Se on sitten adventti, päivä, jona Jeesus ratsastaa aasilla – politiikassa taas, tunnetun lohkaisun mukaan, aasit ratsastavat Jeesuksella harva se päivä. Sentrooppalaisissa kodeissa syttyvät pöydillä adventtiseppeleiden ensimmäiset kynttilät. Tässä suositussa pöytäkoristeessa on neljä kynttilää, protestanttikodeissa kaikki samanvärisiä (yleensä kai joulunpunaisia), katolisissa yksi vaaleanpunainen, joka ymmärtääkseni kuuluu sytyttää kolmantena adventtina eli Gaudete-sunnuntaina.
Tänä vuonna adventinviettoa varjostaa koronaviruksen uusi omikronvariantti, jonka saapumisesta Eurooppaan tipahtelee tätä kirjoittaessani tietoja uutissyötteeseeni. Itävallassa ilmaantuvuusluvut ovat kääntyneet lievään laskuun, mutta tehohoidossa olevien koronapotilaiden määrä kasvaa yhä ja on tällä hetkellä yli kuudensadan. Seitsemän päivän ilmaantuvuusluku (uusien tartuntojen määrä sataatuhatta ihmistä kohti) on nyt laskenut nipin napin alle tuhannen; pahin tilanne on Salzburgissa, Kärntenissä ja Ylä-Itävallassa, huomattavan paljon helpompi Wienissä, missä koko ajan on panostettu tehokkaaseen testaukseen ja rokotustarjontaan.
Sulkutilan päättymisestä ei vielä ole varmuutta. Yrittäjien, kaupan, matkailun ja kulttuurialan lisäksi kovilla ovat koulut ja koululaisten perheet: periaatteessa koulut halutaan pitää auki, mutta vanhemmille annettiin oikeus jättää tarvittaessa lapsensa kotiin, ja tätä alun alkaen epämääräistä suositusta on sittemmin yritetty täsmennellä aitoitävaltalaisen sotkuisen mutta joustavan sääntöhimmelin avulla.
Kiristyvä tilanne syö poliittisten päättäjien hermoja. Tänään ORF:n uutissivut kertovat tuoreen liittokansleri Schallenbergin ajautuneen avoimeen sanasotaan oikeistopopulistisen oppositiopuolueen FPÖ:n kanssa. ”Perusitävaltalaisten” kannattajajoukot ja osaksi johtoporraskin, ainakin puoluejohtaja Herbert Kickl, eivät pelkästään vastusta tulossa olevaa rokotuspakkoa ”yksilön vapauden” nimissä (tämä on puolueen virallinen linja) vaan myös käytännössä levittävät suoranaista rokotusvastaista huuhaata. Näin ainakin Kickl, joka on myös avoimesti mainostanut ivermektiiniä, lähinnä eläinten loishäätölääkkeenä tunnettua valmistetta, jota rokotusvastaisissa piireissä pidetään ihmelääkkeenä koronan hoitoon. (Itävallassa on ivermektiinin käyttäjiä jo joutunut sairaalahoitoon, joko lääkkeen takia tai koronaviruksen, johon loislääke ei sitten auttanutkaan.) Italialaiselle Corriere della Seralle antamassaan haastattelussa liittokansleri Schallenberg lataa (siteeraan ORF:n uutisesta):
“Itävallan erikoisuutena tässä pandemiassa on, että parlamentissa vaikuttaa poliittinen voima, joka vastuuttomasti toimii tieteenvastaisesti ja lietsoo kollektiivista pelkoa. Suurin ero Itävallan ja muiden Euroopan maiden välillä on siinä, että kolmanneksi suurin parlamenttipuolueemme avoimesti ja äänekkäästi vastustaa rokotusta eikä myönnä, että rokotus olisi ainoa tie ulos pandemiasta.”
Kickl vastaa haasteeseen tiedotteella, jossa väittää, että liittokansleri ei ymmärrä demokraattisia prosesseja eikä FPÖ:n kritiikin ydintä. FPÖ ei suinkaan vastusta lääketieteellisiä toimenpiteitä vaan puolustaa valinnan vapautta, ja jos ei kansleri tätä tajua, hänen pitäisi erota. Toisin sanoen: FPÖ asettaa edelleenkin ihmisten mielipiteet (”en tykkää piikeistä”, ”en tykkää hallituksesta enkä siksi halua hallituksen määräämää rokotusta”, ”luotan enemmän ‘vaihtoehtoväen’ videoblogeihin kuin valtavirtatieteeseen”) samalle viivalle tieteellisen tutkimustiedon kanssa. Ihan suoraan tätä ei voi sanoa, sillä pelkillä rokotusvastaisten äänillä ei edes Itävallassa tällä hetkellä päästä poliittiseen valtaan käsiksi, semminkin kun hörhöjen äänistä kilpailemassa on myös avoimen rokotusvastainen uusi pienpuolue MFG.
Itävaltalainen fyysikko ja tiedetoimittaja Florian Aigner, jota viime ajat olen seuraillut Twitterissä, on monesti ottanut kantaa rokotusten ja rokotusvastaisuuden kysymyksiin. Tänään osui eteeni Profil-lehden podcast, jossa Aichinger juttelee toimittaja Christa Zöchlingin kanssa. Saksantaitoisille ehdottomasti suositeltavaa kuunneltavaa! Aigner osaa loistavasti vääntää rautalangasta, mistä tieteellisyydessä ja luotettavassa, tieteellisesti todistetussa tutkimustiedossa on kysymys.
Yksi keskeinen pointti tässä keskustelussa oli tieteellisen ajattelun ymmärtäminen. Huuhaan erottamiseen oikeasta tiedosta tarvitaan tietoa ja ymmärrystä siitä, miten tiede ylipäätään toimii. Esimerkiksi: jatkuvat pienet erimielisyydet tutkijoiden kesken kuuluvat siihen mekanismiin, jonka varassa tiede edistyy, eikä niitä pidä tulkita siten, että kaikki tieteellinen tieto on täysin epävarmaa ja siksi samalla viivalla erilaisten uskomus- ja toivomuspohjaisten järjestelmien kanssa. Tiede antaa usein vain suhteellisia vastauksia, jotka myöhemmin voidaan kumota tai suhteellistaa – mutta harvemmin käy niin, että aiempi tieteellinen tieto muuttuisi täysin arvottomaksi ja sen perusteet ja sisällöt pitäisi tykkänään hylätä. Hyvä esimerkki on Newtonin mekaniikka, joka omissa rajoissaan toimii yhä, Einsteinin suhteellisuusteoria on vain laajentanut tieteen näköaloja sen ulkopuolelle.
Ennen kaikkea: tiede on yhteisöllinen, maailmanlaajuinen projekti, jossa eri tutkijoiden työ kunkin pikku osasen parissa rakentaa, korjaa ja koko ajan tarkentaa suurta kuvaa siitä, miten koko maailma toimii ja millainen se on. (Tämähän ei muuten koske vain fysiikkaa tai luonnontieteitä vaan myös ihmis-, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden tutkimusta.) Tutkijoiden työtä ei arvioida vain itsessään yksitellen vaan osana tätä isoa palapeliä. Siksi tiedeyhteisön valtavirran konsensukseen voi yleensä luottaa: se ei tarkoita, että tieteellinen totuus ratkaistaisiin äänestämällä eli laskemalla näkemyksen A ja näkemyksen B kannattajien suhteelliset lukumäärät (”miljoona kärpästä ei voi olla väärässä”), vaan että valtavirrasta poikkeavien näkemysten esittäjällä on melkoinen, usein käytännössä ylivoimainen todistustaakka harteillaan. Ja vaikka tutkijatkaan eivät ole erehtymättömiä, paljon todennäköisemmin väärässä on se uljaaksi toisinajattelijaksi itseään kuvitteleva sankari, joka luulee, että tieteessäkin pätevät viihteen lait.
Aignerin pääsanomana on, että tieteellisen ajattelun puute, siis maaginen ajattelu, on saattanut Itävallankin tämänhetkiseen koronakriisiin, eikä tämä koske vain salaliittohörhöjä, joogalentäjiä ynnä muita foliopipoporukoita jossain yhteiskunnan laitamilla vaan todellakin koko yhteiskuntaa, ”me olemme kaikki epäonnistuneet”. Tieteellisen ajattelun heikkous on siis maksanut lukuisia ihmishenkiä, ja sen syitä voi etsiä monesta suunnasta. Ehkä koulujen opetuksessa pitäisi entistä enemmän panostaa ei vain tieteen tutkimustulosten opettamiseen vaan myös sen ymmärtämiseen, miten tiede toimii ja mihin kriittinen, tieteellinen ajattelu perustuu. Ehkä Itävallassa tai laajemmin saksalaisella kielialueella näkyvät yhä sen katkoksen jäljet, joka syntyi melkein sata vuotta sitten, kun natsiajalla esimerkiksi ”koululääketieteen” ynnä muiden luonnontieteiden huomattavista edustajista monet joutuivat sattuneesta syystä maanpakoon tai vielä kamalampien sortotoimien kohteeksi. Ja ennen kaikkea: vaikka koronantorjuntatoimia varmaan vaikeuttaakin sentrooppalaisten tottumattomuus konsensuspolitiikkaan, kompromisseihin ja yhteisiin sääntöihin, myös kulttuuritaustasta nousee yllättäviä ongelmia.
Aignerin haastattelua kuunnellessa varsinaisen ahaa-elämyksen koin, kun puheeksi tuli luonnontieteiden heikko arvostus itävaltalaisessa yhteiskunnassa. Aignerin mukaan vaarallinen tiedevastaisuus näkyy esimerkiksi siinä, että paremmissakin piireissä on aivan sopivaa ja hyväksyttyä naureskellen selittää olevansa aivan onneton matematiikassa, mutta jos samalla tavalla selittelisi, että minulla ei kuulkaas ole yhtään kielipäätä eikä kirjallisuus kiinnosta, saisi kuulla tylyjä kommentteja ”sivistysvihamielisyydestään”. Tämä on ehkä sukua sille ongelmalle, josta jo kauan sitten kirjoitin: vanha sääty-yhteiskunta ei arvosta koulua eikä opetusta muuta kuin tiettyjen säätymarkkerien tarjoajana, olennaista ei niinkään ole, miten hyvin olet oppinut koulussa trigonometriaa tai latinaa, vaan se, että ylipäätään olet käynyt semmoista koulua, missä opetetaan trigonometriaa ja latinaa parempien ihmisten pojille ja tyttärille.
Olisiko tosiaan niin, että vanhan hienon taide- ja tapakulttuurin kääntöpuolena voi olla jopa todellisten ja tärkeiden asioiden väheksyntä? Olen tähän asti ollut aika lailla innoissani siitä, miten Itävallassa ns. korkeakulttuurin arvostusta ei haittaa hysteerinen elitismin pelko. Takavuosina luin hihitellen lehdestä amerikkalaisen jääkiekkovalmentajan haastattelua: mies oli syvästi harmissaan siitä, että Wienissä lapsia kyllä kuskataan kouluista kaiken maailman teattereihin, konsertteihin ja taidenäyttelyihin, mutta lasten joukkueurheiluharrastuksiin ei panosteta ollenkaan samalla lailla. Vasta nyt tulin ajatelleeksi, että korkeakulttuurille vastakkaisessa vaakakupissa voi olla ei vain jääkiekko vaan myös luonnontieteen ja tekniikan perusteiden ymmärtäminen.
Näinhän ei pitäisi olla, mutta näinkin ehkä voi käydä. Siinä tapauksessa Itävallassa olisi nyt menossa jonkinlainen ”säädyllinen murhenäytelmä”, kun ylemmät ja alemmat säädyt, kummatkin omista syistään, ovat jääneet vaille kunnon tiedekasvatusta ja huuhaamaakarien saaliiksi. Tämän surullisen tarinan voisi lopettaa esimerkkiin, johon Aignerkin viittasi puhuessaan siitä, miten rokotusvastaisuutta ei voi loputtomiin ymmärtää vaan raja on lopulta pakko vetää johonkin. Niin tärkeää kuin onkin välttää tuomitsemista, loukkaamista ja demonisoimista, tunnustaa ihmisten oikeus pelkoon ja huoleen uusien rokotteiden suhteen, jossain vaiheessa tulee eteen se kohta, jossa ymmärrys lakkaa ja nyrkki on lyötävä pöytään. Se voi tulla esimerkiksi tässä:
Ylä-Itävallan Freistadtissa anestesialääkäri David Noisternig kuvasi viime viikolla Twitteriin kynttilöitä ja lyhtyjä kantavan joukon. Maskittomat, turvaväleistä viis veisaavat ihmiset osoittivat mieltään koronarokotuksia vastaan – sairaalan edessä, samaan aikaan, kun sisällä hoitajat ja lääkärit hikoilivat yrittäessään pelastaa hengitysvaikeuksista kärsiviä koronapotilaita.