Työviikon lähestyessä loppuaan on taas Sentroopassa tapahtunut kaikenlaista, mistä voisi kirjoittaa. Esimerkiksi täällä Itävallassa, missä hallituskoalition pienemmältä ja populistisemmalta osapuolelta on taas ”laadunvalvonta pettänyt”, niin kuin varaliittokansleri Strache valittelee. FPÖ:n Facebook-sivulla julkaistiin nimittäin videopätkä, jossa sosiaaliministeri Beate Hartinger-Klein esittelee tekeillä olevaa uudistusta: täkäläiset ”kelakortit”, aitosaksalaiselta nimeltään e-card, varustetaan haltijansa valokuvalla, etteivät sairausvakuutusjärjestelmästä pääsisi hyötymään ne, jotka eivät ole siihen mitään maksaneet. Tätä kuvitetaan tönköllä, hieman South Park -tyylisellä animaatiolla, jossa häijysti nauraa kätkättävä fetsipäinen (!) ”Ali” haluaa laittaa purukalustonsa kuntoon ja – koska ei itse omista e-cardia – saapuu hammaslääkärille mukanaan serkkunsa Mustafan kortti. Korttiuudistus tulee estämään tämmöiset väärinkäytökset: ”Kävipäs ikävästi, Ali! Nyt loppui sosiaalipummaus!” Tämä ”satiiri”, jonka tietenkin oli tarkoitus olla vain vitsikäs eikä lainkaan rasistinen, eihän toki, onnistui suututtamaan melkoisen osan itävaltalaista yleisöä, video poistettiin pikaisesti Facebookista, ja nyt FPÖ:n johto kilvan pesee käsiään ja syyttelee tapahtuneesta kahta nimetöntä puolueen toimihenkilöä, joille on kuulemma annettu ankara varoitus. Omassa somekuplassani kiertää myös lukuisia ilkeitä analyyseja siitä, miten e-cardien väärinkäyttö ei ole ollut taloudellisesti erityisen merkittävä ongelma (saati että se kytkeytyisi erityisesti muslimeihin): koko jutun tarkoitushan oli vain maalittaa maahanmuuttajat, jotta syvillä riveillä olisi muuta mietittävää kuin hallituksen tekemät sosiaaliturvan heikennykset.
Tai sitten voisi kirjoittaa Unkarin tämänhetkisistä kansainvälisistä uutisista. Makedonian entinen pääministeri Nikola Gruevski, värikäs hahmo, joka vallassa ollessaan täytti Skopjen Aleksanteri Suuren patsailla ynnä muilla kuvitellun kunniakkaan menneisyyden muistoilla ja hyvässä yhteisymmärryksessä Unkarin Viktor Orbánin kanssa pyöritti mahtavia kampanjoja George/György Sorosin pirullisia maailmanvalloitussuunnitelmia vastaan, on väittämän mukaan pyytämässä Unkarista poliittista turvapaikkaa. Gruevskia uhkaa kotimaassaan parin vuoden vankeustuomio korruptiosta ja opposition vaientamisesta. Nyt hän on ilmeisesti jotenkin saapunut Unkariin (erään jo pilapiirtäjiä ja meeminikkareita kovasti inspiroineen huhun mukaan naiseksi pukeutuneena); tosin arvellaan hänen aikovan vielä jatkaa matkaa vahvempien suosijoiden hoiviin, joko Erdoğanin tai Putinin. Hupaisaa tietenkin myös se, että tämmöistä tuomittua rikollista maahanmuuttajaa ei Unkarin etelärajan kuuluisa piikkilanka-aita mitenkään estänyt.
Mutta ei näistä nyt sen enempää, vaan otan lopultakin esille aiheen, josta olen halunnut kirjoittaa jo muutaman päivän, siitä lähtien, kun 444.hu-sivustolla ilmestyi aihetta käsittelevä Zoltán Haszánin artikkeli, jonka perustana puolestaan on Attila Simonin neljä vuotta sitten ilmestynyt teos Magyar idők a Felvidéken 1938-1945 (‘Unkarilaiset ajat Ylä-Unkarissa 1938–1945’; Felvidék eli “Ylämaa” on Slovakian vanha suurunkarilainen nimitys). Viime päivinähän on kaikkialla juhlistettu ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotispäivää, mutta pyöreitä vuosia tuli juuri kuluneeksi myös eräästä toisesta Unkarin kannalta merkittävästä tapahtumasta. 11.11.1938, tasan kahdeksankymmentä vuotta sitten, kello 11 kaikkialla Unkarissa soivat kirkonkellot, liikenne ja työpaikat seisahtuivat pariksi minuutiksi, kaupunkien varuskunnissa ammuttiin 21 tykinlaukausta sen kunniaksi, että valtionhoitaja Horthy samaan aikaan ratsasti valkoisella hevosella Slovakian Košicen eli vaihteeksi taas Unkarin Kassan kaupunkiin.
Hitler oli jo jonkin aikaa havitellut Tšekkoslovakian hajottamista ja yrittänyt saada tähän projektiin mukaan myös Unkarin, jolle olisi annettu mahdollisuus valloittaa takaisin koko entiseen Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia sekä Taka-Karpatia, Slovakian itäinen hännänpää, joka nykyään kuuluu Ukrainaan. Kun Unkarin valtiojohto ei kuitenkaan ollut innostunut sotilaallisesta ratkaisusta – mm. maineikkaan Škodan asetehtaan tuotteilla varustettu Tšekkoslovakian armeija olisi ollut Unkarin armeijalle kova vastus – eikä hyökkääjä-pahiksen roolin esittämisestä kiristyvässä kansainvälisessä kriisissä, päädyttiin ”rauhanomaisesti” ns. ensimmäiseen Wienin päätökseen eli saneluratkaisuun, jolla käytännössä Hitler ja Mussolini antoivat Unkarille Slovakian eteläreunan. Tätä perusteltiin sillä, että Münchenin sopimus – muistattehan: ”rauha meidän elinajaksemme” – ei vain antanut Tšekkoslovakian saksalaisväestöisiä sudeettialueita Saksalle vaan myös velvoitti sen sopimaan rajakiistansa Puolan ja Unkarin kanssa.
Ensimmäinen Wienin päätös oli laastaria Trianonin rauhansopimuksen haavoihin. Vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan voittajavallat olivat irrottaneet Unkarin alueesta uusille naapurivaltioille kaksi kolmasosaa, ja näihin maihin oli jäänyt melkoiset unkarilaisvähemmistöt, jotka 1920- ja 30-luvuilla monin paikoin saivat kokea etnopoliittista sortoa ikään kuin kostona sotaa edeltäneiden aikojen unkarilaistamispolitiikasta. ”Tynkä-Unkarissa” puolestaan oli harjoitettu sydämen kyllyydestä revanssipolitiikkaa: hehkutettu Unkarin kansakunnan nöyryytyksiä ja messiaanisia kärsimyksiä ja lietsottu uskoa “Unkarin ylösnousemukseen”.
Eteläisen Slovakian paluu vanhan emämaan yhteyteen ei tietenkään täyttänyt kuin pienen osan näistä tavoitteista. Slovakian puolelle jäi yhä kymmeniätuhansia etnisiä unkarilaisia (ja lisäksi kymmeniätuhansia juutalaisia, joista melkoinen osa puhui unkaria äidinkielenään ja oli varmaankin ennen Trianonia katsonut kuuluvansa Unkarin kansakuntaan). Rajan taakse jäivät edelleen sellaiset “historiallisesti unkarilaiset” kaupungit kuin Nyitra/Nitra ja etenkin Bratislava, unkariksi Pozsony, missä aikoinaan oli istuttu monia historiallisia Unkarin valtiopäiviä ja turkkilaisvallan ajoista saakka kruunattu Unkarin kuninkaat. (Bratislavasta tuli pääkaupunki Hitlerin tukemalle Slovakian nukkevaltiolle – unkarilaisten pettymykseksi Saksa muutti mieltään eikä halunnutkaan antaa koko Slovakiaa ”takaisin” Unkarille.)
Fülekissä (slov. Fil’akovo) nykyisen Slovakian etelärajalla kansanjoukko liputtaa eläköötä valtionhoitaja Horthylle. Linnan muureilla Suur-Unkarin kartan molemmin puolin lukee: “Kaikki takaisin!”
Vaikka rajaa ehkä pidettiinkin väliaikaisena, joka tapauksessa riemu eteläisen Slovakian ”kotiinpaluusta” oli suuri emä-Unkarissa ja ehkä, ainakin jonkin aikaa, myös palautetun alueen unkarilaisväestön parissa. Ensimmäinen pettymys lienee ollut se, että palautetun alueen ja emämaan välinen raja ei suinkaan heti lakannut olemasta. Päinvastoin, Unkarin armeija sulki sen tiukasti. Rajan yli pääsivät ensimmäisen kuukauden aikana vain sotilashenkilöt, tulli- ja valvontavirkamiehet, sotilashallintoa avustavat siviilivirkailijat – sekä, kuinka ollakaan, korkeiden upseerien ja virkamiesten puolisot, jotka ensimmäisinä päivinä riemuissaan ostivat kaupat tyhjiksi laadukkaista ja edullisista tšekkoslovakialaisista tuotteista, kengistä keittiötarvikkeisiin. Uutta tavaraa ei saatu tilalle enää Tšekkoslovakiasta eikä vielä Unkarista, ja paikallisväestöä harmitti.
Ylipäätään palautetun alueen talous- ja työelämässä alkoivat ilmetä ne erot, joita jo 1800-luvulla oli alkanut kehittyä teollistuvan ja modernisoituvan Tšekinmaan ja itäeurooppalaiseen suurmaanomistaja-maatalouteen nojaavan Unkarin välille. Tosin Tšekkoslovakiassa Slovakia-puolisko, entisen Unkarin osa, oli ollut maatalousvaltaisempi ja takapajuisempi, ja nyt Unkariin palautettu raja-alue oli 1920- ja 30-luvuilla jäänyt alikehittyneeksi umpiperäksi. Tätä uusi ja ”etnisempi” raja ei korjannut, päinvastoin: Bratislava/Pozsony taloudellisine mahdollisuuksineen ja työpaikkoineen oli nyt rajan takana, Unkarin takaisin saamat Kassan (Košice) ja Lévan (Levice) kaupungit jäivät riutuviksi rajakyliksi. Kaiken lisäksi hinnat enimmäkseen nousivat, palkat laskivat, ja Tšekkoslovakian kruunun tilalle oli vaihdettu Unkarin pengő epäedulliseen kurssiin. Palautetun alueen unkarilaisten keskuudessa mielialat synkistyivät aikalaisraporttienkin mukaan, ja vielä tyytymättömämpiä lienevät olleet slovakit, joita palautetun alueen väestöstä oli huolellisesta etnisestä rajanvedosta huolimatta 20–25 %.
Myös hallinnon uudelleenjärjestelyt nostattivat pahaa verta. Vallan vaihtuessa moni tärkeä tuoli oli jäänyt tyhjäksi; johtotehtävissä oli Tšekkoslovakian aikaan ollut suhteettoman vähän unkarilaisia, joille syntyperästä oli selvää haittaa, mutta varsinkin korkeammissa viroissa oli Slovakiassakin ollut huomattavan paljon tšekkejä. Näiden tilalle ei välttämättä nostettukaan paikallisia unkarilaisia vaan junantuomia pyrkyreitä emämaasta; nämä saivat pian pilkkanimityksen anyás. (Sana on johdettu ‘äitiä’ merkitsevästä sanasta anya ja voi tarkoittaa esimerkiksi erityisesti äitiinsä kiintynyttä lasta. Tässä se viittaa ‘emämaahan’, anyaország, mutta unkarissa ‘äiti’-sana on myös suosittujen loukkaus- tai voimasanojen olennainen osa, ja näitäkin mielleyhtymiä tähän ilmaukseen varmaan liittyi.)
Luottamuspulaa palautetun alueen kansan ja uuden unkarilaishallinnon kesken ei varmaankaan ollut omiaan korjaamaan se, että ”kotiin palanneet” unkarilaiset eivät juuri päässeet osallistumaan demokraattiseen päätöksentekoon, siinä määrin kuin sellaisesta voi Horthyn autoritaarisessa ellei peräti puolidiktatorisessa järjestelmässä puhua. Tšekkoslovakian viranomaiset olivat toki suhtautuneet unkarilaisvähemmistöön torjuvasti ja syrjivästi, unkarilaisen kansallistunteen ilmaukset kuten kansallisvärien kantaminen tai Unkarin kansallislaulun laulaminen oli kriminalisoitu, ja unkarilaisuudesta saattoi julkisessa ja työelämässä olla suoranaista haittaa. Siitä huolimatta Tšekkoslovakia oli ollut länsimainen demokratia, jossa kaikilla kansalaisilla oli yleinen äänioikeus. Unkarissa ei näin ollut: vuonna 1938 oli tosin lopultakin otettu käyttöön salainen äänestys, siis vaalisalaisuus, mutta äänioikeus oli erinäisin mutkikkain systeemein sidottu koulunkäyntiin ja omaisuuteen (naisilla jopa miehen äänioikeuteen), jotta köyhin ja sivistymättömin väestönosa saataisiin suljettua pois uurnilta. Tasapuolisuuden nimissä olisi nyt pitänyt joko ottaa koko Unkarissa käyttöön yleinen äänioikeus tai riistää se siihen jo tottuneelta palautetun alueen kansalta. Tätä ongelmaa ei pystytty ratkaisemaan, ennen kuin sota siirsi sen pois päiväjärjestyksestä.
Slovakian unkarilaisten ongelmallinen asema oli myös johtanut jonkinlaiseen sisäiseen demokraattistumiseen: vähemmistön sisällä ylhäisten ja alhaisten oli pakko pitää yhtä. Tämä kehittyvä demokratiaperinne törmäsi nyt myöhäisfeodaaliseen sääty-yhteiskuntaan. Kirjailija Sándor Márai, aikoinaan Kassan kaupungissa syntynyt vauraan porvarisperheen poika, palasi Wienin päätöksen jälkeen kotiseudulleen ja kommentoi tapahtumia näin:
Kaupunkiin, joka tšekkien aikaan oli tullut tuntemaan vähemmistön aina katkeran kohtalon – siksi, yhteisen kielen ja syntyperän sitein, se innoissaan odotti meitä unkarilaisia takaisin – mutta joka oli tullut tuntemaan myös demokratian, jonka sisällä oli kansallisuuksien välisiä raja-aitoja mutta ei voittamattomia rajamuureja luokkien välillä: tähän kaupunkiin me toimme takaisin nämä rajamuurit. Tänä päivänä ei vain irrotettu osa Unkaria palannut kotiin, vaan Ylämaahan palasi “arvoisa herra”, palasivat haamut, unkarilaisen puolimenneisyyden hämmentävät, eläviksi jääneet varjot, sivistymätön ja honottaen puhuva tuomari sinettisormus sormessaan, verovirkailija tai kaupunginkirjuri, joka korvaukseksi palkkansa kehnoudesta tiuskii ristikon läpi ”asiakkailleen” ison herran alentuvin tai torjuvin äänenpainoin. Nyt palasi tiukasti herrojen tai palvelijoiden yhteiskuntiin jaetun Unkarin vastenmielinen ääni, kumarrellen ja pokkaillen tervehtiminen, kérlek alássan [kirjaimellisesti: ‘pyydän sinua nöyrimmin’] ja alázatos tisztelettel [‘nöyrästi kunnioittaen’] -tyyppisten kohteliaisuuksien unkarilainen yhteiskuntamuoti, samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien mielenosoituksellinen toistensa sinuttelu – sinuteltiin, vaikka olisi oltu ventovieraita – ja tämä sinuttelu oli aina myös loukkaavaa niitä kohtaan, joita ei sinuteltu, sillä se osoitti, että se, jota teititellään, ei kuulu herrojen hyvävelikerhoihin, ei siis ole “herrasmies”. Nyt palasi uusbarokkisen luokkakulttuurin “ylemmyys”, mielistelevä kaavamaisuus, mahtaileva ja pinnallinen “kulttuuristen” etuoikeuksien tyyli.
Kaiken tämän rinnalla varmaan oli myös iloa ja tyytyväisyyttä. Oli varmaan myös niitä kansallismielisiä unkarilaisia, joille emämaan yhteyteen palaaminen oli tärkeämpää kuin aineelliset tai kulttuuripoliittiset mieliharmit. Mutta sitähän ei enää voi tietää, olisiko tämä tyytyväisyys ajan mittaan saanut yliotteen, olisiko palautettu alue kasvanut takaisin osaksi Unkaria. Tuli sota kaikkine kauhuineen, ja sitten tulivat uudessa sodanjälkeisessä Tšekkoslovakiassa kostotoimet ja pahamaineiset Benešin dekreetit: kansantuomioistuimet ja sotarikostuomiot, väestönsiirrot ja karkotukset. Unkarilaiset kansanryhmänä saivat niskaansa kollektiivisen syyllisyyden ja koston, joka ei ollut missään suhteessa siihen, mitä palautetun alueen slovakit olivat vuonna 1938 saaneet kokea. Se on taas toinen tarina, joka yhä kaihertaa unkarilaisten ja slovakkien välejä.
Niinpä. Olen näitä miettiessäni muistellut kauan sitten tapaamaani transilvanianunkarilaista, jonka mielestä kaikilla kansoilla piti olla oma kansallisvaltio eikä kenenkään pitäisi joutua olemaan vähemmistössä. (”Minä siis todella arvostan suomalaisia. Mutta jos saamelaiset haluavat itsenäistyä omaksi valtiokseen, olen valmis taistelemaan heidän puolestaan.”) Vastaväitteeni, että esimerkiksi Sentroopan tilkkutäkin jakaminen etnisesti puhtaiksi paloiksi on käytännössä mahdotonta, kaikui kuuroille korville. Kansallismielisen kasvatuksen ja Ceauşescun diktatuurin jäljiltä keskustelukumppanini eli, hm, aika lailla erilaisessa todellisuudessa kuin minä. Jos vielä tapaisimme, yrittäisin ehkä tarjota esimerkiksi eteläisen Slovakian tapahtumia toisen maailmansodan aattona. Jos eivät slovakkien ja unkarilaisten suhteet olleet parhaalla mahdollisella tolalla 1800-luvun kansallisten heräämisten ja “magyarisoivan” kansallisvaltiopolitiikan aikaan, niin ei asiaa korjannut Trianonin kostoraja eikä myöskään Wienin päätöksen raja – joka oli oikeudenmukaisempi etnisesti mutta ei välttämättä taloudellisesti tai demokratiapoliittisesti.
Tai no. Ehkä en sittenkään edes yrittäisi.
Sentrooppa-Santra 