Demokratian tilasta ja median uskottavuudesta

Touko 21, 2018

Muutama vuosi sitten, kun EU:ssa yritettiin puuttua demokratian tilaan Unkarissa, hankkeelle antoi nimensä portugalilainen meppi Rui Tavares, josta ”Tavaresin paperin” myötä tuli vähäksi aikaa Unkarissa valtion hallitsemien tiedotusvälineiden ykköspahis. Nyt, kun samantapainen selvitystyö on menossa, sen keulakuvana toimii hollantilainen meppi Judith Sargentini – mutta ehkä siksi, että kyseessä on naisihminen, ehkä myös siksi, että tällä välin on löydetty vielä isompi ykköspahis, hänet kuvataan vain ”Sorosin liittolaisena” ja ”Soros-selonteon” toimeenpanijana. Jo kuukausi sitten julkaistulla videolla hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács lausuu:

”On aivan ilmeistä, että se, mikä ei vaaleissa onnistunut, sitä yritetään vaalien jälkeen osaksi jo tunnetuilla, osaksi kehittyvillä keinoilla. Yritetään murtaa se Unkarin hallituksen näkökanta, että tiukasti ja päättäväisesti torjutaan [pakolaisten] pakollista jakamista [EU-maiden kesken] koskevat määräykset (…) Rouva Sargentinin selonteko on selkeästi Soros-verkoston, Soros-imperiumin selonteko.”

Kuten viime postauksessani kirjoitin, Sargentinin raportin johdosta tehdään parhaillaan lisäselvityksiä ja käydään keskusteluja, ja periaatteessa mahdollista voisi olla ns. 7. artiklan soveltaminen eli äänioikeuden riistäminen Unkarilta. Käytännössä tämä on hyvin vaikeaa, sillä tämmöinen päätös vaatisi täydellisen yksimielisyyden, joten ainakin Puola sen pystynee torpedoimaan, jos niin pitkälle päästäisiin. Unkarin hallitus on kuitenkin asianmukaisen närkästynyt, ja hallituksen verkkosivuilta (kormany.hu) löytyy sekä unkariksi että englanniksi tiukkaa tekstiä. Vielä muutama päivä sitten ulkoministeri Szíjjártó tykitti, että europarlamentaarikot eivät välitä Unkarin todellisuudesta vaan valmistelevat näytösoikeudenkäyntiä Unkaria vastaan, että tietyt kansalaisjärjestöt mustamaalaavat Unkaria ja että Sargentinin raportti on kokoelma valheita.

Sargentinin raportin johdosta on ilmeisesti julkaistu kokonaisen vihkosen laajuinen kannanotto, jota ei hallituksen verkkosivuilta näytä löytyvän – onneksi sen julkisti kotisivullaan unkarilainen sosialistimeppi István Újhelyi. Tekstin ovat saaneet käsiinsä myös politiikantutkijat Rafael Labanino (Frankfurtin Goethe-yliopisto) ja Zsófia Nagy (Budapestin ELTE-yliopisto), ja heidän yksityiskohtainen englanninkielinen vastineensa hallituksen brosyyriin löytyy Concerned Hungarians -blogista. Yritän pikaisesti referoida muutamia pääkohtia.

Ensinnäkin: vuonna 2012 säädetty uusi perustuslaki on alusta alkaen herättänyt epäilyksiä ja kiivasta keskustelua, siihen on jatkuvasti tehty (samoin kiisteltyjä) muutoksia ja korjauksia, Venetsian komissio (Euroopan neuvoston alainen oikeusasioiden asiantuntijaryhmä) on useaan otteeseen ilmaissut huolensa mm. demokraattisen vallanjakojärjestelmän vaarantumisesta. Hallitus muistuttaa, että perustuslakiluonnosta käsiteltiin koko parlamentin ja kaikkia puolueita edustavan työryhmän voimin (josta oppositio tosin lähti ovet paukkuen) ja että sitä oli edeltänyt laaja kansallinen konsultaatio. Hallituksen tiedote, näin Labanino ja Nagy muistuttavat, ei kuitenkaan puutu pääongelmaan eli siihen, että perustuslailla ja lainmuutoksilla oikeus ja lainsäädäntö on valjastettu palvelemaan hallituspuolueen pyrkimyksiä ja etuja. Hallituspuolue pystyy yksin nimittämään perustuslakituomioistuimen tuomarit, ja perustuslakituomioistuimelta on myös viety oikeus puuttua vero- ja budjettilainsäädäntöön.

Myös tämänkeväisten vaalien jälkeen ETYJin valvontaryhmä oli arvostellut valtion ja valtapuolueen resurssien sekoittamista – siis: valtion rahoilla ja koneistolla pyöritettiin valtapuolueen vaalikampanjaa – sekä pelottelevaa ja vihaa lietsovaa vaalipropagandaa, ja myös yhden ehdokkaan vaalipiirien (joista ”voittaja vie kaiken”) suhteen oli esitetty epäilyksiä. Hallitus vakuuttaa vain parantaneensa vaalipiirijärjestelmää, mutta ei puutu muihin, tässä blogissakin esillä olleisiin ongelmiin, kuten muukalaisvihalla ratsastavaan vaalikampanjointiin tai ulkounkarilaisten äänestäjien eriarvoiseen kohteluun, ehdokasasettelun epäselvyyksiin väärennettyine kannattaja-allekirjoituksineen tai arvoituksellisine feikkipuolueineen, joilla ilmeisesti opposition äänet pyrittiin hajottamaan.

Sargentinin raportissa puututaan erikseen ns. kansallisiin konsultaatioihin. Hallitus pyrkii vastineessaan esittämään konsultaatiot rohkeana suorana demokratiana (”on tärkeää korostaa, että Unkari ainoana EU-maana uskalsi kysyä kansalaistensa mielipidettä siitä, miten maahanmuuttokriisi olisi hoidettava”). Sitä vastoin se ei mainitse, että – kuten jo Euroopan komissio oli huomauttanut – kansallisten konsultaatioiden kysymykset olivat johdattelevia ja sisälsivät harhaanjohtavia tai suorastaan valheellisia väitteitä (Euroopan komission julkaisema tiedote, jossa “Pysäytetään Brysseli!” -kyselyn väärät väitteet kumotaan, löytyy englanniksi täältä). Labanino ja Nagy muistuttavat, että esimerkiksi tämän ”Pysäytetään Brysseli!” -konsultaation painattaminen ja postittaminen maksoi valtiolle miljardi forinttia eli yli kolme miljoonaa euroa, ja pelkästään huhtikuun 2017 aikana tähän konsultaatioon liittyvät mainoskampanjat söivät yli neljä kertaa tämän summan veronmaksajien rahaa.

Oikeuslaitoksen riippumattomuuteen liittyvien lukuisien ongelmien lisäksi EU on jo monesti puuttunut Unkarissa kukoistavaan poliittisten päättäjien korruptioon. Euroopan neuvoston alainen korruptionvastainen ryhmä GRECO (jossa myös Unkari on jäsenenä) on turhaan vaatinut tarkempaa ohjeistusta parlamentin jäsenten jääviyskysymyksiin, ja toisin kuin hallitus vastineessaan Sargentinin raporttiin antaa ymmärtää, parlamentin jäsenillä voi olla ja onkin intressejä liikeyrityksissä. Myöskään heidän perheenjäsenistään ei ole säädetty mitään (väkisinkin tässä tulevat mieleen esimerkiksi ulkoministeri Péter ”Vanhempani ostivat minulle tämän luksustalon säästöillään” Szíjjártó tai entinen salkuton ministeri Lajos ”Äitini ei ole kenenkään bulvaani” Kósa, pääministerin vävypojan bisneksistä nyt puhumattakaan). Poliittisten päättäjien intresseistään ja omistuksistaan tekemiä ilmoituksia ei tarkisteta eikä niiden puutteista ole seuraamuksia (tässä muistuu mieleen esimerkiksi propagandaministeri Antal Rogánin mystisesti laajeneva luksusasunto), eikä lobbaajien toimintaa valvota tai seurata.

Korruption vastustamiseen liittyy myös usein kosketeltu kipupiste: vapaiden kansalaisjärjestöjen toiminta Unkarissa. Joulukuussa 2015 Unkari erosi Open Government Partnership -ryhmästä, jonka jäsenvaltiot (tällä hetkellä yli 70) ovat sitoutuneet tukemaan avointa päätöksentekoa ja vapaata kansalaisyhteiskuntaa sekä taistelemaan korruptiota vastaan. Hallituksen selityksen mukaan OGP on viime vuosina hukannut alkuperäiset tavoitteensa ja keskittynyt nokkimaan Unkari parkaa: ”järjestön raporteissa on laajalti hyväksytty niiden kansainvälisten kansalaisjärjestöjen mielipiteet, joissa Unkaria jatkuvasti kritisoidaan, kun taas hallituksen vastaukset on jätetty täysin huomiotta”. Labanino ja Nagy huomauttavat, että Unkari lähti OGP:stä välttääkseen neuvottelut, johon sitä olisi kutsuttu, ja että koko OGP:n historian aikana vain Unkari ja Tansania ovat toimineet näin, jopa Azerbaidžankin on nuhteita saatuaan yrittänyt parantaa tapansa.

Ulkomailta tukea saavat kansalaisjärjestöt joutuvat myös viime vuonna säädetyn lain mukaan ilmoittautumaan erilliseen ”ulkomailta käsin rahoitettujen järjestöjen” rekisteriin, Venäjän ”agenttilain” malliin. Hallitus selittää, että tämä ilmaus on pelkästään faktinen eikä mitenkään tuomitseva tai leimaava ja että koko lain tarkoitus on vain lisätä avoimuutta. Itse asiassa kuitenkin kaikki kansalaisjärjestöt ovat ennenkin joutuneet raportoimaan rahoituksestaan ja raha-asioistaan julkisesti, eikä vuoden 2017 ”agenttilaki” tuo tähän mitään uutta. Kuvaavaa on, että ”ulkomaiseksi rahoitukseksi” määritellään myös muihin EU-maihin sijoittuvilta tahoilta tai jopa Euroopan komissiolta tuleva rahoitus sikäli, kuin sen jaosta eivät päätä Unkarin viranomaiset. Tarkoitus on siis selvästi leimata kaikki sellainen rahanjako, josta Unkarin hallitus ei pääse päättämään. (Tähän liittyy myös hallituksen massiivinen mediakampanja ”Soros-verkostoa” tai ”Soros-imperiumia” vastaan.) Kaiken lisäksi tekeillä oleva Stop Soros -lakipaketti (!) asettaisi kansalaisjärjestöjen ulkomailta saamalle tuelle 25 %:n erityisveron.

Kenties kaikkein hämmentävintä luettavaa on sananvapauteen liittyvä osio. Vastauksessaan Venetsian komission ja muiden eurooppalaisten elinten huolestumiseen median vapaudesta Unkarin hallitus selittelee laajalti, miten uusi medialaki oli tarpeen ennen kaikkea digitalisaation takia, miten toimittajien lähdesuoja on nyt entistä paremmin turvattu ja miten hallitus pyrkii edistämään mediamaiseman monipuolisuutta ja tasapainoa. Itse asiassahan Unkarin media on todella näyttävästi keskitetty hallituksen ja sitä lähellä olevien tahojen valvontaan, ja oppositio- sekä kriittisen median toimintaa vaikeutetaan systemaattisesti, alkaen siitä, että kriittisiltä toimittajilta on usein evätty pääsy parlamenttiin. Labanino ja Nagy toteavat, että Unkarin noteeraukset Freedom Housen lehdistönvapausindeksissä (johon hallitus itse viittaa!) ovat heikonlaiset, niin että Unkarin lehdistö on enää ”osittain vapaa”, ja nostavat esiin Gergely Nyilasin tapauksen, jota kansainväliset asiantuntijat ovat pitäneet lehdistön vapauden rikkomisena. Index-portaalin tutkiva toimittaja Nyilas soluttautui vuonna 2015, pakolaiskriisin kärjistymisen aikoihin, pakolaisjoukkoon kirgisialaisena turvapaikanhakijana esiintyen. Paljastettuaan henkilöllisyytensä viranomaisille Nyilas joutui syytteeseen asiakirjojen väärentämisestä ja viranomaisten harhauttamisesta ja tuomittiinkin, tosin lievimmällä mahdollisella tavalla: hän sai julkiset nuhteet ja joutui maksamaan oikeudenkäyntikulut. Tuomiosta on valitettu.

Monia muita, tässäkin blogissa esillä olleita asioita voisi tässä vielä selostaa: tasa-arvon edistäminen ja perheväkivallan torjuminen jää ”konservatiivisen” perhepolitiikan jalkoihin, rasismi ja suvaitsemattomuus rehottavat yhä, esimerkiksi romanien tilanne on kaikista hallituksen kehumista malliprojekteista huolimatta surkea, ja pakolaiskriisin yhteydessä turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksia on massiivisesti rikottu. Labaninon ja Nagyn analyysin lopputulos on joka tapauksessa sama: Unkarin hallituksen vastaus Sargentinin raporttiin väistelee, vääntelee ja vääristelee tosiasioita.

Sargentinin selonteosta ja sen pohjana olevista selvityksistä ilmenee Labaninon ja Nagyn mukaan usein sama toimintalinja. Ensin säädetään laki, joka on selvästi perustuslain ja demokratian perusarvojen vastainen – näin on käynyt sekä oikeuslaitoksen ”reformissa”, johon liittyi keskeisten viranomaisten erottamisia tai eläkkeelle pakottamisia, että uudessa uskontolaissa, joka ilmeisen mielivaltaisesti riisti virallisen statuksen useilta aiemmin virallisesti tunnustetuilta kirkkokunnilta ja uskonyhteisöiltä. Tästä syntyy oikeuskiista, jonka hallitus saattaa hävitäkin, mutta silti saavutettu tila jää voimaan hallituksen eduksi, kenties sillä hinnalla, että joillekin vahinkoa kärsineille ja juridiseen limboon jääneille maksetaan korvauksia.

Laajemminkin voisi sanoa, että Unkarin hallituksen vastine Sargentinin selontekoon ilmentää kaksinaamaista luikertelua eli ns. riikinkukkotanssia, kuten Orbán itse on strategiaansa nimittänyt. Eurooppaan päin ollaan eurooppalaisten arvojen puolustajia, torjutaan jyrkästi kaikki syytökset demokratian vaarantamisesta, vaikka oma demokratia pitääkin varustaa jollakin selittävällä etuliitteellä, olkoon se sitten “enemmistödemokratiaa”, “illiberaalia demokratiaa” tai “kristillistä demokratiaa”. Eurooppalaisen demokratian ulkoiset muodot on säilytetty – vaalit ovat periaatteessa vapaat, oikeuslaitos periaatteessa puolueeton, kuka hyvänsä voi perustaa lehden tai nettiportaalin, jossa Orbánin hallitusta haukutaan miten häijysti hyvänsä, ja vaikka ”valtion/kansakunnan vihollisista” puhutaankin entiset maailmanajat mieleen tuovalla tyylillä, näitä vihollisia ei ainakaan vielä tuomita näytösoikeudenkäynnissä kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Todellisuudessa kuitenkin Unkarin hallinto on mafiamaisen korruption rämettämä, ja sen epäkohtiin puuttuminen ei tosin johda salaisen poliisin kidutuskammioihin mutta ainakin lukuisiin käytännön hankaluuksiin ja ikävyyksiin.

Hämmentävintä on, se täytyy taas kerran todeta, seurata sananvapauden ja julkisen tiedonvälityksen tilannetta Unkarissa. Virallisen, siis julkisrahoitteisen uutismedian tyyli ja taso panee yhä uudelleen haukkomaan henkeä. Ja tästä pääsenkin tämänkertaisen tarinani loppukevennykseen.

Unkarinkielisessä somekuplassani pohdiskellaan tällä hetkellä, ovatko valtion ykkösteeveekanavan uutisten toimittajat näin naiiveja vaiko pelkästään kyynisiä (“mitä sillä on väliä, kunhan menee kansaan, ja kun näin nämä asiat koetaan”). Sunnuntai-iltapäivän uutislähetyksen perinteiseen ”maahanmuuttajat kylvävät tuhoa onnettomassa Länsi-Euroopassa” -blokkiin oli nimittäin, Dresdenissä kahdessa vastaanottokeskuksessa puhjenneesta mellakasta kertovan uutisen jatkoksi, otettu tieto, jonka mukaan Saksan Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa Essenin kaupunki (Essen merkitsee myös ’syöminen’ tai ’ruoka’) kunnioittaa muslimien paastokuukautta vaihtamalla nimensä ramadanin ajaksi virallisesti Fasteniksi (’paasto’).

essen.jpeg

Uutinen näyttää edelleenkin löytyvän MTV1:n videoteekistä (uutislähetyksessä noin kohdassa 6:35), mutta siltä varalta, että se poistettaisiin, upotettu videopätkä on talletettu myös 444.hu-sivuston tästä kertovaan artikkeliin. Väite Essenin kaupungin nimenmuutoksesta on tietenkin hölynpölyä, ja edes jonkinlaisella saksan- ja lukutaidolla toimittajille olisi luullut tämän selviävän. Uutisen lähteenä toiminut Noktara.de-sivusto on nimittäin vitsiportaali, jota ylläpitää kaksi maahanmuuttajataustaista saksalaista muslimia; heidän tarkoituksensa on tehdä ”etnosatiiria” ja nauraa sekä muslimeille että suvaitsemattomille ja tietämättömille ulkopuolisille. Myös Noktaran toimituksessa unkarilaisen laatujournalismin saavutukset on pantu merkille, ilolla tai vahingonilolla. Unkarilaisen median seuraajana jään odottelemaan, milloin Unkarissa uutisoidaan Noktaran tietojen perusteella esimerkiksi yhdeksänvuotiaasta saarbrückeniläisestä Timmystä, jonka vanhemmat solidaarisuudesta muslimeja kohtaan pakottavat paastoamaan ramadanin aikana, tinkimättä myöskään nukkumaanmenoajasta, joka koittaa ennen päiväpaaston päättymistä.

Mainokset

”Vapauden” ystävät ja viholliset

joulukuu 26, 2017

Mária Schmidt on ollut tässä blogissa esillä monesti ennenkin. Hän on eräänlainen Viktor Orbánin hovihistorioitsija, suurelle yleisölle ehkä tunnetuin jo usean vuoden ajalta Budapestin ”Terrorin talon” eli hieman kiistellyllä tavalla natsien ja kommunistien diktatuureja rinnastavan museon johtajana, ja hän myös johti hyvin näkyvästi taannoisen vuoden 1956 vallankumouksen muistovuoden ohjelmajärjestelyjä. Tutkijanurallaan Schmidt on tutkinut Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian historiaa sekä Unkarin vähemmistöjen kohtaloita 1900-luvun diktatuurien pyörteissä, Hän myös opettaa Piliscsaban katolisessa Péter Pázmány -yliopistossa. Se, että Napi.hu-portaali vuonna 2017 rankkasi hänet Unkarin vaikutusvaltaisimpien henkilöiden listalla 30:nneksi, ei kuitenkaan johtune hänen akateemisista tutkijanansioistaan vaan hänen läheisistä suhteistaan valtion korkeimpaan johtoon. Vuosina 1998–2002 Schmidt toimi virallisestikin pääministerin neuvonantajana, ja nykyään hän johtaa yhtä hallituksen perustamista uusista historiantutkimuslaitoksista: XXI. Század Intézet (21. vuosisadan instituutti) ilmoittaa kotisivullaan tehtävikseen ”politiikan tutkimuksen tukemisen sekä siihen liittyvät lukuisat muut politiikan tutkimusta edistävät toiminnot”.

Näihin lukuisiin muihin toimintoihin ilmeisesti kuuluu myös instituutin tuore, joulukuun alussa ilmestynyt julkaisu: Mária Schmidtin Nyelv és szabadság (’Kieli ja vapaus’). Koska halusin tietää, mitä historiantutkija Schmidtillä on kielestä sanottavana, tilasin kirjan joululukemisekseni, vaikka aavistelinkin pahaa. Valitettavasti todellisuus oli vielä pahoja aavistuksianikin karmeampi. Yritän seuraavassa hieman jäsennellä sitä suurta hämmennystä, johon Schmidtin kirja minut heitti.

nyelvesszabadsag.jpg

Arvoitukseksi jää, miten kansikuvaksi valittu René Magritten ”Knallihattuinen mies” liittyy kirjan aihepiiriin. Eräänlainen surrealistinen tunnelma toki myös Schmidtin kirjasta välittyy.

 

Viholliset: muslimi-maahanmuuttajat, vasemmistoliberaalit eliitit, Soros

Kirja on koottu Schmidtin parin viime vuoden aikana julkaisemista kolumneista ja mielipidekirjoituksista. Sen tekstit eivät siis jäsenny loogiseksi kokonaisuudeksi vaan suureksi osaksi toistavat samaa asiaa vain hieman eri sanoin. Ne eivät myöskään pyri erityisemmin argumentoimaan tai perustelemaan. Tarkoitus on selvästikin vain takoa lukijan tajuntaan, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia ja mikä tämänhetkisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa eniten mättää. Syypäiksi ongelmiin nimetään, yhä uudelleen, kolme tahoa. Ensinnäkin maahanmuuttajat (“migrantit”), etenkin islaminuskoiset sellaiset. Toiseksi heitä Eurooppaan kutsuvat ja toimittavat vasemmistoliberaalit eliitit ja vallanpitäjät, etenkin Saksan liittokansleri Merkel ja hänen lähipiirinsä. Ja kolmanneksi kaikkien näiden takana langoista vetelevä – ta-daa, György Soros!

Vuonna 2015 Eurooppaan vyöryneet maahanmuuttajat eivät tietenkään ole ”pakolaisia” (menekült), kuten ”vasemmistoliberaali media” heitä haluaa nimittää. Schmidtin mielestä he kaikki ryhmänä (mitään poikkeuksia ei nosteta esille) ovat osa ”liikkuvaa intifadaa”. ”Migrantit” ovat väkivaltaisia, murhan- ja raiskauksenhimoisia ”sotilasikäisiä” miehiä, “jihadistien hallussa olevilta alueilta” saapuvia (s. 139) ”militantteja, taistelukoulutuksen saaneita joukkoja” (s. 132), joiden ”matkatavarat mitä varmimmin ovat täynnä aseita, huumeita ja ties mitä” (s. 134). He käyttäytyvät röyhkeästi ja vaativasti jopa ”kärsivällisiä ja humaaneja” unkarilaisia viranomaisia kohtaan, suhtautuvat kiittämättömästi saamaansa apuun ja odottavat itselleen länsieurooppalaista elintasoa kaikin mukavuuksin ilman mitään velvollisuuksia. Heidän päämääränään, kuten koko islamin, aina ja kaikkialla, on tietenkin Euroopan valtaaminen ja uudelleenasuttaminen. Schmidtille islam ei ole maailmanuskonto, jolla eri ympäristöissä ja eri perinteissä on miljoonakuusi erilaista tulkintaa kuten kristinuskollakin, vaan täydellisen monoliittinen terrori- ja maailmanvalloitusjärjestelmä. Myöskään muslimi-maahanmuuttajat eivät edusta erilaisia kansoja, kulttuureja tai poliittisia järjestelmiä, vaan sekä afganistanilaisesta heimokylästä lähtenyt paimenpoika että syyrialaiseen kaupunkikeskiluokkaan kuulunut yrittäjä ovat samaa kasvotonta ”muslimien” massaa, joiden kaikkien takana yhtäläisesti on jokin arvoituksellinen öljysheikkien rahamahti.

Maahanmuuttajien vyöryn mahdollistaa se, että Eurooppa on kansalliset perusarvonsa menetettyään muuttunut voimattomaksi, selkärangattomaksi ja puolustuskyvyttömäksi. Sen kielten sanat ovat poliittisen korrektiuden tyrannian takia menettäneet merkityksensä, ja EU:n poliittiset elimet ovat marxistieliitin vankeina. Tämä eliitti kehtaa, mikä pahinta, arvostella Unkaria esimerkiksi kansalaisjärjestöjen hätyyttämisestä, filosofi György Lukácsin arkistomuseon sulkemisesta (Schmidt: vain siksi, että Lukács oli kommunisti!) tai Népszabadság-lehden lakkauttamisesta:

Mitä tulee Népszabadságiin, puoluevaltion valtiopuolueen lehteen, on häpeä, että vuonna 2017 Euroopan parlamentissa saa istua edustajia, jotka uskaltavat asettua entisen kommunistisen päivälehden tueksi! Tämä on kuin jos kolmisenkymmentä vuotta sitten olisi kannettu huolta Völkischer Beobachterin kohtalosta! (s. 197)

Erityisen raivokkaasti Schmidt hyökkää Angela Merkeliä (joka hänen mukaansa vihaa eurooppalaisia ja erityisesti saksalaisia näiden natsimenneisyyden takia…) ja koko Saksaa vastaan (jota ei paina vain natsimenneisyys, myös sosialismi oli saksalainen keksintö, muistuttaa Schmidt). EU puolestaan on Saksan ohjauksessa, koska Saksa hyötyy EU:sta kaikkein eniten. Natsikorttiakin väläytellään (”yhdistynyt Eurooppa oli jo Hitlerin haave”, s. 130), kuten tämän sitaatin lopussa, missä vihjataan keskitysleirikuljetuksiin:

Normaali mies tai poika tietää velvollisuutensa ja puolustaa naisiaan, tyttäriään, äitejään, sisaruksiaan. Vain nämä nykysaksalaiset ovat muuttuneet niin aivopestyiksi ja epämiehekkäiksi, etteivät enää kykene edes tähän. Merkeliläinen kieli on tähän mennessä depolitisoinut ja siten debilisoinut koko Saksan julkisen keskustelun. Ei vain siksi, että se on loputtoman pitkäveteistä ja monotonista, vaan koska siitä puuttuu kaikki sisältö, koska se ei koskaan sano mitään, se on vain lämpimän ilman päästelyä. Merkel päästi muslimimigranttien vyöryn Euroopan niskaan ilman, että hänellä silmin nähden olisi ollut mitään tarvetta perustella tai julkistaa strategiaansa. Saksan kansalaisille riittää Wir schaffen das. Ikään kuin heillä olisi vain logistinen tehtävä edessään. Tästä ne tulevat, tässä ne kootaan ja valikoidaan, tuolla jaetaan kiintiön mukaan ja sitten kuljetetaan asianmukaisiin paikkoihin. Kunpa vain tämä logistiikkasuuntautunut toimintatapa ei olisi jostakin jo niin tuttu! (s. 29)

Saksalaisten ja laajemmin lännen eliittien heikkouden syynä on epäonnistunut Vergangenheitsbewältigung, menneisyydenhallinta. Schmidtin mielestä lännen yläluokka ja älymystö on takertunut uhriutumiseen ja syyllisyyteen. Koska ”huomion, tunnustuksen ja etuoikeuden ansaitsee vain uhri” (s. 48), myös eliitit ja etuoikeutetut hyväosaiset haluavat olla uhreja. Tästä nousevat sekä #metoo-kampanjat että erityisesti saksalaisten jatkuvasti harjoittama ”kollektiivisen syyllisyyden” kollektiivinen itseruoskinta natsien hirmutekojen johdosta, tai laajemmin entisten siirtomaaisäntien hinku syytellä itseään kaikista kolonisoitujen kansojen kokemista vääryyksistä. Siksi entisistä siirtomaista saapuvat tulokkaat ovat muka oikeutettuja kaikkiin mahdollisiin etuihin. (Unkari taas, muistuttaa Schmidt, ei ole koskaan kolonisoinut ketään. Tietenkin voisi kysyä, miten kaksoismonarkian Unkari-puoliskon 1800-luvun lopulla harjoittama vähemmistöjen assimilointipolitiikka loi perustaa lukuisille 1900-luvun sotien yhteydessä nähdyille etnisille konflikteille. Mutta ehkä ei mennä siihen nyt.)

Tätä tilannetta käyttävät hyväkseen tahot, joiden intresseissä on ”migranttibisnes”. Maahanmuuttajat eivät vyöry Eurooppaan vain omasta halustaan tai islamilaisen valloitusideologiansa ajamina, vaan heitä kutsutaan, ohjaillaan ja kuljetetaan. Tätä tekevät ja tukevat ”ihmissalakuljettajien kanssa yhteen kietoutuneet” vale-kansalaisjärjestöt samoin kuin erilaiset ihmisoikeusjärjestöt sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ynnä muut oikeuselimet, joiden tuhoisaa toimintaa Schmidt vertaa ”irti päässeeseen laivan tykkiin” (s. 133) – sillä “oikeusvaltioon vetoaminen merkitsee kansanedustuksen kyseenalaistamista”, “juristokratiaa” (s. 202). Ihmisoikeudet ovat näille järjestöille “kumikäsite”, “jota he voivat mielensä mukaan venyttää ja soveltaa sen mukaan kuin tarve vaatii” (s. 175). (Mitä tämmöinen ”ihmisoikeuksien venyttäminen” voisi tarkoittaa, sitä ei tarkemmin selitetä, eikä siitä edes anneta yhtään esimerkkiä.) Ja valekansalaisjärjestöjä puolestaan rahoittaa ennen kaikkea sijoittaja-keinottelija György Soros, tuo Unkarin kansalle viime aikojen vihapropagandakampanjoissa esitelty superpahis, jota Schmidt itsekin aivan tosissaan vertaa James Bond -elokuvien maailman herruutta tavoitteleviin suurroistoihin.

Sekä vasemmistoliberaali-eliitit että EU:n päätäntäkoneisto ovat Schmidtin mukaan Sorosin hallinnassa. Tätä todistavat sekä ”kaasuputkisosialistien” siirtyminen poliitikonuransa jälkeen tai sen ohella suuryritysten lobbareiksi että – uskokaa tai älkää – Saturday Night Live -huumorishow, jossa Sorosia tituleerattiin Yhdysvaltain demokraattipuolueen omistajaksi. Kun kerran poliittisen satiiriohjelman kirjoittajatkin ”käsittelevät tätä tosiseikkana”, sen täytyy olla totta…

Sitä, mikä Sorosia ja hänen kavereitaan motivoi (paitsi ilmeisesti silkka pahuus), ei tosin juuri pohdita eikä yritetä selittää. Onko ”migranttibisnes” tosiaan niin kannattavaa? Välillä Schmidt väittää, että ”migranttibisneksen” takana on lännen suuryritysten halvan työvoiman tarve, mutta toisaalta (esim. s. 139) hänen mielestään ”migrantit” eivät halua tehdä töitä (eivätkä osaakaan, koska ovat suureksi osaksi kouluttamattomia ja lukutaidottomia), eivät varsinkaan pienellä palkalla, vaan odottavat leveää elämää sosiaalitukien varassa.

No, joka tapauksessa on olemassa ei vain Soros-verkostoa ja Soros-suunnitelmaa vaan suorastaan ”sorosismi” tai ”sorosistinen maailmankatsomus”, joka ilmeisesti tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”vasemmistoliberaalin eliitin” ideologia. Tätä ”sorosismia” levittämään myös Budapestin Keski-Euroopan yliopisto (Central European University, CEU) on perustettu, ja siellä, kuten anglosaksisissa yliopistoissa yleensäkin, ei päästetä puhumaan eikä esitelmöimään niitä, jotka ovat eri mieltä ”militanttien sorosistien” (!) kanssa… Eikä 87-vuotias Soros tietenkään toimi yksin, vaan todennäköisesti “hänen takanaan olevat ryhmät, jotka edustavat erästä määrättyä osaa [egy meghatározott rész] kansainvälisestä keinottelijapääomasta” (s. 250), käyttävät häntä keulakuvanaan. Mistähän ”määrätystä osasta” mahtaisi olla kysymys?

Sankarit: ”populistit”, ”kansallismieliset” – ja ennen kaikkea Viktor Orbán

”Eliittien” opportunismin ja piittaamattomuuden vastakohtana ja myös eliittien leppymättömän vihan kohteena ovat ne, joita eliitti nimittää populisteiksi.

Populistiksi he nimittävät sitä poliitikkoa, joka tekee sen, mitä äänestäjät häneltä odottavat. Toisin sanoen, demokraattia. [s. 14; Schmidtin mukaan sitaatti The Spectatorista.]

Populisteiksi haukutuista etenkin itäeurooppalaiset, ne, joihin Schmidt yleensä viittaa monikon ensimmäisen persoonan pronomineilla (“me”) tai taivutusmuodoilla (“tiedämme”), ovat lännen roistoille ja migranttivirtojen maahantuojille erityisen vaarallisia, sillä he ovat jo neuvostovallan aikana oppineet tunnistamaan sen ”kommunistisen, trotskilaisen, sittemmin postkommunistisen tai vasemmistolaisen” (s. 93) menetelmän, jolla viattomat saatetaan syyllisiksi ja vihamielinen miehittäjä glorifioidaan. Heihin ei siis Sorosin ja ylimielisten lännen kulttuurimarxistien propaganda niin helposti pysty, sillä heillä on vielä jäljellä kansalliset perusarvot ja niihin perustuva itsekunnioitus, joka antaa rohkeutta.

Rohkeus puolestaan on se keskeinen attribuutti, jonka Schmidt yhdessä kirjansa loppuluvuista omistaa Viktor Orbánille. Rohkeutta ilmentää esimerkiksi kunnallistekniikkakulujen (rezsi) alentamiskampanja eli “rezsi-taistelu” (jippo, jolla eläkeläisäänestäjät saadaan tyytyväisiksi, kun sähkö- ja kaasulaskut näyttävät halpenevan). Samoin rohkeuden osoitus on Schmidtin mielestä ”kansallisten konsultaatioiden” järjestäminen, sen rohkean ajatuksen pohjalta, että ”eliitin ohella muillakin voi olla mielipide, jolla on väliä” (s. 217). (Ja tämän mielipiteen perusteella siis voidaan piirtää rasti kyllä- tai ei-ruutuun järjettömän ja johdattelevan kysymyksen perään.) Ylipäätään rohkeus on Orbánin poliittisen credon ytimessä:

Älkäämme ihmetelkö, jos nämä luokattomat ja laatua ymmärtämättömät ryhmät ärsyyntyvät vapaustaistelija Orbániin. Samaan Viktor Orbániin, joka kesäkuun 16:ntena 1989, Imre Nagyn ja hänen marttyyritoveriensa uudelleenhautajaisissa Budapestin Sankarien aukiolla astui räjähtäen politiikkaan vaatiessaan ensimmäisenä koko alueella julkisesti vapaita vaaleja sekä neuvostoliittolaisten miehitysjoukkojen vetämistä maasta. Tähän tarvittiin tuolloin todellista rohkeutta, sillä kaksitoista päivää aiemmin oli vielä Pekingin Tiananmenin aukiolla demokratiaa vaativia opiskelijoita surmattu joukoittain.

Tämä myytti nuoresta Orbánista ensimmäisenä hajoavan imperiumin miehitysjoukkojen haastajana on itse asiassa kumottu moneen kertaan. Neuvostojoukkojen poistumisesta oli sovittu Unkarin johdon kanssa jo maaliskuussa 1989, kolme kuukautta ennen Orbánin puhetta, ja huhtikuussa kotiin lähti ensimmäinen joukko-osasto. Sopimusta ei ollut levitetty yleiseen tietoon, mutta Imre Nagyn uudelleenhautajaisten järjestelykomitea tiesi asiasta ja oli myös keskustellut siitä Orbánin kanssa. Hieman hämmentävältä tuntuu myös viittaus Kiinaan: periaatteessa sama, opiskelijoita ammuttanut järjestelmä on siellä yhä vallassa, ja viime aikoina Orbán on pyrkinyt aktiivisesti lähestymään Kiinan vallanpitäjiä. Mutta ilmeisesti Schmidt luottaa siihen, että hänen lukijansa eivät tee itsenäisiä jatkopäätelmiä.

On vastakkainasettelun aika

Melkoinen osa siitä hämmennyksestä, jota Schmidtin kirja sen kohderyhmän ulkopuolisessa lukijassa nostattaa, johtuu tyylistä. Vaikka teksti onkin populaaria ja suurelle yleisölle suunnattua, akateemisen ihmisen, tutkijan ja yliopistonopettajan uskottavuuden kirjoittajana luulisi perustuvan rationaalisuuteen ja loogisuuteen. Puusta katsoen siis odottaisi rauhallisia, objektiivisuuteen pyrkiviä ja kiihkomielisyyttä välttäviä muotoiluja. Schmidt kuitenkin kirjoittaa sadan vuoden takaisen poliittisen agitaattorin tyyliin, kaihtamatta myöskään arkityylisiä ilmauksia kuten  komcsi  ‘kommari’, migránssimogató,  vapaasti suomentaen ‘mamunhalaaja’, tai mocskos bolsi ‘saastainen bolševikki’.

Olennaisin retorinen keino on vastakkainasettelu ja vastakohtien yksiarvoinen ja yksiulotteinen kärjistäminen. Joka ei ole meidän puolellamme ja meidän perusarvojemme puolella, joka kritisoi jotakin meidän tekemäämme tai sanomaamme, se ei vain asetu kaiken erehtymättömäksi ylituomariksi vaan on kaikessa meitä vastaan ja kaiken hyvän vihollinen. Vaihtoehtoja tai aste-eroja ei ole, on vain hyviksiä ja pahiksia. Politiikassa ei voi olla kuin ehdotonta lojaalisuutta, ”palvontaa” ja ”jumalointia” tai ”leppymätöntä vihaa”.

Huomionarvoinen yhteys näkyy siinä, että kun USA:n johdossa on jumalaapelkäävä, konservatiivinen ja arvopohjainen hallinto, silloin Euroopan vasemmistoeliitin Amerikka-vastaisuus ei tunne rajoja, mutta kun näiden arvojen vastainen hallinto ottaa USA:n ohjaukseensa, silloin samat tahot muuttuvat yhtäkkiä Amerikan-palvojiksi. (s. 21)

Länsi-Euroopan vasemmisto arvostellessaan esimerkiksi Unkarin politiikkaa väittää tietenkin samalla, että sillä on yksinoikeus tuomaroida toisten tekemisiä. Unkarin viranomaisten toiminnan arvosteleminen on Unkarin valtion suvereeniuden kiistämistä. Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus, kulttuurinen suvaitsevaisuus, josta lännen liberaalit lässyttävät, tarkoittaa oman perinteisen kulttuurin vihaamista ja ”sotaretkeä perinteisiä arvoja vastaan”: vierasta voi Schmidtin mielestä ilmeisesti arvostaa vain oman kustannuksella. Kolmannen maailman kulttuurien arvon ja niiden kokeman vääryyden tunnustaminen tarkoittaa Schmidtin mielestä sitä, että ne nähdään eurooppalaista ”arvokkaampina”. Samoin pakolaisten universaaleista ihmisoikeuksista puhuminen merkitsee ”etuoikeuksien” vaatimista maahanmuuttajille, siirtomaa-aikojen vääryyksistä puhuminen on sen kiistämistä, että ”muissa maanosissa olisi tapahtunut joukkomurhia”, ja uskonvapauden ja uskonnollisen monimuotoisuuden salliminen on tietenkin ”hyökkäys kristinuskoa vastaan”.

Jatkuvasta vastakohtien kärjistämisestä syntyy täten loputon olkiukkojen tonttuparaati. Euroopan liberaalit, näin Schmidt, haluavat ”hävittää rajat” ja mahdollistaa ”rajattoman maahanmuuton”. He kieltävät ja sensuroivat: myös Schmidt on löytänyt saksalaisen toimittajan Claudia Zimmermannin hollantilaisessa radio-ohjelmassa esittämän väitteen, jonka mukaan saksalaisen WDR:n toimittajia olisi määrätty uutisoimaan pakolaiskriisistä pakolaismyönteisesti ja hallituksen linjan mukaisesti (WDR on kiistänyt väitteen, Zimmermann perunut sanansa ja pahoitellut väärinkäsitystä). Samoin suosittu olkiukkoväite siitä, että lännen liberaalit muka eivät tuomitsisi muslimien tekemiä ihmisoikeus- ja tasa-arvoloukkauksia, löytyy tietenkin myös Schmidtin varastoista.

Edelleen: liberaali eliitti haluaa muka hävittää sukupuoliroolit ja sukupuolet. Vanha tuttu olkiukko hyppää taas esiin: miehiä ei muka enää saa sanoa miehiksi eikä naisia naisiksi. Samasta teemasta esitetään yhdessä kirjan loppuluvuista todellinen urbaanilegendojen ja feikkiuutisten kokoelma. Schmidt on nimittäin perehtynyt anglosaksisiin yliopistoihin, joissa nykyään eletään pelkästään narsistisen yksilön itsetoteutuksen “totuuden jälkeistä” aikaa. ”Hauskan joulun” toivottaminen on vihapuhetta, ja kanadalaista psykologian professoria uhkaa vankilarangaistus, koska hän kieltäytyi käyttämästä trans- ja muunsukupuolisista opiskelijoista näiden toivomia sukupuolineutraaleja uudispronomineja (tämä saattaa olla ongelma Kanadan rikoslain uusien syrjintäpykälien mukaan, mutta silti väitteet rikossyytteestä ja vankeusrangaistuksesta ovat oikeusoppineiden mukaan lievästi sanoen liioiteltuja). Lontoon SOASin [School of Oriental and African Studies] opiskelijoiden vaatimus valkoisten miesfilosofien poistamisesta pakolliselta lukulistalta ”dekolonisaation” nimissä on päätynyt Schmidtin kirjaan täytenä totena, vaikka sitä ei missään vaiheessa otettu vakavasti. Ja niin, englanninkielisten yliopistojen campuksilla normaalit miesten ja naisten väliset suhteet ovat käyneet mahdottomiksi, kertoo Schmidt, koska miesopiskelijoita terrorisoidaan usein keksityillä raiskaus- ja ahdistelusyytöksillä…

Pöllöjä ja varpusia

En ollut vielä ehtinyt kirjan puoleenväliinkään, kun huomasin jo raapustelevani sen marginaaleihin kysymys- ja huutomerkkien lisäksi kirjainyhdistelmää BV. Päässäni nimittäin takoi jatkuvasti Bagoly mondja verébnek, hogy nagyfejű ‘Pöllö sanoo varpuselle, että sillä on iso pää’, meidän ”pata kattilaa soimaa” -sanontamme unkarilainen vastine. Esimerkiksi tuo edellä mainittu väite saksalaisen pakolaiskriisiuutisoinnin sensuurista: miten Schmidt voi kylmästi kirjoittaa tuollaista samalla, kun hänen oma hallituksensa on muuttanut valtion viestintäkanavat Fidesz-puolueen propagandatuutiksi ja keskittänyt suurimman osan perinteisistä medioista hallitusta lähellä olevien tahojen haltuun? Tai miten Merkelin Saksan väitetty kaksinaamaisuus, maireus länteen ja tylyys Itä-Eurooppaa kohtaan, eroaa siitä poliittisesta ”riikinkukkotanssista” eli näennäisillä myönnytyksillä hämäämisestä, jollaiseksi Viktor Orbán itse on kehunut Eurooppa-politiikkaansa?

”Pöllöjä ja varpusia” ynnä muita samantapaisia loogisia häränpyllyjä löytyy lähes joka sivulta. Lännen eliittien marinaa heidän kokemistaan kärsimyksistä kyllä ivataan huomaamatta, miten samanlaista on unkarilaiseen isänmaallisuuteen viimeistään 1500-luvulta lähtien kuulunut teatraalinen ”yhyy, meidän kansamme on kärsinyt enemmän kuin yksikään toinen” -itsesääli. Lännen marxistieliitit (?!) kuulemma yhä vähättelevät ja salailevat reaalisosialismin rikoksia – mutta niin tekee myös Orbánin hallinto, joka edelleen kieltäytyy julkistamasta sosialismin aikaisten yhteistyöagenttien nimiä (historioitsija Krisztián Ungváryn mukaan näin ovat tehneet Unkarin eri hallitukset järjestelmänvaihdoksen ajasta lähtien, luultavasti siksi, että tietoja voitaisiin käyttää poliittiseen kiristykseen).

Lännen marxistieliitit, näin Schmidt, ”eivät siedä väittelyä, avointa keskustelua, argumentteja” (s. 182), ja he myös tyytyvät kriittisen ajattelun sijaan toistelemaan Berliinistä (kuten aikoinaan Moskovasta) lähetettyjä valmiita mantroja, sillä ”on paljon helpompi kiihottaa vihaan ja tuomita yhteisön ulkopuolelle kaikki ne, jotka kysyvät ja argumentoivat, kuin nähdä vaivaa vastausten kanssa” (s. 74). Eikö Schmidtille juolahda mieleenkään, että tämä mitä suurimmassa määrin sopii kuvaamaan Unkarin hallituksen viime vuosina toimeenpanemia maahanmuuton ja György Sorosin vastaisia kampanjoja, tai sitä tapaa, jolla Orbán ja hänen hallituksensa torjuvat opposition kysymykset ja kritiikin? ”Soros-yliopistoksi” haukutun Central European Universityn rehtorin ohjelmapuhetta analysoidessaan Schmidt huomauttaa, että rehtori Ignatieff ei vaivaudu erikseen analysoimaan kommunismin virheitä vaan niputtaa sen yhteen stalinismin kanssa – juuri samasta, vaikka toisinpäin, on syytetty Schmidtin omaa terrorimuseota. Ja jos Merkelin Wir schaffen das! on tyhjä iskulause, joka ei kerro, mitä ja miksi (s. 248), niin onko Orbánin Magyarország jobban teljesít [‘Unkari suorittaa paremmin’] yhtään parempi?

Edelleen: ”maahanmuuttobisnestä” ruotiessaan Schmidt päivittelee, miten mahtaa käydä muuttajien lähtömaille, joista koulujakäynyt nuoriso katoaa Euroopan lihapatojen ääreen. (Toisaalla Schmidt taas vakuuttelee, että toisin kuin lännen liberaalit halusivat nähdä, suuri osa pakolaisista on lukutaidottomia ja integraatiokyvyttömiä barbaareja.) Samaahan voisi kysyä Unkarin osalta, missä on menossa koulutetun ja nuoren väestön hirmuinen exodus, niin että terveydenhoitojärjestelmän lisäksi monilla muillakin aloilla kärsitään jo koulutetun työvoiman puutteesta. Schmidt voi toki huomautella ”Euroopan jo aamupäivästä hyväntuulisen johtajan” Jean-Claude Junckerin käytöksestä ja hänen epäselvistä veroasioistaan, mutta onko Viktor Orbán, joka tunnetusti ei myöskään sylje lasiin, huhuttuine mielenterveysongelmineen ja koko perhettään ja lähipiiriään ympäröivine sakeine korruptioepäilyineen yhtään sen parempi?

Itävallan puna-mustien (demarien ja konservatiivien) hallituskoalitioiden vuosikymmenet toki johtivat jähmettyneeseen jäsenkirjavaltaan, mutta miten Schmidt kehtaa arvostella työpaikkojen ja lehdistötukien jakamista puolueperustein, kun Unkarissa hallituskriittinen media on vaiennettu lähes täysin ja lukuisien virkojen ja tehtävien haltijat ovat saaneet työpaikkansa Fidesz-puolueen armosta tai pitävät suunsa supussa silkasta pelosta, ettei työpaikka menisi alta? Ja kun Schmidt kirjoittaa lännen eliiteistä, jotka ovat päätyneet ”niin valovuosien päähän niistä, jotka eivät kuulu heidän piireihinsä, että he kohta eivät enää ymmärrä toistensa puhetta” (s. 103), minun mieleeni nousee väkisinkin kuva inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balogin neljän vuoden takaisesta oudosta hyväntekeväisyystempauksesta: Balog vei neljäkymmentä köyhää lasta eri puolilta maata luksushotelliin syömään hienon aikuisten aterian, johon kuului mm. hanhenrintaa sieni-calvadoskastikkeessa.

Ja ylipäätään – Schmidt kuten populistikellokkaat yleensä pystyy raivoamaan ”eliittejä” ja ”herroja” vastaan piittaamatta siitä, että itse korkeiden akateemisten ja valtiollisten asemien haltijana, vallanpitäjien suosikkina, joka vuosi sitten osti 240 miljoonalla forintilla itselleen viikkolehti Figyelőn, hän mitä selvimmin itse lukeutuu maansa eliittiin. Schmidt myös hurskaasti paheksuu nykyisten ”vasemmistoeliittien” tyyliä ja käytöstapoja (“heiltä puuttuu hyvä käytös ja hienostunut tyyli, he eivät tarjoa esikuvaa”, s. 154)) selvästi ajattelemattakaan, miten tämä suhteutuu hänen omaan lievästi sanoen räväkkään tyyliinsä.

Sen pahempi tosiasioille

Schmidt ei vain liioittele, kärjistä ja olkiukkoile, vaan toisinaan aivan häikäilemättä esittää täysin totuudenvastaisia väitteitä. Näissä lyhyissä agitaatioteksteissä ei tosin juuri näy perusteluja, faktoja tai lähdeviitteitä, mutta silloin kun faktoihin tai tilastoihin viitataan, viittaukset ovat toisinaan muunneltuja, vääristeltyjä tai täysin paikkaansapitämättömiä. Esimerkiksi Ruotsissa, missä muslimien maahanmuutto on muka johtanut raiskausten ja väkivaltarikosten räjähdysmäiseen lisääntymiseen (todellisuudessahan Ruotsin korkeat raiskaustilastot johtuvat matalasta ilmoituskynnyksestä ja raiskauksen kriteereistä, jotka ovat paljon väljemmät kuin monissa muissa maissa), on nykyään muslimeja Schmidtin mukaan (s. 59) yli 15 prosenttia; toisessa kohtaa (s. 140) hän väittää prosenttiluvun lähentelevän kymmentä. En tiedä, mistä luvut ovat peräisin, mutta vaikuttaa siltä, kuin desimaalipilkku olisi vähän luiskahtanut. Ruotsin uskonyhdyskuntien keskusjärjestön tilaston mukaan islamilaisiin uskonyhteisöihin yhteensä lukeutuu noin 140 000 henkeä eli vajaa puolitoista prosenttia Ruotsin asukkaista, ruotsinkielisessä Wikipediassa kerrotaan epävirallisten arvioiden yltävän jopa 400 000:een, mutta tällaiset nimen tai lähtömaan perusteella tehdyt arviot eivät pysty sulkemaan pois uskonnollisesta perinteestään vieraantuneita tai muunuskoisia (esimerkiksi Lähi-idän kristittyjä).

Jotkin väitteet panevat epäilemään, että Schmidt käyttää lähteinään äärioikeiston vaihtoehtomedioita vaihtoehtofaktoineen. (Ns. valtavirtamedia taas on hänen mielestään ansainnut – jo natsien käyttämän – nimityksen Lügenpresse, ’valhelehdistö’.) Nimeltä mainiten Schmidt siteeraakin ainakin kiisteltyä saksalaista Udo Ulfkottea (1960–2017), aiemmin FAZ:n poliittista toimittajaa, joka 2000-luvun mittaan ajautui yhä selvemmin äärioikeistopopulistien vaihtoehtofoorumeille. Jostain tällaisesta sylttytehtaasta on peräisin myös se väite (jota on vaikea olla nimittämättä häikäilemättömäksi valheeksi), että Alexander Van der Bellenin voitto Itävallan viime liittopresidentinvaaleissa olisi ollut ”järjestelty” (s. 152). Tätä asiaa on nimittäin puitu harvinaisen runsaasti.

Itävallan vuoden 2016 vaalien toinen kierros Van der Bellenin ja FPÖ:n Norbert Hoferin kesken uusittiin ääntenlaskennan muotovirheiden eli tyypillisen itävaltalaisen lepsuilun vuoksi: joissakin vaalipiireissä ennakkoäänestyskuoria oli avattu väärään aikaan tai ääntenlaskennassa ei ollut paikalla niitä henkilöitä, joiden olisi pitänyt olla. Näissä vaalipiireissä kuitenkin voiton sai Hofer, joten äänten peukaloiminen niiden avulla Van der Bellenin niukaksi voitoksi olisi edellyttänyt todella huikean ovelia järjestelyjä, ja myöskään Michiganin yliopiston tutkijoiden vaalimatemaattinen analyysi ei löytänyt mitään vaalivilppiin viittaavaa. Hofer ja muut FPÖ:n vaikuttajat pitivät vihjailuillaan kuitenkin kannattajakunnan parissa yllä vilppiepäilyjä, vaikka eivät toisaalta koskaan virallisesti nostaneet julkista kannetta. Ja vaikka Hofer uusintavaalien jälkeen tunnustikin tappionsa, Euroopan oikeistopopulistien foorumeilla kiertää yhä sama valheellinen väite, jonka Schmidt muotoilee näin (tässä samalla oiva näyte hänen tyylistään):

Myös Itävallan vaaleissa 2016 he [= vasemmistoeliitit] pääsivät munaamaan itsensä. Järjestetyn petoksen avulla, vaikka hiuksenhienostikin, heidän onnistui ajaa läpi tyypillinen länsimainen poliitikko, joka edustaa kaikkea sitä, mitä meidän on mahdoton hyväksyä ja sulattaa. Kommarimenneisyyden omaava [Van der Bellenin ”kommunistisuus” tarkoittaa sitä, että hän on myöntänyt joskus nuoruudessaan äänestäneensä kommunisteja paikallisvaaleissa, suom. huom.] vapaamuurari, sittemmin vihreiden riveissä onneaan koettanut ”riippumaton” ehdokas sai taakseen aivan luontevasti kaikki Itävallan menneisyyden merkkihahmot todistamaan maan poliittisen elämän toivottomuutta ja urautuneisuutta. Itävallan vasemmistoliberaali eliitti, joka otti ja ottaa yhä joka tilaisuudesta vaarin päästäkseen antamaan meille opetuksen, yrittää edelleenkin sotkea näkyvistä sitä tosiseikkaa, että vaalit piti toistaa järjestettyjen ja massiivisten vilppien ja väärinkäytösten tähden ja niiden uusintaan kutsuttiin kansainväliset tarkkailijat. Tällaista vaaliskandaalia ei Euroopassa ole vielä nähty. Täten ilmoittaudun tarkkailijaksi, ja tarvittaessa olen valmis myös antamaan pienen tietoiskun vapaiden vaalien vilpittömyyden merkityksestä.

 

Kielestä, vapaudesta ja demokratiasta?

Kirjan loppulauseen on kirjoittanut Márton Békés, ”21. vuosisadan tutkimusinstituutin” tutkimusjohtaja, oikeistofoorumeilla ja -blogeissa kunnostautunut nuori historiantutkija. Se alkaa näin (kursivointi alkutekstin mukainen):

Tämä kirja luo kodin kieleen. Se käsittelee poliittista vapautta kielen vapauden liitännäisenä ja antaa takaisin sanojen alkuperäisen merkityksen. Palauttaessaan käsitteiden merkitykset, jotka näyttivät olevan katoamassa, se toteuttaa konservatiivisen vallankumouksen ja restauroi niiden alkuperän. (…) Kirjan kirjoittaja julistaa yhdessä Orwellin kanssa: meidän tulee tunnustaa, että nykyinen poliittinen kaaos on yhteydessä kielen turmeltumiseen ja että todennäköisesti voisimme hieman kohentaa asiaintilaa, jos tarttuisimme asiaan kielen osalta. 

Tästä huolimatta en oikein ymmärrä, mitä tekemistä Schmidtin kirjalla on kielen kanssa. En myöskään ole varma, onko Schmidt tai hänen jälkisanakirjurinsa Békés edes kunnolla lukenut George Orwellin kuuluisaa artikkelia ”Politics and the English language” (1946), josta tuo yllä esitetty sitaatti on peräisin. Kirjoituksessaan Orwell ruoskii aikansa poliittisen kielenkäytön virheitä: turhaa monisanaisuutta ja ilmaisun mutkistamista, merkityksettömäksi kivettynyttä kapulakieltä, mauttomiksi käyneitä tai alun alkaenkin ontuvia metaforia. Hän myös esittää opettavaisia esimerkkejä eri tavoin huonoista teksteistä – ja niistä neljäs, ote tuonaikaisesta kommunistisesta pamfletista, muistuttaa minun silmääni suorastaan aavemaisella tavalla Mária Schmidtin tekstiä. Sama liikuttavan totinen, lainausmerkeillä korostettu yritys ironiaan (“the best people”), samantapaiset liioittelevan tunteelliset mutta kaavoiksi kivettyneet attribuutit, sama poliittis-uskonnollinen sisäpiirikieli, joka jättää ulkopuoliset ulkopuolelle pyörittelemään silmiään:

All the ‘best people’ from the gentlemen’s clubs, and all the frantic fascist captains, united in common hatred of Socialism and bestial horror at the rising tide of the mass revolutionary movement, have turned to acts of provocation, to foul incendiarism, to medieval legends of poisoned wells, to legalize their own destruction of proletarian organizations, and rouse the agitated petty-bourgeoise to chauvinistic fervor on behalf of the fight against the revolutionary way out of the crisis.

Schmidt ja Békés eivät pyri parempaan kieleen vaan ”oikeaan” kieleen, toisin sanoen heitä ohjaa monien maallikkojen naiivi usko siihen, että sanoilla on ”oikeat” merkitykset silloin ja sellaisina, kuin ”me” niitä käytämme (ja että sekin, ketkä kuuluvat ”meihin” ja ketkä eivät, on itsestään selvää). ”Vapaus” on vapautta siten kuin me sen ymmärrämme, vapautta meidän ehdoillamme, ”korruptiota” on vain ”heillä”, ei ”meillä”, ja meidän johtajamme poliittisen asenteen ytimessä on ”rohkeus”, koska me olemme niin päättäneet – sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämä ”rohkea” johtaja ei enää vuosiin ole suostunut antamaan haastatteluja muille kuin omille luottotoimittajilleen saati antautunut julkiseen väittelyyn poliittisten vastustajien kanssa, että hän kuittaa oppositiopoliitikon esittämän hankalan kysymyksen toivottamalla virnuillen ”hyvää joulua” tai julistuttaa kiisteltyihin poliittisiin päätöksiin liittyvät pöytäkirjat salaisiksi (kuten Paksin ydinvoimalaprojektin tapauksessa).

Vapaus on suosittu houkutin, kun kansa halutaan vapauttaa vapaudestaan, kirjoitti pakinoitsija Olli jo vuosikymmeniä sitten, eikä tässä ole mitään uutta. Mielenkiintoisempaa olisi miettiä demokratian käsitettä, etenkin muutaman kerran tässä kirjassa esiin pulpahtavaa termiä ”enemmistödemokratia” (többségi demokrácia), jonka Márton Békés jälkisanassaan yhdistää Orwellin aikalaisen, amerikkalaisen oikeistopolitiikan filosofin Willmoore Kendallin (1909–1967) majority-rule democracyn käsitteeseen. Mutta se kannattaa ehkä jättää valtio-oppineiden pohdittavaksi. Kielentutkijana palaan lestini ääreen ihmettelemään hiljaa mielessäni, miten akateeminen tutkija ja yliopisto-opettaja voi tuottaa, olkoonkin että yleistajuisen mielipidekirjoittelun nimissä, näin naiivia ja kaikkea rationaalista argumentointia kaihtavaa tekstiä.


Islamisaatio lastentarhoissa – onko sitä?

heinäkuu 5, 2017

Puolitoista vuotta sitten kirjoitin kohututkimuksesta, jonka mukaan Wienin islamilaisissa lastentarhoissa muhii radikaali islamismi. Tutkimus oli tehty Wienin yliopiston islamintutkimuksen laitoksella, islamilaisen uskontopedagogiikan professorin Ednan Aslanin johdolla, ja se näytti viittaavan siihen, että islamilaisia lastentarhoja pyörittävät ainakin osaksi yhdistykset ja tahot, joiden tavoitteena ei ole kotouttaa lapsia saksankieliseen yhteiskuntaan vaan eristää heidät omaan yhteisöönsä ja joiden arvot edustavat hyvin konservatiivista ja äärimmäistä islamin tulkintaa. Tutkimusta epäiltiin jo tuolloin, ja nyt siitä on Falter-lehti räväyttänyt jutun, joka saattaa myös konservatiivipuolue ÖVP:n uuden johtajan ja kansansuosikin, jo toiveikkaasti vaalivoittoon ja liittokanslerin pallille tähyävän nuoren Sebastian Kurzin hieman outoon valoon.

Kurz, näin juttu alkaa, oli äskettäin Ö3-radiokanavan haastateltavana ja kommentoi pakolaiskriisiä sen entistä ”tiukemman maahanmuuttopolitiikan” hengessä, jonka on huomattu hyvin uppoavan kohdeyleisöön, arvostellen ”kansalaisjärjestötolkuttomuutta” eli venepakolaisten pelastustoimia Libyan rannikolla. Kun haastattelija viittasi Lontoon yliopiston tutkimukseen, jonka mukaan avustusjärjestöjen toiminta ei suinkaan ”auta ihmissalakuljettajia” vaan pelastaa ihmishenkiä, Kurz totesi, että ”politiikassahan voi tilata millaisen hyvänsä tutkimuksen oman mielipiteensä tueksi”. Juuri tästä Kurzia itseään nyt epäillään.

Kurz, jonka toimialaan ulkoministerinä kuuluvat myös Eurooppa- ja kotouttamiskysymykset, oli tilannut 36 000 eurolla Ednan Aslanilta tutkimuksen Wienin islamilaisista lastentarhoista. Pariisin terrori-iskujen jälkeen Kurz monien Euroopan oikeistopoliitikkojen lailla oli todennut islamin uhkan ja maahanmuuton riskit hyväksi, kansaan meneväksi teemaksi.  Joulukuussa 2015 Kurz jopa henkilökohtaisesti soitteli lehdistölle saadakseen Aslanin tutkimuksen julkisuuteen. Tutkimus itse ei tosin ollut vielä valmis; Kurzin kanslia toimitti mm. keltalehti Kronen Zeitungin käyttöön siitä tiivistelmän, joka – näin Aslan nyt kertoo Falter-lehdelle – ei ollut tarkoitettu julkistettavaksi.

Aslanin tutkimus valmistui vuoden 2016 alussa, mutta ei ilmeisesti täyttänyt toimeksiantajansa kaikkia toiveita. Falter-lehdelle on nyt vuodettu Word-tekstitiedosto, jossa tekstiin tehdyt muutokset näkyvät, ja siitä ilmenee lehden väitteiden mukaan aivan yksiselitteisesti, että tekstiä on muuteltu Kurzin ministeriön kotouttamisosastolla – tiedostosta näkyvät tekstin korjailijoiden nimet ja korjausten ajankohdat. Vaikuttaa todellakin siltä, että ministeriön työntekijät saatuaan tutkimuksen käsiinsä totesivat, että se oli tutkimuksena heikonlainen eikä tuonut riittävän selvästi esille aiemmassa tiivistelmässä korostettua ”islamismin” vaaraa, joten tutkimusta oli muokattava aiemmin julkistettujen kärkevien teesien mukaiseksi. Tähän tapaan:

kurzleaks-werte.png

Alkuperäisessä tekstissä kerrotaan, että haastatellut vanhemmat ovat kyseisen lastentarhan toimintaan hyvin tyytyväisiä.

Heille on erityisen tärkeää, että lastentarhassa tarjotaan halal-ruokaa ja että lapsille välitetään sellaisia arvoja kuin kunnioitus, kohtuullisuus, lapsen yksilöllisyys, hygienia, lasten tyytyväisyys, täsmällisyys, rakkaus, lämpö ja turvallisuus, itsenäisyys, sääntöjen selkeys.

Muokattu teksti antaa lastentarhan arvopohjasta aivan erilaisen kuvan:

Heille on erityisen tärkeää, että lastentarhassa tarjotaan halal-ruokaa ja lapsille välitetään islamilaisia arvoja.

Samaan tapaan tässä:

kurzleaks-repro2.png

Alkutekstin mukaan

Uskontokasvatuksen yhteydessä on vanhemmille tärkeää, että lapsia informoidaan heidän arvoistaan ja kulttuuristaan. Lasta on kasvatettava itsenäiseksi, kunnioittavaksi ja rakastavaksi.

Toimitetussa tekstissä päämäärä on hieman muuttunut:

Uskontokasvatuksen yhteydessä on vanhemmille tärkeää, että lapsia informoidaan heidän arvoistaan ja kulttuuristaan. Toisinaan lapsia on myös suojeltava enemmistöyhteiskunnan moraaliselta vaikutukselta.

Ovatko islamilaiset lastentarhat siis jokin pelottavan muukalaisuuden tukikohta Itävallan sydämessä?

kurzleaks-repro3.png

Alkutekstin mukaan

(…) tulokset (…) osoittavat, että lastentarha ei koulutustarjontansa, pedagogisten painopisteiden tai arvojen välittämisen suhteen eroa muista lastentarhoista (…)

mutta ministeriön muokkaamassa versiossa

(…) tulokset (…) osoittavat, että erottavana piirteenä toisiin lastentarhoihin verraten uskonto-opetuksen/-kasvatuksen merkitystä (…) korostetaan.

Maahanmuutto- ja kotoutumiskeskustelun keskeisiä teemoja saksalaisella kielialueella on syvä huoli siitä, että maahanmuuttajalapset eivät opi kunnolla saksaa, eivät kotoudu vaan syrjäytyvät perintökieliseen rinnakkaisyhteiskuntaansa. Tämä pelko on, ilmeisesti aika kyseenalaisella tavalla, upotettu myös tutkimuksen tekstiin. Alkuperäisessä tutkimuksessa mainittiin, että kielitaidon kehittäminen ja tukeminen on monille vanhemmille lastentarhan tärkeimpiä tehtäviä – tämän lauseen ministeriön työntekijät poistivat. Paljonpuhuva on myös tämä esimerkki:

kurzleaks-repro4.png

Alkuperäisessä tekstissä haastateltu lastentarhan johtaja kehuu työntekijöitään:

Ne tulevat kaikki meille Saksasta. Voin näyttää sinulle kansion. Uskomatonta, miten hyvää ainesta muslimien parista löytyy. Olen todella positiivisesti yllättynyt. Loistava koulutus, loistavat tiedot. On muslimeja, jotka osaavat pätevästi yhdeksää vierasta kieltä. Yhdeksää kieltä täydellisesti. Seitsemää kieltä täydellisesti. Ja niin edelleen. Filosofian tohtori ja niin edelleen ja niin edelleen. Loistava koulutus! Mutta valitettavasti kukaan ei ota heistä koppia Saksassa, niin kuin tiedät, he eivät saa työskennellä huivi päässä. He tulevat tänne.

 

Tämä Saksasta tulevan työvoiman hehkutus on poistettu tykkänään. Jäljelle jää sitä seuraava lause, joka kääntää kuvan päälaelleen:

Itävallassa koulutettujen pedagogien puutteessa palkataan opettajia usein uusista EU-valtioista. Tämän suhteen esim. vanhemmat valittavat, että tämä henkilökunta ei osaa kunnolla saksaa.

Falterin paljastukset ovat jo ehtineet nostattaa melkoisen myräkän Itävallan muissakin tiedotusvälineissä. Professori Aslan vakuuttaa seisovansa itse tekstin jokaisen pilkun ja pisteen takana, ja konservatiivinen Die Presse -lehti haastattelee itävaltalaista islam-teologia, jonka mielestä epäkohdat ovat todellisia ja Aslanin arvostelun sijasta päähuomio tulisi kohdistaa niiden korjaamiseen. Mutta miten sitten selittyvät nämä korjaukset, jotka Falterin toimittajien käsiinsä saaman tiedoston mukaan ovat selvästi ministeriön työntekijöiden tekemiä?

Sinänsä en epäile, ettei ongelmia ainakin joissain lastentarhoissa, yhdistyksissä tai piireissä voisi ollakin. Toivottavasti niiden korjaamisessa myös edistytään. (Esimerkiksi maahanmuuttajalasten äidinkielen säilyttämistä ja saksan kielen oppimista pitäisi tukea paljon nykyistä pontevammin ja asiantuntevammin; tämä on siis ongelma, joka ei koske pelkästään islamilaisia lastentarhoja!) Mutta sitä ennen on selvitettävä, mitä Ednan Aslanin tutkimuksessa oikeasti piilee; Wienin yliopisto on nyt asettanut työryhmän selvittämään, onko tutkimuksessa mahdollisesti rikottu hyvää tieteellistä käytäntöä.

Ja tietenkin päivänpoliittinen pääkysymys on nyt, mikä ministeri Kurzin oma osuus tutkimuksen ”muokkaamiseen” on – onko hän ollut alaistensa ”toimitustyöstä” tietoinen tai suorastaan ohjeistanut sitä? Jos Falterin syytökset pitävät paikkansa, ”prinssi Rautasydämen” hohtavaan kilpeen tulee näin vaalien alla melkoinen tahra.

 


Tieteestä ja vallasta

maaliskuu 27, 2017

Parin viime viikon ajan olen poikkeuksellisen akuuttien työkiireiden ohella pohdiskellut Unkarista kantautuvia tiedeuutisia. Jotka näin postfaktisen politiikan aikaan, kun päättäjät ilmeisesti entistä vähemmän vaivautuvat kuuntelemaan kaiken maailman dosenttien piipitystä, panevat tiedeihmisen ankarasti miettimään koko tieteenteon edellytyksiä ja tulevaisuutta tässä ”totta tai ei, näin nämä asiat koetaan” -maailmassa.

Aloitetaan aiheesta, josta tässä blogissa oli puhetta jo syksymmällä, eli Unkarin vuoden 1956 kansannousun muistosta ja muiston viimesyksyisestä 60-vuotisjuhlinnasta. Etenkin juhlinnan johtajasta, pääministeri Orbánin hovihistorioitsijasta Mária Schmidtistä. Schmidt on jo ennestään tunnettu ”Terrorin talon” johtajana, siis tuon museon, jota oppositiopiirit syyttelevät natsien ja kommunistien terrorin aiheettomasta rinnastamisesta ja molempien diktatoristen järjestelmien hirmutekojen vyöryttämisestä joidenkin ulkopuolisten pahojen voimien harteille, niin että lopputulokseksi saadaan (oikeistolaisten) unkarilaisten moraalinen valkopesu. Vuonna 2006 Schmidt erehtyi arvostelemaan tuolloin oppositiossa ollutta Orbánia, pääsi sittemmin takaisin armoihin mutta – näin kirjoittaa ”nickgrabowszki” ilkeässä B1-blogissa – joutuu yhä jatkuvasti todistelemaan uskollisuuttaan. Vaikka se lopulta vaatisi ”vaihtoehtoisten faktojen” tuottamista.

Kuten syksymmällä kirjoitin, vuoden 1956 muistovuoden viralliseen juhlintaan kuului kapinahallituksen pääministerin, reformikommunisti Imre Nagyn ja ylipäätään kansannousuun johtaneen älymystö- ja opiskelijavastarinnan häivyttäminen mahdollisimman näkymättömiin. Mutta jos ihmiskasvoisen sosialismin etsijöitä ja reformihaaveilijoita ei saa kunnioittaa, keitä sitten? Porvarillista poliittista vastarintaa ei 1950-luvun Unkarissa (enää) juuri ollut eikä voinut olla, sen kantajat ja rakenteet oli stalinistinen terrori tuhonnut tai ajanut maanpakoon. Siispä Orbánin järjestelmä nosti vuoden 1956 virallisiksi sankareiksi pääkaupungin pojat (pesti srácok), tavalliset usein työläisluokkaan kuuluvat nuoret, jotka lähtivät kaduille taistelemaan neuvostopanssareita vastaan usein ilman mitään sen selkeämpää poliittista agendaa kuin että venäläiset olisi saatava pois maasta ja kommunistipuolueen sekä salaisen poliisin poliittiselle terrorille loppu.

Ja, kuten jo tuolloin kerroin, katutaistelijoiden muistoa kunnioittavista julisteista syntyi äläkkä. Yksi julisteista nimittäin perustuu tuonaikaiseen lehtikuvaan, jossa totinen keskenkasvuinen pojanjolppi kulkee kivääri selässä. Juhlavuositoimikunnan mukaan kuvassa olisi näyttelijä László Dózsa, joka mielellään kertoilee uskomattomia tarinoita vuoden 1956 sankariteoistaan ja ihmeellisistä pelastumisistaan. Alkuperäistä kuvaa käyttäneiden länsimaisten aikalaislehtijuttujen mukaan pojan nimi oli kuitenkin Pál Pruck, ja tätä mieltä olivat myös tällä välin edesmenneen Pruckin omaiset. Syntyi yhtä käsittämätön kuin häijykin yhteenotto Pruckin perheen ja juhlavuosikomitean johtajan, Mária Schmidtin välille.

Eikä asia jäänyt tähän. Muutama päivä sitten 444.hu-sivusto kertoi, että neljä historiantutkijaa, Unkarin kansalliskirjaston alaisena toimivan vuoden 1956 tutkimusinstituutin työntekijät János M. Rainer, Réka Sárközy, László Eörsi ja Krisztián Ungváry olivat saaneet virallisen kurinpidollisen huomautuksen julistejupakkaa koskevien kannanottojensa johdosta. Rainer oli jo aiemmin varsin kärkevästi oikonut Mária Schmidtin erheellisiä tietoja Imre Nagyn henkilöhistoriasta, Réka Sárközyn kommentteja katutaistelijajulisteiden osalta on selostettu tässäkin blogissa, myös Eörsi oli julkisesti arvostellut julisteiden välittämää historianäkemystä, Ungváry puolestaan oli lokakuun 23:nnen päivän mielenosoituksessa – jossa häneltä lyötiin kasvot verille – painokkaasti ilmoittanut, että (toisin kuin hallitus asian näkee) Brysseli ei ole Moskova (eli vuoden 1956 vapaustaistelua ei mitenkään voi rinnastaa Orbánin hallituksen tämänhetkiseen kukkoiluun). Tämän johdosta neljälle tutkijalle siis annettiin virallinen varoitus, viitaten laitoksen ohjesääntöön, jonka mukaan työntekijöillä ei ole oikeutta noin vain antaa lausuntoja tiedotusvälineille. (Lausunnonantamiskielto tosin koskee vain laitoksen toimintaan liittyviä kysymyksiä!)

Historiantutkijoiden sisäpiireissä kuulemma jupistaan nyt, että kaiken taustalla on Mária Schmidt, joka on jo pitkään halunnut vuoden 1956 tutkimuslaitoksen siirtyvän kansalliskirjaston helmoista johonkin itseään tai hallitusta lähempänä olevaan yksikköön, esimerkiksi hallituksen ikiomaan Veritas-tutkimusinstituuttiin (ja tämän yhteydessä olisi varmaan myös kurittomia tai väärin ajattelevia tutkijoita voitu vaihtaa sopivampiin). Myös inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog olisi ollut tämän siirron takana. Veritas-instituutin johtaja, kiistelty historiantutkija Sándor Szakály ei kuitenkaan innostunut ideasta, ei myöskään pääministerin kansliaministeri János Lázár, joka on pitkään ollut jonkinlaisella sotajalalla Mária Schmidtin kanssa.

Niskuroivan kapinatutkimusinstituutin kurittaminen on siis toistaiseksi kaatunut vallan miesten ja naisten keskinäisiin kärhämiin. Selvää kuitenkin on, että tässä taistelussa sekä tosiasioita että akateemisia meriittejä tärkeämpää on uskollisuus johtajaa ja vallitsevaa järjestelmää kohtaan.

***

Samaan aikaan, kuten täälläkin on jo kerrottu, Unkarin hallitus on julistanut sodan gendertutkimusta vastaan. Ministeri Balog on ilmoittanut, että sosiaalista sukupuolta (gender) ei ole olemassa (toisin kuin jostain syystä yhä kuvitellaan niissä lukuisissa länsimaisissa yliopistoissa, joissa sukupuolentutkimus on vakiintunut tieteenala ja oppiaine) ja että tuota pikaa käynnistetään tuommoisen rappioilmiön vastapainoksi Corvinus-yliopistossa uusi perhetieteen opinto-ohjelma. Valtiosihteeri Bence Rétvári on verrannut sukupuolentutkimusta entisen maailmanajan ”tieteelliseen marxismi-leninismiin”, ja kristillisdemokraattien nuorisojärjestön johtajan käsittämätöntä möläytystä olen täällä jo aiemmin referoinut.

HVG-lehdessä 23.3. historiantutkija Andrea Pető, Unkarin nais- ja sukupuolentutkimuksen kenties arvovaltaisin edustaja kirjoittaa genderjupakasta otsikolla ”Raportti juoksuhaudasta”. Pető muistuttaa, että sukupuolentutkimuksella on itse asiassa jo vuosikausia ollut varsin vakiintunut asema Unkarin tiede-elämässä. Unkarin sosiologiassa on jo pitkään tutkittu sukupuolten tasa-arvon kysymyksiä esimerkiksi työelämän kannalta, humanistisissa tieteissä on esimerkiksi historiantutkimuksen, kieli- ja kirjallisuustieteen alalla tehty sukupuoleen liittyvää tutkimusta, ja kolmantena tärkeänä lähtökohtana on ollut naisten asemaan liittyvien (esimerkiksi perheväkivallan uhreja tukevien) kansalaisjärjestöjen työ. Petőn omassa akateemisessa kodissa, Soros-säätiön ylläpitämässä Central European Universityssä, gendertutkimuksen laitos ja ohjelma (englanniksi) on toiminut jo kauan ennen nyt kohua nostattaneiden ELTE-yliopiston unkarinkielisten gender-opintojen käynnistymistä. Miten tästä korkeakouluopetuksen alakulttuurista on juuri nyt noussut tämmöinen poliittinen myrsky?

No siksi, arvelee Pető, että Unkarissa kohtaa nyt kaksi kehityskulkua. Ensinnäkin ”genderistä” on Euroopan äärioikeistolaisissa vaihtoehtopiireissä jo jonkin aikaa rakenneltu jonkinlaista yleismörköä, joka tulee ja tappaa, syöttää kansalle homopropagandaa jo lastentarhasta lähtien, tuhoaa perheet ja perinteet ja hävittää koko kansan, kun homosaatio, telaketjufeminismi ja aborttipropaganda romahduttavat syntyvyyden. Tämä ei Petőn mukaan ole vain perinteistä feminismin vastaista backlashia vaan uusi, uusliberaalin globaalin maailmanjärjestyksen kriisiin reagoiva konservatiivis-nationalistinen liike. Unkarissa tämä sitten osuu mukavasti yhteen ”illiberaalin” valtion rakentamispyrkimysten kanssa. Gender-möröllä pelottelemalla hallitus voi saada kansan EU-vastaisen propagandansa taakse.

Tiedeinstituutioiden kannalta mielenkiintoista ja pelottavaa on tietenkin se röyhkeys, jota vallanpitäjät tässä kärhämässä ovat osoittaneet. Ministerit, valtiosihteerit ja muut näkyvät poliitikot käyttäytyvät ikään kuin eivät tietäisi, miten yliopistojen oppiaineet ja tutkinto-ohjelmat rakennetaan ja hyväksytään. Toistaiseksi ei mikään poliittinen painostus ole riittänyt uuden oppiaineen rakentamiseen tai olemassaolevien kaatamiseen. Unkarissakin on yhä voimassa kansainvälisten standardien mukainen akkreditointimenettely: uuden oppiaineen käynnistäminen vaatii sekä tieteellisen että teknisen taustan osalta tarkat ja pitkälliset, puolueettomien asiantuntijaryhmien tekemät selvitykset. Toistaiseksi ei myöskään poliittinen valta ole yrittänyt suoraan jyrätä tiedeinstituutioita kumoon vaan on tyytynyt rakentamaan omia rinnakkaisia rakenteitaan. Saapas nähdä, miten tässä vielä käy.

***

Ei kaksi kolmannetta. Noustaanpa maailman julkisuuden ja päätöksenteon huipulle eli presidentti Donald Trumpin hoviin. Siellä toimii terrorismineuvonantajana muuan Sebastian Gorka, tai unkarilaisittain Gorka Sebestyén, syntynyt Lontoossa unkarilaisten vuoden 1956 pakolaisten poikana, toiminut Britannian armeijan tiedustelun palveluksessa, opiskellut Unkarissa ja ollut Viktor Orbánin neuvonantajanakin, avioitunut amerikkalaisen rautaruukkidynastian perijättären kanssa ja saanut USA:n kansalaisuuden.

Tai oikeastaan miehemme nimi on ”Dr. Sebastian v. Gorka”. Tuo pikku-v ei ole lyhennys saksan von-etuliitteestä vaan sanasta vitéz, ‘urho’. Vitézien järjestön perusti valtionhoitaja Horthy vuonna 1920 eräänlaiseksi uuden ajan aatelistoksi, palvelemaan isänmaata (tai sen hallitsijoita) ja edistämään ”unkarilaisen rodun” menestystä.  ”Unkarin kansakunnalle” sodassa tai muuten palveluksia tehneet miehet saivat Horthylta maatilan sekä oikeuden käyttää nimensä edellä vitéz-etuliitettä, joka periytyisi vanhimmalle pojalle. Sodan jälkeen uudet vallanpitäjät kielsivät järjestön, mutta ulkomailla sekä nyttemmin Unkarissakin toimii useita Vitéz-järjestöjä, jotka väittävät jatkavansa alkuperäisen ritariston perinteitä. Vitézien, kuten muidenkin Horthyn Unkarin valtarakenteiden, maineeseen on tarttunut jonkin verran tahraa Unkarin liittolaisuudesta natsien kanssa ja siitä antisemitismistä, jonka enemmän tai vähemmän herrasmiesmäisiä muotoja Unkarin ”kristillis-kansallinen” yläluokka laajalti kannatti. Tämän takia myös Yhdysvaltain ulkoministeriö pitää vitézejä ”Natsi-Saksaan liittyvänä järjestönä” (jollaisista ylläpidettiin erityistä listaa sodan jälkeen, kun oli vielä tärkeää estää natsirikollisia livahtamasta Ameriikan ihmemaahan uutta elämää rakentamaan).

Ja tämän takia Yhdysvalloissa tietyt piirit ovat nostaneet metakan Gorkan vitéz-jäsenyydestä, jonka mies itse toi julki esiintymällä Trumpin virkaanastujaisjuhlissa järjestön mitali rinnassaan. Gorka itse on väittänyt kantaneensa mitalia kunnianosoituksena edesmenneelle isälleen, joka oli saanut mitalin ”vuonna 1979 ansioistaan diktatuurin vastustajana”. Amerikanjuutalaisen The Forward -lehden toimittajat kuitenkin tavoittivat useita vitézien edustajia, jotka vakuuttivat Gorkan itse henkilökohtaisesti olevan valan vannonut järjestön jäsen, ja heidän haastattelemansa maahanmuuttolainsäädännön asiantuntija arvelee, että vitézien jäsenyys tai jäsenyyden salaaminen USA:n kansalaisuutta myönnettäessä voisi periaatteessa johtaa Gorkan kannalta hyvin ikäviin seuraamuksiin, jos asiaa lähdettäisiin tosissaan perkaamaan. Tässä vielä Samantha Been viihdyttävä katsaus Gorka-ilmiöön:

Mutta äärioikeistolaisten, vanhan ajan salonkirasismia kannattavien herrasmiesten ritariromanttiseen perinnekerhoon kuuluminen sikseen. Tämän jutun kannalta Gorkassa mielenkiintoista ovat ne akateemiset ansiot, joiden perusteella Trumpin hallinto on tehnyt hänestä islamistisen terrorin asiantuntijan. Niistä nimittäin Georgetownin yliopiston apulaisprofessori Daniel Nexon Foreign Policy -lehdessä esittää kerrassaan murskaavan arvion.

Gorkalla on yksi ainoa vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa ilmestynyt artikkeli, ilmiöiden kompleksisuutta pohtiva pikkuinen kirjoitelma, jossa hän on kolmantena tekijänä. Muuten hänen tuotantonsa tuntuu toistelevan ja kierrättävän ajatuksia hänen väitöskirjastaan, joka valmistui Budapestin Corvinus-yliopistossa (hetkinen, eikö siitä juuri ollut puhetta jossakin… ?) 2007. (Ohjaajana oli András Lánczi, filosofi ja yksi Viktor Orbánin harvoja vankkoja tukijoita tiede-eliitin keskuudessa; Lánczi nimitettiin Corvinus-yliopiston rehtoriksi viime vuonna, viran ainoana hakijana.)

Nexonin hyytävän arvion mukaan Gorka on kova poika esittämään komeita ja suurisuuntaisia ajatuksia esimerkiksi terrorismin olemuksesta mutta varsin avuton, kun tulee kysymys varsinaisesta asiasisällöstä ja todisteista. Varsinkaan islamistisen terrorin olemuksesta ja ilmenemismuodoista hän ei tunnu oikeasti tietävän paljoakaan. Gorka ei osaa arabiaa, ei ole asunut Lähi-idän maissa, ja Koraanin käännöksiä sekä yhtä 1953 ilmestynyttä ranskankielistä (aikoinaan toki pätevää) alan teosta lukemalla hän tekee sangen äkkivääriä päätelmiä siitä, miten islaminuskon olemus tekee mahdottomaksi länsimaisen demokratian, jumalallinen predestinaatio kun ei salli yksilön vapaata valintaa. (Mitenkähän kalvinistiset Sveitsi ja Hollanti, puhumattakaan paljolti kalvinismiin pohjautuvasta amerikkalaisesta protestantismista, ovat pystyneet rakentamaan minkäänlaista demokratiaa?) Yhtä pikaisiin ja pinnallisiin päätelmiin ja olemattomaan todistusaineistoon perustuvat Gorkan väitteet terrorismista, sen kehityksestä ja yhteiskunnallisista taustoista.

Taas kerran meillä on siis edessämme ”tutkija”, joka tuottaa vallanpitäjille näiden ennakkoluuloihin ja toiveisiin sopivaa ”tiedettä”, kenties jopa vaihtoehtoisia faktoja. Mutta jos ”Terrori-Marin” omaperäiset tulkinnat vuoden 1956 tapahtumista nostattavat korkeintaan myrskyjä Unkarin historiantutkijoiden pienessä vesilasissa tai jos Unkarin kristillisdemokraattisten nuorten epäluuloinen suhtautuminen sosiaalisen sukupuolen olemassaoloon voidaankin muun maailman sukupuolentutkimuksen laitoksissa ohittaa naureskellen, Sebastian v. Gorkan kaltaisen ”asiantuntijan” nousu maailman mahtavimman suurvaltajohtajan ”terrorikuiskaajaksi” ei enää ole yhtään hauska juttu. Ja sikäli kuin tämän ”asiantuntijan” urakehitys on Unkarin yliopistomaailman ”ansiota”, pitäisi kaikkien tajuta, että pienen itäeurooppalaisen maan yliopistolaitokset, jopa ”hyödyttömillä” humanistisilla aloilla, voivat joutua paljon vartijoiksi.


Kuvitellusta ja todellisesta maahanmuutosta

marraskuu 18, 2016

Yhdysvaltain presidentinvaalien ja niiden Euroopan populistipiireissä nostattaman riemun jälkeen ei ole tehnyt mieli paljon kommentoida politiikkaa. Ajattelin palata verkkoon etäisempien ja/tai hauskempien asioiden merkeissä. Mutta tilaamani kirjamateriaali viipyy, ja uutisvirrassa ajelehtii kaikenlaista, johon sitten kuitenkin tulee puuttuneeksi.

Mietin tässä rasismin ja muukalaisvihan olemusta – asiaa, joka omassa kuplassani tuntuu niin ilmiselvältä ja joka toisissa kuplissa selvästi nähdään aivan toisin. Jotkut eivät selvästikään osaa tai halua tajuta, mikä ero on rasismin ja poliittisen antipatian välillä, sillä, tuomitaanko ihminen jo etukäteen etnisen taustan tai uskontokuntaan kuulumisen perusteella (“muslimit raiskaa ja ahdistelee”) vaiko jälkikäteen sen perusteella, mitä hän tai hänen itse aikuisena vapaaehtoisesti valitsemansa aatetoverit ovat tahtoen ja tietoisesti tehneet ja julistaneet (“NN on natsi ja rasisti”). Tätä eroa hämärretään muun muassa väittämällä omaan poliittisen toiminnan tai mielipiteiden arvostelua ”rasismiksi” tai ”vihapuheeksi”. Suomalaiset älämölörasistit reagoivat arvosteluun ruikuttamalla, miten ”suvakit” vihaavat suomalaisia ja suomalaisuutta, ja samoin Unkarissa jokainen kriittinen rasismianalyysi laukaisee kommenttiketjuissa valitusvyöryn ”unkarilaisten solvaamisesta”.

Näin kävi taas äskettäin, kun hvg.hu-sivustolla ilmestyi Judit Windischin artikkeli rasismin ja muukalaisvihan lisääntymisestä Unkarissa. Se perustui European Social Surveyn tuoreeseen tutkimukseen, jota Unkarin osalta on tehnyt Unkarin tiedeakatemian Yhteiskuntatutkimuksen instituutin työryhmä, ja tulokset sopivat yhteen myös unkarilaisen TÁRKI-tutkimuslaitoksen maaliskuussa julkistettujen tulosten kanssa. Lyhyesti: hallituksen maahanmuuttovastainen propaganda on purrut, vaikka luultavasti asenteet eivät alun alkaenkaan olleet turhan suvaitsevaisia. Tässä muutama hyytävä diagrammi:

euroopan_ulkop_mamu

”Miten suuri osa Euroopan ulkopuolisten köyhien maiden asukkaista pitäisi päästää muuttamaan Unkariin?” Oranssit (”monia”) ja punaiset (”aika monia”) kaistat ovat koko ajan olleet kapeita, mutta sinisen (”muutamia harvoja”) ohella vihreä kaista (”ei ketään”) on leventynyt vuoden 2002 25 %:sta melkein kaksinkertaiseksi: 47 % unkarilaisista ei siis haluaisi ottaa Unkariin ainuttakaan Euroopan ulkopuolista maahanmuuttajaa.

Seuraavassa kaaviossa taas on kansainvälistä vertailua maahanmuuttoon liittyvistä asenteista, kohteena kolme Unkarissa pahimmin vieroksuttua ryhmää eli juutalaiset (oranssit pylväät), muslimit (tummanpunaiset pylväät) ja romanit (siniset pylväät). Kysymys kuuluu, ”missä määrin pitäisi sallia” näiden ryhmien maahanmuutto, ja pisteytetyistä vastauksista (1 – monille, 2 – aika monille, 3 – vain harvoille, 4 – ei kenellekään) on laskettu keskiarvot.

bev_nemzetkozi

Siinä, missä ruotsalaisten (vasemmanpuolimmaiset pylväät) suhtautuminen on varsin positiivista, kaikista ryhmistä ovat ainakin ”aika monet” tervetulleita, Unkari sijoittuu toiseen laitaan. Lähes yhtä kielteisesti tosin suhtaudutaan myös Tšekissä, mutta Unkari vie ”voiton” selvimmin juutalaisvastaisten asenteidensa ansiosta. Suomi (Finnország) on kaavion keskivaiheilla, ennakkoluuloisemmin asentein kuin vasemman laidan Ruotsi, Saksa, Norja ja Tanska, mutta sentään selvästi suvaitsevaisempana kuin naapurimme Viro (Észtország).

Puhutaanpa asioista oikeilla nimillä. Rotuennakkoluulot tässä kukkivat, sitä on ihan turha kiistää.

Näin kävi, kun kysyttiin, miten tärkeitä (asteikolla 0–10) maahanmuuttoluvan myöntämisen kannalta ovat kielitaito (oranssit pylväät), kyseisessä maassa tarvittava asiantuntemus (punaiset pylväät), kristitty kulttuuritausta (siniset pylväät) ja valkoinen ihonväri (vihreät pylväät):

kriteerit

Ruotsissa (vasemmalla laidalla) ihonvärillä ja uskonnollisella taustalla ei näytä juuri olevan väliä. (Näin siis maassa, jossa, kuten monet unkarilaiset ovat vakaasti tietävinään, kaupunkeja ympäröivät palavien ghettojen no go -vyöhykkeet ja rikollisuus on räjähtänyt käsiin.) Kielen ja asiantuntemuksen merkitys nousee heti Ruotsin jälkeen huomattavaksi, mutta valkoisen ihonvärin arvostuksen suhteen erottuu oikeassa laidassa kolmen ryhmä: Unkari on äärilaidassa, sen vieressä vihreä pylväs nousee korkeaksi myös Tšekin ja Viron vastaajilla.

Ja lopuksi kenties kaikkein hyytävin kaavio. Kuinka moni onkaan sitä mieltä, että tiettyjen rotujen tai etnisten ryhmien edustajat ovat synnynnäisesti vähemmän älykkäitä kuin muut? Unkarissa näin ajattelee yli kolmasosa väestöstä.

intelligencia

Ruotsalaisista tunnustavia avorasisteja on vain 2 %. Suomi sijoittuu keskivaiheille (nolot 13 %, prosenttiyksikön verran enemmän kuin Itävallassa), ja oikeassa laidassa komeilevat jälleen kolme ystäväämme: Unkari jää tällä kertaa jaetulle kakkossijalle yhdessä Viron kanssa (34 %), kunnon tšekeistä rotujen eriarvoisuuteen älykkyysasioissa uskoo kokonaista 41 %.

Että näin nämä asiat koetaan. Etenkin maassa, jossa oikeita eläviä toisenuskoisia ja -värisiä maahanmuuttajia on läntisempiin naapurimaihin verraten häviävän vähän.

***

Samaan aikaan Itävallassa lähestyy presidentinvaalien uusintapäivä. Ainakin Wienissä katuja reunustavat julisteet, joissa FPÖ:n Hofer poseeraa Itävallan lipun edessä ”niin totta kuin Jumala minua auttakoon” -iskulauseineen, sitoutumaton vihreä Van der Bellen taas näyttäytyy joko valtiomiesmäisessä pukukuvassa puolustamassa ”Itävallan kansainvälistä arvostusta” (Für das Ansehen Österreichs.) tai rennosti kaulus auki alppimaisemassa edustamassa ”järkeä ääripäiden sijaan” (Vernunft statt Extreme). Mielipidemittaukset ovat pelotelleet Trump-efektillä – ja yhteistä USA:n vaalikampanjan kanssa saattaa olla ainakin se, että vaalikampanjan julkisuuskuva tuntuu kovasti painottuvan henkilökohtaisuuksiin ja ehdokkaiden henkilökohtaiseen uskottavuuteen.

Van der Belleniä maalaillaan vastustajiensa toimesta (melkeinpä) kommunistiksi, Hoferia taas (melkeinpä) natsiksi. Muun muassa tähän puuttui äskettäin Itävallan yleisradion ORF:n uutislähetyksessä Zeit im Bild toimittaja Armin Wolf haastatellessaan Hoferia. Haastattelu on ainakin vielä jonkin aikaa nähtävissä ORF:n verkkosivuilla, ja mainio Neuwal-sivusto on julkaissut siitä kommentoidun transkription.

Wolf halusi haastattelussa nostaa keskusteltavaksi etenkin Hoferin äskettäin Tirolissa pitämän vaalipuheen, jossa jotkin ilmaukset ja painotukset olivat huomattavan paljon räväkämpiä kuin pääkaupungin ja valtamedioiden yleisölle esitetyt. Maakuntayleisölle Hofer oli esimerkiksi nimittänyt Van der Belleniä kommunistiksi, tarkkaan ottaen näin:

Sehän [puheenaiheena on Irmgard Griss, eläkkeellä oleva tuomari ja presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella karsiutunut sitoutumaton ehdokas] oli aivan pihalla. Jalat aivan irti maasta. Ja suositteli sitten vielä äänestämään Van der Belleniä. Oikeastaan liberaali tukemassa kommunistia. Siis oikeastaan uskomatonta.

Väite Van der Bellenin kommunistiudesta perustuu siihen, että hän on itsekin tunnustanut nuorena kerran äänestäneensä Innsbruckin paikallisvaaleissa kommunistien ehdokasta. Tästä on viitisenkymmentä vuotta. Sitä vastoin, muistutti Wolf, vain parikymmentä vuotta sitten René Schimanek, Hoferin luottoavustaja ja toimistopäällikkö, oli aktiivisesti mukana uusnatsi Gottfried Küsselin ”kamppailu-urheiluharjoituksissa” – yhtä hyvin ja paremminkin voitaisiin siis sanoa, että presidentti Hoferin kansliapäälliköksi saattaa olla tulossa uusnatsi.

Maakuntapuheessaan Hofer oli myös palaillut kuuluisan varhaisemman, presidentin valtaoikeuksia koskevan möläytyksensä ”Te tulette vielä ihmettelemään, mikä kaikki on mahdollista” linjoille:

Tämän suurisuisen julistuksen jälkeen, että Itävallassa tulee nyt muuttumaan kaikki, ei ole tapahtunut yhtään mitään. Siksi sanon liittohallitukselle: joko te pääsette nyt vauhtiin tai lähdette.

Se, miten ja millaisin ehdoin Itävallan liittopresidentti voi erottaa hallituksen, ei taida olla kenellekään aivan selvää. Mutta ORF:n uutisstudiossa Hofer joka tapauksessa oli paljon sovinnollisemmilla linjoilla:

Siis ensinnäkin. Martinpäivä, se on vähän niin kuin poliittinen tuhkakeskiviikko. [Laskiaistiistaita seuraavana päivänä FPÖ on jo Jörg Haiderin aikoina pitänyt reipashenkisiä kaljatelttatilaisuuksia, joissa möläytellään ns. suoraan, niin että medialla riittää päivittelemistä pääsiäiseen asti.] Missä siis jo… esiinnytään vähäsen kärkevämmin. Mutta totta se on. Minä olen kovasti, kovasti toivonut että tämä New Deal todellakin toteutettaisiin. Ja tähän mennessä on tullut vain aivan vähän asioita, kuten yrityslaki, jota on osaksi uudistettu. Enkä tarkoita, että erotan hallituksen heti kun pääsen liittopresidentiksi. Mutta se keskustelu, jossa sanon, ”pyydän, tehkää se nyt tai tehkää tietä uusille vaaleille”, sen minä tulen kyllä käymään.

Ainakin ”punaviher-, suvakki- ja valtamedia” on kommentoinut Hoferin tuoreimpia esiintymisiä tunnussanalla ‘liitu’, Kreide. Tämä viittaa Grimmin satuun, jossa vuohiäiti jättää pikku kilinsä yksin kotiin ja katala susi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja naamioituu vuoheksi liituamalla turkkinsa valkoiseksi ja syömällä liitua, että ääni kuulostaisi vienommalta. Hans Rauscher kirjoittaa Der Standard -lehden etusivun kolumnissaan Hoferin tv-haastattelusta: ”Ääni oli lempeä, katse vilpitön, liitu pöllysi halki studion.”

Haastattelun loppuun Wolf oli säästänyt maahanmuuttoon liittyvän möläytyksen, josta itävaltalaisessa julkisuudessa on nyt keskusteltu kiivaasti päiväkausia. Näin lausui Hofer Tirolin-puheessaan:

Tunnetteko te muslimia, joka on hoitoalalla töissä? Joka on valmis vaikka vaihtamaan vaippoja meidän vanhuksillemme? Minä en tunne.

Jos on Itävallassa käynyt sairaalassa tai hoitolaitoksessa, ei ole voinut olla huomaamatta, että niissä tippapulloja vaihtamassa ja piikittämässä, ruokakärryjä työntelemässä, vuodepotilaita nostelemassa tai lattioita moppaamassa on sankka joukko maahanmuuttajia, joista todennäköisesti joltinenkin osa on islaminuskoisia. Ilman maahanmuuttajia koko hoitoala romahtaisi välittömästi. Tämä pitäisi myös Hoferin tietää – hänen vaimonsa Verena työskentelee itse vanhustenhoidon alalla. (Siitä puhumattakaan, että riippuliidinonnettomuudessa vammautunut ja edelleenkin kepin avulla kulkeva Hofer on päässyt näkemään sisältäpäin varmasti useampiakin sairaaloita ja hoitokoteja.) Hoferin muslimimöläytykseen onkin tullut kasoittain kiukkuisia reaktioita eri sairaaloilta ja hoitoalan ihmisiltä.

Armin Wolfin haastattelussa Hofer kiemurtelee kuin mato koukussa yrittäen suhteellistaa sanomaansa:

Pelkästään sairaaloissa on työssä 75 000 ihmistä. Näillä aloilla, siellä on, en tiedä, pari sataa… Luojan kiitos… Olen iloinen ja olen kiitollinen jokaiselle naiselle, joka tätä tekee. Tiedän, että niitä ovat ennen kaikkea bosnialaiset naiset, joilla on paljon liberaalimpi suhtautuminen. Mutta en ole vielä nähnyt sairaalassa burkaan pukeutunutta hoitajaa. Sellaista ei varmaan olekaan.

Tämähän tunnetaan argumentointivirheenä nimeltä no true Scotsman, eli ”ne vastaesimerkit, jotka kumoavat väitteeni, eivät ole kunnon esimerkkejä”. Kun osoitetaan, että islaminuskoista hoitohenkilökuntaa on Itävallan sairaaloissa varmaan vähintäänkin sadoittain, kenties tuhansittain (tarkkaa lukumäärää ei tietenkään voi kertoa, koska työntekijöiden uskontoa ei tilastoida), Hofer alkaa höpistä burkaan pukeutuneista naisista. (Kasvot ja koko ruumiin peittävään telttamaiseen burkaan pukeutuu Itävallan musliminaisista pikkuinen vähemmistö, muutamia vuosia sitten käydyn burkakieltodebatin yhteydessä selvisi, että kasvonsa peittäviä musliminaisia on Itävallassa arviolta 100–150. Useimmat käyttävät esimerkiksi hiukset peittävää hijab-huivia tai sitten kulkevat avopäin kuten kaikki muutkin.)

Koko älyttömän ”musliminaiset eivät osallistu meidän vanhustemme hoitamiseen” -väitteen taustalla on siis vain kömpelö yritys lietsoa rasistisia ennakkoluuloja. Ja näin maassa, jossa islaminuskoisia maahanmuuttajia on katseltu (ja heidän työpanoksestaan hyödytty) jo vuosikymmenten ajan. Olen niin kiukkuinen, että lopetan siteeraamalla satiiripalstalta Blutgruppe HC Negativ vilpittömän tyylitöntä kuva-asetelmaa, jossa natsismin perinteinen tunnusväri ruskea on saanut odotetunlaisen tulkinnan:

hofer_pflegekraft

(Kauhistuneen näköinen Hofer:) … ei, ei, ei, sitä minä en tunne!
(Huivipäinen hoitaja wieniläisittäin murtaen:) No mutta, herra Hofer, älkääpäs nyt noin – minä tässä vain katsoisin, onko siellä vaipassa taas jotain RUSKEAA!


Uskon varjolla

syyskuu 7, 2016

Ei ole enää kuukauttakaan siihen suureen päivään, lokakuun toiseen, jona itävaltalaiset äänestävät uudelleen liittopresidentin valinnasta ja unkarilaisia puolestaan kutsutaan täälläkin jo monesti mainittuun kansanäänestykseen, toisin sanoen antamaan muukalaiskammoinen mielenilmaus nykyhallituksen tueksi. Jo paljon huomiota saaneen ”TIESITTEKÖ?”-julistekampanjan lisäksi mielialaa nostatetaan valtion viestimissä, ja jotkut näyttävät ottaneen kohteekseen tietyt erityisryhmät. Yksi tällainen puheenvuoro nostatti muutama päivä sitten melkoiset laineet ympäri sosiaalista mediaa.

Nimittäin. Tällä kertaa valtion ykkösradiokanavalle Kossuth Rádióon oli sunnuntaina marssitettu László Tőkéczki, Budapestin ELTE-yliopiston kulttuurihistorian laitoksen esimies, jota radion verkkosivuilla tituleerataan ”politologiksi” – hän on historiantutkija, joka on yliopistourallaan aiemmin harrastanut kasvatuksen historiaa ja sittemmin aatehistoriaa. Kymmenen vuoden takainen Magyar Narancs -lehden kirjoitus kuvaa Tőkéczkiä eräänlaiseksi Fidesz-puolueen oikeistoideologiksi, joka oli aikoinaan innolla ohjaamassa kapinallisten pitkätukkien nuordemokraattipuoluetta kansallis-konservatiiviseen suuntaan ja kentän oikeaa laitaa kohti. Tőkéczki on myös aktiivinen toimija Unkarin reformoidussa kirkossa, kansalliskirkoista pienemmässä mutta poliittisesti kenties vieläkin yhtenäisemmin oikealla laidalla seisovassa. (Unkarin roomalaiskatolinen kirkko, niin vankasti kuin sekin on sosialismin ajoista alkaen ollut valtion ohjauksessa, on kaikesta huolimatta osa mahtavaa ylikansallista organisaatiota, jota tunnetusti nykyään johtaa, Zsolt Bayerin kaltaisten ”katolisten” julkisuushahmojen harmiksi, pakolaisten jalkoja pesevä ja ihmisarvosta höpisevä outo hippi.)

Radiopuheenvuorossaan Tőkéczki maalailee kuulijoidensa eteen kauhukuvia, jotka ”avoimessa” Länsi-Euroopassa ovat jo toteutumassa, jos EU:n, uuden Neuvostoliiton, hirmuvalta pääsee toteutumaan. (Puhumattakaan koukkunokkaisten Siionin viisaiden ahneudesta: György Soroskin oli taas pakko mainita.) Rikas Saksakin romahtaa kohta maahanmuuttajiin, jotka eivät sopeudu, eivät tee työtä vaan pelkästään odottavat, että heille kustannetaan kaikki. On siis elintärkeää jatkossakin pitää maahanmuuttajat poissa Unkarista, ja kaikki äänestäjät on saatava tajuamaan tämä. Näin Tőkéczkin logiikka:

Meidän on otettava mustalaiset tähtäimeen. Pitää kertoa heille, että jos meille halutaan asuttaa viisi-kuusikymmentätuhatta ihmistä, siihen loppuu mustalaisten avustaminen, sillä sama raha pitää jakaa useampaan osaan.

Ihan totta. Tőkéczkin mielestä siis Unkarin valtion budjetissa on oma erillinen kiintiöity menoeränsä ”niille”, joita tuetaan vaikka he eivät tuota ja jotka ovat erilaisia kuin ”me”. Siksi jos humanitaarisista syistä maahan otettavat pakolaiset (joita siis, toisin kuin propaganda väittää, EI olla asuttamassa Unkariin kymmeniä tuhansia) tarvitsevat avustusta, se on pois Unkarin romaneilta, kaikilta heiltä yhtäläisesti. (Unkarin romaneihin kuuluu historialtaan, kieleltään ja identiteetiltään erilaisia ryhmiä. Ja vaikka pelottavan monet heistä elävätkin nykyään ns. syväköyhyydessä ja sukupolvesta toiseen periytyvässä syrjäytyneisyydessä, heissäkin on työtätekeviä veronmaksajia, joista varmaan ei tunnu kovin mukavalta kuunnella tällaisia päätelmiä.)

Eikä tässä kaikki. Myös muiden pitäisi ymmärtää tilanteen vaarallisuus:

… vasemmistotyyppisten järjestöjen, feministien, homoseksuellien, miten sen nyt sanoisin, juutalaiston (zsidóság), myös ateistienkin [pitää ymmärtää], että jos islam tulee, se on heidän loppunsa.

Näin siis puhuu aatehistorioitsija ja seurakunta-aktiivi, jonka pitäisi tietää, että uskonnot ovat moniulotteisia ja muuttuvia ilmiöitä, joita tulkitaan monin tavoin ja joiden nimissä on tehty hyvin erilaisia asioita. Jos Tőkéczki ei olekaan kovin hyvin perillä siitä, millaista islamia (tai paremminkin: millaisia islamin ja muiden uskontojen suuntauksia sekä niihin yhdistettyjä kulttuuri- ja tapakomplekseja) nykyään Eurooppaan pakenevat syyrialaiset, irakilaiset ja afgaanit edustavat, niin historioitsijana ja reformoituna kristittynä hänen pitäisi tietää, mitä edellinen muslimivalta Unkarissa teki.

1500-luvun turkkilaisvalloittajat nimittäin eivät olleet erityisen kiinnostuneita pakkokäännyttämään uusia alamaisiaan tai vainoamaan kristittyjä. Päinvastoin turkkilaisvallan aikaan protestanttinen kristinusko pääsi hyvin leviämään. Unkarin katolisesta ylhäisöstä suuri osa oli paennut turkkilaisten tieltä, ja alustalaiset saivat rauhassa kuunnella kiertävien protestanttisaarnaajien sanomaa, Transilvanian ruhtinaskunnassa taas – joka oli muodollisesti itsenäinen, vaikka tunnusti sulttaanin ylivallan – ylhäisökin omaksui uuden uskon.

Ehkä olennaisinta on, että turkkilaisvalta esti vastauskonpuhdistusta ajamasta koko kansaa takaisin Rooman helmaan. Esimerkiksi Tšekissä ja Slovakiassa – missä paavinvallasta ja joistakin sen opeista oli pyristelty irti jo Jan Husin ajoista lähtien – sekä Puolassa protestantismin aate oli kyllä levinnyt laajalle (jossakin vaiheessa 1500-luvulla nykyään umpikatolisen Puolan ylemmistä yhteiskuntaluokista kenties jopa puolet oli protestantteja), mutta kaikkeinkatolisimpien Habsburg- ynnä muiden majesteettien tomerilla vastatoimilla se torjuttiin. Ilman turkkilaisvaltaa siis tuskin olisi Unkarissakaan Tőkéczkin rakasta reformoitua kirkkoa, ainakaan nykyisissä mitoissaan.

(Toisaalla muslimivaltaa toki muistellaan. Erdoğanin hallituksen linja on Orbánille kovasti mieleen, ja hallituspuolueen kannattajissa on paljon niitä, jotka mielellään liittävät unkarilaiset idän uljaiden turkkilaisheimoisten soturikansojen joukkoon. Tätä hymistelyä kuultiin pari päivää sitten, kun Budapestin Gül Baba türben, turkkilaisvallan aikaisen maineikkaan dervissin hautamuistomerkin restaurointitöiden johdosta arvovaltainen turkkilaisvaltuuskunta vieraili paikalla. Tietenkään ei Gül Baba -vainajan muslimihurskaudesta kuulunut pahaa sanaa, päinvastoin.)

Tätä voisi miettiä nyt, kun Unkarissakin varaudutaan reformaation juhlavuoden viettämiseen. Kampanjasivustolta voi jo nyt ladata kivoja GIF-animaatioita esimerkiksi Calvinista luomassa lunta, jonka alta paljastuu symbolinen lumikello

kalvin_es_a_hovirag

tai Lutherista ruksailemassa päivän tehtävälistaansa: siihen kuuluu teesien naulaamisen, Raamatun kääntämisen ja kirkon uudistamisen jälkeen vuoden pienpanimo-oluen nauttiminen.

az_ev_kezmuves_sore-1

 

Näistä kivoista ja hauskoista, uudistusmielisistä (sloganina a megújulás lendülete, suunnilleen ‘uudistuksen vauhdissa’) jutuista huolimatta vähän pelkään, että reformaation juhlavuosikin – jonka toimikuntaa johtaa itse pääministeri Orbán, rinnallaan inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi – tullaan kuluttamaan asianmukaisen, kristinuskon varjolla kansallismielisyyttä ja muukalaisvihaa korostavan propagandan merkeissä.

Yksi mielenkiintoinen merkki nähtiin pääministeri Orbánin taannoisen Vatikaanin-vierailun jälkeen. Unkarin hallitus nimittäin ilmoitti perustavansa uuden alivaltiosihteerin viran, jonka toimialana on, uskokaa tai älkää, kristittyjen vainon vastustaminen. Opposition äänekkään someräkätyksen ja inkvisitiovitsien säestyksellä hallitus täsmensi, että kristityt ovat maailman vainotuin uskontokunta ja että tarkoitus on paitsi auttaa etenkin Lähi-Idän vainottuja kristittyjä myös kiinnittää kansainvälistä huomiota vainottujen hätään sekä järjestää humanitaarisia tukitoimia.

Niin kuin verraton Imre Para-Kovács kirjoittaa:

Orbán on juuri valmistautumassa barbaari Fritigernin rooliin: pyytää päästä sisään Rooman imperiumiin, koska ulkopuolella nuo hunnit liikehtivät niin pelottavasti, ja sisään päästyään tuikkaa tuleen koko Balkanin. Ei sillä, että Roomassa kaikki olisi hyvin, päinvastoin. Mutta sen kulttuuriperintö on kiistämätön, sitä vastoin osaako kukaan nimetä visigoottilaista pianistia tai basistia? No eikö niin?

Onhan Euroopan unionissakin valtavasti vikoja, mutta noin konkreettisesti se, että siellä syödään veitsellä ja haarukalla ja lautasliinaa käyttäen sekä kiinnitetään huomiota siihen, miten heidän meille osoittamansa miljardit käytetään, se häiritsee vain Unkarin hallitusta, ja sen ottaminen närkästyksen aiheeksi on aika, hm, noloa.

Kuka muuten vielä muistaa ne tuhat koptiperhettä?


Jatkoa edellisiin

elokuu 24, 2016

Ei voi mitään. Pakko vetää taas kukkahattu päähän ja ruveta kommentoimaan uusimpia Unkarin uutisia.

Ensinnäkin tuo edelliskertainen vihapuhemestari ja rumasanajournalisti Zsolt Bayerin palkitseminen ritariristillä. Kohina ei ole vielä asettunut, vaan aiempien kunniamerkinsaajien protesti jatkuu. 444.hu-portaalin ylläpitämän ansioritariristinpalautuslaskurin mukaan tähän mennessä 71 ristiä on palautettu joko kunniamerkinsaajien itsensä tai heidän surevien omaistensa toimesta. Erityisen vaikuttavasti sanansa asetti Sydneyn ja Ateenan paralympialaisista kultaa tuonut uimari Dóra Pásztory. Teksti on pitkä, käännän siitä vain muutamia valittuja otteita:

Mielipiteenilmauksilla on lukemattomia eri muotoja. […] Minä uskon kommunikaatioon, vuoropuheluun, väittelyyn, sivistyneeseen mielipiteenvaihtoon, siksi yritän yleensä vaikuttaa ympäristööni sanojen kautta.

Minulla on myös ääretön usko sananvapauteen ja ihmisoikeuksiin.

[…]

Urheilijana ja kaksinkertaisena paralympiavoittajana olen ottanut palkinnon vastaan sekä oikeisto- että vasemmistohallitukselta, kummassakin tapauksessa ylpeänä ja pää pystyssä, tuntien, että tässä koko maa antaa tunnustuksen urheilusuoritukselleni, ei vain kulloinkin vallassa oleva hallitus tai sen päämies. Minulle on ollut tärkeää, että nämä palkinnot ovat puolueen, maailmankatsomuksen, kulloistenkin vallanpitäjien yläpuolella.

[…]

Tahtoisin kiinnittää hallituksen ja päättäjien huomiota siihen vastuuseen, joka liittyy vihan legitimoimiseen. Kaikille vaikeampaa, pahempaa ja tuskallisempaa tulevaisuutta enteilee, jos maassa leviävät mielenkiihko, toisten leimaaminen ja syrjäyttäminen, ihmisoikeuksien polkeminen. Tämä vastuu on päättäjien harteilla, kun he päättävät kunniamerkin myöntämisestä, demagogisen vihakampanjan käynnistämisestä, perheensisäisestä väkivallasta, vähemmistöjen suojelemisesta. Se vastuu on jokaisessa jaa- tai ei-napin painalluksessa.

Heidän päätöksillään on viestiarvo, niin kuin nyt omallanikin.

Samaan aikaan on ilmennyt, että ritariristiä ei Bayerille ehdottanutkaan Neuvostoliiton pakkotyöleirien uhrien muiston vaalijoiden säätiö vaan sen johtokunnan varapuheenjohtaja yksityishenkilönä. Säätiön johtokunnan puheenjohtaja, historioitsija Tamás Stark ei tästä hankkeesta edes tiennyt eikä sitä kannata. Hänen mielestään Bayer ei ansaitse kunniamerkkiä, koska hänen kirjoituksensa ovat rasistisia ja myös koska hän kannattaa Putinin Venäjän järjestelmää, joka nimenomaan vähättelee ja peittelee stalinismin rikoksia. Bayerin Gulag-aiheisesta journalistintyöstä Stark ei ole kuullutkaan, vaikka tämä on nimenomaan hänen oma tutkimusaiheensa.

***

Myös vuoden 1956 muistojuhlien ja niihin amerikkalaiselta pop-hittimaakarilta tilatun ”hymnin” arvostelu jatkuu Unkarin mediassa. Tähän mennessä upeimman kiteytyksen on esittänyt verraton Imre Para-Kovács Amerikai Magyar Népszavan verkkosivuilla (suomennos täällä): kansannousun sankarien muiston ”kunnioittaminen” kehnolla purkkapoppibiisillä vertautuu siihen, että Viktor Orbán olisi tilannut Budan keskiaikaiseen Matias-kirkkoon muovisen ristiinnaulitunkuvan ja siinäkin Jeesuksella olisi toinen silmä kahdeksan senttiä toista alempana. Edelleenkään ei ole selvillä, mihin tätä mestariteosta tuotettaessa on kadonnut miljardeja forintteja (eli miljoonia euroja) veronmaksajien rahaa, jos kerran Desmond Child teki työnsä ilmaiseksi. (Juhlavuosikomitean verkkosivuilla julkaistussa avoimessa kirjeessä ilmoitetaan niille, jotka ovat pyytäneet tietoja julkisten varojen käytöstä tässä yhteydessä, että mitään tietoja ei vielä voida antaa, koska sopimusten solmiminen on kesken.)

Oppositioviestimien ilkeily sai lopulta juhlavuosikomitean hermostumaan. (Kannattaa muuten vilkaista, keitä kaikkia tähän komiteaan kuuluu. Sen pääsuojelijana on parlamentin puhemies László Kövér ja suojelijana Mária Wittner, vuoden 1956 taistelujen veteraani, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeen nousi julkisuuteen ja parlamenttiin jonkinlaisena kansan syvien rivien kivikovan antikommunismin edustajana. Komitean puheenjohtaja on inhimillisten voimavarojen ministeri Zoltán Balog, mutta kaikkein näkyvimmässä roolissa on ollut sen ”kanssapuheenjohtaja” (!), Terror Háza -diktatuurimuseon johtaja ja hovihistorioitsija Mária Schmidt. Komitean jäseninä on ministeriöitä, Tiedeakatemiaa, Taideakatemiaa, Kansallismuseota ja Kansalliskirjastoa edustavia arvokkaita setiä, lisäksi on historioitsijatyöryhmä, johon sentään on päässyt kaksi naista.) Se antoi julkilausuman, jonka ilkeä 444.hu julkaisi kokonaisuudessaan:

Viime päivinä on monia ala-arvoisia hyökkäyksiä kohdistunut vuoden 1956 vallankumouksen ja vapaustaistelun 60. muistovuoden valmisteluihin. Ottaen huomioon, että nämä ohjatut ja synkronoidut hyökkäykset ovat saaneet palstatilaa vasemmisto- ja liberaali- sekä Jobbikia palvelevassa mediassa, vuoden 1956 muistokomitea kääntyy Unkarin kansalaisten puoleen lausuen seuraavaa:

Muistokomitea on murheellisena saanut todeta, että vielä neljännesvuosisata kommunistisen diktatuurin kukistumisen jälkeen yhä annetaan tilaa kommunisti- ja natsidiktatuurien solvauskampanjoita muistuttaville lehdistöhyökkäyksille, jotka eivät anna asianmukaista huomiota tunteiden yhteyttä ja identiteettiä rakentaville, itsenäisyyttämme ja vapauttamme symbolisoiville juhlallisuuksillemme.

Emme saa unohtaa, että kymmenen vuotta sitten nykyistä 60. muistovuotta vastaan hyökkäävät liberaalit eivät nähneet mitään moitittavaa suojatonta väkijoukkoa kohti ammuttaneen Gyurcsányn hallituksen toiminnassa.

Ne, jotka nyt valheiden ja homofobisten purkausten avulla hyökkäävät muistovuoden kimppuun, haluavat vain, että 20. vuosisadan suurin kommunisminvastainen taistelu ei muuttuisi tulevien sukupolvien ylpeyden kohteeksi. Älkäämme salliko sitä!

Huh.  Tästä tekstistä voidaan purkaa esiin kaksi perusargumenttia. Ensinnäkin: ite oot! Jos syytät hallitusta natsismin tai reaalisosialismin kitschiä muistuttavasta taidemausta, olet itse natsi tai kommari. Jos huomautat, että julkisesti sateenkaariperheiden oikeuksia puolustaneen taiteilijan palkkaaminen ei sovi yhteen virallisen Unkarin ”aito avioliitto” -henkisten linjausten kanssa, olet itse homovihaaja.

Toiseksi: Niin mutta Gyurcsány. On vuosien mittaan aina vain käsittämättömämpää, miten vuosien takaisten sosialistihallitusten pääministeri ja nykyään pienen sirpale-oppositiopuolueen johtaja (sosialistipuolue MSZP:stä lohjennut Demokratikus Koalíció sai vuoden 2014 vaaleissa 4 parlamenttiedustajaa) yhä edelleen kelpaa syntipukiksi, pelotteeksi ja yleismöröksi, puolusteluksi melkein mille hyvänsä, mikä Unkarissa on pielessä. Ferenc Gyurcsánysta itsestään voi olla monta mieltä, esimerkiksi siitä, missä määrin hänenkin hallituksensa oli korruption riivaama (ei ilmeisesti kuitenkaan siinä mitassa kuin nykyinen), tai missä määrin menestyvän liikemiehen oli ajanut poliittiselle uralle pelkkä vallan- ja rahanhimo enemmän kuin mikään ylevä sosiaalidemokraattinen aate. Joka tapauksessa hän lienee Unkarin nykyisessä, sisäisten riitojen rampauttamassa poliittisessa oppositiossa yhä edelleen ainoa hahmo, jonka katsotaan pystyvän tarjoamaan jonkinlaisen vertaisen vastuksen Viktor Orbánille.

Tuo ”väkijoukkoa kohti ammuttaminen” viittaa, taas kerran, syksyn 2006 tapahtumiin, joista Orbánin hallitus yrittää ottaa irti kaiken mahdollisen. Syyskuussa, Gyurcsányn kuuluisan ”Őszödin puheen” (”viimeiset puolitoista-kaksi vuotta olemme valehdelleet koko ajan”) vuodettua julkisuuteen, sekä lokakuussa vuoden 1956 tapahtumien 50-vuotismuistelun yhteydessä hallituksenvastaiset mielenosoitukset räjähtivät mellakoinniksi, joka nykyisten vallanpitäjien mielestä oli kansalaisten rauhanomaista mielenilmausta (jonka poliisi kenties tahallaan sekoitti samaan aikaan liikkeellä olleeseen rähinöitsijäjoukkoon), opposition mukaan taas maihinnousukenkäisten nahkatukkien riehuntaa, jota silloinen oppositiopuolue Fidesz kulisseissa provosoi. Mielenosoittajat heittelivät kiviä, polttivat autoja, ja useita poliisejakin loukkaantui sairaalakuntoon. Poliisi puolestaan ei ollut aivan tehtäviensä tasalla ja ampui väkijoukkoon kumiluoteja, jotka tuottivat useille vammoja. Ainakin yksi rauhallinen sivullinen sai kumiluodin silmäänsä, ja siitä pitäen Gyurcsányn hallitusta on aina tarpeen tullen nimitetty ”silmänpuhkiammuttajiksi”. Nyt kumiluodit ja silmät on unohdettu, ja Mária Schmidt ja kumppanit puhuvat jo suoraan ”väkijoukkoa kohti ampumisesta”. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin vuoden 2006 poliisin taitamattomasta kriisinhallinnasta saadaan jo ”verilöyly”?

***

Ja lopuksi vielä jutusta, joka on saanut jo jonkin verran kansainvälistä julkisuutta. Sen keskiössä on György (George) Schöpflin, tässäkin blogissa jo esillä ollut Fidesz-puolueen europarlamentaarikko ja yksi sen harvoista näkyvistä ”oikeista” älyköistä, valtiotieteilijä, entinen Lontoon yliopiston Jean Monnet -vierailuprofessori, Tallinnan yliopiston sekä Budapestin Corvinus-yliopiston kunniatohtori. (Schöpflinin tempauksesta ja taustoista erinomainen kirjoitus myös täällä.)

Juttu sai alkunsa kansainvälisiin uutisotsikoihin päässeestä tempauksesta, jonka ilmeisesti keksivät jotkut unkarilaiset vapaaehtoiset: pakolaisia torjumaan pystytettyyn raja-aitaan kiinnitettiin sokerijuurikkaista askarreltuja pääkallo-pelättimiä. Tähän hermostui Human Rights Watchin Andrew Stroehlein ja puuskahti Twitterissä, ettei pakolaiskriisiä tällä tavalla ratkaista. Jostain syystä Schöpflin katsoi velvollisuudekseen jatkaa keskustelua tuttuun setämäiseen ”osoitan oppineisuuttani” -tyyliinsä: ”Voisihan se toimia. Ihmisen kuvat ovat haram [islamin mukaan syntiä]. Mutta myönnetään, sianpää voisi torjua tehokkaammin.”

haram2

Tästä syntyi kunnon Twitter-kahakka, josta kertoo esimerkiksi The GuardianSchöpflin on selitellyt sanojaan pelkäksi akateemiseksi ajatuskokeeksi ja väittää, ettei ole tosissaan ehdottanut mitään sianpää-aktiota. Konservatiiviselle Mandiner-sivustolle antamassaan haastattelussa (jota selostaa Magyar Narancs) hän ihmettelee asiasta noussutta metakkaa ja vakuuttaa, ettei ole tarkoittanut nöyryyttää tai häpäistä ketään. On vain tosiasian toteamista kertoa, että sianpää on haram, ja on ”antropologisesti mielenkiintoista, että toiset kulttuurit reagoivat sikaan näin herkästi ja toiset eivät”.

(Hoh hoo jaa jaa. Sianliha-tabun alkuperää lienee käsitelty käyttäytymis-, historia- ja kulttuuritieteiden puolella varsin tarkkaan. On puhuttu trikiineistä ja – tämän muistan jonkun historiallisen indoeuropeistin artikkelista lukeneeni – todettu, että sika on Euroopan tärkeistä kotieläimistä ehkä selvimmin se, joka ei sovellu yhteen paimentolaiselämän kanssa, mikä voisi olla yksi syy siihen, miksi tyypilliset paimentolaiskulttuurit vieroksuvat sikaa. Ja onhan sika hirveä eläin, kuten Veijo Meren Manillaköydestä muistamme. Mutta ihan oikeasti, mitä tieteellisesti mielenkiintoista tässä nykyään on? Ja miten Schöpflin itse ajattelee tätä kysymystä tieteellisesti lähestyvänsä?)

Onhan tätä taikauskoa nähty suomalaisessakin somessa. ”Maahanmuuttokriitikot” näköjään tämän tästä kuvittelevat, että sianliha vaikuttaa muslimeihin samoin kuin valkosipuli viihdekulttuurin vampyyreihin. Joku rajatkiinni-täti kertoo tyytyväisenä levitelleensä marketin kylmälaarissa pekonipakkauksia halal-lihojen päälle, etteivät muslimiasiakkaat pystyisi niihin koskemaan, joku toinen poseeraa Suomi ensin -mielenosoituksessa sikanaamari päässä, joku suunnittelee ottavansa kaupungille suihkepullossa sian verta ja ajavansa sillä muslimit paniikissa pakoon. Mutta Unkarissa tälle naurettavalle taikauskolle näköjään annetaan oikein akateemiset ja näennäistieteelliset, setämäisen alentuvan maireat kasvot.