”Vapauden” ystävät ja viholliset

Mária Schmidt on ollut tässä blogissa esillä monesti ennenkin. Hän on eräänlainen Viktor Orbánin hovihistorioitsija, suurelle yleisölle ehkä tunnetuin jo usean vuoden ajalta Budapestin ”Terrorin talon” eli hieman kiistellyllä tavalla natsien ja kommunistien diktatuureja rinnastavan museon johtajana, ja hän myös johti hyvin näkyvästi taannoisen vuoden 1956 vallankumouksen muistovuoden ohjelmajärjestelyjä. Tutkijanurallaan Schmidt on tutkinut Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian historiaa sekä Unkarin vähemmistöjen kohtaloita 1900-luvun diktatuurien pyörteissä, Hän myös opettaa Piliscsaban katolisessa Péter Pázmány -yliopistossa. Se, että Napi.hu-portaali vuonna 2017 rankkasi hänet Unkarin vaikutusvaltaisimpien henkilöiden listalla 30:nneksi, ei kuitenkaan johtune hänen akateemisista tutkijanansioistaan vaan hänen läheisistä suhteistaan valtion korkeimpaan johtoon. Vuosina 1998–2002 Schmidt toimi virallisestikin pääministerin neuvonantajana, ja nykyään hän johtaa yhtä hallituksen perustamista uusista historiantutkimuslaitoksista: XXI. Század Intézet (21. vuosisadan instituutti) ilmoittaa kotisivullaan tehtävikseen ”politiikan tutkimuksen tukemisen sekä siihen liittyvät lukuisat muut politiikan tutkimusta edistävät toiminnot”.

Näihin lukuisiin muihin toimintoihin ilmeisesti kuuluu myös instituutin tuore, joulukuun alussa ilmestynyt julkaisu: Mária Schmidtin Nyelv és szabadság (’Kieli ja vapaus’). Koska halusin tietää, mitä historiantutkija Schmidtillä on kielestä sanottavana, tilasin kirjan joululukemisekseni, vaikka aavistelinkin pahaa. Valitettavasti todellisuus oli vielä pahoja aavistuksianikin karmeampi. Yritän seuraavassa hieman jäsennellä sitä suurta hämmennystä, johon Schmidtin kirja minut heitti.

nyelvesszabadsag.jpg

Arvoitukseksi jää, miten kansikuvaksi valittu René Magritten ”Knallihattuinen mies” liittyy kirjan aihepiiriin. Eräänlainen surrealistinen tunnelma toki myös Schmidtin kirjasta välittyy.

 

Viholliset: muslimi-maahanmuuttajat, vasemmistoliberaalit eliitit, Soros

Kirja on koottu Schmidtin parin viime vuoden aikana julkaisemista kolumneista ja mielipidekirjoituksista. Sen tekstit eivät siis jäsenny loogiseksi kokonaisuudeksi vaan suureksi osaksi toistavat samaa asiaa vain hieman eri sanoin. Ne eivät myöskään pyri erityisemmin argumentoimaan tai perustelemaan. Tarkoitus on selvästikin vain takoa lukijan tajuntaan, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia ja mikä tämänhetkisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa eniten mättää. Syypäiksi ongelmiin nimetään, yhä uudelleen, kolme tahoa. Ensinnäkin maahanmuuttajat (“migrantit”), etenkin islaminuskoiset sellaiset. Toiseksi heitä Eurooppaan kutsuvat ja toimittavat vasemmistoliberaalit eliitit ja vallanpitäjät, etenkin Saksan liittokansleri Merkel ja hänen lähipiirinsä. Ja kolmanneksi kaikkien näiden takana langoista vetelevä – ta-daa, György Soros!

Vuonna 2015 Eurooppaan vyöryneet maahanmuuttajat eivät tietenkään ole ”pakolaisia” (menekült), kuten ”vasemmistoliberaali media” heitä haluaa nimittää. Schmidtin mielestä he kaikki ryhmänä (mitään poikkeuksia ei nosteta esille) ovat osa ”liikkuvaa intifadaa”. ”Migrantit” ovat väkivaltaisia, murhan- ja raiskauksenhimoisia ”sotilasikäisiä” miehiä, “jihadistien hallussa olevilta alueilta” saapuvia (s. 139) ”militantteja, taistelukoulutuksen saaneita joukkoja” (s. 132), joiden ”matkatavarat mitä varmimmin ovat täynnä aseita, huumeita ja ties mitä” (s. 134). He käyttäytyvät röyhkeästi ja vaativasti jopa ”kärsivällisiä ja humaaneja” unkarilaisia viranomaisia kohtaan, suhtautuvat kiittämättömästi saamaansa apuun ja odottavat itselleen länsieurooppalaista elintasoa kaikin mukavuuksin ilman mitään velvollisuuksia. Heidän päämääränään, kuten koko islamin, aina ja kaikkialla, on tietenkin Euroopan valtaaminen ja uudelleenasuttaminen. Schmidtille islam ei ole maailmanuskonto, jolla eri ympäristöissä ja eri perinteissä on miljoonakuusi erilaista tulkintaa kuten kristinuskollakin, vaan täydellisen monoliittinen terrori- ja maailmanvalloitusjärjestelmä. Myöskään muslimi-maahanmuuttajat eivät edusta erilaisia kansoja, kulttuureja tai poliittisia järjestelmiä, vaan sekä afganistanilaisesta heimokylästä lähtenyt paimenpoika että syyrialaiseen kaupunkikeskiluokkaan kuulunut yrittäjä ovat samaa kasvotonta ”muslimien” massaa, joiden kaikkien takana yhtäläisesti on jokin arvoituksellinen öljysheikkien rahamahti.

Maahanmuuttajien vyöryn mahdollistaa se, että Eurooppa on kansalliset perusarvonsa menetettyään muuttunut voimattomaksi, selkärangattomaksi ja puolustuskyvyttömäksi. Sen kielten sanat ovat poliittisen korrektiuden tyrannian takia menettäneet merkityksensä, ja EU:n poliittiset elimet ovat marxistieliitin vankeina. Tämä eliitti kehtaa, mikä pahinta, arvostella Unkaria esimerkiksi kansalaisjärjestöjen hätyyttämisestä, filosofi György Lukácsin arkistomuseon sulkemisesta (Schmidt: vain siksi, että Lukács oli kommunisti!) tai Népszabadság-lehden lakkauttamisesta:

Mitä tulee Népszabadságiin, puoluevaltion valtiopuolueen lehteen, on häpeä, että vuonna 2017 Euroopan parlamentissa saa istua edustajia, jotka uskaltavat asettua entisen kommunistisen päivälehden tueksi! Tämä on kuin jos kolmisenkymmentä vuotta sitten olisi kannettu huolta Völkischer Beobachterin kohtalosta! (s. 197)

Erityisen raivokkaasti Schmidt hyökkää Angela Merkeliä (joka hänen mukaansa vihaa eurooppalaisia ja erityisesti saksalaisia näiden natsimenneisyyden takia…) ja koko Saksaa vastaan (jota ei paina vain natsimenneisyys, myös sosialismi oli saksalainen keksintö, muistuttaa Schmidt). EU puolestaan on Saksan ohjauksessa, koska Saksa hyötyy EU:sta kaikkein eniten. Natsikorttiakin väläytellään (”yhdistynyt Eurooppa oli jo Hitlerin haave”, s. 130), kuten tämän sitaatin lopussa, missä vihjataan keskitysleirikuljetuksiin:

Normaali mies tai poika tietää velvollisuutensa ja puolustaa naisiaan, tyttäriään, äitejään, sisaruksiaan. Vain nämä nykysaksalaiset ovat muuttuneet niin aivopestyiksi ja epämiehekkäiksi, etteivät enää kykene edes tähän. Merkeliläinen kieli on tähän mennessä depolitisoinut ja siten debilisoinut koko Saksan julkisen keskustelun. Ei vain siksi, että se on loputtoman pitkäveteistä ja monotonista, vaan koska siitä puuttuu kaikki sisältö, koska se ei koskaan sano mitään, se on vain lämpimän ilman päästelyä. Merkel päästi muslimimigranttien vyöryn Euroopan niskaan ilman, että hänellä silmin nähden olisi ollut mitään tarvetta perustella tai julkistaa strategiaansa. Saksan kansalaisille riittää Wir schaffen das. Ikään kuin heillä olisi vain logistinen tehtävä edessään. Tästä ne tulevat, tässä ne kootaan ja valikoidaan, tuolla jaetaan kiintiön mukaan ja sitten kuljetetaan asianmukaisiin paikkoihin. Kunpa vain tämä logistiikkasuuntautunut toimintatapa ei olisi jostakin jo niin tuttu! (s. 29)

Saksalaisten ja laajemmin lännen eliittien heikkouden syynä on epäonnistunut Vergangenheitsbewältigung, menneisyydenhallinta. Schmidtin mielestä lännen yläluokka ja älymystö on takertunut uhriutumiseen ja syyllisyyteen. Koska ”huomion, tunnustuksen ja etuoikeuden ansaitsee vain uhri” (s. 48), myös eliitit ja etuoikeutetut hyväosaiset haluavat olla uhreja. Tästä nousevat sekä #metoo-kampanjat että erityisesti saksalaisten jatkuvasti harjoittama ”kollektiivisen syyllisyyden” kollektiivinen itseruoskinta natsien hirmutekojen johdosta, tai laajemmin entisten siirtomaaisäntien hinku syytellä itseään kaikista kolonisoitujen kansojen kokemista vääryyksistä. Siksi entisistä siirtomaista saapuvat tulokkaat ovat muka oikeutettuja kaikkiin mahdollisiin etuihin. (Unkari taas, muistuttaa Schmidt, ei ole koskaan kolonisoinut ketään. Tietenkin voisi kysyä, miten kaksoismonarkian Unkari-puoliskon 1800-luvun lopulla harjoittama vähemmistöjen assimilointipolitiikka loi perustaa lukuisille 1900-luvun sotien yhteydessä nähdyille etnisille konflikteille. Mutta ehkä ei mennä siihen nyt.)

Tätä tilannetta käyttävät hyväkseen tahot, joiden intresseissä on ”migranttibisnes”. Maahanmuuttajat eivät vyöry Eurooppaan vain omasta halustaan tai islamilaisen valloitusideologiansa ajamina, vaan heitä kutsutaan, ohjaillaan ja kuljetetaan. Tätä tekevät ja tukevat ”ihmissalakuljettajien kanssa yhteen kietoutuneet” vale-kansalaisjärjestöt samoin kuin erilaiset ihmisoikeusjärjestöt sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ynnä muut oikeuselimet, joiden tuhoisaa toimintaa Schmidt vertaa ”irti päässeeseen laivan tykkiin” (s. 133) – sillä “oikeusvaltioon vetoaminen merkitsee kansanedustuksen kyseenalaistamista”, “juristokratiaa” (s. 202). Ihmisoikeudet ovat näille järjestöille “kumikäsite”, “jota he voivat mielensä mukaan venyttää ja soveltaa sen mukaan kuin tarve vaatii” (s. 175). (Mitä tämmöinen ”ihmisoikeuksien venyttäminen” voisi tarkoittaa, sitä ei tarkemmin selitetä, eikä siitä edes anneta yhtään esimerkkiä.) Ja valekansalaisjärjestöjä puolestaan rahoittaa ennen kaikkea sijoittaja-keinottelija György Soros, tuo Unkarin kansalle viime aikojen vihapropagandakampanjoissa esitelty superpahis, jota Schmidt itsekin aivan tosissaan vertaa James Bond -elokuvien maailman herruutta tavoitteleviin suurroistoihin.

Sekä vasemmistoliberaali-eliitit että EU:n päätäntäkoneisto ovat Schmidtin mukaan Sorosin hallinnassa. Tätä todistavat sekä ”kaasuputkisosialistien” siirtyminen poliitikonuransa jälkeen tai sen ohella suuryritysten lobbareiksi että – uskokaa tai älkää – Saturday Night Live -huumorishow, jossa Sorosia tituleerattiin Yhdysvaltain demokraattipuolueen omistajaksi. Kun kerran poliittisen satiiriohjelman kirjoittajatkin ”käsittelevät tätä tosiseikkana”, sen täytyy olla totta…

Sitä, mikä Sorosia ja hänen kavereitaan motivoi (paitsi ilmeisesti silkka pahuus), ei tosin juuri pohdita eikä yritetä selittää. Onko ”migranttibisnes” tosiaan niin kannattavaa? Välillä Schmidt väittää, että ”migranttibisneksen” takana on lännen suuryritysten halvan työvoiman tarve, mutta toisaalta (esim. s. 139) hänen mielestään ”migrantit” eivät halua tehdä töitä (eivätkä osaakaan, koska ovat suureksi osaksi kouluttamattomia ja lukutaidottomia), eivät varsinkaan pienellä palkalla, vaan odottavat leveää elämää sosiaalitukien varassa.

No, joka tapauksessa on olemassa ei vain Soros-verkostoa ja Soros-suunnitelmaa vaan suorastaan ”sorosismi” tai ”sorosistinen maailmankatsomus”, joka ilmeisesti tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”vasemmistoliberaalin eliitin” ideologia. Tätä ”sorosismia” levittämään myös Budapestin Keski-Euroopan yliopisto (Central European University, CEU) on perustettu, ja siellä, kuten anglosaksisissa yliopistoissa yleensäkin, ei päästetä puhumaan eikä esitelmöimään niitä, jotka ovat eri mieltä ”militanttien sorosistien” (!) kanssa… Eikä 87-vuotias Soros tietenkään toimi yksin, vaan todennäköisesti “hänen takanaan olevat ryhmät, jotka edustavat erästä määrättyä osaa [egy meghatározott rész] kansainvälisestä keinottelijapääomasta” (s. 250), käyttävät häntä keulakuvanaan. Mistähän ”määrätystä osasta” mahtaisi olla kysymys?

Sankarit: ”populistit”, ”kansallismieliset” – ja ennen kaikkea Viktor Orbán

”Eliittien” opportunismin ja piittaamattomuuden vastakohtana ja myös eliittien leppymättömän vihan kohteena ovat ne, joita eliitti nimittää populisteiksi.

Populistiksi he nimittävät sitä poliitikkoa, joka tekee sen, mitä äänestäjät häneltä odottavat. Toisin sanoen, demokraattia. [s. 14; Schmidtin mukaan sitaatti The Spectatorista.]

Populisteiksi haukutuista etenkin itäeurooppalaiset, ne, joihin Schmidt yleensä viittaa monikon ensimmäisen persoonan pronomineilla (“me”) tai taivutusmuodoilla (“tiedämme”), ovat lännen roistoille ja migranttivirtojen maahantuojille erityisen vaarallisia, sillä he ovat jo neuvostovallan aikana oppineet tunnistamaan sen ”kommunistisen, trotskilaisen, sittemmin postkommunistisen tai vasemmistolaisen” (s. 93) menetelmän, jolla viattomat saatetaan syyllisiksi ja vihamielinen miehittäjä glorifioidaan. Heihin ei siis Sorosin ja ylimielisten lännen kulttuurimarxistien propaganda niin helposti pysty, sillä heillä on vielä jäljellä kansalliset perusarvot ja niihin perustuva itsekunnioitus, joka antaa rohkeutta.

Rohkeus puolestaan on se keskeinen attribuutti, jonka Schmidt yhdessä kirjansa loppuluvuista omistaa Viktor Orbánille. Rohkeutta ilmentää esimerkiksi kunnallistekniikkakulujen (rezsi) alentamiskampanja eli “rezsi-taistelu” (jippo, jolla eläkeläisäänestäjät saadaan tyytyväisiksi, kun sähkö- ja kaasulaskut näyttävät halpenevan). Samoin rohkeuden osoitus on Schmidtin mielestä ”kansallisten konsultaatioiden” järjestäminen, sen rohkean ajatuksen pohjalta, että ”eliitin ohella muillakin voi olla mielipide, jolla on väliä” (s. 217). (Ja tämän mielipiteen perusteella siis voidaan piirtää rasti kyllä- tai ei-ruutuun järjettömän ja johdattelevan kysymyksen perään.) Ylipäätään rohkeus on Orbánin poliittisen credon ytimessä:

Älkäämme ihmetelkö, jos nämä luokattomat ja laatua ymmärtämättömät ryhmät ärsyyntyvät vapaustaistelija Orbániin. Samaan Viktor Orbániin, joka kesäkuun 16:ntena 1989, Imre Nagyn ja hänen marttyyritoveriensa uudelleenhautajaisissa Budapestin Sankarien aukiolla astui räjähtäen politiikkaan vaatiessaan ensimmäisenä koko alueella julkisesti vapaita vaaleja sekä neuvostoliittolaisten miehitysjoukkojen vetämistä maasta. Tähän tarvittiin tuolloin todellista rohkeutta, sillä kaksitoista päivää aiemmin oli vielä Pekingin Tiananmenin aukiolla demokratiaa vaativia opiskelijoita surmattu joukoittain.

Tämä myytti nuoresta Orbánista ensimmäisenä hajoavan imperiumin miehitysjoukkojen haastajana on itse asiassa kumottu moneen kertaan. Neuvostojoukkojen poistumisesta oli sovittu Unkarin johdon kanssa jo maaliskuussa 1989, kolme kuukautta ennen Orbánin puhetta, ja huhtikuussa kotiin lähti ensimmäinen joukko-osasto. Sopimusta ei ollut levitetty yleiseen tietoon, mutta Imre Nagyn uudelleenhautajaisten järjestelykomitea tiesi asiasta ja oli myös keskustellut siitä Orbánin kanssa. Hieman hämmentävältä tuntuu myös viittaus Kiinaan: periaatteessa sama, opiskelijoita ammuttanut järjestelmä on siellä yhä vallassa, ja viime aikoina Orbán on pyrkinyt aktiivisesti lähestymään Kiinan vallanpitäjiä. Mutta ilmeisesti Schmidt luottaa siihen, että hänen lukijansa eivät tee itsenäisiä jatkopäätelmiä.

On vastakkainasettelun aika

Melkoinen osa siitä hämmennyksestä, jota Schmidtin kirja sen kohderyhmän ulkopuolisessa lukijassa nostattaa, johtuu tyylistä. Vaikka teksti onkin populaaria ja suurelle yleisölle suunnattua, akateemisen ihmisen, tutkijan ja yliopistonopettajan uskottavuuden kirjoittajana luulisi perustuvan rationaalisuuteen ja loogisuuteen. Puusta katsoen siis odottaisi rauhallisia, objektiivisuuteen pyrkiviä ja kiihkomielisyyttä välttäviä muotoiluja. Schmidt kuitenkin kirjoittaa sadan vuoden takaisen poliittisen agitaattorin tyyliin, kaihtamatta myöskään arkityylisiä ilmauksia kuten  komcsi  ‘kommari’, migránssimogató,  vapaasti suomentaen ‘mamunhalaaja’, tai mocskos bolsi ‘saastainen bolševikki’.

Olennaisin retorinen keino on vastakkainasettelu ja vastakohtien yksiarvoinen ja yksiulotteinen kärjistäminen. Joka ei ole meidän puolellamme ja meidän perusarvojemme puolella, joka kritisoi jotakin meidän tekemäämme tai sanomaamme, se ei vain asetu kaiken erehtymättömäksi ylituomariksi vaan on kaikessa meitä vastaan ja kaiken hyvän vihollinen. Vaihtoehtoja tai aste-eroja ei ole, on vain hyviksiä ja pahiksia. Politiikassa ei voi olla kuin ehdotonta lojaalisuutta, ”palvontaa” ja ”jumalointia” tai ”leppymätöntä vihaa”.

Huomionarvoinen yhteys näkyy siinä, että kun USA:n johdossa on jumalaapelkäävä, konservatiivinen ja arvopohjainen hallinto, silloin Euroopan vasemmistoeliitin Amerikka-vastaisuus ei tunne rajoja, mutta kun näiden arvojen vastainen hallinto ottaa USA:n ohjaukseensa, silloin samat tahot muuttuvat yhtäkkiä Amerikan-palvojiksi. (s. 21)

Länsi-Euroopan vasemmisto arvostellessaan esimerkiksi Unkarin politiikkaa väittää tietenkin samalla, että sillä on yksinoikeus tuomaroida toisten tekemisiä. Unkarin viranomaisten toiminnan arvosteleminen on Unkarin valtion suvereeniuden kiistämistä. Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus, kulttuurinen suvaitsevaisuus, josta lännen liberaalit lässyttävät, tarkoittaa oman perinteisen kulttuurin vihaamista ja ”sotaretkeä perinteisiä arvoja vastaan”: vierasta voi Schmidtin mielestä ilmeisesti arvostaa vain oman kustannuksella. Kolmannen maailman kulttuurien arvon ja niiden kokeman vääryyden tunnustaminen tarkoittaa Schmidtin mielestä sitä, että ne nähdään eurooppalaista ”arvokkaampina”. Samoin pakolaisten universaaleista ihmisoikeuksista puhuminen merkitsee ”etuoikeuksien” vaatimista maahanmuuttajille, siirtomaa-aikojen vääryyksistä puhuminen on sen kiistämistä, että ”muissa maanosissa olisi tapahtunut joukkomurhia”, ja uskonvapauden ja uskonnollisen monimuotoisuuden salliminen on tietenkin ”hyökkäys kristinuskoa vastaan”.

Jatkuvasta vastakohtien kärjistämisestä syntyy täten loputon olkiukkojen tonttuparaati. Euroopan liberaalit, näin Schmidt, haluavat ”hävittää rajat” ja mahdollistaa ”rajattoman maahanmuuton”. He kieltävät ja sensuroivat: myös Schmidt on löytänyt saksalaisen toimittajan Claudia Zimmermannin hollantilaisessa radio-ohjelmassa esittämän väitteen, jonka mukaan saksalaisen WDR:n toimittajia olisi määrätty uutisoimaan pakolaiskriisistä pakolaismyönteisesti ja hallituksen linjan mukaisesti (WDR on kiistänyt väitteen, Zimmermann perunut sanansa ja pahoitellut väärinkäsitystä). Samoin suosittu olkiukkoväite siitä, että lännen liberaalit muka eivät tuomitsisi muslimien tekemiä ihmisoikeus- ja tasa-arvoloukkauksia, löytyy tietenkin myös Schmidtin varastoista.

Edelleen: liberaali eliitti haluaa muka hävittää sukupuoliroolit ja sukupuolet. Vanha tuttu olkiukko hyppää taas esiin: miehiä ei muka enää saa sanoa miehiksi eikä naisia naisiksi. Samasta teemasta esitetään yhdessä kirjan loppuluvuista todellinen urbaanilegendojen ja feikkiuutisten kokoelma. Schmidt on nimittäin perehtynyt anglosaksisiin yliopistoihin, joissa nykyään eletään pelkästään narsistisen yksilön itsetoteutuksen “totuuden jälkeistä” aikaa. ”Hauskan joulun” toivottaminen on vihapuhetta, ja kanadalaista psykologian professoria uhkaa vankilarangaistus, koska hän kieltäytyi käyttämästä trans- ja muunsukupuolisista opiskelijoista näiden toivomia sukupuolineutraaleja uudispronomineja (tämä saattaa olla ongelma Kanadan rikoslain uusien syrjintäpykälien mukaan, mutta silti väitteet rikossyytteestä ja vankeusrangaistuksesta ovat oikeusoppineiden mukaan lievästi sanoen liioiteltuja). Lontoon SOASin [School of Oriental and African Studies] opiskelijoiden vaatimus valkoisten miesfilosofien poistamisesta pakolliselta lukulistalta ”dekolonisaation” nimissä on päätynyt Schmidtin kirjaan täytenä totena, vaikka sitä ei missään vaiheessa otettu vakavasti. Ja niin, englanninkielisten yliopistojen campuksilla normaalit miesten ja naisten väliset suhteet ovat käyneet mahdottomiksi, kertoo Schmidt, koska miesopiskelijoita terrorisoidaan usein keksityillä raiskaus- ja ahdistelusyytöksillä…

Pöllöjä ja varpusia

En ollut vielä ehtinyt kirjan puoleenväliinkään, kun huomasin jo raapustelevani sen marginaaleihin kysymys- ja huutomerkkien lisäksi kirjainyhdistelmää BV. Päässäni nimittäin takoi jatkuvasti Bagoly mondja verébnek, hogy nagyfejű ‘Pöllö sanoo varpuselle, että sillä on iso pää’, meidän ”pata kattilaa soimaa” -sanontamme unkarilainen vastine. Esimerkiksi tuo edellä mainittu väite saksalaisen pakolaiskriisiuutisoinnin sensuurista: miten Schmidt voi kylmästi kirjoittaa tuollaista samalla, kun hänen oma hallituksensa on muuttanut valtion viestintäkanavat Fidesz-puolueen propagandatuutiksi ja keskittänyt suurimman osan perinteisistä medioista hallitusta lähellä olevien tahojen haltuun? Tai miten Merkelin Saksan väitetty kaksinaamaisuus, maireus länteen ja tylyys Itä-Eurooppaa kohtaan, eroaa siitä poliittisesta ”riikinkukkotanssista” eli näennäisillä myönnytyksillä hämäämisestä, jollaiseksi Viktor Orbán itse on kehunut Eurooppa-politiikkaansa?

”Pöllöjä ja varpusia” ynnä muita samantapaisia loogisia häränpyllyjä löytyy lähes joka sivulta. Lännen eliittien marinaa heidän kokemistaan kärsimyksistä kyllä ivataan huomaamatta, miten samanlaista on unkarilaiseen isänmaallisuuteen viimeistään 1500-luvulta lähtien kuulunut teatraalinen ”yhyy, meidän kansamme on kärsinyt enemmän kuin yksikään toinen” -itsesääli. Lännen marxistieliitit (?!) kuulemma yhä vähättelevät ja salailevat reaalisosialismin rikoksia – mutta niin tekee myös Orbánin hallinto, joka edelleen kieltäytyy julkistamasta sosialismin aikaisten yhteistyöagenttien nimiä (historioitsija Krisztián Ungváryn mukaan näin ovat tehneet Unkarin eri hallitukset järjestelmänvaihdoksen ajasta lähtien, luultavasti siksi, että tietoja voitaisiin käyttää poliittiseen kiristykseen).

Lännen marxistieliitit, näin Schmidt, ”eivät siedä väittelyä, avointa keskustelua, argumentteja” (s. 182), ja he myös tyytyvät kriittisen ajattelun sijaan toistelemaan Berliinistä (kuten aikoinaan Moskovasta) lähetettyjä valmiita mantroja, sillä ”on paljon helpompi kiihottaa vihaan ja tuomita yhteisön ulkopuolelle kaikki ne, jotka kysyvät ja argumentoivat, kuin nähdä vaivaa vastausten kanssa” (s. 74). Eikö Schmidtille juolahda mieleenkään, että tämä mitä suurimmassa määrin sopii kuvaamaan Unkarin hallituksen viime vuosina toimeenpanemia maahanmuuton ja György Sorosin vastaisia kampanjoja, tai sitä tapaa, jolla Orbán ja hänen hallituksensa torjuvat opposition kysymykset ja kritiikin? ”Soros-yliopistoksi” haukutun Central European Universityn rehtorin ohjelmapuhetta analysoidessaan Schmidt huomauttaa, että rehtori Ignatieff ei vaivaudu erikseen analysoimaan kommunismin virheitä vaan niputtaa sen yhteen stalinismin kanssa – juuri samasta, vaikka toisinpäin, on syytetty Schmidtin omaa terrorimuseota. Ja jos Merkelin Wir schaffen das! on tyhjä iskulause, joka ei kerro, mitä ja miksi (s. 248), niin onko Orbánin Magyarország jobban teljesít [‘Unkari suorittaa paremmin’] yhtään parempi?

Edelleen: ”maahanmuuttobisnestä” ruotiessaan Schmidt päivittelee, miten mahtaa käydä muuttajien lähtömaille, joista koulujakäynyt nuoriso katoaa Euroopan lihapatojen ääreen. (Toisaalla Schmidt taas vakuuttelee, että toisin kuin lännen liberaalit halusivat nähdä, suuri osa pakolaisista on lukutaidottomia ja integraatiokyvyttömiä barbaareja.) Samaahan voisi kysyä Unkarin osalta, missä on menossa koulutetun ja nuoren väestön hirmuinen exodus, niin että terveydenhoitojärjestelmän lisäksi monilla muillakin aloilla kärsitään jo koulutetun työvoiman puutteesta. Schmidt voi toki huomautella ”Euroopan jo aamupäivästä hyväntuulisen johtajan” Jean-Claude Junckerin käytöksestä ja hänen epäselvistä veroasioistaan, mutta onko Viktor Orbán, joka tunnetusti ei myöskään sylje lasiin, huhuttuine mielenterveysongelmineen ja koko perhettään ja lähipiiriään ympäröivine sakeine korruptioepäilyineen yhtään sen parempi?

Itävallan puna-mustien (demarien ja konservatiivien) hallituskoalitioiden vuosikymmenet toki johtivat jähmettyneeseen jäsenkirjavaltaan, mutta miten Schmidt kehtaa arvostella työpaikkojen ja lehdistötukien jakamista puolueperustein, kun Unkarissa hallituskriittinen media on vaiennettu lähes täysin ja lukuisien virkojen ja tehtävien haltijat ovat saaneet työpaikkansa Fidesz-puolueen armosta tai pitävät suunsa supussa silkasta pelosta, ettei työpaikka menisi alta? Ja kun Schmidt kirjoittaa lännen eliiteistä, jotka ovat päätyneet ”niin valovuosien päähän niistä, jotka eivät kuulu heidän piireihinsä, että he kohta eivät enää ymmärrä toistensa puhetta” (s. 103), minun mieleeni nousee väkisinkin kuva inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balogin neljän vuoden takaisesta oudosta hyväntekeväisyystempauksesta: Balog vei neljäkymmentä köyhää lasta eri puolilta maata luksushotelliin syömään hienon aikuisten aterian, johon kuului mm. hanhenrintaa sieni-calvadoskastikkeessa.

Ja ylipäätään – Schmidt kuten populistikellokkaat yleensä pystyy raivoamaan ”eliittejä” ja ”herroja” vastaan piittaamatta siitä, että itse korkeiden akateemisten ja valtiollisten asemien haltijana, vallanpitäjien suosikkina, joka vuosi sitten osti 240 miljoonalla forintilla itselleen viikkolehti Figyelőn, hän mitä selvimmin itse lukeutuu maansa eliittiin. Schmidt myös hurskaasti paheksuu nykyisten ”vasemmistoeliittien” tyyliä ja käytöstapoja (“heiltä puuttuu hyvä käytös ja hienostunut tyyli, he eivät tarjoa esikuvaa”, s. 154)) selvästi ajattelemattakaan, miten tämä suhteutuu hänen omaan lievästi sanoen räväkkään tyyliinsä.

Sen pahempi tosiasioille

Schmidt ei vain liioittele, kärjistä ja olkiukkoile, vaan toisinaan aivan häikäilemättä esittää täysin totuudenvastaisia väitteitä. Näissä lyhyissä agitaatioteksteissä ei tosin juuri näy perusteluja, faktoja tai lähdeviitteitä, mutta silloin kun faktoihin tai tilastoihin viitataan, viittaukset ovat toisinaan muunneltuja, vääristeltyjä tai täysin paikkaansapitämättömiä. Esimerkiksi Ruotsissa, missä muslimien maahanmuutto on muka johtanut raiskausten ja väkivaltarikosten räjähdysmäiseen lisääntymiseen (todellisuudessahan Ruotsin korkeat raiskaustilastot johtuvat matalasta ilmoituskynnyksestä ja raiskauksen kriteereistä, jotka ovat paljon väljemmät kuin monissa muissa maissa), on nykyään muslimeja Schmidtin mukaan (s. 59) yli 15 prosenttia; toisessa kohtaa (s. 140) hän väittää prosenttiluvun lähentelevän kymmentä. En tiedä, mistä luvut ovat peräisin, mutta vaikuttaa siltä, kuin desimaalipilkku olisi vähän luiskahtanut. Ruotsin uskonyhdyskuntien keskusjärjestön tilaston mukaan islamilaisiin uskonyhteisöihin yhteensä lukeutuu noin 140 000 henkeä eli vajaa puolitoista prosenttia Ruotsin asukkaista, ruotsinkielisessä Wikipediassa kerrotaan epävirallisten arvioiden yltävän jopa 400 000:een, mutta tällaiset nimen tai lähtömaan perusteella tehdyt arviot eivät pysty sulkemaan pois uskonnollisesta perinteestään vieraantuneita tai muunuskoisia (esimerkiksi Lähi-idän kristittyjä).

Jotkin väitteet panevat epäilemään, että Schmidt käyttää lähteinään äärioikeiston vaihtoehtomedioita vaihtoehtofaktoineen. (Ns. valtavirtamedia taas on hänen mielestään ansainnut – jo natsien käyttämän – nimityksen Lügenpresse, ’valhelehdistö’.) Nimeltä mainiten Schmidt siteeraakin ainakin kiisteltyä saksalaista Udo Ulfkottea (1960–2017), aiemmin FAZ:n poliittista toimittajaa, joka 2000-luvun mittaan ajautui yhä selvemmin äärioikeistopopulistien vaihtoehtofoorumeille. Jostain tällaisesta sylttytehtaasta on peräisin myös se väite (jota on vaikea olla nimittämättä häikäilemättömäksi valheeksi), että Alexander Van der Bellenin voitto Itävallan viime liittopresidentinvaaleissa olisi ollut ”järjestelty” (s. 152). Tätä asiaa on nimittäin puitu harvinaisen runsaasti.

Itävallan vuoden 2016 vaalien toinen kierros Van der Bellenin ja FPÖ:n Norbert Hoferin kesken uusittiin ääntenlaskennan muotovirheiden eli tyypillisen itävaltalaisen lepsuilun vuoksi: joissakin vaalipiireissä ennakkoäänestyskuoria oli avattu väärään aikaan tai ääntenlaskennassa ei ollut paikalla niitä henkilöitä, joiden olisi pitänyt olla. Näissä vaalipiireissä kuitenkin voiton sai Hofer, joten äänten peukaloiminen niiden avulla Van der Bellenin niukaksi voitoksi olisi edellyttänyt todella huikean ovelia järjestelyjä, ja myöskään Michiganin yliopiston tutkijoiden vaalimatemaattinen analyysi ei löytänyt mitään vaalivilppiin viittaavaa. Hofer ja muut FPÖ:n vaikuttajat pitivät vihjailuillaan kuitenkin kannattajakunnan parissa yllä vilppiepäilyjä, vaikka eivät toisaalta koskaan virallisesti nostaneet julkista kannetta. Ja vaikka Hofer uusintavaalien jälkeen tunnustikin tappionsa, Euroopan oikeistopopulistien foorumeilla kiertää yhä sama valheellinen väite, jonka Schmidt muotoilee näin (tässä samalla oiva näyte hänen tyylistään):

Myös Itävallan vaaleissa 2016 he [= vasemmistoeliitit] pääsivät munaamaan itsensä. Järjestetyn petoksen avulla, vaikka hiuksenhienostikin, heidän onnistui ajaa läpi tyypillinen länsimainen poliitikko, joka edustaa kaikkea sitä, mitä meidän on mahdoton hyväksyä ja sulattaa. Kommarimenneisyyden omaava [Van der Bellenin ”kommunistisuus” tarkoittaa sitä, että hän on myöntänyt joskus nuoruudessaan äänestäneensä kommunisteja paikallisvaaleissa, suom. huom.] vapaamuurari, sittemmin vihreiden riveissä onneaan koettanut ”riippumaton” ehdokas sai taakseen aivan luontevasti kaikki Itävallan menneisyyden merkkihahmot todistamaan maan poliittisen elämän toivottomuutta ja urautuneisuutta. Itävallan vasemmistoliberaali eliitti, joka otti ja ottaa yhä joka tilaisuudesta vaarin päästäkseen antamaan meille opetuksen, yrittää edelleenkin sotkea näkyvistä sitä tosiseikkaa, että vaalit piti toistaa järjestettyjen ja massiivisten vilppien ja väärinkäytösten tähden ja niiden uusintaan kutsuttiin kansainväliset tarkkailijat. Tällaista vaaliskandaalia ei Euroopassa ole vielä nähty. Täten ilmoittaudun tarkkailijaksi, ja tarvittaessa olen valmis myös antamaan pienen tietoiskun vapaiden vaalien vilpittömyyden merkityksestä.

 

Kielestä, vapaudesta ja demokratiasta?

Kirjan loppulauseen on kirjoittanut Márton Békés, ”21. vuosisadan tutkimusinstituutin” tutkimusjohtaja, oikeistofoorumeilla ja -blogeissa kunnostautunut nuori historiantutkija. Se alkaa näin (kursivointi alkutekstin mukainen):

Tämä kirja luo kodin kieleen. Se käsittelee poliittista vapautta kielen vapauden liitännäisenä ja antaa takaisin sanojen alkuperäisen merkityksen. Palauttaessaan käsitteiden merkitykset, jotka näyttivät olevan katoamassa, se toteuttaa konservatiivisen vallankumouksen ja restauroi niiden alkuperän. (…) Kirjan kirjoittaja julistaa yhdessä Orwellin kanssa: meidän tulee tunnustaa, että nykyinen poliittinen kaaos on yhteydessä kielen turmeltumiseen ja että todennäköisesti voisimme hieman kohentaa asiaintilaa, jos tarttuisimme asiaan kielen osalta. 

Tästä huolimatta en oikein ymmärrä, mitä tekemistä Schmidtin kirjalla on kielen kanssa. En myöskään ole varma, onko Schmidt tai hänen jälkisanakirjurinsa Békés edes kunnolla lukenut George Orwellin kuuluisaa artikkelia ”Politics and the English language” (1946), josta tuo yllä esitetty sitaatti on peräisin. Kirjoituksessaan Orwell ruoskii aikansa poliittisen kielenkäytön virheitä: turhaa monisanaisuutta ja ilmaisun mutkistamista, merkityksettömäksi kivettynyttä kapulakieltä, mauttomiksi käyneitä tai alun alkaenkin ontuvia metaforia. Hän myös esittää opettavaisia esimerkkejä eri tavoin huonoista teksteistä – ja niistä neljäs, ote tuonaikaisesta kommunistisesta pamfletista, muistuttaa minun silmääni suorastaan aavemaisella tavalla Mária Schmidtin tekstiä. Sama liikuttavan totinen, lainausmerkeillä korostettu yritys ironiaan (“the best people”), samantapaiset liioittelevan tunteelliset mutta kaavoiksi kivettyneet attribuutit, sama poliittis-uskonnollinen sisäpiirikieli, joka jättää ulkopuoliset ulkopuolelle pyörittelemään silmiään:

All the ‘best people’ from the gentlemen’s clubs, and all the frantic fascist captains, united in common hatred of Socialism and bestial horror at the rising tide of the mass revolutionary movement, have turned to acts of provocation, to foul incendiarism, to medieval legends of poisoned wells, to legalize their own destruction of proletarian organizations, and rouse the agitated petty-bourgeoise to chauvinistic fervor on behalf of the fight against the revolutionary way out of the crisis.

Schmidt ja Békés eivät pyri parempaan kieleen vaan ”oikeaan” kieleen, toisin sanoen heitä ohjaa monien maallikkojen naiivi usko siihen, että sanoilla on ”oikeat” merkitykset silloin ja sellaisina, kuin ”me” niitä käytämme (ja että sekin, ketkä kuuluvat ”meihin” ja ketkä eivät, on itsestään selvää). ”Vapaus” on vapautta siten kuin me sen ymmärrämme, vapautta meidän ehdoillamme, ”korruptiota” on vain ”heillä”, ei ”meillä”, ja meidän johtajamme poliittisen asenteen ytimessä on ”rohkeus”, koska me olemme niin päättäneet – sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämä ”rohkea” johtaja ei enää vuosiin ole suostunut antamaan haastatteluja muille kuin omille luottotoimittajilleen saati antautunut julkiseen väittelyyn poliittisten vastustajien kanssa, että hän kuittaa oppositiopoliitikon esittämän hankalan kysymyksen toivottamalla virnuillen ”hyvää joulua” tai julistuttaa kiisteltyihin poliittisiin päätöksiin liittyvät pöytäkirjat salaisiksi (kuten Paksin ydinvoimalaprojektin tapauksessa).

Vapaus on suosittu houkutin, kun kansa halutaan vapauttaa vapaudestaan, kirjoitti pakinoitsija Olli jo vuosikymmeniä sitten, eikä tässä ole mitään uutta. Mielenkiintoisempaa olisi miettiä demokratian käsitettä, etenkin muutaman kerran tässä kirjassa esiin pulpahtavaa termiä ”enemmistödemokratia” (többségi demokrácia), jonka Márton Békés jälkisanassaan yhdistää Orwellin aikalaisen, amerikkalaisen oikeistopolitiikan filosofin Willmoore Kendallin (1909–1967) majority-rule democracyn käsitteeseen. Mutta se kannattaa ehkä jättää valtio-oppineiden pohdittavaksi. Kielentutkijana palaan lestini ääreen ihmettelemään hiljaa mielessäni, miten akateeminen tutkija ja yliopisto-opettaja voi tuottaa, olkoonkin että yleistajuisen mielipidekirjoittelun nimissä, näin naiivia ja kaikkea rationaalista argumentointia kaihtavaa tekstiä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: