Tieteestä ja vallasta

maaliskuu 27, 2017

Parin viime viikon ajan olen poikkeuksellisen akuuttien työkiireiden ohella pohdiskellut Unkarista kantautuvia tiedeuutisia. Jotka näin postfaktisen politiikan aikaan, kun päättäjät ilmeisesti entistä vähemmän vaivautuvat kuuntelemaan kaiken maailman dosenttien piipitystä, panevat tiedeihmisen ankarasti miettimään koko tieteenteon edellytyksiä ja tulevaisuutta tässä ”totta tai ei, näin nämä asiat koetaan” -maailmassa.

Aloitetaan aiheesta, josta tässä blogissa oli puhetta jo syksymmällä, eli Unkarin vuoden 1956 kansannousun muistosta ja muiston viimesyksyisestä 60-vuotisjuhlinnasta. Etenkin juhlinnan johtajasta, pääministeri Orbánin hovihistorioitsijasta Mária Schmidtistä. Schmidt on jo ennestään tunnettu ”Terrorin talon” johtajana, siis tuon museon, jota oppositiopiirit syyttelevät natsien ja kommunistien terrorin aiheettomasta rinnastamisesta ja molempien diktatoristen järjestelmien hirmutekojen vyöryttämisestä joidenkin ulkopuolisten pahojen voimien harteille, niin että lopputulokseksi saadaan (oikeistolaisten) unkarilaisten moraalinen valkopesu. Vuonna 2006 Schmidt erehtyi arvostelemaan tuolloin oppositiossa ollutta Orbánia, pääsi sittemmin takaisin armoihin mutta – näin kirjoittaa ”nickgrabowszki” ilkeässä B1-blogissa – joutuu yhä jatkuvasti todistelemaan uskollisuuttaan. Vaikka se lopulta vaatisi ”vaihtoehtoisten faktojen” tuottamista.

Kuten syksymmällä kirjoitin, vuoden 1956 muistovuoden viralliseen juhlintaan kuului kapinahallituksen pääministerin, reformikommunisti Imre Nagyn ja ylipäätään kansannousuun johtaneen älymystö- ja opiskelijavastarinnan häivyttäminen mahdollisimman näkymättömiin. Mutta jos ihmiskasvoisen sosialismin etsijöitä ja reformihaaveilijoita ei saa kunnioittaa, keitä sitten? Porvarillista poliittista vastarintaa ei 1950-luvun Unkarissa (enää) juuri ollut eikä voinut olla, sen kantajat ja rakenteet oli stalinistinen terrori tuhonnut tai ajanut maanpakoon. Siispä Orbánin järjestelmä nosti vuoden 1956 virallisiksi sankareiksi pääkaupungin pojat (pesti srácok), tavalliset usein työläisluokkaan kuuluvat nuoret, jotka lähtivät kaduille taistelemaan neuvostopanssareita vastaan usein ilman mitään sen selkeämpää poliittista agendaa kuin että venäläiset olisi saatava pois maasta ja kommunistipuolueen sekä salaisen poliisin poliittiselle terrorille loppu.

Ja, kuten jo tuolloin kerroin, katutaistelijoiden muistoa kunnioittavista julisteista syntyi äläkkä. Yksi julisteista nimittäin perustuu tuonaikaiseen lehtikuvaan, jossa totinen keskenkasvuinen pojanjolppi kulkee kivääri selässä. Juhlavuositoimikunnan mukaan kuvassa olisi näyttelijä László Dózsa, joka mielellään kertoilee uskomattomia tarinoita vuoden 1956 sankariteoistaan ja ihmeellisistä pelastumisistaan. Alkuperäistä kuvaa käyttäneiden länsimaisten aikalaislehtijuttujen mukaan pojan nimi oli kuitenkin Pál Pruck, ja tätä mieltä olivat myös tällä välin edesmenneen Pruckin omaiset. Syntyi yhtä käsittämätön kuin häijykin yhteenotto Pruckin perheen ja juhlavuosikomitean johtajan, Mária Schmidtin välille.

Eikä asia jäänyt tähän. Muutama päivä sitten 444.hu-sivusto kertoi, että neljä historiantutkijaa, Unkarin kansalliskirjaston alaisena toimivan vuoden 1956 tutkimusinstituutin työntekijät János M. Rainer, Réka Sárközy, László Eörsi ja Krisztián Ungváry olivat saaneet virallisen kurinpidollisen huomautuksen julistejupakkaa koskevien kannanottojensa johdosta. Rainer oli jo aiemmin varsin kärkevästi oikonut Mária Schmidtin erheellisiä tietoja Imre Nagyn henkilöhistoriasta, Réka Sárközyn kommentteja katutaistelijajulisteiden osalta on selostettu tässäkin blogissa, myös Eörsi oli julkisesti arvostellut julisteiden välittämää historianäkemystä, Ungváry puolestaan oli lokakuun 23:nnen päivän mielenosoituksessa – jossa häneltä lyötiin kasvot verille – painokkaasti ilmoittanut, että (toisin kuin hallitus asian näkee) Brysseli ei ole Moskova (eli vuoden 1956 vapaustaistelua ei mitenkään voi rinnastaa Orbánin hallituksen tämänhetkiseen kukkoiluun). Tämän johdosta neljälle tutkijalle siis annettiin virallinen varoitus, viitaten laitoksen ohjesääntöön, jonka mukaan työntekijöillä ei ole oikeutta noin vain antaa lausuntoja tiedotusvälineille. (Lausunnonantamiskielto tosin koskee vain laitoksen toimintaan liittyviä kysymyksiä!)

Historiantutkijoiden sisäpiireissä kuulemma jupistaan nyt, että kaiken taustalla on Mária Schmidt, joka on jo pitkään halunnut vuoden 1956 tutkimuslaitoksen siirtyvän kansalliskirjaston helmoista johonkin itseään tai hallitusta lähempänä olevaan yksikköön, esimerkiksi hallituksen ikiomaan Veritas-tutkimusinstituuttiin (ja tämän yhteydessä olisi varmaan myös kurittomia tai väärin ajattelevia tutkijoita voitu vaihtaa sopivampiin). Myös inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog olisi ollut tämän siirron takana. Veritas-instituutin johtaja, kiistelty historiantutkija Sándor Szakály ei kuitenkaan innostunut ideasta, ei myöskään pääministerin kansliaministeri János Lázár, joka on pitkään ollut jonkinlaisella sotajalalla Mária Schmidtin kanssa.

Niskuroivan kapinatutkimusinstituutin kurittaminen on siis toistaiseksi kaatunut vallan miesten ja naisten keskinäisiin kärhämiin. Selvää kuitenkin on, että tässä taistelussa sekä tosiasioita että akateemisia meriittejä tärkeämpää on uskollisuus johtajaa ja vallitsevaa järjestelmää kohtaan.

***

Samaan aikaan, kuten täälläkin on jo kerrottu, Unkarin hallitus on julistanut sodan gendertutkimusta vastaan. Ministeri Balog on ilmoittanut, että sosiaalista sukupuolta (gender) ei ole olemassa (toisin kuin jostain syystä yhä kuvitellaan niissä lukuisissa länsimaisissa yliopistoissa, joissa sukupuolentutkimus on vakiintunut tieteenala ja oppiaine) ja että tuota pikaa käynnistetään tuommoisen rappioilmiön vastapainoksi Corvinus-yliopistossa uusi perhetieteen opinto-ohjelma. Valtiosihteeri Bence Rétvári on verrannut sukupuolentutkimusta entisen maailmanajan ”tieteelliseen marxismi-leninismiin”, ja kristillisdemokraattien nuorisojärjestön johtajan käsittämätöntä möläytystä olen täällä jo aiemmin referoinut.

HVG-lehdessä 23.3. historiantutkija Andrea Pető, Unkarin nais- ja sukupuolentutkimuksen kenties arvovaltaisin edustaja kirjoittaa genderjupakasta otsikolla ”Raportti juoksuhaudasta”. Pető muistuttaa, että sukupuolentutkimuksella on itse asiassa jo vuosikausia ollut varsin vakiintunut asema Unkarin tiede-elämässä. Unkarin sosiologiassa on jo pitkään tutkittu sukupuolten tasa-arvon kysymyksiä esimerkiksi työelämän kannalta, humanistisissa tieteissä on esimerkiksi historiantutkimuksen, kieli- ja kirjallisuustieteen alalla tehty sukupuoleen liittyvää tutkimusta, ja kolmantena tärkeänä lähtökohtana on ollut naisten asemaan liittyvien (esimerkiksi perheväkivallan uhreja tukevien) kansalaisjärjestöjen työ. Petőn omassa akateemisessa kodissa, Soros-säätiön ylläpitämässä Central European Universityssä, gendertutkimuksen laitos ja ohjelma (englanniksi) on toiminut jo kauan ennen nyt kohua nostattaneiden ELTE-yliopiston unkarinkielisten gender-opintojen käynnistymistä. Miten tästä korkeakouluopetuksen alakulttuurista on juuri nyt noussut tämmöinen poliittinen myrsky?

No siksi, arvelee Pető, että Unkarissa kohtaa nyt kaksi kehityskulkua. Ensinnäkin ”genderistä” on Euroopan äärioikeistolaisissa vaihtoehtopiireissä jo jonkin aikaa rakenneltu jonkinlaista yleismörköä, joka tulee ja tappaa, syöttää kansalle homopropagandaa jo lastentarhasta lähtien, tuhoaa perheet ja perinteet ja hävittää koko kansan, kun homosaatio, telaketjufeminismi ja aborttipropaganda romahduttavat syntyvyyden. Tämä ei Petőn mukaan ole vain perinteistä feminismin vastaista backlashia vaan uusi, uusliberaalin globaalin maailmanjärjestyksen kriisiin reagoiva konservatiivis-nationalistinen liike. Unkarissa tämä sitten osuu mukavasti yhteen ”illiberaalin” valtion rakentamispyrkimysten kanssa. Gender-möröllä pelottelemalla hallitus voi saada kansan EU-vastaisen propagandansa taakse.

Tiedeinstituutioiden kannalta mielenkiintoista ja pelottavaa on tietenkin se röyhkeys, jota vallanpitäjät tässä kärhämässä ovat osoittaneet. Ministerit, valtiosihteerit ja muut näkyvät poliitikot käyttäytyvät ikään kuin eivät tietäisi, miten yliopistojen oppiaineet ja tutkinto-ohjelmat rakennetaan ja hyväksytään. Toistaiseksi ei mikään poliittinen painostus ole riittänyt uuden oppiaineen rakentamiseen tai olemassaolevien kaatamiseen. Unkarissakin on yhä voimassa kansainvälisten standardien mukainen akkreditointimenettely: uuden oppiaineen käynnistäminen vaatii sekä tieteellisen että teknisen taustan osalta tarkat ja pitkälliset, puolueettomien asiantuntijaryhmien tekemät selvitykset. Toistaiseksi ei myöskään poliittinen valta ole yrittänyt suoraan jyrätä tiedeinstituutioita kumoon vaan on tyytynyt rakentamaan omia rinnakkaisia rakenteitaan. Saapas nähdä, miten tässä vielä käy.

***

Ei kaksi kolmannetta. Noustaanpa maailman julkisuuden ja päätöksenteon huipulle eli presidentti Donald Trumpin hoviin. Siellä toimii terrorismineuvonantajana muuan Sebastian Gorka, tai unkarilaisittain Gorka Sebestyén, syntynyt Lontoossa unkarilaisten vuoden 1956 pakolaisten poikana, toiminut Britannian armeijan tiedustelun palveluksessa, opiskellut Unkarissa ja ollut Viktor Orbánin neuvonantajanakin, avioitunut amerikkalaisen rautaruukkidynastian perijättären kanssa ja saanut USA:n kansalaisuuden.

Tai oikeastaan miehemme nimi on ”Dr. Sebastian v. Gorka”. Tuo pikku-v ei ole lyhennys saksan von-etuliitteestä vaan sanasta vitéz, ‘urho’. Vitézien järjestön perusti valtionhoitaja Horthy vuonna 1920 eräänlaiseksi uuden ajan aatelistoksi, palvelemaan isänmaata (tai sen hallitsijoita) ja edistämään ”unkarilaisen rodun” menestystä.  ”Unkarin kansakunnalle” sodassa tai muuten palveluksia tehneet miehet saivat Horthylta maatilan sekä oikeuden käyttää nimensä edellä vitéz-etuliitettä, joka periytyisi vanhimmalle pojalle. Sodan jälkeen uudet vallanpitäjät kielsivät järjestön, mutta ulkomailla sekä nyttemmin Unkarissakin toimii useita Vitéz-järjestöjä, jotka väittävät jatkavansa alkuperäisen ritariston perinteitä. Vitézien, kuten muidenkin Horthyn Unkarin valtarakenteiden, maineeseen on tarttunut jonkin verran tahraa Unkarin liittolaisuudesta natsien kanssa ja siitä antisemitismistä, jonka enemmän tai vähemmän herrasmiesmäisiä muotoja Unkarin ”kristillis-kansallinen” yläluokka laajalti kannatti. Tämän takia myös Yhdysvaltain ulkoministeriö pitää vitézejä ”Natsi-Saksaan liittyvänä järjestönä” (jollaisista ylläpidettiin erityistä listaa sodan jälkeen, kun oli vielä tärkeää estää natsirikollisia livahtamasta Ameriikan ihmemaahan uutta elämää rakentamaan).

Ja tämän takia Yhdysvalloissa tietyt piirit ovat nostaneet metakan Gorkan vitéz-jäsenyydestä, jonka mies itse toi julki esiintymällä Trumpin virkaanastujaisjuhlissa järjestön mitali rinnassaan. Gorka itse on väittänyt kantaneensa mitalia kunnianosoituksena edesmenneelle isälleen, joka oli saanut mitalin ”vuonna 1979 ansioistaan diktatuurin vastustajana”. Amerikanjuutalaisen The Forward -lehden toimittajat kuitenkin tavoittivat useita vitézien edustajia, jotka vakuuttivat Gorkan itse henkilökohtaisesti olevan valan vannonut järjestön jäsen, ja heidän haastattelemansa maahanmuuttolainsäädännön asiantuntija arvelee, että vitézien jäsenyys tai jäsenyyden salaaminen USA:n kansalaisuutta myönnettäessä voisi periaatteessa johtaa Gorkan kannalta hyvin ikäviin seuraamuksiin, jos asiaa lähdettäisiin tosissaan perkaamaan. Tässä vielä Samantha Been viihdyttävä katsaus Gorka-ilmiöön:

Mutta äärioikeistolaisten, vanhan ajan salonkirasismia kannattavien herrasmiesten ritariromanttiseen perinnekerhoon kuuluminen sikseen. Tämän jutun kannalta Gorkassa mielenkiintoista ovat ne akateemiset ansiot, joiden perusteella Trumpin hallinto on tehnyt hänestä islamistisen terrorin asiantuntijan. Niistä nimittäin Georgetownin yliopiston apulaisprofessori Daniel Nexon Foreign Policy -lehdessä esittää kerrassaan murskaavan arvion.

Gorkalla on yksi ainoa vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa ilmestynyt artikkeli, ilmiöiden kompleksisuutta pohtiva pikkuinen kirjoitelma, jossa hän on kolmantena tekijänä. Muuten hänen tuotantonsa tuntuu toistelevan ja kierrättävän ajatuksia hänen väitöskirjastaan, joka valmistui Budapestin Corvinus-yliopistossa (hetkinen, eikö siitä juuri ollut puhetta jossakin… ?) 2007. (Ohjaajana oli András Lánczi, filosofi ja yksi Viktor Orbánin harvoja vankkoja tukijoita tiede-eliitin keskuudessa; Lánczi nimitettiin Corvinus-yliopiston rehtoriksi viime vuonna, viran ainoana hakijana.)

Nexonin hyytävän arvion mukaan Gorka on kova poika esittämään komeita ja suurisuuntaisia ajatuksia esimerkiksi terrorismin olemuksesta mutta varsin avuton, kun tulee kysymys varsinaisesta asiasisällöstä ja todisteista. Varsinkaan islamistisen terrorin olemuksesta ja ilmenemismuodoista hän ei tunnu oikeasti tietävän paljoakaan. Gorka ei osaa arabiaa, ei ole asunut Lähi-idän maissa, ja Koraanin käännöksiä sekä yhtä 1953 ilmestynyttä ranskankielistä (aikoinaan toki pätevää) alan teosta lukemalla hän tekee sangen äkkivääriä päätelmiä siitä, miten islaminuskon olemus tekee mahdottomaksi länsimaisen demokratian, jumalallinen predestinaatio kun ei salli yksilön vapaata valintaa. (Mitenkähän kalvinistiset Sveitsi ja Hollanti, puhumattakaan paljolti kalvinismiin pohjautuvasta amerikkalaisesta protestantismista, ovat pystyneet rakentamaan minkäänlaista demokratiaa?) Yhtä pikaisiin ja pinnallisiin päätelmiin ja olemattomaan todistusaineistoon perustuvat Gorkan väitteet terrorismista, sen kehityksestä ja yhteiskunnallisista taustoista.

Taas kerran meillä on siis edessämme ”tutkija”, joka tuottaa vallanpitäjille näiden ennakkoluuloihin ja toiveisiin sopivaa ”tiedettä”, kenties jopa vaihtoehtoisia faktoja. Mutta jos ”Terrori-Marin” omaperäiset tulkinnat vuoden 1956 tapahtumista nostattavat korkeintaan myrskyjä Unkarin historiantutkijoiden pienessä vesilasissa tai jos Unkarin kristillisdemokraattisten nuorten epäluuloinen suhtautuminen sosiaalisen sukupuolen olemassaoloon voidaankin muun maailman sukupuolentutkimuksen laitoksissa ohittaa naureskellen, Sebastian v. Gorkan kaltaisen ”asiantuntijan” nousu maailman mahtavimman suurvaltajohtajan ”terrorikuiskaajaksi” ei enää ole yhtään hauska juttu. Ja sikäli kuin tämän ”asiantuntijan” urakehitys on Unkarin yliopistomaailman ”ansiota”, pitäisi kaikkien tajuta, että pienen itäeurooppalaisen maan yliopistolaitokset, jopa ”hyödyttömillä” humanistisilla aloilla, voivat joutua paljon vartijoiksi.

Mainokset

Kuvaava kuvakiista

marraskuu 5, 2016

Viime blogahduksessani kuvattu kiista Unkarin vuoden 1956 muistojuhlan julisteessa esiintyvästä hahmosta jatkuu.

Kävi siis ilmi, että yhdessä muistojuhlan virallisista kuvituskuvista, jossa keskenkasvuinen poika vakavan näköisenä kantaa kivääriä, ei esiinnykään näyttelijä László Dózsa, vaikka tämä itse näin väittääkin. (Dózsan Münchhausen-syndroomaa pilkataan jo avoimesti ympäri unkarinkielistä somea. Väitetään hänen jo ennen järjestelmänvaihdosta kertoneen hurjia juttuja kranaatinsirpaleesta, joka hänellä yhä olisi kallossaan, koska lääkärit eivät sitä pystyneet poistamaan. Tosin tuolloisen version mukaan sirpale olisi tullut vuoden 1956 katutaistelujen aikana leipäjonossa seistessä, sittemmin Dózsa on muuttanut tarinaansa. Uudemman tarinansa mukaan Dózsa joutui taistelijatovereineen seinää vasten ja teloitusryhmän eteen, mutta luodit osuivat häntä vain kaulaan, sitten venäläiset heittivät ruumiskasaan varmuudeksi vielä kranaatteja, mutta nekään eivät häntä tappaneet, vaikka hän sai sirpaleita takaraivoonsa. Joku sitten löysi hänet sieltä ruumiskasasta ainoana eloonjääneenä ja vei sairaalaan, sieltä hän puolestaan päätyi takaisin valtionpoliisin käsiin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Lopulta nuori Dózsa todettiin kliinisesti kuolleeksi ja heitettiin joukkohautaan, hänen päälleen vielä kaadettiin kalkkiakin, mutta haudankaivaja onneksi huomasi hänen olevan elossa ja kävi salaa pelastamassa hänet haudasta… Uskokoon ken haluaa.)

Kuten viimeksi kirjoitin, kuvassa esiintyvän Pál Pruckin omaiset ovat hermostuneet vuonna 2000 kuolleen isänsä kuvan väärinkäytöstä. Muistovuoden pääarkkitehti, pääministeri Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt ei kuitenkaan anna periksi. Teemavuoden verkkosivustolla hän antaa virallisen julkilausuman, jossa ei säästele sanojaan. Kyseessä on tiettyjen viestimien synkronoitu mutta historiallista asiantuntemusta vailla oleva hyökkäys muistovuoden kampanjaa kohtaan. Ja kuvassa esiintyy Dózsa, ei Pruck, sillä:

  • Dózsa on jo vuosikausia tunnettu vuoden 1956 sankarina, hänelle on myönnetty kunniamerkkejä ja hänestä on kirjoitettu kirjoja, joita ”ei ole koskaan kritisoitu”. Dózsa on myös itse tunnistanut itsensä kuvasta.
  • Sama kuva on julkaistu muualla myös ilman nimeä, ja ”vuonna 1956 harjaantuneet lehtimiehet, vallankumouksellisia suojellakseen, joko jättivät nimet kirjoittamatta tai usein tietoisesti käyttivät kuvissa esiintyvistä henkilöistä väärää nimeä. Tähän oli aihetta, sillä mm. Life-lehden mainitun numeron valokuvia käytettiin usein todisteina kostotoimenpiteille ja ne johtivat kuolemantuomioihin!” (Hm. Siis László Dózsaa suojellakseen lehtikuvaaja keksi omasta päästään kuvaan nimen, joka kuului samanikäiselle ja samannäköiselle pojalle…)
  • Pál Pruckin toiminnasta vapaustaistelijana ei ole mitään historialähteitä. (Eipä tietenkään. Kuten Pruck on itse kertonut, hän ei ollut mikään sankari, vain poikanulikka, josta oli hauskaa sekoilla isojen miesten joukossa, kun sai vielä kantaa asettakin.)
  • Pál Pruck on vuonna 1986 ”kádáristisessa propagandaohjelmassa” sanonut, ettei tiedä eikä muista, miten hänet kuvattiin ja miten kuvaajat saivat tietoonsa hänen nimensä. (Kuka hullu nyt olisi vuonna 1986, sosialismin aikaan, mennyt esiintymään suurena vuoden 1956 katutaistelijana? Ei ollut vain todenmukaista ja uskottavaa vaan myös järkevää vältellä kysymyksiä ja todeta, että kuka nyt kaikkia kolmenkymmenen vuoden takaisia teinivuosien sekoiluja muistaa.)
  • Pál Pruck ei ollut vain kádáristisen propagandakoneiston käsikassara vaan ”tavallinen rikollinen”. (Tuossa vuonna 1986 tehdyssä haastattelussa hän kertoo, että joutui 50-luvun lopulla huonoon seuraan, rötösteli ja varasteli autoja. Sittemmin hän meni naimisiin ja ryhdistäytyi, 1980-luvulla hän oli kunnollinen keski-ikäinen perheenisä.)

Varsinkin tuo viimeinen pointti on herättänyt melkoista järkytystä. Oppositiopiireissä päivitellään Mária Schmidtin täydellistä moraalista rimanalitusta: ei riitä, että ihminen ei kykene myöntämään erehtyneensä ja edelleen haluaa suojella ilmeistä huijaria, vielä pitää loukata edesmenneen ihmisen muistoa ja hänen omaisiaan.

Ja skandaali jatkuu. Uutissivustolla 168 óra Erzsi Sándor kirjoittaa, että muutkin muistovuoden kuvituskuvat liikkuvat valheen ja väärennöksen rajamailla. Otetaan esimerkiksi tämä kuuluisa amerikkalaisen Russell Melcherin ottama kuva, jonka aikoinaan julkaisi Paris Match -lehti Unkarin kansannoususta kertovassa raportissaan:

sponga_foto

Kuvassa oikealla, toinen poski laastaroituna seisova nainen on Julianna Sponga, josta myös on tehty yksi muistovuoden julisteiden sankareista:

sponga-julianna_plakat-664x1024

Sponga on irrotettu tovereistaan, kuvaa on väritetty ja ehkä hieman kaunistettukin, ja tausta vaihdettu dramaattisemmaksi. Budapestissa asuva ranskalainen valokuvaaja Bruno Bourel sattui huomaamaan julisteen, kuvasi sen ja lähetti Ranskaan kollegalleen pyytäen tätä selvittämään, tietääkö kuvaaja itse tästä teoksensa uusiokäytöstä. Ei tiennyt. Vanhuudenpäiviään Ranskassa viettävä Russell Melcher, kuultuaan, että hänen kuvaansa perustuva muokkaelma on sekä fyysisesti että verkossa esillä ympäri maailmaa, pani lakimiehensä selvittämään tekijänoikeuskysymyksiä. Melcherin edustaja on tiettävästi neuvotellut Mária Schmidtin kanssa, mutta keskustelun sisällöstä ja tuloksista ei vielä ole tietoa.

Ja edelleen: muissakin vuoden 1956 sankareita esittelevissä julisteissa on erinäisiä omituisuuksia. Nämä kuvat on koottu ”luovasti”: arkistosta saatuja passikuvia on yhdistelty aitojen aikalaiskuvien pohjalta laadittuihin vartaloihin ja taustoihin. Tässä kolme romanitaustaista katutaistelijaa (juhlavuoden julistetiimi oli pyytänyt arkistosta myös nimenomaan selvästi ”mustalaisen näköisten” vuoden 1956 taistelijoiden kuvia):

cigany_hosok-768x561

Kaikille on annettu ase käteen, oli se historiallisesti totta tai ei. Oikeanpuoleinen József Kóté Sörös oli todellisuudessa rutiköyhä poika, joka toimi vain katutaistelijoiden kuskina, huomauttaa Sándorin haastattelema asiantuntija, Unkarin kansalliskirjaston elokuvahistorioitsija Réka Sárközy. Tuollaisesta päällystakista kuin julisteen kuvassa hän ei olisi osannut edes haaveilla.

Julistekampanjassa siis on kuvattu todellisia henkilöitä tavalla, joka on eettisesti hieman kyseenalainen. Mutta tämän lisäksi kannattaa huomata, mihin nämä julisteet keskittyvät. Kaikki niiden henkilöt ovat taistelijoita, useimmilla ase kädessä. (Toisilla jopa anakronistisesti Kalašnikov, jollaiset tuohon aikaan olivat uutta hightechiä, Neuvostoliiton armeijassakaan niitä ei ollut kaikkien käytössä, kapinallisista puhumattakaan.) Miksi tällainen kuvamaailma, kysyy toimittaja Sándor.

”On käynnissä sankarien ja myyttien tehtailu”, vastaa Réka Sárközy. ”Näemme katutaistelijoita, pelkästään aseistettuja ihmisiä. Missä ovat opiskelijat, missä [kirjailijoiden] Petőfi-piiri, missä ovat mielenosoittajat, missä ilo? Pääpaino on pantu sotatoimille. Tällä he viestittävät, että heille tämä oli vuodessa 1956 tärkeintä.”

Näin juuri. Ei puhuta kriittisestä älymystöstä, ei opiskelijoista, joiden mielenosoitukset olivat ratkaisevassa osassa, kun syksyn 1956 tapahtumat todella lähtivät liikkeelle. Ei puhuta poliittisista linjanvedoista tai siitä, millaista Unkaria vuoden 1956 aktivistit halusivat rakentaa. Ei näytetä Imre Nagya (kommunisti!) tai hänen hallitustaan (joka sortin sosialisteja!). Ei ollut muuta kuin taistelua ja kuohuvia tunteita. Eihän?


Jatkoa edellisiin

elokuu 24, 2016

Ei voi mitään. Pakko vetää taas kukkahattu päähän ja ruveta kommentoimaan uusimpia Unkarin uutisia.

Ensinnäkin tuo edelliskertainen vihapuhemestari ja rumasanajournalisti Zsolt Bayerin palkitseminen ritariristillä. Kohina ei ole vielä asettunut, vaan aiempien kunniamerkinsaajien protesti jatkuu. 444.hu-portaalin ylläpitämän ansioritariristinpalautuslaskurin mukaan tähän mennessä 71 ristiä on palautettu joko kunniamerkinsaajien itsensä tai heidän surevien omaistensa toimesta. Erityisen vaikuttavasti sanansa asetti Sydneyn ja Ateenan paralympialaisista kultaa tuonut uimari Dóra Pásztory. Teksti on pitkä, käännän siitä vain muutamia valittuja otteita:

Mielipiteenilmauksilla on lukemattomia eri muotoja. […] Minä uskon kommunikaatioon, vuoropuheluun, väittelyyn, sivistyneeseen mielipiteenvaihtoon, siksi yritän yleensä vaikuttaa ympäristööni sanojen kautta.

Minulla on myös ääretön usko sananvapauteen ja ihmisoikeuksiin.

[…]

Urheilijana ja kaksinkertaisena paralympiavoittajana olen ottanut palkinnon vastaan sekä oikeisto- että vasemmistohallitukselta, kummassakin tapauksessa ylpeänä ja pää pystyssä, tuntien, että tässä koko maa antaa tunnustuksen urheilusuoritukselleni, ei vain kulloinkin vallassa oleva hallitus tai sen päämies. Minulle on ollut tärkeää, että nämä palkinnot ovat puolueen, maailmankatsomuksen, kulloistenkin vallanpitäjien yläpuolella.

[…]

Tahtoisin kiinnittää hallituksen ja päättäjien huomiota siihen vastuuseen, joka liittyy vihan legitimoimiseen. Kaikille vaikeampaa, pahempaa ja tuskallisempaa tulevaisuutta enteilee, jos maassa leviävät mielenkiihko, toisten leimaaminen ja syrjäyttäminen, ihmisoikeuksien polkeminen. Tämä vastuu on päättäjien harteilla, kun he päättävät kunniamerkin myöntämisestä, demagogisen vihakampanjan käynnistämisestä, perheensisäisestä väkivallasta, vähemmistöjen suojelemisesta. Se vastuu on jokaisessa jaa- tai ei-napin painalluksessa.

Heidän päätöksillään on viestiarvo, niin kuin nyt omallanikin.

Samaan aikaan on ilmennyt, että ritariristiä ei Bayerille ehdottanutkaan Neuvostoliiton pakkotyöleirien uhrien muiston vaalijoiden säätiö vaan sen johtokunnan varapuheenjohtaja yksityishenkilönä. Säätiön johtokunnan puheenjohtaja, historioitsija Tamás Stark ei tästä hankkeesta edes tiennyt eikä sitä kannata. Hänen mielestään Bayer ei ansaitse kunniamerkkiä, koska hänen kirjoituksensa ovat rasistisia ja myös koska hän kannattaa Putinin Venäjän järjestelmää, joka nimenomaan vähättelee ja peittelee stalinismin rikoksia. Bayerin Gulag-aiheisesta journalistintyöstä Stark ei ole kuullutkaan, vaikka tämä on nimenomaan hänen oma tutkimusaiheensa.

***

Myös vuoden 1956 muistojuhlien ja niihin amerikkalaiselta pop-hittimaakarilta tilatun ”hymnin” arvostelu jatkuu Unkarin mediassa. Tähän mennessä upeimman kiteytyksen on esittänyt verraton Imre Para-Kovács Amerikai Magyar Népszavan verkkosivuilla (suomennos täällä): kansannousun sankarien muiston ”kunnioittaminen” kehnolla purkkapoppibiisillä vertautuu siihen, että Viktor Orbán olisi tilannut Budan keskiaikaiseen Matias-kirkkoon muovisen ristiinnaulitunkuvan ja siinäkin Jeesuksella olisi toinen silmä kahdeksan senttiä toista alempana. Edelleenkään ei ole selvillä, mihin tätä mestariteosta tuotettaessa on kadonnut miljardeja forintteja (eli miljoonia euroja) veronmaksajien rahaa, jos kerran Desmond Child teki työnsä ilmaiseksi. (Juhlavuosikomitean verkkosivuilla julkaistussa avoimessa kirjeessä ilmoitetaan niille, jotka ovat pyytäneet tietoja julkisten varojen käytöstä tässä yhteydessä, että mitään tietoja ei vielä voida antaa, koska sopimusten solmiminen on kesken.)

Oppositioviestimien ilkeily sai lopulta juhlavuosikomitean hermostumaan. (Kannattaa muuten vilkaista, keitä kaikkia tähän komiteaan kuuluu. Sen pääsuojelijana on parlamentin puhemies László Kövér ja suojelijana Mária Wittner, vuoden 1956 taistelujen veteraani, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeen nousi julkisuuteen ja parlamenttiin jonkinlaisena kansan syvien rivien kivikovan antikommunismin edustajana. Komitean puheenjohtaja on inhimillisten voimavarojen ministeri Zoltán Balog, mutta kaikkein näkyvimmässä roolissa on ollut sen ”kanssapuheenjohtaja” (!), Terror Háza -diktatuurimuseon johtaja ja hovihistorioitsija Mária Schmidt. Komitean jäseninä on ministeriöitä, Tiedeakatemiaa, Taideakatemiaa, Kansallismuseota ja Kansalliskirjastoa edustavia arvokkaita setiä, lisäksi on historioitsijatyöryhmä, johon sentään on päässyt kaksi naista.) Se antoi julkilausuman, jonka ilkeä 444.hu julkaisi kokonaisuudessaan:

Viime päivinä on monia ala-arvoisia hyökkäyksiä kohdistunut vuoden 1956 vallankumouksen ja vapaustaistelun 60. muistovuoden valmisteluihin. Ottaen huomioon, että nämä ohjatut ja synkronoidut hyökkäykset ovat saaneet palstatilaa vasemmisto- ja liberaali- sekä Jobbikia palvelevassa mediassa, vuoden 1956 muistokomitea kääntyy Unkarin kansalaisten puoleen lausuen seuraavaa:

Muistokomitea on murheellisena saanut todeta, että vielä neljännesvuosisata kommunistisen diktatuurin kukistumisen jälkeen yhä annetaan tilaa kommunisti- ja natsidiktatuurien solvauskampanjoita muistuttaville lehdistöhyökkäyksille, jotka eivät anna asianmukaista huomiota tunteiden yhteyttä ja identiteettiä rakentaville, itsenäisyyttämme ja vapauttamme symbolisoiville juhlallisuuksillemme.

Emme saa unohtaa, että kymmenen vuotta sitten nykyistä 60. muistovuotta vastaan hyökkäävät liberaalit eivät nähneet mitään moitittavaa suojatonta väkijoukkoa kohti ammuttaneen Gyurcsányn hallituksen toiminnassa.

Ne, jotka nyt valheiden ja homofobisten purkausten avulla hyökkäävät muistovuoden kimppuun, haluavat vain, että 20. vuosisadan suurin kommunisminvastainen taistelu ei muuttuisi tulevien sukupolvien ylpeyden kohteeksi. Älkäämme salliko sitä!

Huh.  Tästä tekstistä voidaan purkaa esiin kaksi perusargumenttia. Ensinnäkin: ite oot! Jos syytät hallitusta natsismin tai reaalisosialismin kitschiä muistuttavasta taidemausta, olet itse natsi tai kommari. Jos huomautat, että julkisesti sateenkaariperheiden oikeuksia puolustaneen taiteilijan palkkaaminen ei sovi yhteen virallisen Unkarin ”aito avioliitto” -henkisten linjausten kanssa, olet itse homovihaaja.

Toiseksi: Niin mutta Gyurcsány. On vuosien mittaan aina vain käsittämättömämpää, miten vuosien takaisten sosialistihallitusten pääministeri ja nykyään pienen sirpale-oppositiopuolueen johtaja (sosialistipuolue MSZP:stä lohjennut Demokratikus Koalíció sai vuoden 2014 vaaleissa 4 parlamenttiedustajaa) yhä edelleen kelpaa syntipukiksi, pelotteeksi ja yleismöröksi, puolusteluksi melkein mille hyvänsä, mikä Unkarissa on pielessä. Ferenc Gyurcsánysta itsestään voi olla monta mieltä, esimerkiksi siitä, missä määrin hänenkin hallituksensa oli korruption riivaama (ei ilmeisesti kuitenkaan siinä mitassa kuin nykyinen), tai missä määrin menestyvän liikemiehen oli ajanut poliittiselle uralle pelkkä vallan- ja rahanhimo enemmän kuin mikään ylevä sosiaalidemokraattinen aate. Joka tapauksessa hän lienee Unkarin nykyisessä, sisäisten riitojen rampauttamassa poliittisessa oppositiossa yhä edelleen ainoa hahmo, jonka katsotaan pystyvän tarjoamaan jonkinlaisen vertaisen vastuksen Viktor Orbánille.

Tuo ”väkijoukkoa kohti ammuttaminen” viittaa, taas kerran, syksyn 2006 tapahtumiin, joista Orbánin hallitus yrittää ottaa irti kaiken mahdollisen. Syyskuussa, Gyurcsányn kuuluisan ”Őszödin puheen” (”viimeiset puolitoista-kaksi vuotta olemme valehdelleet koko ajan”) vuodettua julkisuuteen, sekä lokakuussa vuoden 1956 tapahtumien 50-vuotismuistelun yhteydessä hallituksenvastaiset mielenosoitukset räjähtivät mellakoinniksi, joka nykyisten vallanpitäjien mielestä oli kansalaisten rauhanomaista mielenilmausta (jonka poliisi kenties tahallaan sekoitti samaan aikaan liikkeellä olleeseen rähinöitsijäjoukkoon), opposition mukaan taas maihinnousukenkäisten nahkatukkien riehuntaa, jota silloinen oppositiopuolue Fidesz kulisseissa provosoi. Mielenosoittajat heittelivät kiviä, polttivat autoja, ja useita poliisejakin loukkaantui sairaalakuntoon. Poliisi puolestaan ei ollut aivan tehtäviensä tasalla ja ampui väkijoukkoon kumiluoteja, jotka tuottivat useille vammoja. Ainakin yksi rauhallinen sivullinen sai kumiluodin silmäänsä, ja siitä pitäen Gyurcsányn hallitusta on aina tarpeen tullen nimitetty ”silmänpuhkiammuttajiksi”. Nyt kumiluodit ja silmät on unohdettu, ja Mária Schmidt ja kumppanit puhuvat jo suoraan ”väkijoukkoa kohti ampumisesta”. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin vuoden 2006 poliisin taitamattomasta kriisinhallinnasta saadaan jo ”verilöyly”?

***

Ja lopuksi vielä jutusta, joka on saanut jo jonkin verran kansainvälistä julkisuutta. Sen keskiössä on György (George) Schöpflin, tässäkin blogissa jo esillä ollut Fidesz-puolueen europarlamentaarikko ja yksi sen harvoista näkyvistä ”oikeista” älyköistä, valtiotieteilijä, entinen Lontoon yliopiston Jean Monnet -vierailuprofessori, Tallinnan yliopiston sekä Budapestin Corvinus-yliopiston kunniatohtori. (Schöpflinin tempauksesta ja taustoista erinomainen kirjoitus myös täällä.)

Juttu sai alkunsa kansainvälisiin uutisotsikoihin päässeestä tempauksesta, jonka ilmeisesti keksivät jotkut unkarilaiset vapaaehtoiset: pakolaisia torjumaan pystytettyyn raja-aitaan kiinnitettiin sokerijuurikkaista askarreltuja pääkallo-pelättimiä. Tähän hermostui Human Rights Watchin Andrew Stroehlein ja puuskahti Twitterissä, ettei pakolaiskriisiä tällä tavalla ratkaista. Jostain syystä Schöpflin katsoi velvollisuudekseen jatkaa keskustelua tuttuun setämäiseen ”osoitan oppineisuuttani” -tyyliinsä: ”Voisihan se toimia. Ihmisen kuvat ovat haram [islamin mukaan syntiä]. Mutta myönnetään, sianpää voisi torjua tehokkaammin.”

haram2

Tästä syntyi kunnon Twitter-kahakka, josta kertoo esimerkiksi The GuardianSchöpflin on selitellyt sanojaan pelkäksi akateemiseksi ajatuskokeeksi ja väittää, ettei ole tosissaan ehdottanut mitään sianpää-aktiota. Konservatiiviselle Mandiner-sivustolle antamassaan haastattelussa (jota selostaa Magyar Narancs) hän ihmettelee asiasta noussutta metakkaa ja vakuuttaa, ettei ole tarkoittanut nöyryyttää tai häpäistä ketään. On vain tosiasian toteamista kertoa, että sianpää on haram, ja on ”antropologisesti mielenkiintoista, että toiset kulttuurit reagoivat sikaan näin herkästi ja toiset eivät”.

(Hoh hoo jaa jaa. Sianliha-tabun alkuperää lienee käsitelty käyttäytymis-, historia- ja kulttuuritieteiden puolella varsin tarkkaan. On puhuttu trikiineistä ja – tämän muistan jonkun historiallisen indoeuropeistin artikkelista lukeneeni – todettu, että sika on Euroopan tärkeistä kotieläimistä ehkä selvimmin se, joka ei sovellu yhteen paimentolaiselämän kanssa, mikä voisi olla yksi syy siihen, miksi tyypilliset paimentolaiskulttuurit vieroksuvat sikaa. Ja onhan sika hirveä eläin, kuten Veijo Meren Manillaköydestä muistamme. Mutta ihan oikeasti, mitä tieteellisesti mielenkiintoista tässä nykyään on? Ja miten Schöpflin itse ajattelee tätä kysymystä tieteellisesti lähestyvänsä?)

Onhan tätä taikauskoa nähty suomalaisessakin somessa. ”Maahanmuuttokriitikot” näköjään tämän tästä kuvittelevat, että sianliha vaikuttaa muslimeihin samoin kuin valkosipuli viihdekulttuurin vampyyreihin. Joku rajatkiinni-täti kertoo tyytyväisenä levitelleensä marketin kylmälaarissa pekonipakkauksia halal-lihojen päälle, etteivät muslimiasiakkaat pystyisi niihin koskemaan, joku toinen poseeraa Suomi ensin -mielenosoituksessa sikanaamari päässä, joku suunnittelee ottavansa kaupungille suihkepullossa sian verta ja ajavansa sillä muslimit paniikissa pakoon. Mutta Unkarissa tälle naurettavalle taikauskolle näköjään annetaan oikein akateemiset ja näennäistieteelliset, setämäisen alentuvan maireat kasvot.


Ristin ritari

elokuu 22, 2016

Ja taas on Zsolt Bayer Unkarin otsikoissa. Journalisti, pääministeri Orbánin vanha luottokaveri ja hallituksen epävirallinen törkytuutti on ollut tässä blogissa esillä ennenkin. Bayer puhuu asioista ns. oikeilla nimillä eli suoltaa kohdeyleisönsä alttiisiin korviin hyvin suorasukaisesti muotoiltuja solvauksia. ”Merkittävä osa mustalaisista” on ”elukoita, jotka eivät sovellu elämään yhdessä ihmisten kanssa”. Itävaltalainen vihreä europarlamentaarikko Ulrike Lunacek on ”aivoton, kapinen, valehteleva idiootti”. Ja pianisti-kapellimestari András Schiffin sekä saksalais-ranskalaisen vihreän europarlamentaarikon Daniel Cohn-Benditin yhteydessä, jotka molemmat olivat arvostelleet Orbánin Unkaria, Bayer möläytti, että ”valitettavasti ei aikoinaan kaikkia [juutalaisia] saatu kaivetuksi kaulaa myöten Orgoványn metsään” (viittaus vuoden 1919 lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság)  jälkiselvittelyihin ja valkoiseen terroriin: Orgoványn metsässä murhattiin muutamia kymmeniä neuvostotasavallan toimihenkilöiksi epäiltyjä, näistä monet olivat juutalaisia, ja Unkarin antisemitismin perinteeseen kuuluu myös koko Neuvostotasavallan leimaaminen juutalaisten tempaukseksi). Ylipäätään Bayer on ristiriitainen hahmo: unkarilais-kansallismielinen švaabi (Bayerin suku kuuluu Unkarin vanhaan saksalaisvähemmistöön) puolustaa oikeistolais-kristillisiä perusarvoja kielellä, joka kuhisee perinteisiä seksuaalisuuteen ja ruumiineritteisiin liittyviä ns. rumia sanoja.

Tuorein julkisuuspurskaus seurasi hallituksen äskettäistä päätöstä myöntää Bayerille korkea kunniamerkki, Unkarin Ansioritarikunnan risti. Oppositiopiireissä nousi äläkkä, ja 444.hu-uutisportaali tiedusteli suoraan Inhimillisten voimavarojen ministeriöltä, millä Bayer oli tämän kunnianosoituksen ansainnut. Vastausvuoro siirrettiin suoraan pääministerin kanslialle, mistä ministeri János Lázár ilmoitti:

Neuvostoliiton vankileireissä menehtyneiden muistoa vaalivan yhteisön aloitteesta Zsolt Bayer sai ansioistaan Unkarin Ansioritarikunnan ritariristin, tunnustuksena useiden kansallisten kysymysten selvittämisen ja edustamisen osalta, etenkin GULAG-vankileireihin joutuneiden kohtaloa sekä Transilvanian unkarilaisten elämää luotettavasti ja arvokkaasti esitelleelle journalistintyölleen.

Mikä tämä ”Gulagin uhrien muiston vaalijoiden” yhteisö sitten lieneekin, sen yhteys Bayeriin saattaa jotenkin liittyä Bayerin unkarinsaksalaiseen syntyperään. Neuvostoliiton vankileireille päätyi eri aikoina eri unkarilaisia: ainakin Neuvostoliittoon paenneita ja siellä Stalinin puhdistusten uhreiksi joutuneita kommunisteja sekä sodan aikana unkarilaisia sotavankeja. Oma merkittävä ryhmänsä olivat ns. ”pienen työn” uhrit: malenkij robotiin, kuten asia unkarilaisten pidginvenäjäksi ilmaistiin, raahattiin sodan jälkeen etenkin Unkarin saksalaisia muka fasisteina (siitä piittaamatta, että varsinaiset natsimieliset saksalaiset olivat enimmäkseen jo mobilisoituneet Saksan armeijaan tai paenneet sodan loppuvaiheissa Saksaan). ”Saksalaisten fasistien” jatkoksi kiintiötä täyteltiin muilla saksalaisnimisillä unkarilaisilla, usein juutalaisilla, tai ylipäätään kenellä hyvänsä paikallisten viranomaisten sopivaksi katsomilla henkilöillä. Venäjän pakkotyöleireille vietiin Unkarista ilmeisesti pitkästi toistasataatuhatta henkeä, joista noin puolet ei selvinnyt hengissä. Gulagin uhrien muiston vaaliminen on siis erittäin oikeutettua ja aiheellista – mutta tässä siitä näyttää tulleen poliittinen lyömäase.

Unkarin nykypolitiikassa neuvostojärjestelmän terroria käytetään Horthyn ajan ihmisoikeusrikkomusten (ja niihin niveltyvän natsiterrorin) suhteellistamiseen, puolusteluun ja vähättelemiseen. Tästähän on usein syytetty Budapestin terrorimuseota: Terror Háza esittää natsien ja kommunistien hirmuteot ikään kuin saman kolikon kääntöpuolina, yhdistäen molemmat vieraisiin vallanpitäjiin ja hämärtäen unkarilaisten oman syyllisyyden tapahtuneeseen. Ja kuinka ollakaan, Terror Házan johtaja, hovihistorioitsija Mária Schmidt esitti onnittelunsa oikein Facebookeitse:

kereszteslovag

Ritariristin sai ristiritari, joka ei salli meidän menettää arvojamme, perinteitämme, näkemyksiämme tai tervettä järkeämme! Tätäkin kautta onnittelen Zsolt Bayeria ritariristin johdosta!

Kaikkia Bayerin ansiot eivät kuitenkaan vakuuta. Kolmen päivän kuluessa ainakin kahdeksan nimekästä unkarilaista on palauttanut presidentin kansliaan aiemmin saamansa Ansioritarikunnan ristin ilmoittaen, etteivät halua tulla liitetyiksi samaan yhteyteen Zsolt Bayerin kanssa: oikeustieteilijä ja entinen parlamentin vähemmistöasiain asiamies Jenő Kaltenbach (hänkin muuten sukujuuriltaan Unkarin švaabeja), kemisti ja bioteknikko István Kenyeres, matemaatikko Bálint Tóth, kulttuuritoimittaja Péter Rózsa, hyväntekeväisyystoiminnassa ansioitunut liikemies András Polgár, historiantutkija Tamás Krausz, filosofi Ágnes Erdélyi sekä kuvanveistäjä ja korusuunnittelija Vladimir Péter. 444.hu-portaali piruilee: mikä mahtaa olla presidentti János Áderin salaisuus, kun hän on kolmessa päivässä saanut kahdeksan ritariristiä?

Lopuksi vielä armonisku: Unkarin juutalaisista uskonyhteisöistä suurin, MAZSIHISZ, esittää ironiset ”onnittelunsa”:

Meille ei tulisi mieleenkään ajatella, että hallitus pitäisi tunnustuksen arvoisena sitä, että joku johdonmukaisesti nimittelee eri mieltä olevia tuholaisiksi, jotka on hävitettävä, madoiksi tai täiksi. Ei tulisi mieleemmekään, että hallitus, Orbánin julistettua ”nollatoleranssin” antisemitismin suhteen, rupeaisi kannattamaan syrjiviä aatteita. Siksi meille on itsestään selvää, että lähimmäisemme Zsolt Bayer – toisin kuin pääministerin kanslia leikkisästi selitti – ei saanut korkeaa kunniamerkkiä journalistintyönsä ansiosta vaan siitä huolimatta.

Unkarin suurin hallituspuolue on nimittäin huomanut, että Zsolt Bayer, yksi puolueen perustajista, on elämässään menestynyt huonosti ja siksi huonolla tuulella. Valtio, jonka kansalaiset ovat tyytymättömiä ja huonosti menestyneitä, ei puolestaan voi olla todella menestyksekäs ja tyytyväinen. Puolue päätti aivan aiheellisesti, että Bayerin turhautunut manailu, hänen yksitotinen, hysteerinen ja säälittävä vihapuheensa ei vahingoita vain häntä itseään vaan koko julkista ilmapiiriä. Varmaan tästä syystä hallitus halusi virittää häntä parempaan, hilpeämpään tunnelmaan pienellä huomionosoituksella, joka ei edes maksa mitään.

Uskomme, että Zsolt Bayer, kuten kaikki muutkin, on Jumalan kuvaksi luotu ihmisolento ja ansaitsee lohdutuksen. Emme koskaan saa luopua siitä toivosta, että hän joskus lopettaa rutiininomaisen vihakiihotuksensa ja muuttuu kunnon ihmiseksi.

Unkarin juutalaisten uskonyhteisöjen liitto haluaisi täten ilmoittaa tukevansa hallituksen kasvatuksellisia ponnistuksia. Olemme luottavaisia, sillä Unkarissa on monia hyviä asioita, joiden palvelukseen palkittu voisi asettaa aikoinaan huomiota ansainneen tyylinsä. Toivome hänelle siis voimaa, terveyttä ja pitkää ikää, että hän ehtisi hyvittää kaiken sen mittaamattoman vahingon, jonka vuosien mittaan on kirjoituksillaan Unkarille tuottanut.

Päivitys: Kunniamerkkejään ovat ryhtyneet palauttamaan yhä useammat ansioituneet unkarilaiset. Aiemmin luetellusta kahdeksasta lukumäärä on tätä kirjoittaessani kasvanut 27:ään – 444.hu-sivusto perusti jatkuvasti päivittyvän ”ritariristinpalautuslaskurin”.


Laulumme soi!

elokuu 17, 2016

Kitschin, imelän mauttomuuden yhteyttä poliittiseen populismiin ja naiiviin nationalismiin olen tässä pohtinut ennenkin. Esimerkkejä löytyy Unkarista runsain mitoin, patsaiden ja muistomerkkien lisäksi myös musiikin saralta. Kolme vuotta sitten runsaasti irvailua nostatti valtion tilaustyö, pirtsakka renkutus Uneksin aprikoosipuusta, jonka alla kaikki tanssivat. Se oli tarkoitettu laulettavaksi Trianonin rauhansopimuksen muistopäivänä eli Kansallisen yhteyden päivänä, luomaan ylirajaiseen unkarilaisten kansakuntaan uutta yhteishenkeä. Virallisella videolla laulaa useita tunnettuja pop-nimiä ja koko Unkarin radion kirkassilmäinen lapsikuoro, sooloja tempaisevat sekä kileä-ääninen etnolaulaja että jazzahtava saksofonisti, hilpeän sävelmän ja tanssipoprytmin on tarkoitus tarttua jokaisen korvaan – ja musiikillisen sillisalaattivaikutelman kruunaa vaivaannuttavan naiivi teksti. Aprikoosipuulaulu sai valtakunnan irvileuat kimppuunsa ja vaipui kiivaan someloukutuksen jälkeen armeliaaseen unohdukseen. Vielä nopeammin lienee unohdettu Örökségünk ’Perintömme’, samantapainen ja samaan tarkoitukseen kehitetty etnopopahtava teos, josta kirjoitin tammikuussa.

Mutta ei kahta kolmannetta. Syksyllä on tulossa suuri ja isänmaallisiin tunteisiin vetoava merkkipäivä, kun vuoden 1956 kansannousun 60-vuotismuistoa juhlitaan. Ja tietenkin taas tarvitaan estetiikaltaan syviin riveihin uppoava musiikillinen muistomerkki. Tehtävään palkattiin Desmond Child -niminen amerikkalainen lauluntekijä, joka on näköjään tuottanut tai säveltänyt lukuisia maailmankuulujen esittäjien levyjä ja kappaleita, Alice Cooperista Aerosmithiin, The Rasmukseen tai Bonnie Tyleriin. Jossakin näin väitettävän, että Bon Jovin menestys olisi nimenomaan Childin ansiota, mutta koska en ymmärrä Bon Jovista tai muistakaan näistä artisteista ja heidän ns. biiseistään enempää kuin sika hopealusikasta, en lupaa mennä tästä takuuseen.

No, joka tapauksessa tämä Child ei ole vain amerikkalainen megahittimaakari vaan nyttemmin myös Unkarin kansalainen. Kuten unkarinkielinen Wikipedia kertoo, hän syntyi 1953 Miamissa unkarilaisen paroni Sándor Márfyn ja kuubalaissyntyisen laulajattaren poikana ja sai helmikuussa 2016 Unkarin kansalaisuuden. Tämä jälkimmäinen seikka saattoi ehkä liittyä juuri tähän tilaustyöhön, joka eilen on julkistettu verkossa koko maailman kuultavaksi. Kas tässä: Egy szabad országért, ’Vapaan maan puolesta’. Tekstin on kirjoittanut Tamás Orbán -niminen kokenut iskelmäsanoittaja, joka tiettävästi ei ole sukua pääministerille.

(Päivitys: Uuden pophymnin YouTube-video ei ehtinyt pitkään olla verkossa, kun jo kommentointimahdollisuus poistettiin. Nyt koko video on poistettu näkyvistä. Alkuperäisen, still-kuvilla kuvitetun tilalla on nyt livekuvaa sisältävä ”koko jengillä oli studiossa NIIN hauskaa” -videokooste, jossa Mária Schmidt välähtää vain kerran pari. Heti sen perään YouTube tarjoaa ”Apa zenél” -nimimerkin pitemmän version ”Unkari haisee kalalta”, joka sekä tekstillisesti, musiikillisesti että visuaalisesti on itkettävän mainio parodia koko tästä laskelmoivasta pop-estetiikasta, suosittelen kaikille unkarintaitoisille!)

Joko kuuntelitte? Huh. Löytyy tunteen paloa, löytyy parhaimmillaan abbamaista vakuuttavaa naiiviutta, löytyy Les Misérables -henkistä joukkopaatosta, kun kaikki projektiin värvätyt ilmeisesti varsin tunnetut unkarilaisen pop-skenen nimet pannaan laulamaan yhdessä ja vielä melkoinen taustakuoro tukenaan. Mutta erittäin mielenkiintoinen on myös tämä esittelyvideo, jossa laulua kuvitetaan sen purkittamisesta otetuilla still-kuvilla. Niistä erittäin monessa nimittäin hymyilee tällainen valkoiseen jakkupukuun tälläytynyt rouva:

Näyttökuva 2016-08-17 kello 10.27.57

Vaaleatukkainen leidi, joka yllä seisoo flyygeliä soittavan Childin takana, ei ole muusikko eikä lauluntekijä, ei edes tuottaja tai taidebyrokraatti. Hän on Mária Schmidt, Budapestin Terror Háza -diktatuurimuseon johtaja ja katolisen Péter Pázmány -yliopiston historian professori, jonka toiminnasta Viktor Orbánin ja hänen järjestelmänsä hovihistorioitsijana sekä Unkarin holokaustin muistovuoden vähän epäonnisena suunnittelijana on Éva S. Balogh kirjoittanut ansiokkaasti blogissaan (esimerkiksi täällä). Ilmeisesti hänen koordinoitavakseen on annettu myös vuoden 1956 kansannousun muistojuhlallisuudet. Ja hänen silmäänpistävällä esillepanollaan tässä esittelyvideossa tehdään myös selväksi, kenen käsissä vuoden 1956 tapahtumien tulkinta on oleva. Tähän varmaan palaan vielä tuonnempana.

Uutta laulua mainostamaan on julkistettu myös videopätkä, jossa muutamat merkkihenkilöt kertovat teoksen synnystä ja taustasta. Kahden laulussa esiintyvän muusikon lisäksi pitkä puheenvuoro on annettu inhimillisten voimavarojen ministerille Zoltán Balogille. Puheenvuorossaan Balog ylistelee Desmond Childin ansioita ja hehkuttaa, miten hienoa on, kun mies on löytänyt unkarilaiset juurensa, yhteyden Unkarin kansakuntaan, ja tajunnut sen, mikä ilmeisesti tällä laululla yritetään tehdä kaikille selväksi: vuoden 1956 tapahtumat kuuluvat myös minulle, niillä on merkitystä minun elämälleni.

 

No juu. Nähtäväksi jää, mikä laulun todellinen vastaanotto on oleva. Yksi ongelma tulee selväksi jo ensikuuntelemalla: kun joukko viihdelaulajia pannaan vetämään kuorossa, erilaiset äänenmuodostukset ja artikulaatiot (sekä korkea ääniala) sotkevat niin, että tekstistä on paikoin mahdotonta saada selvää (enkä vielä löytänyt sitä auki kirjoitettuna mistään). Tässäkin blogissa jo esillä ollut, taiteilijanimeä Apa zenél käyttävä lauluntekijä puuttui tähän pikaiskussaan (pahoittelen, en vieläkään osaa upottaa coubeja). Oikeasti kertosäkeessä ilmeisesti lauletaan Magyarország, halld szavunk (‘Unkari, kuule sanamme’), mutta mitähän sen jälkeen mahtaa tulla? Nähtyäni tämän vaihtoehtoisen villirubiinitulkinnan en enää pysty kuulemaan tekstiä mitenkään muuten: Magyarország halszagú, hányatsz és mész (‘Unkari haisee kalalta, oksetat ja lähdet’)…

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta vielä. Englanninkielisestä Wikipediasta huomasin, että Desmond Child on avioliitossa Curtis Shaw -nimisen kaverin kanssa. Pariskunnalla on kaksi lasta, sijaisäidin synnyttämät kaksospojat Roman ja Nyro, ja heidän kamppailustaan sateenkaarivanhempien oikeudesta perheeseen on kuulemma tehty Amerikassa dokumentti. Rupesin oitis miettimään, miten hienoa olisi, jos lokakuussa, kun ”Vapaan maan puolesta” virallisesti juhlaesitetään vuoden 1956 muistojuhlissa, jossakin kutsuvierasaitiossa Desmond Childin rinnalla seisoisivat myös Curtis ja pojat. Ja vielä hauskempaa, jos samassa aitiossa heidän rinnallaan pönöttäisi myös ministeri Balog, joka vuosi sitten Lontoossa vierailuluentoa pitäessään ilmoitti, että Unkarin perustuslaki toki tunnustaa HLBT-ihmisten ihmisarvon ja oikeuden rekisteröityyn parisuhteeseen, mutta tällaista suhdetta ei silti voi rinnastaa avioliittoon, joka perustuslain mukaan on vain miehen ja naisen välinen, eikä HLBT-pariskunnalla tule olla oikeutta adoptoida lapsia.

Vuoden 1956 kuusikymmenvuotismuiston tiimoilta tulemme varmaan vielä näkemään yhtä ja toista. Pysykäähän kanavalla!

***

Päivitys: 444.hu-sivuston tutkivat journalistit juuri totesivat, että ”Vapaan maan puolesta” ei ole uusi sävellys. Desmond Child on, kuten entisaikojen suuret säveltäjät, kierrättänyt varhaisempaa tuotantoaan, ja tämä mahtipontinen teos on itse asiassa jokseenkin yks-yhteen sama kuin vuonna 2007 Miamin yliopiston urheilujoukkueiden saavutuksia juhlistamaan sävelletty ”In the steps of champions”.

444.hu:n toimittajat soittivat myös itselleen Mária Schmidtille selvittääkseen, tiesikö tämä vuoden 1956 muistoteoksen kulkevan amerikkalaisten yliopistourheilijoiden jäljissä. Schmidt katkaisi puhelun heti kuullessaan, keneltä soitto tuli. Jonkinasteisen metelin tästä kuitenkin uskoisi nousevan. Jäämme seuraamaan.

 

 


Kaksi konferenssia

lokakuu 5, 2014

Nyt lokakuun alussa on uutisvirrassani pompahdellut kaksi Budapestissa järjestettävää, ideologisesti ilmeisesti jokseenkin vastakkaista konferenssia.

Ensinnäkin ns. identitäärien kansainvälinen tapaaminen. Yleensä ns. uus- tai äärioikeistoon luokiteltavien identitäärien liikehdintä on ilmeisesti saanut alkunsa Ranskasta, missä 2003 perustettiin virallisesti Bloc identitaire. Sittemmin ”Identitär”-nimitystä käyttäviä järjestöjä on syntynyt ainakin saksalaisella kielialueella, missä identitääreillä on myös oma visuaalinen symboliikkansa (keltamustat värit ja kreikkalainen lambda-kirjain Λ). Identitääreihin luettiin myös Ruotsissa vuoteen 2010 asti toiminut Nordisk förbund. Identitäärit ovat aatteellisesti ja organisatorisesti hajanaista joukkoa, joka ilmeisesti eri maissa tekee yhteistyötä hyvinkin erilaisten tahojen kanssa. Ulkopuoliset usein samastavat identitäärit uusnatseihin, identitäärit itse taas mielellään korostavat, että eivät ole natseja – vaikka ideologioissa ja tyylissä näyttäisikin olevan tiettyjä silmäänpistäviä yhtäläisyyksiä. (”Hipsterifasisteja”, kommentoi saksankielinen Pester Lloyd.) Näkyvimpiä aatteellisia piirteitä tässä toiminnassa on alueellisten erikoispiirteiden ja oman kulttuuriperinnön uhanalaisuuden korostaminen, huoli ”kansallisen identiteetin säilymisestä”, liberalismin sekä etenkin Euroopan ulkopuolelta tulevan maahanmuuton vastustaminen.

Lokakuun alkupäivinä eurooppalaisten identitäärien (tai ainakin joidenkin tätä nimikettä käyttävien tahojen) piti järjestää Budapestissa verkostoitumistilaisuus yhdessä amerikkalaisten ja venäläisten aatetoverien kanssa. Isäntinä toimisivat ainakin amerikkalainen uusoikeistolainen ja rasistinen, valkoisen rodun uhanalaista ylemmyyttä puolustava National Policy Institute sekä englantilais-ruotsalainen uusoikeistolainen kustantamo Arktos Media. Isäntämaata edustaisi Jobbik, jonka kansanedustaja Márton Gyöngyösi – sama mies, joka pari vuotta sitten ehdotti juutalaisten, korjaus, ”Israelin ja Unkarin kaksoiskansalaisten”, virallista rekisteröimistä – olisi yksi puhujista. Puhujalistalta löytyi myös venäläinen Aleksandr Dugin, ”eurasianismin” ja Venäjän imperiumi-ihanteen ideologi, meidän suomalaisten ikioman kohudosentti Johan Bäckmanin ”rakas ystävä”.

Kuten Pusztaranger kertoo blogissaan, konferenssihanke hyytyi aivan loppumetreille, kun korkeimmalta taholta saapui mahtikäsky. Kiusallisen kansainvälisen julkisuuden välttämiseksi pääministeri Orbán kehotti syyskuun loppupäivinä henkilökohtaisesti sisäministeri Sándor Pintériä estämään konferenssin järjestämisen ”kaikilla lain sallimilla keinoilla”. (Kriittiset viestimet tietenkin tuomitsivat päätöksen tekopyhyydeksi:  identitäärien konferensseja on järjestetty jopa Ruotsissa ilman että oikeusvaltio olisi siihen hajonnut, ja toisaalta Unkarissa paikalliset ääriainekset ovat saaneet harrastaa paljonkin räväkämpää toimintaa ilman, että järjestysvalta olisi puuttunut siihen mitenkään.) Tapahtumapaikaksi suunniteltu kongressikeskus sanoi sopimuksen irti ja monet esiintyjät peruivat osallistumisensa: näin ainakin Dugin, Gyöngyösi sekä ranskalainen identitääriaktivisti Philippe Vardon. Amerikkalainen pääjärjestäjä, NPI:n Richard Spencer, saapui Budapestiin valittamaan pettymystään Jobbikiin, jonka veljeily Aasian suuntaan ei häntä miellytä. Spencerin tarkoitus oli järjestää Budapestissa edes pienimuotoisempi keskustelutilaisuus, mutta Pusztarangerin saamien tietojen mukaan poliisi saapui kesken tämän yksityistilaisuuden ja pidätti Spencerin. Osa valkoisen rodun puolustajista on ilmeisesti Budapestissa yhä vapaalla jalalla suunnittelemassa jatkotoimia.

Mielenkiintoisinta kuitenkin, mitä tämä pelleily kertoo Unkarin sisä- ja ulkopolitiikasta. Pusztaranger siteeraa DPA-tietotoimiston kirjeenvaihtajan Gregor Mayerin arviota Aleksandr Duginin poisjäämisen syistä: Orbánin ilmoitettua, että ei tykkää konferenssihankkeesta, Kremlissä on ilmeisesti ymmärretty yskä ja tehty Duginille selväksi, että Putinin  yhteistyökumppaneita Unkarissa eivät ole Jobbikin pojat vaan Orbán ja Fidesz. Unkarin hallitus muuten lähetti äskettäin virallisen edustajansa, vt. valtiosihteeri Gergely Prőhlen Moskovaan syyskuun alussa järjestettyyn, konservatiivisia perhearvoja propagoivaan ”Monilapsiset perheet ja ihmiskunnan tulevaisuus” -konferenssiin, johon osallistui myös länsieurooppalaisten äärioikeistopuolueiden edustajia. (Nämähän tunnetusti ovat viime aikoina lämmitelleet suhteita Venäjän vallanpitäjiin. Itävallassa äskettäin joku uudelleentulkitsi FPÖ-puolueen nimilyhenteen: Freunde Putins in Österreich, Putinin ystävät Itävallassa.)

Toisin sanoen: ehkä ongelmana ei alun alkaenkaan ollut Budapestin identitääritapaamisen mahdollinen rasismi ja sen nostattama negatiivinen julkisuus – vaan se, että Jobbik yritti sitä kautta kehitellä omia Venäjä-suhteitaan ohi Fidesz-puolueen vallanpitäjien?

***

Toinen konferenssi, josta tässä halusin kirjoittaa, puolestaan liittyy runsaasti poliittisia intohimoja nostattaneeseen Unkarin holokaustin muistovuoteen. Kansainvälinen konferenssi on alkamassa viikon päästä (12.-14.10.), pääjärjestäjinä ovat Unkarin metodistien Wesley-korkeakoulu, jossa toimii erityinen kristinuskon ja holokaustin tutkimuskeskus, sekä amerikkalainen Hickey Center for Interfaith Studies and Dialogue. Israelin ja Yhdysvaltain lähetystöt esittävät tervehdyssanansa, Yhdysvaltain lähetystö ja Fulbright-keskus sponsoroivat vastaanoton, ja kansainvälisen esitelmöitsijäjoukon lisäksi avausesitelmän pitää Unkarin älymystöopposition yhdeksi keulakuvaksi viime vuosina noussut filosofi Ágnes Heller. Sitä vastoin Unkarin valtio, yliopistot ja historialliset kirkot eivät ole järjestäjien joukossa, vaikka yliopistojen ja kirkkojen edustajia kyllä konferenssissa esiintyy.

Tämä tilaisuus on vain yksi esimerkki siitä, millainen symbolipoliittinen hajaannus Unkarissa tällä hetkellä vallitsee. Virallinen Unkari on kaikin voimin pyrkinyt fokusoimaan juutalaisten (sekä romanien ynnä muidenkin natsikomennolle vastenmielisten ryhmien) joukkomurhan muistelun vuoteen 1944 ja saksalaismiehitykseen, siten siirtäen mahdollisimman suuren osan syyllisyydestä pois valtionhoitaja Horthyn ja hänen hallintonsa harteilta. Tätä sanomaa julistavat sekä kiistelty saksalaismiehityksen muistomerkki että hallituksen suunnittelema uusi Sorsok Háza (‘Kohtaloiden talo’) -museo, jonka projektijohtajaksi on nimetty samoin runsaasti oppositiokritiikkiä nostattanut historioitsija Mária Schmidt. Schmidt on alusta saakka johtanut myös 2002 avattua Terror Háza -museota, jossa fasistinen ja kommunistinen terrori esitetään rinnakkaisina, toisiinsa verrattavina ilmiöinä; myös tämän museon on väitetty vähättelevän unkarilaisten syyllisyyttä ja esittävän Unkarin kansan viattomina ulkopuolisten sortajien uhreina.

(Mária Schmidtin ympärillä ilmeisesti raivoaa kaikenlaisia konflikteja, myös Fidesz-puolueen sisäisiä, kuten oppositiofoorumeilla on päätelty hänen viime aikoina julkaisemistaan laajoista, kiukkuisista artikkeleista. Tuoreimmassa tällaisessa, jota Zsófia Mihancsik äskettäin kommentoi Galamus-sivustolla, Schmidt purkaa närkästystään ”vuoteen 1968 juuttuneiden” ”vasemmistoliberaalien henkistä terroria” kohtaan. Nämä ”vakaumukselliset antinationalistit”, joista osa on ulkomaalaisten Tiedättehänkeiden palkkalistoilla, halveksivat kaikkea unkarilaista ja siksi toimivat Unkarin etua vastaan. Schmidt syyttää katkerana ministeri Lázária, joka ei hänkään ymmärrä tilanteen vakavuutta. Ilmeisesti Schmidtillekään ei ole vielä käynyt selväksi, että Orbánin järjestelmän liikkeellepanevana voimana ei ole mikään ideologia, ei edes kansallis-oikeistokonservatiivinen.)

Metodistien isännöimä muistokonferenssi on jo nimensä puolesta protesti tätä vuoteen 1944 keskittyvää virallista muistelupolitiikkaa vastaan. Sen otsikkona on nimittäin Kamenets-Podolskista Auschwitziin, ja nimen alkuosa viittaa vuoden 1941 tapahtumiin, aikaan, jolloin Unkari ei ollut Saksan miehittämä alusmaa vaan muodollisesti vapaa liittolainen, jota Saksa ei vielä millään tavalla vaatinut tai painostanut osallistumaan juutalaiskysymyksen ”lopulliseen ratkaisuun”. Vuosina 1939–1941 Unkarissa oli tosin jo säädetty syrjiviä juutalaislakeja, mutta varsinaista fyysistä vainoa ja väkivaltaa ei siellä vielä juurikaan ollut nähty, ja siksi sinne oli suhteelliseen ”turvaan” paennut Saksan miehittämiltä alueilta arvioiden mukaan jopa 10.000–20.000 juutalaista. Näistä osan olivat Unkarin viranomaiset sulkeneet internointileireihin, osa taas piileskeli maassa väärennettyjen papereiden turvin.

Tuon ajan Unkarissa vallitsi laaja yksimielisyys ”juutalaiskysymyksen” todellisuudesta, vain sen suhteen mielipiteet erosivat, millä keinoilla kysymys pitäisi ratkaista. Oli ilmeistä, että suuri osa kansasta ja vallanpitäjistä ei halunnut maahan ainakaan lisää juutalaisia, ja erityisesti ”itäjuutalaisten” tai ”galitsialaisten” maahanmuutto oli helppo esittää uhkana kansakunnan ja valtion turvallisuudelle. Tämän johdosta viranomaiset vuonna 1941 panivat toimeen laajoja ratsioita ”kansalaisuudettomien” henkilöiden löytämiseksi ja poistamiseksi maasta. Vaikka virallisesti selitettiin kyseessä olevan poliittisesti epäluotettavan aineksen poistaminen, käytännössä Unkarin poliisivoimat – lähinnä pääkaupungissa sekä äskettäin Unkarin yhteyteen palautetussa Taka-Karpatiassa (nykyisen Ukrainan puolella rajaa) – keskittyivät ratsaamaan juutalaisia. Haaviin jäi pakolaisten ohella sellaisia Unkarin juutalaisia, jotka itse asiassa olivat asuneet Unkarissa koko ikänsä ja pitivät itseään täysin unkarilaisina mutta eivät olleet jostain syystä saaneet kansalaisuuspapereitaan ajoissa hoidetuksi järjestykseen. Tiedetään myös poliisien pidättäneen niitäkin juutalaisia, joiden kansalaisuuspaperit olivat täysin kunnossa.

Pidätetyt juutalaiset pakattiin raa’asti karjavaunuihin ja rahdattiin Kőrösmezőn internointileirille. Sieltä heidät kyyditettiin, edelleenkin epäinhimillisissä oloissa, rajan taakse Ukrainan Kamenets-Podolskiin, saksalaisten juurikään miehittämälle alueelle. Hämmentyneet SS-joukot, joiden kanssa ilmeisesti ei ollut sovittu tällaisesta karkotustoimesta, ratkaisivat tästä syntyneet huolto-ongelmat lopulta paikallisesti joukkomurhaamalla tulokkaat paikallisten juutalaisten ohessa; on arvioitu, että yli 20.000 surmatusta vähintään puolet oli Unkarista karkotettuja. Jotkut pääsivät pakenemaan takaisin Unkariin ja tuomaan sikäläisille juutalaisyhteisöille tiedon tapahtumista. Pieni mutta päättäväinen joukko Unkarin älymystöä ja poliitikkoja – esimerkiksi konservatiivinen katolilainen Margit Slachta, aikoinaan Unkarin parlamentin ensimmäinen naiskansanedustaja – sai sitten painostuksellaan kyyditykset loppumaan.

Kamenets-Podolskin tapahtumat olivat monien mielestä Unkarin holokaustin alkusoitto, ensimmäinen viisinumeroisen uhrimäärän vaatinut joukkomurha ja vuoden 1944 Auschwitz-kyyditysten eräänlainen logistiikkaharjoitus. Niistä voidaan tehdä myös kaksi johtopäätöstä, jotka ovat äärimmäisen kiusallisia Horthyn Unkarin puolustajille: ensinnäkin selvää on, että juutalaisten joukkomurhaa ei voida lykätä yksin saksalaisten niskoille, ja toiseksi Kamenets-Podolskin kyyditysten keskeyttäminen todistaa, että Unkarin vallanpitäjät hyvin tiesivät, miten Kolmannessa valtakunnassa ”juutalaiskysymys” ratkaistaisiin. Kuvaavaa onkin, että juuri Kamenets-Podolskista (Mária Schmidtin ”Kohtaloiden talon” ohella) tuli tämän holokaustin muistovuoden virallisen juhlinnan  kompastuskivi: kun valtion perustaman uuden Veritas-historiantutkimusinstituutin johtaja Sándor Szakály meni möläyttämään, että Kamenets-Podolskin operaatiossa oli kyseessä vain tavallinen muukalaispoliisitoimi, Unkarin suurin juutalaisyhteisö Mazsihisz hermostui eikä edelleenkään halua olla mukana Orbánin hallituksen virallisissa holokaustin muistovuoden järjestelyissä.

Pieni vaihtoehtokonferenssi, jolla kuitenkin on huomattavia kansainvälisiä tukijoita, tuo monella tavalla näkyviin Unkarin nykyisen poliittisen elämän kipupisteet. Kysymys ei ole nyt minkään kansan ”kollektiivisesta syyllisyydestä” (tai syyttömyydestä) vaan siitä, että järjestelmässä, jossa sananvapaus ei kunnolla toimi, ei myöskään kansakunnan historiallisessa muistissa pitkään muhineita ongelmia pystytä (edelleenkään) käsittelemään.