Ei mitään uutta

Samaan aikaan, kun maailman uutismediat seurasivat Münchenin turvallisuuskonferenssia, yksi oli sieltä poissa. Viktor Orbán piti kotimaassa suurta vuosikatsauspuhettaan, jota kansainvälisissä uutistuuteissa näkyy nimitettävän amerikkalaisen mallin mukaan ”kansakunnan tila -puheeksi”. Unkarilainen nimitys on évértékelő, vuosiarviointi.

István Husztin kuva Telex-uutissivustolta. Orbánin lukupulpetissa on iskulause RAUHA JA TURVALLISUUS.

Puheesta on tietenkin ilmestynyt tiivistelmiä ja analyyseja kaikissa Unkarin päämedioissa, ja puhe itse löytyy kokonaisuudessaan Orbánin viralliselta kotisivulta, myös englanniksi, saksaksi ja ranskaksi käännettynä. En siis rupea selostamaan sitä yksityiskohtaisesti, vaan poimin esiin vain muutamia olennaisia yksityiskohtia. Niissäkään ei ole mitään uutta, pääteemat ovat Orbánin retoriikkaa seuranneille vanhaa tuttua kauraa.

Yleissävy puheessa oli tutun äijämäisen lupsakka ja ronski. Orbán aloitti tosin vakavalla aiheella eli Turkin ja Syyrian maanjäristyksellä, jonka pelastustöihin osallistunutta unkarilaista tiimiä hän erikseen kiitti. Mutta sitten isäntä löysäsi vertauskuvallista kauluksennappiaan ja aloitti henkselien paukuttelun. Nyt on tulossa kriisejä, mutta niistähän me selvitään, niin kuin on selvitty tähän asti.

On saatu maan talous järjestykseen ja kasvuun, samoin kuin työllisyys, kertoi Orbán. (Lakmusz-sivuston faktantarkistusartikkelin mukaan tässä on liioittelua ja vääristelyä: korkean ja kiihtyvän inflaation takia numerot eivät kerro koko totuutta, joten myöskään Orbánin väite, että ”nykyään minimipalkkakin on korkeampi kuin sosialistihallituksen aikaan keskipalkka”, ei pidä paikkaansa, jos numeroiden sijasta vertaillaan ostovoimaa.) Ja sitten alkaa varsinainen äijämeininki eli voittoisa taistelu vihollisia vastaan, hiki päässä, polvet ja kyynärpäät ruvella, kuten Orbán kuvailee.

Brysseli yritti kuivattaa rahavirrat, Gyuri-setä (siis György Soros) kieritteli Amerikasta dollareita ”tovereille” vaalitaistelun tueksi (tämäkään ei Lakmusz-sivuston mukaan ole todistettua totuutta), mutta jälleen kerran Orbán ja kumppanit saivat murskaavan vaalivoiton. Tosimiehenä Orbán havainnollistaa tätä selostamalla kunnon lännenleffaa eli Huuliharppukostaja-elokuvan alkukohtausta, missä Charles Bronson kysyy kolmelta häntä vastaan lähetetyltä pahikselta, eikö häntä varten ole tuotu hevosta, toteaa sitten, että kaksi hevosta jää joka tapauksessa yli, ja posauttaa pahikset päiviltä. Näin, hyvät naiset ja herrat, on käynyt myös Unkarissa vuonna 2022, ja meidän Frankimme, siis Feri (Gyurcsány) on parhaillaan etsimässä ratsastajaa vaille jääneitä hevosiaan.

Sitten koronakriisi ja sota, joka teki vuodesta 2022 raskaimman sitten järjestelmänvaihdoksen. Vuosi 2023 puolestaan tulee olemaan kaikkein vaarallisin, sillä jo tutuksi käyneen vaaran eli maahanmuuton lisäksi Unkaria on väijymässä kaksi uutta vihollista, sota ja inflaatio. Sotaa Unkari ei yksin pysty lopettamaan, mutta sen on pysyttävä rauhan puolella, vaikka kaikki muut EU- ja Nato-maat olisivat – tai ainakin olisivat olevinaan – toisella kannalla.

Sota ei ole Orbánin mielestä hyvän ja pahan taistelu vaan kahden slaavikansan keskinäinen yhteenotto. Venäjä toki hyökkäsi Ukrainan kimppuun, joten Ukrainan pakolaisten auttaminen ja humanitaarisen avun toimittaminen on oikein ja autuaallista. Unkari myös tunnustaa Ukrainan oikeuden puolustautua – mutta Unkarilla on oikeus asettaa oman kansansa etu ensimmäiseksi ja pysytellä sodan ulkopuolella, vaikka pahat vasemmistolaiset… ei, seuraava esimerkki puhtaasta populistisesta propagandasta pitää kääntää kokonaisuudessaan:

Vasemmisto on Unkarissakin sodan puolella: se toimittaisi aseita, ottaisi sodan taloudelliset rasitukset kantaakseen ja katkaisisi yhteydet Venäjään. Me emme tee sitä. Me emme toimita aseita. Rahojakin käsittelemme visusti, sillä lopultahan senkin rahan, joka kuuluisi meille, Brysseli antaa Ukrainalle. Ukrainan humanitaarinen tukeminen ei merkitse meille Venäjä-suhteidemme katkaisemista, sillä se olisi kansallisen etumme vastaista, mistä meillä on oikeus itse päättää. Siksi emme suostu kaasu-, öljy- tai ydinvoimapakotteisiin, jotka tuhoavat Unkarin. Kansallisesta konsultaatiosta tiedämme, että tästä asiasta on kansallinen yksimielisyys. Siksi pidämme yllä taloussuhteita Venäjään, neuvommepa tähän myös koko läntistä maailmaa, sillä ilman suhteita ei tule tulitaukoa eikä rauhanneuvotteluja. Siksi emme suostu pappien ja kirkon johtajien sijoittamiseen pakotelistalle; tarpeeksi harmia on jo siitäkin, että näin on käynyt taiteilijoille ja urheilijoille.

Tämmöistä siis. Talouspakotteet ovat syynä talouskriisiin ja inflaatioon, ja ne ”tuhoavat Unkarin”, kuten kansalle on kerrottu uusimmassa ”kansallisen konsultaation” nimeä kantavassa propagandapaketissa. (Pakotteita vastusti 98% – ei koko Unkarin kansasta vaan konsultaatiokaavakkeen täyttäneistä, joita puolestaan oli joka puolelta paukkuvasta mainosrummutuksesta huolimatta vain 1,3 miljoonaa vajaa kymmenmiljoonaisesta kansasta.) Venäjän kaasu-, öljy- ja ydinenergiayhteistyöstä ei ole varaa luopua, ja jollain oudolla tavalla Orbán yhdistää tähän myös sen merkillisen vedon, jolla Unkari kieltäytyi sanktioimasta Kremlin kleptokratian ja sodan seremoniamestaria, patriarkka Kirilliä.

Aivan avoimesti Venäjän puolelle Orbán ei tietenkään ole loikkaamassa vaan selittää, että Unkarin paikka on Natossa, joka siis on puolustus- eikä sotilasliitto. Ja että jatkossakin pitäisi Venäjän ja Euroopan välissä olla riittävän laaja, suvereeni Ukraina. Venäjä ei, väittää Orbán, kuitenkaan pärjäisi Natoa vastaan, joten on turha uskoa ukrainalaisten pelotteluja, että Venäjä muka laajentuisi Atlantille asti ellei sitä pysäytetä. Aika yllättävällä logiikalla Orbán siis esittää Venäjän paljon luultua heikompana ja vähemmän aggressiivisena vastustajana. (Tämä on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä Orbánin lähipiirikeskusteluista on aiemmin tihkunut julki: että hänen mielestään pitkällä tähtäimellä Venäjän mahtavat resurssit painavat vaa’assa niin paljon, että se ei voi lopullisesti hävitä.)

Euroopan on kuitenkin vallannut sotahulluus, jonka ”puolalaisten ja baltialaisten ystäviemme” osalta ehkä ymmärtää, ottaen huomioon heidän kokemuksensa Neuvostoliiton sortovallasta – mutta mikä läntisempiä naapureita oikein vaivaa? Orbánin mielestä Venäjän suhteen on toimittu väärin. Olisi voitu antaa Venäjälle turvatakuu, että Ukrainaa ei oteta Naton jäseneksi. Olisi voitu menetellä niin kuin Georgian sodassa 2008 ja Krimin miehityksen jälkeen 2014, ja rajoittaa kärhämät Venäjän ja sen naapurien välisiksi. Mutta ei – Saksakin lipesi rauhanleiristä ja ryhtyi kypärien jälkeen toimittamaan aseita. Kohta nähdään taas saksalaisia panssarivaunuja Ukrainan aroilla, ja ehkä niissä on vielä viime kerran jäljiltä kartatkin valmiina. Heh heh.

Lupsakasti vitsaillen Orbán kommentoi myös USA:ta, mistä Hillary Clinton aikoinaan lähetti ”hyvän ystävän” eli Goodfriend-nimisen asiainhoitajan muokkaamaan unkarilaisten näkemyksiä hallituksenvastaisten mielenosoitusten ja pakotteiden keinoin. Onneksi välillä saapui pelastus Donald Trumpin hahmossa, mutta nyt on taas tiukemmat paikat. Presidentti Bidenilla on sentään riittänyt huumorintajua nimittää ”hyvän ystävän” sijasta suurlähettilääksi ”painostusmies” Pressman, ”prässäämään” unkarilaisia sodan puolelle. ”Hyvä näin, huumori auttaa ystävyyttä kestämään vaikeat ajat. Kunhan ei mennä niin pitkälle, että tänne lähetetään joku Puccini.” (Siis vihjaus siihen, että amerikkalaiset haluaisivat panna Unkarissa toimeen vallankaappauksen, puccs. Heh heh heh.) Ja kohtahan on sielläkin vaalit ja niiden jälkeen republikaanit taas vallassa…

(Sivumennen sanoen: kuten oppositiomeppi Katalin Cseh äskettäin Twitterissä toi julki, Frontline-sivuston haastattelema entinen USA:n Ukrainan-lähettiläs William Taylor selostaa, miten Orbán Trumpin luona vieraillessaan kertoi tälle Ukrainasta juuri sitä, mitä Putin halusi Amerikassa ajateltavan.)

Former Trump admin diplomat on @frontlinepbs details how Viktor Orban spread Putin talking points in the White House years before the war

“Orban was in President Trump’s office & told him exactly the Putin line. That Ukraine is not really a nation, it’s corrupt, it can’t resist” pic.twitter.com/mzpRg2U6qC

— Katalin Cseh (@katka_cseh) February 20, 2023

Mutta kun Brysseliä, Berliiniä, USA:ta ja Ukrainaa on tölvitty tarpeeksi, jää puheen loppuponneksi vielä merkillinen kiekaus. On nimittäin, toteaa Orbán, vielä yksi asia, johon itsevarminkin hallitus tarvitsee kaikkien kansalaisten apua. Kaikkihan tietävät, että ”eräässä koulussamme” on tapahtunut niin kammottavia asioita, että on ihme, ettei taivas romahda ja maa halkea nielemään tämmöiseen syyllistynyttä.

Kyse on vain muutamia päiviä ennen Orbánin puhetta puhjenneesta skandaalista. Budapestilaisessa koulussa kouluavustajana tai apuopettajana (pedagógiai asszisztens) työskennellyt 39-vuotias mies oli ilmeisesti TikTok-videolla kertonut olevansa efebofiili eli tykkäävänsä teini-ikäisistä pojista, jopa vihjaillut pitävänsä 15-vuotiasta rakastajaa, missä ei lain kirjaimen mukaan ole mitään väärää. (Unkarissa suostumuksellista seksiä aikuisen kanssa saa harrastaa 14-vuotiaasta lähtien, mikä onkin aika jännää, kun ottaa huomioon, miten ankarasti nykyinen hallitus haluaa säädellä lasten altistamista ”seksuaalisille sisällöille”, sukupuolivalistuksesta alkaen.) Telex-uutissivustolle mies täsmensi, että puhe 15-vuotiaasta oli vitsailua, ja korosti, ettei hänen intiimi yksityiselämänsä mitenkään liity hänen työpaikkaansa. Ilmeisesti kuitenkin miehen kummalliset puheet ja ulostulot ovat hermostuttaneet koulun opettajia ja oppilaiden vanhempia jo ennenkin, vaikka mitään alaikäisten hyväksikäyttöä koulun piirissä ei tiettävästi ole tapahtunut.

Koulu on nyt erottanut kyseisen miehen eikä enää vastaa toimittajien kysymyksiin. Szabad Európa -toimitukselle nimettömänä asiaa kommentoinut koululaisen vanhempi syyttää koulun johtoa tapauksen taitamattomasta hoitamisesta, huonosta tiedottamisesta ja hämmentyneiden lasten jättämisestä oman onnensa nojaan. Hallituksen mediaimperiumi joka tapauksessa ottaa tästä jutusta kaiken irti. Esille nostetaan se, miten tämä 39-vuotias olisi uhonnut tarvittaessa hakevansa tukea opettajien demokraattiselta ammattijärjestöltä (PDSZ) tai ihmisoikeusjärjestö TASZilta (molemmat järjestöt ovat ilmoittaneet, että näin ei ole tapahtunut), muistutetaan, että mies oli säännöllisesti osallistunut viimeaikaisiin opettajien mielenosoituksiin, ja miestä nimitetään myös ”HLBTQ-aktivistiksi”, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tästä on siis Orbánin puheenkirjoittaja saanut inspiraation huikeaan lopetukseen:

Puhukaamme suoraan. Pedofilia on anteeksiantamatonta. Lapsi on pyhä ja loukkaamaton. Aikuisten tehtävänä taas on suojella lapsia, maksoi mitä maksoi. Emmekä piittaa siitä, että maailma on mennyt sekaisin. Emme piittaa siitä, miten vastenmielisiä hulluuksia jotkut ihailevat. Emme piittaa siitä, millä Brysseli selittelee ja puolustelee jotakin, mille ei ole mitään puolustusta. Tämä on Unkari! Ja täällä kuuluu olla Euroopan ankarin lastensuojelujärjestelmä! Lakipykälät jo on, ne, mitä ei vielä ole, pannaan tulemaan, mutta tässä asiassa ei päättäväisinkään hallitus pysty onnistumaan yksin. Tässä tarvitaan kaikkia, vanhempia, isovanhempia, äitejä ja isiä, opettajia ja kasvattajia. Sillä genderpropaganda ei ole hupaisaa hölmöilyä, ei mitään sateenkaarihöpöttelyä (szivárványos dumcsi), vaan suurin lapsiamme vaaniva vaara! Me haluamme, että lapsemme jätetään rauhaan, sillä liika on liikaa! Näillä asioilla ei ole mitään, ei sitten yhtään mitään tekemistä Unkarissa eikä varsinkaan kouluissamme. Luotan teihin, luotan jokaiseen tervehenkiseen unkarilaiseen, että saamme vuonna 2023 tämän työn kerralla ja lopullisesti, yhdessä, päätökseen!

Näin on taas otettu käyntiin länsimaiden kahjo- ja äärioikeiston suosima, Itä-Euroopassa laajemminkin levinnyt myytti ”genderpropagandasta”: sukupuolen monimuotoisuus ei ole tieteellinen tosiasia vaan salajuoni, jolla kulttuurimarxistit, György Soros, vapaamuurari-illuminaatit tai avaruuden liskoihmiset haluavat rappeuttaa ja tuhota perinteiset perhearvot ja sitä kautta koko kansan. Tähän niputetaan Brysselin ja riippumattomien kansalaisjärjestöjen mustamaalaaminen, ja koko juttu motivoidaan yhdistämällä toisiinsa ”sateenkaarihöpötykset” ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö.

”Ankara lastensuojelu” tarkoittaa Orbánin kielellä siis puolustelua homo- ja transfobialle. Ei lasten suojelemista nälältä, köyhyydeltä tai seksuaaliselta hyväksikäytöltä, joka iskee etenkin köyhimpiin ja erityisesti syrjäytyneenä elävään romaniväestöön: ECPATin kahden vuoden takaisen raportin mukaan Unkarissa vuonna 2019 valtion lastenkodeissa ja laitoksissa elävistä lapsista ja nuorista 119 joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja vuosina 2015-16 kaikista EU:n rekisteröimistä ihmiskaupan lapsiuhreista oli unkarilaisia yli puolet. Ja vaikka onkin vastenmielistä ja tuomittavaa, että opettajan yksityisen sukupuolielämän yksityiskohtia leviää alaikäisten koululaisten tietoon, onko tämä todellakin yhtä taivaitaromahduttavan ja maatahalkaisevan kamalaa kuin esimerkiksi se, että Unkarissa (Növekedés-sivuston haastatteleman lastenoikeusjuristin mukaan) lapsiin kohdistuva väkivalta on kasvussa, joka toinen lapsi kokee ruumiillista kuritusta, joka kymmenes lapsi joutuu alttiiksi vahingollisille tai vaarallisille kokemuksille ja näistä kolmasosa saa kärsiä suoranaista väkivaltaa tai laiminlyöntiä?

Advertisement

Viikonlopun sekalaiset

Tänään Unkarista pari tarinaa, jotka eivät nähdäkseni ole juuri ylittäneet uutiskynnystä Suomessa. Mutta sitä ennen hieman EU:n äskeisestä EU-huippukokouksesta, jossa Ukrainan Zelenskyin vierailu nostatti monenlaisia laineita. Kun Zelenskyi asteli aplodien saattelemana ryhmäpotrettirivistöön EU-maiden johtajien keskelle, huomio kiintyi leveiden hymyjen ja ihastuneiden katseiden keskellä jähmeän Orbánin synkkään ilmeeseen. Tai kuten Twitterissä huumoritili ”Le Chou News” muotoili: ”Viktor Orbán käskee avustajaansa oitis lähettämään Putinille tekstiviestin, että se valokuva yhdessä Zelenskyin kanssa ei merkitse yhtään mitään.”

Viktor Orban Asks His Assistant To Text Putin Immediately, Tell Him The Photo With Zelenskyy Doesn’t Mean Anything pic.twitter.com/Yajwc8ySZq

— Le Chou News (@LeChouNews) February 9, 2023

Mielenkiintoista on ollut myös katsella kuvia Orbánin ja Zelenskyin kättelystä. Ilmeet ovat molemmilla jäyhät, mutta kuvakulmat Unkarin valtamedian ja läntisten uutislähteiden sivuilla aika lailla erilaiset. 444.hu-sivuston koosteesta näkyy, miten Unkarin media on valinnut käyttöönsä kuvia, joissa Zelenskyi on pää kumarassa tai taempana ja pienemmän näköinen kuin jymäkkä Orbán. Euroopan neuvoston julkaisemassa kättelykuvassa taas Zelenskyi näyttää reippaalta ja dynaamiselta, Orbán hieman pöllähtäneeltä ja hämmentyneeltä.

Unkarin hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet keskittyy jutussaan huippukokouksesta siteeraamaan pääministerin kanslian poliittisen johtajan Balázs Orbánin (ei tiettävästi sukua pääministerille) kommentteja. Olennaisinta on näköjään, että Unkari tukee Ukrainaa toimittamalla humanitaarista apua sekä osallistumalla EU-maiden yhteistoimiin Ukrainan valtion toiminnan auttamiseksi, mutta aseita ei toimiteta, vaikka Zelenskyin kerrotaan tätä nimenomaan Unkariltakin pyytäneen. ”Unkari voi olla kumppani vain rauhan rakentamisessa.” Tämänkin jutun ykkösaiheeksi kuitenkin nostetaan… (rummunpärinää)… maahanmuutto! Migraatiopaine on EU:n rajoilla kasvanut lähes vuoden 2015 mittoihin, ja yhä useammat EU-maat vastustavat ”laitonta maahanmuuttoa”.

Kaikkien näiden EU-kuvioiden ja EU:n ulkopuolisten ongelmien heijastumien rinnalla itäisessä Sentroopassa kytevät edelleen vanhat kaunat ja selvittämättömät konfliktit, joilla yhä lyödään poliittista mynttiä. Jälleen kerran siis muistoissamme Trianon, ah, nyyh, eli ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden kostotoimi ja ”häpeärauha”, jolla entisestä Unkarin kuningaskunnasta irrotettiin kaksi kolmasosaa sen alueista. Näin sekä tyydytettiin entisten sorrettujen slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen kansallismieliset toiveet että luotiin uusia unkarilaisvähemmistöjä uusien vallanpitäjien potkittavaksi ja kylvettiin uuden kaunan siemenet. Jopa EU:n sisällä, jonka piti vähitellen siirtää nuo vanhojen valtionrajojen luomat ongelmat historiaan, ajatukset ”hyvityksistä” ja alueiden ”palauttamisista” kömpivät esiin heti, kun Ukrainan sota järkyttää turvatuiksi luultuja kuvioita.

Muutamia päiviä sitten (näin kertoo esim. Index-uutissivusto) Slovakian ulkoministeri Rastislav Káčer oli haastateltavana tv-ohjelmassa, jossa häneltä kysyttiin, voiko Unkarin politiikka kymmenen vuoden kuluessa vielä edetä siihen pisteeseen, että Unkari alkaa esittää aluevaatimuksia naapureilleen. Kysymyksen taustana olivat luultavasti myös ne ajatukset, joita Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostattanut Unkarissa, ei tosin virallisen Unkarin taholta virallisesti mutta tietyissä ääripiireissä yhä äänekkäämmin (ja kuten on nähty, Orbán ja Fidesz ovat viime vuosina taitavasti onnistuneet omimaan äärinationalistista agendaa itselleen ilman, että itse siihen virallisesti sitoutuisivat). Ukrainan Transkarpatia, alue, joka maailmansotien välisenä aikana muodosti Tšekkoslovakian itäisen hännänpään ja toisen maailmansodan jälkeen siirtyi osaksi silloista Neuvosto-Ukrainaa, kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan, ja siellä elää huomattava unkarilaisvähemmistö, jonka suhteet nykyisen Ukrainan kansallisuuspolitiikkaan eivät ole olleet ongelmia vailla. Nyt siis Unkarin poliittisen elämän äärilaidoilla ehdotellaan jopa avoimesti, että Putin valloitettuaan Ukrainan antaisi Transkarpatian Unkarille ”takaisin”.

Tältä taustalta ministeri Káčer siis totesi, että jos Putin olisi onnistunut Ukrainan-sotaretkessään, Unkari olisi jo esittänyt aluevaatimuksia Slovakialle (joka aikoinaan kuului kokonaisuudessaan Unkarin kuningaskuntaan ja jonka etelälaidalla elää suuri unkarilaisvähemmistö, jonka alueen ”palautttamista” on yritetty ennenkin) – ja siksikin on tärkeää, ettei Putin onnistu vastedeskään. Toisin sanoen: Unkarin naapurimaassa uskotaan, että Unkari on EU- ja Nato-kumppanuudesta huolimatta valmis vehkeilemään Putinin kanssa naapuriensa vahingoksi. Varsin rankkaa tekstiä, etenkin kun se tulee ministeritasolta ja asiantuntevan, kokeneen poliitikon suusta; ankarana Orbán-systeemin kriitikkona tunnettu Káčer on toiminut aikoinaan viisi vuotta suurlähettiläänä Unkarissa. Slovakiassakin Káčerin lausahduksesta nousi kohu, ja Unkarissa Slovakian suurlähettiläs kutsuttiin ulkoministeriöön puhutteluun.

***

Mutta siirrytäänpä aivan toisiin asioihin. Katolisen kirkon piirissä tapahtuvasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä on viime vuosikymmenten ja vuosien aikana noussut skandaaleja eri puolilla läntistä maailmaa. Näitä ikäviä juttuja on nähty monenlaisissa kuvioissa, missä aikuiset pääsevät käyttämään valtaa lapsiin ja nuoriin, opettajina, kasvattajina tai valmentajina. Katolisessa kirkossa tätä luultavasti on pahentanut sekä selibaatti, jonka voisi kuvitella vetävän alalle ihmisiä, joilla on ongelmia oman seksuaalisuutensa kanssa, että mahtavan ylikansallisen organisaation salailukulttuuri. Kirkko on suojellut omiaan ja samalla kasvojaan. Länsimaissa nämä kulissit ovat sitten viime aikoina usein näyttävästi kaatuneet, ja Vatikaania myöten on jouduttu tekemään kipeitä tunnustuksia ja lupaamaan hyvityksiä ja vastedes selkeämpää ja avoimempaa kurinpitoa. Unkarissa sitä vastoin näitä tapauksia on puitu julkisuudessa paljon vähemmän, ja Unkarin katolisen kirkon piispat ovat viime aikoihin saakka jopa yrittäneet kiistää koko ongelman Unkarin osalta.

Pari vuotta sitten kirjoiteltiin tapaus A:sta, joka nyttemmin on tullut julkisuuteen koko nimellään: Attila Pető. Alaikäisenä papin hyväksikäyttämäksi joutunut Pető yritti täysi-ikäiseksi tultuaan vuosien ajan saada katolista kirkkoa ja esimiesvastuussa olleita piispoja tunnustamaan väärinkäytökset ja pyytämään julkisesti anteeksi. Hän soitteli parillekin piispalle useaan otteeseen (puheluihin ei koskaan vastattu) ja lähetteli tekstiviestejä, ilmestyi lopulta kirkkoonkin, jossa kardinaali Erdő oli toimittamassa messua. Erityisen törkeäksi ja väkivaltaiseksi tulkittiin seuranneessa poliisitutkinnassa se, että Pető oli kerran kiivastuksissaan potkaissut apulaispiispan asunnon ovea… Sillä poliisitutkinta tästä seurasi, Pető vietiin raudoissa putkaan (ihan totta), ja nyt hänet on virallisesti tuomittu vainoamisesta. Tosin lievimpään mahdolliseen rangaistukseen eli viralliseen nuhteluun. Tällä välin ilmeisesti kirkkokin on tajunnut, että rikosilmoituksen tekeminen Petőn toiminnasta ei ollut fiksu ratkaisu, ja arkkipiispan edustaja on virallisesti pahoitellut tapahtunutta ja pyytänyt oikeusistuinta jättämään Petőn tuomitsematta.

Asia ei kuitenkaan ole tällä loppuun käsitelty. András Hodász, katolinen somevaikuttaja, joka isännöi YouTubessa suosittua Papifrankó (‘Papin suorat sanat’) -kanavaa, itsensä oikeistokonservatiiviksi määrittelevä mutta kuitenkin Orbánin järjestelmää monissa kohdin kritisoiva Budapestin Angyalföldin seurakunnan kirkkoherra, erosi viime syksynä papin virastaan ilmeisesti henkilökohtaisen kutsumuskriisin jälkeen. Nyt hän julkaisi kristillisellä Szemlélek-sivustolla pitkän henkilökohtaisen tilityksen, joka noteerattiin myös riippumattomassa mediassa. Käännän siitä katkelmia, joihin tämä blogahdus on hyvä lopettaa:

Kuten tiedetään, Attila oli Unkarin ensimmäinen pappien seksuaalisen ahdistelun uhri, joka tuli julkisuuteen omalla nimellään ja kasvoillaan. Ja luultavasti hän on ensimmäinen uhri – varmasti ainakin Unkarissa – jonka haastoi oikeuteen se järjestö, joka osittain on itse vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtui. (…) Muutamia kuukausia sitten olin ystäväpiirin kanssa oluella eräässä ”rauniokapakassa”. Jotenkin keskustelu ajautui seksuaalisen hyväksikäytön suuntaan, ja etenkin puhuttiin siitä, mitä me voimme tehdä lasten suojelemiseksi. (…) Yksi seurueen jäsenistä piti tiukasti kiinni siitä kannastaan, että näistä asioista ei sovi puhua lapselle, sillä semmoinen vain vetää huomion asiaan, ja muutenkin paras ratkaisu on vain panna lapsi hyvään kristilliseen kouluun. Hänen mielipiteensä oli järkkymätön, vaikka luettelimme miten monta tutkimusta, tilastoa tai lukemattomia yleisesti tunnettuja tapauksia, jotka olivat sattuneet, kuinka ollakaan, juuri kristillisessä koulussa, jopa niin, että tekijänä oli pappi. Sana seurasi toistaan, ja jossain kohdassa sisälläni jotain napsahti.

Yhtäkkiä, itsellenikin yllätykseksi, aloin mölistä sekavasti, pomppasin pystyyn ja paiskasin lattiaan ensimmäisen esineen, joka käteeni osui. Näin toisten silmissä pelkoa, että nyt käyn kimppuun ja lyön, mutta minä vain putosin takaisin tuolilleni ja nyyhkytin hillittömästi minuuttikaupalla. Keskustelu katkesi, minä poistuin pian sen jälkeen ja lähdin yhä itkien kulkemaan kotiin. Reaktioni ei selity pelkällä mielipide-erolla: olen monesti tähänastisella urallani joutunut väittelyihin, mutta koskaan en ole käyttäytynyt näin. Selitystä on etsittävä muualta, nimittäin siitä, että

olen itsekin asianosainen:

teini-ikäisenä olen itsekin useaan otteeseen joutunut seksuaalisen väärinkäytöksen uhriksi.

Potkittujen ovien, kaadettujen pöytien, lattiaan paiskattujen pullojen ymmärtämiseksi on tiedettävä:

seksuaalisen hyväksikäytön uhrit kokevat väkevää, suorastaan hillitsemättömän suurta raivoa, jonka he sitten ulkoisten olojen paineessa tukahduttavat mielensä pohjille.

Normaalissa tapauksessa viha löytää tiensä. Me olemme saaneet sen Luojalta, jotta pystyisimme puolustautumaan, kun sitä tarvitaan. (…) Hyväksikäytön uhri taas usein jäätyy ja kokee voimattomuutta, ei pysty puolustautumaan, ei ilmaisemaan, että hänelle tämä tilanne ei ole okei, ja siksi suuri osa vihasta jää hänen sisälleen. (…) Tämä tukahdutettu viha, koetusta nouseva häpeä ja hämmennys eristää uhrin täysin, hän jää oman onnensa nojaan, mikä tekee lähes mahdottomaksi myöhemmin käsitellä tapahtunutta, sillä olennaisen tärkeää olisi pystyä puhumaan siitä jonkun kanssa.

Siksi monet yrittävät vain unohtaa koko jutun. Muistan, miten vuosia myöhemmin, kun kerroin vanhemmilleni, mitä minulle oli tapahtunut, he kertoivat, että heistäkin oli ollut omituista, että niin usein tapailen tuota pappia, josta he olivat jo kuulleet, että hänessä on jotain pielessä ja hänen ympärillään liikkuu jatkuvasti epäilyttävän paljon nuoria poikia, mutta he eivät olleet tienneet, mitä tehdä. Ja minä raivostuin heille, tästä heidän rikollisesta naiiviudestaan ja vastuuta väistelevästä kyvyttömyydestään. Minä olin lapsi, he olivat minun vanhempiani, heidän olisi pitänyt tehdä kaikkensa puolustaakseen minua. Ja nyt tuossa rauniokapakassa koin uudelleen tuon raivon tunteen. Tässä on isä, joka tiukasti pitää kiinni siitä, ettei itse asiassa pysty tekemään mitään suojellakseen lastaan. Minä taas, kuin play-nappulasta painettuna,

koin uudelleen tuon menneisyyden hetken ja tuon lapsen raivo purkautui minusta,

ja karjuin aivan suunniltani tuttavalleni päin naamaa, että juuri siksi minulle tapahtui se, mikä tapahtui, koska minunkin vanhempani olivat yhtä tolloja kuin hän. (Itse asiassa käytin vähän väkevämpää ilmausta.) Tällaisissa tilanteissa, kun ihminen kokee uudelleen jonkin lapsuuden traumansa osan (tässä tapauksessa se oli kohtaaminen vastuutaan välttelevän aikuisen kanssa), mieli päästää valloilleen sen vihan, jota koko ajan on säilytellyt. Siksi se vaikuttaa niin hurjalta ja ulkopuolisen silmään käsittämättömältä.

Siispä nyt, kun luin Attilan tarinan, muistin, että minulle tuo oven potkiminen, tuo viha, on tuttua ja ymmärrän sen. Attila! Olit oikeassa ja teit oikein! (…)

En halua syyttää katolista kirkkoa passiivisuudesta, sillä se on todellakin tehnyt valtavasti viime vuosina: tuo tietty pappi on aikoja sitten erotettu palveluksesta, ehkäiseviä toimia on otettu käyttöön, on perustettu lastensuojelukomitea, tämä aihe on otettu pappisseminaarien opetusohjelmaan, koulutusta ja konferensseja on järjestetty, ynnä muuta.

Mutta yksi asia vielä puuttuu – ei Kirkosta vaan koko Unkarin yhteiskunnasta: sen ymmärtäminen, mitä uhrin sielussa tapahtuu,

sillä silloin pystymme kohtelemaan uhreja myötätunnolla ja antamaan heille kaiken sen, mitä he todella tarvitsevat. Meidän on otettava vakavasti se, että suurin laiminlyöntimme on ollut heidän jättämisensä oman onnensa nojaan. Olemme jättäneet heidät yksin tuskassaan ja laiminlyöneet myötätunnon. (…)

On symbolinen hetki, kun uhri istuu syytetyn penkillä.

Se on yhteiskunnan häpeän hetki, ihmisyytemme pohjakosketus, oikeastaan uhrin syyllistämistä.

Ymmärrän kyllä, että lain kirjaimen mukaan Attila syyllistyi ahdisteluun, mutta jos pesemme kätemme ja piiloudumme lakipykälien taakse, me myös vältämme myötätunnon ja jätämme jälleen yksin sen, jonka jo vuosia sitten jättivät yksin hänen ympärillään olevat ihmiset, emmekä silloin ole yhtään heitä parempia. Ottakaamme nyt kerrasta opiksemme:

jos ovi on auki, ei tarvitse potkia.

Pökköä pesään

Viikko on vierähtänyt työkeikalla Unkarissa. Neljä aamua peräjälkeen jaksoin katsella valtakunnan ykkösteeveen aamu-uutisia, sen jälkeen petti hermo hysteerisen tunteilevaan, paranoidiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa Unkari on jatkuvan pahan voimien hyökkäyksen kohteena. (Ihan oikeasti, jokunen tämmöinen uutislähetys pitäisi tekstitettynä välittää Länsi-Euroopan yleisölle, samaan tapaan kuin esimerkiksi Julia Davis YouTubessa tai Anton Gerashchenko Twitterissä toimittavat englanniksi tekstitettyjä välähdyksiä Venäjän tv:n mielipuolisesta maailmankuvasta…) Sanktiot, joita Orbánin Unkari määrätietoisesti vastustaa (”Brysselistä ei tule meille apua, vain sanktioita”), ovat yksin syynä inflaatioon ja talouskriisiin (sodasta ja ilmastonmuutoksesta ei hiiskaustakaan). Eva Kailin korruptioskandaalista opimme paitsi että Bryssseli on korruption mädättämä myös sen, että kaiken takana on Soros, jonka lonkerot ulottuvat myös kansalaisjärjestöiksi naamioituihin lobbausryhmiin. ”Dollarivasemmisto” masinoi hallituksenvastaisia mielenosoituksia mm. Debreceniin suunnitellun kiinalaisten akkutehtaan johdosta (jonka ympäristöväki väittää johtavan pohjavesikatastrofiin, mutta siitäkään ei tv-uutisissa sen kummemmin puhuttu).

Todellakin, nimitystä ”dollarivasemmisto” käytetään johdonmukaisesti, ja sillä viitataan siihen, että viime vuonna jotkin väitetysti vasemmiston vaalikampanjaa tukeneet tahot saivat tukea amerikkalaisilta säätiöiltä (Soros!). Laajemmin taustana on se, että Bidenin hallinto on kaivanut sotakirveen esiin ja lähettänyt Budapestiin suurlähettilään, joka – sen lisäksi että on avoimesti sateenkaariperheen isä ja edustaa siis Unkarin perustuslakiin kirjattujen arvojen (“äiti on nainen, isä on mies”) vastaista elämäntapaa – on tehnyt selväksi, että veljeilystä Putinin kanssa ei tykätä. Tästä käytiin jo sananvaihtoa ulkoministeri Szijjártón kanssa, joka oli yrittänyt ojentaa suurlähettilästä Unkarin sisäpolitiikkaan puuttumisesta. Suurlähettiläs Pressman napautti, että USA:n mielestä Venäjän yritys laittaa Euroopan rajat uusiksi ei ole Unkarin sisäinen asia.

Niin, Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Kun tänä aamuna sitten päivän tauon jälkeen avasin M1-kanavan uutiset, siellä tuotiin pitkästä aikaa esille Ukrainan sota. Nimittäin se, että Ukrainassa on meneillään liikekannallepano, joka on paikoin muuttunut suoranaiseksi ihmismetsästykseksi. Katsojille näytettiin somekanavilla kiertäviä videoita, joissa Ukrainan kutsuntaviranomaiset tai poliisit riitelevät tai tappelevat vastahakoisten mobilisoitujen kanssa tai sokea mies kertoo saaneensa palvelukseenastumismääräyksen. Omaa mediakuplaani täyttävät kuvat Venäjän liikekannallepanosta kaikkine lukemattomine inhimillisine, sotilaallisine ja logistisine katastrofeineen puuttuivat Unkarin uutisista täysin. Hallitus ja yleisradioyhtiö (tai sen siteeraamat ja konsultoimat, hallituksen kontrollissa olevat viestimet ja ajatuspajat) eivät suoraan asetu Venäjän puolelle tai Putinia ylistämään, mutta on selvä ero siinä, miten Venäjästä joko vaietaan tai raportoidaan suoraan ”neutraalisti” Putinia siteeraten, ja miten Ukrainan ”ihmismetsästyksestä” kerrotaan yleisölle.

Yhden sortin raja ylitettiin puolitoista viikkoa sitten Budapestissa järjestetyssä tilaisuudessa, jota taustoittaa ja analysoi 444.hu-sivuston artikkeli. Mathias Corvinus Collegiumiin, joka on hallituksen runsaskätisesti tukema korkeakoulu-ajatuspaja, oli kutsuttu kansainvälistä mediaväkeä, lähinnä äärioikeiston vaihtoehtomedian edustajia, blogisteja ja muita poliittisesti sopivia mediapersoonia, ns. valtamediaa edusti korkeintaan saksalainen keltalehti Bild. Tässä samanhenkisten sopuisassa seurassa Viktor Orbán sitten innostui ”vapaan keskustelun” puitteissa lausumaan jotakin, mistä Budapestissa asuva ja Orbánia väkevästi fanittava amerikkalainen ”konservatiivi”-toimittaja Rod Dreher raportoi:

Joku kysyi pääministeriltä, halusiko tämä Unkarin pysyvän EU:ssa. ”En todellakaan!” hän vastasi lisäten, että Unkarilla ei ollut valinnanvaraa, koska 85 % viennistä menee EU:n sisälle.

“Kaikki paha Euroopan historian kolmen viime vuosikymmenen aikana on sisäänrakennettu Brysseliin (embedded in Brussels)”, hän sanoi. Heidän on pakko demonisoida Unkaria, sillä jos Unkari menestyy yhtään missään, se saattaa EU:n politiikan ja ideologian epäilyksen alaiseksi.

Tämä sitaatti levisi Unkarin oppositiomediaan, minkä jälkeen Dreher muokkasi tekstiään (alkuperäinen löytyy yhä Wayback Machinen avulla) vähemmän raskauttavaan muotoon, todeten vain pääministerin sanoneen, että hänelle henkilökohtaisesti Unkarin EU-jäsenyys on kipeä asia. Népszava-lehdelle Dreher tarjosi vielä lisää selityksiä: pääministeri oli EU-jäsenyydestä puhuessaan aivan selvästi laskenut leikkiä.

Tässä on kuitenkin niin sanotusti myöhäistä rypistää. EU-jäsenyyspuheiden ohella pääministerin ”vapaasta keskustelusta” lähti leviämään kohta, jossa Orbán vertasi sodan tuhoamaa Ukrainaa Afganistaniin ja puhui ”ei-kenenkään-maasta”. Tämän johdosta Ukrainan ulkoministeriö hermostui ja kutsui Unkarin Kiovan-lähettilään puhutteluun. Pökköä pesään lisäsi Dnipron kaupungin pormestari Telegram-palvelussa välitetyllä kommentillaan:

”Orbánille. Venäjäksi. Poliittisesti epäkorrektisti. Ensinnäkin, nartunnaama, ”ei-kenenkään-maa” ei ole meillä vaan teillä. Me olemme asuneet täällä tuhansia vuosia emmekä kömpineet esiin jostain Uralin takaa. Toiseksi: te olette kyllä erikoisen lahjakkaasti saattaneet itsenne vihatuiksi kaikkialla, Romaniasta Slovakiaan, Serbiasta Ukrainaan. Trianonin rauhansopimushan oli rangaistusta teidän historiallisesta raakuudestanne. Kolmanneksi, teidän julmuutenne ja jatkuva halunne mielistellä tyranneja kummassakin maailmansodassa ovat tehneet teistä historiallisia hylkiöitä. Neljänneksi: vain oikea roskaväki voi antaa vuoden 1956 tapahtumat anteeksi Neuvostoliitolle ja sen perillisille. Viidenneksi: on moraalisesti vihoviimeisen luokatonta teidän huudella kaikille EU:n ja Naton ”sateenvarjon” suojasta. Tulkaa pois sieltä sateenvarjon alta, niin me teemme teistä selvää kolmessa päivässä.”

No joo, historiallista katkeruutta on pelissä puolin ja toisin, eikä pormestari Filatovin perus-itäeurooppalainen ”me ollaan oltu täällä kauemmin kuin te” -kansallismytologiointikaan sinänsä suuria sympatiapisteitä kerää. Silti tässä vahvistuu se vaikutelma, että nyt alkaa lässytykset riittää ja aletaan vihdoinkin päästä asiaan ja sanoa niin kuin asiat on. Oli kyse sitten unkarilaisen kansallismielisyyden historiallisesta painolastista eli siitä, miten vanha Unkarin kuningaskunta 1800-luvun lopulla potki kansallisia vähemmistöjään (myös silloisen Itävalta-Unkarin Transkarpatian ”ruteeneja”) päähän, tai siitä, miten ”kommunismia” ja ”vasemmistolaisuutta” vihaava Orbánin Unkari kaveeraa Neuvostoliittoa takaisin haikailevan Putinin kanssa.

(Niin, se vuosi 1956 ja ”ne”, jotka murskasivat Unkarin vapaustaistelun. Tätä en ole vielä nähnyt virallisen Unkarin väittävän, mutta yksityisiltä unkarilaiskahjoilta olen itsekin saanut somessa kuulla sen yllättävän selityksen, että vuoden 1956 vapaustaistelun jyräsivät telaketjujen alle itse asiassa ukrainalaiset. Nimittäin ne neuvostoarmeijan yksiköt, jotka Unkariin lähetettiin kansannousua kukistamaan, tulivat – ymmärrettävistä maantieteellisistä syistä – Unkaria lähellä olevilta silloisen Ukrainan neuvostotasavallan alueilta, ja varmaan sotilaissakin oli jonkin verran etnisiä ukrainalaisia. Tietenkään tämä Moskovan määräämä operaatio ei ollut mitenkään erityisesti ”ukrainalaisten” juttu, sen enempää kuin Suomen talvisodan Raatteen tien taistelu, jossa tuhottiin 44. ”Kiovalainen” kivääridivisioona.)

(Viime marraskuussa Orbánin FB-sivulla julkaistiin video, jossa Orbán tapaa jalkapalloilija Balázs Dzsudzsákin kaulassaan fanihuivi, jossa näkyy Suur-Unkarin kartta. Tästä hermostuivat sekä Romanian että Ukrainan ulkoministeriöt.)

Vuosikaudet olen tässä blogissa ihmetellyt, miten kauan Unkarin hallitus saa purra ruokkivaa kättä, huudella naapureilleen hermostuttavia revansistivihjailuja sieltä pormestari Filatovin mainitseman sateenvarjon alta, haukkua suvereenisti hallitsemassaan kansallisessa media-avaruudessa ”korruptoitunutta” Brysseliä, maahanmuuton ja ”gender-ideologian” rappeuttamaa ”Länttä” ja ”Amerikkaa” – ja samalla istua kilttinä poikana EU:n ja Naton pöydissä. Nyt voisi kuvitella, että Ukrainan sodan myötä olisi lopultakin jotain lähtenyt liikkeelle. Kotimaassa Orbánin kannatus lepää yhä halvan energian, oikeistopopulistisen hengennostatuksen, sodalla pelottelun (”paha vasemmisto ei edes tavoittele rauhanneuvotteluja ja vihollisuuksien lopettamista vaan haluaa lähettää Unkarin pojat ja tyttäret sotaan”) ja syyttelyn varassa (”talouskriisi on Brysselin sanktioiden syytä”). Kävisikö nyt vihdoinkin kaikille selväksi, että nämä eivät sovi yhteen niiden kansainvälisten kuvioiden kanssa, joissa Unkarinkin on oman etunsa tähden pakko pysyä mukana?

Viime aikoina Unkarin asema Natossa – samoin kuin Unkarin suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen – on nostattanut entistä enemmän huolta. Epäilyjä Unkarin roolista ”Venäjän Troijan-hevosena” on heitelty jo pitkään, ja tätä keskustelua vauhditti äskettäinen operaatio, jolla satoja korkeitakin Unkarin armeijan upseereja lähetettiin eläkkeelle. Suomessakin on asiantuntijoiden voimin arveltu, että kyseessä on poliittinen puhdistus, jossa ”modernisoinnin” varjolla raivataan tieltä paitsi vanhat ja kielitaidottomat äijät myös liian Nato- ja länsimieliset upseerit. Aivan äskettäin riippumaton Daily News Hungary -uutissivusto arveli, että Nato voisi käynnistää selvittelyt asian johdosta ja jopa heittää Unkarin ulos. Mitään lähteitä tai vankempia todisteita tälle arvelulle jutussa ei kuitenkaan pystytty esittämään. Ei tässä edelleenkään voi muuta kuin tuumia, että ruukku menee kaivolle kunnes särkyy.

Siivekkäitä sanoja ja hyppääviä hirviä

Joulu lähestyy, mutta tänä vuonna lienee aika monen vaikea herkistyä tunnelmalliseen joulunviettoon. Pääministeri Orbán toki teki parhaansa. Viikko sitten, maanantaiaamuna Telex-uutissivusto tavoitti hänet astelemassa ulos kirkosta muikeana, kädet ristissä mahan päällä.

(Pysäytyskuva Telexin videosta.)

En tiedä, missä määrin tämmöinen kädet ristissä kuljeskelu vielä kirkon oven ulkopuolellakin kuuluu katoliseen perinteeseen, enkä myöskään ihan ymmärrä, mitä protestantti Orbán teki katolisessa aamumessussa. (Orbán tiettävästi kuuluu reformoituun kirkkoon, osan hänen lapsistaan on aikoinaan kastanut sittemmin Orbánin järjestelmän viholliseksi muuttunut kapinallinen metodistipappi, ja Orbánin Gáspár-poika vaikutti jonkin aikaa jonkinlaisen vapaaseurakunnan keulahahmona.)

Joka tapauksessa Telexin toimittajan kysymyksiin – mitä Orbán tuumii valtionpankin johtajan György Matolcsyn äskettäin esittämästä yllättävästä kritiikistä koskien Unkarin talouden tilaa, pitääkö pääministeri oikeutettuna kolmentoista opettajan erottamista kansalaistottelemattomuuden ja edelleenkin jatkuvien kouluväen protestien johdosta, miksi hän ei anna haastatteluja yhdellekään puolueettomalle toimittajalle tai julkaisulle – tuli vastaukseksi lyhyt tyly ei sekä tiuskaisu: Ember, most jövök ki a templomból! eli suunnilleen: ”Hyvä mies, minä tulen nyt kirkosta!”. Kädet edelleen mahan päällä ristissä Orbán marssi autolleen asti hihkaisten sieltä hyvän adventin toivotukset. ”Minä tulen nyt kirkosta!” puolestaan kiertää Unkarin mediaa ja somea samaan tapaan kuin meillä aikoinaan Harri Holkerin ”Minä juon nyt kahvia”.

Halukkaammin Orbán on kertonut viime päivinä Brysselissä käydystä ”taistelusta”, jossa – näin asia kotimaan yleisölle esitetään – Unkari saavutti voiton ilkeästä EU:sta, jonka ”korruptoituneisuudesta” koko Unkarin hallituksen mediaimperiumi on viimeaikaisen Qatar-voiteluskandaalin jälkeen ottanut kaiken ilon irti.

(Masokistisia taipumuksia omaaville suosittelen tätä Twitteriin vääntämääni seurantaa viime sunnuntain ykkösteeveen uutislähetyksestä. Melkein puolet lähetysajasta käytetään sen selittämiseen, miten ilkeä Brysseli ja sen ajamat sanktiot syöksevät Euroopan kurjuuteen, vaikka toki pahanteossa hääräävät myös maahanmuuttajat ja Soros. Sekä USA, joka uhkailee ja painostaa Unkaria esimerkiksi tukemaan Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä.)

Unkari on siis ”voittanut” ja saanut Brysselin tekemään myönnytyksiä. Asian voi toki nähdä myös toiselta kantilta. Unkarille ”kuuluvista” (näin tämä asia koko ajan valtionmediassa esitetään) EU-koheesiotuista jäädytetään edelleenkin yli kuusi miljardia euroa, ja elpymisrahastosta ehdollisesti myönnettyjen tukien maksamisen ehtona on, että oikeusvaltion tilaa kohennetaan EU:n edellyttämällä tavalla. Ukrainalle myönnettävä EU-luotto taas ajettiin läpi Unkarin pullikointiyrityksistä huolimatta. Kävi tässä taistelussa miten kävi, sota joka tapauksessa jatkuu, ja niin jatkuu myös sotapropaganda.

Samaan aikaan inflaatio laukkaa, ja Euroopassa mutta erityisesti Unkarissa elintarvikkeet ja energia kallistuvat. Jo kuukausi sitten julkistettujen tilastojen mukaan sekä inflaatio että elintarvikkeiden kallistuminen ovat Unkarissa Euroopan kärkeä.

Elintarvikkeiden ja alkoholijuomien hintojen nousu vuoden aikana Portfolio.hu-sivuston (17.11.2022) mukaan

Jos inflaatioon ja hintojen nousuun syynä ovat Brysselin Venäjä-vastaiset pakotteet – joita Unkarin hallitus kehuu koko ajan määrätietoisesti vastustaneensa vaikka on EU:n äänestyksissä yleensä kiltisti taipunut niitä kannattamaan – niin mielenkiintoista on, miksi ne purevat erityisesti pakotteita vastustavaan Unkariin. Elintarvikkeiden kallistumisen pääsyyt ovat globaaleja: Ukrainan sodan ja ilmastokatastrofin vaikutukset tuotantoon ja maailmankauppaan. Unkarissa kuitenkin, ja tästä kirjoitti riippumaton media jo kesällä, tilannetta on pahentanut keskuspankin löyhäkätinen suhtautuminen forintin inflaatioon, eli rahaa on vain tyynesti painettu lisää. Tuontitavaran hintojen noustessa myös kotimaiset tuottajat ovat sitten tyytyväisinä voineet nostaa hintoja. Hallitus on puolestaan joutunut nostamaan palkkoja ainakin tärkeiksi katsotuilla sektoreilla, ja ennen kevään vaalejahan nähtiin myös tyypillinen ”vaalibudjetti”, jossa kaikille pyrittiin lupaamaan jotakin. Tämänhetkinen opettajien kapina, jonka yhtenä suurena syynä on opettajien kurja palkkaus, liittyy luultavasti myös siihen, että pää on tullut vetävän käteen: palkkojen korotuksia yritetään nyt hillitä inflaation kurissa pitämiseksi, ja ilmeisesti opettajien kohdalla kulkee jonkinlainen raja.

Kaiken tämän keskellä Budapestiin nousee uusi Orbánin järjestelmän ideologiaa ruumiillistava taideteos. Entisen ”Postipalatsin”, nykyisen rahamuseon eteen (vanha Unkarin postilaitoksen päärakennus, myöhäisjugendtyylinen järkäle, siirtyi Unkarin kansallispankin omistukseen ja uusittiin raha- ja pankkihistorian museoksi) on juur’ikään pystytetty fingerporilaisia assosiaatioita nostattava hirvipatsas. Kuvanveistäjä Gábor Miklós Szőken erikoisia näköistaideluomuksia päästiin ihailemaan jo taannoisessa metsästyksen maailmannäyttelyssä (hirvensarvista koottu, mylvivän hirven päätä esittävä portti, sekä useita samanlaisella palikkamenetelmällä rakennettuja eläinveistoksia sisällä näyttelytilassa). Ne näköjään miellyttivät Orbánin järjestelmän johtoportaan silmää siinä määrin, että niitä nähtiin myös kohua herättäneessä kuvassa hallituksen tiedotuspäällikön Zoltán Kovácsin miesluola-työhuoneesta. Nyt Szőke on koonnut kolikkoa muistuttavista kullanhohtoisista metallilaatoista painovoimaa uhmaavan Ihmehirven, unkarilaisten kansalliseen mytologiaan kiinteästi kuuluvan olennon.

(Kuvanveistäjän Facebook-seinältä. Lisää kuvia löytyy alempana linkitetyistä artikkeleista.)

Ihmehirvi, csodaszarvas, jota takaa ajaessaan veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten (pseudo)mytologiset esi-isät, löysivät tien ihanille laitumille, kuuluu unkarilaisten kansalliseen tarustoon yhdessä turul-kotkan kanssa, joka johdatti unkarilaiset Karpaattien yli lopulliseen kotimaahansa. Hirvi ja kotka ovat tunnetusti koko arovyöhykkeen kansojen mytologiassa keskeisiä hahmoja. Ihmehirven kuvalliset esitykset nyky-Unkarissa ammentavat usein inspiraatiota maailmankuuluista skyyttalaisten hautalöytöjen kultahirvistä:

Skyyttalaisen kilven koristeena ollut myyttinen hirvieläin (Wikimedia Commons). Samantapaisia kultahirviä valtavine sarvineen on löytynyt skyyttien haudoista useita.

Ihmehirven tarussa ja hirvikuvastossa on nykyään usein selvät ”vaihtoehtoisen kansallismieliset” väreet: mehän ei olla mitään kalanrasvanhajuisten suomalais-ugrilaisten sukulaisia (koska tämä koko juttuhan oli pelkkää bolševikkien propagandaa), vaan unkarilaiset polveutuvat vain ja ainoastaan arojen ylpeistä soturiheimoista (sekä lisäksi tietenkin sumerilaisista tai etruskeista tai muista ikivanhojen korkeakulttuurien kansoista).

Mutta tietenkin kultahirviveistos viestii nykyiselle kohdeyleisölleen paljon muutakin. Se hieroo julkista nöyryytystä sekä valtavirtatieteen (joka ei varsinaisesti tunnusta unkarilaisia skyyttien jälkeläisiksi) että taiteentekijöiden, sivistyneistön ja kulttuuriväen naamaan. Julkisia tiloja valloittava virallinen kansallis-kitsch kertoo kaikille, että tässä maassa ei mikään läntinen ruma rappiomeininki juhli, vaan julkisilla tilauksilla (joita tietenkään ei kilpailuteta) tuetaan järjestelmän omia suosikkitaiteilijoita, niitä, jotka tekevät komeaa, kultakimalteista ja tyhmimmänkin kannattajakunnan makuun sopivaa taidetta. Viime kädessä kultahirven viestin ydin on perus-nousukasmainen: meillä sitä on rahukkaa.

HVG:n sivuilla Árpád W. Tóta muistuttaa, että kultahirviveistos pystytettiin Unkarin valtionpankin tilauksesta sen omistaman rakennuksen eteen samaan aikaan, kun valtionpankin johtaja György ”Fairytale” Matolcsy itse esitti yllättävän ankaraa kritiikkiä Unkarin talouspolitiikkaa kohtaan. Matolcsyn mukaan hintakatot ja ylipäätään sosialisminaikainen komentotalous-hintapolitiikka eivät pelasta kriisiltä vaan pahentavat sitä, ja Unkarin koko talous on romahduksen partaalla. Energianhintojen keinotekoisen alentamisen sijaan olisi pitänyt investoida energiatehokkuuteen. Niinpä niin, kun leipä loppuu kaupoista ja lämpö pattereista, lohduttaako kansaa kullanvärisen bling-bling-taruhirven katseleminen ja sen pohtiminen, paljonko verovaroja siihen on uponnut?

Matolcsyn puheesta löytyi myös jonkinlaisena sokean kanan jyväsenä viittaus luovuuteen: Unkarin kansantalouden olennaisen tärkeä tukipylväs eli autojen kokoaminen saksalaisten firmojen tehtaissa ei tuota läheskään niin paljon lisäarvoa kuin luova ala. Mutta, toteaa Tóta, samaan aikaan Matolcsylle ei juolahda mieleenkään, että niissä menestyvissä maissa, joissa kulttuuri ja luovuus kukkivat, hän perheineen istuisi telkien takana korruptiosta, koska siellä ei perusteluksi riittäisi se, että säätiöön sijoitettu julkinen raha menettää julkisen rahan luonteensa.

Samaisen HVG:n sivuilla Bálint Kovács puolestaan väittää kultahirviveistoksen syöksevän Budapestin suoraan balkanilaisiin syvyyksiin. Kansallista kitschiä ja korruptiota huokuva taideteos on hänen mukaansa vielä kamalampi näky kuin Pohjois-Makedonian Skopjessa kansallisen pseudomytologian hengessä kaupungin keskustorille pystytetty, kullattu ja iltaisin värillisessä juhlavalaistuksessa kylpevä Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas. Pendulum-blogisti puolestaan näkee hirven luonnottoman asennon kuvastavan traumaa, henkensä edestä pakenevan eläinparan kauhua. Tämä hirvi ei johdata tulevaisuuteen vaan kahlehtii traumaattiseen menneisyyteen, jota Unkarin kansakunta ei ole kyennyt käsittelemään.

Ovelimman visuaalisen inspiraatiotaustan on kuitenkin löytänyt Árpád W. Tótan kirjoituksen kommenttiketjussa nimimerkki Kompember. Hyppäävä hirvi ei nimittäin niinkään muistuta skyyttien hautalöytöjen kulta-aarteita kuin (varmaan niistäkin inspiraatiota saanutta) entisajan Neuvostoliiton autoteollisuuden johtotähden, vähän ylellisemmäksi kulkineeksi tarkoitetun Volga-auton nokkakoristetta. Sitä voi sitten jokainen tykönään miettiä, kertooko tämä Orbánin järjestelmän ihmisten kulttuurisesta muistista vai kyseisen järjestelmän ideologisista yhteyksistä reaalisosialismin estetiikkaan.

Rauhanmies ahtaalla?

Huh, on ollut kiireinen syksy. Mutta joulun jo häämöttäessä horisontissa tässä voi taas hiljentyä miettimään myös uusimpia Unkarin uutisia. Taustaksi kuuntelen SinäPutkilosta vuoronperään hilpeitä ukrainalaispoikia laulamassa Горить палає окупантів жопа eli ‘nyt palaa miehittäjien persukset’ ja unkarilaista 1600-luvulta peräisin olevaa kurutsi-soturien laulua Csinom Palkó. Vuosisadat vierivät, mutta miehiä kun viedään sotaan, sitä säestää koko ajan tämmöinen varsin yksinkertainen uho: meilläpäs on hienot pyssyt ja muutenkin reteet releet, vihulaiset on paitsi pelkureita myös ennen kaikkea köyhiä resupekkoja.

Mutta uutisiin siis. Niin kuin Suomenkin mediassa kerrottiin, Euroopan komissio teki äsken historiaa ja ryhtyi lopultakin esittämään Unkarin EU-tukien jäädyttämistä. Koheesiotuista pidätettäisiin kolmannes, ja koronapandemian vuoksi perustetusta elpymisrahastosta jäisivät tuet saamatta, kunnes oikeusvaltio on EU:n vaatimassa kuosissa, eli oikeusistuimien riippumattomuus, kansalaisten tasa-arvo (tämä voi liittyä esimerkiksi romanivähemmistön kohteluun tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan) tai Euroopan tuomioistuimen päätösten noudattaminen (esim. maahanmuuttoon liittyvissä kiistoissa) on saatu jollakin lailla reilaan. Ja ennen kaikkea korruptio kuriin eli EU:n tuet sinne, minne ne on tarkoitettu.

Komission ehdotuksesta on vielä äänestettävä, ja tulossa on tiukkaa vääntöä, vaikka monet ovatkin arvelleet ehdotuksen menevän läpi: sen tueksi tarvitaan 55 % jäsenmaista ja edustus, jonka takana on vähintään 65 % EU:n asukkaista. Unkarin odotetaan heittelevän kapuloita rattaisiin ja uhkaavan esimerkiksi kaataa Ukrainalle myönnettävän luottopaketin. Samoin pelättävissä on, että Orbán edelleenkin vitkuttelee Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifiointia, jota tällä hetkellä kai odotetaan koittavaksi ”tulevan vuoden tuohikuussa pukinpäivän aikaan”, niin kuin vanha sanonta kuuluu. Ai niin, tokihan Orbán itse vakuuttelee esimerkiksi Twitterissä, että missään nimessä Unkari ei rupea koplaamaan Nato-jäsenyyttä tai mitään muutakaan kysymystä EU-varoja koskevaan kiistaan…

Tämä vain soinnahtaa Unkarin ja Orbánin puuhailuja seuranneesta aivan samalta kuin taannoinen ”me emme koskaan alentuisi vaientamaan niitä, jotka ovat kanssamme eri mieltä”, eli nostattaa lähinnä hysteerisen itkunsekaisen naurunpuuskan ja sen jälkimainingeissa jonkinlaista vastahakoista ihailua Orbánin jäätävää teflonpokeria kohtaan. Kyllähän se kehtaakin.

Ajat ovat muutenkin ankarat. Kaikki voimat tarvitaan taisteluun… ta-daa, lännestä leviävää marxistista ideologiaa (kyllä, näin twiittasi Orbán muutama päivä sitten) sekä ”Brysselin sanktioita” vastaan, joiden puolesta Unkari tosin on Brysselissä äänestänyt mutta jotka kotimaassa esitetään kaiken pahan alkuna. Sanktioista, sano, johtuu etenkin inflaatio ja kallistuminen. (Tätä on yritetty torjua määräämällä muutamille peruselintarvikkeille hintakatto, mikä puolestaan johtaa siihen, että kaupat myyvät mieluummin eioota kuin tappiolla. Äskettäin näin Facebookissa jonkun unkarilaisen kommentoivan, että sokerin ostamisesta on tullut samantapainen juttu kuin vessassa käynti matkustaessa: ei silloin, kun on tarpeen, vaan aina silloin, kun se on mahdollista.)

Tämän johdosta on käynnissä myös jälleen kerran ”kansallinen konsultaatio” eli mielipidekyselyksi naamioitu propagandakampanja. Kysytään, ovatko kansalaiset yhtä mieltä siitä, että ”Brysselin öljysanktiot”, kaasuntoimituksia, raaka-aineita ja ydinpolttoainetta koskevat sanktiot, Paksin (venäläiseen ja venäläisrahoitteiseen) ydinvoimalaprojektiin kohdistuvat pakotteet, ”turismia rajoittavat sanktiot” sekä ”elintarvikkeiden hinnannousua aiheuttavat sanktiot” ovat paikallaan. (Eihän, eihän?) Siltä varalta, että asia ei muuten tulisi selväksi, julkiset tilat ovat jo lokakuusta asti olleet täynnä asianmukaisia plakaatteja:

“Brysselin sanktiot tuhoavat meidät!” (Tai lievemmin: … vievät meidät vararikkoon!)

Marxismia ja Brysselin vertauskuvallisia sanktiopommeja vastaan siis taistellaan. Kun taas tulee puhe siitä oikeasta sodasta, joka Ukrainassa parhaillaan raivoaa, virallinen Unkari toistelee ”rauha”-mantraa ja eri tavoin muotoiltuja toivomuksia sodan osapuolten palaamisesta neuvottelupöytään. Rauhaa haikaili myös presidentti Katalin Novák, joka äskettäin kävi Kiovassa – sekä tietenkin myös Transkarpatian unkarilaisvähemmistön luona. Rauha-puheiden ikävämpänä taustana näyttää olevan Unkarin edelleenkin läheinen suhde Venäjään, ellei peräti suoranainen riippuvuus. Unkarin johdon kyvyttömyys sanoutua julkisesti irti Putinista on jo pahasti pilannut suhteet muihin Visegrád-maihin, myös vanhaan luottokaveriin Puolaan. Tšekin parlamentin puheenjohtajan kerrottiin jo pari viikkoa sitten sanoneen Unkaria ”Venäjän Troijan-hevoseksi”.

Vuoden 1956 kansannousun muistopäivän twiitissään Orbán (tai hänen sometiiminsä) vältti mainitsemasta, ketkä “they” olivat Unkarin vapaustaistelun murskanneet. Tästä seurasi melkoisesti somevinoilua.

Mutta ei tässä ole kyse vain juhlapuhefraasien valinnasta. Epäilyksiin Unkarin roolista EU:ssa ja Natossa on vakavampiakin aiheita. Äskettäin – kirjoittaa Balkan Insight -sivuston englanninkielisessä artikkelissa tutkiva journalisti Szabolcs Panyi – Ukrainan erikoisjoukot nappasivat Unkarin rajalla kiinni Venäjän agentin, jolla oli mukanaan salaisia tietoja Ukrainan tiedusteluelimistä ja armeijasta. Ukrainalaisessa julkisuudessa huvittunutta huomiota keräsi väite, jonka mukaan tiedot sisältävä muistitikku olisi ollut piilossa agentin peräsuolessa. Vähemmän hauskaa mutta olennaisempaa on, että agentti oli viemässä tietoja Venäjän Budapestin-lähetystöön, josta ilmeisesti on tullut melkoinen, kenties koko Kaakkois-Euroopan operaatioita koordinoiva vakoilukeskus.

Venäjän hyökkäyssodan käynnistyttyä helmikuussa varmaan useimmat Euroopan maat ovat karkottaneet Venäjän lähetystöjen vakoilusta epäiltyä henkilökuntaa. Ei Unkari. Venäjän Budapestin-lähetystön henkilökunta on viime vuoden aikana lisääntynyt, ja virallisten tietojen mukaan siellä työskentelee 56 akkreditoitua diplomaattia (vertailun vuoksi: Prahassa kuusi, Varsovassa kolmetoista ja Bratislavassa kolme). Venäjän tiedustelujohtajan Sergei Naryškinin poika Andrei perheineen asuu Budapestissa, samaisen maahanmuutto-obligaatiosysteemin ansiosta, jolla Unkariin (sekä EU:n ja Schengenin alueelle) on päässyt laillisesti asumaan muitakin hieman epäilyttäviä ulkomaalaisia, esimerkiksi suomalaisillekin tuttu Pavel ”Airiston helmi” Melnikov. Poika-Naryškinin asunnon omistajalla on läheiset suhteet Orbánin ”propagandaministeriin”, Antal ”Helikopteri” Rogániin. Venäläisten hakkerien tiedettiin jo viime vuonna murtautuneen kaikkialle Unkarin ulkoministeriön tietojärjestelmiin, ja tämän tiesi myös ulkoministeri Szijjártó ottaessaan vuosi sitten Moskovassa vastaan Kansojen ystävyyden kunniamerkin, Venäjän korkeimman ulkomaalaiselle myönnettävän kunnianosoituksen.

Tässä sivustakatsoja vain ihmettelee, miten kauan Orbán aikoo jatkaa ”riikinkukkotanssiaan” Brysselin, Moskovan, kansainvälisen ja kotimaisen julkisuuden välillä ja pitääkö häntä Putinissa kiinni jokin muukin kuin energiariippuvuus. Mieleen muistuu myös taannoinen ”Gecigate” eli Orbánin ja hänen siihenastisen ystävänsä ja lähioligarkkinsa Lajos Simicskan näyttävä välirikko seitsemän vuotta sitten. Tuolloin Simicska väläytteli julkisuudessa jopa sitä mahdollisuutta, että Orbán olisi sosialismin aikaan toiminut ilmiantajana ja noilta ajoilta olisi venäläisille päätynyt jonkinlainen kompromaattiaineisto, jonka avulla Orbánia edelleenkin pidettäisiin Moskovan lieassa. Mene tiedä.

Ukrainalaisilla joka tapauksessa on asiasta selkeä mielipide:

Pimeyden porteille

Terve taas lajitoverit!

Lähdetäänpä liikkeelle 444.hu-sivuston uudesta videosta, jota kovasti suosittelen kaikille unkarintaitoisille:

Näitä kahta toimittajatyyppiä fanitin jo silloin vuosia sitten, kun ne tekivät huumorilla höystettyjä poliittisia ajankohtaiskatsauksia silloiselle Index-uutissivustolle. Nyt ne tekevät Magyar Jeti -otsikolla 444.hu-sivustolle samantapaisia videoita, ja tuorein on otsikoitu ”Vielä 5 + 1 oppituntia siitä, miten todellisuudesta tehdään selvää”. Kysymys on siis siitä, miten Unkarin hallituksen media- ja propagandakoneisto irtoaa omaan rinnakkaistodellisuuteensa, ja nämä 5 + 1 kohtaa ovat seuraavat:

1. Sota. Ukrainassa sotivat milloin ”kaksi slaavikansaa keskenään”, milloin taas USA ja Venäjä, tai peräti USA ja Kiina. Unkari ei käy sotaa eikä halua siihen mukaan, ”tämä ei ole meidän sotamme” – silti Orbán väitti Tusványosin puheessaan myös, että ”ukrainalaisten ohella me unkarilaiset olemme ainoa kansa, jota tässä sodassa kuolee”.
2. ”Rotujen sekoittuminen”, jonka Orbán samaisessa Tusványosin puheessaan otti esille ja nostatti kansainvälisen kohun. Pian sen jälkeen Wienin-vierailullaan Orbán joutuikin selittelemään, että oli ”muotoillut sanansa harhaanjohtavasti” ja ne pitäisi nähdä ”kulttuurisessa kontekstissaan”.
3. ”Rezsiharc”, eli kansainväliseksi ”taisteluksi” tupeerattu Orbánin poliittinen kestokampanja energiakulujen pitämisestä kohtuullisina. Nyt kaasun, bensan ja sähkön hinnat ovat nousseet pilviin, ja sehän on tietenkin EU:n sanktiopolitiikan syytä. Itse asiassahan yksikään EU:n päättämistä sanktiopaketeista ei liity kaasukauppaan.
4. Mielipidetutkimukset. Miten ihmeessä kevään vaalien tulos ja Orbánin murskavoitto saattoi tulla oppositiolle niin suurena yllätyksenä? Itse asiassa tutkijat varoittivat tästä jo ennakolta, mutta opposition johtajat eivät halunneet uskoa. Omassa kuplassaan elää myös osa Orbánin vastustajista, kuten nähtiin elokuun lopulla Tranzit-festivaaleilla. Pääministerin kanslian parlamenttivaltiosihteeri Csaba Dömötör ja oppositiopuolue Momentumin kansanedustaja Miklós Hajnal väittelivät – paljolti Orbánin kannattajista koostuvan – yleisön edessä, ja Hajnal pyysi niitä yleisön edustajia nostamaan kätensä, jotka tosissaan uskoivat, että ”jos me olisimme voittaneet vaalit, niin lastentarhoissa pyörisi nyt homo- tai trans- tai sukupuolenvaihdosleikkauspropaganda”. Suuri osa yleisöstä todellakin nosti kätensä.
5. Palkankorotukset. Opettajien surkeista palkoista on viime aikoina taas kohuttu ja osoitettu mieltä. Ennen kevään vaaleja palkankorotuksia luvattiin muun muassa opettajille, mutta vaalivoiton jälkeen korotukset jäivät tulematta. Kenen syytä tämä on? No tietenkin ”vasemmisto tekee työtä sen eteen, että terveydenhuollon ja opettajien palkankorotukset eivät toteutuisi”. Palkankorotukset piti nimittäin rahoittaa EU:n tuilla, jotka nyt jäävät tulematta, jos ilkeä Brysseli uskoo vasemmiston parjauksia. Onneksi EU-tukien puute ei osu kaikkien palkkoihin: Viktor Orbán nosti juuri oman palkkionsa kaksinkertaiseksi (3,5 miljoonaa forinttia eli nykykurssin mukaan n. 8700 €), myös ministerien ja valtiosihteerien palkkoja korotettiin reilusti. Unkarin valtiolla oli myös varaa ostaa osuus Vodafone-yhtiöstä, joka kaiken lisäksi on viime aikoina tuottanut tappiota.
6. Ja lopuksi: samalla kun maahan on julistettu kriisitilanne sodan takia ja entistä useammat unkarilaisperheet kamppailevat toimeentulostaan, Unkarin mediajulkisuutta loppukesällä hallitsivat pääministerin iloiset havaijipaitaiset, kesäpartaiset lomakuvat.

Näin on siis todellisuudesta tehty selvää (valóság felszámolva)! Mutta ei tässä vielä kaikki. Olen viime päivät Ukrainan sotatapahtumien ohella (niistäkin tulee vielä puhe) ihmetellyt erinäisiä muitakin leukojaloksauttavia Unkari-uutisia.

Ensinnäkin: koulujen kapina jatkuu yhä. Jos ja kun opettajat eivät uskalla työpaikan menetyksen uhalla lakkoilla tai lähteä kaduille, niin koululaiset järjestävät solidaarisuusmielenilmauksia, kuten äskettäin useamman budapestilaisen lukion luona. Esimerkiksi tästä jutusta löytyy video, jossa koululaiset laulavat ja pitelevät kylttejä ja banderolleja, joissa lukee ”OLEMME KANSSANNE” ja ”MAKSAKAA PALKKAA MEIDÄN OPETTAJILLEMME”. Tuntuu vaikealta uskoa, että nämä protestit johtaisivat mihinkään – mutta ainakin ne kertovat siitä, että koululaitoksessa alkaa kuppi mennä nurin kaikilta asianosaisilta.

Toinen viime päivinä puhuttanut teema on uusi, 15.9. voimaan astunut sisäministerin määräys koskien lakia ”sikiön elämän suojelemisesta”. Aborttia ei Unkarissa ole (vielä!) kielletty, mutta uuden säädöksen mukaan raskaudenkeskeytyksen hakemuslomakkeeseen on lisätty kohta, jossa lääkäri vakuuttaa, että ”raskaana olevalle naiselle on terveydenhoitopalvelujen tarjoaja yksiselitteisesti tunnistettavalla tavalla osoittanut sikiön elintoimintojen käynnissä olemista osoittavan seikan”. Tämä siis tarkoittaa, että aborttia hakevan naisen on todistettava, että hänet on pantu kuuntelemaan sikiön sydänääniä. Tai näin tätä määräystä on yleensä julkisuudessa tulkittu, vaikka itse asiassa muotoilu on niin epämääräinen, että sen perusteella lääkäri voi tehdä tai jättää tekemättä melkein mitä hyvänsä.

Sydänäänipykälä on nostattanut omassa some- ja mediakuplassani raivokkaita protesteja. Ensi keskiviikoksi on suunnitteilla mielenosoitus, ja tietenkin useammat lääkärit ovat tuominneet tämän määräyksen täysin järjettömänä naisten kiusaamisena. Sydämen (tai sen jonkinlaisen alkeismuodon) lyönnit alkavat olla havaittavissa vasta kuudennella raskausviikolla, mutta raskaus voidaan todeta ja keskeyttää jo ennen tätä. Ei myöskään ole osoitettavissa, että tällä tavalla päästäisiin lainmuutoksen tavoitteeseen eli vähentämään raskaudenkeskeytysten määrää. Kalifornian yliopistossa vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan (kertoo Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkeli) naisten aborttipäätökseen ei olennaisesti vaikuttanut se, että heille näytettiin sikiön ultraäänikuvaa. ”Sydänäänipykälä” on ollut voimassa Pohjois-Makedoniassa – kertoo asiasta kampanjoinut Mi Hazánk (‘Meidän isänmaamme’) -äärioikeistopuolueen Dóra Dúró (kyllä, se sama sateenkaarisatukirjan silppuaja) – mutta sielläkään se ei, toisin kuin Dúró väittää, vaikuttanut olennaisesti aborttien määrään, ja nyttemmin se on myös poistettu. Pohjois-Makedonian aborttilainsäädäntö on nykyään varsin vapaa, ja abortit vähenevät muista syistä. Mutta tässäkin asiassa Unkarissa ideologia puhuu ja tosiasiat vaikenevat.

Katsaus Unkarin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin päättyy pimeyden porteille eli Ukrainan sotaan. Unkarin suhde Venäjään ja Putiniin on koko sodan ajan ollut ongelmallinen. Muodollisesti ollaan EU:n yhteisrintamassa, tuomitaan Venäjän hyökkäys ja tuetaan Ukrainaa humanitaarisen avun keinoin, etenkin ottamalla vastaan ukrainalaisia pakolaisia (ja tässä ei Unkarin apu ole ollut suinkaan mitätöntä). Toisaalta energiariippuvuus Venäjästä – kaasu, jolla Unkarin kodeista suurin osa lämpiää, ja Venäjältä tilattu ja luototettu Paksin ydinvoimalan laajennus – ja rezsicsökkentés eli poliittiseksi valttikortiksi kehitetty energiahintojen alentaminen ovat tehneet Orbánin Unkarista energiasodan panttivangin. Ristiriitaa on yritetty ratkoa ja viides kolonna -syytöksiä torjua pakenemalla tuohon jo alussa mainittuun rauharetoriikkaan: ”tämä sota ei ole meidän sotamme, Unkari haluaa vain pysyä erossa sodasta ja turvata kansalaistensa rauhallisen elämän.” Mutta panokset kovenevat ja tilanne kiristyy.

EU:n kovistellessa Unkaria demokratian ja oikeusvaltion rapauttamisesta ja uhkaillessa tukien jäädyttämisellä myös Orbán on puolestaan alkanut uhkailla torppaavansa Venäjään kohdistuvat energiapakotteet. (Kremlistä on jo kuulunut asianmukaisia kiitoksia Unkarin ”suvereenista” esiintymisestä.) Äskettäin päättyneessä Fidesz-KDNP-koalition parlamenttiryhmän kokouksessa Orbánin kerrotaan kehottaneen puoluetovereitaan tekemään kaikkensa, jotta Brysseli peruuttaisi pakotteet viimeistään vuoden loppuun mennessä. Kokous pidettiin suljetuin ovin, mutta sitä seuranneessa tiedotustilaisuudessa Fidekszen ryhmyri Máté Kocsis kertoi, että energiapakotteista halutaan järjestää ”kansallinen konsultaatio” eli taas yksi johdattelevista kysymyksistä koostuva propagandapaketti. Pakotteet nimittäin, näin kuuluu Unkarin virallinen selitys, eivät haittaa Venäjää vaan syöksevät Euroopan energiakriisiin, ja sitä paitsi ne ovat ”Brysselin eliitin” mielivaltaa, MIKSI KANSALTA EI OLE KYSYTTY?

Eikä tässä kyllin. Orbánin esiintyessä rauhanmies-valtiomiehenä, joka haluaa vain pitää Unkarin täysin erossa tuosta kamalasta Ukrainan sodasta, hänen apurinsa ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat mediavaikuttajat ovat tuutanneet enemmän tai vähemmän selvää putinistista propagandaa. Venäjän liikekannallepanon yhteydessä tähän propagandakoneeseen on näköjään potkaistu lisää kierroksia. Tänään Magyar Nemzet, entisen konservatiivisen päivälehden nimen ja logon ominut hallituksen propagandatorvi, julkaisi todella hämmentävän ”mielipidekirjoituksen”. Sen jonkinlaisena motto-otsikkona on ”Kaksi Unkaria – meidän on hinnalla millä hyvänsä pysyttävä erossa Naton ja Venäjän yhteenotosta!”, ja varsinaisesti juttu on otsikoitu ”Sota alkaa nyt”. Kirjoittajan nimi tuntui tutulta, ja sitten muistin – Tamás Pilhál on aiemmin mainittu tässä blogissa, hän on se toimittaja, joka Fidesz-mielisen Pesti Srácok -sivuston jutussaan keväällä 2019 teki vähäkainut eli julkaisi törkein kommentein varustetun, salaa räpsäistyn kuvan nuoresta oppositioaktivistinaisesta, jonka lyhyehkö hame oli istuessa luiskahtanut vähän turhan paljastavaan asentoon.

Tällä kertaa Pilhál on päästetty hekumoimaan edessä olevan sodan kauhuilla. Sillä nyt se sota vasta alkaa:

Tähänastinen, Putinin sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi nimittämä toiminta on ollut vain pientä lämmittelyharjoitusta, lastenleikkiä sen rinnalla, mitä nyt on odotettavissa. Muutaman päivän päästä ei vain kaksisataatuhantinen, vapaaehtoisista ja ammattisotilaista koostuva tutkimusretkikunta vähän silittele ja taputtele Ukrainan sotilaallisia kohteita vaan miljoonapäinen armeija hyökyy naapurin kimppuun pyyhkäisemään tieltään amerikkalaisten sotaan usuttamat, Bandera-kultin kyllästämät, syöttinä käytetyt ukrainalaiset. Näyttää siltä, että sievistelyn aika on nyt ohi. Pelkään pahoin, että tästä lähtien ei menehdy vain satoja vaan tuhansia päivässä, odotettavissa on hirvittävä tilinteko ja kosto. Tulee se, mikä olisi hinnalla millä hyvänsä pitänyt välttää.

Pilhálin näkemys sodan syistä on myös selkeä. Syypää on USA ja sen sotateollisuuden kyltymätön ahneus. Sen takia Putinia ei kuunneltu, kun hän nöyryytetyn, ahdistetun (aivan kuin Unkari Trianonin jälkeen, yhyy) kansakuntansa puolesta pyysi, ettei vihamielisiä sotilastukikohtia tuotaisi hänen naapuriinsa.

Suunnitelmana oli sota. Vuonna 1991 nöyryytetty, meidän Trianonimme tapaan (vaikka suhteessa paljon vähemmän) silvottu Venäjä piti ahdistaa nurkkaan, vuodattaa kuiviin sodalla ja pakotteilla ja vielä kerran, ehkä lopullisesti pilkkoa. Sen jälkeen voisi seurata tuollaisiin tilanteisiin kuuluva, aito amerikkalainen vapaa rosvous, jollainen pantiin toimeen vuoden 2014 jälkeen Ukrainassa tai vuoden 1990 jälkeen meillä Keski-Euroopassa. Kahmitaan haltuun kaikki tehtaat ja viljelysmaat ja raaka-aineet, pystytetään nukkehallitus ja samalla valehdellaan paikallisille päin naamaa: tässä teille vapaus ja demokratia!

Entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan siirtyminen vapaan markkinatalouden piiriin oli kipeä prosessi, jossa moni asia meni pieleen ja jäi kaivelemaan. Mutta tämän myöntäminen on eri asia kuin Venäjän propagandavalheiden toistelu. Esimerkiksi sen sitkeähenkisen väitteen, että Länsi olisi ”luvannut”, että Nato ei laajene Venäjän naapuruuteen. (Tämmöistä lupausta ei annettu – eikä Nato ole ”laajentunut”, vaan Baltia ja entinen Itä-Eurooppa halusivat itse Natoon, erittäin painavista syistä, kuten nyt on nähty.) Pilhálille Ukrainan Maidanin kansannousu oli ”CIA:n vallankaappaus”, Ukrainan vähemmistöjä ”vainotaan systemaattisesti” ja Donbassin venäläistä väestöä kohtaan on käyty ”tuhoamissotaa”. Ja tästä kaikesta tulee unkarilaiselle mieleen jälleen kerran Trianon:

Samaan aikaan Macron nimitti venäläisten valtaamien (takaisinvalloittamien) alueiden kansanäänestyksiä parodiaksi. Hän sanoi, että ellei tämä olisi niin traagista, se olisi hänestä vitsikästä. Mikä Ranskan presidentille on parodiaa ja vitsiä, ei paikallisille asukkaille ole sitä. Miten tuttua! Eräs toinen ranskalainen, Clemenceau, ei hänkään halunnut kuulla itsemääräämisoikeudesta tai kansanäänestyksistä, kun kirjoituspöydällään paloitteli meidät…

Nyt siis on alkanut todellinen sota, ja siihen ei Unkari missään nimessä saisi joutua. Eikä vain siksi, että – näin Pilhál pauhaa suorastaan janusputkosmaisin äänenpainoin – siinä tulee tuho. Vaan…

Toisaalta siksi, että Venäjä ei vuosikymmeniin ole ollut meidän vihollisemme. Päinvastoin, se on meille rehellisempi kumppani kuin jotkin niin kutsutut ”liittolaisemme”, jotka satakaksi vuotta sitten tuuppasivat meidät kuolemanselliin ja sulkivat oven.

Näin on upottu syvälle kansallisromanttisiin vihahuuruihin ja ruikutuksiin häijyistä naapureista, jotka kaikki jostain käsittämättömästä syystä vihaavat Unkari parkaa. Ainakin osa Pilhálin kirjoituksen lukijoista kuulee koirapillin ja vaeltaa sen perässä salaliittoteorioiden upottavalle suolle. Muilla ei sitten olekaan väliä. Jos joku Brysselissä tai Amerikassa tästä hermostuukin, niin mitä sitten? Vaikka todellisuudessa Unkarin hallituksen mediaimperiumissa vallitsee tiukka ideologinen kontrolli, Orbán voi aina selittää Brysselin niuhottajille, että tämähän oli vain yksityinen mielipidekirjoitus, koska sananvapaus.

Ilta on jo myöhä, ja nukkuakin pitäisi. Jätän siis Tamás Pilhálin pimeyden porteille mehustelemaan ”kohta alkavalla” sodalla, jossa kohta ”jopa kaksi miljoonaa venäläistä sotilasta seisoo kiireestä kantapäähän aseissa” (öö, siis ei puhettakaan käsiin hajoavista varusteista ja Venäjän-Jaappanin sodan aikaisista Mosin-Nagant-kivääreistä?) valmiina ”pyyhkäisemään kartalta parin vuosikymmenen [!] ajan Ukrainaksi nimitetyn alueen”. Ja poimin viimeaikaisten Unkari-uutisten Pandoran-lippaan pohjalta pienen palasen toivoa, tai ainakin hykerryttävää vahingoniloa. USA, tuo roistovaltio, on nimittäin juur’ikään lähettänyt Unkariin uuden suurlähettilään. David Pressman on tässä some-selfiessään menossa tapaamaan presidentti Katalin Novákia, tuota perinteisten perhearvojen ylipapitarta ja kansainvälisten ”aito avioliitto” -järjestöjen yhteyshenkilöä, joka jo salkuttomana ”perheministerinä” ollessaan pyrki aktiivisesti estämään homosuhteessa eläviltä lasten adoptoinnin. Mukana Pressmanilla on lapset ja puoliso.

Entistä rohkeampaa rasismipuhetta

Lauantai oli taas vilkas päivä Unkarin julkisuudessa. Budapestissa marssittiin Pride-kulkueessa lähes 40 asteen helteessä.

(Tamás Botosin kuva 444.hu:n reportaasista.)

Samaan aikaan valtakunnan johto ja Fidesz-puolueen kerma olivat kaukana itärajan takana, Transilvaniassa Tusnádfürdőn (Băile Tuşnad) kylpyläkaupungissa Tusványosin festivaaleilla, jotka ennen koronapandemiaa ehtivät nousta kuuluisuuteen sinä tilaisuutena, jossa Viktor Orbán vuosittain pitää suuren linjapuheensa. Kun festivaali koronatauon jälkeen taas järjestettiin, tunnelma oli korkealla karhuvaroituksista huolimatta (festivaalipaikan lähellä oli nähty emokarhu poikasineen, mikä ei niillä seuduilla ole mitenkään tavatonta), ja paikalle saapui myös Unkarista runsaasti mediaväkeä.

Telex-uutissivuston toimittajien välityksellä hallituspuolueiden korkeat edustajat lähettivät Pride-kansalle lempeitä mutta piilevän piikikkäitä terveisiä: ”toivotamme heille mukavaa päivää”, ”Unkari on vapaa maa, tokihan jokainen saa ilmaista mielipiteensä ja marssia vapaasti”. Telexin haastattelussa kristillisdemokraattisen sivuvaunupuolueen KDNP:n varapääministeri, Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjén, muisti kuitenkin korostaa, että hänestä koko Pride-kulkue on täysin surrealistinen ja järjetön: miksi pitää marssia joidenkin seksuaalisten mieltymysten takia, tämähän on ikään kuin blondeista tykkäävät järjestäisivät oman mielenosoituskulkueen… (Semmoisista ikävistä asioista kuin sorto ja syrjintä ei kannata puhua tämmöisenä kauniina juhlapäivänä.)

Jätetään siis Pride ja puhutaan Tusványosista. Vuoden 2014 puheessaan Orbán toi julkisuuteen ”illiberaalin demokratian” käsitteen ja nosti Unkarin esikuviksi idän nousevat talousmahdit kuten Singaporen, Kiinan, Turkin ja Venäjän – jotka eivät piipertele yksilön oikeuksista vaan ajattelevat kansakunnan yhteyttä ja etsivät omaa kansallista tietään. Sen jälkeen Tusványosissa on toistamiseen nostettu esiin Fidesz-puolueen keskeisiä kampanjateemoja eli etenkin viholliskuvia: Brysseli, Soros, maahanmuutto. Sitten tulivat koronapandemia ja Ukrainan sota, mutta Orbánin ohjelmapuheen olennainen sisältö ei ole muuttunut.

Mukana uhkakuvien joukossa on myös – eihän tuosta Pride-teemasta täysin päästy – se hirmuinen ”gender” eli rappeutuvan lännen muodikas ajattelutapa, jonka mukaan ihmiskunta ei jakaudukaan pelkästään miehiin ja naisiin, joiden roolit ja tehtävät määrittyvät selkeästi ja suoraan pöksyjen sisällön perusteella. Jälleen kerran Orbán korosti, että Unkari on suvaitsevainen maa, missä aikuiset ihmiset saavat elää elämäänsä vapaasti niin kuin haluavat. Mutta (näin siis Orbán Fidesz-puolueen kotisivulla julkaistun puhetiivistelmän mukaan):

”me emme halua sanella heille [niille eurooppalaisille tahoille, jotka yrittivät viedä Unkaria ”tuomiolle” sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnän takia], miten heidän tulisi elää, pyydämme vain heitä hyväksymään, että meillä isä on mies ja äiti on nainen, meidän lapsemme taas pitää jättää rauhaan, ja tämä on tehtävä selväksi myös György Sorosille”.

Eniten unkarilaista media- ja somekuplaani on kohahduttanut Orbánin avorasistinen puhe maahanmuutosta. Brysseli ja Sorosin joukot yrittävät ”pakottaa meitä ottamaan vastaan maahanmuuttajia”, tämähän on kuultu lukemattomat kerrat ennenkin. Nyt tämä väite kärjistettiin aivan siekailemattomasti ns. väestönvaihtoteoriaan saakka, siis siihen läntisemmässä maailmassa lähinnä äärioikeistohörhöjen suosimaan ja Breivikin kaltaisia terroristeja innoittavaan ajatukseen, jonka mukaan jokin katala maailmanlaajuinen salaliitto pyrkii korvaamaan ja syrjäyttämään Euroopan ja Pohjois-Amerikan valkoisen valtaväestön tummanpuhuvilla muukalaisilla. Orbán todellakin sumeilematta puhui ”rodusta” [faj], tai kuten tuo ylempänä linkitetty Fidesz-puolueen julkaisema referaatti esittää:

[Orbánin] mielestä on hämäystä, tahallista käsitteiden sekoittamista, kun internationalistinen vasemmisto [!] väittää, että Euroopassa eläisi sekarotuisia [kevert fajú] kansoja. Eurooppaa ja Euroopan ulkopuolelta saapuvien kansojen sekarotuista maailmaa ei voi verrata siihen tilanteeseen, jossa Euroopan sisällä elävät kansat sekoittuvat toisiinsa, hän muistutti. ”Esimerkiksi Karpaattien altaassa [poliittisesti korrekti kiertoilmaus vanhalle Suur-Unkarille, suom. huom.] me emme ole sekarotuisia, vaan aivan yksinkertaisesti omassa eurooppalaisessa kodissaan elävien kansojen sekoitus”, [Orbán] luonnehti ja lisäsi: unkarilaiset eivät halua muuttua ”sekarotuisiksi”, mutta tulevia sukupolvia on jo valmisteltava siihen, että jatkuvasti Eurooppaa kohti liikkuvan islamilaisen sivilisaation levittäytyminen on pysäytettävä ei vain etelä- vaan länsirajallamme, niin että samalla hoidetaan myös Lännestä pakenevien kristittyjen vastaanottaminen.

Toisin sanoen: valkoihoiset kristityt, unkarilaiset ja muut eurooppalaiset, ovat eri rotua kuin ”islamilaisen sivilisaation” edustajat, eli ”rotu” ja ”sivilisaatio” aivan sumeilematta samastetaan. Tämän ei-valkoisen sivilisaation ”levittäytyminen” puolestaan on torjuttava, myös siinä Orbánin ja hänen äänitorviensa jo pitkään maalailemassa tulevaisuusskenaariossa, jossa islamisaatio ja väestönvaihto hukuttavat rappeutuneen Lännen niin, että sieltä joutuvat kristityt eurooppalaiset pakenemaan Unkariin turvapaikkaa etsimään. (Tällaisia yksittäistapauksiahan, kuten maahanmuuttajien riivaaman Ruotsin kauhuja paennut lievästi omituinen naishenkilö, on Unkarin hallituksen mediaimperiumi jo vuosien ajan mielellään esitellyt.) Itse asiassa Orbánin mielestä Länsi ei enää ole Länsi vaan menettänyt kulttuuriperintönsä ja identiteettinsä, jonka suojelijaksi Unkari nyt nimittää itsensä.

Sakeaa, järkyttävää, surullista, mutta ei millään tavalla uutta. Kiinnostavampaa on, miten Orbán puheessaan käsittelee Ukrainan sotaa ja Unkarin veljeilyä Putinin kanssa – aivan äskettäinhän ulkoministeri Szijjártó pistäytyi Moskovassa neuvottelemassa kollega Lavrovin kanssa kaasutoimituksista lämpimän toverillisessa hengessä.

It seems that this photo of Hungarian foreign minister Péter Szijjártó & Sergey Lavrov has become an instant classic – truly captures the nature of 🇭🇺🇷🇺relations. While other EU countries are busy implementing sanctions & embargoes, Szijjártó went to Moscow to plead for more gas. https://t.co/MuBLfyXpd6

— Szabolcs Panyi (@panyiszabolcs) July 22, 2022

Eipä tässäkään suhteessa yllätyksiä tullut. Orbán oli jälleen rauhanmies (”tämä ei ole meidän sotamme”) ja Venäjän legitiimien turvallisuus- sekä taloudellisten intressien suuri ymmärtäjä, joka ei myöskään uskonut Venäjän resurssien loppuvan niin nopeasti kuin lännessä toivotaan.

[Orbán] muistutti, että venäläiset olivat selvästi muotoilleet turvallisuusvaatimuksensa: Ukraina ei koskaan saisi liittyä Natoon, ja jos nyt Donald Trump olisi USA:n presidenttinä ja Angela Merkel Saksan liittokanslerina, silloin ei hänen mukaansa tätä sotaa olisi syttynyt. Orbán totesi: lännen strategia nojaa siihen, että Ukraina anglosaksien koulutuksen ja aseiden ansiosta voittaa sodan, että pakotteet destabilisoivat Moskovan johdon, että länsi pystyy käsittelemään pakotteiden taloudellisia vaikutuksia ja maailma asettuu niiden tueksi, mutta mitään näistä ei ole tapahtumassa, päinvastoin.

Mitään rauhaa ei siis Orbánin mukaan tule, ennen kuin USA (!) ja Venäjä istuvat neuvottelupöytään, ja Ukrainan aseistaminen vain pitkittää sotaa ja kärsimyksiä. Joista muuten Unkarilla on moraalinen oikeus puhua, sillä ”ukrainalaisten ohella Venäjän-Ukrainan sota on vaatinut kuolonuhreja vain [?!] unkarilaisilta: tähän mennessä 86 unkarilaista on saanut sodassa surmansa”. En ole varma, mihin tämä hieman hämmentävä väite viittaa, mutta en tähän hätään keksi muuta selitystä kuin että nämä ”86 unkarilaista” olivat Ukrainan Transkarpatian unkarilaisvähemmistöä, josta jo sodan alkuviikoista saakka on kaatunut miehiä Ukrainan armeijan riveissä. Jos näin on, niin Orbán käyttelee äkkinäiselle vähän outoa ylirajaisen kansakunnan logiikkaa: jos Ukrainan kansalaiset, Ukrainan armeijan sotilaat ovat etnisiä unkarilaisia, se antaa Unkarin valtiolle oikeuden ottaa kantaa sotaan ikään kuin heidän nimissään.

Orbánin puhe päättyi tietenkin jonkinlaiseen optimistiseen loppunousuun. Aiemmista kriiseistä on selvitty ja niin selvitään tästäkin, kunhan Unkari vain pysyy irti sodasta, maahanmuutosta, talouslamasta ja gender-hullutuksesta, omana irrallisena onnellisten saarenaan (”paikallinen ratkaisu globaaleihin ongelmiin”). 2030-luvulla Unkari voi olla jo EU:n nettomaksaja, ja silloin se voi ruveta vaatimaan velkojaan – sillä ”me olemme aina antaneet maailmalle enemmän kuin olemme siltä saaneet”, joten ”maailma on meille velkaa”.

HVG:n Iván László Nagyn mielestä kuitenkin tämä puhe oli Orbánin suurista linjapuheista vähiten innostavia, suorastaan epätoivoinen, ”linjaton linjapuhe”. Uhmakkaasta loppunoususta huolimatta siitä välittyy kuva Unkarista pienenä purtena yksin myrskytuulten armoilla: Orbán joutui suoraan myöntämään, että suurvaltojen sotatoimiin ja maailmantalouden kriisiin ei Unkari pysty paljoa vaikuttamaan, eikä enää myöskään uhottu Euroopan uudistamisesta sisältäpäin. Sodan ja talouskriisin keskelle tarjottiin lohduksi kansakunnan yhteyttä, perinteitä ja perusarvoja, ”kunnianhimoa” ja perin abstraktia toivoa.

Toki tämäkin puhe sisälsi taas Orbánin perinteistä ja kannattajakuntaan hyvin uppoavaa äijä-”huumoria”, esimerkiksi ”Fidesz-fröccsistä”. (Fröccs, unkarilaisten kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvaksi julistettu perinteinen kesäjuoma, on periaatteessa sama asia kuin itävaltalaisten G’spritzter tai saksalaisten Weinschorle, eli kuplavedellä lantrattua (valko)viiniä. Unkarissa tunnetaan lukuisia erilaisia fröccsin sekoitusasteita, ja Fidesz-versiossa se on tietenkin kahden kolmasosan parlamenttienemmistön mukainen.) Maahanmuuttajien, sateenkaariväen, ”vasemmiston” ja ”liberaalien” piikittelyn ohella Orbán muisti muutaman kerran aivan tahallaan astua poliittisen korrektiuden rajan yli. (Tällä ”kumiluu”-tekniikalla, HVG:n Nagy muistuttaa, hän on maailman sivu innostanut omaa kannattajakuntaansa ja vienyt arvostelijoidensa huomion laajemmista ongelmista yksittäisten ilmausten päivittelyyn.) Energiakysymysten käsittelyn yhteyteen sijoitettiin mauton letkaus saksalaisten perinteisestä osaamisesta kaasuasioissa, ja kun yleisön joukkoon ilmestyneet paikalliset ”kansallismieliset” nostivat näkyviin banderollin, jossa luki romaniaksi ”On jotain ikuista: Transilvania on Romaniaa”…

István Husztin kuva Telex-uutissivuston jutusta.

… ja järjestysmiehet lopulta saattelivat heidät ulos, Orbán kommentoi heidän toimintaansa: ”Kohteliaasti kuin Budapestin poliisit sillalla narkkareiden kanssa.” (Tämän on ymmärretty viitanneen viime aikoina jopa päivittäin Budapestin siltoja tukkineisiin ”kata”-mielenosoittajiin.)

Ei siis mitään yllättävää – mutta mielenkiintoista voi olla se, millaisiin sanoihin nämä tutut ajatukset tällä kertaa puettiin. Nyt kuultiin myös venäjänkielinen termi zapadnik, ”länsimielinen”; näin nimitettiin Venäjällä 1800-luvulla niitä, jotka halusivat kehittää Venäjää läntisen edistyksellisyyden suuntaan ja tehdä pesäeron itäiseen ja ortodoksiseen kulttuuriperintöön. Orbánin mukaan nyky-zapadnikit vähättelevät tämänhetkistä pelkoa ”länsimaiden perikadosta”, jota on pelätty jo sadan vuoden ajan – mutta itse asiassa Orbánin mielestä pelkoon on aihetta, sillä nyt ei enää ole kyse vain moraalisesta ja kulttuurisesta perikadosta, vaan länsimaat ovat häviämässä idälle myös taloudellis-teknisen ja poliittisen valtataistelun.

Venäjänkielinen poliittinen sanasto on jossain määrin tuttua vielä Orbánin sukupolvelle, joka kävi koulunsa reaalisosialismin aikaan ja joutui pänttäämään marxismi-leninismin historiaa ja pakkovenäjää. Nuorempien laita on toisin (kuvaavaa on, että Telex-uutissivuston toimittaja ei osaa edes kirjoittaa zapadnik-sanaa oikein). Olen täällä ennenkin todennut, että unkarilaiset (aivan toisin kuin esimerkiksi Puolan tai Baltian maiden kansat) eivät oikeasti tunne kovin hyvin Venäjää tai venäjää. Unkarin kontaktit Venäjään ja venäläiseen kulttuuriin ovat aina olleet hyvin ohuita ja epäsuoria, eikä muutama sodanjälkeinen vuosikymmen Neuvostoliiton satelliittina kovin olennaisesti asiaa muuttanut. Siitä huolimatta, miten innolla nyky-Unkarissakin mehustellaan sodan loppuvaiheiden ”vapautuksen” ja vuoden 1956 tapahtumien muistolla tai levitetään valheellista myyttiä siitä, miten nuori Orbán vuonna 1989 ensimmäisenä olisi uskaltautunut vaatimaan neuvostoarmeijan vetämistä pois Unkarista, Venäjä on unkarilaisille outo ja etäinen maa, josta tulee – Orbánin ansiosta – halpaa kaasua Unkarin kotien lämmittämiseen mutta josta ei muuten paljon tarvitse välittää. Tutkimusten mukaan unkarilaisten ylivoimainen enemmistö katsoo mieluummin kuuluvansa yhteen läntisen Euroopan ja EU-maiden kanssa eikä erityisemmin kaipaa lähentymistä Venäjään.

Länsivastaisuudesta ja Venäjä-mielisyydestä puhuessaan Orbánin pitäisi siis asettaa sanansa varovaisesti. Nyt hän kuitenkin heittäytyi boomeri-äijäksi ja veti jalkaansa kuvaannolliset kolhoosin puheenjohtajan (johon hänen habitustaan ja olemustaan on usein vertailtu) kumisaappaat. Oliko tämä vain tavanomaista opportunistista laskelmointia – kohdeyleisössä on paljon samaa sukupolvea, jonka muistoissa Kádárin aika on jo sopivasti kultautunut – ja tahallista tökeryyttä, samoin kuin avorasistiset möläytykset, joilla kalastellaan kannatusta sieltä sakeamman päädyn pohjamudista? Vai laiska lipsahdus, jonkinlainen periksi antamisen merkki? Orbánhan jopa vihjasi sukupolvenvaihdokseen ja Fidesz-puolueesta nousevaan uuteen ikäluokkaan. Aika näyttää.

Jälkipelejä

Itävallan liittokansleri Nehammer se otti ja kävi Moskovassa käymässä ”suoran, avoimen ja kovan” keskustelun Putinin kanssa, ensimmäisenä EU-johtajana sitten Venäjän hyökkäyssodan alkamisen. Tätä on viime päivät Itävallassa puitu hyvinkin kriittisesti, ainakin oppositiopuolueiden taholla. On kiistelty siitä, missä määrin ja miten hyvin Nehammer oli valmistellut matkansa ja sopinut siitä EU-liittolaisten ynnä muiden asianosaisten kanssa (ennen muuta Ukrainan Zelenskyjn, jota Nehammer ennen Moskovan-retkeään myös piipahti tapaamassa). Jossain vaiheessa jopa huhuttiin, että matka olisi täysin yllättänyt sekä pienemmän hallituspuolueen Vihreät että liittopresidentti Van der Bellenin. Sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) tuomitsevat Nehammerin matkan hyödyttömänä sooloiluna ellei peräti jonkinlaisena machoilunäytöksenä, jonka tarkoitus – näin FPÖ:n johtaja Herbert Kickl – tuntui olevan ohjata yleisön huomio pois Nehammerin oman puolueen, konservatiivisen ÖVP:n, sisäpoliittisista sekoiluista. Tähän samaan vihjaisi viikkokatsauksessaan myös viikkolehti Profilin toimitus.

Näitä sisäpoliittisia sekoiluja nimittäin Itävallassa riittää. Viikon parin poissaolo riittää tipauttamaan kärryiltä: enää ei muistakaan, mikä tuorein Affäre parhaillaan lööppijulkisuutta askarruttaa. Nehammerin tapauksessa Moskovan-matkaan yhdistettiin jopa tuore ”Cobragate”. Cobra on Itävallan sisäministeriön erikoisosasto, joka huolehtii myös valtakunnan johdon turvallisuudesta. Kaksi Cobra-miestä oli ollut vartioimassa liittokansleri Nehammerin asuntoa ja vaimoa. Sitten Katharina-rouva lähti ravintolaan tapaamaan miestään, ja koska tämän turvamiehet olisivat siellä paikalla, nämä kaksi Cobra-miestä päästettiin vapaalle. Ennen tätä kuitenkin ilmeni, että jollakulla oli syntymäpäivä, joten kanslerin asunnossa hieman kilisteltiin erilaisia maljoja. Asunnosta lähdettyään agentit ajoivat jonkinasteisen kolarin (jonka vakavuudesta lehdissä on ollut erilaisia tietoja), ja kuski puhalsi 1,2 promillea. Asiaa tutkitaan edelleen, koska siihen liittyy epäilyksiä virka-aseman väärinkäytöstä. Cobra-yksikön johtajan väitetään yrittäneen salailla alaistensa tohelointia.

Tiedä sitten, oliko Nehammerin Moskovan-matkassa mukana yritystä salailla Cobragaten tapaisia PR-kömmähdyksiä. Vakavampia kysymyksiä tämän matkan yhteydessä on noussut Putinin oligarkeista ja heidän yhteyksistään Itävallan liike-elämään. Entisinä aikoina Wienin keskustan kalliit ostoskadut olivat täynnä upporikkaita venäläisiä varustautumassa hiihto- ja afterski-lomalleen, jollaista varten saatettiin vuokrata kokonainen hiihtokeskus. Oligarkeilla on Itävallassa luksus-alppimajoja ja bisneksiä. Erityinen suhde Itävaltaan ja sen liike-elämään on miljardööri Oleg Deripaskalla, jonka isoisä kaatui sodassa Ala-Itävallan Laa an der Thayan lähellä (Deripaska laitatti sinne vuonna 2018 muistomerkin). Ainakin vielä maaliskuun lopulla maailmalla ihmeteltiin Deripaskan puuttumista EU:n pakotelistoilta ja epäiltiin Itävallan korkeiden tahojen vaikuttaneen asiaan. Kotimainen ongelmakimppu on liikemies Siegfried Wolf, josta ns. Pandora-paperien yhteydessä on paljastunut monenlaista mielenkiintoista, kuten läheisiä yhteyksiä Putinin lähipiiriin. (Fun fact: Wolfin Ala-Itävallan Oberwaltersdorfiin rakennuttamassa öky-omakotilähiössä aurinkokennot ja maalämpöpumput on nimenomaisesti kielletty: talot lämpiävät Venäjän kaasulla.)

Tätä taustaa varten ehkä ymmärtää, miksi Nehammerin oli tarpeen käydä Moskovassa lyömässä nyrkkiä Putinin pitkään pöytään. Sikäli kuin löi: ”suorasta, avoimesta ja kovasta” keskustelusta oli vähän jos lainkaan konkreettista hyötyä, ja niin kuin liittokansleri itsekin totesi, Putin osoitti taas olevansa ”oman sotalogiikkansa vanki”. Eihän sille mitään voi, että liittokansleri Nehammerin tavoittelema jämäkkyysdemonstraatio ei oikein sovi yhteen Itävallan vuosikymmenten ajan huolella rakentaman julkisuuskuvan kanssa, jossa ollaan ystävällisiä, kilttejä, puolueettomia ja pyöritellään neuvottelukumppaneita korkeintaan ”wieniläisellä charmilla”.

Varsin ikävästi Itävallan julkisuuskuvaa tahraa myös äskettäinen Göteborgin yliopiston V-Dem-instituutin (Variations of Democracy) julkaisema vuotuinen demokratiaraportti. Siinä nimittäin Itävalta, vaikka yhä kuuluukin maailman valtioiden demokraattisimman 20 %:n joukkoon, on selvästi heikentänyt noteeraustaan ja pudonnut korkeimmasta kategoriasta (liberaalit demokratiat) nipin napin seuraavaan eli ”vaalidemokratioiden” (electoral democracy) joukkoon, syynä erityisesti läpinäkyvän lainsäädännön ja ennakoitavan toimeenpanon heikentyminen. Toisin sanoen: kansalaiset voivat vapaasti äänestää ja ilmaista mielipiteensä, mutta vaaleilla valitut lainsäätöelimet eivät enää toimi ihan niin kuin pitäisi. Korruptio, muistuttaa Profil-lehden Edith Meinhart ja nostaa esille tuon yllä mainitun Siegfried Wolfin, jonka epäillään lahjomalla järjestäneen itselleen suotuisampaa verotuskohtelua. Toki Itävalta on yhä aivan eri tilanteessa kuin Unkari, joka puolestaan on V-Dem-raportissa maailman kymmenen pahimman ”autokratisoijan” joukossa ja toiseksi huonoimmassa ”vaaliautokratioiden” luokassa, suunnilleen samalla viivalla kuin Guinea-Bissau ja Intia…

***

Toisenlaista jälkipeliä on käyty Unkarissa vaalien jälkeen, jotka oppositio hävisi näyttävästi, kaikista yhteisrintamayrityksistä huolimatta. Selväähän on, että oppositio teki lukuisia virheitä. Loputonta vääntöä on käyty siitä, oliko konservatiivinen kärkiehdokas Péter Márki-Zay paras valinta, kun hänen ideologisesta paketistaan löytyivät itse asiassa samat ainekset kuin Orbániltakin, vain korruptio ja Putin puuttuivat. En kyllä usko, että pääkaupunkilainen rillipää, Budapestin ylipormestari Gergely Karácsony tai sosialisti ja Orbánin päävastustajakseen demonisoiman Ferenc Gyurcsányn vaimo Klára Dobrev, kaiken lisäksi nainen, olisi voinut pärjätä paremmin. Saati salonkikelpoistumista yrittävän äärioikeiston Jobbikin Péter Jakab. Mutta ehkä juuri nämä ennakkoluulot olisi pitänyt uskaltaa heittää romukoppaan.

Viktor Orbánin yksinvaltaisesti johtaman Fidesz-puolueen ylivalta on vain vahvistunut, ja entistä ilmeisemmäksi on käynyt myös koko maan kahtiajako. Budapestissa Fidesz voitti vaalit vain yhdessä ainoassa kaupunginosassa (17. kaupunginosa eli Rákosmente kaupungin itänurkassa, Budapestin ”maalaisin” osa), ja sielläkin vain niukasti ja valtiovallan avokätisen tuen turvin. Muuten Budapest on tiukasti opposition käsissä, ja yhtä tiukkaa on Orbánin ylivalta lähes kaikkialla muualla maassa (Szegedin ja Pécsin yliopistokaupunkeja lukuun ottamatta). Unkaria halkoo siis poliittinen juopa, jonka yli toisiaan tuijottavat pääkaupungin luomulattea kittaavat kosmopoliitit ja ”maaseudun” (vidék) vakaa ja naiivi väki. Mutta keitä nämä jälkimmäiset oikein ovat, ja miksi opposition intellektuellit eivät heitä tavoittaneet?

Oppositiota on paljon arvosteltu tietämättömyydestä ja ylenkatseesta ”kansaa” kohtaan. Budapestin älyköt, sano, näkevät maaseudulla vain typerää ja tietämätöntä vaalikarjaa, joka naiiviuttaan uskoo kaiken, mitä hallituksen kontrolloimassa teeveessä kerrotaan, tai nälkärajan alapuolella kituuttavaa ryysyköyhälistöä (etenkin Unkarin lukuisasta romaniväestöstä melkoinen osa kuuluu tähän ryhmään), joka riemumielin myy äänensä säkillisestä perunoita. Keskusteluun ovat osallistuneet viime aikoina myös ne lukuisat Orbán-kriittiset aktivistit, jotka olivat oppositiopuolueiden tai kansalaisjärjestöjen mobilisoimina vapaaehtoisina mukana tarkkailemassa tai vaalitoimitsijoina ja ääniä laskemassa. Heidän kertomuksistaan käy ilmi olennaisia asioita.

Ensinnäkin: mitään laajamittaista vaalivilppiä tuskin tapahtui, äänet on ilmeisesti yleensä laskettu rehellisesti. Sitä vastoin voi kysyä, ymmärsivätkö kaikki äänestäjät, mitä olivat tekemässä. Unkarin vaalijärjestelmä ei ole ihan yksinkertainen, äänestyslippuja oli nytkin jokaiselle kaksi (valtakunnallinen puolueiden lista ja vaalipiirin henkilöehdokkaiden lista) sekä lisäksi mm. lasten ”sukupuolenvaihdoksia” koskenut merkillinen kansanäänestys, jonka kysymyksiä monet eivät selittämälläkään tajunneet. Olen lukenut verkosta kuvauksia kotiäänestyksiin ”osallistuvista” täysin dementoituneista ihmisparoista tai äänestyspaikoille talutetuista iäkkäistä, puolisokeista tai täysin höperön tuntuisista äänestäjistä, joita kädestä pitäen autetaan vaalilipun täyttämisessä – mutta jotka kuitenkin osaavat selittää, että haluavat äänestää Viktoria pääministeriksi, tai toistelevat Fidesz-puolueen iskulauseita. Monet eivät tuntuneet edes tietävän toisten puolueiden tai vaihtoehtojen olemassaolosta.

Toki Fidesz-puolueen äänestäjissä oli jonkin verran syyntakeettomuuden rajoilla liikkuvia onnettomia ihmisiä, juuri niitä ”lukutaidottomia”, ”hampaattomia” ja ”pahanhajuisia”, joita on oppositiomediassa kauhisteltu ja tätä kauhistelua puolestaan paheksuttu. Ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuuttakaan ymmärtää, miten äänestys tai ylipäätään demokraattinen päätöksenteko monipuoluejärjestelmässä toimii. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sama äänestäjä saattoi antaa puolue- ja henkilöäänensä aivan eri puolille poliittista karttaa (mikä ei ole uusi ilmiö, samanlaiseen tietämättömyyteen törmättiin jo ensimmäisissä järjestelmänvaihdoksen jälkeisissä vaaleissa).

Laajemmin tietämättömyys demokratian toimintaperiaatteista näkyy siinä, että puolueiden ohjelmien, aatteiden ja lupausten sijasta ajatellaan vain identiteettipolitiikkaa, yhteenkuuluvuutta ja lojaaliutta. Tarkkailijoiden kokemuksen mukaan melkoinen osa äänestäjistä ei osaa ajatellakaan, että heidän äänestyspäätöksensä jotenkin liittyisivät yhteen niiden konkreettisten ongelmien kanssa, joita he itsekin valittivat, kuten terveydenhuoltojärjestelmän tilan (etenkin katastrofaalisiksi nousseiden koronakuolleisuuslukemien), asumisen tai julkisen liikenteen suunnittelun tai nuorten massiivisen maalta- ja maastamuuton. Äänestäminen tuntui olevan identiteetti- ja lojaalisuusvalinta: vaaleihin mennään ja ”Viktorille” vedetään rasti, koska niin täällä meillä kuuluu tehdä. Kahdentoista vuoden kuluessa Viktor Orbánin hallitus on rakentanut järjestelmän, jossa Fidesz-puolueen käsi ulottuu kaikkialle ja on mukana kaikessa, mitä pienemmillä paikkakunnilla tapahtuu. Tästä nouseekin entistä kiivaammin kysymys, voiko Orbánin järjestelmää ylipäätään kaataa sisältäpäin, sen itsensä puitteissa.

Viktor Orbánin vaalistrategia tähtäsi yksinkertaisiin ihmisiin ja tarjosi yksinkertaista lupausta, johon sisältyi suorempaa tai epäsuorempaa pelottelua: rauhaa (”Unkari ei saa joutua vedetyksi mukaan sotaan”), leipää, lämpöä (eli Putinin lupaamaa halpaa kaasua, jolla suurin osa Unkarin kodeista lämpiää). Niin kuin yksi 444.hu:n haastattelema vaalivapaaehtoinen kertoi tajunneensa: jos ihmiset ”myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, se ei tarkoita, että äänestyksen arvoa väheksytään, vaan että perunasäkin antaja on ymmärtänyt säkin arvon, tajunnut, että näille ihmisille säkillisellä perunoita on todellakin merkitystä – samoin kuin sillä, että ylipäätään joku siellä ylhäällä on kiinnostunut heistä. Oppositiolla oli vain epämääräisiä lupauksia oudoista hienoista asioista kuten oikeusvaltio, sananvapaus tai ympäristönsuojelu, eivätkä edes nämä lupaukset kantautuneet kaikkien korviin: oppositiopuolueiden edustajia ei monissa kylissä ollut kuultu eikä nähty.

Kuten yksi tarkkailija kommentoi: ”Minun vaikutelmani mukaan äänestäjät eivät niinkään olleet (funktionaalisesti) lukutaidottomia vaan hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka ensisijaisesti saivat tietonsa propagandasta.” Fidesz-puolueen totaalinen median hallinta toteutuu etenkin siellä, missä ihmiset eivät seuraa riippumatonta tai kansainvälistä, enimmäkseen verkkopohjaista mediaa vaan kenties lukevat maakuntalehteä (jotka kuuluvat kaikki hallituksen mediaimperiumiin) tai seuraavat televisiota tai radiota (joissa lähes kaikki kanavat ovat samoin keskitetyssä kontrollissa). Tätä propagandamuuria voi olla vaikea murtaa, mutta mahdotonta se ei ole. Siksi lopuksi mieltäylentävä tositarina Facebookin ryhmästä ”Ääntenlaskijoiden kertomuksia”:

Pieni kylä Zalan maakunnassa, 125 asukasta, joista 80 äänestää Fidesztä, 16 oppositiota, 14 [äärioikeistolaista] Mi Hazánk -puoluetta. Kaikki siivoja, siistejä, lukutaitoisia ihmisiä. Juttelemme mukavia mummojen ja juristi-kunnankirjurin kanssa (joka pitää pöytäkirjaa). Kulttuuritalo, jossa on mukava keittiö, yläkerrassa sali, jossa äänestys tapahtuu ja jota muuten käytetään myös messujen toimittamiseen, seinillä neljä pyhäinkuvaa. Iltapäivällä paikalle tupsahtaa kansainvälinen vaalitarkkailijaryhmä, johtajanaan – oi ihmettä! – tummaihoinen rouva. Paikalla olijat järkyttyvät: kuka nyt puhuu näiden kanssa, ei me osata englantia, mitä tekemistä noilla täällä on, tämähän on törkeää! Sanon, että ei huolta, minä puhun vieraiden kanssa, miehenikin on paikalla ja seuraa heitä. Georgialainen herra ja ranskalainen rouva kyselevät, minä selitän, että kaikki on kunnossa, sitten he osoittavat yhtä pyhimyksenkuvaa: onpas kaunis, sanoo georgialainen herra, siinä on vähän ortodoksista tunnelmaa niin kuin meillä päin. Rouva taas ihailee toista kuvaa: siinähän on Lyonin Neitsyt Maria. Tästä keskustelusta läsnäolevat naiset eivät ymmärrä sanaakaan, joten he arvailevat, mistä voisi olla kyse, ja alkavat valitella toisilleen: ”tuommoinen migrantti tulee tänne ja haluaa pyhäinkuvat pois seiniltä, ihan totta, juuri tätähän Viktorkin on sanonut, että kristinusko on uhattuna.” Mieheni puuttuu puheeseen: ei se niin ole, he kehuivat kuvia ja ihailivat, miten kaunis Lyonin Madonna. Siihen vastaus: ”Oi, ihanko totta ne sanoivat niin? Tunnistivat kuvan? Tykkäsivät tästä? Tarjotkaa nyt heillekin meidän omenapiirakkaa!” Ei tässä tämän kummemmasta ole kyse. Jos me ymmärtäisimme toisiamme emmekä lähtisi vain siitä, kuka vihaa ketäkin, voitaisiin vaikka syödä piirakkaa yhdessä.

Taistelua ja vaalitaistelua

Unkarin tilanne on taas mukavasti nousemassa otsikoihin myös läntisemmän Euroopan mediassa. Ensinnäkin siellä on tulossa vaalit, joihin ETYJ on lähettämässä aikaisempaa suuremman, täysimittaisen tarkkailijaryhmän. (EU:ssa vastaavaa on nähty aiemmin vain Bulgariassa.) Kansainväliset ja unkarilaiset järjestöt pelkäävät laittomuuksia ja likaisia temppuja: vaalikampanjarahoitus on hämärää ja sekavaa, valtapuolue Fidesz on käyttänyt kampanjointiin valtavasti rahaa, ilmeisesti osaksi myös valtion varoja, vaalipiirien rajoja on ”gerrymanderöity” valtapuolueen etujen mukaisiksi, äänestäjäluetteloissa on epäselvyyksiä. Erityisen ongelmallinen on rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen oikeus äänestää kirjeitse (siinä, missä muuten ulkomailla asuvat Unkarin unkarilaiset joutuvat matkustamaan lähimpään lähetystöön): ainakin Serbian Vojvodinassa vaalikirjeitä eivät ole toimittaneet postinkantajat, niin kuin lain mukaan tulisi, vaan ilmeisesti paikalliset – Unkarin ja Fidekszen avokätisesti tukeman – unkarilaisjärjestön ”aktivistit”, jotka ovat myös auliisti ”avustaneet” vaalilipun täyttämisessä. Ja – niin kuin suomalaisessakin mediassa kerrottiin – oppositiopuolueet ovat päässeet yleisradioyhtiön tv-kanavalle kertomaan vaaliohjelmastaan viiden minuutin (!) ajan per puolue, muuten Unkarin yleisradioyhtiö on jo aikaa sitten muuttunut hallituspuolueen propagandatuutiksi.

Tämä hallituspuolueen vaalikampanja sujui viime aikoihin saakka tutun sotaisaan malliin. Orbán on mielestään ”katutaistelija” (utcai harcos) vuoden 1956 malliin, ronski äijä, fyysinen pelimies, joka tarvittaessa kantaa lännen suvakki-vässykät vaikka selässään: vuosi sitten Brysseliin lähtiessään hän uhosi ”tulevansa antikommunististen katutaistelijoiden maailmasta”, vuonna 2018 tavatessaan amerikkalaisen toimintaleffasankari Chuck Norrisin, tuon erityisesti Itä-Euroopan äijämiesten idolin, hän selitti: ”Katsokaas, minä olen semmoinen street fighter, en ole eliitistä lähtöisin.” Vuonna 2020 hän saksalaiselle Die Zeit -lehdelle antamassaan haastattelussa julisti: ”Me [unkarilaiset] olemme oikeusvaltioperiaatteen katutaistelijoita tällä alueella.” Nyt sitten Ukrainan sodan myötä Orbán on joutunut napit vastakkain toisen valtionjohtajan kanssa, joka lausunnoi julkisuudelle oikeiden katutaistelujen keskeltä – samalla kun vastustajat väittävät, että peloton ”katutaistelija” Orbán ympäröi itsensä gorilloilla ja ahtautuu luotiliiveihin jopa vieraillessaan lastentarhassa (óvoda).

Ukrainan sodan tuottamista ongelmistahan kirjoitin jo taannoin: Orbán on kiehnännyt Putinin kyljessä saadakseen halpaa energiaa unkarilaisille, joiden kodeista 85 % lämpiää venäläisellä kaasulla (ja joka talvi muutama köyhä eläkeläinen paleltuu hengiltä lämmittämättömään asuntoonsa, joten kaasulaskun suuruudella on mummoille todellakin väliä). Venäjä-sopuilua on sitten jo vuosikaudet peitetty sotaisalla retoriikalla lännen suuntaan, Eurostoliiton ja Brysselin, tuon uuden Moskovan, jossa ilkeä Soros vetelee naruista Euroopan turmioksi. Amerikasta puhumattakaan, joka ei auttanut silloin kun apua tarvittiin. Vielä viime lokakuussa, vuoden 1956 kansannousun muistopäivän johdosta, ulkoministeri Szijjártó vuodatti somessa:

Kuusikymmentäviisi vuotta sitten unkarilaiset nousivat sankarilliseen vastarintaan kommunistisen diktatuurin tyrmistyttävää ylivoimaa vastaan. Taistelussa oli kyse vapaudesta. Me unkarilaiset halusimme silloinkin kuulua vapaaseen maailmaan.

Kuusikymmentäviisi vuotta sitten vapaa maailma kuitenkin jätti meidät pulaan. Vaikka sananvapauden ikoni, Radio Vapaa Eurooppa toitotti Unkarin mediahistorian kenties rankinta valeuutista, että apu on aivan kohta tulossa, me tiedämme jo kipeän totuuden: kukaan ei tullut auttamaan, meidät jätettiin pulaan… (…) Kunnia sankareille, häpeä niille, jotka jättivät meidät pulaan, eläköön vapaa Unkari!”

Niin kuin 444.hu:n ilkeä toimittaja huomauttaa, tämä postaus ei oikein kestänyt aikaa. Nyt ollaan tilanteessa, jossa koko Eurooppa ja läntinen maailma hehkuttaa ja ylistää vapaan maailman puolesta taistelevia ukrainalaisia ja, todellakin, ihan oikeiden katutaistelujen johtohahmoksi noussutta presidentti Zelenskyä. Joka puolestaan on koko maailman edessä nöyryyttänyt Orbánia videopuheenvuorossaan, jossa suoraan kysyy, ”tiedätkö, Viktor, mitä Mariupolissa nyt tapahtuu?”, ja kehottaa Orbánia lopultakin päättämään, kenen puolelle asettuu. Unkarin on yhä vaikeampi yrittää esittää vapaan maailman pelotonta puolustajaa ja tyrannian vastaisen taistelun suurinta kokemusasiantuntijaa, kun vuoden 1956 sekavien, kiisteltyjen ja jo liian monta kertaa poliittisiksi propagandajipoiksi väärinkäytettyjen tapahtumien muisto kalpenee Ukrainan tämänhetkisen kamppailun rinnalla.

”Katutaistelija” Orbánista on siis yks kaks tullut rauhanmies, joka puhuu ”strategisesta tyyneydestä” ja siitä, miten ykkösprioriteettina on estää Unkarin ajautuminen sotaan ja unkarilaisten sotilaiden lähettäminen taisteluihin. Tänä aamuna yleisradioyhtiön ykkös-radiokanavan (Kossuth Rádió) ohjelmassa ”Sunnuntaiuutiset” (Vasárnapi újság) Orbán väitti Natonkin itse asiassa ”kopioivan Unkarin näkökantaa”: Ukrainaan ei lähetetä sotilaita eikä aseita (jos jotkin jäsenvaltiot niin haluavat omalla vastuullaan tehdä, se on niiden oma päätös).

Sitten tulivat puheeksi Venäjän-vastaiset talouspakotteet, ja nyt oli Orbánin pakko yrittää näpäyttää Zelenskyä: Ei ole niin kuin ukrainalaiset väittävät, että raaka-aineet kallistuisivat, vaan kyse on siitä, tuleeko putkesta ylipäätään kaasua vai ei. Ja jos öljyn ja kaasun tulo Venäjältä pysähtyy, pysähtyy elämä koko Unkarissa – ja myös Saksan ja Itävallan talous. ”Zelenskyj on hyökännyt kaikkien kimppuun, jotka eivät ole hänen kanssaan yhtä mieltä eivätkä ole riittävästi sitoutuneet Ukrainan asiaan.” Näin päästiin nopeasti uhriutumaan. Haastattelija kysyi (ei epäilystäkään, ettei tämä retorinen käänne olisi ollut etukäteen huolellisesti valmisteltu), eikö Orbánista toisinaan tunnukin siltä, että hän on joutunut mukaan lavastettuun kohtaukseen. Tähän Orbán tietenkin vastasi, että siltä hänestä tuntuu jatkuvasti: ”Euroopan politiikka koostuu suureksi osaksi lavastetuista kohtauksista.” Mitä muutakaan voisi odottaa, kun asialla on näyttelijöitä:

Minä olen juristi, toimin sen tiedon varassa, jota olen koonnut juridiikan maailmassa. Se taas, joka on näyttelijä, työskentelee sen tiedon varassa, jota on koonnut näyttelijänä.

Itse asiassa sekä Orbánilla että Zelenskyjllä on juristin koulutus, mutta kumpikaan ei ole työskennellyt juridiikan maailmassa vaan lähtenyt toisille urille heti valmistuttuaan. Zelenskyj ei myöskään työskentele pelkästään oman teatteri- ja elokuvakokemuksensa varassa, vaan hänellä on ympärillään ammattitaitoinen tiimi, jonka Der Standard -lehti tuoreessa jutussaan esittelee: elokuvatuottajasta ja tekijänoikeusjuristista presidentin harmaaksi eminenssiksi noussut Andrij Jermak, kriisijournalisti ja some-taituri Myhailo Podoljak, sotilastaustainen juristi ja puolustusministeri Oleksij Reznikov, juristin ja upseerin koulutuksen sekä samoin oivat PR-taidot omaava varapääministeri Iryna Vereštšuk sekä vakuuttava sota-analyytikko (entinen armeijan tulkki ja näyttelijä) Oleksij Arestovitš. Tietenkin Orbánilla on myös luottomiehensä, vanhat työtoverinsa, jalkapallo– ja opiskelukaverinsa (ainakin yhden kanssa sukset ovat menneet näyttävästi ristiin), mutta yli kymmenen vuoden kiistämättömän yksinvaltiuden jälkeen hänen lähipiirinsä sosiaaliset kuviot ja tiedonkulku lienevät aivan erilaiset kuin Zelenskyjn ympärillä.

Orbánin retoriikka on siis kiepsahtanut täyskäännöksen. Kun aiemmin uhottiin rohkeudesta, taistelusta ja unkarilaisten verenperinnössä kulkevasta tinkimättömästä vapauden kaipuusta, jota läntisemmän Euroopan hyvinvoinnin veltostamat lullukat eivät riittävästi ymmärrä, niin nyt puolustetaan rauhaa ja halpaa kaasua ei vain meille vaan myös Itävaltaan ja Saksaan. Ja jos pitää koveta, niin sitten Ukrainan suuntaan, jonka syytetään suorastaan (retorisesti) hyökänneen Unkarin kimppuun. Kaksilla rattailla kuitenkin ajellaan edelleen.

Kotimaan yleisölle kerrotaan, miten uljaasti Orbán on puolustanut Unkarin etuja Brysselissä ja estänyt vahingolliset energiapakotteet. Sitä taas ei mainita, että Orbán vähääkään vastustelematta suostui moniin muihin päätöksiin: myös Unkarin nimissä siis EU vaatii siviilikohteisiin hyökännyttä Venäjää vastuuseen sotarikoksista sekä sitoutuu asteittain mutta mahdollisimman nopeasti irrottautumaan Venäjän fossiilienergian tuonnista. Näistä ei siis kerrota sille yleisölle, joka Unkarissa auliisti nielee Orbánin ja hänen ”kristillisdemokraattiseksi” itseään nimittävän järjestelmänsä propagandan, alkaen ”antigenderismistä”, niiden ”niin kutsuttujen gender-vapauksien” vastustamisesta, joista myös Putin aivan äskettäin televisiopuheessaan houraili.

Meillä on eri säännöt

Aluksi pari ajankohtaista tarinaa Unkarin pääministerin lapsista. Viktor Orbánin ainoa poika Gáspár ei ole mukana politiikassa eikä pyri julkisuuteen, mutta joutui kuitenkin äskettäin riepotelluksi jutussa, joka nostatti kiintoisia kysymyksiä politiikan ja median moraalista. Vuonna 1992 syntynyt Gáspár Orbán yritteli aluksi jalkapalloilijan uraa, sai sitten jonkinlaista julkisuutta vapaakarismaattisen kristillisen yhteisön nimeltä Felház (‘Yläsali’) vetäjänä ja siirtyi pari vuotta sitten ammattisotilaaksi; hän on opiskellut myös oikeustiedettä ja tehnyt lopputyönsä homoliittojen lainsäädännöllisestä asemasta Unkarissa ja Euroopassa. Gáspárin rinnalla ei ole missään vaiheessa nähty tyttöystävää, ja tästä on juorujulkisuudessa jo ajat sitten tehty asianmukaiset päätelmät, vaikka homousväitteet onkin tavallaan kiistetty. Helmikuussa nimittäin saksalainen Stern-lehti haastatteli Orbánia ja kysyi suoraan, viitaten seksuaalivähemmistöjen aseman heikentymiseen Unkarissa, ”mitä jos joku teidän omista lapsistanne tulisi kaapista?”, ja tähän Orbán vastasi, että ”tietenkin vaimoni ja minä rakastaisimme lapsiamme yhtä lailla”, mutta ”Luojan kiitos” tämmöistä ei ole heidän perheessään tapahtunut.

No nyt oppositiopoliitikko Péter Márki-Zay, itse katolilainen konservatiivi, joka jo jonkin aikaa on piikitellyt Fidesz-puoluetta kaksinaismoralismista – puolueen piirissä on runsaasti seksuaalivähemmistöjen edustajia, mutta se ajaa aktiivisesti sateenkaariväkeä syrjivää politiikkaa – viittasi kohua nostattaneessa puheenvuorossaan suoraan Gáspár Orbánin väitettyyn seksuaaliseen suuntautumiseen. Hänen mielestään ongelma ei tietenkään ole se, että Fidesz-puolueessa on paljon homoseksuaaleja, vaan se, että nämä joutuvat pysymään kaapissa ja kieltämään identiteettinsä, ja tämä kaksinaismoraalin ongelma koskee jopa puolueen korkeinta porrasta:

”Minua huolettaa se, että tämmöinen pääministeri, jolla tässä tilanteessa saattaa mahdollisesti yksi lapsista olla homoseksuaali, voi olla niin moraaliton, ilkeä ja epäinhimillinen, että pyörittää vihakampanjaa homoja vastaan. Minkähänlaista satukirjaa Viktor Orbán on aikoinaan lukenut Gáspár Orbánille? Mitähän saattoi tapahtua, että hänen kiinnostuksensa [viittaus Gáspárin opinnäytetyöhön?] ohjautui tähän suuntaan?”

Márki-Zayn syytökset ovat tavallaan oikeutettuja – mutta miten eettistä on hyvänkään asian nimissä vetää julkisuuteen poliitikon omaisia, jotka itse eivät julkisuuteen pyri, ja heidän intiimiä yksityiselämäänsä? Kenties ongelmattomampi kohde on Viktor Orbánin vanhin tytär, ”omilla jaloillaan seisova” Ráhel, joka toisin kuin veljensä on ollut usein juorulehtijulkisuudessa, myös miehensä István Tiborczin takia, jonka omistaman katulamppufirman korruptionkäryiset bisnekset taannoin joutuivat EU:n petoksentorjuntaviraston hampaisiin. Nyt on Unkarin mediassa kerrottu, että Ráhel Orbán lähtee itse liike-elämään avaamalla lastentarvikeliikkeen. Uudella vauvaputiikilla on missio, eli kuten tässä Ostobák-ryhmän julkaisemassa meemissä kerrotaan: se on ympäristötietoinen liike, jonka päämääränä on kasvattaa nuoria vanhempia kestävään kulutukseen ja vastuulliseen vanhemmuuteen.

Kuvituksena tässä meemissä on parin vuoden takainen, sekä Unkarissa että Kroatiassa somekohua nostattanut tapaus. Ráhel Orbán jäi paparazzien tähtäimeen lomamatkalla Kroatiassa, missä hän kylmästi nakkasi lapsensa kakkavaipan tienposkeen, vaikka parinkymmenen metrin päässä olisi ollut roskis. Että semmoista ympäristötietoisuutta.

Sitten something completely different. Siirrymme Itävaltaan, missä koronaviruksen nouseva neljäs aalto herättää huolestusta. Esimerkiksi Wienissä terveysviranomaiset haluaisivat tiukempaa kontrollia rokottamattomille ja vauhtia rokotuskampanjaan. Tähänastistakin ns. kolmen G:n sääntöä – getestet, geimpft oder genesen, ‘testattu, rokotettu tai toipunut’ – pitäisi soveltaa yhä useammalla ovella, ennen kuin deltavariantin leviäminen lähtee käsistä. Samaan aikaan rokotuskampanjan etenemisestä ollaan huolissaan. Äänioikeutetuista itävaltalaisista noin 830 000 eli joka kahdeksas ei tämänhetkisessä tilanteessa halua ottaa koronarokotusta, ja noin 250 000 ei ole vielä ratkaissut kantaansa. Der Standard -lehti julkaisi mielenkiintoisen jutun, jossa pohditaan, keitä nämä rokotushaluttomat oikein ovat.

Itävallassa kuten meilläkin on julkisuudessa ja etenkin somessa nähty jonkin verran koronarokotusvastaisten ja koronadenialistien ns. syvän päädyn eli foliopiposiiven äänekästä porukkaa. On ollut maskipakon vastaisia mielenosoituksia, ja viimeksi pari viikkoa sitten pieni hörhöryhmä kokoontui plakaatteineen Wienin Küniglbergille yleisradioyhtiö ORFin päämajan eteen vastustamaan pelättyjä ”pakkorokotuksia”. Myös Itävallasta löytyy niitä, jotka uskovat salaliittoteorioita rokotuksen mukana annettavasta mikrosirusta tai muista vastaavista salaisen maailmanhallituksen tai ties minkä liskoihmisten salajuonista. Kaikki rokotusvastaiset eivät kuitenkaan suinkaan ajattele näin, ja heidät on tässä Der Standardin jutussa nostettu keskiöön.

Lastenlääkäri Katja ja hänen miehensä, ison firman johtoportaassa työskentelevä Peter korostavat toimittajalle, että he eivät ole äärioikeistolaisia (Peter kertoo viimeksi äänestäneensä vihreitä), rajatietohössöttäjiä tai koronaviruksen kiistäjiä. Heitä vain huolettaa se painostava ja pelotteleva ote, jolla koronantorjuntatoimia ja niistä tiedottamista hoidetaan, ja surettaa se, miten nämä toimet jakavat kansaa. Peter ei ymmärrä, miksi hänen pitäisi ottaa rokote: hän on terve, huolehtii terveydestään ja noudattaa kaikkia hygienia- ja suojautumisohjeita. Katja, niin lääkäri kuin onkin, ei usko, että rokotteiden mahdollisia pitkäaikaisia ja muita haittavaikutuksia olisi vielä tutkittu tarpeeksi. Nelikymppinen, ”vihervasemmistolaisia” arvoja tunnustava city-uranainen Lisa ei syö geenimuunneltua ruokaa eikä muutenkaan halua sisäänsä mitään outoja aineita, joiden vaikutuksista ei ole varmaa tietoa. Reipas eläkeläinen Klara elää terveellisesti eikä muutenkaan käy esimerkiksi ravintoloissa, ja ennen kaikkea häntä hermostuttaa se epäsuora ”rokotuspakko”, jolle valtio hänen mielestään on kansalaisia alistamassa. Eikä hän tykkää neuloilla piikittämisestä. Nelikymppinen Emma on kotoisin entisestä DDR:stä eikä halua enää koskaan fasismia, mitä maskipakko hänen mielestään merkitsee; sitä paitsi hän on ”tehnyt omat tutkimuksensa” ja tietää, että koronarokote on ”geeniterapiaa”. Ja lopuksi 35-vuotias Sarah, joka pelkää rokotteen sekoittavan hänen hormoninsa (kesken viimeisten mahdollisten perheenlisäyssuunnitelmien) ja jonka ystävän isä sai rokotuksen jälkeen aivoinfarktin.

No niin. Tästähän noin päällimmäisenä näkyy, mikä Itävallassa(kin) mättää: periaatteessa täysijärkisten ja koulujakäyneidenkin ihmisten yllättävä sivistymättömyys ja kyvyttömyys ymmärtää luonnontiedettä ja ylipäätään tieteellistä ajattelua. Ei tiedetä, miten geenit ja geenimuuntelu toimivat (geenimuunnellun tomaatin muuntogeenit eivät mitenkään voi siirtyä tomaattia syövän ihmisen perimään, eikä mRNA-rokote voi tehdä ihmisen DNA:lle yhtään mitään). Ei luoteta rokotteita kehittäneiden ja testanneiden tahojen asiantuntemukseen (tässä suhteessa lääkäri Katjan tapaus puhuu taas kerran surullista kieltään siitä, miten Sentroopassa lääketieteellisen koulutuksenkin saaneet ihmiset voivat olla alttiita ”vaihtoehtoisille” käsityksille). Ennen kaikkea ei osata laskea todennäköisyyksiä ja riskejä – sitähän ihminen luonnostaan ei osaa, tähän perustuu koko peliteollisuus, Monte Carlo ja Las Vegas. Jos oman kaverin iäkäs isä on rokotuksen jälkeen saanut aivoinfarktin (ja kaveri uskoo sen johtuvan rokotuksesta), tämä painaa vaa’assa enemmän kuin vakavan koronataudin seuraukset, jos niitä ei satu omassa tuttavapiirissä olemaan. Tai miksi ottaa rokote, jolla periaatteessa kenties voi olla ikäviä sivuvaikutuksia, kun se ei kuitenkaan suojaa sataprosenttisesti? (Miksi pitää autoissa olla turvavyöt ja laivoissa pelastusveneet, kun ihmisiä kuitenkin koko ajan kuolee kolareissa ja hukkuu haaksirikoissa?)

Nämä ongelmathan ovat yleismaailmallisia. Mutta kaikkien niiden takaa kuultaa myös perusasenne, jonka olen tähän asti kuvitellut olevan tyypillisempi sentrooppalaisille ja vähemmän tyypillinen esimerkiksi suomalaisille: MINÄ vastaan SYSTEEMI. Sentrooppalaiselle ajatus siitä, että olisi läpinäkyvät, selkeät ja kaikille yhteiset säännöt, on usein jotenkin vieras, samoin kuin konsensus- ja kompromissipolitiikka, ymmärrys siitä, että yhteisen edun vuoksi pitää joskus tinkiä omista toiveista ja ”talvisodan hengessä” alistua johonkin ikävään, sillä samassa veneessä täällä ollaan kaikki. Systeemi ei ole meidän kaikkien yhteinen ja meitä kaikkia varten: jälkifeodaalisessa ajattelussa se on vihamielinen ympäristö, jossa pyritään eteenpäin ja ylöspäin etsimällä porsaanreikiä ja rakentamalla lojaalisuussuhteita – ja ehdottomasti yksin, kaikkia muita vastaan, mitään vaakasuoraa solidaarisuutta ei ole.

Suomalaisen kuten monet muutkin saa höyrähtämään salaliittohuuhaajuttuihin lietsomalla herravihaa (”eliittejä” kohtaan), kateutta ja kaunaa, tämä resepti toimii valitettavasti kaikkialla. Sentrooppalainen taas ei edes tarvitse tätä ”kansa vastaan eliitti” -retoriikkaa epäilläkseen valtavirtatiedettä ja viranomaisten päätöksiä – sillä MINÄ, MINÄ, MINÄ. Fiksut, kouluja käyneet, hyvin toimeen tulevat yhteiskunnan tukipylväät eivät tykkää ikävistä velvoitteista eivätkä varsinkaan ymmärrä, miksi heidän pitäisi esimerkiksi ottaa se rokote pandemian pysäyttämiseksi väestötasolla – sillä MINÄhän olen terve (tätä painottivat jokseenkin kaikki Der Standardin haastattelemat esimerkkihenkilöt), ja kuka sanoo, että MINUN pitäisi noudattaa samoja sääntöjä kuin nuo toiset, tyhmemmät ja köyhemmät?

Itsekkäitä k**ipäitähän on tietenkin kaikissa maissa ja kansoissa, samoin kuin tyhmiä ja ajattelemattomia. Mutta väitän silti, että sentrooppalainen feodalismiperinne on omiaan erityisesti kehittämään tietynlaista k**ipäisyyttä: minulla (meillä) on tietenkin eri säännöt kuin muilla. Ja että tästä nousevat sekä Unkarin vallanpitäjien teflonotsainen kaksinaismoralismi että fiksujen keskiluokkaisten itävaltalaisten ”säädyllinen” (ja siksi ehkä erityisen vaarallinen) rokotusvastaisuus.