Vanhan vuoden viimeiset kujeet

1 tammikuun, 2020

Hyvää uutta vuotta kaikille! Työkiireiden ja kirjoitusväsymyksen merkeissä vietettyjen pyhien jälkeen yritän palata verkkoon ihmettelemään unkarilaisen mediakuplani antia. Itävallan uutisiin ehkä palailen tuonnempana, kunhan uusi turkoosi-vihreä hallitus pääsee virallisesti aloittamaan nuoruus-, naispuolisuus- ja vihreyskilpailun suomalaisten kollegojensa kanssa.

Unkarin osalta ei päättävien elimien nuoruudesta, naispuolisuudesta ja vihreydestä paljoa pysty puhumaan. En siis puhu minäkään vaan palaan ensiksi viime viikkoina koettuihin ns. kulttuuritaistelun uusiin vaiheisiin. Kiistelty lainmuutos olisi saattanut teatterit ministeri(ö)n mielivallan alaisiksi, ja sen ensimmäisen version saattoi tulkita kuolemantuomioksi riippumattomille teattereille: jos teatteri ei halua päästää ministeriötä päättämään johtajanimityksistään, sen on luovuttava valtion tuesta. Protestien ja mielenosoitusten jälkeen lakia lievennettiin monelta osin, mutta joulunvälipäivien hiljaisuudessa riippumattomaan mediaan levisi uusi väite: hallitus haluaa kuitenkin tehdä selvää riippumattomista teattereista!

Yksityiskohdat ovat melkoista pilkun, hm, viilausta. Asian ydin lienee siinä, että virallisen lehden (Magyar Közlöny) julkaisemat asetukset 221 ja 222 ovat ristiriidassa keskenään. Jälkimmäisestä, toimeenpanoa koskevasta asetustekstistä on, vahingossa tai tarkoituksella, jätetty pois sanat és működés [‘ja toiminta’], jolloin teksti on mahdollista tulkita siten, että riippumattomille teattereille ei voida myöntää valtion tukea niiden säännölliseen toimintaan vaan ainoastaan tilapäisiin projekteihin. Ministeriön mukaan mitään ongelmaa ei ole vaan valtion tuki jatkuu entiseen tapaan. Kulttuuriväen epäluulot eivät kuitenkaan tällä hälvene, niin mutkikasta, salamyhkäistä ja pahantahtoistakin on kulttuurilaitoksia koskeva päätöksenteko ja politiikka viime aioina ollut. Epäluottamus on jokseenkin totaalista, ja kiistely, puolustelu ja selittely tullee jatkumaan puolin ja toisin.

Kulttuuriväen epäluottamusta selittänevät osaltaan myös valtiovallan tuoreimmat rahoituspäätökset, joista prioriteetit käyvät selvästi ilmi. Vanhan vuoden viimeisimmissä Magyar Közlönyn numeroissa julkaistiin myös tämmöinen rahoituspäätös joulukuun 27:nnelta, koskien ”rajantakaisten kohteiden” tukemista:

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Mukavia tukiaisia saa ensinnäkin Transilvanian Tusnádfürdőssä – siis kylpyläkaupungissa, jossa järjestettävien romanianunkarilaisten kulttuurifestivaalien ohjelmaan on jo vuosikausia kuulunut myös Viktor Orbánin poliittinen linjapuhe – toimiva unkarilainen roomalais-katolinen seurakunta: yli sata miljoonaa forinttia eli yli 320 000 euroa. ”Ensimmäinen unkarilainen reformoitu kirkko” (en ole aivan varma, mistä instituutiosta on kyse, mutta tätä nimeä käyttävät useammat amerikanunkarilaisten kalvinistien uskonyhteisöt) saa vielä mukavamman tukipaketin, päivän kurssin mukaan yli puoli miljoonaa euroa ”instituution investointien tukemiseen”. Vaatimattomammalla kuudenkymmenen miljoonan forintin (yli 181 000 €) summalla tuetaan ”Karpaattien altaan unkarilaisten evankelioinnin puolesta -säätiötä”, jota pyörittää ”Kristillinen älymystöliitto” -niminen järjestö; säätiö tukee kristillisten unkarilaisten kulttuuritilaisuuksien järjestämistä ja ”kristillistä kuvaamataidetta”. (Ilkeämielinen lukija saattaisi epäillä, että osa näistä rahoista kenties luiskahtaa paitsi amatöörimäisen kitschin tuotantoon myös suoraan esimerkiksi jonkin sopivissa suhteissa olevan ohjelmapalveluyrittäjän taskuun sopivan ylihinnoittelun avustuksella.) Neljäkymmentäviisi miljoonaa (136 000 €) saa Házsongárd-säätiö, joka ylläpitää Romanian Kolozsvárin (Cluj) historiallista hautausmaata.

Mutta kaikki nämä summat kalpenevat listan loppujen kahdeksan kohteen rinnalla. Kaikki sijaitsevat Unkarin ulkopuolisilla historiallisilla unkarilaisalueilla, Romaniassa (Sepsiszentgyörgy/Sfîntu Gheorghe, Csíkszereda/Miercurea Ciuc), Kroatiassa (Eszék/Osijek), Serbiassa (Topolya/Bačka Topola), Sloveniassa (Lendva/Lendava) ja Slovakiassa (Dunaszerdahely/Dunajská Streda, Komárom/Komárno), lisäksi Ukrainan rajan pinnassa sijaitsevan Kisvárdan urheiluseura saa tukea toimintaansa Ukrainan Munkácsissa (Mukačeve). Kaikki ovat jalkapalloseuroja. Vuoden päättyessä on tärkeää jakaa vielä myöhästyneet joululahjat ylirajaisen kansakunnan rakentamiseen nimenomaan ja erityisesti unkarilaisen jalkapallon kautta. Tätä uutista Facebookin ”Vanhempien ääni” -ryhmässä kommentoiva kansanääni toteaa:

Sepsiszentgyörgyissä juuri eilen minulle kertoi muuan paikallinen, että ne kyllä saavat monta miljoonaa, mutta samalla on määrätty, kuka saa urakat ja miten paljon niistä maksetaan, ja hinnoissa on runsaasti ilmaa. Näin rahat lähtevät Unkarista eikä mikään virallinen elin pysty valvomaan, miten ne kulutetaan.

En tarkoita, että jonkun tuntemattoman Facebook-kommentoijan kertomaa juorua pitäisi kritiikittömästi uskoa. Mutta kun verkko pursuu samansuuntaisia puheenvuoroja eikä korruption väkevää läsnäoloa Unkarissa edes hallitus jaksa ihmeemmin kiistää (vastaväitteet ovat tyyliä ”mutkun korruptiota on kaikkialla, ihan varmasti teilläkin”), olen kyllä taipuvainen ”kokemaan asian” samoin. Olennaisinta joka tapauksessa on se, miten kriittinen kulttuuriväki tulkitsee valtiovallan asettamia arvojärjestyksiä: teatterille kuonokoppa, rahat jalkapalloseuroille ja kirkoille.

Taiteesta tieteeseen. Unkarin Tiedeakatemialtahan riistettiin kuluneena vuonna sen olennaisin osa, akatemian alaisuudessa toimineet tutkimusinstituutit. Kuten aiemmin olen täällä selitellyt, Unkarin Tiedeakatemia ei ollut (vain) ns. läntisen mallin mukainen tutkijoiden keskustelukerho, tieteen edustuselin ja painostusryhmä, vaan (myös) ns. itäeurooppalaisen mallin mukainen perustutkimusta tekevä laitos tai laitosryväs: Tiedeakatemian instituutteihin on sijoittunut se tutkimustyö, joka Suomessa tehdään yliopistoissa tai niiden ulkopuolisissa valtion tutkimuslaitoksissa. Nyt nämä instituutit siirrettiin osaksi upouutta rakennetta nimeltä Eötvös Loránd Kutatási Hálózat, Loránd Eötvös -tutkimusverkosto. (Loránd [Roland] Eötvös (1848–1919), jonka mukaan myös Budapestin ELTE-yliopisto on nimetty, oli aikoinaan kansainvälisesti tunnustettu tiedemies, fyysikko, muun muassa gravitaation ja kapillaari-ilmiön tutkija. Nykyisen kansallis-konservatiivisen ideologian mukaiseksi symboliseksi keulahahmoksi hän sopii varmaan siksi, että toimi myös opetusministerinä, ei edustanut mitään poliittista edistyshaihattelua eikä – toisin kuin suuri osa Unkarin maineikkaimmista luonnontieteen tutkijoista – ollut juutalaista syntyperää vaan vanhan unkarilaisen aatelissuvun vesa.)

Tutkimusverkoston toiminnasta ei vielä paljoa tiedetä, mutta se on käynyt selväksi, että sen johtoon nimetty tutkija on vakaasti Orbánin hallituksen linjoilla. Orientalisti Miklós Maróth, vuosimallia 1943, on tehnyt pitkän uran arabistiikan ja klassisen filologian rajamaastossa tutkien muun muassa antiikin filosofian vastaanottoa keskiajan islamilaisessa maailmassa. Hän johtaa vuonna 2002 perustettua, Lähi-idän tutkimukseen keskittyvää Avicenna-instituuttia, joka äskettäin on saanut komeat toimitilat Piliscsabasta. Rakennuksen, samoin kuin Piliscsaban katolisen yliopistocampuksen muutkin merkilliset pytingit (joista virallisen Unkarin aatemaailmaan perehtymättömille viattomille sivullisille ilmeisesti tulee mieleen Harry Potter -kirjojen velhokoulumaailma), on suunnitellut ”orgaanisen arkkitehtuurin” ja konservatiivis-uuskansallisromanttisen taiteen suuri nimi, vuonna 2011 edesmennyt Imre Makovecz.

Orbán Viktor beszédet mond az Avicenna Közel-Kelet Kutatások Intézete épületének avatásán Piliscsabán. Balról Maróth Miklós akadémikus, az intézet igazgatója.

Viktor Orbán puhuu Avicenna-instituutin uuden rakennuksen avajaisissa. (Kuva Szilárd Koszticsák / MTI.)

Viime vuosina Maróth on tuottanut kriittistä pohdiskelua islamista ja sen suhteesta läntiseen maailmaan, ja muun muassa näitä ajatuksia hän kehittelee myös hallitusta lähellä olevalle Pesti Srácok -sivustolle antamassaan haastattelussa, jota hieman järkyttyneeseen sävyyn on referoitu useammalla riippumattomalla sivustolla. Esimerkiksi näin:

Jos uskonnolla on ihan erilainen mentaliteetti, jos uskonnon perusta on erilainen, niin erilaiset ovat myös sen käännytyskeinot. Kristinusko aikoinaan suoritti käännytystä kertomalla ihmeteoista, islam taas miekalla, siis väkivalloin. Se ei ole reilua kilpailua, jos päästämme hampaisiin saakka aseistautuneen ihmisen häkkiin taistelemaan aseetonta vastaan.

– Tätäkö me nykyään koemme?

– Kyllä. Toinen osapuoli on aseistautunut, toinen taas ei saa edes nostaa kättään, sillä se olisi poliittisesti epäkorrektia ja loukkaisi vastapuolen herkkyyttä. (…) Heillä [= muslimeilla] uskonnon käskyt merkitsevät jotain muuta kuin meillä omantunnon velvoite. (…) Velvollisuus tarkoittaa sitä, että jos olen opettaja, minun on pidettävä tunnit, sillä se on minun tehtäväni. Tai esimerkiksi jos olen oppilas, teen läksyni, tai pesen käteni ennen ruokailua, sillä velvollisuuteni on huolehtia terveydestäni, ja niin edespäin – semmoista ei muissa kulttuureissa tunneta. Jos nyt heijastamme tämän Euroopan kulttuuriin, niin ajatellaanpa, miten tehtaissakin tarkka työntekeminen muuttuu epävarmaksi. Eurooppa on keksinyt kaikenlaista, nostanut maailman tietylle tasolle, koko maailma nauttii sen siunauksista mutta ei itse pysty tekemään samoin. Erään muslimišeikin mukaan he pystyvät ostamaan vaikka miten kalliin Mercedeksen mutta eivät itse pystyisi valmistamaan siihen ainuttakaan ruuvia. Hänen mielestään muslimityöntekijä tekee päivässä hyvä jos 20 minuuttia työtä, muuten juo teetä ja kahvia ja juttelee. Euroopassa ei näin ole, täällä on pakko tehdä työtä, kaikki tekevät oman tehtävänsä. Eurooppalaisen kulttuurin hävitessä ensimmäisenä katoaa eurooppalainen tehokkuus.

Täytyy sanoa, että Maróthin näkemys sekä kristinuskon että islamin leviämisestä (johon vuosisatojen mittaan on molemmilla uskonnoilla kuulunut sekä väkivaltaa ja valloitussotia että monenlaisia pehmeämpiä konsteja) on henkeäsalpaavan yksinkertainen, yhtä yksinkertainen kuin tuttu valitusvirsi poliittisen korrektiuden tyranniasta, jonka ikeen alla läntisen maailman sorretut valkoiset kristityt heteromiehet huokaavat. Vähän myös mietin, että eiköhän Mercedeksen tehtailla Saksassakin ole jo vuosikymmenten ajan työskennellyt turkkilaisia vierastyöläisiä, ja eiköhän monissa niissä hikipajoissa, joista halpatuotteet meille Eurooppaan virtaavat, ole töissä lukemattomia muslimeja, joiden työpäivä on kaikkea muuta kuin loputonta kahvitaukoa ja pulinaa. Mutta kun oikein haluaa uskoa kuvittelemansa islamilaisen maailmankatsomuksen voimaan, niin kaipa tämänkin asian voi yhden muslimisedän kanssa käydyn keskustelun pohjalta näinkin kokea.

”Kokemuksen” pontimena on tietenkin Unkarin nykyisen hallituksen maahanmuuttopoliittista linjaa tukeva ”islamisaation” pelko. ”Väestönvaihto” on tälle yleisölle todellinen uhkakuva; voiko, kysyy Pesti Srácok -sivuston haastattelija, sen yhteydessä myös poliittinen ideologia vaihtua?

Varmaa on, että se tulee muuttumaan. Kysymys kuuluu vain, miten. Tämänhetkisissä oloissa islamin seuraajien intresseissä on tukea vasemmistopuolueita, sillä niiden avulla he pääsevät asettumaan Eurooppaan. Mutta kun se on tapahtunut, islamista tulee vasemmistoideologialle pahempi vihollinen kuin perinteiselle konservatiiviselle ideologialle koskaan. Konservatiivisella ja vasemmistoideologialla on kuitenkin yhteiset eurooppalaiset juuret, mutta islamin kanssa tätä yhteisymmärrystä ei tule olemaan. Tämä kammottava suvaitsevaisuus tiettyjä asioita kohtaan – kuten esimerkiksi LGBT-ideologiaa – lentää varmasti ensimmäisenä ulos. Mutta tämähän ei tule haittaamaan siksikään, että suvaitsevaisuuden nykyiset esitaistelijat muuttuvat kilpaa niin koviksi muslimeiksi, ettei paremmasta väliä.

… tai “että sitä on ilo katsella”, kuten Maróth ironisesti toteaa. Juupajuu, nykyiset suvakit ja kukkahattutädit (tai LGBT-ideologian kannattajat, sillä eihän sen myöntäminen, että jotkut meistä ovat homo-, bi- tai transseksuaaleja, ole muuta kuin ideologiaa…) tulevat Euroopan islamisaation edetessä käden käänteessä muuttumaan allahuakbaria huutaviksi jihadisteiksi, eihän tässä ole mitään ristiriitaa.

Miten tämän vaaran voi torjua? Kasvatuksella. Nuoriso on herkkäuskoista ja tietämätöntä. Se ei ole kokenut pettymyksiä ja petkutusta, se ei tiedä mitään sosialismin ajoista eikä edes vuoden 2006 tapahtumista. [Vuoden 2006 tapahtumista? Siis mielenosoituksista silloista sosialistihallitusta vastaan ja tästä kasvaneista mellakoista, joissa nahkatukkaiset uusnatsit polttivat paikkoja ja heittelivät kiviä ja joista nykyinen hallitus yrittää rakentaa jonkinlaista kansallismielistä marttyyrikertomusta?] Kouluihin tarvitaan kunnon isänmaallisuuskasvatusta:

Isänmaallisuuteen ei voi kasvattaa, jos nuori ei tiedä mitään Unkarin kulttuurista. Me luimme lapsina “seitsemääkymmentäseitsemää unkarilaista kansansatua”, joista välittyy moraalinen asenne. Mutta mitä lapsi oppii Harry Potterista? Tai meidän lapsuudessamme, kun meidän isoisämme lauloivat sotilaslauluja, koska olivat taistelleet ensimmäisessä maailmansodassa, silloin se imeytyi meihin, ajatus maanpuolustuksesta; ei meidän edes tarvinnut saada koulussa ”isänmaallisuuskasvatusta”. (…) Meillä oli vain semmoista luettavaa, johon sisältyy Unkarin historiaa. Tulee tietää, että Gárdonyin romaanien kieli on kaikkein yksinkertaisinta, ja samalla lapsi imee itseensä Egerin tähdet -romaanista esikuvan siitä, miten isänmaata puolustetaan turkkilaisia vastaan ja kristinuskoa puolustetaan islamia vastaan. Hämähäkkimiehestä hän ei tätä opi. Jos lapsi lukee Egerin tähtiä, silloin ei tarvitse selittää, miksi Viktor Orbán puhuu siitä, että meidän on säilytettävä kristitty identiteettimme ja valtiomme.

Egerin tähdet, Géza Gárdonyin vuonna 1901 ilmestynyt klassikkoromaani (Yrjö Liipolan suomennos ilmestyi jo 1920-luvulla) kertoo urhean Gergő Bornemisszan ja suloisen Éva Ceceyn romanttisen rakkaustarinan, kehyksenä Unkarin turkkilaismiehitys. Tarina alkaa leikkitoverusten Gergőn ja Évan lapsuudesta, kun ilkeä janitšaari yrittää ryöstää heidät orjiksi, ja huipentuu Egerin kaupungin sankarilliseen puolustukseen vuonna 1552. Egerin tähdet on toki ollut Unkarin tunnetuimpia ja rakastetuimpia historiallisia romaaneja, mutta näinköhän se tuosta vain sopii nykyaikaisen kansalaiskasvatuksen välineeksi?

Niin kuin useampi koiranleuka on jo ehtinyt kysymään: jos lasten on tarkoitus oppia Egerin tähdistä, että turkkilaiset ovat pahoja vihollisia, miten siihen sopii Viktor Orbánin suuri ystävyys Erdoğanin Turkin kanssa? Tai Unkarin ulkojäsenyys Turkkilaiskielisten valtioiden liitossa (jolle Unkarin valtio haluaa kustantaa toimitilat myös Budapestissa)? Monet ovat myös jo muistuttaneet, että Harry Potter sopii oivallisesti kasvattamaan nuorisoa ymmärtämään itsenäisyyden, moraalisen lujuuden ja ystävyyden merkitystä pimeinä aikoina ja terrorin uhatessa.

Ennen kaikkea Maróthin haastattelusta jää hämmentyneen epäuskoinen olo. Miten voi aikuinen ihminen, tunnustettu tiedemies ja vastuullisen, tärkeän tehtävän haltija tuottaa näin naiivia tekstiä? Onko vanha mies jo hieman höpsähtänyt ja ns. delirium emeriti -harhan vallassa alkanut uskoa filosofianhistoristen tutkimustensa pätevöittävän syvälliseen islamilaisten yhteiskuntien ja politiikan analyysiin? Vai puhuuko Maróth vain pohjattoman kyynisesti semmoista, minkä uskoo uppoavan kohdeyleisön tyhmimpään segmenttiin ja miellyttävän hänen korkeaa suosijaansa, jonka nimikin (huom!) on pitänyt muistaa erikseen mainita?


Noloa peliä

22 marraskuun, 2019

Itävallassa jatkuvat yhä hallitustunnustelut. Sebastian Kurzin johtama konservatiivipuolue ÖVP oli vaalien ylivoimainen voittaja, mutta yksin se ei pysty hallitsemaan. Aiemmat koalitiokumppanit, sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) taas saivat vaaleissa molemmat pahasti takkiinsa ja kamppailevat sisäisissä kriiseissään. Siispä toisen vaalivoittajapuolueen eli vihreiden kanssa yritetään löytää yhteistä säveltä melkoisista ideologisista eroista huolimatta. Samalla uutisotsikoihin on singahtanut uusia skandaaleja.

Kesällä koetun Ibiza-videoskandaalin jälkiselvittelyt jatkuvat yhä. Lehtiuutisissa pyörii salaperäisiä, vain nimikirjaimilla mainittuja henkilöitä, jotka ilmeisesti virittivät ibizalaiseen huvilaan ansan FPÖ:n tuolloiselle karismaattiselle johtajalle HC Strachelle ja hänen kakkosmiehelleen Johann Gudenukselle – ja joiden puolestaan väitetään syyllistyneen sekä kiristykseen että muihin hämärähommiin. Ibiza-skandaalin johdosta tehdyissä ratsioissa on tehty lisää jännittäviä löytöjä, esimerkiksi tirolilaisen tuppukylän pensionaatin – jonka omistaa FPÖ:n alainen, toimialaltaan hieman hämärä ”koulutusinstituutti” – kassakaapista löytyi kultaharkkoja, väittämän mukaan jopa miljoonan euron arvosta. Muistetaanpa, että Ibiza-videoilla humalainen Strache suunnitellessaan talousoperaatioita venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneen houkutuslinnun kanssa oli selittänyt myös mahtipontisesti, että ”kolmasosa rahoista pitää olla kultana ja hopeana”. Puolueiden alaisten erilaisten yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden valvonnassa on ilmeisesti melkoisia aukkoja, joten niihin on helppo sijoittaa kenties myös alkuperältään hämärää rahaa. Mutta ei vain FPÖ:n entisistä ja kenties nykyisistäkin sisäpiireistä löydy kaikenlaista epäilyttävää. Viime viikkoina on uutisiin noussut myös ns. Casino-Affäre eli nimitysskandaali, jonka yhteydessä on taas kerran esillä ollut aitoitävaltalainen ilmaus Postenschacher eli ”virkasuhmurointi”.

Itävallassahan vallitsi sodan jälkeen kymmeniä vuosia järjestelmä, jota toisinaan nimitetään ”pilarisaatioksi”: kaksi valtionhoitajapuoluetta, ÖVP ja SPÖ, usein koalitiokumppaneita, jakoivat keskenään koko yhteiskunnan, niin paikalliset hallintoelimet kuin monet muutkin instituutiot. Oli ”mustia” ja ”punaisia” kuntia ja koulupiirejä mutta myös pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, tai meikäläistä Autoliittoa vastaamassa sekä ”musta” ÖAMTC että ”punainen” ARBÖ. Tähän liittyi virkojen ja työpaikkojen jakaminen poliittisten voimasuhteiden mukaan (Proporz), ei vain valtion ja kuntien hallintoelimissä vaan myös laitoksissa, instituutioissa ja yrityksissä, joissa valtio oli jollakin tapaa osallisena. Mukavia työpaikkoja ja virka-asemia järjestyi sen mukaisesti oikeanlaisella jäsenkirjalla.

Punamustien koalitioiden kausi katkesi ensimmäisen kerran vuosituhannen vaihteessa Jörg Haiderin FPÖ:n veretseisauttavaan vaalivoittoon ja ensimmäiseen ”musta-siniseen” (ÖVP-FPÖ-) hallituskoalitioon. Monet odottivat Haiderin populisteista loppua jähmeälle jäsenkirjameiningille, vaan toisin kävi. Sittemminkin on selväksi tullut, että FPÖ on vähintäänkin yhtä innokas korruptionkäryisiin valtapeleihin kuin vanhat valtapuolueet. Ja juuri tästä on kyse myös tuoreessa Casino-Affäressä. Peliyhtiö Casinos Austrian – jonka osaksi omistaa myös Itävallan valtio – pehmoiselle johtajantuolille ängettiin FPÖ:n Peter Sidlo, jolla ei ollut tähän tehtävään vaadittavaa kokemusta eikä pätevyyttä. Tämä ongelmallinen nimitys saatiin järjestetyksi lupaamalla Casinos Austrian toiselle osaomistajalle, peliautomaattiyhtiö Novomaticille lainmuutoksia, jotka helpottaisivat sen toimintaa.

Kaiken lisäksi kasinoskandaalissa ei ole kyse vain FPÖ:stä.  Julki tulleet erilaisilla elektronisilla viestintävälineillä käydyt keskustelut tahraavat pahasti myös ”perusitävaltalaisten” tuolloisen isomman hallituskumppanin ja tulevankin liittokansleripuolueen ÖVP:n toimijoita. SPÖ:llä olisi nyt hyvä sauma aggressiiviseen oppositiopolitiikkaan – ellei senkin lähimenneisyydestä löytyisi poliittista kähmintää sen verran, että kasinoskandaalin kovin äänekäs tuomitseminen vaatii ongelman huolellista rajaamista. Kasinofirmaskandaali on poikkeuksellisen ruma siksi, että poliittista virkanimitystä järjesteltiin FPÖ:n niin ilmeisen epäpätevälle henkilölle, mutta vastaavantapaista on tehty jo pitkään, ns. vanhoilla valtapuolueilla vain on suuremmat kykyreservit, enemmän semmoisia ehdokkaita, joilla jäsenkirjan lisäksi on myös oikea pätevyys. Sillä – muistuttaa Eric Frey Der Standard -lehdessä – Postenschacher on juurtunut syvälle Itävallan poliittiseen järjestelmään.

***

Mutta Itävallan rumatkin poliittiset pelit edelleenkin kalpenevat Unkarin tapahtumien rinnalla. Siellä poliittisessa julkisuudessa ala-arvoista loanheittoa harrastaa edelleen myös itse hallitus. Ensimmäinen esimerkkini liittyy Unkarin Helsinki-komiteaan (Magyar Helsinki Bizottság), ihmisoikeusjärjestöön, joka äskettäin sai norjalaiselta sisarjärjestöltään vuoden Andrei Saharov -palkinnon ihmisoikeuksien ja demokratian puolustamisesta. (Helsinki-komiteat ovat ottaneet nimensä vuonna 1975 Helsingin ETYK-kokouksessa allekirjoitetun päätöslauselman ja etenkin sen ns. kolmannen korin mukaan, joka oli aikansa merkittävimpiä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.)

Helsinki-komitea on ollut Unkarin uutisissa viime vuosina etenkin pakolaisten puolustajana. Röszken rajanylityspaikan pahamaineisella ”transitvyöhykkeellä” pidetään turvapaikanhakijoita epäinhimillisissä oloissa. Tuorein Helsinki-komitean esille nostama tapaus oli iranilainen Abouzar Soltani, joka 11-vuotiaan poikansa kanssa on yksitoista kuukautta odottanut piikkilankojen ympäröimässä konttiparakissa: Unkari ei halua käsitellä hänen turvapaikkahakemustaan, koska hän on tullut ”turvallisesta” Serbiasta, Serbian viranomaiset taas eivät huoli Soltania ja hänen poikaansa takaisin. (Soltani on tehnyt tästä pienen lyhytelokuvan, jota äskettäin esitettiin Verzio-elokuvafestivaaleilla.) Mutta jo aiemmin on tavan takaa julkisuudessa ollut uutisia turvapaikanhakijoiden pitämisestä nälässä Röszken parakeissa. Tähän parlamentin maanpuolustus- ja poliisivaliokunnan puheenjohtaja Lajos ”Äitini ei ole mikään bulvaani” Kósa puolestaan on laittamattomalla logiikallaan todennut, että ”ei meillä valtio turistejakaan ruoki, eivätkä ne silti näe nälkää”.

Tämä Helsinki-komitea siis on jo pitkän aikaa käynyt oikeutta Unkarin hallitusta vastaan kunnianloukkauksesta. Syksyn 2017 ns. kansallisen konsultaation yhteydessä nimittäin väitettiin, että György Sorosin (tuon universaalin suurpahiksen) tukemat järjestöt, kuten Helsinki-komitea, ”puolustavat laittomuuksiin syyllistyviä maahanmuuttajia” ja pyrkivät siihen, että nämä saisivat rikoksistaan lievemmät rangaistukset. Tämähän on täysin älytöntä kaikkialla muualla paitsi siinä Unkarin hallituksen propagandan rinnakkaistodellisuudessa, jossa turvapaikanhakijat tekevät rikoksen jo pelkästään ylittäessään Unkarin rajan. Mikä mielenkiintoisinta, kaikesta siitä huolimatta, mitä Unkarin oikeuslaitoksesta viime vuosina on kuultu, Helsinki-komitea voitti juttunsa sekä alemmissa oikeusasteissa että äskettäin Kúriassa eli Unkarin korkeimmassa oikeudessa. Kúria velvoitti pääministerin kanslian maksamaan Helsinki-komitealle kahden miljoonan forintin (noin kuudentuhannen euron) korvaukset sekä julkaisemaan virallisen anteeksipyynnön sekä uutistoimisto MTI:n välityksellä että 30 päivän ajan hallituksen verkkosivuston kormany.hu etusivulla.

Ja mitenkä reagoi tähän hallitus? Näin sen tiedotustoimisto yllä linkitetyn 444.hu:n jutun mukaan:

Ministeriö merkitsee tiedoksi Kúrian päätöksen. Mutta vaikka Helsinki-komitea miten kääntelisi ja vääntelisi, siitä huolimatta tosiasia on, että tämä komitea on Sorosin rahoittama maahanmuuttomielinen järjestö. 

Ihan oikeasti, aikuiset ihmiset! Näkeekö kukaan muu sielunsa silmin Pikku-Kallen rehtorin kansliassa selittämässä, että ”no joo, sori, kyllä mä sanoin Lissua kakkapyllyksi, mutta vaikka se miten selittelisi niin kakkapyllyhän se on”?

Vielä merkillisempi hysteria on noussut jo viime postauksessani kuvatun uuden Puskás-stadionin avajaisista. Tapaus on yksityiskohtaisesti selostettu Éva S. Baloghin englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissa, joten yritän referoida sen tähän lyhyesti. Index-uutisportaalin toimittaja Gábor Miklósi oli saanut lipun uuden urheilupyhätön VIP-katsomoon ja raportoi kokemuksistaan avajaisottelussa, itse asiassa vuolaasti ylistellen stadionin komeutta ja tunnelmaa, joka saa katsojan unohtamaan kaikki tähän komeuteen upotetut (tai sen rakennustöiden yhteydessä vääriin taskuihin ohjautuneet) korruptiomiljoonat. Mutta: ennen ottelua esiin marssitettiin muutamia lapsia yhdessä koko katsomon kanssa laulamaan…

… jotain tunteellista laulua siitä, miten me kaikki olemme samaa verta. Se tuntui tutulta, mutta en tiennyt, mikä juttu se oli, vain kertosäkeen loppu oli tuttu Viidakkokirjasta, vaikka epäilyttikin, että EIHÄN PUSKÁS-STADIONIN AVAJAISISSA VOI 70 000 IHMISTÄ LAULAA VIIDAKKOKIRJAA. Minut melkein katsottiin ulos VIP-katsomosta, kun pysyin persiilläni, ja todellakin vaikeaa oli olla nousematta seisomaan siinä paineessa, mutta minä pidän tapanani nousta seisomaan vain kansallislaulua soitettaessa, ja ihan äskettäin olen nähnyt ohjelman siitä, miten pitkälle ihmiset voivat mennä mukautuakseen odotuksiin, joten kiusallanikin jäin istumaan. Näin minä kapinoin marraskuussa 2019 Puskás Arénan avajaisissa.

Tästä on noussut hallitusta lähellä olevassa mediassa käsittämätön mekkala. Laulavat lapset olivat slovakianunkarilaisia, Dunaszerdahelyn (Dunajská Streda) kaupungista, ja laulu, jota toimittaja häpeäkseen ei tunnistanut, oli uusnatsipiireissä suositun ”kansallismielisen” rokkibändin Ismerős Arcok (‘Tutut naamat’) kappale Nélküled (‘Ilman sinua’), josta on tullut Dunaszerdahelyn jalkapallojoukkueen epävirallinen hymni. Nyt hallituksen mediaimperiumiin kuuluvissa ohjelmissa, lehdissä ja verkkosivustoilla kauhistellaan, miten Indexin toimittaja ”loukkasi ja häpäisi Ylämaan [Felvidék, Slovakian vanha nimitys Unkarissa] lapsia”. Blogeissa ja kommenttiketjuissa mokoma ”muukalaissydäminen” (idegenszívű) toimittaja, joka ei ymmärrä kansallista yhteenkuuluvuutta ja Trianonin, nyyh, tragediaa, saa niskaansa myös antisemitististä herjaa, alkaen pilapiirroksista, joissa eväspusseineen ja juomamukeineen toisten katsojien jaloissa kyykkivä toimittaja Miklósi kuvataan apinamaisena, koukkunokkaisena olentona aivan natsiaikaisten juutalaisia esittävien propagandakuvien tyyliin. Entisestä Jobbik-puolueesta lohjenneen radikaalisiiven Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) johtaja László Toroczkai puolestaan ilmoitti tekevänsä Index-sivustosta rikosilmoituksen, sillä se harjoittaa kansanryhmän vastaista kiihotusta, nimittäin unkarilaisia vastaan.

Tämäkin juttu on hyvä lopettaa Index-sivuston oivallisen Grafitemberin pilapiirrokseen, jossa ollaan akuuttipoliklinikan (sürgősségi) odotushuoneessa. Oppositiomediassahan uusien upeiden stadionien rakentamista on jo vuosikausien ajan rinnastettu terveydenhuollon katastrofaaliseen resurssipulaan.  ”Me olemme samaa verta!”, lohkaisee herra jonotusnumerolla 66. Yhteisen verilammikon yllä istuvaa naapuriakin alkaa naurattaa, mutta tiskin takana päivystävä hoitaja ymmärtää yskän ja kivahtaa: ”Jos rupeatte puhumaan niitä stadionjuttuja, niin heitätän teidät ulos!”

egyverbol


Tärkeysjärjestys

16 marraskuun, 2019

En ole mikään urheiluihminen, mutta Suomen toipuessa eilisillan Pukki-juhlista on hyvä aloittaa tämänkertainen blogahdus jalkapallosta. Budapestissa nimittäin avattiin uusi Puskás-stadioni, eli jalkapallolegenda Ferenc Puskásin mukaan nimetty ja aivan uusiksi rakennettu urheilupyhättö, jonka minun sukupolveni vielä oppi tuntemaan Nép-stadionin nimellä. (Sana nép ‘kansa’ ilmeisesti assosioituu nykyään niin väkevästi ns. reaalisosialismiin, että nykyinen hallinto on lähes kaikkialla korvannut sen muilla ilmauksilla. Poliittisissa puheissa toistuvat az emberek, a magyar emberek ‘(unkarilaiset) ihmiset’ tai tietenkin nemzet ‘kansakunta’.) Uusi stadioni (kertoo Facebook-postauksessaan ”Pusztastranger”) mahduttaa tarvittaessa 68 000 katsojaa. Se on puolitoista kertaa Bayern Münchenin kotistadionin kokoinen ja Atletico Madridin kotistadioniin verrattuna kaksinkertainen, ja koko komeus tuli maksamaan noin 200 miljardia forinttia eli lähes 600 miljoonaa euroa, eli neljä kertaa niin paljon kuin Juventuksen kotiareena.

Lisäksi teetettiin tämmöinen mainosfilmi, jonka pääministeri Orbán julkaisi FB-seinällään – ja tietenkin julkisen palvelun tv:n ykkösuutisissa tämä videopätkä julkistettiin omana juttunaan. (Hajrá on perinteinen kannustushuuto, eli ”hakkaa päälle Unkarin poika!”)

Videossa seuraamme jalkapalloa, joka surrealistisesti lennähtelee sekä Budapestin komeissa nähtävyyskohteissa, missä sillä taitavasti temppuilevat monenlaiset ihmiset ja eläintarhan hylkeetkin, että työpaikoilla, esimerkiksi koulussa, leipomossa ja rakennustyömaalla. Lopuksi pallo singahtaa Budan linnakortteliin entisen karmeliittaluostarin eli nykyisen pääministerin kanslian kuuluisalle näköalaparvekkeelle ja muka yllättää siellä sanomalehteä lukevan pääministeri Orbánin, joka rutinoidusti kuolettaa pallon rinnallaan ja potkaisee sen takaisin, suoraan loppukuvissa juhlivalle uudelle stadionille.

(Sanomalehti Orbánin kädessä on inspiroinut erästä netti-ilkimystä tämmöiseen kuva-asetelmaan:

karmelitabudi

Vuosikausia Unkarin oppositio ja riippumattomat viestimet ovat jaksaneet päivitellä futishullun, aikoinaan itsekin ammattilaisurasta haaveilleen pääministerinsä stadion-maniaa. Ja olkoon miten demagogista ja populistista hyvänsä, vaikea on olla ihmettelemättä, miten ja miksi ympäri maata ja Unkarin ulkopuolisille unkarilaisalueillekin on rakennettava julkisilla varoilla upeita mutta puolityhjinä seisovia jalkapallostadioneja, samaan aikaan kun sairaalat ja koulut rapistuvat käsiin. Tämä kaikki on kuitenkin kärpäsen surinaa faaraon korvissa. Nemzeti Sport -lehden päätoimittajan György Szöllősin mukaan kansakunnan uusi stadion täyttää satavuotisen unelman, jonka toteutumisen ovat moneen kertaan estäneet esimerkiksi Trianonin (nyyh!) trauma, maailmanlaajuinen talouskriisi ja toinen maailmansota – sekä tietenkin edellinen häijy Gyurcsányn hallitus, jonka aikana stadionprojektia ei suostuttu edistämään laisinkaan. Pitäähän sitä kymmenmiljoonaisen kansakunnan pääkaupungissa olla katedraalien, yliopistojen ja teatterien ohella myös asianmukainen urheilun pyhättö.

Samaan aikaan, kun uusi Puskás-stadioni juhlallisesti otettiin käyttöön (Unkari-Uruguay-ottelulla, jonka Unkari hävisi 1–2), Wienissä avattiin Keski-Euroopan yliopiston (CEU) uudet toimitilat ja juhlittiin yliopiston perustajaa, viime vuodet Unkarin hallituksen propagandan ykkösmörkönä toiminutta finanssimiljardööriä ja mesenaattia György/George Sorosia.  Kuten lukijat varmasti muistavat ja tietävät, CEU perustettiin aikoinaan kouluttamaan edistyksellistä älymystöä, tulevia vaikuttajia Keski-Euroopan entisten sosialistimaiden siirtyessä demokratiaan. Viime vuosina, samalla kun Soros synnyinmaassaan Unkarissa nostettiin ammattilaisten suunnittelemalla propagandastrategisella vedolla jonkinlaisen pääpahiksen rooliin, myös CEU:ta alettiin systemaattisesti hätyyttää, ja räätälöidyllä lainsäädännöllä se pakotettiin siirtämään suurin osa toiminnoistaan pois maasta. Uusi koti löytyi Wienistä, mutta hyökkäykset toki jatkuvat. Itävaltalainen Kurier-päivälehti kertoi varsin naiivista mutta vastenmielisestä trollihyökkäyksestä: epäaidon oloisista nettiprofiileista käsin CEU on jo ennen toimintansa käynnistymistä saanut Googlessa kasapäin hyvin ikäviä arvioita (”Wienin huonoin koulu”, ”kehnolaatuista opetusta”, ”ei opetusta vaan aivopesua”).

CEU:n toiminta käynnistyy ensin Favoritenin kaupunginosassa (lähellä niitä kulmia, missä ministeri Lázár taannoin kävi kuvaamassa videonsa maahanmuuton kauhuista Wienissä), myöhemmin yliopiston on tarkoitus muuttaa entisen Otto Wagner -sairaalan arkkitehtonisesti arvokkaisiin rakennuksiin fiiniin Penzingin kaupunginosaan. CEU:n väliaikaisen campuksen avajaisissa olivat paikalla itsensä Sorosin lisäksi Itävallan ja Wienin silmäätekevät, esimerkiksi Wienin ylipormestari Michael Ludwig ja Itävallan Tiedeakatemian puheenjohtaja, teleportaatiokokeista tunnetuksi tullut fyysikko Anton Zeilinger. Wienin-vierailullaan Soros tapasi myös liittopresidentti Van der Bellenin, ja Wienin kaupunki myönsi hänelle kultaisen ansiomerkin.

 

 

Soros ja ylipormestari Ludwig. Kuva ORF:n uutissivulta.

Wienissä siis CEU toivotetaan avosylin tervetulleeksi, ja paikalliset päättäjät ovat innoissaan siitä, miten uusi, kansainvälinen huippuyliopisto vahvistaa entisestään Wienin asemaa Keski-Euroopan tieteen ja kulttuurin kartalla. Tätä on valitettavasti turhankin helppo vertailla – okei, olkoonkin että populistisesti ja demagogisesti – siihen, mitä Unkarin tiedemaailmassa tapahtuu. Valitan, en siis ole urheilunaisia, mutta tämä syöttö tuli suoraan lapaan:

Budapestin Corvinus-yliopisto, entiseen maailmanaikaan Karl Marxin mukaan nimetty taloustieteiden yliopisto, nimettiin vuonna 2003 uudelleen Unkarin historian maineikkaan renessanssikuninkaan Mathias Corvinuksen mukaan. Helmikuussa 2019 Corvinus-yliopisto yksityistettiin eli siirrettiin uuden säätiön omistukseen, jonka rahoituspohjana ovat valtion omistukset öljynjalostusyhtiö MOL:issa ja Gedeon Richter -lääketehtaassa. Yksityistämisprosessi on tietenkin Orbánin luottoliikemiesten hallinnassa… Corvinus-yliopiston opettajakuntaan kuuluu professori István Tózsa, joka opettaa ainetta nimeltä ”hungaricumit ja kansallisen kulttuuriperinnön suunnittelu”. (Hungaricum on Unkarissa nykyään käsite, josta on säädetty oikein lakikin: virallisesti suojeltuja unkarilaisen kulttuuriperinnön osia ovat esimerkiksi Herendin posliinitehtaan tuotteet, haukkametsästys, unkarilainen operetti, karcagilainen lampaanlihamuhennos sekä jalkapalloilija Ferenc Puskásin elämäntyö.)

Äskettäin, kuten 444.hu-uutissivusto pirullisesti raportoi, professori Tózsa kertoi Demokrata-lehdelle järisyttävän tieteellisiä tutkimustuloksia. Jopa hänenkin opiskelijoillaan oman maan maantieteen, historian ja kulttuurin tuntemus on surkean heikko: nuoret eivät löydä Tokajta Unkarin kartalta eivätkä tunnista Rákóczi-marssin sävelmää. Tämän professori ilmaisee tieteellisesti: kandidaattivaiheessa opiskelijoiden unkarilaisuustietoisuus on kognitiivisella tasolla 15–21 %, maisterivaiheen verrokkiryhmällä 33 %. Olennaisinta tietenkin ovat tästä vedetyt poliittiset johtopäätökset:

21-prosenttinen kognitiivinen kansallinen identiteetti ei välttämättä enää riitä estämään, kun opiskelija lähtee osoittamaan mieltään selkeästi kansalliseksi julistautunutta hallitusta vastaan – eikä sen puolesta. Tämä saattaa muodostaa vakavan esteen Unkarin hallituksen tietoiselle kansallisvaltion rakentamis- ja vahvistamispolitiikalle. Keskiverto-opiskelija, joka tässä tapauksessa Corvinus-yliopiston edessä liittyy joukkoon osoittamaan mieltään Unkarin hallitusta vastaan, omaa siis keskimäärin vain viidesosan tietoa – ja neljän viidesosan tiedonpuutteen – siitä, mikä tekee unkarilaisesta unkarilaisen.

Tämä on tiedettä. Professori on siis luonut ”kognitiivisen kansallisen identiteetin” käsitteen mittauskriteereineen ja tärkeine poliittisine sovelluksineen. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin – toivotan kaikille mukavaa urheilullista ja tieteellistä viikonlopun jatkoa!


Illan Unkari-sekalaiset

2 heinäkuun, 2016

Unkari on nyt toipumassa jalkapallohuumastaan. Joukkue palasi Ranskasta tappiostaan huolimatta juhlittuna, huikeassa kansansuosiossa paistatellut maalivahti Király nosti lököttävät harmaat collegehousut (unkariksi mackónadrág, ‘nallehousut’) muotiin, ja sen verran kuin kesähelteeltä jaksetaan, on tietenkin nostatettu väistämätöntä poliittista kiistaa siitä, kenen ansiota tämäkin suhteellinen menestys oli ja missä suhteessa se oli pääministeri Orbánin viime vuosina joka niemeen, notkohon, saarelmaan nostattamiin stadioneihin.

Mutta nyt kisat ovat ohi Unkarin osalta, ja lohtua täytyy etsiä jostain muualta. Uutisportaali index.hu löysi tämän sarjan luultavasti hurjimman yrityksen. ”Unkarilaisten maailmanliitto” (Magyarok Világszövetsége), aikoinaan vakavasti otettavasta ulkounkarilaisten järjestöstä viime vuosina täysin eetteripyörresarjaan singahtanut seura, on antanut Wales–Belgia-ottelun tulokselle henkeäsalpaavan esoteeris-nationalistisen tulkinnan, joka on yhtä wettenhoviaspalaisen vaihtoehtohistorian ja kansanetymologian ilotulitusta, tietenkin asianmukaisella rasismilla höystettynä (ettei rasistinen vihje jäisi kohdeyleisön hitaammalta osalta huomaamatta, se on alkutekstissäkin kirjoitettu ISOILLA KIRJAIMILLA).

Eilen Wales–Belgia 3:1. Fantastinen voitto. Tämä on kelttiläisten sukulaistemme revanssi unkarilaisten puolesta. Kun katselee katsomossa kannustavaa 3000 Walesin kelttiläistä, heidän kasvonsa muistuttavat aivan unkarilaisia. Pyöreä kallo, leveät posket, lyhyt kaula. Ulkonäkönsä puolesta sopisivat unkarilaisiksi.
Heitä elää kolme miljoonaa Cymrin / Walesin itsenäisessä ruhtinaskunnassa. Heidän pääkaupunkinsa on Cardiff. Heidän symbolinsa ja lippunsa kuva on punainen lohikäärme, joka eilen voitti Belgian, siis BELGIAN KONGON joukkueen, toiselta nimeltään punaiset paholaiset.
Historiansa puolesta he ovat kuningas Arthurin kansaa. Arthurin isä oli kuningas Uther Pendragon, joka tunnettiin nimellä Lohikäärme [unkariksi sárkány]. Sárkány = sár arany [‘kirkas kulta’] = Auringon muinainen nimi = merkitsee ‘Valon poikia’.
Lohikäärmeliput hulmusivat hunnien kuninkaan Attilan taisteluissa. Hän oli kuningasten kuningas Euraasiassa, ja Pendragon tai hänen poikansa Arthur olivat sukulaisuussiteen nojalla hänen liittolaisiaan Galliassa gallialaisten avaarien vapauttamisessa roomalaisten barbaarien ikeestä.

Huh huh. Mutta siirtykäämme eteenpäin ja vähän vähemmän marginaalisiin ryhmiin. Tänään juhlivat Budapestin kaduilla futisfanien sijasta Pride-paraatin sateenkaariaktivistit, joita hehkuvasta helteestä huolimatta oli kerääntynyt paikalle tuhansia (sitä vastoin vastamielenosoittajia ei juurikaan näkynyt). Vitsikkäässä videossaan Index-portaali rinnasti Priden ja futisfanien katujuhlat, joissa kummassakin ”puolialastomat miehet halailevat toisiaan”, ja vaihtoi tapahtumien kirvoittamia some-kommentteja keskenään. Kummastakohan mahtaa olla kysymys?

Vihdoinkin ihmiset tuo kadulle ilo eikä tyytymättömyys!

Taas se alkaa… ei se mitään, meidänpähän ovat juhlamme!

Kunpa unkarilaiset aina pitäisivät näin yhtä!

Ihanaa nähdä, että ihmisillä on vihdoinkin aihetta iloita!

Ihmiskunta on kypsä tuhoon!

Vihdoinkin tämä paljon kärsinyt kansa saa juhlia!!!

Joka ei tajua, mitä mieltä tässä on, sulkekoon videon ja menköön nukkumaan.

Priden johdosta muutamat unkarilaiset tuttavani ovat myös kaivaneet esiin jo jonkin aikaa somessa kiertäneen historialöydön. Gender-bendausta tai ristiinpukeutumista keisarillis-kuninkaalliseen malliin esittelee, vuoden 1883 meriupseeriakatemian tanssiaisissa, kukapa muu kuin tuleva konservatiivis-kristillisen unkarilaisen nationalismin ikoni, itse Unkarin valtionhoitaja amiraali Horthy.

horthy

Mutta ei minun alun perin tästäkään pitänyt kirjoittaa. Vaan uutisesta, joka perin pohjin järkytti muutamia unkarilaisia tuttaviani vähän aikaa sitten. Pénzcentrum.hu-portaali kertoo, mitä muutoksia tuo heinäkuun ensimmäisenä voimaan astuva lainmuutos: tästä lähin lapset ovat velvollisia elättämään vanhempansa, ja tähän voi puuttua kuka hyvänsä.

Unkarissa kuten kaikkialla muuallakin Euroopassa tikittää eläkepommi. Väestö vanhenee, eläkeläisten elättäjät, hoivaajat ja verojen maksajat vähenevät. Unkarissa kaiken lisäksi valtiojohdon virallinen kanta on, että ”maahanmuuttoa ei tarvita”. Tarkoitus olisi saada unkarilaiset lisääntymään ja tuottamaan enemmän lapsia, mutta valitettavasti näin ei näytä käyvän – päinvastoin hedelmällisessä iässä olevia, työtätekeviä nuorehkoja ihmisiä lähtee koko ajan muualle Eurooppaan parempaa elintasoa ja vapaampaa henkistä ilmapiiriä etsimään. Kun vuonna 1990 Unkarin väestöstä yli 65-vuotiaita oli 13%, vuoden 2014 alussa heidän osuutensa oli jo 17,5%. Unkarin lisääntyvä eläkeläisväestö myös elää yhä heikommissa taloudellisissa oloissa. Keskimääräinen eläke (viime syksynä ilmestyneen artikkelin mukaan noin 120.000 forinttia eli alle neljäsataa euroa kuussa) ei riitä kovin kummoiseen elämiseen, erikoispalveluista tai yksityissairaanhoidosta puhumattakaan. Ténytár-blogin mukaan jopa puolet Unkarin eläkeläisistä elää köyhyydessä.

Mitä tekee nyt Unkarin lakiasäätävä mahti? Heinäkuun alusta alkaen ei vain lapsella ole velvollisuutta elättää vanhempiaan, niin että vanhempi tarvitessaan voi periä elatusta oikeusteitse. Vaan vanhemman sijasta myös kuka hyvänsä kolmas taho (vanhainkoti, kotihoitopalvelu, sairaala tai vaikkapa naapuri, ystävä tai muu sukulainen) voi, vaikka ilman elatusta tarvitsevan vanhuksen lupaakin, periä jälkeläiseltä korvausta elatuskustannuksiin tarvittaessa vaikka vuoden ajalta taannehtivasti. Korvauksen suuruuden ratkaisee oikeusistuin tarpeen ja kykyjen mukaan; suurimmillaan se voi olla puolet jälkeläisen tuloista.

Näin puusta katsoen voi miettiä, miten tämä suhteutuu siihen eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden perusajatukseen, että vanhuksista huolehtiminen on ensisijaisesti koko yhteiskunnan tehtävä. Kuka muuten elättäisi lapsettomat vanhukset? Vai ajatellaanko, että joka on laiminlyönyt väestönlisäämisvelvollisuutensa, syyttäköön itseään? Vielä pahemmin kuitenkin särähtää ajatus siitä, mitä uusi laki voi pahimmillaan tehdä sukulais-, ystävyys- ja naapuruussuhteille. Kaikki kaikkia vastaan?

 


Pallohuumaa ja kansalliskiihkoa

11 kesäkuun, 2016

Ne sitten käynnistyivät ne potkupallokisat. Unkarin jalkapallohullu kansa lopetti lakien säätämisen jalkapallohullun edustajistonsa välityksellä – parlamentti lähti kesälomalle tavallista aikaisemmin eli juuri ennen EM-kisojen avajaisia. Tämä ei kuitenkaan mitenkään liity esimerkiksi pääministeri Orbánin tunnettuun jalkapallohulluuteen, jota tänäkin vuonna juhlistaa taaja joukko uusia tai uusittuja stadioneja ympäri maata. Ehei. Népszabadság-lehdelle Orbán ilmoitti, kun tätä suoraan ja tylysti kysyttiin, että ei pidä päästää puuroja ja vellejä sekaisin. Ensin työ, sitten huvi. Ja nyt on työt tehty, ja valtiopäivämiehet – sekä Orbán, jonka UEFA on oikein kutsunut paikan päälle – pääsevät hyvällä omallatunnolla Ranskanmaalle jännittämään myös omien poikien puolesta.

Mutta ennen kuin Unkarin joukkue pääsee käynnistämään omat kisansa ottelulla ”lankomiehiä” vastaan – ja taas tullaan epälukuiset kerrat kuulemaan se vanha vitsi jalkapallo-ottelusta Itävalta–Unkari (”Ai ketä vastaan?”) – kansalliskiihkoaan lietsovien Unkari-fanien on hammasta purren seurattava muidenkin kansallistunteiden purkauksia. Ja toisilta lipsahtaa kansallisfanitustunnelman ajoitus vähän ennenaikaiseksi. Näin kävi Fidesz-puolueen kansanedustajalle Zsolt Tiffánille, jonka perjantai-iltaista sometusta on nyt päivitelty ympäri unkarinkielistä nettiä.

tiffan

Ensimmäinen päivitys:
Kunnioittaen kysyn: Millä perusteella Unkarin julkisen palvelun tv lähettää Ranska–Romania-ottelua? Onko arvoisille herroille tai rouville toimittajille jompikumpi kansallislaulu mieleen? Tarvitaanko tänne Euroopan huoria tai Euroopan lellipoikia? Tässä ei kohta huvita enää mikään…
Toinen päivitys, kuvituksena kuva hyeenasta (?), jolla on kuono veressä:
Ranska–Romania. Eihän haittaa, etten pidä peukkua kummallekaan? Kummaltakaan kansakunnalta emme ole paljon hyvää saaneet! Hakkaa päälle Unkari!

444.hu-sivuston somepäivystäjät repäisivät tästä ilkeään tyyliinsä häijyn jutun ja ottivat vieläpä välittääkseen Tiffánin ”kunnioittavan kysymyksen” Unkarin TV:lle. Sieltä vastattiin tylysti, että urheilukanava M4 on ostanut koko EM-kisojen televisio-oikeudet ja näyttää joka matsin, miellytti se Zsolt Tiffánia tai ei.

Tässä vaiheessa Tiffánille riitti negatiivinen julkisuus, ja ehkä perjantai-illan penkkiurheilunesteytyksen vaikutuskin oli haihtunut. Seurasi tämmöinen suoraselkäinen Facebook-postaus:

Rakkaat ystäväni! Eilen illalla joku laittomasti murtautui facebook-sivulleni ja sijoitti sinne viestejä, joiden sisältöä en koe omakseni. Ei ole ensimmäinen tällainen tapaus…! Avausottelua katsoin minäkin, ja mielestäni se oli oikein hieno! Nämä kaksi postausta poistin heti tänä aamuna! Tämä on facebookin kirous…

Juupajuu. Uskokoon ken haluaa. Eiköhän paremminkin liene niin, että äskettäisen Trianonin muistopäivän vietto pääsi jäämään päälle, ja Tiffán raukka sai jalkapallohuumassaan päähänsä, että isänmaallista historiatietoisuutta voisi osoittaa haukkumalla Ranskaa, Trianonin häpeärauhan isäntää ja yhtä sen pääarkkitehdeistä, sekä vanhaa vihollista Romaniaa, joka Trianonin rauhassa vei Unkarista kaikkein suurimman lohkareen. Kun Tiffánille sitten alkoi selvitä, että tämä ei ollutkaan niin hyvä idea vaan että aika monet Unkarissakaan eivät enää pidä sadan vuoden takaisten vääryyksien kaivelemista kovin mielekkäänä ainakaan jalkapallon yhteydessä, niin mitäpä muuta kuin syyttelemään joitain tuntemattomia roistoja. Puuttuu vain vihjaus, että kaiken takana olisivat György Sorosin kätyrit, jotka vieläpä taitavasti jäljittelivät Tiffánin kolmen pisteen ja muiden välimerkkien käyttöä.

Näissä merkeissä siis käynnistyi Unkarin poliittisten päättäjien jalkapallojuhla. Saapas nähdä, miten se jatkuu. Kuinkahan kauan esimerkiksi kestää, ennen kuin joku keksii rakentaa jalkapallotapahtumista jonkinlaisen poliittisen aasinsillan tämänhetkiseen pakolaiskriisiin ja terrorismiuhkaan (Unkarin hallituksen mielestähän nämä liittyvät suoraan toisiinsa)? Ja ennen kaikkea kansanäänestykseen, jolla Unkarin hallitus aikoo varmistaa, että kansa sanoo jyrkän EIn ilkeän Brysselin suunnitelmille sijoittaa Unkariin kymmeniä tuhansia (?) pakolaisia, Unkarin kansalta kysymättä (?), vaarantaa koko maan kulttuurin ja kansallisen identiteetin? Zsolt Tiffán lopettaisi tämän kolmeen pisteeseen ja ehkä vielä huutomerkkiin.


Tosi iso kumiluu

19 huhtikuun, 2014

Mitä kuohuttavaa Unkarissa nykyään tapahtuukin – Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän johtajan, Louis Vuitton -laukuistaan kuuluisan Antal Rogánin luksusasunto arvoituksellisesti kasvaa kokoa veroilmoituksesta toiseen, uuden saksalaismiehityksen muistomerkin ympärillä käyty kohina ei ota laantuakseen – joku aina jossain vaiheessa kaivaa esiin termin gumicsont, kumiluu. Oikeastihan jokin patsas tai jonkun puoluepampun yksityiselämä ovat pieniä perunoita sen rinnalla, mitä demokratialle, sananvapaudelle, koululaitokselle tai kansantaloudelle tapahtuu. Ja salaliittoteorioiden ja yleisen epäluulon kuumentamassa ilmapiirissä syntyy herkästi houkutus ajatella, että skandaaleja suorastaan tahallaan heitellään kansalaisten kitaan, että nämä kumiluita pureskellessaan unohtaisivat todelliset ongelmat.

Jos pääsiäismaanantaina juhlallisin menoin käyttöön vihittävä Felcsútin uusi jalkapallostadion on kumiluu, niin ainakin todella mittava sellainen. Kyseinen stadion nimittäin mahduttaa väkeä kaksi kertaa niin paljon kuin sitä ympäröivässä Felcsútin kylässä on asukkaita. Ilmakuva (”Lajos”-nimisen lukijan kuva 444.hu-sivustolta)

osoittaa myös, että stadion on parista reunastaan tiiviisti kiinni kylän vanhoissa asuintaloissa.

Näistä vanhoista, suhteellisen vaatimattomista valkoisiksi rapatuista taloista yhdessä sijaitsee pääsyy siihen, että juuri Felcsútin kyläpahaseen on sijoitettu jalkapallolegenda Ferenc Puskásin nimeä kantava jalkapalloakatemia. Aivan uuden mahtistadionin nurkassa kiinni nimittäin kyhjöttää jalkapallohullun pääministeri Viktor Orbánin vaatimaton viikonloppubungalow. (”Vaatimaton” ilman mitään ironiaa: kyseessä on tavallinen maaseututalo varsin hoitamattoman näköisine pihapiireineen. Tosin huhutaan pääministerin bulvaanien avustuksella olevan hankkimassa itselleen kylän lähistöllä sijaitsevaa hylättyä kartanolinnaa, jota tuntematon toimeksiantaja parhaillaan peruskorjauttaa.)

cink.hu-portaalin toimittaja László Szily otti liikuttuneen ”meitsien” taustanaan harvan pensasaidan läpi häämöttävä pääministerin puusee. Aivan toimittajan edessä puolestaan on jo stadionin seinä.

Stadion on tietenkin sekin saanut nimensä Puskásin mukaan, Pancho Aréna. (”Pancho” oli kuulemma Ferenc Puskásin lempinimi hänen uransa loppuvuosina Espanjassa, Öcsi kun ei oikein taipunut espanjalaisten suuhun.)

Kuva samasta László Szilyn artikkelista cink.hu-sivustolla.

Mutta stadion ei ole pelkästään mittasuhteiltaan tolkuton vaan myös ulkoasultaan huomiotaherättävän upea, hohtavine kuparikattoineen ja kupolitorneineen, lämmitettävine VIP-istuimineen ja englanninkielisine opasteineen. Pukuhuoneissa kullakin jalkapalloakatemian joukkueen pelaajalla on oma, muotokuvalla varustettu pukukaappinsa – niin myös pääministerin pojalla Gáspár Orbánilla.

Jalkapalloakatemian ehti vielä suunnitella Imre Makovecz, Unkarin ”orgaanisen arkkitehtuurin” yksi huomattavimmista edustajista. Makoveczin aatemaailmassa kulmikkuuden ja konemaisuuden vihaaminen, epäsäännöllinen ja ”elävä” muotokieli yhdistyi hypereklektiseen historismiin ja kansallisromantiikkaan – sekä oikeistolais-kansalliskonservatiivisiin arvoihin. Pancho-areenan on Makoveczin hengessä suunnitellut hänen oppilaansa Tamás Dobrosi, ja oppositioviestimissä sitä on jo nimitetty milloin ”farao Ramses I Orbánin pyramidiksi”, milloin ”Sauronin linnaksi”.

VIP-sisäänkäynti muistuttaa katedraalia. Stadionin sisäkuvaa puolestaan leimaavat kattoa kannattelevat puurakenteet, joissa voi halutessaan nähdä joko unkarilaisen kansanperinteen ”elämänpuu”-aiheen tai – kuten epäkunnioittava László Szily artikkelissaan leukailee – Euroopan kauneimman värikuula-ammuntalabyrintin. Mitenkähän on rakenteiden paloturvallisuuden laita, jos fanit riehaantuvat leikkimään ilotulitteilla?

Eniten oppositioviestimiä kuitenkin kiinnostaa se näkymä, joka kyseiseen elämänpuumetsään avautuu tässä Ákos Stillerin kuvassa (hvg.hu-sivuston valokuvagalleriasta):

Huone, josta käsin upeita kattorakenteita ja kentän tapahtumia sopii katsella, välillä (elämänpuuaiheen koristamasta) baarista virvokkeita noutaen, on nimittäin VIP-aitio, jonka ovessa lukee:

4. parvi: Pääministerin kanslia.

Olemme kumiluun ytimessä. Viktor Orbán on Felcsútin jalkapalloakatemian perustaja-isänä tietenkin Pancho-areenan johtohahmoja, joten areenan rahoittajat, keitä lienevätkin – puuttumatta tässä nyt lainkaan siihen, mitä korruptiota ja vilunkia stadionin rahoitukseen mahdollisesti on liittynyt – voisivat toki halutessaan omistaa hänelle ikioman aition. Mutta pääministeri-instituutiolla ei pitäisi olla jalon jalkapalloharrastuksen kanssa mitään tekemistä. Ellei sitten ajatella, että Unkarin pääministerin virkavelvollisuuksiin kuuluu ja tulee kuulumaankin jalkapallon erityinen suosiminen. Ainakin, jos pääministerin nimi hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen on oleva Viktor Orbán.


Jalkapallon pimeä puoli

1 syyskuun, 2013

Unkarilaiset ovat omasta mielestään jalkapallokansaa. Kansainvälisistä menestyksistä tosin on vieläkin pitempi aika kuin Suomen kestävyysjuoksun kultavuosista. 1950-luvun alkupuolella ns. Kultajoukkue (Aranycsapat), kapteeninaan legendaarinen Ferenc ”Öcsi” (’Pikkuveli’) Puskás, toi kultaa Helsingin olympialaisista, murskasi englantilaiset ja kaatoi italialaiset, ja olisi saattanut voittaa maailmanmestaruuden Bernissä 1954, ellei tuomari olisi mitätöinyt Puskásin viime minuutilla Saksan maaliin ampumaa tasoitusta paitsiona. Mitä se ei tietenkään ollut, ei ainakaan yhdenkään isänmaallisen unkarilaisen mielestä. Vuoden 1956 kansannousun aikaan Kultajoukkue oli sopivasti kilpailukiertueella ulkomailla, ja muutamat sen pelaajat, joukossa Puskás, eivät enää palanneet Unkariin.

Sittemmin ei samanlaista kansainvälistä menestystä ole Unkarin jalkapallolle herunut. Miekkailijat, vesipalloilijat ja uimarit kyllä kantavat kotiin kassikaupalla Euroopan- ja maailmanmestaruuksia ja olympiakultia (miekkailijana aloitti myös urheilubyrokraatti, sittemmin presidentti Pál Schmitt pitkän mutta nolosti päättyneen uransa), ja yleisurheilukin on madjaareilta sujunut kohtuullisen mukavasti. Mutta ei uinti eikä vesipallo pysty sillä tavalla kokoamaan kansaa, ei varsinkaan niitä miespuolisia kansalaisia, joille futiskatsomo on koti, kirkko ja kapakka ja jokainen ”oman” joukkueen ottelu suorastaan sakraaleja ulottuvuuksia saava kollektiivinen voimaantumiskokemus.

Kollektiivisen maskuliinisen voimaantumisen tuoksinassa pääsee sitten esiin varsin primitiivistä heimokäyttäytymistä, esimerkiksi ns. kansallismielisyyden pohjamutia. Vuosi sitten Unkari–Israel-ystävyysottelussa katsomosta jatkuvasti huudeltiin antisemitistisiä iskulauseita ja heiluteltiin Palestiinan ja Iranin lippuja. Tässäkin blogissa ovat aiemmin olleet esillä ainakin Budapest-Ferencvárosin eli ”Fradin” fanit, jotka vähän oudolla tavalla kunnostautuivat ”suojelemalla” Fidesz-puolueen päämajaa opiskelijamielenosoittajilta. Lehdistössä ja Internetissä on sittemmin kiertänyt kuva yrmeistä vaatekaapinkokoisista äijistä raahaamassa kainaloista arviolta 45-kiloista mielenosoittajaneitokaista, ja myös joukkoa johtaneen Ferenc Sz:n menneisyys (huumebisnekseen liittyvästä murhasta kärsittyä vankilatuomiota myöten), oli julkisuudessa esillä. Ilmeisesti jalkapallohuliganismilla ja järjestäytyneellä rikollisuudella on enemmänkin yhteyksiä keskenään.

Laajemminkin on kirjoiteltu ns. B-keskikatsomon väestä. Fradin faneista huolestuttavan suuri joukko on 1990-luvulta lähtien luisunut suoranaisiin uusnatsimeininkeihin. Hetek-lehden verkkosivuilla István Sebestyén kysyy, ”voiko Fradin B-katsomon enää puhdistaa natseista”. Jutun kuvitus liittyy tuoreimpaan skandaaliin: katsomoon levitettiin valtaisa banderolli ”In memoriam Csatáry László”. Tämä László Csatáry, jonka muistoa näin kunnioitettiin, oli aikamme viimeisiä natsirikollisia, aikoinaan Kassan (Košicen) gheton komentajana tuhansia ihmisiä kuolemanleireille lähettänyt mies, joka oli elämänsä loppuvuodet viettänyt kaikessa rauhassa Unkarissa ja paljastunut vasta lähes satavuotiaana; oikeudenkäynti ei ehtinyt alkaa, ennen kuin Csatáry äskettäin lähti suuremman tuomarin eteen. Facebook-sivulla Mi voltunk! (’Me se olimme!’) joukko Fradin ns. ultra-faneja ilmoittaa ylpeästi, ettei tuumaakaan katua tempaustaan, josta joukkue sai Unkarin jalkapalloliitolta melkoiset kurinpitosakot:

Näistä ikävistä puolista huolimatta Unkarin valtiovallan tuki jalkapallolle on nykyään vankkumaton. Tätä ilmentävät etenkin eri puolille maata nousevat uudet tai peruskorjatut jalkapallostadionit, huikeimpana esimerkkinä pääministeri Orbánin kotikylään Felcsútiin, aivan pääministerin oman bungalowin viereen nouseva, uus-kansallisromanttiseen tyyliin (edesmenneen Imre Makoveczin hengessä) suunniteltu stadion, jota Index-uutissivuston toimittaja vertaa Sauronin linnaan ja johon mahtuu enemmän väkeä kuin paikkakunnalla on asukkaita. Pääministeri itse on intohimoinen jalkapallon harrastaja, hänen Gáspár-pojastaan ilmeisesti yritetään leipoa ammattilaispelaajaa, ja viime aikoina on Unkarin kriittisissä viestimissä useampaan otteeseen todettu, että kun pääministerin ympärillä pyörivistä huippuvaltaklikkikuvioista ei muuten tihku tietoa julkisuuteen, niin päätelmiä voidaan tehdä siitä, kuka istuu Viktor Orbánin vieressä jalkapallokatsomossa. Vähän niin kuin entisinä aikoina lännen ”sovjetologit” seurasivat uutiskuvista, missä järjestyksessä politbyroon ukot seisoivat Brežnevin ympärillä vallankumousjuhlan paraatia vastaanottamassa.

Niinpä jalkapallo on kerta kaikkiaan asetettu kansalliseksi ykkösprioriteetiksi. Politiikan kommentaattorit saavat turhaan huomautella, että kansa ei elä pelkillä sirkushuveilla vaan leipääkin tarvittaisiin. (Juuri äskettäin osui silmääni uutinen, että Pécsin yliopistollisessa sairaalassa leikkausjonot pitenevät siksi, että kirurgien ja nukutuslääkärien palkkoja ei ole maksettu. Opettajien palkkojen korotuksesta väännetään yhä kättä, vaikka se oli aikoinaan Fidesz-puolueen keskeisiä vaalilupauksia. Unkarin tilastokeskuksen tänä kesänä julkistamien tietojen mukaan puolellatoista miljoonalla unkarilaisella ei ole varaa lämmittää kotiaan riittävästi, lähes puolet lapsiperheistä ei aina pysty maksamaan laskujaan ajoissa, ja kolmasosalla unkarilaisista ei ole varaa syödä lihaa edes joka toinen päivä.) Ja nirppanokkaiset, jalkapalloa ymmärtämättömät kermaperse-intellektuellit saavat rauhassa ruikuttaa siitä moukkamaisesta äijämeiningistä, joka valtakunnan korkeimmalta päättävältä taholta säteilee. Ei mitään korkeakulttuuria vaan futiskatsomossa ähisemistä ja Unkarissa tämän elämänmuodon jonkinlaiseksi symboliksi noussutta paahdettujen auringonkukansiementen (szotyi) kuorten syljeskelyä.

Hvg.hu-sivuston kolumnistilta W. Árpád Tótalta katkesi pinna muutama päivä sitten, kun julki tuli, että myös länsiunkarilaiseen Szombathelyn kaupunkiin on nouseva uusi jalkapallostadion, paikallisen FC Haladásin (’Edistys’) iloksi.  Tämän ilmoitti puolustusministeri Csaba Hende, jonka hyvin pitäisi tietää, että armeija kipeästi tarvitsisi suunnilleen samanhintaista helikopterihankintaa. Mitään muuta selitystä tälle järjettömyydelle ei ole, kuin että Viktor Orbán tykkää futiksesta, toteaa Tóta ja lataa:

Tällaisissa tapauksissa yleensä epäillään, että kyse olisi äänten kalastelusta, mutta tämä hypoteesi ei kestä lähempää tarkastelua. 

Nythän on jo toimimassa valtion ja kähmityillä varoilla täyteen topattuja huippujoukkueita, jotka tunnistaa siitä, että niiden katsomossa istuu Viktor Orbán paahdettuja auringonkukansiemeniä syömässä. En ymmärrä jalkapallosta mitään, mutta sen olen väkisinkin huomannut, että nämä hellitellyt nousevattähdet saavat yleensä perusteellisesti turpiinsa sydämentahdistimen voimalla liikkuvilta veteraaneilta milloin missäkin Balkanin maaseutukaupungissa. Siispä se, joka tykkää jalkapallosta, ei tästä hyvästä rupea äänestämään Orbánin miehiä vaan katselee edelleenkin Barcaa ja Manchesteria.

Sille taas, joka ei jalkapallosta välitä, stadion ei ole sen ilahduttavampi näky kuin uudet tupakkakioskit. On yksi ainoa kansankerros, jota Haladás-joukkueen uusi stadion voisi innostaa, ja se on se fanijoukko, jolle ei valitettavasti ole muuta identiteettiä riittänyt kuin se, että Haladásia kannatetaan, vaikka se olisi aivan paska. Ja jota ei haittaa se, että joukkueen tukemiseen menevät vanhan äidin sairaseläke ja lapsen koulun voimistelusalin hinta. Tässä on ilmeisestikin kyseessä vielä kansalliskiihkoilijaakin alkeellisempi eliölaji, jonka suurin saavutus tulee olemaan se, että kohta unkarilaiset jalkapalloilijat saavat paitsi perusteellisesti turpaansa Balkanin maaseutukaupungeissa myös porttikiellon koko stadionille ruokottoman kannattajajoukkonsa takia.

Eivät Fideksen strategitkaan voi niin hulluja olla, että ostaisivat sadoilla miljardeilla jalkapallohuligaaneja tukijoikseen, kun paljon pienemmällä summalla voisivat puhutella tai pitää puolellaan paljon laajempia kansankerroksia. Esimerkiksi niitä, joille Szombathelyn stadionista tulee mieleen äidin sairaseläke tai lapsen voimistelusali, tai että tämän yhden areenan hinnasta riittäisi jokaiselle peruskoululle kolme miljoonaa forinttia, tietokoneisiin, opettajiin, jopa voimistelusalin tai uuden jalkapallon hankintaan. Asia on niin, että enemmistö unkarilaisista äänestäjistä keksisi helposti järkevämpääkin käyttöä sadalle miljardille.

Ei, eivät ne niin hölmöjä ole. Kysymys on vain siitä, että Viktor Orbán tykkää futiksesta. Tämän enempää väittelemistä tai pohtimista ei asiassa ole. 

No, onhan tämmöinenkin valtiomuoto olemassa. Historiassahan aivan vilisee sisäsiittoisia, vähän kajahtaneita kuninkaanpoikia, jotka omistivat elämänsä turnajaisten järjestämiselle tai ajokoirametsästykselle, kuluttivat siihen valtion kassan ja viis veisasivat siitä, paljonko kansaa samaan aikaan kuoli nälkään. Sitten joku tuli vihdoinkin järkiinsä, hovi tai joku linnanherra, tai sitten tuli vihollisen armeija, tulva tai maanjäristys. Eikä kajahtaneella prinssillä ollut helikopteria, koska niillä rahoilla oli rakennettu palatsiin pienoismallirautatie.

Ai niin, entä kansa? Se sai aina kärsiä. Mitäs ei tullut ajoissa järkiinsä.