Aivan kohta tulee kuluneeksi sata vuotta eräästä loppuaan kohti kallistuvan ensimmäisen maailmansodan mielenkiintoisesta välinäytöksestä. Kesäkuun 10. päivän vastaisena yönä 1918 kontra-amiraali Miklós Horthy oli käynnistänyt hyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli murtaa ympärysvaltojen sulku Otranton salmesta, Italian saappaankoron ja Albanian rannikon välistä, että Itävalta-Unkarin sotalaivasto pääsisi ulos saarroksista Adrianmereltä. Myös SMS Szent István, Unkarin historian suurin ja modernein sotalaiva, oli lähtenyt Pulan satamasta etelää kohti. Aamun sarastaessa se kuitenkin joutui italialaisten torpedoveneiden tulitukseen ja sai pahoja vaurioita. Sisaralus Tegetthoff yritti vetää sitä rantaan, mutta lopulta Szent István upposi; yli tuhannesta miehistön jäsenestä suurin osa selviytyi, mutta 85 matruusia ja 4 upseeria sai surmansa. Tästä tapahtumasta on säilynyt jopa harvinainen aikalaisfilmi:
Niinpä. Harvoin sitä nykyään tulee ajatelleeksi, että Itävallalla ja Unkarilla oli aikoinaan uljas sotalaivasto, jonka historian muistona amiraali Tegetthoffin, 1800-luvun meritaistelujen sankarin, patsas yhä seisoo mahtavan pylvään nokassa Wienin Pratersternin rautatieaseman luona. Ennen kuin moderneja Kroatian, Slovenian ja Italian valtioita oli olemassakaan, Wienin Habsburgien valtakuntaan oli eri aikoina ja eri tavoin liitetty koko Adrianmeren pohjoispään ympäristö italian- ja eteläslaavinkielisine kansanryhmineen ja vanhoine merenkulkuperinteineen (ajatellaan vaikkapa Venetsiaa, joka suuren osan 1800-luvusta kuului Habsburgien valtakuntaan). Osa tästä rannikkoalueesta, lähinnä nykyinen Kroatia, kuului vuonna 1868 solmitun erikoissopimuksen nojalla kaksoismonarkian Unkari-puoliskoon. Siihen kuului myös Fiumen, nykyään kroatiaksi Rijekan kaupunki, missä toimineesta meriupseerikoulusta valmistui vuonna 1886 nuori merikadetti, unkarilaisen pikkuaatelissuvun toivorikas poika Miklós Horthy, ja missä Szent István vuonna 1914 laskettiin vesille.
Ensimmäinen maailmansotahan ei tullut salamana kirkkaalta taivaalta vaan hartaasti ja innolla odotettuna ja valmisteltuna. Jo vuonna 1908 Itävalta-Unkarissa oli pantu merkille brittien uudet dreadnought-tyyppiset sota-alukset ja päätetty ryhtyä omankin sotalaivaston modernisointiin. Unkarin kuningaskunta, joka muodollisesti yhdessä Itävalta-puoliskon kanssa hallinnoi Österreichisch-Ungarische Kriegsmarinea, päätti valtiopäivillään osallistua tähän hankkeeseen sillä ehdolla, että laivatilauksen saisi unkarilainen Ganz-Danubius-tehdas. Szent Istvánin rakentaminen aloitettiin 1912, ja se saatiin lasketuksi vesille jo muutamia kuukausia ennen sodan alkua, tammikuussa 1914, kertoo unkarilainen Érdekes Világ -historiablogi. Laivan kastoi arkkiherttuatar Maria Teresia Henrietta, molempien vanhempiensa puolelta Habsburg-sukua ja keisari Frans Joosefin veljen tyttärentytär. Kruununperillinen Franz Ferdinand sitä vastoin ei tullut koko tilaisuuteen, koska oli pahoittanut mielensä siitä, että laiva ristittiin Unkarin valtion perustajakuninkaan Tapani Pyhän eikä kuuluisan itävaltalaisen (itse asiassa baltiansaksalaistaustaisen) 1700-luvun sotapäällikön, marsalkka Laudonin mukaan.
Szent István kuten useimmat muutkin Itävalta-Unkarin sotalaivaston alukset sai viettää maailmansodan vuodet Adrianmerellä operoiden. Merkittävin meritaistelu käytiin Otrantonsalmessa 1917 (siihen tosin Szent István ei osallistunut), mutta vaikka Itävalta-Unkarin laivasto siinä tuotti vastustajilleen merkittävät tappiot, salmen sulkua se ei pystynyt murtamaan. Sodan päätyttyä Itävalta-Unkarin jäljelle jääneet sotalaivat jaettiin voittajavaltioiden kesken. Szent István puolestaan makaa yhä Premudan saaren kaakkoispuolella, 66 metrin syvyydessä Adrianmeren pohjaliejussa. Hylylle on 1970-luvulta lähtien tehty muutamia tutkimussukelluksia, ja vuonna 2008, Szent Istvánin uppoamisen 90-vuotispäivänä, sukeltajat jättivät sen kannelle ristin ja muistolaatan, jossa lukee unkariksi, saksaksi ja kroaatiksi: Enemmän kuin elämä on velvollisuus. Sankarivainajien muistolle.
Ja miten kävikään Szent Istvánin ja sen sisaralusten hyökkäystä komentaneelle keisarillis-kuninkaallisten merivoimien (tuolloin suhteellisen tuoreelle) ylipäällikölle, amiraali Horthylle? Kuten tiedämme, luovutettuaan keisari Kaarlen käskystä laivaston vasta perustetun Jugoslavian kuningaskunnan hallintaan Horthy jäi maihin. Vuonna 1919 hän lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan kukistuttua ratsasti voittaja-armeijan kärjessä valkoisella hevosella Budapestiin, missä hänet vuonna 1920 valittiin kuningaskunnan valtionhoitajaksi. Alkoi myöhäisfeodalistisen stagnaation aikakausi, jonka “kristillis-kansallis-konservatiivista” aatteellista linjaa Unkarin nykyinen hallitus yhä selvemmin kaiuttelee.
Näitä kaikuja kuultiin juur’ikään Unkarin puolustusministeriön järjestämässä konferenssissa, jonka otsikkona oli “Unkarin merisotilaat ensimmäisessä maailmansodassa”. Puolustusministeriön verkkosivuilla julkaistussa tiedotteessa siteerataan valtiosihteeri Szilárd Némethiä – niin juuri, Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja, entinen kunnallistekniikkakustannusten alentamisprojektista vastaava komissaari ja silavalevitereseptejään jakeleva kotikokki, on nyt puolustusministeriön valtiosihteeri. Näin:
Szilárd Németh totesi, että kansakunnan identiteetti vaikuttaa sen tulevaisuuteen, sen kykyyn säilyttää kulttuurinsa ja arvonsa. Sotalaivaston perinteet ovat rakentuneet kansalliseen identiteettiimme ja “rikastaneet sitä perintöä, jota 21. vuosisadallakin tulemme tarvitsemaan”, lausui valtiosihteeri. (…) Mainitessaan sotalaivaston Unkarin menneisyyden ylpeydenaiheena valtiosihteeri totesi: tämän aselajin kunniasta kommunistit vaikenivat siksi, että sitä johti myöhempi valtionhoitaja Miklós Horthy. (…) Taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista mainitessaan Szilárd Németh julisti: “se valaa meihin uskoa siihen, että tämän sotateollisuuden alan pystymme vielä elvyttämään.”
Tähän on tietenkin pakko siteerata suosikkipakinoitsijani, historiantutkijan ja vapaan systeemikriitikon Péter Konokin Facebook-kommenttia:
En tiedä, mistä tuo tomppeli puhuu. Jos nyt oikein halutaan väittää, niin olihan toki olemassa Unkarin sotalaivasto, joskin unkarilaisen suuhun hankalasti sopivalta nimeltään kaiserliche und königliche Kriegsmarine, mutta ei nyt juututa pikkuseikkoihin. Suurin unkarilainen merisodankävijä lienee ollut Likainen Fred, joka onnistuneesti varasti kokonaisen risteilijän [Piszkos Fred on Unkarin 1900-luvun suosituimman humoristisen seikkailuviihdekirjailijan Jenő Rejtőn tunnetuimpia henkilöhahmoja, suom. huom.], mutta tämähän ei tietenkään ole mitään verrattuna Szilárd Némethin isäntiin, jotka ovat varastaneet kokonaisen maan, vaikka eivät ole läheskään niin hauskoja tyyppejä kuin kapteeni Fred. (Szilárd Németh sopisi kyllä ulkoiselta olemukseltaan mihin hyvänsä Rejtőn romaaniin, mutta näin typeriä, negatiivisia hahmoja Rejtő ei koskaan keksinyt.)
No olennaistahan tässä tietenkin on Ratsastava Amiraalimme, vaikka hänenkin huippusuorituksiinsa maailmansodassa kuuluu, että hän taistelulaiva Novaran komentajana upotti kaksi brittiläistä kalastusalusta. Sellaista Likainen Fred ei olisi tehnyt, siihen hän oli liian hieno herrasmies, ei mikään Horthy.
Ja mitä ihmettä oikein tarkoittaa Némethin kommentti taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista ja tämän sotateollisuuden alan elvyttämisestä? Näin Konok:
Tasan sata vuotta sitten upposi SMS (Seiner Majestät Schiff, noin aitounkarilaisittain) Szent István. Uppoaminen ei niinkään johtunut laivan saamasta kahdesta torpedo-osumasta vaan enemmänkin pahoista suunnitteluvirheistä. Laivan (koko Tegetthoff-luokan) syväys oli vähäinen, painopiste liian korkealla, ja sen kaksitoista 305 mm:n tykkiä lisäsivät epävakautta.
Se oli surkea, tasapainoton, humalaisen lailla horjuva alus, jonka kannella tusina tykkiä toi holtitonta tuhoa. Ei ihme, jos Szilárd Németh jotenkin tunnistaa siinä itsensä.
Puolustusministeriön konferenssista raportoi myös 444.hu-sivusto, jonka lyhyessä jutussaan julkaisema animoitu kuva tiivistää koko merisotahistoriahehkuttelun järjettömyyden. En tiedä, mitä Szilárd Németh on tässä kuvassa oikeasti tekevinään, mutta loppuillan tulee päässäni soimaan vanhan koulun laulukirjan Kapteeni katsoi horisonttihin, oli myrsky alkava, oli myrsky alkava…