Päivystävä älymystö analysoi

heinäkuu 23, 2014

En millään malta olla jatkamatta kahdessa edellisessä blogissa käsitellyn muistomerkkijupakan jälkipuintia. Vuoden 1944 saksalaismiehityksen muistomerkki, jonka Unkarin hallitus pitkällisten protestien jälkeen rakennutti Budapestin Szabadság térille kuin varas yöllä ja ”etävihki” – pääministeri antoi julkilausuman, jolla ikään kuin korvattiin nolon julkisuuden pelossa pitämättä jätetyt paljastajaisseremoniat – nimittäin nostattaa jatkuvasti keskustelua. Kielentutkijana minusta kiintoisinta on, että, kuten pilpul.net-blogin päivystävä hebreisti huomautti, koko muistomerkkiskandaalin ydin ilmenee kauniisti juuri muistomerkin teksteissä ja kiistellyissä käännöksissä.

Muistomerkin yläosassa, kreikkalaisen pylväikön päätykolmiossa, jonka kehikossa oudosti ja tyylirikkoisesti sojottavat teräslevyn niitit, lukee (kuten oppositioviestimien grafiikka-asiantuntijat irvailevat: kököllä ilmaisfontilla tulostettuna) ei esimerkiksi ”Natsien hirmuvallan uhrien muistoksi surevalta kansakunnalta”, vaan ”Saksalaismiehityksen uhrien muistomerkki”. (Jotenkin tulee mieleen 1980-luvulla Helsingissä Kaisaniemen puiston kivimuuriin ruiskaistu minimalistis-syvällinen graffiti: TÄÄ ON KIVI.)

muistomerkki

Mutta tämä teksti on ainoastaan unkariksi, ja muistomerkin pystyttäjät ovat varman varmistamiseksi halunneet valistaa muistomerkin tarkoituksesta myös muunkielisiä paikalla kulkijoita. Siispä yhden katkenneen pylvään päähän on veistetty Az áldozatok emlékére (‘Uhrien muistolle’), ja tämän tekstin käännökset on hakattu vieressä olevaan muurinkappaleeseen englanniksi, hepreaksi, saksaksi ja venäjäksi.

(Kuva nyest.hu-portaalin artikkelista.)

Monien omatekoisten eksperttien lisäksi nyest.hu-portaalin kieliasiantuntijat ovat ryhtyneet selvittämään, mikä käännöksissä oikein mättää. Törkein virhe on tietenkin hepreankielisessä tekstissä, jonka sanat ovat väärässä järjestyksessä, koska ilmeisesti kivenhakkaaja on joutunut omavaltaisesti jakamaan yhdelle riville kirjoitetun tekstin kahtia eikä ole tiennyt tai tajunnut, että hepreaa luetaan oikealta vasemmalle. Niinpä fraasin alkuosa on joutunut loppuosan alapuolelle, ja kokonaisuus on järjetön. Muuten nyest.hu:n artikkelissa päivystävä lingvisti László Kálmán päätyy samansuuntaiseen mielipiteeseen kuin pilpul.net-blogisti: heprealaisen tekstin sana korban ‘uhri’ ei sinänsä ole aivan väärä tässä yhteydessä, mutta kuulostaakseen luontevalta se vaatisi jonkin määritteen kertomaan, minkä tai kenen uhreista on kysymys.

Heprealaisessa tekstissä on kuitenkin muitakin kiintoisia ongelmia. Kálmánin (tai hänen konsultoimiensa asiantuntijoiden) mukaan hepreankielisessä tekstissä oudoksuttaa siinä käytetty ns. raamattuheprealainen kirjaintyyppi. Näitä kirjaimia, jotka tunnistaa viivojen paksuuden vaihtelusta, käytetään perinteisissä uskonnollisissa teksteissä (sekä jiddišin kielessä, mutta kuka hyvänsä kielitaitoinen tietenkin näkee tekstistä heti, että se ei ole jiddišiä), nykyheprealaisissa kirjaimissa taas viivat ovat normaalisti tasapaksuja. Vanhan kirjaintyypin käyttäminen muistomerkissä panee lukijan odottamaan viittausta klassisiin pyhiin teksteihin. Kielellisesti kuitenkaan teksti ei ole arkaisoivaa raamattuhepreaa, vaan sekä korban-sanan käyttö modernissa ‘katastrofin tai rikoksen uhrin’ merkityksessä että syntaktisesti modernimman tyyppinen omistusrakenne viittaavat nykyhepreaan. Ja toisaalta korban-sanan oikeinkirjoitus ei mene aivan nykyheprean sääntöjen mukaan…

Englanninkielisestä tekstistä puuttuu oudosti määräinen artikkeli. In memory of the victims tuntuisi luontevammalta, koska muistomerkin tarjoaman kontekstin (Saksan kotkan, vuosiluvun 1944, Unkarin valtakunnanomenan) pitäisi tehdä selväksi, että tässä on kysymys tietystä historiallisesta tapahtumasta. Sitä paitsi määräinen artikkeli az on myös unkarilaisessa alkutekstissä, ja sitä tarjoaa jopa Google Translate (kyllä, kokeilin!). Venäjänkielinen v pamjat’ žertvam ei ole kieliopillisesti aivan mahdoton mutta Kálmánin haastattelemien venäjäntaitajien mukaan kuitenkin jotenkin outo, vähän kuin suomeksi sanottaisiin ”muistoksi uhreille”. Luontevampi olisi v pamjat’ o žertvah, sananmukaisesti ”muistoksi uhreista”. (Ja kyllä, sitäkin tarjoaa Google Translate, mainettaan parempi.)

Mutta mitä tämä kaikki kertoo? Samaa kuin muistomerkin katastrofaalinen mauttomuus, jota kilvan päivittelee koko Unkarin älymystö. Muoviselta näyttävä imelänkaunis enkelipoika, jonka pinnasta patinointi irtoilee (siitä jouduttiin jo ensimmäisenä päivänä vesisuihkulla pesemään mielenosoittajien heittelemiä kananmunia), kipsisen näköiset pylväät, joiden päällä kököttää niitattujen teräslevyjen reunustama päätykolmio, ja rujo sulkasatoinen kotka luovat yhdessä ainutlaatuisen hajuvesi-lihapulla-kermavaahtoefektin. Arkkitehtuuria ja kuvanveistotaidetta ymmärtävät ovat myös ankarasti arvostelleet koko muistomerkin mittasuhteita – se on typerän iso mutta ei tarpeeksi iso tehdäkseen kunnollisen monumentaalista vaikutusta, eikä sen sijoitus nykyiselle paikalleen toimi. Kokonaisuus näyttää juuri siltä, mitä se ilmeisesti onkin, eli hätäisesti ja taitamattomasti kokoon paiskatulta.

Ja mitä tämän taitamattoman hutiloinnin takana piilee? Toisaalta törkeää itsevarmuutta: mehän tehdään niin kuin halutaan! Pääministeri Orbán ilmoitti jo kuukausia sitten, ettei hänellä ole ”pelivaraa” muistomerkin suhteen eikä aikaa tai mahdollisuuksia ryhtyä laajempaan kansalaiskeskusteluun, jota eri tahot kilvan vaativat. Ja kun opposition ja älymystön suunnalta kuuluva ininä ei lakannut, huhtikuussa pääministeri jyräytti: ”Tämä taideteos on moraaliselta kannalta, ilmaisurakenteensa historiallisen sisällön suhteen täsmällinen ja virheetön.”

Ja toisaalta: luimistelevaa, lapsellista vastuun pakoilua. Muistomerkki tuodaan paikalleen yön ja poliisisaattueen turvin ja julistetaan pystytetyksi pääministerin kansliasta käsin, ettei kenenkään tarvitse asettua alttiiksi kananmunasateelle. Muistomerkin tekstit muotoillaan mahdollisimman löysästi ja pelkurimaisesti – kuten pilpul.net-blogisti huomasi, oikeastaan kaikki käännösongelmat voidaan palauttaa siihen, että tekstissä yritetään kouristuksenomaisesti välttää ilmaisemasta, kenen tai minkä uhreista on kyse. Ja kun tekstien ja käännösten laatu saa asiantuntijat älähtämään, mitä tekee toimeksiantaja eli Unkarin hallitus? Julkaisee verkkosivuillaan virallisen julkilausuman, jolla syy työnnetään valtion kääntäjä- ja käännöslautakunnan (OFFI) niskoille. ”Tekstien käännökset neljälle vieraalle kielelle laati OFFI (pääministerin kanslian sekä Unkarin tiedeakatemian toimeksiannosta). Vieraskielisten tekstien kieliopillisen oikeellisuuden OFFI vahvisti liitteenä olevilla asiakirjoilla.”

OFFIn rooliin tässä jupakassa puolestaan puuttui Unkarin ammattimaisten käännöspalvelujen tarjoajien liitto Proford. Nyest.hu-portaalin julkaisemassa kannanotossa Proford valittaa OFFIn saavuttamaa monopoliasemaa ja vetoaa päättäjiin, että virallisten käännösten vahvistamiseen kehitettäisiin ajanmukaisempi ja eurooppalaisissa oloissa paremmin toimiva ratkaisu. Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, missä tutkinnon suorittaneet valantehneet kielenkääntäjät ovat oikeutettuja itse takaamaan käännöstensä oikeellisuuden, Unkarissa valtion omistamalla OFFIlla on yksinoikeus virallisten käännösten vahvistamiseen. Ja kuten muistomerkkimunaus osoittaa, tästä on ikäviä seurauksia.

Tässä siis syy, miksi päivystäviä filologeja, kielen- ja kulttuurintutkijoita tarvitaan pohtimaan sitä kuvaa, jonka julkinen valta kuvan ja sanan keinoin itsestään rakentaa. Tietenkin voisi ja pitäisikin kirjoittaa myös siitä, mikä välittömästi tuntuu kansalaisten kukkarossa, mahassa ja selkänahassa eli esimerkiksi valtion taloudesta. (444.hu-uutissivuston mukaan Brysselistä ei sitten huhtikuun ole maksettu Unkarille EU-tukia, koska niiden käytössä on ollut epäselvyyksiä. Virallisesti rahahanoja ei ole vielä suljettu tai tukia jäädytetty, mutta käytännössä tilanne on aivan sama: Brysselistä ei tule rahaa, koska tähänastisia tukia ei ole käytetty tai niiden käytöstä ei ole raportoitu niin kuin pitäisi, ja jos näin jatkuu vielä muutaman kuukauden ajan, tulossa voi olla ihan oikeita ongelmia.) Mutta itse asiassa pieni taidehistoriallinen tai filologinen analyysi antaa aivan yhtä hyvän kuvan siitä, mikä Unkarissa tällä hetkellä on pielessä.


Vielä muistoista ja muistomerkeistä

heinäkuu 21, 2014

Eilen Budapestin Szabadság térille pystytetystä saksalaismiehityksen muistomerkistä lainehtii edelleen kiivas keskustelu, josta ehdottomasti haluaisin nostaa esille pari huomiota.

Muistomerkin yleisen kitschisyyden lisäksi jotkut ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että sekä enkeli että kotka näyttävät nyt paljastuneessa teoksessa aika tavalla erilaisilta kuin aikoinaan julkisuuteen tulleessa luonnoksessa. Eikä pelkästään sen suhteen, että kotkan jalkaan on lisätty rengas, jossa lukee ”1944”, ja enkelin käteen on pantu Unkaria symboloiva valtakunnanomena. (No niin! Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?) Gépnarancs-sivuston kirjoituksessaan Tamás Szele – jonka mielestä muuten muistomerkki näyttää siltä, kuin joku biedermeier-lipastonkoristeiden suunnittelija olisi siantappajaisaterian ja puoli litraa kotipolttoista nautittuaan nähnyt levottomia unia ja häthätää muovaillut ne kuvaksi – arvelee, että kuvanveistäjän alkuperäistä suunnitelmaa on muutettu, jotta teos saataisiin ylipäätään kootuksi ja pystytetyksi yhdessä yössä, ilman huomiotaherättävän mutkikkaita ja mielenosoittajien häirinnälle alttiita pystytystoimia. Näin on syntynyt asetelma, jossa Szelen mielestä enkeli ei vaikuta laisinkaan kärsivältä uhrilta, pikemminkin se raukeana ojentaa kädessään olevaa valtakunnanomenaa kotkalle kuin kutsuisi sitä mukaansa: otapa tästä, Bruder, jaetaan Unkari yhdessä!

Hieman samantapaisen freudilaisen lipsahduksen on pirullisessa kirjoituksessaan Magyar Narancs -lehden blogipalstalla nähnyt myös György C. Kálmán.

Kálmánin mielestä teoksen piiloviesti on ilmiselvä jokaiselle eurooppalaisen kulttuurihistorian ja antiikin taruston tuntijalle. Poikamaisen kaunis, parraton ja hoikka puolialaston hahmo, jota kohti syöksyy yläilmoista kotka, on ilmetty Ganymedes, tuo ihana nuorukainen, johon ylijumala Zeus ihastui niin, että lensi kotkan hahmossa ryöstämään hänet ikiomaksi puppelipojakseen. Tällä tavalla patsaan tilaajat ovat ikään kuin salaa iskeneet silmää seksuaalivähemmistöjen edustajille – jotka tunnetusti ovat tottuneita lukemaan rivien välistä, tulkitsemaan koodeja ja ottamaan piilomerkitykset ja vaihtoehtoiset tulkinnat omaan käyttöönsä. (Näin siitä huolimatta, että samainen hallitus on palkannut kulttuurikomissaarikseen miehen, joka avoimesti paheksuu ”homolobbyn” toimintaa ja ”sateenkaariväen” rämettämiä teatteripiirejä.) Vastaisuudessa, Kálmán ilakoi, kenties nähdään iltaisin Gabriel-patsaan luona toisiinsa kietoutuneita homopariskuntia romanttisella iltakävelyllä, ehkäpä ensi vuoden Pride-kulkuekin tekee  kunniakierroksen muistomerkin ohi?

Totisempia tulkinnallisia aspekteja ovat nostaneet esiin heprean kieltä taitavat katsojat. Budapestiläinen rabbiini Zoltán Radnóti on Zolirabbi-blogissaan jo aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen uskonnolliseen sivistymättömyyteen, jota arkkienkeli Gabrielin käyttäminen Unkarin symbolina edustaa. Nyt hän kimpaantui lopullisesti muistomerkin hepreankieliseen tekstiin.

Katkaistun pylvään päässä lukeva teksti ”Uhrien muistoksi” on varmuuden vuoksi käännetty englanniksi, hepreaksi, saksaksi ja venäjäksi. Hepreankielisessä tekstissä sanajärjestys on väärä, ja ”uhri” on käännetty sanalla korban, joka tällä tavalla yksinään käytettynä merkitsee ’temppelissä annettua eläinuhria’; olisi pitänyt joko käyttää toista sanaa (holokaustin tai sentapaisten kärsimysten marttyyreille on heprean kielessä oma ilmauksensa) tai lisätä täsmentävä määrite: korbanot ha-šoa ’holokaustin uhri’. Toisin sanoen: muistomerkin rakentajat eivät ole löytäneet tai edes viitsineet etsiä käsiinsä kunnollista heprean kielen asiantuntijaa, ennen kuin kivenhakkaaja pantiin töihin. Taas yksi kenties suorastaan tahalliselta vaikuttava signaali muistomerkin tilaajilta: me teemme niin kuin haluamme, tiedämme kaiken paremmin emmekä kysy kenenkään mielipidettä!

***

Samaan aikaan kun Unkarin vuoden 1944 tapahtumien muistomerkkiä päivitellään kautta maan ja ulkomaillakin Washington Postia myöten, toinen vuosipäivä on jäänyt Unkarissa taakse melkeinpä kenenkään huomaamatta. Sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan 500 vuotta siitä, kun Temesvárissa (nykyisen Romanian Timişoara) teloitettiin György Dózsa, ristiretkiarmeijan päälliköstä vuoden 1514 talonpoikaiskapinan johtajaksi muuttunut transilvanialainen soturi, jonka kohtalosta ja jälkimaineesta kirjoitti Népszabadság-lehdessä Sándor Révész.

Dózsan tarina on osa vanhan Unkarin kuningaskunnan kuolinkamppailua turkkilaisvalloituksen lähestyessä. Arkkipiispa Tamás Bakóczin organisoima ristiretkiarmeija, jonka olisi pitänyt suojella Unkaria ja Eurooppaa islamilaisen imperiumin laajenemispyrkimyksiltä, ei koskaan päässyt käynnistämään sotaretkeä turkkilaisia vastaan, sitä vastoin heikon kuninkaan ja mahtavan aateliston sisäiset ristiriidat räjähtivät sisällissodaksi ja yhä kurjistuvien talonpoikien kapinaksi. Dózsan armeija eteni voitosta voittoon, kunnes Transilvanian käskynhaltija János Szapolyai/Zápolya, sittemmin itsekin Unkarin kuningas, voitti kapinalliset Temesvárin taistelussa. Kuten noiden aikojen talonpoikaiskapinat yleensä, myös Dózsan kapina kostettiin verisesti ja sen johtajan kuolemantuomio pantiin täytäntöön mahdollisimman näyttävällä ja ikimuistoisen julmalla tavalla. Toisin kuin suosittu tarina sittemmin on väittänyt, Dózsaa ei grillattu tulisella tuolilla mutta kylläkin istutettiin jonkinlaiselle symboliselle valtaistuimelle ja ”kruunattiin” hehkuvan kuumaksi kuumennetulla kruunulla ennen kuin – näin aikalaislähteissä asia on kerrottu – hänen omat sotilaansa saivat hampaineen repiä hänet palasiksi ja syödä.

Satojen vuosien ajan Dózsa oli pahis ja peikko, ryöstäjä- ja raiskaaja-armeijan päällikkö, kunnes 1800-luvun mittaan Unkarin taiteessa ja historiankirjoituksessa alkoi nostaa päätään positiivisempi Dózsa-hahmo, raa’an ja julman ajan kasvatti mutta kansan sinänsä oikeutettujen vaatimusten tulkki. Kansallisrunoilija Sándor Petőfi kirjoitti vuonna 1847 (suorasanainen raakakäännös Santran):

Vielä kansa pyytää, antakaa sille nyt!
Vai ettekö tiedä, miten hirmuinen on kansa,
kun se nousee eikä pyydä vaan ottaa ja sieppaa?
Ettekö ole kuulleet György Dózsan nimeä?
Hänet poltettiin hehkuvalla rautavaltaistuimella,
mutta hänen henkeään ei tuli polttanut,
sillä se on itse tulta; siksi varokaa,
sillä tämä liekki voi taas tuhota teidät!
Ammoin kansa pyysi vain ruokaa,
koska silloin se oli vielä eläimen tasolla;
mutta eläimestä on vihdoin tullut ihminen,
ja ihmiselle kuuluu oikeus.

 

Sosialismin aikana Dózsa nostettiin arvoon arvaamattomaan sekä Unkarissa että Romaniassa, missä ”Gheorghe Dojan” mukaan samoin nimettiin sodan jälkeen katuja monissa kaupungeissa. Jo vuonna 1901 Unkarin sosialistit olivat vaatineet Dózsalle pystytettäväksi muistomerkkiä ”proletariaatin unkarilaisena esitaistelijana”, vuoden 1919 lyhytikäisessä Unkarin neuvostotasavallassa ehti ilmestyä muutama numero ”Dózsan kansa” -nimistä lehteä, ja vuoden 1945 jälkeen ei Unkarissa Dózsaa enää voinut missään kuvata muuten kuin positiivisessa valossa. Aikaansa edellä olleen luokkataistelusankarin kunniaksi nimettiin katuja, kouluja ja urheiluseuroja, Dózsan kuva oli rahoissa ja postimerkeissä. Kenenkään ei oikein sopinut muistuttaa, että itse asiassa Dózsa mahdollisesti oli aatelismies (näin väittää unkarinkielisen Wikipedian Dózsa-artikkeli, Réveśzin mukaan Dózsan syntyperästä ei tiedetä varmuudella yhtään mitään), jonka haaveissa tuskin siinteli mikään luokkarajaton tasa-arvoyhteiskunta, tai että 1500-luvun alun Unkarissa todellista edistystä edusti kaupunkien porvaristo – joka puolestaan yleensä ei asettunut Dózsan kapinallisten puolelle.

Reaalisosialismin romahduksen lähestyessä ja historiantutkimuksen vapautuessa kävi yhä selvemmäksi, että Dózsasta ei saisi ihanneyhteiskuntaan pyrkinyttä proletariaatin vallankumouksen sankaria. Samoin, väittää Révész, epäonnistuivat yritykset selittää Dózsan kapina Transilvanian székely-heimon vanhan vapausihanteen heijastumaksi. Ja kun Dózsaa ei enää jakseta väkisin tunkea toisten aikakausien ideologisiin kehikkoihin, tätä miestä, jonka todellisesta taustasta, tavoitteista ja ajatuksista ei tiedetä paljon mitään, ei tarvita sankariksi eikä antisankariksi. Kuten Révész kirjoittaa, Dózsa-kultti sai voimansa toisaalta entisajan Unkarin feodalismin vastustamisesta, toisaalta sosialismista, ja kun kumpikaan asia ei enää ole ajankohtainen, Dózsaa ei kaivata uuden Unkarin ”kristillis-kansalliseen” pantheoniin. György Dózsa vaikenee.

***

Toisista historian hahmoista ja vertauskuvista pidetään kovaa elämää, toiset on hiljalleen unohdettu ja siirretty kansallisen rekvisiittavaraston perähyllylle. Nyt ei virallisessa Unkarissa pystytetä patsaita kapinapäälliköille vaan tekokristillisille tai puoliksi tarunomaisille symbolihahmoille. Mutta ketä patsaat ja symbolihahmot sitten ovatkin esittävinään, edelleenkin on helpompi vääntää kättä ja soittaa suuta vertauskuvista ja niiden tulkinnasta kuin oikeiden elävien ihmisten oikeista ongelmista. Ehkä symbolipuhe on suorastaan välttämätöntä, ehkä ilman sitä ei koskaan päästäkään oikeisiin asioihin asti.


Pysti on pystyssä

heinäkuu 20, 2014

Nyt se on sitten tapahtunut, maailman seuratessa järkyttyneenä Ukrainassa alas ammutun malesialaiskoneen ja satojen kuolonuhrien ympärillä pyörivää poliittista kiistaa ja yhä harvenevan mielenosoittajajoukon kerääntyessä päivittäin Budapestin Szabadság térille eli Vapauden aukiolle protestoimaan Unkarin saksalaismiehityksen uuden muistomerkin pystytystä vastaan. (Varsinainen miehityksen 70-vuotismuistopäivä tosin ehti kulua jo kauan sitten – se olisi ollut maaliskuun 18. – ja toisen maailmansodan historian 70 vuoden takaisten vaiheiden seuraamisessa olisi ehditty jo Stauffenbergin salaliittoon: 20. heinäkuuta joukko saksalaisia upseereja yritti lopettaa epätoivoiseksi kääntyneen sodan pommiattentaatilla, josta Führer kuitenkin kuin ihmeen kautta selvisi hengissä.)

Kuten jo tässäkin blogissa on ollut esillä, muistomerkkisuunnitelmaa ovat monet syyttäneet Unkarin historian häpeätahrojen kaunisteluksi: Unkari esitetään viattomana uhrina, ikään kuin virallinen Unkari ei olisi jo ennen natsimiehityksen alkua säätänyt rotulakeja ja käytännössä valmistellut tietä holokaustin toimeenpanolle, ikään kuin natsimurhaajilla ei olisi ollut yllin kyllin auliita unkarilaisia avustajia, ja ikään kuin suuri osa Unkarin vallanpitäjistä ja yläluokasta ei olisi ottanut saksalaismiehittäjiä vastaan ilomielin, tai ainakin ilman suurempaa vastarintaa. Tässä yhteydessä on tapana kertoa kasku, joka löytyy esimerkiksi unkarinkielisen Wikipedian ”operaatio Margarethesta” kertovasta artikkelista:

Muuan saksalainen diplomaatti kysyi kenraali Walther von Brauchitschilta, paljonko aikaa tarvittaisiin Unkarin miehittämiseen. Brauchitsch vastasi:
– Kaksikymmentäneljä tuntia.
– Entä jos unkarilaiset tekevät vastarintaa?
– Kaksitoista tuntia.
– Miten niin?
– Tervehdyspuheet jäävät pois.

Yön pimeydessä muistomerkin viimeiset, keskeisimmät osat – enkeli ja kotka – kuljetettiin paikoilleen, pressuun käärittyinä ja poliisisaattueen vartioimina.

Blogisti Nikita Hava kuvasi veistosten kuljetusta ja kertoo, että satakunta poliisia tarkisti paikalla liikkujien paperit ja esti pääsyn aukiolle.

Tänä päivänä uusi muistomerkki on ollut yleisön näkyvissä, ja se näyttää vieläkin kitschisemmältä kuin aikoinaan julkisuudessa liikkuneessa luonnoskuvassa vaikutti.

(Uutistoimisto MTI:n kuva Magyar Narancs -lehden jutusta.)

Päätykolmio-pylväikössä, tekstin ”Saksalaismiehityksen uhrien muistomerkki” alapuolella seisoo Unkaria symboloiva arkkienkeli Gabriel, jonka oikeaan käteen kuvanveistäjä on väärinkäsitysten välttämiseksi lisännyt Unkarin vanhalla valtiosymbolilla, kaksoisristillä koristetun valtakunnanomenan. Enkelin kimppuun syöksyy ylhäältä hieman sulkasatoisen näköinen kotka, Saksan symboli.

Valtiollisten ja hallitusta lähellä olevien tiedotusvälineiden vaietessa oppositiofoorumit ovat tulvineet monenlaisia mielenilmauksia. Magyar Narancs -lehti raportoi: ”Muistomerkki seisoo, kananmuna valuu.” Parisataa spontaania mielenosoittajaa on heitellyt patsasta raaoilla munilla ja paperilennokeilla, ja muutamia vastamielenosoittajia on puolestaan ilmestynyt haukkumaan näitä ”isänmaanpettureiksi”. Jo tämän päivän aikana useampia oppositiopoliitikkoja ilmestyi patsaan luokse tuomaan julki mielipiteitään. Näin sosialistipuolue MSZP:n Csaba Horváth:

”Se, että [hallitus] ei viime kuukausina ole suostunut käymään [muistomerkistä] asiallista dialogia edes Unkarin tiedeakatemian kanssa – joka samoin on tuominnut tämän muistomerkin toteuttamisen tässä muodossa – osoittaa hyvin, että hallitus tarkoitti tämän ylimieliseksi viestiksi: ”minä voin tehdä mitä vain”. Patsaasta puolestaan en voi sanoa muuta kuin että sen sanoma on pelkkää metalliksi ja kiveksi jähmettynyttä solvausta, vähemmän painava mutta näyttävä argumentti taas on, että kuten kuka hyvänsä näkee, se on kasa kitschiä.”

Horváthin mielestä muistomerkin oikea paikka olisi Budapestin kuuluisassa veistospuistossa yhdessä sosialisminaikaisten hirvitysten kanssa. En valitettavasti jaksa uskoa, että Gabriel ja kotka ainakaan lähiaikoina siirtyisivät paikaltaan minnekään. Toivoa tietenkin sopii, ja huomenna maanantaina on muistomerkin luokse taas kutsuttu koolle uusi mielenosoitus, samalla kun muistomerkki on tarkoitus virallisesti vihkiä.

Jäämme seuraamaan, mitä tuleman pitää.


Symbolipolitiikkaa, osa n

tammikuu 21, 2014

… missä n on liian suuri luonnollinen luku. Ihan oikeasti mukava olisi välillä kirjoittaa muistakin kuin 1900-luvun keskieurooppalaisten kipupisteiden ympärillä pyörivistä asioista, mutta Unkarin hallituksen symbolipolitiikka ei anna muuta vaihtoehtoa.

Nythän on niin, että natsismin hirmuteot ovat suurimmalle osalle eurooppalaisia liian ilmeiset, että niitä kannattaisi yrittää kiistää. Lisäksi etenkin juutalaisiin kohdistuneita vainoja on lähes mahdoton kieltää tai vähätellä jo senkin takia, että uhriksi joutuneella kansanryhmällä on kerta kaikkiaan liian suuri ja näkyvä rooli länsimaiden historiassa, talous- ja kulttuurielämässä, Israelin valtiosta ja sen poliittisesta painoarvosta puhumattakaan. (Tällä en siis todellakaan tarkoita vähätellä uhrien kärsimyksiä tai puolustella murhaajia vaan pelkästään muistuttaa, että vainojen uhreiksi joutui myös väestöryhmiä, joilla on vähemmän näkyvyyttä ja vähemmän vaikutusvaltaisia puolestapuhujia.) Nykyäänkin Unkarin poliittisen elämän ongelmista antisemitismi – todellinen ja oikea ongelma, jota en missään nimessä halua kiistää – ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen paljon helpommin kuin Unkarin romanien tilanne. Tai Unkarin demokratian tila, tiedonvälityksen sananvapauden ongelmat tai Unkarin valtiontalouden synkeät näkymät.

Mitä siis tässä tilanteessa tekee kansallinen imagonhuolto? Pyrkii tekemään selväksi, että ”me oltiin hyvisten puolella koko ajan”, niitä pahoja tekoja tekivät jotkut ihan muut. Unkarin valtio on julistanut tämän vuoden holokaustin muistovuodeksi, ja keskitysleireille kyyditettyjen muistoksi on entiselle Józsefvárosin rautatieasemalle nousemassa uusi museo, Sorsok Háza eli ‘Kohtaloiden talo’. (Museon nimi ja konsepti ovat nostattaneet kiivasta keskustelua, ja esimerkiksi eläkkeellä oleva Budapestin ylirabbiini Schweitzer on Népszava-lehden mukaan kieltäytynyt tukemasta hanketta ja ehdottanut, että rahat ennemmin käytettäisiin köyhyydessä elävien lasten tukemiseen.)

Mutta samalla kun vainojen uhreille tarjotaan symbolista hyvitystä, Unkarin valtio pesee symboliset kätensä vastuusta korostamalla, että kaikki tämä oli natsien syytä. Sodan loppuvaiheessa, kun valtionhoitaja Horthykin lopulta yritti ottaa järjen käteen ja sanoa irti taakaksi muuttuneen aseveljeyden, Saksa nimittäin otti ja miehitti Unkarin. Ja tämän miehityksen muistoksi on nyt nousemassa uusi muistomerkki. Kuvanveistäjä Péter Párkányin teoksessa, joka on nouseva Budapestin Vapauden aukiolle, lähelle vuonna 1945 pystytettyä neuvostovapauttajien muistopatsasta, Unkaria symboloi siivekäs mutta siipirikko hahmo, arkkienkeli Gabriel, jonka kimppuun syöksyy Saksan musta kotka.

(Kuva Pusztarangerin blogista.)

Patsaan taiteellisesta ja taidepoliittisesta taustasta käy tietenkin oppositiofoorumeilla kiivas keskustelu. (Vielä ei ole silmiini osunut teologista arviota, mutta ”arkkienkeli Gabriel, Jumalan mies” (!) sorretun Unkarin symbolina vaikuttaa todella oudolta, sanoisinko, postsosialistisen uskontosivistymättömyyden paraatiesimerkiltä…) Yleisten esteettisten näkökohtien lisäksi esille on tuotu sekin, että Saksan kotka ei ole natsijärjestelmän tunnus vaan Saksan valtion ja kansakunnan edelleenkin käytössä oleva symboli, joten muistomerkkiä voisi aivan oikeutetusti pitää myös ulkopoliittisesti loukkaavana ja asiattomana. Kenties painokkaimman puheenvuoron on kuitenkin juurikään käyttänyt tässäkin blogissa äskettäin esillä ollut historiantutkija Krisztián Ungváry, jonka tuore kirja sivusi tätäkin aihetta. Hvg.hu-sivuston mielipidekirjoituksessaan Ungváry ei jätä kiveä kiven päälle: muistomerkkihanke on historian vääristelyä.

”Pahan” ja ”hyvän” vastakkainasettelu, jossa Unkari edustaa ”hyvää”, ei nimittäin millään tavalla vastaa totuutta. Kuten Ungvárykin on tuoreessa kirjassaan selkeästi osoittanut, Unkarin juutalaisten joukkomurha ei olisi onnistunut ilman Unkarin valtion hallintokoneiston innokasta ja aulista avunantoa; joukkotuhon valmistelivat ja osaksi toteuttivatkin unkarilaiset. Ja jo paljon ennen saksalaismiehitystä ja keskitysleirikyydityksiä Unkarissa ja siihen liitetyillä alueilla oli pantu toimeen muutamia pienempiä vainoja, kyydityksiä ja joukkomurhia sekä toteutettu ns. työpalveluvelvollisuus, ja näiden uhrien määrä nousee yhteensä kymmeniin tuhansiin. (Suuri osa näistä menehtyi 1941 Unkarista turvaa etsineiden ”itäjuutalaisten” pakkokyydityksissä miehitetyn Ukrainan Kamenets-Podolskiin, missä suurin osa kyyditetyistä yhdessä paikallisten juutalaisten kanssa joutui SS-joukkojen murhaamaksi. Kyyditettyjen ”muukalaisten” joukkoon päätyi ”vahingossa” myös useita ikänsä Unkarissa eläneitä, Unkarin kansalaisuuden omaavia juutalaisia. Silti hallituksen perustaman uuden historiantutkimusinstituutin johtaja Sándor Szakály on äskettäin nimittänyt Kamenets-Podolskin kyydityksiä ”paremminkin muukalaispoliisitoimenpiteeksi”.)

Saksalaismiehitys ei mitenkään erityisesti suuntautunut Unkarin kansaa vastaan; unkarilaiset eivät kuuluneet natsi-ideologiassa ”ali-ihmisiin”, eikä heidän tuhoamistaan asetettu poliittiseksi päämääräksi. Uusi natsikomento ei myöskään kohdannut Unkarissa missään erityisempää vastarintaa, päinvastoin se auttoi osaa maan silloisesta eliitistä pääsemään käsiksi vainojen uhreilta ”arjalaistettuun” omaisuuteen. Ungváry muistuttaa myös, että toisin kuin väitetään, saksalaiset eivät heti nostaneet Unkarin natseja, nuoliristiläisiä, valtaan: miehityksen jälkeen muodostettiin kokoomushallitus, jossa merkittävässä osassa oli siihenastinen hallituspuolue. Nuoliristiläiset sitä vastoin jäivät hallituksen ulkopuolelle, ja heidän johtajansa Szálasi itse asiassa vastusti juutalaisten keskitysleirikyydityksiä, koska piti niitä ”kansallisen työvoiman tuhlauksena”.

Ungváry päättää kipakan kirjoituksensa ”vaatimattomaan ehdotukseen”:

Unkarista ei periaatteessa kyyditetty ainuttakaan naista ilman, että tämän emätin tutkittiin, ettei kansalliselle omaisuudelle koituisi tappiota. [Toisin sanoen: etteivät kyyditetyt pääsisi tällä tavalla salakuljettamaan arvoesineitä mukanaan.] Ruumiintarkastuksia tehneiden naisten työstä on tarkkoja selvityksiä, tiedetään sekin, että kansallisen omaisuuden säästämiseksi ja työn vauhdittamiseksi he eivät vaihtaneet kumihansikkaita vaan käyttivät kaiket päivät samoja, ilman desinfiointia. Tämän menettelyn symboliksi ei sovi arkkienkeli Gabriel. Jos halutaan pystyttää muistomerkki, tehtäköön se ruumiintarkastuksia tehneille naisille. Muistomerkin paikkakin on ihanteellinen, Kansallispankin edessä, siis kansakunnan varallisuuden suojeleminen saisi oivan symbolin. Parempi kuitenkin olisi, jos julkisia varoja ei tuhlattaisi – vaan jos ne, jotka haluavat pestä pois häpeän, sen sijaan ymmärtäisivät hävetä.