Tyylistään te heidät tunnette

A stílus maga az ember ‘tyyli on ihminen itse’ on lausahdus, joka tähän asti on osunut silmääni vain unkarinkielisistä teksteistä. Sen alkuperä on kylläkin Ranskassa: näin (Le style est l’homme même) lausui paremmin luonnontieteilijänä tunnettu Georges-Louis Leclerc, Buffonin kreivi (1707–1788). Tätä lausahdusta mietin taas muutamien viimeaikaisten Unkarin-uutisten valossa.

Olen ennenkin tässä blogissa ihmetellyt kitschiä ja myös sen poliittisia käyttötapoja. Populistisella ”taiteella”, joka muotoillaan vetoamaan sekä tunteisiin että mahdollisimman naiiveihin ja suoraviivaisiin käsityksiin siitä, mikä on kaunista ja hyvää, on maailman sivu pönkitetty diktatuureja, Natsi-Saksasta Pohjois-Koreaan. Poliittinen kitsch palvelee propagandaa puhuttelemalla niitä syviä rivejä, joiden estetiikassa kuva kasteisesta ruususta tulee vain kauniimmaksi, kun siihen lisätään kultahileitä, ja sankaripatsaasta tekee sankaripatsaan se, että sankarilla on miekka kädessä ja alla takajaloilleen nouseva ratsu, kaikki tämä mieluiten kullattuna. Mutta samalla poliittinen kitsch antaa merkin niille nenäänsä nyrpisteleville hienostelijoille, jotka tykkäisivät enemmän jostain nonfiguratiivisemmasta tai ”vaikeammasta”: älkää yrittäkökään, täällä määräämme me, ja kaunista on se, mistä me ja meidän kaverit tykätään. Jokin tällainen tulee väistämättä mieleen, kun lukee 444.hu-sivuston juttua ”visuaalisen terrorin” ilmentymästä, joka äskettäin pystytettiin Budapestin menevimmän keskustan ns. Biletyskortteliin (Bulinegyed), Madách térille, keskelle yhtä kaupungin arkkitehtonisesti hienoimmista klassis-moderneista rakennuskomplekseista:

Kuvanveistäjä Mária R. Törleyn luomus esittää Sisiä (nimi on aiemmin tullut monista viihdekulttuurituotteista tunnetuksi muodossa Sissi) eli Itävallan keisarinnaa ja Unkarin kuningatarta Elisabetia. Sisillä oli aikoinaan erityinen Unkari-suhde: hän viihtyi Unkarissa, piti unkarilaisista ja opiskeli unkarin kieltäkin. Nykyäänkin Unkarissa on runsaasti niitä, joita keisarinna Elisabetin romanttisen hahmon ympärille kehrätty viihdekultti ihastuttaa. Kaupunginosa, johon patsas nyt tömäytettiin, on jo vuonna 1882 saanut Elisabetin kunniaksi nimekseen Erzsébetváros. Siitä huolimatta uutisesta ei selvinnyt, miksi tämä esine, joka ”paremmin sopisi 20 sentin korkuisena pitsiliinalle telkkarin päälle”, on pitänyt pystyttää juuri nyt ja juuri tuohon paikkaan, ja onko sen tarkoitus ilmaista muuta kuin päättäjien röyhkeyttä.

***

Toinen taideuutinen liittyy elokuvan maailmaan. Tässä blogissa on ennenkin ollut puhetta Andy (Andrew G.) Vajnasta, unkarilaissyntyisestä Hollywood-tuottajasta (Ramboa ja Terminaattoria sun muuta), jonka Orbánin hallinto nosti jonkinlaiseksi elokuvakomissaariksi. Siinä sivussa Vajna on pöyhistynyt kunnon oligarkiksi myös valtion tukeman kasinomonopolinsa avulla. Mutta – kuten kirjoittaa hvg.hu-sivustolla Árpád W. Tóta – ”vallankumous syö lopulta myös kultahamsterinsa”. Viime aikoina julkisuudessa on näkynyt yhä enemmän merkkejä Vajnan joutumisesta epäsuosioon. Tóta käyttää jutussaan kielikuvaa, joka on Unkarissa hyvin tavallinen mutta jonka suomalaisistakin ehkä muistavat ne, jotka ovat lukeneet Mika Waltarin historiallisen tiiliskiven Mikael Hakim. Siinä kerrotaan, miten Turkin sulttaanin epäsuosioon joutuneille ylimyksille lähetettiin silkkiköysi merkiksi siitä, että näiden tulisi ymmärtää yskä ja pikimmiten hirttäytyä vähin äänin, ettei heitä tarvitse julkisesti teloittaa. Nyt on ilmeisesti silkkiköysi lähetetty myös Andy Vajnalle.

Syynä siihen, että Vajnaa entistä tiukemmin arvostellaan hallituksen valvomilla media- ja somekanavilla, Pesti srácok -sivustosta vanhan kunnon törkytuutti Zsolt Bayerin blogiin, on periaatteessa uusi historiallinen elokuva, jota Vajnan hallitsema Unkarin elokuvasäätiö rahoittaa. Az utolsó bástya (‘Viimeinen linnake’) -nimisen elokuvan aiheena on Nándorfehérvárin (kuten sitä unkarilaiset kutsuivat) eli Belgradin taistelu vuonna 1456. Tuolloin unkarilaiset János Hunyadin (sittemmin tarunomaisen Matias-kuninkaan isän) johdolla voittivat sulttaani Mehmed II:n joukot ja äskettäistä Konstantinopolin kukistumista vielä kauhisteleva kristitty Eurooppa sai hetken huokaista helpotuksesta. Ollaan siis Unkarin kuningaskunnan historian loistokkaimmissa vaiheissa, mutta silti elokuva ei arvostelijoilleen ole riittävän kristillis-kansallismielinen. Turkkilaiset kuvataan inhimillisinä olentoina, joissa on sympaattisiakin piirteitä, unkarilaisten puolella taistelee muitakin kansallisuuksia, eikä tarina ilmeisesti muutenkaan sovi tuttuihin muotteihin.

Tótan mukaan Vajnan ongelmana oikeasti on kuitenkin se, että hän ei ole tuottanut pelkkää kitschiä. Hänen aikanaan Unkarin elokuvasäätiö on onnistunut edelleen saattamaan maailmaan hyviä elokuvia, Oscar-tasoa myöten. Vajnan väitetään myös kivahtaneen, että ”Albert Wassiin hän ei anna rahaa”, ja sehän on nykyään pyhäinhäväistys. Albert Wass, transilvanianunkarilainen isänmaallinen kirjailija, upseeri ja herrasmies, joka sai sodanjälkeisessä Romaniassa poissaolevana kuolemantuomion sotarikoksista mutta eli pitkän elämänsä loppuun mukavasti Amerikassa, on Orbánin Unkarissa jonkinlainen puolipyhimys. Kuvanveistäjät ovat jo tarttuneet tilaisuuteen, ja Wassin patsaita on noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella, kirjoittaa Tóta…

… sillä harva kunnanhallitus uskaltaa sanoa ei.

Vajna on itse asiassa pelannut kaksilla korteilla. Virnistellyt ryhmäkuvissa oligarkkien joukossa, mutta lääninherralta saamillaan tiluksilla hallinnut luovasti. Hän halusi menestystä ja tiesi, että siihen tarvitaan laatua. Ainakin sellaiseen menestykseen, mitä hän tunsi ja mitä hän oli myös saavuttanut.

Tästä tietenkin syntyi loukattuja tunteita ja vihollisuuksia, kun piti lähettää matkoihinsa joukko kitsch-tehtailijoita, jotka sitten vänisivät, että heidät oli potkittu tiehensä muovisine neitsytmarioineen vain siksi, että käynnissä on kristittyjen vaino. Nyt nämä mielensäpahoittaneet tulevat, toinen toisensa perästä, palkkajyrsijöiden armeija kokoontuu ja alkaa purra. Ne eivät vain ylpeänä kaiuta lojaaliuttaan vaan julistavat samalla olevansa tyhmiä kuin saappaat, heillä ei varmasti tule olemaan ainuttakaan itsenäistä ajatusta.

***

Ja lopuksi vielä otteita uskomattomasta kuvakavalkadista, joka sisältyy 444.hu-sivuston tuoreehkoon juttuun ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlan kunniaksi vaiheittain avatusta, hm, näyttelystä Budapestin Várkert Bazárissa. Näyttelyn emäntänä on tietenkin Orbánin historiapoliittisten projektien keulahahmo Mária Schmidt, ja 444.hu:n jutun kirjoittaja László Szily vetäisee otsikkoonsa jälleen kielikuvan suoraan Péter Bacsón ikimuistoisesta mustasta komediasta A tanú (‘Avaintodistaja’). Tämä stalinistista diktatuuria kuvaava irvailu valmistui jo 1960-luvun lopulla mutta sai odottaa levitykseen pääsemistään hyllyllä kymmenen vuotta, ja monet sen fraaseista ja lausahduksista ovat Unkarin poliittisessa julkisuudessa jatkuvasti käytössä.

“Unkarilaisesta appelsiinista” (“vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma”) on ollut täällä jo juttua, nyt Szily viittaa Avaintodistaja-elokuvan kohtaukseen, jossa päähenkilö on joutunut johtamaan huvipuistoa ja korvaamaan perinteisen kummitusjunan ideologisesti sopivammalla rakennelmalla, “sosialistisen hengen rautatiellä” (sanaleikki ei valitettavasti käänny, szellem tarkoittaa sekä ‘kummitusta’ että ‘henkeä’). Tämmöinen ideologisesti asianmukaisen hengen psykedeelinen elämysmatka on nyt Mária Schmidtin johdolla rakennettu tarjoamaan elämyksiä kaikille aisteille. Ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoja esittelevän salin lattialla huuruaa ja haisee aito kura, jossa sotilaat joutuivat rämpimään. Unkarin syksyn 1918 veretöntä ns. asterivallankumousta (sotilaat kiinnittivät lakkiinsa kokardin paikalle asterin ja valtasivat keskeiset kohteet, Unkari irtosi Habsburg-monarkiasta ja muuttui porvarillis-edistysmielisen hallituksen johtamaksi tasavallaksi) kuvataan lattiaan upotetuilla astereilla, joita näyttelyssä kävijöiden siis todellakin kuuluu tallata.

Näyttelyn kussakin salissa on yksi näkyvä, visuaalinen teema, esimerkiksi espanjantaudin tuhoista kertova sali on ripustettu täyteen katosta riippuvia sairaalasänkyjä ja lattialla on rivi hautoja. Tätä syvennetään pienemmällä esineistöllä sekä lisätietoa tarjoavilla infonäytöillä.

Historian henkilöt ovat läsnä suurina vahakabinettimaisina nukkeina. Kaunis ja onneton keisarinna Sisi on jostain syystä paikalla (surupuvussa ja yliluonnollisen suuri irlanninsusikoira seuranaan), vaikka kuolikin jo paljon ennen ensimmäisen maailmansodan alkua (ehkä siksi, että Mária Schmidt ihailee suuresti Habsburg-monarkian viimeisiä hallitsijoita). Sarajevossa murhattu kruununperillinen Franz Ferdinand seisoo, intohimoinen metsästäjä kun oli, keskellä psykedeelistä hirvensarvimetsää, amiraali Horthy ratsastaa valkoisella hevosella, Venäjän Nikolai II taas kutistuu kääpiöksi valtavan Rasputinin rinnalla.

Näyttelyssä kuvatut historian toimijat jakaantuvat selvästi hyviksiin ja pahiksiin. Frans Joosef ja hänen Sisinsä, amiraali Horthysta puhumattakaan, ovat hyviä. Pahoja taas ovat Mária Schmidtin mielestä ympärysvallat, erityisesti Ranska, Englanti ja Yhdysvallat. Rauhansopimuksen sanelleita voittajia Schmidt – henkilökohtaisesti esitellessään näyttelyä lehdistölle – nimitti sotarikollisiksi, ja englantilaisten kohdalla hänen piti erityisesti todeta, että hänestä seinällä komeileva David Lloyd George -sitaatti on erittäin osuva: “Englantilainen ei koskaan kunnioita ketään, vain sitä, joka voittaa hänet.” Ja tältä näyttää Yhdysvaltain osuutta esittelevä sali, mottonaan sitaatti “Yhdysvaltain kutsumuksena on tehdä maailmasta parempi”:

Kaikkein psykedeelisin on kuitenkin käytävä, joka johdattaa kevään ja kesän 1919 tapahtumiin eli Unkarin lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) aikaan. Käytävän seinät on tehty ikään kuin raa’asta lihasta ja somistettu pienillä sirpeillä, vasaroilla ja punatähdillä. Käytävän päässä väijyy, näin Szily, “Tibor Lukitar Szamuely”. (Oletan siis, että Banyapók on Shelob, en ole vieläkään saanut luetuksi Sormusten herran unkarinnosta, vaikka yhä enemmän tuntuu, että se kuuluisi yleissivistykseen.)

Tibor Szamuely, Neuvostotasavallan puolustus- ja opetusasiain kansankomissaari, siis kuvataan yksiselitteisesti joukkomurhaajana, ja Neuvostotasavallan ajasta ainoaksi olennaiseksi asiaksi nostetaan punainen terrori. Ei sitä tietenkään tule unohtaa: Neuvostotasavallan johto ei kaihtanut väkivaltaa eikä väkivallalla pelottelua, ja enemmän tai vähemmän Szamuelyn johdossa olevat erikoisosastot, joista usein erityisesti mainitaan “Lenin-pojiksi” itseään nimittänyt joukko, murhasivat useita satoja viattomia ihmisiä.

Mutta huomionarvoista on, että visuaalisen raa’alla lihalla mässäilyn huumassa täysin, siis ilmeisesti täysin huomiotta tässä näyttelyssä jää Neuvostotasavallan kukistumista seurannut valkoinen terrori, jonka uhrien määrä liikkui suunnilleen samoissa lukemissa. (Kilpailevaa ruumiidenlaskentaa ja keskinäistä syyttelyä mutkistaa se, että molemmin puolin murhia tekivät puolivillit ”erikoisosastot” ilman virallisia tarkkoja toimintaohjeita.) Valkoisessa terrorissa olennaista oli sen antisemitistinen luonne. Koska Neuvostotasavallan aktivisteista ja johtohahmoista suuri osa oli ollut juutalaisia (järjestäytyneen työväenliikkeen johtohan oli rekrytoitunut kaupunkien keskiluokasta, joka sattuneesta syystä Sentroopassa oli paljolti juutalaista), sen kukistaminen ja kostotoimet saivat usein avoimen juutalaisvastaisen sävyn, ja valkoisen terrorin iskuissa oli joskus selviä pogromin piirteitä. Mutta valkoisesta terrorista ylipäätään ei tässä näyttelyssä ilmeisesti hiiskahdeta sanallakaan. (Sivumennen sanoen: Mária Schmidtin keskeisiä tutkimuskohteita hänen historioitsijan urallaan on ollut Unkarin juutalaisten historia 1900-luvulla.)

Typerän, esteettisesti sivistyneempää katsojakuntaa vyön alle lyövän julkisen kitschin rinnalla Unkarin hallitus siis tarjoaa myös estetiikaltaan hieman kokeilevampaa propagandapakettia. Szilyn mukaan tämä näyttely on Fidesz-hallituksen tähänastisista propagandatuotteista laadukkain ja vaikuttavin. Mutta tunteisiin vetoavaa, järjen sammuttavaa propagandaa se silti on. Ja panee ankarasti miettimään, mitä on liikkunut niiden päässä, jotka tämän näyttelyn mahtavine visuaalisine efekteineen oikein suunnittelivat.

Advertisement

Taas kerran muistopolitiikasta

Tässä blogissa on pari kertaa ennenkin viitattu Unkarin hallituksen suunnitelmiin rakentaa uusi toisen maailmansodan ja natsismin aikaisen juutalaisten joukkotuhon muistomerkki tai museo, työnimeltään Sorsok Háza eli Kohtaloiden talo. Muistopaikka rakennettaisiin entiselle Budapestin Józsefvárosin rautatieasemalle, ja se keskittyisi vaalimaan erityisesti keskitysleireille kyyditettyjen lasten muistoa. (Nimestä tietenkin tulee heti mieleen Nobel-palkitun Imre Kertészin maineikas omaelämäkerrallinen Auschwitz-romaani Sorstalanság, Kohtalottomuus. Kertész oli viimeisinä elinvuosinaan, tuolloin jo pahasti dementoituneena, Unkarin hallituksen erinäisten huomionosoitusten kohteena; pahojen kielten mukaan häntä käytettiin heikossa tilassaan hyväksi saman hallituksen imagonrakennukseen, johon hän aiemmin oli suhtautunut varsin kriittisesti.) Kohtaloiden talo -projektin sai johtaakseen tietenkin Orbánin hovihistorioitsija (tiedän, olen tätä termiä käyttänyt jo liiankin monta kertaa, mutta minusta se tuntuu kerta kaikkiaan osuvalta), tässäkin blogissa monesti esillä ollut Mária Schmidt, jonka johdossa jo ennestään on ollut Terror Háza eli Terrorin talo, natsismin ja kommunismin hirmutekoja Unkarissa rinnakkain esittelevä museo.

Kohtaloiden talo -hanke liittyi alun perin Unkarin holokaustin muistovuoteen 2014, jolloin satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksestä Auschwitziin tuli kuluneeksi 70 vuotta. Alusta alkaen oli kuitenkin pelättävissä, että tämäkin projekti palvelisi samaa propagandapäämäärää kuin kiistelty, väkevää poliittis-esteettistä vastustusta herättänyt saksalaismiehityksen muistomerkki enkeleineen ja kotkineen, eli sen tarkoituksena olisi lykätä vastuu vuoden 1944 tapahtumista pelkästään pahojen saksalaisten niskoille ja häivyttää mahdollisimman kauas se kipeä totuus, että Unkarin holokaustilla oli ollut unkarilaisia esinäytöksiä ja että sen toteuttamista sekä valmisteltiin että innokkaasti avustettiin kotimaisin voimin. Unkarin juutalaisyhteisöjen keskusjärjestö Mazsihisz veti siksi tukensa pois tältä hankkeelta, ja ilmeisesti Viktor Orbánin lähipiirissä käytyjen sisäisten valtataistelujen tiimellyksessä Mazsihiszin tueksi asettui myös silloinen pääministerin kansliaministeri ja toinen ”perintöprinssi” János Lázár. Kohtaloiden talo päätyi joksikin aikaa jäihin. Nyt kuitenkin János Lázár on vetäytynyt politiikasta politiikan kärkipaikoilta – häviönsä tunnustaen vaiko vastaisen varalle korkoa kasvamaan, se on toinen tarina – ja Kohtaloiden talo -hanke on nostettu taas esiin.

Syyskuun alussa hallitus ilmoitti, että Kohtaloiden talo avataan kuin avataankin ensi vuonna. HVG-lehden lähteen mukaan tässä on meneillään samantapainen operaatio kuin Unkarin Tiedeakatemian suhteen: hallitus ei rupea suoraan vastustamaan uppiniskaisia instituutioita vaan mieluummin vetää niiltä vähitellen maton jalkojen alta ja rakentaa itselleen uuden, korvaavan, lojaalimman yhteistyökumppanin. Nyt Kohtaloiden talon tukijaksi on löytynyt Unkarin opillisesti ja poliittisesti monensuuntaisista juutalaisyhteisöistä yksi, vuonna 2004 perustettu selkeän ortodoksijuutalainen EMIH (Egységes Magyarországi Izraelita Hitközösség), jonka suhteet opillisesti modernimpaan Mazsihisziin eivät ole olleet parhaat mahdolliset ja jonka Fidesz-puolue ilmeisesti jo vuosia sitten on ottanut erityiseen suojelukseensa. EMIHin johtaja, rabbiini Slomó Köves, poseeraa tässä MTI:n uutiskuvassa Mária Schmidtin, kansliaministeri Gergely Gulyásin (toisella puhujanpaikalla) sekä pääkaupungin kehittämisestä vastaavan valtiosihteerin Balázs Fürjesin kanssa.

Kövesin mukaan on parempi olla mukana tekemässä ja katsomassa, mitä saadaan aikaan, kuin jäädä loukkaantuneena valittamaan. Kaikki Unkarin juutalaisten edustajat eivät kuitenkaan ole yhtä varmoja asiasta, eivät myöskään muun maailman juutalaisyhteisöt ja holokaustin tutkijat. Jerusalemin Yad Vashem -keskus, maailman merkittävin juutalaisten joukkotuhon museo, arvostelee Kohtaloiden talo -hanketta historian vääristelystä ja Horthyn Unkarin juutalaisvastaisten toimien vähättelystä. Mazsihisz pysyttelee edelleen etäällä tarkkailemassa tapahtumia, ja muutama päivä sitten sen johtaja András Heisler postasi Facebookiin viestin, jonka oli saanut maailman kenties tunnetuimmalta holokaustin tutkijalta Randolph L. Brahamilta. Braham kiittää Heisleria ja Mazsihisziä näiden rohkeasta vastarinnasta ja jatkaa:

Olen suurella mielenkiinnolla seurannut teidän jatkuvaa ja perusteltua vastarintaanne niin kutsutun Kohtaloiden talon avaamisen suhteen, hankkeen, jonka on näennäisesti ”holokaustiin liittyväksi museoksi” kuvitellut ja suunnitellut Terrorin talon johtaja – joka aloitti uransa holokaustin tutkijana mutta on lopulta muuttunut kiihkonationalistiseksi holokaustin vääristelijäksi. Vaikuttaa siltä, että tämä holokaustimuseo on osa sitä pitkän tähtäimen historianpuhdistussuunnitelmaa, jonka Viktor Orbánin hallitus on käynnistänyt rehabilitoidakseen Horthyn aikakauden.

Holokaustin muisto ja sillä tehtävä politiikka ovat Keski-Euroopassa edelleen käsittämättömän kipeitä ja vaikeita kysymyksiä. Niistä eivät riitele vain primitiivistä ”kansallismielistä” populismia suoltavat propagandistit vaan jopa oikeat ja vakavasti otettavat historiantutkijat keskenään – historioitsijat László Karsai ja András Gerő olivat Kohtaloiden talon tiimoilta tukkanuottasilla jo muutama vuosi sitten.

Unkarin äärimmilleen tulehtuneessa poliittisessa tilanteessa lähes joka ainoa kiista tietenkin kärjistyy siihen, kuka on hallituksen puolella ja kuka sen hankkeita vastaan. Mutta tässä muistopolitiikan kysymyksessä on paljon vakavampia ja syvempiä näkökohtia, sillä “unkarilainen” ja “juutalainen” identiteetti (kuten Gábor T. Szántó jo vuonna 2014 huomautti kiistakirjoituksessaan András Gerőn ajatusten johdosta), kuten etniset ja uskonnolliset identiteetit yleensäkin, eivät ole selkeitä eivätkä selvärajaisia, vaikka poliitikot ne miten haluaisivat sellaisina nähdä ja esittää. Puolustaessaan sitä ajatusta, että holokaustin muistonäyttelyn tulisi keskittyä nimenomaan lasten kohtaloon, koska viattoman lapsen murhaaminen on kaikkein pahin, kaikkein vähiten puolustettavissa oleva teko, Gerő on tietenkin tavallaan oikeassa. Mutta samalla, kuten Sándor Révész huomauttaa, tämä näkökulma jättää keskustelun ulkopuolelle sen kysymyksen, onko sitten aikuisten ihmisten syrjintä tai jopa surmaaminen jossain tapauksessa oikeutettua ja miksi – ja tästä on Orbánin hallituksen kannattajien keskuudessa monenlaisia mielipiteitä, joiden kriittinen esiin nostaminen ei ole hallituksen intresseissä.

Lopuksi haluaisin antaa puheenvuoron vielä yhdelle historioitsijalle, nykyään vapaana kirjoittajana ja enimmäkseen Internetissä toimivalle Péter Konokille (alkuperäinen postaus täällä). Tarinan henkilöinä András Gerőn ohella kolme kuvitteellista pojankoltiaista: Móricka (pikku Móric, meidän Pikku-Kallemme tapaan vitsien päähenkilö, mutta Moritz-nimi voi viitata myös kaupunkilais-porvarillis-juutalaiseen taustaan), Pistike eli umpiunkarilainen pikku István ja Hansi, jonka tausta lienee arvattavissa.

Sehän oli se Kurosawan elokuva, eikö niin, Rashomon, missä samurain murhasta kertovat kaikki asianosaiset eri tavalla, myös samurain paikalle manattu henki?

No, Kurosawahan ei puhu totuudesta (totuuden suhteellisuudesta) vaan siitä, miten ihmiset rakentavat omat totuutensa.

Kuvitellaanpa, että Pistike, Móricka ja Hansi istuvat suljetussa junan vaunuosastossa. Juna ajaa tunneliin (valot eivät jostain syystä juuri tuolloin pala), ja kun tulee taas valoisaa, Mórickaa ei vaunussa enää näy. Joku on työntänyt hänet ikkunasta ulos.

Pistike vakuuttelee, että ei se hän ollut. Itse asiassa hän oli joutunut samaan osastoon noiden toisten kanssa aivan sattumalta, paikkalippukassan oikusta. Ei hän tosin pitänyt Mórickasta, oli sen usein sanonutkin, mutta ikkunasta heittäminen? Ei todellakaan! Höpöpuhetta. Joskus hän oli kyllä uhkaillut Mórickaa, viime aikoina oli tullut käytyä käsiksikin, jopa ruumiinvammoja oli tullut, mutta että tuommoista?! Hänen parhaimmista ystävistäänkin jotkut ovat mórickoja. Sitä paitsi hän oli koko tuon ajan syönyt valkosipulilla maustettua silavaa, haistakaapa vain hänen hengitystään! Hansi se syyllinen oli, järkyttävää, mitä kaikkea voi tapahtua!

Hansi ei kiistä tapahtunutta. Kyllä, hän se oli, silloin se tuntui hyvältä idealta, nyt hän ei enää tekisi moista. Päinvastoin. Hän on syvästi järkyttynyt. Mutta se hänen kuitenkin on sanottava, että kun hän oli tunkemassa Mórickaa ulos vaunun ikkunasta, hän tunsi vierellään kaksi auttavaa kättä, jotka myös innokkaasti työnsivät heidän matkatoveriaan ulospäin. Sitä paitsi – suoraan sanoen – joku siinä ponnistellessaan myös läähätti hänen naamaansa valkosipulin ja silavan hajua. Ja tunnetusti Móricka ei syönyt valkosipulisilavaa.

Paikalle sattumalta osunut jälkikäteinen silminnäkijä, virallinen menneisyysopas András Gerő huomauttaa, että Pistike on oikeassa. Se, että Pistike on jo vuosikausia aiemmin huomauttanut, että Mórickat on pidettävä poissa junien matkustajaosastoista, myös heidän omaksi turvakseen, ”ettei heille vain tapahtuisi jotakin”, viittaa siihen, että Pistike nimenomaan halusi suojella Mórickaa Hansilta. Vai että silloin vuosia sitten Hansia ei ollut mailla eikä halmeilla? Se on vain detalji. Pistike vihasi ja vainosi Mórickaa vain Mórickan omaksi eduksi, ellei Hansi olisi tullut, hän edelleenkin vihaisi kaikessa rauhassa, ellei olisi tällä välin kuollut.

Mórickan henkeä manaamaan Pistike ja András Gerő valtuuttivat erityisen meedion. Meedio, palkkarabbi Slomó Köves, vahvisti Pistiken ja András Gerőn version pitävän paikkansa. Köves myös lisäsi erityisen kiitoksensa Pistikelle ja András Gerőlle siitä, että nämä ovat Mórickan muistoksi sekä pelkästään Hansia painavan syyllisyyden painottamiseksi rakennuttaneet mahtavan, kalliin, tyylitellyn Tunnelin, jonka rakennustöiden neuvonantajaksi myös hänet on palkattu.

Siellä Tunnelissa on kunniapaikalla, kaksinkertaisen lasikannen alla näytteillä se kahdensadan gramman silavakimpale, jota Pistike pahaa aavistamatta nautiskeli silloin, kun itse asiassa ei käytännössä edes ollut paikalla. Pienestä lisämaksusta kävijät saavat myös haistella sen läpitunkevaa, ellottavaa valkosipulin hajua.

Puhdistuksia ja maalauksia

Budapestissa nähtiin siis Pride-tapahtuma, jota vastamielenosoitukset eivät onnistuneet pahemmin häiritsemään. Ei myöskään valtiovallan edustajan, nuoriso- ja perheasiain valtiosihteeri Katalin Novákin vähän aiemmin esittämä lausunto: perhearvojen pyhyys on vaarassa, mutta Unkarin hallitus seuraa tilannetta ja puuttuu tarvittaessa asiaan, ja samalla, kun jotkut taistelevat pienen vähemmistön oikeuksien puolesta, me unohdamme enemmistön… (Yhyy, taas valkoista heteromiestä sorretaan.) Muutamat provokaattorit onnistuivat ujuttautumaan mielenosoittajien sekaan, mutta heidän paidanselkämyksiinsä ja reppuihinsa liimailtiin sateenkaari- ja muita sopivia tarroja. Kaikki päättyi iloisissa ja leppoisissa tunnelmissa, ja saattoihan tässä kaikessa olla – kuten lukijani Ville H. viime blogahdustani kommentoi – ”pinkkipesua” mukana, pääkaupungin profiloimista kivaksi paikaksi kaikenlaisille turistiryhmille.

Samaan aikaan on seurattu myös potkupallokisoja ja luolaan juuttuneiden thaipoikien pelastamista. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä Unkarin Tiedeakatemialle on tapahtumassa. Hallitus ei ole perääntymässä suunnitelmastaan, jonka mukaan Akatemian tutkimusinstituuttien toiminnan turvaava rahoitus siirrettäisiin innovaatio- ja teknologiaministeriön hallinnoitavaksi, ja Akatemian lausunto uusine rahoitusmalliehdotuksineen jäänee kärpäsen surinaksi uuden innovaatio- ja teknologiaministerin László Palkovicsin korvissa.

Palkovics, ”Orbánin bullterrieri”, kuten HVG:n viime vuonna julkaisema henkilökuvajuttu häntä nimitti, on insinööri ja teknologi, tarmokas ja suoraviivainen työhullu, jolta luultavasti ei paljon ymmärrystä liikene varsinkaan ”hyödyttömille” humanistisille aloille. Häntä pidetään ymmärtääkseni eräänlaisena ”työperustaisen yhteiskunnan” takuumiehenä, joka yksissä tuumin Orbánin kanssa heikentää korkeampaa koulutusta, pyrkimyksenä tehdä Unkarista sinikaulustyövoiman maa. Unkarintaitoisille suosittelen ehdottomasti psykologi ja psykolingvisti Csaba Pléhin haastattelua. RTL-kanavan toimittajalle Pléh puhuu asiat halki: hallituksen suunnitelmat vaarantavat Tiedeakatemian tutkimusinstituuttien perustoiminnat, mutta ennen kaikkea se tapa, jolla nämä uudet toimet ajetaan läpi, tuhoaa tutkijoiden luottamuksen ja ajaa luultavasti ainakin osan heistä ulkomaille. Seurauksena voi siis olla kohtalokas aivovuoto.

(Tai, kuten yllä linkitetyn 444.hu-sivuston jutun kommenttiosastossa piruillaan: ehkä tämä onkin tarkoitus, ja kyseessä on ”Ede Tellerin mukaan nimetyn lahjakkuuksien kehittämisohjelman karkotushaaran myös ei-juutalaisille tarkoitettu alaohjelma”. Viime vuosinahan on lukuisia hallituksen ohjelmia ja uusia instituutioita nimetty unkarilaisten suurmiesten mukaan: on Széchényi-suunnitelma, jolla jaetaan EU:n kehitystukia, on kouluja hallinnoiva Klebelsberg-keskus, ja hevosurheilun kehittämisohjelma “Kincsem-suunnitelma” puolestaan on saanut nimensä 1880-luvun euroopankuulun kilparatsun Kincsem ‘Aarteeni’ mukaan… Atomipommin kehittäjänä tunnettu Ede (Edward) Teller oli kenties kuuluisin niistä lukuisista unkarilaisista tiedemiehistä, joiden saavutuksilla Unkari nykyään ylpeilee mutta jotka aikoinaan syntyperänsä tähden ja poliittisista syistä lähtivät maasta suotuisampiin toimintaympäristöihin.)

Mutta ei tämä ole tässä vielä pelottavinta, vaan se, miten muutokset ajetaan läpi, eli tämä jo taannoisessa postauksessani kuvailtu, stalinismin ajat mieleen tuova toimintatapa. Ensin jokin valtapuoluetta lähellä oleva mediataho, joko hallitusta lähellä olevaksi tiedetty toimittaja tai aivan nimetön tai tuntematon, ”kansan ääntä” edustava lehtikirjoittelija julistaa toveri X:n – tähän asti isänmaataan ja puoluettaan innolla palvelleen alansa ammattilaisen – kansanviholliseksi, ja kohta seuraakin asianmukainen viranomaispäätös, joka tosin nykyään ei merkitse teloitus- tai pakkotyöleirituomiota. 444.hu-sivusto tiivistää: kukaan, joka päätyy hallituksen median hampaisiin, ei enää voi odottaa selviävänsä seuraamuksitta. Kas tässä esimerkkejä:

• Pesti Srácok -blogi sekä Fidesz-puolueen epävirallinen törkytuutti-journalisti Zsolt Bayer hermostuivat József Pálinkásiin, Kansallisen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohallituksen (NKFIH, myös meidän Suomen Akatemiaamme vastaava tutkimusmäärärahojen jakaja) johtajaan, joka oli ottanut kantaa uhatun Keski-Euroopan yliopiston puolesta. Julistettiin, että Pálinkás on ”Orbánin vastaisen tieteellisen eliitin äänitorvi”. Ja kuinka ollakaan, parin viikon päästä pääministeri Orbán erotti Pálinkásin.
• Tapaus Billy Elliot: Budapestin oopperatalon musikaaliproduktion johdosta ilmestyi Magyar Idők -lehdessä suhteellisen tuntemattoman journalistin (?) artikkeli, jossa kaivosmiehen pojan baletti-innostuksesta kertovan musikaalin väitettiin propagoivan homoutta ja turmelevan sitä katsomaan viedyt lapset. Oopperatalon johtaja Szilveszter Ókovács vastasi 444.hu-sivuston ilmauksen mukaan ”totaalisen nöyristelevällä” julkilausumalla: päähenkilö Billy ei todellakaan ole homo, musikaalin sisältöön he eivät ole tekijänoikeussyistä voineet puuttua, mutta siitä huolimatta Billyn mahdollisesti-ehkä-kenties-homon kaverin osuus ja homous on tässä produktiossa häivytetty mahdollisimman vähiin, eikä tämä produktio tietenkään edusta Ókovácsin omaa suuntausta tai makua… Kuten ympäri maailmaa on uutisoitu, Billy Elliotin jäljellä olevia esityksiä kuitenkin peruutettiin.
• Tässäkin blogissa esillä ollut entinen diplomaatti ja valtiosihteeri, nyttemmin Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi hyllytetty Gergely Prőhle joutui Magyar Idők -lehden hampaisiin, koska museon ohjelmassa ja tilaisuuksissa oli edustettuina liikaa hallituksenvastaisia kirjailijoita. Kaiken huipuksi jopa Kirjallisuusmuseon suojeluksessa järjestetyillä Budapestin kirjallisuusfestivaaleilla oli joku vierailija mennyt julistamaan, että kansallinen identiteetti ja kansakunta ovat fiktioita… Vielä ei ole tiedossa, mitä tästä seuraa.
• Pesti Srácok -blogi nosti tikun nokkaan Unkarin tiedeakatemian Filosofian tutkimusinstituutin johtajan Ferenc Hörcherin, koska instituutin järjestämässä, vuoden 1968 ideologista perintöä käsittelevässä konferenssissa ei ollut (riittävästi?) konservatiivisia esitelmöitsijöitä. Index-sivuston mukaan samantapaisen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut myös tiedeakatemian Oikeustieteen instituutti: alun perin melko tuntemattomassa Tűzfalcsoport (‘Palomuuriryhmä’) -nimisessä, lähinnä Soros-vastaisuuteen keskittyvässä blogissa ilmestynyt nimetön juttu, jonka julkaisivat sekä Magyar Idők -lehti että Origo-sivusto, näkee ”Tiedeakatemian tienoilla” ja etenkin sen Oikeustieteen instituutissa ”Sorosin elättien”, ”Soros-verkoston” tai ”Sorosin agenttien” katalaa vehkeilyä. Instituutin blogissa on ilmestynyt hallitusta tai Unkarin oikeuslaitosta ja lainsäädäntöä kritisoivia kirjoituksia! Pienenä kauneusvirheenä tosin se, muistuttaa Index, että hyökkäyksen keskeinen maalitaulu, instituutin entinen johtaja András Jakab ei syyskuun 2017 jälkeen ole enää työskennellyt Tiedeakatemian palveluksessa.
• Magyar Idők -lehdessä ilmestyneessä kiukkuisessa kirjoituksessa arvosteltiin muun muassa myös Balassi-instituutin tilaisuuksia. Balassi-instituutti on valtion laitos, jonka tehtävänä on tehdä tunnetuksi ”yhtenäistä ja kokonaista” Unkarin kulttuuria (egységes és egyetemes magyar kultúra, mitä ihmettä tämä sitten tarkoittaakin) ulkomailla sekä rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen kulttuuria Unkarissa; instituutti koordinoi myös ulkomailla toimivia Unkarin kulttuurikeskuksia sekä Unkarin kielen ja kulttuurin opetusta ulkomailla. Nyt ilmeisesti näiden ulkomaisten Unkari-instituuttien tilaisuuksissa oli esiintynyt liikaa ”vasemmistoliberaaleja” kulttuurintekijöitä, jotka ”monin paikoin olivat täysin syrjäyttäneet konservatiiviset tahot”. Pesti Srácok -blogin mukaan tätä vasemmistoliberaalien rellestystä koskeneet paljastusartikkelit aiheuttivat sen, että Balassi-instituuttia tähän asti johtanut Orbánin entinen tiedotuspäällikkö Judit Hammerstein erotettiin ja siirrettiin toisiin tehtäviin.

Että tämmöistä. Varsin pelottavaa tässä kaikessa on sekin, että risuja tai potkuja jaetaan myös puolueen vanhoille luottomiehille ja -naisille kuten Gergely Prőhlelle tai Judit Hammersteinille. Sivulliset voivat vain ihmetellä ja spekuloida, minkälaisia sisällissotia, linjataisteluja tai puhdistuksia vallan ytimessä on meneillään. Totisesti tulevat vanhat hyvät ajat mieleen.

***

Mutta pitäähän tähänkin juttuun jokin loppukevennys saada. Kesäkuun lopussa nimittäin budapestiläisen talon seinään ilmestyi brittiläisen graffititaiteilija Banksyn tyyliin tehty seinämaalaus, joka esitti lastenkirjojen tutulla Tuomas-veturilla ajelevaa Viktor Orbánia. (Aihe tietenkin viittaa Orbánin pilkattuun prestiisiprojektiin: EU-tuilla rakennettu ja nykyään lähes tyhjänä koluutteleva pienoisrautatie johtaa Felcsútista, Orbánin kotikylästä, missä nykyään sijaitsee hänen rakas jalkapalloakatemiansa upeine skandalööseine stadioneineen, naapurikylään Alcsútiin, mistä Orbán on ilmeisesti välikäsien kautta hankkinut omistukseensa entisen Habsburgien kartanolinnan puistoineen.)

Signeerauksesta huolimatta kävi nopeasti ilmi, että teosta ei ollut maalannut Banksy itse. Se osattiin heti yhdistää samantapaisista tempauksista jo tunnetuksi tulleeseen vitsipuolue ”Kaksihäntäiseen koiraan” (Kétfarkú Kutyapárt),  joka nyttemmin on rakentanut graffitien taustalle uuden parodisen taiteilijapersoonan nimeltä ”Basky” (baszki on unkarissa puolihärski haistattelumanaus). Seinämaalaus maalattiin pian peittoon, samoin sen toisinto, joka vähän myöhemmin ilmestyi teknisistä ja hygieniaongelmistaan jatkuvasti oppositiomedioissa esiintyneen Budapestin Szent János -sairaalan seinään.  Basky taas jatkaa toimintaansa.

Uusin Baskyn teos nähtiin samassa kuuluisassa seinässä, josta syksyllä 2016, vuoden 1956 muistovuoden yhteydessä syntyi lihava ja edelleenkin ratkaisematon riita. Aikalaislehtikuvan perusteella laadittu seinämaalaus, jossa keskenkasvuinen poika kulkee katua kivääri selässä, esitti muistovuoden järjestäjien mielestä näyttelijä-ohjaaja László Dózsaa, joka myös kertoi uskomattomia seikkailutarinoita kokemuksistaan syksyn 1956 katutaisteluissa. Itse asiassa Dózsassa taitaa olla vähän mytomaanin vikaa, asiantuntijat eivät uskoneet hänen kertomuksiinsa, ja lehtikuva esitti (kuten jo alkuperäisessä ulkomaisessa lehtijutussa oli kerrottu) muuatta Pál Pruckia. Tällä välin edesmenneen Pruckin omaiset hermostuivat ja vaativat korjausta, mutta kun muistovuoden järjestelyjen johtaja, Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt ei suostunut antamaan periksi, riita päätyi leivättömän pöydän ääreen. Toukokuussa oikeusistuin sitten julisti, että kuvassa todellakin on Pál Pruck ja nimi on vaihdettava. Nöyryytetty Schmidt ilmeisesti mieluummin maalautti koko seinän umpeen, mutta kohta siihen ilmestyi Baskyn uusi teos. Maalitelaa heilutteleva Mária Schmidt on saanut jo lähes koko seinän peittoon, jäljellä ovat vain vuosien 1848-49 vapaustaisteluun viittaavan ”Kossuth-laulun” säkeet ”Eläköön unkarilainen [vapaus], eläköön isänmaa!”

”Vapauden” ystävät ja viholliset

Mária Schmidt on ollut tässä blogissa esillä monesti ennenkin. Hän on eräänlainen Viktor Orbánin hovihistorioitsija, suurelle yleisölle ehkä tunnetuin jo usean vuoden ajalta Budapestin ”Terrorin talon” eli hieman kiistellyllä tavalla natsien ja kommunistien diktatuureja rinnastavan museon johtajana, ja hän myös johti hyvin näkyvästi taannoisen vuoden 1956 vallankumouksen muistovuoden ohjelmajärjestelyjä. Tutkijanurallaan Schmidt on tutkinut Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian historiaa sekä Unkarin vähemmistöjen kohtaloita 1900-luvun diktatuurien pyörteissä, Hän myös opettaa Piliscsaban katolisessa Péter Pázmány -yliopistossa. Se, että Napi.hu-portaali vuonna 2017 rankkasi hänet Unkarin vaikutusvaltaisimpien henkilöiden listalla 30:nneksi, ei kuitenkaan johtune hänen akateemisista tutkijanansioistaan vaan hänen läheisistä suhteistaan valtion korkeimpaan johtoon. Vuosina 1998–2002 Schmidt toimi virallisestikin pääministerin neuvonantajana, ja nykyään hän johtaa yhtä hallituksen perustamista uusista historiantutkimuslaitoksista: XXI. Század Intézet (21. vuosisadan instituutti) ilmoittaa kotisivullaan tehtävikseen ”politiikan tutkimuksen tukemisen sekä siihen liittyvät lukuisat muut politiikan tutkimusta edistävät toiminnot”.

Näihin lukuisiin muihin toimintoihin ilmeisesti kuuluu myös instituutin tuore, joulukuun alussa ilmestynyt julkaisu: Mária Schmidtin Nyelv és szabadság (’Kieli ja vapaus’). Koska halusin tietää, mitä historiantutkija Schmidtillä on kielestä sanottavana, tilasin kirjan joululukemisekseni, vaikka aavistelinkin pahaa. Valitettavasti todellisuus oli vielä pahoja aavistuksianikin karmeampi. Yritän seuraavassa hieman jäsennellä sitä suurta hämmennystä, johon Schmidtin kirja minut heitti.

Arvoitukseksi jää, miten kansikuvaksi valittu René Magritten ”Knallihattuinen mies” liittyy kirjan aihepiiriin. Eräänlainen surrealistinen tunnelma toki myös Schmidtin kirjasta välittyy.

 

Viholliset: muslimi-maahanmuuttajat, vasemmistoliberaalit eliitit, Soros

Kirja on koottu Schmidtin parin viime vuoden aikana julkaisemista kolumneista ja mielipidekirjoituksista. Sen tekstit eivät siis jäsenny loogiseksi kokonaisuudeksi vaan suureksi osaksi toistavat samaa asiaa vain hieman eri sanoin. Ne eivät myöskään pyri erityisemmin argumentoimaan tai perustelemaan. Tarkoitus on selvästikin vain takoa lukijan tajuntaan, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia ja mikä tämänhetkisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa eniten mättää. Syypäiksi ongelmiin nimetään, yhä uudelleen, kolme tahoa. Ensinnäkin maahanmuuttajat (“migrantit”), etenkin islaminuskoiset sellaiset. Toiseksi heitä Eurooppaan kutsuvat ja toimittavat vasemmistoliberaalit eliitit ja vallanpitäjät, etenkin Saksan liittokansleri Merkel ja hänen lähipiirinsä. Ja kolmanneksi kaikkien näiden takana langoista vetelevä – ta-daa, György Soros!

Vuonna 2015 Eurooppaan vyöryneet maahanmuuttajat eivät tietenkään ole ”pakolaisia” (menekült), kuten ”vasemmistoliberaali media” heitä haluaa nimittää. Schmidtin mielestä he kaikki ryhmänä (mitään poikkeuksia ei nosteta esille) ovat osa ”liikkuvaa intifadaa”. ”Migrantit” ovat väkivaltaisia, murhan- ja raiskauksenhimoisia ”sotilasikäisiä” miehiä, “jihadistien hallussa olevilta alueilta” saapuvia (s. 139) ”militantteja, taistelukoulutuksen saaneita joukkoja” (s. 132), joiden ”matkatavarat mitä varmimmin ovat täynnä aseita, huumeita ja ties mitä” (s. 134). He käyttäytyvät röyhkeästi ja vaativasti jopa ”kärsivällisiä ja humaaneja” unkarilaisia viranomaisia kohtaan, suhtautuvat kiittämättömästi saamaansa apuun ja odottavat itselleen länsieurooppalaista elintasoa kaikin mukavuuksin ilman mitään velvollisuuksia. Heidän päämääränään, kuten koko islamin, aina ja kaikkialla, on tietenkin Euroopan valtaaminen ja uudelleenasuttaminen. Schmidtille islam ei ole maailmanuskonto, jolla eri ympäristöissä ja eri perinteissä on miljoonakuusi erilaista tulkintaa kuten kristinuskollakin, vaan täydellisen monoliittinen terrori- ja maailmanvalloitusjärjestelmä. Myöskään muslimi-maahanmuuttajat eivät edusta erilaisia kansoja, kulttuureja tai poliittisia järjestelmiä, vaan sekä afganistanilaisesta heimokylästä lähtenyt paimenpoika että syyrialaiseen kaupunkikeskiluokkaan kuulunut yrittäjä ovat samaa kasvotonta ”muslimien” massaa, joiden kaikkien takana yhtäläisesti on jokin arvoituksellinen öljysheikkien rahamahti.

Maahanmuuttajien vyöryn mahdollistaa se, että Eurooppa on kansalliset perusarvonsa menetettyään muuttunut voimattomaksi, selkärangattomaksi ja puolustuskyvyttömäksi. Sen kielten sanat ovat poliittisen korrektiuden tyrannian takia menettäneet merkityksensä, ja EU:n poliittiset elimet ovat marxistieliitin vankeina. Tämä eliitti kehtaa, mikä pahinta, arvostella Unkaria esimerkiksi kansalaisjärjestöjen hätyyttämisestä, filosofi György Lukácsin arkistomuseon sulkemisesta (Schmidt: vain siksi, että Lukács oli kommunisti!) tai Népszabadság-lehden lakkauttamisesta:

Mitä tulee Népszabadságiin, puoluevaltion valtiopuolueen lehteen, on häpeä, että vuonna 2017 Euroopan parlamentissa saa istua edustajia, jotka uskaltavat asettua entisen kommunistisen päivälehden tueksi! Tämä on kuin jos kolmisenkymmentä vuotta sitten olisi kannettu huolta Völkischer Beobachterin kohtalosta! (s. 197)

Erityisen raivokkaasti Schmidt hyökkää Angela Merkeliä (joka hänen mukaansa vihaa eurooppalaisia ja erityisesti saksalaisia näiden natsimenneisyyden takia…) ja koko Saksaa vastaan (jota ei paina vain natsimenneisyys, myös sosialismi oli saksalainen keksintö, muistuttaa Schmidt). EU puolestaan on Saksan ohjauksessa, koska Saksa hyötyy EU:sta kaikkein eniten. Natsikorttiakin väläytellään (”yhdistynyt Eurooppa oli jo Hitlerin haave”, s. 130), kuten tämän sitaatin lopussa, missä vihjataan keskitysleirikuljetuksiin:

Normaali mies tai poika tietää velvollisuutensa ja puolustaa naisiaan, tyttäriään, äitejään, sisaruksiaan. Vain nämä nykysaksalaiset ovat muuttuneet niin aivopestyiksi ja epämiehekkäiksi, etteivät enää kykene edes tähän. Merkeliläinen kieli on tähän mennessä depolitisoinut ja siten debilisoinut koko Saksan julkisen keskustelun. Ei vain siksi, että se on loputtoman pitkäveteistä ja monotonista, vaan koska siitä puuttuu kaikki sisältö, koska se ei koskaan sano mitään, se on vain lämpimän ilman päästelyä. Merkel päästi muslimimigranttien vyöryn Euroopan niskaan ilman, että hänellä silmin nähden olisi ollut mitään tarvetta perustella tai julkistaa strategiaansa. Saksan kansalaisille riittää Wir schaffen das. Ikään kuin heillä olisi vain logistinen tehtävä edessään. Tästä ne tulevat, tässä ne kootaan ja valikoidaan, tuolla jaetaan kiintiön mukaan ja sitten kuljetetaan asianmukaisiin paikkoihin. Kunpa vain tämä logistiikkasuuntautunut toimintatapa ei olisi jostakin jo niin tuttu! (s. 29)

Saksalaisten ja laajemmin lännen eliittien heikkouden syynä on epäonnistunut Vergangenheitsbewältigung, menneisyydenhallinta. Schmidtin mielestä lännen yläluokka ja älymystö on takertunut uhriutumiseen ja syyllisyyteen. Koska ”huomion, tunnustuksen ja etuoikeuden ansaitsee vain uhri” (s. 48), myös eliitit ja etuoikeutetut hyväosaiset haluavat olla uhreja. Tästä nousevat sekä #metoo-kampanjat että erityisesti saksalaisten jatkuvasti harjoittama ”kollektiivisen syyllisyyden” kollektiivinen itseruoskinta natsien hirmutekojen johdosta, tai laajemmin entisten siirtomaaisäntien hinku syytellä itseään kaikista kolonisoitujen kansojen kokemista vääryyksistä. Siksi entisistä siirtomaista saapuvat tulokkaat ovat muka oikeutettuja kaikkiin mahdollisiin etuihin. (Unkari taas, muistuttaa Schmidt, ei ole koskaan kolonisoinut ketään. Tietenkin voisi kysyä, miten kaksoismonarkian Unkari-puoliskon 1800-luvun lopulla harjoittama vähemmistöjen assimilointipolitiikka loi perustaa lukuisille 1900-luvun sotien yhteydessä nähdyille etnisille konflikteille. Mutta ehkä ei mennä siihen nyt.)

Tätä tilannetta käyttävät hyväkseen tahot, joiden intresseissä on ”migranttibisnes”. Maahanmuuttajat eivät vyöry Eurooppaan vain omasta halustaan tai islamilaisen valloitusideologiansa ajamina, vaan heitä kutsutaan, ohjaillaan ja kuljetetaan. Tätä tekevät ja tukevat ”ihmissalakuljettajien kanssa yhteen kietoutuneet” vale-kansalaisjärjestöt samoin kuin erilaiset ihmisoikeusjärjestöt sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ynnä muut oikeuselimet, joiden tuhoisaa toimintaa Schmidt vertaa ”irti päässeeseen laivan tykkiin” (s. 133) – sillä “oikeusvaltioon vetoaminen merkitsee kansanedustuksen kyseenalaistamista”, “juristokratiaa” (s. 202). Ihmisoikeudet ovat näille järjestöille “kumikäsite”, “jota he voivat mielensä mukaan venyttää ja soveltaa sen mukaan kuin tarve vaatii” (s. 175). (Mitä tämmöinen ”ihmisoikeuksien venyttäminen” voisi tarkoittaa, sitä ei tarkemmin selitetä, eikä siitä edes anneta yhtään esimerkkiä.) Ja valekansalaisjärjestöjä puolestaan rahoittaa ennen kaikkea sijoittaja-keinottelija György Soros, tuo Unkarin kansalle viime aikojen vihapropagandakampanjoissa esitelty superpahis, jota Schmidt itsekin aivan tosissaan vertaa James Bond -elokuvien maailman herruutta tavoitteleviin suurroistoihin.

Sekä vasemmistoliberaali-eliitit että EU:n päätäntäkoneisto ovat Schmidtin mukaan Sorosin hallinnassa. Tätä todistavat sekä ”kaasuputkisosialistien” siirtyminen poliitikonuransa jälkeen tai sen ohella suuryritysten lobbareiksi että – uskokaa tai älkää – Saturday Night Live -huumorishow, jossa Sorosia tituleerattiin Yhdysvaltain demokraattipuolueen omistajaksi. Kun kerran poliittisen satiiriohjelman kirjoittajatkin ”käsittelevät tätä tosiseikkana”, sen täytyy olla totta…

Sitä, mikä Sorosia ja hänen kavereitaan motivoi (paitsi ilmeisesti silkka pahuus), ei tosin juuri pohdita eikä yritetä selittää. Onko ”migranttibisnes” tosiaan niin kannattavaa? Välillä Schmidt väittää, että ”migranttibisneksen” takana on lännen suuryritysten halvan työvoiman tarve, mutta toisaalta (esim. s. 139) hänen mielestään ”migrantit” eivät halua tehdä töitä (eivätkä osaakaan, koska ovat suureksi osaksi kouluttamattomia ja lukutaidottomia), eivät varsinkaan pienellä palkalla, vaan odottavat leveää elämää sosiaalitukien varassa.

No, joka tapauksessa on olemassa ei vain Soros-verkostoa ja Soros-suunnitelmaa vaan suorastaan ”sorosismi” tai ”sorosistinen maailmankatsomus”, joka ilmeisesti tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”vasemmistoliberaalin eliitin” ideologia. Tätä ”sorosismia” levittämään myös Budapestin Keski-Euroopan yliopisto (Central European University, CEU) on perustettu, ja siellä, kuten anglosaksisissa yliopistoissa yleensäkin, ei päästetä puhumaan eikä esitelmöimään niitä, jotka ovat eri mieltä ”militanttien sorosistien” (!) kanssa… Eikä 87-vuotias Soros tietenkään toimi yksin, vaan todennäköisesti “hänen takanaan olevat ryhmät, jotka edustavat erästä määrättyä osaa [egy meghatározott rész] kansainvälisestä keinottelijapääomasta” (s. 250), käyttävät häntä keulakuvanaan. Mistähän ”määrätystä osasta” mahtaisi olla kysymys?

Sankarit: ”populistit”, ”kansallismieliset” – ja ennen kaikkea Viktor Orbán

”Eliittien” opportunismin ja piittaamattomuuden vastakohtana ja myös eliittien leppymättömän vihan kohteena ovat ne, joita eliitti nimittää populisteiksi.

Populistiksi he nimittävät sitä poliitikkoa, joka tekee sen, mitä äänestäjät häneltä odottavat. Toisin sanoen, demokraattia. [s. 14; Schmidtin mukaan sitaatti The Spectatorista.]

Populisteiksi haukutuista etenkin itäeurooppalaiset, ne, joihin Schmidt yleensä viittaa monikon ensimmäisen persoonan pronomineilla (“me”) tai taivutusmuodoilla (“tiedämme”), ovat lännen roistoille ja migranttivirtojen maahantuojille erityisen vaarallisia, sillä he ovat jo neuvostovallan aikana oppineet tunnistamaan sen ”kommunistisen, trotskilaisen, sittemmin postkommunistisen tai vasemmistolaisen” (s. 93) menetelmän, jolla viattomat saatetaan syyllisiksi ja vihamielinen miehittäjä glorifioidaan. Heihin ei siis Sorosin ja ylimielisten lännen kulttuurimarxistien propaganda niin helposti pysty, sillä heillä on vielä jäljellä kansalliset perusarvot ja niihin perustuva itsekunnioitus, joka antaa rohkeutta.

Rohkeus puolestaan on se keskeinen attribuutti, jonka Schmidt yhdessä kirjansa loppuluvuista omistaa Viktor Orbánille. Rohkeutta ilmentää esimerkiksi kunnallistekniikkakulujen (rezsi) alentamiskampanja eli “rezsi-taistelu” (jippo, jolla eläkeläisäänestäjät saadaan tyytyväisiksi, kun sähkö- ja kaasulaskut näyttävät halpenevan). Samoin rohkeuden osoitus on Schmidtin mielestä ”kansallisten konsultaatioiden” järjestäminen, sen rohkean ajatuksen pohjalta, että ”eliitin ohella muillakin voi olla mielipide, jolla on väliä” (s. 217). (Ja tämän mielipiteen perusteella siis voidaan piirtää rasti kyllä- tai ei-ruutuun järjettömän ja johdattelevan kysymyksen perään.) Ylipäätään rohkeus on Orbánin poliittisen credon ytimessä:

Älkäämme ihmetelkö, jos nämä luokattomat ja laatua ymmärtämättömät ryhmät ärsyyntyvät vapaustaistelija Orbániin. Samaan Viktor Orbániin, joka kesäkuun 16:ntena 1989, Imre Nagyn ja hänen marttyyritoveriensa uudelleenhautajaisissa Budapestin Sankarien aukiolla astui räjähtäen politiikkaan vaatiessaan ensimmäisenä koko alueella julkisesti vapaita vaaleja sekä neuvostoliittolaisten miehitysjoukkojen vetämistä maasta. Tähän tarvittiin tuolloin todellista rohkeutta, sillä kaksitoista päivää aiemmin oli vielä Pekingin Tiananmenin aukiolla demokratiaa vaativia opiskelijoita surmattu joukoittain.

Tämä myytti nuoresta Orbánista ensimmäisenä hajoavan imperiumin miehitysjoukkojen haastajana on itse asiassa kumottu moneen kertaan. Neuvostojoukkojen poistumisesta oli sovittu Unkarin johdon kanssa jo maaliskuussa 1989, kolme kuukautta ennen Orbánin puhetta, ja huhtikuussa kotiin lähti ensimmäinen joukko-osasto. Sopimusta ei ollut levitetty yleiseen tietoon, mutta Imre Nagyn uudelleenhautajaisten järjestelykomitea tiesi asiasta ja oli myös keskustellut siitä Orbánin kanssa. Hieman hämmentävältä tuntuu myös viittaus Kiinaan: periaatteessa sama, opiskelijoita ammuttanut järjestelmä on siellä yhä vallassa, ja viime aikoina Orbán on pyrkinyt aktiivisesti lähestymään Kiinan vallanpitäjiä. Mutta ilmeisesti Schmidt luottaa siihen, että hänen lukijansa eivät tee itsenäisiä jatkopäätelmiä.

On vastakkainasettelun aika

Melkoinen osa siitä hämmennyksestä, jota Schmidtin kirja sen kohderyhmän ulkopuolisessa lukijassa nostattaa, johtuu tyylistä. Vaikka teksti onkin populaaria ja suurelle yleisölle suunnattua, akateemisen ihmisen, tutkijan ja yliopistonopettajan uskottavuuden kirjoittajana luulisi perustuvan rationaalisuuteen ja loogisuuteen. Puusta katsoen siis odottaisi rauhallisia, objektiivisuuteen pyrkiviä ja kiihkomielisyyttä välttäviä muotoiluja. Schmidt kuitenkin kirjoittaa sadan vuoden takaisen poliittisen agitaattorin tyyliin, kaihtamatta myöskään arkityylisiä ilmauksia kuten  komcsi  ‘kommari’, migránssimogató,  vapaasti suomentaen ‘mamunhalaaja’, tai mocskos bolsi ‘saastainen bolševikki’.

Olennaisin retorinen keino on vastakkainasettelu ja vastakohtien yksiarvoinen ja yksiulotteinen kärjistäminen. Joka ei ole meidän puolellamme ja meidän perusarvojemme puolella, joka kritisoi jotakin meidän tekemäämme tai sanomaamme, se ei vain asetu kaiken erehtymättömäksi ylituomariksi vaan on kaikessa meitä vastaan ja kaiken hyvän vihollinen. Vaihtoehtoja tai aste-eroja ei ole, on vain hyviksiä ja pahiksia. Politiikassa ei voi olla kuin ehdotonta lojaalisuutta, ”palvontaa” ja ”jumalointia” tai ”leppymätöntä vihaa”.

Huomionarvoinen yhteys näkyy siinä, että kun USA:n johdossa on jumalaapelkäävä, konservatiivinen ja arvopohjainen hallinto, silloin Euroopan vasemmistoeliitin Amerikka-vastaisuus ei tunne rajoja, mutta kun näiden arvojen vastainen hallinto ottaa USA:n ohjaukseensa, silloin samat tahot muuttuvat yhtäkkiä Amerikan-palvojiksi. (s. 21)

Länsi-Euroopan vasemmisto arvostellessaan esimerkiksi Unkarin politiikkaa väittää tietenkin samalla, että sillä on yksinoikeus tuomaroida toisten tekemisiä. Unkarin viranomaisten toiminnan arvosteleminen on Unkarin valtion suvereeniuden kiistämistä. Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus, kulttuurinen suvaitsevaisuus, josta lännen liberaalit lässyttävät, tarkoittaa oman perinteisen kulttuurin vihaamista ja ”sotaretkeä perinteisiä arvoja vastaan”: vierasta voi Schmidtin mielestä ilmeisesti arvostaa vain oman kustannuksella. Kolmannen maailman kulttuurien arvon ja niiden kokeman vääryyden tunnustaminen tarkoittaa Schmidtin mielestä sitä, että ne nähdään eurooppalaista ”arvokkaampina”. Samoin pakolaisten universaaleista ihmisoikeuksista puhuminen merkitsee ”etuoikeuksien” vaatimista maahanmuuttajille, siirtomaa-aikojen vääryyksistä puhuminen on sen kiistämistä, että ”muissa maanosissa olisi tapahtunut joukkomurhia”, ja uskonvapauden ja uskonnollisen monimuotoisuuden salliminen on tietenkin ”hyökkäys kristinuskoa vastaan”.

Jatkuvasta vastakohtien kärjistämisestä syntyy täten loputon olkiukkojen tonttuparaati. Euroopan liberaalit, näin Schmidt, haluavat ”hävittää rajat” ja mahdollistaa ”rajattoman maahanmuuton”. He kieltävät ja sensuroivat: myös Schmidt on löytänyt saksalaisen toimittajan Claudia Zimmermannin hollantilaisessa radio-ohjelmassa esittämän väitteen, jonka mukaan saksalaisen WDR:n toimittajia olisi määrätty uutisoimaan pakolaiskriisistä pakolaismyönteisesti ja hallituksen linjan mukaisesti (WDR on kiistänyt väitteen, Zimmermann perunut sanansa ja pahoitellut väärinkäsitystä). Samoin suosittu olkiukkoväite siitä, että lännen liberaalit muka eivät tuomitsisi muslimien tekemiä ihmisoikeus- ja tasa-arvoloukkauksia, löytyy tietenkin myös Schmidtin varastoista.

Edelleen: liberaali eliitti haluaa muka hävittää sukupuoliroolit ja sukupuolet. Vanha tuttu olkiukko hyppää taas esiin: miehiä ei muka enää saa sanoa miehiksi eikä naisia naisiksi. Samasta teemasta esitetään yhdessä kirjan loppuluvuista todellinen urbaanilegendojen ja feikkiuutisten kokoelma. Schmidt on nimittäin perehtynyt anglosaksisiin yliopistoihin, joissa nykyään eletään pelkästään narsistisen yksilön itsetoteutuksen “totuuden jälkeistä” aikaa. ”Hauskan joulun” toivottaminen on vihapuhetta, ja kanadalaista psykologian professoria uhkaa vankilarangaistus, koska hän kieltäytyi käyttämästä trans- ja muunsukupuolisista opiskelijoista näiden toivomia sukupuolineutraaleja uudispronomineja (tämä saattaa olla ongelma Kanadan rikoslain uusien syrjintäpykälien mukaan, mutta silti väitteet rikossyytteestä ja vankeusrangaistuksesta ovat oikeusoppineiden mukaan lievästi sanoen liioiteltuja). Lontoon SOASin [School of Oriental and African Studies] opiskelijoiden vaatimus valkoisten miesfilosofien poistamisesta pakolliselta lukulistalta ”dekolonisaation” nimissä on päätynyt Schmidtin kirjaan täytenä totena, vaikka sitä ei missään vaiheessa otettu vakavasti. Ja niin, englanninkielisten yliopistojen campuksilla normaalit miesten ja naisten väliset suhteet ovat käyneet mahdottomiksi, kertoo Schmidt, koska miesopiskelijoita terrorisoidaan usein keksityillä raiskaus- ja ahdistelusyytöksillä…

Pöllöjä ja varpusia

En ollut vielä ehtinyt kirjan puoleenväliinkään, kun huomasin jo raapustelevani sen marginaaleihin kysymys- ja huutomerkkien lisäksi kirjainyhdistelmää BV. Päässäni nimittäin takoi jatkuvasti Bagoly mondja verébnek, hogy nagyfejű ‘Pöllö sanoo varpuselle, että sillä on iso pää’, meidän ”pata kattilaa soimaa” -sanontamme unkarilainen vastine. Esimerkiksi tuo edellä mainittu väite saksalaisen pakolaiskriisiuutisoinnin sensuurista: miten Schmidt voi kylmästi kirjoittaa tuollaista samalla, kun hänen oma hallituksensa on muuttanut valtion viestintäkanavat Fidesz-puolueen propagandatuutiksi ja keskittänyt suurimman osan perinteisistä medioista hallitusta lähellä olevien tahojen haltuun? Tai miten Merkelin Saksan väitetty kaksinaamaisuus, maireus länteen ja tylyys Itä-Eurooppaa kohtaan, eroaa siitä poliittisesta ”riikinkukkotanssista” eli näennäisillä myönnytyksillä hämäämisestä, jollaiseksi Viktor Orbán itse on kehunut Eurooppa-politiikkaansa?

”Pöllöjä ja varpusia” ynnä muita samantapaisia loogisia häränpyllyjä löytyy lähes joka sivulta. Lännen eliittien marinaa heidän kokemistaan kärsimyksistä kyllä ivataan huomaamatta, miten samanlaista on unkarilaiseen isänmaallisuuteen viimeistään 1500-luvulta lähtien kuulunut teatraalinen ”yhyy, meidän kansamme on kärsinyt enemmän kuin yksikään toinen” -itsesääli. Lännen marxistieliitit (?!) kuulemma yhä vähättelevät ja salailevat reaalisosialismin rikoksia – mutta niin tekee myös Orbánin hallinto, joka edelleen kieltäytyy julkistamasta sosialismin aikaisten yhteistyöagenttien nimiä (historioitsija Krisztián Ungváryn mukaan näin ovat tehneet Unkarin eri hallitukset järjestelmänvaihdoksen ajasta lähtien, luultavasti siksi, että tietoja voitaisiin käyttää poliittiseen kiristykseen).

Lännen marxistieliitit, näin Schmidt, ”eivät siedä väittelyä, avointa keskustelua, argumentteja” (s. 182), ja he myös tyytyvät kriittisen ajattelun sijaan toistelemaan Berliinistä (kuten aikoinaan Moskovasta) lähetettyjä valmiita mantroja, sillä ”on paljon helpompi kiihottaa vihaan ja tuomita yhteisön ulkopuolelle kaikki ne, jotka kysyvät ja argumentoivat, kuin nähdä vaivaa vastausten kanssa” (s. 74). Eikö Schmidtille juolahda mieleenkään, että tämä mitä suurimmassa määrin sopii kuvaamaan Unkarin hallituksen viime vuosina toimeenpanemia maahanmuuton ja György Sorosin vastaisia kampanjoja, tai sitä tapaa, jolla Orbán ja hänen hallituksensa torjuvat opposition kysymykset ja kritiikin? ”Soros-yliopistoksi” haukutun Central European Universityn rehtorin ohjelmapuhetta analysoidessaan Schmidt huomauttaa, että rehtori Ignatieff ei vaivaudu erikseen analysoimaan kommunismin virheitä vaan niputtaa sen yhteen stalinismin kanssa – juuri samasta, vaikka toisinpäin, on syytetty Schmidtin omaa terrorimuseota. Ja jos Merkelin Wir schaffen das! on tyhjä iskulause, joka ei kerro, mitä ja miksi (s. 248), niin onko Orbánin Magyarország jobban teljesít [‘Unkari suorittaa paremmin’] yhtään parempi?

Edelleen: ”maahanmuuttobisnestä” ruotiessaan Schmidt päivittelee, miten mahtaa käydä muuttajien lähtömaille, joista koulujakäynyt nuoriso katoaa Euroopan lihapatojen ääreen. (Toisaalla Schmidt taas vakuuttelee, että toisin kuin lännen liberaalit halusivat nähdä, suuri osa pakolaisista on lukutaidottomia ja integraatiokyvyttömiä barbaareja.) Samaahan voisi kysyä Unkarin osalta, missä on menossa koulutetun ja nuoren väestön hirmuinen exodus, niin että terveydenhoitojärjestelmän lisäksi monilla muillakin aloilla kärsitään jo koulutetun työvoiman puutteesta. Schmidt voi toki huomautella ”Euroopan jo aamupäivästä hyväntuulisen johtajan” Jean-Claude Junckerin käytöksestä ja hänen epäselvistä veroasioistaan, mutta onko Viktor Orbán, joka tunnetusti ei myöskään sylje lasiin, huhuttuine mielenterveysongelmineen ja koko perhettään ja lähipiiriään ympäröivine sakeine korruptioepäilyineen yhtään sen parempi?

Itävallan puna-mustien (demarien ja konservatiivien) hallituskoalitioiden vuosikymmenet toki johtivat jähmettyneeseen jäsenkirjavaltaan, mutta miten Schmidt kehtaa arvostella työpaikkojen ja lehdistötukien jakamista puolueperustein, kun Unkarissa hallituskriittinen media on vaiennettu lähes täysin ja lukuisien virkojen ja tehtävien haltijat ovat saaneet työpaikkansa Fidesz-puolueen armosta tai pitävät suunsa supussa silkasta pelosta, ettei työpaikka menisi alta? Ja kun Schmidt kirjoittaa lännen eliiteistä, jotka ovat päätyneet ”niin valovuosien päähän niistä, jotka eivät kuulu heidän piireihinsä, että he kohta eivät enää ymmärrä toistensa puhetta” (s. 103), minun mieleeni nousee väkisinkin kuva inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balogin neljän vuoden takaisesta oudosta hyväntekeväisyystempauksesta: Balog vei neljäkymmentä köyhää lasta eri puolilta maata luksushotelliin syömään hienon aikuisten aterian, johon kuului mm. hanhenrintaa sieni-calvadoskastikkeessa.

Ja ylipäätään – Schmidt kuten populistikellokkaat yleensä pystyy raivoamaan ”eliittejä” ja ”herroja” vastaan piittaamatta siitä, että itse korkeiden akateemisten ja valtiollisten asemien haltijana, vallanpitäjien suosikkina, joka vuosi sitten osti 240 miljoonalla forintilla itselleen viikkolehti Figyelőn, hän mitä selvimmin itse lukeutuu maansa eliittiin. Schmidt myös hurskaasti paheksuu nykyisten ”vasemmistoeliittien” tyyliä ja käytöstapoja (“heiltä puuttuu hyvä käytös ja hienostunut tyyli, he eivät tarjoa esikuvaa”, s. 154)) selvästi ajattelemattakaan, miten tämä suhteutuu hänen omaan lievästi sanoen räväkkään tyyliinsä.

Sen pahempi tosiasioille

Schmidt ei vain liioittele, kärjistä ja olkiukkoile, vaan toisinaan aivan häikäilemättä esittää täysin totuudenvastaisia väitteitä. Näissä lyhyissä agitaatioteksteissä ei tosin juuri näy perusteluja, faktoja tai lähdeviitteitä, mutta silloin kun faktoihin tai tilastoihin viitataan, viittaukset ovat toisinaan muunneltuja, vääristeltyjä tai täysin paikkaansapitämättömiä. Esimerkiksi Ruotsissa, missä muslimien maahanmuutto on muka johtanut raiskausten ja väkivaltarikosten räjähdysmäiseen lisääntymiseen (todellisuudessahan Ruotsin korkeat raiskaustilastot johtuvat matalasta ilmoituskynnyksestä ja raiskauksen kriteereistä, jotka ovat paljon väljemmät kuin monissa muissa maissa), on nykyään muslimeja Schmidtin mukaan (s. 59) yli 15 prosenttia; toisessa kohtaa (s. 140) hän väittää prosenttiluvun lähentelevän kymmentä. En tiedä, mistä luvut ovat peräisin, mutta vaikuttaa siltä, kuin desimaalipilkku olisi vähän luiskahtanut. Ruotsin uskonyhdyskuntien keskusjärjestön tilaston mukaan islamilaisiin uskonyhteisöihin yhteensä lukeutuu noin 140 000 henkeä eli vajaa puolitoista prosenttia Ruotsin asukkaista, ruotsinkielisessä Wikipediassa kerrotaan epävirallisten arvioiden yltävän jopa 400 000:een, mutta tällaiset nimen tai lähtömaan perusteella tehdyt arviot eivät pysty sulkemaan pois uskonnollisesta perinteestään vieraantuneita tai muunuskoisia (esimerkiksi Lähi-idän kristittyjä).

Jotkin väitteet panevat epäilemään, että Schmidt käyttää lähteinään äärioikeiston vaihtoehtomedioita vaihtoehtofaktoineen. (Ns. valtavirtamedia taas on hänen mielestään ansainnut – jo natsien käyttämän – nimityksen Lügenpresse, ’valhelehdistö’.) Nimeltä mainiten Schmidt siteeraakin ainakin kiisteltyä saksalaista Udo Ulfkottea (1960–2017), aiemmin FAZ:n poliittista toimittajaa, joka 2000-luvun mittaan ajautui yhä selvemmin äärioikeistopopulistien vaihtoehtofoorumeille. Jostain tällaisesta sylttytehtaasta on peräisin myös se väite (jota on vaikea olla nimittämättä häikäilemättömäksi valheeksi), että Alexander Van der Bellenin voitto Itävallan viime liittopresidentinvaaleissa olisi ollut ”järjestelty” (s. 152). Tätä asiaa on nimittäin puitu harvinaisen runsaasti.

Itävallan vuoden 2016 vaalien toinen kierros Van der Bellenin ja FPÖ:n Norbert Hoferin kesken uusittiin ääntenlaskennan muotovirheiden eli tyypillisen itävaltalaisen lepsuilun vuoksi: joissakin vaalipiireissä ennakkoäänestyskuoria oli avattu väärään aikaan tai ääntenlaskennassa ei ollut paikalla niitä henkilöitä, joiden olisi pitänyt olla. Näissä vaalipiireissä kuitenkin voiton sai Hofer, joten äänten peukaloiminen niiden avulla Van der Bellenin niukaksi voitoksi olisi edellyttänyt todella huikean ovelia järjestelyjä, ja myöskään Michiganin yliopiston tutkijoiden vaalimatemaattinen analyysi ei löytänyt mitään vaalivilppiin viittaavaa. Hofer ja muut FPÖ:n vaikuttajat pitivät vihjailuillaan kuitenkin kannattajakunnan parissa yllä vilppiepäilyjä, vaikka eivät toisaalta koskaan virallisesti nostaneet julkista kannetta. Ja vaikka Hofer uusintavaalien jälkeen tunnustikin tappionsa, Euroopan oikeistopopulistien foorumeilla kiertää yhä sama valheellinen väite, jonka Schmidt muotoilee näin (tässä samalla oiva näyte hänen tyylistään):

Myös Itävallan vaaleissa 2016 he [= vasemmistoeliitit] pääsivät munaamaan itsensä. Järjestetyn petoksen avulla, vaikka hiuksenhienostikin, heidän onnistui ajaa läpi tyypillinen länsimainen poliitikko, joka edustaa kaikkea sitä, mitä meidän on mahdoton hyväksyä ja sulattaa. Kommarimenneisyyden omaava [Van der Bellenin ”kommunistisuus” tarkoittaa sitä, että hän on myöntänyt joskus nuoruudessaan äänestäneensä kommunisteja paikallisvaaleissa, suom. huom.] vapaamuurari, sittemmin vihreiden riveissä onneaan koettanut ”riippumaton” ehdokas sai taakseen aivan luontevasti kaikki Itävallan menneisyyden merkkihahmot todistamaan maan poliittisen elämän toivottomuutta ja urautuneisuutta. Itävallan vasemmistoliberaali eliitti, joka otti ja ottaa yhä joka tilaisuudesta vaarin päästäkseen antamaan meille opetuksen, yrittää edelleenkin sotkea näkyvistä sitä tosiseikkaa, että vaalit piti toistaa järjestettyjen ja massiivisten vilppien ja väärinkäytösten tähden ja niiden uusintaan kutsuttiin kansainväliset tarkkailijat. Tällaista vaaliskandaalia ei Euroopassa ole vielä nähty. Täten ilmoittaudun tarkkailijaksi, ja tarvittaessa olen valmis myös antamaan pienen tietoiskun vapaiden vaalien vilpittömyyden merkityksestä.

 

Kielestä, vapaudesta ja demokratiasta?

Kirjan loppulauseen on kirjoittanut Márton Békés, ”21. vuosisadan tutkimusinstituutin” tutkimusjohtaja, oikeistofoorumeilla ja -blogeissa kunnostautunut nuori historiantutkija. Se alkaa näin (kursivointi alkutekstin mukainen):

Tämä kirja luo kodin kieleen. Se käsittelee poliittista vapautta kielen vapauden liitännäisenä ja antaa takaisin sanojen alkuperäisen merkityksen. Palauttaessaan käsitteiden merkitykset, jotka näyttivät olevan katoamassa, se toteuttaa konservatiivisen vallankumouksen ja restauroi niiden alkuperän. (…) Kirjan kirjoittaja julistaa yhdessä Orwellin kanssa: meidän tulee tunnustaa, että nykyinen poliittinen kaaos on yhteydessä kielen turmeltumiseen ja että todennäköisesti voisimme hieman kohentaa asiaintilaa, jos tarttuisimme asiaan kielen osalta. 

Tästä huolimatta en oikein ymmärrä, mitä tekemistä Schmidtin kirjalla on kielen kanssa. En myöskään ole varma, onko Schmidt tai hänen jälkisanakirjurinsa Békés edes kunnolla lukenut George Orwellin kuuluisaa artikkelia ”Politics and the English language” (1946), josta tuo yllä esitetty sitaatti on peräisin. Kirjoituksessaan Orwell ruoskii aikansa poliittisen kielenkäytön virheitä: turhaa monisanaisuutta ja ilmaisun mutkistamista, merkityksettömäksi kivettynyttä kapulakieltä, mauttomiksi käyneitä tai alun alkaenkin ontuvia metaforia. Hän myös esittää opettavaisia esimerkkejä eri tavoin huonoista teksteistä – ja niistä neljäs, ote tuonaikaisesta kommunistisesta pamfletista, muistuttaa minun silmääni suorastaan aavemaisella tavalla Mária Schmidtin tekstiä. Sama liikuttavan totinen, lainausmerkeillä korostettu yritys ironiaan (“the best people”), samantapaiset liioittelevan tunteelliset mutta kaavoiksi kivettyneet attribuutit, sama poliittis-uskonnollinen sisäpiirikieli, joka jättää ulkopuoliset ulkopuolelle pyörittelemään silmiään:

All the ‘best people’ from the gentlemen’s clubs, and all the frantic fascist captains, united in common hatred of Socialism and bestial horror at the rising tide of the mass revolutionary movement, have turned to acts of provocation, to foul incendiarism, to medieval legends of poisoned wells, to legalize their own destruction of proletarian organizations, and rouse the agitated petty-bourgeoise to chauvinistic fervor on behalf of the fight against the revolutionary way out of the crisis.

Schmidt ja Békés eivät pyri parempaan kieleen vaan ”oikeaan” kieleen, toisin sanoen heitä ohjaa monien maallikkojen naiivi usko siihen, että sanoilla on ”oikeat” merkitykset silloin ja sellaisina, kuin ”me” niitä käytämme (ja että sekin, ketkä kuuluvat ”meihin” ja ketkä eivät, on itsestään selvää). ”Vapaus” on vapautta siten kuin me sen ymmärrämme, vapautta meidän ehdoillamme, ”korruptiota” on vain ”heillä”, ei ”meillä”, ja meidän johtajamme poliittisen asenteen ytimessä on ”rohkeus”, koska me olemme niin päättäneet – sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämä ”rohkea” johtaja ei enää vuosiin ole suostunut antamaan haastatteluja muille kuin omille luottotoimittajilleen saati antautunut julkiseen väittelyyn poliittisten vastustajien kanssa, että hän kuittaa oppositiopoliitikon esittämän hankalan kysymyksen toivottamalla virnuillen ”hyvää joulua” tai julistuttaa kiisteltyihin poliittisiin päätöksiin liittyvät pöytäkirjat salaisiksi (kuten Paksin ydinvoimalaprojektin tapauksessa).

Vapaus on suosittu houkutin, kun kansa halutaan vapauttaa vapaudestaan, kirjoitti pakinoitsija Olli jo vuosikymmeniä sitten, eikä tässä ole mitään uutta. Mielenkiintoisempaa olisi miettiä demokratian käsitettä, etenkin muutaman kerran tässä kirjassa esiin pulpahtavaa termiä ”enemmistödemokratia” (többségi demokrácia), jonka Márton Békés jälkisanassaan yhdistää Orwellin aikalaisen, amerikkalaisen oikeistopolitiikan filosofin Willmoore Kendallin (1909–1967) majority-rule democracyn käsitteeseen. Mutta se kannattaa ehkä jättää valtio-oppineiden pohdittavaksi. Kielentutkijana palaan lestini ääreen ihmettelemään hiljaa mielessäni, miten akateeminen tutkija ja yliopisto-opettaja voi tuottaa, olkoonkin että yleistajuisen mielipidekirjoittelun nimissä, näin naiivia ja kaikkea rationaalista argumentointia kaihtavaa tekstiä.

Tieteestä ja vallasta

Parin viime viikon ajan olen poikkeuksellisen akuuttien työkiireiden ohella pohdiskellut Unkarista kantautuvia tiedeuutisia. Jotka näin postfaktisen politiikan aikaan, kun päättäjät ilmeisesti entistä vähemmän vaivautuvat kuuntelemaan kaiken maailman dosenttien piipitystä, panevat tiedeihmisen ankarasti miettimään koko tieteenteon edellytyksiä ja tulevaisuutta tässä ”totta tai ei, näin nämä asiat koetaan” -maailmassa.

Aloitetaan aiheesta, josta tässä blogissa oli puhetta jo syksymmällä, eli Unkarin vuoden 1956 kansannousun muistosta ja muiston viimesyksyisestä 60-vuotisjuhlinnasta. Etenkin juhlinnan johtajasta, pääministeri Orbánin hovihistorioitsijasta Mária Schmidtistä. Schmidt on jo ennestään tunnettu ”Terrorin talon” johtajana, siis tuon museon, jota oppositiopiirit syyttelevät natsien ja kommunistien terrorin aiheettomasta rinnastamisesta ja molempien diktatoristen järjestelmien hirmutekojen vyöryttämisestä joidenkin ulkopuolisten pahojen voimien harteille, niin että lopputulokseksi saadaan (oikeistolaisten) unkarilaisten moraalinen valkopesu. Vuonna 2006 Schmidt erehtyi arvostelemaan tuolloin oppositiossa ollutta Orbánia, pääsi sittemmin takaisin armoihin mutta – näin kirjoittaa ”nickgrabowszki” ilkeässä B1-blogissa – joutuu yhä jatkuvasti todistelemaan uskollisuuttaan. Vaikka se lopulta vaatisi ”vaihtoehtoisten faktojen” tuottamista.

Kuten syksymmällä kirjoitin, vuoden 1956 muistovuoden viralliseen juhlintaan kuului kapinahallituksen pääministerin, reformikommunisti Imre Nagyn ja ylipäätään kansannousuun johtaneen älymystö- ja opiskelijavastarinnan häivyttäminen mahdollisimman näkymättömiin. Mutta jos ihmiskasvoisen sosialismin etsijöitä ja reformihaaveilijoita ei saa kunnioittaa, keitä sitten? Porvarillista poliittista vastarintaa ei 1950-luvun Unkarissa (enää) juuri ollut eikä voinut olla, sen kantajat ja rakenteet oli stalinistinen terrori tuhonnut tai ajanut maanpakoon. Siispä Orbánin järjestelmä nosti vuoden 1956 virallisiksi sankareiksi pääkaupungin pojat (pesti srácok), tavalliset usein työläisluokkaan kuuluvat nuoret, jotka lähtivät kaduille taistelemaan neuvostopanssareita vastaan usein ilman mitään sen selkeämpää poliittista agendaa kuin että venäläiset olisi saatava pois maasta ja kommunistipuolueen sekä salaisen poliisin poliittiselle terrorille loppu.

Ja, kuten jo tuolloin kerroin, katutaistelijoiden muistoa kunnioittavista julisteista syntyi äläkkä. Yksi julisteista nimittäin perustuu tuonaikaiseen lehtikuvaan, jossa totinen keskenkasvuinen pojanjolppi kulkee kivääri selässä. Juhlavuositoimikunnan mukaan kuvassa olisi näyttelijä László Dózsa, joka mielellään kertoilee uskomattomia tarinoita vuoden 1956 sankariteoistaan ja ihmeellisistä pelastumisistaan. Alkuperäistä kuvaa käyttäneiden länsimaisten aikalaislehtijuttujen mukaan pojan nimi oli kuitenkin Pál Pruck, ja tätä mieltä olivat myös tällä välin edesmenneen Pruckin omaiset. Syntyi yhtä käsittämätön kuin häijykin yhteenotto Pruckin perheen ja juhlavuosikomitean johtajan, Mária Schmidtin välille.

Eikä asia jäänyt tähän. Muutama päivä sitten 444.hu-sivusto kertoi, että neljä historiantutkijaa, Unkarin kansalliskirjaston alaisena toimivan vuoden 1956 tutkimusinstituutin työntekijät János M. Rainer, Réka Sárközy, László Eörsi ja Krisztián Ungváry olivat saaneet virallisen kurinpidollisen huomautuksen julistejupakkaa koskevien kannanottojensa johdosta. Rainer oli jo aiemmin varsin kärkevästi oikonut Mária Schmidtin erheellisiä tietoja Imre Nagyn henkilöhistoriasta, Réka Sárközyn kommentteja katutaistelijajulisteiden osalta on selostettu tässäkin blogissa, myös Eörsi oli julkisesti arvostellut julisteiden välittämää historianäkemystä, Ungváry puolestaan oli lokakuun 23:nnen päivän mielenosoituksessa – jossa häneltä lyötiin kasvot verille – painokkaasti ilmoittanut, että (toisin kuin hallitus asian näkee) Brysseli ei ole Moskova (eli vuoden 1956 vapaustaistelua ei mitenkään voi rinnastaa Orbánin hallituksen tämänhetkiseen kukkoiluun). Tämän johdosta neljälle tutkijalle siis annettiin virallinen varoitus, viitaten laitoksen ohjesääntöön, jonka mukaan työntekijöillä ei ole oikeutta noin vain antaa lausuntoja tiedotusvälineille. (Lausunnonantamiskielto tosin koskee vain laitoksen toimintaan liittyviä kysymyksiä!)

Historiantutkijoiden sisäpiireissä kuulemma jupistaan nyt, että kaiken taustalla on Mária Schmidt, joka on jo pitkään halunnut vuoden 1956 tutkimuslaitoksen siirtyvän kansalliskirjaston helmoista johonkin itseään tai hallitusta lähempänä olevaan yksikköön, esimerkiksi hallituksen ikiomaan Veritas-tutkimusinstituuttiin (ja tämän yhteydessä olisi varmaan myös kurittomia tai väärin ajattelevia tutkijoita voitu vaihtaa sopivampiin). Myös inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog olisi ollut tämän siirron takana. Veritas-instituutin johtaja, kiistelty historiantutkija Sándor Szakály ei kuitenkaan innostunut ideasta, ei myöskään pääministerin kansliaministeri János Lázár, joka on pitkään ollut jonkinlaisella sotajalalla Mária Schmidtin kanssa.

Niskuroivan kapinatutkimusinstituutin kurittaminen on siis toistaiseksi kaatunut vallan miesten ja naisten keskinäisiin kärhämiin. Selvää kuitenkin on, että tässä taistelussa sekä tosiasioita että akateemisia meriittejä tärkeämpää on uskollisuus johtajaa ja vallitsevaa järjestelmää kohtaan.

***

Samaan aikaan, kuten täälläkin on jo kerrottu, Unkarin hallitus on julistanut sodan gendertutkimusta vastaan. Ministeri Balog on ilmoittanut, että sosiaalista sukupuolta (gender) ei ole olemassa (toisin kuin jostain syystä yhä kuvitellaan niissä lukuisissa länsimaisissa yliopistoissa, joissa sukupuolentutkimus on vakiintunut tieteenala ja oppiaine) ja että tuota pikaa käynnistetään tuommoisen rappioilmiön vastapainoksi Corvinus-yliopistossa uusi perhetieteen opinto-ohjelma. Valtiosihteeri Bence Rétvári on verrannut sukupuolentutkimusta entisen maailmanajan ”tieteelliseen marxismi-leninismiin”, ja kristillisdemokraattien nuorisojärjestön johtajan käsittämätöntä möläytystä olen täällä jo aiemmin referoinut.

HVG-lehdessä 23.3. historiantutkija Andrea Pető, Unkarin nais- ja sukupuolentutkimuksen kenties arvovaltaisin edustaja kirjoittaa genderjupakasta otsikolla ”Raportti juoksuhaudasta”. Pető muistuttaa, että sukupuolentutkimuksella on itse asiassa jo vuosikausia ollut varsin vakiintunut asema Unkarin tiede-elämässä. Unkarin sosiologiassa on jo pitkään tutkittu sukupuolten tasa-arvon kysymyksiä esimerkiksi työelämän kannalta, humanistisissa tieteissä on esimerkiksi historiantutkimuksen, kieli- ja kirjallisuustieteen alalla tehty sukupuoleen liittyvää tutkimusta, ja kolmantena tärkeänä lähtökohtana on ollut naisten asemaan liittyvien (esimerkiksi perheväkivallan uhreja tukevien) kansalaisjärjestöjen työ. Petőn omassa akateemisessa kodissa, Soros-säätiön ylläpitämässä Central European Universityssä, gendertutkimuksen laitos ja ohjelma (englanniksi) on toiminut jo kauan ennen nyt kohua nostattaneiden ELTE-yliopiston unkarinkielisten gender-opintojen käynnistymistä. Miten tästä korkeakouluopetuksen alakulttuurista on juuri nyt noussut tämmöinen poliittinen myrsky?

No siksi, arvelee Pető, että Unkarissa kohtaa nyt kaksi kehityskulkua. Ensinnäkin ”genderistä” on Euroopan äärioikeistolaisissa vaihtoehtopiireissä jo jonkin aikaa rakenneltu jonkinlaista yleismörköä, joka tulee ja tappaa, syöttää kansalle homopropagandaa jo lastentarhasta lähtien, tuhoaa perheet ja perinteet ja hävittää koko kansan, kun homosaatio, telaketjufeminismi ja aborttipropaganda romahduttavat syntyvyyden. Tämä ei Petőn mukaan ole vain perinteistä feminismin vastaista backlashia vaan uusi, uusliberaalin globaalin maailmanjärjestyksen kriisiin reagoiva konservatiivis-nationalistinen liike. Unkarissa tämä sitten osuu mukavasti yhteen ”illiberaalin” valtion rakentamispyrkimysten kanssa. Gender-möröllä pelottelemalla hallitus voi saada kansan EU-vastaisen propagandansa taakse.

Tiedeinstituutioiden kannalta mielenkiintoista ja pelottavaa on tietenkin se röyhkeys, jota vallanpitäjät tässä kärhämässä ovat osoittaneet. Ministerit, valtiosihteerit ja muut näkyvät poliitikot käyttäytyvät ikään kuin eivät tietäisi, miten yliopistojen oppiaineet ja tutkinto-ohjelmat rakennetaan ja hyväksytään. Toistaiseksi ei mikään poliittinen painostus ole riittänyt uuden oppiaineen rakentamiseen tai olemassaolevien kaatamiseen. Unkarissakin on yhä voimassa kansainvälisten standardien mukainen akkreditointimenettely: uuden oppiaineen käynnistäminen vaatii sekä tieteellisen että teknisen taustan osalta tarkat ja pitkälliset, puolueettomien asiantuntijaryhmien tekemät selvitykset. Toistaiseksi ei myöskään poliittinen valta ole yrittänyt suoraan jyrätä tiedeinstituutioita kumoon vaan on tyytynyt rakentamaan omia rinnakkaisia rakenteitaan. Saapas nähdä, miten tässä vielä käy.

***

Ei kaksi kolmannetta. Noustaanpa maailman julkisuuden ja päätöksenteon huipulle eli presidentti Donald Trumpin hoviin. Siellä toimii terrorismineuvonantajana muuan Sebastian Gorka, tai unkarilaisittain Gorka Sebestyén, syntynyt Lontoossa unkarilaisten vuoden 1956 pakolaisten poikana, toiminut Britannian armeijan tiedustelun palveluksessa, opiskellut Unkarissa ja ollut Viktor Orbánin neuvonantajanakin, avioitunut amerikkalaisen rautaruukkidynastian perijättären kanssa ja saanut USA:n kansalaisuuden.

Tai oikeastaan miehemme nimi on ”Dr. Sebastian v. Gorka”. Tuo pikku-v ei ole lyhennys saksan von-etuliitteestä vaan sanasta vitéz, ‘urho’. Vitézien järjestön perusti valtionhoitaja Horthy vuonna 1920 eräänlaiseksi uuden ajan aatelistoksi, palvelemaan isänmaata (tai sen hallitsijoita) ja edistämään ”unkarilaisen rodun” menestystä.  ”Unkarin kansakunnalle” sodassa tai muuten palveluksia tehneet miehet saivat Horthylta maatilan sekä oikeuden käyttää nimensä edellä vitéz-etuliitettä, joka periytyisi vanhimmalle pojalle. Sodan jälkeen uudet vallanpitäjät kielsivät järjestön, mutta ulkomailla sekä nyttemmin Unkarissakin toimii useita Vitéz-järjestöjä, jotka väittävät jatkavansa alkuperäisen ritariston perinteitä. Vitézien, kuten muidenkin Horthyn Unkarin valtarakenteiden, maineeseen on tarttunut jonkin verran tahraa Unkarin liittolaisuudesta natsien kanssa ja siitä antisemitismistä, jonka enemmän tai vähemmän herrasmiesmäisiä muotoja Unkarin ”kristillis-kansallinen” yläluokka laajalti kannatti. Tämän takia myös Yhdysvaltain ulkoministeriö pitää vitézejä ”Natsi-Saksaan liittyvänä järjestönä” (jollaisista ylläpidettiin erityistä listaa sodan jälkeen, kun oli vielä tärkeää estää natsirikollisia livahtamasta Ameriikan ihmemaahan uutta elämää rakentamaan).

Ja tämän takia Yhdysvalloissa tietyt piirit ovat nostaneet metakan Gorkan vitéz-jäsenyydestä, jonka mies itse toi julki esiintymällä Trumpin virkaanastujaisjuhlissa järjestön mitali rinnassaan. Gorka itse on väittänyt kantaneensa mitalia kunnianosoituksena edesmenneelle isälleen, joka oli saanut mitalin ”vuonna 1979 ansioistaan diktatuurin vastustajana”. Amerikanjuutalaisen The Forward -lehden toimittajat kuitenkin tavoittivat useita vitézien edustajia, jotka vakuuttivat Gorkan itse henkilökohtaisesti olevan valan vannonut järjestön jäsen, ja heidän haastattelemansa maahanmuuttolainsäädännön asiantuntija arvelee, että vitézien jäsenyys tai jäsenyyden salaaminen USA:n kansalaisuutta myönnettäessä voisi periaatteessa johtaa Gorkan kannalta hyvin ikäviin seuraamuksiin, jos asiaa lähdettäisiin tosissaan perkaamaan. Tässä vielä Samantha Been viihdyttävä katsaus Gorka-ilmiöön:

Mutta äärioikeistolaisten, vanhan ajan salonkirasismia kannattavien herrasmiesten ritariromanttiseen perinnekerhoon kuuluminen sikseen. Tämän jutun kannalta Gorkassa mielenkiintoista ovat ne akateemiset ansiot, joiden perusteella Trumpin hallinto on tehnyt hänestä islamistisen terrorin asiantuntijan. Niistä nimittäin Georgetownin yliopiston apulaisprofessori Daniel Nexon Foreign Policy -lehdessä esittää kerrassaan murskaavan arvion.

Gorkalla on yksi ainoa vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa ilmestynyt artikkeli, ilmiöiden kompleksisuutta pohtiva pikkuinen kirjoitelma, jossa hän on kolmantena tekijänä. Muuten hänen tuotantonsa tuntuu toistelevan ja kierrättävän ajatuksia hänen väitöskirjastaan, joka valmistui Budapestin Corvinus-yliopistossa (hetkinen, eikö siitä juuri ollut puhetta jossakin… ?) 2007. (Ohjaajana oli András Lánczi, filosofi ja yksi Viktor Orbánin harvoja vankkoja tukijoita tiede-eliitin keskuudessa; Lánczi nimitettiin Corvinus-yliopiston rehtoriksi viime vuonna, viran ainoana hakijana.)

Nexonin hyytävän arvion mukaan Gorka on kova poika esittämään komeita ja suurisuuntaisia ajatuksia esimerkiksi terrorismin olemuksesta mutta varsin avuton, kun tulee kysymys varsinaisesta asiasisällöstä ja todisteista. Varsinkaan islamistisen terrorin olemuksesta ja ilmenemismuodoista hän ei tunnu oikeasti tietävän paljoakaan. Gorka ei osaa arabiaa, ei ole asunut Lähi-idän maissa, ja Koraanin käännöksiä sekä yhtä 1953 ilmestynyttä ranskankielistä (aikoinaan toki pätevää) alan teosta lukemalla hän tekee sangen äkkivääriä päätelmiä siitä, miten islaminuskon olemus tekee mahdottomaksi länsimaisen demokratian, jumalallinen predestinaatio kun ei salli yksilön vapaata valintaa. (Mitenkähän kalvinistiset Sveitsi ja Hollanti, puhumattakaan paljolti kalvinismiin pohjautuvasta amerikkalaisesta protestantismista, ovat pystyneet rakentamaan minkäänlaista demokratiaa?) Yhtä pikaisiin ja pinnallisiin päätelmiin ja olemattomaan todistusaineistoon perustuvat Gorkan väitteet terrorismista, sen kehityksestä ja yhteiskunnallisista taustoista.

Taas kerran meillä on siis edessämme ”tutkija”, joka tuottaa vallanpitäjille näiden ennakkoluuloihin ja toiveisiin sopivaa ”tiedettä”, kenties jopa vaihtoehtoisia faktoja. Mutta jos ”Terrori-Marin” omaperäiset tulkinnat vuoden 1956 tapahtumista nostattavat korkeintaan myrskyjä Unkarin historiantutkijoiden pienessä vesilasissa tai jos Unkarin kristillisdemokraattisten nuorten epäluuloinen suhtautuminen sosiaalisen sukupuolen olemassaoloon voidaankin muun maailman sukupuolentutkimuksen laitoksissa ohittaa naureskellen, Sebastian v. Gorkan kaltaisen ”asiantuntijan” nousu maailman mahtavimman suurvaltajohtajan ”terrorikuiskaajaksi” ei enää ole yhtään hauska juttu. Ja sikäli kuin tämän ”asiantuntijan” urakehitys on Unkarin yliopistomaailman ”ansiota”, pitäisi kaikkien tajuta, että pienen itäeurooppalaisen maan yliopistolaitokset, jopa ”hyödyttömillä” humanistisilla aloilla, voivat joutua paljon vartijoiksi.

Kuvaava kuvakiista

Viime blogahduksessani kuvattu kiista Unkarin vuoden 1956 muistojuhlan julisteessa esiintyvästä hahmosta jatkuu.

Kävi siis ilmi, että yhdessä muistojuhlan virallisista kuvituskuvista, jossa keskenkasvuinen poika vakavan näköisenä kantaa kivääriä, ei esiinnykään näyttelijä László Dózsa, vaikka tämä itse näin väittääkin. (Dózsan Münchhausen-syndroomaa pilkataan jo avoimesti ympäri unkarinkielistä somea. Väitetään hänen jo ennen järjestelmänvaihdosta kertoneen hurjia juttuja kranaatinsirpaleesta, joka hänellä yhä olisi kallossaan, koska lääkärit eivät sitä pystyneet poistamaan. Tosin tuolloisen version mukaan sirpale olisi tullut vuoden 1956 katutaistelujen aikana leipäjonossa seistessä, sittemmin Dózsa on muuttanut tarinaansa. Uudemman tarinansa mukaan Dózsa joutui taistelijatovereineen seinää vasten ja teloitusryhmän eteen, mutta luodit osuivat häntä vain kaulaan, sitten venäläiset heittivät ruumiskasaan varmuudeksi vielä kranaatteja, mutta nekään eivät häntä tappaneet, vaikka hän sai sirpaleita takaraivoonsa. Joku sitten löysi hänet sieltä ruumiskasasta ainoana eloonjääneenä ja vei sairaalaan, sieltä hän puolestaan päätyi takaisin valtionpoliisin käsiin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Lopulta nuori Dózsa todettiin kliinisesti kuolleeksi ja heitettiin joukkohautaan, hänen päälleen vielä kaadettiin kalkkiakin, mutta haudankaivaja onneksi huomasi hänen olevan elossa ja kävi salaa pelastamassa hänet haudasta… Uskokoon ken haluaa.)

Kuten viimeksi kirjoitin, kuvassa esiintyvän Pál Pruckin omaiset ovat hermostuneet vuonna 2000 kuolleen isänsä kuvan väärinkäytöstä. Muistovuoden pääarkkitehti, pääministeri Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt ei kuitenkaan anna periksi. Teemavuoden verkkosivustolla hän antaa virallisen julkilausuman, jossa ei säästele sanojaan. Kyseessä on tiettyjen viestimien synkronoitu mutta historiallista asiantuntemusta vailla oleva hyökkäys muistovuoden kampanjaa kohtaan. Ja kuvassa esiintyy Dózsa, ei Pruck, sillä:

• Dózsa on jo vuosikausia tunnettu vuoden 1956 sankarina, hänelle on myönnetty kunniamerkkejä ja hänestä on kirjoitettu kirjoja, joita ”ei ole koskaan kritisoitu”. Dózsa on myös itse tunnistanut itsensä kuvasta.
• Sama kuva on julkaistu muualla myös ilman nimeä, ja ”vuonna 1956 harjaantuneet lehtimiehet, vallankumouksellisia suojellakseen, joko jättivät nimet kirjoittamatta tai usein tietoisesti käyttivät kuvissa esiintyvistä henkilöistä väärää nimeä. Tähän oli aihetta, sillä mm. Life-lehden mainitun numeron valokuvia käytettiin usein todisteina kostotoimenpiteille ja ne johtivat kuolemantuomioihin!” (Hm. Siis László Dózsaa suojellakseen lehtikuvaaja keksi omasta päästään kuvaan nimen, joka kuului samanikäiselle ja samannäköiselle pojalle…)
• Pál Pruckin toiminnasta vapaustaistelijana ei ole mitään historialähteitä. (Eipä tietenkään. Kuten Pruck on itse kertonut, hän ei ollut mikään sankari, vain poikanulikka, josta oli hauskaa sekoilla isojen miesten joukossa, kun sai vielä kantaa asettakin.)
• Pál Pruck on vuonna 1986 ”kádáristisessa propagandaohjelmassa” sanonut, ettei tiedä eikä muista, miten hänet kuvattiin ja miten kuvaajat saivat tietoonsa hänen nimensä. (Kuka hullu nyt olisi vuonna 1986, sosialismin aikaan, mennyt esiintymään suurena vuoden 1956 katutaistelijana? Ei ollut vain todenmukaista ja uskottavaa vaan myös järkevää vältellä kysymyksiä ja todeta, että kuka nyt kaikkia kolmenkymmenen vuoden takaisia teinivuosien sekoiluja muistaa.)
• Pál Pruck ei ollut vain kádáristisen propagandakoneiston käsikassara vaan ”tavallinen rikollinen”. (Tuossa vuonna 1986 tehdyssä haastattelussa hän kertoo, että joutui 50-luvun lopulla huonoon seuraan, rötösteli ja varasteli autoja. Sittemmin hän meni naimisiin ja ryhdistäytyi, 1980-luvulla hän oli kunnollinen keski-ikäinen perheenisä.)

Varsinkin tuo viimeinen pointti on herättänyt melkoista järkytystä. Oppositiopiireissä päivitellään Mária Schmidtin täydellistä moraalista rimanalitusta: ei riitä, että ihminen ei kykene myöntämään erehtyneensä ja edelleen haluaa suojella ilmeistä huijaria, vielä pitää loukata edesmenneen ihmisen muistoa ja hänen omaisiaan.

Ja skandaali jatkuu. Uutissivustolla 168 óra Erzsi Sándor kirjoittaa, että muutkin muistovuoden kuvituskuvat liikkuvat valheen ja väärennöksen rajamailla. Otetaan esimerkiksi tämä kuuluisa amerikkalaisen Russell Melcherin ottama kuva, jonka aikoinaan julkaisi Paris Match -lehti Unkarin kansannoususta kertovassa raportissaan:

Kuvassa oikealla, toinen poski laastaroituna seisova nainen on Julianna Sponga, josta myös on tehty yksi muistovuoden julisteiden sankareista:

Sponga on irrotettu tovereistaan, kuvaa on väritetty ja ehkä hieman kaunistettukin, ja tausta vaihdettu dramaattisemmaksi. Budapestissa asuva ranskalainen valokuvaaja Bruno Bourel sattui huomaamaan julisteen, kuvasi sen ja lähetti Ranskaan kollegalleen pyytäen tätä selvittämään, tietääkö kuvaaja itse tästä teoksensa uusiokäytöstä. Ei tiennyt. Vanhuudenpäiviään Ranskassa viettävä Russell Melcher, kuultuaan, että hänen kuvaansa perustuva muokkaelma on sekä fyysisesti että verkossa esillä ympäri maailmaa, pani lakimiehensä selvittämään tekijänoikeuskysymyksiä. Melcherin edustaja on tiettävästi neuvotellut Mária Schmidtin kanssa, mutta keskustelun sisällöstä ja tuloksista ei vielä ole tietoa.

Ja edelleen: muissakin vuoden 1956 sankareita esittelevissä julisteissa on erinäisiä omituisuuksia. Nämä kuvat on koottu ”luovasti”: arkistosta saatuja passikuvia on yhdistelty aitojen aikalaiskuvien pohjalta laadittuihin vartaloihin ja taustoihin. Tässä kolme romanitaustaista katutaistelijaa (juhlavuoden julistetiimi oli pyytänyt arkistosta myös nimenomaan selvästi ”mustalaisen näköisten” vuoden 1956 taistelijoiden kuvia):

Kaikille on annettu ase käteen, oli se historiallisesti totta tai ei. Oikeanpuoleinen József Kóté Sörös oli todellisuudessa rutiköyhä poika, joka toimi vain katutaistelijoiden kuskina, huomauttaa Sándorin haastattelema asiantuntija, Unkarin kansalliskirjaston elokuvahistorioitsija Réka Sárközy. Tuollaisesta päällystakista kuin julisteen kuvassa hän ei olisi osannut edes haaveilla.

Julistekampanjassa siis on kuvattu todellisia henkilöitä tavalla, joka on eettisesti hieman kyseenalainen. Mutta tämän lisäksi kannattaa huomata, mihin nämä julisteet keskittyvät. Kaikki niiden henkilöt ovat taistelijoita, useimmilla ase kädessä. (Toisilla jopa anakronistisesti Kalašnikov, jollaiset tuohon aikaan olivat uutta hightechiä, Neuvostoliiton armeijassakaan niitä ei ollut kaikkien käytössä, kapinallisista puhumattakaan.) Miksi tällainen kuvamaailma, kysyy toimittaja Sándor.

”On käynnissä sankarien ja myyttien tehtailu”, vastaa Réka Sárközy. ”Näemme katutaistelijoita, pelkästään aseistettuja ihmisiä. Missä ovat opiskelijat, missä [kirjailijoiden] Petőfi-piiri, missä ovat mielenosoittajat, missä ilo? Pääpaino on pantu sotatoimille. Tällä he viestittävät, että heille tämä oli vuodessa 1956 tärkeintä.”

Näin juuri. Ei puhuta kriittisestä älymystöstä, ei opiskelijoista, joiden mielenosoitukset olivat ratkaisevassa osassa, kun syksyn 1956 tapahtumat todella lähtivät liikkeelle. Ei puhuta poliittisista linjanvedoista tai siitä, millaista Unkaria vuoden 1956 aktivistit halusivat rakentaa. Ei näytetä Imre Nagya (kommunisti!) tai hänen hallitustaan (joka sortin sosialisteja!). Ei ollut muuta kuin taistelua ja kuohuvia tunteita. Eihän?

Jatkoa edellisiin

Ei voi mitään. Pakko vetää taas kukkahattu päähän ja ruveta kommentoimaan uusimpia Unkarin uutisia.

Ensinnäkin tuo edelliskertainen vihapuhemestari ja rumasanajournalisti Zsolt Bayerin palkitseminen ritariristillä. Kohina ei ole vielä asettunut, vaan aiempien kunniamerkinsaajien protesti jatkuu. 444.hu-portaalin ylläpitämän ansioritariristinpalautuslaskurin mukaan tähän mennessä 71 ristiä on palautettu joko kunniamerkinsaajien itsensä tai heidän surevien omaistensa toimesta. Erityisen vaikuttavasti sanansa asetti Sydneyn ja Ateenan paralympialaisista kultaa tuonut uimari Dóra Pásztory. Teksti on pitkä, käännän siitä vain muutamia valittuja otteita:

Mielipiteenilmauksilla on lukemattomia eri muotoja. […] Minä uskon kommunikaatioon, vuoropuheluun, väittelyyn, sivistyneeseen mielipiteenvaihtoon, siksi yritän yleensä vaikuttaa ympäristööni sanojen kautta.

Minulla on myös ääretön usko sananvapauteen ja ihmisoikeuksiin.

[…]

Urheilijana ja kaksinkertaisena paralympiavoittajana olen ottanut palkinnon vastaan sekä oikeisto- että vasemmistohallitukselta, kummassakin tapauksessa ylpeänä ja pää pystyssä, tuntien, että tässä koko maa antaa tunnustuksen urheilusuoritukselleni, ei vain kulloinkin vallassa oleva hallitus tai sen päämies. Minulle on ollut tärkeää, että nämä palkinnot ovat puolueen, maailmankatsomuksen, kulloistenkin vallanpitäjien yläpuolella.

[…]

Tahtoisin kiinnittää hallituksen ja päättäjien huomiota siihen vastuuseen, joka liittyy vihan legitimoimiseen. Kaikille vaikeampaa, pahempaa ja tuskallisempaa tulevaisuutta enteilee, jos maassa leviävät mielenkiihko, toisten leimaaminen ja syrjäyttäminen, ihmisoikeuksien polkeminen. Tämä vastuu on päättäjien harteilla, kun he päättävät kunniamerkin myöntämisestä, demagogisen vihakampanjan käynnistämisestä, perheensisäisestä väkivallasta, vähemmistöjen suojelemisesta. Se vastuu on jokaisessa jaa- tai ei-napin painalluksessa.

Heidän päätöksillään on viestiarvo, niin kuin nyt omallanikin.

Samaan aikaan on ilmennyt, että ritariristiä ei Bayerille ehdottanutkaan Neuvostoliiton pakkotyöleirien uhrien muiston vaalijoiden säätiö vaan sen johtokunnan varapuheenjohtaja yksityishenkilönä. Säätiön johtokunnan puheenjohtaja, historioitsija Tamás Stark ei tästä hankkeesta edes tiennyt eikä sitä kannata. Hänen mielestään Bayer ei ansaitse kunniamerkkiä, koska hänen kirjoituksensa ovat rasistisia ja myös koska hän kannattaa Putinin Venäjän järjestelmää, joka nimenomaan vähättelee ja peittelee stalinismin rikoksia. Bayerin Gulag-aiheisesta journalistintyöstä Stark ei ole kuullutkaan, vaikka tämä on nimenomaan hänen oma tutkimusaiheensa.

***

Myös vuoden 1956 muistojuhlien ja niihin amerikkalaiselta pop-hittimaakarilta tilatun ”hymnin” arvostelu jatkuu Unkarin mediassa. Tähän mennessä upeimman kiteytyksen on esittänyt verraton Imre Para-Kovács Amerikai Magyar Népszavan verkkosivuilla (suomennos täällä): kansannousun sankarien muiston ”kunnioittaminen” kehnolla purkkapoppibiisillä vertautuu siihen, että Viktor Orbán olisi tilannut Budan keskiaikaiseen Matias-kirkkoon muovisen ristiinnaulitunkuvan ja siinäkin Jeesuksella olisi toinen silmä kahdeksan senttiä toista alempana. Edelleenkään ei ole selvillä, mihin tätä mestariteosta tuotettaessa on kadonnut miljardeja forintteja (eli miljoonia euroja) veronmaksajien rahaa, jos kerran Desmond Child teki työnsä ilmaiseksi. (Juhlavuosikomitean verkkosivuilla julkaistussa avoimessa kirjeessä ilmoitetaan niille, jotka ovat pyytäneet tietoja julkisten varojen käytöstä tässä yhteydessä, että mitään tietoja ei vielä voida antaa, koska sopimusten solmiminen on kesken.)

Oppositioviestimien ilkeily sai lopulta juhlavuosikomitean hermostumaan. (Kannattaa muuten vilkaista, keitä kaikkia tähän komiteaan kuuluu. Sen pääsuojelijana on parlamentin puhemies László Kövér ja suojelijana Mária Wittner, vuoden 1956 taistelujen veteraani, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeen nousi julkisuuteen ja parlamenttiin jonkinlaisena kansan syvien rivien kivikovan antikommunismin edustajana. Komitean puheenjohtaja on inhimillisten voimavarojen ministeri Zoltán Balog, mutta kaikkein näkyvimmässä roolissa on ollut sen ”kanssapuheenjohtaja” (!), Terror Háza -diktatuurimuseon johtaja ja hovihistorioitsija Mária Schmidt. Komitean jäseninä on ministeriöitä, Tiedeakatemiaa, Taideakatemiaa, Kansallismuseota ja Kansalliskirjastoa edustavia arvokkaita setiä, lisäksi on historioitsijatyöryhmä, johon sentään on päässyt kaksi naista.) Se antoi julkilausuman, jonka ilkeä 444.hu julkaisi kokonaisuudessaan:

Viime päivinä on monia ala-arvoisia hyökkäyksiä kohdistunut vuoden 1956 vallankumouksen ja vapaustaistelun 60. muistovuoden valmisteluihin. Ottaen huomioon, että nämä ohjatut ja synkronoidut hyökkäykset ovat saaneet palstatilaa vasemmisto- ja liberaali- sekä Jobbikia palvelevassa mediassa, vuoden 1956 muistokomitea kääntyy Unkarin kansalaisten puoleen lausuen seuraavaa:

Muistokomitea on murheellisena saanut todeta, että vielä neljännesvuosisata kommunistisen diktatuurin kukistumisen jälkeen yhä annetaan tilaa kommunisti- ja natsidiktatuurien solvauskampanjoita muistuttaville lehdistöhyökkäyksille, jotka eivät anna asianmukaista huomiota tunteiden yhteyttä ja identiteettiä rakentaville, itsenäisyyttämme ja vapauttamme symbolisoiville juhlallisuuksillemme.

Emme saa unohtaa, että kymmenen vuotta sitten nykyistä 60. muistovuotta vastaan hyökkäävät liberaalit eivät nähneet mitään moitittavaa suojatonta väkijoukkoa kohti ammuttaneen Gyurcsányn hallituksen toiminnassa.

Ne, jotka nyt valheiden ja homofobisten purkausten avulla hyökkäävät muistovuoden kimppuun, haluavat vain, että 20. vuosisadan suurin kommunisminvastainen taistelu ei muuttuisi tulevien sukupolvien ylpeyden kohteeksi. Älkäämme salliko sitä!

Huh.  Tästä tekstistä voidaan purkaa esiin kaksi perusargumenttia. Ensinnäkin: ite oot! Jos syytät hallitusta natsismin tai reaalisosialismin kitschiä muistuttavasta taidemausta, olet itse natsi tai kommari. Jos huomautat, että julkisesti sateenkaariperheiden oikeuksia puolustaneen taiteilijan palkkaaminen ei sovi yhteen virallisen Unkarin ”aito avioliitto” -henkisten linjausten kanssa, olet itse homovihaaja.

Toiseksi: Niin mutta Gyurcsány. On vuosien mittaan aina vain käsittämättömämpää, miten vuosien takaisten sosialistihallitusten pääministeri ja nykyään pienen sirpale-oppositiopuolueen johtaja (sosialistipuolue MSZP:stä lohjennut Demokratikus Koalíció sai vuoden 2014 vaaleissa 4 parlamenttiedustajaa) yhä edelleen kelpaa syntipukiksi, pelotteeksi ja yleismöröksi, puolusteluksi melkein mille hyvänsä, mikä Unkarissa on pielessä. Ferenc Gyurcsánysta itsestään voi olla monta mieltä, esimerkiksi siitä, missä määrin hänenkin hallituksensa oli korruption riivaama (ei ilmeisesti kuitenkaan siinä mitassa kuin nykyinen), tai missä määrin menestyvän liikemiehen oli ajanut poliittiselle uralle pelkkä vallan- ja rahanhimo enemmän kuin mikään ylevä sosiaalidemokraattinen aate. Joka tapauksessa hän lienee Unkarin nykyisessä, sisäisten riitojen rampauttamassa poliittisessa oppositiossa yhä edelleen ainoa hahmo, jonka katsotaan pystyvän tarjoamaan jonkinlaisen vertaisen vastuksen Viktor Orbánille.

Tuo ”väkijoukkoa kohti ammuttaminen” viittaa, taas kerran, syksyn 2006 tapahtumiin, joista Orbánin hallitus yrittää ottaa irti kaiken mahdollisen. Syyskuussa, Gyurcsányn kuuluisan ”Őszödin puheen” (”viimeiset puolitoista-kaksi vuotta olemme valehdelleet koko ajan”) vuodettua julkisuuteen, sekä lokakuussa vuoden 1956 tapahtumien 50-vuotismuistelun yhteydessä hallituksenvastaiset mielenosoitukset räjähtivät mellakoinniksi, joka nykyisten vallanpitäjien mielestä oli kansalaisten rauhanomaista mielenilmausta (jonka poliisi kenties tahallaan sekoitti samaan aikaan liikkeellä olleeseen rähinöitsijäjoukkoon), opposition mukaan taas maihinnousukenkäisten nahkatukkien riehuntaa, jota silloinen oppositiopuolue Fidesz kulisseissa provosoi. Mielenosoittajat heittelivät kiviä, polttivat autoja, ja useita poliisejakin loukkaantui sairaalakuntoon. Poliisi puolestaan ei ollut aivan tehtäviensä tasalla ja ampui väkijoukkoon kumiluoteja, jotka tuottivat useille vammoja. Ainakin yksi rauhallinen sivullinen sai kumiluodin silmäänsä, ja siitä pitäen Gyurcsányn hallitusta on aina tarpeen tullen nimitetty ”silmänpuhkiammuttajiksi”. Nyt kumiluodit ja silmät on unohdettu, ja Mária Schmidt ja kumppanit puhuvat jo suoraan ”väkijoukkoa kohti ampumisesta”. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin vuoden 2006 poliisin taitamattomasta kriisinhallinnasta saadaan jo ”verilöyly”?

***

Ja lopuksi vielä jutusta, joka on saanut jo jonkin verran kansainvälistä julkisuutta. Sen keskiössä on György (George) Schöpflin, tässäkin blogissa jo esillä ollut Fidesz-puolueen europarlamentaarikko ja yksi sen harvoista näkyvistä ”oikeista” älyköistä, valtiotieteilijä, entinen Lontoon yliopiston Jean Monnet -vierailuprofessori, Tallinnan yliopiston sekä Budapestin Corvinus-yliopiston kunniatohtori. (Schöpflinin tempauksesta ja taustoista erinomainen kirjoitus myös täällä.)

Juttu sai alkunsa kansainvälisiin uutisotsikoihin päässeestä tempauksesta, jonka ilmeisesti keksivät jotkut unkarilaiset vapaaehtoiset: pakolaisia torjumaan pystytettyyn raja-aitaan kiinnitettiin sokerijuurikkaista askarreltuja pääkallo-pelättimiä. Tähän hermostui Human Rights Watchin Andrew Stroehlein ja puuskahti Twitterissä, ettei pakolaiskriisiä tällä tavalla ratkaista. Jostain syystä Schöpflin katsoi velvollisuudekseen jatkaa keskustelua tuttuun setämäiseen ”osoitan oppineisuuttani” -tyyliinsä: ”Voisihan se toimia. Ihmisen kuvat ovat haram [islamin mukaan syntiä]. Mutta myönnetään, sianpää voisi torjua tehokkaammin.”

Tästä syntyi kunnon Twitter-kahakka, josta kertoo esimerkiksi The Guardian. Schöpflin on selitellyt sanojaan pelkäksi akateemiseksi ajatuskokeeksi ja väittää, ettei ole tosissaan ehdottanut mitään sianpää-aktiota. Konservatiiviselle Mandiner-sivustolle antamassaan haastattelussa (jota selostaa Magyar Narancs) hän ihmettelee asiasta noussutta metakkaa ja vakuuttaa, ettei ole tarkoittanut nöyryyttää tai häpäistä ketään. On vain tosiasian toteamista kertoa, että sianpää on haram, ja on ”antropologisesti mielenkiintoista, että toiset kulttuurit reagoivat sikaan näin herkästi ja toiset eivät”.

(Hoh hoo jaa jaa. Sianliha-tabun alkuperää lienee käsitelty käyttäytymis-, historia- ja kulttuuritieteiden puolella varsin tarkkaan. On puhuttu trikiineistä ja – tämän muistan jonkun historiallisen indoeuropeistin artikkelista lukeneeni – todettu, että sika on Euroopan tärkeistä kotieläimistä ehkä selvimmin se, joka ei sovellu yhteen paimentolaiselämän kanssa, mikä voisi olla yksi syy siihen, miksi tyypilliset paimentolaiskulttuurit vieroksuvat sikaa. Ja onhan sika hirveä eläin, kuten Veijo Meren Manillaköydestä muistamme. Mutta ihan oikeasti, mitä tieteellisesti mielenkiintoista tässä nykyään on? Ja miten Schöpflin itse ajattelee tätä kysymystä tieteellisesti lähestyvänsä?)

Onhan tätä taikauskoa nähty suomalaisessakin somessa. ”Maahanmuuttokriitikot” näköjään tämän tästä kuvittelevat, että sianliha vaikuttaa muslimeihin samoin kuin valkosipuli viihdekulttuurin vampyyreihin. Joku rajatkiinni-täti kertoo tyytyväisenä levitelleensä marketin kylmälaarissa pekonipakkauksia halal-lihojen päälle, etteivät muslimiasiakkaat pystyisi niihin koskemaan, joku toinen poseeraa Suomi ensin -mielenosoituksessa sikanaamari päässä, joku suunnittelee ottavansa kaupungille suihkepullossa sian verta ja ajavansa sillä muslimit paniikissa pakoon. Mutta Unkarissa tälle naurettavalle taikauskolle näköjään annetaan oikein akateemiset ja näennäistieteelliset, setämäisen alentuvan maireat kasvot.

Ristin ritari

Ja taas on Zsolt Bayer Unkarin otsikoissa. Journalisti, pääministeri Orbánin vanha luottokaveri ja hallituksen epävirallinen törkytuutti on ollut tässä blogissa esillä ennenkin. Bayer puhuu asioista ns. oikeilla nimillä eli suoltaa kohdeyleisönsä alttiisiin korviin hyvin suorasukaisesti muotoiltuja solvauksia. ”Merkittävä osa mustalaisista” on ”elukoita, jotka eivät sovellu elämään yhdessä ihmisten kanssa”. Itävaltalainen vihreä europarlamentaarikko Ulrike Lunacek on ”aivoton, kapinen, valehteleva idiootti”. Ja pianisti-kapellimestari András Schiffin sekä saksalais-ranskalaisen vihreän europarlamentaarikon Daniel Cohn-Benditin yhteydessä, jotka molemmat olivat arvostelleet Orbánin Unkaria, Bayer möläytti, että ”valitettavasti ei aikoinaan kaikkia [juutalaisia] saatu kaivetuksi kaulaa myöten Orgoványn metsään” (viittaus vuoden 1919 lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság)  jälkiselvittelyihin ja valkoiseen terroriin: Orgoványn metsässä murhattiin muutamia kymmeniä neuvostotasavallan toimihenkilöiksi epäiltyjä, näistä monet olivat juutalaisia, ja Unkarin antisemitismin perinteeseen kuuluu myös koko Neuvostotasavallan leimaaminen juutalaisten tempaukseksi). Ylipäätään Bayer on ristiriitainen hahmo: unkarilais-kansallismielinen švaabi (Bayerin suku kuuluu Unkarin vanhaan saksalaisvähemmistöön) puolustaa oikeistolais-kristillisiä perusarvoja kielellä, joka kuhisee perinteisiä seksuaalisuuteen ja ruumiineritteisiin liittyviä ns. rumia sanoja.

Tuorein julkisuuspurskaus seurasi hallituksen äskettäistä päätöstä myöntää Bayerille korkea kunniamerkki, Unkarin Ansioritarikunnan risti. Oppositiopiireissä nousi äläkkä, ja 444.hu-uutisportaali tiedusteli suoraan Inhimillisten voimavarojen ministeriöltä, millä Bayer oli tämän kunnianosoituksen ansainnut. Vastausvuoro siirrettiin suoraan pääministerin kanslialle, mistä ministeri János Lázár ilmoitti:

Neuvostoliiton vankileireissä menehtyneiden muistoa vaalivan yhteisön aloitteesta Zsolt Bayer sai ansioistaan Unkarin Ansioritarikunnan ritariristin, tunnustuksena useiden kansallisten kysymysten selvittämisen ja edustamisen osalta, etenkin GULAG-vankileireihin joutuneiden kohtaloa sekä Transilvanian unkarilaisten elämää luotettavasti ja arvokkaasti esitelleelle journalistintyölleen.

Mikä tämä ”Gulagin uhrien muiston vaalijoiden” yhteisö sitten lieneekin, sen yhteys Bayeriin saattaa jotenkin liittyä Bayerin unkarinsaksalaiseen syntyperään. Neuvostoliiton vankileireille päätyi eri aikoina eri unkarilaisia: ainakin Neuvostoliittoon paenneita ja siellä Stalinin puhdistusten uhreiksi joutuneita kommunisteja sekä sodan aikana unkarilaisia sotavankeja. Oma merkittävä ryhmänsä olivat ns. ”pienen työn” uhrit: malenkij robotiin, kuten asia unkarilaisten pidginvenäjäksi ilmaistiin, raahattiin sodan jälkeen etenkin Unkarin saksalaisia muka fasisteina (siitä piittaamatta, että varsinaiset natsimieliset saksalaiset olivat enimmäkseen jo mobilisoituneet Saksan armeijaan tai paenneet sodan loppuvaiheissa Saksaan). ”Saksalaisten fasistien” jatkoksi kiintiötä täyteltiin muilla saksalaisnimisillä unkarilaisilla, usein juutalaisilla, tai ylipäätään kenellä hyvänsä paikallisten viranomaisten sopivaksi katsomilla henkilöillä. Venäjän pakkotyöleireille vietiin Unkarista ilmeisesti pitkästi toistasataatuhatta henkeä, joista noin puolet ei selvinnyt hengissä. Gulagin uhrien muiston vaaliminen on siis erittäin oikeutettua ja aiheellista – mutta tässä siitä näyttää tulleen poliittinen lyömäase.

Unkarin nykypolitiikassa neuvostojärjestelmän terroria käytetään Horthyn ajan ihmisoikeusrikkomusten (ja niihin niveltyvän natsiterrorin) suhteellistamiseen, puolusteluun ja vähättelemiseen. Tästähän on usein syytetty Budapestin terrorimuseota: Terror Háza esittää natsien ja kommunistien hirmuteot ikään kuin saman kolikon kääntöpuolina, yhdistäen molemmat vieraisiin vallanpitäjiin ja hämärtäen unkarilaisten oman syyllisyyden tapahtuneeseen. Ja kuinka ollakaan, Terror Házan johtaja, hovihistorioitsija Mária Schmidt esitti onnittelunsa oikein Facebookeitse:

Ritariristin sai ristiritari, joka ei salli meidän menettää arvojamme, perinteitämme, näkemyksiämme tai tervettä järkeämme! Tätäkin kautta onnittelen Zsolt Bayeria ritariristin johdosta!

Kaikkia Bayerin ansiot eivät kuitenkaan vakuuta. Kolmen päivän kuluessa ainakin kahdeksan nimekästä unkarilaista on palauttanut presidentin kansliaan aiemmin saamansa Ansioritarikunnan ristin ilmoittaen, etteivät halua tulla liitetyiksi samaan yhteyteen Zsolt Bayerin kanssa: oikeustieteilijä ja entinen parlamentin vähemmistöasiain asiamies Jenő Kaltenbach (hänkin muuten sukujuuriltaan Unkarin švaabeja), kemisti ja bioteknikko István Kenyeres, matemaatikko Bálint Tóth, kulttuuritoimittaja Péter Rózsa, hyväntekeväisyystoiminnassa ansioitunut liikemies András Polgár, historiantutkija Tamás Krausz, filosofi Ágnes Erdélyi sekä kuvanveistäjä ja korusuunnittelija Vladimir Péter. 444.hu-portaali piruilee: mikä mahtaa olla presidentti János Áderin salaisuus, kun hän on kolmessa päivässä saanut kahdeksan ritariristiä?

Lopuksi vielä armonisku: Unkarin juutalaisista uskonyhteisöistä suurin, MAZSIHISZ, esittää ironiset ”onnittelunsa”:

Meille ei tulisi mieleenkään ajatella, että hallitus pitäisi tunnustuksen arvoisena sitä, että joku johdonmukaisesti nimittelee eri mieltä olevia tuholaisiksi, jotka on hävitettävä, madoiksi tai täiksi. Ei tulisi mieleemmekään, että hallitus, Orbánin julistettua ”nollatoleranssin” antisemitismin suhteen, rupeaisi kannattamaan syrjiviä aatteita. Siksi meille on itsestään selvää, että lähimmäisemme Zsolt Bayer – toisin kuin pääministerin kanslia leikkisästi selitti – ei saanut korkeaa kunniamerkkiä journalistintyönsä ansiosta vaan siitä huolimatta.

Unkarin suurin hallituspuolue on nimittäin huomanut, että Zsolt Bayer, yksi puolueen perustajista, on elämässään menestynyt huonosti ja siksi huonolla tuulella. Valtio, jonka kansalaiset ovat tyytymättömiä ja huonosti menestyneitä, ei puolestaan voi olla todella menestyksekäs ja tyytyväinen. Puolue päätti aivan aiheellisesti, että Bayerin turhautunut manailu, hänen yksitotinen, hysteerinen ja säälittävä vihapuheensa ei vahingoita vain häntä itseään vaan koko julkista ilmapiiriä. Varmaan tästä syystä hallitus halusi virittää häntä parempaan, hilpeämpään tunnelmaan pienellä huomionosoituksella, joka ei edes maksa mitään.

Uskomme, että Zsolt Bayer, kuten kaikki muutkin, on Jumalan kuvaksi luotu ihmisolento ja ansaitsee lohdutuksen. Emme koskaan saa luopua siitä toivosta, että hän joskus lopettaa rutiininomaisen vihakiihotuksensa ja muuttuu kunnon ihmiseksi.

Unkarin juutalaisten uskonyhteisöjen liitto haluaisi täten ilmoittaa tukevansa hallituksen kasvatuksellisia ponnistuksia. Olemme luottavaisia, sillä Unkarissa on monia hyviä asioita, joiden palvelukseen palkittu voisi asettaa aikoinaan huomiota ansainneen tyylinsä. Toivome hänelle siis voimaa, terveyttä ja pitkää ikää, että hän ehtisi hyvittää kaiken sen mittaamattoman vahingon, jonka vuosien mittaan on kirjoituksillaan Unkarille tuottanut.

Päivitys: Kunniamerkkejään ovat ryhtyneet palauttamaan yhä useammat ansioituneet unkarilaiset. Aiemmin luetellusta kahdeksasta lukumäärä on tätä kirjoittaessani kasvanut 27:ään – 444.hu-sivusto perusti jatkuvasti päivittyvän ”ritariristinpalautuslaskurin”.

Laulumme soi!

Kitschin, imelän mauttomuuden yhteyttä poliittiseen populismiin ja naiiviin nationalismiin olen tässä pohtinut ennenkin. Esimerkkejä löytyy Unkarista runsain mitoin, patsaiden ja muistomerkkien lisäksi myös musiikin saralta. Kolme vuotta sitten runsaasti irvailua nostatti valtion tilaustyö, pirtsakka renkutus Uneksin aprikoosipuusta, jonka alla kaikki tanssivat. Se oli tarkoitettu laulettavaksi Trianonin rauhansopimuksen muistopäivänä eli Kansallisen yhteyden päivänä, luomaan ylirajaiseen unkarilaisten kansakuntaan uutta yhteishenkeä. Virallisella videolla laulaa useita tunnettuja pop-nimiä ja koko Unkarin radion kirkassilmäinen lapsikuoro, sooloja tempaisevat sekä kileä-ääninen etnolaulaja että jazzahtava saksofonisti, hilpeän sävelmän ja tanssipoprytmin on tarkoitus tarttua jokaisen korvaan – ja musiikillisen sillisalaattivaikutelman kruunaa vaivaannuttavan naiivi teksti. Aprikoosipuulaulu sai valtakunnan irvileuat kimppuunsa ja vaipui kiivaan someloukutuksen jälkeen armeliaaseen unohdukseen. Vielä nopeammin lienee unohdettu Örökségünk ’Perintömme’, samantapainen ja samaan tarkoitukseen kehitetty etnopopahtava teos, josta kirjoitin tammikuussa.

Mutta ei kahta kolmannetta. Syksyllä on tulossa suuri ja isänmaallisiin tunteisiin vetoava merkkipäivä, kun vuoden 1956 kansannousun 60-vuotismuistoa juhlitaan. Ja tietenkin taas tarvitaan estetiikaltaan syviin riveihin uppoava musiikillinen muistomerkki. Tehtävään palkattiin Desmond Child -niminen amerikkalainen lauluntekijä, joka on näköjään tuottanut tai säveltänyt lukuisia maailmankuulujen esittäjien levyjä ja kappaleita, Alice Cooperista Aerosmithiin, The Rasmukseen tai Bonnie Tyleriin. Jossakin näin väitettävän, että Bon Jovin menestys olisi nimenomaan Childin ansiota, mutta koska en ymmärrä Bon Jovista tai muistakaan näistä artisteista ja heidän ns. biiseistään enempää kuin sika hopealusikasta, en lupaa mennä tästä takuuseen.

No, joka tapauksessa tämä Child ei ole vain amerikkalainen megahittimaakari vaan nyttemmin myös Unkarin kansalainen. Kuten unkarinkielinen Wikipedia kertoo, hän syntyi 1953 Miamissa unkarilaisen paroni Sándor Márfyn ja kuubalaissyntyisen laulajattaren poikana ja sai helmikuussa 2016 Unkarin kansalaisuuden. Tämä jälkimmäinen seikka saattoi ehkä liittyä juuri tähän tilaustyöhön, joka eilen on julkistettu verkossa koko maailman kuultavaksi. Kas tässä: Egy szabad országért, ’Vapaan maan puolesta’. Tekstin on kirjoittanut Tamás Orbán -niminen kokenut iskelmäsanoittaja, joka tiettävästi ei ole sukua pääministerille.

(Päivitys: Uuden pophymnin YouTube-video ei ehtinyt pitkään olla verkossa, kun jo kommentointimahdollisuus poistettiin. Nyt koko video on poistettu näkyvistä. Alkuperäisen, still-kuvilla kuvitetun tilalla on nyt livekuvaa sisältävä ”koko jengillä oli studiossa NIIN hauskaa” -videokooste, jossa Mária Schmidt välähtää vain kerran pari. Heti sen perään YouTube tarjoaa ”Apa zenél” -nimimerkin pitemmän version ”Unkari haisee kalalta”, joka sekä tekstillisesti, musiikillisesti että visuaalisesti on itkettävän mainio parodia koko tästä laskelmoivasta pop-estetiikasta, suosittelen kaikille unkarintaitoisille!)

Joko kuuntelitte? Huh. Löytyy tunteen paloa, löytyy parhaimmillaan abbamaista vakuuttavaa naiiviutta, löytyy Les Misérables -henkistä joukkopaatosta, kun kaikki projektiin värvätyt ilmeisesti varsin tunnetut unkarilaisen pop-skenen nimet pannaan laulamaan yhdessä ja vielä melkoinen taustakuoro tukenaan. Mutta erittäin mielenkiintoinen on myös tämä esittelyvideo, jossa laulua kuvitetaan sen purkittamisesta otetuilla still-kuvilla. Niistä erittäin monessa nimittäin hymyilee tällainen valkoiseen jakkupukuun tälläytynyt rouva:

Vaaleatukkainen leidi, joka yllä seisoo flyygeliä soittavan Childin takana, ei ole muusikko eikä lauluntekijä, ei edes tuottaja tai taidebyrokraatti. Hän on Mária Schmidt, Budapestin Terror Háza -diktatuurimuseon johtaja ja katolisen Péter Pázmány -yliopiston historian professori, jonka toiminnasta Viktor Orbánin ja hänen järjestelmänsä hovihistorioitsijana sekä Unkarin holokaustin muistovuoden vähän epäonnisena suunnittelijana on Éva S. Balogh kirjoittanut ansiokkaasti blogissaan (esimerkiksi täällä). Ilmeisesti hänen koordinoitavakseen on annettu myös vuoden 1956 kansannousun muistojuhlallisuudet. Ja hänen silmäänpistävällä esillepanollaan tässä esittelyvideossa tehdään myös selväksi, kenen käsissä vuoden 1956 tapahtumien tulkinta on oleva. Tähän varmaan palaan vielä tuonnempana.

Uutta laulua mainostamaan on julkistettu myös videopätkä, jossa muutamat merkkihenkilöt kertovat teoksen synnystä ja taustasta. Kahden laulussa esiintyvän muusikon lisäksi pitkä puheenvuoro on annettu inhimillisten voimavarojen ministerille Zoltán Balogille. Puheenvuorossaan Balog ylistelee Desmond Childin ansioita ja hehkuttaa, miten hienoa on, kun mies on löytänyt unkarilaiset juurensa, yhteyden Unkarin kansakuntaan, ja tajunnut sen, mikä ilmeisesti tällä laululla yritetään tehdä kaikille selväksi: vuoden 1956 tapahtumat kuuluvat myös minulle, niillä on merkitystä minun elämälleni.

 

No juu. Nähtäväksi jää, mikä laulun todellinen vastaanotto on oleva. Yksi ongelma tulee selväksi jo ensikuuntelemalla: kun joukko viihdelaulajia pannaan vetämään kuorossa, erilaiset äänenmuodostukset ja artikulaatiot (sekä korkea ääniala) sotkevat niin, että tekstistä on paikoin mahdotonta saada selvää (enkä vielä löytänyt sitä auki kirjoitettuna mistään). Tässäkin blogissa jo esillä ollut, taiteilijanimeä Apa zenél käyttävä lauluntekijä puuttui tähän pikaiskussaan (pahoittelen, en vieläkään osaa upottaa coubeja). Oikeasti kertosäkeessä ilmeisesti lauletaan Magyarország, halld szavunk (‘Unkari, kuule sanamme’), mutta mitähän sen jälkeen mahtaa tulla? Nähtyäni tämän vaihtoehtoisen villirubiinitulkinnan en enää pysty kuulemaan tekstiä mitenkään muuten: Magyarország halszagú, hányatsz és mész (‘Unkari haisee kalalta, oksetat ja lähdet’)…

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta vielä. Englanninkielisestä Wikipediasta huomasin, että Desmond Child on avioliitossa Curtis Shaw -nimisen kaverin kanssa. Pariskunnalla on kaksi lasta, sijaisäidin synnyttämät kaksospojat Roman ja Nyro, ja heidän kamppailustaan sateenkaarivanhempien oikeudesta perheeseen on kuulemma tehty Amerikassa dokumentti. Rupesin oitis miettimään, miten hienoa olisi, jos lokakuussa, kun ”Vapaan maan puolesta” virallisesti juhlaesitetään vuoden 1956 muistojuhlissa, jossakin kutsuvierasaitiossa Desmond Childin rinnalla seisoisivat myös Curtis ja pojat. Ja vielä hauskempaa, jos samassa aitiossa heidän rinnallaan pönöttäisi myös ministeri Balog, joka vuosi sitten Lontoossa vierailuluentoa pitäessään ilmoitti, että Unkarin perustuslaki toki tunnustaa HLBT-ihmisten ihmisarvon ja oikeuden rekisteröityyn parisuhteeseen, mutta tällaista suhdetta ei silti voi rinnastaa avioliittoon, joka perustuslain mukaan on vain miehen ja naisen välinen, eikä HLBT-pariskunnalla tule olla oikeutta adoptoida lapsia.

Vuoden 1956 kuusikymmenvuotismuiston tiimoilta tulemme varmaan vielä näkemään yhtä ja toista. Pysykäähän kanavalla!

***

Päivitys: 444.hu-sivuston tutkivat journalistit juuri totesivat, että ”Vapaan maan puolesta” ei ole uusi sävellys. Desmond Child on, kuten entisaikojen suuret säveltäjät, kierrättänyt varhaisempaa tuotantoaan, ja tämä mahtipontinen teos on itse asiassa jokseenkin yks-yhteen sama kuin vuonna 2007 Miamin yliopiston urheilujoukkueiden saavutuksia juhlistamaan sävelletty ”In the steps of champions”.

444.hu:n toimittajat soittivat myös itselleen Mária Schmidtille selvittääkseen, tiesikö tämä vuoden 1956 muistoteoksen kulkevan amerikkalaisten yliopistourheilijoiden jäljissä. Schmidt katkaisi puhelun heti kuullessaan, keneltä soitto tuli. Jonkinasteisen metelin tästä kuitenkin uskoisi nousevan. Jäämme seuraamaan.

 

 

Kaksi konferenssia

Nyt lokakuun alussa on uutisvirrassani pompahdellut kaksi Budapestissa järjestettävää, ideologisesti ilmeisesti jokseenkin vastakkaista konferenssia.

Ensinnäkin ns. identitäärien kansainvälinen tapaaminen. Yleensä ns. uus- tai äärioikeistoon luokiteltavien identitäärien liikehdintä on ilmeisesti saanut alkunsa Ranskasta, missä 2003 perustettiin virallisesti Bloc identitaire. Sittemmin ”Identitär”-nimitystä käyttäviä järjestöjä on syntynyt ainakin saksalaisella kielialueella, missä identitääreillä on myös oma visuaalinen symboliikkansa (keltamustat värit ja kreikkalainen lambda-kirjain Λ). Identitääreihin luettiin myös Ruotsissa vuoteen 2010 asti toiminut Nordisk förbund. Identitäärit ovat aatteellisesti ja organisatorisesti hajanaista joukkoa, joka ilmeisesti eri maissa tekee yhteistyötä hyvinkin erilaisten tahojen kanssa. Ulkopuoliset usein samastavat identitäärit uusnatseihin, identitäärit itse taas mielellään korostavat, että eivät ole natseja – vaikka ideologioissa ja tyylissä näyttäisikin olevan tiettyjä silmäänpistäviä yhtäläisyyksiä. (”Hipsterifasisteja”, kommentoi saksankielinen Pester Lloyd.) Näkyvimpiä aatteellisia piirteitä tässä toiminnassa on alueellisten erikoispiirteiden ja oman kulttuuriperinnön uhanalaisuuden korostaminen, huoli ”kansallisen identiteetin säilymisestä”, liberalismin sekä etenkin Euroopan ulkopuolelta tulevan maahanmuuton vastustaminen.

Lokakuun alkupäivinä eurooppalaisten identitäärien (tai ainakin joidenkin tätä nimikettä käyttävien tahojen) piti järjestää Budapestissa verkostoitumistilaisuus yhdessä amerikkalaisten ja venäläisten aatetoverien kanssa. Isäntinä toimisivat ainakin amerikkalainen uusoikeistolainen ja rasistinen, valkoisen rodun uhanalaista ylemmyyttä puolustava National Policy Institute sekä englantilais-ruotsalainen uusoikeistolainen kustantamo Arktos Media. Isäntämaata edustaisi Jobbik, jonka kansanedustaja Márton Gyöngyösi – sama mies, joka pari vuotta sitten ehdotti juutalaisten, korjaus, ”Israelin ja Unkarin kaksoiskansalaisten”, virallista rekisteröimistä – olisi yksi puhujista. Puhujalistalta löytyi myös venäläinen Aleksandr Dugin, ”eurasianismin” ja Venäjän imperiumi-ihanteen ideologi, meidän suomalaisten ikioman kohudosentti Johan Bäckmanin ”rakas ystävä”.

Kuten Pusztaranger kertoo blogissaan, konferenssihanke hyytyi aivan loppumetreille, kun korkeimmalta taholta saapui mahtikäsky. Kiusallisen kansainvälisen julkisuuden välttämiseksi pääministeri Orbán kehotti syyskuun loppupäivinä henkilökohtaisesti sisäministeri Sándor Pintériä estämään konferenssin järjestämisen ”kaikilla lain sallimilla keinoilla”. (Kriittiset viestimet tietenkin tuomitsivat päätöksen tekopyhyydeksi:  identitäärien konferensseja on järjestetty jopa Ruotsissa ilman että oikeusvaltio olisi siihen hajonnut, ja toisaalta Unkarissa paikalliset ääriainekset ovat saaneet harrastaa paljonkin räväkämpää toimintaa ilman, että järjestysvalta olisi puuttunut siihen mitenkään.) Tapahtumapaikaksi suunniteltu kongressikeskus sanoi sopimuksen irti ja monet esiintyjät peruivat osallistumisensa: näin ainakin Dugin, Gyöngyösi sekä ranskalainen identitääriaktivisti Philippe Vardon. Amerikkalainen pääjärjestäjä, NPI:n Richard Spencer, saapui Budapestiin valittamaan pettymystään Jobbikiin, jonka veljeily Aasian suuntaan ei häntä miellytä. Spencerin tarkoitus oli järjestää Budapestissa edes pienimuotoisempi keskustelutilaisuus, mutta Pusztarangerin saamien tietojen mukaan poliisi saapui kesken tämän yksityistilaisuuden ja pidätti Spencerin. Osa valkoisen rodun puolustajista on ilmeisesti Budapestissa yhä vapaalla jalalla suunnittelemassa jatkotoimia.

Mielenkiintoisinta kuitenkin, mitä tämä pelleily kertoo Unkarin sisä- ja ulkopolitiikasta. Pusztaranger siteeraa DPA-tietotoimiston kirjeenvaihtajan Gregor Mayerin arviota Aleksandr Duginin poisjäämisen syistä: Orbánin ilmoitettua, että ei tykkää konferenssihankkeesta, Kremlissä on ilmeisesti ymmärretty yskä ja tehty Duginille selväksi, että Putinin  yhteistyökumppaneita Unkarissa eivät ole Jobbikin pojat vaan Orbán ja Fidesz. Unkarin hallitus muuten lähetti äskettäin virallisen edustajansa, vt. valtiosihteeri Gergely Prőhlen Moskovaan syyskuun alussa järjestettyyn, konservatiivisia perhearvoja propagoivaan ”Monilapsiset perheet ja ihmiskunnan tulevaisuus” -konferenssiin, johon osallistui myös länsieurooppalaisten äärioikeistopuolueiden edustajia. (Nämähän tunnetusti ovat viime aikoina lämmitelleet suhteita Venäjän vallanpitäjiin. Itävallassa äskettäin joku uudelleentulkitsi FPÖ-puolueen nimilyhenteen: Freunde Putins in Österreich, Putinin ystävät Itävallassa.)

Toisin sanoen: ehkä ongelmana ei alun alkaenkaan ollut Budapestin identitääritapaamisen mahdollinen rasismi ja sen nostattama negatiivinen julkisuus – vaan se, että Jobbik yritti sitä kautta kehitellä omia Venäjä-suhteitaan ohi Fidesz-puolueen vallanpitäjien?

***

Toinen konferenssi, josta tässä halusin kirjoittaa, puolestaan liittyy runsaasti poliittisia intohimoja nostattaneeseen Unkarin holokaustin muistovuoteen. Kansainvälinen konferenssi on alkamassa viikon päästä (12.-14.10.), pääjärjestäjinä ovat Unkarin metodistien Wesley-korkeakoulu, jossa toimii erityinen kristinuskon ja holokaustin tutkimuskeskus, sekä amerikkalainen Hickey Center for Interfaith Studies and Dialogue. Israelin ja Yhdysvaltain lähetystöt esittävät tervehdyssanansa, Yhdysvaltain lähetystö ja Fulbright-keskus sponsoroivat vastaanoton, ja kansainvälisen esitelmöitsijäjoukon lisäksi avausesitelmän pitää Unkarin älymystöopposition yhdeksi keulakuvaksi viime vuosina noussut filosofi Ágnes Heller. Sitä vastoin Unkarin valtio, yliopistot ja historialliset kirkot eivät ole järjestäjien joukossa, vaikka yliopistojen ja kirkkojen edustajia kyllä konferenssissa esiintyy.

Tämä tilaisuus on vain yksi esimerkki siitä, millainen symbolipoliittinen hajaannus Unkarissa tällä hetkellä vallitsee. Virallinen Unkari on kaikin voimin pyrkinyt fokusoimaan juutalaisten (sekä romanien ynnä muidenkin natsikomennolle vastenmielisten ryhmien) joukkomurhan muistelun vuoteen 1944 ja saksalaismiehitykseen, siten siirtäen mahdollisimman suuren osan syyllisyydestä pois valtionhoitaja Horthyn ja hänen hallintonsa harteilta. Tätä sanomaa julistavat sekä kiistelty saksalaismiehityksen muistomerkki että hallituksen suunnittelema uusi Sorsok Háza (‘Kohtaloiden talo’) -museo, jonka projektijohtajaksi on nimetty samoin runsaasti oppositiokritiikkiä nostattanut historioitsija Mária Schmidt. Schmidt on alusta saakka johtanut myös 2002 avattua Terror Háza -museota, jossa fasistinen ja kommunistinen terrori esitetään rinnakkaisina, toisiinsa verrattavina ilmiöinä; myös tämän museon on väitetty vähättelevän unkarilaisten syyllisyyttä ja esittävän Unkarin kansan viattomina ulkopuolisten sortajien uhreina.

(Mária Schmidtin ympärillä ilmeisesti raivoaa kaikenlaisia konflikteja, myös Fidesz-puolueen sisäisiä, kuten oppositiofoorumeilla on päätelty hänen viime aikoina julkaisemistaan laajoista, kiukkuisista artikkeleista. Tuoreimmassa tällaisessa, jota Zsófia Mihancsik äskettäin kommentoi Galamus-sivustolla, Schmidt purkaa närkästystään ”vuoteen 1968 juuttuneiden” ”vasemmistoliberaalien henkistä terroria” kohtaan. Nämä ”vakaumukselliset antinationalistit”, joista osa on ulkomaalaisten Tiedättehänkeiden palkkalistoilla, halveksivat kaikkea unkarilaista ja siksi toimivat Unkarin etua vastaan. Schmidt syyttää katkerana ministeri Lázária, joka ei hänkään ymmärrä tilanteen vakavuutta. Ilmeisesti Schmidtillekään ei ole vielä käynyt selväksi, että Orbánin järjestelmän liikkeellepanevana voimana ei ole mikään ideologia, ei edes kansallis-oikeistokonservatiivinen.)

Metodistien isännöimä muistokonferenssi on jo nimensä puolesta protesti tätä vuoteen 1944 keskittyvää virallista muistelupolitiikkaa vastaan. Sen otsikkona on nimittäin Kamenets-Podolskista Auschwitziin, ja nimen alkuosa viittaa vuoden 1941 tapahtumiin, aikaan, jolloin Unkari ei ollut Saksan miehittämä alusmaa vaan muodollisesti vapaa liittolainen, jota Saksa ei vielä millään tavalla vaatinut tai painostanut osallistumaan juutalaiskysymyksen ”lopulliseen ratkaisuun”. Vuosina 1939–1941 Unkarissa oli tosin jo säädetty syrjiviä juutalaislakeja, mutta varsinaista fyysistä vainoa ja väkivaltaa ei siellä vielä juurikaan ollut nähty, ja siksi sinne oli suhteelliseen ”turvaan” paennut Saksan miehittämiltä alueilta arvioiden mukaan jopa 10.000–20.000 juutalaista. Näistä osan olivat Unkarin viranomaiset sulkeneet internointileireihin, osa taas piileskeli maassa väärennettyjen papereiden turvin.

Tuon ajan Unkarissa vallitsi laaja yksimielisyys ”juutalaiskysymyksen” todellisuudesta, vain sen suhteen mielipiteet erosivat, millä keinoilla kysymys pitäisi ratkaista. Oli ilmeistä, että suuri osa kansasta ja vallanpitäjistä ei halunnut maahan ainakaan lisää juutalaisia, ja erityisesti ”itäjuutalaisten” tai ”galitsialaisten” maahanmuutto oli helppo esittää uhkana kansakunnan ja valtion turvallisuudelle. Tämän johdosta viranomaiset vuonna 1941 panivat toimeen laajoja ratsioita ”kansalaisuudettomien” henkilöiden löytämiseksi ja poistamiseksi maasta. Vaikka virallisesti selitettiin kyseessä olevan poliittisesti epäluotettavan aineksen poistaminen, käytännössä Unkarin poliisivoimat – lähinnä pääkaupungissa sekä äskettäin Unkarin yhteyteen palautetussa Taka-Karpatiassa (nykyisen Ukrainan puolella rajaa) – keskittyivät ratsaamaan juutalaisia. Haaviin jäi pakolaisten ohella sellaisia Unkarin juutalaisia, jotka itse asiassa olivat asuneet Unkarissa koko ikänsä ja pitivät itseään täysin unkarilaisina mutta eivät olleet jostain syystä saaneet kansalaisuuspapereitaan ajoissa hoidetuksi järjestykseen. Tiedetään myös poliisien pidättäneen niitäkin juutalaisia, joiden kansalaisuuspaperit olivat täysin kunnossa.

Pidätetyt juutalaiset pakattiin raa’asti karjavaunuihin ja rahdattiin Kőrösmezőn internointileirille. Sieltä heidät kyyditettiin, edelleenkin epäinhimillisissä oloissa, rajan taakse Ukrainan Kamenets-Podolskiin, saksalaisten juurikään miehittämälle alueelle. Hämmentyneet SS-joukot, joiden kanssa ilmeisesti ei ollut sovittu tällaisesta karkotustoimesta, ratkaisivat tästä syntyneet huolto-ongelmat lopulta paikallisesti joukkomurhaamalla tulokkaat paikallisten juutalaisten ohessa; on arvioitu, että yli 20.000 surmatusta vähintään puolet oli Unkarista karkotettuja. Jotkut pääsivät pakenemaan takaisin Unkariin ja tuomaan sikäläisille juutalaisyhteisöille tiedon tapahtumista. Pieni mutta päättäväinen joukko Unkarin älymystöä ja poliitikkoja – esimerkiksi konservatiivinen katolilainen Margit Slachta, aikoinaan Unkarin parlamentin ensimmäinen naiskansanedustaja – sai sitten painostuksellaan kyyditykset loppumaan.

Kamenets-Podolskin tapahtumat olivat monien mielestä Unkarin holokaustin alkusoitto, ensimmäinen viisinumeroisen uhrimäärän vaatinut joukkomurha ja vuoden 1944 Auschwitz-kyyditysten eräänlainen logistiikkaharjoitus. Niistä voidaan tehdä myös kaksi johtopäätöstä, jotka ovat äärimmäisen kiusallisia Horthyn Unkarin puolustajille: ensinnäkin selvää on, että juutalaisten joukkomurhaa ei voida lykätä yksin saksalaisten niskoille, ja toiseksi Kamenets-Podolskin kyyditysten keskeyttäminen todistaa, että Unkarin vallanpitäjät hyvin tiesivät, miten Kolmannessa valtakunnassa ”juutalaiskysymys” ratkaistaisiin. Kuvaavaa onkin, että juuri Kamenets-Podolskista (Mária Schmidtin ”Kohtaloiden talon” ohella) tuli tämän holokaustin muistovuoden virallisen juhlinnan  kompastuskivi: kun valtion perustaman uuden Veritas-historiantutkimusinstituutin johtaja Sándor Szakály meni möläyttämään, että Kamenets-Podolskin operaatiossa oli kyseessä vain tavallinen muukalaispoliisitoimi, Unkarin suurin juutalaisyhteisö Mazsihisz hermostui eikä edelleenkään halua olla mukana Orbánin hallituksen virallisissa holokaustin muistovuoden järjestelyissä.

Pieni vaihtoehtokonferenssi, jolla kuitenkin on huomattavia kansainvälisiä tukijoita, tuo monella tavalla näkyviin Unkarin nykyisen poliittisen elämän kipupisteet. Kysymys ei ole nyt minkään kansan ”kollektiivisesta syyllisyydestä” (tai syyttömyydestä) vaan siitä, että järjestelmässä, jossa sananvapaus ei kunnolla toimi, ei myöskään kansakunnan historiallisessa muistissa pitkään muhineita ongelmia pystytä (edelleenkään) käsittelemään.