Hellepäivän päivittelyä

elokuu 2, 2017

Keski-Eurooppa korventuu kuumuudessa. Ei valitettavasti mitään uutta, vaan näin ilmastonmuutoksen aikaan uutta normaalia. Unkariin ennustellaan viikon loppupuolella paikoin jopa 40 asteen helteitä. Uinnin maailmanmestaruuskisat päättyivät, ja kisoihin liittyvien korruptioepäilyjen jauhanta jatkuu oppositioviestimissä. Näitä viestimiä tosin tulee olemaan yhä vähemmän: hallitusta lähellä oleviin tahoihin kytkeytyvä (ja äärioikeistosympatioistaan tunnettu) itävaltalainen Heinrich Pecina sekä hallituksen elokuvakomissaari ja laisäädännön tuella rikastuva kasinomiljonääri, entinen Hollywood-tuottaja Andy Vajna hankkivat juuri tai ovat hankkimassa omistukseensa viimeisetkin riippumattomat paikallislehdet, joten perinteisessä printtimediassa ei kriittisiä ääniä enää tule kuulumaan. Fidesz-puolueen mediamonopoli alkaa olla niin ilmeinen juttu (jota tässäkin blogissa on käsitelty jo monesti), ettei tässäkään uutisessa ole mitään uutta. Oppositiopuolueet riitelevät keskenään ja haukkuvat toistensa taitamattomuutta, ja gallupeissa niiden kaikkien kannatukset jäävät yhä marginaalisiksi Fidesz-puolueen, äärioikeiston Jobbikin ja ennen kaikkea valtaisan ja turhautuneen nukkuvien puolueen rinnalla. Näinhän on ollut jo vuosikausia.

Ja silti muutamat Unkarin uutiset ovat jaksaneet saada meikäläisestäkin irti typertyneen voihkaisun. Aloitetaan tuskaisen mutta tahattoman huumorin sarjasta, eli Fidesz-puolueen varapuheenjohtajan, täälläkin jo esillä olleen painijanniskaisen ja puheenvuoroissaan urheasti logiikkaa uhmaavan Szilárd Némethin uusimmasta neronleimauksesta. Németh oli kutsuttu haastateltavaksi hörhöoikeistolaisen (ja nykyään valtakunnan ykkös-oligarkin, pääministeri Orbánin naapurin, ystävän ja ilmeisen bulvaanin Lőrinc Mészárosin omistaman) EchoTV-kanavan studioon. Aiheena oli muun muassa äskettäinen kansallisen turvallisuuden valiokunnan kokous, jonka parlamentin oppositioedustajat olivat kutsuneet koolle keskustelemaan ”azerbaidžanilaisen wifin” eli uinnin maailmanmestaruuskisoihin azerbaidžanilaiselta firmalta tilatun langattoman nettiyhteyden mahdollisista tietosuoja- ja turvallisuusongelmista. Tätä kokousta Fidesz-puolueen edustajat boikotoivat, koska… SOROS! Atlantintakainen koukkunokka ei vain rahoita ja ohjaile kaikkia mahdollisia hallituskriittisiä ja oppositioaktiviteetteja vaan pystyy kutsuttamaan koolle parlamentin valiokunnatkin.

”Kaikki jauhavat sitä samaa, aivan sama, kuka siellä olisi ollut, (… [Németh luettelee oppositiopoliitikkojen nimiä]…) kaikki vain uhkailivat ja julistivat, että tulevat toteuttamaan Sorosin suunnitelman, sillä syyskuusta lähtien heidän tehtävänään kansallisen turvallisuuden valiokunnassa tulee olemaan, näin he sen sanoivat, heidän tehtävänään tulee olemaan NER:n, Kansallisen yhteistoiminnan järjestelmän [Orbánin hallituksen itsestään käyttämä nimitys] pommittaminen hajalle. Siis mitä? Järjestelmän, josta ihmiset [az emberek, NER-kielen vastine ilmeisesti liian sosialistiselta kuulostavalle ”kansalle”, nép] ovat päättäneet, kaksissa vaaleissa, jolle he ovat useissa dialogeissa, kansallisissa konsultaatioissa ja kansanäänestyksissä antaneet kannatuksensa, tätä vastaan he haluavat käydä. Ja miksikähän? Kuka on taustalla? György Soros. Siksi sanoin, että Fidesz ei tule osallistumaan Sorosin kirjoittamista nuoteista soittavan opposition turvallisuuspelleilyyn…”

***

Unkarin valtion ykköskanavan tv-uutiset kertovat mielellään maahanmuuton ongelmista ja ”migranttien” rötöstelystä Länsi-Euroopassa – ja kuten on jo ilmennyt, muukalaisvihapropaganda on uponnut hyvin ja monet tavalliset unkarilaiset maan hiljaiset tuntuvat tosissaan uskovan, että Pariisiin, Hampuriin tai Tukholmaan ei enää uskalla tavallinen eurooppalainen ihminen matkustaa kun siellä kaikki paikat ovat täynnä allahu akbaria huutavia tappajia ja raiskaajia. Uudelle levelille noustiin kuitenkin viime viikolla, kun uutisstudioon soitti Unkarin miekkailuliiton edustaja raportoiden Leipzigissa käynnissä olleista maailmanmestaruuskisoista.

Leipzigissa nimittäin oli kuulemma niin rauhatonta ja turvatonta, että miekkailujoukkueen jäsenet eivät uskaltaneet liikkua kaupungilla kuin päiväsaikaan ja ryhmissä eivätkä kunnolla pystyneet keskittymään kisoihin. Miekkamiehet olivat omin silmin nähneet, miten maahanmuuttajamies heilutteli viidakkoveistä keskellä kaupunkia ja miten toinen tummaihoinen maahanmuuttaja yritti ryöstää vauvaa vaaleaihoiselta äidiltä.

Leipzigin kaupungin ja poliisin edustajat tietenkin hämmentyneinä kiistivät kaikki väitteet: esimerkiksi mitään lapsenryöstöyritystä ei ollut tapahtunut unkarilaisten miekkailijoiden nähden, vain sanaharkan tasolle jäänyt ”pohjoisafrikkalaisen pariskunnan” perheriita, jota poliisit olivat hetken aikaa rauhoitelleet. Asiasta uutisoineen 444.hu-sivuston toimitukseen alkoi tulla myös palautetta Leipzigissa asuvilta unkarilaisilta, joita tv-uutisten väitteet lievästi sanoen hämmästyttivät pahemman kerran. Näin esimerkiksi Anna-niminen lukija:

Olen asunut Leipzigissa viime syksystä, ja nuorena unkarilaisena naisena tunnen olevani selvästi paremmassa turvassa täällä kuin Budapestissa. Kymmenen kuukauden kuluessa en ole kokenut täällä niin paljon ahdistelua kuin kotona yhtenä aurinkoisempana iltapäivänä, tappeluja tai aggressiivista käytöstä en ole nähnyt koskaan. Kaupungissa asuu paljon ulkomaalaisia, myös muslimeja, mutta useimmat ovat toisen tai kolmannen sukupolven turkkilaisia, ei pakolaisia. Ulkomaalaisena olen osallistunut moniin kansainvälisiin tilaisuuksiin, siellä tavannut myös pakolaisia, ja kaikki he yrittävät oppia saksaa ja integroitua, enkä yhdeltäkään saksalaiselta kuullut heistä sen pahempaa kuin että he ovat äänekkäitä.
Asun yksin, kuljen yksin joskus öisinkin toiselle puolelle kaupunkia, enkä pyörällä enkä raitiovaunulla liikkuessani ole koskaan tuntenut, että joutuisin pelkäämään ketään. Täällä on myös Saksan muka vaarallisin katu, Eisenbahnstraße, jolla olen myös osunut useita kertoja liikkumaan öisin ja yksin, eikä minulle ole koskaan sattunut mitään (ja tätä ei voi Budapestin keskikaupungista sanoa edes kirkkaalla päivällä).

***

Mutta lopullisesti leukani loksahti, kun löysin uutisvirrastani drot.eu-sivuston artikkelin uudesta yrityksestä, jota tuetaan Széchényi-suunnitelman varoista – joka suunnitelma puolestaan on Unkarin valtion kehikko EU:n yritys- ja kehitystukien kanavoimiseksi. Verkossa toimiva puncs.hu on tietyntyyppisiin asiakkaisiin profiloituva seuranhakupalvelu –  puncs  tarkoittaa punssia tai boolia, siis jonkinlaista makeaa sekoitettua juomaa. (Muitakin mielleyhtymiä samannäköisiin unkarin kielen sanoihin tästä nimestä tulee, mutta ehkä se on vain omaa likaista mielikuvitustani.) Tarkoituksena on luoda tosiaankin ”makeita” suhteita. Näin etusivulla kerrotaan:

Puncs.hu avaa portin siihen maailmaan, jonne me kaikki kaipaamme.
Kukapa ei haluaisi matkustella miellyttävässä seurassa, rentoutua, käydä näyttelyissä, avajaisissa, kynttiläillallisilla, siemailla lempicocktailiaan purjeveneen kannella tai vain rentoutua uuvuttavasta arjesta jossain syrjäisessä mutta upeassa hotellissa? Tätä kaikkea sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa voi kokea täyden parisuhteen ja rakkauden.

Sivulla selitetään myös huolellisesti, mitä sugar-parisuhde merkitsee: viehättävä nuori sugar baby etsii onnea ja huoletonta elämää, arvostaa niitä mahdollisuuksia, joita kumppanin kautta hänelle avautuu, ja vastapalvelukseksi pyrkii kaikin keinoin tekemään sugar daddynsa onnelliseksi. Toki kyseessä voi olla myös sugar mommy, ja onnellistuttajana voi toimia sugar boy, mutta kuvituskuvat ja etunimillään esiintyvät esimerkkitapaukset kertovat kaikki vain tyylikkäästi harmaantuneista mutta timmeistä herrasmiehistä ja huolellisesti tällätyistä nuorista neitokaisista. Index-uutisportaalin toimittajalle kerrottiin myös, että sugar mommyjen ja sugar boyden osuus Puncs-palvelun asiakkaista on hyvin pieni.

Sugar-suhteessa olennaista ei ole raha vaan sen tarjoamien mahdollisuuksien nauttiminen yhdessä, väittää sivusto ja selittää, että itse asiassa kyseessä on ”isoisovanhempiemme arvojen tuominen tähän aikaan”, olihan ennen vanhaankin parisuhteessa olennaista se, että (mies)puoliso kykeni tarjoamaan (naiselle) ”asianmukaisen” elintason. Takaisin 1800-luvulle siis, jolloin naisen ei kuulunut hankkia omaa ammattia eikä elättää itse itseään?

Eihän tällaisiin jo aikansa eläneiksi luultuihin arvoihin perustuva kaupallinen palvelu sinänsä ole mitään uutta, ns. maailmalla ovat jo useammat keksineet tämän idean, jolla kiireiset, tasokkaat herrasmiehet saavat nuorta mutta sosiaalisesti esittelykelpoista lihaa ja köyhät opiskelijatytöt (joille Puncs-palvelu erityisesti näyttää suuntaavan mainontaansa) vaihtelua tonnikalaan ja kirpparivaatteisiin. Eikä Puncs-palvelun avautuminen Unkarissa ole sekään mikään uusi uutinen, vaan Index-sivustolla kirjoitettiin siitä jo viime marraskuussa. Pohjoismaiseen tasa-arvoajatteluun kasvanutta silti vähän hämmentää se kainostelemattomuus, jolla kaikki naisliikkeen saavutukset sadan viime vuoden ajalta heitetään menemään.

Prostituutiotahan tämä on, vaikka sokerikuorrutettua, väittää Ágnes Básthy drot.eu-sivuston artikkelissa. Niinpä. Maksukykyisten miesasiakkaiden eteen (sillä sugar mommyja ei tosiaan juuri ole) levitetään kattaus kauniita ja edustuskelpoisia mutta varattomia nuoria naisia, ja rehellinen osto ja myynti naamioidaan ”ihmissuhde”- ja ”elämäntyyli”-röyhelöihin todellakin 1800-luvun henkisellä tekopyhyydellä. Ennen kaikkea tällä, aivan niin kuin sokerikuorruttamattomalla prostituutiollakin, vahvistetaan sitä patriarkaalista kuviota, jossa mies on palvelun ostaja ja nainen myyjä (päinvastoinkin voi periaatteessa olla, mutta oikeasti niin on hyvin paljon harvemmin), ja varsinaisen seksipalvelun lisäksi myydään miehille hallinnan, vallan ja ylemmyyden mielikuvia, viime kädessä oikeutta toisen ihmisen alentamiseen.

Prostituutio on tietysti hankala ja monikasvoinen ilmiö, josta aivan liian paljon puhuvat ne, jotka eivät siitä mitään tiedä, ja aivan liian vähän itse asianosaiset. Siinä mielessä kuitenkin ”asianosaisia” ovat kaikki naiset, että prostituutio muovaa kulttuurimme kuvaa sukupuolten välisistä suhteista ja siten vaikuttaa myös niiden naisten elämään, jotka eivät itse ole siinä mukana. Ja siinä mielessä ihmettelen minäkin, kuten Ágnes Básthy, miten ihmeessä tämmöistä ”yritystoimintaa” voidaan tukea eurooppalaisen valtion ja EU:n varoilla.

Mainokset

No go!

maaliskuu 30, 2016

Jo jonkin aikaa olen ihmetellyt sitä syvää uskonvarmuutta, jolla monet viisaat ja valistuneetkin unkarilaiset tuttavani julistavat, että maahanmuuttajien kotouttaminen Länsi-Euroopassa ”on epäonnistunut” ja että tämänhetkisestä pakolaistulvasta ei voi seurata mitään hyvää. Mitkään esimerkit tähänastisista onnistuneesti integroituneista ja menestyneistä maahanmuuttajista eivät vakuuta, sillä ”se oli silloin se, mutta nämä nykyiset eivät ikävä kyllä enää tule sopeutumaan”.

Osa näin väittävistä on itse asunut ulkomailla – ja hivenen epäilen tässä vaikuttavan senkin ilmiön, jonka olen huomannut Itävallan unkarilaisissa maahanmuuttajissa: korostetaan sitä, miten itse ollaan ”hyviä maahanmuuttajia”, siivoja ja sivistyneitä, valmiita integroitumaan ja oppimaan kieltä ja tapoja, ja tähän vaaditaan tietenkin kontrastiksi vastakkaista esimerkkiä, ”pahoja maahanmuuttajia”, niitä pelottavia mustanpuhuvia miehiä ja huivipäisiä naisia, jotka ”eivät halua sopeutua”. Osa taas, kuten useimmat unkarilaiset, ei ole pitempään elänyt ulkomailla eikä varsinkaan päässyt lähempää näkemään näitä pelottavia etenkin islaminuskoisten maahanmuuttajien asuinalueita. Tässä varmaan toimii sama ilmiö kuin entisessä Itä-Saksassa (tai ylipäätään myötätuntovajeisessa Itä-Euroopassa) tai Suomenkin syrjäseuduilla: muukalaisia pelätään eniten siellä, missä niitä on suhteessa vähiten tai tuskin lainkaan.

Ja kun tämä tapahtuu kuivassa puussa (siis järkevien, sivistyneiden ihmisten parissa, jotka suhtautuvat hyvin kriittisesti Unkarin nykyisen hallituksen propagandaan), mitä sitten tuoreessa? Naiivin, vähemmän koulutetun ja kielitaidottoman kansan parissa muukalaisviha myy, ja sillä hallitus yrittää edelleenkin ylläpitää kannatustaan, muita valtteja sillä kun ei juuri ole hihassaan. Unkarin talous on pystynyt jossain määrin seuraamaan kasvuennusteita vain EU:n kehitystukien ansiosta. (Niidenkin maksatus takkuilee: 120 miljoonan euron infrastruktuuritukien maksu on jäädytetty kehitysprojektien kilpailutuksessa ilmenneiden epäselvyyksien vuoksi, joista hallitus ei ole vaivautunut toimittamaan Brysseliin lupaamaansa selvitystä.) Köyhyys on silminnähtävää todellisuutta suurelle osalle kansaa, samoin koulujen ja sairaaloiden surkea tila. Opettajien vastarintaliike jatkuu: tänä aamuna nähtiin useiden koulujen luona tunnin mittainen mielenilmaus. Mutta pelottelupropaganda, se on tähän asti aina purrut.

EU:n pakolaiskiintiöitä demonisoimaan on pystytetty hallituksen oma sivusto: kvota.kormany.hu. Siellä on tarjolla (dis)informaatiota siitä, miten EU haluaisi sijoittaa Unkariin 160 000 pakolaista ja miten tämä vaarantaa Unkarin ja Euroopan kulttuurin sekä lisää terrorin uhkaa. Varoittavaksi esimerkiksi tarjotaan ns. no-go zoneja eli Länsi-Euroopan kaupunkialueita, joissa holtiton maahanmuuttajatulva on johtanut omalakisten rinnakkaisyhteiskuntien syntymiseen:

nogo.png

YLI 900 NO-GO-VYÖHYKETTÄ EUROOPAN SUURKAUPUNGEISSA. ”No-go”-vyöhykkeeksi nimitetään kaupunginosia, joita viranomaiset eivät pysty tai tuskin pystyvät pitämään valvonnassaan. Näillä alueilla isäntämaan yhteiskunnan kirjoitetut tai kirjoittamattomat normit eivät juuri päde. Niissä Euroopan kaupungeissa, kuten Pariisissa, Lontoossa, Tukholmassa tai Berliinissä, joissa elää suurin määrin maahanmuuttajia, on yli 900 tällaista ”no-go”-vyöhykettä.

444.hu-sivusto ryhtyi selvittämään, mihin perustuvat väitteet yli 900:sta järjestetyn yhteiskunnan ulkopuolelle jääneestä kaupunginosasta. Unkarin hallitus ei tietenkään ole yksin näine väitteineen. Kauhutarinoita maahanmuuttajalähiöistä, jonne valkonaamaiset ulkopuoliset tai poliisitkaan eivät uskalla mennä ja joissa vallitsee ”sharia-laki”, on netti väärällään. Tämä lähinnä äärioikeiston ja rasistiporukoiden blogeissa sekä keltalehdistön sivuilla rehottava folklore on ilmeisesti saanut alkunsa amerikkalaisen historioitsijan Daniel Pipesin vuonna 2006 ilmestyneestä artikkelista, jossa Ranskan suurkaupunkien ongelmalähiöistä ilmeisesti ensi kerran käytettiin nimitystä no-go zone. Sittemmin Pipes on todennut olleensa väärässä ja pahoitellut hätiköityjä väitteitään. Köyhien maahanmuuttajien asuttamilla alueilla on toki rikollisuutta ja massiivisia sosiaalisia ongelmia, mutta puheet alueista, jonne viranomaiset eivät pääse tai poliisitkaan uskalla mennä, ovat rankasti liioiteltuja.

Mutta tästä hauskuus vasta alkaa. 444.hu:n toimittajat kääntyivät suoraan ulkoministeriön lehdistöosaston puoleen tiedustellen, mistä tiedot ulkomaiden no-go-vyöhykkeistä olivat peräisin. Ministeriö vastasi yksityiskohtaisesti, lähettipä muutaman linkinkin, joiden takaa paljastuu mielenkiintoisia asioita.

Ensinnäkin Saksa. ”Berliinin kaupungin virallisen kotisivun mukaan”, kertoi ministeriö, ”Neuköllnin kaupunginosassa on no-go-vyöhyke.” Ministeriön antama linkki johdattaa Berliinin matkailusivuille, ja siellä kerrotaan, että kaupunginosa on ollut köyhyyden ja runsaiden sosiaalisten ongelmien takia huonossa maineessa ja vuonna 2006 erään paikallisen koulun opettajien julkinen hätähuuto synnytti väitteitä suoranaisesta no-go-alueesta, mutta nyttemmin Neuköllnistä on tullut nopeasti juppiutuva, bilettäjänuorisoa, repputuristeja, vaihtoehtoväkeä ja luovaa luokkaa puoleensa vetävä hipsterikaupunginosa. (No, myönnetään, sanaa ”hipsteri” käyttää 444.hu, ei alkuperäinen berliiniläisten sivu.)

Ranskan osalta Unkarin ulkoministeriö viittaa vuonna 1996 koottuun viralliseen listaan, jossa luetellaan eri kaupungeista yhteensä 751 ongelma-aluetta. Nämä alueet eivät siis ole mitään no-go-vyöhykkeitä vaan todellakin ongelma-alueita, siis sellaisia, jotka viranomaiset ovat todenneet erityistä tukea ja kehitystoimenpiteitä tarvitseviksi. Rikollisuutta ja syrjäytymistä toki on, mutta väitteet no-go-vyöhykkeistä Ranskan lähetystö, jonka kommenttia 444.hu:n väki myös kysyi, kuittasi ”absurdeiksi”. Ranskalaiset muistuttivat myös, että amerikkalainen Fox-kanava oli vuonna 2015 joutunut pyytämään anteeksi Ranskan no-go-vyöhykkeistä esittämiään perättömiä väitteitä.

Belgiasta ulkoministeriö mainitsi äskettäisten terrori-iskujen yhteydessä ongelma-alueena julkisuutta saaneen Molenbeekin kaupunginosan Brysselissä. Kuulemma ”marraskuussa 2015 Belgian sisäministeri oli myöntänyt menettäneensä Molenbeekin kaupunginosan hallinnan”. Kysymys oli Pariisin terrori-iskun jälkimainingeista, ja tuolloin oli aivan totuudenmukaisesti todettu, että Molenbeekistä on tullut yksi Euroopan radikaali-islamismin keskuksia, missä lukuisien maahanmuuttajataustaisten asukkaiden köyhyys ja syrjäytyminen ajaa nuorisoa myös terroristivärvärien käsiin.  Sosiaalipoliittiset päättäjät ja poliisi eivät siis ole olleet tehtäviensä tasalla. Mutta siltikään tämä ei merkitse, että Molenbeek olisi irronnut Brysselistä omaksi maailmakseen, jossa vallitsee viidakon tai fanaattisten imaamien laki. Siellä liikkuu poliiseja, kulkee turisteja, asuupa siellä ainakin yksi 444.hu:n toimittajien tuntema unkarilainenkin, joka ei ole vielä törmännyt erityisempiin järjestyshäiriöihin.

Suomalaisvinkkelistä mielenkiintoisin on kuitenkin Ruotsin tapaus. Unkarin ulkoministeriön mukaan nimittäin Ruotsin poliisi olisi ilmoittanut maassa olevan 55 no-go-vyöhykettä. Tieto kuitenkin perustuu ilmeisesti Ruotsissa asuvan amerikkalaisen ylläpitämään SwedenReport.org-blogiin, jossa puolestaan oli muistutettu, että vaikka ruotsalaisessa lehdistössä ja julkisuudessa onkin puhuttu no-go-vyöhykkeistä, poliisi itse ei tätä termiä käytä. Ja todellakin, esimerkiksi Svenska Dagbladetista löytyy kirjoitus, jossa tätä käsitettä hieman avataan. Kyseessä ovat siis alueet, joilla paikallisten rikollisjengien toiminta haittaa kansalaisten arkea ja jopa poliisien työtä: rikolliset ammuskelevat toisiaan kaduilla, poliisien kimppuun saatetaan hyökkäillä eikä väestö uskalla tehdä yhteistyötä poliisin kanssa, esimerkiksi todistaa rikollisia vastaan.  Useimmilla näistä alueista – poliisi käyttää virallisesti termiä prioriterade områden, joita uusin lista luettelee 14 ja joilla siis tarvitaan erityisiä tukitoimia  yleisen järjestyksen säilyttämiseksi – poliisi kuitenkin pystyy liikkumaan ja partioimaan jokseenkin normaalisti. Kumma kyllä, näitä täsmennyksiä ei 444.hu löytänyt mistään, eikä Ruotsin lähetystöstäkään suostuttu vastaamaan toimittajien kysymykseen. (Ehkä ruotsalaiset ovat lopullisesti kyllästyneet käymään tiedotussotaa unkarilaisten kanssa.)

Siispä siitä huolimatta, että ongelmia, rikollisuutta, syrjäytymistä ja joidenkin väestönosien radikalisoitumistakin oikeasti on olemassa, mistään no-go-vyöhykkeistä, siis täysin laittomista ja turvattomista, yhteiskunnan ulkopuolelle jääneistä alueista ei oikeasti pitäisi puhua. Tämän osoittaa jo sekin, että mikään Euroopan maa, Unkarikaan, ei esimerkiksi edustustojensa välityksellä jaa ulkomaisille matkailijoille tietoa paikallisista no-go-alueista. (Jos tilanne esimerkiksi Brysselissä on näin paha, miksi Unkarin ulkoministeriö tai Brysselin-lähetystö ei varoita siellä liikkuvia unkarilaisia Molenbeekin vaaroista?)  Unkarin kotiyleisölle tarjoillaan siis Euroopan maahanmuutosta vääristeltyä tietoa: sosiaaliset ongelmat ja rikollisuus yhdistetään tämänhetkiseen pakolaiskriisiin ja islamiin, rikollisjengien vallankäyttö ”sharia-lakiin”, maahanmuutto ja islam terrorismiin ja rikollisuuteen täysin harhaanjohtavasti yleistäen.

444.hu:n sivulla käydään parhaillaan vilkasta keskustelua Länsi-Euroopan maahanmuuttajalähiöistä. Monet keskustelijat ovat itse käyneet, asuneet tai asuvat nytkin jossakin väitetyistä no-go-alueista tai niiden lähistöllä, ja vaikka jotkut ovat törmänneet rikollisuuteen, häirikköjengeihin, juoppoihin ja huumehörhöihin, varkaisiin ja kurjuuteen, mitään sharia-lain alla elävää rinnakkaisyhteiskuntaa ei kukaan tunnusta nähneensä.  Sitä vastoin monet huomauttavat, että Budapestista tai Miskolcin köyhälistökortteleista löytyy alueita, joissa äkkinäistä pelottaa liikkua, ja jotkut kuittaavat, että ”Unkari on koko Euroopan no-go-alue”. Erillisessä jutussa 444.hu:n toimitus pyytää niitä urheita unkarilaisia, jotka ovat uskaltautuneet Euroopan no-go-alueille, kertomaan kokemuksistaan. Jäämme odottamaan.


Tyylilajittelua

Touko 22, 2013

Tässä blogissa on ennenkin ollut puheena se käsittämätön raakuus tai raaistuminen, johon Unkarin julkista keskustelua seuraava ulkopuolinen ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Kuten jo taannoin ilmeni niiden rasististen reaktioiden johdosta, joita uutenavuotena tapahtunut puukotusvälikohtaus nostatti, Unkarin laista löytyvää pykälää kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta ei sovelleta niin kuin länsimainen maallikko-oikeustaju ajattelisi. Ainakin tiettyjä ihmisryhmiä näköjään saa lyödä kuin vierasta sikaa niin kauan kuin lyöminen pysyy vertauskuvallisena ja verbaalisena, ja ehkä vielä siitä pitemmällekin. Poliittiset puolueet taas solvaavat toisiaan tavalla, jonka kuvittelisi jossain muussa maassa oitis johtavan kunnianloukkauskanteeseen. Tai ainakin valtapuolue Fidesz solvaa muita:

(Index-uutissivuston kuva Képviselő Funky -blogista)

Puolueen päämajan seinään kiinnitetyssä banderollissa lukee ”Mafiavasemmisto YHDESSÄ” – tämä viittaa tietenkin opposition ”Yhdessä 2014” -liikkeeseen eli yritykseen aktivoida pääministeri Orbánin vastustajat uurnille ja yhteisrintamaan ensi vuoden vaaleissa. Hornamaisen mustanpunaista taustaa vasten on riviin pantu neljä herraa: vasemmalle sosialistipuolue MSZP:n puheenjohtaja Attila Mesterházy, oikealle sosialisteista lohjenneen Demokraattisen Koalition johtaja, entinen (Orbánin kannattajien raivokkaasti vihaama ja kaatama) pääministeri Ferenc Gyurcsány sekä opposition uusi toivo, liikemies ja Gyurcsányn kaatumisen jälkeisenä täytekautena epäpoliittisena asialinja-pääministerinä toiminut Gordon Bajnai. Näiden väliin on sijoitettu käsiraudoissa kyyristelevä Tamás Portik, nuorisorikollisena ja sutenöörinä uransa aloittanut liikemies, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeisinä vilkkaina aikoina onnistui hämärillä öljydiileillä keräämään miljardiomaisuuden – ja oli ilmeisesti vielä 2000-luvulla läheisissä ja luottamuksellisissa väleissä joihinkin vaikutusvaltaisiin sosialistipoliitikkoihin. Ainakin tähän viittaavat salaisen poliisin pöytäkirjat, joista sisäministeri Pintér vähän aikaa sitten julkisti valittuja otteita.

”Vasemmisto” (vaihtoehtoisesti myös ”liberaalit”, ”kommarit” tai ”bolševikit”) on Unkarissa Fidesz-puolueen kannattajien suussa muuttunut yleishaukkumasanaksi, jolla ei enää ole varsinaista sisältöä tai merkitystä sen enempää kuin meillä vanhoina hyvinä aikoina oli ns. vasemmistoradikaalien käyttämällä ”fasistilla”. Uutta ytyä tähän ilmaukseen etsitään yhdistämällä siihen sana ”mafia” ja vihjaamalla, että tämänhetkisillä oppositiojohtajilla on päivänvaloa kestämättömiä yhteyksiä ”oikeaan” mafiapomoon Tamás Portikiin, joka parhaillaan istuu tutkintavankeudessa aiemmista rötöksistään.

Jossakin muussa maassa tällainen poliittinen retoriikka saattaisi hyvinkin johtaa raastupaan, tai ainakin herättää yleisössä enemmän hämmennystä ja oudoksuntaa kuin sympatiaa. Jossakin muussa maassa poliittinen johto voisi myös tulla ajatelleeksi, että lasitalossa asuvan ei kannata heitellä kiviä. On esimerkiksi hieman outoa, että Fidesz-puolue jatkuvasti haukkuu kommunisteja samalla kun jotkut sen omista mahtimiehistä ovat vanhan järjestelmän aikaisia puoluejyriä. Ja kun mafiasta ja korruptiosta puhutaan, joku saattaisi tulla vaatimaan selvitystä pääministeri Orbánin ja hänen lähipiiriinsä kuuluvien oligarkkien oudosta rikastumisesta tai muistuttamaan, että Fidesz-puolue taannoin, kun uusimpia perustuslain muutoksia vastustavat mielenosoittajat valtasivat sen päämajan, kutsui taloa puolustamaan joukon hämäriä gorilloja johtajanaan huumekauppakuvioissa tehdystä murhasta vankilatuomion istunut jalkapallohuligaanien päällikkö. Vaan koska olemme Unkarissa, kukaan ei yritäkään jäähdyttää poliittisia intohimoja ja saada järjen ääntä kuuluviin. Vasemmistomafia-banderolli on itse asiassa reaktiota valtion  tupakkakioskioikeuksien jaosta syntyneeseen skandaaliin, joka ei ota laantuakseen: julkisuuteen tulee yhä uusia todisteita siitä, että tupakkakioskin pito-oikeudet on järjestelmällisesti jaettu paikallisille Fidesz-kihoille, näiden omaisille ja ystäville.

Toisin sanoen: kähinän kärjistyessä ei kun lisätään kierroksia, kritiikkiin ei vastata millään järkiperusteilla vaan lyödään takaisin. Totaaliseen propagandasotaan on kohta mobilisoitu kaikki kansankerrokset, myös Fidesz-puolueen vankin tukijoukko, naiivit eläkeläiset, jotka vielä liikuttuvat sydänjuuriaan myöten 1930-luvun tyylisestä isänmaallisesta symboliikasta, jotka eivät seuraa Internetin vaihtoehtoisia tiedotuskanavia, eivät maksa veroja eivätkä osaa ajatella, että valtapuolueen nykyinen vaalikarjanhoukutin, rezsicsökkentés eli asumiskulujen vähentäminen (esimerkiksi komentamalla kaasufirmat laskemaan kaasun hintaa tai harventamalla lakisääteisiä nuohouksia ja hormitarkastuksia…), ei pitemmällä tähtäimellä ole järkevä strategia. Myötähäpeä huipentuu EchoTV-kanavan (muistattehan Ferenc Szaniszlón ja unkarilaisten ulkoavaruusyhteydet?) esittämään haastatteluohjelmaan, jossa varmaankin päälle seitsenkymppinen Rozika-täti laulaa kansanlaulunomaisesti: Ei ole rahaa kukkarossani, hilipatihippanhei, mutta kyllä Viktor Orbán sinne laittaa, hilipatihippanhei. Parhaaseen jakkupukuunsa laittautunut eläkeläisrouva on innoissaan päästessään televisioon syvien rivien ääneksi, ja pullea juontajamies kehuu esitystä loistavaksi ja sydäntä lämmittäväksi.

Näin siis Unkarissa. Mutta miten käy, kun tällainen poliittisen kielen ja tyylin perinne kohtaa länsieurooppalaiset kommunikaatiokäytänteet, ja kansalliseen käyttöön tarkoitetut möläytykset pääsevät kansainväliseen julkisuuteen?

Noin viikko sitten Saksan liittokansleri Angela Merkel WDR-televisiokanavan Europaforum-ohjelmassa ojensi sosiaalidemokraattista kilpailijaansa Peer Steinbrückiä, joka oli esittänyt, että Unkari voitaisiin sulkea ulos EU:sta, mikäli tämänhetkinen huolestuttava kehitys jatkuu. Merkelin mukaan ”me teemme kaikkemme ohjataksemme Unkarin oikealle tielle, mutta emme heti lähetä ratsuväkeä”. Tähän puuttui pääministeri Orbán jokaperjantaisessa radiopuheessaan:

Tehdäänpä nyt tämä asia selväksi: saksalaiset ovat jo kerran lähettäneet ratsuväkeä Unkariin. Se saapui panssarivaunujen muodossa. Älkööt lähettäkö, tätä me pyydämme. Se ei ollut hyvä idea, se ei toiminut.

Unkarin poliittisen keskustelun tyylilajeja tuntevalle tämä ei kuulosta erityisen rankalta. Toisaalta Orbánin olisi pitänyt tietää ja tajuta, että saksalaiset ovat melkein seitsemänkymmenen vuoden ajan joutuneet tekemään tiliä Kolmannen valtakunnan rikoksista rauhaa ja ihmisyyttä vastaan ja edelleenkin sijoittavat runsaasti aikaa ja energiaa oman historiallisen likapyykkinsä pesuun. Kuten arvata saattaa, tähän möläytykseen reagoitiin välittömästi. Unkarin oppositiomedioiden ohella Saksan lehdistö raportoi oitis, että ”Orbán syyttää Merkeliä natsimenetelmistä”, toisin sanoen vertaa Saksan tämänhetkistä ulkopolitiikkaa natsien Unkarin-miehitykseen vuonna 1944.

Syvät rivit ovat olleet vieläkin aktiivisempia. Eszter Dunszt -niminen rouva, joka työskentelee ns. Széchényi-ohjelmatoimistossa (Széchényi-ohjelma on valtion taloudellinen kehityshankeohjelma, joka koordinoi EU-kehitysvarojen (!) hankintaa ja käyttöä), kirjoitti ns. ”rauhanmarsseja” järjestävän ”puolueettoman kansalaisjärjestön” mielipidepalstalle ”avoimen kirjeen rouva Merkelille”. Huuto- ja kysymysmerkkejä säästelemättömään, oikeinkirjoitukseltaan hieman horjahtelevaan kirjoitukseensa rouva Dunszt on ladannut kansallista kuvastoa, jota ulkopuolisille olisi vaikea millään käännöksellä välittää; loppuhuipennuksena esiintyy kansallinen kulttuuriaarre eli viittaus kaikkien unkarilaisten rakastaman lastenkirjan Vuk-kettuun, joka myös oli pieni ja nälkäinen kuten Unkarin kansa aikoinaan mutta halusi elää. Muutamia valittuja otteita (tilan säästämiseksi olen purkanut alkuperäisen kappalejaon, alkutekstissä lähes jokainen virke… on… painokkaasti… erotettu omaksi kappaleekseen):

Arvoisa rouva Merkel!

Olen kuullut, että te aiotte käännyttää meidät unkarilaiset oikealle tielle? Tai ohjata? […] Danke. Kiitos, rouva Merkel, me emme kaipaa tätä! […] Emme ole eläimiä emmekä eksyneitä. […] Unkarilainen ei enää anna ohjata itseään. Ei kenenkään. Ymmärrättekö? Ei saksalaistenkaan? Ei enää kenenkään. […] Miten te kehtaatte saarnata meille demokratiasta, kun saatte kiittää meitä unkarilaisia maanne yhdistymisestä?!? Jos me emme silloin olisi hajottaneet rautaesirippua, mistä puhuisimme nyt, hyvä rouva Merkel?!? Ei teidän tienne ole oikea, hyvä rouva Merkel, vaan Viktor Orbánin tie. Te, hyvä rouva Merkel, ette kelpaisi edes herra Orbánin sateenvarjoa kantamaan. Te olette mahtava, rouva Merkel, sillä takananne on suunnattomasti rahaa. Te olette kahdesti syösseet Euroopan raunioihin… silti selviätte kaikesta aina voittajina… niin kuin jalkapallossa… jotenkin vain aina käy näin… Mutta kuulkaas, nyt riittää. […] Nyt me olemme oikeassa. Ymmärrättekö??? Sillä meillä on valtiomies, sellainen, joita syntyy vain kerran sadassa vuodessa. Euroopassa siis! Joka ajattelee pitkällä tähtäimellä. Joka ymmärtää tilanteen vähintään sukupolven mitalta. Joka taistelee kansansa puolesta tätä suurta globaalimössöä vastaan… joka uskoo kristinuskoon Europan perustana… […]

Sivustakatsoja ei voi kuin pyöritellä päätään. Unkarissa tunnutaan elävän aivan eri planeetalla. Hallituksen ja sen kannattajien mielestä Unkari on saavuttanut kaikki tavoitteet ja täyttänyt kaikki vaatimukset, talouskin on mitä loistavimmassa kunnossa (ja sikäli kuin ei ole, se on sossujen syytä), ilkeä EU (suuruudenhullujen saksalaisten johdolla) vain tekee kiusaa, koska sitä ärsyttää Unkarin itsenäinen politiikka ja konservatiivis-kristillisiä perhearvoja puolustava ideologia. Ongelmia syntyy siitä, että planeetta Unkaria ei oikein voi eristää muusta Euroopasta. Unkarilaisittain normaalina pidetty poliittinen retoriikka läpäisee nykyään myös sen kielimuurin, jota monet unkarilaiset yhä kuvittelevat hermeettisen tiiviiksi (”te ette voi ymmärtää Unkarin tilannetta kun ette osaa kunnolla unkarin kieltä”), ja vaikuttaa ulkomailla aivan toisin kuin sen kansallisessa käytössä olisi tarkoitus.

Kun kerran Orbán jo väläytteli natsikorttia, niin otetaan jälleen esimerkiksi (uus)natsismi ja avorasismi. Suomalaiset lukijat varmaan muistavat taannoisen Helena Erosen tapauksen: perussuomalaisten kansanedustajan avustaja ehdotti henkilökohtaisessa blogissaan, että eri etniset ym. väestöryhmät voitaisiin varustaa asianmukaisilla hihamerkeillä esimerkiksi poliisin työn helpottamiseksi, ja vaikka tekstin tyylilaji oli selvästikin räväkkä kieli poskessa -satiiri, tästä nousi hirmuinen lehdistökohu ja prosessi, jonka päätteeksi Eronen jätti politiikan. Tai tänä aamuna lukemani uutinen: Itävallan oikeistopopulistisen FPÖ-puolueen paikallisosasto julkaisi Facebook-sivullaan väitteen, jonka mukaan Saksan ja Itävallan oikeuslaitokset suhtautuvat sallivasti turkkilaisten maahanmuuttajien ”perinteisesti” harjoittamaan lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Tämän johdosta vihreiden kansanedustaja Karl Öllinger teki oitis rikosilmoituksen, jolloin paikallisen FPÖ:n edustaja puolestaan riensi julkisuuteen valittelemaan tapahtunutta – kyseessä oli ”tunneperäinen kömmähdys”, jota ei olisi saanut tapahtua.

Verrataanpa tätä siihen, mitä Unkarissa tapahtuu (samaan aikaan kun pääministeri kannattajineen syyttää saksalaisia natsismin perinteisiin palaamisesta). Hvg.hu-uutissivusto julkaisi taannoin hyytävän kuvagallerian äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen paikallisosastojen Facebook-sivuilta. Puolueen nimissä ja puolueen logon kera on julkaistu propagandakuvia, joissa vaaditaan ”juutalaisista vapaata Unkaria ja maailmaa”, hulmutellaan nuoliristiläisten lippua (siis Unkarin natsien, jotka 1944 saksalaisten käsikassaroina jonkin aikaa pitivät maassa valtaa ja murhasivat joukoittain viattomia ihmisiä; lipun edessä lukee: ”Pidä pintasi, veli, me työskentelemme jo”), luvataan joka tykkäyksestä 100 kilometriä lisää matkaa kuorma-auton kuvalle, joka ”kuljettaa manneja ja jutkuja pois Unkarista”, tai toivotetaan hirsipuun kuvan kera ”hyvää huomenta parlamentin juutalaisille”. Bükkábrányin Jobbik-paikallisosaston postaamassa kuvassa pieni ortodoksijuutalaispoika sanoo pääministeri Orbánin luvanneen, että Unkarista tehdään uusi Israel, jonne juutalaiset saavat ilmaiseksi muuttaa – valuuttaluottoloukun uhrien menettämiin asuntoihin. Ja Felcsútin (joka muuten on pääministeri Orbánin kotikylä) Jobbik-osaston edustaja postaa uusnatsistisen kuruc.info-saitin julkaiseman paheksuvan uutisen siitä, miten holokaustin eloonjääneet vaativat yhä lisää korvauksia, ja kommentoi: ”Minä taas vaatisin Unkarin rautateiden nimissä niitä maksamaan kaikkine viivästyskorkoineen lippujen hinnat siitä, kun matkustivat Puolaan.” Luulisin, että esimerkiksi Itävallassa tai Suomessa yhdestäkin tämmöisestä nousisi melkoinen julkisuushaloo ja vähintäänkin puolueen sisäisiä kurinpitotoimia. Mutta Unkarissa selvästikin käsitys siitä, mitä sopii sanoa, on aivan erilainen. Ja ilmeisesti nykyinen hallitus tiedotustoiminnassaan koko ajan laskee rimaa ja lisää kierroksia.

Kuten riippumattoman TÁRKI-tutkimuslaitoksen johtaja, sosiologi Tamás Kolos totesi pari viikkoa sitten Népszabadság-lehden haastattelussa:

Se rynnäkkö puolestaan, kun vuoden 2010 vaalien jälkeen kommandot valtasivat julkiset laitokset ja vaihtoivat niiden johtajiston, oli tyyliltään vastenmielinen. Jokaisen hallituksenvaihdoksen jälkeen tapahtuu henkilövaihdoksia, mutta sen voi hoitaa sivistyneesti, tai sen voi hoitaa moukkamaisesti. Ei ongelma ole siinä, että nämä henkilövaihdokset tehtiin, vaan siinä, miten ne tehtiin. Tämä on minusta olennaisesti isompi ongelma kuin sisällölliset päätökset. Niiden hyökkäysten takana, jotka hallitusta nykyään kohtaavat Euroopan taholta, on varmastikin EU-politiikan hajaannus, on mielipidettä muovaavan älymystön oma suhdeverkosto, mutta pääsyynä on tyyli. Jos hallitus yrittää näin aggressiivisesti ajaa kansallisen riippumattomuuden sanomaa, valmistautukoon siihen, että vastustajat ja kenties ystävätkin pahoittavat mielensä.


Pieni päivitys animaatiosotaan

maaliskuu 31, 2013

Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Unkaria! Saksalaiset, jotka ajankohtais-vitsiohjelmassaan animoivat pääministeri Orbánin pomppivaksi pelleksi, saavat maistaa omaa lääkettään tässä hallitusta lähellä olevien viestimien eli Magyar Nemzet -lehden verkkosivuston mno.hu ja HírTV-televisiokanavan ajankohtaislähetyksen (Célpont eli ”maali” tai ”tähtäyspiste”) vasta-animaatiossa. Katsokaapa itse (käännös kuvan alla) ja miettikää, kuka viimeksi nauraa.

Hei lapset, täällä Vekara-Tähtäyspiste! Minä olen Bodaczin Balázs-setä. Tänään opimme, miten EU:ssa vahvoille valtioille kaikki on sallittua. EU:ssa vahvimpia ovat saksalaiset. Mutta Saksassa turkkilais- ja arabimaahanmuuttajat pelkäävät, joskus äärimmäisyysainekset kiusaavatkin heitä. Kuitenkaan Saksan hallitus ei ole kieltänyt natsipuoluetta. Saksa on kovin mahtava maa, siksi saksalaiset voivat puuttua esimerkiksi siihen, mihin kyproslaiset käyttävät rahansa, vaikka Kypros on itsenäinen.  Saksalaisilla on tosi paljon rahaa, siksi ne voivat kuluttaa veronmaksajien euroja uskomattoman kökköihin animaatiofilmeihin.

Ainakin mno.hu-sivuston omista lukijakommenteista päätellen (tässä vaiheessa, kun ilmeisesti moderaattorit eivät ole vielä ehtineet kommenttiketjun kimppuun) tämän vastaiskun sihti on ollut pahasti hukassa. Eikä edes tarvitse ruveta ihmeemmin kyselemään, mitä esimerkiksi Unkari sitten on tehnyt omien uusnatsiensa pysäyttämiseksi. (Tuoreimpia uutisia: Historioitsija László Karsai tuomittiin alimmassa oikeusasteessa sakkoihin ja esittämään anteeksipyynnön, koska oli nimittänyt äärioikeistopuolue Jobbikia uusnatsipuolueeksi.)


Feodalismista, taas kerran

Touko 4, 2012

Saksassa työskentelevien kollegojen kanssa on usein ollut puhetta siitä aikakautemme suurimmasta myytistä, että Saksa muka olisi erityisen hyvin järjestetty, toimiva ja tehokas maa. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa. Jokainen feodaalieurooppalaiseen byrokratiaan törmännyt tietää, miten paljon ihmisten työaikaa, energiaa ja hermoja haaskaantuu järjettömään sähläämiseen, turhaan vetkutteluun ja kummallisiin kiertoteihin, koska meillä on sellaiset säännöt. Miten aikuiset ihmiset sen sijaan, että hoitaisivat omia hommiaan, keskittyvät kyyläämään toisiaan ja kinaamaan järjettömistä arvovaltakysymyksistä. Miten mikään, minkä pitäisi järjestyä, ei järjesty ennen kuin itse marssit paikalle lyömään nyrkkiä pöytään (tai vähintäänkin räyhäät puhelimeen) ja uhkaat kannella virkavirheestä. (Tässä suhteessa Itävalta on hieman toista maata, siellä ei nimittäin välttämättä tarvitse räyhätä ja lyödä nyrkkiä pöytään, vaan normaali tapa hoitaa asiat on käydä ystävällisesti juttelemassa. Mutta se kasvokkaiskontakti joka tapauksessa tarvitaan.)

Feodalismin ytimessähän on tietenkin hierarkia, se, että valta ei nouse kansasta vaan sitä jaellaan ylhäältä käsin, joten ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti samanarvoisia eivätkä säännöt ole kaikille samat. Joukkoja ei johdeta edestä, vaan johtajalle – vaikka valistunut johtaja tietenkin pyrkii kohtelemaan alaisiaan ystävällisesti ja jonkinlaista demokratian illuusiota ylläpitäen – kuuluu ilman muuta etuoikeuksia. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, tämä merkitsee myös, että johtaja ei ole minkäänlaisessa solidaarisuusvelassa alaisilleen eikä systeemille vaan ainoastaan kiitollisuudenvelassa niille ylemmilleen, joiden henkilökohtaisen hyvän tahdon ansiosta hän on päässyt asemaansa. Virka-asema on siten myös henkilökohtainen saavutus, ei tehtävä jota hoidetaan vaan jonkinlainen luovuttamaton osa ihmisen persoonaa (ja tässä tulee muuten väkisinkin mieleen protestanttisen ja katolisen papinviran ero). Niinpä feodalismissa ei ole koskaan kysymys asioista vaan ihmisistä, heidän mielipiteistään ja mieltymyksistään. Olennaisinta ei ole, mitä sanotaan vaan kuka sanoo.

Saksan kaltaiset systeemit toimivat, koska ihmisillä on tietty kunnioitus ja kuuliaisuus hierarkiaa kohtaan: vaikka sen puitteissa jupistaan ja käydään jatkuvia pieniä valtataisteluja lähiportaiden ihmisten kanssa, kukaan ei kyseenalaista hierarkiaa sinänsä. Siksi kukin kuitenkin tekee työtä, ja homma toimii. Ei niin kuin täydellinen, öljytty koneisto, jossa hyötysuhde on maksimoitu ja osaset sopivat moitteettomasti toisiinsa, vaan niin kuin muurahaispesä, jossa pikku otukset raahaavat tavaraa sinne sun tänne tarkoituksettoman näköisesti – kun yksinkertaisia pikku otuksia on tarpeeksi ja ne jaksavat häärätä koko ajan, niin lopulta järjettömältä vaikuttavasta sutinasta syntyy komea keko.

Oivalsin jotain olennaista tästä muurahaispesämallista, kun pari vuotta sitten luin Ian Kershawn Hitler-elämäkerran, jossa Kolmannen valtakunnan tätä puolta valotettiin armottomasti. Hitleriä ja hänen järjestelmäänsähän on tapana kuvitella jonkinlaisena ylitehokkaiden robotti-ihmisten julmana täsmäkoneistona. Itse asiassa Hitler oli laiska haihattelija, joka mieluiten vain katseli elokuvia Kotkanpesässään tai leikki Speerin kanssa tulevien mahtirakennussuunnitelmien pienoismalleilla, paasasi yökaudet hysteerisiä palopuheita lähipiirilleen ja viis veisasi hallintoasioiden hoitamisesta. Niinpä hänen hallintovirkamiehensä hoitelivat asioita keittiönovien kautta, omia virityksiä improvisoiden, ja rakentelivat usein päällekkäisiä ja keskenään kamppailevia alaorganisaatioita, valtioita valtiossa. Kun Johtajan tahtoa ei aina saatu selville, se pyrittiin ennakoimaan ja työskentelemään “Führeriä kohti”, dem Führer entgegen arbeiten. Siksi systeemi käsitti valtavasti turhaa ja päällekkäistä sähellystä, oli pohjimmiltaan tehoton ja pysyi pystyssä vain alamaisten lojaaliuden sekä häikäilemättömän ryöstötalouden varassa.

En tietenkään ole tässä rinnastamassa nykyisiä feodaali-Euroopan maita Hitlerin Kolmanteen valtakuntaan, nehän ovat aivan tietoisesti torjuneet sen epäinhimillisen ideologian, joka viime kädessä sai aikaan kaikki natsien hirmuteot. Mutta nykyistäkin feodaalieurooppalaista meininkiä katselemalla ymmärtää, miten kaikki nuo kauheudet aikoinaan olivat mahdollisia. Ei vain siksi, että ihmiset pitävät feodaalisia valtarakenteita itsestäänselvinä, jopa ihailevat niitä ja samastuvat niihin. Eikä vain siksi, että pieniin aivottomiin muurahaishommiin jakautuvassa koneistossa yksilön vastuu hajoaa olemattoman pieniin osiin: kun yksi ohjailee ihmisvirtoja Auschwitzin asemalaiturilla, toinen salpaa kaasukammion oven ja kolmas vääntää hanan auki, kukaan ei varsinaisesti ole tappanut ketään, kukin on vain totellut käskyä, ja kaikkien on helppo sulkea silmänsä tekonsa seurauksilta. Vaan siksi, että järjestelmä, jonka ytimessä eivät ole asiat vaan ihmiset ja ihmisten väliset valtasuhteet, suosii järjetöntä, tyhmää ja julmaa toimintaa, raakuuden kulttuuria – heti, kun sellaiselle on ideologiset edellytykset olemassa.

Tämän viimeksimainitun osalta ajattelen jälleen kerran Unkarin viimeaikaisia poliittisia kehityksiä. En suinkaan väitä, että Viktor Orbánin hallituksen toimintaa ohjaisi jokin Hitlerin kansallissosialismiin verrattava epäinhimillinen aate. (Tosin siihen suuntaan ajautumisen vaara on olemassa, jos Orbánin Fidesz jatkaa lepsua linjaansa yhä pahemman kilpailijansa, avoimen väkivaltaista rasismia suvaitsevan äärioikeistopuolue Jobbikin suhteen.) Mutta väitän, että jollekin tämäntapaiselle avautuu vähintäänkin takaovi, jos asioiden sijaan poliittista päätöksentekoa määräävät hierarkian sisäiset riippuvuus- ja tunneperäiset lojaalisuussuhteet, solidaarisuus ylöspäin ja kirjoittamaton mutta ehdoton velvollisuus “työskennellä esimiehensä tahtoa kohti”. Näin etenkin, kun feodalismin rakenteeseen kuuluu, että vallan jakautuessa tyhmyys kasvaa, kukin vallanpitäjä kun valtansa varmistaakseen herkästi ympäröi itsensä sellaisilla alaisilla, jotka taatusti ovat häntä itseään tietämättömämpiä ja taitamattomampia.

Pari esimerkkiä. Helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisen karhun voitti Bence Fliegaufin elokuva Csak a szél (‘Vain tuuli’), joka ruohonjuurinäkökulmasta, amatöörinäyttelijöiden koskettavasti esittämänä kertoi köyhän unkarilaisen romaniperheen kokemasta sorrosta ja väkivallasta. Ennen elokuvan lehdistötilaisuutta saliin ilmestyi outoja ulkopuolisia, jotka jakelivat tuoleille monisteita, Unkarin vähemmistöasioista vastaavan ministeriön kirjepaperilla mutta ilman allekirjoitusta. Näissä lehtisissä selostettiin Unkarin romaneihin kohdistuneiden viimeaikaisten väkivaltarikosten taustoja ja tutkimuksia ja vakuuteltiin, että Fliegaufin elokuva ei ole mikään dokumentti todellisista tapahtumista. Kaiken lisäksi monisteiden saksan kieli oli amatöörimäisesti käännettyä ja sisälsi tökeröjä virheitä. (Skannatut monisteet ovat nähtävillä Pusztarangerin blogissa.) Ohjaaja Fliegauf itse oli tempauksen johdosta varsin hämmentynyt: hän oli ajatellut elokuvansa sisältävän yleisinhimillistä sanomaa rasismia ja sortoa vastaan, ei suinkaan Unkarin tai sen hallituksen mustamaalaamista. Toinen esimerkki on omasta tuttavapiiristäni. Enempien ikävyyksien välttämiseksi en halua kertoa tarkempia yksityiskohtia, mutta tiedän unkarilaisen, joka kommentoituaan ikävästi kotimaansa oloja ulkomaiselle toimittajalle joutui oikeisiin hankaluuksiin: työnantaja oli saanut korkealta viranomaiselta vihaisen puhelinsoiton ja käskyn erottaa hänet heti.

Ne ”vaihtoehtoiset historiantutkijat”, jotka epäilevät juutalaisten joukkotuhoa, perustelevat joskus väitteitään sillä, että yhtään aitoa Hitlerin allekirjoittamaa määräystä kaasuttaa ja polttaa juutalaiset ei ole löytynyt. No, systeemipä toimi sillä tavalla, että tällaista määräystä ei tarvittu, asian hoitivat Führerin tahtoa kohti kilvan työskentelevät alempien portaiden valtakeskittymät. Vähän samaan tapaan (kyllä, tiedän, että tämä vertaus on vähän turhan jyrkkä!) on aivan varmaa, että mikään Unkarin ministeri tai ministeriö ei ole virallisesti määrännyt alaisiaan laitoksia potkimaan pellolle ne työntekijät, jotka puhuvat ikäviä ulkomaisille tiedotusvälineille. Eikä mistään varmasti löydy minkään poliittisen päättäjän virallista määräystä siitä, että Fliegaufin elokuvaa tai ylipäätään Unkarin yhteiskunnan epäkohdista kertovia elokuvia ei saisi esittää ulkomaalaisille ilman (kehnosti käännettyjä) varoitustekstejä. Alemmilla portailla on vain kilvan ennakoitu esimiehen tahtoa, suuremmalla innolla kuin taidolla.

Mitä tästä siis seuraa? Joskus noloja mahalaskuja ja huonoa julkisuutta, niin kuin Fliegaufin elokuvan lehdistötilaisuuden yhteydessä. Mutta yleisesti ottaen pelin kovenemista ja raaistumista, kun esimiehen tahdon ennakoimisessa aletaan kilpailla aina vain kovemmin keinoin. Unkarissa tämä vaara on aina vain suurempi, koska siellä – toisin kuin Saksassa ja Itävallassa – vuosisataiseen feodalismin perinteeseen yhdistyy halpoja, tunteisiin vetoavia ratkaisuja tarjoava poliittinen populismi ja ennen kaikkea sitä ruokkiva taloudellinen hätätila, köyhtymisen ja syrjäytymisen pelko. Miten tämän raaistumisen ja tyhmistymisen kierteen saisi ajoissa poikki?


Mäkikotkien maa

tammikuu 9, 2012

Mihinkäs sä olet matkalla? (Tai: Mihinkäs rouva on matkalla?)
Töihin, Wieniin.

Tämä tyyppikeskustelu jatkuu yleensä kahdella tavalla. Vähemmän kultturellissa vaihtoehdossa A Wien ei sano keskustelukumppanille oikein mitään ja seuraa hämmentynyt hiljaisuus. Tosin huoltamoiden kansa tietää Itävallan mäkikotkat, mutta ehkä siitä ei mikään mielleyhtymäketju automaattisesti ohjaa siihen uudenvuodenpäivän konserttitelevisiointiin, jolta hypätään toiselle kanavalle (eukon mahdollisesta rutinasta huolimatta) heti kun lähetys mäkiviikolta alkaa. (Ja ihan oikeasti muuten, olen tavannut akateemisesti koulutettuja suomalaisia, joille on epäselvää, mikä Euroopan pääkaupunki sijaitsee missäkin maassa ja puhutaanko Itävallassa itävallan kieltä.)

Vaihtoehto B: Aah, se uudenvuodenkonsertti. Tonava kaunoinen, ihanaa, sacherkakkua, Mozart-kuulia, Stephansdom, Schönbrunn ja Sissi, ihanaa, ihanaa, niin kaunista. Oltiin kulttuurimatkalla Wienissä vuonna ****, siellä oli ihania kahviloita, musiikki soi kaikkialla.

Ja joskus harvoin sattuu kohdalle vaihtoehto C eli yhteiskunnallisesti harrastunut keskustelukumppani, joka alkaa vyöryttää Itävallan historiaa Habsburgeista Hitleriin ja Haideriin. Kyseessä on usein miespuolinen, hyvän yleissivistyksen ja sitäkin vankemman itseluottamuksen omaava henkilö, jolla pahimmassa tapauksessa on jonkinasteisia sympatioita kahta viimeksi mainittua herra H:ta kohtaan. (Näistä ensimmäinen toi täystyöllisyyden, ymmärsi pientä ihmistä ja yritti turvata eurooppalaiset arvot. Ja jos ei ensinmainittua puolustaisikaan, niin jälkimmäinen hra H. ainakaan ei ollut mikään natsi vaan perusarvoja puolustava ja holtittoman maahanmuuton vaarat ymmärtävä isänmaanystävä, jonka kuolemassa sitä paitsi oli jotain hämärää – ei sen laatuluokan auto kuin Volkswagenin Phaëton sillä tavalla lähde käsistä, ei edes juuri poikaystävänsä kanssa dramaattisesti riidelleen ja erontuskaansa rankasti ryypänneen miehen…)

Suomesta katsottuna Itävalta siis sijoittuu tukevasti jonnekin tietämättömyyden hämärän ja erilaisten historiallisten, poliittisten ja turismikliseiden väliin. Turha piipittää, että Itävallan sodanjälkeinen poliittinen historia on paljossa ollut samantapainen kuin Suomen tai että Itävallan maatalouden perinteinen metsä- ja maitotalouspainotteinen tuotantorakenne on Euroopan maista kenties lähimpänä Suomea. Turha urputtaa, että kaupunkilaisen arkipäivä kuluu siellä ihan samojen ylikansallisten ketjuhyödykkeiden ja formatoitujen tositeevee-, kokki- ja tanssiitähtienkanssa-ohjelmien parissa. Turha mussuttaa, että juntteja ja mänttejä on kaikkialla ja ne ovat kaikkialla aika samanlaisia.

Suomalainen haluaa pitää Sissi-elokuvakliseensä ja nähdä Keski-Euroopan jonain tykkänään toisena. Siellä Euroopassa, vanhan sivistyksen ja leivoskulttuurin maissa, linnoissa kreivien, osataan pussata poskelle ja kädelle (ainakin symbolisesti – joskus ensimmäisinä Wienin-vuosinani kymmenen vuotta sitten hätkähdin, kun metron liukuportaissa edessäni arkisen näköinen häiskä vastasi kännykkäänsä: Küss’ die Hand). Siellä hymyillään ja ollaan kohteliaita, joskus suorastaan epäilyttävän lipevän kohteliaita. Jopa mäkikotkat, nuo Itävallan Hiihtoliiton ÖSV:n Adlerit, on pienestä pitäen huolella jalostettu aivan toisennäköisiksi kuin suomalaiset lajitoverinsa – ne eivät jurota ja mörähtele vaan hymyilevät kauniisti urheilutoimituksen kameralle ja antavat vuolaita ja kohteliaita vastauksia (joskin toisinaan murteella, josta koulusaksan perusteella on mahdotonta saada sanaakaan selvää).

(Tunnustan: olen itsekin ollut levittämässä näitä kliseitä. Oma suosikkitarinani on suurlähetystön illallisilta, joilla jouduin istumaan Suomen kanssa kauppaa tekevien itävaltalaisten bisnesmiesten väliin. Varauduin mielessäni niihin auto-purjevene-maailmanympärimatka-premium-äijäjuttuihin, joita Savonlinnan oopperajuhlien väliajalla voi sivukorvalla kuulla vaimojen sinne raahaamien kärsivien alfaurosten suusta. Ja no, kyllähän herrat keskustelivat metsästyksestä ja viinikellareistaan, mutta loppuillasta innostuttiin vertailemaan, kuka kapellimestari johtaa Mahleria parhaiten… Voisi myös viitata siihen amerikkalaisen jääkiekkovalmentajan haastatteluun, jonka joskus viime vuonna luin itävaltalaisesta äänenkannattajastani. Kaveri oli pettynyt heikon junnutyön taustalla olevaan korkeakulttuuriseen koulutusfilosofiaan: poikia ei kannusteta kaukaloon vaan kuskataan koulusta johonkin ihme teattereihin tai taidenäyttelyihin.)

Onhan niitä eroja, ja itsekin aion niistä vielä vastedeskin kirjoittaa. Joitain näistä kliseekäsityksistä suosivat itävaltalaiset itsekin, etenkin, kun on korostettava, missä he eroavat saksalaisista. Ja tässä olennaista on tietty tapakulttuuri hyvine ja huonoine puolineen, eli lipevyys, sulavuus ja nokkeluus – pökkelömäisiin, koppaviin ja töykeisiin saksalaisiin verraten. Ei hakata päätä seinään periaatteen vuoksi vaan etsitään se porsaanreikä. Niin myös hollywoodilaistuneen itävaltalaisnäyttelijän Christoph Waltzin mielestä (se Kunniattomien paskiaisten legendaarinen naurava natsiupseeri), joka tässä selittää asiaa amerikaksi Conan O’Brienin showssa:

Mutta tästä kun vielä pitemmälle mennään, niin paljastuu syvällinen yhtäläisyys itävaltalaisuuden ja suomalaisuuden välillä. Nimittäin: siinä missä suomalaiset ovat nuori ja pieni kansakunta, itävaltalaiset ovat kansakuntana nuori ja pieni. Olivathan toki ne kunniakkaat vuosisadat, jolloin Habsburgien valtakunnassa ei aurinko koskaan laskenut ja hallitsijoiden missio kiteytettiin lyhenteeseen AEIOU: Austriae est imperare orbi universo (tai saksaksi: Alles Erdreich ist Oesterreich untertan) eli ‘Itävallan kuuluu hallita koko maailmaa’. Mutta silloin ei ollut kysymys kansasta vaan monikansallisesta imperiumista, jonka historia on sen hallitsijasuvun dynastisten koukeroiden historiaa – “kansa” on siinä jonkinlainen mykkä lisäke, jonka ylitse hallitsijat hoitelevat asiat omilla yksityisillä systeemeillään. (Bella gerant alii, tu felix Austria nube, eli ‘sotia käykööt toiset, sinä, onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja’, kuului klassinen kuvaus Habsburgien ulkopolitiikasta.)

1800-luvulla, kansallisromantiikan ja nationalismin noustessa, tätä monikansallista rakennelmaa alettiin jo pitää toivottoman vanhanaikaisena. Vähemmistökansat kokivat vuorotellen kansalliset heräämisensä, ja Itävalta-Unkarin saksankielisillä ”kruununmailla” (jotka siis eivät, toisin kuin vanha Unkarin kuningaskunta, muodostaneet mitään yhtenäistä hallintokokonaisuutta kansallisvaltion perustaksi) katseltiin innoissaan Saksan, nousevan kansallisvaltion suuntaan. Vaan eipä sinne päästy: molempien maailmansotien jälkeen voittajamaille oli ilmeisesti yksiselitteisen selvää, että tämä entisen Habsburg-monarkian jäännösriekale, jossa puhutaan saksan kielen baijerilais- tai (Vorarlbergissa, Itävallan läntisimmässä hännänpäässä) alemannilaismurteita, ei missään nimessä saa kuulua Saksaan. Itävaltalaista kansallismielisyyttä ja kansallista identiteettiä nykymielessä on ruvettu tosissaan rakentamaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä kaikkein olennaisin kysymys on ilmeisesti, miten erotutaan saksalaisista, joiden kanssa sekä kuulutaan että ei kuuluta yhteen.

Juuri tämä tuntui minusta aikoinaan Itävaltaan muuttaessa kaikkein kotoisimmalta: pikkuvelikompleksi ja siihen liittyvä jatkuva itseruoskinta (”tyypillistä itävaltalaista, totta kai tämäkin osataan meillä mokata, toisin kuin…”). Toisin kuin saksalaiset, britit tai ranskalaiset, jotka eivät tunnu kantavan erityistä huolta siitä, millaisia kliseekuvia ulkomaalaiset heistä viljelevät, itävaltalaiset kuten suomalaisetkin ovat usein kehittäneet omaan kansalliseen identiteettiinsä merkillisen vereslihaisen viha-rakkaussuhteen, jonka olennaisena osana on jatkuva vertailu vahvempaan, edistyneempään, kansainvälisesti tunnetumpaan sekä sietämättömän omahyväiseen isoveljeen. Saksasta puhutaan Itävallassa usein aavemaisen samaan sävyyn kuin Suomessa Ruotsista: Onko tämä jo tehty Saksassa? Saksassa ei ole enää aikoihin toimittu näin. Saksassa tällainen ei ikinä tulisi kysymykseen. Saksassa poliitikko, joka möläyttelee tämmöisiä, olisi jo kauan sitten itse ymmärtänyt erota. Ja loukkauksista suurimpia on “meidän” historiamme ja suurmiestemme omiminen: Mitä, Mozartko muka kaikkien aikojen suurin saksalainen?

Eihän tässä tietenkään aivan samanlaisia olla. Vailla suomalaista vastinetta on ainakin se itävaltalaisen kansallismielisyyden äärilaita, joka virallisesti on pannassa mutta politiikan äärimmäiseltä oikealta reunalta silloin tällöin pulpahtelee näkyviin, eli deutschnational-ajattelu, itävaltalaisuus osana saksalaisuutta (kenties joitain epämääräisiä uusnatsistisia Anschluss-haaveita myöten). Mutta kyllä Suomella ja Itävallalla on yhtäläisyyksiäkin. Muutakin kuin ne mäkikotkat.