Nach der Wahl ist vor der Wahl

lokakuu 5, 2019

eli ”vaalien jälkeen on ennen vaaleja”, olen tainnut ennenkin todeta. Itävallassa tämä on erityisen totta, kun harva se vuosi on ainakin jonkin osavaltion vaalit. Yleis-sentrooppalaisemmin tämä on nyt totta sikäli, että Itävallan parlamenttivaalit menivät, Unkarissa taas on tulossa kunnallisvaalit.

Itävallan vaalithan pääsivät kivasti suomalaiseenkin mediaan, ja niiden tulos oli odotettu. Konservatiivipuolue ÖVP nuoren ja kauniin johtajansa Sebastian Kurzin käsittämättömän kansansuosion siivittämänä jyräsi edelleenkin, skandaalien ravistelema oikeistopopulistinen FPÖ romahti ja menetti kannatuksestaan reilun siivun. Tällä hetkellä julkisuudessa valetaan kannuja FPÖ:n sisäisistä skismoista. Ibiza-videoskandaalissa kasvonsa menettänyt entinen puoluejohtaja HC Strache ei ole nyt vain luopunut tehtävästään vaan ilmoittanut vetäytyvänsä kokonaan politiikasta. Tämä nostattaa kummallisia väreitä niiden selkäpiissä, jotka vielä muistavat vuosituhannen alkuvuodet ja Jörg Haider -vainajan muutaman kuukauden välein toistuvat julistukset siitä, miten hän nyt aikoo ihan oikeasti pysyä siellä Kärntenin osavaltion maaherrana ja vetäytyä liittovaltiotason politiikasta syrjään. Juupajuu.

Mutta ei Ibizassa kyllin, vaan Strachen eräänlaiseksi sijaiseksi parlamenttiin nostettu sievä nuori Philippa-vaimo on myös alkanut herättää pahaa verta. (Kun työkoneellani rupean kirjoittamaan verkkoselaimen osoitekenttään tiedekuntamme osoitetta phil-kult.univie.ac.at, integroitu hakukone tarjoaa muutaman alkukirjaimen jälkeen täydennykseksi Philippa Strache.) Ei vain HC Strache itse ole epäiltynä korruptionkäryisistä taloussotkuista (entinen henkivartija väittää Strachelle kiikutetun urheilukassikaupalla käteistä rahaa, joka olisi peräisin venäläisiltä tai ukrainalaisilta oligarkeilta), vaan myös Philippan väitetään osallistuneen pariskunnan leveänlaisen elämäntyylin rahoittamiseen nostamalla puolueelta 9.500 euron kuukausipalkkaa tehtävistä, joista ei ole tarkempaa tietoa. (Virallisesti Philippa oli puolueen palkaton ”eläinsuojeluvaltuutettu”.) Olisiko tosiaan niin, että populistipuolueet ennemmin tai myöhemmin kaatuvat omiin tohelointeihinsa tai repivät itse itsensä hajalle?

FPÖ:n toljailut sikseen. Nythän on edessä hallitustunnustelut, ja niistä povataan hankalia. Sebastian Kurz, suurimman puolueen johtaja, on komean vaalivoiton jälkeen itsestäänselvä hallituksen muodostaja, mutta yksin ÖVP ei pysty hallitsemaan, vaan koalitioon tarvitaan vähintään yksi puolue lisäksi. FPÖ:n kanssa, arvelevat monet, Kurzin olisi mukavinta ja ideologisesti helpointa jatkaa populistista tiukalla maahanmuuttopolitiikalla elämöimistä (ja siinä sivussa köyhien kyykyttämistä). Toisaalta Kurzin luulisi järkimiehenä ja reaalipoliitikkona vihdoinkin tajuavan, että ”yksittäistapauksesta” toiseen kompuroivista (vähän väliä paljastuu FPÖ:n piireistä kompromettoivia yhteyksiä natsimeininkeihin) ja sisäisten riitojen repimistä perusitävaltalaisista ei nyt jos koskaan ole hallitusvastuuta kantamaan.

Jos ei FPÖ, niin mikä sitten? Vaaleissa pahasti takkiinsa saanut, itse asiassa suorastaan historiallisessa aallonpohjassa kyntävä sosiaalidemokraattien SPÖ on pahassa kriisissä. Tuoreehko puoluejohtaja Pamela Rendi-Wagner on fiksun ja sympaattisen oloinen tyyppi, mutta kärsii ehkä jonkinlaisesta juttaurpilais-ongelmasta: ammattiyhdistysäijät eivät luota nättiin nuoreen naisihmiseen eivätkä pidä tätä oikein vakavasti otettavana. On vaikea kuvitella, että tässä tilanteessa SPÖ, jonka on nyt terävöitettävä profiiliaan ja koottava rivinsä, suostuisi oikeistokonservatiivien sivuvaunupuolueeksi.

Jäljelle jäävät vaihtoehdot eivät välttämättä ole yhtään helpompia. Vihreät, jotka edellisissä vaaleissa tipahtivat äänikynnyksen alapuolelle, palasivat nyt historiallisen komealla äänisaaliilla takaisin ja hengittävät FPÖ:n niskaan neljänneksi suurimpana puolueena. Itävaltalaisessa mediakuplassani liikkuu nyt vetoomuksia vihreiden tuoreelle johtajalle Werner Koglerille, pitkän linjan vaatimattomalle uurastajalle: vihreiden pitäisi nyt niellä aatteellinen vastahakoisuutensa ja suostua reaalipoliittiseen hallitusyhteistyöhön, ettei Kurz vain keksisi vielä kerran yrittää uudelleenlämmitettyä oikeisto-äärioikeistokoalitiota. Vaikka jäljet pelottavatkin: molemmille Kurzin ÖVP:n aiemmille koalitiokumppaneille on käynyt kehnosti… Mahdollisesti tähän ”turkoosi-vihreään” (turkoosi on Kurzin ”uuden” ÖVP:n tunnusväri, jolla tehdään eroa ÖVP:n perinteiseen ”mustaan”) koalitioon otettaisiin mukaan myös ”pinkit” eli porvarillis-liberaalinen uuspuolue NEOS – ei vain hallituspohjan laajentamiseksi vaan ehkä myös siksi, että ÖVP voisi peluuttaa kahta hallituskumppaniaan toisiaan vastaan.

Tässä hallitusspekulaatioiden lomassa mieleen nousee hyvin raadollisia mietteitä etenkin siitä, mitä oikein sentrooppalaisen äänestäjäkunnan päässä tikittää. Onko tosiaankin niin, että merkittävä osa äänioikeutetuista kansalaisista antaa äänensä Sebastian Kurzille yksinkertaisesti vain siksi, että tämä on niin komea ja tyylikäs ja kohtelias nuori mies, semmoinen unelmavävy-tyyppi? Sillä mitään sisällöllistä syytä Kurzin kannattamiseen, anteeksi vain, en pysty keksimään. (Hieman samanlainen käsittämätön ihailu ympäröi aikoinaan silloista valtionvarainministeriä Karl-Heinz Grasseria, joka – samoin kuin muutkin Jörg Haiderin ns. pojuporukan miehet, Haiderhan mielellään keräsi myös poliittisiksi suojateikseen hyvännäköisiä nuorukaisia – oli kuin suoraan partavesimainoksesta. Ja samaan tapaan aikoinaan HC Strachekin profiloitui ”siksi ainoaksi puoluejohtajaksi, joka ei ole vanha eikä ruma”.) Miten paljon demarien surkea vaalimenestys ja johtajakriisi liittyy siihen, että puoluejohtaja on nainen, jonka piipitystä ei äijäporukoissa jakseta kuunnella? Johtuiko vihreiden pitkä alamäki siitä, että edellinen pitkäaikainen puoluejohtaja Eva Glawischnig oli ärsyttävä, ”hienosteleva” ämmä (jonka napapaljaana-hääpukua reposteltiin julkisuudessa samaan tapaan kuin Jutta Urpilaisen verkkosukkia aikoinaan), ja onko vihreiden nykyinen nousu sen ansiota, että puolueen johdossa on taas reilu työmies-imagoinen jätkä?

***

Siirrytään sitten Unkariin, missä kunnallisvaalitaistelu jatkuu ja sitä koskevat uutiset eivät niinkään käsittele aatteellisia kysymyksiä kuin vaalikamppailua itseään ja siinä käytettyjä mahdollisia likaisia temppuja. Kuten viimeksi kirjoitin, valtapuolue Fidesz säilyttänee yliherruutensa useimmilla pienillä paikkakunnilla, missä kansa ei seuraa nettipohjaista oppositiomediaa vaan lukee, katselee ja kuuntelee uutisensa suurimmaksi osaksi hallituksen kontrollissa olevista perinteisistä viestimistä. (Ja joka tapauksessa äänestää paikallista pormestaria, jolta tulevat sekä työllistämistyöt että ruoka-avustuskupongit.) Lähes kolmasosassa Unkarin kunnista on vaaleissa ehdolla yksi ainoa pormestariehdokas. Kovempi taistelu käydään kaupungeissa; Budapestissa tähänastinen ylipormestari István Tarlós ja johtava oppositioehdokas Gergely Karácsony ovat kannatusmittauksissa rinta rinnan.

Kuten viimeksikin kirjoitin, Fidesz-puolue käyttää vaalitaistelussa kaikkia perinteisiä ja vähän uusiakin keinoja. Maahanmuutolla pelottelussa uusiin ulottuvuuksiin ylsi – oppositiomedian kitkeräksi riemuksi – Brysselissä vaikuttava Fidekszen vanha twitter-soturi Tamás Deutsch:

Meille kaikille on yksiselitteistä ja selvää, mitä on tekeillä. Frans Timmermans, György Sorosin mies, haluaa maahanmuuttomielisten pormestarien avulla toteuttaa migranttien asuttamisen, ja Unkarissakin hän suunnittelee samaa. Lokakuun 13:ntena Unkarissa on kunnallisvaalit, ja juuri siksi (…) näissä vaaleissa panokset ovat erityisen korkealla. Nähtävissä on, että jos Unkarin kuntien johtoon nousee maahanmuuttomielisiä oppositiopormestareita, silloin nämä noudattavat Sorosin ja Timmermansin ideoita, Euroopan maahanmuuttomielisten tilausta, ja asuttavat migrantteja Unkarin kaupunkeihin ja taajamiin. (…) Eilen siis nähtiin Karácsonyn ja Timmermansin sopimusta valmisteleva tapaaminen, tien avaamiseksi sille, että Budapestiin, Unkarin pääkaupunkiin, asutettaisiin laittomia maahanmuuttajia sadoittain, tuhansittain…

Unkarin vallanpitäjät ovat jo aikoja sitten onnistuneet luomaan ihmeellisen olkiukon: EU:n yhteisistä linjauksista maahanmuuttopaineiden ja pakolaisaaltojen kontrolloimiseksi (kiintiöpakolaiset, yhteistyö turvapaikkahakemusten käsittelyssä jne.) on tullut ”laittomien migranttien” ”pakkoasuttamista”. Ja jostain käsittämättömästä syystä tätä olkiukkoa ei kukaan enää saa kaadetuksi, vaan se nostetaan joka ainoan poliittisen kiistakysymyksen taustaksi.

Mutta vielä ikävämpää kuin ikävät puheet ovat uutiset siitä, miten poliittisten vastustajien kampanjaa ja tilaisuuksia häiritään ja sabotoidaan. Pari viikkoa sitten Tonavalla retkeilylaivalla järjestettyä pormestariehdokas Karácsonyn vaalitilaisuutta häiriköimään ilmestyi outo vene, jonka rekisterinumero oli peitetty ja miehistöllä naamarit kasvoilla. Veneestä soitettiin äänekästä sirkusmusiikkia, viittauksena Fidekszen vaalijulisteisiin, joissa opposition ehdokkaat kuvataan sirkuspelleinä – tätä pellekampanjaa on pyörittänyt etenkin puolueen nuorisojärjestö Fidelitas. Rekisterinumeron peittäminen on rikos, josta voi seurata jopa vankeusrangaistus, ja vasemmistolehti Népszavan aloitteesta poliisi otti asian tutkiakseen. Oppositioehdokkaiden julisteita on systemaattisesti vandalisoitu ja jopa varastettu – Szekszárdissa oppositioehdokkaan kadonneet vaalijulisteet löytyivät kaupungintalolta, minkä jälkeen poliisi lopetti tutkinnat.

Ja tietenkin viimeaikaisten vaalien vetonaula: ruoanjakelu. ”Äänten ostaminen säkillisellä perunoita” on vanha juttu: vaalien alla slummien ja köyhien kylien asukkaat tai kaupunkien eläkeläiset saavat valtapuolueen herroilta ruokalahjoituksen, joka monille tulee todelliseen tarpeeseen. Újpestin kaupunginosassa pormestari Zsolt Wintermantel kohautti äskettäin oppositiomediaa jakamalla eläkeläisille muhkeat ruokapaketit, joihin sisältyi kymmenen kilon perunasäkin lisäksi kahvia, teetä, hunajaa, pastaa ja makkaraa. Vitsiuutissivusto Hírcsárda (joka nykyään joutuu tosissaan taistelemaan pärjätäkseen tosielämän uutisille) pani paremmaksi kertomalla, miten Budapestin hienostokaupunginosassa laatutietoiselle Fidesz-puolueen äänestäjäkunnalle jaetussa vaaliperunapaketissa on bataatteja, lohta ja toscanalaisia tryffeleitä… Kitkeristä perunavitseistä haluaisin lopetukseksi siteerata Index-sivuston mainion Grafitemberin piirrosta, jossa yhdistyvät likaiset temput, perunanjakelu ja terrorismilla pelottelu:

simaszk.jpg

”Ylikonstaapeli! Naamarimies kuorma-autossa, josta on rekkarit peitetty!” – ”Lepo vaan! Fidelitas siellä vain kuljettaa vaaliperunoita.”

 


Olipa viikonloppu!

Toukokuu 20, 2019

Huh huh.

Itävallassa on nähty sopivasti eurovaalien alla melkoinen poliittinen näytelmä. Pienemmän hallituspuolueen pitkä ”yksittäistapausten” eli lain ja poliittisen moraalin rajoja koetelleiden möläytysten ja lipsahdusten sarja (tai paremminkin perinteisen oikeistopopulismin ikiliikkujan pyöritys) päättyi edellisessä postauksessani kuvailtujen ns. Ibiza-videoiden julkituloon. ”Perusitävaltalaisten” eli Vapauspuolue FPÖ:n johtaja, varaliittokansleri HC Strache sekä parlamenttiryhmänjohtaja Johann Gudenus olivat kesällä 2017 astelleet iloisesti suoraan piilokamera-ansaan ja puhuneet siellä läpiä päähänsä. Asiaan oli osuutta sekä alkoholilla että testosteronilla. (Jossakin kohtaa näissä tallenteissa ilmeisesti kuuluu, miten Strache kuiskaa venäläisen oligarkin sukulaisena esiintyneestä naisesta Gudenukselle: Bist du deppert, die ist scharf!, eli vapaasti suomentaen “on muuten helkkarin kuuma kissa!”)

ibiza

Pysäytyskuva kohuvideosta. Strache (edessä) polttaa ketjussa, takana istuvat Gudenus ja hänen serbialainen vaimonsa, kutsujen emäntä istuu edessä selin katsojaan, useimmissa kuvissa häntä ei näy laisinkaan. Pöydällä näkyy kaikenlaisia virvokkeita, Strache itse on kertonut tunnelman olleen ”kosteanhilpeä” (feuchtfröhlich). Joissain kuvissa pöydällä näkyy myös jotakin, mitä on tulkittu valkoiseksi viivaksi…

Hunaja-ansan virittäjää ei vieläkään tiedetä. Aineiston arvioineet ja julkaisseet saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel eivät tietenkään paljasta lähdettä, mutta spekulaatioissa on mainittu muun muassa aktionisti-taiteilijaryhmä Zentrum für politische Schönheit ‘Poliittisen kauneuden keskus’. Tiedossa ei myöskään ole, miksi videoaineisto julkistettiin vasta nyt – oliko jokin taho ensin suunnitellut kiristävänsä Strachea (tai jopa kiristänytkin) ja vasta myöhemmin päättänyt vuotaa videon julkisuuteen? Joka tapauksessa Strache ja Gudenus puhuivat itsensä pussiin, antoivat ymmärtää olevansa valmiita lahjontaan, rahanpesuun ja – vuoden 2017 parlamenttivaalien alla – äänestäjien manipulointiin sekä havittelevansa median herruutta Unkarin Orbánin malliin. Strache myös möläytteli varsin rankkoja väitteitä sosiaalidemokraattien silloisesta johtajasta Christian Kernistä (”alaikäisten kanssa Kapkaupungissa”) sekä nykyisestä hallituskumppanistaan, konservatiivipuolue ÖVP:n johtajasta, liittokansleri Sebastian Kurzista (”seksiorgioita takahuoneessa”).

Videon sisältö ei yllätä vähääkään, mutta siitä kyllä yllätyin, miten nopeasti tapahtumat sitten etenivät. Ensin varaliittokansleri Strache ilmoitti eroavansa välittömästi ja siirtävänsä puoluejohtajan tehtävät varamiehelleen, taannoisissa presidentinvaaleissa hyväksi kakkoseksi nousseelle ministeri Norbert Hoferille. Sitten odoteltiin muutaman tunnin ajan, mitä tekisi Schweigekanzler [‘vaikeneva liittokansleri’] Kurz, joka monien mielestä liian usein on väistänyt vastuutaan ja jättänyt reagoimatta tähänastisiin ”yksittäistapauksiin”. Sikäli kuin sisäministeri Kicklin Facebook-postaukseen on uskominen, näiden iltapäivän tuntien aikana Kurz ja Hofer väänsivät kättä siitä, jatkuisiko ÖVP:n ja FPÖ:n hallitusyhteistyö, ja avainkysymyksenä oli sisäministeriö. ÖVP halusi sisäministerin postin itselleen, Kickl olisi siirretty johonkin toiseen ministeriöön, mutta tätä ”lehmänkauppaa”, näin Kickl, FPÖ ei hyväksynyt. Siispä Kurz päätti kaataa koalition. Uudet vaalit järjestetään mahdollisimman pian, mikä tarkoittanee syyskuun alkua, elokuussahan kaikki itävaltalaiset ovat lomilla. Strachen liikuttavan anteeksipyyntö- ja jäähyväispuheen jälkeen myös Johann Gudenus on ilmoittanut sekä eroavansa FPÖ:stä että luopuvansa kansanedustajanpaikastaan.

HC Strachen poliittinen ura näyttäisi siis olevan lopussa. Viikonlopun aikana Itävallan mediaan ilmestyi jo poliittisia muistokirjoituksia nykyisistä puoluejohtajista pitkäaikaisimmalle. Erityisesti suosittelen saksantaitoisille uutistoimittaja Armin Wolfin, myös FPÖ:n poliitikkojen tiukan vahtikoiran, blogia. Wolf tapasi Strachen ensi kertaa jo vuonna 2005, kun Jörg Haider oli lähtenyt hajonneesta FPÖ:stä omille teilleen oman ”sinisen tulevaisuutensa” BZÖ:n (Bündnis Zukunft Österreich) kanssa – jonka sirpaleista sitten Haiderin kuoltua merkittävin osa palasi FPÖ:n helmoihin. Jäljelle jääneen FPÖ:n johtoon oli noussut vielä nuori ja timmi Strache. Wolf kertoo taustatutkimuksia tehdessään hämmästelleensä, miten hienosti Strache kotisivullaan kuvaili lempikirjaansa, kiistellyn saksalaisen oikeistokansallismielisen ajattelijan Ernst Jüngerin teosta Der Waldgang. Raskaslukuinen kirja ja taitavasti kirjoitettu analyysi eivät oikein sopineet kuvaan – Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko, ei ole älykkö eikä lukumiehiä, hänellä ei ole edes ylioppilastutkintoa. Nopea nettihaku paljasti Wolfille, että teksti oli itse asiassa erään Itävallan äärioikeistopiireissä tunnetun journalistin kynästä, ja tämän hän myös haastattelussa heitti Strachelle päin naamaa. Plagiointisyytökset saivat Strachen ensin raivostumaan ja kiistämään kaiken, sitten selittelemään ja lopuksi syyttelemään Wolfia epäreilusta pelistä.

Sama kuvio, näin Wolf, on toistunut sittemminkin. Strache käyttäytyy kuin mahtaileva teinipoika.

Hänellä on kohtalokas taipumus huomattavan epäkypsiin virhesuorituksiin sekä arveluttavan alikehittynyt arviointikyky. Ja aina jäädessään kiinni hän turvautuu mitä mielikuvituksellisimpiin ”selityksiin”.

Tälle Wolfilla on sumeilemattoman keittiöpsykologinen selitys. Vaatimattomissa oloissa kasvanut työtätekevän yksinhuoltajaäidin poika (Strachen isä hylkäsi perheensä pojan ollessa kolmivuotias) on koko ikänsä kärsinyt jonkinlaisesta alemmuuden tai ulkopuolisuuden tunteesta ja etsinyt hyväksyntää, symbolista perhepiiriä ja isähahmoa. Nämä löytyivät ensin kouluaikojen urheiluharrastuksista, sitten uusnatsien taisteluharjoitusleireiltä (joita Strache on myöhemmin vähätellyt pojannulikoiden ”värikuula-ammunnaksi”) sekä iltakouluaikoihin koululaisten Burschenschaftista, jossa Strachekin pääsi miekkailun ja Suur-Saksa-romantiikan makuun. Tämän tiukan, poikien pukuhuoneen hieltä haisevan toveruushengen Strache toi myös johtamaansa FPÖ:hön. Lähipiiri arvosti hänen sitoutuneisuuttaan, uskollisuuttaan ja solidaarisuuttaan. Sitkeällä uurastuksella Strache nosti FPÖ:n jälleen Haiderin ja tämän ”opportunististen” toverien jälkeensä jättämistä raunioista, mutta silti suuri osa poliittista establishmenttia nyrpisteli nenäänsä hänen kovaotteiselle ja rahvaanomaisuutta kaihtamattomalle linjalleen.

Poliittinen eristys päättyi ”turkoosi-sinisen” hallituskoalition syntyyn joulukuussa 2017. Strachesta tuli varaliittokansleri, joka Wolfin mukaan nautti liikuttavan vilpittömästi uudesta valta-asemastaan. Keltalehti Kronen Zeitungin etusivuilla paistatteleva Strache oli nyt yllättävän kompromissivalmis, suostui nyt odottamattoman auliisti pyytelemään anteeksi ja ottamaan etäisyyttä aina ”yksittäistapausten” iskiessä, avoimesti tuomitsemaan natsismin perinnön ja sanoutumaan siitä irti. Kenttäväen kovalinjaisemmat syvät rivit alkoivat hermostua ja ilmaista tyytymättömyyttään liian sisäsiistiksi muuttuneeseen Stracheen. Ilmeisesti tähän Strache reagoi äskettäin käyttämällä Kronen Zeitungin haastattelussa sanaa Bevölkerungsaustausch, ‘väestönvaihto’ – tämä kohua nostattanut ilmaus kuuluu äärioikeiston kielenkäyttöön ja viittaa salaliittoteoriaan, jonka mukaan jotkut pahikset suunnittelevat Euroopan valkoihoisen kristityn väestön ”korvaamista” mustanpuhuvilla muslimeilla. Sana oli tarkoitettu signaaliksi omille kannattajille: ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Keskelle tätä kriisinpoikasta tömähti sitten Ibiza-videoskandaali. Hetken ajan Strache väläytti aikuista ja vastuuntuntoista puolta itsestään; jäähyväispuhe oli vilpittömän anteeksipyytävä, kyynelsilmäinen anteeksipyyntö vaimolle suorastaan liikuttava. (Viisikymppinen Strache on toista kertaa naimisissa ja vuodenvaihteessa syntyneen pikkupojan ”nuori” isä.) ”Järkiintyminen” ei kuitenkaan kestänyt kauaa. FPÖ:n sisällä kuulemma jo pohdiskellaan, voisiko Strache kuitenkin jäädä Wienin FPÖ:n johtoon. Ja rakkaalla, puolueen sisäisessä viestinnässä tärkeää osaa esittävällä Facebook-seinällään Strache sitten vain puolitoista vuorokautta eronsa jälkeen julistaa, käyttäen Kurt Waldheimin presidentinvaalikampanjassaan tunnetuksi tekemää uhmakasta iskulausetta: ”No nyt sitä vasta!”

Nyt on edessä sen pohdiskelu, ketkä FPÖ:n ministerit poistetaan välittömästi palleiltaan, ja erityisesti polttopisteessä on sisäministeri Kickl, FPÖ:n pitkäaikainen kampanja-aivo ja spindoctor, jonka eroa on säännöllisin mielenosoituksinkin vaadittu jo pitkään. ÖVP ilmeisesti vaatii Kicklin eroa, FPÖ taas uhkaa edelleenkin, että siinä tapauksessa lähtevät kaikki.

Perusitävaltalaisten sekoilun ja siitä seuraavien välienselvittelyjen varjoon uhkaa jäädä liittokansleri Kurzin rooli. Politiikan ihmepoika Kurz nosti pari vuotta sitten henkilökohtaisella viehätysvoimallaan ja unelmavävyn olemuksellaan ukkoutuvan ja kannatuskriisissä rämpivän ÖVP:n takaisin gallupien kärkeen, ohi sitä ennen johdossa porskuttaneen FPÖ:n, ja voi siten esiintyä tavallaan demokratian ja poliittisen kunniallisuuden pelastajana. (Niin, ehkä tämä tosiaankin on niin raadollista: Strache oli pitkään puoluejohtajista ”se ainoa, joka ei ole vanha ja ruma”, pari vuotta sitten tämän manttelin peri Kurz, samaan aikaan kun Strache tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestään huolimatta alkoi vanheta, plösähtää ja käyttää silmälaseja.) Mutta ÖVP:n johtoon noustessaan Kurz teki samalla kansleriudestaan henkilökohtaisen projektin, ja kriitikkojen mukaan myös hänen koalition kaatumisen yhteydessä pitämänsä puhe on pelkkää ”minä, minä, minää”.

Saksantaitoisille suosittelen Falter-lehden julkaisemaa Natascha Stroblin analyysia Kurzin puheesta. Se oli nimittäin varsin ovelasti rakennettu. Kurz asettuu ensin meidän tavallisten pöyristyneiden kansalaisten joukkoon hämmästelemään tätä FPÖ:n meininkiä ja koko järkyttävää tilannetta – vaikka itse asiassa hänen on täytynyt tietää kypsymässä olevasta katastrofista jo hieman pitempään, ja hän on myös hieman kryptisesti todennut, että ”se, että on epäselvää, miten hallituskelpoisia FPÖ:n toimijat ovat, on aina ollut selvää”. (Siis: Kurz on aina tiennyt, että populisteista ei ole hallitusvastuuta kantamaan, mutta tärkeämpää oli itse päästä kansleriksi.) Sitten alkaa sympatiankeruu ja nostalgianheruttelu: tämän hallituskoalition käynnistyessä oli kaikki hyvin, kammottava ÖVP:n ja demarien suurten koalitioiden jämähtäneisyyden aika oli lopultakin ohi, ja se oli tietenkin Kurzin ansiota. Samalla Kurz kaivaa esille ns. Silberstein-jutun eli edellisten parlamenttivaalien alla sosiaalidemokraattien (SPÖ) mainetta tahranneen yhteistyön likaisten vaalitemppujen asiantuntijan kanssa. Toisin sanoen: kaikki muut puolueet ovat pahoja, vain hohtavahaarniskainen Kurz edustaa ”politiikan” sijasta ”kansan” puolella olevaa hyvää voimaa. Lopuksi kerätään myötätuntopisteitä Kurz paralle, joka on koko ajan kärsinyt tämän itse asiassa kelvottoman hallituskumppanin rinnalla yhteiskuntarauhan ja vakauden nimissä, kunnes oli pakko todeta, että liika on liikaa, ja tehdä kipeä päätös. Yhyy.

Vasemmistoliberaalin Frankfurter Rundschaun palstoilla Stephan Hebel tiivistää: Kurz edustaa oikeistopopulismin ”porvarillista” versiota. Siihen kuuluu johtajakultin rakentaminen – tämä vahva, puhdas mies tietää parhaiten, mitä tarvitaan – demokraattisen vuoropuhelun sijasta. Ja tältä kannalta selvää on myös, että toista kukkoa ei populismin tunkiolle mahdu. Kurzin päämääränä on ollut tehdä samat asiat kuin Strache – kerätä naiiveimman äänestäjäkunnan suosiota tiukalla maahanmuuttopolitiikalla ja samalla kyykyttää köyhiä – mutta sivistyneesti, euroooppalaisesti ja täydellisen sisäsiististi, ilman natsirasitteita, avorasistista öyhötystä, Putinin nuoleskelua tai yksityiselämän sekoiluja. Toistaiseksi tämä näyttää toimineen hyvin. Vaarana on, väittää Hebel, että tällä tavalla populismi valtaa ja mädättää myös politiikan maltillisen keskustan.

***

Lopuksi vielä kurkistus itärajan taakse. Ibiza-videoskandaalin tultua julki Unkarissa hallituksen käsissä olevalta medialta kesti jonkin aikaa reagoida siihen, mitä ”lankomiesten” (sógorok on termi, jota unkarilaiset mielellään käyttävät itävaltalaisista) maassa oli tapahtunut. Hallituksen kaatumisesta ja ennenaikaisista vaaleista uutisoitiin niukasti, toki antaen tilaa Strachen syytöksille poliittisesta ajojahdista. Valtion yleisradioyhtiön uutissivusto hirado.hu muistuttaa, että kaikesta huolimatta FPÖ ei ole menettänyt kansansuosiotaan tykkänään vaan tuoreimpien mittausten mukaan vain (!) 5 prosenttiyksikköä kannatuksestaan. Hallituksen propagandatuutiksi muuttunut Origo-sivusto puolestaan tietää (viitaten yllä mainittuun sisäministeri Kicklin Facebook-kirjoitukseen, jonka unkarinnos julkaistiin Mandiner-sivustolla), että kaiken takana ovat ”maahanmuuttomieliset”, joita Kicklin ja FPÖ:n tiukka maahanmuuttovastainen linja ei miellyttänyt… Riippumattomassa unkarilaismediassa ja somessa sitä vastoin on vallinnut kitkeränriemukas tunnelma. Kitkerän siksi, että vahingoniloa Itävallan populistien mahalaskun johdosta on värittänyt kateellinen itsesääli: ”noinhan se menee sivistyneissä demokraattisissa maissa, vaan toisin on meillä”.

Yksi Unkari-aspekti tähän Ibiza-skandaaliin liittyy. Kohuvideolla Strache sanoo suoraan haluavansa muuttaa Itävallan mediamaiseman Orbánin mallin mukaiseksi, ja toisessa yhteydessä hän mainitsee mahdollisena sijoittaja-yhteistyökumppanina itävaltalaisen liikemiehen Heinrich Pecinan, “joka 15 viime vuoden aikana on ostanut kaikki Unkarin lehdet ja hoidellut ne Orbánin käsiin”. Pecinan nimi oli todellakin esillä viimeksi näyttävästi syksyllä 2016, jolloin hänen avustuksellaan hoidettiin viimeisen merkittävän riippumattoman päivälehden Népszabadságin lakkauttaminen. Mitäpä kommentoi Orbán tähän, että hänen nimensä vedetään mukaan naapurimaan hallitusta heiluttavaan skandaaliin? Ei mitään. Näin ilmoitti lehdistölle hänen tiedottajansa Bertalan Havasi (eikä kai tässä yhteydessä tarvinne muistuttaa siitä kleptokratia-bisnesverkostosta, joka Orbánin ympärillä pyörii):

Pidämme varaliittokansleri Strachen eroa Itävallan sisäisenä asiana, eikä hallitus halua kommentoida sitä. Olemme myös useampaan otteeseen tehneet selväksi, että Unkarin hallitus ei puutu liike-elämän asioihin, ei siten myöskään median omistajien päätöksiin.

 


Arveluja oikeistokoalitiosta

Toukokuu 31, 2018

Itävallassa on nyt jonkin aikaa katseltu samantapaista oikeistohallitusta kuin Suomessakin: iso porvaripuolue on koalition isompi osapuoli, sivuvaununaan oikeistopopulistinen, salonkikelpoisena esiintyvä ja avorasistisia ja natsimielisiä reunuksiaan peittelevä puolue. Avainkysymys on, missä määrin ykköspuolueen konservatiivisuus vakauttaa demokratiaa ja miten paljon populistien mahdollinen räyhämeininki sitä pystyy keikuttamaan.

Olen tässä blogissa ennenkin miettinyt, mitä politiikkaa tai aatesuuntaa ykköspuolue ÖVP:n, ”Itävallan Kokoomuksen” Sebastian Kurz oikein edustaa, enkä edelleenkään sitä oikein ymmärrä. Kurz on ns. karismaattinen poliitikko, joka vetoaa persoonallisuudellaan, hieman samaan tapaan kuin Ranskan Macron. Lisäksi hän on jo kauan ollut ukkoutuvan ÖVP:n melkeinpä ainoa nuori toivo, jolta puolueelle odotettiin kasvojenkohotusta hieman samaan tapaan kuin silloin, kun meillä Kokoomus vaihtoi Kekkos-Suomen kabineteissa marinoituneen hikisen Kanervan sedän nuorekkaaseen ja urheilulliseen Alex Stubbiin. Kurz on hyvä esiintyjä, taitavan viileästi sanansa asettava poliitikko, mutta hämäräksi jää, mitä muuta kuin omaa persoonaansa hän on myymässä. Poliittisessa linjassaan hän on tehnyt loivan ja hallitun mutta selkeän käänteen nuoresta monikulttuurisen kaupunginosan kasvatista, joustavasta ja suvaitsevaisesta integraatioasioiden valtiosihteeristä yhä tiukkenevaa, konservatiivisten kansalaisten pelkoihin vastaavaa rajatkiinni-linjaa vetäväksi ulkoministeriksi.

Ja niin, mikä mahtaa olla Kurzin suhde itänaapurin Orbániin, jota nykyään yhä selvemmin ja avoimemmin pidetään uhkana EU:n arvoille ja tulevaisuudelle? Tästä on nähty monenlaista arvailua, Kurzia on väitetty sekä Orbánin kaveriksi ja henkiseksi ottopojaksi että pohjimmiltaan kuitenkin eurooppalaiseksi liberaaliksi, jota reaalisosialismin käytänteisiin sosiaalistuneen itäeurooppalaisen machosedän silavanhajuiset röyhtäilyt hermostuttavat. Kuten tässä taannoin kirjoitin, Unkarin ja Itävallan suhde ei myöskään ole aivan pilvetön. Venäjältä tilattu Paksin ydinvoimalalaajennus hermostuttaa ydinvoimavastaisia itävaltalaisia, ja toisaalta Itävallan kansallispopulistisella ”oma kansa ensin” -linjalla kaavailema sosiaalietujen leikkaus ulkomaalaisilta osuu kipeästi kymmeniintuhansiin Itävallassa työskenteleviin unkarilaisiin.

Jos Kurz jossain määrin pitääkin etäisyyttä Orbániin ja asemoi itsensä ja Itävallan mieluummin lähemmäksi Euroopan liberaalidemokraattista ydintä jonnekin Saksan ja Ranskan viereen, ja jos hänen onkin kuultu Orbánin rinnalla korostavan ”liberaalia” arvomaailmaansa, niin pienempi hallituspuolue FPÖ kiehnää innoissaan Unkarin nykyisten vallanpitäjien kyljessä. Myös ”perusitävaltalaisille”, kuten heidän aateveljilleen kautta Euroopan, Orbán on sankari. Lähinnä oikeistokonservatiiviseksi luettava Die Presse -lehti kirjoitti pari päivää sitten happameen sävyyn Unkarin lähetystössä järjestetystä tilaisuudesta, jonka yleisössä kuhisi FPÖ:n johtoporrasta. Tilaisuuden teemana olivat ”eurooppalaiset arvot”, joista ”paljon puhutaan mutta harvoin keskustellaan”, ja siellä, näin Die Presse, ”eri maailmat törmäsivät toisiinsa”. Mitkä siis ovat ne Euroopan perusarvot, joita Unkarin ja Puolan nyt väitetään vaarantavan?

”Kristillisistä juurista” puhuivat tilaisuudessa sekä EU-komissaari Tibor Navracsics että entinen inhimillisten resurssien superministeri ja reformoitu pappi Zoltán BalogDie Pressen mukaan kuultiin myös vastaiskuja. Tšekin entinen ulkoministeri, keskieurooppalaisen ruhtinassuvun vesa Kar(e)l (von und zu) Schwarzenberg jyrähti, että nykyään arvoista jaaritetaan koska yhteisistä pelisäännöistä ei haluta pitää kiinni. Wienissä toimivan EU:n perusoikeuselimen FRA:n johtaja Michael O’Flaherty taas napautti, että eurooppalaisten kulttuuriperintö on hyvin monisyinen ja että turvapaikkaan oikeutettujen syrjiminen ei voi olla eurooppalainen arvo. Ja kun FPÖ:n sisäministeri Herbert Kickl muistutti, että ”kohtuullinen” maahanmuutto rikastaa mutta nykyinen alkaa jo vaarantaa ”sosiaalisen rauhan”, ja ilmoitti näkevänsä turvapaikanhakijoiden käsittelyssä vielä paljon säästövaraa, ÖVP:n entinen mahtimies ja ex-varaliittokansleri Erhard Busek hermostui: keskustelua ei saisi viedä näin yksitahtiselle (simpel) tasolle, ja ”politiikan tehtävä on lievittää pelkoja eikä nostattaa niitä”. (Tähän tosin berliiniläinen liberaalimuslimi- ja naisoikeusaktivisti Seyran Ateş vastasi, että häntä ei pelota herra Kickl vaan poliittinen islam.)

Tässä oikeastaan tiivistyy aika paljon Itävallan nykyisen poliittisen menon huolenaiheita. Pahin pelko kai on, että ÖVP tekee fidekszet eli ryhtyy kilpailemaan populistis-kansallismielis-muukalaisvihaisella linjalla varsinaisten äärioikeistopopulistien kanssa. Ja toivonsa voi panna siihen, että Itävallassa perinteinen konservatismi ja eurooppalaisten demokraattisten arvojen arvostus – joihin kuuluu tuo Schwarzenbergin mainitsema yhteisistä pelisäännöistä kiinni pitäminen – kuitenkin pitää pintansa.

Tähän voisi loppukevennykseksi panna Falter-lehden pilapiirtäjän Daniel Jokeschin näkemyksen hallituskoalition yhteistyöstä. (Liittokanslerin ja varaliittokanslerin suhdetta käsittelevät Jokeschin piirrokset löytyvät erikseenkin otsikolla Basti & Bumsti.  Basti on Sebastian-nimisten miesten tavallinen lempinimi, sitä en tiedä, käytetäänkö sitä liittokansleri Kurzista hänen lähipiirissään ja miten lähi-. Bumsti taas oli kuulemma FPÖ-johtajan ja varaliittokanslerin Heinz Christian (HC) Strachen lempinimi hänen lapsuudessaan; ilkeät poliittiset vastustajat ovat sen jostakin kaivaneet esiin ja käyttävät sitä mielellään.)

Regierungsarbeit.jpg

Saapasjalkaisen hevosen selässä istuvat varaliittokansleri Strache idolinsa Putinin tyyliin yläruumis paljaana sekä hänen pitkäaikainen spindoctorinsa, nykyinen sisäministeri Kickl. Hevonen viittaa Kicklin uuteen, huvittunutta ärtymystä herättäneeseen projektiin: hän haluaa Wieniin ratsupoliisiosaston valvomaan järjestystä, mutta kallista hanketta vastustavat jokseenkin kaikki, poliiseista ja eläinsuojelijoista kuuluisaan Espanjalaiseen ratsastuskouluun. Hevosen koppalakki-nauha-saapasvarustus kuvaa Burschenschaft-järjestöjä, äärioikeistolaisia ylioppilaiden ja akateemisen väen klubeja, jotka ovat kaikessa hiljaisuudessa kaapanneet FPÖ:ssä vallan tavanomaisemmalta ja rasvanahkaisemmalta populistiklienteeliltä. Burschenschaftien ajatusmaailma on ”saksalais-kansallinen” (mikä on hieman ongelmallista koko sodanjälkeisen ajan rakennetun Itävallan valtioidentiteetin kannalta), kuten näkyy ”musta-puna-kultaisista” väreistä nauhassa sekä hevonkakkaroihin isketyssä miekassa. (Myös miekkailu, kaksintaisteluarpien viiltelöinniksi ritualisoituneessa muodossaan, kuuluu Burschenschaftien kulttuuriperintöön.) Ja sekä hevosen että Strachen suupielessä palaa tupakki, koska kansainvälisten sopimusten mukainen ehdoton tupakointikielto ravintoloissa kumottiin hallituksen päätöksellä ja nimenomaan FPÖ:n tahdosta; tämä oli samantapainen symboliarvohanke kuin meillä perussuomalaisille autoveron korotusten estäminen.

Vaikuttaa siis siltä, että hevosen riimusta pitelevä Kurz haluaa pitää haisevat ja käryävät hallituskumppaninsa matkan päässä. Toivottavasti näin on jatkossakin.


Lankomiesten kesken

Toukokuu 5, 2018

Unkarilaiset nimittävät usein itävaltalaisia leikillisesti “langoiksi” (sógorok, a mi sógoraink), viitaten tällä näiden kahden kansakunnan läheiseen suhteeseen: ei olla ns. verisukulaisia kansallisromanttis-metaforisessa mielessä mutta jossain mielessä samaa perhettä kuitenkin. Vaikka jonkinlaista historiallista kaunanpoikasta on tiettyjen piirien ajatusmaailmaan jäänyt myös Habsburgien monisatavuotiselta valtakaudelta (tähän viittaa nykyään esimerkiksi historiallinen termi labanc, aikoinaan Wienin vallanpitäjien kanssa kollaboroineista unkarilaisista käytetty haukkumasana), nykyään itävaltalaiset on kuitenkin paljon helpompi nähdä positiivisessa valossa kuin muut naapurikansat, jotka kaikki saivat Trianonin rauhassa 1920 isoja kimpaleita vanhasta Suur-Unkarista ja panivat toimeen erilaisia sortotoimia näille alueille jääneitä unkarilaisvähemmistöjä kohtaan. (Näille sortotoimille toki aiheen olivat antaneet 1800-luvun lopun unkarilaistamispolitiikka ynnä muut historialliset kaunat. Tämä on pitkä ja mutkikas tarina.)

Itävaltalaiset tosin saivat 1920 Unkarin länsirajalta suikaleen, nykyisen Itävallan Burgenlandin maakunnan, jossa asui pieni unkarilaisvähemmistö, mutta tämä on painanut vaa’assa vähemmän kuin se, että Itävaltaan on aina ollut mukava lähteä ostosmatkoille tai töihin. Tai että Itävalta vuonna 1956 auttoi ja vastaanotti tuhansia Unkarin kansannousun kukistajien alta länteen pakenevia unkarilaisia. Itävaltalaisille taas unkarilaiset ovat vähän kuin suomalaiset ruotsalaisille: entisten itäisten valtakunnanosien käsittämätöntä kieltä mongertavat puolimongolit on alettu nähdä ei vain söpön ja positiivisen eksoottisina vaan loppujen lopuksi samanlaisina valkoisina eurooppalaisina kuin mekin, moniin oudompiin maahanmuuttajaryhmiin verrattuina. (Siihen tosin on vielä matkaa, että ymmärrettäisiin tämän itäisen naapurikansan kuuluvan myös oman maan vanhaan asutushistoriaan ja väestökoostumukseen.)

Nykyisessä poliittisessa tilanteessa Itävalta ja Unkari ovat sekä samalla että eri puolella Euroopan rajalinjoja. Itävalta on perinteisesti seuraillut Saksaa, toista EU:n tärkeimmistä keskusmahdeista, enemmän kuin itäisiä naapureitaan entisen rautaesiripun takana. Jonkinlaisia yhdistäviä tekijöitä alkoi kuitenkin löytyä enemmänkin, kun vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan ihmisvirrat saapuivat molempien rajoille. Ensin Itävaltaan Unkarin kautta – Orbánin hallitus siis ”suojeli Unkaria” kuskaamalla kasautuneet pakolaismassat busseilla ja junilla Itävallan rajalle naapurimaan viranomaisten ja ihmisoikeusjärjestöjen huoleksi. Ja sitten suoraan Itävallan etelärajalle – kun Orbánin hallitus ”suojeli Eurooppaa” kääntämällä pakolaisvirran suoraan naapurien niskoille – missä lopulta oli ryhdyttävä jonkinlaisiin rajansulkutoimiin: a Türl mit Seitenteilen‘ovi jossa on sivuseinät’, niin kuin silloinen liittokansleri Faymann vähän onnettomasti Itävallan raja-aitahanketta kuvaili. Lopulta Itävallassa vaihtui hallitus, ja valtaan nousi oikeisto-äärioikeistokoalitio. Tätä vallanvaihdosta siivitti – paitsi kyllästyminen vuosikymmenet vallassa olleisiin punamustiin (sosiaalidemokraattien SPÖ ja oikeistokonservatiivinen ÖVP) koalitioihin – ennen kaikkea pakolaiskriisin lietsoma ”maahanmuuttokriittinen” (muukalaisvihainen ja rasistinen) populismi.

Nyt siis Itävaltaa hallitsee oikeiston uuden tulevaisuustoivon, ihmepoika Sebastian Kurzin johtama ja kasvonsa pessyt (myös tunnusvärinsä mustasta turkoosiksi vaihtanut) ÖVP, apunaan äärioikeistopopulistinen FPÖ. Kuten odottaa sopii, tämä hallitus kyykyttää köyhiä ja kerää populistista kannatusta kiristämällä maahanmuuttopolitiikkaa. Kurz, joka itse ennen liittokansleriksi nousuaan toimi ulkoministerinä ja sitä ennen kotouttamisasioiden valtiosihteerinä, on muuttunut suvaitsevaisesta monikulttuurisuuden ymmärtäjästä entisen hallituksen ”liian lepsun” maahanmuuttopolitiikan arvostelijaksi (siis saman politiikan, jota itse oli tekemässä). FPÖ puolestaan – vaikka puolueen sisällä valta onkin siirtynyt akateemisen Burschenschaft-porukan, äärioikeistolaisen yliopistoeliitin käsiin – esiintyy yhä tavallisen perusitävaltalaisen kansan puolueena, jonka poliittisena voimanlähteenä tuntuu yhä olevan lähinnä muukalaisviha.

Unkarin vallanpitäjät ovat odotetusti olleet innoissaan Itävallan kehityksestä. Tammikuussa Wienissä vieraillessaan pääministeri Orbán pääsi lopulta tapaamaan rakkaan aatetoverinsa, varaliittokanslerin ja FPÖ:n johtajan HC Strachen. Lehdistötilaisuudessa Orbán julisti:

Itävallassa on tähän mennessä ollut unkarilaisvastainen hallitus, Itävallan hallitus oli vihamielinen Unkaria kohtaan, tämä on nyt muuttunut, sillä nyt on vallassa hallitus, joka haluaa ylläpitää reiluja, rehellisiä ja ystävällisiä suhteita Unkariin.

Aivan näin ongelmattoman auvoista rinnakkaiselo ei kuitenkaan ole. Samaisen vierailun yhteydessä Orbán pääsi pitämään lehdistötilaisuuden myös liittokansleri Kurzin kanssa, ja täällä esiin nousi myös erinäisiä jännitteitä. Kun Orbán vastasi itävaltalaisen toimittajan kysymykseen illiberaalista demokratiasta määrätietoisesti, että hänen mielestään ”demokratiaa ei pidä samastaa liberalismiin”, Kurz korosti itse olevansa liberaali ja kristitty ja iloitsevansa Itävallan vahvasta demokratiasta. Esiin tuotiin myös pari kipeää kysymystä, vaikka samalla vakuuteltiinkin, etteivät ne olennaisesti vaikuta Itävallan ja Unkarin hyviin suhteisiin.

Ensinnäkin: Paksin ydinvoimalalaajennus, jonka Unkari on opposition kiivaasti kritisoimalla luototusjärjestelyllä tilannut Venäjältä. Itävalta on jo pitkään suhtautunut ydinvoimaan hyvin epäluuloisesti (ja mikäs on suhtautuessa, kun vuorilla vesivoimaa riittää). Vuosituhannen alussa silloinen Jörg Haiderin johtama FPÖ kampanjoi rajan takana Tšekissä sijaitsevaa Temelínin ydinvoimalaa vastaan ja yritti jopa kansanäänestyksellä kampittaa Tšekin EU-jäsenyyden. Unkarin Paksin voimalaprojektin johdosta puolestaan Itävallan nykyinen hallitus on tehnyt valituksen EU:n oikeusistuimelle.

Toiseksi: Itävallan hallitus haluaa puuttua ulkomaille maksettuihin lapsilisiin. Tällä hetkellä Itävallasta maksetaan lapsilisiä (perhetukea, Familienbeihilfe) kaikkiaan jopa 132 000:lle muualla EU:ssa asuvalle lapselle, joiden vanhemmista jompikumpi tai molemmat työskentelevät Itävallassa. Tämä summa on ollut Itävallan standardien mukainen vakio, mutta nyt – koska kyseessä ei ole palkka vaan sosiaalituen muoto, korostaa infrastruktuuriministeri, FPÖ:n Norbert Hofer – se halutaan mukauttaa lapsen asuinmaan elinkustannustasoon (ja tällä on myös tarkoitus säästää Itävallan valtion menoja sadan miljoonan euron verran, sillä suuri osa Itävallassa asuvista EU-kansalaisista tulee köyhemmistä ja ”halvemmista” maista).

Itävallassa työskentelevä unkarilainen on tähän asti saanut kunkin kotimaassa asuvan lapsensa elättämiseen 172 euroa kuussa, ensi vuoden alusta summa putoaisi 93,61 euroon. Kun ottaa huomioon, että Unkarissa käteen jäävä nettopalkka on keskimäärin 650 euroa kuussa (ja monilla aloilla ja alueilla jäädään reilusti tämän keskiarvon alle), erotus on merkittävä. Itävallan päätöstä pidetään Brysselissäkin arveluttavana ja kyseenalaisena, EU-komissio on ilmoittanut aikovansa vielä tutkia asian. Mutta varsinainen raivonpurkaus on päässyt Unkarin tunnetusti perin epädiplomaattiselta ulkoministeriltä Péter Szíjjártólta. Hänen julkilausumansa mukaan Itävallan päätös on ”arvoton ja kunniaton”, se loukkaa kymmenien tuhansien Itävallassa työskentelevien ja siellä yhtäläisesti veroa maksavien unkarilaisten oikeuksia.

Szíjjártón purkauksia on aivan äskettäin nähty muitakin. Huhtikuun lopulla hän hermostui, kun Itävallan liittopresidentti Alexander Van der Bellen Profil-lehdelle antamassaan haastattelussa otti esille myös Unkarin hallituksen propagandan ykkösmörön, George/György Sorosin. Vähän aiemmin oli nimittäin Itävallan FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus ryhtynyt julkisesti ”sorostelemaan” tavalla, joka Unkarissa on nykyään uusi normaali mutta Itävallassa edelleen nostattaa närkästystä ja epäilyksiä antisemitismista. Näin siis Profilin haastattelu:

profil: Johann Gudenus on parlamenttiryhmän puheenjohtajana FPÖ:n kärkimiehiä – ja hänen Soros-kritiikkiään voi pitää antisemitistisenä.
Van der Bellen: George Soros on minulle kansalaisyhteiskunnan edustaja ja ihmisystävä, joka on sijoittanut miljoonia yliopistoihin ja demokratiaa edistäviin kansalaisjärjestöihin. Hän on jo vieraillut luonani Hofburgissa [presidentin virka-asunnossa]. Tätä kritiikkiä pidän täysin aiheettomana.

profil: Gudenus sanoi sanatarkasti näin: “On paikkansapitäviä (stichhaltige) huhuja siitä, että Sorosilla on osuutensa Eurooppaan suuntautuvien migranttivirtojen tukemisessa.”
Van der Bellen: Onko herra Gudenukselta jo kysytty, mikä semmoinen paikkansapitävä huhu on olevinaan? Tämä on kerta kaikkiaan naurettavaa.

profil: Naurettavaa?
Van der Bellen: Ei pidä ottaa niin vakavasti kaikkea, mitä joku poliitikko sanoo. Soros on joskus sanonut, että Euroopalla on demografinen ongelma ja että se tarvitsee maahanmuuttoa. Tämä ei ole vain hänen mielipiteensä. Minustakin hän on oikeassa.

Tämä oli siis liikaa Szíjjártólle, jolla – kuten Mérce-uutisportaali asian ilmaisee – Soros-hälytin oitis laukesi. Szíjjártón mukaan ”Soros ei edusta eurooppalaisia vaan migrantteja ja ennen kaikkea omaa etuaan”, keinottelija kun on. Unkarin hallitus taas puolustaa Unkaria ”Sorosilta ja hänen liitännäisiltään (csatolt részei), sillä György Soros jättää jälkeensä migrantteja, kaaosta ja tuhoa.” Liittopresidentti Van der Bellen taas haluaa luoda migranttitulvan valtaaman Itävallan ja joutuu vielä tekemään tästä tiliä itävaltalaisille äänestäjille…

Mitenkähän tämän nyt tiivistäisi? Ensinnäkin tässä nähdään nationalismin paradoksi. Esimerkiksi Orbánin on helppo poseerata kaikkien muukalaiskammoisten rasistien sankarina kautta Euroopan (ja Venäjän) ja löytää yhteinen sävel Itävallan FPÖ:n kanssa. Harva aate on periaatteen tasolla niin yleismaailmallinen ja kansainvälinen kuin tämä primitiivinen kansallispopulismi, joka nykyään ongelmattoman tuntuisesti pyyhkii kautta Euroopan. Mutta jos yhteisenä arvopohjana on pelkästään ”oma kansa ensin”, mitäs tehdään sitten, kun oman kansan etuja – esimerkiksi oikeutta itävaltalaiseen lapsilisään – pitää puolustaa omia aateveljiä vastaan, jotka samoin asettavat oman kansan edun etusijalle?

Toiseksi tässä paljastuu jonkinlaisia jännitteitä myös Itävaltaa hallitsevan oikeistokoalition sisältä. Äskettäin Profil-lehti julkaisi laajan artikkelin porvarillisesti ajattelevista itävaltalaisista – yrittäjistä, yritysjohtajista, sivistysporvaristosta – jotka vanhastaan ovat äänestäneet ja tukeneet ÖVP:ta mutta valittavat puolueen hukanneen kristillisdemokraattis-sosiaaliset juurensa. Monet näistä ihmisistä ovat esimerkiksi aktiivisesti mukana maahanmuuttajien kotouttamistoimissa, korostavat paitsi kristillisen lähimmäisenrakkauden arvopohjaa myös koulutetun ja motivoituneen työvoiman tarpeellisuutta maan yrityselämälle, ja heitä harmittaa poliittisen oikeiston ajautuminen halvan ja lyhytnäköisen rajat kiinni -populismin apuriksi.

Kuten nuo yllä kuvatut Orbánin lehdistötilaisuudet osoittavat, suhde Unkarin rasismipopulismilla ratsastavaan hallintoon saattaa ehkä myös koetella Itävallan hallituspuolueiden keskinäistä suhdetta. FPÖ:n Strache on pitkään avoimesti ihaillut Orbánia, mutta Kurzin asema ja asenne ei ole niin selkeä. Nuori mutta viileä Kurz on varovainen, taitavasti sanansa asetteleva poliitikko, josta on oikeastaan vaikea sanoa, mitä aatteellisia sisältöjä hän haluaa edustaa tai puolustaa. Hänen henkilökohtaisesta suhteestaan Orbániin on kuultu monenlaisia, aivan ristiriitaisiakin väitteitä; äskettäin Éva S. Balogh arveli blogissaan, että Kurz ja Orbán eivät oikein tykkää toisistaan, ja vaikka Strachen FPÖ innokkaasti kiehnää Orbánin hallituksen kyljessä, Kurzin suhtautuminen on viime aikoina ollut paljon pidättyväisempää. Hän haluaa johtaa laajapohjaista kansanpuoluetta, mutta ei varmastikaan halua pölhöpopulistin leimaa otsaansa tai kiviriipakseen poliittisia liittolaisia, joita pitäisi Berliinissä tai Brysselissä hävetä.

Der Standard -lehdessä Hans Rauscher kirjoittaa uuden keskusta-allianssin mahdollisuudesta. Vaikka ”turkoosi-sininen” hallituskoalitio ei heti olekaan hajoamassa, osavaltiotasolla etsitään toisenlaista politiikkaa. Salzburgin osavaltiovaalit voittaneen ÖVP:n paikallisjohtaja Wilfried Haslauer ei kunnon konservatiivina halua tehdä yhteistyötä FPÖ:n kanssa, ja siellä on hahmottumassa yhteistyö, jota Haslauer todellakin nimittää keskustan allianssiksi: ÖVP:n kumppaneina voisivat olla uusliberaali NEOS-puolue sekä vihreät, jotka liittovaltiotasolla tosin putosivat parlamentista mutta Salzburgissa ovat yhä jonkinasteinen voimatekijä. Tämänsuuntaisella politiikalla, kirjoittaa Rauscher, voitaisiin toivottavasti myös ehkäistä Itävallan muuttuminen ”Orbánistaniksi”.

 


Vielä Wienin porteilta

maaliskuu 9, 2018

Tarina kansliaministeri János Lázárin kuuluisasta Wien-pelotteluvideosta jatkuu. Useammat unkarilaiset kriittiset viestimet ovat lähettäneet toimittajansa Wieniin faktantarkistusmatkalle. Uutisportaali 24.hu löysi kameransa eteen saman turbaanipäisen miehen, joka esiintyy Lázárinkin videolla; korosteisella mutta täysin ymmärrettävällä saksan kielellä mies ihmettelee, miksi häntä on kuvattu ja miksi ihmeessä väitetään, että täällä olisi epäjärjestystä ja rikollisuutta. Favoritenissa kasvanut toimittaja Bernhard Odehnal puolestaan kertoo heti videon nähtyään kiukuissaan kirjoittaneensa ministeri Lázárille ja kutsuneensa tämän tutustumaan asioiden todelliseen tilaan. ATV-kanava kuvasi omaan reportaasiinsa vertailukohdaksi todellisia katunäkymiä Budapestista, missä köyhyys, likaisuus ja rikollisuus näkyy aivan toisella tavalla kuin Lázárin videossa.

Tällä välin on tosin Wienissä tapahtunut oikeasti jotakin kamalaa: 23-vuotias afgaanimies on puukottanut hengenvaarallisesti neljää ihmistä. (Puukotus ei kylläkään tapahtunut Lázárin kauhistelemassa Favoritenin kaupunginosassa vaan Leopoldstadtissa, 2. kaupunginosassa, jossa toki on etenkin Praterin huvipuistoalueen ja Pratersternin aseman lähistöllä vähemmän miellyttäviä, mm. katuprostituutiosta tunnetuksi tulleita kortteleita.) Puukottaja on poliisille kertonut tekonsa syyksi, että hänellä oli ”paha, aggressiivinen olo ja koko elämäntilanne raivostutti”, ilmeisesti pelissä saattoi olla myös huumeiden vaikutus.

Ilmiöhän on tunnettu Euroopan suurkaupungeissa, ja itse asiassa juuri viime viikolla siitä kirjoitti Profil-lehti. Vaikka väkivaltarikollisuus kokonaisuudessaan on Itävallassa koko ajan vähentynyt, ihmisten subjektiivinen turvattomuudentunne kasvaa, ja yhtenä syynä on puukotusten lisääntyminen. Siinä, missä ennen kapakka- tai katutappeluissa nyrkit heiluivat, vedetään tietyissä piireissä nyt heti veitset esiin. Puukotuksia on lähes mahdoton ennalta ehkäistä, koska veitsien hallussapidon valvonta on käytännössä mahdotonta, ja tositilanteessa puukonheiluttajan torjuminen vaatisi todella ammattimaiset itsepuolustustaidot. Profilin haastattelema sosiaalityöntekijä kertookin korostavansa ohjaamilleen nuorukaisille, että ”jos puukkoon tartut, lähdet varmasti tilanteesta piipaa-autolla, joko ambulanssin tai maijan kyydissä”. Holtittomaan väkivallankäyttöön ovat alttiita syrjäytyvät, huumeiden ja rikollisuuden pariin valuvat maahanmuuttajamiehet, ja Wienissä etenkin nuoret afgaanit ja tšetšeenit, jotka usein ovat tulleet jo valmiiksi traumatisoivista oloista väkivallan keskeltä, ovat saaneet perin huonon maineen.

Ongelmana on siis nuorten, väkivaltaan taipuvaisten miesten syrjäytyminen ja rikollistuminen. Liittokansleri Kurz on kuitenkin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kerätäkseen ”maahanmuuttokriittisten” piirien sympatioita. Kurzin eilisen twiitin mukaan ”selvää on, että viime vuosina maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikassa on tehty paljon virheitä. Rajoittamaton maahanmuutto on syynä moniin ongelmiin, joita nyt kohtaamme. Uusi hallitus pyrkii siis korjaamaan nämä viime vuosien virheet.” Tämän persupopulistisemmaksi asiaa tuskin pystyy vääntämään: myytti ”rajoittamattomasta maahanmuutosta” (”rajoittamatonta” se ei ole ollut Itävallassakaan!) ongelmien syynä, todellisen ongelman eli syrjäytymisvaaraisten maahanmuuttajien valvonta- ja kotouttamisresurssien puutteen peitteleminen ja edellisen hallituksen syytteleminen on kaikki ahdettu yhteen lyhyeen twiittiin.

Unkarin hallituksen vaikutuspiiriin kuuluvassa mediassa Wienin puukotusuutinen on otettu voitonriemuisesti vastaan. Sen nähdään vahvistavan ministeri Lázárin kohuvideon väitteet siitä, miten Wien maahanmuuton takia hukkuu rikollisuuteen ja epäjärjestykseen. Ja samaa mieltä ovat Itävallassakin ilmeisesti olleet myös monet keltalehti Kronen Zeitungin ”maahanmuuttokriittiset” lukijat, jotka ovat kommentoineet uutista Lázárin videosta. Näinhän nämä asiat koetaan: yhdestä väkivaltarikoksesta – monien joukossa, joita suurkaupungissa tapahtuu – nostetaan esiin kaikkein pelottavimpana piirteenä se, että tekijä oli maahanmuuttaja ja muslimi. (Ei sitä, että poliisin ennestään tuntemaa väkivaltaista huumerikollista ei ajoissa ole saatu talteen vaarantamasta yleistä turvallisuutta. Saati sitä, että valitettavasti yksittäisten sekoajien väkivaltapurkauksia ei koskaan pystytä täysin ennalta ehkäisemään. Ajatellaanpa vaikka kouluammuskelijoita tai Imatran joukkosurmaa joulukuussa 2016.)

Mutta palataanpa Lázáriin. Näin puusta katsoen ei tunnu ihan ulkopolitiikan suursaavutukselta, että hallituksen ministeri marssii naapurimaan pääkaupunkiin kuvaamaan videota, jonka pääsanomana on: ”täällä on kamalaa ja aina kamalammaksi muuttuu, äänestäkää meidän puoluetta, ettei meilläkin muutu elämä samanlaiseksi kuin täällä”. Ministeri Lázár onkin kuulemma jo keskustellut asiasta itävaltalaisen kollegansa Gernot Blümelin kanssa, ja kaikessa ystävyydessä on todettu, että Unkarin ja Itävallan suhteet ovat niin hyvät, ettei niitä yksi vaalivideo mihinkään turmele. Samaisessa 444.hu-sivuston selostuksessa, joka ilmeisesti perustuu hallituksen tiedotustilaisuuteen, tiivistetään olennainen näin:

Lázárin mukaan hänen videonsa tarkoitus oli näyttää todellisuus sellaisena, kuin hän sen koki. Tarkoitus ei ollut loukata wieniläisiä. Hän sanoi, että video oli tarkoitettu ennen kaikkea Unkaria varten, sillä täällä vaaleissa on kysymys siitä, tuleeko maahanmuuttoa.

Toisin sanoen: uskokaa jo, Unkarissa ei ole maahanmuuttajia (tämä ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa, ja tästä on viime aikoina runsaasti kirjoiteltu hallituskriittisissä viestimissä), ja on elämän ja kuoleman kysymys, että niitä ei myöskään tule. Koko käynnissä olevan vaalikampanjan ydinkysymykseksi on entistä selvemmin nostettu maahanmuutto, sillä muukalaispelko on todettu vahvimmaksi vaalivaltiksi.

Mutta ennen kaikkea tästä käy selväksi yksi pääsyy myös siihen, miksi pidän tätä blogia. Unkarin hallituksen tiedotuspolitiikka perustuu koko ajan kaksoisstrategiaan: kotimaiselle ja ulkomaiselle yleisölle on omat tarjontansa, Brysselissä käydään puolustamassa Eurooppaa ja eurooppalaisia arvoja samalla kun kotimaassa raivotaan pahoja Brysselin byrokraatteja vastaan. Ja kotimainen propagandatarjonta tuntuu koko ajan perustuvan siihen kuvitelmaan, että kukaan ulkopuolinen ei ymmärrä unkarin kieltä eikä huomaa, mitä unkarinkielisessä mediassa tapahtuu. Näin Lázár saattoi marssia Wieniin päivittelemään köyhyyttä, likaa ja rikollisuutta, ikään kuin ei voisi joutua tilille sanoistaan.

Tai sitten Lázárin nolon tempauksen taustalla ei ollutkaan pelkkä naiivius. Kriittisessä mediassa ja omassa somekuplassani liikkuu tällä hetkellä kaksi selitystä tapahtuneelle. Ilkeämmän version mukaan ministeri Lázár on tarkoituksella komennettu nolaamaan itsensä (kuten ronski unkarilainen kielikuva asian ilmaisee: ”suu auki kyrpämetsään”), joko rangaistukseksi tai kuuliaisuudenosoituksena vaalitappion jälkeen, jossa Fidesz-puolue yllättäen hävisi pormestarinvaalit Lázárin omassa kotikaupungissa. Toiset taas huomauttavat, että Lázárin video ja siitä noussut kansainvälinen äläkkä ovat tehokkaasti vieneet huomion meneillään olevasta, pääministerin vävypoikaa ikävästi koskettavasta korruptioskandaalista. Mene tiedä.


Jotain vanhaa, jotain turkoosia, jotain sinistä

joulukuu 19, 2017

Itävallan uusi hallitus on sitten nimitetty virkaansa, ja siitähän uutisoitiin Suomessa asti. Uusi hallituskoalitio kulkee Sentroopassa tärkeään värikoodityyliin turkoosi-sinisen nimellä, ”kokoomuspuolue” ÖVP:n uusi karismaattinen ”ihmepoika” Kurz kun ei halunnut käydä vaaleihin puolueen nimeä ja mustaa tunnusväriä käyttäen vaan omalla uudella listallaan uusine turkooseine tunnusväreineen. (En ole huomannut kenenkään ihmeemmin revitelleen huumoria värinnimityksen etymologiasta. ”Turkoosi” (Türkis), värin ja alun perin korukiven nimitys, palautuu ”turkkilaista” merkitsevään sanaan, koska kyseisiä korukiviä aikoinaan tuotiin Eurooppaan siihen aikaan Turkin valtakuntaan kuuluneen Persian Khorasanin maakunnan kaivoksista. Turkkilaisia taas on Itävallan maahanmuuttajista suuri ja näkyvä osa, syntymämaan mukaan tilastoiden Turkissa syntyneet ovat toiseksi suurin ryhmä Saksassa syntyneiden jälkeen, joten ”turkkilainen” nykyitävaltalaisessa ajattelussa vastaa ”prototyyppistä maahanmuuttajaa” – ja nykyinen hallitus puolestaan on kerännyt kannatuksensa nimenomaan entistä tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa lupaamalla.)

Näiden uutisten johdosta syntyi yhden kollegan FB-seinällä keskustelua siitä, ovatko Itävallan ”siniset” eli vapauspuolue FPÖ äärioikeistolaisia, oikeistoradikaaleja vai ”vain” oikeistopopulisteja. Vai peräti, niin kuin jotkut aatteelliset vastustajat herkästi heittävät, (sala)natseja tai (piilo)fasisteja. Tästä aukeaa joukko mahdollisia argumentointilinjoja, jotka yleensä ovat aika hedelmättömiä. Ainakin ”fasismi” on terminä niin ryöstöviljelty (entisten aikojen reaalisosialismeissa ja edelleenkin tässä suhteessa Neuvostoliiton perinteitä jatkavalla Venäjällä), että sitä on vaikea nähdä muuna kuin tunteenomaisena haukkumasanana.

Asian järkevää käsittelyä vaikeuttaa myös se, että historian tunnetuille fasismeille (ainakin Mussolinin, Hitlerin ja heidän aikalais-myötäilijöidensä) on ollut ominaista eklektisyys ja aatteellinen sekakoosteisuus, perinteisen oikeiston ja vasemmiston aateainesten yhdistely ja samalla koko oikeisto-vasemmisto-jaon kiistäminen. Hitler nousi valtaan sekä rähinähinkuisen ja katkeran, puolisyrjäytyneen proletariaatin että vaatimattoman hyvinvointinsa puolesta pelkäävän siivon alemman keskiluokan, sosialismikammoisten suurkapitalistien ja saksalais-sotilaallisen isänmaallisuuden ihanteet sisäistäneen ylemmän keskiluokan tuella. Natsien kuvitellun saksalaisuuden suureen kertomukseen (sen käytännön sovelluksista puhumattakaan) mahtui monenlaista juonnetta, jotka puhuttelivat eri kohdeyleisöjä.

”Fasismia” tai ”äärioikeistolaisuutta” tai ei, FPÖ:n kannattajakunta on kirjavaa joukkoa kuten sille suunnattu sanomakin. Osa näistä aineksista on tuttua kautta Euroopan. Kaikkiallahan on nykyään sekä jonkinlaisia uusnatseja, jotka nimenomaisesti ihailevat Hitlerin Kolmatta valtakuntaa (ja joista osa sitten paremman puutteessa voi taipua äänestämään populistista lainkuuliaisen nössöä kansanpuoluetta), että hieman toisentyyppisiä, enemmän tai vähemmän epämääräisiä ideologisia päämääriä edustavia ”maahanmuuttokriitikkoja” tai ”kansallismielisiä”, paksummin tai ohuemmin verhotun rasismin kannattajia. Kaikkialta löytyy myös populistisia uuskonservatiiveja, joille homoliittojen vastustaminen tai evoluution kiistäminen (koska sanoohan sen järkikin, ettei ihminen ole voinut kehittyä apinasta) on politiikanteon keskeisiä kysymyksiä, tai ”kunnollisia työtätekeviä” sosiaalipummien vihaajia.

Itävallan FPÖ:n aatteisiin ja kannattajiin kuuluu kuitenkin myös omaa kansallista erikoislaatua ilmentäviä aineksia. Tämä kansallinen erikoislaatu liittyy tietenkin osaksi Kolmanteen valtakuntaan ja sen perintöön, jonka jälkipyykki Itävallassa on tunnetusti hoidettu hivenen lepsummin kuin Saksassa. Mutta tämäkin perintö on Itävallassa monisyisempi ja sen juuret ovat syvemmällä kuin tietävät ne paljolti englanninkielisten uutiskanavien varassa olevat länsieurooppalaiset, joiden käsitys tästä historiasta tyhjenee sodan (”pam, kuolkaa, natsisiat!”) ja keskitysleirien kauhukertomuksiksi eksotisoituun jännäpahuuteen. (Ja joiden tietämys Itävallan 1900-luvun historiasta perustuu Sound of Musiciin ja ohittaa täysin esimerkiksi austrofasismin ajan.)

FPÖ:n (Vapauspuolue, Freiheitliche Partei) edustama ”vapausaate” tai ”kansallismielisyys” ei ole vain kaappinatsien perinteenvaalintaa, vaikka FPÖ:n edeltäjä VdU olikin selkeästi sodanjälkeisten katumattomien vanhojen natsien peitejärjestö ja vaikka FPÖ:n natsikytkökset kaikista poliittisen korrektiuden vaatimista Distanzierungeista, irtisanoutumisista ja irtiotoista huolimatta ovat epäilemättä yhä jossain kellareissa olemassa. Freiheitlich-ideologian juuret ulottuvat 1800-luvulle ja siihen samaan maaperään, josta Hitlerin natsiaate kasvoi. ”Vapaus” tarkoitti vapautta ylikansallisten hallitsijadynastioiden ja aristokraattisukujen, monikansallisten monarkioiden, niiden kaikkeinkatolisimpia majesteetteja siunaavan universaalin katolisen kirkon ja niitä lainoittavan ylikansallisen (juutalaisen!) rahalaitosverkoston vallasta. Se tarkoitti kaipuun sinisen kukan etsintää kotomaan kielestä ja kansanperinteestä kansallisromantiikan hengessä, ja saksalaisella kielialueella se tarkoitti ajatusta kaikkien saksankielisten yhteisestä kansallisvaltiosta. Tämä ”vapausaate” merkitsi myös ylioppilaiden (eikä vain sotilaiden tai sotilas-aateliston) vapautta kantaa miekkaa ja käydä kaksintaisteluja, ja sillä oli voimakas ”osakuntien”, Burschenschaft-opiskelijajärjestöjen kannattelema akateeminen perinne.

Tästä perinteestä – josta myös natsismi kasvoi mutta joka ei tyhjenny nykyiseen (uus)natsismiin – nousee ainakin kaksi mielenkiintoista seikkaa, joiden merkitystä puolestaan voimistaa se, että nykyinen FPÖ on kaikessa hiljaisuudessa joutunut paljolti Burschenschaft-väen hallintaan. Ensinnäkin ”saksalais-kansallisuus”. Osa Itävallan uuden hallituksen jäsenistä ja sen taustavoimista on kytköksissä järjestöihin, joiden ideologian mukaan Itävallan olemassaolo valtiona on historiallinen erhe. (Esimerkiksi Marko-Germania-osakunta, johon FPÖ:n suosittu presidenttiehdokas ja uuden hallituksen infrastruktuuriministeri Norbert Hofer kuuluu, on julistanut  torjuvansa ”historianvastaisen fiktion Itävallan kansakunnasta”, jota vuodesta 1945 lähtien on ”istutettu itävaltalaisten aivoihin”.) Siitä, onko tämä ristiriita maan perustuslain kanssa todellinen vakava ongelma vaiko vain historiallinen koristekiekura, jolla ei tule olemaan merkitystä todellisen hallitustyön kannalta, voi olla ja ollaankin monta mieltä.

Laajemmin FPÖ poikkeaa esimerkiksi meidän perussuomalaisistamme (jne.) tämän voimakkaan akateemisen, yhteiskunnan laitoksiin ja korkeimpiinkin herrakerhoihin juurensa työntäneen perinteensä kautta. Suomessahan oikeistopopulistien on menestyäkseen pakko vetää intellektualisminsa mahdollisimman näkymättömiin laimentavaa maisterisjätkä-linjaa. Jussi Halla-aho tohtoris- ja tiedemiehenä on yksinäinen susi vailla laajoja akateemisia tukijoukkoja, muuten puolueen ääniharavina ja keulakuvina on nähty pillerihuuruisen oloisia lihaskimppuja, kännissä sekoilevia törkypellejä tai jenkkiläistä pölhöfundamentalismia suoltavia barbeja. (En siis todellakaan pystyisi kuvittelemaan Teuvo Hakkaraista tai Laura Huhtasaarta FPÖ:ssä yhteenkään johtavaan tehtävään, vaikka puolueen syvistä riveistä samanlaisia tapauksia voi hyvinkin löytyä.)

Se jännittävä seuraus tästä akateemisesta pohjasta ja vaikutusvaltaisesta verkostoitumisesta on, että – kuten Der Standard -lehden vaalikommentaattori muistaakseni viikonlopun numerossa totesi – mitä mieltä FPÖ:n ideologiasta ja toimintasuunnitelmasta sitten ollaankin, puolueella ainakin on sellainen, ja on myös riittämiin koulutettuja asiantuntijoita panemaan sitä toimeen. Olen tällä palstalla joskus muistellut vuosituhannen taitteen edellistä oikeisto-äärioikeistokoalitiota, jonka toimintaa leimasi populistipuolueen epäpätevien ministerien pelleparaati – mutta silloinen Jörg Haiderin FPÖ oli eri puolue kuin nykyinen, jonka johtaja HC Strache tosin on syviin riveihin vetoava kansanmies, hammasteknikko vailla akateemista arvoa, mutta muu johto tiukasti akateemisissa käsissä. (Vuosituhannen vaihteen FPÖ:n Herr Doktor Haideriahan ympäröi johtotehtävissä ns. Buberlpartie, joukko nuoria miehiä, jotka vaikuttivat tulleen valikoiduiksi enemmän ulkonäkönsä kuin sisäisten kvaliteettiensa perusteella.)

Ja nyt on siis hallituksessa puolue, jonka johtaja on viettänyt nuoruutensa uusnatsiporukoissa ja jonka muidenkin tärkeiden hahmojen kaapeista voi löytyä erilaisia luurankoja. Uusi hallitusohjelma on ainakin taloudellisilta linjauksiltaan leikkauksineen ja verohelpotuksineen enemmän oikeistolainen kuin ”pientä ihmistä” kosiskelevan populistinen. Mutta samaan tapaan kuin meillä aikoinaan hallitukseen nousseet persut pyrkivät viimeiseen saakka pitämään autoveroa alhaalla, perusitävaltalaiset haluavat toteuttaa ainakin yhden tavallisen kansan toiveista eli turvata kansalaisten perusihmisoikeuden tupakanpolttoon kapakassa. Toukokuussa 2018 voimaan astuvaksi tarkoitettu ravintolatupakoinnin totaalikielto on nimittäin tarkoitus kumota. Uusista FPÖ-ministereistä taas monet vaikuttavat yllättävän asiallisilta, vaikka omassa punavihreässä mediakuplassani kannetaankin syvää huolta esimerkiksi FPÖ:n ”väkivaltamonopolista” – sekä armeija (puolustusministeriö) että poliisi (sisäministeriö) ovat nyt FPÖ:n käsissä, ja jälkimmäisen salkun sai pelätty Herbert Kickl, joka ei ole vain puoluejohtaja Strachen lähimpiä uskottuja vaan myös 1990-luvulta saakka puoluejohdon puheenkirjoittaja, pahamaineisten vaalisloganien (kuten pahennusta herättänyt ”Wiener Blut”) isä. Ulkoministeriksi nousee sitoutumaton Karin Kneissl, joka on oikeasti työskennellyt ulkoministeriön palveluksessa ja on lisäksi arabiantaitoinen Lähi-idän asiantuntija, ja sosiaali- ja terveysministeri Beate Hartinger on toiminut sekä sairaaloiden että sosiaalivakuutusyhdistysten keskusliiton johdossa.

Burschenschaft-FPÖ:n pelätty aikaansaapuus puolestaan kontrastoituu ikävästi siihen pieneen hapuiluun, jota hallituksen ykköspuolue ÖVP uuden karismaattisen ihmepoikansa johdolla osoitti. Kurz on ”messiaaninen” poliitikkotyyppi Obaman tai Macronin tapaan: lupaa jotakin aivan uutta, vetoaa henkilökohtaisella viehätysvoimallaan, mutta varsinainen poliittinen ohjelma ja tosiasialliset saavutukset voivat jäädä hämärän peittoon. Ilkeät kommentaattorit ovat huomautelleet, että Kurzilla ilmeisesti oli ollut hyvä sotasuunnitelma vallan kaappaamiseen omassa puolueessaan mutta hallituksen muodostamiseen ei paukkuja sitten riittänytkään. Monet avaintehtävät olivat viimeiseen saakka auki, ja ÖVP:n ministereistä muutamat ovat melkoisia yllätysnimiä. Valtionvarainministerin salkun saa varsin tuntematon Hartwig Löger, jolla ei ole korkeakouluopintoja laisinkaan; sen jälkeen, kun taistelulentäjän ura katkesi loukkaantumiseen, Löger siirtyi vakuutusyhtiöhommiin ja yleni vähitellen talon sisällä korkeimpaan johtoportaaseen saakka. Totaalinen yllätys on myös tiede- ja digitaaliasioiden ministeri Margarete Schramböck, IT-alan johtotehtävissä toiminut Ala-Itävallan uuden maaherran Johanna Mikl-Leitnerin luottonainen. Maanviljelijöiden edustajana poliittisen uransa käynnistänyt Elisabeth Köstinger puolestaan saa yllättäen salkkuunsa myös ympäristöasiat.

Yksi mielenkiintoinen nimi on uudesta hallituksesta lopuksi mainittava. Opetusministeriksi nousee ÖVP:n edustajana mies, jonka kanssa olen muutaman kerran jutellut kasvotusten ja kerran jopa laitoksemme kahvihuoneessa oikein mukavanhenkisen tutustumiskäynnin yhteydessä. Heinz Faßmann, Wienin yliopiston vararehtori, maantieteen ja aluekehitysasioiden tutkija, on kuulemma liittokansleri Kurzin luottomies ja uskottu asiantuntija. Wienin yliopiston ja koko tiedemaailman puolesta olen iloinen tästä uutisesta. Ja vielä iloisempi olisin, ellei yksi Faßmannin kanssa käymistäni keskusteluista olisi alkanut niin kuin se alkoi. Oli puhe silloin meillä käynnissä olleesta vähemmistöjen monikielisyyttä käsittelevästä tutkimusprojektista, ja maahanmuutto- ja integraatioasiantuntijana pidetty Faßmann (hän on itsekin maahanmuuttaja, Itävallan suurinta maahanmuuttajaryhmää eli syntyisin Saksasta) totesi jotain siihen suuntaan, että ”kyllähän se monikielisyys on hienoa, mutta sehän on paha ongelma, että maahanmuuttajalapset eivät opi saksaa”.

Tässä piilee isoja ongelmia. Mutta niistä kirjoitan ehkä vielä joskus joutessani kieliblogini puolella.


Petroolia pukkaa

marraskuu 6, 2017

”Petroli ei ole sama asia kuin musta-sininen”, otsikoi Profil-lehden päätoimittaja Christian Rainer viimeviikkoisen pääkirjoituksensa. Kysymys on tietenkin Itävallan tulevasta hallituskoalitiosta, jota parhaillaan neuvotellaan kasaan, ja värikoodeista, jotka ovat olennainen osa sentrooppalaista puoluepolitiikkaa. Turkoosista, jonka konservatiivipuolue ÖVP:n nuori isäntä Sebastian Kurz valitsi ”kansanliikelistansa” tunnusväriksi, ÖVP:n perinteisestä mustasta ja oikeistopopulistien FPÖ:n sinisestä syntyy siis muotitietoisten tunnistama petrolinsinertävä.

Mutta petrolikoalitio ei kuitenkaan ole sama asia kuin vuosituhannen vaihteessa nähty edellinen oikeisto-äärioikeisto-yhdistelmä, joka tuolloin nostatti hirmuisen vastalausemyrskyn kautta Euroopan. Maailma on muuttunut. Toisaalta ”oikean” natsiajan muistot jäävät yhä kauemmaksi menneisyyteen. Jörg Haider, joka 1990-luvulla nosti FPÖ:n valtaan, oli vielä kasvanut ”oikeiden”, tunnustavien, natsiaikaan natsipuolueessa aktiivisesti toimineiden natsivanhempien perheessä, mutta hänen seuraajansa ja epigoninsa HC Strache on ”vain” entinen uusnatsi, jolla on kokemusta vain perinneyhdistyshengessä harrastetuista sissitaisteluharjoituksista. (Nuorena, ajattelemattomana pojankloppina tuli vähän värikuula-ammuskeltua, kuten asiaa nykyään selitellään.) Ja toisaalta toleranssi tai salonkikelpoisuuskynnys on viime vuosina oikeistopopulismin nousun myötä liikahtanut kaikkialla Euroopassa, jopa EU-maiden hallituksissa on nähty puolueita, joiden aktiivit johtoporrasta myöten päästelevät rasistisia möläytyksiä tai ihan ”sattumalta” osuvat heilailevien uusnatsien kanssa samoihin tilaisuuksiin tai kuviin, ja entistä useammista asioista ”pitää saada puhua”. FPÖ ja Strache eivät tässä sakissa edes ole hurjimmasta päästä.

Itävallan FPÖ:llä on toki mielenkiintoisia paikallisia ominaispiirteitään, jotka erottavat sen esimerkiksi meidän persuistamme. Näkyvimpiä niistä on ns. akateemisen siiven voimakas osallistuminen. Burschenschaftit, 1800-luvun kansallisuusaatteen perinteitä jatkavat opiskelijajärjestöt, joissa pukeudutaan koppalakkiunivormuihin, kaksintaistellaan (eli viiltelöidään vastustajan poskiin tähän alakulttuuriin kuuluvia arpia, Schmiss) ja viljellään sitä samaa germaanimytologiaa ja rasistisvivahteista saksalaista nationalismia, josta 1900-luvun natsismikin nousi, ovat saaneet FPÖ:n johtoelimissä suhteettoman suuren vaikutusvallan. (Tutkiva journalisti Hans-Henning Scharsach julkaisi vaalien alla tästä kirjankin, Die stille Machtergreifung, ‘Hiljainen vallankaappaus’.) Tästä seuraa myös mielenkiintoinen poliittinen rasite: monet Burschenschaftit nojaavat ideologiaan, jonka mukaan Itävalta valtiona on historiallinen erehdys ja kaikkien ”etnisten saksalaisten” tulisi kuulua yhteen suureen Saksaan. Poliittiset vastustajat eivät tietenkään väsy kaivelemasta esiin näitä ohjelmakohtia ja kyselemästä, miten tällaisella taustalla ylipäätään voidaan sitoutua hallitsemaan Itävaltaa sen perustuslain mukaisesti.

Mutta selvin ero vuosituhannen vaihteen mustasinihallitukseen lienee kuitenkin siinä, että nyt vaihtoehtoja ei oikein ole. Vuoden 1999 vaalien jälkeen tilanne oli pitkään epäselvä, neuvotteluja käytiin ja kannuja valettiin pitkään, ja hallituksen muodostuminen lopulta vaalituloksen perusteella jaetulle kakkostilalle jääneen ÖVP:n ja sen silloisen johtajan Wolfgang Schüsselin johdolla oli jossain mielessä yllättävä veto, kun SPÖ kuitenkin oli kirkkaasti säilyttänyt asemansa maan suurimpana puolueena. Nyt taas on oikeastaan koko ajan ymmärretty, että sosiaalidemokraattisen SPÖ:n ja ÖVP:n perinteinen punamustakoalitio – jota Itävallassa on katseltu suurin osa sodanjälkeisistä vuosikymmenistä – ei kerta kaikkiaan enää nauti kansan luottamusta. SPÖ tosin onnistui kirimään vaalitulokseensa jonkinlaisen torjuntavoiton, ilmeisesti osaksi myös vihreiden kannattajien sääliäänillä. (Samaan tapaan kuin Wienin edellisissä osavaltiovaaleissa: vihreiden kannattajat äänestivät hammasta purren demareita, koska FPÖ:n vahvinta vastustajaa piti tukea.) Selvää on kuitenkin, että suurimman vaalivoiton sai ÖVP ja kansa haluaa Kurzin. Periaatteessa jonkinlainen hallituspohja voisi syntyä myös ”punasinisen” SPÖ-FPÖ-koalition ympärille, eikä tämä ajatus kenties olisi ollut kulttuurikonservatiivisille ay-äijädemareille kovinkaan vastenmielinen. Toisaalta kuitenkin FPÖ:n poliittiset rasitteet kaappinatsiperinteitä myöten ovat niin ilmeiset, että suuressa osassa demaririntamaa niitä ei olisi millään voitu sulattaa, ja punasiniset lähentymisyritykset olisivat repineet SPÖ:n hajalle.

Petrolikoalitiota siis rakennellaan, neuvotteluja käydään, ja tiedotusvälineisiin pullahtelee nimiä, joiden ministerikelpoisuutta kentän punavihreällä laidalla kommentoidaan päitä pudistellen. Esillä ovat olleet esimerkiksi poliittisen comebackin tehnyt eläkeläisrouvien rahastaja Martin Graf sekä Burschenschaftien parissakin naisvastineessa, Mädelschafteissa “Iduna” ja ”Sigrid” aktiivisesti toiminut, myös oikeinkirjoituskömmähdyksestään kuuluisa Anneliese “Kindergrippe” Kitzmüller. Sebastian Kurzin johtajanvalmiuksia spekuloidaan yhä: hän on kiistämättä lahjakas ja vakuuttava poliittinen esiintyjä, joka osaa asetella sanansa huolellisesti ja säilyttää viileän itsehillintänsä kiperissäkin tilanteissa, mutta mitä aatteellisia sisältöjä hän oikein edustaa ja miten uskottavasti?

basteln

Kurier-lehden verraton Michael Pammesberger kuvaa hallitusneuvotteluja:
NYT ASKARRELLAAN UUSI HALLITUS!
Toisille se on uusi innovatiivinen startup-projekti. (Kurz: Pelkästään nuoria dynaamisia ihmisiä! Kotisivu meillä on jo!)
Toiset haluavat käsialansa näkyvän tunnistettavasti. (Strache: Str… St… enhän mä saa selvää omasta käsialastani!)
Myös FPÖ:n on nyt käärittävä hihat!
ÖVP:lla on varalla luotettavaa väkeä (”vanhan” ÖVP:n ministerilista)…

Samaan aikaan SPÖ marssii happamana oppositioon. Ja vihreät, oivoi. Puolue, jolla periaatteessa olisi valtavasti aatteellista liikkumatilaa kentän vasemmalla laidalla, demarien ja vielä henkihieverissä sinnittelevien kommunistien välillä, onnistui hukkaamaan mahdollisuutensa ja hajottamaan itse itsensä. Kunnon karismaattista johtohahmoa ei löytynyt, ilmeisesti ex-vihreän Alexander Van der Bellenin voittoisa presidentinvaalikampanja kulutti jotkin keskeiset resurssit loppuun, ja lopulta yksi puolueen näkyvimmistä perustajahahmoista Peter Pilz lähti kilpailemaan entisen puolueensa kanssa omalla villillä listallaan – ja voitti sen. ”Liste Pilz” ylitti nipin napin 4 %:n äänikynnyksen ja saa ruveta sisustamaan parlamenttitaloon omia ryhmätiloja, vihreät taas tipahtivat parlamentista tykkänään.

Mutta ei tässä kyllin. Sopivasti #metoo-kampanjan yhteydessä nimittäin Pilzistä paljastui, että monenlaisissa rötösherratutkinnoissa aktiivisesti vaikuttaneella pitkän linjan Robin Hoodilla oli itsellään synkkiä salaisuuksia. Muutama päivä sitten päivälehti Die Presse ja viikkolehti Profil kertoivat, että jo vuonna 2015 Pilzin toimistossa työskennellyt nainen oli kääntynyt vihreiden parlamenttiryhmän puoleen syyttäen Pilziä toistuvista seksuaalisista ahdisteluista. Naisen toivomuksesta asia oli hoidettu puolueen sisällä eikä syytöksiä julkistettu. Seuraavana päivänä viikkolehti Falter toi julki toisenkin ahdistelusyytöksen: vuonna 2013 Pilz olisi Tirolin Alpbachissa jokavuotisessa ”Eurooppa-foorumin” tapaamisessa hätyyttänyt ja kähminyt nuorta naista, ja tälle tapaukselle löytyi todistajiakin. Jälkimmäistä syytöstä Pilz ei enää kyennyt kiistämään, ja tänään hän sitten ilmoitti, ettei ota vastaan parlamenttipaikkaansa vaan jää jonkinlaisena taustahahmona tukemaan tätä ”epäpuoluettaan”.

Edelleenkin epäselvää on, mitä oikein tapahtui. Pilzhän lähti vihreistä kesällä, kun ei saanut paikkaa puolueen ehdokaslistan kärkipäästä – olisiko niin, että tähän eivät olisikaan olleet syynä poliittiset erimielisyydet esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta (jossa Pilzin väitetään vetävän tiukempaa linjaa)? Ovatko vihreät siis toimineet jalosti ja herrasmiesmäisesti kun jättivät Pilzin listalta pois ahdistelutapauksen takia mutta eivät julkistaneet asiaa? Vai onko päinvastoin nyt meneillään vihreiden kostoretki vaalitappion johdosta? Salaliittoteoriat rehottavat, huhumyllyssä pyörii myös väite, että Pilzin rikkomuksista olisi tiedotusvälineille vuotanut ÖVP:tä lähellä oleva PR-ammattilainen.

Ja näin saatiin taas vaihtelua myös pohdinnoille siitä, mitä pitäisi tehdä, kun eurooppalaisen valtion hallitukseen on nousemassa puolue, jolla on lukuisia selvittämättömiä ja ”harjaamattomia” yhteyksiä ilmeisiin uusnatsimeininkeihin.