Vaihtoehto- ja valtapopulismia

21 toukokuun, 2020

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi vuosi kuuluisan Ibiza-videon julkistamisesta. Saksalaisille lehdille vuodetussa aineistossa, joka oli kuvattu jo pari vuotta aiemmin, Itävallan oikeistopopulistisen Vapauspuolueen (FPÖ) johtaja Heinz-Christian (HC) Strache ja parlamenttiryhmyri Johann Gudenus istuivat iltaa ibizalaisessa huvilassa viehättävän naishenkilön luona, joka väitti olevansa venäläisen oligarkin sukulaistyttö, ja alkoholin ja testosteronin vaikutuksesta puhuivat läpiä päähänsä. Suunniteltiin, miten tuolloin (2017) tulossa olleet Itävallan vaalit käännettäisiin FPÖ:n voitoksi median “orbánisoimisen” avulla, esimerkiksi keltalehti Kronen Zeitungin haltuunotolla, ja puhuttiin kauniin venakon isojen rahojen sijoittamisesta hieman puolihämäriin bisneksiin, mistä myös FPÖ voisi saada osansa. Videon julkistaminen laukaisi poliittisen suurskandaalin ja kaatoi ensin Strachen, sitten koko hallituksen. Syksyllä 2019 uusien vaalien jälkeen edelleen huikeasti suosituimpana puolueena porskuttava oikeistokonservatiivinen Kansanpuolue (ÖVP) joutui vaihtamaan kumppania ja valitsi vaaleissa komean comebackin tehneet Vihreät. Uuden hallituksen yhteistyö ei ole ollut ongelmatonta, mutta koronakriisi on antanut sillekin tilaisuuden osoittaa vahvaa johtajuutta, ja kannatusluvut ovat ilmeisesti yhä ihan mukavat.

Vuosi on kulunut, ja Strache, joka toukokuussa 2019 luopui kaikista poliittisista tehtävistään pyydellen kansalta ja vaimoltaan murtuneena anteeksi kaikkia toilailujaan, on nyt tosissaan yrittämässä takaisin politiikkaan. Mitä muuta voisi tehdä mies, joka on suurimman osan aikuisikäänsä ollut ammattipoliitikkona pyrkimässä valtakunnan korkeimmalle pallille (ja lopulta melkein sinne päässytkin: Ibiza-skandaalin iskiessä Strache oli pienemmän hallituspuolueen puheenjohtaja ja varaliittokansleri)? Ja mitä muuta voisi tehdä populistipuolue, jonka kannattajat tyypillisesti seuraavat nimenomaan karismaattista johtajaa? FPÖ:n johtajana Strachea seurannut Norbert Hofer, joka muutama vuosi sitten oli aivan vähällä tulla valituksi liittopresidentiksi, on taitava ja suosittu, mutta ilmeisesti hänellä ei ole Strachen rouheaa charmia, pistävää katsetta ja kaljatelttayleisön metakan ylitse kantavaa käheää ääntä.

Vajaa viikko sitten Strache oli yhtenä keskustelijana tv:n ajankohtaisstudio-ohjelmassa Im Zentrum, jossa aiheena oli tapaus Ibiza ja yleisesti politiikan moraali. Se oli aika hämmentävää katsottavaa. Strache ei yrittänytkään keskustella aiheesta korkeammalla abstraktiotasolla vaan käytti puheaikansa kiivaisiin puolustuspuheisiin: hän on käyttäytynyt typerästi ja huonosti mutta ei ole tehnyt mitään juridisesti väärää, videomateriaali, josta suuri yleisö on nähnyt vain pienen murto-osan (koko paketin julkistamisen estää Saksan laki, videolla kun esitetään mm. loukkaavia kommentteja nimeltä mainituista henkilöistä), vääristelee hänen toimintaansa, ja tämä kaikki on pelkkää ajojahtia häntä vastaan. Erityisesti mieleeni syöpyi yksi kohtaus: Irmgard Griss, eläkkeellä oleva entinen korkeimman oikeuden puheenjohtaja, sittemmin sitoutumaton (ja varsin hyvin menestynyt) presidenttiehdokas vuoden 2016 vaaleissa ja vuosina 2017–2019 porvarillis-liberaalin NEOS-puolueen kansanedustaja, nosti tyylikkään isoäidillisesti sormensa ja huomautti, että herra Strache, tuota, mitä te nyt teette, me juristit kutsumme venire contra factum proprium. Latina meni ehkä Strachelta ohi, kysymyshän on siitä, että länsimaisen oikeuskäsityksen mukaan ei käy päinsä ensin itse tehdä tai sanoa yhtä ja sitten väittää päinvastaista.

Tulossa on siis uusi näytös poliittisessa teatterissa, kun Strache seuraa oppimestarinsa Jörg Haiderin jälkiä ja perustaa tai perustuttaa oman ”sinisen tulevaisuuden” kilpailemaan entisen puolueensa kannattajista. Viime joulukuussa syntyi DAÖ, Die Allianz für Österreich (määräisen artikkelin die epätavallinen käyttö lyhenteessä herätti vähän hämmästelyä ja kysymyksiä, yritetäänkö tällä lyhennevalinnalla ottaa etäisyyttä Saksan oikeistopopulistien AfD-puolueeseen, Alternative für Deutschland). Sen perustajat olivat Strachen kannattajina tunnettuja FPÖ:n miehiä, ja yleisesti arveltiin, että puolueesta tulisi uusi poliittinen koti Strachelle, joka siinä vaiheessa oli perusteellisesti riitaantunut vanhan puolueensa kanssa. (Ibiza-skandaalin lisäksi julkisuudessa reposteltiin Strachen ja hänen Philippa-rouvansa leveänpuoleista elämää, jota varten oli FPÖ:ltä nostettu melkoisia palkkioita ja kulukorvauksia.) Nämä arvelut ovat nyt vahvistuneet: vähän aikaa sitten Strache ilmoitti asettuvansa entisen DAÖ:n pääehdokkaaksi tulossa olevissa Wienin osavaltiovaaleissa, ja puolueen nimikin on nyt Team HC Strache – Allianz für Österreich.

Oikeusvaltion perinteet eivät tietenkään paljoa paina, kun populismi jyrää. Tietty osa FPÖ:n kannattajista on ollut nimenomaan fanaattisia HC Strachen seuraajia, ja tätä kannattajajoukkoa yritetään nyt irrottaa vanhasta puolueesta, joka – näin selitti äskettäin uuteen Strache-puolueeseen loikannut wieniläinen FPÖ-valtuutettu – on Strachen myötä menettänyt sielunsa. Wienin osavaltiovaaleista tänä syksynä tulee mielenkiintoiset, vaikka en millään jaksa uskoa, että HC Strache voisi tosissaan olla tavoittelemassa pormestarin paikkaa.

***

Itävallan poliittinen populismi on kuitenkin pikkujuttu siihen verrattuna, mitä vähitellen aukenevan rajan takana Unkarissa tapahtuu. Siellä populistit ovat vallassa, ilkeä yleisradio ja muu valtamedia ei pääse heitä piinaamaan, ja korruptio sekä mahdolliset hämärät kähminnät ulkomaisten tahojen kanssa pidetään tiukasti piilossa. Sekä Paksin ydinvoimalan venäläisten luotottamaa laajennusta että kiinalaisten rahoittamaa Budapest–Belgrad-rautatietä koskevat asiakirjat ovat tiukasti salaisia tai ainakaan mediaa ei päästetä niihin käsiksi.

Kriittistä tiedonvälitystä eli ”fake newsia” sanan trumpilaisessa mielessä on Unkarissa nyt ruvettu panemaan kuriin myös uuden koronapoikkeuslain suomin keinoin. Uuden lain tuoma rikosnimike mahdollistaa koronatorjuntatoimia haittaavien ”valeuutisten” (álhír) tai ”pelotteluhuhujen” (rémhír) levittäjien rankaisemisen jopa muutaman vuoden vankeustuomiolla. Valtion yleisradioyhtiön ykkösuutiskanavalla on oma ”valeuutisvahti”-palstansa. Siellä aivan asiallisestikin kumotaan oikeita valeuutisia (koronavirus ei todellakaan tuhoudu yli 25 asteen lämpötilassa, niin kuin jossakin on väitetty), mutta myös mäiskitään olkiukkoja (lännen valtamedia on väittänyt, että Unkarin parlamentti ei poikkeustilan takia kokoontuisi, mutta kyllä se kokoontuu) ja käydään kiivasta puoluepoliittista väittelyä.

Palstan mukaan 444.hu-sivuston haastattelu, jossa oppositiopoliitikot arvostelevat kärkkäästi koronakriisin hoitoa Unkarissa, ”kuhisee valeuutisia”. Itse asiassa haastateltujen väitteet ovat osaksi mielipide- ja näkökulmakysymyksiä. Sitoutumattoman kansanedustajan Bernadett Szélin mukaan Unkarissa ei ole pätevää, ammattimaista (szakmai) kriisijohtoa, ja tätä väitettä voi toki perustella; toisaalta hallitus on todellakin perustanut asiantuntijoista koostuvia ”toimintaryhmiä”. Ja kun oppositioedustaja Ákos Hadházy syyttää hallituksen taannoista sairaaloidentyhjennysoperaatiota potilaiden heitteille jättämisestä, jolla on voinut olla kohtalokkaat seuraukset, uutispalsta väittää vastaan, että ”akuuttia hoitoa tarvitsevia ei ole kotiutettu sairaaloista”. Miten akuutti hoito sitten määritelläänkin, riippumattomassa mediassa on ollut järkyttäviä kertomuksia heikkokuntoisten tai kuolevien pakkokotiuttamisesta. Orosházan sairaalasta esimerkiksi lähetettiin omaistensa hoiviin muistisairas ja puoliksi halvaantunut 72-vuotias, joka muutaman tunnin kuluttua kuoli. Sittemmin ministeri Miklós Kásler on puolustautunut väittämällä, että missään vaiheessa ei ylhäältä käsin ole määrätty potilaspaikkoja tyhjennettäväksi, vaan lääkärit ovat kotiuttaneet potilaita oman ammatillisen harkintansa mukaisesti. Hetkinen – vielä äskettäinhän Semmelweis-yliopiston rehtori kehui tyhjennysoperaatiota ”onnistuneeksi sotaharjoitukseksi”? (Venire contra factum proprium…)

Mutta ei vain yleisradioyhtiön ”valeuutisvahti” väännä kättä oppositiopoliitikkojen ja riippumattoman median kanssa siitä, miten kriisinhallintatoimia ja niiden nimityksiä pitäisi oikein tulkita. Paljon suurempaa huolta on herättänyt se, että poikkeuslain nojalla on tehty ainakin kaksi pidätystä, joihin liittyi kotietsintöjä ja tietokoneiden ja puhelimien takavarikointeja: Gyulan kaupungissa ilmeisesti paikallisen fideszläisen pormestarin ilmiannon johdosta poliisi kävi hakemassa kotoaan Momentum-oppositiopuolueen aktivistin János Csóka-Szűcsin, joka oli arvostellut sairaalapaikkojen tyhjennysoperaatiota Facebookissa. Szerencsin seudulla taas poliisit pidättivät paikallisen eläkeläismiehen András Kusinszkin, samoin Facebook-postauksen johdosta. Molemmat ovat sittemmin päässeet vapaiksi eivätkä viranomaiset ole heitä enää hätyyttäneet, mutta riippumattomassa mediassa kauhistellaan: ovatko taas palanneet ne ajat, kun aamunkoitteessa ovikello soi ja musta auto saapui noutamaan sitä onnetonta, joka oli erehtynyt arvostelemaan hallitusta?

Kenties syvimmälle ihmisen pahuuden pohjamutiin tunkeutuu kuitenkin kiistellyn ns. salaattilain (salátatörvény) 33. pykälä, jota nyt kauhistellaan ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Kyseinen, poikkeustilan varjolla pikapikaa läpi runnottu laki on ”salaatti”, koska siihen sisältyy erittäin sekalainen kokoelma muutoksia ja lisäyksiä lukuisiin eri lakeihin, tupakkalaista tekijänoikeuslakiin. 33. pykälä koskee vuoden 2010 väestörekisterilakia, johon tulee olennainen lisäys.


Väestökirjanpidon mukaisiin henkilötietoihin on tallennettava ”sukupuolen” sijasta ”syntymäsukupuoli” (születési nem). Se määräytyy ”ensisijaisten sukupuolitunnusmerkkien tai kromosomin (sic) perusteella”, ja sitä ei voi muuttaa.

En ensinnäkään ymmärrä, miten tätä lakia pannaan toimeen niissä tapauksissa, joissa syntyvän lapsen biologinen sukupuoli on epäselvä tai biologiset sukupuoliominaisuudet jollakin tavalla epätyypilliset – intersukupuolisia on ymmärtääkseni pieni mutta ei häviävän pieni vähemmistö, joidenkin näkemieni arvioiden mukaan jopa prosentti tai pari syntyvistä lapsista. Miten esimerkiksi CAIS-ihmiset, joilla on miehen kromosomit mutta naisen keho, pitäisi luokitella? Ja jos vastasyntyneen lapsen sukupuoli on vahingossa määritetty väärin, koska jalkojen välissä on sattumoisin jotain vähän poikkeavan näköistä, eikö edes ilmeistä erehdystä enää myöhemmin saa korjata?

Vielä paljon järkyttävämpää on kuitenkin se, että tämä laki käytännössä tekee transseksuaaleille sukupuolen virallisen korjaamisen mahdottomaksi. Esimerkiksi fyysisesti mieheksi syntynyt transnainen, vaikka miten kokisi olevansa nainen ja eläisi naisen elämää, on paperien mukaan yhä mies eikä saa virallisesti käyttää naisen nimeä. Ilmeisesti myös ei-binaarit, siis ihmiset, jotka eivät halua lukea itseään kumpaankaan sukupuoleen, pakotetaan pysymään syntymäsukupuolen mukaan joko miehinä tai naisina.

Ja miksi ihmeessä tämä pykälä pitää juuri nyt saattaa voimaan? Jonkinlaisesta arvopoliittisesta eleestähän tässä on kysymys. Ns. perinteisten perusarvojen mukaiset sukupuoliroolit ovat populistien symbolinen työkalu, jolla rakennetaan muutosten, kriisien ja katastrofien keskellä kuvaa tutusta ja turvallisesta maailmasta. Tässä meidän yhteiskunnassamme asiat ovat niin kuin kansa ne terveellä maalaisjärjellä ymmärtää – miehet ovat miehiä ja tykkäävät rassata autoja, naiset ovat naisia ja tykkäävät ommella sohvatyynyjä. Ja sitä uhkaa nyt niiden, joidenkin outojen ”eliittien” ja elämästä vieraantuneiden yliopistoihmisten, juurettomien kosmopoliittien ja Tiedättekylläkeiden katala juoni, gender-ideologia, joka haluaa tuhota perinteiset perheet ja avioliitot tekemällä sukupuolesta täysin suhteellisen ja mielivaltaisen käsitteen.

Moderni sukupuolentutkimus kyllä perustuu siihen, että sosiaalinen sukupuoli (gender) on paljon mutkikkaampi asia kuin biologinen sukupuoli (sex): mieheys, naiseus tai muunsukupuolisuus ihmissuhteissa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa eivät ole kiinni pelkästään siitä, mitä kunkin housuista löytyy. Se ei kuitenkaan tarkoita, että oma sukupuoli-identiteetti olisi tuosta vain päätettävissä tai muutettavissa tai että ”poikkeavan” sukupuoli-identiteetin valitseminen ylipäätään olisi pelkkää muotikikkailua tai ”genderpropagandan” harhautusta. Sukupuolivähemmistöjen etujärjestöt ovat vuosikymmenten mittaan tehneet ankarasti töitä tuodakseen esiin sen kärsimyksen, jota tukahduttaminen, syrjintä ja väkisinlokerointi ovat aiheuttaneet. Nyt tätä työtä ollaan Unkarissa mitätöimässä ja sukupuolivähemmistöjä painamassa takaisin kaappiin ja maan alle, siihen entisajan maailmaan, jossa ei ollut vain tyytyväisiä miehekkäitä miehiä ja naisellisia naisia vaan myös hämmentyneitä ja onnettomia ihmisiä kamppailemassa salattujen ja kiellettyjen mielitekojensa kanssa ja ihmettelemässä, keitä he oikein ovat ja mikä heissä on vikana.

Tämä transkieltopykälä tuntuukin ennen kaikkea järjettömältä julmuudelta. Vaikka miten halutaan rakentaa identiteettipolitiikkaa, jonka kulmakivenä on käsitys miesten ja naisten perinteisistä heteronormatiivisista rooleista perheenisinä ja -äiteinä, onko siitä huolimatta ihan pakko kiusata pientä vähemmistöä ja tehdä sen elämä entistäkin vaikeammaksi? Katoaako perinteisistä perheistä onni, rauha ja rakkaus ja perinteisistä avioliitoista pyhyys (katolisten avioliittojen kyseessä ollen suorastaan niiden sakramenttiluonne), meneekö tavallisilta miehiltä mieskunto ja muuttuvatko tyytyväiset cis-heteronaiset hysteerisiksi lepakoiksi, jos pieni murto-osa kansasta saa elää toisella tavalla tai toisenlaisissa parisuhteissa ja perheissä?

Tätä tarkoitin ”ihmisen pahuuden pohjamudalla”. Viktor Orbán on taitavana populistihallitsijana osannut käyttää hyväkseen vihan ja pelon lietsontaa. Siihen tarvitaan vain vihan kohde, jonka kimppuun kansaa voi usuttaa. Maailman valuuttarahasto IMF ja ”Brysselin byrokraatit” olivat liian kaukana ja liian kasvottomia, György Soros toimi paremmin, etenkin yhdistettynä ”migranteista” maalailtuihin kauhukuviin. Mutta Soros on jo vanha mies, asuu jossakin merten takana eikä enää loputtomiin ole keskuudessamme, ”migrantteja” taas ei – jatkuvasta pelottelusta huolimatta – ole pitkiin aikoihin ilmestynyt Unkarin rajoille vuoden 2015 pakolaiskriisin veroisina laumoina. Unkarilaisessa somekuplassani jotkut jo uumoilevat Orbánin tai hänen propagandapoliittisten neuvonantajiensa etsivän uutta vihollista, joka olisi sopivan konkreettinen ja sopivan lähellä, mutta myös riittävän pieni ja avuton – ja vertailevat uutta anti-translakia natsien rotulakeihin.

PS. Unkarin trans- ja interseksuaalisten ihmisten puolesta on käynnistetty verkossa vetoomus, jonka voi allekirjoittaa täällä.


Sotaretoriikkaa ja demokratian kulisseja

8 huhtikuun, 2020

Koronavirusepidemian yhteydessä on nostettu keskusteluihin myös kriisien positiiviset puolet: taistelu tuo elämään tietynlaista mielekkyyttä ja selkeyttä ja voi vahvistaa yhteisöjen yhteenkuuluvuuden tunnetta. ”Talvisodan henkeä” on manattu Suomessakin esiin, mutta muualla mennään vieläkin pitemmälle. Sodan ja taistelun retoriikalla saadaan ihmiset tinkimään mukavuudestaan ja henkilökohtaisesta vapaudestaan, kun näille ikäville asioille annetaan tarkoitus. Samalla hankalat päätökset ja valinnat voi redusoida yksinkertaiseen ”puolesta tai vastaan” -asetelmaan: johto ilmoittaa, että nyt tehdään näin koska on pakko, tai muuten tapahtuu jotakin kamalaa. Sotaretoriikka myös uppoaa tunteisiin enemmän kuin tavallinen kriisiretoriikka, sillä sodassa meitä vastassa ei ole vain jokin yli-inhimillinen ”ilmiö” vaan konkreettinen vihollinen, tahtova toimija, joka tahtoo ”meille” pahaa.

Tältä kannalta ajatellen koronaviruskriisi tuli autoritaarisille johtajille kuin Manulle illallinen. 444.hu-sivuston englanninkielisessä osastossa Insight Hungary Justin Spike (Pál Dániel Rényin unkarinkielisen artikkelin pohjalta) päättelee, että Orbán on nyt pitkästä aikaa elementissään. Koronakriisin alkaessa hän oli vähän aikaa hämmennyksissään, kun vaarallisen taudin yhdistäminen tuttuun ja turvalliseen propagandavalttiin eli maahanmuuttovastaisuuteen ei heti oikein pelannutkaan (toki sitäkin ensin yritettiin). Maaliskuun alkupuolella, kun kävi ilmi, että piikkilanka-aidat ja pakolaisten simputtaminen eivät pysäytä viruksen leviämistä, uusien koronatapausten pelästyttämä kansa alkoi itse toimia, vanhemmat vaativat koulujen sulkemista ja jättivät kansalaistottelemattomasti lapsensa kotiin. Orbánin oli nyt ryhdyttävä esittämään kriisijohtajaa, ja alkuhämmennyksen jälkeen hän tarttui toimeen suorastaan innoissaan. Poikkeuslakia parlamentista läpi ajettaessa hän oli tarkkailijoiden mukaan pitkästä aikaa hyvällä tuulella, kuin ylivoimaista armeijaa komentava sotapäällikkö taistelun alkaessa. Rintamalinja oli selvä: enää ei taisteltu olematonta maahanmuuttoa tai kuvitteellista Soros-verkostoa vastaan, vaan konkreettiset viholliset löytyisivät omasta oppositiosta, kun taistelu muuttui taisteluksi poikkeuslain läpimenosta. Ja mitä selvemmät johtajanvaltuudet, sen helpompi Orbánin olisi aikanaan kerätä itselleen kaikki kunnia epidemian kukistamisesta.

Tämä alun perin Fidesz-puolueen Facebook-sivulle postattu video kriisiryhmän 10. kokouksesta kertoo paljon:

Toimintaelokuvan trailerin supersankarien tyyliin sinisen salamavälähdyksen ympäröiminä, dramaattisen musiikin soidessa, meille esitellään kokoushuoneeseen käveleviä avainhenkilöitä: Valtiosihteeri Zoltán Maruzsa, joka organisoi digitaalista opetusta. Kenraalimajuri Tamás Tóth, joka pystyttää liikkuvaa epidemiasairaalaa. Ministeri Tibor Benkő, joka tukee elintärkeiden yritysten toimintaa. Valtiosihteeri Tamás Menczer, joka hoitaa kansainvälisiä asioita. Valtiosihteeri Zoltán Kovács, joka informoi kansaa. Ministeri Gergely Gulyás, joka säätelee oikeusvaltion toimintaa poikkeustilan aikana [tai miten ihmeessä tämä ihmeellinen ilmaus nyt käännettäisiinkään…]. Ministeri Mihály Varga, joka valvoo valtion taloutta. Ministeri Andrea Mager, joka valmistelee talouden uudelleenkäynnistämistä. Professori Ferenc Jakab, joka kehittää lääkkeitä. Kenraaliluutnantti János Balogh, joka valvoo rajoja. Kansanedustaja Máriusz Révész, joka tukee vapaaehtoistoimintaa.

Ja näiden kummallisten, vähän naiivien fraasien jälkeen – tämä on todellakin kuin tarinan tai sadun henkilöiden esittelyä – kun dramaattinen musiikki huipentuu pitkään loppusointuun, ruutuun astuu arkisen näköinen, nuivailmeinen, tukevahko mies, paidankaulus rennosti auki. Häntä ei enää kuvailla relatiivilauseella, vaan hän on se, joka on. Se. Aito. Oikea. ”Viktor Orbán. Pääministeri.” Orbánin jäljessä kokoushuoneen ovi napsahtaa lukkoon. Pimeys. Enempää meidän ei tarvitse tietää. Kriisiryhmän supersankarit -video on tietenkin tarkoitettu omille kannattajille, jotka ovat jo sisällä tämänhetkisen kriisiretoriikan maailmassa. Ulkopuolisen silmään tämä poliittinen mainosvideo heiluu kiusallisen hämmentävästi hipsteriälyllisen itseironian ja aidon tahattoman huumorin välimailla.

Orbánin kannattajakunnan ulkopuolisista monet saattavat muistaa sosialismin aikaisen jatkuvan sotakielen. Rauhan aikanakin oltiin koko ajan ”rintamassa”, uskollisina ”sotilaina”, valmiina torjumaan ”vihollisen” ”hyökkäyksiä” tai ”petturien” juonia ja käymään ”taisteluun” vaikkapa ”rauhan” puolesta. Sotaretoriikka kokoaa omat rivit – mutta se myös vieraannuttaa ulkopuoliset. Haluanko minä tosiaankin mukaan marssimaan tahdissa tuohon rivistöön?

Vähän samanlaisia tuntemuksia nostatti äskettäin uutinen ulkoministeri Péter Szíjjártón tiedotustilaisuudesta, jonka aiheena oli Kiinasta tilatun hengityssuojainerän saapuminen. ATV-kanavan mukaan ulkoministeri olisi erikseen maininnut, että maskeja luovutettiin myös pääkaupungin ja sen oppositiojohtoisten kaupunginosien käyttöön. Se, että tämmöinen asia on nostettava esiin, kertoo paljon. Niiden silmissä, jotka jo marssivat Fidesz-puolueen riveissä, hallitus kohensi osakkeitaan entisestään: me olemme niin jalomielisiä, että ihan hyvän hyvyyttämme annamme elintärkeitä hengityssuojaimia myös (sisäisille) vihollisillemme. Ulkopuolinen taas lukee tätä uutista leuka loksahtaen: siitä omasta kansasta, jonka puolesta tässä niin kovasti ollaan, osa ei olekaan lähtökohtaisesti ”omia”, nimittäin ne, joista me ei tykätä. Populismin paradoksi paljastui housut kintuissa.

Kun normaalitilasta on siirrytty vertauskuvalliseen sotatilaan, myös demokratian instituutioilla on enää vertauskuvallinen merkitys. Inter arma silent leges. Puolue, virallista propagandaa ohjaava ja virallista todellisuutta rakentava yksikkö, valtaa ja imee tyhjiin ne rakenteet, joiden pitäisi hallita maata kansan mandaatilla. Näin oli reaalisosialismissa, jossa puolue, aatteen tiedostava etujoukko, oli muodollisesti erillään valtion rakenteista, näennäisvaaleilla valituista parlamenteista ja presidenteistä, mutta käytännössä valtiota hallitsi puolueen keskuskomitea puolueen pääsihteerin johdolla. Tähän aikaan viittaavat Unkarissa Orbánin komennon vastustajat elvyttäessään entisaikojen fraasin pártunk és kormányunk, ‘puolueemme ja hallituksemme’.

Karmeinta on, että tähän aikaan on Unkarissa itse asiassa siirrytty jo jonkin aikaa sitten. Esimerkiksi Unkarin suurlähetystö näkee tällä hetkellä kovasti vaivaa selittääkseen, että maailmanlaajuista paheksuntaa nostattanut poikkeuslaki ei ole ”lakkauttanut parlamenttia”. Tämä on olkiukko: suurlähetystön FB-sivulla tikun nokkaan nostetut mediat ja toimijat, Suomen entistä Unkarin-lähettilästä myöten, eivät itse asiassa ole väittäneet parlamenttia lakkautetuksi. Arvostelijat ovat vain muistuttaneet, että poikkeuslaki tekee parlamentista määräämättömäksi ajaksi voimattoman ja vallattoman, koska hallitus voi hallita maata asetuksilla. Keskustella parlamentti toki voi, ja keskustellut se on tähänkin asti – mutta pelkkään keskusteluun se jää, ja on jäänyt jo pitkään. Jo vuosia sitten Orbánin hallinto on onnistunut ohentamaan demokratian instituutiot pelkiksi kulisseiksi ja parlamentin superenemmistöllä pyöriväksi hallituksen lainsäädäntömyllyksi. Tätä ei poikkeuslaki itse asiassa enää olennaisesti muuta, vaikka antaakin vielä yhden muodollisen mahdollisuuden arvostella sitä oikeusvaltion alasajoa, jota Unkarissa on harjoitettu jo pitkään.

Lopetukseksi vielä linkki mainioon Twitter-ketjuun: https://twitter.com/ArttuRintanen/status/1155514216071217152 . Ketju on viime kesältä, mutta löysin sen puolivahingossa vasta ihan äskettäin, koska en itse ole Twitterissä. Siinä on ajatusleikki, jossa Unkarin demokratian alasajo on siirretty Suomeen, missä kuvitteellinen punavihreä koalitio kaappaa vallan. ”Punavihreä” siksi, että tekijä on kokoomuslainen ja haluaa tällä havainnollistaa, että populismi ja oikeusvaltion vaarantaminen on ihan yhtä paha juttu, tehtiin se sitten ”oikeistolaisin” tai ”vasemmistolaisin” tunnuksin. Orbánin meiningin arvostelemisessa ei enää pitkiin aikoihin ole ollut kyse ”oikeistolaisuudesta” tai ”vasemmistolaisuudesta”.


Oikeusvaltio vs. valtiopopulismi

23 helmikuun, 2020

Tässä äskettäin suomensin Facebookissa kiertävän muistiinpanon, jonka oli kirjoittanut unkarilainen juristi Sándor Ésik. Tekstissä ollaan asian ytimessä ja väännetään rautalangasta, mihin tarvitaan oikeusvaltiota, puolueetonta oikeuslaitosta, kaikkia yhtäläisesti koskevia lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Nimittäin siihen, että kansalaisilla olisi ihmisarvoinen elämä. Jos esimerkiksi Unkarissa kansalainen uskaltaa ostaa ruokaa mistä hyvänsä kaupasta ja syödä sen, siitä on kiittäminen kansainvälisiä elintarviketurvallisuussopimuksia. Jos rikoksen uhriksi joutunut kansalainen uskaltaa hakea apua poliisilta pelkäämättä saavansa itse turpiinsa, jos toimittaja uskaltaa kirjoittaa presidentistä rumasti pelkäämättä joutuvansa ammutuksi – se on toimivien lakien ja laitosten ansiota, ynnä sen, että nämä on ankkuroitu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja standardeihin.

Populismi tarjoaa kiusausta luopua säännöistä ja standardeista ”kansan oikeustajun” nimissä: miksi pitää antaa Brysselin byrokraattien tai muiden ylikansallisten turhakkeiden puuttua kurkkujen käyryysasteisiin tai vankisellien neliömetrimääriin, miksi rikollisia pitää hyysätä ja maksaa rahaa ihmisille, jotka eivät ole sitä ansainneet, miksi me emme itse saisi päättää, saako tänne tulla turvapaikkaa hakemaan ja meidän verovaroilla elätettäväksi kuka hyvänsä? Mutta, näin Ésik muistuttaa, jokainen poliittinen päätös, jolla kansainvälisiä standardeja ja yleisiä sääntöjä heikennetään, vie Unkarin kaltaista maata kohti Valko-Venäjän, Burkina Fason tai Pohjois-Korean kaltaisia maita, joissa vallanpitäjien mielivalta syö kansalaisen oikeusturvaa.

Tämä kysymys on viime aikoina noussut esiin erityisesti kahden tapauksen yhteydessä. Ensinnäkin tuo jo mainittu vankisellien tilavuus. Viime vuonna Unkarin valtio tuomittiin maksamaan entisille vangeille yhteensä kolme miljardia forinttia korvauksina huonoista vankilaoloista: tuomitut olivat kärsineet rangaistuksiaan selleissä, joiden pinta-ala, valaistus tai tuuletus ei vastaa lakeja ja normeja. Index-sivuston haastattelema lakimies, jolla parhaillaan on satoja vahingonkorvausjuttuja vetämässä, kertoo vangeista, jotka ovat viettäneet vuosikausia puolihämärässä ja ilmastoimattomassa sellissä, jossa liikkumatilaa oli vain pari neliömetriä. Ilmeisesti Unkarin vankilat kärsivät pahasta resurssipulasta ja liikakansoituksesta: viranomaiset haluavat lisää ja kovempia tuomioita, mutta vankiloiden rakennus- ja korjausprojektit ovat kaikki jäissä.

Vankien ja heitä puolustavien ihmisoikeusjärjestöjen vaatimukset ja oikeuden päätökset ovat nyt joutuneet ristiriitaan ns. kansan oikeustajun kanssa. Vahingonkorvauksia saaneiden tuomittujen joukossa on ollut todella inhottaviin väkivaltarikoksiin syyllistyneitä, keltalehdistön kohu-uutisista kansalle tuttuja pahoinpitelijöitä ja murhaajia, esimerkiksi yksi Olaszliszkan lynkkaajista. (Vuonna 2006 Olaszliszkan kylän romaniasutuksen läpi ajanut mies oli autollaan osunut tielle juosseeseen 11-vuotiaaseen tyttöön. Lapsi itse asiassa selvisi vammoitta, mutta paikallinen miesjoukko, joka ensi hätään luuli lapsen kuolleen, oli kiskonut kuljettajan autosta – tämän autossa istuvan kahden lapsen nähden – ja hakannut hengiltä siihen paikkaan.) ”Kansan oikeustajun” on tietenkin vaikea sulattaa, että samaan aikaan, kun maassa niin monta muuta epäkohtaa on korjaamatta, tämmöisille roistoille maksetaan verovaroista miljoonia forintteja ilmaista rahaa (muistettakoon siis, että miljoona forinttia vastaa nykyään alle kolmeatuhatta euroa) vain siksi, että sellin vessa on ollut huonossa kunnossa ja vailla lämmintä vettä. Näin siitäkin huolimatta, että vahingonkorvaukset eivät välttämättä päädy pullistamaan entisten vankien lompakkoja: esimerkiksi Olaszliszkan lynkkaajan saamat vahingonkorvaukset ulosmitattiin kokonaisuudessaan edelleen niihin korvauksiin, jotka hänet oli tuomittu maksamaan uhrin perheelle.

Toisesta tapauksesta jo kirjoitin: oikeus tuomitsi Gyöngyöspatan koulussa segregaatiosta eli johdonmukaisesti huonommasta kohtelusta ja opetuksesta kärsineiden romanilasten perheille maksettavaksi vahingonkorvauksia. Tämäkään ei välttämättä ihan sovi kansan oikeustajuun. Jos romanilapsia onkin koulussa syrjitty, mahtavatko he tai heidän vanhempansa – kenties koko ikänsä työttöminä, syrjäytyneinä ja myrkyllisten alakulttuurien imussa eläneet ihmiset – pystyä korjaamaan tilanteen ja käyttämään korvausrahat järkevästi vaikkapa korvaavaan koulutukseen? Vai menevätkö nämä rahat, niin kuin tämmöisten ihmisten kanssa usein käy, pelkkiin vahingollisiin turhuuksiin?

Tammikuussa pääministeri Orbán tarttui julkisuusesiintymisissään tähän populistiseen nuijaan molemmin käsin. Gyöngyöspatan tapauksessa hän kertoi ymmärtävänsä paikallisten ihmisten mieliharmia, kun ”tietty etnisesti määrittyvä ihmisryhmä” saa tukun ilmaista rahaa tekemättä sen eteen lainkaan työtä. Entisille vangeille maksettavia korvauksia Orbán puolestaan nimitti ”vankilabisnekseksi” (börtönbiznisz): ovelat lakimiehet ovat hoksanneet, että vankilaoloja koskevat yleiseurooppalaiset säädökset ovat niin ”löyhiä ja absurdeja” (!), että niiden avulla voi ryhtyä tienestimielessä tehtailemaan kanteita. Ja koska romanien ja vankien oikeuksia ajavista ihmisoikeusjärjestöistä monilla on tukijoinaan myös György Sorosiin liittyviä rahoittajatahoja, johtopäätös on Orbánille ilmiselvä: kaiken takana on Soros-verkosto.

Tiistaina parlamentin istunnossa tullaan käsittelemään hallituksen aloitetta vangeille huonoista vankilaoloista maksettavien korvausten jäädyttämisestä. Oikeusministeri Judit Vargan mukaan tulossa olevan kansallisen konsultaation pohjalta tullaan kehittämään uusi säännöstö, jossa etusijalla on uhrien ja omaisten etu. Niin, pääministeri Orbán on ilmoittanut, että jälleen kerran järjestetään kansallinen konsultaatio eli – kuten riippumattomassa mediassa asiaa on osuvasti luonnehdittu – mielipidekyselyksi naamioitu propagandaisku. Kansalta tullaan ”kysymään” sen mielipidettä sekä liian ahtaissa vankiloissa istuneille että Gyöngyöspatan romaneille maksettavista vahingonkorvauksista. Lisäksi konsultaation aiheina on mainittu ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ehtojen tiukentaminen (siis edelleen: lisää vankeja ennestäänkin toivottoman ylitäysiin ja aliresursoituihin vankiloihin?) sekä ns. ”Szeviép-jutun yhteydessä ilmennyt epäilys tuomarien korruptiosta”. (Szeviép, tie- ja vesi- sekä muitakin rakennustöitä suorittanut szegediläinen yritys, meni vuosia sitten nurin, sen johto tuomittiin konkurssirikoksista mutta tuomio kaatui korkeammissa oikeusasteissa todisteiden puutteeseen, ja tällä hetkellä jutun käsittely on siirretty Szegedistä Pécsiin. Hallituksen taholta on tässä yhteydessä esitetty varsin kirpeitä viittauksia Szeviépin ja Szegedin kaupungin johdon välisiin yhteyksiin; oppositiojohtoinen Szeged on iät ajat ollut piikki hallituksen lihassa.)

Kansalta siis aiotaan kysyä, saako valtio rikkoa itse säätämiään lakeja ja itse allekirjoittamiaan sopimuksia (saahan? saahan?), jos nämä lait ja sopimukset vaatisivat rikollisten ja mustalaisten ”hyysäämistä” eli ”ilmaisen rahan” jakelemista semmoisille ihmisille, joista me ei tykätä. Samoin kansalta ilmeisesti kysytään, onko tuomari korruptoitunut (onhan? onhan?), jos hän vapauttaa syytteestä todisteiden puutteessa semmoisen syytetyn, jolla on yhteyksiä oppositioon tai hallituksen vastustajiin. Ja jos vankiloissa on liikaa vankeja ja liian vähän henkilökuntaa (niin että vankeustuomio ei mitenkään edistä yhteiskuntakelpoiseksi kuntoutumista vaan päinvastoin on omiaan lisäämään jo valmiiksi maailman murjomien kuumakallejen katkeruutta koko maailmaa kohtaan ja sitä kautta koko maan yleistä turvattomuutta), niin tätähän ei korjata esimerkiksi investoimalla vankeinhoitoon tai miettimällä vaihtoehtoja vankilarangaistuksille, vaan meuhkataan ”vankilabisneksestä” ja vaaditaan entistä ankarampia rangaistuksia. Tässähän ei näin puusta katsoen ole järjen hiventäkään, mutta kyse ei nyt olekaan järjestä tai logiikasta vaan, Riikka Slunga-Poutsalon kuolemattomin sanoin, siitä ”miten asiat koetaan”.

Yli kaksisataa psykologia ja psykiatria vaatii avoimessa kirjeessään hallitusta luopumaan Gyöngyöspatan tapauksen käsittelemisestä kansallisessa konsultaatiossa. Heidän mielestään tämmöisellä kyselyllä viestitetään kansalle, että romanit eivät ansaitse lainmukaista kohtelua ja että heidän syrjintänsä on oikeutettua. Näin väestöryhmien välinen rauha ja luottamus vaarantuu entisestään. Tätä mielenilmausta tukee myös Unkarin sosiologien liitto, joka kehottaa jäseniään allekirjoittamaan tätä koskevan joukkovetoomuksen. Protestit huipentuivat tänään muutaman tuhannen ihmisen rasisminvastaiseen mielenosoitukseen Budapestissa. Gyöngyöspatan Fidesz-puoluetta edustava kansanedustaja István Horváth ehti oitis julistamaan somessa, että mielenosoituksen takana on, tietenkin, György Soros.

”Kukaan ei ole lain yläpuolella!” Mérce-portaalin kuva.

Populistinen kiihotus vetoaa tunteisiin, viis järjestä, vastuusta ja seurauksista. Lopulta edessä on tietenkin umpikuja ja homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa, mutta niin kauan, kuin populistit eivät pääse korkeimpaan valtaan, tästä konkurssista ei välttämättä koidu kohtuutonta vahinkoa koko kansalle. Suomessa nähtiin aikoinaan, miten SMP:n Urpo ”Työttömyys pois kuudessa kuukaudessa” Leppäsen lupaukset saivat nolon lopun. Itävallassa on nähty tällä vuosituhannella pariinkin otteeseen, miten populistipuolue pienempänä hallituskumppanina tuhoaa itse itsensä ja kaatuu oman väkensä tohelointiin. Ja oppositiossahan populistit tuottavat parhaassa tapauksessa aiheellista kritiikkiä ja pahimmassakin tapauksessa ainakin jonkinlaista mustaa huumoria. Mutta Unkarissa – miten oikein käy koko maan, kun sen yksinvaltaisen hallituksen ja johtajan valitsema pöhköpopulistinen linja jossain vaiheessa johtaa sen täyttä vauhtia päin seinää?

 


Noloa peliä

22 marraskuun, 2019

Itävallassa jatkuvat yhä hallitustunnustelut. Sebastian Kurzin johtama konservatiivipuolue ÖVP oli vaalien ylivoimainen voittaja, mutta yksin se ei pysty hallitsemaan. Aiemmat koalitiokumppanit, sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) taas saivat vaaleissa molemmat pahasti takkiinsa ja kamppailevat sisäisissä kriiseissään. Siispä toisen vaalivoittajapuolueen eli vihreiden kanssa yritetään löytää yhteistä säveltä melkoisista ideologisista eroista huolimatta. Samalla uutisotsikoihin on singahtanut uusia skandaaleja.

Kesällä koetun Ibiza-videoskandaalin jälkiselvittelyt jatkuvat yhä. Lehtiuutisissa pyörii salaperäisiä, vain nimikirjaimilla mainittuja henkilöitä, jotka ilmeisesti virittivät ibizalaiseen huvilaan ansan FPÖ:n tuolloiselle karismaattiselle johtajalle HC Strachelle ja hänen kakkosmiehelleen Johann Gudenukselle – ja joiden puolestaan väitetään syyllistyneen sekä kiristykseen että muihin hämärähommiin. Ibiza-skandaalin johdosta tehdyissä ratsioissa on tehty lisää jännittäviä löytöjä, esimerkiksi tirolilaisen tuppukylän pensionaatin – jonka omistaa FPÖ:n alainen, toimialaltaan hieman hämärä ”koulutusinstituutti” – kassakaapista löytyi kultaharkkoja, väittämän mukaan jopa miljoonan euron arvosta. Muistetaanpa, että Ibiza-videoilla humalainen Strache suunnitellessaan talousoperaatioita venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneen houkutuslinnun kanssa oli selittänyt myös mahtipontisesti, että ”kolmasosa rahoista pitää olla kultana ja hopeana”. Puolueiden alaisten erilaisten yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden valvonnassa on ilmeisesti melkoisia aukkoja, joten niihin on helppo sijoittaa kenties myös alkuperältään hämärää rahaa. Mutta ei vain FPÖ:n entisistä ja kenties nykyisistäkin sisäpiireistä löydy kaikenlaista epäilyttävää. Viime viikkoina on uutisiin noussut myös ns. Casino-Affäre eli nimitysskandaali, jonka yhteydessä on taas kerran esillä ollut aitoitävaltalainen ilmaus Postenschacher eli ”virkasuhmurointi”.

Itävallassahan vallitsi sodan jälkeen kymmeniä vuosia järjestelmä, jota toisinaan nimitetään ”pilarisaatioksi”: kaksi valtionhoitajapuoluetta, ÖVP ja SPÖ, usein koalitiokumppaneita, jakoivat keskenään koko yhteiskunnan, niin paikalliset hallintoelimet kuin monet muutkin instituutiot. Oli ”mustia” ja ”punaisia” kuntia ja koulupiirejä mutta myös pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, tai meikäläistä Autoliittoa vastaamassa sekä ”musta” ÖAMTC että ”punainen” ARBÖ. Tähän liittyi virkojen ja työpaikkojen jakaminen poliittisten voimasuhteiden mukaan (Proporz), ei vain valtion ja kuntien hallintoelimissä vaan myös laitoksissa, instituutioissa ja yrityksissä, joissa valtio oli jollakin tapaa osallisena. Mukavia työpaikkoja ja virka-asemia järjestyi sen mukaisesti oikeanlaisella jäsenkirjalla.

Punamustien koalitioiden kausi katkesi ensimmäisen kerran vuosituhannen vaihteessa Jörg Haiderin FPÖ:n veretseisauttavaan vaalivoittoon ja ensimmäiseen ”musta-siniseen” (ÖVP-FPÖ-) hallituskoalitioon. Monet odottivat Haiderin populisteista loppua jähmeälle jäsenkirjameiningille, vaan toisin kävi. Sittemminkin on selväksi tullut, että FPÖ on vähintäänkin yhtä innokas korruptionkäryisiin valtapeleihin kuin vanhat valtapuolueet. Ja juuri tästä on kyse myös tuoreessa Casino-Affäressä. Peliyhtiö Casinos Austrian – jonka osaksi omistaa myös Itävallan valtio – pehmoiselle johtajantuolille ängettiin FPÖ:n Peter Sidlo, jolla ei ollut tähän tehtävään vaadittavaa kokemusta eikä pätevyyttä. Tämä ongelmallinen nimitys saatiin järjestetyksi lupaamalla Casinos Austrian toiselle osaomistajalle, peliautomaattiyhtiö Novomaticille lainmuutoksia, jotka helpottaisivat sen toimintaa.

Kaiken lisäksi kasinoskandaalissa ei ole kyse vain FPÖ:stä.  Julki tulleet erilaisilla elektronisilla viestintävälineillä käydyt keskustelut tahraavat pahasti myös ”perusitävaltalaisten” tuolloisen isomman hallituskumppanin ja tulevankin liittokansleripuolueen ÖVP:n toimijoita. SPÖ:llä olisi nyt hyvä sauma aggressiiviseen oppositiopolitiikkaan – ellei senkin lähimenneisyydestä löytyisi poliittista kähmintää sen verran, että kasinoskandaalin kovin äänekäs tuomitseminen vaatii ongelman huolellista rajaamista. Kasinofirmaskandaali on poikkeuksellisen ruma siksi, että poliittista virkanimitystä järjesteltiin FPÖ:n niin ilmeisen epäpätevälle henkilölle, mutta vastaavantapaista on tehty jo pitkään, ns. vanhoilla valtapuolueilla vain on suuremmat kykyreservit, enemmän semmoisia ehdokkaita, joilla jäsenkirjan lisäksi on myös oikea pätevyys. Sillä – muistuttaa Eric Frey Der Standard -lehdessä – Postenschacher on juurtunut syvälle Itävallan poliittiseen järjestelmään.

***

Mutta Itävallan rumatkin poliittiset pelit edelleenkin kalpenevat Unkarin tapahtumien rinnalla. Siellä poliittisessa julkisuudessa ala-arvoista loanheittoa harrastaa edelleen myös itse hallitus. Ensimmäinen esimerkkini liittyy Unkarin Helsinki-komiteaan (Magyar Helsinki Bizottság), ihmisoikeusjärjestöön, joka äskettäin sai norjalaiselta sisarjärjestöltään vuoden Andrei Saharov -palkinnon ihmisoikeuksien ja demokratian puolustamisesta. (Helsinki-komiteat ovat ottaneet nimensä vuonna 1975 Helsingin ETYK-kokouksessa allekirjoitetun päätöslauselman ja etenkin sen ns. kolmannen korin mukaan, joka oli aikansa merkittävimpiä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.)

Helsinki-komitea on ollut Unkarin uutisissa viime vuosina etenkin pakolaisten puolustajana. Röszken rajanylityspaikan pahamaineisella ”transitvyöhykkeellä” pidetään turvapaikanhakijoita epäinhimillisissä oloissa. Tuorein Helsinki-komitean esille nostama tapaus oli iranilainen Abouzar Soltani, joka 11-vuotiaan poikansa kanssa on yksitoista kuukautta odottanut piikkilankojen ympäröimässä konttiparakissa: Unkari ei halua käsitellä hänen turvapaikkahakemustaan, koska hän on tullut ”turvallisesta” Serbiasta, Serbian viranomaiset taas eivät huoli Soltania ja hänen poikaansa takaisin. (Soltani on tehnyt tästä pienen lyhytelokuvan, jota äskettäin esitettiin Verzio-elokuvafestivaaleilla.) Mutta jo aiemmin on tavan takaa julkisuudessa ollut uutisia turvapaikanhakijoiden pitämisestä nälässä Röszken parakeissa. Tähän parlamentin maanpuolustus- ja poliisivaliokunnan puheenjohtaja Lajos ”Äitini ei ole mikään bulvaani” Kósa puolestaan on laittamattomalla logiikallaan todennut, että ”ei meillä valtio turistejakaan ruoki, eivätkä ne silti näe nälkää”.

Tämä Helsinki-komitea siis on jo pitkän aikaa käynyt oikeutta Unkarin hallitusta vastaan kunnianloukkauksesta. Syksyn 2017 ns. kansallisen konsultaation yhteydessä nimittäin väitettiin, että György Sorosin (tuon universaalin suurpahiksen) tukemat järjestöt, kuten Helsinki-komitea, ”puolustavat laittomuuksiin syyllistyviä maahanmuuttajia” ja pyrkivät siihen, että nämä saisivat rikoksistaan lievemmät rangaistukset. Tämähän on täysin älytöntä kaikkialla muualla paitsi siinä Unkarin hallituksen propagandan rinnakkaistodellisuudessa, jossa turvapaikanhakijat tekevät rikoksen jo pelkästään ylittäessään Unkarin rajan. Mikä mielenkiintoisinta, kaikesta siitä huolimatta, mitä Unkarin oikeuslaitoksesta viime vuosina on kuultu, Helsinki-komitea voitti juttunsa sekä alemmissa oikeusasteissa että äskettäin Kúriassa eli Unkarin korkeimmassa oikeudessa. Kúria velvoitti pääministerin kanslian maksamaan Helsinki-komitealle kahden miljoonan forintin (noin kuudentuhannen euron) korvaukset sekä julkaisemaan virallisen anteeksipyynnön sekä uutistoimisto MTI:n välityksellä että 30 päivän ajan hallituksen verkkosivuston kormany.hu etusivulla.

Ja mitenkä reagoi tähän hallitus? Näin sen tiedotustoimisto yllä linkitetyn 444.hu:n jutun mukaan:

Ministeriö merkitsee tiedoksi Kúrian päätöksen. Mutta vaikka Helsinki-komitea miten kääntelisi ja vääntelisi, siitä huolimatta tosiasia on, että tämä komitea on Sorosin rahoittama maahanmuuttomielinen järjestö. 

Ihan oikeasti, aikuiset ihmiset! Näkeekö kukaan muu sielunsa silmin Pikku-Kallen rehtorin kansliassa selittämässä, että ”no joo, sori, kyllä mä sanoin Lissua kakkapyllyksi, mutta vaikka se miten selittelisi niin kakkapyllyhän se on”?

Vielä merkillisempi hysteria on noussut jo viime postauksessani kuvatun uuden Puskás-stadionin avajaisista. Tapaus on yksityiskohtaisesti selostettu Éva S. Baloghin englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissa, joten yritän referoida sen tähän lyhyesti. Index-uutisportaalin toimittaja Gábor Miklósi oli saanut lipun uuden urheilupyhätön VIP-katsomoon ja raportoi kokemuksistaan avajaisottelussa, itse asiassa vuolaasti ylistellen stadionin komeutta ja tunnelmaa, joka saa katsojan unohtamaan kaikki tähän komeuteen upotetut (tai sen rakennustöiden yhteydessä vääriin taskuihin ohjautuneet) korruptiomiljoonat. Mutta: ennen ottelua esiin marssitettiin muutamia lapsia yhdessä koko katsomon kanssa laulamaan…

… jotain tunteellista laulua siitä, miten me kaikki olemme samaa verta. Se tuntui tutulta, mutta en tiennyt, mikä juttu se oli, vain kertosäkeen loppu oli tuttu Viidakkokirjasta, vaikka epäilyttikin, että EIHÄN PUSKÁS-STADIONIN AVAJAISISSA VOI 70 000 IHMISTÄ LAULAA VIIDAKKOKIRJAA. Minut melkein katsottiin ulos VIP-katsomosta, kun pysyin persiilläni, ja todellakin vaikeaa oli olla nousematta seisomaan siinä paineessa, mutta minä pidän tapanani nousta seisomaan vain kansallislaulua soitettaessa, ja ihan äskettäin olen nähnyt ohjelman siitä, miten pitkälle ihmiset voivat mennä mukautuakseen odotuksiin, joten kiusallanikin jäin istumaan. Näin minä kapinoin marraskuussa 2019 Puskás Arénan avajaisissa.

Tästä on noussut hallitusta lähellä olevassa mediassa käsittämätön mekkala. Laulavat lapset olivat slovakianunkarilaisia, Dunaszerdahelyn (Dunajská Streda) kaupungista, ja laulu, jota toimittaja häpeäkseen ei tunnistanut, oli uusnatsipiireissä suositun ”kansallismielisen” rokkibändin Ismerős Arcok (‘Tutut naamat’) kappale Nélküled (‘Ilman sinua’), josta on tullut Dunaszerdahelyn jalkapallojoukkueen epävirallinen hymni. Nyt hallituksen mediaimperiumiin kuuluvissa ohjelmissa, lehdissä ja verkkosivustoilla kauhistellaan, miten Indexin toimittaja ”loukkasi ja häpäisi Ylämaan [Felvidék, Slovakian vanha nimitys Unkarissa] lapsia”. Blogeissa ja kommenttiketjuissa mokoma ”muukalaissydäminen” (idegenszívű) toimittaja, joka ei ymmärrä kansallista yhteenkuuluvuutta ja Trianonin, nyyh, tragediaa, saa niskaansa myös antisemitististä herjaa, alkaen pilapiirroksista, joissa eväspusseineen ja juomamukeineen toisten katsojien jaloissa kyykkivä toimittaja Miklósi kuvataan apinamaisena, koukkunokkaisena olentona aivan natsiaikaisten juutalaisia esittävien propagandakuvien tyyliin. Entisestä Jobbik-puolueesta lohjenneen radikaalisiiven Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) johtaja László Toroczkai puolestaan ilmoitti tekevänsä Index-sivustosta rikosilmoituksen, sillä se harjoittaa kansanryhmän vastaista kiihotusta, nimittäin unkarilaisia vastaan.

Tämäkin juttu on hyvä lopettaa Index-sivuston oivallisen Grafitemberin pilapiirrokseen, jossa ollaan akuuttipoliklinikan (sürgősségi) odotushuoneessa. Oppositiomediassahan uusien upeiden stadionien rakentamista on jo vuosikausien ajan rinnastettu terveydenhuollon katastrofaaliseen resurssipulaan.  ”Me olemme samaa verta!”, lohkaisee herra jonotusnumerolla 66. Yhteisen verilammikon yllä istuvaa naapuriakin alkaa naurattaa, mutta tiskin takana päivystävä hoitaja ymmärtää yskän ja kivahtaa: ”Jos rupeatte puhumaan niitä stadionjuttuja, niin heitätän teidät ulos!”

egyverbol


Rauta-Albertin muisto

25 lokakuun, 2019

Albert Wass (1908–1998) on Unkarin viime vuosien kiistellyimpiä kirjailijoita mutta Unkarin ulkopuolella paljolti tuntematon suuruus. Hän syntyi Transilvaniassa vanhaan aatelissukuun, joka Maria Teresian aikaan oli saanut kreivillisen arvon. Hänen kotiseutunsa ja tiluksensa joutuivat Trianonin rauhassa 1920 osaksi Romaniaa, ja kun Pohjois-Transilvania vuonna 1940 palautettiin muutamaksi vuodeksi Unkarille, Wass kansallismielisenä unkarilaisena innokkaasti osallistui unkarilaisvallan uudelleenrakentamiseen. Sodan aikana hän taisteli Unkarin armeijassa Donin rintamalla, ja saksalaiset aseveljet myönsivät hänelle kuuluisan Rautaristin peräti kahteen kertaan. Hänen väitetään myös unkarilaisten viranomaisten avustuksella terrorisoineen kotiseutunsa romanialaisia ja juutalaisia ja jopa olleen ainakin osasyyllisenä useiden siviilihenkilöiden, myös naisten ja lasten, surmiin. Tästä Albert Wass sodan jälkeen tuomittiin Romaniassa poissaolevana kuolemaan. Sodan loppuvaiheissa Wass siirtyi länteen, ensin Saksaan, sieltä 1951 Yhdysvaltoihin, missä hän lähes koko pitkän loppuelämänsä ajan toimi aktiivisesti – joskin myös ristiriitoja ja kiistoja nostattaen, eikä läheskään aina menestyksekkäästi – ulkounkarilaisten poliittisessa ja kulttuurielämässä. Hänen poikansa Huba teki Yhdysvaltain armeijassa komean uran strategina ja sotilaskoulutuksen kehittäjänä.

Kartanonherruuden, sotimisen ja politikoinnin ohella Wass ehti luoda melkoisen kirjallisen tuotannon, jonka arviointi ja uudelleenarviointi on parin viime vuosikymmenen ajan ollut Unkarin kulttuurielämän merkillisimpiä kysymyksiä. Ihailijoilleen Wass on – paitsi sotasankari, upseeri ja herrasmies – myös ihanan romanttisten ja sykähdyttävän isänmaallisten runojen, kertomusten ja näytelmien kirjoittaja, kovaonnisen kotiseutunsa ja sen ihmisten haikeannostalginen kuvaaja, Transilvanian unkarilaisen kirjallisuuden merkkimies, jonka teosten arvoa kosmopoliittinen kulttuurimarxisti-älymystö on pahantahtoisesti vähätellyt. Siispä järjestelmänvaihdoksen jälkeen hänen pitkään lähes unohdettuina tai suorastaan kiellettyinä pölyttyneet teoksensa on jonkinlaisissa ”nyt saa taas!” -tunnelmissa nostettu kansallisen kirjakaapin paraatihyllylle. Sekä Transilvaniassa että emä-Unkarissa on niitä, joille Albert Wass sekä elämällään että tuotannollaan ilmentää Unkarin kansan ja erityisesti Transilvanian unkarilaisten kärsimystentäyteistä historiaa ja traagista sankaruutta. Ennen kaikkea: on myös paljon niitä, jotka ymmärtävät, että Albert Wass sopii Unkarin nykyisen hallituksen ideologiseen linjaan kuin nenä naamaan: Wassia lukemalla ja etenkin pystyttämällä hänelle muistomerkkejä ja ajamalla hänen teoksiaan kansalliseen opetusohjelmaan ja kirjallisuuden kaanoniin voi osoittaa uskollisuuttaan nykyisten vallanpitäjien ”kansallismieliselle” linjalle. Wassin patsaita onkin viime vuosina noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella.

444.hu-sivustolla julkaistussa kuvassa (MTI, Zoltán Máthé) sydänkirurgi, professori Lajos Papp paljastaa Albert Wassin patsaan Aszódissa, kuudentuhannen asukkaan pikkukaupungissa vähän Budapestista itään, marraskuussa 2018, jolloin vietettiin Wassin syntymän 110-vuotisjuhlaa. En ole onnistunut selvittämään, liittyykö Albert Wass millään erityisellä tavalla Aszódin kaupunkiin.

”Kansallismielisten” piirien ulkopuolella taas käydään väittelyä siitä, oliko Wass natsi ja sotarikollinen vaiko vain vastenmielinen rasisti, juutalaisvihaaja ja ”hungaristi”, unkarilaisen äärinationalismin kannattaja. Kiivaimmat vastustajat uskovat sotarikossyytteisiin ja jaksavat esimerkiksi muistuttaa, että Wass sodan aikana kasvatti Hitler-viikset. Pitkässä artikkelissaan Eszmélet-aikakauskirjassa vuonna 2006 László Nagy muistuttaa, että sodan aikaan rintamakirjeenvaihtajana toimiessaan Wass vakaasti ylisti Saksaa ja julisti akselivaltojen varmaa voittoa, että sodan lopulla hän poistui maasta samaan aikaan ja samaa tietä kuin “kansakunnanjohtaja” Szálasin “natsi-” eli nuoliristiläishallitus ja pakonsa jälkeenkin piti tiivistä yhteyttä Szálasin piiriin; kirjailija-natsipoliitikko József Nyirő oli hänen läheinen ystävänsä.

Pitkässä analyysissaan 444.hu-sivustolla László Szily päätyy toteamaan, että Wassia ei ankarasti ottaen saisi nimittää natsiksi. Hän ei kuulunut saksalaisten kansallissosialistipuolueeseen eikä sitä tukeviin järjestöihin, ei ainakaan ennen sotaa avoimesti ylistellyt Hitleriä eikä Kolmatta valtakuntaa. Hänen ei ole myöskään voitu todistaa virallisesti kuuluneen Unkarin nuoliristiläisten puolueeseen, eikä hänellä ollut virallista asemaa sodan loppuvaiheessa pystytetyssä nuoliristiläisten hallinnossa. Myöskään sodanjälkeisen Romanian oikeusistuimen langettamaa tuomiota ei oikein voi pitää normaalin länsimaisen oikeustajun mukaisena; ilmeisesti Szilyn mielestä Wassin syyllisyys sotarikoksiin on edelleenkin epävarma ja vailla täysin kiistattomia todisteita.

Mutta tämähän ei suinkaan tarkoita, ettei Wass olisi ollut monin tavoin vastenmielisten aatteiden kannattaja. Ennen kaikkea hänen antisemitisminsä, kirjoittaa Szily, on Unkarin kirjallisuuden tässä suhteessa kaikkea muuta kuin köyhät perinteet huomioon ottaenkin niin väkevää, että se olisi saanut natsien propagandalehden toimituksenkin spontaanin innostuneesti heilauttamaan käsivartensa yläviistoon. Usein tästä esimerkkinä mainitaan Wassin sodan aikana ilmestynyt kertomus A patkányok honfoglalása (‘Rottien maanvaltaus’), jossa hellämielisen talonisännän kotiinsa päästämät nälkäiset rotat lisääntyvät ja valtaavat koko talon; ilmestymisajan ja Wassin monet muutkin mielenilmaukset huomioon ottaen tätä on mahdoton olla lukematta juutalaisvastaisena allegoriana. Mutta vielä paljonpuhuvampi on 1950-luvun alussa maanpaossa ilmestynyt romaani Elvesz a nyom (‘Jälki katoaa’), sillä – muistuttaa Szily – on aivan eri asia,  kirjoittaako joku antisemitististä propagandaa Hitlerin Kolmannen valtakunnan valtapiirissä vai vasta viisi-kuusi vuotta sen jälkeen, kun holokaustin kauhut ovat jo tulleet koko maailman tietoon.

”Jälki katoaa” -romaanissa seurataan lapsuudenaikaisen transilvanialaisen toveripiirin toisiinsa kietoutuvia kohtaloita. Näistä henkilöistä yksi on juutalaispoika Gottfried Pohrisch, tosin opportunistisesti kristityksi kastettu mutta ”rotunsa” vanki. Ei pääse pantteri pilkuistaan, joten Gottfriedista kasvaa mahtava liikemies ja rosvokapitalistin karikatyyri, ahne, rasvoittunut, siansilmäinen ja turpeahuulinen olento, joka tietenkin eläimellisesti himoitsee tarinan positiivisen sankarin rakastettua… Näin Wass kuvaa Gottfriedin kehitysvuosia:

”… pikku Gottfried oppi, että näiden [juutalaisten] kanssa on pidettävä yhtä silloinkin, kun heidän jatkuvasti vuotava nenänsä inhottaa, (…) Tätä opetti laki, joka sanoo, että ostokset on tehtävä kadunkulman pikkukauppiaalta, vaikka tämä käyttäytyy karkeasti ja myy kalliilla. Ja vastapäisestä kaupasta ei saa ostaa, vaikka sen kauppiaan poika joskus antaa lahjojakin, sillä ”se ei ole meikäläisiä” (…) Heidän kotonaan kävi pitkätakkisia, isoa laukkua kantavia, hienhajuisia miehiä, jotka hiljaisella äänellä mutta tärkeän oloisina jupisivat jotakin isän kanssa jossain nurkassa, joskus aivan vanhuksiakin, rääsyisiä, homeenvärisiä, heillä oli mustat karvahatut, punainen parta ja poskilla rasvaisina roikkuvat ohimokiharat, eivätkä he osanneet puhua muusta kuin liikeasioista ja rahasta. (…) Gottfried kasvoi kahteen uskontoon. Virallisesti hänet oli kastettu katolilaiseksi, niin hän esiintyi myös koulussa, siis tuossa ”ei meikäläisten” maailmassa. Toisessa, sisäisessä maailmassa taas hänen mieleensä pyrittiin painamaan salaisuus: Juudan synkkä salaisuus, joka surmaa sen, jotka sen hylkäävät.”

Huh. Jos Albert Wassilla ei tiettävästi ollutkaan natsipuolueen jäsenkirjaa, niin ns. ankkakriteeriä soveltaen voi kyllä sanoa, että ainakin hän käveli kuin natsi ja kaakatti kuin natsi. Mutta olennaisempi kysymys on se, onko Wassilla näistä erittäin vastenmielisistä mielipiteistään huolimatta oikeus paikkaan Unkarin kirjallisuuden kaanonissa tai koulujen opetusohjelmassa. (Vähän samaan tapaan kuin Peter Handken Nobel-palkintoa voidaan pitää ansaittuna, siitä huolimatta että Handke on provokatiivisesti myös möläytellyt poliittisesti epäkorrekteja juttuja, esimerkiksi tukenut entisen Jugoslavian sotarikollisia.) Ja tässä tuntuu oman tuttavapiirini ja somekuplani vastaus olevan selkeästi: ei. Albert Wass ei ollut Peter Handken veroinen poikkeuksellinen ja uutta luova lahjakkuus.

Muutamien lukemieni näytteiden perusteella sijoittaisin Albert Wassin samaan sarjaan meidän Aarno Karimomme kanssa. Karimo (1886–1952) oli taiteilija, kirjailija ja lehtimies, kansalaissodan valkoisen armeijan veteraani ja pitkän linjan suojeluskunta-aktivisti. Hänen – siteeraanpa kerrankin suomalaista Wikipediaa – ”kansallismielistä mystiikkaa sisältävä” moniosainen teoksensa Kumpujen yöstä, komeasti kuvitettu tarinakavalkadi Suomen historian vaiheista, oli minunkin lapsuudenkotini kirjahyllyssä sodanjälkeisenä, lievästi sensuroituna laitoksena (josta, sen olen myöhemmin tullut tietämään, oli poistettu muun muassa tulevaisuuteen tähtääviä Suur-Suomi-fantasioita). Kumpujen yöstä oli lapsuuteni vaikuttavimpia lukuelämyksiä, ja sain siitä myös jonkinlaiset yleissivistykselliset pohjatiedot Suomen historiasta – ennemmin siitä kuin koulun historianopetuksesta. Varmaan siinä viimeistään kymmenvuotiaana kuitenkin tajusin jo, että Karimon kuvaukset uljaista suomalaisista, pöyhkeistä ruotsalaisista tai luihuista ja julmista venäläisistä eivät oikein anna järkevää pohjaa sille, miten eri kansallisuuksiin kuuluviin ihmisiin pitäisi suhtautua. Ja pian sen jälkeen minulle alkoi selvitä, että Karimon teksti on aika naiivia ja viihteellisen kliseistä eikä välttämättä kuulu Suomen kirjallisuuden suurimpiin saavutuksiin.

Mietitäänpä siis: mitä pitäisi Suomessa tapahtua, että Aarno Karimo nousisi arvoon arvaamattomaan, saisi ympärilleen jonkinlaisen kultin ja kunniakseen patsaita erinäisissä tuppukylissä, ja Kumpujen yöstä nostettaisiin koulujen kirjallisuudenopetuksen ohjelmaan, kulttuuri- ja kirjallisuusväen kauhistellessa ja kiristellessä hampaitaan? Jotakin tämäntapaistahan on Unkarissa tapahtunut. Viimeisimpiä kohahduksia nousi äskettäin, 23.10. eli vuoden 1956 kansannousun muistopäivänä. Viktor Orbán, joka tänä vuonna ei jostain syystä pitänyt julkista puhetta suurille kansanjoukoille, tai hänen some-tiiminsä kunnioitti merkkipäivää postaamalla Albert Wassin runon äärioikeisto- tai ”kansallisradikaali”-sympatioistaan tunnetun näyttelijän György Dörnerin lausumana:

akömarad

”1956. Sillä vesi virtaa pois ja vain kivi jää, mutta kivi jää.”


Nach der Wahl ist vor der Wahl

5 lokakuun, 2019

eli ”vaalien jälkeen on ennen vaaleja”, olen tainnut ennenkin todeta. Itävallassa tämä on erityisen totta, kun harva se vuosi on ainakin jonkin osavaltion vaalit. Yleis-sentrooppalaisemmin tämä on nyt totta sikäli, että Itävallan parlamenttivaalit menivät, Unkarissa taas on tulossa kunnallisvaalit.

Itävallan vaalithan pääsivät kivasti suomalaiseenkin mediaan, ja niiden tulos oli odotettu. Konservatiivipuolue ÖVP nuoren ja kauniin johtajansa Sebastian Kurzin käsittämättömän kansansuosion siivittämänä jyräsi edelleenkin, skandaalien ravistelema oikeistopopulistinen FPÖ romahti ja menetti kannatuksestaan reilun siivun. Tällä hetkellä julkisuudessa valetaan kannuja FPÖ:n sisäisistä skismoista. Ibiza-videoskandaalissa kasvonsa menettänyt entinen puoluejohtaja HC Strache ei ole nyt vain luopunut tehtävästään vaan ilmoittanut vetäytyvänsä kokonaan politiikasta. Tämä nostattaa kummallisia väreitä niiden selkäpiissä, jotka vielä muistavat vuosituhannen alkuvuodet ja Jörg Haider -vainajan muutaman kuukauden välein toistuvat julistukset siitä, miten hän nyt aikoo ihan oikeasti pysyä siellä Kärntenin osavaltion maaherrana ja vetäytyä liittovaltiotason politiikasta syrjään. Juupajuu.

Mutta ei Ibizassa kyllin, vaan Strachen eräänlaiseksi sijaiseksi parlamenttiin nostettu sievä nuori Philippa-vaimo on myös alkanut herättää pahaa verta. (Kun työkoneellani rupean kirjoittamaan verkkoselaimen osoitekenttään tiedekuntamme osoitetta phil-kult.univie.ac.at, integroitu hakukone tarjoaa muutaman alkukirjaimen jälkeen täydennykseksi Philippa Strache.) Ei vain HC Strache itse ole epäiltynä korruptionkäryisistä taloussotkuista (entinen henkivartija väittää Strachelle kiikutetun urheilukassikaupalla käteistä rahaa, joka olisi peräisin venäläisiltä tai ukrainalaisilta oligarkeilta), vaan myös Philippan väitetään osallistuneen pariskunnan leveänlaisen elämäntyylin rahoittamiseen nostamalla puolueelta 9.500 euron kuukausipalkkaa tehtävistä, joista ei ole tarkempaa tietoa. (Virallisesti Philippa oli puolueen palkaton ”eläinsuojeluvaltuutettu”.) Olisiko tosiaan niin, että populistipuolueet ennemmin tai myöhemmin kaatuvat omiin tohelointeihinsa tai repivät itse itsensä hajalle?

FPÖ:n toljailut sikseen. Nythän on edessä hallitustunnustelut, ja niistä povataan hankalia. Sebastian Kurz, suurimman puolueen johtaja, on komean vaalivoiton jälkeen itsestäänselvä hallituksen muodostaja, mutta yksin ÖVP ei pysty hallitsemaan, vaan koalitioon tarvitaan vähintään yksi puolue lisäksi. FPÖ:n kanssa, arvelevat monet, Kurzin olisi mukavinta ja ideologisesti helpointa jatkaa populistista tiukalla maahanmuuttopolitiikalla elämöimistä (ja siinä sivussa köyhien kyykyttämistä). Toisaalta Kurzin luulisi järkimiehenä ja reaalipoliitikkona vihdoinkin tajuavan, että ”yksittäistapauksesta” toiseen kompuroivista (vähän väliä paljastuu FPÖ:n piireistä kompromettoivia yhteyksiä natsimeininkeihin) ja sisäisten riitojen repimistä perusitävaltalaisista ei nyt jos koskaan ole hallitusvastuuta kantamaan.

Jos ei FPÖ, niin mikä sitten? Vaaleissa pahasti takkiinsa saanut, itse asiassa suorastaan historiallisessa aallonpohjassa kyntävä sosiaalidemokraattien SPÖ on pahassa kriisissä. Tuoreehko puoluejohtaja Pamela Rendi-Wagner on fiksun ja sympaattisen oloinen tyyppi, mutta kärsii ehkä jonkinlaisesta juttaurpilais-ongelmasta: ammattiyhdistysäijät eivät luota nättiin nuoreen naisihmiseen eivätkä pidä tätä oikein vakavasti otettavana. On vaikea kuvitella, että tässä tilanteessa SPÖ, jonka on nyt terävöitettävä profiiliaan ja koottava rivinsä, suostuisi oikeistokonservatiivien sivuvaunupuolueeksi.

Jäljelle jäävät vaihtoehdot eivät välttämättä ole yhtään helpompia. Vihreät, jotka edellisissä vaaleissa tipahtivat äänikynnyksen alapuolelle, palasivat nyt historiallisen komealla äänisaaliilla takaisin ja hengittävät FPÖ:n niskaan neljänneksi suurimpana puolueena. Itävaltalaisessa mediakuplassani liikkuu nyt vetoomuksia vihreiden tuoreelle johtajalle Werner Koglerille, pitkän linjan vaatimattomalle uurastajalle: vihreiden pitäisi nyt niellä aatteellinen vastahakoisuutensa ja suostua reaalipoliittiseen hallitusyhteistyöhön, ettei Kurz vain keksisi vielä kerran yrittää uudelleenlämmitettyä oikeisto-äärioikeistokoalitiota. Vaikka jäljet pelottavatkin: molemmille Kurzin ÖVP:n aiemmille koalitiokumppaneille on käynyt kehnosti… Mahdollisesti tähän ”turkoosi-vihreään” (turkoosi on Kurzin ”uuden” ÖVP:n tunnusväri, jolla tehdään eroa ÖVP:n perinteiseen ”mustaan”) koalitioon otettaisiin mukaan myös ”pinkit” eli porvarillis-liberaalinen uuspuolue NEOS – ei vain hallituspohjan laajentamiseksi vaan ehkä myös siksi, että ÖVP voisi peluuttaa kahta hallituskumppaniaan toisiaan vastaan.

Tässä hallitusspekulaatioiden lomassa mieleen nousee hyvin raadollisia mietteitä etenkin siitä, mitä oikein sentrooppalaisen äänestäjäkunnan päässä tikittää. Onko tosiaankin niin, että merkittävä osa äänioikeutetuista kansalaisista antaa äänensä Sebastian Kurzille yksinkertaisesti vain siksi, että tämä on niin komea ja tyylikäs ja kohtelias nuori mies, semmoinen unelmavävy-tyyppi? Sillä mitään sisällöllistä syytä Kurzin kannattamiseen, anteeksi vain, en pysty keksimään. (Hieman samanlainen käsittämätön ihailu ympäröi aikoinaan silloista valtionvarainministeriä Karl-Heinz Grasseria, joka – samoin kuin muutkin Jörg Haiderin ns. pojuporukan miehet, Haiderhan mielellään keräsi myös poliittisiksi suojateikseen hyvännäköisiä nuorukaisia – oli kuin suoraan partavesimainoksesta. Ja samaan tapaan aikoinaan HC Strachekin profiloitui ”siksi ainoaksi puoluejohtajaksi, joka ei ole vanha eikä ruma”.) Miten paljon demarien surkea vaalimenestys ja johtajakriisi liittyy siihen, että puoluejohtaja on nainen, jonka piipitystä ei äijäporukoissa jakseta kuunnella? Johtuiko vihreiden pitkä alamäki siitä, että edellinen pitkäaikainen puoluejohtaja Eva Glawischnig oli ärsyttävä, ”hienosteleva” ämmä (jonka napapaljaana-hääpukua reposteltiin julkisuudessa samaan tapaan kuin Jutta Urpilaisen verkkosukkia aikoinaan), ja onko vihreiden nykyinen nousu sen ansiota, että puolueen johdossa on taas reilu työmies-imagoinen jätkä?

***

Siirrytään sitten Unkariin, missä kunnallisvaalitaistelu jatkuu ja sitä koskevat uutiset eivät niinkään käsittele aatteellisia kysymyksiä kuin vaalikamppailua itseään ja siinä käytettyjä mahdollisia likaisia temppuja. Kuten viimeksi kirjoitin, valtapuolue Fidesz säilyttänee yliherruutensa useimmilla pienillä paikkakunnilla, missä kansa ei seuraa nettipohjaista oppositiomediaa vaan lukee, katselee ja kuuntelee uutisensa suurimmaksi osaksi hallituksen kontrollissa olevista perinteisistä viestimistä. (Ja joka tapauksessa äänestää paikallista pormestaria, jolta tulevat sekä työllistämistyöt että ruoka-avustuskupongit.) Lähes kolmasosassa Unkarin kunnista on vaaleissa ehdolla yksi ainoa pormestariehdokas. Kovempi taistelu käydään kaupungeissa; Budapestissa tähänastinen ylipormestari István Tarlós ja johtava oppositioehdokas Gergely Karácsony ovat kannatusmittauksissa rinta rinnan.

Kuten viimeksikin kirjoitin, Fidesz-puolue käyttää vaalitaistelussa kaikkia perinteisiä ja vähän uusiakin keinoja. Maahanmuutolla pelottelussa uusiin ulottuvuuksiin ylsi – oppositiomedian kitkeräksi riemuksi – Brysselissä vaikuttava Fidekszen vanha twitter-soturi Tamás Deutsch:

Meille kaikille on yksiselitteistä ja selvää, mitä on tekeillä. Frans Timmermans, György Sorosin mies, haluaa maahanmuuttomielisten pormestarien avulla toteuttaa migranttien asuttamisen, ja Unkarissakin hän suunnittelee samaa. Lokakuun 13:ntena Unkarissa on kunnallisvaalit, ja juuri siksi (…) näissä vaaleissa panokset ovat erityisen korkealla. Nähtävissä on, että jos Unkarin kuntien johtoon nousee maahanmuuttomielisiä oppositiopormestareita, silloin nämä noudattavat Sorosin ja Timmermansin ideoita, Euroopan maahanmuuttomielisten tilausta, ja asuttavat migrantteja Unkarin kaupunkeihin ja taajamiin. (…) Eilen siis nähtiin Karácsonyn ja Timmermansin sopimusta valmisteleva tapaaminen, tien avaamiseksi sille, että Budapestiin, Unkarin pääkaupunkiin, asutettaisiin laittomia maahanmuuttajia sadoittain, tuhansittain…

Unkarin vallanpitäjät ovat jo aikoja sitten onnistuneet luomaan ihmeellisen olkiukon: EU:n yhteisistä linjauksista maahanmuuttopaineiden ja pakolaisaaltojen kontrolloimiseksi (kiintiöpakolaiset, yhteistyö turvapaikkahakemusten käsittelyssä jne.) on tullut ”laittomien migranttien” ”pakkoasuttamista”. Ja jostain käsittämättömästä syystä tätä olkiukkoa ei kukaan enää saa kaadetuksi, vaan se nostetaan joka ainoan poliittisen kiistakysymyksen taustaksi.

Mutta vielä ikävämpää kuin ikävät puheet ovat uutiset siitä, miten poliittisten vastustajien kampanjaa ja tilaisuuksia häiritään ja sabotoidaan. Pari viikkoa sitten Tonavalla retkeilylaivalla järjestettyä pormestariehdokas Karácsonyn vaalitilaisuutta häiriköimään ilmestyi outo vene, jonka rekisterinumero oli peitetty ja miehistöllä naamarit kasvoilla. Veneestä soitettiin äänekästä sirkusmusiikkia, viittauksena Fidekszen vaalijulisteisiin, joissa opposition ehdokkaat kuvataan sirkuspelleinä – tätä pellekampanjaa on pyörittänyt etenkin puolueen nuorisojärjestö Fidelitas. Rekisterinumeron peittäminen on rikos, josta voi seurata jopa vankeusrangaistus, ja vasemmistolehti Népszavan aloitteesta poliisi otti asian tutkiakseen. Oppositioehdokkaiden julisteita on systemaattisesti vandalisoitu ja jopa varastettu – Szekszárdissa oppositioehdokkaan kadonneet vaalijulisteet löytyivät kaupungintalolta, minkä jälkeen poliisi lopetti tutkinnat.

Ja tietenkin viimeaikaisten vaalien vetonaula: ruoanjakelu. ”Äänten ostaminen säkillisellä perunoita” on vanha juttu: vaalien alla slummien ja köyhien kylien asukkaat tai kaupunkien eläkeläiset saavat valtapuolueen herroilta ruokalahjoituksen, joka monille tulee todelliseen tarpeeseen. Újpestin kaupunginosassa pormestari Zsolt Wintermantel kohautti äskettäin oppositiomediaa jakamalla eläkeläisille muhkeat ruokapaketit, joihin sisältyi kymmenen kilon perunasäkin lisäksi kahvia, teetä, hunajaa, pastaa ja makkaraa. Vitsiuutissivusto Hírcsárda (joka nykyään joutuu tosissaan taistelemaan pärjätäkseen tosielämän uutisille) pani paremmaksi kertomalla, miten Budapestin hienostokaupunginosassa laatutietoiselle Fidesz-puolueen äänestäjäkunnalle jaetussa vaaliperunapaketissa on bataatteja, lohta ja toscanalaisia tryffeleitä… Kitkeristä perunavitseistä haluaisin lopetukseksi siteerata Index-sivuston mainion Grafitemberin piirrosta, jossa yhdistyvät likaiset temput, perunanjakelu ja terrorismilla pelottelu:

simaszk.jpg

”Ylikonstaapeli! Naamarimies kuorma-autossa, josta on rekkarit peitetty!” – ”Lepo vaan! Fidelitas siellä vain kuljettaa vaaliperunoita.”

 


Tyhmistymisen kierre?

21 syyskuun, 2019

Vaaleja pukkaa taas sekä Itävallassa että Unkarissa. Itävallassahan hallitus kaatui Ibiza-videoskandaaliin jo kesällä, ja entisen korkeimman oikeuden tuomarin Brigitte Bierleinin luotsaama virkamieshallitus (joukossa myös yksi suomalainen, nimittäin suomalaissyntyinen opetusministeri Iris Rauskala) on erittäin matalalla profiililla ja vähin äänin luotsannut maata kohti uusia parlamenttivaaleja, joita ei voitu ruveta järjestämään ennen kuin kansa palaisi kesälomilta. Nyt vaalit ovat edessä 29. syyskuuta, ja tähänastiset gallupit lupailevat varsin yksiselitteisiä tuloksia. Konservatiivipuolue ÖVP on selkeässä johdossa, joten nuoren, siloposkisen Sebastian Kurzin paluuta liittokansleriksi ei enää luultavasti voisi estää kuin jokin uusi järisyttävä skandaali. Ns. Shreddergate jo kuivui kokoon: Ibiza-skandaalin jälkeen entisen liittokanslerin someavustaja salakuljetti kanslerinvirastosta viisi tulostimen kiintolevyä ja toimitti ne silppuriin, mikä sai poliittiset vastustajat ounastelemaan jonkinlaista likaista peliä, kenties jopa Ibiza-skandaaliin johtavia yhteyksiä. Tutkimuksissa ei ilmeisesti kuitenkaan ole onnistuttu löytämään mitään raskauttavaa, vaikka somessa muistilevyjen silppuamisesta jonkin aikaa huumoria heruteltiinkin.

Schreddermeme12.png

Kontrast.at-sivuston meemivalikoimasta.

Hieman tiukemmat kisat käydään kakkos- ja kolmossijasta: oikeistopopulistien FPÖ uuden ja ryvettymättömämmän johtajansa, taannoisen presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin johdolla on toistaiseksi kannatusmittauksissa sosiaalidemokraatteja jonkin verran jäljessä, mutta kaikenlaista voi toki vielä tapahtua. Suurten puolueiden jäljessä rymistelee kaksi haastajaa. Vihreät, jotka viime vaaleissa kokivat murskatappion ja putosivat parlamentista, saattavat hyvinkin tehdä komean comebackin (ja onnistuessaan myös viedä äänestäjiä demareilta, mikä tuo peliin lisää jännitystä). Niille taas, jotka vieroksuvat perinteisiä valtapuolueita eivätkä tykkää rasismista, pöhköpopulismista tai korruptiosta mutta eivät myöskään osaa samastua perinteiseen kukkahattu-vihervasemmistolaisuuteen, tarjoaa uuden ja jännittävän mutta sisäsiistin vaihtoehdon vuonna 2012 perustettu keskustaliberaali NEOS.

Unkarissa puolestaan pidetään lokakuun 13:ntena kunnallisvaalit. Nythän Unkarin viimeaikaiset vaalit ovat olleet hallituskoalition suorastaan masentavan yksitoikkoista sooloilua. Tämä on johtunut osaksi siitä, että oppositiopuolueet ovat kohta kymmenen vuoden ajan keskittyneet riitelemään keskenään, mutta toki myös vaaleissa itsessään ja varsinkin vaalimainonnassa – jossa valtapuolueen mediamonopolin ansiosta ei oppositiopuolueilla ole paljon mahdollisuuksia ollut – on ollut kaikenlaista hieman kyseenalaista. Nyt näyttää siltä, kuin joillakin paikkakunnilla oppositiopuolueet olisivat todellakin onnistumassa yhdistämään voimansa yhteisen vastaehdokkaan taakse, hieman samaan tapaan kuin jo viime vuonna Hódmezővásárhelyn pormestarinvaaleissa sitoutumaton Péter Márki-Zay näytti Fidekszen vaalikoneistolle taivaan merkit. Avainasemassa ovat kaupungit. Maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla Fidesz-puolueen valta on enimmäkseen rikkumaton, on jopa paikkakuntia, joilla oppositiolla ei edes ole pormestariehdokasta. Mutta esimerkiksi Budapestissa käydään kaupunginosa kaupunginosalta tiukkaa taistelua, ja jopa ylipormestari István Tarlósin valta on uhattuna.

Valtapuolueen vaalipropagandakoneisto jauhaakin jo täysillä, ja vaalitaisteluun haetaan tukea myös korkeammalta taholta. Oppositiomediassa on viime päivinä kerrottu papeista, jotka antavat seurakuntalaisilleen yksiselitteisiä ohjeita siitä, mille puolueelle tai ehdokkaalle ääni on annettava. Elokuussa järjestetyssä mutta vasta äskettäin mediaan levinneessä reformoidun kirkon konferenssissa Balatonszárszón kaupungissa itse parlamentin puhemies László Kövér käytti mieleenpainuvan puheenvuoron, jossa pohdiskeli, voiko kristitty ihminen äänestää sellaista puoluetta, joka periaatteissaan tai käytännössään kiistää ”kristinuskon periaatteet ja niiden käytännön seuraukset”. Eipä tietenkään. Torstaina puolestaan Budapestin Józsefvárosin katolisen seurakunnan kirkkoherra osoitti ymmärtävänsä, mistä on kysymys, ja lähti omalla nimellään ja kuvallaan kampanjoimaan somessa Józsefvárosin tämänhetkisen fideszläisen pormestarin puolesta.

Tietenkin myös oikeistopopulistien tärkeintä ja melkein ainoaa propagandavalttia lyödään pöytään minkä vain ehditään: MAAHANMUUTTO! Eilen Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän tiedottaja János Halász ilmoitti lehdistölle, että

”lähestyvissä pormestarinvaaleissa panokset ovat erityisen korkeat myös siksi, että opposition pormestarit asuttaisivat tänne maahanmuuttajia.”

Sillä, poikkeuksetta, ”koko oppositio on maahanmuuttomielistä” (bevándorláspárti). 

Tätähän on kuultu jo monesti ennenkin. Kun Brysselissä kovistellaan Unkaria korruptiosta, ihmisoikeusrikkomuksista, median tai oikeuslaitoksen riippumattomuuden tuhoamisesta tai kansalaisjärjestöjen hätyyttämisestä, ainakin kotimaiselle yleisölle tarjottu selitys on aina sama: Unkari parkaa kiusataan, koska se ei suostu avaamaan rajojaan ja päästämään aidan takana vaanivaa, allahu akbaria huutavien terroristien ja raiskaajien laumaa tuhoamaan sen eurooppalaisia arvoja. (Sillä maahanmuuttopolitiikassahan ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: rajat kiinni tai tervetuloa jihadistit.) Tätä selitystä yritti myös Twitterissä oikeusministeri Judit Varga joutuessaan EU:n kuultavaksi: taas meitä ollaan panemassa häpeäpaaluun, koska torjumme massamaahanmuuton. Hollantilainen liberaalimeppi Sophie in ’t Veld iski välittömästi takaisin: ”Teitä ei olla panemassa häpeäpaaluun massamaahanmuuton torjumisen takia vaan siksi, että loukkaatte ihmisoikeuksia, tuhoatte oikeusvaltion ettekä noudata EU:n lakia. Älkää esittäkö marttyyria!”

Käsittämättömin vaalikampanjan pohjanoteeraus nähtiin kuitenkin hallituksen äänitorveksi muuttuneen uutissivusto Origon sivuilla. Siellä on jo jonkin aikaa lyöty Budapestin ylipormestariksi pyrkivää Párbeszéd Magyarországért (‘Dialogi Unkarin puolesta’) -puolueen Gergely Karácsonya kuin vierasta sikaa. Uutisjutuissa toistuu epiteetti alkalmatlan, ‘kelvoton’. Karácsony ei vain (tietenkin!) täyttäisi Budapestia niillä pahoilla migranteilla, hän myös välttelee poliittisten vastustajiensa kohtaamista, kirjoittaa ”Budapestin” vahingossa ”Budapet” (kamalaa!), ”eikä edes tunne Unkarin maantiedettä”: hän käyttää Budapestin jalkapallostadionprojekteja vastustavassa postauksessaan kuvaa pääministeri Orbánin kotikylän Felcsútin legendaarisesta Pancho Arénasta. Ilmiselvästi kelvoton pormestariksi siis.

Tämän toimintalinjan jonkinasteinen huipentuma nähtiin Origo-sivustolla eilen. Innokas, nimetön toimittaja otsikoi: ”György Karácsony on kelvoton jopa julistetta laatimaan.” Nimittäin: Karácsonyn vaalijulisteessa näkyy hänen kasvoissaan silmän vieressä ikään kuin reikä.

alkalmatlan.png

Siis jos vaalijulisteen valokuvassa on kuvankäsittelijän tai valokuvaajan tekemä virhe, se todistaa ehdokkaan kelvottomuutta tehtäväänsä? Odotetaanko poliitikoilta yleensä, että he omakätisesti editoivat, taittavat, photoshoppaavat ja värimäärittelevät vaalijulisteidensa kuvat? Kaiken lisäksi tämä ”reikä” ei ole mikään graafikon moka vaan aivan normaali valon taittumisesta silmälasin linssissä johtuva ilmiö. Sama efekti näkyy monien muiden miinuslaseja käyttävien poliitikkojen valokuvissa, myös hallituspuolueen edustajien. Someen onkin jo ilmestynyt vitsikampanja ”Miljoona ihmistä Karácsonyn ja kumppanien päässä olevien reikien täyttämisen puolesta”.

reikäpäät.png

Kuvissa reikä kasvoissaan Karácsonyn lisäksi Fidesz-poliitikot Lajos Kósa ja Gergely Gulyás.

Origo-sivuston Facebook-seinällä lukijoilta sataa armotonta palautetta. Nimetöntä toimittajaa kehotetaan palaamaan peruskoulun fysiikan oppimäärän ääreen ja selvittämään itselleen, mitä se valon taittuminen taas tarkoittikaan. Unkarin kielen runsasta haukkumasana- ja herjavarantoa käytetään antaumuksella. Mutta ainakaan ensi lukemalta ei monikaan kommentoija pääse tätä pitemmälle. Kuitenkin kysymys on paljon isommasta asiasta kuin siitä, onko poliitikon kasvoissa näkyvä reikä silmälasien linssin, kuvatoimittajan vai poliitikon itsensä syytä.

Unkarin poliittisesta julkisuudesta kirjoittavat ovat jo vuosikausia, itse asiassa jo ennen Orbánin valtaannousua yhdeksän vuotta sitten, jatkuvasti valitelleet ilmapiirin tulehtumista, keskustelun kiertymistä riitelyksi, solvauksiksi ja vihapuheeksi. Poliittiset kiistat ovat Unkarissa jo pitkään katkoneet ystävyyssuhteita ja rikkoneet sukulaisten ja naapurusten välejä. Eikä yleistä katkeruutta ja vihanpitoa suinkaan lievitä se, miten vallanpitäjät suorastaan lietsovat ennakkoluuloja, vihaa ja pelkoa. Mutta vähemmän on puhuttu ilmiön toisesta puolesta: tyhmistymisen kierteestä.

Sillä silmäänpistävintähän tässä propagandassa on, sanotaan se nyt lopultakin suoraan, sen tyhmyys. Silmälasinlinssin synnyttämän reikäefektin nokkiminen tuo mieleen jonkin ala-asteen koulukiusaajan tempauksen: mikä hyvänsä yksityiskohta kiusatuksi valitun ulkonäössä tai toiminnassa kelpaa huutelemisen aiheeksi. Kukaan ei kysy, miten valokuvassa näkyvä ”reikä” tekisi kuvan esittämästä henkilöstä kelvottoman Budapestin ylipormestariksi, eikä varsinkaan, mitä järkeä tässä kaikessa on. Aivan niin kuin kukaan ei puutu valtapuolueen propagandan väitteiden järjettömyyteen. Juuri kukaan ei kysy, miksi ihmeessä Brysseli haluaisi täyttää Euroopan ja varsinkin Unkarin rikollisilla ja terroristeilla. Niin joo, koska Soros käskee. Ja miksi Soros näin tekisi? Koska Soros on se James Bond -elokuvien superkonna, joka salaisesta tukikohdastaan käsin tavoittelee maailmanherruutta.

Ihan oikeasti, eikö kukaan voisi pyytää ihmisiä rauhoittumaan, hengittämään syvään ja ihan kaikessa rauhassa itsekseen miettimään, mitä järkeä on propagandassa, joka kohtelee aikuisia ihmisiä kuin kymmenvuotiaita? Ilmeisesti ei voi. Sillä tyhmyys on vihan, rasismin ja muukalaiskammon välttämätön kääntöpuoli: rauhallinen harkinta ja ymmärrys ihmiselämän ja todellisuuden monimutkaisuudesta tekisi simppelin vihapropagandan mahdottomaksi. Toisaalta taas tyhmyys tarjoaa vastapuolelle liian helppoja valemaaleja. Vitsitempausten ja meemien tehtailu esimerkiksi reikäpäisten poliitikkojen reikien täyttämisestä on hauskaa ja terapeuttista, mutta sekin vie osaltaan aikaa, energiaa ja julkisuutta esimerkiksi keskustelulta, jossa voitaisiin oikeasti pohtia, kuka on pätevä Budapestin ylipormestariksi ja miksi.