei ikinä eläessään ole ahdistellut ketään, vaan myös lupaa haastaa perättömiä levittäneet uutissivustot oikeuteen ja panna ne maksamaan valheistaan. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin Donáthin syytös hallituksen mediaa kohtaan:

Olen aiemmin luullut, että Gábor Vonan ja häntä syyttävän transvestiittiherran tarinaa hurjempaa aivopierua ei hallituspuolueen propaganda enää keksi, mutta olinkin väärässä.

Gábor Vona, äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen johtaja vuosina 2006–2018, yritti viime vuosina muokata vaahtosuisesta rasistipuolueesta saapashousukaarteineen uutta, sisäsiistiä kansanpuolueversiota. Yritys epäonnistui, Jobbikin keväällä 2018 kärsimän surkean vaalitappion jälkeen Vona erosi puoluejohtajan tehtävistä ja jätti politiikan; Jobbik itse rypee syvällä aallonpohjassa radikaalisiiven lähdettyä omille teilleen. Ainakin joksikin aikaa unkarilaisten poliittiseen muistiin jää kuitenkin skandaali niiltä ajoilta, kun Jobbik vielä oli vakavasti otettava oppositiovoima.

Kolme vuotta sitten Terry Black, oikealta nimeltään Károly Rácz, Sveitsissä syntynyt ja Saksassa pitkän uran pornofilmiesiintyjänä tehnyt miekkonen, sittemmin Unkarin ensimmäisen homobaarin perustaja ja maan tunnetuin transvestiitti tai transseksuaali, ilmestyi, kuinka ollakaan, TV2:n Tények-ohjelmaan haastateltavaksi. Hän väitti liikkuneensa vuosituhannen alkupuolella samoissa piireissä kuin Gábor Vona ja tietävänsä, että Vonalla oli tuolloin homosuhteita; tämän hän kuulemma halusi tuoda julkisuuteen, koska paheksui Vonan ja hänen puolueensa kaksinaismoralistista homovastaisuutta. Vona – joka unkarilaisen Wikipedian mukaan on naimisissa ja yhden lapsen isä – vei jutun oikeuteen, joka lopulta tuomitsi Terry Blackin sekä useat asianosaiset viestimet maksamaan hänelle miljoonien forinttien korvaukset. Kohujuttuja Vonan homobaarivierailuista on kuitenkin edelleenkin helppo löytää nettihaulla – eikä vaalien alla voitettu oikeudenkäynti myöskään pelastanut Vonaa ja Jobbikia vaalitappiolta.

Näin siis Unkarin mediassa näinä päivinä. Tv-kanavien, lehtien ja sivustojen keskittäminen yksinvaltaisen valtapuolueen käsiin on synnyttänyt valtaisan propagandakoneen, jota voi käyttää sekä vaaralliseen vihapropagandaan että yksittäisten vastustajien maineen tuhoamiseen. Loppukevennystä en osaa tähän tarinaan itse tarjota, mutta mielenkiintoisen vertailukohdan esittää Facebook-postauksessaan armoitettu historiallisten tarinoiden kertoja Krisztián Nyáry:

Tämä tarina on kovin tuttu, ikään kuin olisin joskus jo sen lukenut. Moraaliton nuori nainen juopottelee, huvittelee ja turmelee viattomia nuorukaisia tai neitoja. Hänen mahtava aviomiehensä, tai isänsä, yrittää vaientaa todistajat, mutta lopulta molemmat saavat rangaistuksensa, kun oikeuden edessä palveluskunta todistaa heitä vastaan. Tämä on aivan tavallinen 1600-luvun noitaoikeudenkäynnin käsikirjoitus, tällaisia pöytäkirjoja on säilynyt valtava määrä.

Unkarintaitoisille suosittelen vielä taitavaa 1600-luvun tyyliin kirjoitettua ”todistajanlausuntoa”, jonka lopuksi Nyáry toteaa: Roviota ei vielä ole rakennettu.


Rottauutisia

25 huhtikuun, 2019

Tämän päivän ensimmäinen uutinen tulee Budapestista, Unkarin suhteellisen suuresta pääkaupungista, minne suuri osa aktiivisesta mutta erimielisestä oppositiotoiminnasta ja hallituskritiikistä sijoittuu – mutta missä korkeinta valtaa pitää kuitenkin valtapuolue Fidesz, muodollisesti sitoutumattoman mutta käytännössä hallituskoalitiota, kuten asia ilmaistaan, ”lähellä” olevan ylipormestari István Tarlósin välityksellä.

Pääkaupunkina Budapest on tietenkin myös julkisten tilojen visuaalisen symbolipolitiikan keskus, jonka muistomerkeistä ja julkisista taideteoksista (tai niiden poistamisesta tai puutteesta) on tässäkin blogissa ollut monesti puhetta. Tuorein kohu, johon varmaan tulen vielä palaamaan, käsittelee ensi vuonna koittavaa Trianonin rauhansopimuksen satavuotismuistojuhlaa ja entisen Unkarin kuningaskunnan silpomisen muistomerkkiä, jonka on tarkoitus kohota pääkaupungin keskeisimmälle paikalle, Alkotmány utcalle aivan parlamenttitalon viereen. Tai ei kohota vaan laskeutua. Suunniteltu muistomerkki on sata metriä pitkä syvenevä kaivanto, jonka seiniin veistetään tietokoneen arpomassa satunnaisessa järjestyksessä entisen ja nykyisen Unkarin paikannimet ja jonka syvän pään umpikujassa palaa ikuinen tuli. Pateettinen ja synkeä idea, joka ei niinkään kuvasta teoksen virallista nimeä (“kansallisen yhteishengen muistomerkki”, ajatus ylirajaisesta Unkarin kansakunnasta) vaan paremminkin viittaa kollektiiviseen suruun. Muistokaivanto ei vain ikävästi muistuta esimerkiksi Berliinin suurta holokaustimuistomerkkiä (siinäkin katsoja joutuu kulkemaan kiviseinämien lomassa yhä syvemmälle pimeyteen) vaan, näin HVG:n nimimerkki G. M. väittää, heijastaa itsensä pääministeri Orbánin synkkää hämmennystä. Muistovuoden koittaessa äärikansallismielisen hörhöväen revanssivaatimukset luultavasti alkavat kuulua julkisuudessa paljon tähänastista äänekkäämmin, ja mitä tekee pääministeri, joka on tärkeiden kannattajasegmenttiensä silmissä koko Eurooppaa vastaan taisteleva sankari – mutta nyt ei kannattajiensa harmiksi pystykään siirtämään maansa rajoja ja tuomaan Transilvaniaa ja Slovakiaa takaisin?

trianon_árok.jpeg

MTI:n julkaisema havainnekuva HVG:n artikkelista. Paikannimistä häämöttävät oikealla lukukelpoisina sekä nyky-Unkarissa sijaitsevat Kecskemét ja Kiskunfélegyháza että Kolozsvár (Cluj nykyisessä Romaniassa) ja Zágráb eli Kroatian Zagreb.

Kriittinen media on myös kaivanut esiin semmoisen merkillisen yksityiskohdan, että tämä(kin) Orbánin hallituksen rakentama muistomerkki rakennetaan poikkeusmenettelyillä monia säännöksiä rikkoen; muun muassa maatalousministeriön suojelukohteeksi julistetusta arvorakennuksesta joudutaan poistamaan osa. Normaalisti vaadittuja julkisivu-, kaupunkisuunnittelu- ja tekniikkakysymyksistä päättävien elinten tai tekniikan, arkkitehtuurin ja taidehistorian asiantuntijoiden lausuntoja ei ole pyydetty, eikä niitä nyt yllättäen tarvitakaan, koska hanke on julistettu ”kansantalouden (!) kannalta erityisen merkittäväksi”.

 

Näin siis asiat Budapestissa hoidetaan, mahtikäskyillä. Ja tähän liittyy myös ensimmäinen näistä luvatuista rottauutisista. Rotta, älykäs, sitkeä ja nopeasti lisääntyvä eläin, löytää helposti ekolokeroita myös nykyajan kaupungeista, ja varmaan Euroopan useimmissa isommissa taajamissa on koko ajan käynnissä jonkinlaista tuholaistorjuntaa rottakannan pitämiseksi aisoissa. Budapestissa rotat eivät aiemmin ole muodostaneet erityistä ongelmaa, mutta nyt, niin väitetään, röyhkeitä jyrsijöitä on alkanut näkyä jopa katukuvassakin paljon aiempaa enemmän. Syynä on kuulemma se, että kaupunginhallitus omavaltaisella äkkipäätöksellä vaihtoi rotantorjujaa.

patkányok.jpg

Näin kertoo Facebook-sivullaan politiikantutkija, oppositiopoliitikko ja Zuglón (Budapestin XIV. kaupunginosan) pormestari Gergely Karácsony: Aiempi tuholaistorjuntafirma, joka vuosikaudet on hoitanut tehtävänsä ilmeisesti aivan asiallisesti, vaihdettiin toiseen yritykseen, jolla ei ollut alalta mitään aiempia näyttöjä (sitä vastoin ilmeisesti hyvät suhteet korkeimpiin tahoihin). Tämä uusi rotantorjuja käyttää tehottomampia aineita mutta maksaa kaupungille kolme kertaa aikaisempaa enemmän. Korruptiolla on Budapestissa nyt rotan kasvot.

***

Siirrymme Itävaltaan, missä paikallisten oikeistopopulistien (FPÖ eli Vapauspuolue) taivalta hallituksen apukuskin paikalla ovat reunustaneet alalle tyypilliset ikävät ”yksittäistapaukset” (Einzelfall). Vähän samaan tapaan kuin suomalaisilla ja muillakin aateveljillä myös FPÖ-puolueen liepeiltä ja sen jäsenistöstä, jopa toimihenkilöistäkin löytyy tavan takaa väkeä, joka jotenkin kummasti osuu samoihin bileisiin ja valokuviin uusnatsien kanssa tai joutuu jotenkin tietämättään ja huomaamattaan jäseneksi avonatsistiseen Facebook-ryhmään, jolla käsivarsi pyrkii nousemaan yläviistoon julkisilla paikoilla tai näppäimistöltä jotenkin vain merkillisesti luiskahtaa someen lainvastaisia tekstejä tai kuvia (rasistisia möläytyksiä, natsien iskulauseita, uusnatsistisia Hitler-meemejä…). Toisin kuin Suomessa, Itävallan laissa on yleisten herjaus-, uhkaus- tai kansanryhmän vastainen kiihotus -pykälien lisäksi myös yksityiskohtaisesti kielletty tiettyjen symbolien ja ilmausten ”lyyrinenkin” käyttö (Wiederbetätigung eli ‘uudelleenkäyttöönotto’). Siispä puoluejohto ottaa etäisyyttä ja sanoutuu irti ja vakuuttaa uskollisuuttaan demokratialle ja ihmisoikeuksille, samalla kun syyllinen selittelee esimerkiksi – kuten taannoin perheettömiä pakolaismiehiä pelkureiksi haukkunut Tullnin kaupungin FPÖ-osaston hallituksen jäsen – että ei todellakaan voinut mistään tietää, että “ali-ihminen” (Untermensch) on natsi-ideologiaan liittyvä ilmaus. Joskus syyllinen jopa erotetaan (”harjaamisesta” en muista nähneeni täällä puhuttavan). Ja hetken päästä on seuraavan yksittäistapauksen aika; Der Standard -lehden artikkeliin on niitä listattu parin viime vuoden ajalta tusinoittain.

Yksi tuoreimmista yksittäistapauksista on Braunaun kaupungista, joka muutenkin kamppailee symbolipolitiikan kysymysten kanssa. Braunaussa Saksan rajalla, Inn-joen varrella syntyi aikoinaan tullivirkailija Alois Hitlerin perheeseen poika nimeltä Adolf, ja tämän muistoperinnön hallinnoiminen ei ole aivan helppoa, kun esimerkiksi kuuluisan syntymäkodin liepeille ei haluta uusnatsien pyhiinvaeltaja-armeijoja. (Asiaa tosin hieman helpottaa se, että Hitler itse ei erityisemmin vaalinut siteitä syntymäkaupunkiinsa eikä ylipäätään halunnut suuria julkisia huomionosoituksia syntymäseudulleen: hän halusi olla koko Saksan johtaja kaikkien maakuntaidentiteettien yläpuolella.) Braunaussa on vajaat parikymmentätuhatta asukasta, joista melkoinen osa työskentelee metalli- ja elektroniikka-alan yrityksissä, valtuustossa suurin puolue on ”Itävallan Kokoomus” ÖVP, jota edustaa myös nykyinen pormestari. Ja nyt sitten nousi kohu Braunaun FPÖ:n paikallisessa lehdessä julkaistusta runomuotoisesta ”pääsiäistervehdyksestä”.

Stadtratte.jpg

Verkossa kiertävä kuva on tähän kopioitu naapuriosavaltion Ala-Itävallan sosiaalidemokraateissa vaikuttavan Mirza Buljubasicin twiitistä.

Otsikkona on Die Stadtratte (Nagetier mit Kanalisationshintergrund) eli ‘Kaupunkirotta (viemäritaustainen jyrsijä)’; sulkeissa oleva määrite viittaa tietenkin yleiseen ilmaukseen mit Migrationshintergrund ‘maahanmuuttajataustainen’. Ja runon aiheena on harmi kaupunkiin tunkevien muukalaisten ja niiden hyysäämisen johdosta. Kaiken maailman monikulttuuri-kohtaamiskeskuksia perustetaan, ja siihen löytyy aina rahaa, mutta ei omille vähäosaisille, kielet ja kulttuurit halutaan sekoittaa yhdeksi sotkuksi… Järjestys pitää olla ja selvät säännöt, ja sääntöjä laativat ne, jotka ovat täällä ennestään olleet, eivät tulokkaat. Maassa maan tavalla tai maasta pois! Nih. Perinteistä ”kunnon ihmisten” verhottua rasismia siis, johon liittyy epämääräistä populistista vihjailua siitä, miten nykyiset päättäjät muka arvostavat vieraita mutta vihaavat ja halveksivat omaa kansaansa.

Ihmisten vertaaminen rottiin on niin väkevä kielikuva, että rottarunosta nousi melkoinen metakka jopa ulkomailla asti. Vähänkin sivistyneemmät ja historiatietoisemmat keskieurooppalaiset kyllä tietävät, että natsien toimeenpanemia joukkomurhia perusteltiin juuri samantapaisella retoriikalla, vertaamalla esimerkiksi juutalaisia tuholaisiin tai syöpäläisiin, jotka kansakunnan vertauskuvallisen terveyden nimissä kuuluu tuhota. (Rinnakkaistapaus Unkarista on viime vuosina jälleen kansakunnan kaapin päälle nostetun entisaikojen transilvanialaisen klassikon, upseerin, herrasmiehen ja rautaristin ritarin Albert Wassin pahamaineinen kertomus ”Rottien maanvaltaus”, jossa hyväsydämisen isäntäväen taloonsa päästämät rotat lisääntyvät ja tuhoavat kaiken. Tarinaa on hyvin vaikea olla lukematta antisemitistisenä allegoriana juutalaisista.)

Rottarunon kirjoittaja, kaupungin kakkosmies eli varapormestari Christian Schilcher (FPÖ), pahoitteli, pyyteli anteeksi, vakuutteli, että tarkoitus oli ollut ”provosoida mutta ei loukata”, ja lopulta erosi – väittämän mukaan kaikkein korkeimmalta taholta tulevan painostuksen johdosta, vaikka virallisesti omasta tahdostaan. Der Standardin tietojen mukaan itse liittokansleri Kurz olisi painostanut hallituskumppanipuolueensa johtoa toimiin; Kurzin kannanoton mukaan “Braunaun varapormestarin eroaminen oli ainoa mahdollinen looginen seuraus tästä inhottavasta ja rasistisesta runosta”, ja “perusitävaltalaisten” johtajan HC Strachen mukaan taas rottaruno oli täysin yhteensopimaton FPÖ:n periaatteiden kanssa. Tämä ei tietenkään tyydytä poliittista oppositiota, joka yhä äänekkäämmin vaatii ÖVP:n Kurzia lopultakin heittämään hallituskumppaninsa yli laidan. Syyttäjäviranomaiset tutkivat parhaillaan rottarunon mahdollista lainvastaisuutta.

Tässä koko mekkalassa on mielenkiintoisella tavalla unohtunut se, mistä runo oikeasti kertoo. Itse asiassa, kuten Der Standard muistuttaa, Schilcher on jo vuosien ajan kirjoitellut puolueensa paikallislehdykkään runomuotoisia poliittisia pohdiskeluja “kaupunkirotan” näkökulmasta: rotta nousee välillä kotiviemäristään maan päälle ihmettelemään ja kommentoimaan ihmisten kummallisia toilailuja. Pääsiäistervehdyksen kohurunossa ei siis ole kysymys siitä, että maahanmuuttajia halvennettaisiin vertaamalla heitä rottiin, päinvastoin die Stadtratte on kunnon perusitävaltalaisen näkökulmaa edustava minä-kertoja, johon lukijan on tarkoitus samastua.

Ei sillä, että mitenkään muuten haluaisin puolustella Schilcherin riimitelmää. Se on vastenmielinen, populistinen, ennakkoluuloinen sepustus, joka lukemattomien kaltaistensa tapaan on tarkoitettu puhuttelemaan lukijoidensa alhaisimpia puolia: pahansuopaa kateutta, muukalaiskammoa, sivistymättömyyttä ja tietämättömyyttä, halua työntää omat pettymykset ulkopuolisen syntipukin niskoille. Mutta nimenomaan rottavertauksesta kauhistuminen on tässä tapauksessa perin huolestuttava merkki jonkinlaisen uuslukutaidottomuuden tai pinnallisen hysteriaherkkyyden leviämisestä: aikuiset ihmiset ja poliittiset päättäjät reagoivat yksittäisiin sanoihin kuin Pavlovin koirat kellon kilahdukseen, osaamatta nähdä sanoja asiayhteydessään. Schilcher ei verrannut maahanmuuttajia rottiin vaan kirjoitti muuten jokseenkin samanlaista ”maahanmuuttokriittistä” propagandaläppää kuin mitä hänen lukemattomat puoluetoverinsa jatkuvasti tuottavat ilman mitään seuraamuksia. Itse asiassa rotta-kielikuvaa lukuun ottamatta Schilcherin sepustus oli paljon kesympi kuin mitä FPÖ:n lehdissä ja somekanavilla jatkuvasti nähdään.

No, rottajuttu painunee nopeasti unhoon, eikä seuraavaa “yksittäistapausta” varmaan tarvitse kauaa odottaa. Valitettavasti.


Kristityn Euroopan puolustajat

14 huhtikuun, 2019

Pääsiäinen lähestyy, ja kohta Euroopan mediat kaivavat taas esiin kristinuskon perinteisiin ja instituutioihin liittyvät juttuaiheet, Torinon käärinliinan aitoudesta lähtien. Unkarissa tälle ei ehkä ole samanlaista tilausta kuin esimerkiksi maallistuneissa Pohjoismaissa, sillä siellä kristillisiä ”perinteitä”, ”kulttuuria” ja ”arvoja” pidetään vallanpitäjien toimesta jatkuvasti esillä myös poliittisessa keskustelussa. Tämä toki tapahtuu tavalla, joka ei äkkinäiselle ulkopuoliselle heti aukea. ”Kristillinen” tarkoittaa sentrooppalaisessa ja erityisesti unkarilaisessa kontekstissa jotakin muuta kuin Suomessa.

Ensinnäkin on muistettava, että Unkarissa tilanne on toisenlainen kuin monissa muissa entisissä sosialistimaissa. Puolassa katolinen kirkko on edelleen suurelle osalle väestöä tärkeä identiteetin rakentaja ja oli sitä myös sosialismin aikana, jolloin nuoret kapinalliset systeeminkaatajatkin kävivät hartaina messussa. Entisessä DDR:ssä, missä monien kansalaisten suhde uskontoon lienee ollut hyvin ohut ja etäinen, luterilainen kirkko kaikesta huolimatta tarjosi systeemikriittiselle keskustelulle ja toisinajattelulle tilaa ja puitteet. Unkarissa taas perinteiset kristilliset kirkkokunnat, sekä vanhastaan enemmistönä ollut roomalais-katolinen kirkko että protestanttikirkot, alueittain hyvinkin mahtava reformoitu sekä pieni mutta kulttuuriselta painoarvoltaan yllättävän suuri luterilainen kirkko, taipuivat kaikki entisenä aikana pragmaattiseen yhteistyöhön kommunistisen valtiovallan kanssa. Tähän perintöön nojaten myös nykyinen valtiovalta luottaa yhteistyöhön perinteisten kirkkojen kanssa, joita Orbánin Unkarin kiistellyt (ja kansainvälisissä oikeusistuimissa riepotellut) kirkkolait ovat systemaattisesti suosineet pienten uskonnollisten yhteisöjen ja vapaiden suuntien kustannuksella.

Unkarin kirkoille on palautettu niiden entistä omaisuutta, uskottu hoidettavaksi osa kansanopetuksesta – kirkkojen ylläpitämien koulujen oppilasmäärä on 20 viime vuoden aikana kymmenkertaistunut – ja tavallaan ulkoistettu kansalaisten ideologiakasvatus. Tämä kaikki siitä huolimatta, että unkarilaisista suuri osa viimeaikaisten tutkimusten mukaan on maallistuneita tai uskonnottomia. Kun vuoden 1949 väestönlaskennassa katoliseen kirkkoon kuului väestöstä 70,5 %, reformoituun (“kalvinistiseen”) 21,9 % ja luterilaiseen 5,2 %, vuoden 2011 väestönlaskennassa vastaavat prosenttiluvut olivat 37,15 %, 11,61 % ja 2,16 %, vastaajista 18,18 % ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan ja lisäksi 27,16 % vastaajista ei halunnut nimetä uskontokuntaansa laisinkaan. Kun nykyinen valtiovalta puhuu ”kristillisistä arvoista” tai perinteistä, ”kristillisdemokratiasta” tai ”kristityn Euroopan” suojelemisesta, kysymys ei lienekään uskonnollisuudesta tai uskonnon harjoittamisesta vaan jostakin muusta.

Poliittisena käsitteenä ”kristillisellä” on Sentroopassa vanhastaan ollut kaksi merkitystä. ”Kristillisdemokraattinen” tai ”kristillis-sosiaalinen” politiikka korostaa yhteiskunnan vastuuta heikommistaan ilman että perinteisiä arvoja ja valtarakenteita lähdettäisiin kaatamaan, vallankumouksella varsinkaan: sosiaalinen omatunto ilman sosialismia, eräänlainen lähimmäisenrakkauteen perustuvan hyvinvointivaltion idea. Poliittisen ”kristillisyyden” pimeämpi puoli taas on karmean yksinkertainen: ”kristillinen” tarkoittaa ”ei-juutalaista”.

Saksassa ja Itävallassa tämä jälkimmäinen tulkinta päättyi aikoinaan melkoiseen moraaliseenkin perikatoon, ja se antisemitismi, mitä kaappinatsien kellareissa ehkä edelleen jossain määrin elätellään, ei oikeastaan sovi yhteen ”kristillinen”-nimikkeen kanssa, ei ainakaan valtavirtakristillisyyden. Tokihan natsijärjestelmä aikoinaan pyrki käyttämään hyväkseen myös kristinuskoa, ja perinteisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, riveistä löytyi vastarintamarttyyrien ohella myös innokkaita myötäilijöitä ja tukijoita. Silti korkeammalla natsihierarkiassa ei aktiivi- ja julkikristillisyyttä oikeastaan suvaittu: kunnon natsin kuului olla gottgläubig eli uskoa Saksan kansan kohtaloja johdattavaan ei-juutalaiseen Sallimukseen ja esimerkiksi joulun (Weihnachten) sijasta viettää muinaisskandinaavista Jul-juhlaa. Edelleenkin esimerkiksi “perusitävaltalaisten” suhde ylikansalliseen katoliseen kirkkoon on (perinnesyistä?) hieman ongelmallinen, kuten taannoin nähtiin FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin kohdalla.

Unkarissa on toisin. Se ”kansallismielisyyden” muoto, jolle Horthyn Unkari rakensi aatteellisen perustansa ja jota Orbánin Unkari näyttää pyrkivän elvyttämään, käytti avoimesti nimikettä ”kristillinen”. Tämä ”kristillisyys” käsitti väljästi ja vapaasti kaikki perinteiset kristilliset kirkot (sekä enemmistön roomalaiskatolisen että protestanttikirkot, joihin sisältyi myös arvostettuja ja tärkeitä ryhmiä; valtionhoitaja Horthy itse kuului reformoituun kirkkoon). Se ymmärrettiin paitsi perusarvoiksi ja kulttuuriperinnöksi myös nimenomaan ei-juutalaisuudeksi. Unkarilaisen nationalismin valtavirralle niin sanottu ”kristillisyys” oli jonkinlainen yleislyömäase kaikkea niin sanottua ”juutalaista” vastaan: sekä kommunistista kumouksellisuutta että ylikansallista suurpääomaa, ja samalla myös ”kansalle” vierasta kosmopoliittista, juuretonta modernia eliittikulttuuria. Ja vaikka tällainen ”kansallismielisyys” itse asiassa rakensi tien, joka johti Unkarin natsien liittolaiseksi ja kansanmurhan osasyylliseksi, Unkari ei sodan loppuvaiheen lyhyttä nuoliristiläisepisodia lukuun ottamatta ollut varsinaisesti natsien hallinnassa, niin että ”kristillisten” arvojen ja symbolien johtavaa asemaa olisi kukaan kiistänyt. Sodan jälkeen kunnon Saksan mallinen Vergangenheitsbewältigung, menneisyyden hallinta, jäi Unkarissa hoitamatta. ”Kristillis-kansallista” aatepohjaa ei tuuletettu, ja nyt se on kaikessa historiallisessa tunkkaisuudessaan näköjään taas otettu käyttöön.

Antisemitismi ei ole Unkarista kadonnut, mutta avoimesti se rehottaa vain politiikan oikealla äärilaidalla. Valtapuolue Fidesz ja pääministeri Orbán sanoutuvat virallisesti tiukasti irti kaikenlaisesta juutalaisvastaisuudesta (vaikka rivien välissä ja pinnan alla siihen liittyviä tuntemuksia hyödynnetäänkin esimerkiksi niissä mielikuvituksellisissa poliittisissa kampanjoissa, joissa György Sorosista rakennetaan maailmanherruuteen pyrkivää James Bond -elokuvien superkonnaa) – ja ovat myös hyvää pataa Israelin nykyisten vallanpitäjien kanssa, Benjamin Netanjahua ja Viktor Orbánia väitetään suorastaan ystävyksiksi. Mutta nyt viime vuosien pakolaiskriisin ja terrori-iskujen jälkeen perinteiselle ”kristillis-kansalliselle” ajatusmaailmalle on löytynyt uusi vielä vetävämpi vasta- ja tukirakenne: maahanmuutolla ja islamin vaaralla pelotteleminen. Nyt puolustetaan kristittyä Eurooppaa ei enää niinkään Siionin viisaiden juonilta (ei ainakaan pelkästään) kuin Allahu akbaria huutavien terroristi-raiskaajien ja taajoja lapsilaumoja synnyttävien, burkaan pakattujen naisten tuhotulvalta. Ja kolmikymmenluvun ”kristillis-kansalliset” iskulauseet kelpaavat sellaisenaan.

Kolmikymmenluvun tyyliä tarjoili esimerkiksi paikallislehti Kanizsan kansi, josta uutissivusto Index julkaisi tämän kauhistuneen lukijan lähettämän kuvan:

védem.jpg

”Puolustan kristittyä unkarilaista isänmaata…”

Lehden kuvat, joissa pikkupojat poseeraavat univormussa ja aseilla tähtäillen, on otettu turkkilaisia valloittajia vastaan käydyn taistelun vuosipäivänä. Tähän tilaisuuteen kuului myös armeijan asenäytös. Eihän siinä mitään, että pikkupojista aseet ovat jännä juttu, toteaa Indexin toimittaja, mutta pelottavaa on se, mitä yksi tilaisuuden järjestäjistä lausui:

”Nytkin vaara uhkaa kristittyä eurooppalaista kulttuuria ja sen myötä myös sen yhtä hyvin tärkeää osaa, unkarilaista identiteettiä ja unkarilaista kulttuuria.”

Asiayhteydestä on ilmiselvää, että päävihollisia ovat (jälleen) muslimit. Ja näiden vastavoimaksi siis pitää nostaa ”kristinusko”. Mutta kuten Lutherin katkismuksessa kysyttiin: mitä se on? Ja miten se oikein ymmärretään ja tunnetaan?

Selväähän se on, että sillä yhä taajempaan hoetulla ”kristillisyydellä”, jota pitää suojella muslimien murhanhimoisilta laumoilta, ei ole paljoakaan tekemistä henkilökohtaisen uskonvakaumuksen kanssa – tai sen kanssa, mitä Raamatussa puhutaan muukalaisten suvaitsemisesta, lähimmäisen rakastamisesta tai köyhien, orpojen ja leskien suojelemisesta. Mutta mikäli kristillisellä kulttuurilla tarkoitetaan uskontoon liittyvien kulttuurisymbolien ja tapojen tuntemusta, niin eipä hyvältä näytä sekään – ei edes niiden ”kristillisten” kulttuurintekijöiden taholla, joihin Orbánin Unkari näkyvästi luottaa. Tästä lopuksi tarina, joka tipahti uutisvirtaani tänään HVG-sivustolta.

HVG:n mielipidekirjoituksen tekijä, nimimerkki -ha, on suivaantunut artikkelista, jonka viime vuosina myös hallitusta lähellä oleviin viestimiin säännöllisesti kirjoitellut entinen balettitanssija, nykyinen Budapestin operettiteatterin balettijohtaja Bence Apáti juuri pullautti nyttemmin perinteikkäällä Magyar Nemzet -nimellä ilmestyvään hallituksen äänitorveen (entinen Magyar Idők). Kirjoituksen aiheena ja virikkeenä on tietenkin maahanmuutto, jonka haittoja Apátin pilkkaamat Sorosin palkkalaiset tai ”marihuanan laillistamisen puolesta taistellessaan sivuvaikutuksena sen aktiivisiksi käyttäjiksi muuttuneet” kansalaisaktivistit eivät suostu myöntämään. Kuitenkin maahanmuuttajien takia kristinuskon perinteet ja symbolit ovat uhattuina – ja tätä Apáti perustelee kertomalla uutisen, joka Italiasta on lähtenyt kiertämään ympäri ”Euroopan vapaata, vailla sensuuria toimivaa lehdistöä”.

Nimittäin: pienessä Pieve di Centon kaupungissa oli hautausmaalla ristit peitetty mustalla vaatteella. Giornale-niminen lehti oli olettanut syynä olleen sen, että hautausmaalla käy vainajiaan muistamassa myös ”toisenuskoisia” ihmisiä – ja näiden Apáti puolestaan olettaa olevan islaminuskoisia maahanmuuttajia. Tämähän ei tietenkään, näin Apáti ivallisesti kirjoittaa, liikuta vasemmistoliberaaleja maahanmuuton puolustajia, joiden mielestä ristien peittäminen näkyvistä ei ole mikään oikea ongelma. Kuitenkin ”totuus on, että Pieve di Centossa edesmenneiden omaistensa luona vierailevat italialaiset joutuvat kohtaamaan sen, että joku on peittänyt ristit mustalla kankaalla. Maahanmuuttajien takia.”

Näinköhän? HVG:n kirjoittaja ryhtyi selvittelemään asiaa. Alkuperäinen italialainen uutinen – jota Unkarissa esittelivät hallitusta lähellä olevat ”uutis”-sivustot – on ilmestynyt Berlusconin mediaimperiumiin kuuluvassa lehdessä, ja siihen haastatellaan Forza Italian edustajaa mutta ei paikkakunnan asukkaita saati hautausmaan hoitajia tai seurakunnan toimijoita. Ellei nyt Pieve di Centoon asti viitsitä ottaa yhteyttä faktojen tarkistamiseksi, niin – näin HVG:n kirjoittaja piruilee – voisi näin pääsiäisen lähestyessä avata unkarilaisen katolisen tietosanakirjan (Katolikus Lexikon). Se kertoo näin:

musta sunnuntai: suuren paaston 5. sunnuntai, kärsimysajan alkamisen päivä. Introituksen mukaan kutsutaan myös Iudica (lat. ‘tuomitse!’) -sunnuntaiksi. Liturgisen perinteen mukaan kirkon ristiinnaulitunkuvat ja pääalttarin alttaritaulu peitetään ylösnousemuksen päivään asti mustalla (vuoden 1965 jälkeen useimmiten sinipunaisella) kankaalla.

Tarkistamatta paikallisilta, mitä Pieve di Centon hautausmaalla todella on tapahtunut, voisi siis olettaa, että kyseessä todennäköisemmin on katolinen pääsiäisperinne kuin yllättävä hienotunteisuuden osoitus mahdollisia islaminuskoisia maahanmuuttajia kohtaan, sikäli kuin sellaisia seitsemäntuhannen asukkaan pikkukaupungin hautausmaalla vierailee. Mutta näin pitkälle ei ulotu hallituksen tukemien ”kristittyjen” kulttuurihenkilöiden asiantuntemus:

Käännynnäisiksi en heitä nimittäisi, sillä semmoinen edellyttää jonkinlaisen uskonnon harjoittamista, ja nämä kunnon mediatyöläiset ja balettitanssijat ovat käyneet kirkossa viimeksi varmaan silloin, kun Zsolt Bayerilla viimeksi oli hyvän käytöksen käsikirja kädessä. Mutta jos he kuitenkin tämmöisen kohteliaisuusvierailun tekisivät ja siellä sattuisivat näkemään, miten itkevän pikkuvauvan päähän kaadetaan vettä, toivottavasti he eivät yritä pelastaa lasta.

 


It ain’t necessarily so

9 huhtikuun, 2019

Pari päivää sitten tuli seitsemänkymmentäviisi vuotta täyteen siitä keväisestä päivästä, jona Unkarin juutalaiset määrättiin ompelemaan vaatteisiinsa keltainen daavidintähti. Kirjailija György Dragomán julkaisi tämän johdosta Facebook-seinällään tähän liittyvän pienen monologin romaanistaan Máglya (‘Rovio’), ja käänsin sen tänne. Eilen taas vietettiin kansainvälistä romanien kansallispäivää. On siis ehkä aika jälleen pohtia rasismiin liittyviä ilmiöitä.

Unkarin romanien tilannehan on silloin tällöin ollut esillä tässäkin blogissa. Tämä tilanne on tunnetusti ankea. Toki jotkut romanit ovat menestyneet elämässä, saavuttaneet hyvinvointia, mainetta ja vaikutusvaltaakin; yhtenä huippuesimerkkinä tulee mieleen juhlittu ja palkittu julkkisviulisti Zoltán Mága, joka esittää sekä perinteistä mustalaismusiikkia että klassisen viulukirjallisuuden tunnettuja virtuoosikappaleita, esiintyy rikkaille ja mahtaville ympäri maailmaa ja pyörittää melkoista showkonserttikoneistoa. On myös arjen sankareita, jollaisista yksi valitaan vuosittain romanijärjestöjen Kultanauha-palkinnon saajaksi. Tänä vuonna sankariksi nousi sairaanhoitaja Edina Sztojka, joka yksinhuoltaja-teiniäidistä ankaralla työllä ja aikuisopiskelulla kouluttautui unelma-ammattiinsa ja haastattelussa kertoo koskettavasti, mitä työ saattohoidossa, kuolevien ja heidän omaistensa parissa on hänelle opettanut.

Melkoinen osa Unkarin romaniväestöstä elää kuitenkin yhteiskunnan alareunalla tai ulkopuolella, ghettoutuu tiettyihin köyhiin kyliin tai kaupunginosiin, käy ”segregoituja” kouluja ja elää sukupolvelta toiselle periytyvässä työttömyys- ja syrjäytymiskierteessä, mistä on helppoa luiskahtaa myös rikolliseen elämään. Syrjäytyminen ja enemmistön ennakkoluulot ruokkivat toisiaan ja pyörittävät noidankehää, eivätkä poliittiset päättäjät tunnu pystyvän tekemään tälle oikein mitään. Romaneilla virallisena vähemmistökansana on periaatteessa oma itsehallintojärjestelmä, mutta tämäkin tuntuu toimivan enemmän korruptiokanavana kuin yhteiskunnallisen tasa-arvon rakentajana. Etenkin romanien valtakunnallisen edustuselimen pitkäaikainen johtaja Flórián Farkas on päässyt myös EU:n korruptionvalvontaelimen OLAFin syyniin taloussotkujensa takia. Olen useammankin kerran nähnyt väitettävän, että jos murto-osakin romanien eriarvoisuuden korjaamiseen annetuista valtion- ja EU-tuista olisi vuosien mittaan mennyt oikeaan osoitteeseen, niin suuri osa ”romanikysymyksestä” olisi jo menneen talven lumia.

Viime päivinä on unkarilaista somea kohisuttanut vanhaan tuttavaamme, Fidesz-puolueen kansanedustajaan János Pócsiin liittyvä video, joka yli kymmenen vuoden takaa ilmestyi YouTubeen. Pócs on siis sama hemmo, joka taannoin postasi Facebookiin siantappajaiskuvan, missä kärvennetyn sianraadon kylkeen oli kirjoitettu Soros-nimeen perustuva, heh heh, sanaleikki. Nyt Herbal Reality -kanava julkaisi videon, jolla Pócs pistää tuolloin – vuonna 2008 – palveluksessaan työskennelleen romanimiehen lämpökattilan polttouuniin, vitsailee polttavansa uunissa ne mustalaiset, joista ei tykkää, ja on lopuksi vielä sytyttävinään uunin palavalla paperilla. 444.hu-sivuston toimitus kävi Pócsilta itseltään kyselemässä uunivideon taustoja, mutta ei oikein saanut selville muuta kuin että tämähän oli vitsi ja kuulemma uuniin pantu mies oli itse ehdottanut videon tekemistä. (Mieheltä itseltään asiaa ei enää saa selville, hän on sittemmin kuollut.) Romanien valtakunnallinen itsehallintoelin on jo vaatinut Pócsia eroamaan, mutta Flórián Farkasin mielestä, vaikka video olikin ”onneton”, tämmöinen on tarpeetonta.

Yhteen romanit kuitenkin kelpaavat: äänestämään valtapuoluetta. Jo useampien vaalien alla on kuultu kuvauksia siitä, miten ”mustalaiset myyvät äänensä säkillisestä perunoita” ja miten köyhien romaniasutusten asukkaille vaalien alla jaetaan elintarvikkeita ja lupauksia työllistämistöistä. Kartoiltakin näkyy, että Fidesz-puolueen äänisaaliit ovat suhteessa runsaimmat juuri kaikkein köyhimmillä alueilla. Nyt EU-vaalien lähestyessä on myös romaneihin kohdistuva vaalikampanjointi taas alkanut. 444.hu-sivusto löysi hieman hyytävän esimerkin Bács-Kiskunin läänin romaniedustuselimen johtajan Szilveszter Horváthin FB-sivulta. Video on sittemmin näköjään poistettu, mutta jutussa selostetaan, että Horváth kehottaa kuulijoitaan saapumaan vaalipaikalle Fidesztä äänestämään ja tuomaan mukanaan vähintään kolme kaveriaankin. Sillä vain Viktor Orbán pystyy suojelemaan Unkaria vierailta valloilta, jotka haluavat tuoda maahan ”migrantteja”. Näistä ”migranteista” 90% on terroristeja, ja ”migranttien” kulttuuriin kuuluu se, että jos ne tulevat kadulla pyytämään tupakkaa eikä sitä anneta, ne oitis puukottavat. Tätä ei ”migranttien laki” pidä rangaistavana, niin kuin ei myöskään lasten raiskaamista.

Karmeintahan tässä on se, että juuri samanlaisia tarinoita – väkivaltaisuudesta, ryöstelystä, alaikäisten hyväksikäytöstä, joka kaikki on muka ”kulttuurisesti hyväksyttyä” – kerrotaan Unkarin ”valkolaisten” parissa romaneista itsestään. Verkossa kiertelee jo tähän perustuvia rasistimeemejä, joissa Horváth parkaa pannaan halvalla. Onneton pitää sen ihmisen olla, joka on valmis käskystä lyömään toista samalla aseella, millä käskijä häntä itseään lyö. Valitettavasti Unkarin romaneista monet saattavat hyvinkin olla näin onnettomassa asemassa.

***

Kaikkialla läsnä olevasta arkirasismista hieman kaukaisempiin maailmoihin. George ja Ira Gershwinin vuonna 1935 valmistunut ooppera Porgy ja Bess kertoo ramman, hyväsydämisen Porgyn ja hyväksikäyttäjämiesten uhrina kokaiinikoukussa rimpuilevan Bessin karvaansuloisen rakkaustarinan kautta Amerikan mustien ankarasta elämästä Charlestonin slummeissa. Tekijöiden alkuperäinen tarkoitus oli, että Porgya ja Bessiä saisivat esittää vain mustat laulajat, ja tästä pitää edelleen kiinni teoksen tekijänoikeuksia hallinnoiva yhtiö. Euroopassa oopperaa ovat kyllä esittäneet valkoiset laulajat naama mustaksi maalattuina, ainakin siihen aikaan, kun tätä ei meillä ymmärretty yhdistää amerikkalaiseen “blackface”-perinteeseen eikä pitää rasistisena. Nykyään nämä asiat tietenkin ovat hankalampia.

Jo toista vuotta sitten Budapestin ooppera otti Porgyn ja Bessin ohjelmaansa, tällä kertaa ilman kenkälankkia. Tässä produktiossa tapahtumat sijoittuivat pakolaiskeskukseen jossakin Euroopassa, eikä esittäjien eurooppalaista ihonväriä ole yritetty muuttaa. Tekijänoikeuksia siis rikottiin, ja syntyneessä kiistassa oopperatalo pakotettiin julkisesti ilmoittamaan, että tämä produktio ei ole saanut lupaa tekijänoikeuksien haltijalta eikä se vastaa teoksen esittämiselle asetettuja vaatimuksia. Asiaa tietenkin pahensi se, että jupakka yhdistettiin maailmalla Unkarin valtion toimintaan pakolaiskriisissä ja niihin, hm, ei aivan perusteettomiin rasismisyytöksiin, joita Soro…, vihervass…, siis, ulko- ja kotimaiset älymystöpiirit aina silloin tällöin esittävät.

Valtionoopperan (Erkel-teatterin) johtaja Szilveszter Ókovács yritti puolustaa ratkaisua kiistämällä edesmenneiden Gershwinien määräyksen. ”Tämä säännös on rasistinen ja poliittisesti epäkorrekti. Maassa, missä ei asu käytännössä lainkaan mustia ihmisiä, koska meillä ei ole ollut siirtomaita, tätä säännöstä ei voi selittää.” Tuo ”meillä ei ole ollut siirtomaita” on paljonpuhuva lausahdus. Samaan Orbán on vedonnut yrittäessään selittää, miksi Unkari ei pysty ottamaan vastaan ei-valkoihoisia maahanmuuttajia, vaikka läntisen Euroopan ”maahanmuuttomaat” semmoiseen katsovat kykenevänsä. Lisäksi sillä tietenkin kiillotetaan omaa kilpeä: me emme ole koskaan tehneet kenellekään pahaa emmekä siksi tarvitse myöskään kollektiivisia kulttuurisia katumusharjoituksia. Ja kun Unkaria on puolustettava, nyt voidaan kaivaa esille myös semmoiset käsitteet kuin ”rasismi” ja ”poliittinen korrektius”, joita Unkarissa on muuten enemmänkin vähätelty ja pilkattu.

Kaiken lisäksi Ókovács ilmoitti epäilevänsä koko Gershwinien jälkisäädöksen pätevyyttä. ”Jos tämmöistä vaatimusta ei ole esitetty tekijän elinaikana, miksi tekijät vaatisivat tätä kuolemansa jälkeen?” Itse asiassa, muistutti asiasta uutisoinut The Guardian, George Gershwin jo eläessään kieltäytyi yhteistyöstä New Yorkin Metropolitanin kanssa, koska tässä produktiossa olisi esiintynyt mustaksi maalattuja valkoisia laulajia. Guardianin mukaan Ókovács väittää, että tekijänoikeuksia hallinnoiva Tams-Witmarks olisi alun perin antanut hänen uskoa, että esittäjien mustaihoisuutta ei vaadittaisi, ja vastalauseita olisi alkanut kuulua vasta myöhemmin.

Tästä siis kerrottiin maailman tiedotusvälineissä jo toista vuotta sitten. Ilmeisesti kiista on yhä vireillä, sillä tänään Unkarin julkisuudessa on naureskeltu uudelle uutiselle Porgyn ja Bessin tiimoilta: johtaja Ókovács on kirjallisesti pyytänyt tässä produktiossa esiintyneitä laulajia vakuuttamaan, että ”afroamerikkalainen alkuperä ja tietoisuus muodostaa erottamattoman osan heidän identiteetistään”, ja 28 esiintyjästä kaikkiaan 15 olisi tähän suostunut. Ókovács selittelee ratkaisuaan näin:

“Unkarissa ei pidetä rekisteriä ihmisten ihonväristä, ei myöskään rikoslaissa, se on henkilökohtaista informaatiota, enkä minä pysty sanomaan esimerkiksi roolituksesta, vastaako se ehtoja vai eikö, siksi kysyn ennemmin heiltä.”

Entisessä natsi-Saksassa tunnetusti Johtaja päätti, kuka on juutalainen ja kuka ei. Unkari taas on demokratia, joten afroamerikkalaisuudestaan voi näköjään kukin päättää itse, heh heh. Vaikka oltaisiinkin maassa, jossa tunnetusti ei voisi eikä saisi elää kuin valkoisia eurooppalaisia. Ja jossa jo pitkän aikaa on vallanpitäjien tuella pilkattu väitetyn ”gender-ideologian” ajatusta siitä, että jokainen voisi vapaasti valita identiteettinsä. No, Népszava kertoo Ókovácsin luonnehtineen tätä afroamerikkalaiseksi julistautumista ”satiiriseksi ratkaisuksi”. It ain’t necessarily so, niin kuin Porgyn ja Bessin kokaiinikauppias Sporting Life kuuluisassa jumalanpilkkanumerossaan laulaa.