Kiviä lasitalosta

Budapest, kuten tiedämme, koostuu kahdesta osasta: Tonavan itärannalla on Pest ja länsirannalla Buda. Budan puolella on korkeita kukkuloita (joilla sijaitsee perinteisiä paremman väen huvilakaupunginosia) ja erityisesti se melkein jokaiseen keskieurooppalaiseen kaupunkiin ehdottomasti kuuluva joen rannalla sijaitseva linnavuori. Budan vuoren linnakortteli, Budai Várnegyed, on vuodesta 1987 saakka kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Siellä on eri-ikäisiä hienoja rakennuksia, jotka historian eri vaiheissa ovat kokeneet kovia. 1870- ja 1880-luvuilla Budan linnaa restauroitiin romanttiseen tyyliin, toisen maailmansodan aikana linnakortteli kärsi jälleen pahoja vaurioita, ja suunnilleen nykyiseen kuntoonsa se korjattiin 1960-luvulta lähtien. Viime vuosina erityisen kohun aiheena on ollut Orbánin hallinnon hinku päästä kukkulan kuninkaaksi, omia ja kunnostaa linnakorttelin rakennuksia omaan käyttöönsä ja häätää sieltä tähänastiset käyttäjät; esimerkiksi kansalliskirjastoa on jo vuosikaudet oltu ajamassa pois Budan linnasta, vaikka uusista tiloista ei vielä ole varmaa tietoa. Entiseen karmeliittaluostariin ”puritaanisesti” mutta kalliisti remontoidusta pääministerin virkahuoneistosta on ollut täälläkin jo puhetta.

Budan linnasta lähtee liikkeelle myös Deutsche Wellen äskettäinen uutispätkä. Toimittajat jututtavat ensin kaupunginosan pormestaria (Budapestissa kaupunginosat ovat hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja pormestarinsa), oppositiopuolue Párbeszédin Márta V. Naszályia, joka ei tykkää siitä, miten arkkitehtuuria palautetaan 1940-luvun asuun. Sitten tavataan linnakorttelin liepeillä asuva Tamás Wagner, joka paheksuu hallituksen omavaltaisia ja kalliita rakennusprojekteja. Täältä singahdetaan Tonavan toiselle puolelle parlamenttitalon lähistölle, missä Kossuthin aukio on palautettu vuoden 1944 asuun, sodan jälkeen tuhottua ja nyt rekonstruoitua ”kansallisten marttyyrien muistomerkkiä” myöten. (Tämä muistomerkki on siis omistettu vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan ”punaisen terrorin” uhreille.) Muistomerkin luona tapaamme vanhan tuttumme, historiantutkija Krisztián Ungváryn, joka katselee tabletilta arkistofilmejä muistomerkin ensimmäisistä vihkiäisistä vuonna 1934 ja uudistetun monumentin vihkiäisistä, joihin keväällä 2019 marssivat rinta rinnan pääministeri Orbán ja kansallisromanttiseen ns. Bocskai-takkiin sonnustautunut parlamentin puhemies László Kövér.

Filmillä Kövér saa puhujanpöntöstä lausua, miten Unkari parkaa nykyään syytetään populismista, islamofobiasta ja homofobiasta ja ties mistä, vain siksi, että se pitää kiinni kansallisista perinteistään. Tätä päästetään selittämään Ungváry, joka lausuu (tai näin ainakin päällepuhuva selostaja hänen puheitaan tulkitsee), että Kövérin mielestä Unkarin tämänhetkinen oppositio on terroristeja ja maanpettureita. Kuitenkin tämän opposition aatetoverit ovat vallassa monissa Euroopan maissa. Miksi Unkarin pitää ylipäätään olla EU:ssa, jos sen hallituksen arvot ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä EU edustaa? Ungváry ei ymmärrä Orbánin nostalgista suhtautumista Horthyn aikojen perintöön, nehän olivat synkkiä aikoja, jolloin satojatuhansia unkarilaisia kyyditettiin keskitysleireille kuolemaan.

Lopuksi kuva palaa Budan linnakortteliin. Siellä alussa haastateltu Tamás Wagner tapaa naapurinsa, joka lastaa laatikoita pakettiautoon. Hän on muuttamassa pois Budapestista ja kenties koko Unkarista, sillä nykyinen meininki ei tiedä hyvää. Naapurin vaimo on kuulemma juutalainen. ”Silloin aikoinaan, jos juutalaiset olisivat tienneet, miksi heitä pakataan juniin, he olisivat kieltäytyneet. Vaimoni ei halua, että mitään sellaista tapahtuisi enää koskaan.” Siispä naapuri on lähdössä, niin kuin ”sadattuhannet unkarilaiset, jotka eivät viime vuosina ole kestäneet katsella maansa poliittista muutosta”.

Ohhoh, huhhuh. Jos tätä juttua nyt oikein pahantahtoisesti katselee, niin senhän voi melkein tulkita niin kuin siinä syytettäisiin Orbánin hallituksen suunnittelevan uutta juutalaisten joukkomurhaa. Ja tämä syytöshän olisi ilman muuta järjetön ja kohtuuton. Deutsche Welle lisäsikin juttuunsa täsmennyksen, korostaen, että satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksistä ja murhista oli tietenkin vastuussa Natsi-Saksa, ja pahoitellen mahdollista ”yksipuolista” vaikutelmaa. (No jaa. Itse asiassahan, vaikka keskitysleireille kuljetetut juutalaiset tietenkin viime kädessä murhasi natsien tappokoneisto, heidät rekisteröi, kokosi ghettoihin ja pakkasi karjavaunuihin Horthyn Unkarin hallinto ja virkamiehistö, joka enimmäkseen hoiti tämän tehtävän auliisti ja innokkaasti.)

Tästä huolimatta Unkarin yleisradioyhtiön ykkös-teeveeuutiskanava teki Deutsche Wellen jutusta uutisen, jonka otsikkoon nostettiin, että DW oli ”pyytänyt anteeksi harhaanjohtavaa Unkari-raporttia”. Jutussa esiintyy myös ”Budavárin asukkaiden liitto” -nimisen ”kansalaisjärjestön” edustaja paheksumassa Deutsche Wellen toimintaa. Sitä ei tosin kerrottu, että kyseinen liitto on itse asiassa käytännössä Fidesz-puolueen paikallisosasto. Tai näin ainakin kertoo Krisztián Ungváry kiukkuisessa kirjoituksessaan. Tämä kirjoitus puolestaan alkaa siitä, kun Ungvárylle hänen viinitarhaansa, kesken keväisien leikkuutöiden, soitti Unkarin yleisradion toimittaja kysyen, haluaako hän pyytää anteeksi Deutsche Wellen ohjelman johdosta. Tästä seurannutta vänkäystä selostettuaan Ungváry lataa:

Deutsche Wellen ohjelma ei siis kertonut siitä, mitä lakeijamedia [Unkarin hallituksen arvostelijoiden yleinen nimitys hallituksen kontrollissa oleville viestimille] halusi siinä nähdä. Ei siinä väitetty, että Viktor Orbán haluaisi toistaa vuoden 1944 juutalaisvainot. Se sitä vastoin kyllä sanottiin, että hallituksen megalomaaniset rakennushankkeet ovat huolestuttavia.

Tähän on sekä historiallisia että kaupunkikuvallisia syitä. Linna-alueen uudelleenrakennukseen on jo kulutettu yli 200 miljardia forinttia [543 miljoonaa euroa], samalla kun kuka hyvänsä liikenneinsinööri ymmärtää, että ministeriöiden muuttaminen tänne on järjetöntä, sillä ministeriöiden paikalle vetämiä ihmismassoja ei pystytä kuljettamaan paikalle julkisilla kulkuneuvoilla, ministeriöiden henkilöautoliikenne käy mahdottomaksi, eikä Linnakortteli pysty logistisestikaan palvelemaan turistien ohella sinne ilmestyvien virkamiesten virtaa. Senkin ovat monet asiantuntijat jo kirjoittaneet, että se, mitä nykyään kunnostetaan, on suurelta osin itse asiassa arvotonta ja käyttökelvotonta kansallista kitschiä. Ei ole sattumaa, että ministeriöiden muuttamisesta Linnakortteliin ei tiedetä tehdyn edes vaikutustutkimusta. Hallitusta tietenkin pyydettiin esiintymään ohjelmaan, mutta siihen ei suostuttu. Ei siis ole Deutsche Wellen syytä, jos ohjelmasta tuli yksipuolinen, syy on hallituksen, joka ei suostunut vastaamaan.

Tässä on hyvä siteerata myös László Kövérin ajatuksia, jotka ohjelmassa kuultiin ja joita itsekin kommentoin.

”Meillä ei pidä olla epäilystäkään tästä: jos annatte heidän palata, he palaavat ja leimaavat teidän lapsenne ja lapsenlapsenne. Lenin-poikien [vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan terrori-iskujoukkojen] jälkeläiset ovat nytkin vastassamme, ja joskin toistaiseksi vain virtuaalimaailmassa, he jatkavat siitä, mihin Szamuelyn miehet sata vuotta sitten lopettivat.”

Kysymys ei siis ensisijaisesti ole Unkarin holokaustista ja siihen liittyvistä moraalisista syyllisyysongelmista, vaikka tämä ulottuvuus saksalaisten toimittajien ja heidän yleisönsä mielessä onkin aina pinnalla. Kysymys on yleisesti Unkarin hallituksen historia-, muisto- ja kaupunkisuunnittelupolitiikan autoritaarisuudesta ja valheellisuudesta. Ja erityisemmin siitä, että Orbánin järjestelmä on aina valmis syyttelemään toisia siitä, mitä itse tekee. Samoin kuin diktatuurit maailman sivu, se – samalla kun itse itkee muualta saamansa kritiikin kohtuuttomuutta – leimaa kaikki arvostelijansa, siis poliittisen erimielisyyden ja opposition edustajat, terroristeiksi, murhaajiksi ja maanpettureiksi.

Erityisesti Ungvárya hapottaa se, miten hallituksen propagandassa kaikki jollakin tavalla entisiin tai nykyisiin vasemmistopuolueisiin yhdistettävissä olevat tahot ovat ”pahoja kommunisteja”, rinnastettavissa viattomien ihmisten murhaajiin, kun taas Fidesz-puolueen suojelemat, sen omassa johdossa ja johtomiesten (kuten László Kövérin, vuoden 1919 punasotilaan pojanpojan ja kommunistin pojan) taustassa piilevät entiset ”kommunistit” taas ovat ilmeisesti niitä ”hyviä kommunisteja”. Vanhempiensa ja isovanhempiensa teoista eivät nykyiset vallanpitäjät tietenkään ole vastuussa, mutta juuri siksi heidän ei myöskään pitäisi purkaa omia kompleksejaan tekaistuihin syytöksiin ja heitellä toisia kivillä omasta lasitalostaan käsin. Tätä valheellisuutta historiantutkija ei pysty antamaan anteeksi.

Advertisement

Möhkäle

Olisi paljon muutakin tekemistä, mutta en malta olla kommentoimatta tänään somesyötteeseeni pläjähtänyttä pötkylää.

Tämä, hyvät lajitoverit, on Budapestissa, Budan puolen vanhassa ydinkeskustassa äskettäin juhlallisesti vihitty (kuten Suomen ja Unkarin kansallisvärejä kantavista nauhoista näkyy) Kalevalan muistomerkki, josta juuri kertoi uutissivusto PestBuda. Teos on tarkoitettu kunnianosoitukseksi Kalevalalle ja sen lukuisille unkarilaisille käännöksille. Ympärillä oleva alue nimettiin jo viime vuonna ”Kalevalan puistoksi”, sen istutuksia, penkkejä ja muita laitoksia kunnostettiin ja ”suomalaisen” tunnelman lisäämiseksi istutettiin muistomerkin paikan ympärille koivuja.

Kaupunginosan hallinnon (Budapestissa kuten Wienissäkin kaupunginosat ovat omia hallinnollisia yksikköjään omine pormestareineen ja valtuustoineen) julistaman muistomerkkikilpailun osanottajatöiden pienoismallit olivat kuulemma viime vuonna esillä ”Kalevala unkarilaisin silmin” -nimisessä näyttelyssä. Niistä sitten valittiin jostakin syystä tämä teos, jonka tekijät ovat nimeltään Bálint Bence Kéry ja András Csobán. Yritin hieman Internetin, myös Facebookin avulla selvitellä näiden herrojen taustoja ja ajatusmaailmaa. Kiintoisaa on, että kumpikaan heistä ei ole leimallisesti kuvanveistäjä: Kéry on valmistunut taidemaalariksi, vaikka on tehnyt myös grafiikkaa ja plastiikkaa, ja myös Csobán tunnetaan näköjään lähinnä taidemaalarina. Kummaltakaan en ensi silmäyksellä löytänyt erityisiä Suomi-kontakteja, mutta molempien (erityisesti Csobánin) aatteelliset mieltymykset näyttävät Facebook-tykkäysten perusteella olevan kristillis-konservatiivis-oikeistolaisella suunnalla. Toissakeväisen Hír.ma-uutissivuston tiedon mukaan tämä kilpailutyö, nimeltään Karélia (I.), soveltui tarkoitukseensa parhaiten sekä toteutettavuutensa, sijaintinsa että kustannusten puolesta. Kompositio on kaksiosainen, kertoo Hír.ma: siihen kuuluu iso punainen graniittikallio sekä valurautaveistos, ”jossa näkyy osia kuuluisan Kalevala-kuvittajan Akseli Gallén-Kallelan maalauksista”.

Minähän en ymmärrä kuvaamataiteesta enempää kuin sika hopealusikasta. En myöskään ymmärrä viittausta Akseli Gallén-Kallelaan. Ylemmässä kuvassa valurauta-, hm, -esineen kyljessä näyttäisi hahmottuvan Suomen vaakunaleijona, toisessa kyljessä taas näkyy joitakin heiluvia tai hulmuavia hahmoja, joissa ehkä voisi olla erottavinaan viittauksia Aino-triptyykkiin tai ”Sammon puolustukseen”. Graniittipökäleen kyljessä taas lukee toisella puolella KALEVALALLE ja toisella puolella sama unkariksi (KALEVALÁNAK).

Valurautaesine kiven päällä näyttäisi muotonsa puolesta markkeeraavan Väinämöisen kannelta, ja erityisesti mieleen tulee tarina runonlaulaja Petri Šemeikan kantelesta, jonka hän lahjoitti unkarilaiselle kansanrunouden tutkijalle ja Kalevalan kääntäjälle Béla Vikárille. Mutta miksi kantelessa on kielet molemmin puolin, ja miksi ne eivät ole normaaliin tapaan kiinni soittimessa vaan ankkuroivat rautalaattaa kivimöhkäleeseen? Tämä kannel ei soi, eikä sitä voi soittaa. Mitä sen on tarkoitus sanoa katsojalleen?

Kalevala on ollut unkarilaisille poikkeuksellisen tärkeä: siitä on tehty ainakin viisi käännöstä unkariksi. Tämä varmaan liittyy siihen, että unkarilaisilla – kuten tyypillisesti muillakin eteläisemmillä, kulttuuriltaan turkkilaisvaikutteisilla kielisukulaisillamme – ei ole ollut vastaavanlaista vanhaa eeppistä sankarirunoutta. Unkarilaisesta kansanrunoudesta tunnetaan lyyrinen runous sekä myöhempiin kulttuurikerrostumiin kuuluvat balladit, mutta eipä ollut madjaareilla semmoisia muinaisuuden runomuotoisissa usvissa valkea parta hulmuten miekkaa heiluttavia taruhahmoja, joita Euroopan kansallisromantiikkaan heräävät kansat aikoinaan innoissaan etsivät ensin Fergusonin ”luovalla keruutekniikalla” syntyneistä Ossianin lauluista, sitten saksalaisten Nibelungenliedistä, muinaispohjoismaisista taruista sekä tietenkin Kalevalasta. Näitä sankaritaruja unkarilaiset sitten rakensivat keskiaikaisten kronikkojen hunnimyyttien pohjalle – mutta kielisukulaisuuden pohjalta saattoi ehkä kelvata myös Kalevala, vähän samaan tapaan kuin saksalaiset vielä Richard Wagnerin aikaan pitivät skandinaavien muinaista tarustoa kaikkien germaanien yhteisomaisuutena.

Ei tosin ollut valkopartaisia kulttuuriheeroksia ja heidän teoistaan sormet sormien lomassa laulavia partasuita uroita myöskään suomalaisilla, jos aivan tarkkaan otetaan. Kalevala ei nimittäin ole ainakaan yksinomaisesti tai edes leimallisimmin suomalaisten kulttuuriperintöä, vaan sen aineksesta ylivoimaisesti suurin osa on kerätty rajan takaa, Vienan Karjalasta. Kielimuuri oli tuossa kohden rajaa kuitenkin niin matala, että Vienan runokylien kansa ja heidän perinneaarteistonsa oli Lönnrotin ja kumppanien helppo imaista osaksi kehittyvän Suomen kansallisvaltioaatteen imagonrakennustyötä – ehkä vielä helpompi kuin saksalaisten kansallisromantikkojen oli nähdä muinaisskandinaavit jonkinlaisina ihanne-esi-saksalaisina tai Richard Wagnerin Lohengrinissä panna kuningas Henrik Linnustaja kehumaan Brabantin ritarien (nykyisessä Belgiassa siis!) ”saksalaisuutta”.

Suomalaisten, skandinaavien ja saksalaisten luulisi (ja toivoisi) nykyään helposti ymmärtävän, miten mielivaltaisten historiallisten prosessien tulosta ovat heidän kansallisvaltioidensa ja kansalliskieltensä rajat. Suomen ja karjalan kielen, samoin kuin ruotsin ja norjan tai saksan ja hollannin rajaa ei ehkä olisi (tai se kulkisi jossakin aivan toisessa kohtaa), jos poliittinen historia olisi keskiajalla ottanut vähän toisenlaisen suunnan – eikä olisi joidenkin tällaisten kielten pohjalle rakennettuja kansallisia identiteettejä ja kansallisvaltioita. Unkarilaisilla tilanne on toinen. Kielensä suhteen he kelluvat kuin öljypisara vedessä keskellä aivan toissukuisia kieliä puhuvia naapureitaan. Siksi heidän on edelleenkin vaarallisen helppo nähdä kansakuntansa – ja toisetkin kansakunnat! – yhtenä selkeänä ja kiistämättömänä kokonaisuutena, jossa kulttuuri-identiteetti ja valtion poliittinen identiteetti liittyvät saumattomasti yhteen. Tästä ehkä kertoo kiveen ankkuroidun surrealistisen rautakantelen kyljessä näkyvä vaakunaleijona, jolla ei oikeasti pitäisi olla mitään tekemistä Vienan Karjalan kansanrunouden kanssa. Ja tämä ehkä auttaa vähän ymmärtämään myös niitä kipeitä solmuja, jotka Unkarissa yhä yhdistävät ”kansallista” kulttuuria kansallisuuspolitiikkaan.

Historiaa uusiksi

Tämä syksy on ollut käsittämättömän kiireinen, mutta yhteen lyhyeen blogahdukseen on pakko nyt löytää aikaa. Nimittäin: viime viikonloppuna paljastettiin Budapestissa ”vuosien 1918–1919 punaisen terrorin uhreille” omistettu ”Kansallisten marttyyrien muistomerkki” (Nemzeti vértanúk emlékműve, nykyinen systeemi kerta kaikkiaan rakastaa tuota määritettä nemzeti). Muistomerkki on jonkinlainen rekonstruktio monumentista, jonka Horthyn hallitus pystytti 1934. Sodan jälkeen se tuhottiin, pari viime vuosikymmentä paikalla seisoi Imre Nagyn muistomerkki, joka sitten äskettäin siirrettiin syrjään tämän retro-komeuden tieltä.

Kuva on Eva S. Baloghin englanninkielisestä Hungarian Spectrum –blogista, jossa myös selostetaan laajalti tämän muistomerkin ja sen vihkiäispuheen taustoja.

Muistomerkin toisella puolella seisoo ylväänä Hungária asszony, Unkarin vertauskuvallinen henkilöitymä, toisella puolella lihaksikas mieshahmo painii jättiläiskäärmeen kanssa. Muistomerkin edessä puolestaan, lippujen katveessa, pidettiin viime lauantaina puheita, joista uskomattomimman julkaisi hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet kokonaisuudessaan. Uutisen ingressissä todetaan, tilaisuudessa puhuneen rabbiini Slomó Kövesin sanoin (sen ”Yhtenäisen Unkarin juutalaisen uskonyhteisön” johtaja, joka Unkarin juutalaisten uskonnollisista yhdyskunnista uskollisimmin seisoo hallituksen rinnalla), että Unkarin tuhatvuotisessa historiassa vuoden 1919 neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) oli ensimmäinen järjestelmä, joka julkisesti kielsi Jumalan. Otsikko puolestaan on sitaatti parlamentin puhemiehen László Kövérin puheesta: ”Lenin-poikien jälkeläiset seisovat tänäänkin vastassamme!”

Niin, punainen terrori ja Lenin-pojat. Maaliskuusta elokuuhun 1919 Unkaria hallinneesta militanttisosialistisesta järjestelmästä halutaan nykyään muistaa vain se kiistämätön terrori, jota panivat toimeen etenkin ”Lenin-poikina” tunnetut vapaajoukot pahamaineisen (ja surkean lopun saaneen) kansankomissaari Tibor Szamuelyn johdolla. Siispä punaisen terrorin uhrit saavat muistomerkin ja ylevän isänmaallisia puheita, joissa heidän muistollaan ratsastetaan myös tämänhetkisiä poliittisia vastustajia vastaan. Yhtä kiistämätön ja vähintään yhtä julma valkoinen terrori (lynkkauksineen ja pogromeineen) taas unohdetaan täysin. On vain me ja he, ja ”heihin” kuuluvat sekä Szamuelyn pika-nappituomioita jakaneet pyövelit että nykyinen poliittinen oppositio äärioikeistosta epämääräisen viher-liberaali-keskustan kautta jonkinlaisiin sosialisteihin.

Näistä vihollisista Kövér rakentaa puheessaan pitkän jatkumon, jonka loppupäässä ovat esimerkiksi roistomaiset lehtimiehet (”ulkomailta käsin rahoitettu Unkarin bolševismi oli oikeastaan kotimaisen journalismin erään osan yritys luoda oma valtionsa”), sekä tietenkin Imre Nagy ja meidän aikamme katalat postkommunistit:

”… kansallisten [!] marttyyriemme vuonna 1934 pystytetyn muistomerkin kommunistit tuhosivat vuonna 1945, ja puoli vuosisataa myöhemmin sen paikan varasivat postkommunistit omien edeltäjiensä teloittaman kommunistin patsaalle, tällä mittaamattoman ylimielisellä eleellä antaen ymmärtää, että kommunistien murhaamaksi kansalliseksi marttyyriksikin kelpaa vain se, joka aiemmin on itse osallistunut kommunistien rikoksiin. Muille ei kuulu edes marttyyrin kunnia!”

Mutta tämän päivän tekstin kannalta mielenkiintoisempi on tämä roistosarjan alku. Kaikki alkaa Kövérin mukaan vuosien 1848-49 vapaustaistelun kukistamisesta. Nujerrettu Unkari oli menettänyt paitsi fyysisen ja poliittisen myös henkisen puolustuskykynsä:

”Näin mahdollistui esimerkiksi se kuvaava tapaus, että vuonna 1858, 22-vuotiaana maahamme saapunut ulkomaalainen nuorukainen, joka ei edes osannut unkaria, oli kolme vuotta myöhemmin jo Unkarin Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen, ja hänestä saattoi tulla unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää koskevan dogmin perustaja. Eräälle tutkijakollegalleen hän sivumennen sanoen ilmaisi asian näin: ”Unkarissa sitä helposti menettää hyvän tuulensa, kun joutuu puuhaamaan niin hyödyttömien asioiden parissa kuin unkarin kielen tutkimus.” Onneksi unkarilaiset, heidän kimppuunsa lähetetyn kulttuuriagentin jatkuvista ponnisteluista huolimatta, eivät menetä äidinkieltään eivätkä elämänhaluaan omassa isänmaassaan.”

Tämä ulkomaalainen nuorukainen oli tietenkin Josef (József) Budenz, nuori kielentutkija, joka saapui Saksasta tuonaikaisen historiallis-vertailevan kielitieteen ajantasaisin työkalupakki mukanaan ja josta ”antifennougristien” salaliittoteorioissa on leivottu Habsburgien agentti ja jonkinlainen Unkarin-syöjien ykkösnyrkki akateemisessa maailmassa. (Kielentutkija Ádám Nádasdy on jo vuosia sitten paketoinut nämä kahjoaatteet näpsäkkään nippuun kirjoituksessaan ”Paha Budenz”, jonka olen suomentanut tänne.) Budenz ei tosin tarinoiden mukaan koskaan päässyt eroon saksalaisesta aksentistaan, mutta unkarin kielen hän oppi ja rupesi pitämään itseään unkarilaisena. Ajatuskin siitä, että hän olisi jonkinlaisena poliittisena agenttina pitänyt päämääränään unkarilaisten vieroittamista äidinkielestään, on älytön. Ja yhtä idioottimaista on, että Kövér ei tunnista tai halua tunnistaa Budenzin heittoa unkarin kielen tutkimuksen ”hyödyttömyydestä” ironiaksi, jonka kohteena on nimenomaan unkarin kielen liian vähäinen arvostus.

Tosielämän Rauno Repomies suoltaa siis kuuluisien pörheiden kalapuikkoviiksiensä takaa semmoista salaliittoteoria-palopuhetta, että kuulija alkaa ihmetellä, olisiko puhemiehen nyt tosiaankin aika kaivaa se lääketuubi povitaskustaan. Unkarin kielen ja unkarilaisten elämänhalun tuhoaminen on siis suuri kansainvälinen salajuoni, jonka takana piilevät nimeämättömät, häijyt voimat ovat kohdeyleisölle tuttuja. Ja näihin pahiksiin kuuluvat sekä kansainväliset koukkunokkaiset suurkapitalistit ja luihut kommunistit että ikävää feiknjuussia suoltavat lehdistön palkkakynäilijät ja kansasta vieraantuneet akateemiset älyköt, jotka – silloin kun eivät notku työttöminä rauniokapakoissa – piileksivät hyödyttömän valtavirtatieteen norsunluutorneissa unohtaen, että kyllä kansa tietää. Jälleen kerran ilmenee myös, että suomalais-ugrilaisesta kielitieteestä on tullut nyky-Unkarissa jonkinlainen absoluuttinen bullshit-ilmaisin: se, joka rupeaa haukkumaan Budenzia Habsburgien agentiksi, on asemoinut itsensä ei vain itse rakentamansa hyvän ja pahan rajan suhteen vaan myös tieteen ja huuhaan rajan väärälle puolelle.

Mutta ei tässä ole kyse vain kielitieteen ”dogmien” kiistämisestä vaan ennen kaikkea kansallisesta historian- tai myytinkirjoituksesta. Uudelleen rakennetun muistomerkin huipulla kököttää tyylitelty ruumisarkku: ”kansakunnan kuoleman” metaforiikka liittyy paitsi unkarilaisten kansallismyyttien krooniseen, järjettömään sukupuutonpelkoon myös erityisesti siihen Trianonin rauhan ja revansismin surukulttiin, jonka jonkinlaista huipentumaa voimme odottaa ensi vuodeksi. (Ruumisarkusta tulee väkisinkin mieleen pahamaineisen, 1990-luvulla äärikansallismieliseen äärioikeistoon luisuneen kirjailijan István Csurkan kohuttu näytelmä A hatodik koporsó [‘Kuudes ruumisarkku’], jossa juutalaiset esitetään syyllisinä sekä ensimmäisen maailmansodan tappioon ja sitä seuranneeseen Trianonin häpeärauhaan että myöhempiinkin katastrofeihin, holokaustia myöten.) Ruumisarkulla kenties vihjataan, että Neuvostotasavalta ja sen punainen terrori olisivat olleet syynä Trianonin tragediaan. Itse asiassahan Neuvostotasavallan johto pystytti armeijan, joka joltisellakin menestyksellä puolusti Unkarin vanhoja rajoja, kun taas Horthyn ”kristillis-kansallinen” järjestelmä nostettiin pystyyn voittajavaltojen tuella ja osana sitä prosessia, jolla Unkarin kuningaskunnasta leikattiin kaksi kolmasosaa sen naapurivaltioille.

Mutta ei Neuvostotasavallan punaisesta terrorista vedetä linjaa vain Trianoniin ja nykyaikaan. Erityisen omituista on se, että punaisen terrorin alkua venytetään myös historiassa taaksepäin, vuoteen 1918 – siitä huolimatta, että Neuvostotasavaltaa edeltäneiden Károlyin ja Peidlin hallitusten aikana ei mistään punaisesta terrorista ollut puhettakaan. Avainkohtana ja punaisen terrorin alkupisteenä myös Kövérin patsaanpaljastuspuheessa on moninkertaisen pääministerin ja johtavan konservatiivipoliitikon, kreivi István Tiszan murha lokakuun 31:ntenä 1918. Tuolloin, muuten verettömän ns. asterivallankumouksen yhteydessä, joukko sotilaita tunkeutui Tiszan huvilaan ja ampui hänet; unkarilaisessa Wikipediassa julkaistun aikalaisuutisen mukaan sotilaat olivat syyttäneet häntä Unkarin viemisestä sotaan ja kaikista sodan aiheuttamista kärsimyksistä.

Tiszan murha on jäänyt yhdeksi Unkarin historian arvoituksista. Epäselvää on, keitä sotilaat olivat, kuka heidät järjesti paikalle ja miksi huvilaa valvoneet santarmit oli juuri vähän aikaisemmin komennettu poistumaan. Murhaa selviteltiin 1920-luvun alussa kahdessakin oikeudenkäynnissä, jotka keskeytettiin tuloksettomina. Näitä oikeudenkäyntejä myöhempien aikojen historioitsijat ovat arvostelleet poliittisiksi näytösprosesseiksi: ilmeisesti tarkoitus oli vain löytää johtolankoja, jotka johtaisivat murhasta asterivallankumouksen johtohahmoihin tai etenkin ensimmäisen tasavallan pääministerin, ”punaiseksi kreiviksi” haukutun edistysmielisen aristokraatin Mihály Károlyin lähipiiriin.

Károlyi on jo pitkään ollut nykyisen Orbánin hallituksen hampaissa; hänenkin patsaansa siirrettiin pois parlamenttitalon lähistöltä jo vuonna 2012 (sittemmin se on pystytetty uudelleen kuvanveistäjän kotikaupunkiin Siófokiin). Myös ”asterivallankumousta” ja sitä seurannutta ensimmäistä tasavaltaa pyritään nyt ankarasti esittämään uudessa valossa, ei enää epäonnisena yrityksenä rakentaa porvarillista, modernia demokratiaa luhistuvan feodaalimonarkian jälkeensä jättämään kaaokseen vaan – niin, kansainvälisten superpahisten yliaikaisena, ylikansallisena salajuonena Unkaria vastaan? Tällaisille mieltäylentäville tarinoille on näköjään entistä kovempi poliittinen kysyntä.

Tätä mietin entistä ankarammin, kun sähköpostiini tipahti Wienin Collegium Hungaricumin eli paikallisen kulttuurikeskuksen kutsu näytelmäesitykseen. Tizennyolc (‘Kahdeksantoista’) -niminen näytelmä kuulemma kuvailee kreivi Tiszan murhaan johtaneen salaliiton vaiheita – taustalla tietenkin ”pieni asterivallankumouksellisten joukko” – ja sen kehutaan perustuvan yli kymmenen vuoden tutkimustyöhön. Tutkimukset ovat kuulemma osoittaneet, että kuuluisa ns. Ketjusillan taistelu (28. lokakuuta 1918 monituhatpäinen väkijoukko vaati Károlyin nimittämistä pääministeriksi, ja poliisit ampuivat Budapestin ketjusillalla mielenosoittajajoukkoon, niin että kolme ihmistä kuoli ja kymmeniä haavoittui) olikin provokaatio, jonka tarkoituksena oli edistää vallankumousta synnyttämällä sille marttyyreja… Selväksi ei käy, kuka tätä tutkimusta on tehnyt ja mikä oli hänen suhteensa ammattimaiseen tai (hyi olkoon) akateemiseen historiankirjoitukseen. Sitä vastoin kerrotaan, että näytelmän on kirjoittanut muuan Attila Andrási.

En ihmeemmin tunne Unkarin teatteriskeneä, joten suoritin pienen nettihaun, ja heti ensimmäiseksi esiin pomppasi tämä muutaman vuoden takainen kulttuuriuutinen. Ystävämme Attila Andrási sai tuolloin johtaakseen Serbian Vojvodinan unkarilaisalueella, Szabadkan (Subotica) kaupungissa toimivan unkarilaisen teatterin, huolimatta teatterin työntekijöiden yksimielisestä vastustuksesta ja muistakin kulttuuriväen protesteista: niiden mukaan Szabadkan teatterissa on nyt odotettavissa, vapaasti kääntäen, ”henkseleitä paukuttelevaa kansallis-nyyhkyilyä”. Andrási näkyy myös johtavan perustamaansa Udvari Kamaraszínház (Hovi-kamariteatteri) -nimistä teatteria, joka on asettanut tehtäväkseen Unkarin historian avainkohtien tuomisen näyttämölle sekä Unkarissa että erityisesti naapurimaiden unkarilaisalueilla. Tähän kuuluu myös ”Kahdeksantoista”-näytelmän tuominen Wieniin. Udvari Kamaraszínházin kotisivuilla pöhisee kristillis-kansallinen paatos: ”Kutsumuksestamme nousevia tehtäviämme olemme tähän asti pystyneet täyttämään paljolti hyväntahtoisten ihmisten tuella sekä Jumalan armosta.”

Voisin ”Jumalan” tilalle sijoittaa muutamia maallisia nimiä, mutta se jääköön lukijoiden täydennettäväksi.

Ei millään pahalla, heimoveljet, mutta…

Suomi mainittu taas. Niin kuin Suomenkin mediassa on viime päivinä noteerattu, Unkarin hallitusta lähellä oleva verkkosivusto Origo on julkaissut sarjan artikkeleita, joissa Suomea arvostellaan tyyliin ”ei pitäisi suomalaisilla olla mitään kanttia kirjoittaa ilkeästi Unkarin demokratian tilasta, kun Suomessakin on kohdassa sejase isoja ongelmia, eikä varsinkaan EU:n pitäisi kehdata arvostella Unkaria, kun puheenjohtajamaallakin on monet asiat pielessä”.

Origon ensimmäisen, 16.7. ilmestyneen kirjoituksen aiheena oli median moniäänisyyden vaarantuminen Suomessa: median omistus on keskittynyt siten, että ”vasemmistoliberaali [!!!] Sanoma-konserni tavoittaa 95% yleisöstä”, julkisen palvelun media on politiikan ohjauksessa, eivätkä vähemmistöt (ruotsinkieliset, saamelaiset, romanit) saa siellä riittävästi lähetysaikaa. Kirjoituksessa viitataan Centre for Media Pluralism and Media Freedom -nimisen laitoksen laatimaan tutkimusraporttiin, jossa median moniäänisyyden riskin todetaan Suomessa olevan korkealla etenkin markkinoiden ja omistuspohjan kannalta. Omistuksen keskittyminen on kuitenkin aivan eri asia kuin sananvapaus tai median sisältöjen aatteellinen moniäänisyys (vaikka Origo tekeekin parhaansa sekoittaakseen nämä asiat toisiinsa), ja lehdistönvapauden suhteenhan Suomi on viime vuosina ollut kansainvälisten vertailujen kärjessä, kun taas Unkarin hallituksen lähes totaalista mediakontrollia on kansainvälisissä analyyseissa kauhisteltu jo pitkään. Vähemmistöjen mediaedustuksen suhteen myös Suomeen kohdistuva kritiikki on varmasti ainakin osin oikeutettua, mutta samainen CMPMF:n Unkari-raportti toteaa vähemmistöjen osalta riskin Unkarissa olevan vielä selvästi korkeammalla tasolla kuin Suomessa. (Raportin mukaan Unkarin suurimmalla etnisellä vähemmistöllä romaneilla on viikossa yksi makasiiniohjelma. Tämä on kuitenkin, tuota, hieman eri tasolla kuin YLEn saamenkielisen toimituksen anti, ruotsinkielisestä puhumattakaan.)

Heti seuraavana päivänä Origo jatkoi muistuttamalla, että Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta. Eipä niin, koska järjestelmä on rakennettu toisin: Suomessa perustuslain noudattamista valvovat oikeuskansleri sekä säädettävien lakien osalta eduskunnan perustuslakivaliokunta asiantuntijoiden avustuksella. Tämäkään tilanne ei ole ongelmaton; viime aikoina suomalaisetkin oikeusoppineet ovat alkaneet arvella, että perustuslakituomioistuin – jollaisia tyypillisesti on perustettu diktatuurista toipuviin nuoriin demokratioihin, joissa perustuslaillisuuden valvonnan on katsottu tarvitsevan erityistä tukea – ei välttämättä olisi hullumpi idea Suomessakaan. Tästä huolimatta Suomen oikeuslaitos on aivan eri tilanteessa kuin Unkarin, missä oikeuslaitoksessa ylintä valtaa käyttää pääministerin perheystävä Tünde Handó ja ylin syyttäjä Péter Polt on samoin pääministerin luottomies ja tukija. World Justice Projectin oikeusvaltioindeksin 2019 vertailussa Suomi on kolmantena Tanskan ja Norjan jälkeen (ja sama kolmikko on ollut kärjessä jo usean vuoden ajan), Unkari sijalla 57 (pudonnut neljä sijaa viimevuotisesta), EU-maista viimeisenä.

Origon juttusarjan kolmas osa ilmestyi pari päivää myöhemmin, ja sen aiheena oli Unkarin Tiedeakatemian tuhoamiseen kohdistunut ”epäoikeudenmukainen” arvostelu. Nimittäin: miten ihmeessä Brysselissä ja ympäri Eurooppaa nostatetaan hysteriaa Unkarin Tiedeakatemian (MTA) saattamisesta valtion valvontaan, kun puheenjohtajamaassa Suomen Akatemia toimii hallituksen ohjauksessa, eikä siihen puutu kukaan?

Suomessa Tiedeakatemiaa ohjaa hallitus Tiede- ja kulttuuriministeriön kautta. Akatemian johtajan nimittää tasavallan presidentti. Tästä huolimatta ei Helsingin älymystö eikä Brysseli esitä kritiikkiä, ja Akatemian riippumattomuutta pidetään itsestäänselvänä.

Tämähän on totaalinen väärinkäsitys. MTA:sta ja sen riippumattomuudesta käydyssä keskustelussa kyse on ollut sen alaisuuteen kuuluvista tutkimusinstituuteista, jotka tekevät tärkeää perustutkimusta ja työllistävät yhteensä tuhansia tutkijoita. Suomessa vastaavanlainen tutkimus sijoittuu osaksi itsenäisiin tai yliopistojen yhteydessä toimiviin erillisiin tutkimuslaitoksiin (kuten vaikkapa Ilmatieteen laitos tai Ulkopolitiikan instituutti), osaksi suoraan yliopistoihin. Suomessa ei ole kokonaisia tutkimusinstituutteja kokoavaa ja pyörittävää ”itäeurooppalaistyyppistä” tiedeakatemiaa laisinkaan, on vain Suomalainen Tiedeakatemia, joka on ”länsieurooppalaistyyppinen” tutkijoiden yleistieteellinen tiedeseura ja arvovaltainen tieteen edustuselin. Origon artikkelissa kuvattu ”Finn Tudományos Akadémia” puolestaan viittaa Suomen Akatemiaan, joka on valtion tutkimusrahoitusta jakava ja koordinoiva elin, samantapainen kuin Unkarin NKFIH (entinen OTKA) eli ”Kansallinen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohallitus” (jonka siihenastinen johtaja muuten sai vuosi sitten potkut tämänkin laitoksen ”virtaviivaistamisen” yhteydessä). Väärinkäsitys tuli varmaankin ilmi varsin nopeasti, sillä artikkeli poistettiin Origon sivuilta. Internetin uumenista, Googlen välivarastosta sen ehti vielä löytää unkarilainen tuttavani, jolta sain tämän linkin.

Origo-sivuston lisäksi asiaan puuttui myös pääministerin kanslian ylläpitämässä About Hungary -blogissa valtiosihteeri Zoltán Kovács, nyt englanniksi ja kansainvälistä yleisöä varten. Kovács toistaa tiivistäen Origon ”kritiikin” Suomen oikeuslaitoksen ja median tilasta ja muistuttaa myös, että tuoreessa EU:n oikeuslaitosten vertailussa Suomi pärjäsi useimmilla mittareilla huonommin kuin Unkari. (Useimmat näistä mittareista mittaavat oikeuslaitoksen toiminnan tehokkuutta, siis esimerkiksi oikeusjuttujen käsittelyyn kuluvaa aikaa, oikeusistuinten toimintaa koskevan tiedon saatavuutta, vaihtoehtoisten sovittelumenettelyjen käyttöä, tuomarien tai lakimiesten lukumäärää asukasta kohti, tuomarikunnan sukupuolijakaumaa tai oikeusistuinten valtionrahoitusta. Oikeusvaltion kannalta olennainen kysymys on oikeuslaitoksen riippumattomuus, ja siihen kansalaisten luottamus on Suomessa paljon korkeammalla kuin Unkarissa. Suomi on vertailussa sijalla 2, ja yli 80 % suomalaisista katsoo oikeusistuinten olevan varsin tai erittäin riippumattomia; Unkari on sijalla 19, ja siellä vastaavasti oikeusistuimiin luottaa vain vähän yli 40 % kansasta. Yritysten osalta sama vertailu on vielä murskaavampi.) Kovács tiivistää päätelmänsä Keski-Euroopassa tuttuun Heinrich Heinen kielikuvaan tekopyhyydestä: he saarnaavat vedestä ja juovat itse viiniä. Vähänkin Unkarin mediaa seuranneelle tulee kyllä mieleen toinen tunnettu kielikuva: ihmisistä, jotka heittelevät kiviä, vaikka itse asuvat lasitalossa.

Keskusteluun ovat myös sosiaalisessa mediassa osallistuneet sekä Unkarin Helsingin-suurlähetystö (”nämä kirjoitukset eivät ole Unkarin hallituksen virallisia kannanottoja, Unkarin ja Suomen ystävyys on vakaa, ja tärkeät keskustelut käydään ihan muualla”) että Suomen Budapestin-suurlähetystö. Varsinaisesta aiheesta on nopeasti edetty metatasolle eli keskustelemaan keskustelusta itsestään. Unkarin Suomen-lähetystö yrittää selitellä, että ”kyseessä on yksityinen blogikirjoitus” (entä About Hungary -blogi ja valtiosihteeri Kovácsin puheenvuoro?), jonka ei pitäisi antaa häiritä Suomen ja Unkarin hyviä suhteita. Eipä tietenkään; selvää on, että näiden juttujen perimmäinen tarkoitus ei ole solvata Suomea vaan vahvistaa Unkarin hallituksen tukijoiden EU-kriittisyyttä ja mielikuvia siitä, miten Brysseli epäoikeudenmukaisesti suosii ”vasemmistoliberaaleja” Pohjoismaita ja sortaa ”kansallismielistä” Unkaria. Aivan ilmeistä on myös, että kyseessä on Unkarin hallituksen taholta masinoitu kampanja, joka liittyy Suomen EU-puheenjohtajuuteen ja sen yhteydessä esitettyihin selviin uhkauksiin siitä, että EU:n rahahanat suljettaisiin niiltä jäsenmailta, jotka eivät noudata EU:n arvoja ja oikeusvaltioperiaatetta.

Ulkoministeri Haavisto on kuitenkin aivan ymmärrettävästi hieman hermostunut ja kertoi taannoin YLEn A-studiossa haluavansa keskustella tästä jupakasta Unkarin ulkoministerin Péter Szíjjártón kanssa, sillä eihän tämmöinen ole normaalia kanssakäymistä EU-maiden kesken. (Ei tietenkään – mutta, kuten jo todettu, tässä jutussa ei oikeasti olekaan kyse Unkarin ja Suomen suhteista.) Tämä puolestaan on jo pantu merkille Unkarin riippumattomassa mediassa. Hallitukseen kriittisesti suhtautuvan lukijakunnan kommentit jakautuvat paljonpuhuvasti kahtia: optimistit uskovat, että Unkarin hallitus on nyt kävellyt omaan ansaansa ja nolaa itsensä tällä junttimaisella käytöksellään koko Euroopan edessä, pessimistit taas pelkäävät, että koirien haukunnasta huolimatta karavaani tulee kulkemaan ja EU-raha tavalla tai toisella virtaamaan Orbánin kleptokratian taskuihin kuten ennenkin.

Mielenkiintoista joka tapauksessa, että samaan aikaan tämän EU- ja oikeusvaltiokeskustelun kanssa Unkari on jälleen nostettu tikun nokkaan ja haastettu EU-oikeuteen, syynä tällä kertaa ns. Stop Soros -lakipaketti (eli maahanmuuton avustamisen kriminalisoiminen). Samalla Unkarille on lähetetty nootti koskien turvapaikanhakijoiden epäinhimillistä kohtelua ns. transitvyöhykkeellä; tätä ovat viime aikoina jälleen arvostelleet myös YK:n tarkkailijat. EU:n myllyt kyllä jauhavat, mutta tuskastuttavan hitaasti.

***

Mutta lopuksi vielä hetkinen esteettistä pohdintaa. Korostan taas heti alkuun, että en ymmärrä esteettisistä arvoista paljoakaan enkä kuvaamataiteesta yhtikäs mitään. Silti on tässäkin blogissa monesti ollut ihan pakko ihmetellä sitä julkista, etenkin kuvanveistotaidetta, johon Unkarin julkisia varoja, siis veronmaksajien rahaa, Orbánin järjestelmässä on sijoitettu. Ja ihmettely jatkuu. Äskettäin nimittäin Serbiassa Zemunin (unk. Zimony) entisessä kaupungissa, joka nykyään on osa Belgradin kaupunkia,  paljastettiin Unkarin valtion veljellisesti lahjoittama János Hunyadin, 1400-luvun suuren unkarilaisen sankarin ja Unkarin valtionhoitajan patsas.

Tämä János Hunyadi oli luultavasti pikkuaatelismiehen poika Transilvaniasta, ja hänen sukunsa saattoi olla etniseltä taustaltaan romanialainen, vaikka tästä tietenkin on Unkarissa kiistelty ankarasti. Suhteellisen vaatimattomasta syntyperästään huolimatta Hunyadi kohosi mahtimieheksi ja suureksi sotapäälliköksi, jota kunnioittaa sekä Unkarin että Serbian kansallinen historiankirjoitus etenkin Nándorfehérvárin eli Belgradin taistelussa vuonna 1456 turkkilaisista saavutetun voiton johdosta. János Hunyadi kuoli Zimonyssa kulkutautiin pian suuren voittonsa jälkeen, mutta hänen pojastaan Matiaksesta (Mátyás) tuli kuningas, Unkarin historian kenties maineikkain ja ihailluin hallitsija, kansansatujen sankari.

János Hunyadista on vuosisatojen mittaan syntynyt lukemattomia maalauksia, piirroksia, etsauksia, veistoksia ynnä muita taideteoksia. Vanhin on ilmeisesti 1400-luvulta ns. Thuróczi-kronikan kuvituksena tunnettu piirros, ja sen mukaan monet myöhemmätkin taiteilijat ovat kuvanneet János Hunyadin seisovassa asennossa miekkoineen, kilpineen ja täysine taisteluvarustuksineen. Tätä perinnettä noudattelee myös uusin, István Madarassyn veistämä patsas…

 

Unkarin presidentti János Áder ja Serbian presidentti Aleksandar Vučić paljastavat uuden János Hunyadin patsaan. (Kuva MTI/Szilárd Koszticsák)

… mutta muuten sen muotokieli (kuten tämä 24.hu-sivuston jutussa julkaistu vertailu muutamaa sataa vuotta varhaisempaan kuvaan osoittaa) on paremminkin koomisen tyylittelevä ja tuo mieleen pilakuvat…

… tai lastenkirjan kuvituksen. Erityisesti unkarilaisessa somekuplassani on kiertänyt vertailuja monien ainakin päälle nelikymppisten unkarilaisten hellyydellä muistamaan, vuosina 1976–1984 valmistuneeseen lasten nukkefilmisarjaan Süsü, a sárkány (‘Lohikäärme Höppänä’), jonka keskiaikaisen satumaailman hupaisiin hahmoihin kuuluu myös pari kypäräpäistä, roikkuviiksistä ja apeailmeistä ”palkkasoturia” (zsoldos):

Tämä kuva puolestaan on näpsäisty kuuluisan Erzsi-kissan Facebook-sivulta.

Mikä hauskinta: hullunkurinen Hunyadi on tullut maksamaan Unkarin veronmaksajille neljäkymmentä miljoonaa forinttia eli yli satakaksikymmentä tuhatta euroa. Ne, joille tässä ei vielä ole tosielämän satiiria tarpeeksi, voivat vilkaista tätä 24.hu-sivuston julkaisemaa koostetta viime vuosina pystytetyistä omituisista, mauttoman koomisista tai muuten vain käsittämättömistä julkisten tilojen veistoksista. Oma suosikkini on vuoden 1956 kansannousun muistomerkki, jossa joukko ihmisiä kannattelee ilmassa jättiläiskokoista (kuollutta?) koiperhosta. Siinä on jonkinlaista hypersurrealismia, samanlaista kuin koko Unkarin nykyisessä kulttuuripolitiikassa.

 

Rottauutisia

Tämän päivän ensimmäinen uutinen tulee Budapestista, Unkarin suhteellisen suuresta pääkaupungista, minne suuri osa aktiivisesta mutta erimielisestä oppositiotoiminnasta ja hallituskritiikistä sijoittuu – mutta missä korkeinta valtaa pitää kuitenkin valtapuolue Fidesz, muodollisesti sitoutumattoman mutta käytännössä hallituskoalitiota, kuten asia ilmaistaan, ”lähellä” olevan ylipormestari István Tarlósin välityksellä.

Pääkaupunkina Budapest on tietenkin myös julkisten tilojen visuaalisen symbolipolitiikan keskus, jonka muistomerkeistä ja julkisista taideteoksista (tai niiden poistamisesta tai puutteesta) on tässäkin blogissa ollut monesti puhetta. Tuorein kohu, johon varmaan tulen vielä palaamaan, käsittelee ensi vuonna koittavaa Trianonin rauhansopimuksen satavuotismuistojuhlaa ja entisen Unkarin kuningaskunnan silpomisen muistomerkkiä, jonka on tarkoitus kohota pääkaupungin keskeisimmälle paikalle, Alkotmány utcalle aivan parlamenttitalon viereen. Tai ei kohota vaan laskeutua. Suunniteltu muistomerkki on sata metriä pitkä syvenevä kaivanto, jonka seiniin veistetään tietokoneen arpomassa satunnaisessa järjestyksessä entisen ja nykyisen Unkarin paikannimet ja jonka syvän pään umpikujassa palaa ikuinen tuli. Pateettinen ja synkeä idea, joka ei niinkään kuvasta teoksen virallista nimeä (“kansallisen yhteishengen muistomerkki”, ajatus ylirajaisesta Unkarin kansakunnasta) vaan paremminkin viittaa kollektiiviseen suruun. Muistokaivanto ei vain ikävästi muistuta esimerkiksi Berliinin suurta holokaustimuistomerkkiä (siinäkin katsoja joutuu kulkemaan kiviseinämien lomassa yhä syvemmälle pimeyteen) vaan, näin HVG:n nimimerkki G. M. väittää, heijastaa itsensä pääministeri Orbánin synkkää hämmennystä. Muistovuoden koittaessa äärikansallismielisen hörhöväen revanssivaatimukset luultavasti alkavat kuulua julkisuudessa paljon tähänastista äänekkäämmin, ja mitä tekee pääministeri, joka on tärkeiden kannattajasegmenttiensä silmissä koko Eurooppaa vastaan taisteleva sankari – mutta nyt ei kannattajiensa harmiksi pystykään siirtämään maansa rajoja ja tuomaan Transilvaniaa ja Slovakiaa takaisin?

MTI:n julkaisema havainnekuva HVG:n artikkelista. Paikannimistä häämöttävät oikealla lukukelpoisina sekä nyky-Unkarissa sijaitsevat Kecskemét ja Kiskunfélegyháza että Kolozsvár (Cluj nykyisessä Romaniassa) ja Zágráb eli Kroatian Zagreb.

Kriittinen media on myös kaivanut esiin semmoisen merkillisen yksityiskohdan, että tämä(kin) Orbánin hallituksen rakentama muistomerkki rakennetaan poikkeusmenettelyillä monia säännöksiä rikkoen; muun muassa maatalousministeriön suojelukohteeksi julistetusta arvorakennuksesta joudutaan poistamaan osa. Normaalisti vaadittuja julkisivu-, kaupunkisuunnittelu- ja tekniikkakysymyksistä päättävien elinten tai tekniikan, arkkitehtuurin ja taidehistorian asiantuntijoiden lausuntoja ei ole pyydetty, eikä niitä nyt yllättäen tarvitakaan, koska hanke on julistettu ”kansantalouden (!) kannalta erityisen merkittäväksi”.

 

Näin siis asiat Budapestissa hoidetaan, mahtikäskyillä. Ja tähän liittyy myös ensimmäinen näistä luvatuista rottauutisista. Rotta, älykäs, sitkeä ja nopeasti lisääntyvä eläin, löytää helposti ekolokeroita myös nykyajan kaupungeista, ja varmaan Euroopan useimmissa isommissa taajamissa on koko ajan käynnissä jonkinlaista tuholaistorjuntaa rottakannan pitämiseksi aisoissa. Budapestissa rotat eivät aiemmin ole muodostaneet erityistä ongelmaa, mutta nyt, niin väitetään, röyhkeitä jyrsijöitä on alkanut näkyä jopa katukuvassakin paljon aiempaa enemmän. Syynä on kuulemma se, että kaupunginhallitus omavaltaisella äkkipäätöksellä vaihtoi rotantorjujaa.

Näin kertoo Facebook-sivullaan politiikantutkija, oppositiopoliitikko ja Zuglón (Budapestin XIV. kaupunginosan) pormestari Gergely Karácsony: Aiempi tuholaistorjuntafirma, joka vuosikaudet on hoitanut tehtävänsä ilmeisesti aivan asiallisesti, vaihdettiin toiseen yritykseen, jolla ei ollut alalta mitään aiempia näyttöjä (sitä vastoin ilmeisesti hyvät suhteet korkeimpiin tahoihin). Tämä uusi rotantorjuja käyttää tehottomampia aineita mutta maksaa kaupungille kolme kertaa aikaisempaa enemmän. Korruptiolla on Budapestissa nyt rotan kasvot.

***

Siirrymme Itävaltaan, missä paikallisten oikeistopopulistien (FPÖ eli Vapauspuolue) taivalta hallituksen apukuskin paikalla ovat reunustaneet alalle tyypilliset ikävät ”yksittäistapaukset” (Einzelfall). Vähän samaan tapaan kuin suomalaisilla ja muillakin aateveljillä myös FPÖ-puolueen liepeiltä ja sen jäsenistöstä, jopa toimihenkilöistäkin löytyy tavan takaa väkeä, joka jotenkin kummasti osuu samoihin bileisiin ja valokuviin uusnatsien kanssa tai joutuu jotenkin tietämättään ja huomaamattaan jäseneksi avonatsistiseen Facebook-ryhmään, jolla käsivarsi pyrkii nousemaan yläviistoon julkisilla paikoilla tai näppäimistöltä jotenkin vain merkillisesti luiskahtaa someen lainvastaisia tekstejä tai kuvia (rasistisia möläytyksiä, natsien iskulauseita, uusnatsistisia Hitler-meemejä…). Toisin kuin Suomessa, Itävallan laissa on yleisten herjaus-, uhkaus- tai kansanryhmän vastainen kiihotus -pykälien lisäksi myös yksityiskohtaisesti kielletty tiettyjen symbolien ja ilmausten ”lyyrinenkin” käyttö (Wiederbetätigung eli ‘uudelleenkäyttöönotto’). Siispä puoluejohto ottaa etäisyyttä ja sanoutuu irti ja vakuuttaa uskollisuuttaan demokratialle ja ihmisoikeuksille, samalla kun syyllinen selittelee esimerkiksi – kuten taannoin perheettömiä pakolaismiehiä pelkureiksi haukkunut Tullnin kaupungin FPÖ-osaston hallituksen jäsen – että ei todellakaan voinut mistään tietää, että “ali-ihminen” (Untermensch) on natsi-ideologiaan liittyvä ilmaus. Joskus syyllinen jopa erotetaan (”harjaamisesta” en muista nähneeni täällä puhuttavan). Ja hetken päästä on seuraavan yksittäistapauksen aika; Der Standard -lehden artikkeliin on niitä listattu parin viime vuoden ajalta tusinoittain.

Yksi tuoreimmista yksittäistapauksista on Braunaun kaupungista, joka muutenkin kamppailee symbolipolitiikan kysymysten kanssa. Braunaussa Saksan rajalla, Inn-joen varrella syntyi aikoinaan tullivirkailija Alois Hitlerin perheeseen poika nimeltä Adolf, ja tämän muistoperinnön hallinnoiminen ei ole aivan helppoa, kun esimerkiksi kuuluisan syntymäkodin liepeille ei haluta uusnatsien pyhiinvaeltaja-armeijoja. (Asiaa tosin hieman helpottaa se, että Hitler itse ei erityisemmin vaalinut siteitä syntymäkaupunkiinsa eikä ylipäätään halunnut suuria julkisia huomionosoituksia syntymäseudulleen: hän halusi olla koko Saksan johtaja kaikkien maakuntaidentiteettien yläpuolella.) Braunaussa on vajaat parikymmentätuhatta asukasta, joista melkoinen osa työskentelee metalli- ja elektroniikka-alan yrityksissä, valtuustossa suurin puolue on ”Itävallan Kokoomus” ÖVP, jota edustaa myös nykyinen pormestari. Ja nyt sitten nousi kohu Braunaun FPÖ:n paikallisessa lehdessä julkaistusta runomuotoisesta ”pääsiäistervehdyksestä”.

Verkossa kiertävä kuva on tähän kopioitu naapuriosavaltion Ala-Itävallan sosiaalidemokraateissa vaikuttavan Mirza Buljubasicin twiitistä.

Otsikkona on Die Stadtratte (Nagetier mit Kanalisationshintergrund) eli ‘Kaupunkirotta (viemäritaustainen jyrsijä)’; sulkeissa oleva määrite viittaa tietenkin yleiseen ilmaukseen mit Migrationshintergrund ‘maahanmuuttajataustainen’. Ja runon aiheena on harmi kaupunkiin tunkevien muukalaisten ja niiden hyysäämisen johdosta. Kaiken maailman monikulttuuri-kohtaamiskeskuksia perustetaan, ja siihen löytyy aina rahaa, mutta ei omille vähäosaisille, kielet ja kulttuurit halutaan sekoittaa yhdeksi sotkuksi… Järjestys pitää olla ja selvät säännöt, ja sääntöjä laativat ne, jotka ovat täällä ennestään olleet, eivät tulokkaat. Maassa maan tavalla tai maasta pois! Nih. Perinteistä ”kunnon ihmisten” verhottua rasismia siis, johon liittyy epämääräistä populistista vihjailua siitä, miten nykyiset päättäjät muka arvostavat vieraita mutta vihaavat ja halveksivat omaa kansaansa.

Ihmisten vertaaminen rottiin on niin väkevä kielikuva, että rottarunosta nousi melkoinen metakka jopa ulkomailla asti. Vähänkin sivistyneemmät ja historiatietoisemmat keskieurooppalaiset kyllä tietävät, että natsien toimeenpanemia joukkomurhia perusteltiin juuri samantapaisella retoriikalla, vertaamalla esimerkiksi juutalaisia tuholaisiin tai syöpäläisiin, jotka kansakunnan vertauskuvallisen terveyden nimissä kuuluu tuhota. (Rinnakkaistapaus Unkarista on viime vuosina jälleen kansakunnan kaapin päälle nostetun entisaikojen transilvanialaisen klassikon, upseerin, herrasmiehen ja rautaristin ritarin Albert Wassin pahamaineinen kertomus ”Rottien maanvaltaus”, jossa hyväsydämisen isäntäväen taloonsa päästämät rotat lisääntyvät ja tuhoavat kaiken. Tarinaa on hyvin vaikea olla lukematta antisemitistisenä allegoriana juutalaisista.)

Rottarunon kirjoittaja, kaupungin kakkosmies eli varapormestari Christian Schilcher (FPÖ), pahoitteli, pyyteli anteeksi, vakuutteli, että tarkoitus oli ollut ”provosoida mutta ei loukata”, ja lopulta erosi – väittämän mukaan kaikkein korkeimmalta taholta tulevan painostuksen johdosta, vaikka virallisesti omasta tahdostaan. Der Standardin tietojen mukaan itse liittokansleri Kurz olisi painostanut hallituskumppanipuolueensa johtoa toimiin; Kurzin kannanoton mukaan “Braunaun varapormestarin eroaminen oli ainoa mahdollinen looginen seuraus tästä inhottavasta ja rasistisesta runosta”, ja “perusitävaltalaisten” johtajan HC Strachen mukaan taas rottaruno oli täysin yhteensopimaton FPÖ:n periaatteiden kanssa. Tämä ei tietenkään tyydytä poliittista oppositiota, joka yhä äänekkäämmin vaatii ÖVP:n Kurzia lopultakin heittämään hallituskumppaninsa yli laidan. Syyttäjäviranomaiset tutkivat parhaillaan rottarunon mahdollista lainvastaisuutta.

Tässä koko mekkalassa on mielenkiintoisella tavalla unohtunut se, mistä runo oikeasti kertoo. Itse asiassa, kuten Der Standard muistuttaa, Schilcher on jo vuosien ajan kirjoitellut puolueensa paikallislehdykkään runomuotoisia poliittisia pohdiskeluja “kaupunkirotan” näkökulmasta: rotta nousee välillä kotiviemäristään maan päälle ihmettelemään ja kommentoimaan ihmisten kummallisia toilailuja. Pääsiäistervehdyksen kohurunossa ei siis ole kysymys siitä, että maahanmuuttajia halvennettaisiin vertaamalla heitä rottiin, päinvastoin die Stadtratte on kunnon perusitävaltalaisen näkökulmaa edustava minä-kertoja, johon lukijan on tarkoitus samastua.

Ei sillä, että mitenkään muuten haluaisin puolustella Schilcherin riimitelmää. Se on vastenmielinen, populistinen, ennakkoluuloinen sepustus, joka lukemattomien kaltaistensa tapaan on tarkoitettu puhuttelemaan lukijoidensa alhaisimpia puolia: pahansuopaa kateutta, muukalaiskammoa, sivistymättömyyttä ja tietämättömyyttä, halua työntää omat pettymykset ulkopuolisen syntipukin niskoille. Mutta nimenomaan rottavertauksesta kauhistuminen on tässä tapauksessa perin huolestuttava merkki jonkinlaisen uuslukutaidottomuuden tai pinnallisen hysteriaherkkyyden leviämisestä: aikuiset ihmiset ja poliittiset päättäjät reagoivat yksittäisiin sanoihin kuin Pavlovin koirat kellon kilahdukseen, osaamatta nähdä sanoja asiayhteydessään. Schilcher ei verrannut maahanmuuttajia rottiin vaan kirjoitti muuten jokseenkin samanlaista ”maahanmuuttokriittistä” propagandaläppää kuin mitä hänen lukemattomat puoluetoverinsa jatkuvasti tuottavat ilman mitään seuraamuksia. Itse asiassa rotta-kielikuvaa lukuun ottamatta Schilcherin sepustus oli paljon kesympi kuin mitä FPÖ:n lehdissä ja somekanavilla jatkuvasti nähdään.

No, rottajuttu painunee nopeasti unhoon, eikä seuraavaa “yksittäistapausta” varmaan tarvitse kauaa odottaa. Valitettavasti.

Unohdettu, muistettu ja taas unohdettu?

Kuten jo edellisessä postauksessani kirjoitin, unkarilainen mediakuplani kauhistelee nyt Orbánin hallituksen uusinta symbolipoliittista tempausta (jonka muutaman vuoden takaisista taustoista muuten mielenkiintoinen artikkeli täällä): vuoden 1956 kansannousuhallituksen pääministerin Imre Nagyn muistomerkki vietiin eilen aamuhämärissä pois paikaltaan parlamenttitalon lähistöltä, kuulemma korjattavaksi ja sijoitettavaksi uudelleen johonkin vähän syrjäisempään paikkaan. Tilalle on tulossa vuoden 1919 neuvostotasavallan punaisen terrorin uhrien muistomerkki (tähän muistopoliittiseen kysymykseen tulen varmasti kevään mittaan palaamaan), joka siinä seisoi Horthyn aikaan. Nagyn patsaan siirtäminen on herättänyt paheksuntaa jo ulkomaistakin mediaa myöten. Budapestissa yleisö on jo eilen tuonut paikalle kynttilöitä, lippuja ja kukkia.

 

Toimittaja Lili Bayerin (@liliebayer) twiittaama kuva eilisillalta.

Aihetta moraaliseen närkästykseen antaa myös se, että Viktor Orbánin poliittinen nousu liittyy nimenomaan Imre Nagyn hahmoon. Orbán piti ensimmäisen huomiota herättäneen julkisen puheensa vuonna 1989, Nagyn uudelleenhautajaisten yhteydessä – tästä tilaisuudesta muodostui mahtava julkinen mielenilmaus, ja se oli Unkarin järjestelmänvaihdoksen näyttävimpiä ja muistorikkaimpia tapahtumia. Samalla kuitenkin Orbánin hallinnon suhde Imre Nagyyn on ollut jännitteinen ja hankala, kuten jo Unkarin kansannousun 60-vuotismuistovuoden juhlallisuuksien yhteydessä pari vuotta sitten nähtiin: hovihistorioitsija Mária Schmidtin johdolla etualalle nostettiin katutaistelut ja pesti srácok, nuoret ja poliittisesti naiivit pääkaupungin katutaistelijat, vailla muuta selkeää ohjelmaa kuin halu päästä eroon vihatuista neuvostovallanpitäjistä, ja taka-alalle häivytettiin koko kansannousun varsinaiset johtajat ja alullepanijat, uudistuvaa ihmiskasvoista sosialismia etsineiden intellektuellien, poliitikkojen ja opiskelijoiden joukko, näiden mukana myös pääministeri Nagy.

Imre Nagy onkin kaikista ansioistaan huolimatta ristiriitainen ja kiistelty hahmo, josta tekee mieli kirjoittaa vähän pitemmälti. On itse asiassa tehnyt jo vuosia, siitä pitäen kun pian järjestelmänvaihdoksen aikoihin sain Unkarissa käsiini Tibor Mérayn kirjoittaman elämäkerran Nagy Imre élete és halála (‘Imre Nagyn elämä ja kuolema’); se oli julkaistu Saksassa ensi kertaa muistaakseni jo 1970-luvulla. Unkarissa ilmestynyt uusintapainos hajosi muutaman innokkaan lukukerran jälkeen, mutta siitä piirtyi syvälle mieleeni hyvin sympaattinen kuva rehellisestä ja vakaumuksellisesta miehestä, joka vilpittömästi halusi rakentaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Toki pitää muistaa, että Méray ei ollut vain aikalainen vaan myös Imre Nagyn henkilökohtainen ystävä, ja Nagyn henkilökuvaan varmasti mahtuu myös kyseenalaisempia ja ristiriitaisempia piirteitä. Pääkohdat silti pitänevät paikkansa.

Imre Nagy syntyi vuonna 1896 nykyisen Unkarin lounaisosassa Kaposvárin kaupungissa. Hänen perhettään kuvataan virallisissa elämäkerroissa luokituksella szegényparaszt, köyhä talonpoikaisto, mutta vaikka isän suku polveutuikin maaorjatalonpojista, aivan köyhimpään rääsyköyhälistöön he eivät kuuluneet. Itse asiassa isä József Nagy yleni kartanon rengistä lääninhallituksen ja sittemmin postin jonkinlaiseksi vahtimestariksi, äiti Rozália oli ennen avioitumistaan ollut Somogyn läänin maaherran talossa piikana ja kannusti teräväpäistä poikaansa opintielle, kohti parempaa elämää.

Nagyn perhe vuoden 1906 tienoilla. Imre-pojan lisäksi kuvassa ovat sisaret Mária ja Terézia, kolmas sisar Erzsébet kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Kuva Budapestin Imre Nagy -museon kotisivulta (www.nagyimreemlekhaz.hu)

Nuori Imre Nagy pantiinkin oppikouluun. Sen hän kuitenkin joutui rahanpuutteessa jättämään kesken ja hankkimaan itselleen käytännön leipäpuun koneasentaja-sorvarina. (Mekaanikon tai koneasentajan ammatista käytetään unkarissa saksan mallin mukaan nimitystä lakatos ’lukkoseppä’, ja tämän mukaisia erheellisiä käännöksiä tulee toisinaan vastaan.) Äidin patistuksesta hän siirtyi sitten kauppakouluun ja päätyi sieltä toimistoharjoittelijaksi asianajotoimistoon. Tämän urakehityksen katkaisi ensimmäinen maailmansota, joka samalla heitti nuoren miehen politiikan pariin.

Vuonna 1915 Imre Nagy joutui Itävalta-Unkarin armeijaan, Venäjän rintamalle ja seuraavana vuonna sotavankeuteen. Pitkä ja vaivalloinen vankikuljetus päättyi Siperiaan sotavankileirille, jossa niukoista oloista huolimatta harrastettiin myös kulttuuria, pyöritettiin opintopiirejä (venäjän lisäksi Imre Nagy opiskeli ranskaa ja saksaa) ja käytiin poliittisia keskusteluja. Kun lokakuun vallankumouksen vaikutukset lopulta ehtivät Siperiaan saakka keväällä 1918, leirillä puhkesi kapina ja sotilaat tappoivat upseerinsa, Imre Nagy tiesi jo paikkansa ja liittyi punakaartiin. Vuoteen 1921 saakka hän vaikutti Siperiassa ensin punakaartissa, sitten puoluetehtävissä – toisen tarinan mukaan hän elätti itseään monenlaisilla sekatöillä, laivanrakentajana, seppänä tai metsurina. (On väitetty jopa hänen olleen mukana Nikolai II:n ja hänen perheensä murhassa, mutta ilmeisesti tsaariperheen ”teloitukseen” osallistui toinen samanniminen unkarilainen kaartilainen. Nagy [‘suuri’] ja Kis(s) [‘pieni’] ovat talonpoikaisten unkarilaisten yleisimpiä sukunimiä.)

Vuonna 1922 Imre Nagy palasi kotikaupunkiinsa Kaposváriin ja sai työpaikan vakuutusyhtiön virkailijana. Samalla hän osallistui sosiaalidemokraattisen puolueen toimintaan ja avioitui vuonna 1925 Mária Égetőn kanssa, jonka isä oli puolueen aktivisteja. Sosiaalidemokraattien linja oli kuitenkin Nagylle liian laimea, hän riitautui paikallisen puoluejohdon kanssa ja joutui eroamaan puolueesta. Uudeksi poliittiseksi kodiksi löytyi paljolti kommunistien ohjauksessa ollut ”Unkarin sosialistinen työväenpuolue” MSZMP. Se puolestaan kiellettiin vuonna 1927. Imre Nagy, joka jo muutamaan otteeseen oli ollut vankilassa poliittisen toimintansa takia, menetti työpaikkansa, emigroitui ensin Wieniin 1928 ja sieltä seuraavana vuonna Moskovaan, mukanaan vaimonsa ja vuonna 1927 syntynyt Erzsébet-tytär.

Imre Nagy vaimoineen ja tyttärineen Wienissä vuonna 1930. Kuva Imre Nagy -museon sivuilta.

Nagyn perheen Moskovan-vuodet keskellä nousevaa stalinismia eivät olleet aivan helppoja. Wienissä Imre Nagy oli profiloitunut talonpoikaisväestön ja maatalousasioiden erikoismieheksi, ja tätä työtä hän jatkoi Kominternin alaisessa Kansainvälisessä maatalousinstituutissa. Jo vuonna 1930 hän kuitenkin sai puoluekokouksessa ankaraa kritiikkiä liian ”oikeistolaisesta”, sosiaalidemokraattisesta suuntauksestaan, ja vuonna 1936 hänet vähäksi aikaa erotettiin puolueesta. Nagylla oli kuitenkin paljon enemmän onnea kuin monilla puolue- ja kohtalotovereillaan: välillä tilapäistöitä tehden hän selvisi perheineen vapaalla jalalla ja hengissä yli suuren terrorin vuosien. (Joissakin lähteissä väitetään, että tämä ei ollut pelkästään onnesta kiinni vaan että Nagy myös, peitenimellä ”Volodja”, toimi ilmiantajana ja kavalsi turvallisuuspoliisille useita tovereitaan.) Sodan aikana hän toimi unkarinkielisten radiolähetysten toimittajana.

Sodan päätyttyä Imre Nagy palasi Unkariin ensimmäisten ”moskoviittien” joukossa. Hän oli jo vuosikausia laatinut suunnitelmia Unkarin myöhäisfeodaalisten, suurmaanomistukselle rakentuvien maatalousolojen uudistamiseksi, ja nyt hän vihdoin pääsi niitä toteuttamaan. Uuden väliaikaisen hallituksen maatalousministerinä hänestä tuli ”maanjakoministeri”, joka jo keväällä 1945 saavutti köyhien talonpoikien parissa suuren kansansuosion. Marraskuun 1945 vaalien jälkeen hänestä tehtiin sisäministeri, mutta siinä hän osoittautui liian ”pehmeäksi”, joten puolue hyllytti hänet maatalouspolitiikan professoriksi. Näin Imre Nagy sai Unkarin stalinismin julmimpien terrorivuosien ajan rauhassa opettaa ja kirjoittaa tutkielmia maaseutuolojen järjestämisestä, eivätkä hänen kätensä tahriintuneet vereen.

Stalinin kuolemaa seuranneessa suojasäässä Imre Nagy nousi pääministeriksi. Vuosina 1953–1955 hänen hallituksensa pani toimeen useita uudistuksia, jotka tuntuvasti vapauttivat maan poliittista ilmapiiriä. Stalinismin ajan väkivaltainen kollektivisointi ja hillitön raskaan teollisuuden ihannointi pantiin kuriin, kansan elintasoa nostettiin korottamalla palkkoja ja laskemalla hintoja, pienimuotoinen yksityisyrittäjyys sallittiin, kymmeniä tuhansia vankeja vapautettiin vankiloista ja työleireiltä, ja ”Stalinin parhaan unkarilaisen oppilaan” Mátyás Rákosin henkilökultin ylilyönteihin ryhdyttiin puuttumaan. Uudistuspolitiikan tueksi etsittiin jopa entistä laajempaa kansanrintamayhteistyötä.

Näin ei tietenkään voinut kauan jatkua, sillä kansainvälinen tilannekin kiristyi uudelleen: Länsi-Saksa liittyi NATOon, eri puolilla rautaesiripun itäpuolelle jäänyttä Eurooppaa tyytymättömyys nosti päätään, ja Moskovassa alettiin hermostua. Vuoden 1955 alussa Imre Nagy ja hänen ”uuden vaiheen politiikkansa” saivat jo Moskovasta ankaraa kritiikkiä ”puolueen ja sosialismin vaarantavan oikeistopoikkeamansa” takia, ja huhtikuussa tällä välin saamastaan sydäninfarktista toipuva Nagy erotettiin puolueesta ja kaikista tehtävistään. Kansan tyytymättömyys ei kuitenkaan kadonnut minnekään, ja Nagysta alkoi kehittyä jonkinlainen nousevan maanalaisen opposition epävirallinen johtohahmo. Tämä oppositio, kuten Nagykin, oli vakaumuksellisen vasemmistolaista. On tärkeää muistaa, että tuon ajan Unkarissa mitään järkevää oikeistolaista poliittista ajattelua tai toimintaa ei oikeastaan ollut: sen edustajat oli tuhottu, vaiennettu tai ajettu maanpakoon. Vuoden 1956 tapahtumat lähtivät liikkeelle älymystöstä ja opiskelijoista, joiden toiveissa siinteli jonkinlainen parannettu, puhdistettu ja uudistettu sosialistinen järjestelmä.

Lokakuussa 1956 mielenosoituksissa huudettiin jo avoimesti: ”Nagy Imrét a kormányba, Rákosit a Dunába!” [‘Imre Nagy hallitukseen, Rákosi Tonavaan!’]. Lokakuun 23:nnen iltana oli sitten aika Nagyn ilmestyä parlamenttitalon ikkunaan puhumaan väkijoukoille. Puheen aloitus ”Elvtársak!” [‘Toverit!’] ei oikein miellyttänyt, vastaukseksi tuli vihellyksiä ja huutoja: ”Ei me olla tovereita!” Pääministeri Nagysta kuitenkin tuli, ja epäluottamus hänen ja kansannousun katuaktivistien välillä, joita kaikki ”kommunismilta” haiskahtava hermostutti, alkoi vähitellen lientyä. Niin, kansannousun tapahtumat olivat mutkikkaita ja sekavia, ja niissä oli mukana sekalaista seurakuntaa, idealistisista reformikommunisteista tai -sosialisteista täysin ideologiattomiin rähinöitsijöihin ja jopa vanhan maailman haikailijoihin tai niihin, jotka odottivat Yhdysvaltain tai YK:n joukkojen tulevan apuun; kommunisminvastaisuuteen sekoittui perinteiseen tapaan myös antisemitismiä, satunnaisia juutalaisten lynkkauksia myöten.

Muutamien päivien kuluessa vakaasta kommunistipuolueen veteraanista, joka aluksi oli tuominnut aseellisen kansannousun ”vastavallankumouksena” ja joka koko ajan edelleenkin yritti neuvotella ja sopia asioista Moskovan edustajien kanssa, alkoi tulla yhä uhrautuvammin koko kansaa yhdistävä hahmo. 30. lokakuuta hän julisti Unkarin siirtyvän monipuoluejärjestelmään, 1. marraskuuta hän ilmoitti Unkarin eroavan Varsovan liitosta ja rupeavan puolueettomaksi, 3. marraskuuta muodostettiin uusi, todellinen monipuoluehallitus. Samalla kuitenkin uudistuneen kommunistipuolueen uusi pääsihteeri János Kádár oli hipsinyt salavihkaa Neuvostoliiton lähetystöön, mistä hänet kiidätettiin Moskovaan – ja takaisin Unkariin neuvostojoukkojen myötä, jotka tulivat nostamaan valtaan uuden ”työläisten ja talonpoikien hallituksen”.

Imre Nagy keskustelee Zoltán Tildyn ja Pál Maléterin kanssa lokakuussa 1956. Tildy, reformoidun kirkon pappi ja Riippumattoman pientalonpoikien puolueen perustaja, oli sodan jälkeen toiminut Unkarin toisen tasavallan ensimmäisenä presidenttinä. Maléter, kansannousun puolelle siirtynyt Unkarin armeijan eversti, oli Nagyn hallituksen puolustusministeri.

Kuten tiedämme, Unkarin kansannousu murskattiin neuvostopanssarien alle. Imre Nagy sai turvapaikan Jugoslavian lähetystöstä, mutta luopui siitä marraskuun lopulla luottaen Kádárin lupauksiin, että häntä ja hänen hallitustaan ei vedettäisi vastuuseen kansannousun tapahtumista. Lupaukset eivät pitäneet: neuvostojoukot sieppasivat Nagyn perheineen ja kumppaneineen ja veivät Romaniaan, missä häntä turhaan yritettiin saada tunnustamaan Kádárin hallitus. Helmikuussa 1958 alkoi lopulta salainen oikeudenkäynti, jonka päätteeksi Nagy – samoin kuin Pál Maléter sekä poliitikko-toimittaja Miklós Gimes – tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin Kőbányan vankilassa 16. kesäkuuta 1958.

Nagyn tervapahviin kääritty ruumis haudattiin ensin vankilan pihalle, kolme vuotta myöhemmin läheisen hautausmaan laidalle rikollisten sekä eläintarhan eläinten raatojen rinnalle, kasvot alaspäin niin kuin teloitetut rikolliset perinteisesti, paikkaan, joka yli kolmekymmentä vuotta pysyi tuntemattomana. Vuonna 1989 koitti sitten tuo alussa mainittu uudelleenhautaustilaisuus. Ja nyt, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tuntuu kuin Viktor Orbán haluaisi ellei suorastaan pyyhkiä pois niin ainakin heikentää lähes olemattomiin sen miehen muiston, ”jonka arkulla hän ratsasti maineeseen”, kuten joku jo jossakin totesi.

Kolmisenkymmentä vuotta tuntemattomuutta, kolmisenkymmentä vuotta muistopolitiikkaa museoineen, muistomerkkeineen ja muistosäätiöineen. Ja symbolien sota jatkuu taas uusin taisteluin.

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok julkaisi äsken FB-seinällään elämänkumppaninsa, kääntäjä-kirjailija Ildikó Ivánin tekstin:

KUN KERRAN NÄIN KÄVI
Koetettaisiinko nyt ilman patsaita,
toisiamme katsellen – sisältä kaikki ovat punaisia, kolmekymmentäkuusiasteisia subjekteja,
sijoittaa aukioille penkkejä, levähtää,
suihkukaivoja silmäniloksi ja kaupungin tukahduttavaa kesähellettä vastaan,
kukkapenkkejä, sillä mehiläisiäkin täällä elää, ja perhosia ja koppakuoriaisia,
kadunkulmaan jäätelökioski, lipun paikalle yleinen kaivo,
pullia ja maitoa myytäisiin kaikissa ympäristön kaupoissa,
tai no, olutta myös, tekopyhyys on rumaa,
väriliituja, että lapset
saisivat asfaltille piirtää sen tulevaisuuden, jota me emme osaa edes kuvitella,
sillä me olemme nähneet vain patsaita, lippuja, tähtiä, kruunuja,
sillä me olemme oppineet marssimaan, kulkemaan kulkueessa,
mutta että vain kävelisimme tietä pitkin kesäisenä iltapäivänä
pää pystyssä ja kaikkia tervehtien,
sepä ei vielä sujukaan.

Päivystävä älymystö analysoi

En millään malta olla jatkamatta kahdessa edellisessä blogissa käsitellyn muistomerkkijupakan jälkipuintia. Vuoden 1944 saksalaismiehityksen muistomerkki, jonka Unkarin hallitus pitkällisten protestien jälkeen rakennutti Budapestin Szabadság térille kuin varas yöllä ja ”etävihki” – pääministeri antoi julkilausuman, jolla ikään kuin korvattiin nolon julkisuuden pelossa pitämättä jätetyt paljastajaisseremoniat – nimittäin nostattaa jatkuvasti keskustelua. Kielentutkijana minusta kiintoisinta on, että, kuten pilpul.net-blogin päivystävä hebreisti huomautti, koko muistomerkkiskandaalin ydin ilmenee kauniisti juuri muistomerkin teksteissä ja kiistellyissä käännöksissä.

Muistomerkin yläosassa, kreikkalaisen pylväikön päätykolmiossa, jonka kehikossa oudosti ja tyylirikkoisesti sojottavat teräslevyn niitit, lukee (kuten oppositioviestimien grafiikka-asiantuntijat irvailevat: kököllä ilmaisfontilla tulostettuna) ei esimerkiksi ”Natsien hirmuvallan uhrien muistoksi surevalta kansakunnalta”, vaan ”Saksalaismiehityksen uhrien muistomerkki”. (Jotenkin tulee mieleen 1980-luvulla Helsingissä Kaisaniemen puiston kivimuuriin ruiskaistu minimalistis-syvällinen graffiti: TÄÄ ON KIVI.)

Mutta tämä teksti on ainoastaan unkariksi, ja muistomerkin pystyttäjät ovat varman varmistamiseksi halunneet valistaa muistomerkin tarkoituksesta myös muunkielisiä paikalla kulkijoita. Siispä yhden katkenneen pylvään päähän on veistetty Az áldozatok emlékére (‘Uhrien muistolle’), ja tämän tekstin käännökset on hakattu vieressä olevaan muurinkappaleeseen englanniksi, hepreaksi, saksaksi ja venäjäksi.

(Kuva nyest.hu-portaalin artikkelista.)

Monien omatekoisten eksperttien lisäksi nyest.hu-portaalin kieliasiantuntijat ovat ryhtyneet selvittämään, mikä käännöksissä oikein mättää. Törkein virhe on tietenkin hepreankielisessä tekstissä, jonka sanat ovat väärässä järjestyksessä, koska ilmeisesti kivenhakkaaja on joutunut omavaltaisesti jakamaan yhdelle riville kirjoitetun tekstin kahtia eikä ole tiennyt tai tajunnut, että hepreaa luetaan oikealta vasemmalle. Niinpä fraasin alkuosa on joutunut loppuosan alapuolelle, ja kokonaisuus on järjetön. Muuten nyest.hu:n artikkelissa päivystävä lingvisti László Kálmán päätyy samansuuntaiseen mielipiteeseen kuin pilpul.net-blogisti: heprealaisen tekstin sana korban ‘uhri’ ei sinänsä ole aivan väärä tässä yhteydessä, mutta kuulostaakseen luontevalta se vaatisi jonkin määritteen kertomaan, minkä tai kenen uhreista on kysymys.

Heprealaisessa tekstissä on kuitenkin muitakin kiintoisia ongelmia. Kálmánin (tai hänen konsultoimiensa asiantuntijoiden) mukaan hepreankielisessä tekstissä oudoksuttaa siinä käytetty ns. raamattuheprealainen kirjaintyyppi. Näitä kirjaimia, jotka tunnistaa viivojen paksuuden vaihtelusta, käytetään perinteisissä uskonnollisissa teksteissä (sekä jiddišin kielessä, mutta kuka hyvänsä kielitaitoinen tietenkin näkee tekstistä heti, että se ei ole jiddišiä), nykyheprealaisissa kirjaimissa taas viivat ovat normaalisti tasapaksuja. Vanhan kirjaintyypin käyttäminen muistomerkissä panee lukijan odottamaan viittausta klassisiin pyhiin teksteihin. Kielellisesti kuitenkaan teksti ei ole arkaisoivaa raamattuhepreaa, vaan sekä korban-sanan käyttö modernissa ‘katastrofin tai rikoksen uhrin’ merkityksessä että syntaktisesti modernimman tyyppinen omistusrakenne viittaavat nykyhepreaan. Ja toisaalta korban-sanan oikeinkirjoitus ei mene aivan nykyheprean sääntöjen mukaan…

Englanninkielisestä tekstistä puuttuu oudosti määräinen artikkeli. In memory of the victims tuntuisi luontevammalta, koska muistomerkin tarjoaman kontekstin (Saksan kotkan, vuosiluvun 1944, Unkarin valtakunnanomenan) pitäisi tehdä selväksi, että tässä on kysymys tietystä historiallisesta tapahtumasta. Sitä paitsi määräinen artikkeli az on myös unkarilaisessa alkutekstissä, ja sitä tarjoaa jopa Google Translate (kyllä, kokeilin!). Venäjänkielinen v pamjat’ žertvam ei ole kieliopillisesti aivan mahdoton mutta Kálmánin haastattelemien venäjäntaitajien mukaan kuitenkin jotenkin outo, vähän kuin suomeksi sanottaisiin ”muistoksi uhreille”. Luontevampi olisi v pamjat’ o žertvah, sananmukaisesti ”muistoksi uhreista”. (Ja kyllä, sitäkin tarjoaa Google Translate, mainettaan parempi.)

Mutta mitä tämä kaikki kertoo? Samaa kuin muistomerkin katastrofaalinen mauttomuus, jota kilvan päivittelee koko Unkarin älymystö. Muoviselta näyttävä imelänkaunis enkelipoika, jonka pinnasta patinointi irtoilee (siitä jouduttiin jo ensimmäisenä päivänä vesisuihkulla pesemään mielenosoittajien heittelemiä kananmunia), kipsisen näköiset pylväät, joiden päällä kököttää niitattujen teräslevyjen reunustama päätykolmio, ja rujo sulkasatoinen kotka luovat yhdessä ainutlaatuisen hajuvesi-lihapulla-kermavaahtoefektin. Arkkitehtuuria ja kuvanveistotaidetta ymmärtävät ovat myös ankarasti arvostelleet koko muistomerkin mittasuhteita – se on typerän iso mutta ei tarpeeksi iso tehdäkseen kunnollisen monumentaalista vaikutusta, eikä sen sijoitus nykyiselle paikalleen toimi. Kokonaisuus näyttää juuri siltä, mitä se ilmeisesti onkin, eli hätäisesti ja taitamattomasti kokoon paiskatulta.

Ja mitä tämän taitamattoman hutiloinnin takana piilee? Toisaalta törkeää itsevarmuutta: mehän tehdään niin kuin halutaan! Pääministeri Orbán ilmoitti jo kuukausia sitten, ettei hänellä ole ”pelivaraa” muistomerkin suhteen eikä aikaa tai mahdollisuuksia ryhtyä laajempaan kansalaiskeskusteluun, jota eri tahot kilvan vaativat. Ja kun opposition ja älymystön suunnalta kuuluva ininä ei lakannut, huhtikuussa pääministeri jyräytti: ”Tämä taideteos on moraaliselta kannalta, ilmaisurakenteensa historiallisen sisällön suhteen täsmällinen ja virheetön.”

Ja toisaalta: luimistelevaa, lapsellista vastuun pakoilua. Muistomerkki tuodaan paikalleen yön ja poliisisaattueen turvin ja julistetaan pystytetyksi pääministerin kansliasta käsin, ettei kenenkään tarvitse asettua alttiiksi kananmunasateelle. Muistomerkin tekstit muotoillaan mahdollisimman löysästi ja pelkurimaisesti – kuten pilpul.net-blogisti huomasi, oikeastaan kaikki käännösongelmat voidaan palauttaa siihen, että tekstissä yritetään kouristuksenomaisesti välttää ilmaisemasta, kenen tai minkä uhreista on kyse. Ja kun tekstien ja käännösten laatu saa asiantuntijat älähtämään, mitä tekee toimeksiantaja eli Unkarin hallitus? Julkaisee verkkosivuillaan virallisen julkilausuman, jolla syy työnnetään valtion kääntäjä- ja käännöslautakunnan (OFFI) niskoille. ”Tekstien käännökset neljälle vieraalle kielelle laati OFFI (pääministerin kanslian sekä Unkarin tiedeakatemian toimeksiannosta). Vieraskielisten tekstien kieliopillisen oikeellisuuden OFFI vahvisti liitteenä olevilla asiakirjoilla.”

OFFIn rooliin tässä jupakassa puolestaan puuttui Unkarin ammattimaisten käännöspalvelujen tarjoajien liitto Proford. Nyest.hu-portaalin julkaisemassa kannanotossa Proford valittaa OFFIn saavuttamaa monopoliasemaa ja vetoaa päättäjiin, että virallisten käännösten vahvistamiseen kehitettäisiin ajanmukaisempi ja eurooppalaisissa oloissa paremmin toimiva ratkaisu. Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, missä tutkinnon suorittaneet valantehneet kielenkääntäjät ovat oikeutettuja itse takaamaan käännöstensä oikeellisuuden, Unkarissa valtion omistamalla OFFIlla on yksinoikeus virallisten käännösten vahvistamiseen. Ja kuten muistomerkkimunaus osoittaa, tästä on ikäviä seurauksia.

Tässä siis syy, miksi päivystäviä filologeja, kielen- ja kulttuurintutkijoita tarvitaan pohtimaan sitä kuvaa, jonka julkinen valta kuvan ja sanan keinoin itsestään rakentaa. Tietenkin voisi ja pitäisikin kirjoittaa myös siitä, mikä välittömästi tuntuu kansalaisten kukkarossa, mahassa ja selkänahassa eli esimerkiksi valtion taloudesta. (444.hu-uutissivuston mukaan Brysselistä ei sitten huhtikuun ole maksettu Unkarille EU-tukia, koska niiden käytössä on ollut epäselvyyksiä. Virallisesti rahahanoja ei ole vielä suljettu tai tukia jäädytetty, mutta käytännössä tilanne on aivan sama: Brysselistä ei tule rahaa, koska tähänastisia tukia ei ole käytetty tai niiden käytöstä ei ole raportoitu niin kuin pitäisi, ja jos näin jatkuu vielä muutaman kuukauden ajan, tulossa voi olla ihan oikeita ongelmia.) Mutta itse asiassa pieni taidehistoriallinen tai filologinen analyysi antaa aivan yhtä hyvän kuvan siitä, mikä Unkarissa tällä hetkellä on pielessä.

Vielä muistoista ja muistomerkeistä

Eilen Budapestin Szabadság térille pystytetystä saksalaismiehityksen muistomerkistä lainehtii edelleen kiivas keskustelu, josta ehdottomasti haluaisin nostaa esille pari huomiota.

Muistomerkin yleisen kitschisyyden lisäksi jotkut ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että sekä enkeli että kotka näyttävät nyt paljastuneessa teoksessa aika tavalla erilaisilta kuin aikoinaan julkisuuteen tulleessa luonnoksessa. Eikä pelkästään sen suhteen, että kotkan jalkaan on lisätty rengas, jossa lukee ”1944”, ja enkelin käteen on pantu Unkaria symboloiva valtakunnanomena. (No niin! Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?) Gépnarancs-sivuston kirjoituksessaan Tamás Szele – jonka mielestä muuten muistomerkki näyttää siltä, kuin joku biedermeier-lipastonkoristeiden suunnittelija olisi siantappajaisaterian ja puoli litraa kotipolttoista nautittuaan nähnyt levottomia unia ja häthätää muovaillut ne kuvaksi – arvelee, että kuvanveistäjän alkuperäistä suunnitelmaa on muutettu, jotta teos saataisiin ylipäätään kootuksi ja pystytetyksi yhdessä yössä, ilman huomiotaherättävän mutkikkaita ja mielenosoittajien häirinnälle alttiita pystytystoimia. Näin on syntynyt asetelma, jossa Szelen mielestä enkeli ei vaikuta laisinkaan kärsivältä uhrilta, pikemminkin se raukeana ojentaa kädessään olevaa valtakunnanomenaa kotkalle kuin kutsuisi sitä mukaansa: otapa tästä, Bruder, jaetaan Unkari yhdessä!

Hieman samantapaisen freudilaisen lipsahduksen on pirullisessa kirjoituksessaan Magyar Narancs -lehden blogipalstalla nähnyt myös György C. Kálmán.

Kálmánin mielestä teoksen piiloviesti on ilmiselvä jokaiselle eurooppalaisen kulttuurihistorian ja antiikin taruston tuntijalle. Poikamaisen kaunis, parraton ja hoikka puolialaston hahmo, jota kohti syöksyy yläilmoista kotka, on ilmetty Ganymedes, tuo ihana nuorukainen, johon ylijumala Zeus ihastui niin, että lensi kotkan hahmossa ryöstämään hänet ikiomaksi puppelipojakseen. Tällä tavalla patsaan tilaajat ovat ikään kuin salaa iskeneet silmää seksuaalivähemmistöjen edustajille – jotka tunnetusti ovat tottuneita lukemaan rivien välistä, tulkitsemaan koodeja ja ottamaan piilomerkitykset ja vaihtoehtoiset tulkinnat omaan käyttöönsä. (Näin siitä huolimatta, että samainen hallitus on palkannut kulttuurikomissaarikseen miehen, joka avoimesti paheksuu ”homolobbyn” toimintaa ja ”sateenkaariväen” rämettämiä teatteripiirejä.) Vastaisuudessa, Kálmán ilakoi, kenties nähdään iltaisin Gabriel-patsaan luona toisiinsa kietoutuneita homopariskuntia romanttisella iltakävelyllä, ehkäpä ensi vuoden Pride-kulkuekin tekee  kunniakierroksen muistomerkin ohi?

Totisempia tulkinnallisia aspekteja ovat nostaneet esiin heprean kieltä taitavat katsojat. Budapestiläinen rabbiini Zoltán Radnóti on Zolirabbi-blogissaan jo aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen uskonnolliseen sivistymättömyyteen, jota arkkienkeli Gabrielin käyttäminen Unkarin symbolina edustaa. Nyt hän kimpaantui lopullisesti muistomerkin hepreankieliseen tekstiin.

Katkaistun pylvään päässä lukeva teksti ”Uhrien muistoksi” on varmuuden vuoksi käännetty englanniksi, hepreaksi, saksaksi ja venäjäksi. Hepreankielisessä tekstissä sanajärjestys on väärä, ja ”uhri” on käännetty sanalla korban, joka tällä tavalla yksinään käytettynä merkitsee ’temppelissä annettua eläinuhria’; olisi pitänyt joko käyttää toista sanaa (holokaustin tai sentapaisten kärsimysten marttyyreille on heprean kielessä oma ilmauksensa) tai lisätä täsmentävä määrite: korbanot ha-šoa ’holokaustin uhri’. Toisin sanoen: muistomerkin rakentajat eivät ole löytäneet tai edes viitsineet etsiä käsiinsä kunnollista heprean kielen asiantuntijaa, ennen kuin kivenhakkaaja pantiin töihin. Taas yksi kenties suorastaan tahalliselta vaikuttava signaali muistomerkin tilaajilta: me teemme niin kuin haluamme, tiedämme kaiken paremmin emmekä kysy kenenkään mielipidettä!

***

Samaan aikaan kun Unkarin vuoden 1944 tapahtumien muistomerkkiä päivitellään kautta maan ja ulkomaillakin Washington Postia myöten, toinen vuosipäivä on jäänyt Unkarissa taakse melkeinpä kenenkään huomaamatta. Sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan 500 vuotta siitä, kun Temesvárissa (nykyisen Romanian Timişoara) teloitettiin György Dózsa, ristiretkiarmeijan päälliköstä vuoden 1514 talonpoikaiskapinan johtajaksi muuttunut transilvanialainen soturi, jonka kohtalosta ja jälkimaineesta kirjoitti Népszabadság-lehdessä Sándor Révész.

Dózsan tarina on osa vanhan Unkarin kuningaskunnan kuolinkamppailua turkkilaisvalloituksen lähestyessä. Arkkipiispa Tamás Bakóczin organisoima ristiretkiarmeija, jonka olisi pitänyt suojella Unkaria ja Eurooppaa islamilaisen imperiumin laajenemispyrkimyksiltä, ei koskaan päässyt käynnistämään sotaretkeä turkkilaisia vastaan, sitä vastoin heikon kuninkaan ja mahtavan aateliston sisäiset ristiriidat räjähtivät sisällissodaksi ja yhä kurjistuvien talonpoikien kapinaksi. Dózsan armeija eteni voitosta voittoon, kunnes Transilvanian käskynhaltija János Szapolyai/Zápolya, sittemmin itsekin Unkarin kuningas, voitti kapinalliset Temesvárin taistelussa. Kuten noiden aikojen talonpoikaiskapinat yleensä, myös Dózsan kapina kostettiin verisesti ja sen johtajan kuolemantuomio pantiin täytäntöön mahdollisimman näyttävällä ja ikimuistoisen julmalla tavalla. Toisin kuin suosittu tarina sittemmin on väittänyt, Dózsaa ei grillattu tulisella tuolilla mutta kylläkin istutettiin jonkinlaiselle symboliselle valtaistuimelle ja ”kruunattiin” hehkuvan kuumaksi kuumennetulla kruunulla ennen kuin – näin aikalaislähteissä asia on kerrottu – hänen omat sotilaansa saivat hampaineen repiä hänet palasiksi ja syödä.

Satojen vuosien ajan Dózsa oli pahis ja peikko, ryöstäjä- ja raiskaaja-armeijan päällikkö, kunnes 1800-luvun mittaan Unkarin taiteessa ja historiankirjoituksessa alkoi nostaa päätään positiivisempi Dózsa-hahmo, raa’an ja julman ajan kasvatti mutta kansan sinänsä oikeutettujen vaatimusten tulkki. Kansallisrunoilija Sándor Petőfi kirjoitti vuonna 1847 (suorasanainen raakakäännös Santran):

Vielä kansa pyytää, antakaa sille nyt!
Vai ettekö tiedä, miten hirmuinen on kansa,
kun se nousee eikä pyydä vaan ottaa ja sieppaa?
Ettekö ole kuulleet György Dózsan nimeä?
Hänet poltettiin hehkuvalla rautavaltaistuimella,
mutta hänen henkeään ei tuli polttanut,
sillä se on itse tulta; siksi varokaa,
sillä tämä liekki voi taas tuhota teidät!
Ammoin kansa pyysi vain ruokaa,
koska silloin se oli vielä eläimen tasolla;
mutta eläimestä on vihdoin tullut ihminen,
ja ihmiselle kuuluu oikeus.

 

Sosialismin aikana Dózsa nostettiin arvoon arvaamattomaan sekä Unkarissa että Romaniassa, missä ”Gheorghe Dojan” mukaan samoin nimettiin sodan jälkeen katuja monissa kaupungeissa. Jo vuonna 1901 Unkarin sosialistit olivat vaatineet Dózsalle pystytettäväksi muistomerkkiä ”proletariaatin unkarilaisena esitaistelijana”, vuoden 1919 lyhytikäisessä Unkarin neuvostotasavallassa ehti ilmestyä muutama numero ”Dózsan kansa” -nimistä lehteä, ja vuoden 1945 jälkeen ei Unkarissa Dózsaa enää voinut missään kuvata muuten kuin positiivisessa valossa. Aikaansa edellä olleen luokkataistelusankarin kunniaksi nimettiin katuja, kouluja ja urheiluseuroja, Dózsan kuva oli rahoissa ja postimerkeissä. Kenenkään ei oikein sopinut muistuttaa, että itse asiassa Dózsa mahdollisesti oli aatelismies (näin väittää unkarinkielisen Wikipedian Dózsa-artikkeli, Réveśzin mukaan Dózsan syntyperästä ei tiedetä varmuudella yhtään mitään), jonka haaveissa tuskin siinteli mikään luokkarajaton tasa-arvoyhteiskunta, tai että 1500-luvun alun Unkarissa todellista edistystä edusti kaupunkien porvaristo – joka puolestaan yleensä ei asettunut Dózsan kapinallisten puolelle.

Reaalisosialismin romahduksen lähestyessä ja historiantutkimuksen vapautuessa kävi yhä selvemmäksi, että Dózsasta ei saisi ihanneyhteiskuntaan pyrkinyttä proletariaatin vallankumouksen sankaria. Samoin, väittää Révész, epäonnistuivat yritykset selittää Dózsan kapina Transilvanian székely-heimon vanhan vapausihanteen heijastumaksi. Ja kun Dózsaa ei enää jakseta väkisin tunkea toisten aikakausien ideologisiin kehikkoihin, tätä miestä, jonka todellisesta taustasta, tavoitteista ja ajatuksista ei tiedetä paljon mitään, ei tarvita sankariksi eikä antisankariksi. Kuten Révész kirjoittaa, Dózsa-kultti sai voimansa toisaalta entisajan Unkarin feodalismin vastustamisesta, toisaalta sosialismista, ja kun kumpikaan asia ei enää ole ajankohtainen, Dózsaa ei kaivata uuden Unkarin ”kristillis-kansalliseen” pantheoniin. György Dózsa vaikenee.

***

Toisista historian hahmoista ja vertauskuvista pidetään kovaa elämää, toiset on hiljalleen unohdettu ja siirretty kansallisen rekvisiittavaraston perähyllylle. Nyt ei virallisessa Unkarissa pystytetä patsaita kapinapäälliköille vaan tekokristillisille tai puoliksi tarunomaisille symbolihahmoille. Mutta ketä patsaat ja symbolihahmot sitten ovatkin esittävinään, edelleenkin on helpompi vääntää kättä ja soittaa suuta vertauskuvista ja niiden tulkinnasta kuin oikeiden elävien ihmisten oikeista ongelmista. Ehkä symbolipuhe on suorastaan välttämätöntä, ehkä ilman sitä ei koskaan päästäkään oikeisiin asioihin asti.

Pysti on pystyssä

Nyt se on sitten tapahtunut, maailman seuratessa järkyttyneenä Ukrainassa alas ammutun malesialaiskoneen ja satojen kuolonuhrien ympärillä pyörivää poliittista kiistaa ja yhä harvenevan mielenosoittajajoukon kerääntyessä päivittäin Budapestin Szabadság térille eli Vapauden aukiolle protestoimaan Unkarin saksalaismiehityksen uuden muistomerkin pystytystä vastaan. (Varsinainen miehityksen 70-vuotismuistopäivä tosin ehti kulua jo kauan sitten – se olisi ollut maaliskuun 18. – ja toisen maailmansodan historian 70 vuoden takaisten vaiheiden seuraamisessa olisi ehditty jo Stauffenbergin salaliittoon: 20. heinäkuuta joukko saksalaisia upseereja yritti lopettaa epätoivoiseksi kääntyneen sodan pommiattentaatilla, josta Führer kuitenkin kuin ihmeen kautta selvisi hengissä.)

Kuten jo tässäkin blogissa on ollut esillä, muistomerkkisuunnitelmaa ovat monet syyttäneet Unkarin historian häpeätahrojen kaunisteluksi: Unkari esitetään viattomana uhrina, ikään kuin virallinen Unkari ei olisi jo ennen natsimiehityksen alkua säätänyt rotulakeja ja käytännössä valmistellut tietä holokaustin toimeenpanolle, ikään kuin natsimurhaajilla ei olisi ollut yllin kyllin auliita unkarilaisia avustajia, ja ikään kuin suuri osa Unkarin vallanpitäjistä ja yläluokasta ei olisi ottanut saksalaismiehittäjiä vastaan ilomielin, tai ainakin ilman suurempaa vastarintaa. Tässä yhteydessä on tapana kertoa kasku, joka löytyy esimerkiksi unkarinkielisen Wikipedian ”operaatio Margarethesta” kertovasta artikkelista:

Muuan saksalainen diplomaatti kysyi kenraali Walther von Brauchitschilta, paljonko aikaa tarvittaisiin Unkarin miehittämiseen. Brauchitsch vastasi:
– Kaksikymmentäneljä tuntia.
– Entä jos unkarilaiset tekevät vastarintaa?
– Kaksitoista tuntia.
– Miten niin?
– Tervehdyspuheet jäävät pois.

Yön pimeydessä muistomerkin viimeiset, keskeisimmät osat – enkeli ja kotka – kuljetettiin paikoilleen, pressuun käärittyinä ja poliisisaattueen vartioimina.

Blogisti Nikita Hava kuvasi veistosten kuljetusta ja kertoo, että satakunta poliisia tarkisti paikalla liikkujien paperit ja esti pääsyn aukiolle.

Tänä päivänä uusi muistomerkki on ollut yleisön näkyvissä, ja se näyttää vieläkin kitschisemmältä kuin aikoinaan julkisuudessa liikkuneessa luonnoskuvassa vaikutti.

(Uutistoimisto MTI:n kuva Magyar Narancs -lehden jutusta.)

Päätykolmio-pylväikössä, tekstin ”Saksalaismiehityksen uhrien muistomerkki” alapuolella seisoo Unkaria symboloiva arkkienkeli Gabriel, jonka oikeaan käteen kuvanveistäjä on väärinkäsitysten välttämiseksi lisännyt Unkarin vanhalla valtiosymbolilla, kaksoisristillä koristetun valtakunnanomenan. Enkelin kimppuun syöksyy ylhäältä hieman sulkasatoisen näköinen kotka, Saksan symboli.

Valtiollisten ja hallitusta lähellä olevien tiedotusvälineiden vaietessa oppositiofoorumit ovat tulvineet monenlaisia mielenilmauksia. Magyar Narancs -lehti raportoi: ”Muistomerkki seisoo, kananmuna valuu.” Parisataa spontaania mielenosoittajaa on heitellyt patsasta raaoilla munilla ja paperilennokeilla, ja muutamia vastamielenosoittajia on puolestaan ilmestynyt haukkumaan näitä ”isänmaanpettureiksi”. Jo tämän päivän aikana useampia oppositiopoliitikkoja ilmestyi patsaan luokse tuomaan julki mielipiteitään. Näin sosialistipuolue MSZP:n Csaba Horváth:

”Se, että [hallitus] ei viime kuukausina ole suostunut käymään [muistomerkistä] asiallista dialogia edes Unkarin tiedeakatemian kanssa – joka samoin on tuominnut tämän muistomerkin toteuttamisen tässä muodossa – osoittaa hyvin, että hallitus tarkoitti tämän ylimieliseksi viestiksi: ”minä voin tehdä mitä vain”. Patsaasta puolestaan en voi sanoa muuta kuin että sen sanoma on pelkkää metalliksi ja kiveksi jähmettynyttä solvausta, vähemmän painava mutta näyttävä argumentti taas on, että kuten kuka hyvänsä näkee, se on kasa kitschiä.”

Horváthin mielestä muistomerkin oikea paikka olisi Budapestin kuuluisassa veistospuistossa yhdessä sosialisminaikaisten hirvitysten kanssa. En valitettavasti jaksa uskoa, että Gabriel ja kotka ainakaan lähiaikoina siirtyisivät paikaltaan minnekään. Toivoa tietenkin sopii, ja huomenna maanantaina on muistomerkin luokse taas kutsuttu koolle uusi mielenosoitus, samalla kun muistomerkki on tarkoitus virallisesti vihkiä.

Jäämme seuraamaan, mitä tuleman pitää.

Symbolipolitiikkaa, osa n

… missä n on liian suuri luonnollinen luku. Ihan oikeasti mukava olisi välillä kirjoittaa muistakin kuin 1900-luvun keskieurooppalaisten kipupisteiden ympärillä pyörivistä asioista, mutta Unkarin hallituksen symbolipolitiikka ei anna muuta vaihtoehtoa.

Nythän on niin, että natsismin hirmuteot ovat suurimmalle osalle eurooppalaisia liian ilmeiset, että niitä kannattaisi yrittää kiistää. Lisäksi etenkin juutalaisiin kohdistuneita vainoja on lähes mahdoton kieltää tai vähätellä jo senkin takia, että uhriksi joutuneella kansanryhmällä on kerta kaikkiaan liian suuri ja näkyvä rooli länsimaiden historiassa, talous- ja kulttuurielämässä, Israelin valtiosta ja sen poliittisesta painoarvosta puhumattakaan. (Tällä en siis todellakaan tarkoita vähätellä uhrien kärsimyksiä tai puolustella murhaajia vaan pelkästään muistuttaa, että vainojen uhreiksi joutui myös väestöryhmiä, joilla on vähemmän näkyvyyttä ja vähemmän vaikutusvaltaisia puolestapuhujia.) Nykyäänkin Unkarin poliittisen elämän ongelmista antisemitismi – todellinen ja oikea ongelma, jota en missään nimessä halua kiistää – ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen paljon helpommin kuin Unkarin romanien tilanne. Tai Unkarin demokratian tila, tiedonvälityksen sananvapauden ongelmat tai Unkarin valtiontalouden synkeät näkymät.

Mitä siis tässä tilanteessa tekee kansallinen imagonhuolto? Pyrkii tekemään selväksi, että ”me oltiin hyvisten puolella koko ajan”, niitä pahoja tekoja tekivät jotkut ihan muut. Unkarin valtio on julistanut tämän vuoden holokaustin muistovuodeksi, ja keskitysleireille kyyditettyjen muistoksi on entiselle Józsefvárosin rautatieasemalle nousemassa uusi museo, Sorsok Háza eli ‘Kohtaloiden talo’. (Museon nimi ja konsepti ovat nostattaneet kiivasta keskustelua, ja esimerkiksi eläkkeellä oleva Budapestin ylirabbiini Schweitzer on Népszava-lehden mukaan kieltäytynyt tukemasta hanketta ja ehdottanut, että rahat ennemmin käytettäisiin köyhyydessä elävien lasten tukemiseen.)

Mutta samalla kun vainojen uhreille tarjotaan symbolista hyvitystä, Unkarin valtio pesee symboliset kätensä vastuusta korostamalla, että kaikki tämä oli natsien syytä. Sodan loppuvaiheessa, kun valtionhoitaja Horthykin lopulta yritti ottaa järjen käteen ja sanoa irti taakaksi muuttuneen aseveljeyden, Saksa nimittäin otti ja miehitti Unkarin. Ja tämän miehityksen muistoksi on nyt nousemassa uusi muistomerkki. Kuvanveistäjä Péter Párkányin teoksessa, joka on nouseva Budapestin Vapauden aukiolle, lähelle vuonna 1945 pystytettyä neuvostovapauttajien muistopatsasta, Unkaria symboloi siivekäs mutta siipirikko hahmo, arkkienkeli Gabriel, jonka kimppuun syöksyy Saksan musta kotka.

(Kuva Pusztarangerin blogista.)

Patsaan taiteellisesta ja taidepoliittisesta taustasta käy tietenkin oppositiofoorumeilla kiivas keskustelu. (Vielä ei ole silmiini osunut teologista arviota, mutta ”arkkienkeli Gabriel, Jumalan mies” (!) sorretun Unkarin symbolina vaikuttaa todella oudolta, sanoisinko, postsosialistisen uskontosivistymättömyyden paraatiesimerkiltä…) Yleisten esteettisten näkökohtien lisäksi esille on tuotu sekin, että Saksan kotka ei ole natsijärjestelmän tunnus vaan Saksan valtion ja kansakunnan edelleenkin käytössä oleva symboli, joten muistomerkkiä voisi aivan oikeutetusti pitää myös ulkopoliittisesti loukkaavana ja asiattomana. Kenties painokkaimman puheenvuoron on kuitenkin juurikään käyttänyt tässäkin blogissa äskettäin esillä ollut historiantutkija Krisztián Ungváry, jonka tuore kirja sivusi tätäkin aihetta. Hvg.hu-sivuston mielipidekirjoituksessaan Ungváry ei jätä kiveä kiven päälle: muistomerkkihanke on historian vääristelyä.

”Pahan” ja ”hyvän” vastakkainasettelu, jossa Unkari edustaa ”hyvää”, ei nimittäin millään tavalla vastaa totuutta. Kuten Ungvárykin on tuoreessa kirjassaan selkeästi osoittanut, Unkarin juutalaisten joukkomurha ei olisi onnistunut ilman Unkarin valtion hallintokoneiston innokasta ja aulista avunantoa; joukkotuhon valmistelivat ja osaksi toteuttivatkin unkarilaiset. Ja jo paljon ennen saksalaismiehitystä ja keskitysleirikyydityksiä Unkarissa ja siihen liitetyillä alueilla oli pantu toimeen muutamia pienempiä vainoja, kyydityksiä ja joukkomurhia sekä toteutettu ns. työpalveluvelvollisuus, ja näiden uhrien määrä nousee yhteensä kymmeniin tuhansiin. (Suuri osa näistä menehtyi 1941 Unkarista turvaa etsineiden ”itäjuutalaisten” pakkokyydityksissä miehitetyn Ukrainan Kamenets-Podolskiin, missä suurin osa kyyditetyistä yhdessä paikallisten juutalaisten kanssa joutui SS-joukkojen murhaamaksi. Kyyditettyjen ”muukalaisten” joukkoon päätyi ”vahingossa” myös useita ikänsä Unkarissa eläneitä, Unkarin kansalaisuuden omaavia juutalaisia. Silti hallituksen perustaman uuden historiantutkimusinstituutin johtaja Sándor Szakály on äskettäin nimittänyt Kamenets-Podolskin kyydityksiä ”paremminkin muukalaispoliisitoimenpiteeksi”.)

Saksalaismiehitys ei mitenkään erityisesti suuntautunut Unkarin kansaa vastaan; unkarilaiset eivät kuuluneet natsi-ideologiassa ”ali-ihmisiin”, eikä heidän tuhoamistaan asetettu poliittiseksi päämääräksi. Uusi natsikomento ei myöskään kohdannut Unkarissa missään erityisempää vastarintaa, päinvastoin se auttoi osaa maan silloisesta eliitistä pääsemään käsiksi vainojen uhreilta ”arjalaistettuun” omaisuuteen. Ungváry muistuttaa myös, että toisin kuin väitetään, saksalaiset eivät heti nostaneet Unkarin natseja, nuoliristiläisiä, valtaan: miehityksen jälkeen muodostettiin kokoomushallitus, jossa merkittävässä osassa oli siihenastinen hallituspuolue. Nuoliristiläiset sitä vastoin jäivät hallituksen ulkopuolelle, ja heidän johtajansa Szálasi itse asiassa vastusti juutalaisten keskitysleirikyydityksiä, koska piti niitä ”kansallisen työvoiman tuhlauksena”.

Ungváry päättää kipakan kirjoituksensa ”vaatimattomaan ehdotukseen”:

Unkarista ei periaatteessa kyyditetty ainuttakaan naista ilman, että tämän emätin tutkittiin, ettei kansalliselle omaisuudelle koituisi tappiota. [Toisin sanoen: etteivät kyyditetyt pääsisi tällä tavalla salakuljettamaan arvoesineitä mukanaan.] Ruumiintarkastuksia tehneiden naisten työstä on tarkkoja selvityksiä, tiedetään sekin, että kansallisen omaisuuden säästämiseksi ja työn vauhdittamiseksi he eivät vaihtaneet kumihansikkaita vaan käyttivät kaiket päivät samoja, ilman desinfiointia. Tämän menettelyn symboliksi ei sovi arkkienkeli Gabriel. Jos halutaan pystyttää muistomerkki, tehtäköön se ruumiintarkastuksia tehneille naisille. Muistomerkin paikkakin on ihanteellinen, Kansallispankin edessä, siis kansakunnan varallisuuden suojeleminen saisi oivan symbolin. Parempi kuitenkin olisi, jos julkisia varoja ei tuhlattaisi – vaan jos ne, jotka haluavat pestä pois häpeän, sen sijaan ymmärtäisivät hävetä.