Turkin hihasta

lokakuu 17, 2019

No nih, Unkarin kunnallisvaalit olivat pienoinen yllätys. Budapestin ylipormestariksi valittiin kuin valittiinkin opposition yhteisehdokas Gergely Karácsony, monessa muussakin kaupungissa opposition ehdokas korjasi yllätyspotin. Riippumatta siitä, mitä jatkossa tapahtuu ja miten opposition yhteisrintama ajan mittaan kestää, nämä vaalit osoittivat, että huolimatta hallituksen mediaylivoimasta ja sen takaamasta jatkuvasta propagandatulvasta Orbán ja Fidesz ovat voitettavissa. Tästä on kerrottu Suomenkin mediassa laajalti, joten ei nyt sen enempää. Jäämme odottelemaan, miten uudet luudat lakaisevat. Karácsony on jo nähty lehtikuvissa ajamassa vihreästi ja vaatimattomasti polkupyörällä töihin. Muutamissa Budapestin kaupunginosissa taas hävinneet tähänastiset vallanpitäjät ovat tehneet vaalituloksesta valituksen, joka estää uusia pormestareita aloittamasta heti työtään ja – näin somekuplassani yleisesti arvellaan – antaa tähänastisille viranhaltijoille jopa muutaman viikon aikaa huudattaa asiakirjasilppuria ja hävittää raskauttavimmat korruption ja suhmurointien jäljet.

Mutta samaan aikaan tapahtuu Lähi-Idässä kauheita, ja yhtenä päätekijänä näissä tapahtumissa on Turkin Erdoğan, joka tunnetusti on Viktor Orbánin vanha kaveri. Unkari onkin revennyt EU:n rintamasta ja kieltäytynyt tuomitsemasta Turkin hyökkäystä kurdien kimppuun. Ulkoministeri Szíjjártón yhteistyössä turkkilaisten kanssa tarjoama selitys on henkeäsalpaava: Turkin hyökkäys on Unkarin kansallisen edun mukainen, se suojelee muun muassa Unkaria uudelta pakolaistulvalta, koska sen avulla luodaan turvavyöhyke, jonne Syyrian pakolaiset voivat asettua eikä heidän tarvitse vyöryä Eurooppaan.

Eikä tässä kyllin. Viime päivinä on vuoden takaista postaustani taas ruvettu jakamaan somessa, sillä Viktor Orbán on taas kerran kaivanut esiin unkarilaisten ja turkkilaisten suuren sukulaisuuden. Seurueineen hän kävi edustamassa Unkaria Azerbaidžanin Bakussa, turkkilaiskielisten valtioiden liiton kokouksessa – tässä liitossa Unkari on ”tarkkailijajäsenenä” mukana.

türkkenesi.jpg

Vuosi sitten Kirgisian Tšolpon-Atassa Orbán lausui suoria sanoja unkarin ja turkkilaiskielten sukulaisuudesta. Tämänkertainen julkilausuma, joka yleisen hämmästelyn säestyksellä kiertää riippumatonta mediaa ja somea, oli ehkä vieläkin räväkämpi. Orbán onnitteli Kazahstanin virallisesti eläkkeelle (väittämän mukaan vain kulissien taakse naruja vetelemään) siirtynyttä suurta johtajaa Nursultan Nazarbajevia kunniamerkistä, jonka heimoveli Erdoğan oli hänelle juuri ojentanut, näin sanoen:

Tahtoisin onnitella kiptšakkien suurta ystävää, herra presidentti Nazarbajevia korkeasta kunniamerkistä. Läsnäolijoista eivät kaikki tätä tiedä, mutta Unkarissa on kiptšakkeja. Monissa unkarilaisissa on kiptšakkilaista verta, heillä on oma itsehallinto, ja herra presidentti Nazarbajev on myös Unkarin kiptšakkiheimojen ikuinen presidentti, ja joka vuosi myös lähetämme hänelle viestin, kun kiptšakkien vuosikokousta vietetään Unkarissa.

Luultavasti melkoinen osa unkarilaisista ei tätä ennen ole tiennyt, mitä kiptšakit ovat ja voiko niitä syödä. Kyseessä on historiallinen heimonnimi, jota turkologiassa on käytetty myös turkkilaisen kieliperheen yhden päähaaran nimityksenä (kiptšakkikieliin luetaan muun muassa tataari, baškiiri, kazahi ja kirgiisi). Kiptšakeiksi nimitettyjä, ilmeisesti turkkilaissukuista kieltä puhuvia heimoja liikkui 1000–1200-luvuilla eri puolilla itäisen Euroopan ja Keski-Aasian aroja. Tähän luultavasti etnisesti kirjavaan heimoliittoon, joka venäläisissä lähteissä tunnetaan ”polovtseina”, kuuluivat myös kumaanit, toinen turkkilaiskielinen kansanryhmä.

Kumaaneja, unkariksi kun, asettui 1200-luvulla Unkariin, missä heidän mukaansa saivat nimensä Kiskunságin ja Nagykunságin maakunnat. Jonkin aikaa he olivat merkittävä tekijä Unkarin erinäisten eturistiriitojen repimässä sisäpolitiikassa. Jopa Unkarin kuningas László (Ladislaus) IV (1262–1290) on jäänyt historiaan lisänimellä Kun László; hän oli äitinsä puolelta kumaanilaista sukua (hänen äitinsä oli kumaaniruhtinaan tytär) ja eli itse mielellään kumaanien joukossa näiden tuohon aikaan vielä varsin villien ja pakanallisten tapojen mukaan. Kumaanin kieltä, joka sekin kuului turkkilaiskielten kiptšakkiryhmään, puhuttiin Unkarissa vielä muutaman vuosisadan ajan, mutta lopullisesti se sammui viimeistään 1700-luvulla. Kumaanien perintömassaa on varmasti monissa nykyisissä unkarilaisissa, mutta Unkarin vanhojen kumaanialueiden väestö on turkkilaisvallan aikaisten ja sen jälkeisten muuttoliikkeiden perin pohjin sekoittama.

1900-luvulla jotkut kumaanien jälkeläiset tai sellaisiksi itsensä tuntevat ovat ryhtyneet tutkimaan juuriaan ja elvyttämään identiteettiään. Merkittävin vaikuttaja tällä alalla oli kielen- ja perinteentutkija, tunnustettu turkologi István Mándoky Kongur (1944–1992), joka muun muassa keräsi kumaanialueiden kansanperinteestä käsittämättömiksi loruiksi vääntyneitä kumaanin kielen jäänteitä. Kumaaniperinteen harrastajilla on omat järjestönsä ja kokouksensa – näihin ilmeisesti Viktor Orbán viittasi puhuessaan Unkarin kiptšakkien kokouksesta. Ja yhteys Kazahstanin ”heimoveljiin” on myös olemassa. Karcagin kaupungissa on vuodesta 1998 toiminut paikallisen kumaaniaktivistin pyörittämä Kazahstanin kunniakonsulaatti.

Tästä kumaanimeiningistä tulevat jossain määrin mieleen ns. metsäsaamelaiset tai mettälappalaiset, siis ne nykyisen Suomen Lapin eteläisemmissä osissa asuvat suomalaiset, jotka viime aikoina ovat ruvenneet löytämään saamelaisia juuriaan ja rakentamaan itselleen jonkinlaista saamelaista identiteettiä. Vaikka ”mettälappalaisten” esi-isissä onkin voinut olla suomalaisiin uudisasukkaisiin sulautuneita noiden alueiden entisiä saamelaisia, niin heidän saamelainen kielimuotonsa on sammunut jo parisataa vuotta sitten, ja ajatus siitä, että jonkinlainen saamelainen etnisyys olisi kaikessa hiljaisuudessa katkeamatta elänyt Peräpohjan suomalaisten keskuudessa, tuntuu näin puusta katsoen hieman epäilyttävältä. Riittääkö etnisen identiteetin rakennusaineiksi pelkkä epämääräinen usko siihen, että kenties ollaan näillä seuduilla aikoinaan asuneen jännittävän, kadonneen kansan jälkeläisiä?

Etnisen identiteetin rakennustyöllä on myös poliittiset ulottuvuutensa. ”Metsäsaamelaisuuden” nousuun on varmasti vaikuttanut ”oikeiden” alkuperäiskansojen kuten pohjoisempien saamelaisten taistelu oikeuksiensa puolesta. Unkarin kumaaniaktivistit taas ovat jo vuosia sitten keksineet ”sukulaisuutensa” muihin kiptšakkiturkkilaisiin kansoihin, jostain syystä etenkin kazaheihin. Nyt tätä ajatusta tarjoillaan turkkilaissukuisille ”veljeskansoille” osana Orbánin ”avaus itään” -politiikkaa. Näinköhän vielä tulevaisuudessa nähdään Orbánin outojen puheiden muuttuvan todeksi? Saavatko ”kumaanit” virallisen vähemmistökansan statuksen, vaaleihin omat listat ja mahdollisuuden omaan parlamenttiedustajaan (jollainen Unkarin saksalaisvähemmistöllä jo on)? Perustetaanko kumaaneille oikeasti oma virallinen itsehallintoelin (jollaisen Orbán jo väitti heillä olevan), samantapainen kuin Unkarin romanien sakean korruptionkäryn ympäröimä ORÖ? Onko Orbán vain innostunut liikaa diktaattoritoverien veljespiirissä ja seonnut sanoissaan (somekuplassani spekuloidaan myös lääkityksen tarkistamisen tarpeella…), vai näkeekö hän todellakin kumaaneissa mahdollisuuden mafiaimperiumin laajentamiseen?

***

Pikapäivitys: Juuri tulleen tiedon mukaan Budapestin Ferencvárosissa alkaa toimia turkkilainen koulu, jota ylläpitää Erdoğanin vuonna 2016 Fethullah Gülenin liikkeen vastapainoksi perustama Maarif-säätiö. Koulun ohjelmasta ja oppilaista ei vielä ole tarkempaa tietoa, mutta Turkin Maarif-kouluissa konservatiivinen (?) islamin ja Koraanin opetus on keskeisellä sijalla. Jo aiemmin on kerrottu suunnitelmasta rakentaa Budapestin Kőbányaan turkkilaisten kustantama moskeija. Tämän suunnitelman tosin keskeytti vuoden 2015 pakolaiskriisi, jonka yhteydessä islamin ekspansiolla pelottelusta tuli Orbánin hallituksen keskeisin propagandavaltti. Mutta ehkä tämäkin suunnitelma voidaan nyt ottaa hyllyltä, kun Erdoğan itse on taas tulossa vierailemaan ystävänsä Viktorin valtakunnassa marraskuun alussa.


Kolmikymmenvuotispäivä

kesäkuu 16, 2019

Kolmekymmentä vuotta sitten, 16. kesäkuuta 1989, Budapestissa haudattiin juhlallisin menoin ja noin kolmesataatuhantisen kansanjoukon läsnäollessa vuoden 1956 vallankumoushallituksen pääministeri ja marttyyri Imre Nagy, jonka kommunistinen järjestelmä oli aikoinaan tuominnut kuolemaan, teloittanut ja salaa haudannut Rákoskeresztúrin hautausmaan laidalle väärällä nimellä.

Uudelleenhautaustilaisuutta oli jo edellisestä vuodesta saakka valmistellut vuoden 1956 kansannousun veteraanien perustama ”totuuskomissio” Történelmi Igazságtétel Bizottsága (TIB), ja tuolloin – kun Imre Nagyn teloituksesta vuonna 1988 tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta – oli Pariisissa Père Lachaisen hautausmaalle pystytetty Nagylle ja hänen tovereilleen eräänlainen symbolinen hauta. Budapestissa taas oli Nagyn teloituksen 30-vuotispäivänä järjestetty mielenosoitus, jonka poliisi tylysti hajotti. Sosialistinen järjestelmä natisi jo liitoksissaan, Neuvostoliitossa – joka oli kokenut oman ”Vietnaminsa” Afganistanissa ja vetäytyi maasta lopullisesti helmikuussa 1989 – jylläsi perestroika, Virossa liehuteltiin sini-musta-valkeita lippuja ja kirjoitettiin ja puhuttiin ääneen asioista, joita ei vielä vuotta aiemmin saanut olla olemassakaan. Myös sosialistisen Unkarin hallinto ymmärsi aikojen olevan muuttumassa. Maassa toimi jo useita demokraattisia poliittisia järjestöjä ja puolueita, rautaesiripun purkaminen ja monipuoluejärjestelmään siirtyminen siintelivät jo taivaanrannalla. Talouselämää oli alettu vapauttaa läntisen markkinatalouden suuntaan, ja vuonna 1988 siihenastisen matkustuslupakäytännön tilalle oli tullut tavallinen passi, jolla unkarilaiset saivat ”normaalisti” matkustaa ulkomaille. Tätä muistellaan nykyään Wienin Mariahilferstraßelle suuntautuneiden hysteeristen ostosmatkojen aikana.

magyarnelopj.jpg

Lehtiuutinen kesäkuulta 1989 kertoo hieman närkästyneeseen sävyyn, miten itävaltalaisiin myymälöihin on ilmestynyt unkarinkielisiä ilmoituksia, joilla yritetään puuttua myymälävarkauksiin. Urbaanilegendojen ”Magyar, ne lopj!” (‘Unkarilainen, älä varasta!’) -kylteistä ei urbanlegends.hu-sivusto ole löytänyt todisteita,  mutta tämä oikeinkirjoitukseltaan hieman horjahteleva teksti pyytää kohteliaasti unkarinkielisiä asiakkaita ilman erillistä kehotusta avaamaan kassinsa kassalla.

Imre Nagyn ja hänen toveriensa hautajaisista oli tarkoitus tulla rauhanomainen, kansakuntaa sen yhteisessä surussa yhdistävä tilaisuus, jossa myös maata siihen asti hallinnut sosialistinen työväenpuolue MSZMP osoittaisi olevansa ajan hermolla ja pystyvänsä luotsaamaan maan uuteen aikaan. Loppujen lopuksi saatiinkin aikaan koko Unkarin sosialistisen järjestelmän symbolinen hautajaistilaisuus. Sosialistihallinto oli uskonut hoitavansa homman niin sanotusti kotiin osallistumalla virallisesti vuoden 1956 marttyyrien hautajaisiin; koko valtiojohto laski seppeleitä haudalle, ja valtion yleisradioyhtiö televisioi suorana koko tilaisuuden. Toki pelättiin myös provokaatioita ja yhteenottoja, huhuja kierteli, ja – kuten 444.hu-sivusto yksityiskohtaisesti, myös arkistoitujen asiakirjojen avulla, osoittaa – valtion tiedustelupalvelu keräsi voimansa kenties viimeiseen suureen ponnistukseensa, jolla tärkeää tilaisuutta yritettiin estää valumasta oppositiovoimien hyödyksi. Tämä ei enää aivan onnistunut.

Budapestin Sankarten aukiolla järjestetyssä valtavassa yleisötilaisuudessa kesäkuussa 1989 puhui useita vuoden 1956 kansannousun veteraaneja, Imre Nagyn taistelutovereita – sekä nuori poliitikko nimeltä Viktor Orbán, maaliskuussa 1988 perustetun ”Nuorten demokraattien liiton” (Fiatal Demokraták Szövetsége eli Fidesz, joka sittemmin on muuttanut nimensä muotoon “Fidesz – Unkarin porvarillinen liitto”) perustajajäsen ja tiedottaja, György Sorosin “Avoin yhteiskunta -säätiön” tutkijastipendiaatti.

Viktor-Orban_1560444767296516.jpg

Kuuluisa valokuva (AP, István Csaba Tóth) sutjakasta nuoresta takatukka-Orbánista pitämässä kohuttua puhettaan.

Toiset puhujat olivat asetelleet sanansa sovinnollisiksi ja rakentaviksi, Orbán taas humahti kertaheitolla poliittiseen julkisuuteen puheellaan, joka oli tunteisiin vetoava, kiivas ja suorastaan sotaisa – ja herätti jo tuolloin närää myös muissa puhujissa, muistelee itse paikalla ollut ulkounkarilainen historiantutkija, vuoden 1956 pakolaisten perheeseen Wienissä syntynyt Béla Rásky itävaltalaisessa Die Presse -lehdessä. Orbán ei sovitellut vaan vaati systeemiä tilille rikoksistaan, ja hän myös ainoana vaati neuvostomiehityksen lopettamista:

”Meidän on valittava sellainen hallitus, joka viipymättä aloittaa neuvottelut neuvostojoukkojen vetämiseksi maasta!”

Tätä pelotonta puheenvuoroa on sittemmin lukemattomat kerrat käytetty sankarimyytin rakentamiseen. Itse asiassa neuvostojoukkojen vetäminen Unkarista oli kaikessa hiljaisuudessa jo käynnistetty. Jo viisi vuotta sitten tätä muisteli Élet és Irodalom -lehdessä Gyula Kozák, joka TIB:n ydinjoukon jäsenenä oli yhteistyössä hallituksen edustajien kanssa suunnittelemassa ja järjestelemässä Imre Nagyn uudelleenhautajaisia. Vuoden 1956 veteraanien rinnalle haluttiin ohjelmaan joku nuori sähäkkä puhuja, tulevaisuuden edustaja, ja semmoinenhan löytyisi ”nuordemokraattien” riveistä…

Fideszin johtajat olivat nimenneet tehtävään Orbánin, joka kirjoitti puheensa ruutuvihkoon. Se oli pitkä ja rikkoi sitä perussääntöä, että päivänpolitiikka jätetään ulkopuolelle. Jos oikein muistan (oikein!), György Litván, Péter Kende, kenties myös [Miklós] Vásárhelyi [yksi järjestelyjen johtohahmoista, aikoinaan Imre Nagyn kansannousuhallituksen tiedottajana toiminut lehtimies] juttelivat tästä hänen kanssaan jossain pikkukapakassa, mutta Orbán piti pintansa.

Vásárhelyi oli hyvin ärtynyt. Me istuimme Gerlóczy-kadulla András B. Hegedűsin asunnossa, piittamatta edes siitä, että meitä kuunneltiin. Vásárhelyi kertoi katkerana, että sekä [Yhdysvaltain suurlähettiläs Mark] Palmer että [pääministeri] Miklós Németh olivat selittäneet, että neuvostojoukkojen maasta vetämisestä on jo päätetty, mutta Orbán halusi silti vaatia sitä. Se härkäpää pitäisi saada tajuamaan, että tämä vaatimus pitää jättää pois, se ei ole tyylikästä, eikä venäläisiä pidä suututtaa, ne ovat muutenkin saaneet ja saavat jo kylliksi. Vásárhelyi ei halunnut paljastaa Miklós Némethin ja Palmerin kanssa käytyjä neuvotteluja, siksi hän antoi minun tehtäväkseni yrittää vielä viimeisen kerran puhua Orbánin kanssa. Minun pitäisi saada hänet jättämään pois vaatimus neuvostojoukkojen poisvetämisestä, sillä niiden vetäytymispäätös oli jo tosiasia.

Tapasimme tutussa Halász utcan kapakassa. Asemani ei ollut helppo, sillä mistä saatoin virallisesti tietää, että neuvostojoukkojen vetäytymistä valmistellaan jo? Tunsin Orbánin, sillä vuonna 1988 Lontoossa György Krassó oli järjestänyt meille muutamia esiintymisiä Budapestissa tapahtuneen kesäkuun 16:nnen mielenosoituksen johdosta. Tiesin hänet aggressiiviseksi, omapäiseksi, sairaalloisen itsevarmaksi tyypiksi. Sain puhua kuuroille korville. ”En voi nimetä lähteitäni, mutta tämä on sataprosenttisen varmaa. Pyydän, jätä pois tuo neuvostojoukkoja koskeva kohta. Siksi, että on sovittu, että ei puhuta päivänpolitiikkaa, ja myös siksi, että kasarmeja ollaan jo tyhjentämässä.” Tietenkin keskustelu oli todellisuudessa paljon pitempi, mutta tämä oli ydinkohta. Orbán oli minua kohtaan yhtä peräänantamaton kuin Kendeä ja Litvániakin. ”EI! Tämän on Fidekszen johto hyväksynyt, tämän minä tulen sanomaan.”

Loppu on historiaa. Suhteellisen tuntematon opiskelijapoliitikko pomppasi maineeseen pelottomana miehenä, joka ensimmäisenä uskalsi vaatia Neuvostoliiton joukkoja lähtemään Unkarista, ja tästä puheesta ja vaatimuksesta on tullut Orbánin poliittisen uran ja imagon peruskivi. Siitä huolimatta, että – kuten Kozák kirjoituksensa lopussa tiivistää – Orbán aloitti poliittisen uransa uhkarohkealla valheella, kuin poppamies, joka saa tyhmän kansan uskomaan, että aurinko on noussut nimenomaan hänen käskystään.

Orbánin ja hänen opiskeluaikaisen lähipiirinsä Fidesz on sittemmin kokenut täydellisen muodonmuutoksen nuorten intellektuellien liberaalista kumouspuolueesta oikeistopopulistiseksi, kristillis-konservatiivisia arvoja ja 1800-luvun henkistä kansallisromanttista kansallismielisyyttä liehuttelevaksi valtajärjestelmäksi, jonka uskollisimmat tukijoukot kyynisen ja korruptoituneen eliitin ulkopuolella löytyvät vähemmän koulutetuista eläkeläisistä. Myös Orbán itse on muuttunut, toteaa Rásky Die Presse -lehden kirjoituksessaan:

Yhteiskuntatieteilijät ja journalistit väittelevät siitä, miten ja miksi tämä kunnianhimoinen, sivistynyt ja sotaisa nuori mies muuttui vallanhimoiseksi, rahanahneeksi, kostonjanoiseksi, egomaaniseksi ja häijyksi itsevaltiaaksi – vai tarvittiinko tällaista muodonmuutosta laisinkaan, jospa hänessä jo tuolloin piili tuhoava provokaattori, trolli, jolle lakkaamattomat haasteet ja jatkuva riidankylvö tuottavat keskenkasvuista mielihyvää. Nyttemmin tuntuu väkisinkin siltä, että Orbán on pannut toimeen maanmiehillään (sekä Euroopan Unionilla) valtaisan Milgramin kokeen: Miten pitkälle yhteiskuntaa voi ärsyttää ja nöyryyttää?

Niinpä. Tällä hetkellä monia sivustakatsojia hämmentää se, mitä Ráskykin kärkevässä kirjoituksessaan ihmettelee. Miksi unkarilaiset eivät nouse kapinaan, vaikka koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmät ovat järkyttävässä tilassa, vaikka kymmenettuhannet lapset näkevät suoranaista nälkää ja kolmasosa kansasta elää toimeentulominimin alapuolella, vaikka vaalijärjestelmä on rakennettu ja vaalit toteutettu niin, että opposition on käytännössä mahdotonta kaataa Orbánin hallitusta demokraattisin keinoin, vaikka tieteen ja kulttuurin instituutioita tuhotaan ja nöyryytetään samalla kun sadattuhannet lahjakkaat, yritteliäät ja koulutetut unkarilaiset ovat viime vuosina lähteneet länteen etsimään ei vain parempaa toimeentuloa vaan myös vapaampaa ilmapiiriä? Miksi korruptio saa rehottaa sellaisissa mitoissa, että Orbánin ja hänen lähipiirinsä oligarkkien oudon EU-rahoilla rikastumisen näkee jokainen, jolla on silmät päässä, ilman ihmeempiä tutkimuksiakin? Miksi ketään ei hermostuta median muuttuminen valtapuolueen propagandatorveksi?

Virallinen 30-vuotisjuhlinta on tätä kirjoittaessani vähitellen käynnistymässä. Imre Nagy itse on tosin Orbánin hallinnolle hieman ongelmallinen hahmo: hän oli kuolemaansa saakka vakaumuksellinen vasemmistolainen, reformikommunisti ja ihmiskasvoisen sosialismin etsijä, kun taas nykyinen hallitus haluaisi nostaa vuoden 1956 muistopolitiikan keskiöön jonkinlaisen oman mielensä mukaisen kommunisminvastaisen oikeistoisänmaallisuuden (vaikka sitä ei kansannousuun johtaneessa liikehdinnässä juuri ollut, ei voinut olla). Nuoren järjestelmänkaataja Orbánin sankarimyyttiä on kuitenkin yhä rakennettava. Siispä tänään on luvassa aamulla Imre Nagyn patsaan virallinen seppelöinti, iltapäivällä hovihistorioitsija Mária Schmidtin johtaman ”Terrorin talo” -museon uuden ”30 vuotta vapaana” -näyttelyn avajaistilaisuus sekä sen jälkeen Sankarten aukiolla suuri ulkoilmakonsertti.

Katsellaanpa lopuksi tämän ilmaisen ulkoilmakonsertin mainostraileri. Huolella lavastetussa epookkifilmissä näemme, miten harmaanruskean kasari-Budapestin katujen kansa hämmentyen herää, pyyhkäisee silmiään ja nostaa katseensa kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kaunis nainen laskee punaisen ruusun arkulle, jossa ilmeisesti lepää joku henkilö, valtava väkijoukko täyttää Sankarten aukiota, ja sitten kuulemmekin jo Viktor Orbánin tutun kireännasaalin äänen lausuvan nuo kuuluisat sanat neuvostojoukkojen vetämisestä pois Unkarista. Tätä katselee ja kuuntelee televisiosta myös kirkastuvakatseinen ydinperhe (isä silittää onnellisena innokkaaseen hymyyn puhkeavan poikansa päätä). ”Näin alkoi ihmeiden vuosi, meistä tuli vihdoin vapaita”, kertoo kuuluttaja, samalla kun kuva siirtyy Sankarten aukion valtavasta kansanjoukosta junaan pakkautuviin neuvostojoukkoihin ja piikkilanka-aitaa purkaviin unkarilaisiin sotilaisiin. ”Juhlitaan yhdessä!” kehottaa kuuluttaja.

Vapaus, vapaus, vapaus ja kommunistisen sorron kaatuminen. Kauniita aatteita ja ajatuksia, mutta mielenkiintoista on myös vilkaista juhlavuoden Facebook-sivulla julkaistun trailerin alle kertyneitä kommentteja:

minekörültök

MISTÄ TE OLETTE ILOISSANNE?????? mistä vapaudesta puhutaan??????? että KÁDÁRIN JÄRJESTELMÄSSÄ kaikilla oli onnellinen ihmisarvoinen elämä!!!! kaikilla oli hyvin palkattu työ paikka ,kaunis asunto, huonekalut, auto, ja lakisääteinen loma, käytiin konserteissa huvitelemassa!!!!!!! NYT PITÄISI JUHLIA TÄTÄ VAPAATA KURJUUTTA

szegenynagyim

Mummo parkani miten onnellinen se oli syntyi 1910 sai kokea kaiken laista ,toivoi,malttoi mielensä.,hyvitys kuitti sillä ehkä vielä on tallella ullakolla en tiedä tehdas jossa mummo oli töissä yksityistettiin ,herra ties kenelle sitäkään ei enää ole olemassa ,.mutta ennen kuolemaansa mummo sanoi,että lapsikulta en minä tämmöistä odottanut. | (…) | Koko Unkarin historian aikana emme ole ikinä olleet vapaita emme taloudellisesti emmekä poliittisesti jos joku tietää tämmöisen ajanjakson niin kirjoittakoon mihin aikaan se oli kiitos jo etukäteen.

Pahoin pelkään tämän merkitsevän sitä, että juhlavuoden sankaripatsaan rakentaminen Viktor Orbánille (kuten 444.hu tämän mainosfilmin sanoman kiteytti) ei onnistu näillä eväillä, kun uskollisimpien kannattajien mielessä aika alkaa kullata muistoja Kádárin ajan pehmodiktatuurista ja velaksi rakennetusta suhteellisesta hyvinvoinnista. Avainkysymys on, nouseeko jostakin vielä oppositiovoima, joka kykenee kanavoimaan tämän tyytymättömyyden muuhunkin kuin muukalaisvihaan ja ennakkoluuloihin. Tähänastisen perusteella ei vielä voi paljoa toivoa.


Hän työntää kätensä taskuumme ja syö meidän laskuumme

tammikuu 8, 2019

Jo opiskeluajoiltani muistan (olisikohan ollut Debrecenin legendaarisilla kesäyliopistokursseilla?), miten unkarilainen opettaja ääni kunnioituksesta värähtäen kuvaili meille muutamia kulinarismin temppeleitä, joiden tunteminen kuuluu unkarilaiseen yleissivistykseen. Oli Budapestissa nykyinen Gerbeaud-konditoria, joka silloin kantoi sosialisminaikaista Vörösmarty-nimeä (vörös tarkoittaa ‘punaista’, mutta – tämäkin meille selitettiin sormi pystyssä – Vörösmarty ei mitenkään liittynyt aatteeseen vaan oli sen romanttisen runoilijan nimi, jonka mukaan nimetyllä aukiolla Gerbeaud-konditoria sijaitsee). Ja oli ravintola Gundel, jossa en ole koskaan käynyt mutta joka ilmeisesti on jonkinlainen unkarilaisen paremman väen ruokakulttuurin non plus ultra. Ravintola on toiminut samalla paikalla Budapestin Városliget-puiston laidalla vuodesta 1894, nykyisellä nimellään vuodesta 1910, jolloin se siirtyi kuuluisan Gundel-gourmetkokkisuvun haltuun. Gundel-ravintolassa ovat syntyneet sekä somlói galuska, eräänlainen pappilan hätävaran fiinimpi ja suklaisempi versio, että nykyäänkin Gundel-palacsintana tunnettu pähkinöillä, rusinoilla ynnä muilla herkuilla täytetty suklaakastikkeinen ohukainen. Se on Budapestin fiineimpiä, kauneimpia ja kalleimpia luksuspaikkoja, jonne maksukykyiset turistit edelleenkin viedään. Näinä päivinä Gundel-ravintola on pompannut unkarilaiseen julkisuuteen aivan uudessa yhteydessä.

Hallituskriittiset viestimet ovat pitkään arvostelleet pääministerin kanslian ja muutamien muiden valtion virastojen muuttoa Budan linnakortteliin ja etenkin tämän edellyttämän suurremontti- ja jälleenrakennusprojektin huikeita kustannuksia. Hallituksen taholta taas on korostettu, että uusien toimitilojen sisustus on ”puritaanisen”  yksinkertainen. Index-sivuston Urbanista-blogin artikkelin upeat kuvat kuitenkin osoittavat, että jos kultaa ja barokkikrumeluureja onkin entisen karmeliittaluostarin tiloissa vältetty, tämä ”puritaanisuus” (johon on kuulunut perusteellisia rakennemuutoksia kuten näköalaparveke huikaisevine näkymineen sekä kokonainen uusi sivurakennus) on silti maksanut sievoisia summia. Mielenkiintoista keskustelua on käyty myös luostarirakennuksen päätykulmaan tömäytetystä arkkienkeli Mikaelin ja lohikäärmeen apokalyptista taistelua esittävästä veistoksesta, jonka tulkintaan antaa säväyksensä se, että Viktor Orbánin toinen etunimi on Mihály. (Löysin Facebookista mielenkiintoisen tarinan vuodelta 2005: vuoden 2006 vaalien alla Viktor Orbán oli uskontoa ja politiikkaa käsittelevässä keskustelutilaisuudessa kommentoinut kastenimiään ja todennut kryptisesti, että tämän ”nöyryyttä vailla olevan” etunimen (victor ‘voittaja’) ja Mihály-nimen yhdistelmä ei oikeastaan ole lainkaan hullumpi, mihin tilaisuudessa läsnä ollut myöhempi ministeri, reformoitu pappi Zoltán Balog oli hurskaan maireasti lausunut: ”Sinä ajattelet voittoisaa arkkienkeli Mikaelia…”)

Eilen hvg.hu sitten paljasti, että uusissa tiloissa toimivan henkilöstöruokalan antimet tulevat Gundel-ravintolasta. Lehden tietojen mukaan ravintola oli voittanut tarjouskilpailun ja saanut siten oikeuden toimia, hm, hovihankkijana. Tähän pääministerin kanslia oitis reagoi toimittamalla lehdelle valokuvia pääministerin ja kansliaministeri Gergely Gulyásin vaatimattoman näköisestä työlounaasta uudessa ruokalassa sekä päivän ruokalistasta hintoineen.

ebed

Kuva tietenkin nostatti kaikenlaista ilkeää pohdintaa pääministerin yhä turpeammaksi käyvästä olemuksesta (lääkityksen sivuvaikutuksia?) sekä hänen käytöstavoistaan: Orbánin perinteisen huonosti istuvien pukujen ja jatkuvan käsi taskussa patsastelun lisäksi ympäri somea on nyt kommentoitu hänen taitamattomuuttaan ruokailuvälineiden käytössä, veitsikin on kädessä väärinpäin. Mutta vielä onnettomammaksi vedoksi osoittautui ruokalistan julkistaminen. Hinnat, joilla pääministerin elämäntavan ”puritaanisuutta” ilmeisesti yritettiin todistaa, ovat nimittäin noin kymmenesosa siitä, mitä Gundel-ravintolan normaalit asiakkaat joutuvat maksamaan. Eilinen kahden ruokalajin lounasmenyy, joko savusiansorkka-papukeitto ja kaali-pastavuoka tai caesar-salaatti ja paistettu kalkkunanrinta, irtoaa 850 forintilla eli tämänhetkisen valuuttakurssin mukaan 2,64 eurolla. Jossakin joku on nyt saanut todella pontevat tukiaiset.

Verkossa vyöryy nyt kansan viha ja katkeruus kohti Gundel-ravintolaa. Tämä vyöry on tavoittanut myös Googlen. Ainakin vielä äsken Google Mapsista löytyi tämänkaltaisia ravintola-arvioita:

bildschirmfoto 2019-01-08 um 16.42.04

”Tiedustelisin kouluaterioista. Lapseni ovat tyytymättömiä tämänhetkiseen ateriapalveluun ja ilmaisevat tämän jättämällä ruokansa syömättä. Tämä tulee kovin kalliiksi. Olen kuullut, että Teiltä olisi paljon huokeampaan hintaan saatavissa terveellistä ja maukasta ruokaa, jonka lapseni myös suostuisivat syömään. Jos tämä onnistuu, vaikkapa koko koulu voisi tilata ateriat Teiltä. Luotan pääministerimme makuun ja myös siihen, että kansan poikana hän vieroksuu turhaa tuhlausta, kuten pääministerin kanslian ruokalistan hinnoistakin näkyy. Maksun voisin suorittaa online-ateriamaksujärjestelmän välityksellä, 36 kuukauden maksuajalla eli siihen mennessä, kun ylityökorvaukseni saapuvat.”

”Arvoisa Gundel! Tahtoisin yllättää vähäosaiset oppilaani oivalla illallisella. Koska opettajana en ole kovin varakas, tulisimme teille. Valintamme perusteet: loistava keittiö, erinomaiset raaka-aineet ja valikoima sekä omankin maksukykyni rajoihin mahtuva 850 forintin menyyhinta. Varaisimme siis pöydät 468 koululaiselle ja 53-henkiselle opettajakunnalle. Toivomme, että ravintolasalin somistukseen sisällytettäisiin tekstit ”Pedagogin urakehitysmalli” sekä ”Meillä ei ole nälkää näkeviä lapsia”.”

Myös Facebook-ryhmä Beteg voltam és meglátogattatok (‘Minä olin sairaana, ja te kävitte minua katsomassa’, Matt. 25: 36), joka pyrkii korjaamaan Unkarin terveydenhuoltojärjestelmän epäkohtia, on ottanut yhteyttä Gundel-ravintolaan tiedustellen, voisiko näin edullisilla hinnoilla toimittaa aterioita sairaaloihin. Lääkäri- ja hoitajapulan ja hygieniaongelmien ohella sairaaloiden surkea ruoka on Unkarissa jatkuva julkisen keskustelun aihe, ilmeisesti ei ole ollenkaan tavatonta, että omaiset toimittavat potilaille kunnon evästä sairaalan syömäkelvottomien sörssöjen sijaan (sen lisäksi, että joissain sairaaloissa potilaiden on tuotava mukanaan myös liinavaatteet, hygieniatarpeet, reseptittömät särkylääkkeet ja sidetarvikkeet sekä tietenkin rahaa lääkärien ja hoitajien lahjomiseen).

Kansan viha ja harmi kasvaa ja etsii yhä uusia purkautumisteitä, olkoon varaventtiilinä sitten hienostoravintolan Google-palautekanavalla piruileminen tai luova O1G-lyhenteen (Orbán egy geci, käännetään se nyt vaikkapa ‘Orbán on runkku’) käyttö. Edellisessä blogauksessani esiteltyä lumeen tallaamista on harrastettu muidenkin sääkameroiden edessä, ja uusi Facebook-ryhmä ”Ó, egy gödör!” (‘Oo, kuoppa!’) puolestaan kehottaa aivan viattomasti kansalaisia avustamaan tieverkon kunnossapidossa – tienpäällysteiden huono kunto ja kuoppaisuus on sekin Unkarin hallituksen arvostelijoiden suosikkiaiheita.

 

o1gödör.jpg

”Oo, kuoppa! O1G. Kun kohtaat kuopan tiessä, merkitse se selkeästi ja lisää viereen lyhenne 1G (egy gödör, kuoppa)! Huomaavaisuudellasi voit vähentää onnettomuusriskiä ja helpottaa teiden kunnossapitäjien työtä. O1G: Fiksu merkintä, nopea korjaus!”

Voimatonta piruilua ehkä – koirat haukkuvat mutta karavaani kulkee, näin ilmeisesti ajattelevat Orbán ja hänen työtoverinsa ja luottavat Orbánin fanaattisen kannattajajoukon uskolliseen tukeen, kansan kommunismikammoon ja muukalaisvihaan sekä kansainvälisellä Soros-salaliitolla pelotteluun. Ynnä siihen, että poliittinen oppositio on edelleenkin hajallaan ja voimaton. Gundel-ravintolan tapaus oli kuitenkin paha mainosmoka, kenties jopa kohtalokas.

Suomestahan muistamme sen skandaalin, jonka Oiva Lohtanderin tähdittämä ja nopeasti hyllytetty SAK:n TV-mainos vuoden 2007 vaalien alla nostatti. Paksu ponssari ylellisen ruokapöydän ääressä, jonka vihjataan olevan katettu ”meidän” varoillamme, on suorastaan sietämättömän väkevä propagandakuva, jolla on helppo synnyttää primitiivistä raivoa. Etenkin maassa, jossa kolmasosa lapsista elää köyhyydessä ja kaikkein huono-osaisimpia lapsia ja lapsiperheitä tukemaan tarkoitetut yhteiskunnan turvajärjestelmät kärsivät katastrofaalisesta resurssipulasta (kertoo juuri uutissyötteeseeni tipahtanut sosiologi Mária Herczogin haastattelu). Tai jossa viime syyskuun ensimmäisten syyskylmien ja vuodenvaihteen välillä on jo 59 ihmistä paleltunut hengiltä. Näistä suurin osa menehtyi joko omaan lämmittämättömään asuntoonsa tai sitten ambulanssiin tai sairaalaan, koska apu oli ehtinyt paikalle liian myöhään.

Huutava kontrasti kasvavan huono-osaisuuden ja huipputason kleptokraattien yhä ylellisemmän elämäntavan välillä kasvattaa kansan vihaa. Jos tällä vihalla ei ole järkevää poliittista purkautumistietä, tilanne saattaa vielä karata käsistä, semminkin kun vallanpitäjätkin ovat salaliittoteorioilla, muukalaisviha- ja pelottelupropagandalla vieneet julkisen keskustelun melkoiselle tunnekuohulinjalle. Olen tähän asti suhtautunut hieman epäillen niihin unkarilaisten tuttavieni väitteisiin, että ”tässä vielä veri virtaa ennen kuin tämä järjestelmä kaatuu”, mutta nyt minua alkaa vähitellen oikeasti pelottaa.


Unohdettu, muistettu ja taas unohdettu?

joulukuu 29, 2018

Kuten jo edellisessä postauksessani kirjoitin, unkarilainen mediakuplani kauhistelee nyt Orbánin hallituksen uusinta symbolipoliittista tempausta (jonka muutaman vuoden takaisista taustoista muuten mielenkiintoinen artikkeli täällä): vuoden 1956 kansannousuhallituksen pääministerin Imre Nagyn muistomerkki vietiin eilen aamuhämärissä pois paikaltaan parlamenttitalon lähistöltä, kuulemma korjattavaksi ja sijoitettavaksi uudelleen johonkin vähän syrjäisempään paikkaan. Tilalle on tulossa vuoden 1919 neuvostotasavallan punaisen terrorin uhrien muistomerkki (tähän muistopoliittiseen kysymykseen tulen varmasti kevään mittaan palaamaan), joka siinä seisoi Horthyn aikaan. Nagyn patsaan siirtäminen on herättänyt paheksuntaa jo ulkomaistakin mediaa myöten. Budapestissa yleisö on jo eilen tuonut paikalle kynttilöitä, lippuja ja kukkia.

 

Toimittaja Lili Bayerin (@liliebayer) twiittaama kuva eilisillalta.

Aihetta moraaliseen närkästykseen antaa myös se, että Viktor Orbánin poliittinen nousu liittyy nimenomaan Imre Nagyn hahmoon. Orbán piti ensimmäisen huomiota herättäneen julkisen puheensa vuonna 1989, Nagyn uudelleenhautajaisten yhteydessä – tästä tilaisuudesta muodostui mahtava julkinen mielenilmaus, ja se oli Unkarin järjestelmänvaihdoksen näyttävimpiä ja muistorikkaimpia tapahtumia. Samalla kuitenkin Orbánin hallinnon suhde Imre Nagyyn on ollut jännitteinen ja hankala, kuten jo Unkarin kansannousun 60-vuotismuistovuoden juhlallisuuksien yhteydessä pari vuotta sitten nähtiin: hovihistorioitsija Mária Schmidtin johdolla etualalle nostettiin katutaistelut ja pesti srácok, nuoret ja poliittisesti naiivit pääkaupungin katutaistelijat, vailla muuta selkeää ohjelmaa kuin halu päästä eroon vihatuista neuvostovallanpitäjistä, ja taka-alalle häivytettiin koko kansannousun varsinaiset johtajat ja alullepanijat, uudistuvaa ihmiskasvoista sosialismia etsineiden intellektuellien, poliitikkojen ja opiskelijoiden joukko, näiden mukana myös pääministeri Nagy.

Imre Nagy onkin kaikista ansioistaan huolimatta ristiriitainen ja kiistelty hahmo, josta tekee mieli kirjoittaa vähän pitemmälti. On itse asiassa tehnyt jo vuosia, siitä pitäen kun pian järjestelmänvaihdoksen aikoihin sain Unkarissa käsiini Tibor Mérayn kirjoittaman elämäkerran Nagy Imre élete és halála (‘Imre Nagyn elämä ja kuolema’); se oli julkaistu Saksassa ensi kertaa muistaakseni jo 1970-luvulla. Unkarissa ilmestynyt uusintapainos hajosi muutaman innokkaan lukukerran jälkeen, mutta siitä piirtyi syvälle mieleeni hyvin sympaattinen kuva rehellisestä ja vakaumuksellisesta miehestä, joka vilpittömästi halusi rakentaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Toki pitää muistaa, että Méray ei ollut vain aikalainen vaan myös Imre Nagyn henkilökohtainen ystävä, ja Nagyn henkilökuvaan varmasti mahtuu myös kyseenalaisempia ja ristiriitaisempia piirteitä. Pääkohdat silti pitänevät paikkansa.

Imre Nagy syntyi vuonna 1896 nykyisen Unkarin lounaisosassa Kaposvárin kaupungissa. Hänen perhettään kuvataan virallisissa elämäkerroissa luokituksella szegényparaszt, köyhä talonpoikaisto, mutta vaikka isän suku polveutuikin maaorjatalonpojista, aivan köyhimpään rääsyköyhälistöön he eivät kuuluneet. Itse asiassa isä József Nagy yleni kartanon rengistä lääninhallituksen ja sittemmin postin jonkinlaiseksi vahtimestariksi, äiti Rozália oli ennen avioitumistaan ollut Somogyn läänin maaherran talossa piikana ja kannusti teräväpäistä poikaansa opintielle, kohti parempaa elämää.

Nagyn perhe vuoden 1906 tienoilla. Imre-pojan lisäksi kuvassa ovat sisaret Mária ja Terézia, kolmas sisar Erzsébet kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Kuva Budapestin Imre Nagy -museon kotisivulta (www.nagyimreemlekhaz.hu)

Nuori Imre Nagy pantiinkin oppikouluun. Sen hän kuitenkin joutui rahanpuutteessa jättämään kesken ja hankkimaan itselleen käytännön leipäpuun koneasentaja-sorvarina. (Mekaanikon tai koneasentajan ammatista käytetään unkarissa saksan mallin mukaan nimitystä lakatos ’lukkoseppä’, ja tämän mukaisia erheellisiä käännöksiä tulee toisinaan vastaan.) Äidin patistuksesta hän siirtyi sitten kauppakouluun ja päätyi sieltä toimistoharjoittelijaksi asianajotoimistoon. Tämän urakehityksen katkaisi ensimmäinen maailmansota, joka samalla heitti nuoren miehen politiikan pariin.

Vuonna 1915 Imre Nagy joutui Itävalta-Unkarin armeijaan, Venäjän rintamalle ja seuraavana vuonna sotavankeuteen. Pitkä ja vaivalloinen vankikuljetus päättyi Siperiaan sotavankileirille, jossa niukoista oloista huolimatta harrastettiin myös kulttuuria, pyöritettiin opintopiirejä (venäjän lisäksi Imre Nagy opiskeli ranskaa ja saksaa) ja käytiin poliittisia keskusteluja. Kun lokakuun vallankumouksen vaikutukset lopulta ehtivät Siperiaan saakka keväällä 1918, leirillä puhkesi kapina ja sotilaat tappoivat upseerinsa, Imre Nagy tiesi jo paikkansa ja liittyi punakaartiin. Vuoteen 1921 saakka hän vaikutti Siperiassa ensin punakaartissa, sitten puoluetehtävissä – toisen tarinan mukaan hän elätti itseään monenlaisilla sekatöillä, laivanrakentajana, seppänä tai metsurina. (On väitetty jopa hänen olleen mukana Nikolai II:n ja hänen perheensä murhassa, mutta ilmeisesti tsaariperheen ”teloitukseen” osallistui toinen samanniminen unkarilainen kaartilainen. Nagy [‘suuri’] ja Kis(s) [‘pieni’] ovat talonpoikaisten unkarilaisten yleisimpiä sukunimiä.)

Vuonna 1922 Imre Nagy palasi kotikaupunkiinsa Kaposváriin ja sai työpaikan vakuutusyhtiön virkailijana. Samalla hän osallistui sosiaalidemokraattisen puolueen toimintaan ja avioitui vuonna 1925 Mária Égetőn kanssa, jonka isä oli puolueen aktivisteja. Sosiaalidemokraattien linja oli kuitenkin Nagylle liian laimea, hän riitautui paikallisen puoluejohdon kanssa ja joutui eroamaan puolueesta. Uudeksi poliittiseksi kodiksi löytyi paljolti kommunistien ohjauksessa ollut ”Unkarin sosialistinen työväenpuolue” MSZMP. Se puolestaan kiellettiin vuonna 1927. Imre Nagy, joka jo muutamaan otteeseen oli ollut vankilassa poliittisen toimintansa takia, menetti työpaikkansa, emigroitui ensin Wieniin 1928 ja sieltä seuraavana vuonna Moskovaan, mukanaan vaimonsa ja vuonna 1927 syntynyt Erzsébet-tytär.

Imre Nagy vaimoineen ja tyttärineen Wienissä vuonna 1930. Kuva Imre Nagy -museon sivuilta.

Nagyn perheen Moskovan-vuodet keskellä nousevaa stalinismia eivät olleet aivan helppoja. Wienissä Imre Nagy oli profiloitunut talonpoikaisväestön ja maatalousasioiden erikoismieheksi, ja tätä työtä hän jatkoi Kominternin alaisessa Kansainvälisessä maatalousinstituutissa. Jo vuonna 1930 hän kuitenkin sai puoluekokouksessa ankaraa kritiikkiä liian ”oikeistolaisesta”, sosiaalidemokraattisesta suuntauksestaan, ja vuonna 1936 hänet vähäksi aikaa erotettiin puolueesta. Nagylla oli kuitenkin paljon enemmän onnea kuin monilla puolue- ja kohtalotovereillaan: välillä tilapäistöitä tehden hän selvisi perheineen vapaalla jalalla ja hengissä yli suuren terrorin vuosien. (Joissakin lähteissä väitetään, että tämä ei ollut pelkästään onnesta kiinni vaan että Nagy myös, peitenimellä ”Volodja”, toimi ilmiantajana ja kavalsi turvallisuuspoliisille useita tovereitaan.) Sodan aikana hän toimi unkarinkielisten radiolähetysten toimittajana.

Sodan päätyttyä Imre Nagy palasi Unkariin ensimmäisten ”moskoviittien” joukossa. Hän oli jo vuosikausia laatinut suunnitelmia Unkarin myöhäisfeodaalisten, suurmaanomistukselle rakentuvien maatalousolojen uudistamiseksi, ja nyt hän vihdoin pääsi niitä toteuttamaan. Uuden väliaikaisen hallituksen maatalousministerinä hänestä tuli ”maanjakoministeri”, joka jo keväällä 1945 saavutti köyhien talonpoikien parissa suuren kansansuosion. Marraskuun 1945 vaalien jälkeen hänestä tehtiin sisäministeri, mutta siinä hän osoittautui liian ”pehmeäksi”, joten puolue hyllytti hänet maatalouspolitiikan professoriksi. Näin Imre Nagy sai Unkarin stalinismin julmimpien terrorivuosien ajan rauhassa opettaa ja kirjoittaa tutkielmia maaseutuolojen järjestämisestä, eivätkä hänen kätensä tahriintuneet vereen.

Stalinin kuolemaa seuranneessa suojasäässä Imre Nagy nousi pääministeriksi. Vuosina 1953–1955 hänen hallituksensa pani toimeen useita uudistuksia, jotka tuntuvasti vapauttivat maan poliittista ilmapiiriä. Stalinismin ajan väkivaltainen kollektivisointi ja hillitön raskaan teollisuuden ihannointi pantiin kuriin, kansan elintasoa nostettiin korottamalla palkkoja ja laskemalla hintoja, pienimuotoinen yksityisyrittäjyys sallittiin, kymmeniä tuhansia vankeja vapautettiin vankiloista ja työleireiltä, ja ”Stalinin parhaan unkarilaisen oppilaan” Mátyás Rákosin henkilökultin ylilyönteihin ryhdyttiin puuttumaan. Uudistuspolitiikan tueksi etsittiin jopa entistä laajempaa kansanrintamayhteistyötä.

Näin ei tietenkään voinut kauan jatkua, sillä kansainvälinen tilannekin kiristyi uudelleen: Länsi-Saksa liittyi NATOon, eri puolilla rautaesiripun itäpuolelle jäänyttä Eurooppaa tyytymättömyys nosti päätään, ja Moskovassa alettiin hermostua. Vuoden 1955 alussa Imre Nagy ja hänen ”uuden vaiheen politiikkansa” saivat jo Moskovasta ankaraa kritiikkiä ”puolueen ja sosialismin vaarantavan oikeistopoikkeamansa” takia, ja huhtikuussa tällä välin saamastaan sydäninfarktista toipuva Nagy erotettiin puolueesta ja kaikista tehtävistään. Kansan tyytymättömyys ei kuitenkaan kadonnut minnekään, ja Nagysta alkoi kehittyä jonkinlainen nousevan maanalaisen opposition epävirallinen johtohahmo. Tämä oppositio, kuten Nagykin, oli vakaumuksellisen vasemmistolaista. On tärkeää muistaa, että tuon ajan Unkarissa mitään järkevää oikeistolaista poliittista ajattelua tai toimintaa ei oikeastaan ollut: sen edustajat oli tuhottu, vaiennettu tai ajettu maanpakoon. Vuoden 1956 tapahtumat lähtivät liikkeelle älymystöstä ja opiskelijoista, joiden toiveissa siinteli jonkinlainen parannettu, puhdistettu ja uudistettu sosialistinen järjestelmä.

Lokakuussa 1956 mielenosoituksissa huudettiin jo avoimesti: ”Nagy Imrét a kormányba, Rákosit a Dunába!” [‘Imre Nagy hallitukseen, Rákosi Tonavaan!’]. Lokakuun 23:nnen iltana oli sitten aika Nagyn ilmestyä parlamenttitalon ikkunaan puhumaan väkijoukoille. Puheen aloitus ”Elvtársak!” [‘Toverit!’] ei oikein miellyttänyt, vastaukseksi tuli vihellyksiä ja huutoja: ”Ei me olla tovereita!” Pääministeri Nagysta kuitenkin tuli, ja epäluottamus hänen ja kansannousun katuaktivistien välillä, joita kaikki ”kommunismilta” haiskahtava hermostutti, alkoi vähitellen lientyä. Niin, kansannousun tapahtumat olivat mutkikkaita ja sekavia, ja niissä oli mukana sekalaista seurakuntaa, idealistisista reformikommunisteista tai -sosialisteista täysin ideologiattomiin rähinöitsijöihin ja jopa vanhan maailman haikailijoihin tai niihin, jotka odottivat Yhdysvaltain tai YK:n joukkojen tulevan apuun; kommunisminvastaisuuteen sekoittui perinteiseen tapaan myös antisemitismiä, satunnaisia juutalaisten lynkkauksia myöten.

Muutamien päivien kuluessa vakaasta kommunistipuolueen veteraanista, joka aluksi oli tuominnut aseellisen kansannousun ”vastavallankumouksena” ja joka koko ajan edelleenkin yritti neuvotella ja sopia asioista Moskovan edustajien kanssa, alkoi tulla yhä uhrautuvammin koko kansaa yhdistävä hahmo. 30. lokakuuta hän julisti Unkarin siirtyvän monipuoluejärjestelmään, 1. marraskuuta hän ilmoitti Unkarin eroavan Varsovan liitosta ja rupeavan puolueettomaksi, 3. marraskuuta muodostettiin uusi, todellinen monipuoluehallitus. Samalla kuitenkin uudistuneen kommunistipuolueen uusi pääsihteeri János Kádár oli hipsinyt salavihkaa Neuvostoliiton lähetystöön, mistä hänet kiidätettiin Moskovaan – ja takaisin Unkariin neuvostojoukkojen myötä, jotka tulivat nostamaan valtaan uuden ”työläisten ja talonpoikien hallituksen”.

Imre Nagy keskustelee Zoltán Tildyn ja Pál Maléterin kanssa lokakuussa 1956. Tildy, reformoidun kirkon pappi ja Riippumattoman pientalonpoikien puolueen perustaja, oli sodan jälkeen toiminut Unkarin toisen tasavallan ensimmäisenä presidenttinä. Maléter, kansannousun puolelle siirtynyt Unkarin armeijan eversti, oli Nagyn hallituksen puolustusministeri.

Kuten tiedämme, Unkarin kansannousu murskattiin neuvostopanssarien alle. Imre Nagy sai turvapaikan Jugoslavian lähetystöstä, mutta luopui siitä marraskuun lopulla luottaen Kádárin lupauksiin, että häntä ja hänen hallitustaan ei vedettäisi vastuuseen kansannousun tapahtumista. Lupaukset eivät pitäneet: neuvostojoukot sieppasivat Nagyn perheineen ja kumppaneineen ja veivät Romaniaan, missä häntä turhaan yritettiin saada tunnustamaan Kádárin hallitus. Helmikuussa 1958 alkoi lopulta salainen oikeudenkäynti, jonka päätteeksi Nagy – samoin kuin Pál Maléter sekä poliitikko-toimittaja Miklós Gimes – tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin Kőbányan vankilassa 16. kesäkuuta 1958.

Nagyn tervapahviin kääritty ruumis haudattiin ensin vankilan pihalle, kolme vuotta myöhemmin läheisen hautausmaan laidalle rikollisten sekä eläintarhan eläinten raatojen rinnalle, kasvot alaspäin niin kuin teloitetut rikolliset perinteisesti, paikkaan, joka yli kolmekymmentä vuotta pysyi tuntemattomana. Vuonna 1989 koitti sitten tuo alussa mainittu uudelleenhautaustilaisuus. Ja nyt, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tuntuu kuin Viktor Orbán haluaisi ellei suorastaan pyyhkiä pois niin ainakin heikentää lähes olemattomiin sen miehen muiston, ”jonka arkulla hän ratsasti maineeseen”, kuten joku jo jossakin totesi.

Kolmisenkymmentä vuotta tuntemattomuutta, kolmisenkymmentä vuotta muistopolitiikkaa museoineen, muistomerkkeineen ja muistosäätiöineen. Ja symbolien sota jatkuu taas uusin taisteluin.

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok julkaisi äsken FB-seinällään elämänkumppaninsa, kääntäjä-kirjailija Ildikó Ivánin tekstin:

KUN KERRAN NÄIN KÄVI
Koetettaisiinko nyt ilman patsaita,
toisiamme katsellen – sisältä kaikki ovat punaisia, kolmekymmentäkuusiasteisia subjekteja,
sijoittaa aukioille penkkejä, levähtää,
suihkukaivoja silmäniloksi ja kaupungin tukahduttavaa kesähellettä vastaan,
kukkapenkkejä, sillä mehiläisiäkin täällä elää, ja perhosia ja koppakuoriaisia,
kadunkulmaan jäätelökioski, lipun paikalle yleinen kaivo,
pullia ja maitoa myytäisiin kaikissa ympäristön kaupoissa,
tai no, olutta myös, tekopyhyys on rumaa,
väriliituja, että lapset
saisivat asfaltille piirtää sen tulevaisuuden, jota me emme osaa edes kuvitella,
sillä me olemme nähneet vain patsaita, lippuja, tähtiä, kruunuja,
sillä me olemme oppineet marssimaan, kulkemaan kulkueessa,
mutta että vain kävelisimme tietä pitkin kesäisenä iltapäivänä
pää pystyssä ja kaikkia tervehtien,
sepä ei vielä sujukaan.


Vuosi vaihtuu, muuttuuko mikään?

joulukuu 28, 2018

Joulunvietto on hetkeksi hiljentänyt Unkarin mielenosoitukset, mutta kansainvälisessä julkisuudessa maan poliittisen tilanteen ruotiminen jatkuu. New York Times julkaisi joulupäivänä artikkelin otsikolla “Päältä katsoen Unkari on demokratia, mutta mitä on pinnan alla?” Kirjoittaja Patrick Kingsley analysoi varsin asiantuntevasti viimeaikaisia tapahtumia: Keski-Euroopan yliopistoa ei karkotettu maasta väkisin vaan kaikessa hiljaisuudessa sääntöjä muuttamalla, maassa toimii laillisuutta valvova perustuslakituomioistuin mutta itse asiassa tuomarit ja syyttäjäviranomainen ovat pääministeri Orbánin taskussa, vaalit ovat vapaat mutta vaalijärjestelmä räätälöity suosimaan hallituspuoluetta, media on periaatteessa vapaa mutta käytännössä yksityiset viestintäkanavat on taloudellisella painostuksella vaiennettu tai siirretty hallitusta lähellä olevien oligarkkien omistukseen, julkisen palvelun yleisradioyhtiö taas on muutettu kyselemättömän lojaaliksi puoluepropagandatuutiksi. Kuten Weronika Grzebalska ja Andrea Pető jo pari vuotta sitten kirjoittivat, ”kääpävaltio” loisii demokratian rakenteissa.

Tässä ei Unkarin tapahtumia seuranneelle ole sinänsä mitään uutta. (Nämä asiat on puettu sanoiksi jo monesti, tunteellisesti mutta vakuuttavasti esimerkiksi tässä suomentamassani blogikirjoituksessa.) Uutta on korkeintaan ehkä se avoimuus, jolla Kingsleyn haastattelemat asiantuntijat vertaavat Orbánin järjestelmää fasismiin. Keski-Euroopan yliopiston rehtori Michael Ignatieff toteaa, että 21. vuosisadan demokratian kulisseissa ja rakenteissa toimiva Unkari harjoittaa pohjimmiltaan samanlaista keskitettyä kontrollia kuin 1900-luvun diktatuurit (ja antikommunistisesta retoriikastaan huolimatta uusintaa tiettyjä reaalisosialististen valtioiden piirteitä).

Yalen yliopiston professori Jason Stanley, joka kirjassaan How Fascism Works on tutkinut fasismin ilmenemismuotoja nykyisten poliittisten johtajien toiminnassa, taas muistuttaa, että jos lojaalius omaa etnistä ryhmää kohtaan tai oman ryhmän tarunomainen menneisyys asetetaan tärkeämmäksi kuin totuus tai kunnioitus toista mieltä olevia ihmisiä kohtaan, silloin kyseessä on fasistinen ideologia ja fasistinen poliittinen taktiikka. Erityisen painokkaasti Stanley puhuu totuudesta ja informaatiosta:

Demokratia ei ole vain äänestysjärjestelmä. Se on kulttuuri, joka kunnioittaa totuutta. Jos hallitus estää yleisöä saamasta käsiinsä oikeaa informaatiota, käyttäen propagandajärjestelmää, joka valehtelee kaikille maan asukkaille, silloin kaikki tulevat koko ajan äänestämään suurta johtajaa. Tämä taas ei ole demokratiaa.

New York Timesin kirjoitukseen oli Unkarin hallituksen tietenkin pakko reagoida. Hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács, sujuvaa englantia puhuva ja itse Keski-Euroopan yliopistosta valmistunut älykönoloinen kaljupää, julistaa Magyar Idők -lehden palstoilla:

Kahdeksan viime vuoden aikana jo tutuksi tulleeseen tapaan New York Times toitottaa taas säälittäviä typeryyksiä Unkarista ja sen pääministeristä.

(Hetkinen, mitenkäs tuo elmúlt nyolc év, kahdeksan viime vuotta, kuulostaakin niin tutulta? Sitä kuultiin Orbánin valtaannousun jälkeiset ensimmäiset vuodet taukoamatta: mikä sitten olikin pielessä, syynä olivat elmúlt nyolc év eli edelliset kaksi sosialistihallitusten valtakautta, joiden virheiden korjaamisessa menisi aikaa. No nyt on Orbán ollut itse vallassa kahdeksan vuotta, ja edellisten hallitusten tilalle on ollut vähitellen pakko löytää uusia syntipukkeja.)

Tämän yksityiskohtaisemmin ei artikkelissa vaivauduta oikomaan NYT:n mahdollisia erehdyksiä; Kovácsin kivahduksen jälkeen Magyar Idők vain niukan asiallisesti referoi Kingsleyn artikkelin olennaisimmat väitteet. Mutta eipä tässä enempää kaivatakaan, sillä lopun voi delegoida räväkämmille ja kansanomaisemmille viestimille. Hallitusta lähellä olevan keltajournalismisivusto 888.hu:n mukaan ”Zoltán Kovács teki yhdellä lauseella selvää New York Timesin uusimmista fasismisyytöksistä”, ja sitä paitsi koko tämä fasismivihjailu on vain merkkinä siitä, että tätä ”vasemmistoliberaalien” Unkarin-vastaista hyökkäystä merentakaisesta päämajastaan käsin orkestroiva György Soros alkaa käydä epätoivoiseksi, kun tapahtumat Unkarissa eivät suju hänen käsikirjoituksensa mukaan…

Samaan aikaan Unkarissa on siis vietetty joulua, lähimmäisenrakkauden, lasten ja perheiden juhlaa. Oma uutissyötteeni on ollut täynnä kertomuksia esimerkiksi joulunvietosta ja maastamuutosta (halpalentoyhtiöt kuljettavat isoäitejä salamimakkaralla, Túró Rudi -rahkapatukoilla tai bejgli-joululeivonnaisilla täytettyine laukkuineen Berliinin, Lontoon, Amsterdamin ja Dublinin kentille lastenlasten luo) tai jokajouluisesta Hare Krishna -yhteisön ruoanjakelutempauksesta, johon tänäkin vuonna jonotti Budapestin Blaha Lujza térillä satoja ellei tuhansia ihmisiä aamuvarhaisesta alkaen. Tai siitä, että kolmen viime vuoden aikana on Unkarissa kymmenentuhatta perhettä häädetty asunnoistaan maksamattomien vuokrien tai velkojen takia (syynä usein devizahitel, valuuttaluottoloukku); osa häädetyistä joutuu kadulle, jolloin lasten edessä on huostaanotto, vanhempien pahimmassa tapauksessa vankila (asunnottomuushan on kriminalisoitu). Alkuvuodesta parlamentti äänesti kumoon oppositiopuolueiden lainmuutosehdotuksen, jonka mukaan sellaisia lapsiperheitä, joilla ei ole tiedossa korvaavaa asuntoa, ei saisi häätää kodistaan, toisin sanoen hajottaa. Vuosi 2018 sivumennen sanoen oli julistettu perheiden vuodeksi; teemasivulla perhe- ja nuorisoasiain valtiosihteeri Katalin Novák julistaa silmää räpäyttämättä, että kahdestakymmenestä viime vuodesta Unkarissa on kahdentoista vuoden ajan ollut perhevihamielinen mutta kahdeksan vuoden ajan perhemyönteinen hallitus…

Kaiken tämän keskellä lähestyy loppuaan hiljakseen toteutettu prestiisiprojekti: pääministeri Orbán hallituksineen muuttaa työtilansa Budan linnakortteliin, Tonavan rannalla kohoavalle mäelle, Unescon maailmanperintönä suojeltuun rakennuskompleksiin, johon kuuluu eri aikoina keskiajalta 1800-luvulle saakka rakennettuja palatseja, kirkkoja, hallinto- ja asuinrakennuksia. Entisen karmeliittaluostarin rakennukseen on lisätty erikoisluvalla kattoparveke, ja neljännen adventtisunnuntain tervehdyksenään pääministeri postasi Facebookiin jo tämän parvekkeen kaiteelta otetun tunnelmallisen maisemakuvan, jossa taustalla häämöttävät Tonava ja parlamenttitalo.

4advent.jpg

Nyt toteutuu Viktor Orbánin pitkäaikainen unelma. Jo edellisellä Orbánin valtakaudella vuosituhannen taitteessa suunniteltiin pääministerin kanslian muuttoa linnakorttelin ns. Sándor-palatsiin, mutta vuoden 2002 vaalitappion jälkeen uusi pääministeri Medgyessy ei halunnut muuttaa, joten Sándor-palatsista tuli presidentin residenssi. Uuden valtaannousunsa jälkeen Orbán on käynnistänyt uljaan ”kehitysprojektin”. Pääministerin kanslian lisäksi linnakorttelin rakennuksiin muuttaa muitakin valtion laitoksia, mm. sisäministeriö ja valtionvarainministeriö. Oman siivunsa saanevat myös sopivia suhteita omaavat yrittäjät. Syyskuussa oppositioviestimet kertoivat, että entiseen Budan kaupungintaloon, jonka oli ostanut Unkarin valtionpankille kuuluva Pallas Athene Domus Animae -säätiö, ei tulekaan (vain?) alkuperäisen ilmoituksen mukaista ”opetus- ja tutkimuskeskusta” (johon sisältyisi englanninkielistä tohtorikoulutusta, kirjastoja ja tutkijanhuoneita) vaan (myös?) ravintola ja kahvila, läheisten talojen asukkaiden protesteista huolimatta.

Koko Budan linnan rakennuskompleksin uudistaminen korkeimman valtionhallinnon käyttöön nielee huikeita summia valtion ja veronmaksajien rahaa: parin vuoden takaisen Átlátszó-blogin mukaan viralliset arviot liikkuivat 200 miljardissa forintissa (noin 620 miljoonaa euroa), mutta todellinen loppusumma lienee vähintään viisinkertainen. Rahoista melkoinen osa ohjautunee kleptokraattien taskuihin, ja väkisinkin tämä megasijoitus valtion edustustiloihin kontrastoituu ikävästi niiden kuvien kanssa, joita oppositioviestimissä on viime vuodet nähty leipäjonoista, asunnottomista, häädetyistä perheistä tai vaikkapa niistä monesti tässäkin blogissa esillä olleista rapistuvista sairaaloista.

(Äskettäin muuten amerikkalainen Hollywood-näyttelijä Ruby Rose joutui Budapestissa uutta toimintaleffaa kuvattaessa käymään sairaalassa, kun silikoninen korvatulppa oli kuvausten tuiskeessa uponnut niin syvälle, että sen poistamiseen tarvittiin ammattiapua. Sairaalan – joka verkossa liikkuvien väitteiden mukaan ei ole kunnoltaan läheskään pahimpia – hygieniaolot ja varustelu järkyttivät Rosen perinpohjaisesti: vessa oli kuulemma ollut kuin kauhufilmin lavasteista (vaikka siellä ei edes, toisin kuin taannoin erään budapestilaisen sairaalan yleisö-wc:ssä, lojunut muutaman päivän ajaksi sinne unohtunutta vainajaa) ja saanut Rosen rukoilemaan, että tetanusrokotus olisi vielä voimassa. Sairaalasta päästyään Rose ryhtyi selvittelemään asioita ja toimimaan: yhdessä unkarilaisen aktivistin kanssa hän tiedusteli sairaaloista, mitä eniten tarvittaisiin, ja lahjoitti kasoittain vuodevaatteita sekä kärrykaupalla leluja Heim Pál -lastensairaalan potilaille.)

Niin, demagogiaa tai ei, oppositioviestimet ovat viime vuosina halukkaasti tuoneet julkisuuteen niitä tiedonmurusia, joita pääministerin linnaprojektista on ollut saatavilla. Kun joulun kunniaksi tiedotusvälineetkin lopulta päästettiin katselemaan pääministerin kanslian uusia tiloja, hallitusta lähellä olevat lehdet ja sivustot korostivat sisustuksen ”vaatimattomuutta” ja ”puritaanisuutta”, kriittinen Átlátszó-blogi taas muistuttaa, että ei vain rakennuksen korjaaminen ja sisustaminen niellyt huikeita summia: kanslian lattioilla olevat arvokkaat itämaiset matot, jotka on ”lainattu” Käsityötaiteen museosta, eivät suinkaan ole ilmaisia vaan niidenkin hankintaan ja kunnossapitoon on käytetty julkisia varoja. Uutiset pääministerin uudesta linnasta saivat Katalin Jánosin, vuoden 1956 kapinahallituksen pääministerin Imre Nagyn lapsenlapsen puuskahtamaan Facebookissa, että hänen isoisänsä – jota nykyinen hallitus haukkuu pahimmaksi kommunistiksi – maksoi vuokransa ja osti asuntonsa sisustuksen omalla palkallaan, eikä hänen omaisuuteensa – joka kuolemantuomion yhteydessä takavarikoitiin – kuulunut huviloita, huvipursia, isoja tiluksia tai ulkomaisia pankkitilejä. (Mielenkiintoinen sattuma: pitkään vetkuteltu Imre Nagyn muistomerkin purkaminen Budapestin Marttyyrien aukiolta on juuri nyt pantu toimeen.)

Alussa mainitun New York Timesin artikkelin lopussa annetaan ymmärtää, että asiat saattaisivat olla muuttumassa. Orbánin hallinto, nähdessään, että EU ei edelleenkään ratkaisevasti puutu sen toimintaan, on muuttunut yhä röyhkeämmäksi ja kenties lopulta ylittänyt tietyn vedenjakajan. Näin väittää sitoutumaton kansanedustaja Ákos Hadházy, jonka mielestä  taannoinen oppositiopoliitikkojen poistaminen yleisradiotalosta väkivalloin merkitsee jonkinlaista vedenjakajaa: disinformaation diktatuurista on siirrytty suoranaiseen väkivaltaan. Näin Unkarin mediaa sivusta seuratessa on myös näkevinään, että vallanpitäjien tietynlainen häikäilemättömyys kasvaa koko ajan: ahneutta ei peitellä eikä kainostella, kansalle tarjotaan aina vain kiihkeämpää, mustavalkoisempaa kuvaa hyvästä, oikeita arvoja ja onnellisia unkarilaisperheitä suosivasta hallituksesta ja sen häijyistä vastavoimista, jotka silkkaa pahuuttaan haluavat tuhota tämän kaiken.

Kolozsvári Szalonna -blogisti kysyykin: muuttaako Orbán Budan linnaan vai pakeneeko hän sinne kansan tyytymättömyyttä? Itse asiassa Publicus-tutkimuslaitoksen toimittaman mielipidetutkimuksen mukaan niiden osuus, jotka ovat tyytyväisiä Unkarin viimeaikaisiin kehityksiin, on kuukaudessa pudonnut 41 %:sta 30 %:iin, ja kokonaista 64% on nyt tyytymättömiä nykyiseen asiaintilaan. Paljonpuhuva on kuitenkin puolueiden joulukuinen kannatusmittaus:

2018_12_ppef-768x579.png

”Jos ensi sunnuntaina olisi vaalit, mitä puoluetta äänestäisitte?” Nykyinen ”kahden kolmasosan kannatuksellaan” mahtaileva hallituskoalitio saisi äänistä 23 %, sosialistien ja Párbeszéd-puolueen liittouma sekä äärioikeistolainen Jobbik 9% kumpikin, hännänhuippuina keikkuvat vihreän LMP:n, sosialisteista lohjenneen DK:n sekä uuden Momentum-liikkeen lisäksi vitsipuolue Kétfarkú Kutya (Kaksihäntäinen koira). Huomattavinta on, että taas kerran suurin osuus äänestäjistä, melko tarkkaan puolet, ei osaa tai halua nimetä yhtään puoluetta, jota voisi äänestää. Niin kauan kuin tämä tilanne ei muutu, mikään tyytymättömyys ei tule syrjäyttämään Orbánin hallitusta vallasta – ellei sitten koko maa suistu kapinaan ja kaaokseen.

Perin pessimistisesti kirjoittaa tilanteesta myös saksankielinen Pester Lloyd: joulukuun mielenosoitukset saattoivat herättää lännessä toiveita, että unkarilaiset olisivat lopultakin vapautuneet henkisestä holhouksenalaisuudestaan, mutta nämä toiveet ovat turhia. Protestiliikkeet eivät edusta eivätkä tavoita kansan syviä rivejä, joiden hallitsemiseen Pester Lloydin mukaan riittää, kuten vuodesta 2010 lähtien on riittänyt, Orbánin rahvaanomainen vävypoika-mafioso-charmi sekä Suur-Unkarin lipun heiluttaminen.

Ihan vielä nämä mielenosoitukset eivät kuitenkaan ole sammahtamassa. Mérce-uutisportaalin mukaan uudenvuodenaatosta lähtien on suunnitteilla useita eri mielenosoituksia, sekä Budapestissa että Unkarin muissa kaupungeissa, jopa ulkomaillakin. Erityisen runsaasti väkeä odotetaan Budapestiin 5. tammikuuta: useiden järjestäjäyhteisöjen ylläpitämällä FB-tapahtumasivulla on tässä vaiheessa yli viisituhatta ilmoittautunutta osallistujaa ja 23 000 kiinnostunutta. Ei tässä voi kuin jäädä odottamaan ja toivomaan parasta.


Sanan ja tieteen vapaudesta

lokakuu 3, 2018

Näin sivusta katsoen näyttää siltä, että Unkari jatkaa kulkuaan kohti mielettömyyden syövereitä. Parlamentissa keskustellaan yhä EU:n hyväksymästä Sargentinin raportista, joka – tätä on hallituksen ja sen tiedottajien voimin viime viikot taottu Unkarin suuren yleisön tajuntaan – on petoksella hyväksytetty ja siis laiton, halpamainen ja valheellinen hyökkäys Unkaria ja sen suvereeniutta vastaan ja palvelee vain György Sorosin pirullista suunnitelmaa Euroopan kansallisvaltioiden ja kansallisten kulttuurien hukuttamiseksi maahanmuuttajien tulvaan. Julkilausumassa, jota Fidesz-puolue esittää Fidesz-enemmistöisen parlamentin hyväksyttäväksi, pidetään ”vaarallisena, jos tiettyjen liike-elämän ryhmien ja yhden keinottelija-liikemiehen edut esteittä toteutuvat Euroopan Unionissa ja kumoavat peruskirjassa muotoillut säännöt”. Maahanmuuttomielisten poliitikkojen ja laitonta maahanmuuttoa puolustavien kansalaisjärjestöjen ilkeämielistä solvausta, Unkarin kansan, sen kunnian ja itsemääräämisoikeuden loukkausta! Ja siis MAAHANMUUTTO, ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

Tähän toimintaan on valjastettu koko maan valtiollinen päätäntäkoneisto, paikallisia hallintoelimiä myöten. (Äskettäin esimerkiksi Budapestin eteläpuolella sijaitsevan, noin Heinolan tai Raahen kokoisen Nagykőrösin kaupunginvaltuusto antoi jyrisevän julkilausuman, jossa Sargentinin lausunto tuomittiin ”perusteettomana, kommunistiselta haiskahtavana myyräntyönä”. Kuka vielä muistaa sen ajan, kun Suomenkin lehdissä ilmestyi maksettuja ilmoituksia tyyliin ”Kädet irti Kuubasta! Kainuun demokraattiset naisvoimistelijat”? Pikantin vivahteen tarinalle antaa sekin, että julkilausumaa puuhanneella kommunistinhaukkuja-pormestari Szabolcs Csiralla – kuten toki monella hänen ikäpolvensa poliitikolla – on takanaan menneisyys entisen maailmanajan Unkarin kommunistipuolueen nuorena, lupaavana jäsenenä, jonka luottamustehtävänä oli raportoida kentän ja syvien rivien mielialoista puolueen ylemmille tasoille.)

Kaikki nämä tahot ja niiden hallitsemat tiedotusvälineet siis yhteisvoimin rusikoivat jättiläismäistä olkiukkoa, jolla on Sorosin koukkunokkainen naama (”tietyt liike-elämän ryhmät”…) ja päämääränä sekä kommunistinen maailmanvallankumous että ulkomaisen bisneseliitin etujen edistäminen (tässä ei ole mitään ristiriitaa, eihän?).  Ja pahojen maahanmuuttajien tuominen tänne täyttämään Unkari palavilla ghetoilla, joissa hallitsee sharia-laki. Loogista, eikö?

Tähän mäiskeeseen hukkuu Sargentinin raportin varsinainen olennainen sisältö eli demokratian ja oikeusvaltion huolestuttava tila Unkarissa, hallituksen monopoliote mediasta paria harvaa lehteä ja kanavaa sekä useita kriittisiä nettiportaaleja lukuun ottamatta, korruptio ja tasa-arvo-ongelmat. Varapääministeri Semjénin pahennusta herättäneiden metsästysmatkojen ohella viime päivinä on riippumattomassa mediassa puitu pääministeri Orbánin luksuslentomatkoja (yksityiskoneella Bulgariaan jalkapallo-ottelua katselemaan, luultavasti jonkun olig… isänmaallisen liikemiehen kustannuksella). Kuten HVG:n sivuilla Tamás Gomperz huomauttaa, jos pääministeri ei virallisen varallisuusilmoituksensa mukaan pystyisi yksityissuihkarilentoja tai huvipurjehduksia itselleen kustantamaan, ja jos hän ei myöskään oman ilmoituksensa mukaan luksuslentele julkisilla varoilla, silloin jäljelle ei jää muuta loogista mahdollisuutta kuin että hän on ottanut vastaan lahjuksen. (Tai että huvipursi, palatsi tai yksityissuihkukone ei olekaan bulvaani-oligarkin omaisuutta vaan kuitenkin poliitikon itsensä – silloin poliitikko on valehtelija ja varas.) Yllättävän vähälle huomiolle – ja ulkomailla lähes huomiotta – sitä vastoin on jäänyt uusi kokoontumisen vapautta rajoittava laki.

Lokakuun alusta voimaan astuneen lain mukaan ”kokoontumiseksi” (gyűlés) katsotaan jo sekin, jos vähintään kaksi ihmistä kokoontuu julkisella paikalla ilmaisemaan mieltään yhteisistä asioista. Tällainen kokoontuminen on ilmoitettava viranomaisille vähintään kolme kuukautta etukäteen ja vähintään kaksi vuorokautta ennen kuin siitä lähetetään kutsu. Poikkeuksia tosin voidaan tehdä, jos määräajan noudattaminen vaarantaisi kokoontumisen päämäärän, ja itse asiassa spontaani kokoontuminenkin on mahdollista, jos tällainen tapahtuu ”sitä välittömästi edeltäneestä syystä, ilman suunnittelua ja järjestäjää”. Pahimmat pelot – ”jos tapaan kaverini kadulla ja rupeamme keskustelemaan politiikasta, meidät voidaan pidättää luvattoman kokouksen järjestämisestä” – eivät siis ehkä sentään ole perusteltuja.

Mutta: uuden lain mukaan poliisi voi kieltää kokoontumisen myös silloin, jos se siinä käytetyn tekniikan tai ajallisen kestonsa takia voi ”rajoittaa toisten ihmisten oikeutta yksityis- ja perhe-elämän turvaan”. Toisin sanoen esimerkiksi poliittisen päättäjän residenssin eteen kokoontuvat mielenosoittajat voidaan hajottaa, jos heidän katsotaan häiritsevän kyseisen päättäjän yksityiselämää. Varsin jännittävä on myös kohta, jonka mukaan kokoontuminen voidaan kieltää, jos se estää jotakuta täyttämästä velvollisuuksiaan ”diplomaattista suojaa nauttivan Unkarissa oleskelevan henkilön suhteen” – tämä väljä muotoilu siis tarkoittaa, arvelee 444.hu:n toimittaja, että esimerkiksi Vladimir Putinin vieraillessa Unkarissa mielenosoitus, jonka voidaan jollakin tavalla tulkita häiritsevän vierasta tai häntä isännöivää ja turvaavaa väkeä, voidaan kieltää.

Nähtäväksi jää, miten uusi laki vaikuttaa unkarilaisten mielenosoitusvalmiuteen. Minulla on vähän sellainen tunne, että turhautuneiden kansalaisten into lähteä kaduille mieltään ilmaisemaan on viime kuukausina ja erityisesti viimekeväisten vaalien jälkeen pahasti hiipunut. En ihmettele, jos  yhä harvempi uskoo minkään muutoksen olevan mahdollinen demokraattisin ja rauhanomaisin keinoin.

Myös ahtaalle joutuneessa Unkarin Tiedeakatemiassa näyttää siviilirohkeus vaihtuvan ns. ennakoivaan kuuliaisuuteen. Täällähän on jo aiemmin ollut puhetta Unkarin Tiedeakatemian rahoitusmallin uudistuksesta, jonka pelätään tekevän Akatemian tutkimusinstituuttiverkoston toiminnan mahdottomaksi. Asiassa ei vielä liene lopullista ratkaisua, vaan Akatemiaa roikotetaan löysässä hirressä. Nyt syntyi riippumattomassa mediassa pienimuotoinen kohu – pienimuotoinen, koska Unkarin riippumatonta mediaa lukevat ja tiedepoliittisista asioista innostuvat lähinnä suhteellisen pienet älymystöpiirit – tieteen teemapäivien ohjelmasta.

Otsikolla A Magyar Tudomány Ünnepe (Unkarin tieteen juhla) on Unkarin Tiedeakatemia vuodesta 2003 lähtien vuosittain järjestänyt monipäiväisen ohjelman, johon kuuluu suurelle yleisölle suunnattuja esitelmä-, keskustelu- ja kirjaesittelytilaisuuksia. Tänä vuonna tapahtumaa on suunniteltu marraskuuksi. Pari päivää sitten vuoti julkisuuteen Tiedeakatemian ylimmiltä hallintoportailta, varapääsihteeri Mária Beáta Barnabásilta tullut viesti, jossa ilmoitetaan, että kahta suunnitellussa ohjelmassa mainittua esitelmää ”ei sallita”. Toinen näistä olisi ollut ”Tietokoneistettu yhteiskuntatiede” -nimiseen tilaisuuteen sisältyvä esitelmä naisten ja miesten rooleista tietotekniikka-alalla, ja perusteluksi mainitaan: ”sosiaalisen sukupuolen aihepiiriin liittyvien muiden asianhaarojen vuoksi”, a társadalmi nemek tematika egyéb vonatkozásai miatt. Toinen taas olisi ollut tapahtuma otsikolla ”Sosiaalisen median lainopillinen puoli”, ja sen kieltämisen syynä olivat ”poliittiset asiayhteydet”.

Näin juuri. Mitään sukupuolentutkimukselta haiskahtavaakaan ei saisi olla virallisessa ohjelmassa nyt, kun Unkarin hallitus haluaa lakkauttaa sukupuolentutkimuksen opetuksen yliopistoista kokonaan ja sen edustajat ovat jo monesti julistaneet, että mitään sosiaalista sukupuolta ei ole olemassakaan (pojat on poikia ja tytöt on tyttöjä, sillä siisti) vaan tämmöiset hommat ovat katala hyökkäys perinteisiä perheitä ja perhearvoja vastaan. Sekä sateenkaaripropagandan ja homouden levittämistä. Tiedättehänketkä eivät nimittäin halua unkarilaisten solmivan aitoja avioliittoja ja saavan valkoihoisia unkarilaisia ydinperhelapsia, sillä Tiedättehänkeiden tarkoitus on täyttää Eurooppa migranteilla. (Ei, tämä ei ole aasinsilta vaan aivan normaalia populistilogiikkaa…)

On aika vaikea uskoa, että Unkarin Tiedeakatemian päättäjät oikeasti eivät tietäisi, mistä sukupuolentutkimuksessa on kysymys, tai että he eivät ymmärtäisi, että kyseessä on maailmanlaajuisesti harjoitettu, vakava ja yhteiskunnallisesti erittäin relevantti tieteenala. Todennäköiseltä vaikuttaa, että Tiedeakatemian johto pelkää kuollakseen, että koko laitos hajotetaan ja näännytetään hengiltä, ja yrittää tämän takia istua kieli keskellä suuta välttäen paatin keikuttamista ja poliittisten päättäjien ärsyttämistä joillakin sukupuolentutkimus- tai sananvapauskysymyksillä. Näissä tilaisuuksissahan saattaisi joku ihan oikeasti käyttää kriittisen puheenvuoron. Ties vaikka tulkittaisiin lainvastaiseksi mielenilmaukseksi koko homma.

MTTalapitasa.jpg

Tämä Vinzenz Katzlerin taiteellinen näkemys Unkarin valtiopäivillä käydystä keskustelusta vuonna 1825 on luultavasti jokaiselle sivistyneelle unkarilaiselle historiankirjoista tuttu. Kreivi István Széchényi, Unkarin valistuksen ja ns. reformikauden ikonisin hahmo, julistaa lahjoittavansa tilustensa vuoden tuoton Unkarin oppineiden seuran perustamiseen; tästä seurasta sittemmin kehittyi Unkarin Tiedeakatemia. Nyt Széchényin julistusta on ajanmukaistettu: ”Lahjoitan tilusteni vuoden tuoton… lukuunottamatta esitelmiä ”Naisten ja miesten rooli ja menestys tietotekniikassa”  sekä ”Sosiaalisen median juridinen puoli”. (Kuvan julkaisi András Hont Facebook-sivullaan.)


Menipäs viraaliksi

syyskuu 9, 2018

Pari viimeistä blogahdusta on tullut omistettua kielisukulaisuuden kysymyksille, jotka ovat monille kielentutkijoillekin yllättävän vaikeita ymmärtää mutta Unkarissa tämän lisäksi oudosti politisoituneita ja siksi käsittämättömän kipeitä. Ja pari päivää sitten, kun taas törmäsin uutiseen siitä, mitä pääministeri Orbán on kirgiisien luona kyläillessään lausunut unkarin kielen sukulaisuussuhteista, päässäni napsahti ja parissa minuutissa tekaisin tämmöisen väritetyn version Orbánin möläytyksestä:

“Me elämme Unkarissa, olemme unkarilaisia, puhumme unkaria, tämä on ainutlaatuinen ja erikoinen kieli, joka on sukua turkkilaiskielille.”

Näyttökuva 2018-09-05 kello 21.32.50

En siis tehnyt sen kummempaa kuin mitä kuka hyvänsä pari fennougristiikan peruskurssia opiskellut, lukutaitoinen ja joskus vähän etymologisia sanakirjoja katsellut ihminen voisi tehdä. Väritin Orbánin lausahduksesta vihreällä kaikki ne sanat ja päätteet, joiden alalla yleisesti katsotaan olevan suomalais-ugrilaista tai, no, ainakin ugrilaista perua, ja muihin lisäsin lonkalta pari värikoodia.

Turkkilaisten oma nimitys on luullakseni turkkilaisperäinen, ja sanan ország ‘maa, valtakunta’ alkuosa lienee alkuaan sama sana kuin úr ‘herra’; sen suhteen minusta Ulla-Maija Forsbergin yhdessä takavuosien esitelmässä kuulemani arvelu, että sana olisi iranilaista perua samoin kuin vaikkapa mordvan azoro ‘herra, isäntä’, on uskottavampi kuin vanhemmissa etymologisissa sanakirjoissa pyörivä suomalais-ugrilainen etymologia. (Näitä iranilaisperäisiä kulttuurisanoja unkarissa on muitakin, kuten asszony ‘rouva’, arany ‘kulta’ tai sör ‘olut’.) Sinisellä väritin slaavilaisen lainasanan beszél, ‘puhua’ – tosin virtuaalikynä lipsahti, sillä itse asiassa on vanha suomalais-ugrilainen johdin eikä kuulu slaavilaiseen kantasanaan. (Slaavilainen beseda merkitsee mm. keskustelua, juttelua, myös jonkinlaista hauskanpitotilaisuutta tai illanviettoa, kuten pohjoisvenäläisistä murteista karjalaan lainautunut be(s)soda.)

Mustiksi jäivät rokon ‘sukulainen’ sekä abstraktisubstantiivien johdin -ság/-szág. Ensinmainittua näkee vanhoissa etymologisissa sanakirjoissa yhdistettävän suomen rakas-sanaan, joka kuitenkin on pikemminkin germaaninen laina, samaa kantaa kuin saksan frech tai ruotsin fräck ‘röyhkeä’; se on meillä alkuaan tarkoittanut jotain sellaista kuin ‘ahne, himokas’. Unkarin rokon on siis jotain muuta perua. Johdin -ság/-szág (tai etuvokaalisena -ség/-szég) palautunee johonkin substantiiviin, mutta mihin, se on epäselvää, ja siksi epäselvää on myös sen suomalais-ugrilaisuus.

Kaikkein kyseenalaisin on inessiivipäätteessä -ban/-ben (rokonságban ‘sukulaisuudessa’) piileskelevä vanha ‘sisusta, sisäosaa’ merkinnyt substantiivi, nykyunkarissa bél ‘suoli’. Jossain hieman obskyyrissä lähteessä sille tarjotaan turkkilaista etymologiaa suomalais-ugrilaisen rinnalle, ja siksi halusin olla jalomielinen ja värittää edes tämän inessiivipäätteen alkuosan turkinpunaiseksi. Lopun -n on tietenkin ikivanha suomalais-ugrilainen lokatiivipääte, sama kuin vaikkapa suomen sanassa kotona.

Joka tapauksessa olennaista on, että suomalais-ugrilaista perua ovat unkarin monet tärkeät perussanat (él ‘elää’, vagy-/val- ‘olla’ sekä áll ‘seistä’, jolla ei satu olemaan suomessa vastinetta; mi ‘me’ tai nyelv ‘kieli’, jolla samoin ei ole varmaa vastinetta suomen yleiskielessä mutta kylläkin esimerkiksi saamessa: njálbmi ‘suu’). Unkarilaisten oma nimitys magyar on alkuosaltaan samaa kantaa heidän lähimpien kielisukulaistensa Siperian mansien eli vogulien oman nimityksen kanssa, loppuosaa näkee etymologisissa sanakirjoissa yhdistettävän suomen ylkä ~ yrkä -sanaan, jolla on ’poikaa, nuorukaista’ tms. merkitseviä vastineita muissakin sukukielissä. Suomalais-ugrilaisia ovat myös useimmat päätteet ja johtimet. Ja kun tuotetaan tällaista tahallisen naiivin yksinkertaista kieltä, missä sormella osoittaen väännetään perusasioita rautalangasta, niin noiden vanhojen perussanojen sekä niistä samoin enimmäkseen ikivanhoilla johtimilla muodostettujen johdosten osuus nousee korkeaksi. Jostakin toisesta tekstilajista tai aiheesta olisi helposti saanut aikaan tekstinpätkän, jossa esimerkiksi turkkilais- tai slaavilaisperäistä sanastoa olisi ollut paljon runsaammin.

Siispä tämä kaunis värikuvio onkin oikeasti vähän harhaanjohtava. Sukulaisuutta ei nimittäin osoita sukulaissanojen määrä sinänsä: suomalais-ugrilaista sanastoa ei lukumääräisesti unkarissa niin kamalasti ole, vaikka juoksevassa tekstissä määrää toki lisääkin näiden sanojen ja niiden johdannaisten keskeisyys. Sukulaisuus merkitsee sitä ja vain sitä, että nämä keskeiset sanat, johtimet ja taivutuspäätteet voidaan säännönmukaisesti palauttaa yhteisiin alkumuotoihin muiden sukukielten kanssa ja että näitä säännöllisiä vastaavuuksia löytyy perussanastosta riittävästi, että yhteisen kantakielen oletus olisi uskottava. Kuvioni ei siis ”todista” kielisukulaisuutta vaan vain havainnollistaa yhtä todistusketjun lenkeistä.

Menin onneton kuitenkin postaamaan tämän värikuvioni Facebook-seinälleni täysin julkisena, ja leviämäänhän se lähti. Tällä hetkellä jakoja ja kommentteja kilahtelee jatkuvasti lisää. Ja koska journalismi Unkarissakin entistä enemmän merkitsee juttujen tekemistä siitä, mikä somessa leviää, niin tähän mennessä ainakin 444.hu, HVGIndex ja 168 Óra (samoin kuin Itävallan puolella ORFin unkarinkielinen toimitus!) ovat uutisoineet siitä, miten “Wienissä asuva suomalainen kielentutkija kumosi Viktor Orbánin väitteen tämän omin sanoin”. Tai jopa, niin kuin yksi oppositioryhmä FB-jakonsa saatesanoissa kertoo, ”suomalainen kielentutkija pyyhki lattiaa Unkarin pääministerillä”. Lukuisat somekuplani asukit, joilla on jotakin hampaankolossa Orbánia ja hänen hallitustaan vastaan, näkevät tässä tietenkin ennen kaikkea tukea omille poliittisille mielipiteilleen. Muuan 444.hu:n kommentoija täydensi värikoodien listaa: ”ja oranssinkeltaisella [Fidesz-puolueen tunnusväri] on merkitty ne kohdat, joissa Orbán puhui totta”. Toiset sarkastiset kommentoijat hymähtelevät, että wieniläisen migrantin (ja varmaan myös Sorosin palkkasoturin) piipityksistä ei pääministeri paljoa tule perustamaan, varsinkaan, kun ei tunnetusti välitä naisjutuista.

Kommentteja on alkuperäiseen postaukseen sekä sen jakoihin ja uutisiin tullut myös aivan toisesta todellisuudesta, sieltä, missä suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on pelkkä Habsburgien ja sittemmin kommunistien ilkeä salajuoni unkarilaisten päänmenoksi ja heidän todellisen, kunniakkaan esihistoriansa häivyttämiseksi. Näin tietää herra, jonka Facebook-profiilin julkisesta osasta ei selviä juuri muuta kuin että hän on jostain syystä valinnut kansikuvakseen bodattua ylävartaloa(an) esittävän kuvan:

okadek

”Tuo oksettava suomalais-ugrilaisteoria on kumottu jo aikaa päiviä… turhaan pinnistelette onnettomat…. hyvä olisi jos valheiden sijasta lopultakin toisitte totuuden julki surkeat roistot….”

Väkevästi oikeinkirjoitusrajoitteinen foliopipoveikko puolestaan todistaa:

foliopipo

Mitä tämä typerä suomalaisugrilainen sukulaisuus on Unkarin kieli on vaikuttava [???] kieli sillä ei ole mitään tekemistä Suomen kielen kanssa tämän Suomalaisugrilainen typeryys on Habsburgien keksintöä . Me olemme Skyyttejä aikoinaan Paavi UrbanusV puhutteli meitä näin Rakkaat Unkarilaiset veljeni Kuninkaalliset Skyytit . Geeni tutkimuskin todistaa sen. R1a geeniä on löydetty 2010 Koreastakin haudoista ,mutta myös Idän Hunneilta . Sanopas Johanna Lakso nimesikin on vaihdettu [???] millon oli Suomalaisilla Haukka ja Hirvi [viittaus unkarilaisten alkuperälegendojen petolintuun ja ihmehirveen, jotka ovat arojen paimentolaiskansojen tyypillisiä ”toteemieläimiä”] . Tämä Suomalaisugrilainen hölmöily vuotaa pahasti. (Toinen kommentoija: ”En ole tämän postauksen kirjoittaja, mutta herralta menevät nyt sekaisin geneettinen ja kielisukulaisuus.”) Sanoppas miten on mahdollista se että miten voi olla että missä kyseinen Kansa elää niin sen kieli ei muodostu siellä.

Myöhemmissä puheenvuoroissaan kyseinen elämänkoululainen pääsee myös hänelle hyvin tärkeään uskonasiaan eli unkarilaisissa esoteriapiireissä suosittuun ajatukseen siitä, että maapallon sydäntšakra, siis jonkinlainen yliluonnollinen energiakeskus, sijaitsee Unkarissa, tarkemmin sanoen Dobogókőssä Pilisin kukkuloilla, Tonavan mutkassa Budapestin ja Esztergomin välillä. Ehkä tämän takia hänelle on mahdoton ajatus, että unkarilaiset ja heidän kielensä olisivat ”kotoisin” jostakin muualta.

Monista muistakin kommenteista käy ilmi, että uskomus kielen ja kansan ykseyteen – etnolingvistinen oletus, niin kuin sitä alan tutkijat toisinaan nimittävät – istuu Unkarin kansan syvissä riveissä todella lujassa. Suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus siis merkitsee ”suomalais-ugrilaista alkuperää”. Tämä ”alkuperä” ei tietenkään sovi yhteen hunnilais-skyyttiläis-sumerilaisten ynnä muiden vaihtoehtoteorioiden kanssa, Egyptistä Etelä-Amerikkaan ja ulkoavaruuteen asti. (Niin juuri. Joissakin esoteriapiireissä uskotaan vakaasti, että unkarilaisten esi-isät ovat tulleet Siriuksesta, ja siksi heillä on DNA:ssaan ylimääräinen kierre.) Mutta kiperämpi juttu on, että toisten mielestä suomalais-ugrilainen alkuperä sulkee pois kaiken muunkin, mitä kansallisromantiikan ajoista saakka on opetettu kansallisena esi- ja varhaishistoriana, aina Tapani Pyhää myöten. Suomalais-ugrilaisuus on epäkansallismielistä, ja siksi sitä pitää vastustaa.

Surullisinta tietenkin näin kielentutkijan näkökulmasta on se, että kielisukulaisuuden olemusta ei edes haluta ymmärtää. Oikeastihan unkarilaisten esihistoriaan ja identiteettiin mahtuisivat hyvin rinnakkain sekä kaukainen kielisukulaisuus suomalaisten ja muiden suomalais-ugrilaisten kanssa että ne myöhemmät vaiheet, jotka ovat jättäneet syviä jälkiä myös unkarin kieleen mutta ennen kaikkea unkarilaisten kulttuuriin ja geeniperimään. Turkkilaiset tai slaavilaiset lainasanat eivät ole parempia tai huonompia kuin perityt suomalais-ugrilaiset, ne ovat vain eri asia. Eikä unkarin kielen katkeamaton suomalais-ugrilainen sukulinja ole parempi tai huonompi asia kuin unkarilaisten esihistoria arojen hevospaimentolaisina tai unkarilaisten myöhemmät vaiheet siinä itäisen Keski-Euroopan suuressa geenisekoittimessa, josta nykyisten unkarilaisten fyysinen perintömassa enimmäkseen on peräisin. Näistä olisi myös Viktor Orbán voinut poimia esiin soveltuvia näkökohtia milloin mitäkin ulkomaanvierailuaan varten – eikä hänen olisi välttämättä tarvinnut möläytellä älyttömyyksiä niin spesifistä ja väärinymmärryksille alttiista käsitteestä kuin kielisukulaisuus.