Rauhan ja sodan miehiä?

9 toukokuun, 2020

Viime päivinä Unkari-uutisvirrassani on kellunut kauhistelua tuoreen parlamenttipäätöksen johdosta. Koronakriisin varjossa kolme kristillisdemokraattista poliitikkoa jätti esityksen, jonka mukaan parlamentti sitten päätti tiistaina, että Unkari ei ratifioi Istanbulin sopimusta naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemisestä, koska gender-ideologia ja maahanmuutto. Opposition naisedustajat protestoivat (uhmaten kurinpitorangaistusta, jollainen taitaa taas olla luvassa) kylteillä, joissa siteerattiin hallituspuolueiden herrojen lausahduksia esimerkiksi ”lastenlasten synnyttämisestä” tyttäriemme korkeimpana itsensätoteuttamisen asteena tai siitä, että pääministeri Orbán ”ei puutu naisjuttuihin”. Tietenkin turhaan. Äänestyksen jälkeen Párbeszéd (Vuoropuhelu) -puolueen ryhmyri Tímea Szabó julisti, että ”hallituspuolueet ovat käynnistäneet sodan naisia vastaan”. Samainen Tímea Szabóhan juuri äskettäin parlamentin istunnossa näyttävästi vaiennettiin valtapuolueen ivallisilla aplodeilla.

Aivan perusteettomalta Szabón väite ei tunnu – siitä huolimatta, että hallituksen päätöksiä puolustamassa on myös (nuorehkoja, kauniita ja tyylikkäitä) naispoliitikkoja kuten oikeusministeri Judit Varga tai Istanbul-aloitetta esitellyt kristillisdemokraattien Hajnalka Juhász. Viime viikkoina on erityisesti kohistu parlamentin puhemiehen László Kövérin möläytyksistä, joita hän päästeli vieraillessaan etänä valtakunnan johtavan törkypopulisti-journalistin Zsolt Bayerin tv-showssa. Kövér ilmoitti ”säälivänsä” etenkin niitä kansanedustajia, joiden henkilötunnus alkaa kakkosella (siis naispuolisia), kun he ”sotkeutuvat” semmoisiin tilanteisiin kuin Tímea Szabó äskettäin. Kövérin mielestä Szabón käytös ”ei ollut perheenäidin arvon mukaista”, Fidesz-edustajien aplodihyökkäys sitä vastoin oli ”henkevä ja elegantti” reaktio siihen. ”Ei ole sen murheellisempaa näkyä miehen silmille kuin vihan vääristämät naisen kasvot.”

Ei ainakaan, jos nainen on väärästä puolueesta. Kartonkocsma-sivulla julkaistu pilapiirros yhdistää Kövérin lausahduksen Orbánin hovihistorioitsijaan, tässäkin blogissa usein mainittuun Mária Schmidtiin, joka äskettäin kohahdutti hyökkäyksellään arkkitehti László Rajkia kohtaan.

[Kövér:] Ei ole murheellisempaa näkyä miehen silmille kuin vihan vääristämät naisen kasvot. [Schmidt:] Ja mitä tulee kommari László Rajkin poikaan… [Kövér:] Marika, jumalauta, et olisi voinut odottaa vielä pari viikkoa ennen kuin sanot tuon?

Viime syksynä kuolleen Rajkin samanniminen isä oli ollut Unkarin stalinismin kuuluisimpia uhreja, sisäministeri, joka vuonna 1949 tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan muka vakoilusta imperialistien hyväksi. Poika-Rajkista tuli paitsi tunnettu arkkitehti myös yksi 1980-luvun lopulla nousseen liberaali-demokraattisen opposition ja koko järjestelmänvaihdoksen johtohahmoista. Orbánin hallituksen yhä itsevaltaisemmasta meiningistä László Rajk nuorempi ei yhtään tykännyt. Siksi hänen leskensä ei olisi halunnut miehensä kuvan ilmestyvän Mária Schmidtin organisoimassa järjestelmänvaihdoksen 30-vuotisjuhlan postimerkkisarjassa, Schmidt puolestaan arvostelussaan Rajkin postuumisti ilmestyneestä elämäkerrasta totuttuun tyyliinsä vihjaili Rajkin kaunistelevan kommunististen vallanpitäjien muistoa, käytännössä haukkui Rajk-vainajaa kommunistiksi ja idiootiksi.

Mutta ei Unkarin hallitus näköjään panosta pelkästään rakenteelliseen naisvihaan ja myrkkymaskuliinisuuteen. (Siitä huolimatta, että koko ajan kohteliaasti hymistellään niille naisille, jotka vaalivat perinteisen naisroolin hempeyttä ja lempeyttä ja erityisesti ns. perinteistä äitiyttä.) Imagopaketti on laajempi, ja siihen kuuluu myös jonkinlaista suurvaltauhoa ja aggressiivista militarismia. Toki lähinnä vertauskuvallisesti ja vain siinä määrin, kuin se Unkarin kokoiselle maalle nyky-Euroopassa on mahdollista. Äskettäin pääministeri Orbán toivotti ylioppilaskirjoituksiin osallistuville nuorille onnea ja menestystä historiankokeeseen Facebook-sivullaan kuvittaen onnentoivotustaan historiallisella karttapallon kuvalla. Näin Trianonin muistovuoden kunniaksi kartalla näkyy tietenkin vanha Suur-Unkari. Postauksen kommentoijat ymmärtävät yskän: romanianunkarilainen ihailija ylistelee ”meidän pääministeriämme”, joka tietää, mistä on kysymys, ja toiset aatetoverit muistuttavat, että romanialaiset elävät ”varastetulla maalla”.

suurunkaripallo

Komea karttapallo, joka somistaa Orbánin työhuonetta Budan linnavuorella, on ELTE-yliopiston ja Unkarin kansalliskirjaston yhteistyönä laadittu jäljennös kuuluisasta Perczelin maapallosta; alkuperäisen pallon valmisti vuonna 1862 László Perczel, aikoinaan Wienin keisarillis-kuninkaallisessa Militärtechnische Hochschulessa opiskellut mutta lyhyen upseerinuran jälkeen vaimonsa tiluksilla kartanonherrana elellyt herrasmies. Populaarimaantieteellisen Pangea-blogin kirjoituksesta selviää myös, että ”unkarilainen karttapallo” (magyar glóbusz) on Unkarin kulttuurihistoriassa tunnettu käsite, jolla jo 1800-luvulla on irvailtu unkarilaiselle nationalismille ja nurkkapatriotismille. Toisaalta karttapallo on maailman sivu ollut hallitsijoiden työhuoneissa ja muotokuvissa tärkeä elementti. Kaikkihan muistavat Chaplinin ”Diktaattorin” kuuluisan maapallottelukohtauksen. Jo Napoleonia ja sittemmin esimerkiksi Theodore Rooseveltia ja Winston Churchilliä kuvattiin poseeraamassa valtaisan maapallon vieressä, ja suuri karttapallo oli työhuoneessaan myös Hitlerillä.

Kansalliskirjastosta pääministerin sisustuselementiksi päätynyt karttapallo siis osaltaan rakentaa Orbánin imagoa valtiomiehenä ja hallitsijana, samalla kun Suur-Unkarin nostaminen kuvan keskiöön muistuttaa hienovaraisesti, että Trianonia ja revanssihaaveita ei ole unohdettu. Tämän konkreettisemmaksi ei naapurivaltojen suhteen oikein ole varaa mennä, koska myös rajojen takana 1900-luvun konfliktien kipeät muistot ovat yhä pinnassa. Kotimaan rajojen sisäpuolella omalle väelle voidaan pullistella lihaksia hieman enemmänkin, ja täällä Orbán näyttää entistä innokkaammin rakentavan esiintymisilleen jonkinlaisia sotilaallisia puitteita.

Helmikuussa huomiota herätti Fidesz-puolueen säätiön järjestämä tilaisuus, jossa Orbán piti tärkeän vuosikatsauspuheen ja jonka vieraina nähtiin useita korkeita sotilashenkilöitä univormuissa. Tähän riippumaton lehdistö oitis puuttui, sillä vuoden 1993 maanpuolustuslain mukaan unkarilainen sotilas ei saa esiintyä univormussa poliittisen puolueen tilaisuudessa. Sosiaalidemokraattisen Népszava-lehden kyselyyn puolustusministeriö sitten vastasi, että heidän kantansa mukaan Fidesz-säätiön järjestämä kokoontuminen ei ole poliittinen puoluetilaisuus. Népszavan haastattelemat politiikantutkijat arvelivat, että upseerien läsnäololla luodaan kansaan epämääräistä kriisin, pelon ja vaaran tunnetta. Samalla hämärretään puolueen ja valtioelinten välistä rajaa, häivytetään kansan mielistä tietoisuutta rauhanaikaisen oikeusvaltion normaaleista rakenteista ja vallan kolmijaosta. Perimmäisenä päämääränä näyttäisi olevan Orbánin nostaminen kansan silmissä arkisen politiikanteon yläpuolelle jonkinlaiseksi turvallisuuden ja vakauden äärimmäiseksi takuumieheksi.

Helmikuussa ei Unkarissa vielä uskottu koronakriisiin (viruksen uskoteltiin pysyvän poissa Unkarista, kunhan ”maahanmuutto” pystytään torjumaan), ja analyytikot ihmettelivät Orbánin puhetta, joka vaikutti oudon säyseältä ja pelotteli kansaa lähinnä ilmastonmuutoksella. Mutta sitten tuli koronavirus ja tarjosi pääministerille mahdollisuuden esittää jonkinlaista sotapäällikköä. Jo kuukausi sitten Orbán kehui koronaepidemian torjuntatoimien etenevän ”sotilaallisen toimintasuunnitelman” (katonai akcióterv) mukaan, ja myös sairaalapaikkojen tyhjentämistempausta – satojen kroonikkojen, toipilaiden ja kuolevien sysäämistä omaistensa niskoille – kuvailtiin mediassa ”sotaharjoitukseksi”. Hallituksen virallisen ”kriisinyrkin” (operatív törzs) tiedotustilaisuuksissa poseeraa korkeimman lääkintöviranomaisen Cecília Müllerin rinnalla yleensä yrmeitä univormumiehiä, ja lievää väkevämpää ihmettelyä on nostanut myös sotilashenkilöiden lähettäminen korona-poikkeustilan johdosta ”valvomaan” 140 strategisesti tärkeän yrityksen toimintaa. Itävaltalaisen Moment-sivuston haastattelussa Paul Lendvai, unkarilaissyntyinen veteraanijournalisti ja poliittinen kommentaattori, vakuuttaa uskovansa, että tosipaikan tullen Orbán on valmis siirtymään avoimeen diktatuuriin. Toistaiseksi hän ei ole käyttänyt kaikkia poikkeustilalain suomia valtuuksia, koska siihen ei ole ollut tarvetta.

Unkarilaisessa uutissyötteessäni välähtelee silloin tällöin merkillisiä uumoiluja siitä, että Orbán ja hänen lähipiirinsä olisivat todellakin valmistautumassa jonkinlaisen kansannousun tai vallankaappauksen torjuntaan vaikkapa voimakeinoin. En tiedä, miten vakavasti nämä jutut pitäisi ottaa, mutta ilmeisesti monet unkarilaiset olivat valmiita kaikenlaisiin spekulointeihin, kun viime syksynä riippumaton kansanedustaja Ákos Hadházy alkoi julkistaa droonikuvia Orbánin perheen Alcsútin kylän lähistöllä omistamasta kartanosta, jonka pihalle oltiin kaivamassa jotain suurta maanalaista rakennelmaa. ”Bunkkeri”, jonka tieltä hävitettiin 1800-luvun alkupuolen rakennuskompleksiin kuuluva ja siis ainakin periaatteessa suojeltu suuri entinen talli, on virallisen rakennuslupahakemuksen mukaan ”pysäköintiluola ja talousrakennus”. Rakennelmien todellinen käyttötarkoitus lienee yhä hämärän peitossa.

Eilen sitten konservatiivinen oppositiolehti Magyar Hang kertoi merkillisen uutisen samoilta seuduilta, Bicsken alueelta. Orbánin vanha kaveri, naapuri ja väitetty bulvaani, entinen kaasuasentaja ja salamavauhtia rikastunut suurliikemies Lőrinc Mészáros on hankkinut sieltä yhden yrityksensä omistukseen mm. kokonaisen järven; ennen paikallisten vapaassa virkistyskäytössä ollut järvi on nyt aidattu ja vartioitu. Järven lähistöllä olevan rakennuksen edessä Hadházyn drooni oli kuvannut kaksi sotilaallisen näköistä maastovihreää vehjettä, ilmeisesti panssaroituja tiedustelu- tai miehistönkuljetusajoneuvoja. Tietenkin ne voivat olla käytöstä poistettuja vaarattomia romuja, jollaisen armeija voi periaatteessa myydä siviilihenkilölle vaikkapa metsästys- tai muuhun vapaa-ajan maastokäyttöön. Magyar Hang ja Hadházy kuitenkin päättelevät: ”Joko ne pelkäävät näin kovasti, tai sitten ne tykkäävät leikkiä sotaleikkejä (niin kuin sairaaloissakin), tai ehkä molemmat vaihtoehdot ovat totta.”

Olen tosiaankin viime vuosina kuullut tai lukenut useampien unkarilaisten arvelevan, että Orbánin järjestelmä ”ei kaadu, ennen kuin veri vuotaa”, tai muistelevan outo kiilto silmissään pariskunta Ceauşescun viimeisiä hetkiä. En ole halunnut ottaa näitä arveluja kovin vakavasti. Nytkin olisin mieluummin valmis uskomaan, että Orbán ja hänen lähipiirinsä vain kaipaavat kuvaannolliseksi ja vihjailujen tasolle jäävän ulkopoliittisen sapelinkalistelun vastapainoksi vähän toiminnallisempia sotaleikkejä kotitiluksillaan. Mutta ei sekään ole yhtään kiva ajatus.


Nollatoleranssia Tonavan rannalla

9 tammikuun, 2020

Tässä blogissa on monesti ennenkin ollut aiheena parisuhde- ja perheväkivalta sekä tapa, jolla Unkarin hallitus tähän ongelmaan suhtautuu: ei ole mitään ongelmaa, jos onkin, niin se on joko naisten omaa syytä (miksi eivät pysy kotona synnyttämässä ja hoitamassa lapsia) tai johtuu maahanmuutosta (eivät kantaunkarilaiset miehet pahoinpitele tai ahdistele, Unkarin naisilla ei ole muuta pelättävää kuin maahanmuuttajamiehet, jotka raiskaavat ja pakkohunnuttavat naisia). Joulukuussa tämän kysymyksen nosti tapetille kammottava rikostapaus Győrin kaupungissa: mies, joka jo aiemmin oli istunut useamman vuoden vankilassa vaimonsa pahoinpitelystä (vasaralla, niin että vasaran varsi katkesi, kysymys ei siis ollut mistään viattomasta läpsyttelystä), sai – viranomaisten ja ex-vaimonsa luvalla – kolme lastaan luokseen yökylään, tappoi lapsista kaksi sekä itsensä.

Kenties uutisiin levinnyt vertahyytävä kertomus siitä, miten Győrin perhesurmasta eloon jäänyt nuorin lapsi ikkunasta hädissään kertoi poliisille, että sisarukset eivät herää ja niillä on kasvoissaan jotain punaista, sai hallituksen lopulta tajuamaan, että tässä on jonkinlaisen julkisuusstrategisen toimen paikka. Onneksi myös oikeusministerinä on heinäkuusta lähtien – edellisen oikeusministerin lähdettyä Brysseliin – toiminut nuorehko ja tyylikkään näköinen nainen, Judit Varga, joka nyt julkaisi FB-sivullaan hallituksen virallisen reaktion perheväkivaltakysymykseen.

Taitavasti tehdyssä videossa Varga kulkee aurinkoisena talvipäivänä Tonavan rannalla parlamenttitalon liepeillä ja vakuuttaa nollatoleranssia väkivaltaa kohtaan. Ministeriönsä puolesta hän lupaa ankarampia tuomioita, ehdonalaiskäytännön tiukentamista ja uhrien tukitoimien tehostamista. Istanbulin sopimusta eli Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta ei kuitenkaan edelleenkään ratifioida, sillä Unkarin oikeusjärjestelmä tarjoaa nykyisellään tehokkaamman suojan, ja ennen kaikkea tämä sopimus ”tukee maahanmuuttoa” ja väittää, ”että ihmiset eivät synny miehiksi ja naisiksi vaan on olemassa sosiaalisia sukupuolia”.

Videoon on unkarilaisessa somekuplassani ehditty jo reagoida kiivaastikin. Erityisesti kriittistä lukijakuntaa ärsyttävät Istanbulin sopimuksesta esitetyt väitteet. Transilvanianunkarilainen toimittaja Boróka Parászka tykittää:

Istanbulin sopimuksen VII pykälä, jossa puhutaan maahanmuutosta ja pakolaisstatuksesta, tukee yhtä ainoaa asiaa: naisia. Riippumatta naisten oikeudellisesta asemasta (vakituinen asukas, pakolaisstatuksen tai oleskeluluvan saanut, vailla kansalaisuutta). Jos Istanbulin sopimus olisi ollut voimassa 1990-luvulla, olisi voitu tehokkaammin puolustaa entisen Jugoslavian alueella loukattuja, kidutettuja, raiskattuja, synnyttämään pakotettuja naisia. Jos Istanbulin sopimus olisi ollut aikoinaan voimassa, Trianonin jälkeen Transilvaniasta tai Wienin päätöksen jälkeen etelä-Transilvaniasta pakenevien unkarilaisten naisten kohtalo olisi ollut toisenlainen. Jos Istanbulin sopimus olisi ollut voimassa, se olisi tarjonnut turvaa niille 29 000 unkarilaiselle naiselle, jotka raahattiin Unkarista ”málenkij robotiin” [pakkotyöhön Venäjälle]. Kun Judit Varga – valitettavasti – valheellisesti väittää, että Istanbulin sopimus ”tukee maahanmuuttoa”, hän samalla kiistää näiden kyyditettyjen tai pakosalle ajettujen naisten muiston ja kärsimykset. Näin hän vaientaa historian opetukset ja estää ehkäisemästä historian kauhujen toistumista.

Istanbulin sopimus ei myöskään, toisin kuin Judit Varga väittää, kirjoita mitään siitä, kuka ”syntyy” miksikin. Se käsittelee niitä väkivallan muotoja, joita naiset kärsivät siksi, että he ovat naisia, tai siksi, että heidät luetaan naisen rooliin ja asemaan. Ilman tätä pykälää ei naisia voi puolustaa esimerkiksi sukuelinten silpomiselta, pakkosteriloinnilta tai pakkoavioliitolta – vain äärimmäiset esimerkit mainitakseni. Tämän pykälän avulla naiset voi myös vapauttaa semmoisista pakkovelvollisuuksista kuin vaikkapa burkaan pukeutuminen.

No joo. Itse asiassa Istanbulin sopimuksessa kyllä on asioita, jotka eivät sovi Unkarin hallituksen edustaman ideologian mukaisiin ”perinteisiin perhearvoihin”. Esimerkiksi määritelmäosassa kerrotaan, että

”sukupuoli” tarkoittaa yhteiskunnallisesti rakentuneita rooleja, käyttäytymismuotoja, toimintoja ja ominaisuuksia, joita tietty yhteiskunta pitää sopivina naisille ja vastaavasti miehille

– ja tämähän on, jos sen niin haluaa nähdä, juuri sitä saatanallista gender-teoriaa! Edelleen: käyttäytymismalleja pitäisi sopimustekstin mukaan muuttaa pois kaavamaisista käsityksistä, jotka koskevat miesten ja naisten rooleja. ”Kaavamaisista käsityksistä vapaita sukupuolirooleja” pitäisi opettaa jopa kouluissa, ja väkivallantekojen uhreja tai tekijöitä työssään kohtaaville ammattilaisille antaa tasa-arvokoulutusta. (Kun taas Unkarissa nykyään poliisit opettavat kansalaisille, että raiskatuksi joutuminen on omaa syytä.) Vaikka miten olenkin yhtä mieltä Boróka Parászkan kanssa siitä, että vain ymmärrys ”sosiaalisesta sukupuolesta” on rakentanut yhteiskunnan, jossa Judit Vargastakin voi tulla oikeusministeri, niin pystyn kyllä helposti kuvittelemaan, mikä Istanbulin sopimuksessa Unkarin vallanpitäjien mielestä mättää.

Blogissaan ihmisoikeusjärjestö ”Unkarin Helsinki-komitea” (Helsinki, kuten ennenkin olen tainnut selittää, liittyy Helsingin ETYK-kokoukseen 1975, jolloin ensi kertaa nostettiin edes jollakin lailla esille myös silloista Itä-Eurooppaa koskevat ihmisoikeuskysymykset) analysoi Judit Vargan esittelemää toimenpideohjelmaa. Kyyti on kylmää. ”Nollatoleranssia” ja rangaistusten ankaroittamista tärkeämpää olisi panostaa ennaltaehkäisevään työhön, tuomittujen henkiseen kuntouttamiseen ja vankilan jälkeisen yhteiskuntaan paluun tukemiseen (etteivät vankilasta päässeet väkivallantekijät kulje Győrin perhesurmaajan tietä). Siinä, missä ministeri Varga vaatii lastensuojelun ilmiantojärjestelmää tehostettavaksi, Helsinki-komitea muistuttaa, että ennemminkin tähänastisten hallitusten hajalle säästämä ja täysin aliresursoitu lastensuojelujärjestelmä kokonaisuudessaan olisi autettava taas jaloilleen. Varga lupaa kaksinkertaistaa uhrien tukikeskuksen budjetin 600 miljoonaan forinttiin (noin 1,8 miljoonaa euroa) – mutta tämä summa on nykytilanteessa pisara kuumalle kivelle, vain 3 % siitä rahamäärästä, jonka Unkarin valtio menetti ns. Elios-jutussa eli korruptioskandaalin takia saamatta jääneinä EU-tukina, tai 0,3 % pääkaupungin uuden Puskás-stadionin hinnasta.

Oppositiopuolue Momentumin meppi Anna Donáth puolestaan vastaa paljon koruttomammalla videolla:

Arvoisa oikeusministeri Judit Varga! Tässä videossa ei soi dramaattinen musiikki eikä kukaan kohentele hiuksiaan hidastetussa lähikuvassa. Niin kuin eivät oikeassa elämässäkään pahoinpidellyt naiset näytä siltä. Heidän kanssaan teidän kannattaisi keskustella. Niiden, jotka ovat jääneet henkiin.
Kiitos kaunista videopätkästä, näkyy, että sitä tekemässä on ollut paljon väkeä.
Nyt olisi todellisen työn aika: ratifioikaa Istanbulin sopimus, suojelkaa pahoinpitelyn uhreja ja ehkäiskää väkivaltaa! Siitä voitte aikanaan tehdä vielä kauniimpia videoita.

Mielenkiintoista on, että tätä kirjoittaessani Anna Donáthin kotikutoisella videolla näyttäisi olleen melkein 95 000 katsojaa, Judit Vargan kauniin ja huolella tehdyn kampanjavideon katsojalaskuri näyttää muutamaa tuhatta vähemmän. Onko niin, että Judit Vargan kannattajat ja äänestäjät eivät ylipäätään katsele nettivideoita? Vai eikö Fidesz-puolueen laajaa kannattajakuntaa kuitenkaan kiinnosta perheväkivallan ehkäiseminen edes kauniin nuoren oikeusministerin huolettomasti hulmuavalla kampauksella kuvitettuna?

Naisiin kohdistuva väkivalta on toki ongelma muuallakin kuin Unkarissa. Suomessakin jopa parikymmentä naista vuodessa saa surmansa kumppaninsa tai ex-kumppaninsa kädestä. Silti tähän loppuun on pakko mainita, että Győrin perhesurman jälkeen, siis vajaan kuukauden kuluessa, on Unkarissa parisuhdeväkivallan uhrina kuollut jo viisi naista.


”Puhutaanpa suoraan Suomesta”

17 elokuun, 2019

Ei oikeasti olisi aikaa blogata, mutta kirjaanpa pikaisesti kaksi esimerkkiä siitä, miten Unkarin hallituksen ohjailemassa mediassa Suomea edelleenkin nostetaan esille ikävässä valossa.

***

Ensinnäkin: entisen Unkarin-suurlähettilään Petri Tuomi-Nikulan taannoinen mielipidekirjoitus sai valtiosihteeri Zoltán Kovácsin reagoimaan. Hallituksen ”About Hungary” -blogin englanninkielisessä kirjoituksessa – josta Suomessa uutisoi ainakin verkko- Uusi Suomi – Kovács kehottaa nostamaan kissan pöydälle ja puhumaan suoraan myös Suomen ongelmista.

Jos Suomi arvostelee demokratian ja oikeusvaltion tilaa Unkarissa, niin kerrottakoon myös, muistuttaa Kovács, että Suomessa perheväkivaltaa – josta kärsii 5,4 % väestöstä – ei ole kriminalisoitu, mistä Amnesty International ja YK ovat Suomelle erikseen huomauttaneet. Tuota noin. Perheväkivalta on ongelma sekä Suomessa että Unkarissa, mutta sen erikseen kriminalisoiminen on vain pieni osakysymys. Suomen rikoslaissa myös lievästä pahoinpitelystä, joka muuten on asianomistajarikos, on mahdollisuus syyttäjän nostaa syyte, jos se kohdistuu perheenjäseneen, eli perheväkivalta on tavallaan jo nostettu erillisen huomion kohteeksi. Lainsäädännön ohella – joka sekä Unkarissa että Suomessa joka tapauksessa kriminalisoi selkeät pahoinpitelytapaukset – merkitystä on myös sillä, miten viranomaiset käytännössä tukevat perheväkivallan uhreja ja miten koko yhteiskunta ja erityisesti sen korkein päätöksentekijäporras vaimonhakkaamiseen suhtautuu. Suomessa olisi mahdotonta kuvitella, että perheväkivallasta käydyssä parlamenttikeskustelussa syyteltäisiin hakattuja vaimoja itseään (”pysyisivät kotona ja synnyttäisivät lapsia, niin ei tulisi mitään ongelmaa”). Tai että Istanbulin sopimus jätettäisiin ratifioimatta sen takia, että siinä mainitaan ”sosiaalinen sukupuoli” ja ”maahanmuuttajat”. Unkarin viranomaisten ja lainsäädännön kyvyttömyys torjua perheväkivaltaa on saanut tiukkaa kansainvälistä kritiikkiä esimerkiksi Human Rights Watchilta sekä Euroopan parlamentin tasa-arvovaliokunnan edustajana Unkarissa vierailleelta Maria Noichlilta. Melkoinen teflonpokeri tällä Kovácsilla.

Ja aina paranee. Jos korruptiosta puhutaan, jankkaa Kovács, niin mitenkäs Jari Aarnion tapaus? (Tähän voisi muistuttaa, että Suomessa Aarnio joutui lopulta oikeuteen ja sai rankat tuomiot, samalla kun koko maan vapaat tiedotusvälineet kertoivat yksityiskohtaisesti jutun eri vaiheista. Unkarissa korruptioon syyllistyneitä viranomaisia suojelee tehokkaasti valtion ylin syyttämättäjättäjä.) Kovács muistuttaa myös, että Suomessa kymmenentuhatta naista kärsii sukupuolielinten silvonnan seurauksista, mistä huomautti myös raportissaan EU:n perusoikeusvirasto FRA. (Kovácsin jutussaan antama linkki raporttiin ei valitettavasti toimi.) Naisten ns. ympärileikkauksia ei todellakaan ole Suomessa erikseen kriminalisoitu, mitä epäkohtaa ihmisoikeusjärjestöt ovat pyrkineet korjaamaan, mutta Suomen rikoslain mukaan tämmöinen silvonta on joka tapauksessa rikos, mistä maahanmuuttajiakin erikseen informoidaan. Silvonnan ehkäisemiseksi on äskettäin laadittu toimintaohjelma. Tarkkoja tietoja silvottujen lukumäärästä ei ole, mutta luultavasti Suomessa elävistä silvotuista naisista ainakin suurin osa on silvottu ennen Suomeen-tuloaan. (En tunne käytäntöjä, mutta minun on vaikea kuvitella, miten pienen tytön silpominen Suomessa suomalaisen neuvola- ja koululääkärijärjestelmän valvonnassa mitenkään edes onnistuisi.)

Lisäksi Kovács muistuttaa vähemmistöjen syrjinnästä: Suomen romaneista tuoreen tutkimuksen mukaan 68 prosenttia kertoo kokeneensa syrjintää. Tämä varmasti pitää paikkansa. Rasismin olemassaolon Suomessa näkee lukemalla mitä hyvänsä kommenttiketjua, ja Suomen romanien asemassa on varmasti edelleen paljon korjattavaa. Suomen romanit eivät kuitenkaan muodosta suuria syrjäytyneiden yhteisöjä, kokonaisia kyliä tai kaupunginosia, joissa lapset näkevät nälkää ja käyvät käytännössä segregoituja kouluja. Tai joiden avustamiseen myönnetyt varat menevät korruptoituneiden ”kiintiöromanien” omaan taskuun.

Kovács siis uutterasti heittelee kiviä Unkarin perin hauraasta lasitalosta käsin. Parhaan esimerkin säästin kuitenkin viimeiseksi. Kovács päivittelee kirjoituksessaan, miten ”venäläiset oligarkit ostavat kokonaisia saaria Suomen saariston strategisimmista kohteista”. Jos nyt tässä viitataan ns. Airiston Helmi -Melnikoviin, niin hänellä on ymmärtääkseni (kuten jo aiemmin kirjoitin) paitsi Maltan passi, siis EU-kansalaisuus, myös Unkarin myöntämällä maahanmuutto-obligaatiolla hankittu oleskelulupa. Kovács kauhistelee suomalaisia, jotka eivät ”tunnu välittävän”, vaikka NATO varoittaa venäläisten soluttautujien luomasta turvallisuusuhkasta – eikä hiiskahdakaan siitä kritiikistä, mitä Unkarin hallitusta lähellä olevien veroparatiisifirmojen pyörittämä korruptionkäryinen maahanmuutto-obligaatiobisnes on saanut osakseen.

Voisikohan siis valtiosihteeri Kovács, kuten saksaksi sanotaan, ”ensiksi lakaista oman ovensa edustan”?

***

Hallitusta lähellä oleva uutissivusto Origo, se ”yksityinen blogi” (Unkarin Suomen-suurlähettilään vaivautunutta selitystä siteeratakseni), puolestaan jatkaa Suomen kritisointia. Nyt on esiin kaivettu ”Migraatiotutkimuksen instituutin” (Migrációkutató Intézetlaatima selvitys, ja juttu on otsikoitu räväkästi: ”Migranttien kotoutuminen Suomessa on epäonnistunut”. Varsinaista faktaa ei Origo-sivuston juttuun juurikaan mahdu, siinä vain todetaan, että ”vaikka poliittinen valtavirtaeliitti tunnustaa liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa” ja pitää maahanmuuttajien kotoutumista vain järjestelykysymyksenä, muuttajien kotoutuminen ja työllistyminen jää edelleenkin selvästi toivotun tason alapuolelle. Tämä pitäneekin paikkansa, kuten Suomessakin on viime vuosina uutisoitu. Ei kukaan ole väittänyt, ei kukkahattuisinkaan ”suvakki”, että vieraasta kulttuurista vaikeissa oloissa maahan tulleiden kaikenlaisten ihmisten kotoutuminen olisi aina kivaa, helppoa ja hauskaa.

Mutta olennaista tässä jutussa ei olekaan varsinainen faktapohja vaan maahanmuuttajien kotoutumisesta tehdyt poliittiset päätelmät:

Massiivista maahanmuuttoa ainoana vastustava Perussuomalaisten puolue ei – hyvistä vaalituloksista huolimatta – ole päässyt hallitukseen, sitä vastoin se voi maahanmuuton negatiivisten seurausten johdosta (vaikea ja pitkäksi venyvä kotoutuminen, yleisen turvallisuuden heikkeneminen, jne.) lyhyellä tähtäimellä vakiinnuttaa kannatuksensa ja luoda perustan sen tulevalle kasvulle, siinäkin tapauksessa, että maahanmuuttajien lukumäärä jää varsin alhaiseksi vuoteen 2015 verraten.

Tärkeää ei siis ole maahanmuuttajien kotouttaminen vaan Orbánin aateveljien ja ihailijoiden poliittinen menestyminen maahanmuuttovastaisuuden siivellä. Tähän voi kätevästi upottaa myös ikään kuin itsestäänselvänä tosiseikkana todetun ”yleisen turvallisuuden heikkenemisen”. Nämä oikeistopopulistien suosimat väitteet siitä, että maahanmuutto tuo mukanaan murha- ja raiskaustsunameja, eivät pidä paikkaansa; rikoksia tekevät edelleen kaikenlaiset ja kaikentaustaiset ihmiset erilaisista syistä, eikä väkivaltarikollisuuden määrä Euroopassa ole viime vuosina olennaisesti noussut vaan pikemminkin laskenut. Mutta näin nämä asiat koetaan…

Mielenkiintoisempaa olisi selvitellä, mikä on tämä Migraatiotutkimuksen instituutti ja millä asiantuntemuksella se toimii. Tästä näkisin mielelläni jonkun oikean alan tutkijan mielipiteen. Itse en ehdi nyt asiaa selvittämään, mutta muistutan vain, että kyseisen instituutin ovat vuonna 2015 perustaneet Unkarin hallitusta lähellä oleva ajatuspaja Századvég sekä nuorten lahjakkuuksien koulutusta varten perustettu Mathias Corvinus Collegium. ”Puolueettomaksi” tai ”riippumattomaksi” tutkimuslaitokseksi sitä siis tuskin voi nimittää.

***

Suomen parjaaminen virallisen Unkarin taholta siis jatkuu yhä. Kannattaa silti pitää pää kylmänä: ei tässä ole kysymys Suomesta tai Suomen ja Unkarin suhteista. Oikeasti tässä vain virallinen Unkari yrittää epätoivoisesti ja perin lapsellisella tavalla suhteellistaa ja mitätöidä ulkopuolelta ja erityisesti EU:sta käsin tulevaa kritiikkiä. Toivottavasti EU ja virallinen Suomi jatkossakin pitävät päänsä kylmänä ja antavat unkarilaisten rauhassa kaivaa omaa kuoppaansa aina vain syvemmäksi.


Naiset ja lapset ensin, vaikka…

2 heinäkuun, 2019

Läntisessä maailmassa, esimerkiksi Suomessa vietetään näihin aikoihin Pride-päiviä tai Pride-viikkoa lukuisien instituutioiden ja yritysten osallistuessa ja tukiessa – olkoon sitten solidaarisuutta tai opportunistista pinkkipesua. Myös Wienissä liehuvat joka paikassa sateenkaariliput, ja yliopiston päärakennuksen portaikkokin on maalattu sateenkaaren värein. Keskellä tätä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon sanomaa oma unkarilainen some- ja mediakuplani pullistelee vähän ikävämpiä uutisia, joiden jonkinlaisena yhteisenä nimittäjänä voisi olla naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta.

Naisista perhe- ja parisuhdeväkivallan uhreina on ollut tässä blogissa monesti ennenkin puhetta, nimenomaan sen yhteydessä, miten Unkarissa jopa näkyvässä asemassa olevat poliitikot hakkaavat vaimojaan (jopa pääministeri Orbánin huhutaan pahoinpidelleen puolisoaan; mitään todisteita tästä ei tietenkään ole, vaikka jonkinlaista uskottavuutta huhuille antaa se, että Orbán itse on kasvanut väkivaltaisen isän poikana ja suoraan kertonut, miten joskus nuorena sai isältään semmoisen selkäsaunan ettei päässyt sängystä ylös) tai vähättelevät koko asiaa. Perheväkivaltaa torjuvaa Euroopan neuvoston yleissopimusta, ns. Istanbulin sopimusta Unkari ei tunnetusti suostu ratifioimaan, koska se edellyttäisi perheväkivallan uhrien tukemiseen tarvittavien verkostojen, instituutioiden ja koulutusten luomista. Hallituksen kanta on ollut, että perheväkivallan ehkäisemiseen riittää kunnon perinteisiin perhearvoihin panostaminen ja maahanmuuton torjuminen, sillä Unkarin naisilla ei ole muuta pelättävää kuin islamisaatio ja maahanmuuttajien raiskaajalaumat…

Muutamia päiviä sitten sosialistisen oppositiopuolue MSZP:n kansanedustaja Zita Gurmai käytti aiheesta parlamentissa puheenvuoron. Tähän oikeusministeriön valtiosihteeri Pál Völner vastasi, että hallitukselle toki naisten kunnioittaminen on tärkeää ja naisiin kohdistuva väkivalta tuomitaan ehdottomasti – mutta Istanbulin sopimuksen ratifioimisen estää kaksi kohtaa. Sopimustekstissä nimittäin luvataan turvaa ja tukea kaikille väkivallan uhreille, riippumatta näiden

biologisesta sukupuolesta, sosiaalisesta sukupuolesta, ihonväristä, kielestä, uskonnosta, poliittisesta tai muusta mielipiteestä, kansallisesta tai yhteiskunnallisesta taustasta, kansalliseen vähemmistöön kuulumisesta, omaisuudesta, syntyperästä, seksuaalisesta suuntautumisesta, sukupuoli-identiteetistä, iästä, terveydentilasta, vammaisuudesta, perhesuhteista, maahanmuuttaja- tai pakolaisstatuksesta tai muusta oikeudellisesta asemasta.

Sosiaalinen sukupuoli (gender) on jo useiden korkea-arvoisten poliittisten päättäjien suulla julistettu huuhaaksi ja valheelliseksi ideologiaksi (ihmiset ovat miehiä tai naisia sen mukaan, mitä jalkojen välistä löytyy, kaikki muu on hölynpölyä), maahanmuutto taas on yksiselitteisesti pahasta eikä sitä saa sallia (paitsi hallituksen itsensä toimeenpanemina ja tukemina versioina). Siispä Istanbulin sopimuksen ratifioiminen, näin valtiosihteeri Völner, toisi Unkarin lainsäädäntöön ”salavihkaa” sellaisia aineksia, joita hallitus ei vahingossakaan halua tukea. Viis siitä, että Unkarissa kuolee vähintään yksi nainen viikossa perhe- tai parisuhdeväkivallan uhrina (rikoksen uhrina kuolleista naisista 60 prosenttia saa surmansa nykyisen tai entisen puolisonsa tai miesystävänsä kädestä) ja että joka viides nainen elää tai on elänyt parisuhteessa, johon on kuulunut jatkuvaa väkivaltaa.

***

Perheväkivallan uhreiksi joutuu naisten ohella tunnetusti myös lapsia. Mekanismit saattavat olla hieman erilaiset, vaikka sekä vaimojen hakkaamista että lasten pieksämistä – tai paremminkin tämmöisen väkivallan villaisella painamista – yritetään toisinaan puolustella ns. perinteisten perhearvojen kautta, joita pitäisi suojella. Tässä yhteydessä joutui äskettäin ikävän julkisuuden kohteeksi Unkarin hajanaisen ja avuttoman opposition yksi taannoinen toivontähti, Szombathelyn [anteeksi, korjaan:] Hódmezővásárhelyn pormestarinvaalit valtapuolueen loanheitosta huolimatta komeasti voittanut sitoutumaton konservatiivi Péter Márki-Zay.

Paikallinen nettiradioasema oli kysellyt Márki-Zaylta hänen omakohtaisia kokemuksiaan tyttöjen ja poikien kasvatuksesta – kunnon katolilaisena Márki-Zay on seitsemän lapsen isä, joista pienimmäinen on nyt kymmenvuotias – ja tämä oli tunnustanut pitävänsä kuria ja tottelevaisuutta tärkeänä, siinä määrin, että ruumiillinen kurituskin voi olla aiheellista. Ei tietenkään pahoinpitely; Márki-Zayn mukaan esikuvana voisi olla Kanada, missä lapsen kurittaminen on laillista mutta vain tiukkojen säännösten puitteissa, esimerkiksi päähän ei saa lyödä eikä minkäänlaista näkyvää saati pysyvää ruumiinvammaa tuottaa. Melkoinen p***amyrsky tästä kuitenkin nousi, ja Márki-Zay joutui selittelemään kantojaan. Facebook-sivullaan hän selittää, että ei hyväksy lasten pahoinpitelyä, niin kuin ei myöskään avioeroa eikä aborttia – vaikka kaikkien näiden suhteen hänen on pakko tyytyä siihen, että yhteiskunnan normit poikkeavat hänen omista vakaumuksistaan. (Hetkinen. Tässä on nyt jonkinlainen looginen nuljahdus: avioeron ja abortin suhteen yhteiskunnan normit ja lait ovat sallivampia kuin Márki-Zayn oma moraali, lasten kurittamisen suhteen taas tiukempia.) Márki-Zay tähdentää kuitenkin, että hänen mielestään pieni läimäys takapuolelle on lapselle paljon vähemmän vahingoksi kuin avioero (!), rakkaudeton kohtelu ja laiminlyönti tai ”kaiken salliva kasvatus, joka ei valmista lasta yhteisölliseen yhteiselämään”.

444.hu-sivusto teki aiheesta vielä yksityiskohtaisemmankin jutun, jota taustoitettiin asiantuntijoiden haastatteluilla. Selvää on, että vaikka lasten pahoinpitelemistä ei missään päin läntistä maailmaa nykyään hyväksytä, ns. lievä tai kohtuullinen kurittaminen on yhä sekä juridisesti että kulttuurisesti hankala kysymys. 1970-80-luvuille saakka lait usein sallivat vanhemmille lasten ”lievän” ruumiillisen kurittamisen. Sitten ensin Pohjoismaissa, sitten muuallakin Euroopassa alkoi levitä se asiantuntijoiden ja tutkimusten tukema käsitys, että vähäinenkin kuritus on vahingollista ja sitä paitsi kasvatusmenetelmänä tehoton. Ruotsissa lasten ruumiillinen kurittaminen kiellettiin 1979, Suomessa 1984, Saksaan asti lainsäädännöllinen nollatoleranssi lasten ruumiillisen kurituksen suhteen ehti vuosituhannen vaihteessa, Unkarin lastensuojelulaissa lasten kurittaminen kiellettiin tykkänään vuonna 2005 (Euroopan neuvosto oli ”jo” 2004 asettanut tämän yleiseksi tavoitteeksi). 444.hu:n haastatteleman unkarilaisen kriminologi-asiantuntijan mukaan tilanne on yhä hankala: kurituksen kieltävä laki on käytännössä hampaaton, vailla sanktioita, eikä lainmuutosta tuettu valistus- tai koulutuskampanjoilla. Niinpä arjen oikeuskäytännössä lasten kurittamista usein tuetaan tai siedetään. Jonkinlaista muutosta on kuitenkin tapahtumassa Unkarissa (kuten Itävallassakin): vuonna 2017 tehdyn tutkimuksen mukaan unkarilaisista vain 36 % hyväksyy lasten ruumiillisen kurittamisen, 53 % ei pidä sitä lainkaan hyväksyttävänä. (Yli 60-vuotiaista vielä 47 % ilmoitti hyväksyvänsä ruumiilliset rangaistukset kasvatuskeinona.)

Péter Márki-Zay on siis arvomaailmansa suhteen jonkinlainen mailleen menevän maailman edustaja, häpeilemätön vanhan koulun kristillis-konservatiivi. Politiikassa hän on kuitenkin toiminut vastavoimana hallitukselle, oikeistopopulistiseksi valuneen Fidesz-puolueen ja sen pienen katolis-konservatiivisen sivuvaunun, kristillisdemokraattisen KDNP:n koalitiolle. Márki-Zayn ja hallituksen vastakkainasettelu ei koskekaan arvoja vaan politiikan ja hallinnon käytäntöjä, ennen muuta korruptiota: Márki-Zay on onnistunut profiloitumaan ennen muuta ”kunniallisena” vaihtoehtona, jota voivat kannattaa myös hieman erilaisia arvoja tunnustavat mutta demokratiaa ja rehellistä päätöksentekoa kaipaavat kansalaiset. Tällaista kunniallista ja rehellistä oikeistopuoluetta Unkarissa ei oikeastaan olekaan ollut aikoihin jos koskaan; myöskään Márki-Zay ei ole puolue eikä puolueen edustaja vaan eräänlainen yksinäinen kansalaisaktivisti. Nähtäväksi jää, osaako ja uskaltaako valtakoalitio nyt käyttää Márki-Zayn kristillis-konservatiivisia näkemyksiä häntä vastaan – tai lipsuvatko Márki-Zayn liberaalimmat tukijat nyt hänen takaansa pois.

***

Ja kun nyt lapsiin kohdistuvasta väkivallasta puhutaan, niin siihen kuuluu myös seksuaalinen väkivalta tai ”hyväksikäyttö”. (Kunnon nimikettä tälle aralle ja ilkeälle asialle ei oikein tunnu löytyvän.) Itä-Eurooppaa ja koko maailmaa on viime viikot järkyttänyt YouTubessa (englanninkielisin tekstein) julkaistu puolalainen dokumenttielokuva ”Älä vain kerro kenellekään”, jossa lapsia hyväksikäyttäneitä katolisia pappeja saatetaan kasvotusten entisten uhriensa kanssa ja paljastetaan, miten kirkko on systemaattisesti suojellut syyllisiä.

Myös Unkarissa on noussut esiin kysymys, onko samanlaista tapahtunut sielläkin. Vaikka Unkarin roomalais-katolinen kirkko ei olekaan samanlaisessa monopoli-mahtiasemassa kuin Puolassa tai jossain määrin Itävallassa, se on silti perinteisistä kirkkokunnista suurin ja vahvin ja nauttii nykyäänkin myös poliittisten vallanpitäjien tukea – ja ilmeisesti myös Unkarin katolisessa kirkossa on sekä hyväksikäytetty lapsia että suojeltu hyväksikäyttäjiä. 444.hu-sivuston hitaan journalismin sarjassa tl:dr on tämän kevään aikana julkaistu kolme pitkää tutkielmaa kipeästä aiheesta.

Viime vuosina monissa maissa on ryhdytty selvittämään katolisen kirkon suojissa tapahtuneita seksuaalisia väärinkäytöksiä; Itävallassahan näistä skandaaleista on kirjoitettu jo vuosikaudet. Unkarissa tämä selvitystyö on vasta alkamassa, hädin tuskin. Helmikuussa Vatikaanissa tästä aiheesta järjestetyssä konferenssissa Unkarin katolista piispainkokousta edusti Győrin piispa András Veres, joka vielä 2011 oli ollut sitä mieltä, että pedofiliaepäilyt ovat ”keinotekoisesti, ties kenen ohjauksessa luotu ja median vahvistama ongelma, hyökkäys kirkkoa vastaan”. Nytkin Veres vakuutteli, että lasten hyväksikäyttötapauksia oli sattunut vain harvoja ja nekin jossain muualla. Kirkonmiesten väärinkäytöksistä ”ratkaiseva enemmistö on tapahtunut menneisyydessä, syylliset ovat hyvin iäkkäitä tai jo kuolleet”, eikä Unkarissa tällaista tapahdu paljon, mikä Veresin mielestä johtuu kulttuurista: unkarilainen arvostaa perhettä ja näkee lapset arvona, jota on suojeltava. Sitä paitsi koko ilmiö liittyy ”vuoden 1968 suureen seksuaaliseen vallankumoukseen, jonka vaikutuksen olemme siitä pitäen tunteneet”. Siis: semmoista ei meillä tapahdu, ja jos tapahtuisikin, niin se on jonkun muun syytä.

Samaan aikaan kun katolisen kirkon ja kenties muidenkin valtakeskittymien suojissa tapahtuneita lasten hyväksikäyttötapauksia yhä hyssytellään, pedofiliasyytöksiä heitellään hanakasti ns. liberaalien suuntaan. Ei vain piispa Veres syytä lasten hyväksikäytöstä ”seksuaalista vallankumousta”. Myös Pride-tapahtumien alla on nähty kauhistelua ”lasten seksualisoimisesta” (hirveää, että lapsetkin saavat nähdä toisiaan halailevia samansukupuolisia pareja) tai propagandaa, jossa ”oikean” ja ”väärän” seksuaalisuuden rajaa ei suinkaan määritä täysivaltaisen yksilön vapaus ja vastuu vaan kaikenlainen ”poikkeava” seksuaalisuus niputetaan yhteen.

nempride.jpg

Budapestin Pride-tapahtuman Facebook-sivulla julkaistiin kuvia julisteista, joita ilmeisesti on levitelty kaupungille. Vasemmanpuoleisen mukaan ”rakkaus ei tunne rotua, sukupuolta eikä ikää” (ikä-sanan alapuolella on kuvattu aikuisesta ja lapsesta koostuva pariskunta), oikeanpuoleisessa julistetaan, että ”en ole homo, trans enkä pedo vaan ihminen!”. Molemmissa siis mukaillaan Pride-tapahtuman sanomaa eri seksuaalisten suuntausten tasa-arvosta ja annetaan ymmärtää, että järjestäjien mielestä pedofilia kuuluu samaan sarjaan. Kumpikaan julisteista ei tietenkään oikeasti ole Priden järjestäjien laatima.

Näitä valejulisteita koskevaan somekeskusteluun oli joku postannut vielä häkellyttävämmän linkin eräänlaiselle viihdekansallismieliselle sivustolle. Siellä slovakianunkarilainen äiti kertoi, mitä kauheuksia oli kokenut Kanadassa asuessaan. (Niin, juuri tuossa lasten kurittamisen mallimaassa.) Kanadassa, näin Katalin-rouva kertoo, lapset kasvatetaan jo lastentarhasta lähtien siihen ajatukseen, että ihminen syntyy sukupuolettomana ja saa itse päättää, haluaako olla poika vai tyttö:

Kammottavinta on, että jos lastentarhan täti tai setä yllättää vaikkapa Suzyn leikkimästä junilla tai autoilla, niin hän heti kysyy tältä: Tahdotko leikkiä ajoneuvoilla? Tykkäätkö olla poikien porukoissa? Tahtoisitko ennemmin olla poika? Jos tähän viaton nelivuotias tyttö – joka ei edes aavista, miten katalilla keinoilla häneen vaikutetaan – vastaa kyllä, niin heti laaditaan opettajan suositus, se toimitetaan lääkärille, ja tunnoton lääkäri alkaa silmää räpäyttämättä annostella pikku Suzyyn testosteronia.

Rouvan omat lapset eivät joutuneet pakkotransutuksen kohteiksi, mutta tämäkin oli ilmeisesti vain sen ansiota, että vanhemmat hartiavoimin ohjasivat heitä kohti oikeita perhearvoja ja ”selittivät heille, miten maailmassa asiat ovat”. Tämä vaati jatkuvaa valppautta, kun jo pahaa-aavistamattomille ekaluokkalaisille annettiin koulusta kotiin herttaisia kuvakirjoja, joissa esiintyi kahden isän tai kahden äidin ”perheitä”… Toisilla lapsilla ei ollut tätä onnea, ja niinpä rouvan vanhimman pojan luokkatovereista jo ”kaksi on leikkauttanut itsensä tytöiksi”. Miten paljon onkaan koko maassa tällaisia onnettomia, ”joilta on riistetty ihmisyys”, jotka ”eivät enää pysty elämään naisina eivätkä miehinä, he ovat vain märkiviä haavoja, jotka eivät millään parane”! Ja tämä ”sairas teoria on jo tihkumassa meillekin”.

Tällaisia esitelmiä gender-ideologian kauheuksista siis on kuultu tilaisuudessa, jonka järjesti myös Unkarin hallituksen tuella toimiva slovakianunkarilainen katolinen, hm, järjestö nimeltä Regnum Marianum Akadémia. ”Regnum Marianum” viittaa siihen, että Unkari – kuten monet muutkin Itä-Euroopan vanhoista ”lähetysmaista”, naapurimme Virokin on Maarjamaa – on kristitsemisen yhteydessä nimenomaisesti omistettu Neitsyt Marialle. Akadémia taas on yksi osoitus ”akatemia”-nimikkeen lopullisesta inflaatiosta. On pakko näin lopuksi todeta, että samaan aikaan, kun tällaisia huuhaanlevitys-”akatemioita” perustetaan ja tuetaan, Unkarin Tiedeakatemiaa ajetaan kohti lopullista tuhoa. Tänään parlamentista myllytetty laki riistää Akatemialta sen tutkimusinstituutit ja siirtää ne valtion haltuun, palvelemaan talouselämän tai huuhaa-kansallismielisen identiteetinrakennustyön intressejä. Luvassa on mielenosoituksia, (luultavimmin toivotonta) vetoamista perustuslakiin, ja varmaan itsekin vielä palaan aiheeseen. Hyvä englanninkielinen uutisartikkeli löytyy jo Index-sivustolta.


Maahanmuutosta perheväkivaltaan ja takaisin

16 joulukuun, 2017

Tein taas tänä aamuna typerästi ja menin katselemaan netistä Unkarin valtion ykköskanavan tv-uutisia. Yhtenä pääaiheena oli tietenkin Brysselin EU-huippukokous, jonne pääministeri Orbán oli matkannut kuvaannollisina viemisinään kansallisen konsultaation 2,3 miljoonaa (näin väitetään, totuutta ei tiedä kukaan) vastausta – joiden sanomana siis on, että Unkarin kansa ei halua maahanmuuttajia, ei yhtään. Uutistoimittajan tekstissä toistuivat tutut iskusanat: kötelező betelepítés ‘pakollinen maahanasuttaminen’, illegális bevándorlás ‘laiton maahanmuutto’, migránspárti politikusok ‘migranttien puolella olevat poliitikot’. Sanoja menekült ‘pakolainen’ tai menedékkérő ‘turvapaikanhakija’ ei käytetty vahingossakaan. Ylipäätään uutisten katsojan oli helppo saada se vaikutelma, että koko huippukokous ja ylipäätään koko EU:n päätöksenteko pyörii pakolais-, korjaan, pakollisten maahanmuuttokiintiöiden ympärillä ja meneillään on suuri taistelu valkoisen Euroopan etnisen puhtauden puolesta.

(Samaan aikaan julkisuuteen on lopultakin päästetty viralliset tiedot tänä vuonna päättyneestä Unkarin korruptionkäryisestä maahanmuutto-obligaatio-ohjelmasta. Isolla rahalla – josta melkoinen osa on ilmeisesti päätynyt hallitusta lähellä olevien tahojen omiin taskuihin – on maahanmuutto-oikeuden Unkariin ja siten myös laillisen asuinpaikan EU:ssa saanut, perheenjäsenet mukaan lukien, noin kaksikymmentä tuhatta ihmistä, siis 15 kertaa niin monta kuin EU:n pakolaiskiintiöohjelman mukaan Unkarin olisi pitänyt ottaa vastaan. Obligaation lunastaneista suuri osa on Kiinasta, mutta paljon on saapunut myös pelätyistä muslimimaista: Irakista, Afganistanista, Iranista ja Pohjois-Afrikasta.)

Katsauksen lopuksi ääneen pääsi itse väsyneen näköinen Orbán, tai hänen Facebook-sivulleen ladattu video, jossa singahtelivat sotaisat metaforat: ankarasti on taisteltu, mutta sotaa ei ole vielä voitettu. Orbán on viime vuosina aniharvoin antautunut oikean toimittajan haastateltavaksi saati vaalikeskustelu- tai väittelyohjelmien kameroiden eteen; hän antaa yleensä ”haastatteluja” vain omille luottotoimittajilleen, joiden kanssa luultavimmin kysymykset on sovittu etukäteen, tai sitten kommunikoi yksisuuntaisesti, kuten nyt.

Viime aikoina oppositioviestimet ovatkin nostaneet esiin tapauksia, joissa Orbán pakenee ikäviä kysymyksiä tai suorastaan kieltäytyy vastaamasta. Kaksi vuotta sitten hän odotteli parlamentin istuntosalin ovella verhon takana piilossa välttyäkseen vastaamasta oppositioedustajien kysymyksiin ja astui sisään vasta, kun esitettiin aiemmin jätetty kysymys, johon hänen parlamentin sääntöjen mukaan oli pakko vastata. Syyskuussa oppositiopuolue LMP muistutti, että Orbán ei vieläkään ollut vastannut yli puoli vuotta aiemmin saamaansa, viiden eläkeläisjärjestön kirjoittamaan kirjeeseen, jossa kerrottiin lukuisien eläkeläisten akuutista köyhyydestä ja pyydettiin minimieläkkeiden korotusta. Lokakuussa Orbán järjesti ”lehdistötilaisuuden”, jossa saliin ei päästetty toimittajia lainkaan – nämä saivat katsella ja kuunnella pääministeriä videokuvan välityksellä.

Ja nyt viime maanantaina LMP:n edustaja Márta Demeter parlamentissa kysyi tiukasti Orbánilta, eikö Unkarin kansalliselle turvallisuudelle ole koitunut vaaraa siitä, että Orbán ja hänen lähipiirinsä liikemiehet, myös Orbánin vävy István Tiborcz, seurustelivat ja tekivät bisnestä viime kesänä edesmenneen saudiarabialaisen pankki- ja rahamiehen Ghaith Pharaonin kanssa, jota FBI ja Interpol ovat epäilleet rahanpesusta ja terrorismikytköksistä. ATV-kanavan julkaisemalla videolla

näkyy, miten Orbán nousee, tapansa mukaan hermostuneesti takkiaan napittaen, ja lausuu:

Kunnioitettu herra puhemies, arvoisa kansanedustajatoverini… hyvää joulua!

Tämä ”vastaus” – johon Orbánin puoluetoverit ympärillä reagoivat sydämellisellä naurunremakalla – ei ehkä edusta vain tavanomaista vallanpitäjän röyhkeyttä, vaan monet ovat nähneet siinä myös sukupuoliaspektin. Ämmien piipitystä ei tarvitse ottaa vakavasti, ja Márta Demeter voisi keskittyä pitämään suunsa kiinni ja näyttämään nätiltä.

Niin, ne naisasiat. Maailmanlaajuinen #metoo-kampanja etenee Unkarissakin – teatteripiirien jälkeen on vuorossa kirjallisuusmaailma, viime aikoina julkisuuteen on tullut ensin nuori runoilija Anna Follinus, sitten hänen jäljessään joukko muitakin nuoria kirjailijoita, joita Stádium-kustantamoa ja sen kirjallista ”salonkia” pyörittänyt aviopari, runoilija Kamil Kárpáti ja hänen vaimonsa Margit Lőkös, merkillisellä, lahkomaisella vallankäytöllään alistivat ja nöyryyttivät, joitakuita myös seksuaalisesti. Samaan aikaan Unkarin köyhien naisten asemasta Länsi-Euroopan punalyhtykatujen lihamarkkinoilla on jälleen keskusteltu, ja “VV Fannina” (VV eli Való Világ, todellinen maailma, on meidän Big Brotherimme tapainen tositeeveeohjelma) tunnetun nuoren naisen murhan uutisoinnista käyty väittely on nostanut esiin naisiin kohdistuvan väkivallan ongelmat.

”Mustasukkaisuusmurhasta” puhuminen vie huomion pois siitä tosiseikasta, että naisiin kohdistuva rakenteellinen väkivalta on osa Unkarin(kin) yhteiskuntaa. Joka viikko kuolee Unkarissa(kin) joku nainen nykyisen tai entisen puolisonsa tai kumppaninsa pahoinpitelemänä. Unkari ei kuitenkaan ole vieläkään suostunut ratifioimaan Istanbulin sopimusta, jolla monet valtiot jo ovat sitoutuneet taistelemaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja ja viime aikoina usein hallituksen puhetorvena esiintynyt painijanniskainen Szilárd Németh julisti marraskuussa ATV-kanavan haastatteluohjelmassa, että Unkari ei tule ratifioimaan koko sopimusta niin kauan kuin Fidesz on vallassa. Nimittäin: Istanbulin sopimus – joka edellyttää esimerkiksi tukitoimien järjestämistä väkivallan uhreille sekä asianmukaisen koulutuksen tarjoamista viranomaisille ja kansalaisille – ”yrittää istuttaa tänne genderfilosofiaa” ja ”hyökkää perinteistä perhemallia vastaan”. Sitä paitsi – näin on varapääministeri Zsolt Semjén jo lausunut – naisiin kohdistuva väkivalta ja häirintä on pelkästään maahanmuuton tuoma ongelma, ja naisrauhan nimissä tärkeintä on ”että pysäytämme maahanmuuton emmekä salli, että naiset joutuvat massaislamin johdosta elämään sharian varjossa”.

Hyvää joulua siis, naiset ja miehet!

***

Samaan aikaan Itävallassa: uusi hallitus on koossa ja astunee virkaan maanantaina. Oikeistopopulistit ovat jälleen koalition junioriosapuolena, kuten vuosituhannen alussa. Mutta silloin Jörg Haiderin oli muodollisesti vetäydyttävä puolueen johdosta, ja kautta Euroopan kohistiin, pelättiin natseja ja puuhattiin pakotteita. Nyt puoluejohtaja HC Strache virnuilee varakanslerina kenenkään estämättä. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tullaan näkemään epäpätevien ja hassunkuristen ministerien pelleparaati. Mutta kun 17 vuotta sitten ykköspaikalla liittokanslerina oli oikeistokonservatiivien ÖVP:n vanha kettu Wolfgang Schüssel, nyt puoluetta johtaa nuori tähti ja yleisönsuosikki, söpö poika Sebastian Kurz, josta kukaan ei vielä tiedä, mikä hänen poliittinen linjansa (jos sellaista on) loppujen lopuksi tulee olemaan. (Huhutaan hänen olevan myös ystävällisissä ja läheisissä väleissä Unkarin Orbánin kanssa.) Taidan tulla vanhaksi, kun päässäni soivat jatkuvasti Walther von der Vogelweiden vanhan erakkomunkin sanat: voi meitä, paavi on liian nuori!

owê der bâbest ist ze junc:
hilf, hêrre, dîner kristenheit!


Nyrkki, hella, piippu ja köysi

13 helmikuun, 2015

Tänään pieni tarina Unkarin historiasta.

Jo muutaman vuosikymmenen ajan on historiankirjoitus silloin tällöin nostanut näkyviin eri tavoin merkillisiä pieniä ihmisiä, unohdettujen ja syrjittyjen ryhmien arkea ja ”vaihtoehtoista historiaa”. Yksi tällainen ryhmä ovat tietenkin ne ihmiset, jotka tavalla tai toisella eivät viihtyneet perinteisissä sukupuolirooleissa: homoseksuaalit, transseksuaalit, transvestiitit, tai ylipäätään ne miehet ja naiset, joita oman sukupuolen perinteinen elämänpiiri ei kiinnostanut.

Unkarissa sukupuolentutkimuksesta kiinnostuneet tutkijat ovat jo jonkin aikaa kirjoittaneet esimerkiksi sellaisista hahmoista kuin kreivi Sándor Vay, oikeastaan kreivitär Sarolta Vay (1859–1918). Aatelisperheen kunnianhimoinen ja  lahjakas, myös kirjailijana ja kääntäjänä tunnettu vesa ryhtyi jo nuorena elämään miehen elämää: opiskeli yliopistossa, työskenteli toimittajana (raportoiden mm. kuuluisasta Tiszaeszlárin oikeudenkäynnistä), kirjoitti ensin runoja ja sittemmin proosaa erityisesti Unkarin aateliston perinteisestä elämänmuodosta, ja käänsi unkariksi Dumas’n Kolme muskettisoturia (osan omistakin teoksistaan hän julkaisi nimimerkillä D’Artagnan). Vay pukeutui ja käyttäytyi kuin mies, rakastui naisiin, kävi naisen takia ainakin yhden kaksintaistelun ja karkasikin yhden neitosen kanssa, ja paljastui naiseksi vasta kun hänet petossyytteen yhteydessä pidätettiin.

Mutta tällaisten eliitti-genderbendereiden ohella Unkarin historia tuntee samanlaisia hahmoja myös (myöhäis)feodaalisen yhteiskunnan toiselta laidalta,  ja yhdestä tällaisesta kirjoittaa Index-uutissivustolla Ádám Kolozsi, rikoshistorioitsija Tamás Bezsenyin tutkimusten pohjalta. Pipás Pista eli Piippu-Tapsa oli pelätty murhamies tai oikeastaan -nainen, joka 1920-luvulta 1930-luvun alkuun saakka nostatti kauhua Alföldin lakeuksilla – mutta hän ei ollut vain murhaaja vaan palkkamurhaajana myös jonkinlainen sorrettujen puolesta kostaja.

Piippu-Pistan kotiseutu, köyhä tasanko eteläisessä Unkarissa Serbian rajoilla, tunnetaan ”lempinimellä” Átokország, Kirouksenmaa. Elämä siellä sata vuotta sitten oli epätoivoisen köyhää, hiekkainen maa antoi hädin tuskin riittävän elannon ihmisille, jotka, toisin kuin Sentroopassa tyypillisesti, eivät eläneet kirkon ympärille rakennetussa tiiviissä kylässä vaan yksittäin sijaitsevilla karjamajoilla tai ulkotiluksilla (tanya). Olemassaolon taistelua käytiin pienissä yhteisöissä ja perheissä, joissa perheenpään valta oli kiistaton ja joissa ulkopuolisten ja virkavallan näkemättömissä saattoi tapahtua kaikenlaista kamalaa. Ja joskus näille kamaluuksille kaivattiin kostajaa.

Tällä karulla seudulla syntyi Viktória Fődi, tomera ja vahva nainen, joka jo 1910-luvulla sai tarpeekseen naisen elämästä. Hän jätti itseään huomattavasti vanhemman aviomiehensä, jonka kanssa yhteiselämä ei ollut sujunut – ei ole tiedossa, tunsiko Viktória Fődi seksuaalista vetoa miesten sijasta naisiin tai ylipäätään keneenkään – pukeutui miehen vaatteisiin ja ryhtyi elättämään itseään renkinä tai päiväläisenä. Näitä töitä puolestaan riitti etenkin ensimmäisen maailmansodan aikana, miesten ollessa rintamalla, ja miesten töistähän on aina maksettu paremmin kuin naisten. ”Oikeaksi” mieheksi ei Viktóriaa varmaan uskottu, perimätiedon mukaan lapset huutelivat hänen peräänsä ”Pista-täti, Pista-täti!”. Mutta hän oli iso ja vahva, työmiehenä kovempi kuin useimmat miehet, seutukunnan kuulu niittomies, heitteli raskaita viljasäkkejä kuin tyhjää ja kumosi silmää räpäyttämättä pullollisen viiniä kerrallaan.

Maailmansota muutti lakeuksien köyhän kansan elämää, vaikka sen taistelut eivät sinne yltäneetkään. Miesten sodassa ollessa naiset saivat pyörittää arkea ja taloutta omin voimin, ja ainakin jotkut huomasivat, että uusi itsenäinen elämä oli monessa suhteessa helpompaa ja mukavampaa kuin miehen – kenties väkivaltaisen ja juopon – mielivallan alla eläminen. Jokin tämmöinen saattoi olla syynä jo Pistan ensimmäiseen murhatyöhön. Vuonna 1919 Börcsök-nimisen miehen vaimo halusi niin epätoivoisesti päästä eroon miehestään, että palkkasi Pistan tappamaan tämän. Murhan jälkeen Pista muutti naisen luokse asumaan, kunnes tämäkin yhteiselämä kävi sietämättömäksi: Pista laiskotteli, juopotteli ja ilmeisesti myi salaa talon elukoita viinarahaa saadakseen.

Kaikesta tästä raadollisuudesta huolimatta Piippu-Pista nousi kotiseudullaan jonkinlaiseksi legendaksi; Bezsenyi vertaa häntä viihdeteollisuuden synkeämpiin Batman-hahmoihin, yhteisön omaa pimeää puolta ruumiillistaviin kostajiin. Tarinoiden mukaan Pista palkkamurhasi jopa kymmeniä miehiä, tyypillisesti siten, että kuolema lavastettiin hirttäytymiseksi: Pista piiloutui talliin ja löi ruoskalla hevosten jalkoja, että ne rupesivat metelöimään, ja tuvassa talonväki sopimuksen mukaisesti kehotti isäntää menemään katsomaan, mikä hevosilla on hätänä. Talliin astuessaan isäntä sai silmukan kaulaansa, ja lopuksi hänen ruumiinsa alle sijoitettiin nurin potkaistu jakkara ja permantoon tehtiin asianmukaisia jälkiä. Yhden tällaisen murhan Pista hoiteli niin taitavasti, ettei edes uhrin piippu tiimellyksen kuumuudessa hajonnut – Pista otti sen muistoksi, ja siitä pitäen se roikkui aina hänen suupielessään, mistä hän sai myös liikanimensä.

Vuonna 1932 sitten kaksi santarmia joutui menemään eräälle tanyalle selvittelemään siellä asustavan susiparin perheriitaa ja saattelemaan naista sieltä kotiinsa. Nainen kertoi pelkäävänsä, ettei virkavalta pysty häntä suojelemaan: vain Piippu-Pista voisi auttaa, ja miehen suvussa Pistan ”apuun” oli kuulemma turvauduttu ennenkin. Santarmit ryhtyivät tutkimaan näiden avunantojen historiaa, ja tästä sai lopulta alkunsa suurta kohua nostattanut oikeudenkäynti.

Vuonna 1933 julkaistu lehtiuutisen kuva. Oikeudenkäynnin yhteydessä Piippu-Pista joutui pitkästä aikaa taas pukeutumaan naisen vaatteisiin.

Vuonna 1933 julkaistu lehtiuutisen kuva. Oikeudenkäynnin yhteydessä Piippu-Pista joutui pitkästä aikaa taas pukeutumaan naisen vaatteisiin.

Piippu-Pista, aikansa legenda, tuomittiin kuolemaan. Vankilassa hän kuitenkin oppi lukemaan ja löysi elämäänsä jonkinlaisen henkisen tai hengellisen ulottuvuuden. Hänestä tuli harras katolilainen, joka näköjään vilpittömästi katui tekojaan, ja niinpä valtionhoitaja Horthy käytti armahdusoikeuttaan ja muunsi kuolemantuomion elinkautiseksi vankeudeksi. Pitkään Pista-Viktória ei kuitenkaan vankilassa elänyt; hän kuoli vuonna 1942 maksavikaan. (Ehkäpä tosiaan on niin, että naisihmisen, ison ja vahvankaan, maksa ei kestä juopottelua samaan malliin kuin miehen?) Jäljelle jäivät vähitellen legendahohteeseen peittyvät kertomukset naisesta, joka kohtalotovereitaan auttaakseen luopui naiseudestaan ja lopulta menetti kaiken. Pistan tarinaa muistellaan vieläkin – samoilla paahteisilla lakeuksilla, joilla miehen oikeutta pahoinpidellä naistaan ei edelleenkään kiistetä.


Kompastui komondoriin

1 toukokuun, 2013

En voi olla vapun kunniaksi selostamatta uusinta kohujuttua Unkarin poliittisesta julkisuudesta. Mukana poliitikko, tämän perheenjäseniä sekä komondor, perinteinen unkarilainen paimen- tai laumanvartijakoira, valkoisine rasta-moppiturkkeineen näyttävä ilmestys.

Komondor (Wikimedia Commons)

Fidesz-puolueen kansanedustaja ja Fülöpháza-nimisen alle tuhannen asukkaan eteläunkarilaisen tuppukylän pormestari József Balogh on joutunut lehdistön hampaisiin, kun hänen avopuolisonsa tuotiin Kecskemétin sairaalaan vakavasti loukkaantuneena. Kallonpohjan murtuman oli uhrin itsensä kertoman mukaan aiheuttanut perheväkivalta: Balogh oli käynyt elämänkumppaniinsa käsiksi. Ilkeät toimittajat tietävät myös kertoa, että Balogh on aiemminkin pahoinpidellyt myös entistä vaimoaan, aseinaan nyrkkien lisäksi milloin kauha, milloin 25 litran alumiinitonkka, ja tuloksina 25-vuotisen avioliiton mittaan useita luunmurtumia; yhden tällaisen pahoinpitelyn jälkeen Balogh oli pakottanut vaimonsa selittämään lääkärille muka pudonneensa kylvökoneen päältä.

Hír24-uutissivuston toimittaja, joka onnistui vielä saamaan herralta haastattelun, ei jaksanut nähdä tilanteessa minkäänlaista ironiaa vaan toteaa juttunsa aluksi harvinaisen suorasukaisesti, että ”tällaista paskiaista olemme harvoin tavanneet”. Balogh ei nimittäin suostu myöntämään minkäänlaista pahoinpitelyä vaan ilmoittaa heti haastattelun aluksi olevansa ”sopuisa mies”.

Sopuisa mies, kansanedustaja Balogh, työpaikallaan parlamentissa, isänmaallinen vaakunapinssi rinnassaan. Márton Neményin kuva fn.hir24.hu-uutissivustolla.

Baloghin kertoman mukaan avovaimo ”Terike” (Teréz) ja hän olivat viettäneet edellisen illan ja yön valmistellen kestityksiä Teriken pojan häihin sekä seuraavana päivänä järjestettävään kyläjuhlaan. Häät olivat kestäneet pikkutunneille saakka, ja pariskunta oli palannut sieltä kotiin vasta aamuviideltä lopen uupuneena valvomisesta, järjestelyistä ja kestityksistä. Sitten tapahtui kamalia:

Siis kävi niin, että tultiin kotiin juhlista sunnuntaina aamuviiden maissa, Terike otti peräkontista vadillisen lihaa, mitä olimme tuoneet sieltä, rääppiäisiä, ja kantoi sisään. Mutta meillä on semmoinen kahdeksankymmentäkiloinen komondor-koira, se on raukka sokea, se säikähti jotain, tuli juosten ja tuuppasi Terikeä, joka kaatui ja löi päänsä.

Balogh itse ei oikein muista tapahtumista mitään, hän kun oli paitsi muutenkin väsynyt myös nauttinut muutamia lasillisia kotipolttoista pálinka-viinaa (”semmoista vihreää, väri tulee pähkinänkuoresta”), tavanomaiset viinit ja oluet päälle. Kuulemma myös Terike oli hieman alkoholin vaikutuksen alaisena, samoin ”Szabika”, pariskunnan kolmikymppinen otto-aikamiespoika, joka oli tapahtuman silminnäkijänä mutta ei ollut pitänyt Teriken loukkaantumista vakavana – vasta naapuri, ”joka on ennen ollut sairaalassa töissä”, oli vienyt naisparan hoitoon omalla autollaan.

Toimittajan ei luultavasti ole tarvinnut paljon nähdä vaivaa haastatteluaineiston kimpussa: siitä saa helposti kuvan naiivista öykkäristä, jolle kaikki omat tekemiset ovat itsestäänselviä. Tämä iso lapsi ei edes osaa asiallisesti selostaa, mitä ja missä järjestyksessä tapahtui, ja puhuu aikuisista perheenjäsenistään lapsellisilla lempinimillä (”Terike”, ”Szabika”) ikään kuin nämä olisivat haastattelijan ja lukijakunnan tuttuja ennestään. Puolustuksekseen Balogh ei ole vielä keksinyt muuta kuin kiistää kaiken ja vedota tavanomaisten juhlajuomien aiheuttamaan muistamattomuuteen.

Onhan väkivaltaisia sikamiehiä ennenkin nähty ja nähdään, Luoja paratkoon, vastakin, muuallakin kuin Unkarissa. Meilläkin lumihanki vartoo liian monia perheitä isien riehuessa humalassa, ja kaikkialla maailmassa nähdään ihan liian monien henkisesti ja fyysisesti nujerrettujen naisten nöyrinä kestävän pahoinpitelevän miehen rakentamaa avioliittohelvettiä. Mutta tästä jutusta tekee tietenkin mielenkiintoisen se, että kyseinen kaveri on valtapuolueen kansanedustaja. Vähän kuin tällaisiin tempauksiin (joiden suomalaiseksi vertailukohdaksi voisi ehkä nousta joku Tony Halme -tyylinen populisti-myötähäpeäjulkkis) syyllistyisi Suomessa joku kokoomuksen tai demarien kansanedustaja ja piiritason kiho. Mitähän siitä mahtaisi seurata, paitsi seiskalööppejä?

Enitenhän tässä ihmettelee näitä lukuisia asian tiimoilta syntyneitä verkkouutisia, puheenvuoroja ja sokea komondor -vitsejä lukiessaan: missä viipyy poliisi? Sairaalaan tuotu pahoinpitelyn uhri on selvästi nimennyt pahoinpitelijänsä, jonka tiedetään ennenkin syyllistyneen vastaavaan. Sitä paitsi Baloghin omasta kertomuksesta on pakko päätellä, että kun kerran juhlista saapui autolla vain kolme henkeä, jotka kaikki olivat nauttineet alkoholia, jonkun on ollut pakko syyllistyä myös rattijuoppouteen – ellei sitten, heh heh, autoa kuljettanut se sokea koira.

No, ensinnäkin tietenkin Unkarissa parlamentaarinen koskemattomuus ymmärretään laajemmin kuin läntisemmässä ja pohjoisemmassa Euroopassa. Kansanedustaja saadaan pidättää vain itse teosta yllätettynä, eikä häntä vastaan voi käynnistää syytettä ellei parlamentti äänestä hänen koskemattomuutensa kumoamisen puolesta. Toiseksi tämä tarina liittyy siihen jo aiemmin mm. Unkarin parlamentissa sanoinkuvaamattomalla tavalla käsiteltyyn näkemykseen, jonka mukaan pénz számolva, asszony verve jó (‘raha on hyvä laskettuna, akka lyötynä’) – kerrankos sitä miehinen mies joskus tirvaisee, jos akan säksätys käy liikaa hermoille, sehän kuuluu normaaliin perhe-elämään.

Kolmas päätelmä on kuitenkin kaikkein ikävin. József Baloghin ja kotitapaturmia aiheuttavan komondor-koiran tarina on vain yksi pieni osa Fidesz-puolueen täydellistä ja korruptoitunutta valtaa. Puolueen tuesta ja suojeluksesta nauttivat tuntevat voivansa sallia itselleen mitä hyvänsä. Tämä ei koske vain alkoholinkäyttöä ja väkivaltaa vaan ennen kaikkea myös talousasioita.

Viime aikoina ikävää julkisuutta on saanut Fideksen tupakkakauppa-suhmurointi (hyvä englanninkielinen selostus löytyy Eva S. Baloghin blogista). Tupakanmyynti julistettiin valtion monopoliksi ja kiintiöityjä myyntilupia piti halukkaiden erikseen hakea. Katerajoituksen takia (myyntihintaa eli myyjän saamaa voittoa ei saanut nostaa liian suureksi) pelkkä tupakkakaupan pito ei juuri olisi kannattanut, mutta kuinka ollakaan, tarjouskilpailun umpeuduttua katerajaa nostettiin. Lopulta, kuinka ollakaan, tarjouskilpailun voittajat vähän joka puolella näyttävät olevan Fidesz-puolueen paikallisia edustajia, näiden omaisia tai läheisiä. (Joille ilmeisesti oli myös etukäteen ilmoitettu, että heidän kannattaa hakea, tämänhetkisistä katerajoituksista viis.) Ja Fülöpházassa, kuinka ollakaan, tupakkakauppaluvan sai Szabolcs Richárd Liptai, József Baloghin ottopoika ”Szabika”…