Liittokansleri liemessä

15 toukokuun, 2021

Enpä olekaan aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista. Nyt oli lopultakin pakko käydä aiheeseen kiinni, kun tarjoutui sopivan kepeä lähtökohta eli tunnettu hupiohjelma, vieläpä saksalainen. TV-juontaja ja satiirinen ajankohtaiskommentaattori Jan Böhmermann vetää ZDF-televisiokanavalla show-ohjelmaa ZDF Magazin Royale, jonka tämän kevätsesongin viimeinen ohjelma keskittyi Itävaltaan ja liittokansleri Sebastian Kurziin. Ja tästä on hyvä lähteä käsittelemään koko Kurzin ympärillä pyörivää härdelliä, joka Suomen mediassa on aivan viime aikoihin asti saanut hyvin vähän huomiota osakseen.

(YouTubesta löytyvässä ohjelmassa on näköjään myös englanninkieliset tekstit.)

Böhmermannin shown vastaanottoon Itävallassa vaikuttaa tietenkin myös itävaltalaisten vähän jännitteinen suhde Saksaan. Sitä voi paljolti verrata niihin pikkuvelikomplekseihin, joita suomalaisilla on Ruotsin suuntaan. Isompi, itsevarmempi ja maailmalla paremmin tunnettu naapuri on malli ja esikuva tai kitkerään itseruoskintaan kannustava vertailukohta (”onko tätä jo kokeiltu Saksassa?”, ”Saksassa tämmöinen ei tulisi kuuloonkaan”), vanha tuttu kumppani, johon yhdistää voimakas kaksisuuntainen muuttoliike, ja se ”rakas vihollinen”, jonka voittaminen joissain urheilukisoissa maistuu makeammalta kuin mikään muu.

Saksalaisen show-orkesterin esittämä rytmipopahtava versio Itävallan kansallislaulusta varmasti hermostutti monia itävaltalaisia katsojia, ja saksalaisten yritykset matkia itävaltalaista aksenttia ärsyttivät. Ja heti shown aluksi iskettiin suoraan kipupisteeseen, kun Böhmermann muistutti, että Itävalta on ”lahjoittanut meille Hitlerin ja valitettavasti myös Mozart-kuulan”. Siitä huolimatta omassa itävaltalaisessa somekuplassani on näkynyt lähinnä kitkeriä kommentteja tyyliin ”tämä on niin totta, että se ei ole enää edes hauskaa”, tai ”pitikö tämän muka paljastaa jotain, mitä meillä ei olisi jo tiedetty?”

Aluksihan oli ukkoutuvan ja mummoutuvan porvarillisen kansanpuolueen (ÖVP) lähes ainoa tulevaisuudentoivo, ”Prinssi Rautasydän”, niin kuin häntä joku kriittinen toimittaja nimitti, unelmavävyn oloinen söpö nuori mies, jolla oli tukka aina hyvin ja solmio suorassa, jonka yksityiselämästä ei julkisuudessa tiedetty mitään noloa tai raskauttavaa (eikä paljon mitään muutakaan) ja jonka suusta tuli vain huolellisesti punnittua puhetta. ÖVP oli vuorotellen tai yhdessä sosiaalidemokraattien (SPÖ) kanssa hallinnut Itävaltaa lähes koko sodanjälkeisen ajan, mutta vuoden 2016 liittopresidentinvaalien yhteydessä ilmeni, että kummaltakin vanhalta valtapuolueelta puuttui karismaattisia keulahahmoja ja kyky vakuuttaa etenkin nuoremmat äänestäjät siitä, että nämä puolueet voisivat tarjota jotain muutakin kuin mukavia jäsenkirjapestejä joillekin valituille vanheneville järjestöjyrille.

Jos oikein ilkeä haluaisi olla, niin muistelisi nollalukua, jolloin oikeistopopulistisen FPÖ:n silloinen nouseva tähti HC Strache oli – niin kuin jossain lukemassani lehtijutussa muuan opettaja hieman järkyttyneenä kertoi teini-ikäisen oppilaansa todenneen – ”ainoa puoluejohtaja, joka ei ole vanha ja ruma”. Kymmenen vuotta myöhemmin entinen timmi diskosankari Strache oli alkanut uutterasta treenaamisesta huolimatta hieman rupsahtaa ja jopa käyttää julkisuudessa mustasankaisia kekkos-silmälaseja. Ja kuinka ollakaan, FPÖ syrjäytyi gallupien huipulta samalla kun nuori komea Sebastian Kurz, neljä vuotta varhemmin Itävallan kaikkien aikojen nuorimmaksi ulkoministeriksi nimitetty ihmepoika, singahti vuonna 2017 ÖVP:n johtoon, ja puolueen kannatuskäyrät pomppasivat nousuun.

Kurzin voitolla oli hintansa, ja siitä lähtee liikkeelle Böhmermannin satiirinen show. Uusi johtaja halusi panna puolueen imagon uusiksi, luvaten populistisesti muutosta ja uutta meininkiä (mitä tarkkaan ottaen, oli vähän epäselvempi juttu). Parlamenttivaaleihin lähti ÖVP:n puolesta ja sijasta uusi vaaliviritelmä Liste Kurz, ja konservatiivien vanha tunnusväri vaihtui mustasta turkoosiin, ”siihen coolimpaan siniseen”. Sininen on puolestaan FPÖ:n tunnusväri, ja monien arvostelijoiden mielestä Kurz onkin tarjonnut kansalle pohjimmiltaan sitä samaa oikeistopopulismia (rajat kiinni, oma kansa ensin, ei hyysätä laiskoja meidän ahkerien kunnon ihmisten rahoilla…) mutta vähän coolimmassa ja vähemmän juntissa paketissa, ilman kaappinatsirasitteita ja väkivaltaista, avorasistista kaljatelttaöyhötystä. Ja ilman noloja skandaaleja – viime aikoihin saakka.

Böhmermannin showssa saadaan seurata, miten Kurzin Itävallassa kaikki muuttuu vähitellen turkoosiksi, sekä Itävallan lipun punaiset raidat että koko studion sisustus, Böhmermannin solmiota ja pukua myöten. Loppukohtauksessa Böhmermannin turkoosi siviilipuku sitten on vaihtunut jonkinlaiseen fantasiadiktaattorin univormuun, ja hän kutsuu koko studion väen ympärilleen rukoilemaan Sebastian Kurzin ja Itävallan puolesta. Todellakin rukoilemaan. Tämä on viittaus hieman hämmennystä ja ikävääkin huomiota herättäneeseen kohtaukseen kesältä 2019, jolloin Kurz oli vieraillut Wienin Stadthallessa australialaisen herätyssaarnaajan Ben Fitzgeraldin vetämässä Awakening Austria -tapahtumassa ja Fitzgerald oli koko kansan edessä rukoillut Kurzin puolesta. (Kunnon eurooppalaisena konservatiivina Kurz muistaa vakuuttaa arvostavansa kristinuskon kulttuuriperinteitä, mutta mitään omakohtaista uskonnollisuutta hän ei kai ole koskaan tuonut esille. Monet Kurzin arvostelijat ovat syyttäneet häntä nimenomaan ÖVP:n kristillis-sosiaalisen perinteen eli yhteiskunnan vähempiosaisista kannetun vastuun unohtamisesta.)

Rukouskohtaus on kai tarkoitettu huumoriksi tai ”satiiriksi”, mutta se ei ihmeemmin naurata. Sitä ennen nimittäin Böhmermann on luonut kuvan siitä, miten Kurzin Itävalta on muuttumassa jonkinlaiseksi diktatuuriksi. Kurz on, näin Böhmermann väittää, saanut tai saamassa hallintaansa neljä avaintekijää: hallituksen (pienempi koalitiokumppani vihreät ei ole pystynyt kunnolla profiloitumaan), parlamentin, median ja jopa oikeuslaitoksen. Ehkä tässä on runsaasti tyyliin kuuluvaa liioittelua, mutta selvää on, että oikeusvaltion rakenteiden kestävyyttä on Itävallassa viime aikoina koeteltu.

Lähtölaukauksena toimi parin vuoden takainen Ibiza-juttu. Muistatte ehkä: Kurzin ÖVP:n silloisen hallituskumppanipuolueen FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache käräytettiin ibizalaisessa huvilassa salaa kuvatulla videolla. Saksalaiselle lehdelle vuodetuissa videonauhoitteissa Strache, erilaisten aikuisvirvokkeiden sekä illan emännän, venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyvän naishenkilön viehätysvoiman innostamana, paljasti olevansa valmis ja suorastaan innokas kehittelemään rikollisia korruptiodiilejä. Strachen puheista löytyi viitteitä myös siihen, että epäilyttäviä yhteyksiä maksukykyisiin talouselämän toimijoihin, etenkin peliautomaattifirma Novomaticiin, voisi olla muillakin puolueilla.

Ibiza-videoiden julkistamiseen kaatui kesällä 2019 Itävallan turkoosi-sininen hallitus ja katkesi HC Strachen poliittinen ura. Pian sen jälkeen paljastui, että skandaalin puhjettua muuan väärällä nimellä esiintynyt, silmin nähden hermostunut mies oli tuonut alan liikkeeseen hävitettäväksi useita tietokoneen tai tulostimen kiintolevyjä – ja että levyt ilmeisesti juonsivat juurensa ÖVP:n puoluetoimistoon, hallitukseen tai liittokanslerinvirastoon. Tuhottujen levyjen valonarka sisältö (saati sen mahdollinen yhteys Ibiza-skandaalin esille nostamiin laajempiin korruptioepäilyihin) ei koskaan selvinnyt, mutta juttua ovat selvitelleet sekä viranomaiset että parlamentin tutkintalautakunta, ja loputtoman väännön aiheena on ollut etenkin se, kuka milloinkin on mitäkin sanonut ja kuka mahdollisesti valehdellut. Viimeksi maaliskuussa parlamentin oppositiopuolueiden vetämässä tutkinnassa kävi ilmi, että jotkut liittokanslerinviraston työntekijät eivät olleet vastanneet totuudenmukaisesti valtion korruptiosyyttäjäelimen (Wirtschafts- und Korruptionsstaatsanwaltschaft, WKStA) esittämiin kysymyksiin…

Samaan aikaan on ilmennyt, että – kuten meillä Suomen Kuvalehti huhtikuussa kertoi – vanhojen jäykkien rakenteiden tuulettajana itsensä kansalle markkinoinut Kurz näyttää olleen osa melkoisen vastenmielistä korruptioverkostoa. Erityisesti viime aikoina on julkisuudessa mässäilty Kurzin ja hänen vanhan kaverinsa ja uskottunsa Thomas Schmidin välisellä kuviolla. Schmid junailtiin valtion yritysomistuksia hoitelevan holding-yhtiön ÖBAGin johtoon ilman asianmukaista pätevyyttä tai kokemusta. Kun tätä kuviota lopulta ryhdyttiin selvittelemään, tutkijat löysivät Schmidin kännykästä – paitsi 1500, hm, pippelikuvaa, kuten julkisuudessa on kerrottu – myös tämäntapaisia tekstiviestikeskusteluja. Schmid oli huolissaan siitä, että hänen asemansa ÖBAGissa olisi pelkkä koristenimike vailla todellista valtaa. Kurz rauhoitteli:

Thomas Schmid Chats: Wieder Kurz und Schmid

– Saat kyllä kaiken mitä haluat. 😘😘😘
– olen niin onnellinen :–))) Rakastan omaa kansleriani 😀😀👍👍💪💪

Böhmermannin satiirishown julkistuksen jälkeenkin on tapahtunut kaikenlaista. Uusimman skandaalin ytimessä on nyt Kurzin yksi ainoa sana: Nein. Parlamentin tutkinnassa oikeistoliberaalin (“nuoritävaltalaisen”) NEOS-puolueen Helmut Brandstätter oli esittänyt Kurzille selvän kysymyksen ja saanut siihen ensin selvän vastauksen:

– Ennen sitä hetkeä, jona hän [Schmid] sanoi teille: “Minä haluaisin hakea tuota avoimeksi julistettua paikkaa [ÖBAGin johdossa]!”, oliko teillä koskaan ollut hänen kanssaan puhetta siitä, että hän voisi saada tuon paikan?

– Ei, oli yleisessä tiedossa, että se periaatteessa kiinnostaa häntä, ja niin se varmaan myös oli, että aina toisinaan tuli puheeksi, että hän voisi olla mahdollisesti pätevä ehdokas.

Ilmeisesti Kurz oli yrittänyt jälkikäteen kiistää puheitaan ja siivota kohtalokasta ei-sanaa pois pöytäkirjasta. Nyt sitten viilataan pykälää ja väännetään kättä siitä, onko Kurz tieten tahtoen valehdellut tutkintalautakunnalle väittäessään, että ÖBAGin johtajanpaikkaa ei valmiiksi petattu Schmidiä varten. Kohutekstarithan selvästi osoittavat, että Kurz ja Schmid olivat kehitelleet ÖBAG-kuviota keskenään. Jos näin on, liittokansleria vastaan voitaisiin nostaa syyte, ja seurauksena voisi olla jopa vankeustuomio – ja joka tapauksessa maineen menetys ja ero, jos asia todella näin pitkälle kehittyisi. Siihen on vielä matkaa. Entinen ÖVP:n johtaja, Kurzin edeltäjä Reinhold Mitterlehner kuitenkin katsoo Süddeutsche Zeitungille antamassaan haastattelussa (se on maksumuurin takana, joten viittaan tässä itävaltalaisen Kurier-lehden referaattiin), että Kurzin pitäisi vetäytyä syrjään tehtävistään kunnes tämä asia on selvitetty. Mitterlehneriäkin huolestuttaa demokratian ja oikeuslaitoksen arvostuksen rapautuminen, ja hänenkin mielestään Kurzin ÖVP on liiaksi rikkaiden asialla ja hukannut kristillis-sosiaalisen perintönsä.

Jännittävä puoli jutussa on, että tässä asiapolitiikka ja faktojen selvittäminen törmäävät imagopolitiikkaan. Totuushan on, että Postenschacher, virkojen sumpuloiminen omille kavereille tai puoluetovereille, on Itävallassa ollut suorastaan normaalia iät ajat, olivat vallassa sitten punaiset (demarit), mustat tai siniset. (Sanon vain taas kerran: feodalismi.) Kurzin turmioksi saattaisi koitua se, että hän aikoinaan nousi valtaan lupaamalla raikkaita tuulia ja loppua takahuoneissa suhmuroinnille. Jos hän nyt olisi heti aluksi suoraan sanonut, että ”minusta Schmid oli paras mies siihen hommaan joten hoidin asiat sen mukaisesti, siinä se ja pulinat pois”, ÖBAG-jutusta olisi voinut nousta paljon pienempi haloo. Kurz kuitenkin halusi pitää kiinni puhtoisesta imagostaan ja sortui hätävalheeseen, joka nyt uhkaa kostautua.

ORF:n uutistoimittajille Kurz ilmoitti taistelevansa edelleen. Tämä hyökkäys on hänen mielestään ”vastustajien” tai ”opposition” juonia, ja vastustajiin kuuluvat lisäksi media ja jopa oikeuslaitos. Der Standard -lehti näkee tässä perin pelottavan kehityksen. Siitä kirjoitetaan jo maailmallakin, siis ainakin Saksassa:

Kurzin kansainvälinen maine on saanut pahoja kolhuja. Se on tosin pulmista pienin. Isompi ongelma on se, että Itävallasta Unkariin ei ole pitkä matka. Eikä tässä tapauksessa maantieteellisessä mielessä.


Demokratian lahottajat

1 toukokuun, 2021

Viisi vuotta sitten kirjoitin täällä kahden historiantutkijan, unkarilaisen Andrea Petőn ja puolalaisen Weronika Grzebalskan lanseeraamasta nimikkeestä ”kääpävaltio”, polypore state. Sillä tarkoitetaan järjestelmää, joka lahottajasienen lailla loisii valtion demokraattisissa rakenteissa ja imee niiden resurssit tuottaakseen vain lisää kääpää. Julkiset varat, myös EU-tuet, imetään rinnakkaisyhteiskunnan rakentamiseen. Kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöjen rinnalle perustetaan hallitusta tukevia valekansalaisjärjestöjä ja ”ihmisoikeusinstituutteja”; Unkarissa tästä jälkimmäisestä voisi olla esimerkkinä omituista kansallispopulistista propagandamateriaalia tuottava ajatuspaja, jonka nimeksi on annettu ”Perusoikeuksien puolesta -instituutti” (Alapjogokért Intézet).

Kääpää kasvaa myös tiedemaailmassa, ja tästä Pető puhui kuluneella viikolla Wienin yliopistossa järjestetyssä virtuaalisessa seminaarissa, jonka aiheena oli sananvapaus. Tästäkin olen jo aiemmin useaan otteeseen kirjoittanut: Unkarin valtio perustaa olemassaolevien etenkin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuslaitosten rinnalle omia vaihtoehtoisia instituuttejaan. Niiden ”tutkijat” saavat parempaa palkkaa joutumatta kantamaan samanlaista tulosvastuuta kuin akateemiset tutkijat yleensä, eivätkä ne näytä hakevan paikkaansa niinkään kansainvälisestä tiedeyhteisöstä kuin ”tutkimuksen” ja suuren yleisön rajapinnalta. Tästä komeimpana esimerkkinä voi jälleen mainita samoin kansallispopulistista propagandamateriaalia tuottavan ja ainakin osaksi jo selvän huuhaan puolelle livenneen ”Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin”, Magyarságkutató Intézet.

Kaikki lahottajat eivät kasvata komeita pahkuroita puun kylkeen. Jotkin niistä imeytyvät suoraan demokratian sisäisiin rakenteisiin ja tyhjentävät ne sisältä käsin. Ja tässä on taas kerran pakko selostaa 444.hu:n toimittajien oivaa videota. Tällä kertaa aiheena on parlamentti, tuo Tonavan rannalla komeileva Budapestin symboli ja kansallisylpeys, jonka prameaa rakennusta muuan vanha tuttavani unohtumattomalla tavalla vertasi Ankkalinnan tuomiokirkkoon. Samalla kun parlamentista on rakennettu Orbánin illiberaalin kansallispopulismin elävää muistomerkkiä omine puolisakraaleine juhlamenoineen – niiden huipentumana voidaan pitää ns. Pyhän Kruunun siirtämistä museosta parlamenttitaloon, missä sitä vartioi oma erikseen palkattu vartiokaarti, jolle on erikseen disainattu omat univormut ja kehitetty näyttävät vahdinvaihtoseremoniat yleisön iloksi – se on alkanut tyhjentyä varsinaisista poliittisista tehtävistään.

Videota juontava mainio toimittajakaksikko, Bence Gáspár Tamás (voi itku näitä unkarilaisten nimiä, Tamás lienee siis sukunimi ja Bence Gáspár etunimet) ja Gergő Plankó, teki 2010-luvun alussa eli Orbánin järjestelmän alkuvuosina vielä Index-uutissivustossa työskennellessään satiirista poliittisten videoiden sarjaa Riszpekt Ház (nimi viittaa parlamentin istunnoissa käytettyyn kansanedustuslaitoksen puhutteluun tisztelt Ház ‘kunnioitettu Huone’). Plankó ja Tamás kommentoivat vitsikkäästi kansanedustajien toilailuja, kiersivät parlamenttitalon käytävillä esittämässä hankalia kysymyksiä, kunnes lopulta osaksi näillä arvokkailla käytävillä kuvattu laulava ja tanssiva jouluspesiaali oli liikaa. Ohjelman tekeminen loppui, ja vähitellen loppui ylipäätään hankalia kysymyksiä esittävien toimittajien rellestäminen parlamentissa.

Entisellä ”lehdistökäytävällä” poliittiset päättäjät kieltäytyivät nyt avoimesti vastaamasta kysymyksiin, ja tiedotusvälineiden edustajien käyttöön rajattiin yksi käytävänpätkä ja yksi huone. Nyt ei enää ole sitäkään. Toimittajat eivät enää värikkäinä rypäleinä parveile päättäjien perässä pitkin käytäviä mikrofoneineen ja kameroineen, vaan heidän on pysyteltävä nauhan takana aulaan rajatussa ”karsinassa”, josta he voivat vain avuttomina ojennella mikrofonejaan ja huudella kohti ohi viuhahtavia poliitikkoja. Kaiken lisäksi parlamentin puhemies László Kövér on ryhtynyt myös säätelemään kansanedustajien lehdistötilaisuuksien pitoa.

Kysymys ei ole vain siitä, että hallituskoalitio haluaa pitää tiedotuksen tiukasti omissa käsissään. Myöskään oppositiopuolueet eivät tunnu enää toimittajista piittaavan: syvät rivit on paljon helpompi tavoittaa somen kautta, joten miksi antaa haastattelua ja vääntää sitten toimittajan kanssa sanamuodoista ja niiden tulkinnasta, kun voi twiitata itse omin sanoin tai videoida puheenvuoronsa ja lykätä sen Facebookiin?

Käytävien tyhjentyessä hankalia kysymyksiä esittävistä toimittajista myös istuntosalin meininki on muuttunut. Kahden kolmasosan enemmistöllä lakeja läpi myllyttävä hallituskoalitio ei kaipaa poliittista keskustelua todellisista kysymyksistä. Tarvitaan vain äänestyskone, ja äänestyspäätökset valmistellaan salin ulkopuolella ja ajetaan läpi ryhmäkurin voimalla – siitä lipeämisestä voi tulla jopa rahallisia sakkoja. Vuodesta 2013 lähtien parlamentin puhemies voi nimittäin rangaista kansanedustajia rahallisesti, pidättämällä osan näiden palkkiosta, ja näitä sakkoja on tullut myös ryhmäkurista lipeäville hallituskoalition edustajille. Suurin osa rangaistuksista on toki koskenut oppositioedustajia, jotka ovat ”rikkoneet järjestystä” salissa esimerkiksi metelöimällä tai näyttelemällä julisteita.

Opposition toimintaa on vaikeutettu myös perustamalla uusi lainsäädäntövaliokunta, jonka pöydälle opposition lakiehdotukset pysähtyvät pääsemättä edes parlamentin käsittelyyn. Entisten aikojen selvitys- tai tutkintakomissiot sitä vastoin ovat kadonneet. Yleensä oppositioedustajien aloitteesta muodostetut komissiot toimivat ennen vanhaan kuin amerikkalaisten elokuvien oikeusistuimet, todistajien kuulemisineen päivineen, ja vielä vuosituhannen alkukymmenellä nähtiin jännittäviä korruptiojuttujen selvittelydraamoja. Fidesz-puolueen ympärillä kukkiva korruptio ei ole tämmöistä enää synnyttänyt.

Kun poliittinen väittely ei enää onnistu, oppositio on siirtynyt mielenosoitusperformansseihin. Istuntosalissa on nähty viime vuosina esimerkiksi puhemiehen korokkeen valtaus, erilaisten julisteiden ja banderollien levittelyä, paperisilpun lennättelyä, pilleillä, sireeneillä ja megafoneilla metelöintiä, presidentti János Áderia esittävän marionetin nytkyttelyä sekä kuuluisa perunasäkkitempaus. Viime lokakuussa äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbikin Péter Jakab otti pääministerin kyselytunnilla puheeksi äskettäiset Szerencsin täytevaalit, joissa Fidesz-puolueen ehdokas oli voittanut, kenties sen ansiosta, että Fidesz erityisesti köyhimmillä alueilla ostaa kansalta ääniä ruokalahjoituksilla. Tämän johdosta Jakab nimitti Orbánia ”perunakuninkaaksi” ja yritti marssia hänen luokseen ojentamaan säkillistä perunoita, niin että muutamat hallituspuolueiden edustajat joutuivat menemään väliin.

Kun näyttävistä tempauksista sitten rävähtelee ylempänä mainittuja kurinpitosakkoja, niin keskustelun sijasta oppositio keskittää voimansa pääministerin kyselytunteihin: kerran viikossa voi yrittää edes letkauttaa pääministeri Orbánille jotain todella viiltävää. Jobbikin Jakab on tämän ansiosta jo saanut runsaasti julkisuutta ja noussut opposition näkyvimmäksi johtohahmoksi. Jakab saa tässä myös edustaa oppositiopopulismin vaarallista puolta: ”kansan” edustajaa, joka ei kuvia kumartele vaan sanoo roistomaisille herroille suorat sanat – ja tämä merkitsee, että hän ei myöskään kunnioita kansanvallan korkeita instituutioita, kuten ”kunnioitettua Huonetta”, tisztelt Ház, puhumattakaan demokraattisesta ja faktapohjaisesta päätöksenteosta ylipäätään. Jos päätöksenteko parlamentissa ei toimi, todellista mielenkiintoa ei voikaan enää herättää muu kuin anoturtiais- tai teuvohakkaraistyylinen pöhköpopulistinen performanssi. Samaan aikaan kuitenkin todellisia poliittisia päätöksiä tehdään jossakin aivan muualla.

Parlamentissa puolestaan tehdään identiteetti- ja ideologiapolitiikkaa, kuten viime maanantaina pääministerin kyselytunnilla taas nähtiin. Tällä kertaa puikoissa ei ollut puhemies László Kövér, tuo kuuluisa perinteisten perhearvojen puolustaja, vaan varapuhemies, kristillisdemokraatti János Latorcai. Oppositio yritti hiillostaa pääministeri Orbánia siitä, miksi tämä ei (enää) puhu Unkarin yhä pelottavan korkeista koronakuolleisuuslukemista ja miksi kansassa yritetään nostattaa väärää turvallisuudentunnetta ja kohtuutonta luottamusta vauhdilla etenevään rokotuskampanjaan. Lukuisista välihuutelijoista varapuhemies Latorcai poimi esiin sosialistipuolue MSZP:n nuorehkon, tomeran ja simpsakan näköisen Ágnes Kunhalmin ja kivahti:

Arvoisa Ágnes Kunhalmi, olen jo kerran huomauttanut, että tuo välihuutelu varjostaa teidän kauneuttanne!


Menneisyyttä rakentamassa

25 joulukuun, 2020

Kuten tiedämme, unkarilaisten esi-isät saapuivat idän aroilta Karpaattien yli Pannonian tasangoille 800-luvun lopulla jKr. Seurasi noin sadan vuoden mittainen aika, jonka kuluessa madjaarit vakiinnuttivat asemansa historiallisen Unkarin alueella, kunnes sitten Unkarista vuosituhannen vaihteessa syntyi virallisestikin eurooppalaisen mallin mukainen kuningaskunta, joka kristinuskon, poliittisten liittoutumien ja hallitsijasukujen avioliittojen kautta löysi paikkansa Euroopan valtioiden joukossa. 900-luvun alussa tälle luotiin pohja sotilaallisilla mittelöillä naapurien kanssa. Näistä parin viime vuosikymmenen aikana jonkinlaiseen kulttiasemaan tietyissä piireissä on noussut Pozsonyn eli Bratislavan taistelu. (Nykyinen Slovakian pääkaupunki on tietenkin vanhaa Suur-Unkaria ja sillä on Unkarin historiassa sittemminkin ollut merkittävä asema.)

Pozsonyn taistelusta, joka tapahtui heinäkuun alussa 907 ja jossa unkarilaiset saivat vastustajistaan murskavoiton, ei oikeasti tiedetä paljoakaan. Aikalaislähteissä on taistelusta vain pari niukkaa mainintaa, ja humanisti-historioitsija Johannes Aventinuksen yksityiskohtaisempi kuvaus on syntynyt vasta satoja vuosia myöhemmin – joskin nykyiset tutkijat arvelevat hänen käyttäneen sittemmin kadonneita aikalaislähteitä, niin että täysin tuulesta temmattu ei hänenkään selontekonsa ole. Itse asiassa ei edes varmuudella tiedetä, oliko tapahtumapaikka Brezelauspurc todellakin nykyinen Bratislava vai jokin muu samantapaista slaavilaisperäistä nimeä kantava linna ympäristöineen.

Joka tapauksessa taistelussa ottivat yhteen unkarilaiset ja heidän länsinaapurinsa, Itä-Frankian kuningaskunta eli kolmia jaetun entisen Kaarle Suuren valtakunnan itäisin osa, Saksan keisarikunnan esimuoto, johon kuului enimmäkseen nykyisen Saksan ja Itävallan alueita. Tätä valtakuntaa hallitsi muodollisesti Ludvig Lapsi (Ludwig, das Kind, unkariksi Gyermek Lajos) eli Ludvig IV, hento ja sairasteleva poikanen, joka nostettiin valtaistuimelle kuusivuotiaana ja kuoli jo kahdeksantoistavuotiaana. Todellisuudessa valtaa käytteli Mainzin arkkipiispa. Unkarilaisten hävitysretkien johdosta Ludvigin tai paremminkin hänen holhoojahallitsijansa kerrotaan vuonna 907 määränneen “Ugros Boiariae regno eliminandos esse” eli unkarilaiset poistettaviksi Baijerista. Unkarilaisessa historianpopularisoinnissa tästä sitaatista on tipahtanut ”Baijeri” pois, ja sen on alettu kuvitella merkinneen jonkinlaista kansanmurhasuunnitelmaa: unkarilaiset olisi hävitettävä koko maailmasta. Tämän mukaan Pozsonyn taistelussa siis Unkarin kansakunta olisi taistellut olemassaolostaan. Viime aikoina on jopa ehdoteltu, että Pozsonyn taistelun vuosipäivästä (mikä se sitten lieneekin) tehtäisiin virallinen juhlapäivä.

Mediaklikk.hu-sivustolta on nyt katseltavissa uusi historiallinen animaatioelokuva “Pozsonyn taistelu”, joka sai ensiesityksensä M5-televisiokanavalla 20.12.2020. Sen on tuottanut Unkarin hallituksen ikioma identiteetinrakennusinstituutti, Magyarságkutató Intézet, josta on tässä blogissa ollut puhetta ennenkin. Instituutin sivuilla sen johtaja Gábor Horváth-Lugossy kertoo tuotannon taustasta:

Historia todellakin toistaa itseään, ja me unkarilaiset olemme jo saaneet tottua siihen, että meidän on täällä Karpaattien altaassa toisinaan puolustettava itseämme suurvaltojen ylivoimaa vastaan. Tällaisina aikoina etualalle nousee myös tässä elokuvassakin käsitelty urhoollisuus.

“Tällaisina aikoina”? Tässä on vaikea olla näkemättä viittausta Unkarin viimeaikaisiin vääntöihin EU:n kanssa. Ja siihen, miten Orbánin hallituksen taistelua eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta vastaan on Unkarin kansalle kuvattu ”vapaustaisteluna”, jossa eheää ja yksimielistä Unkarin kansakuntaa vastassa ovat ilkeät Brysselin herrat ja näiden taustalla häijy György Soros. Meidän kimppuumme hyökätään, ja taas kerran kaikki on noiden toisten syytä ja noi aloitti, me ei olla tehty mitään pahaa! Ja näin on siis ollut jo toistatuhatta vuotta…

Tuotanto on laadultaan epätasainen ja sisällöiltään, hm, kyseenalainen. Ensinnäkin animaation tekninen taso vaihtelee, joissakin elokuvan osissa näkyy kiireen jälki. Vaikuttaa siltä, että joitakin osia, etenkin alun pitkää kansatieteellistä rekonstruktiota maahantulon aikaisten unkarilaisten kulttuurista ja elämäntavasta, on työstetty huolellisemmin ja pitempään, mutta toisissa, etenkin toimintakohtauksissa työ on jäänyt hatarammaksi. Tämä ehkä selittää sen, että kaiken kaikkiaan animaatio on kuin parin vuosikymmenen takaa. Legoukkomaisen ilmeettömien hahmojen liikkeet ja eleet ovat välillä silmäänpistävän kömpelöitä. Nykynuoriso, joka tietokonepeleissään on tottunut katselemaan paljon tasokkaampaa grafiikkaa, luultavasti pyörittelee päätään – sikäli kuin nuorisoa ylipäätään huvittaa katsella tätä lähes tunnin mittaista pakettia, jossa toimintaa on varsin vähän ja entisaikojen koulu-TV:n mieleen tuovaa luennointia selostajasedän äänellä huomattavan runsaasti.

Päällikkö Árpádilla on jostain syystä hatussaan ja haarniskassaan Székelymaan lipun kuu ja aurinko.

Muutamia muitakin avainongelmia erittelee historianharrastajien ntf.hu-sivustolla historiantutkija Ferenc Kanyó. Historiavirheitä löytyy sekä isoja että pieniä. Kuten jo todettiin, on erittäin kyseenalaista väittää, että vihollisten tarkoituksena olisi ollut tykkänään tuhota unkarilaiset. Ei myöskään tiedetä, oliko muinaisten unkarilaisten tarunomainen päällikkö Árpád, joka elokuvassa näytetään johtamassa unkarilaisia ”oranssi hipsterivillapaita yllä ja pantterinnahkainen polkupyörälähetin reppu selässä” (kuten ilkeä 444.hu kirjoittaa), oikeasti taistelussa mukana tai edes elossa sen aikaan.

Detaljivirheitä löytyy runsaasti, esimerkiksi epäajanmukaisia pukuja tai aseita. Muinaisten unkarilaisten jurttaan on sijoitettu näkyville hunnilaisesta hautalöydöstä peräisin oleva astia, ja šamaanien ohjaamassa verivalarituaalissa esiintyvä vaikuttavan näköinen häränpääkoristeinen malja puolestaan on kuuluisasta Nagyszentmiklósin löydöstä, joka tutkijoiden mukaan on 600- tai 700-luvulta jKr. ja yhdistettävissä tuolloin Pannonian tasankoja asuttaneisiin avaareihin.

Joillakin saksalaisilla sotilailla on renessanssiajalle tyypillinen kypärä, unkarilaisten hevosilla päässään merkilliset sarviviritelmät, jollaisia on löytynyt skyyttien haudoista mutta jotka ilmeisesti kuuluivat uhrirituaaleihin, eivät taisteluvarustukseen, ja useissa unkarilaisten arkielämää kuvittavissa kohtauksissa näkyvän naishahmon punainen liivihameasu on paremminkin myöhäiskeskiajalta tai uuden ajan alusta. Toisin kuin kuvissa näkyy, frankkiarmeijan soturit eivät tuohon aikaan ampuneet varsijousella tai käyttäneet ratsastaessaan jalustimia (itse asiassa jalustimen vakiinnuttivat Eurooppaan paljolti unkarilaiset, ja unkarilaisessa populaarihistoriankirjoituksessa jalustin usein mainitaan yhtenä unkarilaisten nerokkaista keksinnöistä).

Kanyón mukaan pahinta kuitenkin on teknisen toteutuksen kömpelyyden ohella vakuuttavan ja mukaansatempaavan tarinan puute. Tämä elokuva jää vielä kauaksi tavoitteesta, jos tarkoitus on ollut tarjota unkarilaiselle yleisölle mieltäylentävää katsottavaa, jonka faktapuoli on kunnossa.

Paljon hauskemmin elokuvasta kirjoittaa 444.hu:n László Szily, jonka viiltävät letkautukset esimerkiksi animaation tasosta saattavat lennättää lukijan aamukahvit nenän kautta näppäimistölle. Ihmishahmojen kasvonilmeitä ei ole animoitu, joten elokuvassa ”kasvohalvauspotilaat taistelevat amfetamiinipöllyisen mulkosilmäisten, ilmeettömien zombien kanssa, kuolevat hevoset ja hirvet taas ilmeilevät kuin 1980-luvun tv-showssa”. Animointi on tietenkin kustannussyistäkin niukkaa, mutta silti “täynnä fantastisia bugeja. Lagaavasta šamaanista yllättävän sähköiskun kourissa tanssiviin hevosiin, lapamatomaista vartaloaan aaltomaisesti liikuttaviin puolialastomiin jurtta-asukkaisiin ja aivan yllättäen moonwalkingia esittäviin sotilaisiin – tähän tuotantoon on jätetty valtavasti pieniä riemun lähteitä.” Tahattoman huumorin huipennus Szilyn mukaan on Árpádin kuolema: hyväkuntoinen ja timmi partamies muuttuu äkkiä balsamoiduksi Leniniksi.

Mutta olennaisempaa on tietenkin teksti. Elokuvan tarina ei sisällä vain historiallisia asiavirheitä tai kyseenalaisia tulkintoja, joita pahaa-aavistamattomalle katsojalle tarjoillaan historiallisena totuutena. Vielä hyytävämpää on se, miten tämmöisellä viihdepläjäyksellä rakennetaan poliittista populismia: täysin epähistoriallista kuvaa muinaisesta kansakunnasta tai kenties suorastaan ”arovaltiosta”, jonka ”kansalaiset” olivat sekä modernin tietoisia poliittisesta etnisyydestään että monin tavoin ylivertaisia muihin etnisiin ryhmiin nähden.

Pikakelailin elokuvan nopeasti läpi, ja jo ne muutamat kohdat, joita ehdin näkemään ja kuulemaan, olivat, hm, hieman hämmentäviä. Heti alussa selostajasetä kertoo:

Vuosi 907 on puolessa, ja unkarilaiset valmistuvat ratkaisevaan taisteluun. He ovat palanneet muinaiseen isänmaahansa, ja nyt heidän on uudelleen puolustettava sitä.

Palanneet? Uudelleen? Tämä tuntuu viittaavan johonkin vaihtoehtoteorioihin Unkarin esihistoriasta. On esimerkiksi huuhaahistorioitsijoita, joiden mukaan Unkari olisi ei vain unkarilaisten vaan koko ihmiskunnan alkukoti. Tässä varmaan kuitenkin viitataan siihen tieteen valtavirrasta poikkeavaan mutta Unkarissa perinteisesti suosittuun ajatukseen, joka elokuvassa myöhemminkin selvin sanoin esitetään: unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä. Näin ollen he olivat nykyisessä Unkarissa jo 400-luvulla Attilan pitäessä siellä hoviaan, ja yli neljäsataa vuotta myöhemmin he vain palasivat takaisin muinaisille mailleen, jotka tällä välin olivat joutuneet slaavien, avaarien, eri germaaniheimojen ja ties keiden haltuun.

Räväkästi taisteluasetelmaa esitelleen alun jälkeen (“kuningas Ludvig on määrännyt unkarilaiset tuhottaviksi”) seuraa pitkä kansatieteellinen johdanto, jossa kerrotaan arokansojen elämäntavasta ja kulttuurista, esitellään karjankasvatusta, jurtan sisustusta tai kudonnaisten valmistusta – missä kaikessa unkarilaiset eivät vähääkään jääneet jälkeen naapurikansoistaan, päinvastoin. Niin, ne naapurikansat:

Verecken solan kautta Tiszajokea myöten unkarilaiset tulvivat Alföldin tasangoille, ottaen täällä asuvat kansat siipiensä suojaan. Vastarintaa tekivät vain Määrin ylämaan ruhtinaskunta sekä eteläiset bulgaaripäälliköt, mutta heidän joukkonsa hajosivat unkarilaisten nuolikuuroihin. (…) Pannonian alkuasukkaiden, avaarien, bulgaarien ja slaavien, läheisten ja kaukaisten verisukulaisten liitosta muotoutui uusi yhteisö. (…) Idän ja lännen kulttuurien kohtaamispisteessä elävät kansat olivat varmastikin iloissaan Karpaattien altaan yhtenäisyyden ja turvallisuuden takaavasta, korkeaa osaamista mukanaan tuovasta unkarilaisvallasta.

Kyllä varmaan… Itse asiassa epäselvää on edelleenkin (ja sen on elokuvan kertojakin hetkeä aiemmin myöntänyt), millaiset olivat “Karpaattien altaassa” (tämä on siis Unkarissa nykyään entisen Suur-Unkarin poliittisesti korrekti synonyymi) eri etnisten ryhmien suhteet tuhatsata vuotta sitten ja mitä tarkkaan ottaen tapahtui, kun idän aroilta saapunut luultavasti suhteellisen harvalukuinen unkarinkielinen soturieliitti sulautti itseensä suuren osan muista kansanryhmistä. Ja mitä tuohon unkarilaisten huippuosaamiseen tulee: en mitenkään halua vähätellä maahantulon aikaisia unkarilaisia, jotka varmasti osasivat ja tiesivät yhtä ja toista, ja varmasti arokansojen kulttuuriin sisältyi kaikenlaista hienoa ja arvokasta – mutta tämä teksti on koko ajan liukumassa niiden huuhaateorioiden suuntaan, joiden mukaan nimenomaan ja erityisesti unkarilaiset ovat jonkin muinaisen korkeakulttuurin perillisiä ja kulttuurisesti naapureitaan ylempänä.

Etenkin tässä elokuvassa ollaan Unkarin hallituksen nykyisen kulttuuripoliittisen linjan mukaisesti kehittelemässä Unkarin valtiolle ja kansallisvaltioidentiteetille historiallista jatkuvuutta kauas esihistorian puolelle, väittäen, että ennen maahantuloa unkarilaisilla olisi ollut oma ”arovaltio” ja sillä oma ulkopolitiikka. Omia hallintojärjestelmiään arojen kansoilla tietenkin oli, mutta yritys samastaa hevospaimentolaisheimojen sosiaaliset rakenteet ja niiden hallitsijoiden suhteet ja liittoutumat moderneihin eurooppalaisiin valtioihin, joilla on maantieteelliset alueet ja rajat, haisee pahasti siltä, että tässä ollaan rakentamassa Unkarista Euroopan vanhinta ja vieläkin vanhempaa kuningaskuntaa vaikka väkisin.

Erityisen hämmentävä on elokuvan näkemys unkarilaisten uskonnosta. Toisaalta kerrotaan – varmaankin alan tutkijoiden näkemystä vastaavasti – että muinaisten unkarilaisten uskontoon kuului šamanismia, totemismia (myyttisten esi-isien tai -äitien kulttia) sekä uskoa monenlaisiin luonnonhenkiin. Elokuvassa myös näytetään šamaaneja rummuttamassa ja tanssimassa hirvensarvet päässään, taustalla jonkinlainen naispuolista jumalhahmoa esittävä patsas. (Ja tässä muistuu taas mieliin se unkarilaisissa ”kansallismielisissä” piireissä suosittu ajatus, että Boldogasszony eli ’autuas valtiatar’, niin kuin katoliset unkarilaiset perinteisesti Neitsyt Mariaa kutsuvat, oli alun alkaen pakanallisten unkarilaisten ylijumalatar, joka myöhemmin samastettiin Jeesuksen äitiin.) Toisaalta näemme myös ruskeakaapuisia munkkeja keskustelemassa unkarilaisten kanssa ja pystyttämässä kylän laidalle suurta ristiä, ja meille kerrotaan, että ”yksijumalainen uskonto oli jo aroilla juurtunut unkarilaisten pariin”.

Varmaankin unkarilaisilla oli jo ennen maahantuloa voinut olla kosketuksia kristinuskoon, juutalaisuuteen ja kenties islamiinkin. Toisinaan heidän uskontoaan luonnehditaan ”tengrismiksi”; tätä nimitystä käytetään Keski-Aasian arojen paljolti turkkilaiskielisten kansojen muinaisuskosta, johon sisältyi sekä šamanismia ja henkiuskoa että usko yhteen suureen taivaanjumalaan, Tengriin. Toisaalta Unkarissa on jo pitkään nähty huuhaanationalistien yrityksiä yhdistää kristinusko kuviteltuun muinaispakanuuteen, äärimmillään jopa niin, että muinaiset unkarilaiset olisivat itse asiassa harjoittaneet jonkinlaista alkuperäistä puhdasta kristinuskoa, jonka juutalaiset pilasivat. (Tämä on ydinajatuksena Ferenc Zajtin kirjassa “Oliko Jeesus juutalainen?”, joka ilmestyi ensi kerran 1936 ja on viime vuosikymmeninä jälleen noussut suosioon tietyissä piireissä. Vastaus otsikon kysymykseen on kirjan mukaan tietenkin ”ei”.)

Vaikka tämmöistä ei elokuvassa suoraan väitetäkään, nämä ulottuvuudet pyörivät katsojan mielessä etenkin elokuvassa käytettyä etnoiskelmää kuunnellessa. Jyskyttävän rytmikkään kappaleen esittävät iskelmälaulajanainen ja räppärimies (sen voi kokonaan kuunnella myös YouTubesta), ja siinä lauletaan ja räpätään tähän tapaan:

Kun taisteluun saan käydä ja vuodattaa vertani,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun rakkaani ääni hyväilee sieluani,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun suojelen lastani ja opetan häntä oikeaan,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun tähtien valossa on sydämeni turvapaikka,
en unohda: Jumala on yksi.
Taivasta kohti ojennan miekkani,
niin kauan kuin elän, kuljen tietä.
Ratsuni karvassa kimaltaa jo aurinko,
taivaan portti on aina auki.
Yhdessä maan kanssa sydämeni sykkii,
rukoukseni on elämää sillä elämä on Jumala…

Näin. (Unkarintaitoisille suosittelen lämpimästi myös parodiaversiota, joka samoin löytyy YouTubesta.) Tämän jälkeen ei yllätä, että elokuvan lopputeksteissä erityisesti kiitetään sekä inhimillisten voimavarojen ministeriä ja kansallisen huuhaatieteen ystävää Miklós Kásleria, jolle tämän Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin perustaminen oli erityinen sydämenasia, että erikseen Unkarin hallitusta.

Válasz.hu-sivuston artikkelissa Barna Borbás niittaa: tämän faktaa ja myyttejä sekoittelevan luomuksen myötä ministeri Káslerin ”tutkimusinstituutti” on lopullisesti siirtynyt tieteen piiristä fantasian puolelle. Näinhän se näyttää olevan, ja vielä pelottavampia ovat tähän fantasiaan yhdistyvät uskonnolliset ainekset. Populistinen politiikka on vaarallista jo politiikan hahmossa liikkuessaan, saati sitten kun siitä rakennetaan uskonnollinen kultti. Tätä tehdään Unkarissa nykyään jo veronmaksajien, kenties myös EU-veronmaksajien rahoilla.


Korruptiouutisia vaihteeksi Itävallasta

6 joulukuun, 2020

Itävalta pääsi taas YLEnkin uutisiin jonkin muun kuin alppihiihdon yhteydessä. Karl-Heinz Grasser, entinen valtiovarainministeri, on saanut vuosikausia kestäneessä korruptio-oikeudenkäynnissä kahdeksan vuoden vankeustuomion. Tuomio ei ole lainvoimainen ja siitä varmastikin valitetaan, mutta jonkinlainen päätepiste on kuitenkin saatu vuosikausien vetkutukseen.

Kun aikoinaan muutin Wieniin vuonna 2000, Grasser oli Itävallan politiikan nouseva tähti ja superjulkkis. Syötävän komea nuori mies, klagenfurtilaisen autokauppiaan poika, oli 1990-luvun alussa, vain vähän päälle parikymppisenä syöksähtänyt oikeistopopulistisen FPÖ:n silloisen legendaarisen johtajan Jörg Haiderin lähipiiriin, joka koostui suurimmaksi osaksi juuri näistä ”pojuista” (Buberl), huomattavan hyvännäköisistä nuorukaisista. Kun vuosituhannen vaihteessa FPÖ kansainvälisen kohun saattelemana nousi hallitukseen, oikeistokonservatiivisen ÖVP:n pienemmäksi koalitiokumppaniksi, 31-vuotiaasta Grasserista tuli yllättäen valtiovarainministeri (kuulemma siksi, että FPÖ:n alun perin tälle paikalle kaavailema herra oli möläytellyt julkisuudessa liian rasistisia kommentteja).

Vuoteen 2002 saakka (jolloin Haider ns. Knittelfeldin vallankaappauksella hajotti silloisen FPÖ:n ja perusti oman ”sinisen tulevaisuutensa”, tosin tunnusväriltään oranssin BZÖ:n) Grasser edusti FPÖ-puoluetta, mutta itse asiassa hänet tunnettiin ÖVP:n vanhojen herrojen, etenkin tuolloisen liittokanslerin Wolfgang Schüsselin suojattina. Vuoden 2002 hallituskriisin ja uusien vaalien jälkeen Grasser palasi hallitukseen sitoutumattomana mutta ÖVP:tä lähellä olevana ministerinä, ja vuoden 2006 vaalien jälkeen (joissa ÖVP kärsi melkoisia tappioita) Schüssel olisi ollut valmis jopa tekemään hänestä varaliittokanslerin. Vuonna 2007 Grasser sitten lopetti poliittisen uransa ja siirtyi liike-elämän palvelukseen, toimimaan osakkaana tai johtokunnan jäsenenä erinäisissä yrityksissä. Pari vuotta varhemmin hänen mahtavan keltalehdistökohun saattelema romanssinsa oli huipentunut ihkuromanttisiin häihin Swarovskin kristallidynastian perijättären Fiona Pacifico-Griffinin kanssa.

...befriedigt das Jet-set-Bedürfnis der Österreicher, sagen Meinungsforscher
Valitettavasti en heti löytänyt niitä takavuosien kohuttuja poikakalenteri-poseerauskuvia, jotka Grasser muistaakseni oli otattanut yksityisluontoiseksi lahjaksi vaimolleen ja joista ainakin jotain vuoti mediaan. Mutta tässä AP:n kuva nuoren valtiovarainministerin ja kristalliperijättären jetset-romanssista kertovasta seurapiiriuutisesta.

(Niin, ne “KHG”:n ja “Fionan” häät… Muistan vielä hämmentävän keskustelun kollegani kanssa, jolle vähän paheksuen ihmettelin tapahtuman kirkollista kehystä. Katoliseen kirkkoon kuuluva Grasser oli ollut jo aiemmin naimisissa – liitto oli ilmeisesti solmittu jo hyvin nuorella iällä ja purkautunut aikoja sitten – joten pariskunta ei voinut saada kirkkohäitä, mutta vihkimisen jälkeen tapahtuman kunniaksi vietettiin ihanan tunnelmallista messua paikallisessa kirkossa. Näin naiivina luterilaisena minun oli vähän hankala ymmärtää, miten katolinen kirkko toisaalta ei vihi eronneita eikä tunnusta näiden uusia liittoja mutta toisaalta kuitenkin suostuu juhlistamaan tämmöisen pariskunnan yhteiselämää, joka sen oman opetuksen mukaan on syntiä ja aviorikosta. Katolisen kasvatuksen saanut kollegani ei puolestaan tajunnut, mitä minä tässä oikein ihmettelen. ”Se nainenhan on kuulemma syvästi uskonnollinen, joten miksi ei.”)

Vuosituhannen vaihteessa Itävalta oli tehnyt melkoisen poliittisen suunnanvaihdoksen. Vuosikymmeniä kestäneen ”punamustien” (sosiaalidemokraattinen SPÖ ja ÖVP) koalitioiden kauden jälkeen valtaan nousi oikeisto-äärioikeistohallitus, joka ryhtyi pontevasti purkamaan säännöstelyä ja yksityistämään valtion omaisuutta. Suuryritysten herrat olivat tästä Grasserille niin ylitsevuotavan kiitollisia, että – näin kuulemma kommentoi sarkastisesti nimenomaan työnantajapuolen järjestön (Industriellenvereinigung) silloinen pääsihteeri Herbert Krejci – hyvä kun eivät nostelleet lapsiaan tämän siunattaviksi. Kiitollisuuden, ihailun ja ihastelun takana liikkui tietenkin myös rahaa.

Arvelut siitä, että hallituksen yksityistämisprojektien yhteydessä, siis valtion omaisuutta myytäessä, rahaa olisi voinut liikkua asiattomiin taskuihin, alkoivat konkretisoitua viimeistään oikeistohallituksen vaihtuessa demarijohtoiseen punamustakoalitioon vuonna 2007. Uutisissa alkoi näkyä yhä enemmän milloin minkäkinlaista ”Affäreä”. Oli Homepage-Affäre (joka koski Industriellenvereinigungin rahoitusta Grasserin kotisivulle, joka ehkä oli yksityinen, ehkä ei), oli Terminal-Tower-Affäre (Grasserin epäiltiin vaikuttaneen siihen, että valtiovarainministeriön alainen elin hankki kalliit toimitilat rakennusfirma Porrin Linziin rakentamasta uudesta hienosta liiketalosta), oli Novomatic-Affäre: Grasserin ministeriö ajoi ankaralla painostuksella rahapelisäännöstelyä lievennettäväksi, ja tästä hyötyi etenkin peliautomaattifirma Novomatic, jolta puolestaan oli siirtynyt huomattava maksusuoritus Grasserin lähipiiriin kuuluvalle lobbari Walter Meischbergerille. (Samainen Meischberger oli mukana myös BUWOG-Affäressä, jota koskeva oikeudenkäynti nyt siis on saatu toistaiseksi juhlalliseen päätökseen.) Ja oli monia muitakin isompia ja pienempiä afäärejä, epäselvyyksiä ja epäilyksiä.

Kirjoitin BUWOG-jutusta täällä yli neljä vuotta sitten, kun jutun oikeuskäsittely lopultakin pitkällisten tutkimusten jälkeen päästiin aloittamaan. Lyhyestihän homma meni niin, että valtion omistamaa asuntokiinteistöyhtiö BUWOGia myytäessä tarjouskilpailun voitti Immofinanz-yhtiö saamansa sisäpiirin vinkin ansiosta, joka vaikutti tulevan Grasserin omasta toimistosta, Immofinanzilta puolestaan siirtyi ilmeisesti provisiona melkoinen summa rahukkaa Grasseria lähellä olevien tyyppien, kuten yllä mainitun Meischbergerin, tai näiden herrojen omistamien veroparatiisifirmojen kautta salaperäisille liechtensteinilaisille pankkitileille, jotka oikeus nyt, kuusitoista vuotta tapahtuneen jälkeen, katsoi pystyneensä kiistattomasti yhdistämään Grasseriin itseensä. Tätä asiaa on nyt jauhettu eri portaissa ja julkisuudessa vuosikaudet, lukemattomiin istuntoihin ja satojen todistajien kuulemiseen sekä tästä mediassa raportoimiseen on uponnut henkilötyötunteja käsittämätön määrä, eikä juttu tietenkään ole vielä tällä selvä, vaan luvassa on valituksia ja uhriutumista useammankin uutistuutin täydeltä. Samalla monet kysyvät aivan aiheellisesti, miten kohtuullista on ketään asianosaista kohtaan, että oikeusjutut venyvät vuosien mittaiseksi löysässä hirressä roikuttamiseksi.

Der Standard -lehden etusivun kolumnissaan, johon jo ylempänä viittasin, päätoimittaja Hans Rauscher tiivistää Grasserin olemuksen sanaan Blender, joka anglistisesti merkitsee tehosekoitinta mutta saksaksi paremminkin ”häikäisijää”, huijaria. Grasserin valtiovarainministerikauden kehuttu saavutus, ”nollavaje”, saatiin aikaan kertakikkailulla, myymällä valtion lypsylehmiä lihoiksi, politiikasta lähdettyään hän ei ihmeemmin menestynyt liike-elämässä. Mutta, näin Rauscher, itävaltalaiset rakastavat Blendereitä. Kun kohina erilaisista afääreistä Grasserin ympärillä toden teolla alkoi, joku hänen ihailijansa kirjoitti julkisuuteen tulleessa kirjeessään: ”Te olette liian nuori, liian älykäs, liian komea tähän kammottavaan kateellisten yhteiskuntaan.” Itävaltalaiset(kin) rakastavat myös poliittisia populisteja, sellaisia kuin Grasserin ensimmäinen poliittinen isähahmo Jörg Haider, ja halveksivat ”poliitikkoja”, kirjoittaa Rauscher – ”kunnes retkahtavat ensimmäiseen eteen osuvaan huijariin. Järkiintyminen koittaa sitten vääjäämättä, mutta sekään ei välttämättä kestä kauaa.” Rauscher ei kolumnissaan kehitä ajatusta tämän pitemmälle, mutta väkisinkin sitä kysyy, viitataanko rivien välissä myös tämänhetkiseen liittokansleriin Sebastian Kurziin, nättiin nuoreen mieheen, jonka unelmavävyn olemusta kaikki rakastavat mutta jonka populistista ja aatteetonta politiikantekoa on etenkin ÖVP:n ulkopuolella ankarasti arvosteltu.


Kaameita kaikuja

26 syyskuun, 2020

(In English: https://hungarianspectrum.org/2020/09/28/johanna-laakso-eerie-echoes/ )

Korona koettelee myös Unkarin poliittista tapahtumakenttää. Koska tänä kesänä ei koronaviruspandemian takia järjestetty Tusványosin festivaalia, transilvanianunkarilaista kulttuuritapahtumaa, johon perinteisesti on sisältynyt Viktor Orbánin linjapuhe, ei myöskään “Kötcsen piknikkiä” eli Unkarin oikeistokonservatiivisen eliitin kesätapaamista, pääministeri Orbán joutui purkamaan ajatuksiaan hallituksen nykyisen äänitorven, entisen lakkautetun konservatiivilehden nimeä ja logoa käyttävän Magyar Nemzetin palstoilla jonkinlaisena esseenä, otsikolla ”Yhdessä se onnistuu jälleen”. Kirjoitus löytyy nyttemmin myös Unkarin hallituksen verkkosivujen kohdasta ”pääministerin puheita” useille kielille käännettynä, ainakin englanniksi, saksaksi, espanjaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Sitä on myös yksityiskohtaisesti analysoinut englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissaan Éva S. Balogh, joka referoi useiden unkarilaisten poliittisten kommentaattorien ja politiikantutkijoiden reaktioita. En siis yritäkään tässä selostaa koko juttua ja sen kaikkia mahdollisia kytköksiä, nostan vain mietittäväksi, mikä on tämmöisen poliittisen trollailun suhde todellisuuteen, mihin sillä oikein pyritään ja kenelle tämä kirjoitus oikein on suunnattu.

Kuten niin monissa poliittisissa puheissaan tätä ennenkin, Orbán niin monien autoritaaristen johtajien lailla maalailee sotaisia kuvia ankarasta taistelusta, joka nyt on vihdoinkin kääntymässä meidän hyvien voitoksemme ja pahisten tappioksi.

Henkisen suvereeniuden ja älyllisen vapauden puolesta jo vuosia sitten juuri Tusnádfürdőssä käynnistämämme taistelu alkaa vähitellen kantaa hedelmää. Kapina poliittista korrektiutta, siis suvakkien (libernyák) oppi-, puhetapa- ja tyylidiktaatteja vastaan virtaa yhä leveämmässä uomassa. Yhä useammat, yhä urheammin irrottautuvat jo tukahduttavan ahtaaksi käyneen ainoan oikean puhetavan, ainoan oikean demokratiakäsityksen, ainoan oikean Eurooppa- ja Länsi-tulkinnan jalkapuusta. Vapautumisyritys ei itsessäänkään ole helppo, rangaistuksen riski on melkoinen. Uhkana on karkotus akateemisesta elämästä, työpaikan menetys, leimaaminen, akateeminen kujanjuoksu, esimerkkejä alkaa ilmetä jo päivittäin.

Yhtään konkreettista esimerkkiä Orbán ei tosin kerro. Ei myöskään siitä, miten ”yhä useammat vakuuttavat esseet ja syvälliset tutkimukset” ovat jo kumonneet ”Brysselin kuplassa” hellityt käsitykset illiberaalin demokratian mahdottomuudesta. ”Konservatiiviset ajattelijat” ovat ”matemaattista todistustakin elegantimmin” osoittaneet (missä, ketkä, miten?), että oikeusvaltio ja hyvä hallinto on mahdollista toteuttaa muutenkin kuin liberaalin demokratian liberaalien arvojen kautta. Nimittäin, väittää Orbán, edelleenkään yhtään nimeä, faktaa tai lähdettä mainitsematta, konservatiivinen tai ”kristillis-konservatiivinen” ajattelutapa ja ”liberalismi” ovat toistensa vastakohtia ja vihollisia, täysin yhteensopimattomia. ”Liberalismi” haluaa omahyväisesti pakottaa kaikki kansat samaan muottiin, tuhota niiden perinteet, kristillisen identiteetin ja perhearvot, hukuttaa Euroopan maahanmuuttoon ja islamisaatioon. Ja tietenkin näiden häijyjen suvakkipuuhien takana häärii, lähes ainoana nimeltä mainittuna henkilönä tässä vuodatuksessa, kukapa muu kuin kansainvälinen superroisto György Soros. Länsivaltojen rule of law on oikeammin rule of blackmail (ilmeisesti tällä hauskalla sutkauksella viitataan siihen, että EU uhkailee oikeusvaltioperiaatetta rapauttavia jäseniään taloudellisilla sanktioilla), jota itse asiassa pyörittää Soros verkostoineen.

Orbán on siis oikeastaan julistamassa sotaa länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion periaatteita vastaan. Tämän sodan kulisseiksi rakennetaan kuva kahden ideologian, ”kristillis-konservatismin” ja ”liberalismin” lopullisesta ja ratkaisevasta taistelusta, jossa ilmeisesti Orbánin Unkari ystävineen esittää ratkaisevaa osaa oikean Euroopan aitojen kansallisten perinteiden ja rakenteiden puolustamisessa yli- ja epäkansallista liberaalia pahuutta vastaan.

Kuin ohimennen tästä päästään tämänhetkiseen koronaviruskriisiin. Virus ”tuotiin meille ulkomailta”, ja ensimmäistä aaltoa vastaan Unkari taisteli menestyksekkäästi. Nyt toisen aallon torjuntaan tarvitaan toisenlainen strategia, mutta siihen ollaan valmiina ja varustautuneina, vakuuttaa Orbán. (Hm. Unkarin koronatilastokäyrät osoittavat tiukasti yläviistoon, kahden viime viikon aikana uusia tartuntoja on todettu yli 11 000, uusia koronakuolemia 87. Tilanne alkaa olla viime maaliskuun tasolla, ja ainakin omassa mediakuplassani liikkuvista kauhutarinoista päätellen terveydenhuoltojärjestelmä on kaikkea muuta kuin varustautunut tähän. Esimerkiksi kohutut hengityskoneet, joita Unkarin sairaaloihin on ostettu – jos on – käsittämätön, viisinumeroinen määrä, eivät paljoa auta, jos ja kun pätevää, koulutettua henkilökuntaa ei riitä niitä käyttämään.) Ja lopuksi, viimeisissä kappaleissa, paljastetaan varsinainen maali: tulossa olevat vuoden 2022 vaalit, joissa vastustajana ei enää ole oikeita oppositiopuolueita vaan ”Soros-verkostoa palveleva vasemmiston kansanrintama.”

Vuonna 2022 valmistaudumme ratkaisevaan yhteenottoon. Heidän takanaan ovat kansainvälinen media, Brysselin byrokraatit ja kansalaisjärjestöiksi naamioidut NGO-järjestöt. [NGO noin yleisesti tarkoittaa nimenomaan kansalaisjärjestöä, non-governmental organization, mutta Orbánin Unkarissa tälläkin sanalla on toisenlainen kaiku…] Meillä ei voi olla epäilystäkään tästä: vallan ja rahan takia ne ovat valmiita tekemään mitä vain. On aika meidänkin [!] asettua taisteluasemiin. Vaikeiden hallitusvuosien jälkeen meidän on palattava vaalien taistelukentälle. On tullut aika valmistautua, että oikean hetken tullen pääsisimme ratsastamaan taisteluun. Vuonna 2022 meitä odottaa ankara yhteenotto. Valmistautukaa.

Nyt voisi tietenkin ruveta miettimään vuoden 2022 vaalien näkymiä, niin kuin Éva S. Balogh blogissaan. Voisi myös, kuten Zoltán Gábor Szűcs Mérce-portaalin jutussaan, kuitata koko jutun pitkäveteiseksi trollaukseksi, jota ei enää edes jaksa lukea, tai ”kuumehoureiseksi” viestiksi jostakin rinnakkaistodellisuudesta – koko tämä vuodatushan leijailee jossakin täysin ilmassa, vailla ainuttakaan lähdettä tai faktaa. Tai voisi vain todeta Orbánista kuten erinäisistä muistakin populisteista, että projektio on hänessä vahva. Autoritaarinen johtaja, joka on nujertanut median ja tiedeinstituutioiden riippumattomuuden ja ajanut kokonaisen yliopiston maanpakoon, syyttelee epämääräisiä lännen ”liberaaleja” ilmapiiristä (missä?), jossa mukamas intellektuellit pelkäävät viran menetystä, leimaamista ja akateemista kujanjuoksua. Vertaansa hakevan kleptokraattisen korruptiomafian keskiössä istuva, EU-tuilla ja julkisilla varoilla rikastuneiden oligarkkien isäntä pelottelee kansaansa ”kansainvälisen suurpääoman” ja globaalien spekulanttien ahneilla juonilla. Vihaa ja muukalaispelkoa lietsova demagogi syyttää vastustajiaan mielipidediktatuurista, maalittamisesta ja suuren sivilisaatioiden sodan valmistelusta. Hohhoijaa.

Mutta halusin nostaa esiin vertailun lähes täsmälleen sadan vuoden takaiseen poliittiseen puheeseen. Syyskuussa 1920, kertoo tuoreessa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, uskontoasiain- ja opetusministeri István Haller puhui valtiopäivillä näin (koko puheenvuoron sisältävä pöytäkirja on verkossa täällä):

Pyrkiessämme vaikuttamaan moderneilta, liberaaleilta, edistyksellisiltä olemme monen monituiset kerrat tehneet myönnytyksiä näiden näkökantojen suuntaan, unkarilaisten näkökantojen kustannuksella. (…) ja siksi kävi niin, että sallimme Unkarissa sellaisia valtiollisia toimia, joiden johdosta vähitellen syntyi sellainen tilanne, että Unkarin kansakunta ei enää elänyt omaa elämäänsä, että Unkarin kansakunnan kulttuurilla ei lopulta enää ollut Unkarin kansallishengen kanssa yhteen sointuvaa ilmenemismuotoa (…) Meillä on nyt oltava rohkeutta siihen, että katsomme omia erikoislaatuisia olojamme avoimin silmin, vedämme niistä omat johtopäätöksemme ja säädämme sellaisia lakeja, jotka sopivat meille ja vastaavat meidän olojamme, silloinkin, kun nämä lait ovat erilaisia kuin ranskalaisten lait, englantilaisten lait, saksalaisten lait. (…) Odotamme ensinnäkin oppineita, mutta (…) emme sellaisia, joiden korkeimpana pyrkimyksenä on vain tuhota se, mitä pitäisi rakentaa edelleen, emme kaipaa sellaisia tiedemiehiä, jotka välittävät sosiologiasta vain sitä, mikä hajottaa ja tuhoaa, vain sitä, mikä kasvattaa kansakunnanvastaisia tuntemuksia ja kapinallisia taipumuksia (…) Me tarvitsemme sellaisia tiedemiehiä, kunnioitettu Kansalliskokous, jotka ennen kaikkea tutkivat Unkarin maaperää, Unkarin historiaa, unkarilaista sielua (…) Me emme tarvitse sellaisia tiedemiehiä, joiden korkeimpana päämääränä on tyrkyttää Unkarin kansakunnalle vieraalla maalla syntyneitä teorioita, vaan päinvastoin niitä, jotka haluavat saattaa ulkomaat tuntemaan unkarilaisesta sielusta kasvaneita totuuksia. (…) Toiseksi odotamme korkeakouluilta opettajia, mutta sellaisia opettajia, jotka eivät tuuliviirin kääntyessä sano oppilailleen, niin kuin nyt lähimenneisyydessä, että ovat aina valehdelleet kun ylistivät nuorisolle Unkarin historian sankareita (…) me tarvitsemme opettajia, jotka tekevät tietoiseksi, vahvistavat ja tuovat julki tuon vaiston, tuon päättäväisyyden, joka tuhatvuotisen kansakunnan menneisyydestä atavistisesti taipumuksena, valmiutena, päättäväisyytenä periytyy kansakunnan pojille, että heidän kasvatuksensa ei tuota harmaita kulttuuri-ihmisiä vaan unkarilaisia kulttuuri-ihmisiä (…) Me emme tarvitse opettajia, jotka eivät halua kasvattaa unkarilaisia vaan vain kulttuuri-ihmisiä; me tarvitsemme opettajia, jotka ennen kaikkea lähettävät elämään luonteeltaan unkarilaisia, unkarilaisen teräksisen karaistuneita nuoria, etenkin nyt, kun tiedostamme, että Unkarin kansakunnan elämä ei pitkään aikaan tule olemaan muuta kuin taistelua ja kamppailua. (…) Lopuksi, arvoisa Kansalliskokous, me tarvitsemme kirjailijoita, sellaisia kirjailijoita, jotka eivät vain kirjoita unkarin kielellä vaan kirjoittavat unkarilaisittain, unkarilaisella tunteella, (välihuutoja: Niin on!) jotka vievät näyttämölle unkarilaisen luonteen ja, jos tarpeen on, unkarilaisten rikokset ja virheet, mutta joiden päämääränä ei ole ulkomaille lähetettävissä näytelmissä esittää Unkarin maaseutua ja Unkarin älymystöä ikään kuin pohjiaan myöten turmeltuneena, niin kuin vielä äskettäin tehtiin (…) Arvoisa kansalliskokous! Niin juuri, se liberalismin henki, joka Unkarissa on vallinnut, on nyt lakannut. (…) Ei kannata sanoa meille, että olemme epähumaaneja, taantumuksellisia, että emme ole maailmankansalaisia. Nämä fraasit eivät meihin enää tehoa. (…)

Tämä puheenvuoro on kuin Orbánin merkillisen ”esseen” kaksosveli. Lähes samat fraasit ja lähes sama sanoma: kunniaa mystis-romanttiselle unkarilaiselle kansansielulle ja kansalliselle ajattelutavalle, pois lännen suurvaltojen ihailu ja apinointi, alas kansainvälisyys ja maailmankansalaisuus etenkin taiteessa ja tieteessä, ja ennen kaikkea hiiteen liberalismi ja turha autoritaarisuuden pelko…

Olen reippaasti lyhennellyt ministeri Hallerin puheen tekstiä ja myös jättänyt siitä pois puheenvuoron varsinaisen aiheen. Se nimittäin koski juuri tuolloin, vuonna 1920 säädettyä numerus clausus -lakia, jolla vähemmistökansojen osuus korkeakoulujen opiskelijoista rajattiin vastaamaan näiden kansojen osuutta väestöstä yleensä. Laissa itsessään ei näitä kansanryhmiä tarkemmin määritellä, mutta kaikki tiesivät – ja se tuotiin myös ministeri Hallerin puheenvuorossa selvästi julki – että lain kohteena olivat korkeakouluissa ja sivistyneistössä ”yliedustetut” juutalaiset.

Itäisessä Keski-Euroopassa ”kansallinen” kaupunkikeskiluokka oli jäänyt kehittymättä, ja siksi ne kansankerrokset, joista yliopistojen opiskelijoista suurin osa värväytyi, olivat paljolti saksalaisia ja juutalaisia (kun taas köyhimmissä ryhmissä, entisissä maaorjatalonpojissa ja näiden kaupunkiköyhälistöksi valuneissa jälkeläisissä, oli historiallisista syistä juutalaisia hyvin vähän). Ministeri Hallerin puheessaan esittämän tilaston mukaan vuosina 1906–1910 juutalaiset, joita koko väestöstä oli tuolloin 8 %, olivat muodostaneet oikeustieteen opiskelijoista yli neljäsosan ja lääketieteen opiskelijoista lähes puolet. Tämä nähtiin ”kristillis-kansallismielisillä” tahoilla suurena epäkohtana, siitäkin huolimatta, että Unkarin juutalaiset olivat innolla assimiloituneet: he puhuivat unkaria, vaihtoivat usein sukunimensä unkarilaiseksi ja antoivat lapsilleen etunimeksi Attila tai Etelka, asuivat, elivät ja pukeutuivat aivan samoin kuin kuka hyvänsä unkarilainen ja pitivät itseään isänmaallisina unkarilaisina. Monet heistä myös maallistuivat, luopuivat uskostaan ja ottivat kasteen. Siitä huolimatta Trianonin häpeärauhan jälkeen, kun entisten suurten slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen alueet oli leikattu pois ja liitetty naapurivaltioihin, juutalaiset kelpasivat syntipukeiksi ja ”kansallismielisen” vihapropagandan kohteeksi.

Numerus clausus -lakia on myöhemmin kutsuttu ”nollanneksi juutalaislaiksi”. Toisin kuin tarkoitus oli, se ei olennaisesti lisännyt köyhien ”kristittyjen” unkarilaisten osuutta korkeakoulujen opiskelijoista. Sitä vastoin se jäyti oikeusvaltioperiaatetta ja virallisti etnisen syrjinnän ja rasismin (kyllä, juutalaislain laatijat ja säätäjät itsekin ajattelivat juutalaisia ”rotuna”, faj). Numerus clausus -laista johti tie 1930-luvun lopulla varsinaisiin juutalaislakeihin ja lopulta Unkarin juutalaisten joukkomurhaan.

Mihin johtaa tie Orbánin ”esseessä” hehkutetusta ”kansallis-konservatiivisesta” ja ”kristillisdemokraattisesta” politiikasta? Antisemitismi on Unkarissa yhä olemassa ja osassa Orbánin kannattajakuntaa voimakas tekijä; siihen vetoaa osaltaan György Sorosin (ja hänen takanaan piilevien Tiedättekylläkeiden, ”kansainvälisen suurpääoman”) demonisoiminen. Liian avoimesti tätä korttia ei kuitenkaan voi pelata. Paremmin toimii maahanmuutolla ja ”islamisaatiolla” pelotteleminen ja sen rinnalla toinen, Itä-Euroopassa nykyään suosittu viholliskuva: väitetty ”gender-ideologia” eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen emansipaatio ja (Orbánin sanoin) ”lapsen syntymässä saaman ja Luojan määräämän sukupuoli-identiteetin” kiistäminen.

Historia toistaa itseään. Tällä hetkellä toivon, hartaasti ja kädet ristissä, että vanha sanonta pitäisi paikkansa ja historian tragedia toistaisi itsensä, mutta farssina.


Kohta kansa vastaa taas

8 kesäkuun, 2020

Puolitoista vuotta sitten kirjoitin Unkarin kansallisista konsultaatioista, joten tätä taustoitusta lienee tarpeetonta tässä toistaa. Orbánin hallitus on mielistynyt tähän alun perin suorana demokratiana markkinoituun työkaluun, jota eivät sido lakipykälät ja joka ei sido hallituksen käsiä (toisin kuin ”oikeat” kansanäänestykset), ja vuosien mittaan ”konsultaatiot” ovat muuttuneet mielipidekyselyistä yhä enemmän valmiiksi pureskeltujen propagandalauseiden syöttämiseksi. ”Kysymykset” ovat lievästi sanoen ohjailevia, eli niihin ei ole mahdollista tai järkevää vastata kuin yhdellä tavalla.

Uusimmasta konsultaatiosta on puhuttu jo pitkään, ja nyt ovat kysymykset tulleet julki.

Kysymyksiä on kolmetoista. Ensimmäisessä kysytään, mitä koronantorjuntatoimia kansalaiset kannattaisivat, jos toinen aalto nyt iskisi. Pitkästä listasta voi rastia useampia kohtia, esimerkiksi ulkonaliikkumiskiellon, maskipakon, erityiset asiointiajat yli 65-vuotiaille, rajojen sulkemisen tai ilmaisen pysäköinnin.

(Ilmainen pysäköinti? Hallitus määräsi Budapestiin maksuttoman pysäköinnin tungoksen ja tartuntojen vähentämiseksi julkisissa liikennevälineissä. Opposition mielestä tämä on kiusantekoa, jonka tarkoituksena on myös kuristaa oppositiojohtoista pääkaupunkia viemällä siltä pysäköintimaksutulot.)

Toisesta kysymyksestä lähtien vastausvaihtoehtoja on yksinkertaisesti vain KYLLÄ ja EI. Kukin kysymys alkaa tilannetta selostavalla johdannolla, minkä jälkeen seuraa varsinainen lihavalla painettu kysymys. Esimerkiksi näin (kysymys 2):

Koronavirusepidemia on monissa maissa saanut koko terveydenhuoltojärjestelmän romahtamaan. Unkarissa onnistuimme hidastamaan epidemian leviämistä ja siten voitimme aikaa terveydenhuoltojärjestelmän asianmukaiseen valmistelemiseen. Uuden epidemia-aallon vaara on kuitenkin yhä olemassa.
Oletteko yhtä mieltä siitä, että epidemian vaatimaa valmiustilaa on pidettävä yllä terveydenhuollossamme niin kauan, kuin epidemian paluun riski on olemassa?

Tähän tyyliin jatkuu kysymyspatteristo, eli tiivistäen näin:

  • Kysymys 3: Pääkaupungissa (huom huom!) Pesti útin vanhainkodissa kuoli koronaan useita ihmisiä, pitääkö vanhainkotien epidemiaturvaa vahvistaa? (Pitäähän?)
  • Kysymys 4: Suojavarusteista on kaikkialla pulaa, mutta Unkariin on niitä onnistuttu hankkimaan ja käynnistämään myös kotimainen tuotanto. Eikö hallituksen pidäkin tukea suojavarusteiden valmistamista ja omavaraisuutta?
  • Kysymys 5: Koulujen sulkeminen ja digitaaliseen opetukseen siirtyminen on ollut opettajille ja oppilaille kova ponnistus. Pitäisikö epidemian aikana opettajille ja lapsiperheille taata ilmainen nettiyhteys?

Toisella sivulla päästään sitten näiden ilmeisten lämmittelykysymysten jälkeen varsinaiseen asiaan:

  • Kysymys 6: Brysselin EU-epidemiakeskus ei aavistanut vaaraa, Unkarissa sitä vastoin kriisinyrkki (operatív törzs) aloitti toimintansa jo tammikuun lopussa. Tarvitaanko Unkariin oma pysyvä epidemiavalvontaelin, että emme olisi riippuvaisia muista?
  • Kysymys 7: Unkarilaisten terveyttä on suojeltava kustannuksia kaihtamatta, ja taakankantoon pitää osallistua kaikkien. Pitääkö myös pankkien ja ylikansallisten yritysten osallistua epidemiantorjunnan kuluihin?
  • Kysymys 8: Koronaepidemia osuu kipeästi myös Unkarin talouteen, joskin lievemmin kuin Länsi-Euroopan (?!). Pitäähän kotimaisten tuotteiden ja palvelujen kulutusta sekä kotimaanmatkailua kannustaa?
  • Kysymys 9: Hallitus luo viruksen kaatamien tilalle uusia työpaikkoja, tukee yrityksiä ja koulutusta sekä alentaa veroja. Pitääkö työpaikkoja suojelevaa ja luovaa ohjelmaa jatkaa myös epidemian loputtua?

Ymmärsiväthän kaikki? Brysseliin ei voi luottaa, pankit ja ylikansalliset yritykset ovat pahiksia (paitsi saksalaisten autotehtaat, joiden varassa Unkarin talous pyörii, mutta sitä ei sanota ääneen), ja Orbánin hallitus pyrkii luomaan työpaikkoja (vaikka ne olisivatkin työllistämisaputöitä tai muuta matalapalkkaraadantaa) ja kaunistamaan työttömyystilastoja ennemmin kuin suoraan auttamaan todellisessa syväköyhyydessä eläviä.

Mutta varsinaisiin ydinsisältöihin päästään viimeisissä kysymyksissä. Kysymys 10 on pakko kääntää kokonaisuudessaan:

Koronavirusepidemiaa seuraavan talouskriisin hoitoon on György Soros esittänyt uuden suunnitelman. Siinä hän ehdottaa, että EU:n jäsenmaat ottaisivat valtavia lainoja (ns. ikuisia obligaatioita), joiden korkoja olisi maksettava sukupolvesta toiseen, ikuisesti. Asiantuntijoiden mukaan tämä syöksisi kansakunnat velkaorjuuteen.
Torjutteko György Sorosin suunnitelman, joka suistaisi isänmaamme velkaan ennakoimattoman pitkiksi ajoiksi?

Soros on todellakin äskettäin esittänyt koronakriisielvytyksen ja ilmastonmuutoksen vaatimien toimien kulujen kattamista obligaatioilla, joista maksettaisiin vain korot. Ehdotus on edelleenkin ilmassa; se on vain yksityisen talouselämän vaikuttajan, joskin toki varsin mahtavan sellaisen, teoreettinen ajatusleikki ja toimintaesitys EU:lle, jonka tulevaisuudesta Soros tuntuu olevan aidosti huolissaan. Unkarin yleisölle Orbánin propaganda kuitenkin on jo pitkän aikaa kuvannut Sorosin jonkinlaisena maailmanherruutta tavoittelevana superkonnana, joka itse vetelee kaikista naruista ja ohjailee myös Brysseliä. Nyt on kuulkaa EU ihan kohta toteuttamassa sitä Soros-suunnitelmaa, josta me olemme puhuneet jo vuosia!

Soros mainittu, joten kohta päästään muihinkin kestoaiheisiin:

  • Kysymys 11: Koronakriisi on saattanut myös unkarilaisia yrityksiä vararikon partaalle, ja kansainväliset keinottelijat saattavat yrittää hankkia omistukseensa strategisia yrityksiä Unkarista. Pitääkö teidänkin mielestänne Unkarin puolustaa unkarilaisia yrityksiä ulkomaalaisten vihamielisiltä [!] ostoyrityksiltä?
  • Kysymys 12: Euroopan tuomioistuimen mukaan Unkari ei saa pitää maahanmuuttajia [bevándorlók, kysymyshän on oikeasti turvapaikkaa hakevista pakolaisista] odottamassa rajalle rakennetulla transitvyöhykkeellä. Kulkutautivaaran aikaankin ”migrantit” on päästettävä maan alueelle. Tämä päätös sopii yhteen György Sorosin varhaisemman maahanmuuttosuunnitelman kanssa, jonka mukaan Eurooppaan on hinnalla millä hyvänsä [!] päästettävä miljoona maahanmuuttajaa vuodessa. Onko teidän mielestänne hallituksen vastedeskin vastustettava maahanmuuttoa ja tiukasti puolustettava rajoja?
  • Kysymys 13: Brysseli valmistautuu [!] hyökkäämään Unkarin perustuslain maahanmuuttosäädöksiä vastaan. Meidät halutaan pakottaa muuttamaan perustuslakimme maahanmuuton kieltävät säännökset. Oletteko samaa mieltä siitä, että Unkarin hallituksen on pidettävä kiinni maahanmuuton kieltävistä pykälistä, vaikka se merkitsisi avointa konfliktia Brysselin kanssa?

Tämmöistä settiä siis jyrähtää kansalaisten postilaatikkoihin. Brysseli, Soros ja maahanmuutto, niillä on menestyksekkäästi pelattu jo jonkin aikaa. Joten miksipä tässä propagandavaltteja vaihtamaan?


Vaihtoehto- ja valtapopulismia

21 toukokuun, 2020

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi vuosi kuuluisan Ibiza-videon julkistamisesta. Saksalaisille lehdille vuodetussa aineistossa, joka oli kuvattu jo pari vuotta aiemmin, Itävallan oikeistopopulistisen Vapauspuolueen (FPÖ) johtaja Heinz-Christian (HC) Strache ja parlamenttiryhmyri Johann Gudenus istuivat iltaa ibizalaisessa huvilassa viehättävän naishenkilön luona, joka väitti olevansa venäläisen oligarkin sukulaistyttö, ja alkoholin ja testosteronin vaikutuksesta puhuivat läpiä päähänsä. Suunniteltiin, miten tuolloin (2017) tulossa olleet Itävallan vaalit käännettäisiin FPÖ:n voitoksi median “orbánisoimisen” avulla, esimerkiksi keltalehti Kronen Zeitungin haltuunotolla, ja puhuttiin kauniin venakon isojen rahojen sijoittamisesta hieman puolihämäriin bisneksiin, mistä myös FPÖ voisi saada osansa. Videon julkistaminen laukaisi poliittisen suurskandaalin ja kaatoi ensin Strachen, sitten koko hallituksen. Syksyllä 2019 uusien vaalien jälkeen edelleen huikeasti suosituimpana puolueena porskuttava oikeistokonservatiivinen Kansanpuolue (ÖVP) joutui vaihtamaan kumppania ja valitsi vaaleissa komean comebackin tehneet Vihreät. Uuden hallituksen yhteistyö ei ole ollut ongelmatonta, mutta koronakriisi on antanut sillekin tilaisuuden osoittaa vahvaa johtajuutta, ja kannatusluvut ovat ilmeisesti yhä ihan mukavat.

Vuosi on kulunut, ja Strache, joka toukokuussa 2019 luopui kaikista poliittisista tehtävistään pyydellen kansalta ja vaimoltaan murtuneena anteeksi kaikkia toilailujaan, on nyt tosissaan yrittämässä takaisin politiikkaan. Mitä muuta voisi tehdä mies, joka on suurimman osan aikuisikäänsä ollut ammattipoliitikkona pyrkimässä valtakunnan korkeimmalle pallille (ja lopulta melkein sinne päässytkin: Ibiza-skandaalin iskiessä Strache oli pienemmän hallituspuolueen puheenjohtaja ja varaliittokansleri)? Ja mitä muuta voisi tehdä populistipuolue, jonka kannattajat tyypillisesti seuraavat nimenomaan karismaattista johtajaa? FPÖ:n johtajana Strachea seurannut Norbert Hofer, joka muutama vuosi sitten oli aivan vähällä tulla valituksi liittopresidentiksi, on taitava ja suosittu, mutta ilmeisesti hänellä ei ole Strachen rouheaa charmia, pistävää katsetta ja kaljatelttayleisön metakan ylitse kantavaa käheää ääntä.

Vajaa viikko sitten Strache oli yhtenä keskustelijana tv:n ajankohtaisstudio-ohjelmassa Im Zentrum, jossa aiheena oli tapaus Ibiza ja yleisesti politiikan moraali. Se oli aika hämmentävää katsottavaa. Strache ei yrittänytkään keskustella aiheesta korkeammalla abstraktiotasolla vaan käytti puheaikansa kiivaisiin puolustuspuheisiin: hän on käyttäytynyt typerästi ja huonosti mutta ei ole tehnyt mitään juridisesti väärää, videomateriaali, josta suuri yleisö on nähnyt vain pienen murto-osan (koko paketin julkistamisen estää Saksan laki, videolla kun esitetään mm. loukkaavia kommentteja nimeltä mainituista henkilöistä), vääristelee hänen toimintaansa, ja tämä kaikki on pelkkää ajojahtia häntä vastaan. Erityisesti mieleeni syöpyi yksi kohtaus: Irmgard Griss, eläkkeellä oleva entinen korkeimman oikeuden puheenjohtaja, sittemmin sitoutumaton (ja varsin hyvin menestynyt) presidenttiehdokas vuoden 2016 vaaleissa ja vuosina 2017–2019 porvarillis-liberaalin NEOS-puolueen kansanedustaja, nosti tyylikkään isoäidillisesti sormensa ja huomautti, että herra Strache, tuota, mitä te nyt teette, me juristit kutsumme venire contra factum proprium. Latina meni ehkä Strachelta ohi, kysymyshän on siitä, että länsimaisen oikeuskäsityksen mukaan ei käy päinsä ensin itse tehdä tai sanoa yhtä ja sitten väittää päinvastaista.

Tulossa on siis uusi näytös poliittisessa teatterissa, kun Strache seuraa oppimestarinsa Jörg Haiderin jälkiä ja perustaa tai perustuttaa oman ”sinisen tulevaisuuden” kilpailemaan entisen puolueensa kannattajista. Viime joulukuussa syntyi DAÖ, Die Allianz für Österreich (määräisen artikkelin die epätavallinen käyttö lyhenteessä herätti vähän hämmästelyä ja kysymyksiä, yritetäänkö tällä lyhennevalinnalla ottaa etäisyyttä Saksan oikeistopopulistien AfD-puolueeseen, Alternative für Deutschland). Sen perustajat olivat Strachen kannattajina tunnettuja FPÖ:n miehiä, ja yleisesti arveltiin, että puolueesta tulisi uusi poliittinen koti Strachelle, joka siinä vaiheessa oli perusteellisesti riitaantunut vanhan puolueensa kanssa. (Ibiza-skandaalin lisäksi julkisuudessa reposteltiin Strachen ja hänen Philippa-rouvansa leveänpuoleista elämää, jota varten oli FPÖ:ltä nostettu melkoisia palkkioita ja kulukorvauksia.) Nämä arvelut ovat nyt vahvistuneet: vähän aikaa sitten Strache ilmoitti asettuvansa entisen DAÖ:n pääehdokkaaksi tulossa olevissa Wienin osavaltiovaaleissa, ja puolueen nimikin on nyt Team HC Strache – Allianz für Österreich.

Oikeusvaltion perinteet eivät tietenkään paljoa paina, kun populismi jyrää. Tietty osa FPÖ:n kannattajista on ollut nimenomaan fanaattisia HC Strachen seuraajia, ja tätä kannattajajoukkoa yritetään nyt irrottaa vanhasta puolueesta, joka – näin selitti äskettäin uuteen Strache-puolueeseen loikannut wieniläinen FPÖ-valtuutettu – on Strachen myötä menettänyt sielunsa. Wienin osavaltiovaaleista tänä syksynä tulee mielenkiintoiset, vaikka en millään jaksa uskoa, että HC Strache voisi tosissaan olla tavoittelemassa pormestarin paikkaa.

***

Itävallan poliittinen populismi on kuitenkin pikkujuttu siihen verrattuna, mitä vähitellen aukenevan rajan takana Unkarissa tapahtuu. Siellä populistit ovat vallassa, ilkeä yleisradio ja muu valtamedia ei pääse heitä piinaamaan, ja korruptio sekä mahdolliset hämärät kähminnät ulkomaisten tahojen kanssa pidetään tiukasti piilossa. Sekä Paksin ydinvoimalan venäläisten luotottamaa laajennusta että kiinalaisten rahoittamaa Budapest–Belgrad-rautatietä koskevat asiakirjat ovat tiukasti salaisia tai ainakaan mediaa ei päästetä niihin käsiksi.

Kriittistä tiedonvälitystä eli ”fake newsia” sanan trumpilaisessa mielessä on Unkarissa nyt ruvettu panemaan kuriin myös uuden koronapoikkeuslain suomin keinoin. Uuden lain tuoma rikosnimike mahdollistaa koronatorjuntatoimia haittaavien ”valeuutisten” (álhír) tai ”pelotteluhuhujen” (rémhír) levittäjien rankaisemisen jopa muutaman vuoden vankeustuomiolla. Valtion yleisradioyhtiön ykkösuutiskanavalla on oma ”valeuutisvahti”-palstansa. Siellä aivan asiallisestikin kumotaan oikeita valeuutisia (koronavirus ei todellakaan tuhoudu yli 25 asteen lämpötilassa, niin kuin jossakin on väitetty), mutta myös mäiskitään olkiukkoja (lännen valtamedia on väittänyt, että Unkarin parlamentti ei poikkeustilan takia kokoontuisi, mutta kyllä se kokoontuu) ja käydään kiivasta puoluepoliittista väittelyä.

Palstan mukaan 444.hu-sivuston haastattelu, jossa oppositiopoliitikot arvostelevat kärkkäästi koronakriisin hoitoa Unkarissa, ”kuhisee valeuutisia”. Itse asiassa haastateltujen väitteet ovat osaksi mielipide- ja näkökulmakysymyksiä. Sitoutumattoman kansanedustajan Bernadett Szélin mukaan Unkarissa ei ole pätevää, ammattimaista (szakmai) kriisijohtoa, ja tätä väitettä voi toki perustella; toisaalta hallitus on todellakin perustanut asiantuntijoista koostuvia ”toimintaryhmiä”. Ja kun oppositioedustaja Ákos Hadházy syyttää hallituksen taannoista sairaaloidentyhjennysoperaatiota potilaiden heitteille jättämisestä, jolla on voinut olla kohtalokkaat seuraukset, uutispalsta väittää vastaan, että ”akuuttia hoitoa tarvitsevia ei ole kotiutettu sairaaloista”. Miten akuutti hoito sitten määritelläänkin, riippumattomassa mediassa on ollut järkyttäviä kertomuksia heikkokuntoisten tai kuolevien pakkokotiuttamisesta. Orosházan sairaalasta esimerkiksi lähetettiin omaistensa hoiviin muistisairas ja puoliksi halvaantunut 72-vuotias, joka muutaman tunnin kuluttua kuoli. Sittemmin ministeri Miklós Kásler on puolustautunut väittämällä, että missään vaiheessa ei ylhäältä käsin ole määrätty potilaspaikkoja tyhjennettäväksi, vaan lääkärit ovat kotiuttaneet potilaita oman ammatillisen harkintansa mukaisesti. Hetkinen – vielä äskettäinhän Semmelweis-yliopiston rehtori kehui tyhjennysoperaatiota ”onnistuneeksi sotaharjoitukseksi”? (Venire contra factum proprium…)

Mutta ei vain yleisradioyhtiön ”valeuutisvahti” väännä kättä oppositiopoliitikkojen ja riippumattoman median kanssa siitä, miten kriisinhallintatoimia ja niiden nimityksiä pitäisi oikein tulkita. Paljon suurempaa huolta on herättänyt se, että poikkeuslain nojalla on tehty ainakin kaksi pidätystä, joihin liittyi kotietsintöjä ja tietokoneiden ja puhelimien takavarikointeja: Gyulan kaupungissa ilmeisesti paikallisen fideszläisen pormestarin ilmiannon johdosta poliisi kävi hakemassa kotoaan Momentum-oppositiopuolueen aktivistin János Csóka-Szűcsin, joka oli arvostellut sairaalapaikkojen tyhjennysoperaatiota Facebookissa. Szerencsin seudulla taas poliisit pidättivät paikallisen eläkeläismiehen András Kusinszkin, samoin Facebook-postauksen johdosta. Molemmat ovat sittemmin päässeet vapaiksi eivätkä viranomaiset ole heitä enää hätyyttäneet, mutta riippumattomassa mediassa kauhistellaan: ovatko taas palanneet ne ajat, kun aamunkoitteessa ovikello soi ja musta auto saapui noutamaan sitä onnetonta, joka oli erehtynyt arvostelemaan hallitusta?

Kenties syvimmälle ihmisen pahuuden pohjamutiin tunkeutuu kuitenkin kiistellyn ns. salaattilain (salátatörvény) 33. pykälä, jota nyt kauhistellaan ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Kyseinen, poikkeustilan varjolla pikapikaa läpi runnottu laki on ”salaatti”, koska siihen sisältyy erittäin sekalainen kokoelma muutoksia ja lisäyksiä lukuisiin eri lakeihin, tupakkalaista tekijänoikeuslakiin. 33. pykälä koskee vuoden 2010 väestörekisterilakia, johon tulee olennainen lisäys.


Väestökirjanpidon mukaisiin henkilötietoihin on tallennettava ”sukupuolen” sijasta ”syntymäsukupuoli” (születési nem). Se määräytyy ”ensisijaisten sukupuolitunnusmerkkien tai kromosomin (sic) perusteella”, ja sitä ei voi muuttaa.

En ensinnäkään ymmärrä, miten tätä lakia pannaan toimeen niissä tapauksissa, joissa syntyvän lapsen biologinen sukupuoli on epäselvä tai biologiset sukupuoliominaisuudet jollakin tavalla epätyypilliset – intersukupuolisia on ymmärtääkseni pieni mutta ei häviävän pieni vähemmistö, joidenkin näkemieni arvioiden mukaan jopa prosentti tai pari syntyvistä lapsista. Miten esimerkiksi CAIS-ihmiset, joilla on miehen kromosomit mutta naisen keho, pitäisi luokitella? Ja jos vastasyntyneen lapsen sukupuoli on vahingossa määritetty väärin, koska jalkojen välissä on sattumoisin jotain vähän poikkeavan näköistä, eikö edes ilmeistä erehdystä enää myöhemmin saa korjata?

Vielä paljon järkyttävämpää on kuitenkin se, että tämä laki käytännössä tekee transseksuaaleille sukupuolen virallisen korjaamisen mahdottomaksi. Esimerkiksi fyysisesti mieheksi syntynyt transnainen, vaikka miten kokisi olevansa nainen ja eläisi naisen elämää, on paperien mukaan yhä mies eikä saa virallisesti käyttää naisen nimeä. Ilmeisesti myös ei-binaarit, siis ihmiset, jotka eivät halua lukea itseään kumpaankaan sukupuoleen, pakotetaan pysymään syntymäsukupuolen mukaan joko miehinä tai naisina.

Ja miksi ihmeessä tämä pykälä pitää juuri nyt saattaa voimaan? Jonkinlaisesta arvopoliittisesta eleestähän tässä on kysymys. Ns. perinteisten perusarvojen mukaiset sukupuoliroolit ovat populistien symbolinen työkalu, jolla rakennetaan muutosten, kriisien ja katastrofien keskellä kuvaa tutusta ja turvallisesta maailmasta. Tässä meidän yhteiskunnassamme asiat ovat niin kuin kansa ne terveellä maalaisjärjellä ymmärtää – miehet ovat miehiä ja tykkäävät rassata autoja, naiset ovat naisia ja tykkäävät ommella sohvatyynyjä. Ja sitä uhkaa nyt niiden, joidenkin outojen ”eliittien” ja elämästä vieraantuneiden yliopistoihmisten, juurettomien kosmopoliittien ja Tiedättekylläkeiden katala juoni, gender-ideologia, joka haluaa tuhota perinteiset perheet ja avioliitot tekemällä sukupuolesta täysin suhteellisen ja mielivaltaisen käsitteen.

Moderni sukupuolentutkimus kyllä perustuu siihen, että sosiaalinen sukupuoli (gender) on paljon mutkikkaampi asia kuin biologinen sukupuoli (sex): mieheys, naiseus tai muunsukupuolisuus ihmissuhteissa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa eivät ole kiinni pelkästään siitä, mitä kunkin housuista löytyy. Se ei kuitenkaan tarkoita, että oma sukupuoli-identiteetti olisi tuosta vain päätettävissä tai muutettavissa tai että ”poikkeavan” sukupuoli-identiteetin valitseminen ylipäätään olisi pelkkää muotikikkailua tai ”genderpropagandan” harhautusta. Sukupuolivähemmistöjen etujärjestöt ovat vuosikymmenten mittaan tehneet ankarasti töitä tuodakseen esiin sen kärsimyksen, jota tukahduttaminen, syrjintä ja väkisinlokerointi ovat aiheuttaneet. Nyt tätä työtä ollaan Unkarissa mitätöimässä ja sukupuolivähemmistöjä painamassa takaisin kaappiin ja maan alle, siihen entisajan maailmaan, jossa ei ollut vain tyytyväisiä miehekkäitä miehiä ja naisellisia naisia vaan myös hämmentyneitä ja onnettomia ihmisiä kamppailemassa salattujen ja kiellettyjen mielitekojensa kanssa ja ihmettelemässä, keitä he oikein ovat ja mikä heissä on vikana.

Tämä transkieltopykälä tuntuukin ennen kaikkea järjettömältä julmuudelta. Vaikka miten halutaan rakentaa identiteettipolitiikkaa, jonka kulmakivenä on käsitys miesten ja naisten perinteisistä heteronormatiivisista rooleista perheenisinä ja -äiteinä, onko siitä huolimatta ihan pakko kiusata pientä vähemmistöä ja tehdä sen elämä entistäkin vaikeammaksi? Katoaako perinteisistä perheistä onni, rauha ja rakkaus ja perinteisistä avioliitoista pyhyys (katolisten avioliittojen kyseessä ollen suorastaan niiden sakramenttiluonne), meneekö tavallisilta miehiltä mieskunto ja muuttuvatko tyytyväiset cis-heteronaiset hysteerisiksi lepakoiksi, jos pieni murto-osa kansasta saa elää toisella tavalla tai toisenlaisissa parisuhteissa ja perheissä?

Tätä tarkoitin ”ihmisen pahuuden pohjamudalla”. Viktor Orbán on taitavana populistihallitsijana osannut käyttää hyväkseen vihan ja pelon lietsontaa. Siihen tarvitaan vain vihan kohde, jonka kimppuun kansaa voi usuttaa. Maailman valuuttarahasto IMF ja ”Brysselin byrokraatit” olivat liian kaukana ja liian kasvottomia, György Soros toimi paremmin, etenkin yhdistettynä ”migranteista” maalailtuihin kauhukuviin. Mutta Soros on jo vanha mies, asuu jossakin merten takana eikä enää loputtomiin ole keskuudessamme, ”migrantteja” taas ei – jatkuvasta pelottelusta huolimatta – ole pitkiin aikoihin ilmestynyt Unkarin rajoille vuoden 2015 pakolaiskriisin veroisina laumoina. Unkarilaisessa somekuplassani jotkut jo uumoilevat Orbánin tai hänen propagandapoliittisten neuvonantajiensa etsivän uutta vihollista, joka olisi sopivan konkreettinen ja sopivan lähellä, mutta myös riittävän pieni ja avuton – ja vertailevat uutta anti-translakia natsien rotulakeihin.

PS. Unkarin trans- ja interseksuaalisten ihmisten puolesta on käynnistetty verkossa vetoomus, jonka voi allekirjoittaa täällä.


Sotaretoriikkaa ja demokratian kulisseja

8 huhtikuun, 2020

Koronavirusepidemian yhteydessä on nostettu keskusteluihin myös kriisien positiiviset puolet: taistelu tuo elämään tietynlaista mielekkyyttä ja selkeyttä ja voi vahvistaa yhteisöjen yhteenkuuluvuuden tunnetta. ”Talvisodan henkeä” on manattu Suomessakin esiin, mutta muualla mennään vieläkin pitemmälle. Sodan ja taistelun retoriikalla saadaan ihmiset tinkimään mukavuudestaan ja henkilökohtaisesta vapaudestaan, kun näille ikäville asioille annetaan tarkoitus. Samalla hankalat päätökset ja valinnat voi redusoida yksinkertaiseen ”puolesta tai vastaan” -asetelmaan: johto ilmoittaa, että nyt tehdään näin koska on pakko, tai muuten tapahtuu jotakin kamalaa. Sotaretoriikka myös uppoaa tunteisiin enemmän kuin tavallinen kriisiretoriikka, sillä sodassa meitä vastassa ei ole vain jokin yli-inhimillinen ”ilmiö” vaan konkreettinen vihollinen, tahtova toimija, joka tahtoo ”meille” pahaa.

Tältä kannalta ajatellen koronaviruskriisi tuli autoritaarisille johtajille kuin Manulle illallinen. 444.hu-sivuston englanninkielisessä osastossa Insight Hungary Justin Spike (Pál Dániel Rényin unkarinkielisen artikkelin pohjalta) päättelee, että Orbán on nyt pitkästä aikaa elementissään. Koronakriisin alkaessa hän oli vähän aikaa hämmennyksissään, kun vaarallisen taudin yhdistäminen tuttuun ja turvalliseen propagandavalttiin eli maahanmuuttovastaisuuteen ei heti oikein pelannutkaan (toki sitäkin ensin yritettiin). Maaliskuun alkupuolella, kun kävi ilmi, että piikkilanka-aidat ja pakolaisten simputtaminen eivät pysäytä viruksen leviämistä, uusien koronatapausten pelästyttämä kansa alkoi itse toimia, vanhemmat vaativat koulujen sulkemista ja jättivät kansalaistottelemattomasti lapsensa kotiin. Orbánin oli nyt ryhdyttävä esittämään kriisijohtajaa, ja alkuhämmennyksen jälkeen hän tarttui toimeen suorastaan innoissaan. Poikkeuslakia parlamentista läpi ajettaessa hän oli tarkkailijoiden mukaan pitkästä aikaa hyvällä tuulella, kuin ylivoimaista armeijaa komentava sotapäällikkö taistelun alkaessa. Rintamalinja oli selvä: enää ei taisteltu olematonta maahanmuuttoa tai kuvitteellista Soros-verkostoa vastaan, vaan konkreettiset viholliset löytyisivät omasta oppositiosta, kun taistelu muuttui taisteluksi poikkeuslain läpimenosta. Ja mitä selvemmät johtajanvaltuudet, sen helpompi Orbánin olisi aikanaan kerätä itselleen kaikki kunnia epidemian kukistamisesta.

Tämä alun perin Fidesz-puolueen Facebook-sivulle postattu video kriisiryhmän 10. kokouksesta kertoo paljon:

Toimintaelokuvan trailerin supersankarien tyyliin sinisen salamavälähdyksen ympäröiminä, dramaattisen musiikin soidessa, meille esitellään kokoushuoneeseen käveleviä avainhenkilöitä: Valtiosihteeri Zoltán Maruzsa, joka organisoi digitaalista opetusta. Kenraalimajuri Tamás Tóth, joka pystyttää liikkuvaa epidemiasairaalaa. Ministeri Tibor Benkő, joka tukee elintärkeiden yritysten toimintaa. Valtiosihteeri Tamás Menczer, joka hoitaa kansainvälisiä asioita. Valtiosihteeri Zoltán Kovács, joka informoi kansaa. Ministeri Gergely Gulyás, joka säätelee oikeusvaltion toimintaa poikkeustilan aikana [tai miten ihmeessä tämä ihmeellinen ilmaus nyt käännettäisiinkään…]. Ministeri Mihály Varga, joka valvoo valtion taloutta. Ministeri Andrea Mager, joka valmistelee talouden uudelleenkäynnistämistä. Professori Ferenc Jakab, joka kehittää lääkkeitä. Kenraaliluutnantti János Balogh, joka valvoo rajoja. Kansanedustaja Máriusz Révész, joka tukee vapaaehtoistoimintaa.

Ja näiden kummallisten, vähän naiivien fraasien jälkeen – tämä on todellakin kuin tarinan tai sadun henkilöiden esittelyä – kun dramaattinen musiikki huipentuu pitkään loppusointuun, ruutuun astuu arkisen näköinen, nuivailmeinen, tukevahko mies, paidankaulus rennosti auki. Häntä ei enää kuvailla relatiivilauseella, vaan hän on se, joka on. Se. Aito. Oikea. ”Viktor Orbán. Pääministeri.” Orbánin jäljessä kokoushuoneen ovi napsahtaa lukkoon. Pimeys. Enempää meidän ei tarvitse tietää. Kriisiryhmän supersankarit -video on tietenkin tarkoitettu omille kannattajille, jotka ovat jo sisällä tämänhetkisen kriisiretoriikan maailmassa. Ulkopuolisen silmään tämä poliittinen mainosvideo heiluu kiusallisen hämmentävästi hipsteriälyllisen itseironian ja aidon tahattoman huumorin välimailla.

Orbánin kannattajakunnan ulkopuolisista monet saattavat muistaa sosialismin aikaisen jatkuvan sotakielen. Rauhan aikanakin oltiin koko ajan ”rintamassa”, uskollisina ”sotilaina”, valmiina torjumaan ”vihollisen” ”hyökkäyksiä” tai ”petturien” juonia ja käymään ”taisteluun” vaikkapa ”rauhan” puolesta. Sotaretoriikka kokoaa omat rivit – mutta se myös vieraannuttaa ulkopuoliset. Haluanko minä tosiaankin mukaan marssimaan tahdissa tuohon rivistöön?

Vähän samanlaisia tuntemuksia nostatti äskettäin uutinen ulkoministeri Péter Szíjjártón tiedotustilaisuudesta, jonka aiheena oli Kiinasta tilatun hengityssuojainerän saapuminen. ATV-kanavan mukaan ulkoministeri olisi erikseen maininnut, että maskeja luovutettiin myös pääkaupungin ja sen oppositiojohtoisten kaupunginosien käyttöön. Se, että tämmöinen asia on nostettava esiin, kertoo paljon. Niiden silmissä, jotka jo marssivat Fidesz-puolueen riveissä, hallitus kohensi osakkeitaan entisestään: me olemme niin jalomielisiä, että ihan hyvän hyvyyttämme annamme elintärkeitä hengityssuojaimia myös (sisäisille) vihollisillemme. Ulkopuolinen taas lukee tätä uutista leuka loksahtaen: siitä omasta kansasta, jonka puolesta tässä niin kovasti ollaan, osa ei olekaan lähtökohtaisesti ”omia”, nimittäin ne, joista me ei tykätä. Populismin paradoksi paljastui housut kintuissa.

Kun normaalitilasta on siirrytty vertauskuvalliseen sotatilaan, myös demokratian instituutioilla on enää vertauskuvallinen merkitys. Inter arma silent leges. Puolue, virallista propagandaa ohjaava ja virallista todellisuutta rakentava yksikkö, valtaa ja imee tyhjiin ne rakenteet, joiden pitäisi hallita maata kansan mandaatilla. Näin oli reaalisosialismissa, jossa puolue, aatteen tiedostava etujoukko, oli muodollisesti erillään valtion rakenteista, näennäisvaaleilla valituista parlamenteista ja presidenteistä, mutta käytännössä valtiota hallitsi puolueen keskuskomitea puolueen pääsihteerin johdolla. Tähän aikaan viittaavat Unkarissa Orbánin komennon vastustajat elvyttäessään entisaikojen fraasin pártunk és kormányunk, ‘puolueemme ja hallituksemme’.

Karmeinta on, että tähän aikaan on Unkarissa itse asiassa siirrytty jo jonkin aikaa sitten. Esimerkiksi Unkarin suurlähetystö näkee tällä hetkellä kovasti vaivaa selittääkseen, että maailmanlaajuista paheksuntaa nostattanut poikkeuslaki ei ole ”lakkauttanut parlamenttia”. Tämä on olkiukko: suurlähetystön FB-sivulla tikun nokkaan nostetut mediat ja toimijat, Suomen entistä Unkarin-lähettilästä myöten, eivät itse asiassa ole väittäneet parlamenttia lakkautetuksi. Arvostelijat ovat vain muistuttaneet, että poikkeuslaki tekee parlamentista määräämättömäksi ajaksi voimattoman ja vallattoman, koska hallitus voi hallita maata asetuksilla. Keskustella parlamentti toki voi, ja keskustellut se on tähänkin asti – mutta pelkkään keskusteluun se jää, ja on jäänyt jo pitkään. Jo vuosia sitten Orbánin hallinto on onnistunut ohentamaan demokratian instituutiot pelkiksi kulisseiksi ja parlamentin superenemmistöllä pyöriväksi hallituksen lainsäädäntömyllyksi. Tätä ei poikkeuslaki itse asiassa enää olennaisesti muuta, vaikka antaakin vielä yhden muodollisen mahdollisuuden arvostella sitä oikeusvaltion alasajoa, jota Unkarissa on harjoitettu jo pitkään.

Lopetukseksi vielä linkki mainioon Twitter-ketjuun: https://twitter.com/ArttuRintanen/status/1155514216071217152 . Ketju on viime kesältä, mutta löysin sen puolivahingossa vasta ihan äskettäin, koska en itse ole Twitterissä. Siinä on ajatusleikki, jossa Unkarin demokratian alasajo on siirretty Suomeen, missä kuvitteellinen punavihreä koalitio kaappaa vallan. ”Punavihreä” siksi, että tekijä on kokoomuslainen ja haluaa tällä havainnollistaa, että populismi ja oikeusvaltion vaarantaminen on ihan yhtä paha juttu, tehtiin se sitten ”oikeistolaisin” tai ”vasemmistolaisin” tunnuksin. Orbánin meiningin arvostelemisessa ei enää pitkiin aikoihin ole ollut kyse ”oikeistolaisuudesta” tai ”vasemmistolaisuudesta”.


Oikeusvaltio vs. valtiopopulismi

23 helmikuun, 2020

Tässä äskettäin suomensin Facebookissa kiertävän muistiinpanon, jonka oli kirjoittanut unkarilainen juristi Sándor Ésik. Tekstissä ollaan asian ytimessä ja väännetään rautalangasta, mihin tarvitaan oikeusvaltiota, puolueetonta oikeuslaitosta, kaikkia yhtäläisesti koskevia lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Nimittäin siihen, että kansalaisilla olisi ihmisarvoinen elämä. Jos esimerkiksi Unkarissa kansalainen uskaltaa ostaa ruokaa mistä hyvänsä kaupasta ja syödä sen, siitä on kiittäminen kansainvälisiä elintarviketurvallisuussopimuksia. Jos rikoksen uhriksi joutunut kansalainen uskaltaa hakea apua poliisilta pelkäämättä saavansa itse turpiinsa, jos toimittaja uskaltaa kirjoittaa presidentistä rumasti pelkäämättä joutuvansa ammutuksi – se on toimivien lakien ja laitosten ansiota, ynnä sen, että nämä on ankkuroitu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja standardeihin.

Populismi tarjoaa kiusausta luopua säännöistä ja standardeista ”kansan oikeustajun” nimissä: miksi pitää antaa Brysselin byrokraattien tai muiden ylikansallisten turhakkeiden puuttua kurkkujen käyryysasteisiin tai vankisellien neliömetrimääriin, miksi rikollisia pitää hyysätä ja maksaa rahaa ihmisille, jotka eivät ole sitä ansainneet, miksi me emme itse saisi päättää, saako tänne tulla turvapaikkaa hakemaan ja meidän verovaroilla elätettäväksi kuka hyvänsä? Mutta, näin Ésik muistuttaa, jokainen poliittinen päätös, jolla kansainvälisiä standardeja ja yleisiä sääntöjä heikennetään, vie Unkarin kaltaista maata kohti Valko-Venäjän, Burkina Fason tai Pohjois-Korean kaltaisia maita, joissa vallanpitäjien mielivalta syö kansalaisen oikeusturvaa.

Tämä kysymys on viime aikoina noussut esiin erityisesti kahden tapauksen yhteydessä. Ensinnäkin tuo jo mainittu vankisellien tilavuus. Viime vuonna Unkarin valtio tuomittiin maksamaan entisille vangeille yhteensä kolme miljardia forinttia korvauksina huonoista vankilaoloista: tuomitut olivat kärsineet rangaistuksiaan selleissä, joiden pinta-ala, valaistus tai tuuletus ei vastaa lakeja ja normeja. Index-sivuston haastattelema lakimies, jolla parhaillaan on satoja vahingonkorvausjuttuja vetämässä, kertoo vangeista, jotka ovat viettäneet vuosikausia puolihämärässä ja ilmastoimattomassa sellissä, jossa liikkumatilaa oli vain pari neliömetriä. Ilmeisesti Unkarin vankilat kärsivät pahasta resurssipulasta ja liikakansoituksesta: viranomaiset haluavat lisää ja kovempia tuomioita, mutta vankiloiden rakennus- ja korjausprojektit ovat kaikki jäissä.

Vankien ja heitä puolustavien ihmisoikeusjärjestöjen vaatimukset ja oikeuden päätökset ovat nyt joutuneet ristiriitaan ns. kansan oikeustajun kanssa. Vahingonkorvauksia saaneiden tuomittujen joukossa on ollut todella inhottaviin väkivaltarikoksiin syyllistyneitä, keltalehdistön kohu-uutisista kansalle tuttuja pahoinpitelijöitä ja murhaajia, esimerkiksi yksi Olaszliszkan lynkkaajista. (Vuonna 2006 Olaszliszkan kylän romaniasutuksen läpi ajanut mies oli autollaan osunut tielle juosseeseen 11-vuotiaaseen tyttöön. Lapsi itse asiassa selvisi vammoitta, mutta paikallinen miesjoukko, joka ensi hätään luuli lapsen kuolleen, oli kiskonut kuljettajan autosta – tämän autossa istuvan kahden lapsen nähden – ja hakannut hengiltä siihen paikkaan.) ”Kansan oikeustajun” on tietenkin vaikea sulattaa, että samaan aikaan, kun maassa niin monta muuta epäkohtaa on korjaamatta, tämmöisille roistoille maksetaan verovaroista miljoonia forintteja ilmaista rahaa (muistettakoon siis, että miljoona forinttia vastaa nykyään alle kolmeatuhatta euroa) vain siksi, että sellin vessa on ollut huonossa kunnossa ja vailla lämmintä vettä. Näin siitäkin huolimatta, että vahingonkorvaukset eivät välttämättä päädy pullistamaan entisten vankien lompakkoja: esimerkiksi Olaszliszkan lynkkaajan saamat vahingonkorvaukset ulosmitattiin kokonaisuudessaan edelleen niihin korvauksiin, jotka hänet oli tuomittu maksamaan uhrin perheelle.

Toisesta tapauksesta jo kirjoitin: oikeus tuomitsi Gyöngyöspatan koulussa segregaatiosta eli johdonmukaisesti huonommasta kohtelusta ja opetuksesta kärsineiden romanilasten perheille maksettavaksi vahingonkorvauksia. Tämäkään ei välttämättä ihan sovi kansan oikeustajuun. Jos romanilapsia onkin koulussa syrjitty, mahtavatko he tai heidän vanhempansa – kenties koko ikänsä työttöminä, syrjäytyneinä ja myrkyllisten alakulttuurien imussa eläneet ihmiset – pystyä korjaamaan tilanteen ja käyttämään korvausrahat järkevästi vaikkapa korvaavaan koulutukseen? Vai menevätkö nämä rahat, niin kuin tämmöisten ihmisten kanssa usein käy, pelkkiin vahingollisiin turhuuksiin?

Tammikuussa pääministeri Orbán tarttui julkisuusesiintymisissään tähän populistiseen nuijaan molemmin käsin. Gyöngyöspatan tapauksessa hän kertoi ymmärtävänsä paikallisten ihmisten mieliharmia, kun ”tietty etnisesti määrittyvä ihmisryhmä” saa tukun ilmaista rahaa tekemättä sen eteen lainkaan työtä. Entisille vangeille maksettavia korvauksia Orbán puolestaan nimitti ”vankilabisnekseksi” (börtönbiznisz): ovelat lakimiehet ovat hoksanneet, että vankilaoloja koskevat yleiseurooppalaiset säädökset ovat niin ”löyhiä ja absurdeja” (!), että niiden avulla voi ryhtyä tienestimielessä tehtailemaan kanteita. Ja koska romanien ja vankien oikeuksia ajavista ihmisoikeusjärjestöistä monilla on tukijoinaan myös György Sorosiin liittyviä rahoittajatahoja, johtopäätös on Orbánille ilmiselvä: kaiken takana on Soros-verkosto.

Tiistaina parlamentin istunnossa tullaan käsittelemään hallituksen aloitetta vangeille huonoista vankilaoloista maksettavien korvausten jäädyttämisestä. Oikeusministeri Judit Vargan mukaan tulossa olevan kansallisen konsultaation pohjalta tullaan kehittämään uusi säännöstö, jossa etusijalla on uhrien ja omaisten etu. Niin, pääministeri Orbán on ilmoittanut, että jälleen kerran järjestetään kansallinen konsultaatio eli – kuten riippumattomassa mediassa asiaa on osuvasti luonnehdittu – mielipidekyselyksi naamioitu propagandaisku. Kansalta tullaan ”kysymään” sen mielipidettä sekä liian ahtaissa vankiloissa istuneille että Gyöngyöspatan romaneille maksettavista vahingonkorvauksista. Lisäksi konsultaation aiheina on mainittu ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ehtojen tiukentaminen (siis edelleen: lisää vankeja ennestäänkin toivottoman ylitäysiin ja aliresursoituihin vankiloihin?) sekä ns. ”Szeviép-jutun yhteydessä ilmennyt epäilys tuomarien korruptiosta”. (Szeviép, tie- ja vesi- sekä muitakin rakennustöitä suorittanut szegediläinen yritys, meni vuosia sitten nurin, sen johto tuomittiin konkurssirikoksista mutta tuomio kaatui korkeammissa oikeusasteissa todisteiden puutteeseen, ja tällä hetkellä jutun käsittely on siirretty Szegedistä Pécsiin. Hallituksen taholta on tässä yhteydessä esitetty varsin kirpeitä viittauksia Szeviépin ja Szegedin kaupungin johdon välisiin yhteyksiin; oppositiojohtoinen Szeged on iät ajat ollut piikki hallituksen lihassa.)

Kansalta siis aiotaan kysyä, saako valtio rikkoa itse säätämiään lakeja ja itse allekirjoittamiaan sopimuksia (saahan? saahan?), jos nämä lait ja sopimukset vaatisivat rikollisten ja mustalaisten ”hyysäämistä” eli ”ilmaisen rahan” jakelemista semmoisille ihmisille, joista me ei tykätä. Samoin kansalta ilmeisesti kysytään, onko tuomari korruptoitunut (onhan? onhan?), jos hän vapauttaa syytteestä todisteiden puutteessa semmoisen syytetyn, jolla on yhteyksiä oppositioon tai hallituksen vastustajiin. Ja jos vankiloissa on liikaa vankeja ja liian vähän henkilökuntaa (niin että vankeustuomio ei mitenkään edistä yhteiskuntakelpoiseksi kuntoutumista vaan päinvastoin on omiaan lisäämään jo valmiiksi maailman murjomien kuumakallejen katkeruutta koko maailmaa kohtaan ja sitä kautta koko maan yleistä turvattomuutta), niin tätähän ei korjata esimerkiksi investoimalla vankeinhoitoon tai miettimällä vaihtoehtoja vankilarangaistuksille, vaan meuhkataan ”vankilabisneksestä” ja vaaditaan entistä ankarampia rangaistuksia. Tässähän ei näin puusta katsoen ole järjen hiventäkään, mutta kyse ei nyt olekaan järjestä tai logiikasta vaan, Riikka Slunga-Poutsalon kuolemattomin sanoin, siitä ”miten asiat koetaan”.

Yli kaksisataa psykologia ja psykiatria vaatii avoimessa kirjeessään hallitusta luopumaan Gyöngyöspatan tapauksen käsittelemisestä kansallisessa konsultaatiossa. Heidän mielestään tämmöisellä kyselyllä viestitetään kansalle, että romanit eivät ansaitse lainmukaista kohtelua ja että heidän syrjintänsä on oikeutettua. Näin väestöryhmien välinen rauha ja luottamus vaarantuu entisestään. Tätä mielenilmausta tukee myös Unkarin sosiologien liitto, joka kehottaa jäseniään allekirjoittamaan tätä koskevan joukkovetoomuksen. Protestit huipentuivat tänään muutaman tuhannen ihmisen rasisminvastaiseen mielenosoitukseen Budapestissa. Gyöngyöspatan Fidesz-puoluetta edustava kansanedustaja István Horváth ehti oitis julistamaan somessa, että mielenosoituksen takana on, tietenkin, György Soros.

”Kukaan ei ole lain yläpuolella!” Mérce-portaalin kuva.

Populistinen kiihotus vetoaa tunteisiin, viis järjestä, vastuusta ja seurauksista. Lopulta edessä on tietenkin umpikuja ja homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa, mutta niin kauan, kuin populistit eivät pääse korkeimpaan valtaan, tästä konkurssista ei välttämättä koidu kohtuutonta vahinkoa koko kansalle. Suomessa nähtiin aikoinaan, miten SMP:n Urpo ”Työttömyys pois kuudessa kuukaudessa” Leppäsen lupaukset saivat nolon lopun. Itävallassa on nähty tällä vuosituhannella pariinkin otteeseen, miten populistipuolue pienempänä hallituskumppanina tuhoaa itse itsensä ja kaatuu oman väkensä tohelointiin. Ja oppositiossahan populistit tuottavat parhaassa tapauksessa aiheellista kritiikkiä ja pahimmassakin tapauksessa ainakin jonkinlaista mustaa huumoria. Mutta Unkarissa – miten oikein käy koko maan, kun sen yksinvaltaisen hallituksen ja johtajan valitsema pöhköpopulistinen linja jossain vaiheessa johtaa sen täyttä vauhtia päin seinää?

 


Noloa peliä

22 marraskuun, 2019

Itävallassa jatkuvat yhä hallitustunnustelut. Sebastian Kurzin johtama konservatiivipuolue ÖVP oli vaalien ylivoimainen voittaja, mutta yksin se ei pysty hallitsemaan. Aiemmat koalitiokumppanit, sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) taas saivat vaaleissa molemmat pahasti takkiinsa ja kamppailevat sisäisissä kriiseissään. Siispä toisen vaalivoittajapuolueen eli vihreiden kanssa yritetään löytää yhteistä säveltä melkoisista ideologisista eroista huolimatta. Samalla uutisotsikoihin on singahtanut uusia skandaaleja.

Kesällä koetun Ibiza-videoskandaalin jälkiselvittelyt jatkuvat yhä. Lehtiuutisissa pyörii salaperäisiä, vain nimikirjaimilla mainittuja henkilöitä, jotka ilmeisesti virittivät ibizalaiseen huvilaan ansan FPÖ:n tuolloiselle karismaattiselle johtajalle HC Strachelle ja hänen kakkosmiehelleen Johann Gudenukselle – ja joiden puolestaan väitetään syyllistyneen sekä kiristykseen että muihin hämärähommiin. Ibiza-skandaalin johdosta tehdyissä ratsioissa on tehty lisää jännittäviä löytöjä, esimerkiksi tirolilaisen tuppukylän pensionaatin – jonka omistaa FPÖ:n alainen, toimialaltaan hieman hämärä ”koulutusinstituutti” – kassakaapista löytyi kultaharkkoja, väittämän mukaan jopa miljoonan euron arvosta. Muistetaanpa, että Ibiza-videoilla humalainen Strache suunnitellessaan talousoperaatioita venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneen houkutuslinnun kanssa oli selittänyt myös mahtipontisesti, että ”kolmasosa rahoista pitää olla kultana ja hopeana”. Puolueiden alaisten erilaisten yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden valvonnassa on ilmeisesti melkoisia aukkoja, joten niihin on helppo sijoittaa kenties myös alkuperältään hämärää rahaa. Mutta ei vain FPÖ:n entisistä ja kenties nykyisistäkin sisäpiireistä löydy kaikenlaista epäilyttävää. Viime viikkoina on uutisiin noussut myös ns. Casino-Affäre eli nimitysskandaali, jonka yhteydessä on taas kerran esillä ollut aitoitävaltalainen ilmaus Postenschacher eli ”virkasuhmurointi”.

Itävallassahan vallitsi sodan jälkeen kymmeniä vuosia järjestelmä, jota toisinaan nimitetään ”pilarisaatioksi”: kaksi valtionhoitajapuoluetta, ÖVP ja SPÖ, usein koalitiokumppaneita, jakoivat keskenään koko yhteiskunnan, niin paikalliset hallintoelimet kuin monet muutkin instituutiot. Oli ”mustia” ja ”punaisia” kuntia ja koulupiirejä mutta myös pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, tai meikäläistä Autoliittoa vastaamassa sekä ”musta” ÖAMTC että ”punainen” ARBÖ. Tähän liittyi virkojen ja työpaikkojen jakaminen poliittisten voimasuhteiden mukaan (Proporz), ei vain valtion ja kuntien hallintoelimissä vaan myös laitoksissa, instituutioissa ja yrityksissä, joissa valtio oli jollakin tapaa osallisena. Mukavia työpaikkoja ja virka-asemia järjestyi sen mukaisesti oikeanlaisella jäsenkirjalla.

Punamustien koalitioiden kausi katkesi ensimmäisen kerran vuosituhannen vaihteessa Jörg Haiderin FPÖ:n veretseisauttavaan vaalivoittoon ja ensimmäiseen ”musta-siniseen” (ÖVP-FPÖ-) hallituskoalitioon. Monet odottivat Haiderin populisteista loppua jähmeälle jäsenkirjameiningille, vaan toisin kävi. Sittemminkin on selväksi tullut, että FPÖ on vähintäänkin yhtä innokas korruptionkäryisiin valtapeleihin kuin vanhat valtapuolueet. Ja juuri tästä on kyse myös tuoreessa Casino-Affäressä. Peliyhtiö Casinos Austrian – jonka osaksi omistaa myös Itävallan valtio – pehmoiselle johtajantuolille ängettiin FPÖ:n Peter Sidlo, jolla ei ollut tähän tehtävään vaadittavaa kokemusta eikä pätevyyttä. Tämä ongelmallinen nimitys saatiin järjestetyksi lupaamalla Casinos Austrian toiselle osaomistajalle, peliautomaattiyhtiö Novomaticille lainmuutoksia, jotka helpottaisivat sen toimintaa.

Kaiken lisäksi kasinoskandaalissa ei ole kyse vain FPÖ:stä.  Julki tulleet erilaisilla elektronisilla viestintävälineillä käydyt keskustelut tahraavat pahasti myös ”perusitävaltalaisten” tuolloisen isomman hallituskumppanin ja tulevankin liittokansleripuolueen ÖVP:n toimijoita. SPÖ:llä olisi nyt hyvä sauma aggressiiviseen oppositiopolitiikkaan – ellei senkin lähimenneisyydestä löytyisi poliittista kähmintää sen verran, että kasinoskandaalin kovin äänekäs tuomitseminen vaatii ongelman huolellista rajaamista. Kasinofirmaskandaali on poikkeuksellisen ruma siksi, että poliittista virkanimitystä järjesteltiin FPÖ:n niin ilmeisen epäpätevälle henkilölle, mutta vastaavantapaista on tehty jo pitkään, ns. vanhoilla valtapuolueilla vain on suuremmat kykyreservit, enemmän semmoisia ehdokkaita, joilla jäsenkirjan lisäksi on myös oikea pätevyys. Sillä – muistuttaa Eric Frey Der Standard -lehdessä – Postenschacher on juurtunut syvälle Itävallan poliittiseen järjestelmään.

***

Mutta Itävallan rumatkin poliittiset pelit edelleenkin kalpenevat Unkarin tapahtumien rinnalla. Siellä poliittisessa julkisuudessa ala-arvoista loanheittoa harrastaa edelleen myös itse hallitus. Ensimmäinen esimerkkini liittyy Unkarin Helsinki-komiteaan (Magyar Helsinki Bizottság), ihmisoikeusjärjestöön, joka äskettäin sai norjalaiselta sisarjärjestöltään vuoden Andrei Saharov -palkinnon ihmisoikeuksien ja demokratian puolustamisesta. (Helsinki-komiteat ovat ottaneet nimensä vuonna 1975 Helsingin ETYK-kokouksessa allekirjoitetun päätöslauselman ja etenkin sen ns. kolmannen korin mukaan, joka oli aikansa merkittävimpiä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.)

Helsinki-komitea on ollut Unkarin uutisissa viime vuosina etenkin pakolaisten puolustajana. Röszken rajanylityspaikan pahamaineisella ”transitvyöhykkeellä” pidetään turvapaikanhakijoita epäinhimillisissä oloissa. Tuorein Helsinki-komitean esille nostama tapaus oli iranilainen Abouzar Soltani, joka 11-vuotiaan poikansa kanssa on yksitoista kuukautta odottanut piikkilankojen ympäröimässä konttiparakissa: Unkari ei halua käsitellä hänen turvapaikkahakemustaan, koska hän on tullut ”turvallisesta” Serbiasta, Serbian viranomaiset taas eivät huoli Soltania ja hänen poikaansa takaisin. (Soltani on tehnyt tästä pienen lyhytelokuvan, jota äskettäin esitettiin Verzio-elokuvafestivaaleilla.) Mutta jo aiemmin on tavan takaa julkisuudessa ollut uutisia turvapaikanhakijoiden pitämisestä nälässä Röszken parakeissa. Tähän parlamentin maanpuolustus- ja poliisivaliokunnan puheenjohtaja Lajos ”Äitini ei ole mikään bulvaani” Kósa puolestaan on laittamattomalla logiikallaan todennut, että ”ei meillä valtio turistejakaan ruoki, eivätkä ne silti näe nälkää”.

Tämä Helsinki-komitea siis on jo pitkän aikaa käynyt oikeutta Unkarin hallitusta vastaan kunnianloukkauksesta. Syksyn 2017 ns. kansallisen konsultaation yhteydessä nimittäin väitettiin, että György Sorosin (tuon universaalin suurpahiksen) tukemat järjestöt, kuten Helsinki-komitea, ”puolustavat laittomuuksiin syyllistyviä maahanmuuttajia” ja pyrkivät siihen, että nämä saisivat rikoksistaan lievemmät rangaistukset. Tämähän on täysin älytöntä kaikkialla muualla paitsi siinä Unkarin hallituksen propagandan rinnakkaistodellisuudessa, jossa turvapaikanhakijat tekevät rikoksen jo pelkästään ylittäessään Unkarin rajan. Mikä mielenkiintoisinta, kaikesta siitä huolimatta, mitä Unkarin oikeuslaitoksesta viime vuosina on kuultu, Helsinki-komitea voitti juttunsa sekä alemmissa oikeusasteissa että äskettäin Kúriassa eli Unkarin korkeimmassa oikeudessa. Kúria velvoitti pääministerin kanslian maksamaan Helsinki-komitealle kahden miljoonan forintin (noin kuudentuhannen euron) korvaukset sekä julkaisemaan virallisen anteeksipyynnön sekä uutistoimisto MTI:n välityksellä että 30 päivän ajan hallituksen verkkosivuston kormany.hu etusivulla.

Ja mitenkä reagoi tähän hallitus? Näin sen tiedotustoimisto yllä linkitetyn 444.hu:n jutun mukaan:

Ministeriö merkitsee tiedoksi Kúrian päätöksen. Mutta vaikka Helsinki-komitea miten kääntelisi ja vääntelisi, siitä huolimatta tosiasia on, että tämä komitea on Sorosin rahoittama maahanmuuttomielinen järjestö. 

Ihan oikeasti, aikuiset ihmiset! Näkeekö kukaan muu sielunsa silmin Pikku-Kallen rehtorin kansliassa selittämässä, että ”no joo, sori, kyllä mä sanoin Lissua kakkapyllyksi, mutta vaikka se miten selittelisi niin kakkapyllyhän se on”?

Vielä merkillisempi hysteria on noussut jo viime postauksessani kuvatun uuden Puskás-stadionin avajaisista. Tapaus on yksityiskohtaisesti selostettu Éva S. Baloghin englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissa, joten yritän referoida sen tähän lyhyesti. Index-uutisportaalin toimittaja Gábor Miklósi oli saanut lipun uuden urheilupyhätön VIP-katsomoon ja raportoi kokemuksistaan avajaisottelussa, itse asiassa vuolaasti ylistellen stadionin komeutta ja tunnelmaa, joka saa katsojan unohtamaan kaikki tähän komeuteen upotetut (tai sen rakennustöiden yhteydessä vääriin taskuihin ohjautuneet) korruptiomiljoonat. Mutta: ennen ottelua esiin marssitettiin muutamia lapsia yhdessä koko katsomon kanssa laulamaan…

… jotain tunteellista laulua siitä, miten me kaikki olemme samaa verta. Se tuntui tutulta, mutta en tiennyt, mikä juttu se oli, vain kertosäkeen loppu oli tuttu Viidakkokirjasta, vaikka epäilyttikin, että EIHÄN PUSKÁS-STADIONIN AVAJAISISSA VOI 70 000 IHMISTÄ LAULAA VIIDAKKOKIRJAA. Minut melkein katsottiin ulos VIP-katsomosta, kun pysyin persiilläni, ja todellakin vaikeaa oli olla nousematta seisomaan siinä paineessa, mutta minä pidän tapanani nousta seisomaan vain kansallislaulua soitettaessa, ja ihan äskettäin olen nähnyt ohjelman siitä, miten pitkälle ihmiset voivat mennä mukautuakseen odotuksiin, joten kiusallanikin jäin istumaan. Näin minä kapinoin marraskuussa 2019 Puskás Arénan avajaisissa.

Tästä on noussut hallitusta lähellä olevassa mediassa käsittämätön mekkala. Laulavat lapset olivat slovakianunkarilaisia, Dunaszerdahelyn (Dunajská Streda) kaupungista, ja laulu, jota toimittaja häpeäkseen ei tunnistanut, oli uusnatsipiireissä suositun ”kansallismielisen” rokkibändin Ismerős Arcok (‘Tutut naamat’) kappale Nélküled (‘Ilman sinua’), josta on tullut Dunaszerdahelyn jalkapallojoukkueen epävirallinen hymni. Nyt hallituksen mediaimperiumiin kuuluvissa ohjelmissa, lehdissä ja verkkosivustoilla kauhistellaan, miten Indexin toimittaja ”loukkasi ja häpäisi Ylämaan [Felvidék, Slovakian vanha nimitys Unkarissa] lapsia”. Blogeissa ja kommenttiketjuissa mokoma ”muukalaissydäminen” (idegenszívű) toimittaja, joka ei ymmärrä kansallista yhteenkuuluvuutta ja Trianonin, nyyh, tragediaa, saa niskaansa myös antisemitististä herjaa, alkaen pilapiirroksista, joissa eväspusseineen ja juomamukeineen toisten katsojien jaloissa kyykkivä toimittaja Miklósi kuvataan apinamaisena, koukkunokkaisena olentona aivan natsiaikaisten juutalaisia esittävien propagandakuvien tyyliin. Entisestä Jobbik-puolueesta lohjenneen radikaalisiiven Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) johtaja László Toroczkai puolestaan ilmoitti tekevänsä Index-sivustosta rikosilmoituksen, sillä se harjoittaa kansanryhmän vastaista kiihotusta, nimittäin unkarilaisia vastaan.

Tämäkin juttu on hyvä lopettaa Index-sivuston oivallisen Grafitemberin pilapiirrokseen, jossa ollaan akuuttipoliklinikan (sürgősségi) odotushuoneessa. Oppositiomediassahan uusien upeiden stadionien rakentamista on jo vuosikausien ajan rinnastettu terveydenhuollon katastrofaaliseen resurssipulaan.  ”Me olemme samaa verta!”, lohkaisee herra jonotusnumerolla 66. Yhteisen verilammikon yllä istuvaa naapuriakin alkaa naurattaa, mutta tiskin takana päivystävä hoitaja ymmärtää yskän ja kivahtaa: ”Jos rupeatte puhumaan niitä stadionjuttuja, niin heitätän teidät ulos!”

egyverbol