Kulttuurista julmuutta?

Joulukuun kahdeksantena katolinen Eurooppa viettää juhlapäivää – tai ainakin Itävalta, müncheniläisen kollegan kertoman mukaan baijerilaiset, mokomat uskonpetturit, menevät maanantaina normaalisti töihin. On Mariä Empfängnis eli Neitsyt Marian sikiämisen muistopäivä, päivän, jona Maria sai alkunsa äitinsä, Pyhän Annan kohdussa. Katolisen dogmin mukaan, jonka juuret ovat jo keskiajan teologisessa ajattelussa mutta joka virallisesti vahvistettiin vasta paavin bullalla Ineffabilis Deus vuonna 1854, tämä sikiäminen tosin tapahtui normaalilla maallisella tavalla Annan ja hänen puolisonsa Joakimin kesken, ei siis Pyhästä Hengestä eikä neitseellisesti, mutta Jumalan voiman vaikutuksesta Marian sielu varjeltui perisynnistä, joka meissä ihmisissä muuten on elämämme alusta eli hedelmöitymisestä saakka. Sivumennen sanoen: tämän saastattoman sikiämisen, latinaksi immaculata conceptio, kunniaksi espanjankielisessä maailmassa – missä Marian elämänvaiheita, ilmestymispaikkoja ynnä muita epiteettejä usein käytetään naisenniminä – lukemattomat naiset ovat saaneet nimekseen Concepción, mistä arkikielessä väännetään kutsumanimi Conchita.

Mutta nyt ei ollut tarkoitus ruveta kirjoittamaan Conchita Wurstista, itävaltalaisen Tom Neuwirthin luomasta drag-lavapersoonasta, joka viime kuukaudet on toiminut täkäläisen suuren pankin mainoskampanjan kasvoina ja hymyilee vastaani aina, kun rupean maksamaan laskujani netissä, ja jota varmaan tullaan taas näkemään yllin kyllin, kun Itävalta ensi vuonna saa Euroviisut emännöitävikseen. Vaan tarkoitus oli ruveta miettimään pyhyyden ja hyvyyden kääntöpuolta, sitä kysymystä, jonka sentrooppalainen sielunmaisema minussa joskus herättää: onko täkäläinen kulttuurinen näkökulma pahuuteen, julmuuteen ja väkivaltaan jollakin tavalla erilainen kuin meillä Pohjolassa?

Virikkeenä toimi kaksi viime päivinä silmiini osunutta nettiartikkelia. Ensimmäinen liittyi viikonloppuna ajankohtaiseen uskomushahmoon, tässäkin blogissa jo aiemmin esiteltyyn Krampukseen, jota esittävistä historiallisista kuvakorteista BuzzFeed-sivuston toimittaja Brian Galindo on koonnut kerrassaan karmaisevia esimerkkejä. Krampus on joulukuun kuudentena liikkuvan Pyhän Nikolauksen työtoveri ja vastavoima: kiltit lapset saavat valkopartaiselta, violettiin piispanasuun pukeutuneelta Nikolaukselta makeisia tai muuta mukavaa, tuhmat lapset taas sarvipäinen ja sorkkajalkainen Krampus-piru pistää kahleisiin, säkkiin tai tynnyriin ja vie mukanaan kidutettavaksi helvettiin. Varmaankin runsaan sadan vuoden takaisissa korteissa, joita kunnon sentrooppalaiset porvarisihmiset ovat toisilleen lähetelleet (herttaisin saksan-, unkarin- tai tšekinkielisin tekstein: Terveisiä Krampukselta!), Krampus, usein pitkä punainen kieli freudilaisesti esillä sojottaen, kiskoo kirkuvia lapsia korvista, repii tyttöjä hiuksista tai roikottaa lapsen ruumista atraimessa, tai hänet kuvataan kuljettamassa kahlittua lapsijonoa tavalla, joka tuo mieleen muutamaa kymmentä vuotta myöhäisemmät historia-arkistojen kuvat todellisista kauhuista. Kerrassaan hilpeää.

Toisen jutun julkaisi Armin Wolf, ORF:n uutistoimittaja ja paikallisen pääuutislähetyksen ykkösankkuri, Facebook-sivullaan, luettuaan konservatiivisesta Die Presse -lehdestä Wolfgang Greberin mielipidekirjoituksen, joka koski lasten kuritusta kasvatuskeinona. Greberin kirjoitus oli otsikoitu ”Joka ei pane rangaistusta täytäntöön, menettää uskottavuutensa”, ja siinä hän kertoi toisinaan kurittavansa suloista ja rakasta pientä kolmivuotiasta poikaansa. Kuritusta tosin on hänen mielestään annettava vain viimeisenä keinona, vain ”homeopaattisina annoksina” ja harvoin, ettei se menetä tehoaan; Greberin perheessä tämä ”homeopatia” tarkoittaa korvasta vetäisemistä tai puolileikillään polvelle poikittain panemista ja pyllylle läpyttelyä.

Olennaista joka tapauksessa on, että Greberin mielestä ”täydellinen väkivallattomuus kasvatuksessa on infantiilin romanttista, militantti-pasifistista [???] harhakuvitelmaa samoin kuin ajatus väkivallattomasta maailmasta, se ei muutu, vaikka väkivalta kiellettäisiin lailla. Olen tavannut moniakin väkivallattomasti kasvatettuja lapsia; he ovat taipuvaisia häikäilemättömyyteen ja levittävät usein ympärilleen negatiivista värähtelyä.” Lasten kasvatuksessa on muistettava, että lapsen arvostelukyky ja ymmärrys on rajallinen, ja siksi rangaistusten on oltava ennen kaikkea johdonmukaisia ja uskottavia. Hermostuvat ja malttinsa menettävät vanhemmat, jotka uhkailevat kaikenlaista mutta eivät sitten toteuta uhkailujaan, tekevät vain itsensä naurettaviksi.

Wolfissa tämä koirankouluttajan käsikirjaa muistuttava kirjoitus ilmeisesti laukaisi joitain patoutumia, ja Facebook-sivullaan hän avautui omasta lapsuudestaan. Häntä nimittäin oli kuritettu koko lapsuutensa, isä avokämmenellä, äiti mattopiiskalla tai Matchbox-autoradan kappaleella. Vaikka annokset olivatkin homeopaattista väkevämpiä, isän kasvatusfilosofia – tuohon aikaan aivan tavallinen – oli hyvin samantapainen kuin Greberillä. Lapsia on kasvatettava kuin koiranpentuja, ei niihin järkipuhe tehoa, vaan kunnon läimäys, gsunde Watschn, on rangaistuksena paljon mielekkäämpi kuin jokin teeveenkatselukielto tai kotiaresti, joiden kuluessa lapsi ehtii jo unohtaa, mistä hyvästä tämä kaikki oikein tulikaan.

Näinhän meneteltiin monessa 1960-luvun perheessä, varmaan useimmissa. Ja näin pikku Arminista kasvoi kiltti ja kunnollinen poika, ahkera ja menestyvä koululainen, aikanaan tohtorismies ja sivistyneistön rakastama tv-kasvo. Mutta suhde vanhempiin sai korjaamattomia kolhuja. Alle kymmenvuotiaana, Wolf muistelee, hän ei tuntenut isäänsä kohtaan luottamusta, kunnioitusta tai kiintymystä vaan ennen kaikkea pelkoa, joka sitten teini-iässä vaihtui halveksuntaan. Aikuisena hän sai asiat puhuttua selviksi vanhempiensa kanssa, antoi anteeksi ja ymmärsi, että vanhempia oli omassa lapsuudessaan kuritettu vielä julmemmin. Siitä huolimatta hänelle oli myös selvää, että omia lapsiaan hän ei koskaan kurittaisi, ei edes homeopaattisin annoksin. Wolfista ei ole tullut isää mutta kylläkin kahden väkivallattomasti kasvatetun ja moitteettomasti käyttäytyvän, viehättävän nuoren ihmisen isäpuoli.

Facebookissa jaettu kirjoitus sai tuhansia kommentteja, enimmäkseen myönteisiä ja kannustavia: aikuiset itävaltalaiset kiittivät kipeän aiheen vapauttavasta käsittelystä ja kertoivat omista lapsuuden kurituskokemuksistaan. Die Presse -lehti joutui esittämään julkisen pahoittelunsa ja sanoutumaan irti lasten kurittamista puolustavasta kirjoituksesta. Ja kuten Doris Knecht Kurier-lehdessä kirjoittaa, tämä ”shitstorm” kohtasi Presseä aivan aiheesta: kirjoittaja oli kuvitellut, että yhteiskunnassa vielä vallitsisi kurituksen hyväksyvä konsensus – mutta ei, näin ei enää ole.

Eihän tässä sinänsä ole mitään ihmeellistä. Lasten kurittamisen oikeutuksesta on viime vuosiin saakka väitelty myös Suomessa kuten varmaan kaikkialla muuallakin Euroopassa. Enkä siis todellakaan ole väittämässä, että sentrooppalaiset yleisesti ottaen kohtelisivat lapsiaan huonommin kuin esimerkiksi suomalaiset. On meilläkin, Luoja paratkoon, ihan yllin kyllin perheväkivaltaa, laiminlyötyjä tai pahoinpideltyjä lapsia, vanhempia, jotka eri syistä kohtelevat lapsiaan julmasti tai eivät jaksa huolehtia lapsistaan laisinkaan. Itse asiassa voisin kuvitella, että meillä vielä enemmänkin kuin Keski-Euroopassa olisi yksinäisiä, henkisesti hylättyjä lapsia, joiden hätää meidän itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä korostava kulttuurimme ei näe eikä näytä. Puhumattakaan niistä lukemattomista koulukiusatuista, joiden tuska ja nöyryytys peitetään kivakoulukampanjoiden ja ”kyllähän lasten pitää osata selvittää tämmöiset asiat keskenään” -vähättelyjen alle.

Mutta silti jäin Krampus-kuvia katsellessani miettimään, että toleranssi julmuuden julkista esittämistä ja sen julkisia, kulttuurisia muotoja kohtaan on Sentroopassa viime aikoihin saakka ollut erilainen kuin pohjoisempana ja että tässä voisi olla jonkinlaista kulttuurikonservatismia ja kaikuja menneestä. Vähän samaan tapaan kuin Espanjan härkätaistelujen kanssa, jotka ovat olleet viimeinen jäänne vanhasta yleiseurooppalaisesta perinteestä. Aikoinaan eläimiin kohdistuvaa julmuutta ei osattu pitää julmuutena lainkaan, ja sekä herrasväestä että rahvaasta oli mukavaa katsella, miten eläimiä usutettiin (saksaksi hetzen) toistensa kimppuun. Wienissä toimi, nykyisellä Hetzgassella, vielä 1700-luvulla Hetztheater, jossa järjestettiin eläinten tappelunäytöksiä. Tämä laitos alkoi tosin valistuksen myötä saada sivistyneistön kritiikkiä osakseen ja tuhoutui lopulta näyttävässä tulipalossa, jossa kuulemma menehtyi myös kaksi leijonaa, pantteri sekä useita karhuja – mutta wieniläiseen puhekieleen jäi ilmaus Hetz tarkoittamaan hauskuutta ja hupia ylipäätään.

Samaan aikaan, kun Saksassa Wilhelm Buschin Max ja Moritz, pojat, joit’ ei saatu hyviks’, monien häijyjen kepposten jälkeen lopulta joutuivat myllyn tuuttiin ja jauhettiin jyviks’ (ja se oli vuonna 1865 olevinaan hauskaa), Suomessa satusetä Topeliuksen kirkassilmäisiin tarinoihin tällaista julkijulmuutta ei olisi voinut kuvitellakaan. Ja jotenkin minusta tuntuu, että sekä kammottavien Krampus-kuvien ”hauskuudessa” että gsunde Watschn -kasvatusideologiassa on taustalla jonkinlainen syvään piintynyt hierarkian ja arvovallan taju, joka meikäläiselle ajatusmaailmalle on ainakin jonkin verran vieraampi.

Onko pientä poikaa korvasta kiskova Krampus jonkinlainen kauhuhumoristinen irvikuva siitä nykyitävaltalaisesta isästä, jonka mielestä Ohrenzieher on edelleenkin aivan oivallinen tapa opettaa kolmivuotiasta tavoille? Tai onko Krampus, joka Pyhän Nikolauksen tyynenä vierestä katsellessa pakkaa lapsia säkkiin ja kuljettaa ties minne, jonkinlainen syvyyspsykologinen heijastuma autoritaarisen isän, opettajan tai papin pimeistä puolista – jotka eivät ole vain perheen tai kahdenkeskisen luottamussuhteen asia vaan koko yhteiskunnassa tunnettuja ja hiljaa hyväksyttyjä kipupisteitä? Krampus-kortteja katsellessa väkisinkin miettii, että nyt ollaan sekä Sigmund Freudin että ”masokismin isän”, Leopold von Sacher-Masochin aikakaudella ja kotiseudulla.

Ja nyt on ehkä aika palata paholaiseen, jota myös Krampus edustaa (BuzzFeedin korttikavalkadin tšekinkielisessä Krampus-kortissa hahmon nimi näkyykin olevan aivan selkeästi čert, piru) – ja sen myötä katolisen uskon kysymyksiin. Krampus-kuvia katsellessani nimittäin mieleeni nousi ruotsalaisen Vilhelm Mobergin, ”Ruotsin Väinö Linnan”, Min svenska historia, romaanikirjailijan 1970-luvun taitteessa ilmestynyt, valitettavasti kesken jäänyt yritys nostaa esiin kansallisen historiankirjoituksen kääntöpuolia. Yksi Mobergin väkevän henkilökohtaisen sävyisistä uudelleentulkinnoista koskee uskonpuhdistusta, jota katolisen kansanhurskauden kauniisiin muotoihin kiintynyt rahvas ei suinkaan ottanut innolla vastaan. Vanhassa katolisessa kansanuskossa myös paholainen oli ollut melkeinpä inhimillinen ja joskus hieman hassunkurinenkin satuhahmo, jonka juonet saattoi tehdä tyhjäksi yksinkertaisilla tempuilla, ristinmerkillä, vihkivedellä tai pyhimyksen kuvalla. Uskonpuhdistus, väittää Moberg, teki paholaisesta yli-inhimillisen ja ylimaallisen uhkaajan, jolla protestanttiset parannussaarnaajat musersivat syntisen ja voimattoman, yksilöllisen moraalisen vastuunsa alla uupuvan ihmisparan ikuisen helvetinpelon valtaan.

Toisin sanoen: protestanttisessa Pohjolassa sekä hyvä että paha otetaan kuolemanvakavasti – niitä ei saa arkipäiväistää kitsch-enkeleiksi tai hassunkurisiksi piruiksi – ja sälytetään kunkin omille harteille. Pohjolan ihminen eksistentiaalisessa, kierkegaardilaisessa yksinäisyydessään saa yksin kantaa äärimmäisen vastuun elämästään ja teoistaan, häntä ei auta kukaan, sillä – niin kuin Tuomari Nurmiolla, Sven Delblancilla tai Ingmar Bergmanilla – enkeleitä ei ole olemassa, paitsi korkeintaan mustia enkeleitä, jos jokin yliluonnollinen tuntuu todelliselta, niin korkeintaan yliluonnollinen pahuus. Transsendentaalinen hyvyys nimittäin on niin armottoman korkealla ja kaukana, että se uhkaa kadota näkyvistä kokonaan. Katolisen Sentroopan feodaalisten hierarkiasuhteiden kasvatti taas elää lojaalisuus- ja kuuliaisuussuhteiden verkossa, jossa hyvä ja paha kietoutuvat yhteen, molemmat tulevat lähelle ihmistä ja molemmat tulevat tutuiksi pienestä pitäen. Valtasuhteisiin perustuvassa yhteiskunnassa sekä hyvien että pahojen hallitsijoiden valta, sekä koko valtakunnassa että sen pienoiskuvassa perheessä, on kiistaton ja kaikkien tunnustama – ja siksi molemmista voi myös yhteisesti laskea leikkiä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: