Sanan ja tieteen vapaudesta

lokakuu 3, 2018

Näin sivusta katsoen näyttää siltä, että Unkari jatkaa kulkuaan kohti mielettömyyden syövereitä. Parlamentissa keskustellaan yhä EU:n hyväksymästä Sargentinin raportista, joka – tätä on hallituksen ja sen tiedottajien voimin viime viikot taottu Unkarin suuren yleisön tajuntaan – on petoksella hyväksytetty ja siis laiton, halpamainen ja valheellinen hyökkäys Unkaria ja sen suvereeniutta vastaan ja palvelee vain György Sorosin pirullista suunnitelmaa Euroopan kansallisvaltioiden ja kansallisten kulttuurien hukuttamiseksi maahanmuuttajien tulvaan. Julkilausumassa, jota Fidesz-puolue esittää Fidesz-enemmistöisen parlamentin hyväksyttäväksi, pidetään ”vaarallisena, jos tiettyjen liike-elämän ryhmien ja yhden keinottelija-liikemiehen edut esteittä toteutuvat Euroopan Unionissa ja kumoavat peruskirjassa muotoillut säännöt”. Maahanmuuttomielisten poliitikkojen ja laitonta maahanmuuttoa puolustavien kansalaisjärjestöjen ilkeämielistä solvausta, Unkarin kansan, sen kunnian ja itsemääräämisoikeuden loukkausta! Ja siis MAAHANMUUTTO, ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

Tähän toimintaan on valjastettu koko maan valtiollinen päätäntäkoneisto, paikallisia hallintoelimiä myöten. (Äskettäin esimerkiksi Budapestin eteläpuolella sijaitsevan, noin Heinolan tai Raahen kokoisen Nagykőrösin kaupunginvaltuusto antoi jyrisevän julkilausuman, jossa Sargentinin lausunto tuomittiin ”perusteettomana, kommunistiselta haiskahtavana myyräntyönä”. Kuka vielä muistaa sen ajan, kun Suomenkin lehdissä ilmestyi maksettuja ilmoituksia tyyliin ”Kädet irti Kuubasta! Kainuun demokraattiset naisvoimistelijat”? Pikantin vivahteen tarinalle antaa sekin, että julkilausumaa puuhanneella kommunistinhaukkuja-pormestari Szabolcs Csiralla – kuten toki monella hänen ikäpolvensa poliitikolla – on takanaan menneisyys entisen maailmanajan Unkarin kommunistipuolueen nuorena, lupaavana jäsenenä, jonka luottamustehtävänä oli raportoida kentän ja syvien rivien mielialoista puolueen ylemmille tasoille.)

Kaikki nämä tahot ja niiden hallitsemat tiedotusvälineet siis yhteisvoimin rusikoivat jättiläismäistä olkiukkoa, jolla on Sorosin koukkunokkainen naama (”tietyt liike-elämän ryhmät”…) ja päämääränä sekä kommunistinen maailmanvallankumous että ulkomaisen bisneseliitin etujen edistäminen (tässä ei ole mitään ristiriitaa, eihän?).  Ja pahojen maahanmuuttajien tuominen tänne täyttämään Unkari palavilla ghetoilla, joissa hallitsee sharia-laki. Loogista, eikö?

Tähän mäiskeeseen hukkuu Sargentinin raportin varsinainen olennainen sisältö eli demokratian ja oikeusvaltion huolestuttava tila Unkarissa, hallituksen monopoliote mediasta paria harvaa lehteä ja kanavaa sekä useita kriittisiä nettiportaaleja lukuun ottamatta, korruptio ja tasa-arvo-ongelmat. Varapääministeri Semjénin pahennusta herättäneiden metsästysmatkojen ohella viime päivinä on riippumattomassa mediassa puitu pääministeri Orbánin luksuslentomatkoja (yksityiskoneella Bulgariaan jalkapallo-ottelua katselemaan, luultavasti jonkun olig… isänmaallisen liikemiehen kustannuksella). Kuten HVG:n sivuilla Tamás Gomperz huomauttaa, jos pääministeri ei virallisen varallisuusilmoituksensa mukaan pystyisi yksityissuihkarilentoja tai huvipurjehduksia itselleen kustantamaan, ja jos hän ei myöskään oman ilmoituksensa mukaan luksuslentele julkisilla varoilla, silloin jäljelle ei jää muuta loogista mahdollisuutta kuin että hän on ottanut vastaan lahjuksen. (Tai että huvipursi, palatsi tai yksityissuihkukone ei olekaan bulvaani-oligarkin omaisuutta vaan kuitenkin poliitikon itsensä – silloin poliitikko on valehtelija ja varas.) Yllättävän vähälle huomiolle – ja ulkomailla lähes huomiotta – sitä vastoin on jäänyt uusi kokoontumisen vapautta rajoittava laki.

Lokakuun alusta voimaan astuneen lain mukaan ”kokoontumiseksi” (gyűlés) katsotaan jo sekin, jos vähintään kaksi ihmistä kokoontuu julkisella paikalla ilmaisemaan mieltään yhteisistä asioista. Tällainen kokoontuminen on ilmoitettava viranomaisille vähintään kolme kuukautta etukäteen ja vähintään kaksi vuorokautta ennen kuin siitä lähetetään kutsu. Poikkeuksia tosin voidaan tehdä, jos määräajan noudattaminen vaarantaisi kokoontumisen päämäärän, ja itse asiassa spontaani kokoontuminenkin on mahdollista, jos tällainen tapahtuu ”sitä välittömästi edeltäneestä syystä, ilman suunnittelua ja järjestäjää”. Pahimmat pelot – ”jos tapaan kaverini kadulla ja rupeamme keskustelemaan politiikasta, meidät voidaan pidättää luvattoman kokouksen järjestämisestä” – eivät siis ehkä sentään ole perusteltuja.

Mutta: uuden lain mukaan poliisi voi kieltää kokoontumisen myös silloin, jos se siinä käytetyn tekniikan tai ajallisen kestonsa takia voi ”rajoittaa toisten ihmisten oikeutta yksityis- ja perhe-elämän turvaan”. Toisin sanoen esimerkiksi poliittisen päättäjän residenssin eteen kokoontuvat mielenosoittajat voidaan hajottaa, jos heidän katsotaan häiritsevän kyseisen päättäjän yksityiselämää. Varsin jännittävä on myös kohta, jonka mukaan kokoontuminen voidaan kieltää, jos se estää jotakuta täyttämästä velvollisuuksiaan ”diplomaattista suojaa nauttivan Unkarissa oleskelevan henkilön suhteen” – tämä väljä muotoilu siis tarkoittaa, arvelee 444.hu:n toimittaja, että esimerkiksi Vladimir Putinin vieraillessa Unkarissa mielenosoitus, jonka voidaan jollakin tavalla tulkita häiritsevän vierasta tai häntä isännöivää ja turvaavaa väkeä, voidaan kieltää.

Nähtäväksi jää, miten uusi laki vaikuttaa unkarilaisten mielenosoitusvalmiuteen. Minulla on vähän sellainen tunne, että turhautuneiden kansalaisten into lähteä kaduille mieltään ilmaisemaan on viime kuukausina ja erityisesti viimekeväisten vaalien jälkeen pahasti hiipunut. En ihmettele, jos  yhä harvempi uskoo minkään muutoksen olevan mahdollinen demokraattisin ja rauhanomaisin keinoin.

Myös ahtaalle joutuneessa Unkarin Tiedeakatemiassa näyttää siviilirohkeus vaihtuvan ns. ennakoivaan kuuliaisuuteen. Täällähän on jo aiemmin ollut puhetta Unkarin Tiedeakatemian rahoitusmallin uudistuksesta, jonka pelätään tekevän Akatemian tutkimusinstituuttiverkoston toiminnan mahdottomaksi. Asiassa ei vielä liene lopullista ratkaisua, vaan Akatemiaa roikotetaan löysässä hirressä. Nyt syntyi riippumattomassa mediassa pienimuotoinen kohu – pienimuotoinen, koska Unkarin riippumatonta mediaa lukevat ja tiedepoliittisista asioista innostuvat lähinnä suhteellisen pienet älymystöpiirit – tieteen teemapäivien ohjelmasta.

Otsikolla A Magyar Tudomány Ünnepe (Unkarin tieteen juhla) on Unkarin Tiedeakatemia vuodesta 2003 lähtien vuosittain järjestänyt monipäiväisen ohjelman, johon kuuluu suurelle yleisölle suunnattuja esitelmä-, keskustelu- ja kirjaesittelytilaisuuksia. Tänä vuonna tapahtumaa on suunniteltu marraskuuksi. Pari päivää sitten vuoti julkisuuteen Tiedeakatemian ylimmiltä hallintoportailta, varapääsihteeri Mária Beáta Barnabásilta tullut viesti, jossa ilmoitetaan, että kahta suunnitellussa ohjelmassa mainittua esitelmää ”ei sallita”. Toinen näistä olisi ollut ”Tietokoneistettu yhteiskuntatiede” -nimiseen tilaisuuteen sisältyvä esitelmä naisten ja miesten rooleista tietotekniikka-alalla, ja perusteluksi mainitaan: ”sosiaalisen sukupuolen aihepiiriin liittyvien muiden asianhaarojen vuoksi”, a társadalmi nemek tematika egyéb vonatkozásai miatt. Toinen taas olisi ollut tapahtuma otsikolla ”Sosiaalisen median lainopillinen puoli”, ja sen kieltämisen syynä olivat ”poliittiset asiayhteydet”.

Näin juuri. Mitään sukupuolentutkimukselta haiskahtavaakaan ei saisi olla virallisessa ohjelmassa nyt, kun Unkarin hallitus haluaa lakkauttaa sukupuolentutkimuksen opetuksen yliopistoista kokonaan ja sen edustajat ovat jo monesti julistaneet, että mitään sosiaalista sukupuolta ei ole olemassakaan (pojat on poikia ja tytöt on tyttöjä, sillä siisti) vaan tämmöiset hommat ovat katala hyökkäys perinteisiä perheitä ja perhearvoja vastaan. Sekä sateenkaaripropagandan ja homouden levittämistä. Tiedättehänketkä eivät nimittäin halua unkarilaisten solmivan aitoja avioliittoja ja saavan valkoihoisia unkarilaisia ydinperhelapsia, sillä Tiedättehänkeiden tarkoitus on täyttää Eurooppa migranteilla. (Ei, tämä ei ole aasinsilta vaan aivan normaalia populistilogiikkaa…)

On aika vaikea uskoa, että Unkarin Tiedeakatemian päättäjät oikeasti eivät tietäisi, mistä sukupuolentutkimuksessa on kysymys, tai että he eivät ymmärtäisi, että kyseessä on maailmanlaajuisesti harjoitettu, vakava ja yhteiskunnallisesti erittäin relevantti tieteenala. Todennäköiseltä vaikuttaa, että Tiedeakatemian johto pelkää kuollakseen, että koko laitos hajotetaan ja näännytetään hengiltä, ja yrittää tämän takia istua kieli keskellä suuta välttäen paatin keikuttamista ja poliittisten päättäjien ärsyttämistä joillakin sukupuolentutkimus- tai sananvapauskysymyksillä. Näissä tilaisuuksissahan saattaisi joku ihan oikeasti käyttää kriittisen puheenvuoron. Ties vaikka tulkittaisiin lainvastaiseksi mielenilmaukseksi koko homma.

MTTalapitasa.jpg

Tämä Vinzenz Katzlerin taiteellinen näkemys Unkarin valtiopäivillä käydystä keskustelusta vuonna 1825 on luultavasti jokaiselle sivistyneelle unkarilaiselle historiankirjoista tuttu. Kreivi István Széchényi, Unkarin valistuksen ja ns. reformikauden ikonisin hahmo, julistaa lahjoittavansa tilustensa vuoden tuoton Unkarin oppineiden seuran perustamiseen; tästä seurasta sittemmin kehittyi Unkarin Tiedeakatemia. Nyt Széchényin julistusta on ajanmukaistettu: ”Lahjoitan tilusteni vuoden tuoton… lukuunottamatta esitelmiä ”Naisten ja miesten rooli ja menestys tietotekniikassa”  sekä ”Sosiaalisen median juridinen puoli”. (Kuvan julkaisi András Hont Facebook-sivullaan.)

Mainokset

Menipäs viraaliksi

syyskuu 9, 2018

Pari viimeistä blogahdusta on tullut omistettua kielisukulaisuuden kysymyksille, jotka ovat monille kielentutkijoillekin yllättävän vaikeita ymmärtää mutta Unkarissa tämän lisäksi oudosti politisoituneita ja siksi käsittämättömän kipeitä. Ja pari päivää sitten, kun taas törmäsin uutiseen siitä, mitä pääministeri Orbán on kirgiisien luona kyläillessään lausunut unkarin kielen sukulaisuussuhteista, päässäni napsahti ja parissa minuutissa tekaisin tämmöisen väritetyn version Orbánin möläytyksestä:

“Me elämme Unkarissa, olemme unkarilaisia, puhumme unkaria, tämä on ainutlaatuinen ja erikoinen kieli, joka on sukua turkkilaiskielille.”

Näyttökuva 2018-09-05 kello 21.32.50

En siis tehnyt sen kummempaa kuin mitä kuka hyvänsä pari fennougristiikan peruskurssia opiskellut, lukutaitoinen ja joskus vähän etymologisia sanakirjoja katsellut ihminen voisi tehdä. Väritin Orbánin lausahduksesta vihreällä kaikki ne sanat ja päätteet, joiden alalla yleisesti katsotaan olevan suomalais-ugrilaista tai, no, ainakin ugrilaista perua, ja muihin lisäsin lonkalta pari värikoodia.

Turkkilaisten oma nimitys on luullakseni turkkilaisperäinen, ja sanan ország ‘maa, valtakunta’ alkuosa lienee alkuaan sama sana kuin úr ‘herra’; sen suhteen minusta Ulla-Maija Forsbergin yhdessä takavuosien esitelmässä kuulemani arvelu, että sana olisi iranilaista perua samoin kuin vaikkapa mordvan azoro ‘herra, isäntä’, on uskottavampi kuin vanhemmissa etymologisissa sanakirjoissa pyörivä suomalais-ugrilainen etymologia. (Näitä iranilaisperäisiä kulttuurisanoja unkarissa on muitakin, kuten asszony ‘rouva’, arany ‘kulta’ tai sör ‘olut’.) Sinisellä väritin slaavilaisen lainasanan beszél, ‘puhua’ – tosin virtuaalikynä lipsahti, sillä itse asiassa on vanha suomalais-ugrilainen johdin eikä kuulu slaavilaiseen kantasanaan. (Slaavilainen beseda merkitsee mm. keskustelua, juttelua, myös jonkinlaista hauskanpitotilaisuutta tai illanviettoa, kuten pohjoisvenäläisistä murteista karjalaan lainautunut be(s)soda.)

Mustiksi jäivät rokon ‘sukulainen’ sekä abstraktisubstantiivien johdin -ság/-szág. Ensinmainittua näkee vanhoissa etymologisissa sanakirjoissa yhdistettävän suomen rakas-sanaan, joka kuitenkin on pikemminkin germaaninen laina, samaa kantaa kuin saksan frech tai ruotsin fräck ‘röyhkeä’; se on meillä alkuaan tarkoittanut jotain sellaista kuin ‘ahne, himokas’. Unkarin rokon on siis jotain muuta perua. Johdin -ság/-szág (tai etuvokaalisena -ség/-szég) palautunee johonkin substantiiviin, mutta mihin, se on epäselvää, ja siksi epäselvää on myös sen suomalais-ugrilaisuus.

Kaikkein kyseenalaisin on inessiivipäätteessä -ban/-ben (rokonságban ‘sukulaisuudessa’) piileskelevä vanha ‘sisusta, sisäosaa’ merkinnyt substantiivi, nykyunkarissa bél ‘suoli’. Jossain hieman obskyyrissä lähteessä sille tarjotaan turkkilaista etymologiaa suomalais-ugrilaisen rinnalle, ja siksi halusin olla jalomielinen ja värittää edes tämän inessiivipäätteen alkuosan turkinpunaiseksi. Lopun -n on tietenkin ikivanha suomalais-ugrilainen lokatiivipääte, sama kuin vaikkapa suomen sanassa kotona.

Joka tapauksessa olennaista on, että suomalais-ugrilaista perua ovat unkarin monet tärkeät perussanat (él ‘elää’, vagy-/val- ‘olla’ sekä áll ‘seistä’, jolla ei satu olemaan suomessa vastinetta; mi ‘me’ tai nyelv ‘kieli’, jolla samoin ei ole varmaa vastinetta suomen yleiskielessä mutta kylläkin esimerkiksi saamessa: njálbmi ‘suu’). Unkarilaisten oma nimitys magyar on alkuosaltaan samaa kantaa heidän lähimpien kielisukulaistensa Siperian mansien eli vogulien oman nimityksen kanssa, loppuosaa näkee etymologisissa sanakirjoissa yhdistettävän suomen ylkä ~ yrkä -sanaan, jolla on ’poikaa, nuorukaista’ tms. merkitseviä vastineita muissakin sukukielissä. Suomalais-ugrilaisia ovat myös useimmat päätteet ja johtimet. Ja kun tuotetaan tällaista tahallisen naiivin yksinkertaista kieltä, missä sormella osoittaen väännetään perusasioita rautalangasta, niin noiden vanhojen perussanojen sekä niistä samoin enimmäkseen ikivanhoilla johtimilla muodostettujen johdosten osuus nousee korkeaksi. Jostakin toisesta tekstilajista tai aiheesta olisi helposti saanut aikaan tekstinpätkän, jossa esimerkiksi turkkilais- tai slaavilaisperäistä sanastoa olisi ollut paljon runsaammin.

Siispä tämä kaunis värikuvio onkin oikeasti vähän harhaanjohtava. Sukulaisuutta ei nimittäin osoita sukulaissanojen määrä sinänsä: suomalais-ugrilaista sanastoa ei lukumääräisesti unkarissa niin kamalasti ole, vaikka juoksevassa tekstissä määrää toki lisääkin näiden sanojen ja niiden johdannaisten keskeisyys. Sukulaisuus merkitsee sitä ja vain sitä, että nämä keskeiset sanat, johtimet ja taivutuspäätteet voidaan säännönmukaisesti palauttaa yhteisiin alkumuotoihin muiden sukukielten kanssa ja että näitä säännöllisiä vastaavuuksia löytyy perussanastosta riittävästi, että yhteisen kantakielen oletus olisi uskottava. Kuvioni ei siis ”todista” kielisukulaisuutta vaan vain havainnollistaa yhtä todistusketjun lenkeistä.

Menin onneton kuitenkin postaamaan tämän värikuvioni Facebook-seinälleni täysin julkisena, ja leviämäänhän se lähti. Tällä hetkellä jakoja ja kommentteja kilahtelee jatkuvasti lisää. Ja koska journalismi Unkarissakin entistä enemmän merkitsee juttujen tekemistä siitä, mikä somessa leviää, niin tähän mennessä ainakin 444.hu, HVGIndex ja 168 Óra (samoin kuin Itävallan puolella ORFin unkarinkielinen toimitus!) ovat uutisoineet siitä, miten “Wienissä asuva suomalainen kielentutkija kumosi Viktor Orbánin väitteen tämän omin sanoin”. Tai jopa, niin kuin yksi oppositioryhmä FB-jakonsa saatesanoissa kertoo, ”suomalainen kielentutkija pyyhki lattiaa Unkarin pääministerillä”. Lukuisat somekuplani asukit, joilla on jotakin hampaankolossa Orbánia ja hänen hallitustaan vastaan, näkevät tässä tietenkin ennen kaikkea tukea omille poliittisille mielipiteilleen. Muuan 444.hu:n kommentoija täydensi värikoodien listaa: ”ja oranssinkeltaisella [Fidesz-puolueen tunnusväri] on merkitty ne kohdat, joissa Orbán puhui totta”. Toiset sarkastiset kommentoijat hymähtelevät, että wieniläisen migrantin (ja varmaan myös Sorosin palkkasoturin) piipityksistä ei pääministeri paljoa tule perustamaan, varsinkaan, kun ei tunnetusti välitä naisjutuista.

Kommentteja on alkuperäiseen postaukseen sekä sen jakoihin ja uutisiin tullut myös aivan toisesta todellisuudesta, sieltä, missä suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on pelkkä Habsburgien ja sittemmin kommunistien ilkeä salajuoni unkarilaisten päänmenoksi ja heidän todellisen, kunniakkaan esihistoriansa häivyttämiseksi. Näin tietää herra, jonka Facebook-profiilin julkisesta osasta ei selviä juuri muuta kuin että hän on jostain syystä valinnut kansikuvakseen bodattua ylävartaloa(an) esittävän kuvan:

okadek

”Tuo oksettava suomalais-ugrilaisteoria on kumottu jo aikaa päiviä… turhaan pinnistelette onnettomat…. hyvä olisi jos valheiden sijasta lopultakin toisitte totuuden julki surkeat roistot….”

Väkevästi oikeinkirjoitusrajoitteinen foliopipoveikko puolestaan todistaa:

foliopipo

Mitä tämä typerä suomalaisugrilainen sukulaisuus on Unkarin kieli on vaikuttava [???] kieli sillä ei ole mitään tekemistä Suomen kielen kanssa tämän Suomalaisugrilainen typeryys on Habsburgien keksintöä . Me olemme Skyyttejä aikoinaan Paavi UrbanusV puhutteli meitä näin Rakkaat Unkarilaiset veljeni Kuninkaalliset Skyytit . Geeni tutkimuskin todistaa sen. R1a geeniä on löydetty 2010 Koreastakin haudoista ,mutta myös Idän Hunneilta . Sanopas Johanna Lakso nimesikin on vaihdettu [???] millon oli Suomalaisilla Haukka ja Hirvi [viittaus unkarilaisten alkuperälegendojen petolintuun ja ihmehirveen, jotka ovat arojen paimentolaiskansojen tyypillisiä ”toteemieläimiä”] . Tämä Suomalaisugrilainen hölmöily vuotaa pahasti. (Toinen kommentoija: ”En ole tämän postauksen kirjoittaja, mutta herralta menevät nyt sekaisin geneettinen ja kielisukulaisuus.”) Sanoppas miten on mahdollista se että miten voi olla että missä kyseinen Kansa elää niin sen kieli ei muodostu siellä.

Myöhemmissä puheenvuoroissaan kyseinen elämänkoululainen pääsee myös hänelle hyvin tärkeään uskonasiaan eli unkarilaisissa esoteriapiireissä suosittuun ajatukseen siitä, että maapallon sydäntšakra, siis jonkinlainen yliluonnollinen energiakeskus, sijaitsee Unkarissa, tarkemmin sanoen Dobogókőssä Pilisin kukkuloilla, Tonavan mutkassa Budapestin ja Esztergomin välillä. Ehkä tämän takia hänelle on mahdoton ajatus, että unkarilaiset ja heidän kielensä olisivat ”kotoisin” jostakin muualta.

Monista muistakin kommenteista käy ilmi, että uskomus kielen ja kansan ykseyteen – etnolingvistinen oletus, niin kuin sitä alan tutkijat toisinaan nimittävät – istuu Unkarin kansan syvissä riveissä todella lujassa. Suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus siis merkitsee ”suomalais-ugrilaista alkuperää”. Tämä ”alkuperä” ei tietenkään sovi yhteen hunnilais-skyyttiläis-sumerilaisten ynnä muiden vaihtoehtoteorioiden kanssa, Egyptistä Etelä-Amerikkaan ja ulkoavaruuteen asti. (Niin juuri. Joissakin esoteriapiireissä uskotaan vakaasti, että unkarilaisten esi-isät ovat tulleet Siriuksesta, ja siksi heillä on DNA:ssaan ylimääräinen kierre.) Mutta kiperämpi juttu on, että toisten mielestä suomalais-ugrilainen alkuperä sulkee pois kaiken muunkin, mitä kansallisromantiikan ajoista saakka on opetettu kansallisena esi- ja varhaishistoriana, aina Tapani Pyhää myöten. Suomalais-ugrilaisuus on epäkansallismielistä, ja siksi sitä pitää vastustaa.

Surullisinta tietenkin näin kielentutkijan näkökulmasta on se, että kielisukulaisuuden olemusta ei edes haluta ymmärtää. Oikeastihan unkarilaisten esihistoriaan ja identiteettiin mahtuisivat hyvin rinnakkain sekä kaukainen kielisukulaisuus suomalaisten ja muiden suomalais-ugrilaisten kanssa että ne myöhemmät vaiheet, jotka ovat jättäneet syviä jälkiä myös unkarin kieleen mutta ennen kaikkea unkarilaisten kulttuuriin ja geeniperimään. Turkkilaiset tai slaavilaiset lainasanat eivät ole parempia tai huonompia kuin perityt suomalais-ugrilaiset, ne ovat vain eri asia. Eikä unkarin kielen katkeamaton suomalais-ugrilainen sukulinja ole parempi tai huonompi asia kuin unkarilaisten esihistoria arojen hevospaimentolaisina tai unkarilaisten myöhemmät vaiheet siinä itäisen Keski-Euroopan suuressa geenisekoittimessa, josta nykyisten unkarilaisten fyysinen perintömassa enimmäkseen on peräisin. Näistä olisi myös Viktor Orbán voinut poimia esiin soveltuvia näkökohtia milloin mitäkin ulkomaanvierailuaan varten – eikä hänen olisi välttämättä tarvinnut möläytellä älyttömyyksiä niin spesifistä ja väärinymmärryksille alttiista käsitteestä kuin kielisukulaisuus.


Puhdistuksia ja maalauksia

heinäkuu 10, 2018

Budapestissa nähtiin siis Pride-tapahtuma, jota vastamielenosoitukset eivät onnistuneet pahemmin häiritsemään. Ei myöskään valtiovallan edustajan, nuoriso- ja perheasiain valtiosihteeri Katalin Novákin vähän aiemmin esittämä lausunto: perhearvojen pyhyys on vaarassa, mutta Unkarin hallitus seuraa tilannetta ja puuttuu tarvittaessa asiaan, ja samalla, kun jotkut taistelevat pienen vähemmistön oikeuksien puolesta, me unohdamme enemmistön… (Yhyy, taas valkoista heteromiestä sorretaan.) Muutamat provokaattorit onnistuivat ujuttautumaan mielenosoittajien sekaan, mutta heidän paidanselkämyksiinsä ja reppuihinsa liimailtiin sateenkaari- ja muita sopivia tarroja. Kaikki päättyi iloisissa ja leppoisissa tunnelmissa, ja saattoihan tässä kaikessa olla – kuten lukijani Ville H. viime blogahdustani kommentoi – ”pinkkipesua” mukana, pääkaupungin profiloimista kivaksi paikaksi kaikenlaisille turistiryhmille.

Samaan aikaan on seurattu myös potkupallokisoja ja luolaan juuttuneiden thaipoikien pelastamista. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä Unkarin Tiedeakatemialle on tapahtumassa. Hallitus ei ole perääntymässä suunnitelmastaan, jonka mukaan Akatemian tutkimusinstituuttien toiminnan turvaava rahoitus siirrettäisiin innovaatio- ja teknologiaministeriön hallinnoitavaksi, ja Akatemian lausunto uusine rahoitusmalliehdotuksineen jäänee kärpäsen surinaksi uuden innovaatio- ja teknologiaministerin László Palkovicsin korvissa.

Palkovics, ”Orbánin bullterrieri”, kuten HVG:n viime vuonna julkaisema henkilökuvajuttu häntä nimitti, on insinööri ja teknologi, tarmokas ja suoraviivainen työhullu, jolta luultavasti ei paljon ymmärrystä liikene varsinkaan ”hyödyttömille” humanistisille aloille. Häntä pidetään ymmärtääkseni eräänlaisena ”työperustaisen yhteiskunnan” takuumiehenä, joka yksissä tuumin Orbánin kanssa heikentää korkeampaa koulutusta, pyrkimyksenä tehdä Unkarista sinikaulustyövoiman maa. Unkarintaitoisille suosittelen ehdottomasti psykologi ja psykolingvisti Csaba Pléhin haastattelua. RTL-kanavan toimittajalle Pléh puhuu asiat halki: hallituksen suunnitelmat vaarantavat Tiedeakatemian tutkimusinstituuttien perustoiminnat, mutta ennen kaikkea se tapa, jolla nämä uudet toimet ajetaan läpi, tuhoaa tutkijoiden luottamuksen ja ajaa luultavasti ainakin osan heistä ulkomaille. Seurauksena voi siis olla kohtalokas aivovuoto.

(Tai, kuten yllä linkitetyn 444.hu-sivuston jutun kommenttiosastossa piruillaan: ehkä tämä onkin tarkoitus, ja kyseessä on ”Ede Tellerin mukaan nimetyn lahjakkuuksien kehittämisohjelman karkotushaaran myös ei-juutalaisille tarkoitettu alaohjelma”. Viime vuosinahan on lukuisia hallituksen ohjelmia ja uusia instituutioita nimetty unkarilaisten suurmiesten mukaan: on Széchényi-suunnitelma, jolla jaetaan EU:n kehitystukia, on kouluja hallinnoiva Klebelsberg-keskus, ja hevosurheilun kehittämisohjelma “Kincsem-suunnitelma” puolestaan on saanut nimensä 1880-luvun euroopankuulun kilparatsun Kincsem ‘Aarteeni’ mukaan… Atomipommin kehittäjänä tunnettu Ede (Edward) Teller oli kenties kuuluisin niistä lukuisista unkarilaisista tiedemiehistä, joiden saavutuksilla Unkari nykyään ylpeilee mutta jotka aikoinaan syntyperänsä tähden ja poliittisista syistä lähtivät maasta suotuisampiin toimintaympäristöihin.)

Mutta ei tämä ole tässä vielä pelottavinta, vaan se, miten muutokset ajetaan läpi, eli tämä jo taannoisessa postauksessani kuvailtu, stalinismin ajat mieleen tuova toimintatapa. Ensin jokin valtapuoluetta lähellä oleva mediataho, joko hallitusta lähellä olevaksi tiedetty toimittaja tai aivan nimetön tai tuntematon, ”kansan ääntä” edustava lehtikirjoittelija julistaa toveri X:n – tähän asti isänmaataan ja puoluettaan innolla palvelleen alansa ammattilaisen – kansanviholliseksi, ja kohta seuraakin asianmukainen viranomaispäätös, joka tosin nykyään ei merkitse teloitus- tai pakkotyöleirituomiota. 444.hu-sivusto tiivistää: kukaan, joka päätyy hallituksen median hampaisiin, ei enää voi odottaa selviävänsä seuraamuksitta. Kas tässä esimerkkejä:

  • Pesti Srácok -blogi sekä Fidesz-puolueen epävirallinen törkytuutti-journalisti Zsolt Bayer hermostuivat József Pálinkásiin, Kansallisen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohallituksen (NKFIH, myös meidän Suomen Akatemiaamme vastaava tutkimusmäärärahojen jakaja) johtajaan, joka oli ottanut kantaa uhatun Keski-Euroopan yliopiston puolesta. Julistettiin, että Pálinkás on ”Orbánin vastaisen tieteellisen eliitin äänitorvi”. Ja kuinka ollakaan, parin viikon päästä pääministeri Orbán erotti Pálinkásin.
  • Tapaus Billy ElliotBudapestin oopperatalon musikaaliproduktion johdosta ilmestyi Magyar Idők -lehdessä suhteellisen tuntemattoman journalistin (?) artikkeli, jossa kaivosmiehen pojan baletti-innostuksesta kertovan musikaalin väitettiin propagoivan homoutta ja turmelevan sitä katsomaan viedyt lapset. Oopperatalon johtaja Szilveszter Ókovács vastasi 444.hu-sivuston ilmauksen mukaan ”totaalisen nöyristelevällä” julkilausumalla: päähenkilö Billy ei todellakaan ole homo, musikaalin sisältöön he eivät ole tekijänoikeussyistä voineet puuttua, mutta siitä huolimatta Billyn mahdollisesti-ehkä-kenties-homon kaverin osuus ja homous on tässä produktiossa häivytetty mahdollisimman vähiin, eikä tämä produktio tietenkään edusta Ókovácsin omaa suuntausta tai makua… Kuten ympäri maailmaa on uutisoitu, Billy Elliotin jäljellä olevia esityksiä kuitenkin peruutettiin.
  • Tässäkin blogissa esillä ollut entinen diplomaatti ja valtiosihteeri, nyttemmin Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi hyllytetty Gergely Prőhle joutui Magyar Idők -lehden hampaisiin, koska museon ohjelmassa ja tilaisuuksissa oli edustettuina liikaa hallituksenvastaisia kirjailijoita. Kaiken huipuksi jopa Kirjallisuusmuseon suojeluksessa järjestetyillä Budapestin kirjallisuusfestivaaleilla oli joku vierailija mennyt julistamaan, että kansallinen identiteetti ja kansakunta ovat fiktioita… Vielä ei ole tiedossa, mitä tästä seuraa.
  • Pesti Srácok -blogi nosti tikun nokkaan Unkarin tiedeakatemian Filosofian tutkimusinstituutin johtajan Ferenc Hörcherin, koska instituutin järjestämässä, vuoden 1968 ideologista perintöä käsittelevässä konferenssissa ei ollut (riittävästi?) konservatiivisia esitelmöitsijöitä. Index-sivuston mukaan samantapaisen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut myös tiedeakatemian Oikeustieteen instituutti: alun perin melko tuntemattomassa Tűzfalcsoport (‘Palomuuriryhmä’) -nimisessä, lähinnä Soros-vastaisuuteen keskittyvässä blogissa ilmestynyt nimetön juttu, jonka julkaisivat sekä Magyar Idők -lehti että Origo-sivusto, näkee ”Tiedeakatemian tienoilla” ja etenkin sen Oikeustieteen instituutissa ”Sorosin elättien”, ”Soros-verkoston” tai ”Sorosin agenttien” katalaa vehkeilyä. Instituutin blogissa on ilmestynyt hallitusta tai Unkarin oikeuslaitosta ja lainsäädäntöä kritisoivia kirjoituksia! Pienenä kauneusvirheenä tosin se, muistuttaa Index, että hyökkäyksen keskeinen maalitaulu, instituutin entinen johtaja András Jakab ei syyskuun 2017 jälkeen ole enää työskennellyt Tiedeakatemian palveluksessa.
  • Magyar Idők -lehdessä ilmestyneessä kiukkuisessa kirjoituksessa arvosteltiin muun muassa myös Balassi-instituutin tilaisuuksia. Balassi-instituutti on valtion laitos, jonka tehtävänä on tehdä tunnetuksi ”yhtenäistä ja kokonaista” Unkarin kulttuuria (egységes és egyetemes magyar kultúra, mitä ihmettä tämä sitten tarkoittaakin) ulkomailla sekä rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen kulttuuria Unkarissa; instituutti koordinoi myös ulkomailla toimivia Unkarin kulttuurikeskuksia sekä Unkarin kielen ja kulttuurin opetusta ulkomailla. Nyt ilmeisesti näiden ulkomaisten Unkari-instituuttien tilaisuuksissa oli esiintynyt liikaa ”vasemmistoliberaaleja” kulttuurintekijöitä, jotka ”monin paikoin olivat täysin syrjäyttäneet konservatiiviset tahot”. Pesti Srácok -blogin mukaan tätä vasemmistoliberaalien rellestystä koskeneet paljastusartikkelit aiheuttivat sen, että Balassi-instituuttia tähän asti johtanut Orbánin entinen tiedotuspäällikkö Judit Hammerstein erotettiin ja siirrettiin toisiin tehtäviin.

Että tämmöistä. Varsin pelottavaa tässä kaikessa on sekin, että risuja tai potkuja jaetaan myös puolueen vanhoille luottomiehille ja -naisille kuten Gergely Prőhlelle tai Judit Hammersteinille. Sivulliset voivat vain ihmetellä ja spekuloida, minkälaisia sisällissotia, linjataisteluja tai puhdistuksia vallan ytimessä on meneillään. Totisesti tulevat vanhat hyvät ajat mieleen.

***

Mutta pitäähän tähänkin juttuun jokin loppukevennys saada. Kesäkuun lopussa nimittäin budapestiläisen talon seinään ilmestyi brittiläisen graffititaiteilija Banksyn tyyliin tehty seinämaalaus, joka esitti lastenkirjojen tutulla Tuomas-veturilla ajelevaa Viktor Orbánia. (Aihe tietenkin viittaa Orbánin pilkattuun prestiisiprojektiin: EU-tuilla rakennettu ja nykyään lähes tyhjänä koluutteleva pienoisrautatie johtaa Felcsútista, Orbánin kotikylästä, missä nykyään sijaitsee hänen rakas jalkapalloakatemiansa upeine skandalööseine stadioneineen, naapurikylään Alcsútiin, mistä Orbán on ilmeisesti välikäsien kautta hankkinut omistukseensa entisen Habsburgien kartanolinnan puistoineen.)

vonatozo_orban.jpeg

Signeerauksesta huolimatta kävi nopeasti ilmi, että teosta ei ollut maalannut Banksy itse. Se osattiin heti yhdistää samantapaisista tempauksista jo tunnetuksi tulleeseen vitsipuolue ”Kaksihäntäiseen koiraan” (Kétfarkú Kutyapárt),  joka nyttemmin on rakentanut graffitien taustalle uuden parodisen taiteilijapersoonan nimeltä ”Basky” (baszki on unkarissa puolihärski haistattelumanaus). Seinämaalaus maalattiin pian peittoon, samoin sen toisinto, joka vähän myöhemmin ilmestyi teknisistä ja hygieniaongelmistaan jatkuvasti oppositiomedioissa esiintyneen Budapestin Szent János -sairaalan seinään.  Basky taas jatkaa toimintaansa.

Uusin Baskyn teos nähtiin samassa kuuluisassa seinässä, josta syksyllä 2016, vuoden 1956 muistovuoden yhteydessä syntyi lihava ja edelleenkin ratkaisematon riita. Aikalaislehtikuvan perusteella laadittu seinämaalaus, jossa keskenkasvuinen poika kulkee katua kivääri selässä, esitti muistovuoden järjestäjien mielestä näyttelijä-ohjaaja László Dózsaa, joka myös kertoi uskomattomia seikkailutarinoita kokemuksistaan syksyn 1956 katutaisteluissa. Itse asiassa Dózsassa taitaa olla vähän mytomaanin vikaa, asiantuntijat eivät uskoneet hänen kertomuksiinsa, ja lehtikuva esitti (kuten jo alkuperäisessä ulkomaisessa lehtijutussa oli kerrottu) muuatta Pál Pruckia. Tällä välin edesmenneen Pruckin omaiset hermostuivat ja vaativat korjausta, mutta kun muistovuoden järjestelyjen johtaja, Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt ei suostunut antamaan periksi, riita päätyi leivättömän pöydän ääreen. Toukokuussa oikeusistuin sitten julisti, että kuvassa todellakin on Pál Pruck ja nimi on vaihdettava. Nöyryytetty Schmidt ilmeisesti mieluummin maalautti koko seinän umpeen, mutta kohta siihen ilmestyi Baskyn uusi teos. Maalitelaa heilutteleva Mária Schmidt on saanut jo lähes koko seinän peittoon, jäljellä ovat vain vuosien 1848-49 vapaustaisteluun viittaavan ”Kossuth-laulun” säkeet ”Eläköön unkarilainen [vapaus], eläköön isänmaa!”

basky_schmidt.jpg


Ohessa tilinumeroni

tammikuu 3, 2018

Tuskin pääsin päivittelemästä sitä, minkätasoista poliittista demagogiaa Unkarissa nykyään julkaistaan ”tutkimusinstituutin” nimissä ja akateemisin tittelein, kun unkarinkielinen somekuplani jo täyttyi seuraavasta päivittelynaiheesta: pääministeri Orbánin uusimmasta kerjuukirjeestä.

Vaalit ovat ovella (vaalien ajankohdan määrää presidentti, lain mukaan niiden on tapahduttava huhtikuun 8:nnen ja toukokuun 27:nnen välillä), ja ellei ihmettä tapahdu ja oppositiosta löydy vakuuttavaa ja suuria kansanjoukkoja vetävää uutta voimaa, Fidesz-puolue uusii aiemmat murskavoittonsa politiikkaan turhautuneiden nukkuvien puolueen avustuksella. Mitään ei tietenkään ole vielä kirkossa kuulutettu, uusimpana yrityksenä on politiikan näyttämölle ilmestynyt Válasszunk! 2018 (‘Valitkaamme! 2018’) -niminen ryhmä, jonka tarkoitus on saada kansa uurnille äänestämään hallitus vaihtoon (mihin se voitaisiin vaihtaa, jää tosin täysin epäselväksi). Niinpä myös Fidekszen propagandakone on lisännyt kierroksia ja vaihtaa neuvostoliittolaisesta tyylistä suorastaan pohjoiskorealaiselle vaihteelle. Tämä kirje, jonka – tilisiirtolomakkeen ohella – Orbánin kampanjatoimisto lähetti suurelle joukolle potentiaalisia kannattajia, on oikeastaan pakko kääntää, muuten voi länsieurooppalaisen lukijan olla vaikea uskoa:

vetoomuskansalaisille

Arvoisa maanmieheni!

Kirjoitan Teille, sillä edessämme on ratkaiseva vaali. Nyt ei ole kysymys sen vähäisemmästä kuin siitä, voiko Unkari säilyä unkarilaisten maana. Me olemme Soros-suunnitelman tiellä; tämä suunnitelma haluaa purkaa raja-aidan, tehdä selvää kansallisista hallituksista ja saada aikaan sen, että Unkaristakin tulee maahanmuuttomaa.

György Soros on pannut toimeen avoimen hyökkäyksen Unkaria vastaan. Hänellä on käytössään valmiiksi rakennettu agenttijärjestöverkosto sekä lähes rajattomat taloudelliset resurssit. Tämän lisäksi hänen suunnitelmaansa toteuttavat myös Brysselin byrokraatit ja Unkarin oppositiopoliitikot.

Me emme voi sallia, että toiset päättävät puolestamme. Meidän on puolustettava saavutuksiamme. Vuonna 2010 maa oli vararikon partaalla. Unkarilaisten yhteishengen ansiosta onnistuimme nostamaan maan jaloilleen. Nyt Unkari jo suorittaa paremmin.

Tämä saattaa nyt vaarantua, ellemme toimi.

Käännyn puoleenne pyytäen, että sen mukaan, kuin varanne sallivat, osallistuisitte Tekin lahjoituksellanne tähän taisteluun ja tukisitte Fidesz-puolueen kampanjaa, niin että saamme sanomamme viedyksi kaikkien kuuluville.

Puolustakaamme Unkaria!

Budapestissä, tammikuussa 2018

Kunnioittaen Viktor Orbán, Fidesz-puolueen puheenjohtaja

Tällaistahan on ollut tapana nimittää salaliittoteoriaksi, ja tämäntasoisia juttuja voi meillä lukea MV-lehdestä tai Jouko Pihon blogista. Unkarissa taas tätä sanomaa – Tiedätteketkä haluavat täyttää Unkarin islamistiterroristeilla, vain Orbán ja hänen raja-aitansa voivat suojella meitä, kun taas Orbánia vastustavat oppositiopoliitikot ja ihmisoikeusjärjestöt ovat kaikki vihollisen kätyreitä – on jo pitkään levitetty valtion uutismedian, tv-mainosten ja kaikkialla komeilevien julisteiden voimin, ja nyt sitä toistaa myös pääministeri oikein kuvan ja allekirjoituksen kanssa.

Suuri osa kansaa ei tosin paljon perusta Brysselistä tai talouspolitiikasta, ja mitä talousasioihin tulee, sokeakin näkee, että leipäjonot pitenevät ja nuoria koulutettuja ihmisiä valuu jatkuvasti Länsi-Eurooppaan parempaa elämää etsimään. Vaikka taloudellinen noususuhdanne on hieman kohentanut tilannetta, unkarilaisista 14,5% kärsii yhä vaikeasta köyhyydestä (vähintään neljä yhdeksästä köyhyyden kriteeristä täyttyy, esimerkiksi ei ole varaa syödä lihaa tai vastaavaa vähintään joka toinen päivä, ei ole varaa televisioon, puhelimeen tai jääkaappiin tai asunnon riittävään lämmittämiseen). Mutta muukalaisviha puree aina, ja ilmeisesti murhaavien ja raiskaavien ”migranttien” pelko on saatu jo hyvin iskostetuksi kansaan. (Kansan hengellisiä johtajia myöten. Veszprémin arkkipiispa Gyula Márfi julisti juur’ikään hiippakunnan kotisivulla, että “ääriliberaalit huutavat nyt avukseen äärikonservatiiveja muslimeja, jotta voisivat lopullisesti tehdä selvää kristinuskosta Euroopassa”.)

Orbánin kerjuukirjeen poliittisessa sanomassa ei siis ole mitään uutta eikä yllättävää, mutta huomiota herättää rahankerjuu itse. Fidesz-puolue pyytelee kannattajiltaan lahjoituksia vaalityöhön, ilmeisesti väheksymättä vaatimattomintakaan leskenropoa. Samaan aikaan oppositiomediat kertovat, että pääministerin vävy, “omilla jaloillaan seisovan” Ráhel Orbánin aviomies István Tiborcz, omistaa osuuksia 17 yhtiössä, superoligarkki Lőrinc Mészáros puolestaan, tuo huimaavaa vauhtia rikastuva entinen kaasuasentaja ja Viktor Orbánin vanha kaveri (huhujen mukaan bulvaani), osti viime vuoden aikana pitkästi kolmattakymmenettä yritystä entisten lisäksi ja voitti heti tämän vuoden alkajaisiksi tarjouskilpailun, jolla pääsee rakentamaan yli 48 miljardin forintin (155 miljoonan euron) hintaista rautatienpätkää. Pitäisiköhän tässä nähdä jonkinlainen ristiriita?


”Vapauden” ystävät ja viholliset

joulukuu 26, 2017

Mária Schmidt on ollut tässä blogissa esillä monesti ennenkin. Hän on eräänlainen Viktor Orbánin hovihistorioitsija, suurelle yleisölle ehkä tunnetuin jo usean vuoden ajalta Budapestin ”Terrorin talon” eli hieman kiistellyllä tavalla natsien ja kommunistien diktatuureja rinnastavan museon johtajana, ja hän myös johti hyvin näkyvästi taannoisen vuoden 1956 vallankumouksen muistovuoden ohjelmajärjestelyjä. Tutkijanurallaan Schmidt on tutkinut Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian historiaa sekä Unkarin vähemmistöjen kohtaloita 1900-luvun diktatuurien pyörteissä, Hän myös opettaa Piliscsaban katolisessa Péter Pázmány -yliopistossa. Se, että Napi.hu-portaali vuonna 2017 rankkasi hänet Unkarin vaikutusvaltaisimpien henkilöiden listalla 30:nneksi, ei kuitenkaan johtune hänen akateemisista tutkijanansioistaan vaan hänen läheisistä suhteistaan valtion korkeimpaan johtoon. Vuosina 1998–2002 Schmidt toimi virallisestikin pääministerin neuvonantajana, ja nykyään hän johtaa yhtä hallituksen perustamista uusista historiantutkimuslaitoksista: XXI. Század Intézet (21. vuosisadan instituutti) ilmoittaa kotisivullaan tehtävikseen ”politiikan tutkimuksen tukemisen sekä siihen liittyvät lukuisat muut politiikan tutkimusta edistävät toiminnot”.

Näihin lukuisiin muihin toimintoihin ilmeisesti kuuluu myös instituutin tuore, joulukuun alussa ilmestynyt julkaisu: Mária Schmidtin Nyelv és szabadság (’Kieli ja vapaus’). Koska halusin tietää, mitä historiantutkija Schmidtillä on kielestä sanottavana, tilasin kirjan joululukemisekseni, vaikka aavistelinkin pahaa. Valitettavasti todellisuus oli vielä pahoja aavistuksianikin karmeampi. Yritän seuraavassa hieman jäsennellä sitä suurta hämmennystä, johon Schmidtin kirja minut heitti.

nyelvesszabadsag.jpg

Arvoitukseksi jää, miten kansikuvaksi valittu René Magritten ”Knallihattuinen mies” liittyy kirjan aihepiiriin. Eräänlainen surrealistinen tunnelma toki myös Schmidtin kirjasta välittyy.

 

Viholliset: muslimi-maahanmuuttajat, vasemmistoliberaalit eliitit, Soros

Kirja on koottu Schmidtin parin viime vuoden aikana julkaisemista kolumneista ja mielipidekirjoituksista. Sen tekstit eivät siis jäsenny loogiseksi kokonaisuudeksi vaan suureksi osaksi toistavat samaa asiaa vain hieman eri sanoin. Ne eivät myöskään pyri erityisemmin argumentoimaan tai perustelemaan. Tarkoitus on selvästikin vain takoa lukijan tajuntaan, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia ja mikä tämänhetkisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa eniten mättää. Syypäiksi ongelmiin nimetään, yhä uudelleen, kolme tahoa. Ensinnäkin maahanmuuttajat (“migrantit”), etenkin islaminuskoiset sellaiset. Toiseksi heitä Eurooppaan kutsuvat ja toimittavat vasemmistoliberaalit eliitit ja vallanpitäjät, etenkin Saksan liittokansleri Merkel ja hänen lähipiirinsä. Ja kolmanneksi kaikkien näiden takana langoista vetelevä – ta-daa, György Soros!

Vuonna 2015 Eurooppaan vyöryneet maahanmuuttajat eivät tietenkään ole ”pakolaisia” (menekült), kuten ”vasemmistoliberaali media” heitä haluaa nimittää. Schmidtin mielestä he kaikki ryhmänä (mitään poikkeuksia ei nosteta esille) ovat osa ”liikkuvaa intifadaa”. ”Migrantit” ovat väkivaltaisia, murhan- ja raiskauksenhimoisia ”sotilasikäisiä” miehiä, “jihadistien hallussa olevilta alueilta” saapuvia (s. 139) ”militantteja, taistelukoulutuksen saaneita joukkoja” (s. 132), joiden ”matkatavarat mitä varmimmin ovat täynnä aseita, huumeita ja ties mitä” (s. 134). He käyttäytyvät röyhkeästi ja vaativasti jopa ”kärsivällisiä ja humaaneja” unkarilaisia viranomaisia kohtaan, suhtautuvat kiittämättömästi saamaansa apuun ja odottavat itselleen länsieurooppalaista elintasoa kaikin mukavuuksin ilman mitään velvollisuuksia. Heidän päämääränään, kuten koko islamin, aina ja kaikkialla, on tietenkin Euroopan valtaaminen ja uudelleenasuttaminen. Schmidtille islam ei ole maailmanuskonto, jolla eri ympäristöissä ja eri perinteissä on miljoonakuusi erilaista tulkintaa kuten kristinuskollakin, vaan täydellisen monoliittinen terrori- ja maailmanvalloitusjärjestelmä. Myöskään muslimi-maahanmuuttajat eivät edusta erilaisia kansoja, kulttuureja tai poliittisia järjestelmiä, vaan sekä afganistanilaisesta heimokylästä lähtenyt paimenpoika että syyrialaiseen kaupunkikeskiluokkaan kuulunut yrittäjä ovat samaa kasvotonta ”muslimien” massaa, joiden kaikkien takana yhtäläisesti on jokin arvoituksellinen öljysheikkien rahamahti.

Maahanmuuttajien vyöryn mahdollistaa se, että Eurooppa on kansalliset perusarvonsa menetettyään muuttunut voimattomaksi, selkärangattomaksi ja puolustuskyvyttömäksi. Sen kielten sanat ovat poliittisen korrektiuden tyrannian takia menettäneet merkityksensä, ja EU:n poliittiset elimet ovat marxistieliitin vankeina. Tämä eliitti kehtaa, mikä pahinta, arvostella Unkaria esimerkiksi kansalaisjärjestöjen hätyyttämisestä, filosofi György Lukácsin arkistomuseon sulkemisesta (Schmidt: vain siksi, että Lukács oli kommunisti!) tai Népszabadság-lehden lakkauttamisesta:

Mitä tulee Népszabadságiin, puoluevaltion valtiopuolueen lehteen, on häpeä, että vuonna 2017 Euroopan parlamentissa saa istua edustajia, jotka uskaltavat asettua entisen kommunistisen päivälehden tueksi! Tämä on kuin jos kolmisenkymmentä vuotta sitten olisi kannettu huolta Völkischer Beobachterin kohtalosta! (s. 197)

Erityisen raivokkaasti Schmidt hyökkää Angela Merkeliä (joka hänen mukaansa vihaa eurooppalaisia ja erityisesti saksalaisia näiden natsimenneisyyden takia…) ja koko Saksaa vastaan (jota ei paina vain natsimenneisyys, myös sosialismi oli saksalainen keksintö, muistuttaa Schmidt). EU puolestaan on Saksan ohjauksessa, koska Saksa hyötyy EU:sta kaikkein eniten. Natsikorttiakin väläytellään (”yhdistynyt Eurooppa oli jo Hitlerin haave”, s. 130), kuten tämän sitaatin lopussa, missä vihjataan keskitysleirikuljetuksiin:

Normaali mies tai poika tietää velvollisuutensa ja puolustaa naisiaan, tyttäriään, äitejään, sisaruksiaan. Vain nämä nykysaksalaiset ovat muuttuneet niin aivopestyiksi ja epämiehekkäiksi, etteivät enää kykene edes tähän. Merkeliläinen kieli on tähän mennessä depolitisoinut ja siten debilisoinut koko Saksan julkisen keskustelun. Ei vain siksi, että se on loputtoman pitkäveteistä ja monotonista, vaan koska siitä puuttuu kaikki sisältö, koska se ei koskaan sano mitään, se on vain lämpimän ilman päästelyä. Merkel päästi muslimimigranttien vyöryn Euroopan niskaan ilman, että hänellä silmin nähden olisi ollut mitään tarvetta perustella tai julkistaa strategiaansa. Saksan kansalaisille riittää Wir schaffen das. Ikään kuin heillä olisi vain logistinen tehtävä edessään. Tästä ne tulevat, tässä ne kootaan ja valikoidaan, tuolla jaetaan kiintiön mukaan ja sitten kuljetetaan asianmukaisiin paikkoihin. Kunpa vain tämä logistiikkasuuntautunut toimintatapa ei olisi jostakin jo niin tuttu! (s. 29)

Saksalaisten ja laajemmin lännen eliittien heikkouden syynä on epäonnistunut Vergangenheitsbewältigung, menneisyydenhallinta. Schmidtin mielestä lännen yläluokka ja älymystö on takertunut uhriutumiseen ja syyllisyyteen. Koska ”huomion, tunnustuksen ja etuoikeuden ansaitsee vain uhri” (s. 48), myös eliitit ja etuoikeutetut hyväosaiset haluavat olla uhreja. Tästä nousevat sekä #metoo-kampanjat että erityisesti saksalaisten jatkuvasti harjoittama ”kollektiivisen syyllisyyden” kollektiivinen itseruoskinta natsien hirmutekojen johdosta, tai laajemmin entisten siirtomaaisäntien hinku syytellä itseään kaikista kolonisoitujen kansojen kokemista vääryyksistä. Siksi entisistä siirtomaista saapuvat tulokkaat ovat muka oikeutettuja kaikkiin mahdollisiin etuihin. (Unkari taas, muistuttaa Schmidt, ei ole koskaan kolonisoinut ketään. Tietenkin voisi kysyä, miten kaksoismonarkian Unkari-puoliskon 1800-luvun lopulla harjoittama vähemmistöjen assimilointipolitiikka loi perustaa lukuisille 1900-luvun sotien yhteydessä nähdyille etnisille konflikteille. Mutta ehkä ei mennä siihen nyt.)

Tätä tilannetta käyttävät hyväkseen tahot, joiden intresseissä on ”migranttibisnes”. Maahanmuuttajat eivät vyöry Eurooppaan vain omasta halustaan tai islamilaisen valloitusideologiansa ajamina, vaan heitä kutsutaan, ohjaillaan ja kuljetetaan. Tätä tekevät ja tukevat ”ihmissalakuljettajien kanssa yhteen kietoutuneet” vale-kansalaisjärjestöt samoin kuin erilaiset ihmisoikeusjärjestöt sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ynnä muut oikeuselimet, joiden tuhoisaa toimintaa Schmidt vertaa ”irti päässeeseen laivan tykkiin” (s. 133) – sillä “oikeusvaltioon vetoaminen merkitsee kansanedustuksen kyseenalaistamista”, “juristokratiaa” (s. 202). Ihmisoikeudet ovat näille järjestöille “kumikäsite”, “jota he voivat mielensä mukaan venyttää ja soveltaa sen mukaan kuin tarve vaatii” (s. 175). (Mitä tämmöinen ”ihmisoikeuksien venyttäminen” voisi tarkoittaa, sitä ei tarkemmin selitetä, eikä siitä edes anneta yhtään esimerkkiä.) Ja valekansalaisjärjestöjä puolestaan rahoittaa ennen kaikkea sijoittaja-keinottelija György Soros, tuo Unkarin kansalle viime aikojen vihapropagandakampanjoissa esitelty superpahis, jota Schmidt itsekin aivan tosissaan vertaa James Bond -elokuvien maailman herruutta tavoitteleviin suurroistoihin.

Sekä vasemmistoliberaali-eliitit että EU:n päätäntäkoneisto ovat Schmidtin mukaan Sorosin hallinnassa. Tätä todistavat sekä ”kaasuputkisosialistien” siirtyminen poliitikonuransa jälkeen tai sen ohella suuryritysten lobbareiksi että – uskokaa tai älkää – Saturday Night Live -huumorishow, jossa Sorosia tituleerattiin Yhdysvaltain demokraattipuolueen omistajaksi. Kun kerran poliittisen satiiriohjelman kirjoittajatkin ”käsittelevät tätä tosiseikkana”, sen täytyy olla totta…

Sitä, mikä Sorosia ja hänen kavereitaan motivoi (paitsi ilmeisesti silkka pahuus), ei tosin juuri pohdita eikä yritetä selittää. Onko ”migranttibisnes” tosiaan niin kannattavaa? Välillä Schmidt väittää, että ”migranttibisneksen” takana on lännen suuryritysten halvan työvoiman tarve, mutta toisaalta (esim. s. 139) hänen mielestään ”migrantit” eivät halua tehdä töitä (eivätkä osaakaan, koska ovat suureksi osaksi kouluttamattomia ja lukutaidottomia), eivät varsinkaan pienellä palkalla, vaan odottavat leveää elämää sosiaalitukien varassa.

No, joka tapauksessa on olemassa ei vain Soros-verkostoa ja Soros-suunnitelmaa vaan suorastaan ”sorosismi” tai ”sorosistinen maailmankatsomus”, joka ilmeisesti tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”vasemmistoliberaalin eliitin” ideologia. Tätä ”sorosismia” levittämään myös Budapestin Keski-Euroopan yliopisto (Central European University, CEU) on perustettu, ja siellä, kuten anglosaksisissa yliopistoissa yleensäkin, ei päästetä puhumaan eikä esitelmöimään niitä, jotka ovat eri mieltä ”militanttien sorosistien” (!) kanssa… Eikä 87-vuotias Soros tietenkään toimi yksin, vaan todennäköisesti “hänen takanaan olevat ryhmät, jotka edustavat erästä määrättyä osaa [egy meghatározott rész] kansainvälisestä keinottelijapääomasta” (s. 250), käyttävät häntä keulakuvanaan. Mistähän ”määrätystä osasta” mahtaisi olla kysymys?

Sankarit: ”populistit”, ”kansallismieliset” – ja ennen kaikkea Viktor Orbán

”Eliittien” opportunismin ja piittaamattomuuden vastakohtana ja myös eliittien leppymättömän vihan kohteena ovat ne, joita eliitti nimittää populisteiksi.

Populistiksi he nimittävät sitä poliitikkoa, joka tekee sen, mitä äänestäjät häneltä odottavat. Toisin sanoen, demokraattia. [s. 14; Schmidtin mukaan sitaatti The Spectatorista.]

Populisteiksi haukutuista etenkin itäeurooppalaiset, ne, joihin Schmidt yleensä viittaa monikon ensimmäisen persoonan pronomineilla (“me”) tai taivutusmuodoilla (“tiedämme”), ovat lännen roistoille ja migranttivirtojen maahantuojille erityisen vaarallisia, sillä he ovat jo neuvostovallan aikana oppineet tunnistamaan sen ”kommunistisen, trotskilaisen, sittemmin postkommunistisen tai vasemmistolaisen” (s. 93) menetelmän, jolla viattomat saatetaan syyllisiksi ja vihamielinen miehittäjä glorifioidaan. Heihin ei siis Sorosin ja ylimielisten lännen kulttuurimarxistien propaganda niin helposti pysty, sillä heillä on vielä jäljellä kansalliset perusarvot ja niihin perustuva itsekunnioitus, joka antaa rohkeutta.

Rohkeus puolestaan on se keskeinen attribuutti, jonka Schmidt yhdessä kirjansa loppuluvuista omistaa Viktor Orbánille. Rohkeutta ilmentää esimerkiksi kunnallistekniikkakulujen (rezsi) alentamiskampanja eli “rezsi-taistelu” (jippo, jolla eläkeläisäänestäjät saadaan tyytyväisiksi, kun sähkö- ja kaasulaskut näyttävät halpenevan). Samoin rohkeuden osoitus on Schmidtin mielestä ”kansallisten konsultaatioiden” järjestäminen, sen rohkean ajatuksen pohjalta, että ”eliitin ohella muillakin voi olla mielipide, jolla on väliä” (s. 217). (Ja tämän mielipiteen perusteella siis voidaan piirtää rasti kyllä- tai ei-ruutuun järjettömän ja johdattelevan kysymyksen perään.) Ylipäätään rohkeus on Orbánin poliittisen credon ytimessä:

Älkäämme ihmetelkö, jos nämä luokattomat ja laatua ymmärtämättömät ryhmät ärsyyntyvät vapaustaistelija Orbániin. Samaan Viktor Orbániin, joka kesäkuun 16:ntena 1989, Imre Nagyn ja hänen marttyyritoveriensa uudelleenhautajaisissa Budapestin Sankarien aukiolla astui räjähtäen politiikkaan vaatiessaan ensimmäisenä koko alueella julkisesti vapaita vaaleja sekä neuvostoliittolaisten miehitysjoukkojen vetämistä maasta. Tähän tarvittiin tuolloin todellista rohkeutta, sillä kaksitoista päivää aiemmin oli vielä Pekingin Tiananmenin aukiolla demokratiaa vaativia opiskelijoita surmattu joukoittain.

Tämä myytti nuoresta Orbánista ensimmäisenä hajoavan imperiumin miehitysjoukkojen haastajana on itse asiassa kumottu moneen kertaan. Neuvostojoukkojen poistumisesta oli sovittu Unkarin johdon kanssa jo maaliskuussa 1989, kolme kuukautta ennen Orbánin puhetta, ja huhtikuussa kotiin lähti ensimmäinen joukko-osasto. Sopimusta ei ollut levitetty yleiseen tietoon, mutta Imre Nagyn uudelleenhautajaisten järjestelykomitea tiesi asiasta ja oli myös keskustellut siitä Orbánin kanssa. Hieman hämmentävältä tuntuu myös viittaus Kiinaan: periaatteessa sama, opiskelijoita ammuttanut järjestelmä on siellä yhä vallassa, ja viime aikoina Orbán on pyrkinyt aktiivisesti lähestymään Kiinan vallanpitäjiä. Mutta ilmeisesti Schmidt luottaa siihen, että hänen lukijansa eivät tee itsenäisiä jatkopäätelmiä.

On vastakkainasettelun aika

Melkoinen osa siitä hämmennyksestä, jota Schmidtin kirja sen kohderyhmän ulkopuolisessa lukijassa nostattaa, johtuu tyylistä. Vaikka teksti onkin populaaria ja suurelle yleisölle suunnattua, akateemisen ihmisen, tutkijan ja yliopistonopettajan uskottavuuden kirjoittajana luulisi perustuvan rationaalisuuteen ja loogisuuteen. Puusta katsoen siis odottaisi rauhallisia, objektiivisuuteen pyrkiviä ja kiihkomielisyyttä välttäviä muotoiluja. Schmidt kuitenkin kirjoittaa sadan vuoden takaisen poliittisen agitaattorin tyyliin, kaihtamatta myöskään arkityylisiä ilmauksia kuten  komcsi  ‘kommari’, migránssimogató,  vapaasti suomentaen ‘mamunhalaaja’, tai mocskos bolsi ‘saastainen bolševikki’.

Olennaisin retorinen keino on vastakkainasettelu ja vastakohtien yksiarvoinen ja yksiulotteinen kärjistäminen. Joka ei ole meidän puolellamme ja meidän perusarvojemme puolella, joka kritisoi jotakin meidän tekemäämme tai sanomaamme, se ei vain asetu kaiken erehtymättömäksi ylituomariksi vaan on kaikessa meitä vastaan ja kaiken hyvän vihollinen. Vaihtoehtoja tai aste-eroja ei ole, on vain hyviksiä ja pahiksia. Politiikassa ei voi olla kuin ehdotonta lojaalisuutta, ”palvontaa” ja ”jumalointia” tai ”leppymätöntä vihaa”.

Huomionarvoinen yhteys näkyy siinä, että kun USA:n johdossa on jumalaapelkäävä, konservatiivinen ja arvopohjainen hallinto, silloin Euroopan vasemmistoeliitin Amerikka-vastaisuus ei tunne rajoja, mutta kun näiden arvojen vastainen hallinto ottaa USA:n ohjaukseensa, silloin samat tahot muuttuvat yhtäkkiä Amerikan-palvojiksi. (s. 21)

Länsi-Euroopan vasemmisto arvostellessaan esimerkiksi Unkarin politiikkaa väittää tietenkin samalla, että sillä on yksinoikeus tuomaroida toisten tekemisiä. Unkarin viranomaisten toiminnan arvosteleminen on Unkarin valtion suvereeniuden kiistämistä. Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus, kulttuurinen suvaitsevaisuus, josta lännen liberaalit lässyttävät, tarkoittaa oman perinteisen kulttuurin vihaamista ja ”sotaretkeä perinteisiä arvoja vastaan”: vierasta voi Schmidtin mielestä ilmeisesti arvostaa vain oman kustannuksella. Kolmannen maailman kulttuurien arvon ja niiden kokeman vääryyden tunnustaminen tarkoittaa Schmidtin mielestä sitä, että ne nähdään eurooppalaista ”arvokkaampina”. Samoin pakolaisten universaaleista ihmisoikeuksista puhuminen merkitsee ”etuoikeuksien” vaatimista maahanmuuttajille, siirtomaa-aikojen vääryyksistä puhuminen on sen kiistämistä, että ”muissa maanosissa olisi tapahtunut joukkomurhia”, ja uskonvapauden ja uskonnollisen monimuotoisuuden salliminen on tietenkin ”hyökkäys kristinuskoa vastaan”.

Jatkuvasta vastakohtien kärjistämisestä syntyy täten loputon olkiukkojen tonttuparaati. Euroopan liberaalit, näin Schmidt, haluavat ”hävittää rajat” ja mahdollistaa ”rajattoman maahanmuuton”. He kieltävät ja sensuroivat: myös Schmidt on löytänyt saksalaisen toimittajan Claudia Zimmermannin hollantilaisessa radio-ohjelmassa esittämän väitteen, jonka mukaan saksalaisen WDR:n toimittajia olisi määrätty uutisoimaan pakolaiskriisistä pakolaismyönteisesti ja hallituksen linjan mukaisesti (WDR on kiistänyt väitteen, Zimmermann perunut sanansa ja pahoitellut väärinkäsitystä). Samoin suosittu olkiukkoväite siitä, että lännen liberaalit muka eivät tuomitsisi muslimien tekemiä ihmisoikeus- ja tasa-arvoloukkauksia, löytyy tietenkin myös Schmidtin varastoista.

Edelleen: liberaali eliitti haluaa muka hävittää sukupuoliroolit ja sukupuolet. Vanha tuttu olkiukko hyppää taas esiin: miehiä ei muka enää saa sanoa miehiksi eikä naisia naisiksi. Samasta teemasta esitetään yhdessä kirjan loppuluvuista todellinen urbaanilegendojen ja feikkiuutisten kokoelma. Schmidt on nimittäin perehtynyt anglosaksisiin yliopistoihin, joissa nykyään eletään pelkästään narsistisen yksilön itsetoteutuksen “totuuden jälkeistä” aikaa. ”Hauskan joulun” toivottaminen on vihapuhetta, ja kanadalaista psykologian professoria uhkaa vankilarangaistus, koska hän kieltäytyi käyttämästä trans- ja muunsukupuolisista opiskelijoista näiden toivomia sukupuolineutraaleja uudispronomineja (tämä saattaa olla ongelma Kanadan rikoslain uusien syrjintäpykälien mukaan, mutta silti väitteet rikossyytteestä ja vankeusrangaistuksesta ovat oikeusoppineiden mukaan lievästi sanoen liioiteltuja). Lontoon SOASin [School of Oriental and African Studies] opiskelijoiden vaatimus valkoisten miesfilosofien poistamisesta pakolliselta lukulistalta ”dekolonisaation” nimissä on päätynyt Schmidtin kirjaan täytenä totena, vaikka sitä ei missään vaiheessa otettu vakavasti. Ja niin, englanninkielisten yliopistojen campuksilla normaalit miesten ja naisten väliset suhteet ovat käyneet mahdottomiksi, kertoo Schmidt, koska miesopiskelijoita terrorisoidaan usein keksityillä raiskaus- ja ahdistelusyytöksillä…

Pöllöjä ja varpusia

En ollut vielä ehtinyt kirjan puoleenväliinkään, kun huomasin jo raapustelevani sen marginaaleihin kysymys- ja huutomerkkien lisäksi kirjainyhdistelmää BV. Päässäni nimittäin takoi jatkuvasti Bagoly mondja verébnek, hogy nagyfejű ‘Pöllö sanoo varpuselle, että sillä on iso pää’, meidän ”pata kattilaa soimaa” -sanontamme unkarilainen vastine. Esimerkiksi tuo edellä mainittu väite saksalaisen pakolaiskriisiuutisoinnin sensuurista: miten Schmidt voi kylmästi kirjoittaa tuollaista samalla, kun hänen oma hallituksensa on muuttanut valtion viestintäkanavat Fidesz-puolueen propagandatuutiksi ja keskittänyt suurimman osan perinteisistä medioista hallitusta lähellä olevien tahojen haltuun? Tai miten Merkelin Saksan väitetty kaksinaamaisuus, maireus länteen ja tylyys Itä-Eurooppaa kohtaan, eroaa siitä poliittisesta ”riikinkukkotanssista” eli näennäisillä myönnytyksillä hämäämisestä, jollaiseksi Viktor Orbán itse on kehunut Eurooppa-politiikkaansa?

”Pöllöjä ja varpusia” ynnä muita samantapaisia loogisia häränpyllyjä löytyy lähes joka sivulta. Lännen eliittien marinaa heidän kokemistaan kärsimyksistä kyllä ivataan huomaamatta, miten samanlaista on unkarilaiseen isänmaallisuuteen viimeistään 1500-luvulta lähtien kuulunut teatraalinen ”yhyy, meidän kansamme on kärsinyt enemmän kuin yksikään toinen” -itsesääli. Lännen marxistieliitit (?!) kuulemma yhä vähättelevät ja salailevat reaalisosialismin rikoksia – mutta niin tekee myös Orbánin hallinto, joka edelleen kieltäytyy julkistamasta sosialismin aikaisten yhteistyöagenttien nimiä (historioitsija Krisztián Ungváryn mukaan näin ovat tehneet Unkarin eri hallitukset järjestelmänvaihdoksen ajasta lähtien, luultavasti siksi, että tietoja voitaisiin käyttää poliittiseen kiristykseen).

Lännen marxistieliitit, näin Schmidt, ”eivät siedä väittelyä, avointa keskustelua, argumentteja” (s. 182), ja he myös tyytyvät kriittisen ajattelun sijaan toistelemaan Berliinistä (kuten aikoinaan Moskovasta) lähetettyjä valmiita mantroja, sillä ”on paljon helpompi kiihottaa vihaan ja tuomita yhteisön ulkopuolelle kaikki ne, jotka kysyvät ja argumentoivat, kuin nähdä vaivaa vastausten kanssa” (s. 74). Eikö Schmidtille juolahda mieleenkään, että tämä mitä suurimmassa määrin sopii kuvaamaan Unkarin hallituksen viime vuosina toimeenpanemia maahanmuuton ja György Sorosin vastaisia kampanjoja, tai sitä tapaa, jolla Orbán ja hänen hallituksensa torjuvat opposition kysymykset ja kritiikin? ”Soros-yliopistoksi” haukutun Central European Universityn rehtorin ohjelmapuhetta analysoidessaan Schmidt huomauttaa, että rehtori Ignatieff ei vaivaudu erikseen analysoimaan kommunismin virheitä vaan niputtaa sen yhteen stalinismin kanssa – juuri samasta, vaikka toisinpäin, on syytetty Schmidtin omaa terrorimuseota. Ja jos Merkelin Wir schaffen das! on tyhjä iskulause, joka ei kerro, mitä ja miksi (s. 248), niin onko Orbánin Magyarország jobban teljesít [‘Unkari suorittaa paremmin’] yhtään parempi?

Edelleen: ”maahanmuuttobisnestä” ruotiessaan Schmidt päivittelee, miten mahtaa käydä muuttajien lähtömaille, joista koulujakäynyt nuoriso katoaa Euroopan lihapatojen ääreen. (Toisaalla Schmidt taas vakuuttelee, että toisin kuin lännen liberaalit halusivat nähdä, suuri osa pakolaisista on lukutaidottomia ja integraatiokyvyttömiä barbaareja.) Samaahan voisi kysyä Unkarin osalta, missä on menossa koulutetun ja nuoren väestön hirmuinen exodus, niin että terveydenhoitojärjestelmän lisäksi monilla muillakin aloilla kärsitään jo koulutetun työvoiman puutteesta. Schmidt voi toki huomautella ”Euroopan jo aamupäivästä hyväntuulisen johtajan” Jean-Claude Junckerin käytöksestä ja hänen epäselvistä veroasioistaan, mutta onko Viktor Orbán, joka tunnetusti ei myöskään sylje lasiin, huhuttuine mielenterveysongelmineen ja koko perhettään ja lähipiiriään ympäröivine sakeine korruptioepäilyineen yhtään sen parempi?

Itävallan puna-mustien (demarien ja konservatiivien) hallituskoalitioiden vuosikymmenet toki johtivat jähmettyneeseen jäsenkirjavaltaan, mutta miten Schmidt kehtaa arvostella työpaikkojen ja lehdistötukien jakamista puolueperustein, kun Unkarissa hallituskriittinen media on vaiennettu lähes täysin ja lukuisien virkojen ja tehtävien haltijat ovat saaneet työpaikkansa Fidesz-puolueen armosta tai pitävät suunsa supussa silkasta pelosta, ettei työpaikka menisi alta? Ja kun Schmidt kirjoittaa lännen eliiteistä, jotka ovat päätyneet ”niin valovuosien päähän niistä, jotka eivät kuulu heidän piireihinsä, että he kohta eivät enää ymmärrä toistensa puhetta” (s. 103), minun mieleeni nousee väkisinkin kuva inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balogin neljän vuoden takaisesta oudosta hyväntekeväisyystempauksesta: Balog vei neljäkymmentä köyhää lasta eri puolilta maata luksushotelliin syömään hienon aikuisten aterian, johon kuului mm. hanhenrintaa sieni-calvadoskastikkeessa.

Ja ylipäätään – Schmidt kuten populistikellokkaat yleensä pystyy raivoamaan ”eliittejä” ja ”herroja” vastaan piittaamatta siitä, että itse korkeiden akateemisten ja valtiollisten asemien haltijana, vallanpitäjien suosikkina, joka vuosi sitten osti 240 miljoonalla forintilla itselleen viikkolehti Figyelőn, hän mitä selvimmin itse lukeutuu maansa eliittiin. Schmidt myös hurskaasti paheksuu nykyisten ”vasemmistoeliittien” tyyliä ja käytöstapoja (“heiltä puuttuu hyvä käytös ja hienostunut tyyli, he eivät tarjoa esikuvaa”, s. 154)) selvästi ajattelemattakaan, miten tämä suhteutuu hänen omaan lievästi sanoen räväkkään tyyliinsä.

Sen pahempi tosiasioille

Schmidt ei vain liioittele, kärjistä ja olkiukkoile, vaan toisinaan aivan häikäilemättä esittää täysin totuudenvastaisia väitteitä. Näissä lyhyissä agitaatioteksteissä ei tosin juuri näy perusteluja, faktoja tai lähdeviitteitä, mutta silloin kun faktoihin tai tilastoihin viitataan, viittaukset ovat toisinaan muunneltuja, vääristeltyjä tai täysin paikkaansapitämättömiä. Esimerkiksi Ruotsissa, missä muslimien maahanmuutto on muka johtanut raiskausten ja väkivaltarikosten räjähdysmäiseen lisääntymiseen (todellisuudessahan Ruotsin korkeat raiskaustilastot johtuvat matalasta ilmoituskynnyksestä ja raiskauksen kriteereistä, jotka ovat paljon väljemmät kuin monissa muissa maissa), on nykyään muslimeja Schmidtin mukaan (s. 59) yli 15 prosenttia; toisessa kohtaa (s. 140) hän väittää prosenttiluvun lähentelevän kymmentä. En tiedä, mistä luvut ovat peräisin, mutta vaikuttaa siltä, kuin desimaalipilkku olisi vähän luiskahtanut. Ruotsin uskonyhdyskuntien keskusjärjestön tilaston mukaan islamilaisiin uskonyhteisöihin yhteensä lukeutuu noin 140 000 henkeä eli vajaa puolitoista prosenttia Ruotsin asukkaista, ruotsinkielisessä Wikipediassa kerrotaan epävirallisten arvioiden yltävän jopa 400 000:een, mutta tällaiset nimen tai lähtömaan perusteella tehdyt arviot eivät pysty sulkemaan pois uskonnollisesta perinteestään vieraantuneita tai muunuskoisia (esimerkiksi Lähi-idän kristittyjä).

Jotkin väitteet panevat epäilemään, että Schmidt käyttää lähteinään äärioikeiston vaihtoehtomedioita vaihtoehtofaktoineen. (Ns. valtavirtamedia taas on hänen mielestään ansainnut – jo natsien käyttämän – nimityksen Lügenpresse, ’valhelehdistö’.) Nimeltä mainiten Schmidt siteeraakin ainakin kiisteltyä saksalaista Udo Ulfkottea (1960–2017), aiemmin FAZ:n poliittista toimittajaa, joka 2000-luvun mittaan ajautui yhä selvemmin äärioikeistopopulistien vaihtoehtofoorumeille. Jostain tällaisesta sylttytehtaasta on peräisin myös se väite (jota on vaikea olla nimittämättä häikäilemättömäksi valheeksi), että Alexander Van der Bellenin voitto Itävallan viime liittopresidentinvaaleissa olisi ollut ”järjestelty” (s. 152). Tätä asiaa on nimittäin puitu harvinaisen runsaasti.

Itävallan vuoden 2016 vaalien toinen kierros Van der Bellenin ja FPÖ:n Norbert Hoferin kesken uusittiin ääntenlaskennan muotovirheiden eli tyypillisen itävaltalaisen lepsuilun vuoksi: joissakin vaalipiireissä ennakkoäänestyskuoria oli avattu väärään aikaan tai ääntenlaskennassa ei ollut paikalla niitä henkilöitä, joiden olisi pitänyt olla. Näissä vaalipiireissä kuitenkin voiton sai Hofer, joten äänten peukaloiminen niiden avulla Van der Bellenin niukaksi voitoksi olisi edellyttänyt todella huikean ovelia järjestelyjä, ja myöskään Michiganin yliopiston tutkijoiden vaalimatemaattinen analyysi ei löytänyt mitään vaalivilppiin viittaavaa. Hofer ja muut FPÖ:n vaikuttajat pitivät vihjailuillaan kuitenkin kannattajakunnan parissa yllä vilppiepäilyjä, vaikka eivät toisaalta koskaan virallisesti nostaneet julkista kannetta. Ja vaikka Hofer uusintavaalien jälkeen tunnustikin tappionsa, Euroopan oikeistopopulistien foorumeilla kiertää yhä sama valheellinen väite, jonka Schmidt muotoilee näin (tässä samalla oiva näyte hänen tyylistään):

Myös Itävallan vaaleissa 2016 he [= vasemmistoeliitit] pääsivät munaamaan itsensä. Järjestetyn petoksen avulla, vaikka hiuksenhienostikin, heidän onnistui ajaa läpi tyypillinen länsimainen poliitikko, joka edustaa kaikkea sitä, mitä meidän on mahdoton hyväksyä ja sulattaa. Kommarimenneisyyden omaava [Van der Bellenin ”kommunistisuus” tarkoittaa sitä, että hän on myöntänyt joskus nuoruudessaan äänestäneensä kommunisteja paikallisvaaleissa, suom. huom.] vapaamuurari, sittemmin vihreiden riveissä onneaan koettanut ”riippumaton” ehdokas sai taakseen aivan luontevasti kaikki Itävallan menneisyyden merkkihahmot todistamaan maan poliittisen elämän toivottomuutta ja urautuneisuutta. Itävallan vasemmistoliberaali eliitti, joka otti ja ottaa yhä joka tilaisuudesta vaarin päästäkseen antamaan meille opetuksen, yrittää edelleenkin sotkea näkyvistä sitä tosiseikkaa, että vaalit piti toistaa järjestettyjen ja massiivisten vilppien ja väärinkäytösten tähden ja niiden uusintaan kutsuttiin kansainväliset tarkkailijat. Tällaista vaaliskandaalia ei Euroopassa ole vielä nähty. Täten ilmoittaudun tarkkailijaksi, ja tarvittaessa olen valmis myös antamaan pienen tietoiskun vapaiden vaalien vilpittömyyden merkityksestä.

 

Kielestä, vapaudesta ja demokratiasta?

Kirjan loppulauseen on kirjoittanut Márton Békés, ”21. vuosisadan tutkimusinstituutin” tutkimusjohtaja, oikeistofoorumeilla ja -blogeissa kunnostautunut nuori historiantutkija. Se alkaa näin (kursivointi alkutekstin mukainen):

Tämä kirja luo kodin kieleen. Se käsittelee poliittista vapautta kielen vapauden liitännäisenä ja antaa takaisin sanojen alkuperäisen merkityksen. Palauttaessaan käsitteiden merkitykset, jotka näyttivät olevan katoamassa, se toteuttaa konservatiivisen vallankumouksen ja restauroi niiden alkuperän. (…) Kirjan kirjoittaja julistaa yhdessä Orwellin kanssa: meidän tulee tunnustaa, että nykyinen poliittinen kaaos on yhteydessä kielen turmeltumiseen ja että todennäköisesti voisimme hieman kohentaa asiaintilaa, jos tarttuisimme asiaan kielen osalta. 

Tästä huolimatta en oikein ymmärrä, mitä tekemistä Schmidtin kirjalla on kielen kanssa. En myöskään ole varma, onko Schmidt tai hänen jälkisanakirjurinsa Békés edes kunnolla lukenut George Orwellin kuuluisaa artikkelia ”Politics and the English language” (1946), josta tuo yllä esitetty sitaatti on peräisin. Kirjoituksessaan Orwell ruoskii aikansa poliittisen kielenkäytön virheitä: turhaa monisanaisuutta ja ilmaisun mutkistamista, merkityksettömäksi kivettynyttä kapulakieltä, mauttomiksi käyneitä tai alun alkaenkin ontuvia metaforia. Hän myös esittää opettavaisia esimerkkejä eri tavoin huonoista teksteistä – ja niistä neljäs, ote tuonaikaisesta kommunistisesta pamfletista, muistuttaa minun silmääni suorastaan aavemaisella tavalla Mária Schmidtin tekstiä. Sama liikuttavan totinen, lainausmerkeillä korostettu yritys ironiaan (“the best people”), samantapaiset liioittelevan tunteelliset mutta kaavoiksi kivettyneet attribuutit, sama poliittis-uskonnollinen sisäpiirikieli, joka jättää ulkopuoliset ulkopuolelle pyörittelemään silmiään:

All the ‘best people’ from the gentlemen’s clubs, and all the frantic fascist captains, united in common hatred of Socialism and bestial horror at the rising tide of the mass revolutionary movement, have turned to acts of provocation, to foul incendiarism, to medieval legends of poisoned wells, to legalize their own destruction of proletarian organizations, and rouse the agitated petty-bourgeoise to chauvinistic fervor on behalf of the fight against the revolutionary way out of the crisis.

Schmidt ja Békés eivät pyri parempaan kieleen vaan ”oikeaan” kieleen, toisin sanoen heitä ohjaa monien maallikkojen naiivi usko siihen, että sanoilla on ”oikeat” merkitykset silloin ja sellaisina, kuin ”me” niitä käytämme (ja että sekin, ketkä kuuluvat ”meihin” ja ketkä eivät, on itsestään selvää). ”Vapaus” on vapautta siten kuin me sen ymmärrämme, vapautta meidän ehdoillamme, ”korruptiota” on vain ”heillä”, ei ”meillä”, ja meidän johtajamme poliittisen asenteen ytimessä on ”rohkeus”, koska me olemme niin päättäneet – sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämä ”rohkea” johtaja ei enää vuosiin ole suostunut antamaan haastatteluja muille kuin omille luottotoimittajilleen saati antautunut julkiseen väittelyyn poliittisten vastustajien kanssa, että hän kuittaa oppositiopoliitikon esittämän hankalan kysymyksen toivottamalla virnuillen ”hyvää joulua” tai julistuttaa kiisteltyihin poliittisiin päätöksiin liittyvät pöytäkirjat salaisiksi (kuten Paksin ydinvoimalaprojektin tapauksessa).

Vapaus on suosittu houkutin, kun kansa halutaan vapauttaa vapaudestaan, kirjoitti pakinoitsija Olli jo vuosikymmeniä sitten, eikä tässä ole mitään uutta. Mielenkiintoisempaa olisi miettiä demokratian käsitettä, etenkin muutaman kerran tässä kirjassa esiin pulpahtavaa termiä ”enemmistödemokratia” (többségi demokrácia), jonka Márton Békés jälkisanassaan yhdistää Orwellin aikalaisen, amerikkalaisen oikeistopolitiikan filosofin Willmoore Kendallin (1909–1967) majority-rule democracyn käsitteeseen. Mutta se kannattaa ehkä jättää valtio-oppineiden pohdittavaksi. Kielentutkijana palaan lestini ääreen ihmettelemään hiljaa mielessäni, miten akateeminen tutkija ja yliopisto-opettaja voi tuottaa, olkoonkin että yleistajuisen mielipidekirjoittelun nimissä, näin naiivia ja kaikkea rationaalista argumentointia kaihtavaa tekstiä.


Maahanmuutosta perheväkivaltaan ja takaisin

joulukuu 16, 2017

Tein taas tänä aamuna typerästi ja menin katselemaan netistä Unkarin valtion ykköskanavan tv-uutisia. Yhtenä pääaiheena oli tietenkin Brysselin EU-huippukokous, jonne pääministeri Orbán oli matkannut kuvaannollisina viemisinään kansallisen konsultaation 2,3 miljoonaa (näin väitetään, totuutta ei tiedä kukaan) vastausta – joiden sanomana siis on, että Unkarin kansa ei halua maahanmuuttajia, ei yhtään. Uutistoimittajan tekstissä toistuivat tutut iskusanat: kötelező betelepítés ‘pakollinen maahanasuttaminen’, illegális bevándorlás ‘laiton maahanmuutto’, migránspárti politikusok ‘migranttien puolella olevat poliitikot’. Sanoja menekült ‘pakolainen’ tai menedékkérő ‘turvapaikanhakija’ ei käytetty vahingossakaan. Ylipäätään uutisten katsojan oli helppo saada se vaikutelma, että koko huippukokous ja ylipäätään koko EU:n päätöksenteko pyörii pakolais-, korjaan, pakollisten maahanmuuttokiintiöiden ympärillä ja meneillään on suuri taistelu valkoisen Euroopan etnisen puhtauden puolesta.

(Samaan aikaan julkisuuteen on lopultakin päästetty viralliset tiedot tänä vuonna päättyneestä Unkarin korruptionkäryisestä maahanmuutto-obligaatio-ohjelmasta. Isolla rahalla – josta melkoinen osa on ilmeisesti päätynyt hallitusta lähellä olevien tahojen omiin taskuihin – on maahanmuutto-oikeuden Unkariin ja siten myös laillisen asuinpaikan EU:ssa saanut, perheenjäsenet mukaan lukien, noin kaksikymmentä tuhatta ihmistä, siis 15 kertaa niin monta kuin EU:n pakolaiskiintiöohjelman mukaan Unkarin olisi pitänyt ottaa vastaan. Obligaation lunastaneista suuri osa on Kiinasta, mutta paljon on saapunut myös pelätyistä muslimimaista: Irakista, Afganistanista, Iranista ja Pohjois-Afrikasta.)

Katsauksen lopuksi ääneen pääsi itse väsyneen näköinen Orbán, tai hänen Facebook-sivulleen ladattu video, jossa singahtelivat sotaisat metaforat: ankarasti on taisteltu, mutta sotaa ei ole vielä voitettu. Orbán on viime vuosina aniharvoin antautunut oikean toimittajan haastateltavaksi saati vaalikeskustelu- tai väittelyohjelmien kameroiden eteen; hän antaa yleensä ”haastatteluja” vain omille luottotoimittajilleen, joiden kanssa luultavimmin kysymykset on sovittu etukäteen, tai sitten kommunikoi yksisuuntaisesti, kuten nyt.

Viime aikoina oppositioviestimet ovatkin nostaneet esiin tapauksia, joissa Orbán pakenee ikäviä kysymyksiä tai suorastaan kieltäytyy vastaamasta. Kaksi vuotta sitten hän odotteli parlamentin istuntosalin ovella verhon takana piilossa välttyäkseen vastaamasta oppositioedustajien kysymyksiin ja astui sisään vasta, kun esitettiin aiemmin jätetty kysymys, johon hänen parlamentin sääntöjen mukaan oli pakko vastata. Syyskuussa oppositiopuolue LMP muistutti, että Orbán ei vieläkään ollut vastannut yli puoli vuotta aiemmin saamaansa, viiden eläkeläisjärjestön kirjoittamaan kirjeeseen, jossa kerrottiin lukuisien eläkeläisten akuutista köyhyydestä ja pyydettiin minimieläkkeiden korotusta. Lokakuussa Orbán järjesti ”lehdistötilaisuuden”, jossa saliin ei päästetty toimittajia lainkaan – nämä saivat katsella ja kuunnella pääministeriä videokuvan välityksellä.

Ja nyt viime maanantaina LMP:n edustaja Márta Demeter parlamentissa kysyi tiukasti Orbánilta, eikö Unkarin kansalliselle turvallisuudelle ole koitunut vaaraa siitä, että Orbán ja hänen lähipiirinsä liikemiehet, myös Orbánin vävy István Tiborcz, seurustelivat ja tekivät bisnestä viime kesänä edesmenneen saudiarabialaisen pankki- ja rahamiehen Ghaith Pharaonin kanssa, jota FBI ja Interpol ovat epäilleet rahanpesusta ja terrorismikytköksistä. ATV-kanavan julkaisemalla videolla

näkyy, miten Orbán nousee, tapansa mukaan hermostuneesti takkiaan napittaen, ja lausuu:

Kunnioitettu herra puhemies, arvoisa kansanedustajatoverini… hyvää joulua!

Tämä ”vastaus” – johon Orbánin puoluetoverit ympärillä reagoivat sydämellisellä naurunremakalla – ei ehkä edusta vain tavanomaista vallanpitäjän röyhkeyttä, vaan monet ovat nähneet siinä myös sukupuoliaspektin. Ämmien piipitystä ei tarvitse ottaa vakavasti, ja Márta Demeter voisi keskittyä pitämään suunsa kiinni ja näyttämään nätiltä.

Niin, ne naisasiat. Maailmanlaajuinen #metoo-kampanja etenee Unkarissakin – teatteripiirien jälkeen on vuorossa kirjallisuusmaailma, viime aikoina julkisuuteen on tullut ensin nuori runoilija Anna Follinus, sitten hänen jäljessään joukko muitakin nuoria kirjailijoita, joita Stádium-kustantamoa ja sen kirjallista ”salonkia” pyörittänyt aviopari, runoilija Kamil Kárpáti ja hänen vaimonsa Margit Lőkös, merkillisellä, lahkomaisella vallankäytöllään alistivat ja nöyryyttivät, joitakuita myös seksuaalisesti. Samaan aikaan Unkarin köyhien naisten asemasta Länsi-Euroopan punalyhtykatujen lihamarkkinoilla on jälleen keskusteltu, ja “VV Fannina” (VV eli Való Világ, todellinen maailma, on meidän Big Brotherimme tapainen tositeeveeohjelma) tunnetun nuoren naisen murhan uutisoinnista käyty väittely on nostanut esiin naisiin kohdistuvan väkivallan ongelmat.

”Mustasukkaisuusmurhasta” puhuminen vie huomion pois siitä tosiseikasta, että naisiin kohdistuva rakenteellinen väkivalta on osa Unkarin(kin) yhteiskuntaa. Joka viikko kuolee Unkarissa(kin) joku nainen nykyisen tai entisen puolisonsa tai kumppaninsa pahoinpitelemänä. Unkari ei kuitenkaan ole vieläkään suostunut ratifioimaan Istanbulin sopimusta, jolla monet valtiot jo ovat sitoutuneet taistelemaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja ja viime aikoina usein hallituksen puhetorvena esiintynyt painijanniskainen Szilárd Németh julisti marraskuussa ATV-kanavan haastatteluohjelmassa, että Unkari ei tule ratifioimaan koko sopimusta niin kauan kuin Fidesz on vallassa. Nimittäin: Istanbulin sopimus – joka edellyttää esimerkiksi tukitoimien järjestämistä väkivallan uhreille sekä asianmukaisen koulutuksen tarjoamista viranomaisille ja kansalaisille – ”yrittää istuttaa tänne genderfilosofiaa” ja ”hyökkää perinteistä perhemallia vastaan”. Sitä paitsi – näin on varapääministeri Zsolt Semjén jo lausunut – naisiin kohdistuva väkivalta ja häirintä on pelkästään maahanmuuton tuoma ongelma, ja naisrauhan nimissä tärkeintä on ”että pysäytämme maahanmuuton emmekä salli, että naiset joutuvat massaislamin johdosta elämään sharian varjossa”.

Hyvää joulua siis, naiset ja miehet!

***

Samaan aikaan Itävallassa: uusi hallitus on koossa ja astunee virkaan maanantaina. Oikeistopopulistit ovat jälleen koalition junioriosapuolena, kuten vuosituhannen alussa. Mutta silloin Jörg Haiderin oli muodollisesti vetäydyttävä puolueen johdosta, ja kautta Euroopan kohistiin, pelättiin natseja ja puuhattiin pakotteita. Nyt puoluejohtaja HC Strache virnuilee varakanslerina kenenkään estämättä. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tullaan näkemään epäpätevien ja hassunkuristen ministerien pelleparaati. Mutta kun 17 vuotta sitten ykköspaikalla liittokanslerina oli oikeistokonservatiivien ÖVP:n vanha kettu Wolfgang Schüssel, nyt puoluetta johtaa nuori tähti ja yleisönsuosikki, söpö poika Sebastian Kurz, josta kukaan ei vielä tiedä, mikä hänen poliittinen linjansa (jos sellaista on) loppujen lopuksi tulee olemaan. (Huhutaan hänen olevan myös ystävällisissä ja läheisissä väleissä Unkarin Orbánin kanssa.) Taidan tulla vanhaksi, kun päässäni soivat jatkuvasti Walther von der Vogelweiden vanhan erakkomunkin sanat: voi meitä, paavi on liian nuori!

owê der bâbest ist ze junc:
hilf, hêrre, dîner kristenheit!


Menneisyyden kaikuja

syyskuu 30, 2017

Viime postauksessani käsitellyn Őcsényn tapauksen puinti jatkuu. Pääministeri Orbán tavoitettiin perjantaina EU-huippukokouksesta Tallinnasta kameroiden eteen, ja häneltä kysyttiin, mitä mieltä hän on tapahtuneesta: pienen paikkakunnan lomahotellinpitäjä aikoo majoittaa muutamia laillisesti Unkarissa oleskelevia pakolaisperheitä lapsineen muutamaksi päiväksi, jolloin raivoon yllytetyt paikkakuntalaiset uhkailevat katkaista häneltä kaulan ja viiltelöivät hänen autostaan renkaat. Orbánin mielestä oli ”aivan oikein, että he ilmaisivat mielipiteensä päättäväisesti, äänekkäästi ja selkeästi”.

(Haastattelija:) Miten suuri on mielestänne hallituksen vastuu, kun muukalaisviha on voimistunut niin, että lastenkin majoittaminen nostattaa tällaista mielenkiihkoa pienellä paikkakunnalla?
Orbán: En näe tässä mitään moitittavaa. Jos ihmiset eivät halua ottaa vastaan maahanmuuttajia, eivät halua heitä maahansa eivätkä kyläänsä, ja [silmin nähden kiihtyen:] heille on jo valehdeltu maahanmuuttaja-asiassa niin paljon, että he eivät enää usko, että sieltä tulee vain lapsia. Unkarilainen ihminen rakastaa lapsia, ja, ja, muutenkin mielellään auttaa heikompiosaisia. Mutta maahanmuuttaja-asiassa on valehdeltu niin paljon, että kun sanotaan, että sieltä tulee vain lapsia, niin unkarilainen sanoo, että ensin tulevat lapset ja sitten vanhemmat…

Oppositiomedia tietenkin pursuu järkyttyneitä kommentteja. Esimerkiksi: kukahan tässä oikein on ”valehdellut maahanmuuttoasiasta”, ellei hallitus itse, joka käyttää miljardeja forintteja veronmaksajien rahaa muukalaisvihan ja pelon lietsomiseen? 444.hu-sivuston Zsolt Sarkadi kehottaa painamaan mieleen tämän päivän, jona Unkarin pääministeri avoimesti asettui puolustamaan laitonta, rasistista väkivaltaa. Samalla kun Őcsényn tapahtumat ja Orbánin kyyninen kommentti nostattavat päivittelyä jo Unkarin rajojen ulkopuolellakin, monet muistuttavat myös, että tällaista lynkkausmielialan nostatusta on nähty Unkarissa ennenkin.

Ennen vanhaan pelottavina mörköinä eivät toimineet muslimi-maahanmuuttajat vaan juutalaiset. Mekanismi oli kuitenkin samanlainen: kansaa kiihotettiin pelkäämään ja vihaamaan toisuskoisia muukalaisia, ja tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta puhuvat enemmistöpoliitikot pyrittiin kuvaamaan tämän vähemmistön kätyreinä. Selvimmillään tämä väkivaltamielialojen nostatus näkyi ei vain toisen maailmansodan ja holokaustin aikaan vaan jo ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun hajonneesta kaksoismonarkiasta irronnut Unkari lopullista rauhansopimusta ja rajanvetoja odoteltaessa luisui vuonna 1919 joksikin aikaa kommunistien ns. Neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) käsiin.

Unkarin Neuvostotasavallan johto ei totisesti ollut mitään puhtoisia pulmusia vaan terrorisoi kansaa samalla tavalla kuin aateveljensä muuallakin. Käytännössä oltiin jonkinlaisessa sisällissodassa, ja sisällissodathan ovat aina erityisen julmia. Ja hieman samaan tapaan kuin Suomessa vuonna 1918 myös käsky- ja vastuusuhteet saattoivat olla epäselviä, ja pahimmat terroriteot toteutettiin molemmin puolin jonkinlaisten puolivillien iskuryhmien toimesta. Viimeaikaisten tapahtumien kannalta pelottavan tuttua on kuitenkin se, miten terrori yhdistettiin toisuskoiseen viholliseen. Neuvostotasavallan kukistuessa uudet valkoiset vallanpitäjät muistivat usein korostaa kansalle, että monet neuvostotasavallan näkyvistä hahmoista, kuten kommunistien johtohahmo Béla Kun tai kansankomissaari ja terrori-organisaattori Tibor Szamuely, olivat olleet juutalaisia. (Itä-Euroopassahan kommunistipuolueiden johto ja älymystö värväytyi kaupunkien nousevasta alemmasta keskiluokasta, joka historiallisista syistä oli paljolti juutalaista.)

munkasvereink

”Työläiset, heimolaisemme! Taas teitä johdetaan harhaan!! Veli, pidä varasi!! Älä anna periksi!!”

Näin kirjoittaa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, Unkarin historian hahmojen ja tapahtumien ansiokas popularisoija:

“Pogromia ei tule, mutta muutamia tullaan kyllä kylvettämään” – näin ylipäällikkö Miklós Horthy otti etäisyyttä väkivallasta, kun sisäministeri Ödön Beniczky ja [antibolševistisen komitean johtaja, sittemmin Unkarin pääministeri] István Bethlen elokuussa 1919 hänen päämajassaan Siófokissa yrittivät taivutella häntä, että hän ei ainakaan pääkaupungissa sallisi upseerien iskuryhmien lynkata bolševikkeina tai juutalaisina pidettyjä henkilöitä. Kun Bethlen selitti Horthylle, että – ottaen huomioon meneillään olevat Trianonin rauhanneuvottelut – tällaiset ilman mitään oikeuden päätöstä toimitetut teloitukset (sekä ryöstely) voisivat nostattaa länsimaiden poliitikot vielä pahemmin Unkaria vastaan, Horthy ärähti hermostuneena: ”Vai käännyt sinäkin minua vastaan?!” Sitten hän kuitenkin lupasi, että ei itse antaisi määräystä laittomaan väkivaltaan. Ei hänen tarvinnutkaan. Erään iskuryhmän kapteenin selonteon mukaan maaseudun talonpojat kävivät spontaanisti epäilyttävien henkilöiden kimppuun: ”Turanilainen unkarilaisrotu on kansoista kärsivällisimpiä ja rauhallisimpia, ja siten selittyy, että kansan tuomion kohteeksi joutuivat suhteessa niin harvat.” Ei siis tapahtunut sen kummempaa kuin että joillain paikkakunnilla asukkaat ”ilmaisivat mielipiteensä päättäväisesti, äänekkäästi ja selkeästi”. Levitetyillä julisteilla ei ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa.

Esimerkiksi erään iskuryhmän komentaja Pál Prónay ei Dunaföldvárissa kohdannut minkäänlaista mielten kiihkoa. Sitten se vain nousi aivan spontaanisti: ”… heitä piti vähän sähköistää ja pippuroida, ennen kaikkea etenkin juutalaisia vastaan (…) Iltapäivällä minun upseerini hautausmaalla seppelöivät Szamuelyn miesten teloittamien kristittyjen kansalaisten haudan, ja siellä kapteeni Giczey taitavalla tavallaan piti niin hehkuttavan puheen, että väkijoukko paluumatkalla jo raivoissaan vaati syyllisten teloittamista. Ensimmäiseksi eräs isä oman poikansa kanssa hirtettiin apteekin luona olevaan lyhtypylvääseen, sillä he olivat olleet Szamuelyn pyöveleitä. Tästä innostuen väkijoukko sitten lynkkasi vielä muutamia terroristeja, sitten juutalaisia.”

Historiantutkimuksen tämänhetkisen kannan mukaan ”sellaista asiakirjaa, joka kaikki epäilykset pois sulkien todistaisi, että Horthy ylipäällikkönä olisi antanut teloitusmääräyksiä, ei vielä tähän päivään mennessä ole löytynyt”. Tämän toteamme tässä vain historiallisen totuudenmukaisuuden nimissä. Ja tämä koko juttu tuli mieleemme aivan sattumalta.