Entistä rohkeampaa rasismipuhetta

Lauantai oli taas vilkas päivä Unkarin julkisuudessa. Budapestissa marssittiin Pride-kulkueessa lähes 40 asteen helteessä.

(Tamás Botosin kuva 444.hu:n reportaasista.)

Samaan aikaan valtakunnan johto ja Fidesz-puolueen kerma olivat kaukana itärajan takana, Transilvaniassa Tusnádfürdőn (Băile Tuşnad) kylpyläkaupungissa Tusványosin festivaaleilla, jotka ennen koronapandemiaa ehtivät nousta kuuluisuuteen sinä tilaisuutena, jossa Viktor Orbán vuosittain pitää suuren linjapuheensa. Kun festivaali koronatauon jälkeen taas järjestettiin, tunnelma oli korkealla karhuvaroituksista huolimatta (festivaalipaikan lähellä oli nähty emokarhu poikasineen, mikä ei niillä seuduilla ole mitenkään tavatonta), ja paikalle saapui myös Unkarista runsaasti mediaväkeä.

Telex-uutissivuston toimittajien välityksellä hallituspuolueiden korkeat edustajat lähettivät Pride-kansalle lempeitä mutta piilevän piikikkäitä terveisiä: ”toivotamme heille mukavaa päivää”, ”Unkari on vapaa maa, tokihan jokainen saa ilmaista mielipiteensä ja marssia vapaasti”. Telexin haastattelussa kristillisdemokraattisen sivuvaunupuolueen KDNP:n varapääministeri, Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjén, muisti kuitenkin korostaa, että hänestä koko Pride-kulkue on täysin surrealistinen ja järjetön: miksi pitää marssia joidenkin seksuaalisten mieltymysten takia, tämähän on ikään kuin blondeista tykkäävät järjestäisivät oman mielenosoituskulkueen… (Semmoisista ikävistä asioista kuin sorto ja syrjintä ei kannata puhua tämmöisenä kauniina juhlapäivänä.)

Jätetään siis Pride ja puhutaan Tusványosista. Vuoden 2014 puheessaan Orbán toi julkisuuteen ”illiberaalin demokratian” käsitteen ja nosti Unkarin esikuviksi idän nousevat talousmahdit kuten Singaporen, Kiinan, Turkin ja Venäjän – jotka eivät piipertele yksilön oikeuksista vaan ajattelevat kansakunnan yhteyttä ja etsivät omaa kansallista tietään. Sen jälkeen Tusványosissa on toistamiseen nostettu esiin Fidesz-puolueen keskeisiä kampanjateemoja eli etenkin viholliskuvia: Brysseli, Soros, maahanmuutto. Sitten tulivat koronapandemia ja Ukrainan sota, mutta Orbánin ohjelmapuheen olennainen sisältö ei ole muuttunut.

Mukana uhkakuvien joukossa on myös – eihän tuosta Pride-teemasta täysin päästy – se hirmuinen ”gender” eli rappeutuvan lännen muodikas ajattelutapa, jonka mukaan ihmiskunta ei jakaudukaan pelkästään miehiin ja naisiin, joiden roolit ja tehtävät määrittyvät selkeästi ja suoraan pöksyjen sisällön perusteella. Jälleen kerran Orbán korosti, että Unkari on suvaitsevainen maa, missä aikuiset ihmiset saavat elää elämäänsä vapaasti niin kuin haluavat. Mutta (näin siis Orbán Fidesz-puolueen kotisivulla julkaistun puhetiivistelmän mukaan):

”me emme halua sanella heille [niille eurooppalaisille tahoille, jotka yrittivät viedä Unkaria ”tuomiolle” sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnän takia], miten heidän tulisi elää, pyydämme vain heitä hyväksymään, että meillä isä on mies ja äiti on nainen, meidän lapsemme taas pitää jättää rauhaan, ja tämä on tehtävä selväksi myös György Sorosille”.

Eniten unkarilaista media- ja somekuplaani on kohahduttanut Orbánin avorasistinen puhe maahanmuutosta. Brysseli ja Sorosin joukot yrittävät ”pakottaa meitä ottamaan vastaan maahanmuuttajia”, tämähän on kuultu lukemattomat kerrat ennenkin. Nyt tämä väite kärjistettiin aivan siekailemattomasti ns. väestönvaihtoteoriaan saakka, siis siihen läntisemmässä maailmassa lähinnä äärioikeistohörhöjen suosimaan ja Breivikin kaltaisia terroristeja innoittavaan ajatukseen, jonka mukaan jokin katala maailmanlaajuinen salaliitto pyrkii korvaamaan ja syrjäyttämään Euroopan ja Pohjois-Amerikan valkoisen valtaväestön tummanpuhuvilla muukalaisilla. Orbán todellakin sumeilematta puhui ”rodusta” [faj], tai kuten tuo ylempänä linkitetty Fidesz-puolueen julkaisema referaatti esittää:

[Orbánin] mielestä on hämäystä, tahallista käsitteiden sekoittamista, kun internationalistinen vasemmisto [!] väittää, että Euroopassa eläisi sekarotuisia [kevert fajú] kansoja. Eurooppaa ja Euroopan ulkopuolelta saapuvien kansojen sekarotuista maailmaa ei voi verrata siihen tilanteeseen, jossa Euroopan sisällä elävät kansat sekoittuvat toisiinsa, hän muistutti. ”Esimerkiksi Karpaattien altaassa [poliittisesti korrekti kiertoilmaus vanhalle Suur-Unkarille, suom. huom.] me emme ole sekarotuisia, vaan aivan yksinkertaisesti omassa eurooppalaisessa kodissaan elävien kansojen sekoitus”, [Orbán] luonnehti ja lisäsi: unkarilaiset eivät halua muuttua ”sekarotuisiksi”, mutta tulevia sukupolvia on jo valmisteltava siihen, että jatkuvasti Eurooppaa kohti liikkuvan islamilaisen sivilisaation levittäytyminen on pysäytettävä ei vain etelä- vaan länsirajallamme, niin että samalla hoidetaan myös Lännestä pakenevien kristittyjen vastaanottaminen.

Toisin sanoen: valkoihoiset kristityt, unkarilaiset ja muut eurooppalaiset, ovat eri rotua kuin ”islamilaisen sivilisaation” edustajat, eli ”rotu” ja ”sivilisaatio” aivan sumeilematta samastetaan. Tämän ei-valkoisen sivilisaation ”levittäytyminen” puolestaan on torjuttava, myös siinä Orbánin ja hänen äänitorviensa jo pitkään maalailemassa tulevaisuusskenaariossa, jossa islamisaatio ja väestönvaihto hukuttavat rappeutuneen Lännen niin, että sieltä joutuvat kristityt eurooppalaiset pakenemaan Unkariin turvapaikkaa etsimään. (Tällaisia yksittäistapauksiahan, kuten maahanmuuttajien riivaaman Ruotsin kauhuja paennut lievästi omituinen naishenkilö, on Unkarin hallituksen mediaimperiumi jo vuosien ajan mielellään esitellyt.) Itse asiassa Orbánin mielestä Länsi ei enää ole Länsi vaan menettänyt kulttuuriperintönsä ja identiteettinsä, jonka suojelijaksi Unkari nyt nimittää itsensä.

Sakeaa, järkyttävää, surullista, mutta ei millään tavalla uutta. Kiinnostavampaa on, miten Orbán puheessaan käsittelee Ukrainan sotaa ja Unkarin veljeilyä Putinin kanssa – aivan äskettäinhän ulkoministeri Szijjártó pistäytyi Moskovassa neuvottelemassa kollega Lavrovin kanssa kaasutoimituksista lämpimän toverillisessa hengessä.

It seems that this photo of Hungarian foreign minister Péter Szijjártó & Sergey Lavrov has become an instant classic – truly captures the nature of 🇭🇺🇷🇺relations. While other EU countries are busy implementing sanctions & embargoes, Szijjártó went to Moscow to plead for more gas. https://t.co/MuBLfyXpd6

— Szabolcs Panyi (@panyiszabolcs) July 22, 2022

Eipä tässäkään suhteessa yllätyksiä tullut. Orbán oli jälleen rauhanmies (”tämä ei ole meidän sotamme”) ja Venäjän legitiimien turvallisuus- sekä taloudellisten intressien suuri ymmärtäjä, joka ei myöskään uskonut Venäjän resurssien loppuvan niin nopeasti kuin lännessä toivotaan.

[Orbán] muistutti, että venäläiset olivat selvästi muotoilleet turvallisuusvaatimuksensa: Ukraina ei koskaan saisi liittyä Natoon, ja jos nyt Donald Trump olisi USA:n presidenttinä ja Angela Merkel Saksan liittokanslerina, silloin ei hänen mukaansa tätä sotaa olisi syttynyt. Orbán totesi: lännen strategia nojaa siihen, että Ukraina anglosaksien koulutuksen ja aseiden ansiosta voittaa sodan, että pakotteet destabilisoivat Moskovan johdon, että länsi pystyy käsittelemään pakotteiden taloudellisia vaikutuksia ja maailma asettuu niiden tueksi, mutta mitään näistä ei ole tapahtumassa, päinvastoin.

Mitään rauhaa ei siis Orbánin mukaan tule, ennen kuin USA (!) ja Venäjä istuvat neuvottelupöytään, ja Ukrainan aseistaminen vain pitkittää sotaa ja kärsimyksiä. Joista muuten Unkarilla on moraalinen oikeus puhua, sillä ”ukrainalaisten ohella Venäjän-Ukrainan sota on vaatinut kuolonuhreja vain [?!] unkarilaisilta: tähän mennessä 86 unkarilaista on saanut sodassa surmansa”. En ole varma, mihin tämä hieman hämmentävä väite viittaa, mutta en tähän hätään keksi muuta selitystä kuin että nämä ”86 unkarilaista” olivat Ukrainan Transkarpatian unkarilaisvähemmistöä, josta jo sodan alkuviikoista saakka on kaatunut miehiä Ukrainan armeijan riveissä. Jos näin on, niin Orbán käyttelee äkkinäiselle vähän outoa ylirajaisen kansakunnan logiikkaa: jos Ukrainan kansalaiset, Ukrainan armeijan sotilaat ovat etnisiä unkarilaisia, se antaa Unkarin valtiolle oikeuden ottaa kantaa sotaan ikään kuin heidän nimissään.

Orbánin puhe päättyi tietenkin jonkinlaiseen optimistiseen loppunousuun. Aiemmista kriiseistä on selvitty ja niin selvitään tästäkin, kunhan Unkari vain pysyy irti sodasta, maahanmuutosta, talouslamasta ja gender-hullutuksesta, omana irrallisena onnellisten saarenaan (”paikallinen ratkaisu globaaleihin ongelmiin”). 2030-luvulla Unkari voi olla jo EU:n nettomaksaja, ja silloin se voi ruveta vaatimaan velkojaan – sillä ”me olemme aina antaneet maailmalle enemmän kuin olemme siltä saaneet”, joten ”maailma on meille velkaa”.

HVG:n Iván László Nagyn mielestä kuitenkin tämä puhe oli Orbánin suurista linjapuheista vähiten innostavia, suorastaan epätoivoinen, ”linjaton linjapuhe”. Uhmakkaasta loppunoususta huolimatta siitä välittyy kuva Unkarista pienenä purtena yksin myrskytuulten armoilla: Orbán joutui suoraan myöntämään, että suurvaltojen sotatoimiin ja maailmantalouden kriisiin ei Unkari pysty paljoa vaikuttamaan, eikä enää myöskään uhottu Euroopan uudistamisesta sisältäpäin. Sodan ja talouskriisin keskelle tarjottiin lohduksi kansakunnan yhteyttä, perinteitä ja perusarvoja, ”kunnianhimoa” ja perin abstraktia toivoa.

Toki tämäkin puhe sisälsi taas Orbánin perinteistä ja kannattajakuntaan hyvin uppoavaa äijä-”huumoria”, esimerkiksi ”Fidesz-fröccsistä”. (Fröccs, unkarilaisten kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvaksi julistettu perinteinen kesäjuoma, on periaatteessa sama asia kuin itävaltalaisten G’spritzter tai saksalaisten Weinschorle, eli kuplavedellä lantrattua (valko)viiniä. Unkarissa tunnetaan lukuisia erilaisia fröccsin sekoitusasteita, ja Fidesz-versiossa se on tietenkin kahden kolmasosan parlamenttienemmistön mukainen.) Maahanmuuttajien, sateenkaariväen, ”vasemmiston” ja ”liberaalien” piikittelyn ohella Orbán muisti muutaman kerran aivan tahallaan astua poliittisen korrektiuden rajan yli. (Tällä ”kumiluu”-tekniikalla, HVG:n Nagy muistuttaa, hän on maailman sivu innostanut omaa kannattajakuntaansa ja vienyt arvostelijoidensa huomion laajemmista ongelmista yksittäisten ilmausten päivittelyyn.) Energiakysymysten käsittelyn yhteyteen sijoitettiin mauton letkaus saksalaisten perinteisestä osaamisesta kaasuasioissa, ja kun yleisön joukkoon ilmestyneet paikalliset ”kansallismieliset” nostivat näkyviin banderollin, jossa luki romaniaksi ”On jotain ikuista: Transilvania on Romaniaa”…

István Husztin kuva Telex-uutissivuston jutusta.

… ja järjestysmiehet lopulta saattelivat heidät ulos, Orbán kommentoi heidän toimintaansa: ”Kohteliaasti kuin Budapestin poliisit sillalla narkkareiden kanssa.” (Tämän on ymmärretty viitanneen viime aikoina jopa päivittäin Budapestin siltoja tukkineisiin ”kata”-mielenosoittajiin.)

Ei siis mitään yllättävää – mutta mielenkiintoista voi olla se, millaisiin sanoihin nämä tutut ajatukset tällä kertaa puettiin. Nyt kuultiin myös venäjänkielinen termi zapadnik, ”länsimielinen”; näin nimitettiin Venäjällä 1800-luvulla niitä, jotka halusivat kehittää Venäjää läntisen edistyksellisyyden suuntaan ja tehdä pesäeron itäiseen ja ortodoksiseen kulttuuriperintöön. Orbánin mukaan nyky-zapadnikit vähättelevät tämänhetkistä pelkoa ”länsimaiden perikadosta”, jota on pelätty jo sadan vuoden ajan – mutta itse asiassa Orbánin mielestä pelkoon on aihetta, sillä nyt ei enää ole kyse vain moraalisesta ja kulttuurisesta perikadosta, vaan länsimaat ovat häviämässä idälle myös taloudellis-teknisen ja poliittisen valtataistelun.

Venäjänkielinen poliittinen sanasto on jossain määrin tuttua vielä Orbánin sukupolvelle, joka kävi koulunsa reaalisosialismin aikaan ja joutui pänttäämään marxismi-leninismin historiaa ja pakkovenäjää. Nuorempien laita on toisin (kuvaavaa on, että Telex-uutissivuston toimittaja ei osaa edes kirjoittaa zapadnik-sanaa oikein). Olen täällä ennenkin todennut, että unkarilaiset (aivan toisin kuin esimerkiksi Puolan tai Baltian maiden kansat) eivät oikeasti tunne kovin hyvin Venäjää tai venäjää. Unkarin kontaktit Venäjään ja venäläiseen kulttuuriin ovat aina olleet hyvin ohuita ja epäsuoria, eikä muutama sodanjälkeinen vuosikymmen Neuvostoliiton satelliittina kovin olennaisesti asiaa muuttanut. Siitä huolimatta, miten innolla nyky-Unkarissakin mehustellaan sodan loppuvaiheiden ”vapautuksen” ja vuoden 1956 tapahtumien muistolla tai levitetään valheellista myyttiä siitä, miten nuori Orbán vuonna 1989 ensimmäisenä olisi uskaltautunut vaatimaan neuvostoarmeijan vetämistä pois Unkarista, Venäjä on unkarilaisille outo ja etäinen maa, josta tulee – Orbánin ansiosta – halpaa kaasua Unkarin kotien lämmittämiseen mutta josta ei muuten paljon tarvitse välittää. Tutkimusten mukaan unkarilaisten ylivoimainen enemmistö katsoo mieluummin kuuluvansa yhteen läntisen Euroopan ja EU-maiden kanssa eikä erityisemmin kaipaa lähentymistä Venäjään.

Länsivastaisuudesta ja Venäjä-mielisyydestä puhuessaan Orbánin pitäisi siis asettaa sanansa varovaisesti. Nyt hän kuitenkin heittäytyi boomeri-äijäksi ja veti jalkaansa kuvaannolliset kolhoosin puheenjohtajan (johon hänen habitustaan ja olemustaan on usein vertailtu) kumisaappaat. Oliko tämä vain tavanomaista opportunistista laskelmointia – kohdeyleisössä on paljon samaa sukupolvea, jonka muistoissa Kádárin aika on jo sopivasti kultautunut – ja tahallista tökeryyttä, samoin kuin avorasistiset möläytykset, joilla kalastellaan kannatusta sieltä sakeamman päädyn pohjamudista? Vai laiska lipsahdus, jonkinlainen periksi antamisen merkki? Orbánhan jopa vihjasi sukupolvenvaihdokseen ja Fidesz-puolueesta nousevaan uuteen ikäluokkaan. Aika näyttää.

Advertisement

”Samojedilainen moraali”?

Endre Ady (1877–1919), jota Suomessa joskus verrataan aikalaiseensa Eino Leinoon, oli Unkarin suurimpia runoilijoita. Klassisen runoilijanuran ohella – kesken jääneet opinnot, naisasiat kroonisesti sekaisin, pyörimistä epämääräisissä taiteilijapiireissä, terveys rempallaan ja liian varhainen kuolema syfiliksen seurauksiin – hän oli myös lehtimies ja yhteiskunnallisten ajankohtaiskysymysten teräväkynäinen kommentoija. Yksi hänen kuuluisimmista ja siteeratuimmista kirjoituksistaan ilmestyi Nagyváradi Napló -lehdessä (Nagyváradin kaupunki löytyy nykyisen Romanian kartalta nimellä Oradea) tammikuussa 1902. Siinä hän ruoskii politiikan moraalista rappiota, tämän ajankohtaisena ilmentymänä se, miten tarmokasta ja taitavaa mutta juutalaistaustaista kansanedustajaa Vilmos Vázsonyia oli parlamentissa loukattu ja pyritty vaientamaan. Adyn johtopäätös tästä kaikesta on: me unkarilaiset emme kuulu Euroopan kulttuurikansoihin, ”palatkaamme takaisin Aasiaan”.

Ne pitävät meitä kulttuurikansana. Ja näkevät kyvyttömyytemme edistykseen, näkevät, miten me samojedilaisine moraaleinemme leveilemme kiusankappaleina keskellä Eurooppaa kuin tänne unohtunut palanen keskiaikaa, näkevät, miten tyhjiä ja köykäisiä me olemme, jos tahdomme tehdä jotain suurta, niin hakkaamme juutalaisia, ja kun päämme vähänkin alkaa selvitä, riennämme oitis taas siemailemaan tuon kuuluisan tuhatvuotisen menneisyytemme koreaksi värjätyn kunnian makeaa juomaa, näkevät, että olemme jonninjoutavia tyhjäntoimittajia, parlamenttikin, suurten kansakuntien turva ja linna, kelpaa meillä vain halvennettavaksi. Miten tämä päättyy, rakkaat jalosukuiset heimolaiseni? Sillä ikiunkarilainenhan olen minäkin, en mikään juutalainen kamasaksa, niin kuin te nimittelette kaikkia, jotka ovat teitä pystyvämpiä. Niin se päättyy, että meidät kohteliaasti mutta päättäväisesti ohjaillaan täältä ulos kuin olisimme jo.

Unkarin tämänhetkisessä tilanteessa nämä sanat tietenkin tuntuvat kiusallisen ajankohtaisilta, eikä ihmetytä, että niitä on viime vuosina Unkarin riippumattomassa mediassa tavan takaa siteerailtu. Kielitiedettä popularisoivan nyest.hu-sivuston vakioavustaja ”Zegernyei” ei kuitenkaan rupea pohtimaan asian näitä puolia vaan tarttuu suomalais-ugrilaisten (uralilaisten) kielten tutkijaa usein hämmentäneeseen kysymykseen: miksi Ady puhuu ”samojedilaisesta moraalista” (szamojéd erkölcsök) ja mistä hän on tämän ilmauksen keksinyt?

Kaukaisen Pohjolan kansojahan pidettiin eteläisemmässä Euroopassa pitkään ”rodullisesti” alempiarvoisina ja niihin kohdistettiin samantapaisia (nykyajan kielellä) rasistisia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi Afrikan alkuperäiskansoihin. Kuten tiedämme, tämä oli suurena syynä siihen, että Unkarissa aikoinaan sukulaisuutta ”kalanrasvanhajuisiin lappalaisiin” oli monien niin vaikea hyväksyä. Endre Adyn aikaan unkarilaisten kielisukulaisuus myös samojedien kanssa – meiltä Suomesta katsoen kielikunnan kaukaisimman päähaaran, jonka kieliä on puhuttu laajalla alueella Länsi-Siperian äärimmäisistä pohjoisosista etelään Mongolian rajoille – oli jo tiedepiireissä tunnettu ja tunnustettu asia. Silti mietityttää, miksi Ady nappasi kirjoitukseensa kielikuvaksi nimenomaan samojedit eikä esimerkiksi näissä keskusteluissa monesti mainittuja ”lappalaisia” tai unkarilaisten lähimpiä kielisukulaisia, Siperian hanteja (”ostjakkeja”) tai manseja (”voguleja”). Tai tataareja tai mongoleja, joiden heimolaisina unkarilaiset ovat itseään perinteisesti pitäneet.

Zegernyei mainitsee eksoottisen Pohjolan alkuperäiskansoista usein kerrotun, miten näiden kansojen parissa vieraalle on tapana muun kestityksen lisäksi tarjota talon emännän tai tyttären seksuaalisia palveluksia. Unkarilaisessa aikalaislehdistössä tätä porvarillisen eurooppalaisen silmissä ”moraalitonta” käytäntöä ei kuitenkaan ihmeemmin käsitellä. (Lisäksi voisi tietenkin pohtia, olisiko ”samojediuden” arviointiin vaikuttanut venäläinen kansanetymologia, joka lienee koko (etymologialtaan arvoituksellisen ja kiistellyn) samojedi-nimen taustalla: venäjän samojed voidaan kääntää ‘itse-syöjäksi’ (niin kuin samovar on ‘itse-keittäjä’), ja tämän on joskus ajateltu viitanneen siihen, että samojedeja olisi pidetty kannibaaleina. Mutta Endre Adyn ajan Unkarissa ei venäjää mitenkään yleisesti osattu.)

Selitys löytyy suomalaisen korvaan tahattomanhauskan kirjailijanimen takaa. Multatuli, jonka patsaita ja muistomerkkejä Hollannissa käyneet suomalaiset aina silloin tällöin hihitellen kommentoivat, oikealta nimeltään Eduard Douwes Dekker (1820–1887), tunnetaan nykyään hollantilaisen kolonialismin aikalaiskriitikkona. Hänen kirjailijanimensä ei tietenkään ole suomea vaan latinaa, multa tuli tarkoittaa ”paljon kannoin” tai ”paljon kestin”. Zegernyei on nyt saanut selville, että Multatuli kertoi myös samojedeista. Vuonna 1901 oli unkariksi ilmestynyt kokoelma hänen kertomuksiaan, ja niihin sisältyy ”samojedien” pariin sijoitettu opettavainen satu, nimeltään ”Moraalinen ja moraaliton”. Sen päähenkilö ei halua noudattaa kansansa tapaa ja voidella ruumistaan pahanhajuisella härskiintyneellä rasvalla, ja siksi – vaikka hän on hyvä metsästäjä ja tappaa mursuja enemmän kuin kukaan muu heimon jäsenistä – hänet julistetaan ”moraalittomaksi” ja hakataan mursunluulla hengiltä. Tarina ilmeisesti huvitti tuon ajan unkarilaisia, sillä muokkaelmia siitä ilmestyi 1910-luvulle asti useissa unkarilaisissa lehdissä.

”Samojedilainen moraali” oli siis 1900-luvun alun unkarilaisille tuttu käsite, vaikka oikeiden samojedien kanssa sillä on näköjään vielä vähemmän tekemistä kuin aiemmin kuvittelin. Nykyisen Indonesian alueella siirtomaahallinnossa työskennellyt ”Multatuli” luultavasti oli tiennyt samojedikansojen elämästä vielä vähemmän kuin tuon ajan sivistyneet unkarilaiset, joiden saatavilla sentään oli, periaatteessa, unkarilaistenkin tutkijoiden kuvauksia ja kertomuksia Siperiassa elävistä kaukaisista kielisukulaisista.

”Samojedilainen moraali” ei siis suoranaisesti kytkeydy suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta kohtaan tunnettuun salaliittoteoreettiseen epäluuloon, joka nyky-Unkarissa on jälleen käynyt poliittisesti ajankohtaiseksi. Se on oman aikansa ”viattoman humoristinen” salonkirasistinen kielikuva, jossa tyypillisen rasistiseen tapaan keskiössä on ”puhtaus” tai sen puute, ”pahanhajuisuus”. Vertauksen todellisena kohteena eivät tietenkään ole eksoottiset alkuperäiskansat, vaan sillä pilkattiin konservatiivista oman kansan vanhoihin perinteisiin takertumista. Tästä kirjoitti myös Endre Ady, eikä ole hänen vikansa, että nykyajan lukijoista suurelle osalle ”samojedista” tulee ensiksi mieleen koirarotu.

Arvomaailmoja

Ihan äsken kirjoitin tapaus Gulácsista eli Saksassa työskentelevästä unkarilaisesta jalkapalloilijasta, joka antoi tukensa Unkarin sateenkaariperheiden julkisuuskampanjalle, ja sitä seuranneesta tapaus Petrystä, eli Saksassa työskentelevästä unkarilaisesta jalkapallovalmentajasta, joka puolestaan kuvitteli, että koto-Unkarissa voi pelata toisilla säännöillä kuin Saksassa ja lehtihaastattelussa paheksua Gulácsin tempausta ja kauhistella maahanmuuton mukanaan tuomaa moraalista rappiota ja rikollisuutta. Petry sai tästä hyvästä potkut, sillä hänen työnantajansa Hertha BSC:n julkisuusstrategiaan eivät homofobiset ja rasistiset lausunnot sovi. Tästä puolestaan nousi Unkarissa hirmuinen mekkala.

Samoin kuin kuuden vuoden takaisessa Ákos-Telekom-jupakassa, jossa puhelinyhtiö sanoi irti Unkarin hallitusta näyttävästi tukevan viihdelaulaja Ákosin sponsorisopimuksen tämän seksististen möläytysten takia ja sai siitä hyvästä hallituksen kimppuunsa, myös Petryn tapauksessa halutaan nähdä ”sananvapauden” loukkaus. Niin vaikeaa on ymmärtää, että Petryä ei ole kukaan ”vaientanut” eikä ”rangaissut”. Hän saa ajatella maahanmuutosta tai sateenkaariperheiden kampanjasta aivan mitä vain, mutta hänen työnantajansa, julkisuudessa vaikuttava ”viihdetuottaja”, ei ole velvollinen maksamaan hänelle siitä palkkaa eli pitämään palveluksessaan työntekijää, jonka julkiset ulostulot ovat työnantajan edun ja toimintaperiaatteiden vastaisia.

Petry-jupakkaa on nyt puitu parlamentteja ja ministeriöitä myöten. Saksan Budapestin-lähetystön asiainhoitaja kutsuttiin ulkoministeriön puhutteluun, pääministeri Orbán lausui radiossa, että Euroopassa vallitsee liberaali mielipidesorto, mutta yhtään unkarilaista ei jätetä yksin, ”me seisomme kaikki Zsolt Petryn rinnalla”. Saksan ulkoministeriö puolestaan on tiedottajansa suulla paheksunut Unkarin hallituksen kannanottoja ja erityisesti järkyttyneenä torjunut Unkarissa heitellyt rinnastukset Natsi-Saksaan. Ja tähän samaan saumaan rymähtää seuraava ulkopoliittinen julkisuuskohu, tällä kertaa toisena osapuolena Itävalta.

Itävaltalaisen viikkolehti Profilin, joka vertautuu lähinnä Suomen Kuvalehteen, toimittaja Franziska Tschinderle oli kollegansa kanssa tekemässä juttua europarlamentin oikealle laidalle kenties tekeillä olevasta uudesta puolueryhmittymästä – nyt kun Fidesz-puolue lopultakin heitettiin ulos maltillisten konservatiivien EPP:stä. Orbán oli huhtikuun alussa kutsunut aatetoverinsa ja puoluejohtajakollegansa, Puolan Mateusz Morawieckin ja Italian Matteo Salvinin Budapestiin neuvotteluihin, mutta kun niiden päätteeksi järjestettyyn ”lehdistötilaisuuteen” ei lehdistöä edes kutsuttu, Tschinderle oli lähettänyt Fidesz-puolueen europarlamenttiryhmälle kirjallisesti muutamia kysymyksiä, joihin toivoi vastausta. Nimittäin:

1. Miksi tähän neuvotteluun ei ollut kutsuttu Ranskan Rassemblement Nationalin tai Itävallan FPÖ:n edustajaa?
2. Mikä on suunnitellun liittoutuman päämäärä ja keitä siihen on tulossa?
3. Euroskeptisiä koalitioita on kehitelty europarlamentissa ennenkin. Ne ovat hajonneet esimerkiksi Venäjää tai Turkkia koskeviin erimielisyyksiin tai antisemitismisyytöksiin. Miten nyt on tarkoitus välttää uuden liittoutuman hajoaminen?

Vastausta ei tullut, sitä vastoin Tschinderlen kysely päätyi Unkarin yleisradioyhtiön ykkösuutiskanavan illan pääuutisten yhdeksi aiheeksi. Kolmen ja puolen minuutin mittaisessa pätkässä väitettiin, että kysymykset olivat pelkästään kysymyksiksi naamioitua hyökkäystä Unkaria vastaan, silkkaa provokaatiota – tämän takia europarlamentin Fidesz-ryhmyri Tamás Deutsch ei ollut halunnut edes vastata niihin. Tikun nokkaan nostettiin erityisesti, oikein kasvokuvan kanssa, toimittaja Tschinderle, jonka kerrottiin ennenkin tehneen juttuja ns. oikeistovaarasta ja arvostelleen Orbánin hallitusta ja jota syytettiin myös ”amatöörimäisyydestä”.

”TOIMITTAJA PROVOSOI KYSYMYKSILLÄ”

Mitä johdatteleviin ”epäkysymyksiin” tulee, parempia esimerkkejä löytyisi Unkarin hallituksen kuuluisista ”kansallisista konsultaatioista”. Mutta ylipäätään: eikö journalistin työhön nimenomaan kuulu tarvittaessa tiukkojenkin kysymysten esittäminen poliittisille päättäjille? Kuten Tschinderle Twitterissä muistutti, tässä ei myöskään ole kysymys vain yhdestä ulkomaalaisesta toimittajasta vaan Budapestissa ja koko Unkarissa toimivista kollegoista, jotka joutuvat jatkuvasti työskentelemään tällaisissa oloissa ja tarvitsevat solidaarisuutta.

Tschinderlen tapaus eskaloitui salamannopeasti. Itävallan ulkoministeriö protestoi ja paheksui julkisesti, ulkoministeri soitti unkarilaiselle kollegalleen, Profil-lehden päätoimittaja Christian Rainer julisti, että kyseessä on autoritaarisen järjestelmän hyökkäys lehdistön vapautta ja länsimaisia ydinarvoja vastaan. Itävallan useammat parlamenttipuolueet (paitsi oikeistopopulistien FPÖ, joka näkee tässä ”mielivaltaista Unkarin panettelua”), samoin Itävallan toimittajien ammattijärjestö sekä Reportterit ilman rajoja tuomitsevat yksimielisesti Unkarin yleisradioyhtiön toiminnan. Tschinderlelle satelee solidaarisuuden ilmauksia.

Unkarin puolella on jo ehditty seuraavalle kierrokselle. Samainen valtion ykkös-uutiskanava palasi tähän juttuun vielä kerran yrittäen vakuuttaa, että Tschinderlen kysymykset olivat todellakin pelkästään provokatiivisia väitteitä, eivät kysymyksiä. Ja kaiken takana ovat tietenkin Unkarin ilkeä oppositio sekä Sorosin karvainen käsi… En jaksa ruveta kääntämään koko juttua tähän, mutta ehkä pitäisi, sillä sen tyylilaji on suomalaisen silmään tai korvaan aivan uskomaton, lapsellisessa ironisuuden tavoittelussaan lähes pohjoiskorealaisen naiivi ja tosikon tunteellinen.

(Edelleenkin ihmettelen: Unkarin poliittisista päättäjistä ja vaikuttajista melkoinen osa, myös pääministeri Orbán itse, on 60-luvulla syntyneitä ja muistaa sosialismin ajat erittäin hyvin. Eikö heistä kenellekään MTV1:n nykyisen uutisoinnin tyyli nosta mieleen muistoja entisiltä maailmanajoilta?)

***

Mutta palataan vielä lopuksi Gulácsin ja Petryn tapausten taustalla oleviin arvokysymyksiin, esimerkiksi sukupuolirooleja tai rasismia koskeviin näkemyksiin. Etelä-Unkarissa Szegedin yliopistokaupungissa nimittäin on muutama päivä sitten noussut kohu Szegedin yliopiston opettajankoulutustiedekunnan professorin László Gulyásin möläytyksistä. Unkarin tieteellisten julkaisujen tietokannassa (MTMT) Gulyás on luokiteltu ”aluetieteen” (regionális tudomány) edustajaksi, mutta hänen julkaisunsa näyttäisivät päältä katsoen edustavan ennen kaikkea Trianonin rauhan ja Horthyn kauden Unkarin historiaa. Gulyás toimii myös hallituksen toimeksiannosta perustetun, kansallisen huuhaan rajamaita kyntävän ”Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin” tieteellisenä neuvonantajana, ja maaliskuussa hänelle myönnettiin korkea kunniamerkki, Unkarin Ansioritarikunnan risti

”hänen unkarilaisuuden historiaan liittyvistä korkeatasoisista tutkimuksistaan, merkittävästä toiminnastaan opettajana ja tieteen organisaattorina sekä kansallista, porvarillista arvomaailmaa välittävistä julkaisuistaan”.

(Csaba Karnokin kuva délmagyar.hu:n jutusta)

Sama ilmaus értékrend (‘arvomaailma’ tai kirjaimellisesti ‘arvojärjestys’) toistuu myös haastattelussa, jonka Gulyás kunniamerkkinsä johdosta antoi délmagyar.hu-sivustolle. Miehellämme näyttäisi olevan visio ja missio:

(…) Historia on semmoinen tiede, joka on kansallista identiteettiä muodostava voima, ja juuri sen vasemmisto haluaa viedä meiltä, ja sitä vastaan meidän täytyy pystyä osoittamaan kansallinen, porvarillinen henkinen perusta, ja sillä näyttämään heille, että mekin olemme yhtä vahvoja kuin he, joilla sosialismin perillisinä on 40 vuoden etumatka. (…) Jatkan Trianonin historian kirjoittamista, ja työskentelen sen puolesta, että pystymme puolustamaan perinteistä, konservatiivista, kansallista, porvarillista arvomaailmaa siltä, mitä nykyään kutsumme kulttuuritaisteluksi. (…) Nähdäkseni porvarillinen arvomaailma on nyt semmoisen hyökkäyksen kohteena, että meidän kansallista, konservatiivista arvomaailmaa noudattavien on pidettävä yhtä, jotta meidän joukkueemme olisi vahvempi.

Tämän arvomaailma-sedän toiminnasta opettajana on siis nyt noussut kohu. Szeged.hu-uutissivuston mukaan neljä opiskelijaa on tehnyt Gulyásin helmikuussa etänä pitämästä luennosta (tiedossa ei ole, oliko tapaus ainutkertainen vai onko samaa koettu Gulyásin muillakin luennoilla) valituksen, jota tiedekunta parhaillaan tutkii. Luento – kurssin otsikkona oli ”Migraatio ja pakolaisuus 20. vuosisadalla” – oli nimittäin ilmeisesti vilissyt rasistisia ja seksistisiä möläytyksiä.

Heti alkajaisiksi opiskelija, joka oli avatar-kuvakseen pannut näkyviin Győziken, romanitaustaisen tositeeveejulkkiksen kuvan, sai käskyn poistaa sen: ”Siis minä inhoan mustalaisia, ja Győzikeä varsinkin, en halua nähdä sitä.” Kun sivilisaatiohistoriaa käsittelevässä luennossa päästiin Amerikan mustaan väestöön ja afrikkalaisiin, joista Gulyás ilmeisen innoissaan käytti alatyylistä nimitystä feka (tyylisävyltään kai suunnilleen ”mutakuono”), opiskelijat saivat kuulla muun muassa, miten ”englantilaiset sotilaat [kuvassa] tekevät mutakuonoista silppua”, tai miten ”ei ole mitään afrikkalaista sivilisaatiota, ne mutakuonot siellä viidakossa eivät ole tehneet hevon vittuakaan [elin vaihdettu idiomaattisempaan tyylisävy säilyttäen, suom. huom.]”. Myös ”poikkeuksellisen rumista niggereistä” oli puhetta. Jossain vaiheessa siirryttiin ilmeisesti Amerikan nykypäiviin ja Yhdysvaltain varapresidenttiin, jonka nimeäkään Gulyás ei ensin ollut muistavinaan: ”minä sanon sitä vain mustaksi lutkaksi [fekete ribanc]”.

Etenkin naisopiskelijoita luennoitsijasetä taas oli ”ilahduttanut” melkoisen tunkkaisilla kommenteilla. Kun esimerkiksi joku opiskelija oli pyynnöstä arvioinut jonkun esityksen ”täydelliseksi”, Gulyás oli huomauttanut: ”Täydellistä olisi se, jos Claudia Schiffer olisi minun makuuhuoneessani, mutta tiedän, että opiskelijalle kaikki kyllä kelpaa.” Ja kun useimmat opiskelijat olivat sulkeneet kuvayhteytensä, Gulyás pyyteli: ”olisi mukavaa nähdä muitakin kuin XY-pojan naama, neidit voisivat avata kameransa niin olisi minullakin jotain katseltavaa.” Tauon jälkeen – Szegedin yliopisto ilmeisesti käyttää Zoomin ilmaisversiota, joka katkaisee istunnon neljänkymmenen minuutin välein – Gulyás kyseli, ovatko kaikki opiskelijat palanneet linjoille, eikä malttanut yhden miesopiskelijan vastaukseen olla heh-heh-vitsikkäästi lohkaisematta, että on heteroseksuaali eikä siksi ole kiinnostunut miespuolisten opiskelijoiden ilmoituksista.

Tämmöistä läppää ei ainakaan Suomessa kai nykyään voisi kuvitella seuraamuksitta heiteltävän opetustilanteessa edes Takahikiän työväenopiston iltakurssilla. Tiettävästi Szegedin yliopisto selvittääkin asiaa, sillä Gulyásin möläytykset eivät tietenkään sovi sen virallisiin toimintaperiaatteisiin ja -ohjeisiin. Riippumattoman Klubrádión haastattelema professori József Pálinkás, entinen Unkarin Tiedeakatemian esimies, arvelee, että jonkinlaisia kurinpidollisia seuraamuksia tämmöisestä ”suorastaan sairaasta” käytöksestä täytyy tulla. Jos näin käy, saapas nähdä, miten pitkälle ja miten korkealle ”sananvapauden” ja ”konservatiivisten perusarvojen” sankarin uhriutuminen yltää: tullaanko samalta korkealta taholta, mistä kunniamerkkejäkin on jaettu, yhä sedän tueksi vai uskaltaako joku ruveta jo vähän toppuuttelemaan, ennen kuin Gulyásin käytökselle nauravat maailmalla naurismaan aidatkin.

Ainakaan szeged.hu:n kysymyksiin Gulyás ei varsinaisesti vastannut, lähetti vain tekstinpätkän, jonka vaati julkaisemaan sellaisenaan: siinä luetellaan hänen tieteellisiä ansioitaan ja vakuutetaan, että hänen toimintansa yliopiston opettajana on aina ollut ammatillisesti ja henkilökohtaisesti nuhteetonta. Szegedin yliopiston CooSpace-nimisellä verkko-opetusalustalla opiskelijoille julkaisemassaan kannanotossa hän sitä vastoin puolustautuu syyttelemällä ja uhriutumalla. Nyt on ARVOMAAILMAsta kysymys, ja seksistisistä ja rasistisista möläytyksistä kanteleminen on sitä kamalaa kommunismia, juuri niin tehtiin stalinismin aikaan! Vuodatus on pitkänpuoleinen, mutta haluan kääntää sen tähän lopuksi (mahdollisimman tarkasti, huutomerkkeineen päivineen), sillä muuten tätä voi olla vaikea uskoa. Näin kirjoittaa eurooppalaisen yliopiston professori vuonna 2021:

Arvoisat opiskelijat, hyvät naiset ja herrat!

Sain sattumalta tietooni, että joitakin opiskelijoita ei miellytä se maailmankatsomusperusta, jolta käsin pidän migraatioluentoani. He ovat kuulemma jopa tehneet minua vastaan ilmiannon!!!

Tämä katala käytös järkytti minua syvästi. Opettajan ilmiantaminen maailmankatsomuksen perusteella tuo mieleen pahimmat kommunismin ajat. Tällaista tekivät Stalinin ja Rákosin [aikaan] nuoret kommunistit. Tämmöinen käytös ei ole yliopiston aseman eikä opettaja-oppilas-suhteen arvoista [?].

Yliopiston autonomia määrää, että opettajalla on opetuksen puitteissa perusoikeus opettaa oman arvomaailmansa mukaisesti. Kansallista, porvarillista, konservatiivista arvomaailmaa tunnustavana opettajana en hyväksy sitä, että yksikään opiskelija kyseenalaistaisi arvomaailmani.

Opiskelijalla ei ole velvollisuutta olla samaa mieltä Minun kanssani [Velem, isolla alkukirjaimella…]! Opiskelija voi oman arvomaailmansa mukaisesti hyväksyä tai torjua, mitä opetetaan.

Koska migraatioluentoni on valinnainen kurssi, ehdotan, että
a) se, jota ei miellytä luentoni maailmankatsomuspohja,
b) joka ei ole yhtä mieltä tästä kansallisesta, porvarillisesta, konservatiivisesta arvomaailmasta
c) jota tämän kuunteleminenkin häiritsee

se KIRJAUTUU HETI ULOS KURSSILTANI!!! (Tämä on mahdollista vielä tänään keskiyöhön asti.)

En haluaisi Szegedin yliopiston muuttuvan muutaman opiskelijan takia ideologian taistelukentäksi. Yliopiston autonomian johdosta yliopistossamme toimii lukuisia kommunisti- ja liberaaliopettajia, joten näilläkin opiskelijoilla on mahdollisuus seurata omaa maailmankatsomuksellista vakaumustaan vastaavia kursseja.

Mitä tulee ”opettajan ilmiantamiseen maailmankatsomuksen perusteella”, vastahan siitä on pari-kolme vuotta, kun hallitusta lähellä oleva 888.hu-keltajournalismiportaali yritti käynnistää ilmiantolinjan:

Oletko saanut tarpeeksesi yliopistoissa kursseilla pyytämättä pyörivästä vasemmistopolitiikasta? Tuntuuko sinusta, että vain liberaalilla opettajallasi on oikeus mielipiteeseen ja oikeassa olemiseen? Jos näin on, kirjoita meille sähköpostiosoitteeseen (…)

Tämmöisiä moraalisia ja arvopolitiikkakysymyksiä siis tänään. Tuoreiden Ano Turtiais -uutisten hengessä siirryn lopuksi viikonloppua pohtimaan, missä määrin ja miten tärkeässä asemassa olevia aikuisia ihmisiä voisi vaatia käyttäytymään aikuisten ihmisten lailla.

Amiraali ja moraali

Olen tässä blogissa ennenkin esitellyt unkarilaisen historiantutkijan Krisztián Ungváryn teoksia. Ungváry on tutkinut erityisesti 1900-luvun Unkarin historiaa, toista maailmansotaa ja sitä edeltänyttä aikaa. Kirjassaan ”Horthy-järjestelmän tilinpäätös” hän kuvasi laajalti niitä mekanismeja, jotka maailmansotien välisessä Unkarissa voimistivat virallista antisemitismiä, johtivat juutalaislakien säätämiseen ja lopulta Unkarin juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka suurimman osan näistä murhista viime kädessä toteuttikin natsi-Saksan tappokoneisto, juutalaisten eristäminen yhteiskunnasta ja kyydittäminen kuolemaan ei olisi onnistunut ilman virallisen Unkarin hallintokoneiston ja kansan aulista yhteistyötä. Ungváry on myös selvitellyt Unkarin armeijan toimintaa Hitlerin Wehrmachtin rinnalla miehitetyssä Ukrainassa ja etelä-Venäjällä, mutkikkaassa tilanteessa, johon mahtui sekä rauhanomaista veljeilyä että totaalista sotaa, kansanmurhaa ja joukkotuhoa.

Tuoreimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Ungváry palaa pohtimaan toisen maailmansodan kauhujen ja erityisesti Unkarin holokaustin taustaa. Tällä kertaa kirja ei sisällä valtavaa lähdeviiteaparaattia pyörittävää perustutkimusta vaan niukempaa ja esseemäisempää pohdintaa; kyse ei ole järjestelmästä vaan yhden ihmisen toiminnasta ja moraalisesta vastuusta. Tämä mies oli valtionhoitaja, amiraali ja vitéz nagybányai Horthy Miklós eli Nicolaus Horthy de Nagybánya.

(Pieni tietoisku unkarilaisen aateliston nimistä. Unkarilaiset sukunimethän sisältävät usein suffiksin -i, joka vähän fiinemmissä nimissä usein kirjoitetaan vanhanaikaisesti y:llä. Tämä johdin vastaa merkitykseltään suomen johdinta -lainen tai saksan tai ranskan aatelisprepositiota von/de. Horthyn suvun nimi – joka nykyunkarin normaalin oikeinkirjoituksen mukaan kirjoitettaisiin Horti – näyttäisi tämän mukaan olevan alkuaan lähtöisin Hort-nimiseltä keskisen Unkarin paikkakunnalta. Aatelisnimiin kuului varsinaisen sukunimen lisäksi usein praedicatum, samalla i-johtimella jostakin paikannimestä johdettu lisänimi, joka viittasi suvun alkuperäisiin läänityksiin tai joskus fiktiiviseenkin kotilinnaan, amiraali Horthyn tapauksessa Nagybányan kaupunkiin. Unkariksi tämä lisänimi sijoitetaan sukunimen eteen koko nimen alkuun, pienellä alkukirjaimella, ulkomailla vaikuttaessaan unkarilaiset aateliset käänsivät ”predikaatin” saksaksi tai ranskaksi ja sijoittivat sen länsimaisittain nimensä loppuun. Aatelispredikaatit kiellettiin Unkarissa lailla vuonna 1947, ja tämä laki on edelleen voimassa, mutta siihen ei sisälly mitään sanktioita, joten yksityisesti ja epävirallisesti niitä sopii käyttää. Vitéz Horthyn nimen edessä puolestaan viittaa hänen perustamaansa vitézien [“urhojen”] järjestöön, jonka tarkoitus oli toimia jonkinlaisena uuden ajan ritariveljestönä.)

Valtionhoitaja Horthya on usein verrattu meidän marsalkka Mannerheimiimme. Miehet olivat ikätovereita (Horthy syntyi 1868, Mannerheim 1867), kumpikin vanhaa aatelissukua mutta ei maansa korkeinta eliittikerrosta (Horthyn suku, toisin kuin kreivi Mannerheimin, oli alempaa aatelia). Molemmat päätyivät jo nuorina upseerikouluun ja komealle sotilasuralle kauas kotoa, emä-imperiumin armeijaan. Mannerheim loisti Pietarissa tanssiaisissa ja paraateissa siinä missä Kaukoidässä ja Puolassa sotatoimissakin ja olisi varmaankin, ellei vallankumousta olisi tullut, jäänyt tyytyväisenä palvelemaan tsaaria loppuiäkseen. Horthy valmistui Fiumen (nykyinen Kroatian Rijeka) keisarillis-kuninkaallisesta laivastoakatemiasta 1886 ja yleni vihdoin, ensimmäisen maailmansodan jo lähestyessä loppuaan, koko Itävalta-Unkarin laivaston viimeiseksi komentajaksi. Välillä hän matkusteli maailmalla myös diplomaattitehtävissä ja oli vuosina 1911-1914 suuresti arvostamansa keisari Frans Joosefin adjutantti.

Imperiumin hajottua alta sekä Mannerheim että Horthy palasivat kotimaahansa, missä uudesta yhteiskuntajärjestyksestä taisteltiin suursodan varjossa ”punaisten” ja ”valkoisten” kesken. Molemmat saivat ratsastaa voitonparaatin kärjessä pääkaupunkiin, mutta kummankin jälkimaineeseen jäi hävinneisiin kohdistuneiden kostotoimien, valkoisen terrorin jäljiltä tahroja. Suomessa tämä prosessi oli kuitenkin ohi jo ennen suursodan loppua, ja lopulta maa lähti kehittymään tasavallaksi ja kohti niitä ihanteita, joita nykyään nimitetään pohjoismaiseksi demokratiaksi – samalla kun Mannerheim siirtyi joksikin aikaa siviiliuralle. Unkarissa taas Horthy ratsasti Budapestiin voittajavaltojen siunauksella vasta 1919 ja jäi johtamaan historiallista monarkiaa, myöhäisfeodaalista säätyvaltiota, konservatiivis-autoritaarista järjestelmää, jota joskus on nimitetty myös puolidiktatuuriksi ja joka lopulta toisen maailmansodan myötä luisui Hitlerin Saksan syliin.

Sodan loppuvaiheessa, kun myöhästynyt yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, syrjäytetty Horthy perheineen joutui ensin baijerilaiseen linnaan saksalaisten vangiksi, sitten amerikkalaisten vapauttajien hoteisiin. Häntä kuulusteltiin mutta ei koskaan virallisesti pantu syytteeseen sodan aikana tapahtuneista ihmisoikeusrikoksista. Viimeiset vuotensa Horthy vietti Portugalissa, missä hänen suhteellisen vaatimatonta elämäänsä rahoitti yksityishenkilöiden perustama säätiö. Tämä viimeinen hiljaiselo päättyi hiljaisesti vuonna 1957. Myötätuntoisten elämäkerturien mukaan Horthy oli lopullisesti menettänyt elämänhalunsa, kun vuoden 1956 kansannousu kukistettiin.

Sodanjälkeisessä sosialistisessa Unkarissa Horthy oli lahtarikenraali, fasistidiktaattori ja roisto. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen julkisuuteen on Unkarissakin alettu tuoda positiivisempiakin mielipiteitä, ja Horthyn kiistelty jälkimaine on saanut unkarilaisessa Wikipediassa kokonaisen oman artikkelin. Entisen valtionhoitajan ihailijoita ei ole aivan vähän: vuonna 2006 tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan Horthyn näki ”pikemminkin positiivisena” hahmona 18% unkarilaisista, ”pikemminkin negatiivisena” 48%. Ihailijoilleen Horthy on historiallisen Unkarin kuningaskunnan ja sen jatkuvuuden pelastaja, sankari, upseeri ja herrasmies. Raskaimpiin syytteisiin, jotka koskevat Horthyn osuutta Unkarin holokaustiin, satojen tuhansien Unkarin juutalaisten joukkomurhaan, ihailijat vastaavat, että Horthy nimenomaan mahtikäskyllään pysäytti Budapestin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vuonna 1944 ja että ”monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”. Wikipedian jälkimaine-artikkelissa asetetaan tästä todisteeksi seppele, jonka muuan János Blumgrund toimitti Horthyn haudalle, kun hänen jäännöksensä oli 1993 palautettu kotimaan multiin. Seppeleen nauhoissa luki ”Muistoksi yksi kiitollinen Unkarin juutalainen monien joukossa”.

Tähän kiisteltyyn jälkimaineeseen siis historiantutkija Ungváry tarttuu uudessa kirjassaan, jonka tarkoitus ei ole kilpailla useiden yksityiskohtaisten Horthy-elämäkertojen kanssa vaan käsitellä valtionhoitajan moraalista vastuuta viiden avainkohdan kautta. Nämä kipeät kohdat ovat valtaannousu ja valkoinen terrori, Horthyn toiminta rauhanaikaisena valtionpäämiehenä, sotaan liittyminen ja irtautumisyritys, Horthyn rasistiset näkemykset sekä hänen toimintansa saksalaismiehityksen aikaan.

Ensinnäkin Horthyn valtaannousu: sehän oli tietenkin ennen kaikkea voittajavaltioiden ansiota. Maailmansodan voittajat tarvitsivat vahvan miehen, joka pystyisi vakauttamaan sodan näännyttämän ja sisäisten taistelujen repimän maan ja saamaan sen kansan suostumaan raskaisiin rauhanehtoihin, eikä siinä mitään. Ongelmana on valkoinen terrori, joka Unkarissa nopeasti muuntui juutalaisvainoksi ja pogromeiksi, kun Unkarin lyhytikäinen Neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) leimattiin juutalaisten projektiksi. Horthy ei itse jaellut suoranaisia tappokäskyjä, mutta hän oli hyvin tietoinen pogromeista ja lynkkauksista ja tuntui pitävän niitä jonkinlaisena välttämättömänä pahana. (”Älkää sitten tappako liikaa juutalaisia, sillä siitäkin tulee harmia.”) Horthy myös todistettavasti suojeli terrori-iskujen nokkamiehiä ja luultavasti tästä syystä myös vaati lakiin kirjattavaksi, että hänellä valtionhoitajana olisi yleinen armahdusoikeus.

Mikään kirkasotsainen demokraatti Horthy ei todellakaan ollut; vielä joulukuussa 1919, kun uuden Unkarin hallintomallia vasta luonnosteltiin, hän ehdotteli briteille ja amerikkalaisille parlamentaarisen järjestelmän sijaan sotilasdiktatuuria. Siinä määrin, kuin sotien väliseen Unkariin saatiin jonkinlainen demokratia pystyyn, se tapahtui enemmän Horthysta huolimatta kuin hänen ansiostaan. Muutamia onnekkaita rekrytointeja toki nähtiin, kuten taitava pääministeri István Bethlen, joka onneksi oli lähtöisin Horthylle tutuista aristokraattipiireistä. Ungváryn mukaan nimittäin Horthy antoi viedä itseään kuin pässiä narussa, ”jos vastassa oli hänen omaan yhteiskunnalliseen taustaansa kuuluva voimakas persoonallisuus”. Horthyn ansioksi on luettava myös, että hän ei täysin antanut periksi 1930-luvun alussa pääministeriksi nousseelle Gyula Gömbösille, joka ihaili fasismia ja olisi mielellään muuttanut Unkarinkin korporatiiviseksi yksipuoluevaltioksi.

Kaiken kaikkiaan Horthy valtionpäämiehenä ei kuitenkaan ollut henkisesti, älyllisesti tai moraalisesti tehtävänsä mittainen. Salskeaan sotilaalliseen olemukseen kätkeytyi puolisivistynyt, epävarma ja toisinaan todellisuudentajuton mies, jonka toimintaa ohjasivat ylevien ihanteiden ohella ennakkoluulot ja kyselemättä nielty nationalistinen mytologia. Trianonin rauhasta ja sen valtavista aluemenetyksistä syytettiin Horthyn Unkarissa pelkästään kansakunnan ulkoisia ja sisäisiä vihollisia ilman minkäänlaista kansallista itsekritiikkiä, revanssihaaveiden ympärille rakennettiin todellinen ”kaikki takaisin” -kultti, johon ei lainkaan mahtunut se ajatus, että esimerkiksi Transilvanian ja Partiumin romanialaiset tai entisen ”Ylä-Unkarin” slovakit eivät haluaisikaan ”takaisin” Unkarin yhteyteen. Esimerkiksi vuonna 1937 kuultuaan Berliinissä käyneiltä ministereiltä, että Saksa suunnitteli Tšekkoslovakian jakoa, Horthy kaikki valtuutensa ylittäen säntäsi neuvottelemaan Unkarin armeijan esikuntapäällikön ja Itävallan sotilasattašean kanssa Slovakian ”palauttamisesta” Unkarin, Itävallan ja Saksan yhteisponnistuksin. Itävalta tyrmäsi ajatuksen oitis ”hulluutena”, ja Unkarin hallitukselle tilanne oli äärimmäisen kiusallinen. Tinkimätön ja lyhytnäköinen revanssipolitiikka ajoi Unkarin lopulta Saksan sivuvaunuksi ja jätti Etelä-Slovakian ja Pohjois-Transilvanian siviili-ihmiset ees taas jyräävien rajansiirtojen ja toistuvien kostotoimien armoille. Jos rajankorjauksista olisi maltettu yrittää neuvotella laajemmalla kansainvälisellä pohjalla, myös Ranskan tai Britannian sympatiat huomioon ottaen, Ungváry jossittelee, myös sodanjälkeisistä rajanpalautuksista olisi kenties selvitty vähemmillä kärsimyksillä.

Myös sodanaikaisena valtionpäämiehenä Horthy saa Ungvárylta kehnon arvosanan. Raivokkaita antikommunisteja olivat monet muutkin Euroopan johtajat, esimerkiksi Winston Churchill, mutta kaikki eivät silti syöksyneet päätä pahkaa sotimaan Stalinia vastaan Hitlerin rinnalla. Ungváry nostaa useampaan otteeseen vertailukohdaksi Suomen, joka vuoteen 1944 saakka onnistui välttelemään muodollista liittosopimusta Saksan kanssa ja vitkutteli pitkään myös sotaan joutumista länsiliittoutuneita vastaan, kun Unkari taas liittyi kolmivaltasopimukseen jo 1940. Edelleen Ungváry muistuttaa, että suomalaiset lopettivat sotatoimet saksalaisia vastaan lokakuun 1944 jälkeen, vaikka (pienessä) osassa maata oli yhä saksalaisia joukkoja; ehkä Unkarikin olisi voinut tehdä Suomet ja julistaa Neuvostoliiton rauhoittamiseksi saksalaisille sodan, vaikka ei tosiasiassa olisikaan lähtenyt ajamaan armeijaansa entisten liittolaisten tapettavaksi.

Mannerheim oli vuotta vanhempi kuin Horthy, mutta pystyi paljon paremmin järjestelemään maansa irti sodasta. Voi toki väittää, että Suomen geopoliittinen asema oli erilainen, mutta ennakoinnin ja varautumisen kannalta tämä on yhdentekevää. Mannerheim ei antanut moniselitteisiä käskyjä eikä muutellut päätöksiään tunnista toiseen niin kuin Miklós Horthy.

Kun saksalaiset lopulta miehittivät Unkarin, Horthy ei suinkaan – niin kuin asiaa joskus näkee esitettävän – eristäytynyt loukkaantuneena ja murtuneena miehenä palatsiinsa heittäen ohjakset käsistään. Miehitetyn maan keulakuvana Horthy jatkoi poliitikkojen tapaamista ja edustustilaisuuksissa esiintymistä, kenties toivoen, että saksalaiset tehtävänsä tehtyään lähtisivät maasta. Näin siitä huolimatta, että Horthy ei koskaan ollut saksalaismielinen (samoin kuin Mannerheimilla, hänen sympatiansa olivat enemmän Britannian ja Ranskan suunnalla) eikä ihmeemmin arvostanut Hitleriä. Silti hän oli saksalaisille luotettava ja helppo yhteistyökumppani, joka juuri tämän takia sai jäädä paikoilleen lähes loppuun saakka. Tämän takia hänellä oli myös jonkin verran poliittista pelivaraa, jota hän Ungváryn mukaan olisi voinut käyttää hyväkseen ja siten pelastaa maineestaan (ja kansastaan) edes osan.

Kipein kohta Horthyn jälkimaineen arvioinnissa taitaa olla hänen rasisminsa ja hänen kiistelty myötäsyyllisyytensä Unkarin holokaustiin. Horthy uskoi koko ikänsä unkarilaiseen ”rotuun” ja rotuhygieniaan (fajvédelem, ’rodunsuojelu’). Hänen unkarilaiseen kansakuntaansa eivät kuuluneet syntyperältään juutalaiset, eivät myöskään slaavit tai romanialaiset tai edes heidän jälkeläisensä. Eivät edes saksalaiset, vaikka unkarilaistuneita unkarinsaksalaisia kuitenkin oli ns. kristityssä keskiluokassa, porvarillisen Unkarin yhteiskunnan tukipylväiden joukossa niin paljon, että heitä kohtaan oli käytännössä pakko olla suvaitsevampi. Vielä kesällä 1944 Horthy lausui Budapestin ylipormestarille, että miten sota sitten päättyisikin, ”kaikkien vierasrotuisten, olkoot juutalaisia, romanialaisia, serbejä tai saksalaisia, on lähdettävä maasta, että unkarilaiset voisivat taas [!] olla omina herroinaan tässä maassa.”

Ungváry syyttää Horthya Unkarin saksalaisten kavaltamisesta natseille: vuosina 1943 ja 1944 Saksan asiamiehet päästettiin ”värväämään” eli käytännössä pakottamaan unkarinsaksalaisia miehiä Waffen-SS:n riveihin. Listoille päätyi joukoittain itseään unkarilaisina pitäviä miehiä, jotka eivät kaikki edes kunnolla osanneet saksaa eivätkä olisi halunneet taistella vieraan vallan joukoissa. Puolustusministeri Csatay protestoi, mutta hänen vastalauseensa jyrättiin kumoon. (Csatay, ”Taistonheimo”, oli muuten vuonna 1906 nimensä unkarilaistanut entinen Tuczentaller.)

Mitä Unkarin juutalaisten kohtaloon tulee, Horthy ei pitänyt 1930-luvun lopulta lähtien säädetyistä juutalaislaeista, mutta vahvisti ne silti yrittämättäkään käyttää lain suomaa veto-oikeuttaan. Horthy ei myöskään vanhan koulun herrasmiehenä tykännyt natseista eikä siitä raa’asta ja epäinhimillisestä tavasta, jolla nämä kohtelivat juutalaisia. Tosin syynä tähän vastahakoisuuteen oli myös raadollinen laskelmointi. Kirjallisuudessa siteerataan usein Horthyn kirjettä pääministeri Pál Telekille lokakuulta 1940:

”Mitä juutalaiskysymykseen tulee, olen koko ikäni ollut antisemitisti, juutalaisten kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä. [Tämä ei aivan pidä paikkaansa, Horthyn tuttavapiiriin kuului juutalaisia suurkapitalisteja.] (…) Kuitenkin (…) juutalaisia, joiden käsissä on ollut kaikki, on mahdotonta vuoden-parin kuluessa poistaa ja korvata asiantuntemattomilla, arvottomilla, suurisuisilla aineksilla, sillä silloin joudumme vararikkoon. Siihen tarvitaan ainakin yksi ihmisikä. Minä olen kenties ensimmäisenä ääneen julistanut antisemitismiä, mutta en voi tyynin mielin seurata epäinhimillisyyttä, sadistisia, järjettömiä nöyryytyksiä, kun vielä tarvitsen heitä.”

Suorastaan tuskallisen yksityiskohtaisesti Ungváry repii hajalle Horthyn ihailijoiden useimmin kuullut puolustelut. Toisin kuin joskus väitetään, valtionhoitaja varmasti tiesi jo hyvissä ajoin useista eri lähteistä, mitä Kolmanteen valtakuntaan ”työhön” kyyditetyille juutalaisille tapahtui ja millaista ”lopullista ratkaisua” saksalaiset suunnittelivat ja toteuttivat. Horthy ei pysäyttänyt karjavaunukuljetuksia Auschwitziin siksi, että olisi järkyttynyt saatuaan tietää totuuden tuhoamisleireistä, vaan vasta laajan kansainvälisen painostuksen johdosta. Eikä hän heinäkuussa 1944 kutsunut santarmijoukkoja koolle Budapestiin estääkseen saksalaisia kuljettamasta juutalaisia Auschwitziin (tämä tarina, jonka Ungváry yksityiskohtaisesti kumoaa, on päässyt jopa osaksi virallista historiankirjoitusta) vaan koska pelkäsi vallankaappausta; Ungváryn mukaan on itse asiassa todennäköistä, että santarmien oli tarkoitus avustaa juutalaisten kyydittämisessä. Ei myöskään pidä paikkaansa, että Horthylla ei olisi ollut valinnan varaa. Ainakin hän olisi voinut tinkiä saksalaisten kanssa ja viivyttelemällä pelastaa tuhansien hengen. Kuitenkaan hän ei pyynnöistä huolimatta käyttänyt edes lain suomaa oikeuttaan vapauttaa ansioituneita henkilöitä (esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan veteraaneja) juutalaislakien alta läheskään siinä määrin kuin olisi voinut.

Vuonna 2011 Unkarin uutta perustuslakia juhlittiin tilaamalla unkarilaisilta taiteilijoilta viisitoista maalausta, jotka esittivät Unkarin historian eri aikakausia ja suurhahmoja. Taiteilija Mózes Inczen teosta ”Horthyn aikakausi” on historiantutkija Dávid Turbucz tulkinnut niin laittamattomasti, että Ungváry siteeraa häntä suoraan, sillä sanat kertovat kaiken olennaisen myös Orbánin Unkarin historia- ja muistopolitiikasta:

Mitä kuvassa näkyy? (Maalauksen taiteellista arvoa en ole pätevä arvioimaan.) Miklós Horthy istuu valkoisen hevosen selässä. Hänen allaan on myrskyävää vettä tai tulta, en saa selvää, mitä sinne on maalattu. Hevonen kulkee kiskojen välissä, lisäksi sitä taluttaa kaksi kättä sen merkiksi, että ratsastajalla ei ole liikkumavaraa eikä päätäntämahdollisuuttta. Hän voi vain edetä yhteen suuntaan, toisin sanoen: sille, mitä vuosina 1920–1944 tapahtui, ei Miklós Horthy (eikä poliittinen eliitti) mahtanut mitään. Tämä puolestaan on täysin väärä kuvaus tapahtumien kulusta, täysin yksipuolinen arvio tästä aikakaudesta. Tätä maalausta voidaan pitää julkisilla varoilla rahoitettuna Horthyn aikakauden puolustuksena. Julkisilla varoilla rahoitettuna historian väärentämisenä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että vuonna 2011 olemme samassa tilanteessa kuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut: vallitseva valta tuntee velvollisuudekseen tulkita menneisyyttä, kertoa, mistä Unkarin yhteiskunnan kuuluu mitäkin ja mitenkin ajatella.

Vapaata ilmaisua

Suomenkin uutisiin pääsi viime viikon lopulla tieto Unkarin lehdistönvapauden kokemasta uusimmasta iskusta. Riippumaton uutisportaali Index.hu myytiin hallitusta lähellä olevalle liikemiehelle, ja sen päätoimittaja Szabolcs Dull erotettiin. Indexin ”uhanalaisuudesta” oli puhuttu Unkarissa jo pitkään, oli arveltu sen itsesensuroivan sisältöjään ja riippumattomuudestaan huolimatta varovan vallanpitäjien suututtamista. Tiedettiin, että milloin hyvänsä voi tapahtua se, mikä nyt tapahtui. Myös Indexin toimittajat ymmärsivät, että tässä ei ollut kysymys vain tavallisesta yrityskaupasta: uusi omistaja Miklós Vaszily oli aiemmin ollut mukana tuhoamassa uutisportaali Origoa, joka vuonna 2014 muutettiin hallituksen propagandatorveksi. Kun Dullin erottamisen jälkeen toimituksen protestiin ei vastattu, lähes koko Indexin toimitus – yli kahdeksankymmentä toimittajaa – sanoutui irti saman tien, ja perjantai-iltana useita tuhansia mielenosoittajia ilmestyi Budapestin kaduille osoittamaan mieltään Indexin puolesta.

Index.hu oli Unkarin laatujournalismin viimeisiä linnakkeita. Maassa, jossa uutismediaa ilmeisesti muutenkin seurataan vähemmän kuin Suomessa, Index oli tälle lehtiä lukevalle ja maailman tapahtumia seuraavalle yleisölle ensisijainen uutislähde. Se kattoi koko uutismedian kirjon maailmanpolitiikasta ja tiedeuutisista urheiluun ja viihdejulkkisten romansseihin. Index oli myös aikoinaan Unkarin mediamaisemassa poikkeuksellinen tulokas sikäli, että se ei ollut yhteydessä mihinkään poliittiseen puolueeseen tai suuntaukseen vaan kritisoi tarvittaessa kaikkia poliittisia toimijoita. Haastateltujen mielenosoittajien järkytys tiivistyi sanoihin nincs másik, ‘ei ole toista’.

Samoin kuin Népszabadság-lehden lakkauttamisen yhteydessä neljä vuotta sitten, nytkin Orbánin hallituksen puolustajat muualla maailmassa voivat yrittää väittää, että omistajanvaihdokset ja uudelleenjärjestelyt ovat vain vapaan markkinatalouden normaalia toimintaa. Näihin väitteisiin on vain vaikea uskoa, kun ajattelee asiaa niiden toimittajien kannalta, joiden ammattina ja uravalintana on ollut tehdä tasokasta journalismia yhdellä pienehköllä kielialueella ja jotka nyt olivat valmiita lähtemään pystypäin kilometritehtaalle, kohti epävarmaa tulevaisuutta. Heidän tuntemuksiaan ymmärtää toimittaja, entinen Unkarin yleisradioyhtiön MTV:n uutisankkuri ja talkshow-emäntä Kriszta D. Tóth, joka kirjoittaa johtamallaan WMN-sivustolla:

Kun nouset portaita pomon luokse irtisanoutumiskirje kädessä, koputat hänen oveensa, kerrot, miksi tulit, ja ojennat paperin, se on elämäsi tapahtumista ankarimpia, silloinkin, kun jo kovasti haluaisit lähteä. (…) Olen itse julkisen palvelun tv-yhtiön talossa kaksi kertaa noussut portaat johtokerrokseen erokirje kädessä. Ennen toista kertaa, tammikuussa 2013, kun tiesin, että näin ei todellakaan enää voi jatkua, maskin tytöt komensivat minua ottamaan Valeriana Relax -tabletin. Televisiossa jo tuolloin vallinneista oloista kertoo paljon se, että työvuorossa olevista kolmesta maskeeraajasta kahdella oli valeriaanaa mukanaan. (…) Astuin siis ovesta johtajan luokse, jolle tässä tragikomediassa oli annettu hyvän poliisin rooli. (…) Että mitäkö haluan, oman tuotantoyhtiön? Lisää palkkaa? Paremman aseman? Lupauksia? Ei kiitos, sanoin hänelle, tahtoisin olla rauhassa. Itseni kanssa. Haluan etäisyyttä teihin, läheisyyttä omaan alaani. ”Ja mitä nyt aiotte tehdä?” En tiedä. Kirjoitan. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoin. Lopulta nousimme seisomaan. Toimistosta poistuessani, vielä ennen oven avaamista, hän laski kätensä olkapäälleni, puristi sitä hieman ja katsoen minuun alaspäin, päätä pitempänä, sanoi: ”Kriszta pieni, nyt teidän taktiikkanne meni pieleen.” (…)

On seitsemän ja puoli vuotta siitä, kun astuin ulos tuosta toimistosta. Ja kun nyt perjantai-iltana katsoin videota Index-kollegojen ulosmarssista, tunsin jälleen olkapäälläni tuon kämmenen. Vallan käden.

Nämä ihmiset, tällä hetkellä noin kahdeksankymmentä, eivät tiedä, mitä huomenna seuraa. Heillä ei ole toista sopimusta pöydällä, ei uutta suunnitelmaa. He tietävät vain, että se, mikä nyt on, vaarantaa heidän ammatillisen ja inhimillisen integriteettinsä siinä määrin, että he eivät halua siihen suostua. Heillä ei ole omia varoja yhdessä pysymiseen ja työn jatkamiseen yhdessä. Heillä on vain lahjakkuutensa ja rohkeutensa, uskonsa johonkin, mitä kutsutaan journalismiksi ja mistä osa tästä kansasta ei suostu uskomaan, että sitä voisi harjoittaa muuten kuin valtiovaltaan mukautuen, aikataulussa saapuvien ukaasien mukaan ja/tai pelosta, vakaumuksesta tai opportunismista, sisäistetyn itsesensuurin ohjaamana. (…)

Ne, jotka aloittivat uransa samaan aikaan kuin minä, järjestelmänvaihdoksen aikoihin tai sen jälkeen. Puhtaalta pöydältä. Ilman puoluetaustaa tai vanhoja feodaalisosialistisia hyväveli-kytköksiä. Usein ulkomailla harjaantuneina, mukanaan satoja vuosia vanhoista demokratioista tuotua tietoa, periaatteita, niin kutsutut taiteen säännöt kaiken muun yläpuolelle asettaen. (…) Me kaikki lähdimme liikkeelle suurella innolla 90-luvun lopulla, vuosituhannen alussa, emmekä halunneet muuta kuin tehdä työmme hyvin. Kuten mukava, kokenut ja äärettömän lahjakas kollegani Balázs Weyer kirjoitti perjantai-iltaisessa Facebook-postauksessaan (joka ei ollut julkinen, joten toivon, että hän antaa anteeksi tämän siteerauksen):

”(…) Emme halunneet muuta kuin toimittaa hyviä uutisia, sellaisten sääntöjen mukaan, joita ilman toimiminen olisi toki ollut helpompaa mutta myös mieletöntä. Sillä uutismedian toimittaminen on kuin ruokailu, se on vain osaksi makuasia. On tiettyjä välttämättömiä aineksia ja toimintasääntöjä, joita ilman ruoka kerta kaikkiaan ei onnistu, siitä voi tulla jopa vaarallista. (…) Voi kiistellä siitä, mikä on kenenkin lempiruoka, mutta se on kiistämätöntä, että epäterveellisestä ruoasta tulee epäterveeksi ja myrkylliseen ruokaan voi kuolla. Tätä eivät ymmärrä ne, jotka eivät ymmärrä, ”miksi tästä oikein vouhotetaan”. Kuvitelkoot he olevansa kokkeina suositussa ravintolassa, jossa jonakin päivänä tulee voimaan käsky, että kaikkia elintarvikehygienian sääntöjä ei enää tarvitse noudattaa, ja kohta jo kaksi päivää vanhan lihapadan saa tarjota lihakeitoksi laimennettuna. Tämän jälkeen on jo selvää, että parin päivän päästä wieninleike tehdään rotasta, ja sitä sinä et enää halua olla kokkaamassa.”

Niin että tässä minä nyt istun, laimennetun lihasopan karvas maku suussani, ja konetta naputtaessani tunnen vallan käden meidän kaikkien olkapäillä. Enkä tiedä, mitä on tulossa. Toivon vain, että se ei olisi rotanlihasta tehty wieninleike.

***

Journalismin vapauden ja periaatteiden ohella paljon on viime aikoina puhuttu poliittisen keskustelun tyylistä, tasosta ja laadusta. Tänään Hesarin poliittinen toimituskin nosti esille Suomen oikeistopopulistien kielenkäytön ongelmat. Korkean tason poliittiset toimijat venyttävät loukkaavalla ja solvaavalla kielenkäytöllään jatkuvasti hyvän käytöksen ja normaalin sivistyneen poliittisen keskustelun rajoja.

Unkarilaisessa mediakuplassani on nyt jonkin aikaa keskusteltu uusimmasta haukkumasanasta libernyák, jonka ehkä voisi kääntää ”suvakiksi”. Se kuuluu niihin halventaviin termeihin, joita oikeistopopulistit aatteellisista vastustajistaan käyttävät. Suomessa puhutaan ”suvakeista” ja ”kukkahattutädeistä”, saksalaisella kielialueella nimitys on ”suvaitsevaiston” oletettuun itsetyytyväisyyteen viittaava Gutmensch, ”hyvis”. Halventavaa sävyä etsitään usein yhteyksistä toisiin, samoin oikeistopopulistien halveksimiin ihmisryhmiin. Viitataan esimerkiksi henkiseen jälkeenjääneisyyteen (”suvakki” assosioituu ”vajakkiin”, englanninkielisessä maailmassa on käytössä libtard). Tai seksuaaliseen poikkeavuuteen: ainakin virolaisessa kuplassani olen nähnyt nimikkeen tolerast, jonka taustalla on tietenkin pederast, kreikkalaisperäinen ”poikienrakastaja”, josta Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa on tullut usein käytetty homoseksuaalien nimitys. Sentroopassa halventavia yhteyksiä löytyy kolmannestakin perinteisestä suunnasta. Unkarissa meikäläistä ”suvakkia” vastaava libsi assosioituu paitsi ”liberaaliin” poliittiseen näkemykseen myös sanaan bibsi, joka taas on kehitelmä vanhasta epäkorrektista juutalaisten nimityksestä biboldó (se puolestaan, kuten monet unkarin slangisanat, on kuulemma romanikielestä peräisin).

Perjantaiaamun radiopuheessaan pääministeri Orbán kommentoi tyytyväisenä EU:n äskettäisessä huippukokouksessa syntynyttä talousratkaisua, jonka Unkarin valtion mediaimperiumin viestimet tulkitsevat suureksi voitoksi. Ankarista, pitkälle yöhönkin venyneistä neuvotteluista kertoessaan Orbán innostui uhoamaan fyysisellä kestävyydellään: hän on ollut armeijassa ja vanhana urheilijana (Orbán pelasi nuorena jalkapalloa hartaasti ja vakavissaan) viettänyt ”puolet elämästään harjoitusleireillä ja pukuhuoneissa”. Siispä ”muutamia näistä libernyákeista, joiden kanssa minun piti väitellä, minä kannan vaikka selässäni”.

Nimitys libernyák sisältää siis ”liberaalin” lisäksi monista slaavilaisista ihmisryhmien ja -tyyppien nimityksistä (vaikkapa bosnyák, bosnialainen) tutun päätteen, mutta se assosioituu myös yhteen homoseksuaalien haukkumanimeen buzernyák. Asiayhteydestäkin on selvää, että Orbán käytti sanaa halveksivassa ja vähättelevässä mielessä. Tähän puuttui kielentutkija László Kálmán Facebook-postauksessaan, jota Unkarin mediassa on jo laajalti puitu:

Kielenkäytön yhtenä tehtävänä on ryhmään kuuluvuuden merkitseminen. On aina joukko sellaisia ilmauksia ja rakenteita, jotka luonnehtivat jonkin pienemmän tai suuremman ryhmän puhetapaa, ja niitä käyttämällä voimme ilmaista kuuluvamme tähän joukkoon (sama ilmiö näkyy myös pukeutumisessa). Amerikassa nigger-sanasta ei suinkaan tullut salonkikelvoton vain sattumalta vaan siksi, että sitä käyttivät kaikkein törkeimmät rasistit kaikkein halveksivimmassa merkityksessä, ja siksi se valkoisen ihmisen suusta kuultuna automaattisesti ilmaisi tähän joukkoon lukeutumista.

Monet eivät ehkä enää muista, että libernyák-sanan ensimmäinen julkinen esiintymä on peräisin listasta, jonka kokosivat HÖK:n aktivistit ehkä fuksileiriin osallistuvien opiskelijoiden luokittelemiseksi. [Vuonna 2013 julkisuuteen vuoti Excel-taulukko, johon äärioikeistolaisten käsissä olevan opiskelijajärjestön pojat seksistisesti ja rasistisesti olivat kommentoineet haastattelemiaan uusia opiskelijoita.] Sittemmin sanaa on käytetty julkisuudessa nimenomaan natsismiin vivahtavissa puheenvuoroissa, suuren halveksunnan ilmaisijana ja törkeään liberalismin vastaiseen kiihotukseen.

Jos tämmöistä sanaa käyttää pääministeri, joko tietoisesti tai vain lipsahduksena, silloin hän samastuu tähän ryhmään. En minä samasta häntä siihen vaan hän itse. ”Analyytikot” voivat puhua populismista, autokraattisista taipumuksista, nationalismista, mafiavaltiosta tai mistä hyvänsä, hän itse on täten luokitellut itsensä roskaväen pohjimmaiseksi.

Oikeusvaltio vs. valtiopopulismi

Tässä äskettäin suomensin Facebookissa kiertävän muistiinpanon, jonka oli kirjoittanut unkarilainen juristi Sándor Ésik. Tekstissä ollaan asian ytimessä ja väännetään rautalangasta, mihin tarvitaan oikeusvaltiota, puolueetonta oikeuslaitosta, kaikkia yhtäläisesti koskevia lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Nimittäin siihen, että kansalaisilla olisi ihmisarvoinen elämä. Jos esimerkiksi Unkarissa kansalainen uskaltaa ostaa ruokaa mistä hyvänsä kaupasta ja syödä sen, siitä on kiittäminen kansainvälisiä elintarviketurvallisuussopimuksia. Jos rikoksen uhriksi joutunut kansalainen uskaltaa hakea apua poliisilta pelkäämättä saavansa itse turpiinsa, jos toimittaja uskaltaa kirjoittaa presidentistä rumasti pelkäämättä joutuvansa ammutuksi – se on toimivien lakien ja laitosten ansiota, ynnä sen, että nämä on ankkuroitu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja standardeihin.

Populismi tarjoaa kiusausta luopua säännöistä ja standardeista ”kansan oikeustajun” nimissä: miksi pitää antaa Brysselin byrokraattien tai muiden ylikansallisten turhakkeiden puuttua kurkkujen käyryysasteisiin tai vankisellien neliömetrimääriin, miksi rikollisia pitää hyysätä ja maksaa rahaa ihmisille, jotka eivät ole sitä ansainneet, miksi me emme itse saisi päättää, saako tänne tulla turvapaikkaa hakemaan ja meidän verovaroilla elätettäväksi kuka hyvänsä? Mutta, näin Ésik muistuttaa, jokainen poliittinen päätös, jolla kansainvälisiä standardeja ja yleisiä sääntöjä heikennetään, vie Unkarin kaltaista maata kohti Valko-Venäjän, Burkina Fason tai Pohjois-Korean kaltaisia maita, joissa vallanpitäjien mielivalta syö kansalaisen oikeusturvaa.

Tämä kysymys on viime aikoina noussut esiin erityisesti kahden tapauksen yhteydessä. Ensinnäkin tuo jo mainittu vankisellien tilavuus. Viime vuonna Unkarin valtio tuomittiin maksamaan entisille vangeille yhteensä kolme miljardia forinttia korvauksina huonoista vankilaoloista: tuomitut olivat kärsineet rangaistuksiaan selleissä, joiden pinta-ala, valaistus tai tuuletus ei vastaa lakeja ja normeja. Index-sivuston haastattelema lakimies, jolla parhaillaan on satoja vahingonkorvausjuttuja vetämässä, kertoo vangeista, jotka ovat viettäneet vuosikausia puolihämärässä ja ilmastoimattomassa sellissä, jossa liikkumatilaa oli vain pari neliömetriä. Ilmeisesti Unkarin vankilat kärsivät pahasta resurssipulasta ja liikakansoituksesta: viranomaiset haluavat lisää ja kovempia tuomioita, mutta vankiloiden rakennus- ja korjausprojektit ovat kaikki jäissä.

Vankien ja heitä puolustavien ihmisoikeusjärjestöjen vaatimukset ja oikeuden päätökset ovat nyt joutuneet ristiriitaan ns. kansan oikeustajun kanssa. Vahingonkorvauksia saaneiden tuomittujen joukossa on ollut todella inhottaviin väkivaltarikoksiin syyllistyneitä, keltalehdistön kohu-uutisista kansalle tuttuja pahoinpitelijöitä ja murhaajia, esimerkiksi yksi Olaszliszkan lynkkaajista. (Vuonna 2006 Olaszliszkan kylän romaniasutuksen läpi ajanut mies oli autollaan osunut tielle juosseeseen 11-vuotiaaseen tyttöön. Lapsi itse asiassa selvisi vammoitta, mutta paikallinen miesjoukko, joka ensi hätään luuli lapsen kuolleen, oli kiskonut kuljettajan autosta – tämän autossa istuvan kahden lapsen nähden – ja hakannut hengiltä siihen paikkaan.) ”Kansan oikeustajun” on tietenkin vaikea sulattaa, että samaan aikaan, kun maassa niin monta muuta epäkohtaa on korjaamatta, tämmöisille roistoille maksetaan verovaroista miljoonia forintteja ilmaista rahaa (muistettakoon siis, että miljoona forinttia vastaa nykyään alle kolmeatuhatta euroa) vain siksi, että sellin vessa on ollut huonossa kunnossa ja vailla lämmintä vettä. Näin siitäkin huolimatta, että vahingonkorvaukset eivät välttämättä päädy pullistamaan entisten vankien lompakkoja: esimerkiksi Olaszliszkan lynkkaajan saamat vahingonkorvaukset ulosmitattiin kokonaisuudessaan edelleen niihin korvauksiin, jotka hänet oli tuomittu maksamaan uhrin perheelle.

Toisesta tapauksesta jo kirjoitin: oikeus tuomitsi Gyöngyöspatan koulussa segregaatiosta eli johdonmukaisesti huonommasta kohtelusta ja opetuksesta kärsineiden romanilasten perheille maksettavaksi vahingonkorvauksia. Tämäkään ei välttämättä ihan sovi kansan oikeustajuun. Jos romanilapsia onkin koulussa syrjitty, mahtavatko he tai heidän vanhempansa – kenties koko ikänsä työttöminä, syrjäytyneinä ja myrkyllisten alakulttuurien imussa eläneet ihmiset – pystyä korjaamaan tilanteen ja käyttämään korvausrahat järkevästi vaikkapa korvaavaan koulutukseen? Vai menevätkö nämä rahat, niin kuin tämmöisten ihmisten kanssa usein käy, pelkkiin vahingollisiin turhuuksiin?

Tammikuussa pääministeri Orbán tarttui julkisuusesiintymisissään tähän populistiseen nuijaan molemmin käsin. Gyöngyöspatan tapauksessa hän kertoi ymmärtävänsä paikallisten ihmisten mieliharmia, kun ”tietty etnisesti määrittyvä ihmisryhmä” saa tukun ilmaista rahaa tekemättä sen eteen lainkaan työtä. Entisille vangeille maksettavia korvauksia Orbán puolestaan nimitti ”vankilabisnekseksi” (börtönbiznisz): ovelat lakimiehet ovat hoksanneet, että vankilaoloja koskevat yleiseurooppalaiset säädökset ovat niin ”löyhiä ja absurdeja” (!), että niiden avulla voi ryhtyä tienestimielessä tehtailemaan kanteita. Ja koska romanien ja vankien oikeuksia ajavista ihmisoikeusjärjestöistä monilla on tukijoinaan myös György Sorosiin liittyviä rahoittajatahoja, johtopäätös on Orbánille ilmiselvä: kaiken takana on Soros-verkosto.

Tiistaina parlamentin istunnossa tullaan käsittelemään hallituksen aloitetta vangeille huonoista vankilaoloista maksettavien korvausten jäädyttämisestä. Oikeusministeri Judit Vargan mukaan tulossa olevan kansallisen konsultaation pohjalta tullaan kehittämään uusi säännöstö, jossa etusijalla on uhrien ja omaisten etu. Niin, pääministeri Orbán on ilmoittanut, että jälleen kerran järjestetään kansallinen konsultaatio eli – kuten riippumattomassa mediassa asiaa on osuvasti luonnehdittu – mielipidekyselyksi naamioitu propagandaisku. Kansalta tullaan ”kysymään” sen mielipidettä sekä liian ahtaissa vankiloissa istuneille että Gyöngyöspatan romaneille maksettavista vahingonkorvauksista. Lisäksi konsultaation aiheina on mainittu ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ehtojen tiukentaminen (siis edelleen: lisää vankeja ennestäänkin toivottoman ylitäysiin ja aliresursoituihin vankiloihin?) sekä ns. ”Szeviép-jutun yhteydessä ilmennyt epäilys tuomarien korruptiosta”. (Szeviép, tie- ja vesi- sekä muitakin rakennustöitä suorittanut szegediläinen yritys, meni vuosia sitten nurin, sen johto tuomittiin konkurssirikoksista mutta tuomio kaatui korkeammissa oikeusasteissa todisteiden puutteeseen, ja tällä hetkellä jutun käsittely on siirretty Szegedistä Pécsiin. Hallituksen taholta on tässä yhteydessä esitetty varsin kirpeitä viittauksia Szeviépin ja Szegedin kaupungin johdon välisiin yhteyksiin; oppositiojohtoinen Szeged on iät ajat ollut piikki hallituksen lihassa.)

Kansalta siis aiotaan kysyä, saako valtio rikkoa itse säätämiään lakeja ja itse allekirjoittamiaan sopimuksia (saahan? saahan?), jos nämä lait ja sopimukset vaatisivat rikollisten ja mustalaisten ”hyysäämistä” eli ”ilmaisen rahan” jakelemista semmoisille ihmisille, joista me ei tykätä. Samoin kansalta ilmeisesti kysytään, onko tuomari korruptoitunut (onhan? onhan?), jos hän vapauttaa syytteestä todisteiden puutteessa semmoisen syytetyn, jolla on yhteyksiä oppositioon tai hallituksen vastustajiin. Ja jos vankiloissa on liikaa vankeja ja liian vähän henkilökuntaa (niin että vankeustuomio ei mitenkään edistä yhteiskuntakelpoiseksi kuntoutumista vaan päinvastoin on omiaan lisäämään jo valmiiksi maailman murjomien kuumakallejen katkeruutta koko maailmaa kohtaan ja sitä kautta koko maan yleistä turvattomuutta), niin tätähän ei korjata esimerkiksi investoimalla vankeinhoitoon tai miettimällä vaihtoehtoja vankilarangaistuksille, vaan meuhkataan ”vankilabisneksestä” ja vaaditaan entistä ankarampia rangaistuksia. Tässähän ei näin puusta katsoen ole järjen hiventäkään, mutta kyse ei nyt olekaan järjestä tai logiikasta vaan, Riikka Slunga-Poutsalon kuolemattomin sanoin, siitä ”miten asiat koetaan”.

Yli kaksisataa psykologia ja psykiatria vaatii avoimessa kirjeessään hallitusta luopumaan Gyöngyöspatan tapauksen käsittelemisestä kansallisessa konsultaatiossa. Heidän mielestään tämmöisellä kyselyllä viestitetään kansalle, että romanit eivät ansaitse lainmukaista kohtelua ja että heidän syrjintänsä on oikeutettua. Näin väestöryhmien välinen rauha ja luottamus vaarantuu entisestään. Tätä mielenilmausta tukee myös Unkarin sosiologien liitto, joka kehottaa jäseniään allekirjoittamaan tätä koskevan joukkovetoomuksen. Protestit huipentuivat tänään muutaman tuhannen ihmisen rasisminvastaiseen mielenosoitukseen Budapestissa. Gyöngyöspatan Fidesz-puoluetta edustava kansanedustaja István Horváth ehti oitis julistamaan somessa, että mielenosoituksen takana on, tietenkin, György Soros.

”Kukaan ei ole lain yläpuolella!” Mérce-portaalin kuva.

Populistinen kiihotus vetoaa tunteisiin, viis järjestä, vastuusta ja seurauksista. Lopulta edessä on tietenkin umpikuja ja homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa, mutta niin kauan, kuin populistit eivät pääse korkeimpaan valtaan, tästä konkurssista ei välttämättä koidu kohtuutonta vahinkoa koko kansalle. Suomessa nähtiin aikoinaan, miten SMP:n Urpo ”Työttömyys pois kuudessa kuukaudessa” Leppäsen lupaukset saivat nolon lopun. Itävallassa on nähty tällä vuosituhannella pariinkin otteeseen, miten populistipuolue pienempänä hallituskumppanina tuhoaa itse itsensä ja kaatuu oman väkensä tohelointiin. Ja oppositiossahan populistit tuottavat parhaassa tapauksessa aiheellista kritiikkiä ja pahimmassakin tapauksessa ainakin jonkinlaista mustaa huumoria. Mutta Unkarissa – miten oikein käy koko maan, kun sen yksinvaltaisen hallituksen ja johtajan valitsema pöhköpopulistinen linja jossain vaiheessa johtaa sen täyttä vauhtia päin seinää?

 

Pelottava muodostuma

Samaan aikaan, kun suomalaisessa somekuplassani ihmetellään niitä politiikan, hm, ilmiöitä, jotka pystyvät lähes samaan hengenvetoon sekä vaatimaan sanan-, siis öyhötyksenvapautta omilleen ilman mitään vihapuhepykälien kahleita että loukkaantumaan verisesti, jos heitä itseään arvostellaan, on Suuri Vihapuhekeskustelu Unkarissa ehtinyt jo muutaman kierroksen pitemmälle.

Kaikki alkoi Budapestin Erzsébetvárosin kaupunginosan pormestarin Péter Niedermüllerin esiintymisestä ATV-kanavan haastattelussa. Niedermüller on vähän pölähtäneen-ystävällisen oloinen setämies, ilmeisesti sinänsä akateemisesti ansioitunut etnografi ja kulttuuriantropologi, joka on opettanut useammassa yliopistossa mutta lähtenyt Berliinin Humboldt-yliopistosta ikävissä merkeissä jonkinlaisia taloussotkuja jälkeensä jättäen (näin kertoo unkarilainen Wikipedia viitaten nykyään hallituksen äänitorvena toimivan Origo-uutissivuston juttuun, johon ei ehkä kannata aivan kritiikittömästi uskoa). Politiikassa hän on vaikuttanut entisen sosialistipääministerin Ferenc Gyurcsányn ”Demokraattisen Koalition” eturivissä sen perustamisesta saakka eli vuodesta 2011, istunut Eurooppaparlamentissa kaudella 2014–2019 ja viime syksyn kunnallisvaaleissa noussut opposition yhteisehdokkaana Erzsébetvárosin johtoon.

ATV-kanavan ajankohtaisohjelmassa A nap híre haastateltavana ollut Niedermüller siis keskusteli juontajan kanssa Fidesz-puolueen kommunikaatiokriisistä, tämänhetkisestä viholliskuvien ja vihanlietsonnan tarpeesta. Keskustelu rönsyili, ja sen logiikkaa on vähän hankala seurata, mutta ilmeisesti Niedermüller oli erinäisten sivupolkujen jälkeen pääsemässä vastaamaan aiemmin esitettyyn kysymykseen siitä, keitä nämä vihanlietsojat oikein ovat.

”Kun nyt katsotaan, mitä jää jäljelle, kun kuorit pois nämä viha-ties-mitkä [gyűlöletvalamiket, ilmeisesti tässä viitataan niihin ihmisryhmiin, joita hallituspuolueen propaganda maalittaa vihan kohteiksi], niitähän jo lueteltiin: ei-unkarilaiset, poikkeavat, maahanmuuttajat, romanit, ties ketkä kaikki, silloin keskelle jää pelottava muodostuma [rémisztő képződmény]: nämä valkoiset, kristityt, heteroseksuaaliset miehet – ja on toki joukossa naisiakin. Tämä perhekäsitys. Se on hirvittävää siksi, että kun katsomme, mistä kaikkialla maailmassa nämä niin kutsutut valkoiset nationalistit koostuvat: näistä – sanon sen nyt tässä teille ihan hiljaa.”

Niedermüller ilmaisee itseään sekavasti ja kömpelösti. Minusta hänen tarkoituksensa on kuitenkin aivan selvä: tämänhetkisen poliittisen vihapuheen tuottajat Unkarissa ovat valkoisia heteromiehiä ja -naisia, joita usein voi sanoa myös ”kristityiksi”. (Muistutan taas kerran, että ”kristitty” Sentroopassa ei perinteisesti tarkoita ”uskovaista”, ei ”riviseurakuntalaista” eikä ”hihhulia”, vaan ”perusarvokonservatiivia ei-juutalaista”.) Siis niitä ihmisiä, joiden etujen ajajaksi nykyinen hallitus on erityisesti itsensä nimennyt. Tuo rémisztő képződmény minusta viittaa siihen, että tämä ihmisryhmä alkaa olla pelottavan kiinteä ja selkeästi rajautunut: vihapuhe on jo luonut ”meidät” ja ”heidät”, ja ryhmät ovat määriteltävissä muutaman yksinkertaisen kriteerin avulla, tämän Niedermüller haluaa ”ihan hiljaa” ja järkyttyneenä juontajalle kertoa. Minun ymmärrykseni mukaan Niedermüller ei siis suinkaan väittänyt, että kaikki valkoiset heteroseksuaaliset kristityt syrjivät ja tuottavat vihapuhetta, saati että valkoiset kristityt heterot noin sinänsä olisivat pelottavia hirviöitä.

Mutta toisinkin voi asian nähdä. Kaikista Unkarin viestimistä nimenomaan oppositiojulkaisu, hallitukseen kriittisesti suhtautuva mutta poliittiselta kannaltaan porvarillinen Magyar Hang (‘Unkarilainen ääni’), jonka vuonna 2018 perustivat lakkautetun Magyar Nemzet -lehden työntekijät, kaivoi Niedermüllerin haastattelusta esille nämä kohtalokkaat sanat ja tulkitsi hänen sanoneen, että ”valkoiset kristityt heterot ovat pelottavia muodostumia”. (Toki samaan syssyyn toimittaja muistutti, että myös hallituspuolueen riveissä puhutaan usein mauttomasti ja loukkaavasti.) Ilmeisesti Niedermüller ei suinkaan herätä varauksettomia sympatioita kautta koko opposition, niin kuin ei hänen puolueensakaan: DK henkilöityy vahvasti Ferenc Gyurcsányiin, jolla puolestaan on oppositionkin puolella ihailijoiden lisäksi runsaasti vihailijoita.

Syöttö singahti edelleen suoraan hallituspuolueen lapaan. Hallituksen ikioma törkytuutti-journalisti Zsolt Bayer, sama mies, joka jatkuvasti alatyylisin sanoin solvaa milloin poliittisia vastustajiaan, milloin romaneja, juutalaisia tai maahanmuuttajia, ilmoitti omassa Sajtóklub (‘Pressiklubi’) -ohjelmassaan, että torstaina järjestetään Erzsébetvárosin pormestarinviraston edessä mielenosoitus, jossa hän on yksi pääpuhujista. Myös Unkarin katolinen piispainkokous tuomitsi julkilausumassaan Niedermüllerin syrjivät ja ”ihmisarvoa loukkaavat” sanat, ja esiin on myös vedetty sekin kiistämätön tosiasia, että monissa maailman maissa kristityt ovat jatkuvan vainon kohteena (miten se liittyy Niedermüllerin tapaukseen, on toki kysymys sinänsä). Torstaiaamuna oli Budapestin keskustaan jo levitetty lehtisiä, joissa Niedermüller kuvattiin kaljuna rottana, joka levittää ”ideologiatartuntaa” ja ”verbaalista saastaa”. Niedermüllerin toimistoon lähetettiin laatikossa rotanraato. Ja sitten nähtiin merkillinen mielenosoitus, jossa hallituspuolueen kannattajat osoittivat mieltään ”vihapuhetta ja rasismia” vastaan.

444.hu-sivuston videolla haastatellaan paljolti kitkeristä eläkeläisistä koostuvaa mielenosoittajajoukkoa, joka lopulta on käymässä käsiksi toimittajaan tai ainakin hänen mikrofoniinsa. Heidän mielestään Niedermüller on loukannut ”unkarilaisia”, siis heitä, jokaista tavallista ihmistä. Myös vastamielenosoittajat ovat paikalla, kadun ja poliisiketjun toisella puolella pitelemässä julistetta, jossa lukee Csuhások, térdre, imához! (‘Kaapuniekat [katolisten pappien tai munkkien pilkkanimi], rukoukseen polvistu!’) – näin väitetään Viktor Orbánin nuorena poliitikkona joskus melkein kolmekymmentä vuotta sitten välihuudelleen kristillis-konservatiivisille kollegoilleen. Molemmin puolin käydään kuumana ja huudellaan ilmeisesti kaikenlaista, mutta eniten kyllä mieleen jää tästä videosta se, miten ”rasismin ja vihapuheen” vastaiset mielenosoittajat ensin sylki roiskuen haukkuvat ”homoja” ja ”kommareita” ja lopuksi huutavat kuorossa pormestarinviraston suuntaan: ”Rasistit! Rasistit!”

Eikä tässä vielä kaikki. Vihapuheenvastaisessa mielenosoituksessa on myös tapahtunut poliisin tiedonannon mukaan ainakin yksi lievähkö pahoinpitely, kun budapestilaismies joutui sanaharkkaan yhden tilaisuuden järjestäjien edustajan kanssa ja lopuksi löi tätä äänentoistolaitteistoon kuuluvalla tangolla. Oppositiolehti HVG:n toimittaja András Hont puolestaan sai kimppuunsa äärioikeistolaisen Vadhajtások-portaalin toimittajan, joka tuuppi ja haukkui häntä; Hontilta vedettiin silmälasit päästä ja hänen päälleen syljettiin.

Näin siis voi käydä, kun harmittomaan jaarittelu-pyörittelyyn tottunut yliopistoihminen lähtee politiikkaan ja päätyy tilanteisiin, joissa kuulijakunta ei enää olekaan kielellisesti taitavaa ja perushyväntahtoisesti suhtautuvaa vertaisryhmää. Hänen mutkikkaat ja kömpelösti muotoillut sanansa taatusti ymmärretään väärin, osaksi varmaan aivan tahallaan. Ja näin päästään tilanteeseen, jossa sorrettujen vähemmistöjen suojaksi kehitetyt demokratian rakenteet (niin, demokratia ei tarkoita, että enemmistö saa jyrätä vähemmistöt, vaan siihen kuuluu myös vähemmistöjen ja yleisten ihmisoikeuksien turvaaminen) käännetään itseään vastaan: enemmistö on yllättäen muka sorron uhrina, hallitus vyöryttää ”kansan” kaduille oppositiopoliitikkoa vastaan, ja vihapuheen vastaista mielenosoitusta vetää valtakunnan tunnetuin vihapuhuja.

Kahden kerroksen koululaisia

Gyöngyöspata on Pohjois-Unkarissa sijaitseva pieni paikkakunta, muodollisesti kaupunki, vaikka asukkaita on vain kolmisentuhatta. Siellä on vanhan linnan rauniot ja keskiaikainen kirkko, mutta viime vuosina se on ollut julkisuudessa lähinnä runsaslukuisen romaniväestön ympärille syntyneiden jännitteiden takia. Keväällä 2011 äärioikeistolaiset saapashousukaartit ryhtyivät aktiivisesti partioimaan romanien asuinalueilla, ja puhkesi muutamia tappeluita. Ihmishenkien menetykseltä ilmeisesti kuitenkin säästyttiin, toisin kuin muutamilla muilla paikkakunnilla.

Näkymä Gyöngyöspatan romanikortteleista. Kuva Zoltán Balogh/MTI.

Pari vuotta sitten Gyöngyöspata nousi lehtiotsikoihin oikeudenkäynnin ansiosta, joka oli laajuudeltaan ja tuloksiltaan poikkeuksellinen, vaikka siihen aihetta antanut ilmiö luultavasti tunnetaan muillakin paikkakunnilla. Kymmeniä romanilapsia ja heidän vanhempiaan edustava säätiö haastoi Unkarin valtion oikeuteen paikallisessa peruskoulussa harjoitetusta segregaatiosta: romanilapsia oli opetettu erillään valtaväestön lapsista. Romanilasten B-luokat sijaitsivat erillään muista, koulun alakerrassa, joidenkin lasten kertoman mukaan he eivät saaneet käydä edes käyttämässä yläkerran – kuinka ollakaan, huomattavasti siistimpää – vessaa. Romanilapsille ei opetettu ”informatiikkaa” eli tietokoneen käyttöä, sen sijaan he saivat vapaaehtoisesti tehdä matematiikan tehtäviä tai ihan vain mennä pihalle leikkimään. Heille ei annettu läksyjä; niille, jotka kävivät A-luokkaa yhdessä valkolaislasten kanssa, oli kuulemma joskus suoraan sanottu, että tätä sanelutehtävää ei heidän tarvitse kirjoittaa, ja jos he pyysivät luokkatovereiltaan tehtävät ja vapaaehtoisesti tekivät ne, niitä ei tarkastettu. Romanilapsia ei viety luokkaretkille, tanssi- tai uimaopetukseen. Heitä opetettiin luokkatasonsa alapuolella olevista kirjoista, esimerkiksi seitsemännellä luokalla he saivat lukea neljännen luokan äidinkielen oppikirjaa. Lopputulos tästä kaikesta oli – varmaan melkoisten henkisten traumojen lisäksi – se, että useimmat romanilapset eivät saaneet koulua käydyksi kunnialla loppuun: ei päästötodistusta, ei toivoakaan edes ammatti- saati korkeammasta koulutuksesta, kunnon työpaikasta ja toimeentulosta. Jotkut tämän ”koulutuksen” käyneistä nuorista kertoivat, etteivät olleet kouluvuosiensa mittaan oppineet edes kunnolla lukemaan.

Lokakuussa 2018 pitkään kestänyt oikeudenkäynti päättyi Egerin raastuvanoikeudessa romaniperheiden voittoon. Juttu eteni korkeampiin oikeusasteisiin, syksyllä Debrecenin lääninoikeus edelleenkin tuomitsi valtion ja Gyöngyöspatan kunnan maksamaan romanilapsille yhteensä 90 miljoonan forintin (n. 270 000 €) korvaukset, ja tällä hetkellä ounastellaan korkeimman oikeuden (Kúria) päätyvän samaan päätökseen. Hallituksen ja Fidesz-puolueen edustajien reaktiot tähän ovat viime päivinä kelluneet uutisvirrassani melkoisilla laineilla. Samoilta seuduilta kotoisin oleva Fidesz-kansanedustaja László Horváth esimerkiksi oli Facebookissa julistanut, että oikeuden päätös on tuhoisa ja epäoikeudenmukainen (rangaistus kohdistuu kaikkiin, myös syyttömiin gyöngyöspatalaisiin) – ja kaiken takana on tietenkin ”Soros-verkosto” (toisin sanoen: romanilapsia oikeudenkäynnissä avustanut säätiö on sekin nauttinut Sorosin tukea).

Eikä tässä kaikki. Viikko sitten itse Viktor Orbán lehdistötilaisuudessaan puuttui Gyöngyöspatan tapaukseen. Hän ei tosin itse ole paikkakuntalainen, mutta…

… jos asuisin siellä, kysyisin kuitenkin, miten voi olla, että jostain syystä samassa yhteisössä, samassa kylässä asuvan etnisesti määrittyvän ryhmän jäsenet saavat merkittävän summan rahaa tekemättä siitä hyvästä minkäänlaista työtä. Samalla kun minun olisi tehtävä saman summan eteen työtä ties miten monta tuntia, päivää tai vuotta. (…) Ja olen sitä mieltä, että nämä ihmiset ovat oikeassa.

Peruspopulistista vihanlietsontaa mutaisimmillaan siis: hei katsokaa, NOILLE annetaan ilmaista rahaa ja kunnon tavalliset työtätekevät kansalaiset saavat nuolla näppejään! Hallituksen tiedottajan István Hollikin mukaan Orbán on oikeassa, sitä paitsi segregaatio aloitettiin jo edellisen sosialistihallituksen aikana ja lopetettiin Orbánin hallituksen toimesta, ja joka tapauksessa kaikkeen syypää on Soros. Syyllisyyskysymyksiä toki mutkistaa sekin, että Gyöngyöspatan koulu monien muiden lailla siirtyi kunnalta valtion haltuun vuonna 2013; segregaatiota ei kuitenkaan lopetettu tuolloin (saati heti Orbánin noustua valtaan 2010) vaan se on jatkunut ainakin vuoteen 2017.

Tätä kirjoittaessani kansanedustaja Horváth on ilmoittanut, että valtio rahan sijasta tarjoaisi mieluummin korvauksia luonnossa: segregaatiosta kärsineille koululaisille järjestettäisiin korvaavaa koulutusta kielissä, informatiikassa ynnä muussa sekä kansalaistaidon ja arjessa selviämisen opetusta. Puusta katsoen tämä kuulostaa hyvältä: eivät syrjäytyneet ja koulutusta vaille jääneet, rikollisuutta ja myrkyllisiä alakulttuureja kasvattavassa köyhyydessä eläneet ihmiset välttämättä osaa toimia järkevästi, jos muitta mutkitta saavat tukun riihikuivaa käteistä. Unkarin tilannetta seuranneessa ajatus kuitenkin nostattaa erinäisiä epäluuloja. Kuka tämän koulutuksen tarjoaisi, miten sen laatua valvottaisiin – ja tulisiko tästäkin yksi uusi korruptiokanava entisten lisäksi, eli katoaisivatko nämä rahat sinne, minne romaniväestön integraatioon ja tukemiseen tarkoitetut rahat ovat ennenkin menneet, esimerkiksi sopivat suhteet omaavan henkilön tätä varten perustamalle palveluyritykselle vain nimellisten suoritusten vastineeksi?

Ei Unkarin koululaitoksella muutenkaan mene turhan hyvin. Opettajien kehnosta palkasta, ajan vaatimuksia vastaamattomasta koulutuksesta ja surkeista työoloista on valitettu jo pitkään, ja nyt myös opetussuunnitelmien uudistaminen uhkaa hukkua merkilliseen poliittiseen myllerrykseen. Kuten Index-sivuston perinpohjaisessa artikkelissa selitetään, tapetilla on ollut kaksi periaatteessa toisistaan riippumatonta kysymystä. Ensinnäkin jo pitkään on ollut selvää, että Unkarin koululaitoksen opetussuunnitelmia ja opetusfilosofiaa on uudistettava: pois ”leksikaalisesta tiedosta” eli sanojen, fraasien, termien, vuosilukujen ym. pänttäämisestä ja ulkoa opettelemisesta, pääpaino olkoon ilmaisu-, teksti-, oppimis-, ongelmanratkaisu- ja työskentelytaitojen omaksumisessa. Näihin pyrkimyksiin sekoittuu toinen, tämänhetkiseen ”kulttuuritaisteluun” kytkeytyvä poliittinen tendenssi: nykyinen hallitus on jatkuvasti ajanut etenkin äidinkielen, kirjallisuuden ja historian opetusohjelmiin yhä ”kansallismielisempää” linjaa. Tähän kuuluvat omituisista oppikirjoista nousseet kohut tai kiistat Albert Wassin tai Ferenc Herczegin ynnä muiden oikeistonationalististen kirjailijoiden suosimisesta (myös perinteisen kaanonin vasemmistolaisten, edistysmielisten ja/tai juutalaissyntyisten kirjailijoiden kustannuksella).

Vuonna 2017 uutta kansallista perusopetussuunnitelmaa (Nemzeti Alaptanterv, NAT) ryhdyttiin laatimaan psykologi Valéria Csépen johtaman asiantuntijatiimin voimin. Ensimmäinen luonnos julkistettiin syyskuussa 2018. Jo tuolloin hallituksen tuolloinen tiedottaja Gergely Gulyás ilmoitti, että kyseessä on vain luonnosversio, joka ei tule toteutumaan tässä muodossa. Siitä pitäen opetussuunnitelmaa on työstetty ministeriön sisällä virkamiesten ja asiantuntijoiden voimin. Ongelmana tuntuu olevan nyt, että kunnon virallista tietoa suunnitelman yksityiskohdista ei ole saatavilla missään, vaan poliitikot, intressiryhmät ja media väittelevät opetussuunnitelman tulevaisuudesta kuka minkäkin, miten milloinkin ministeriöstä vuotaneen epävirallisen version tai huhun varassa. Nyt vaikuttaa siltä, että ministeriön sisäisten valtataistelujen johdosta tekeillä on kaksi kilpailevaa NAT-versiota, ja asiasta vastaava inhimillisten voimavarojen superministeri (tähän ministeriöön on siis yhdistetty sekä sosiaali- ja terveydenhuoltokysymykset että opetus-, kulttuuri- ja urheiluasiat) Miklós Kásler, lääkäri ja kristillis-kansallis-konservatiivisen vaihtoehtohistorian harrastaja, on hieman pihalla koko jutusta.

1990-luvulla fasistoidiin äärioikeistoon luisuneen kirjailija István Csurkan (1934–2012) väitetään halveksivasti sanoneen, että ”asiantuntemus on halpahintainen bolševikkien juoni” (a szakértelem olcsó bolsevista trükk). Tämä sitaatti nousee jatkuvasti esiin, kun Unkarin koulutuspolitiikasta on puhe, ja toisinaan se tuntuu pelottavan hyvin heijastavan poliittisten päättäjien suhtautumista.

 

Aikuisten suusta

Tänään pikainen kimara esimerkkejä siitä, miten Unkarin hallituksen edustajien lausunnot tuntuvat täysin irronneen todellisuudesta. Aluksi päästäkäämme ääneen tämä sepelvaltimopunakka herrasmies, joka on siviiliammatiltaan lääkäri ja nykyiseltä tehtävältään inhimillisten voimavarojen (kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat) ministeri. Tästä lausahduksesta raportoi 444.hu-sivuston blogissaan Zsombor Kunetz, joka oli seuraamassa ministeri Káslerin parlamentin kansanterveysvaliokunnalle antamaa selontekoa:

Vältettävissä olevien kuolemantapausten lukumäärä ei todista sitä, että terveydenhuollosta puuttuisi sairaaloita, vuodepaikkoja, leikkaussaleja tai kirurgeja, vaan sen, että unkarilainen potilas ei mene ajoissa lääkäriin.

Öö tuota. Siis Unkarissa syöpäkuolleisuus on lähes Euroopan tilastojen kärjessä, mutta tämä ei suinkaan johdu hoidon kehnosta saatavuudesta. (Kesällä mediaan levisi uutisia potilasjoukosta, joka Budapestin Onkologian instituutissa kerääntyy aamuviideltä käytävään jonottamaan pääsyä jonotusnumerolaitteelle, joka puolestaan aukeaa seitsemältä.) Sairaalainfektioiden suuri määrä ei tietenkään ole missään yhteydessä siihen, että Unkarin sairaaloissa jostain syystä käytetään desinfiointiainetta paljon vähemmän kuin muualla, eikä amputointien suuri määrä (Unkarissa amputoidaan kaksi ja puoli kertaa niin paljon raajoja kuin Euroopassa keskimäärin) mitenkään liity verisuonikirurgian resurssipulaan.

***

Toinen tarina alkaa kansainvälisestä Emmy-gaalasta mutta haarautuu aivan muualle. Parhaan ei-amerikkalaisen elokuvan naisnäyttelijän Emmy-palkinnon sai tänä vuonna nimittäin unkarilainen Marina Gera, joka esiintyy Attila Szászin ohjaamassa “Ikuisessa talvessa” (Örök tél, Eternal Winter); se puolestaan kertoo Unkarin vuoden 1956 kansannoususta ja sen seurauksista. [kiitos asiasta huomauttaneille, korjaan:] ns. málenkij robotista eli pakkotyöstä, johon neuvostoliittolaiset ”vapauttajat” sodan jälkeen raahasivat tuhansittain unkarilaisia. Tästä oikeusministeri Judit Varga innostui yrittämään jonkinlaista kissatappelua twiittaamalla, että tämä elokuva sietäisi myös Klára Dobrevin katsoa, koska hän on kommunistisen sortohallinnon perillinen.

#DobrevKlara is requested to watch the Hungarian movie #EternalWinter which just won the #EmmyAward. She is precisely the heiress of the oppressive #communist regime which committed the brutalities portrayed in the movie. No decent person would accept lecturing from her!

— Judit Varga (@JuditVarga_EU) November 26, 2019

Klára Dobrev on entisen sosialistipääministerin, nykyään sosialistipuolueesta lohkaisemaansa ”Demokraattista koalitiota” johtavan Ferenc Gyurcsányn vaimo. Viime EU-parlamenttivaaleissa hän keräsi vakuuttavan äänisaaliin ja vaikuttaa nyt Brysselissä parin muun julkisuudessa aktiivisesti näkyvän unkarilaisen oppositio-naismepin rinnalla. Tätä ”sosialisteilla ei ole oikeutta arvostella meitä, koska he ovat entisaikojen kommunisti-valtapuolueen jatkajia” -argumenttia on Fidesz-puolueessa käytetty ennenkin, mutta tässä tapauksessa kyse lienee muustakin, eli Klára Dobrevin henkilökohtaisista taustoista. Hänen isänsä Petar Dobrev oli bulgarialainen vientikauppamies (jota hallitusta lähellä oleva Pesti Srácok -blogi vihjailee vakoojaksi), äiti Piroska Apró puolestaan pahamaineisen Antal Aprón tytär; Antal Apró, vaatimattomista oloista noussut työväenliikkeen veteraani, istui sodanjälkeisen Unkarin kommunistipuolueen johtoelimissä ja ryvettyi perin pohjin viimeistään vuoden 1956 jälkiselvittelyissä ja Imre Nagyn oikeudenkäynnin yhteydessä. Klára Dobrev on itse avoimesti arvostellut isoisäänsä ja sanoutunut irti tämän poliittisesta toiminnasta, mutta mitäpä tuosta.

Eipä kulunut kauankaan, kun oppositiokansanedustaja, sitoutumaton Ákos Hadházy vastasi, että Judit Vargan sietäisi varoa sanojaan. Hänen oma isänsä nimittäin oli ”kolmekauttakakkonen” eli entiseen maailmanaikaan sisäministeriön tiedusteluosaston III alaosaston II (vastavakoilu) palveluksessa. Eikä vain mikä hyvänsä värvätty siviili vaan hotellinjohtajan toimensa ohella salaisen tiedustelupoliisin aliluutnantti, asiakirjojen mukaan innokas ja vakaumuksellinen työntekijä, joka sai ansioistaan erityispalkkioitakin. Tämä ei oikein sovi yhteen sen kanssa, mitä Judit Varga on itse selittänyt: hänen isänsä ei koskaan harrastanut politiikkaa, ei koskaan ilmiantanut ketään, isä oli yllätyksekseen ja vastoin tahtoaan värvätty tiedusteluosaston palvelukseen hotellinjohtajanimityksen yhteydessä, ja kun tämä hänelle selvisi, hän oli oitis jättänyt eroanomuksen. Keskusteluun puuttui myös historiantutkija Krisztián Ungváry, jonka mielestä Vargan selittelyt ovat lapsellisia valheita. Asiakirjoista ilmenee aivan selvästi, että Judit Vargan isä ei suinkaan ollut naiivi, tietämätön tai passiivinen myötäjuoksija vaan aktiivinen vastavakoilu-upseeri, jonka vakaumusta ja operatiivisia taitoja hänen papereissaan kiitellään.

Nythän ei tietenkään – kuten sekä Hadházy että Ungváry muistuttavat – Judit Varga kuten Klára Dobrevkaan ole vastuussa isiensä tai isoisiensä teoista, vain siitä, miten he itse tätä perintöään hoitavat. Kysymys ei ole mutkuttelusta eli whataboutismista (”mutku sekin teki niin…”) vaan jälleen kerran siitä, että lasitalossa asuvan ei kannattaisi heitellä kiviä. Vihjailun esivanhempien perintöön aloitti Judit Varga, joten hänen on myös kestettävä arvostelu – ei vain se, että arvostellaan hänen isäänsä, vaan se, että muistutetaan siitä, miten hän itse on isänsä roolia julkisuudessa käsitellyt.

***

Lopuksi itse Viktor Orbán, joka muutama päivä sitten avasi Budapestissa kansainvälisen kristittyjen vainoa käsittelevän konferenssin. Aihe on sinänsä erittäin perusteltu: kristittyjä todellakin syrjitään, ahdistellaan ja vainotaan useissa maailman maissa, eikä tästä(kään) saisi vaieta. Siitä huolimatta tuntuu merkilliseltä tämä vainottujen kristittyjen suojeleminen puheiden tasolla (todellisista teoista ei ole oikein varmaa tietoa, kuten muutaman vuoden takainen ”tuhannen koptiperheen” tapaus osoittaa), kun todellisia pakolaisia (näiden uskoa ihmeemmin kyselemättä) kohdellaan niin ”kristillisesti” kuin kohdellaan.

Konferenssin avajaispuhetta, joka nyttemmin on myös pääministerin omalla verkkosivulla luettavissa, Index-uutissivusto selosti ja siteerasi näin. Orbán oli intoutunut lukemaan Unkarin perustajakuninkaan Tapani Pyhän kuuluisaa teosta tuhannen vuoden takaa, ”Opetuksia prinssi Imrelle”. (Imre-prinssi, Tapanin ja Baijerin Giselan ainoa poika kuoli nuorena eikä koskaan päässyt hallitsijana soveltamaan isänsä neuvoja, neuvojen todellisesta kirjoittajasta ei myöskään ole varmaa tietoa, vaikka ne kuninkaan nimissä julkaistiinkin.)

“Lempeyden hyveen harjoittaminen johdattaa sinut vielä täydelliseen autuuteen. Ole armelias kaikille, jotka kärsivät väkivaltaa, älä hengessäsi koskaan unohda Jumalan kehotusta: ’laupeutta minä tahdon enkä uhria’. Ole laupias kaikkia kohtaan, ei vain mahtavia vaan myös niitä, joilta puuttuu valtaa. Ole myös hengessäsi vahva, ettei hyväosaisuutesi tekisi sinua liian ylimieliseksi eikä huono onni syöksisi sinua maan tomuun. Ole myös nöyrä, että Jumala ylentäisi sinut nyt ja tulevaisuudessa! Ole lempeä, ettet koskaan vastustaisi oikeudenmukaisuutta! Ole kunniallinen, ettet koskaan tahallasi mustaisi kenenkään mainetta!” – siteerasi pääministeri ja jatkoi toteamalla, että nyt seuraa unkarilaisten lempisitaatti:
“paina mieleesi, että (…) sinun on hallittava ilman mielenkiihkoa, kopeutta ja vihaa, sopuisasti, hengessä nöyränä ja lempeästi, sillä jokainen ihminen syntyy samassa tilassa, ja että sinua ei ylennä mikään muu kuin nöyryys eikä alenna mikään muu kuin kopeus ja viha.”
– näin lausui Orbán ja lisäsi: “tämän pohjalta työskentelee Unkarin hallitus tänäänkin.”

Nöyryys! Sepä se!

***

Pakko vielä pikaisesti kommentoida viime kerralla selostettua merkillistä hyökkäystä oppositiojournalistin kimppuun, joka kehtasi jäädä uuden jalkapallostadionin avajaisottelun katsomossa istumaan, kun ei tunnistanut yleisön yhteislaulamaa ”kansallismielistä” iskelmää, ja siten ”loukkasi” myös ottelun aluksi stadionille laulamaan tuotuja slovakianunkarilaisia lapsia ja koko ylirajaista Unkarin kansakuntaa. Viikonloppuna nimittäin eri puolille Budapestia ilmestyi julisteita, joissa on toimittaja Gábor Miklósin sekä toisen Index-sivuston journalistin András Dezsőn kuvat, taustalla Israelin lippu (!) ja alla teksti ”Mekin tulimme rajan takaa”. Siis äärimmäisen primitiivinen antisemitistinen hyökkäys, jonka tekijäksi ei ole kukaan julkisuudessa kehdannut tunnustautua. Hallitusta lähellä oleva media menee vielä pitemmälle: syyttämään uhria. 888.hu-sivustolla on ilmeisesti jo varsin suoraan vihjailtu, että Indexin toimittajat ovat itse järjestäneet koko kampanjan, provokaatioksi.

Ja samanlaista etnonationalistista (se lienee nykyään ”rasistisen” synonyymi) unkarilaisuuden uudelleenmäärittelyä harrastavat pahamaineisessa keskusteluohjelmassa Sajtóklub (‘Pressiklubi’) täälläkin usein esillä ollut öyhöttäjä-toimittaja-blogisti Zsolt Bayer ja hänen vieraansa. Stadion-skandaalin jälkimainingeissa herrat ottivat käsittelyyn oppositiopuolue Párbeszédin (‘Vuoropuhelu’) edustajan Olivio Kocsis-Caken. Tummaihoinen Kocsis-Cake (nimen jälkiosa äännetään unkarilaisittain ”tsake”) on syntynyt ja kasvanut Unkarissa, unkarilaisen äidin ja Guinea-Bissausta maahan muuttaneen isän poikana. Hänen äidinkielensä on unkari, ja isänsä synnyinmaan hän on nähnyt vain postikorteissa. Tämä ei estänyt Bayeria ja kumppaneita toteamasta, että Kocsis-Cake olisi varmaan jäänyt istumaan Nélküled-kappaletta laulettaessa, sillä hän ”ei kuulu kansakuntaan”. (Lisää inhottavia yksityiskohtia englanniksi täällä.)

En enää aikoihin ole jaksanut huokailla, että ”voiko tämän alemmaksi enää mennä”.

Rumaa peliä

Unkarissa ei ole – koputetaanpa puuta – vielä nähty esimerkkejä amerikkalaistyyppisistä joukkoampumisista. (Yksi selitys tietenkin on jälkisosialististen maiden suhteellisen tiukka asevalvonta sekä eurooppalainen asekulttuuri, johon ei kuulu se ajatus, että jokaisella pitäisi olla kotona torrakko esimerkiksi murtovarkaiden torjuntaan.) Kuitenkin unkarilaisessa uutiskuplassani on viime päivinä pyörinyt pari esimerkkiä väkivallasta, jonka juuret saattavat juontaa osaksi myös korkeammilta tahoilta harjoitettuun vihankylvöön, samaan tapaan kuin El Pason joukkoampumisen yhteydessä on Amerikassa syytelty.

Tämä silmäkulmastaan laastaroitu mies on Benjamin Dániel Rézműves, valtiotieteen opiskelija, joka kirjoittelee juttuja yhteiskuntakriittiselle Mérce-sivustolle ja on tämän syksyn kunnallisvaaleissa asettumassa ehdolle kotiseudullaan, Unkarin köyhän koilliskolkan Hodászissa, sosialistipuolueesta lohjenneiden “gyurcsánylaisten” eli Demokraattisen koalition riveissä. Taannoisessa Facebook-postauksessaan hän kertoi tämän kuvan kera, miten hänen kimppuunsa äskettäin oli hyökätty Budapestissa keskellä katua.

Rézműves oli iltapäivällä kävelemässä raskaana olevan vaimonsa kanssa, kun jostakin ilmestyi kaksi uhkaavan näköistä kaljupäistä miestä. Nämä haukkuivat Rézművesiä ja hänen vaimoaan ”saastaisiksi arabi-maahanmuuttajiksi” ja käskivät näiden painua tiehensä täältä, missä ”ette osaa muuta kuin lisääntyä”. Kun Rézműves yritti suojella pelästynyttä, itkevää vaimoaan, toinen miehistä käytti päätään ilmeisesti parhaalla osaamallaan tavalla: pukkasi häntä kasvoihin, niin että silmäkulma aukesi. Kirjoituksessaan, joka oitis levisi Unkarin riippumattomille uutissivustoille, Rézműves syyttää tapahtuneesta maahanmuuttovastaista, rasistista vihapropagandaa, johon Unkarin hallitus käyttää satoja miljardeja forintteja vuodessa ja jonka kohdeyleisöä ovat nimenomaan ne huonompiosaiset, jotka ”jatkuvasti syyttävät toisia omasta onnettomasta kohtalostaan”.

”Arabiksi” Rézművesiä luultiin kenties tummahkon ihonvärin takia; hän on romani, ja Unkarin romanithan ovat monesti varsin tummaihoisia. Toista olennaista näkökohtaa Rézműves ei nosta esiin, mutta puusta katsoen se tuntuu ilmeiseltä. Unkarissakin äärioikeistolaiset propagandatuutit ovat viime vuosina aivan avoimesti pelotelleet maahanmuuttajien suuremmalla syntyvyydellä (sen lisäksi, että romanien ”holtiton lisääntyminen” kuuluu jo vanhastaan unkarilaisen rasismin vakiokäsitteistöön), ja nimenomaan tällä ajatuksella on myös yritetty kannustaa unkarilaisia synnytystalkoisiin. Euroopan väestöongelmat – siis väestön vanheneminen ja työvoimapula – on ratkaistava perhepolitiikan, ei maahanmuuton avulla, julisti Orbán jo vuosia sitten. Tästä on suorapuheisempien propagandistien helppo kehitellä ajatusta edelleen: synnyttämällä Euroopan täyteen valkoisia lapsia me puolustaudumme maahanmuuttoa vastaan – ja toisaalta: lisääntymiskykyisen ja -haluisen väestön tuominen Eurooppaan on olennainen osa joidenkin salaperäisten pahisten häijyä salajuonta. Myös Rézművesin tapauksessa varmaankin erityisesti raskaana olevan naisen näkeminen aktivoi tämän rasismikomponentin, jota vihapropagandalla on jo pitkään rakennettu.

Toisen samantapaisen tositapahtuman toi sosiaaliseen mediaan (ja sieltä käsin riippumattomille uutissivustoille) Boglárka Kurucz -niminen nuori nainen, joka Facebook-seinälleen postasi kuvia komeasta verenpurkaumasta silmänsä alla. Hän oli ollut Bényessä, Budapestista vähän matkaa kaakkoon sijaitsevassa pikkutaajamassa, paikallisissa kyläjuhlissa pitämässä hauskaa kaveriensa kanssa. Mukanaan hänellä oli kangaskassi, joka sattumalta oli sateenkaariraidallinen. Kun hän oli markkinateltassa tanssimassa kaverinsa kanssa, ilmestyi taaskin jostain roteva, kaljupäinen, ”kansallismielisen” näköinen kaveri, joka alkoi töykkiä häntä ja esittää ikäviä kommentteja ensin kassista ja sitten sen perusteella tekemistään, Kuruczin seksuaalista suuntautumista koskevista oletuksista. Kun Kurucz hermostui ja antoi sanan sanasta, mies tirvaisi häntä kasvoihin. Kuruczin kaverin paikalla olleet isovanhemmat riensivät avuksi, jolloin mies kävi kaverin isoisän kimppuun, iski hänet maahan, löi ja potki. Index-sivuston mukaan poliisi tutkii pahoinpitelytapausta, mutta tarkempia tietoja ei tässä vaiheessa sieltä haluttu antaa.

Yksittäistapauksia? (Onhan tämäntapaista nähty Unkarissa viime vuosina monesti: muutaman pakolaisperheen tuominen lomahotelliin nostattaa pikkukaupungissa joukkohysterian, poliiseja soitetaan hätiin, kun pellolla liikkuvia maanmittareita tai kaduilla kulkevia aasialaisia vaihto-opiskelijoita luullaan ”migranteiksi” tai jos kampaajalta tuleva kantaväestön nainen on vetänyt päähänsä huivin suojellakseen uutta kallista kampaustaan…) Viime kädessä päävastuun pahoinpitelyistä kantavat pahoinpitelijät itse. Siitä huolimatta on vaikea olla syyttämättä myös virallista propagandaa, joka ”kansallismielisen” ”perhepolitiikan” nimissä on vuosikaudet lietsonut epäluuloja ja vihaa maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Tai antanut lietsoa. Kovinta kieltähän eivät käytä poliittiset päättäjät itse – jotka yleensä muistavat sanoutua irti kaikista väkivaltaisista ääri-ilmiöistä – vaan heidän lähipiirinsä hallussa olevat viestimet (muistelkaamme taannoisia Unkarin Helsingin-lähetystön ”sehän oli vain yksityinen blogi” –kiemurteluja, kun hallitusta lähellä olevassa mediassa oli levitelty perin kummallisia väitteitä Suomesta). Ja kuten täällä taannoin esitelty ”Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen -liikkeen” videon vastaanotto osoittaa, jopa äärioikeisto-oppositionkin propagandatempaukset ja salaliittoteoriat voidaan kansan mielessä helposti yhdistää hallituksen linjauksiin.

Käytän tässä taas kerran sanaa ”propaganda”, vaikka sillä läntisessä maailmassa (toisin kuin esimerkiksi Neuvostoliitossa aikoinaan) on ikävä sivumaku. Propagandalla, toisin kuin (ihannetapauksessa) normaalilla tiedonvälityksellä, on poliittinen tai ideologinen päämäärä, jonka perusteella sisällöt valitaan ja toisinaan jopa keksitään. Ainakin ensinmainittua Unkarin yleisradioyhtiö sekä hallitusta lähellä oleva media harrastavat koko ajan – alkaen siitä jokseenkin jokaiseen uutislähetykseen kuuluvasta osuudesta, jossa kerrotaan ”migranttien” rikoksista ja rötöksistä maahanmuuton tuhoamassa läntisessä maailmassa. Viime aikoina on yleistävän vihapropagandan ohella kuitenkin nähty myös sepitettyjä väitteitä, joilla hyökätään yksityishenkilöiden kimppuun. Tapaus Blanka Nagy – joukko hallitusta lähellä olevia lehtiä ja sivustoja yhteistuumin levittämässä perättömiä, lapsellisia ilkeyksiä jonkinlaiseksi poliittiseksi julkkikseksi nousseesta lukiolaistytöstä – ei luultavasti ollut ainoa laatuaan.

Viime viikkoina Unkarin uutisissa ovat olleet Anna Donáth, Momentum-puolueen europarlamenttiedustaja, ja hänen isänsä. Momentum (virallisesti Momentum Mozgalom eli ”Momentum-liike”) on keväällä 2017 perustettu eräänlainen keskustaliberaali vaihtoehtopuolue, joka asemoi itsensä lähelle nuorta, koulutettua kaupunkiväestöä. (Kuten puolueen kotisivulla kerrotaan: ”Momentumia eivät perustaneet poliitikot vaan nuoret opettajat, lääkärit ja insinöörit.”) Unkarin oppositiopuolueiden joukossa, jotka kaikki ovat viime aikoina mataneet muutaman prosentin gallupkannatuksen pohjamudissa, Momentum selvisi viime kevään EU-vaaleista yllättävän hyvin, ja tarkkailijat ovat kehuneet erityisesti Momentumin kahden nuoren nais-mepin positiivista energiaa.

Viime viikolla sitten hallitusta lähellä olevan median ristituleen joutuivat ensin Momentum-meppi Anna Donáthin isä, luterilainen pappi ja entinen sosialistipuolue MSZP:n kansanedustaja László Donáth, ja sitten Anna Donáth itse. TV2-kanavan uutisissa kerrottiin László Donáthin vuosien mittaan ahdistelleen seksuaalisesti useita seurakuntansa ylläpitämän vanhainkodin työntekijöitä. Jo ensimmäisessä uutisessa (”Sosialistipappi on saattanut ahdistella seksuaalisesti”) muistettiin mainita, että László Donáth on Anna Donáthin isä. Népszava-lehden mukaan Budapestin poliisi on ilmoittanut tutkivansa seksuaalirikosepäilyä, mutta epäillyn nimeä tai muita yksityiskohtia ei ole annettu julkisuuteen. László Donáth itse kertoi Népszavalle, että kyseessä on selvästikin poliittinen ajojahti, jonka todellisena kohteena on hänen tyttärensä; häntä itseään ei poliisi ollut vielä kuullut, ei epäiltynä eikä todistajana, eikä hän halunnut kommentoida asiaa sen enempää.

TV2 ei jättänyt asiaa tähän vaan jatkoi hutkivaa journalismiaan. Kanavan verkkosivulta löytyy tällä hetkellä viime päivien uutisia, jotka kertovat muun muassa, että László Donáth on seurakuntansa vanhainkodin henkilökunnan keskuudessa vuosikausia kestäneellä systemaattisella ahdistelullaan luonut suoranaisen pelon ilmapiirin, että asia on tutkittava perusteellisesti (tämän johdosta oli keskusteluohjelmassa kertomassa lainopillisia näkökantoja myös vanha tuttavamme Zoltán Lomnici nuorempi, hallitusta lähellä olevan Századvég-ajatuspajan lakimies) – ja että, ta-daa, László Donáth on hylännyt vaimonsa ja asuu yhdessä aviottoman lapsensa ja salaisen naisystävänsä kanssa. Tähänastisten ”todisteiden” perusteella (nimettömän ahdistelu-uhrin aviomiehen puhuvan takaraivon haastattelu) en voi sanoa olevani valmis uskomaan TV2:n Tények (‘Tosiseikat’, sic!) -ohjelmaa sen enempää kuin ennenkään, mutta tietenkään ei periaatteessa mahdotonta ole, että syytöksissä olisi jotain perää. Ei László Donáth olisi ensimmäinen siivo kunnon mies, josta paljastuu pimeä puoli, tai ensimmäinen kaksoiselämää elävä ja naisjuttuihin sotkeutuva pappi. Mutta mielenkiintoista on, että tämä vanhenevan pappismiehen jahtaaminen ei riittänyt, vaan tähtäimeen oli saatava poliitikko-tytär itse.

Syytöksen mukaan, joka perustuu nimettömän uhrin Ripost-lehdelle lähettämään kirjeeseen ja josta uutisoivat useammat hallitusta lähellä olevat viestimet, Anna Donáth ystävineen käytti isänsä johtamaa vanhainkotia eräänlaisena hotellina, jonne hän lähistöllä järjestettävän Sziget-festivaalin aikaan usein saapui yömyöhällä humalassa, jättäen paikat siivottomaan kuntoon. Tätä sotkua siivoamaan joutui myös kirjeen kirjoittaja, kaksi vuotta sitten vanhainkodissa vapaaehtoisena harjoittelijana työskennellyt lukiolaistyttö, tuolloin vielä alle 18-vuotias, jolle Anna sitten tuli esittämään seksuaalisia ehdotuksia. ”En mene yksityiskohtiin, mutta hän hyökkäsi kimppuuni.”

Anna Donáth – joka juuri on mennyt naimisiin, ilmeisesti aivan perinteisesti miehen kanssa – kiistää järkyttyneenä kaiken. Tuona kyseisenä vuonna hän kävi Sziget-festivaaleilla vain yhtä konserttia kuulemassa eikä koko aikana käynyt vanhainkodilla päinkään. Myös väite vanhainkodilla asustamisesta on älytön, sillä Donáthin oma lapsuudenkoti sijaitsee aivan naapurissa, ja tarvittaessa hän olisi voinut mennä yöpymään sinne omaan huoneeseensa. Facebook-sivullaan Donáth ei vain vakuuta, ettei ikinä eläessään ole ahdistellut ketään, vaan myös lupaa haastaa perättömiä levittäneet uutissivustot oikeuteen ja panna ne maksamaan valheistaan. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin Donáthin syytös hallituksen mediaa kohtaan:

Olen aiemmin luullut, että Gábor Vonan ja häntä syyttävän transvestiittiherran tarinaa hurjempaa aivopierua ei hallituspuolueen propaganda enää keksi, mutta olinkin väärässä.

Gábor Vona, äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen johtaja vuosina 2006–2018, yritti viime vuosina muokata vaahtosuisesta rasistipuolueesta saapashousukaarteineen uutta, sisäsiistiä kansanpuolueversiota. Yritys epäonnistui, Jobbikin keväällä 2018 kärsimän surkean vaalitappion jälkeen Vona erosi puoluejohtajan tehtävistä ja jätti politiikan; Jobbik itse rypee syvällä aallonpohjassa radikaalisiiven lähdettyä omille teilleen. Ainakin joksikin aikaa unkarilaisten poliittiseen muistiin jää kuitenkin skandaali niiltä ajoilta, kun Jobbik vielä oli vakavasti otettava oppositiovoima.

Kolme vuotta sitten Terry Black, oikealta nimeltään Károly Rácz, Sveitsissä syntynyt ja Saksassa pitkän uran pornofilmiesiintyjänä tehnyt miekkonen, sittemmin Unkarin ensimmäisen homobaarin perustaja ja maan tunnetuin transvestiitti tai transseksuaali, ilmestyi, kuinka ollakaan, TV2:n Tények-ohjelmaan haastateltavaksi. Hän väitti liikkuneensa vuosituhannen alkupuolella samoissa piireissä kuin Gábor Vona ja tietävänsä, että Vonalla oli tuolloin homosuhteita; tämän hän kuulemma halusi tuoda julkisuuteen, koska paheksui Vonan ja hänen puolueensa kaksinaismoralistista homovastaisuutta. Vona – joka unkarilaisen Wikipedian mukaan on naimisissa ja yhden lapsen isä – vei jutun oikeuteen, joka lopulta tuomitsi Terry Blackin sekä useat asianosaiset viestimet maksamaan hänelle miljoonien forinttien korvaukset. Kohujuttuja Vonan homobaarivierailuista on kuitenkin edelleenkin helppo löytää nettihaulla – eikä vaalien alla voitettu oikeudenkäynti myöskään pelastanut Vonaa ja Jobbikia vaalitappiolta.

Näin siis Unkarin mediassa näinä päivinä. Tv-kanavien, lehtien ja sivustojen keskittäminen yksinvaltaisen valtapuolueen käsiin on synnyttänyt valtaisan propagandakoneen, jota voi käyttää sekä vaaralliseen vihapropagandaan että yksittäisten vastustajien maineen tuhoamiseen. Loppukevennystä en osaa tähän tarinaan itse tarjota, mutta mielenkiintoisen vertailukohdan esittää Facebook-postauksessaan armoitettu historiallisten tarinoiden kertoja Krisztián Nyáry:

Tämä tarina on kovin tuttu, ikään kuin olisin joskus jo sen lukenut. Moraaliton nuori nainen juopottelee, huvittelee ja turmelee viattomia nuorukaisia tai neitoja. Hänen mahtava aviomiehensä, tai isänsä, yrittää vaientaa todistajat, mutta lopulta molemmat saavat rangaistuksensa, kun oikeuden edessä palveluskunta todistaa heitä vastaan. Tämä on aivan tavallinen 1600-luvun noitaoikeudenkäynnin käsikirjoitus, tällaisia pöytäkirjoja on säilynyt valtava määrä.

Unkarintaitoisille suosittelen vielä taitavaa 1600-luvun tyyliin kirjoitettua ”todistajanlausuntoa”, jonka lopuksi Nyáry toteaa: Roviota ei vielä ole rakennettu.