Kyynelsilmin

Viimeksi kirjoittelin Unkarin uutisia siitä, miten pääministeri Orbán alkuviikosta paukutteli ammattikoulutusmessuilla perinteistä hevospaimenten ruoskaa ja loppuviikosta tapasi paavin, kun taas ns. statuslain johdosta mieltään osoittavat opettajat ja koululaiset saivat pääministerin virkahuoneiston edustalla pippurisumua silmilleen. Samantapaista tarjolla tänäänkin.

Koululaisten mielenosoitukset Budan linnavuorella entisestä karmeliittaluostarista muokatun pääministerin kanslian edessä jatkuivat tälläkin viikolla. Keskiviikkona mediaan levisi hurjannäköisiä kuvia verkkoaidan luokse tunkevista mielenosoittajista ja mellakkapoliiseista kypärineen ja kilpineen. Ilmeisesti jotkut mielenosoittajat avasivat aitaan aukon päästäkseen lähemmäksi rakennusta. Poliisin selonteon mukaan aggressiivinen väkijoukko olisi hyökännyt poliisin kimppuun (kertoo esim. Telex-uutissivusto, jonka jutusta myös tämä kuva), paikalla ollut ihmisoikeusjärjestö TASZin juristi taas oli nähnyt tilanteen niin, että väkijoukko pysähtyi eikä suinkaan ollut heti tunkemassa aitaan syntyneestä aukosta.

Telex-sivuston julkaisemalla videolla (YouTubesta löytyy myös englanninkielinen tekstitys) näkyy koululaisia huutamassa ”Maksakaa palkat meidän opettajille!”, ”Kyynelkaasu ei meitä opeta!” tai ”Saastainen Fidesz!”, vaatimassa sisäministeri Sándor Pintérin (jonka vastuulla ovat myös opetusasiat!) eroa, painimassa mellakkapoliisien kanssa, kyynelsilmin tilittämässä, että näin ei todellakaan olisi pitänyt käydä, ja vakuuttamassa, että mielenilmaukset eivät tähän lopu.

Joka tapauksessa syntyi välikohtaus, jota on jo luonnehdittu yhdeksi Orbánin valtakauden väkivaltaisimmista. Poliisien kanssa puhkesi käsirysyä, ilmeisesti pamputkin heiluivat, teini-ikäiset mielenosoittajat saivat kyynelkaasua tai pippurisumutetta kasvoilleen, ja muutamia mielenosoittajia pidätettiin. Yksi näistä oli oppositiopuolue Momentumin kansanedustaja Márton Tompos, joka kiistää hyökänneensä aitaa tai poliiseja vastaan: oman kertomansa mukaan Tompos oli mennyt auttamaan tuskissaan aitaan takertunutta 17-vuotiasta poikaa, joka oli saanut sumutetta silmiinsä niin että ei nähnyt mitään. (Poika, Máté Hidász nimeltään, on puolestaan kertonut 444.hu-sivustolle, että ei neljään tuntiin pystynyt avaamaan silmiään, ja koska hänellä on myös sydänvika ja astma, hänet oli varmuudeksi viety vielä sairaalan päivystykseen.)

Poliittisesti mielenkiintoista tässä on se, että Orbánin nykyisen valtakauden katsotaan saaneen alkunsa mielenosoituksista, jotka syksyllä 2006 repesivät mellakoiksi. Orbánin Fidesz-puoluetta on syytetty näiden mellakoiden lietsomisesta – jotka sitten lipesivät poliisin hallinnasta, niin että molemmin puolin ihmisiä loukkaantui. Joka tapauksessa tästä käynnistyi poliittinen prosessi, joka lopulta kaatoi siihenastisen sosialistihallituksen. Orbánin hallitus on vuodesta 2010 lähtien muistutellut mieliin, miten vuoden 2006 poliisin väkivaltaisuudet eivät kuulu demokratiaan eivätkä sovi yhteen sananvapauden kanssa. Nyt Orbánin järjestelmän omien poliisien väitetään pahoinpidelleen mielenosoittajia. Kaiken lisäksi alaikäisiä mielenosoittajia – samaan aikaan, kun Orbán ja hänen hallintonsa koko ajan puhuvat ”lasten suojelemisesta”.

”Lasten suojelemisesta” kuten muistakin perusarvoista on puolestaan puhuttu kahden päivän ajan suurtapahtumassa, joka nimittää itseään ”konservatiiviseksi”. (Minun on aina vain vaikeampi ymmärtää, mitä ”säilyttävää” tai ”suojelevaa” on yhä räikeämmässä oikeistoradikalismissa, eurooppalaisen demokratian, valistuksen ihanteiden, ihmisoikeuksien ja tieteellisen tiedon vastustamisessa.) CPAC (Conservative Political Action Conference) on alun perin Yhdysvalloissa vuonna 1974 perustettu tapahtuma, jollaisesta väitetään myös Donald Trumpin poliittisen uran alkaneen. Viime vuosina on alkuperäisen Amerikan CPACin lisäksi muuallakin maailmassa järjestetty samaa nimeä kantavia tilaisuuksia, ja tämä CPAC Hungary oli nyt jo toinen laatuaan.

CPAC Hungaryn esiintyjäkaartissa oli laitaoikeistoa ja erilaisia ”persumielisiä” poliitikkoja Viron EKREn Martin Helmestä Slovenian ex-presidentti Janez Janšaan, Itävallan FPÖ:n johtajaan Herbert Kickliin ja Brasilian ex-presidentin poikaan Eduardo Bolsonaroon. Viimeksimainitut tosin osallistuivat vain etänä, samoin kuin muutamat muutkin etävieraat. Amerikkalaisia Trump-linjan republikaaneja oli paikalla sankoin joukoin, yhtenä kutsuvieraista esimerkiksi Kari Lake, se taannoinen Arizonan kuvernööriehdokas, joka nostatti vaalitappiostaan huikean Trump-tyylisen vaalipetossyytösspektaakkelin. Itse Trump lähetti tilaisuuteen videotervehdyksen, johon isäntä Orbán vastasi toivottaen Trumpille paluuta presidentinvirkaan. Sillä – näin Orbán on useasti väittänyt – Ukrainan sotaakaan ei olisi syttynyt, jos Trump olisi yhä ollut USA:n johdossa.

CPAC-tapahtumasta löytyy yksityiskohtainen englanninkielinen juttu esimerkiksi Politicon sivuilta, kirjoittajana toimittaja Jacob Heilbrunn, joka tosin joutui seuraamaan tilaisuutta verkon välityksellä, sillä häntä ei päästetty paikan päälle Bálna (‘Valas’) -nimellä tunnettuun messuhalliin, jonka porteilla komeili teksti NO WOKE ZONE. Etukäteen asianmukaisesti tehty akkreditaatio ei hänen tapauksessaan toiminutkaan. Vielä näyttävämmin kävi The Guardian -lehteä edustavalle toimittaja Flóra Garamvölgyille. Hän oli juuri haastattelemassa USA:n republikaanien entistä senaattoria Rick Santorumia, ilmeisesti aivan leppoisassa tunnelmassa, kun järjestäjät tulivat nykäisemään häntä hihasta ja turvamiehet saattelivat hänet ulos selittäen, että hänelle myönnetty akkreditaatio olikin ollut erehdys eikä hänen kuulunut päästä paikalle laisinkaan.

Woke-vapaalle vyöhykkeelle ei siis haluttu vihervasemmistolaisen suvakki-valtamedian edustajia. Sitä vastoin selvääkin selvemmäksi tehtiin, että Unkari on vihollisten ympäröimä vapauden linnake ja Orbán ”konservatiivien” kansainvälinen kellokas ja johtohahmo. Paljonpuhuvia ovat CPACin puhujien esittelysivulla esiintyvät luonnehdinnat: serbipoliitikko Jovan Palalić on ”serbialainen »nationalisti» joka ei pelkää Joe Bidenia”, oikeusministeri Judit Varga on ”Brysselin byrokraattien painajainen”, Unkarin hallituksen viestinnästä vastaava valtiosihteeri Zoltán Kovács on ”liberaalien mediatyöntekijöiden ojentaja”… Avauspuheessaan Orbán kuvaili Unkaria ”hautomoksi, jossa kokeillaan tulevaisuuden konservatiivista politiikkaa”. Tämä politiikka on Unkarissa edennyt suunnittelusta jo soveltamisvaiheeseen, kun Soros (niinpä niin…) usutti Euroopan kimppuun pakolaisten miljoonapäiset laumat mutta Unkari onnistui pysäyttämään ne. (Tämä väite, että Unkari olisi pelastanut Euroopan pakolaiskriisiltä, ei tunnetusti pidä paikkaansa, mutta mitäs pienistä.)

Orbánin Unkari on siis tarjoamassa koko maailmalle unkarilaista ”vastalääkettä edistysmieliseen virukseen”. Riittää, kun ennen vaaleja otetaan ohjelmaksi ”no migration, no gender, no war”, tiivistää hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács Twitterissä. Ja sitten pannaan tämä toimeen, mikä Unkarissa on jo tehty: maahanmuutto on pysäytetty rajalle, ”genderpropaganda” kielletty kouluista, ja nyt tehdään työtä rauhan puolesta.

Hm. Niin kuin ennenkin on todettu, Orbánin väite ”maahanmuuton pysäyttämisestä” ei pidä paikkaansa. Unkari on ainakin viime aikoihin asti ottanut vastaan sekä työvoimapulan takia kipeästi kaivattua työperäistä maahanmuuttoa että maksukykyisiä EU:n alueelle pyrkijöitä esimerkiksi Venäjältä tai Aasiasta. Työvoimapulaa puolestaan pahentaa työikäisten unkarilaisten massiivinen maastamuutto EU:n länsilaidalle parempien palkkojen ja työolojen perässä.

”Genderpropaganda” puolestaan… gender on alun perin sana, joka englanninkielisessä tutkimuksessa otettiin käyttöön kuvaamaan sukupuolta sosiaalisena konstruktiona, siis kaikkia niitä naiseuteen, mieheyteen tai muunlaisiin sukupuoli-identiteetteihin liittyviä tapoja, toimintoja, käsityksiä, asenteita ja käytänteitä, jotka eivät selity pelkästään biologisella sukupuolella (sex). Konservatiivinen populismi ympäri Eurooppaa on ottanut tämän oudon gender-sanan merkitsemään jonkinlaista kuviteltua hirviötä, ”gender-ideologiaa”, joka kieltää sanomasta poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, tyrkyttää ”sukupuolenvaihdosleikkauksia” jo alaikäisillekin, pakkohomostuttaa nuoret ja tuhoaa perheet. Tältä keksityltä kammotukselta on suojeltava etenkin lapsia, ja tämän takia Eurooppa on haastamassa Unkaria oikeuteen homo- ja transfobisen lainsäädännön takia, joka Unkarin oman selityksen mukaan on pelkkää lastensuojelua.

Mutta jos nyt tarkemmin mietitään, niin siinä aatemaailmassa, jota Unkari haluaa julistaa ja edistää ja joka perustuslakiinkin on kirjattu (”äiti on nainen, isä on mies”), ei tietenkään ole kyse siitä, mitä Unkarin mies- ja naisoletettujen housuista löytyy, vaan siitä, miten heidän odotetaan elävän ja toimivan – siis sukupuolirooleista ja sosiaalisista odotuksista, eli nimenomaan genderistä. Toisin sanoen siitä, että Orbánin Unkarissa halutaan ihmisten toimivan toisenlaisen, perinteisemmän ja ankaramman gender-systeemin mukaan kuin mitä feministit ja sateenkaariaktivistit haluaisivat. Orbánin ”no gender” on siis samalla tavalla järjetön kuin ”no war”, sillä eihän Venäjän energialieassa kulkeva Unkari ole lopettamassa sotaa, vain edistämässä sodan kulkua sellaiseksi, että Venäjä voisi pakottaa Ukrainan ns. rauhaan.

Sanalla sanoen: ei kyse ole maahanmuuton, sukupuoliroolien tai sodan vastustamisesta sinänsä vaan oikeudesta määritellä, mitä niillä tarkoitetaan. Orbánin Unkari rakentaa vauhdilla omaa uuskieltään ja rinnakkaistodellisuuttaan.

Advertisement

Ei mitään uutta

Samaan aikaan, kun maailman uutismediat seurasivat Münchenin turvallisuuskonferenssia, yksi oli sieltä poissa. Viktor Orbán piti kotimaassa suurta vuosikatsauspuhettaan, jota kansainvälisissä uutistuuteissa näkyy nimitettävän amerikkalaisen mallin mukaan ”kansakunnan tila -puheeksi”. Unkarilainen nimitys on évértékelő, vuosiarviointi.

István Husztin kuva Telex-uutissivustolta. Orbánin lukupulpetissa on iskulause RAUHA JA TURVALLISUUS.

Puheesta on tietenkin ilmestynyt tiivistelmiä ja analyyseja kaikissa Unkarin päämedioissa, ja puhe itse löytyy kokonaisuudessaan Orbánin viralliselta kotisivulta, myös englanniksi, saksaksi ja ranskaksi käännettynä. En siis rupea selostamaan sitä yksityiskohtaisesti, vaan poimin esiin vain muutamia olennaisia yksityiskohtia. Niissäkään ei ole mitään uutta, pääteemat ovat Orbánin retoriikkaa seuranneille vanhaa tuttua kauraa.

Yleissävy puheessa oli tutun äijämäisen lupsakka ja ronski. Orbán aloitti tosin vakavalla aiheella eli Turkin ja Syyrian maanjäristyksellä, jonka pelastustöihin osallistunutta unkarilaista tiimiä hän erikseen kiitti. Mutta sitten isäntä löysäsi vertauskuvallista kauluksennappiaan ja aloitti henkselien paukuttelun. Nyt on tulossa kriisejä, mutta niistähän me selvitään, niin kuin on selvitty tähän asti.

On saatu maan talous järjestykseen ja kasvuun, samoin kuin työllisyys, kertoi Orbán. (Lakmusz-sivuston faktantarkistusartikkelin mukaan tässä on liioittelua ja vääristelyä: korkean ja kiihtyvän inflaation takia numerot eivät kerro koko totuutta, joten myöskään Orbánin väite, että ”nykyään minimipalkkakin on korkeampi kuin sosialistihallituksen aikaan keskipalkka”, ei pidä paikkaansa, jos numeroiden sijasta vertaillaan ostovoimaa.) Ja sitten alkaa varsinainen äijämeininki eli voittoisa taistelu vihollisia vastaan, hiki päässä, polvet ja kyynärpäät ruvella, kuten Orbán kuvailee.

Brysseli yritti kuivattaa rahavirrat, Gyuri-setä (siis György Soros) kieritteli Amerikasta dollareita ”tovereille” vaalitaistelun tueksi (tämäkään ei Lakmusz-sivuston mukaan ole todistettua totuutta), mutta jälleen kerran Orbán ja kumppanit saivat murskaavan vaalivoiton. Tosimiehenä Orbán havainnollistaa tätä selostamalla kunnon lännenleffaa eli Huuliharppukostaja-elokuvan alkukohtausta, missä Charles Bronson kysyy kolmelta häntä vastaan lähetetyltä pahikselta, eikö häntä varten ole tuotu hevosta, toteaa sitten, että kaksi hevosta jää joka tapauksessa yli, ja posauttaa pahikset päiviltä. Näin, hyvät naiset ja herrat, on käynyt myös Unkarissa vuonna 2022, ja meidän Frankimme, siis Feri (Gyurcsány) on parhaillaan etsimässä ratsastajaa vaille jääneitä hevosiaan.

Sitten koronakriisi ja sota, joka teki vuodesta 2022 raskaimman sitten järjestelmänvaihdoksen. Vuosi 2023 puolestaan tulee olemaan kaikkein vaarallisin, sillä jo tutuksi käyneen vaaran eli maahanmuuton lisäksi Unkaria on väijymässä kaksi uutta vihollista, sota ja inflaatio. Sotaa Unkari ei yksin pysty lopettamaan, mutta sen on pysyttävä rauhan puolella, vaikka kaikki muut EU- ja Nato-maat olisivat – tai ainakin olisivat olevinaan – toisella kannalla.

Sota ei ole Orbánin mielestä hyvän ja pahan taistelu vaan kahden slaavikansan keskinäinen yhteenotto. Venäjä toki hyökkäsi Ukrainan kimppuun, joten Ukrainan pakolaisten auttaminen ja humanitaarisen avun toimittaminen on oikein ja autuaallista. Unkari myös tunnustaa Ukrainan oikeuden puolustautua – mutta Unkarilla on oikeus asettaa oman kansansa etu ensimmäiseksi ja pysytellä sodan ulkopuolella, vaikka pahat vasemmistolaiset… ei, seuraava esimerkki puhtaasta populistisesta propagandasta pitää kääntää kokonaisuudessaan:

Vasemmisto on Unkarissakin sodan puolella: se toimittaisi aseita, ottaisi sodan taloudelliset rasitukset kantaakseen ja katkaisisi yhteydet Venäjään. Me emme tee sitä. Me emme toimita aseita. Rahojakin käsittelemme visusti, sillä lopultahan senkin rahan, joka kuuluisi meille, Brysseli antaa Ukrainalle. Ukrainan humanitaarinen tukeminen ei merkitse meille Venäjä-suhteidemme katkaisemista, sillä se olisi kansallisen etumme vastaista, mistä meillä on oikeus itse päättää. Siksi emme suostu kaasu-, öljy- tai ydinvoimapakotteisiin, jotka tuhoavat Unkarin. Kansallisesta konsultaatiosta tiedämme, että tästä asiasta on kansallinen yksimielisyys. Siksi pidämme yllä taloussuhteita Venäjään, neuvommepa tähän myös koko läntistä maailmaa, sillä ilman suhteita ei tule tulitaukoa eikä rauhanneuvotteluja. Siksi emme suostu pappien ja kirkon johtajien sijoittamiseen pakotelistalle; tarpeeksi harmia on jo siitäkin, että näin on käynyt taiteilijoille ja urheilijoille.

Tämmöistä siis. Talouspakotteet ovat syynä talouskriisiin ja inflaatioon, ja ne ”tuhoavat Unkarin”, kuten kansalle on kerrottu uusimmassa ”kansallisen konsultaation” nimeä kantavassa propagandapaketissa. (Pakotteita vastusti 98% – ei koko Unkarin kansasta vaan konsultaatiokaavakkeen täyttäneistä, joita puolestaan oli joka puolelta paukkuvasta mainosrummutuksesta huolimatta vain 1,3 miljoonaa vajaa kymmenmiljoonaisesta kansasta.) Venäjän kaasu-, öljy- ja ydinenergiayhteistyöstä ei ole varaa luopua, ja jollain oudolla tavalla Orbán yhdistää tähän myös sen merkillisen vedon, jolla Unkari kieltäytyi sanktioimasta Kremlin kleptokratian ja sodan seremoniamestaria, patriarkka Kirilliä.

Aivan avoimesti Venäjän puolelle Orbán ei tietenkään ole loikkaamassa vaan selittää, että Unkarin paikka on Natossa, joka siis on puolustus- eikä sotilasliitto. Ja että jatkossakin pitäisi Venäjän ja Euroopan välissä olla riittävän laaja, suvereeni Ukraina. Venäjä ei, väittää Orbán, kuitenkaan pärjäisi Natoa vastaan, joten on turha uskoa ukrainalaisten pelotteluja, että Venäjä muka laajentuisi Atlantille asti ellei sitä pysäytetä. Aika yllättävällä logiikalla Orbán siis esittää Venäjän paljon luultua heikompana ja vähemmän aggressiivisena vastustajana. (Tämä on myös ristiriidassa sen kanssa, mitä Orbánin lähipiirikeskusteluista on aiemmin tihkunut julki: että hänen mielestään pitkällä tähtäimellä Venäjän mahtavat resurssit painavat vaa’assa niin paljon, että se ei voi lopullisesti hävitä.)

Euroopan on kuitenkin vallannut sotahulluus, jonka ”puolalaisten ja baltialaisten ystäviemme” osalta ehkä ymmärtää, ottaen huomioon heidän kokemuksensa Neuvostoliiton sortovallasta – mutta mikä läntisempiä naapureita oikein vaivaa? Orbánin mielestä Venäjän suhteen on toimittu väärin. Olisi voitu antaa Venäjälle turvatakuu, että Ukrainaa ei oteta Naton jäseneksi. Olisi voitu menetellä niin kuin Georgian sodassa 2008 ja Krimin miehityksen jälkeen 2014, ja rajoittaa kärhämät Venäjän ja sen naapurien välisiksi. Mutta ei – Saksakin lipesi rauhanleiristä ja ryhtyi kypärien jälkeen toimittamaan aseita. Kohta nähdään taas saksalaisia panssarivaunuja Ukrainan aroilla, ja ehkä niissä on vielä viime kerran jäljiltä kartatkin valmiina. Heh heh.

Lupsakasti vitsaillen Orbán kommentoi myös USA:ta, mistä Hillary Clinton aikoinaan lähetti ”hyvän ystävän” eli Goodfriend-nimisen asiainhoitajan muokkaamaan unkarilaisten näkemyksiä hallituksenvastaisten mielenosoitusten ja pakotteiden keinoin. Onneksi välillä saapui pelastus Donald Trumpin hahmossa, mutta nyt on taas tiukemmat paikat. Presidentti Bidenilla on sentään riittänyt huumorintajua nimittää ”hyvän ystävän” sijasta suurlähettilääksi ”painostusmies” Pressman, ”prässäämään” unkarilaisia sodan puolelle. ”Hyvä näin, huumori auttaa ystävyyttä kestämään vaikeat ajat. Kunhan ei mennä niin pitkälle, että tänne lähetetään joku Puccini.” (Siis vihjaus siihen, että amerikkalaiset haluaisivat panna Unkarissa toimeen vallankaappauksen, puccs. Heh heh heh.) Ja kohtahan on sielläkin vaalit ja niiden jälkeen republikaanit taas vallassa…

(Sivumennen sanoen: kuten oppositiomeppi Katalin Cseh äskettäin Twitterissä toi julki, Frontline-sivuston haastattelema entinen USA:n Ukrainan-lähettiläs William Taylor selostaa, miten Orbán Trumpin luona vieraillessaan kertoi tälle Ukrainasta juuri sitä, mitä Putin halusi Amerikassa ajateltavan.)

Former Trump admin diplomat on @frontlinepbs details how Viktor Orban spread Putin talking points in the White House years before the war

“Orban was in President Trump’s office & told him exactly the Putin line. That Ukraine is not really a nation, it’s corrupt, it can’t resist” pic.twitter.com/mzpRg2U6qC

— Katalin Cseh (@katka_cseh) February 20, 2023

Mutta kun Brysseliä, Berliiniä, USA:ta ja Ukrainaa on tölvitty tarpeeksi, jää puheen loppuponneksi vielä merkillinen kiekaus. On nimittäin, toteaa Orbán, vielä yksi asia, johon itsevarminkin hallitus tarvitsee kaikkien kansalaisten apua. Kaikkihan tietävät, että ”eräässä koulussamme” on tapahtunut niin kammottavia asioita, että on ihme, ettei taivas romahda ja maa halkea nielemään tämmöiseen syyllistynyttä.

Kyse on vain muutamia päiviä ennen Orbánin puhetta puhjenneesta skandaalista. Budapestilaisessa koulussa kouluavustajana tai apuopettajana (pedagógiai asszisztens) työskennellyt 39-vuotias mies oli ilmeisesti TikTok-videolla kertonut olevansa efebofiili eli tykkäävänsä teini-ikäisistä pojista, jopa vihjaillut pitävänsä 15-vuotiasta rakastajaa, missä ei lain kirjaimen mukaan ole mitään väärää. (Unkarissa suostumuksellista seksiä aikuisen kanssa saa harrastaa 14-vuotiaasta lähtien, mikä onkin aika jännää, kun ottaa huomioon, miten ankarasti nykyinen hallitus haluaa säädellä lasten altistamista ”seksuaalisille sisällöille”, sukupuolivalistuksesta alkaen.) Telex-uutissivustolle mies täsmensi, että puhe 15-vuotiaasta oli vitsailua, ja korosti, ettei hänen intiimi yksityiselämänsä mitenkään liity hänen työpaikkaansa. Ilmeisesti kuitenkin miehen kummalliset puheet ja ulostulot ovat hermostuttaneet koulun opettajia ja oppilaiden vanhempia jo ennenkin, vaikka mitään alaikäisten hyväksikäyttöä koulun piirissä ei tiettävästi ole tapahtunut.

Koulu on nyt erottanut kyseisen miehen eikä enää vastaa toimittajien kysymyksiin. Szabad Európa -toimitukselle nimettömänä asiaa kommentoinut koululaisen vanhempi syyttää koulun johtoa tapauksen taitamattomasta hoitamisesta, huonosta tiedottamisesta ja hämmentyneiden lasten jättämisestä oman onnensa nojaan. Hallituksen mediaimperiumi joka tapauksessa ottaa tästä jutusta kaiken irti. Esille nostetaan se, miten tämä 39-vuotias olisi uhonnut tarvittaessa hakevansa tukea opettajien demokraattiselta ammattijärjestöltä (PDSZ) tai ihmisoikeusjärjestö TASZilta (molemmat järjestöt ovat ilmoittaneet, että näin ei ole tapahtunut), muistutetaan, että mies oli säännöllisesti osallistunut viimeaikaisiin opettajien mielenosoituksiin, ja miestä nimitetään myös ”HLBTQ-aktivistiksi”, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tästä on siis Orbánin puheenkirjoittaja saanut inspiraation huikeaan lopetukseen:

Puhukaamme suoraan. Pedofilia on anteeksiantamatonta. Lapsi on pyhä ja loukkaamaton. Aikuisten tehtävänä taas on suojella lapsia, maksoi mitä maksoi. Emmekä piittaa siitä, että maailma on mennyt sekaisin. Emme piittaa siitä, miten vastenmielisiä hulluuksia jotkut ihailevat. Emme piittaa siitä, millä Brysseli selittelee ja puolustelee jotakin, mille ei ole mitään puolustusta. Tämä on Unkari! Ja täällä kuuluu olla Euroopan ankarin lastensuojelujärjestelmä! Lakipykälät jo on, ne, mitä ei vielä ole, pannaan tulemaan, mutta tässä asiassa ei päättäväisinkään hallitus pysty onnistumaan yksin. Tässä tarvitaan kaikkia, vanhempia, isovanhempia, äitejä ja isiä, opettajia ja kasvattajia. Sillä genderpropaganda ei ole hupaisaa hölmöilyä, ei mitään sateenkaarihöpöttelyä (szivárványos dumcsi), vaan suurin lapsiamme vaaniva vaara! Me haluamme, että lapsemme jätetään rauhaan, sillä liika on liikaa! Näillä asioilla ei ole mitään, ei sitten yhtään mitään tekemistä Unkarissa eikä varsinkaan kouluissamme. Luotan teihin, luotan jokaiseen tervehenkiseen unkarilaiseen, että saamme vuonna 2023 tämän työn kerralla ja lopullisesti, yhdessä, päätökseen!

Näin on taas otettu käyntiin länsimaiden kahjo- ja äärioikeiston suosima, Itä-Euroopassa laajemminkin levinnyt myytti ”genderpropagandasta”: sukupuolen monimuotoisuus ei ole tieteellinen tosiasia vaan salajuoni, jolla kulttuurimarxistit, György Soros, vapaamuurari-illuminaatit tai avaruuden liskoihmiset haluavat rappeuttaa ja tuhota perinteiset perhearvot ja sitä kautta koko kansan. Tähän niputetaan Brysselin ja riippumattomien kansalaisjärjestöjen mustamaalaaminen, ja koko juttu motivoidaan yhdistämällä toisiinsa ”sateenkaarihöpötykset” ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö.

”Ankara lastensuojelu” tarkoittaa Orbánin kielellä siis puolustelua homo- ja transfobialle. Ei lasten suojelemista nälältä, köyhyydeltä tai seksuaaliselta hyväksikäytöltä, joka iskee etenkin köyhimpiin ja erityisesti syrjäytyneenä elävään romaniväestöön: ECPATin kahden vuoden takaisen raportin mukaan Unkarissa vuonna 2019 valtion lastenkodeissa ja laitoksissa elävistä lapsista ja nuorista 119 joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja vuosina 2015-16 kaikista EU:n rekisteröimistä ihmiskaupan lapsiuhreista oli unkarilaisia yli puolet. Ja vaikka onkin vastenmielistä ja tuomittavaa, että opettajan yksityisen sukupuolielämän yksityiskohtia leviää alaikäisten koululaisten tietoon, onko tämä todellakin yhtä taivaitaromahduttavan ja maatahalkaisevan kamalaa kuin esimerkiksi se, että Unkarissa (Növekedés-sivuston haastatteleman lastenoikeusjuristin mukaan) lapsiin kohdistuva väkivalta on kasvussa, joka toinen lapsi kokee ruumiillista kuritusta, joka kymmenes lapsi joutuu alttiiksi vahingollisille tai vaarallisille kokemuksille ja näistä kolmasosa saa kärsiä suoranaista väkivaltaa tai laiminlyöntiä?

Koulujen kapina jatkuu

Olen tässä blogissa ennenkin kirjoitellut Unkarin koulujärjestelmän ongelmista ja niiden nostattamista mielenilmauksista. Orbánin Unkarissa oppikirjojen tuotanto on monopolisoitu valtion hallintaan ja opetussuunnitelmien sisältöjä väännetty yhä selvemmin kohti tunkkaista entisaikojen nationalismia (jopa täyttä ”villin historian” puolelle menevää huuhaata) sekä ”perinteisiä” käsityksiä yhteiskunnasta, perheestä ja sukupuolirooleista. Oppilaat, opettajat, vanhemmat ja asiantuntijat valittavat, että yksityiskohtia myöten säädelty, nippelitiedon pänttäämistä korostava yliperinteinen opetussuunnitelma vaatii mahdottomia eikä vastaa nykyisen maailmanajan koululaisten tarpeita tai elämäntilannetta. Samaan aikaan opetuksen toteutus on kriisiytymässä.

Koulujen keskitettyä ja autoritaarista hallinto- ja rahoitusjärjestelmää on arvosteltu jo vuosikaudet, mielenosoituksia ja ns. ruutupaitakapinaa myöten, resurssipula on huutava ja opettajien surkea palkkaus uhkaa rampauttaa koko koululaitoksen, kun vähänkin kynnelle kykenevät pakenevat opettajantyöstä muille aloille tai peräti muihin maihin. Lukuvuoden alkaessa on taas kuultu kouluista avunhuutoja, kun täyttämättä oli vielä elokuun viimeisinä päivinä vähintäänkin satoja opettajanpaikkoja. 24.hu-sivuston haastattelema opiskelija-aktivisti ”hyvästä” budapestilaisesta koulusta muistelee muutaman vuoden takaisia peruskouluvuosiaan:

[…] kaksi hänen opettajistaan oli jo eläkkeellä, kun yhä opettivat häntä, ja kun maantiedon ja biologian opettaja lähti koulusta, maantiedon tunnit piti matematiikan opettaja. Opetus koostui siitä, että hän ”luki kirjasta ääneen sen, mitä piti lukea”. Seuraavana vuonna ei enää ollut edes kemian opettajaa.

Opettajien perinteisesti kehnon palkkauksen ja huonon arvostuksen korjaamiseksi on jo vuonna 2013 otettu käyttöön ns. pedagogin elämänuramalli (pedagógusi életpályamodell), jonka mukaan opettaja voi kokemuksen ja muodollisen pätevyyden karttuessa edetä myös palkkataulukolla. Valitettavasti vain taulukon lähtökohtaisena laskentapohjana on edelleenkin vuoden 2014 minimipalkka. Tämä merkitsee, että aloittelevan opettajan kuukausipalkka on koulutuksesta riippuen 200 000 forintin kieppeillä eli tämänhetkisen kurssin mukaan hippasen alle 500 €. Pätevyystutkinnon suoritettuaan ja kymmeniä vuosia työkokemusta kerättyään voi ns. maisteripedagogin kategoriassa ansaita 385 000 forinttia kuussa eli melkein tuhat euroa. Brutto.

Toki Unkarissa palkat ovat muutenkin pienet (toukokuussa 2022 unkarilaisten keskimääräinen bruttopalkka oli 495 900 forinttia kuussa eli nykyisen kurssin mukaan 1236 €), mutta opettajien palkat ovat Euroopan kehnoimmalla tasolla, kun niitä verrataan muihin korkeakoulutettuihin aloihin. Tämän lisäksi opettajien työmotivaatiota syö raskas työtaakka sekä tiukka keskushallinto: koulujen johtajilla ja opettajilla ei ole paljonkaan mahdollisuuksia vaikuttaa opetuksen sisältöihin tai opetustyön toteutukseen. Siispä yli puolet opettajankoulutusohjelmista valmistuneista sijoittuu muihin ammatteihin, ja erityisesti luonnontieteiden, matematiikan ja vieraiden kielten opettajia etsitään kuulemma kissojen ja koirien kanssa jopa pääkaupunkiseudun ”hyvien” kaupunginosien hyvämaineisiin kouluihin.

Keväälläkin nähtiin useita julkisia mielenilmauksia, ja kouluvuoden alettua ne jatkuvat. Jo syyskuun toisena päivänä Budapestissa järjestettiin komean väenpaljouden kerännyt mielenosoitus, jonka toimeenpanijana oli Diákok a tanárokért (‘Oppilaat opettajien puolesta’) -niminen järjestö. Lehtikuvissa näkyy aikuista ja vanhempaakin joukkoa, ei pelkkiä lukiolaisia ja korkeakoululaisia, mutta myös ”oikeat” koululaiset näyttävät olleen mukavasti edustettuina.

Gergely Túryn kuva on HVG:n reportaasista. Budapestiläisen lukion oppilaiden banderolleissa kysytään ”Kuka opettaa meitä huomenna?”, julistetaan ”Ilman opettajia ei ole tulevaisuutta!” ja syytetään päättäjiä: ”Te ajoitte pois meidän luokanvalvojamme!” Ruutupaita, kockás ing, tai ruutukuosi ylipäätään on koulukapinan merkki edelleenkin, siitä lähtien, kun vuonna 2016 silloinen korkeakouluasiain valtiosihteeri nimitti opetusalan protesteja ”sänkileukaisen, ruutupaitaisen opettajajoukon riehunnaksi”.

Opettajia edustavat ammattijärjestöt sekä vapaamuotoisempi protestiliike Tanítanék (‘Opettaisin’) ovat julistaneet protestien jatkuvan ”liikkuvan kansalaistottelemattomuuden” merkeissä, mikä tarkoittaa viikoittain vaihtuvina päivinä muutaman tunnin korpilakkoa. Tähän päättäjät ovat vastanneet peittelemättömillä uhkauksilla. Kansalaistottelemattomiin työnseisauksiin ryhtyneet opettajat ovat saaneet kirjeitä, joiden kuvia kiertelee nyt unkarilaisessa somekuplassani (tämä kuva on julkaistu Tanítanék-liikkeen Facebook-sivulla):

Budapestilaisen oppikoulun opettajalle lähetetty koulupiirin johdon kirje: ”Valitettavasti tietooni on tullut, että 5.9.2022 ette saapunut työhön. Koska tälle ajankohdalle ei ole ilmoitettu laillista lakkoa, teillä ei olisi ollut oikeutta jäädä pois työstä. Koulua käyvä lapsi noudattaa oppivelvollisuuttaan ja tulee kouluun opiskelemaan. Oppituntien peruuntuminen ja ennalta ilmoittamaton työkatkos rajoittavat oppivelvollisuuden noudattamista. Kehotan teitä ottamaan huomioon, että mikäli toistamiseen kieltäydytte saapumasta töihin, se on katsottavissa julkisen sektorin työsuhteeseen sisältyvän olennaisen velvoitteen tahalliseksi ja määrältään merkittäväksi rikkomiseksi ja antaa työntekijälle aiheen poikkeukselliseen irtisanomiseen. Pyydän teitä vastaisuudessa välttämään tämänkaltaista käytöstä.”

Opettajia siis uhkaillaan erottamisilla, ja ainakin Miskolcissa yhden koulun vararehtori on jo todellakin sanottu irti kansalaistottelemattomuuteen osallistumisen takia.

Kouluasioista vastaava valtiosihteeri Zoltán Maruzsa reagoi opettajien protesteihin kirjoittamalla opettajien ammattijärjestöjen johtajille kirjeen, jonka ammattijärjestö PDSZ julkaisi Facebookissa. Siinä Maruzsa pyytää, että kansalaistottelemattomuuskampanjaa ei tuettaisi, sillä…

Opettajien tehtäviin kuuluu tukea oppilaita siinä, että he aikuisina pystyisivät sujuvasti sopeutumaan yhteiskuntaan. Yhteiskunnallisen toiminnan vapaus on taattu laeilla.

Kansalaistottelemattomuutta protestin keinona eivät voimassa olevat lait tunne. Sen käyttäminen herättää kysymyksen: millaisella moraalisella perustalla seisovat ja opettavat ne opettajat, jotka eivät itsekään noudata heitä koskevia lakeja ja säädöksiä?

Kirjoitettujen normien huomiotta jättäminen saattaa hyvinkin kannustaa niitä oppilaita, joiden arvomaailma ei vielä ole kehittynyt, vastaisuudessa asettamaan pohdinnan kohteeksi, mitä koulun määräyksiä heidän tarvitsee noudattaa ja mitä ei. Tämä ei ole vain moraalisesti vaarallista vaan nostaa esiin myös sen mahdollisuuden, että joitakuita heistä joutuu tulevaisuudessa tämmöisen asenteen takia oikeusistuin tai viranomainen rankaisemaan jonkinlaisella sanktiolla.

Toisin sanoen: jos opettaja rikkoo lakia, hänen oppilaansa menevät moraalisesti piloille. Tähän syytökseen Unkarin äidinkielenopettajien liitto vastaa avoimella kirjeellä, jossa puolestaan kyseenalaistetaan tämänhetkisen opetussuunnitelman moraalinen perusta. Hallitus on väkipakolla ajanut läpi opetussuunnitelman, jota alan asiantuntijat, sekä tutkijat että opettajat, yksimielisesti pitivät kelvottomana ja vahingollisena. Tämmöinen toiminta syö päättäjien ja viranomaisten arvovaltaa. Eikä opettajien ja koulun arvovaltaa puolestaan vahingoita kansalaistottelemattomuus vaan opettajien nöyryyttävän huono palkkaus ja siitä seuraava ”kontraselektio” (käänteinen valikoituminen, eli opettajiksi hakeutuvat tällä menolla vain ne, jotka eivät mihinkään muuhun kelpaa).

Mitä tästä nyt seuraa, paitsi uusia tyytymättömyyden ilmauksia? Ja kenties niiden tukahduttamista väkipakolla? Tässä yhteydessä kannattanee mainita, että viime kevään vaalien ja uuden hallituksenmuodostuksen jälkeenkin Unkari on ainoa EU-maa, jolla ei ole opetusministeriötä. Entinen, toimialaltaan järjettömän laaja inhimillisten voimavarojen ministeriö, johon olivat kuuluneet sekä opetus- ja kulttuuri- että terveys- ja sosiaaliasiat, hajotettiin vihdoinkin (korkeakouluasiat oli jo aiemmin siirretty sieltä teknologia- ja innovaatioministeriölle). Mutta ensimmäisen asteen koulutusasiat kuuluvat nyt, uskokaa tai älkää, sisäministeriön alaisuuteen.

Ja koska Unkarissa kaikki politisoituu ja polarisoituu, myös kouluväen protesteja on lähes mahdoton olla näkemättä osana hallitus vastaan oppositio -asetelmaa. Hallitusta lähellä olevan TV2-kanavan ajankohtaislähetys Tények (‘Faktoja’) kertoo, että opettajien puolesta järjestetyssä mielenosoituksessa marssi useita oppositiopoliitikkoja. Hallituksen äänenkannattaja Magyar Nemzet puolestaan on löytänyt haastateltavikseen ”konservatiivisia” lukiolaisia, joiden mielestä koululaisten agitoiminen poliittisiin mielenosoituksiin on mennyt liian pitkälle. ”Ei ole koululaisten tehtävä puolustaa opettajien oikeuksia.” Lisäksi jutussa käsitellään näyttelijä Áron Molnária, jonka perustama, puoluepolitiikasta irti sanoutuva noÁr-liike pyrkii keskustelun ja taiteen keinoin kehittämään aktiivisempaa kansalaisyhteiskuntaa. Myös Molnár oli osoittamassa mieltään opettajien puolesta – ja toisteli siellä ”vasemmiston narratiivia”, sen lisäksi, että syytteli opetusasiain valtiosihteeri Maruzsaa, puhui halveksivasti presidentti Katalin Novákista, ja on vieläpä ollut mukana Pride-kulkueessa!

Näitä uutisia lukiessa tulee epäuskoinen ja vähän epätoivoinenkin olo. Kevään vaalien ja Orbánin Fidesz-KDNP-koalition uuden murskavoiton jälkeen on entistä vaikeampi uskoa, että Unkarin yhteiskuntaa voitaisiin normaalein poliittisin keinoin muuttaa. ”Epäpoliittiset” kansanliikkeet taas politisoidaan vaikka väkisin ja painetaan osaksi tavanomaista vastakkainasettelua. Toisin sanoen: näistä liikkeistä tehdään vain osa sitä (vihaan tätä sanaa) narratiivia, jossa Viktor Orbánin johtamia ”kristillis-konservatiivisia”, ”kansallismielisiä” hyvän voimia vastassa ovat ylikansalliset pahat voimat, Brysseli ja Soros. Ukrainan sota ja energiakriisi ovat toki mutkistaneet tätä yksinkertaista vastakkainasettelua – mutta siitä ehkä joskus tuonnempana.

Mihinpä sitä tiedettä tarvittaisiin

Unkarin valtion tarkastusvirasto (Állami Számvevőszék, ÁSZ) on valtion taloudenpitoa ja julkisen omaisuuden hallinnointia valvova viranomaistaho, normaalisti yhtä näkymätön harmaa taustatoimija kuin vaikkapa suomalainen vastineensa VTV. Nyt se on pompannut otsikkoihin erikoisen ”selvityksen” ansiosta, joka itse asiassa julkistettiin jo heinäkuussa mutta osui lehdistön silmään vasta muutama päivä sitten. Mm. Telex-sivuston englanninkielisen uutisoinnin ansiosta se on ylittänyt uutiskynnyksen jo Suomessakin. Raportin päätoimittajana on ”projektijohtaja” Beatrix Füzi, hänen lisäkseen sitä kirjoittamassa on ollut kolme ÁSZ:n työntekijää, ja näistä neljästä muuten kolme on naisia. Füzi on kasvatustieteilijä, jolla on unkarilaisessa mtmt.hu-tiedejulkaisutietokannassa 40 julkaisua mm. korkeakoulupolitiikan ja mentoroinnin alalta, muita tekijöitä mtmt.hu ei tunne (oletan, että raporttia laatimassa ollut Eszter Váradi on eri henkilö kuin mtmt:stä löytyvä senniminen molekyylibiologi).

ANALYYSI: “Pink education” -ilmiö Unkarissa?! Korkeasti koulutettujen naisten yliedustuksen osatekijät ja sen taloudellis-yhteiskunnalliset vaikutukset

Katsotaanpas. On siis olemassa jonkinlainen kysymys- ja huutomerkkejä kirvoittava pink education -ilmiö eli ”vaaleanpunainen kasvatus”. Hakufraasilla pink education ei Google Scholar tosin löydä kuin kourallisen osumia, niistäkin monet erheellisiä eli johonkin muuhun asiaan viittaavia – ja relevanteimmat vain Unkarista. Szociológiai Szemle -aikakauskirjassa vuonna 2011 ilmestyneestä kirja-arviosta saan itse asiassa sen käsityksen, että koko pink education -ilmauksen olisi kehittänyt unkarilainen Hajnalka Fényes tutkimuksessaan, jossa käsiteltiin sukupuolieroja koulutusjärjestelmässä. Taustalla on joka tapauksessa vakiintuneempi käsite pink collar work eli tyypilliset ”naisten ammatit” tai tiettyjen alojen ”naisistumisen” problematiikka. (Muutenhan pink liitetään nykyään usein sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin. Ensi näkemältä pink education -ilmauksen, jos sitä todellakin kansainvälisesti käytettäisiin, voisi kuvitella viittaavan vaikkapa opetuksen HLBTQI+-sensitiivisyyteen. Tämmöinen kouluopetushan on Unkarissa kielletty.)

Unkarissa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa, yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijoista enemmistö on naisia. ÁSZ:n raportin mukaan vuosina 2010–2021 Unkarissa naisten osuus uusista opiskelijoista on kaikkiaan ollut 55,3 %. Valmistuneista naisia on ollut viime vuosina kuutisenkymmentä prosenttia, eli koulutuspolku jää miehiltä kesken useammin kuin naisilta. Naisenemmistöisiä aloja ovat opettajakoulutus (81,4 % naisia), humanistiset tieteet (74,4%), lääke- ja terveystiede (67,5%), oikeus- ja yhteiskuntatieteet (molemmat n. 65 %) sekä taiteet (62,9%). Tyypillisiä miesaloja on vähemmän: tietojenkäsittely (miehiä opiskelijoista 84,6%), tekniikka (74,9%) ja liikuntatiede (62,2%). Korkeammilla akateemisilla portailla ”naisten ylivoima” sitten katoaa: tohtorikoulutuksessa naisia on enää 44,1 %.

Erityiseksi huolenaiheeksi raportissa nostetaan opettajakunnan naisistuminen (siis alemmilla asteilla, korkeakoulujen opettajista edelleenkin enemmistö on miehiä!). Opettajat nimittäin saattavat myös tiedostamattaan ja tahtomattaan välittää oppilailleen stereotyyppisiä käsityksiä. ELTE-yliopiston vuonna 2014 julkistetussa kyselytutkimuksessa, jossa vastaajina oli 344 opettajaa, kävi ilmi, että opettajien mielestä, kun eri sukupuolten positiivisia ominaisuuksia pitää luonnehtia, pojat ovat luovia, toimivia, loogisesti ajattelevia, huumorintajuisia, tytöt taas ystävällisiä, empaattisia ja ahkeria – ja tietenkin pojat ovat parempia reaali-, tytöt humanistisissa aineissa.

Mutta eipä tämä vielä mitään, sillä tämän jälkeen raportin kirjoittajat siirtyvät itse esittelemään juuri noita stereotyyppisiä sukupuolieroja ”kansainvälisen tutkimuksen” valossa. Siteerattua tutkimuskirjallisuutta on tosin varsin vähän, kun ottaa huomioon, miten kiistelty, ongelmallinen ja laajalti käsitelty tämä kysymys on: lähdeviitteitä on kaikkiaan kymmenkunta, niistä suurin osa unkarilaiseen kirjallisuuteen. Silti raportti julistaa takki auki, että ”kansainvälisten tutkimusten” perusteella sukupuolieroja on osoitettavissa neljällä alueella: (1) verbaalinen, (2) visuaalinen ja tilanhahmotus- sekä (3) matemaattinen lahjakkuus ynnä (4) aggressio. Pojat ovat riskihakuisia ja kilpailukeskeisiä, tytöt epäitsekkäitä ja riskinottoa välttäviä. Tytöillä on paremmat kielelliset ja kielenoppimiskyvyt sekä lyhytmuisti, pojilla parempi tilanhahmotus, looginen ja matemaattinen lahjakkuus. Okei, selvä. Toki raportin kirjoittajat muistuttavat, että pojilla on suurempi itseluottamus, tyttöihin taas vaikuttavat enemmän ympäristön paineet ja odotukset.

Raportin laatijat ovat tehneet myös omaa tutkimusta eli kaavakekyselyn. Opettajia ja vanhempia pyydettiin arvioimaan seitsenportaisella asteikolla tiettyjen ominaisuuksien poika- tai tyttömäisyyttä sekä samojen ominaisuuksien tärkeyttä tai merkityksellisyyttä koulunkäynnin ja koulutuksen kannalta. Merkittäviä eroja ei ilmennyt. Molempien ryhmien mielestä enemmän tytöille ominaisia ovat ahkeruus, hyvä kielellinen ilmaisukyky, hyvä muisti, itsekuri, itsenäisyys, sopeutuvuus, tottelevaisuus (!), emotionaalinen ja sosiaalinen kypsyys, tarkkuus, luovuus, yksitoikkoisuuden sietäminen (!) sekä kätevyys. Poikien vahvuuksia taas ovat logiikka, itseluottamus, joukkuehenki, käytännöllisyys, rakentavuus (?), innovatiivisuus, yritteliäisyys, vilkkaus, riskinotto sekä tekniikan taju. Molemmissa ryhmissä selvimmin tyttömäisenä ominaisuutena pidettiin emotionaalista ja sosiaalista kypsyyttä, selvimmin poikamaisena tekniikan tajua. Ja kuinka ollakaan, sekä opettajien että vanhempien tärkeysasteikolla tyttömäiset ominaisuudet ovat yläpäässä (ahkeruus, hyvä muisti, itsenäisyys, itsekuri, kielelliset kyvyt), poikamaiset taas alapäässä (vähiten tärkeiksi arvioitiin tekniikan taju ja riskinotto). Tosin suurin osa opettajista (79 %) ja vanhemmista (87 %) on sitä mieltä, että koulujärjestelmä ei mitenkään erityisesti suosi tyttömäisiä eikä poikamaisia ominaisuuksia. Opettajista kuitenkin 16 % katsoo koulun suosivan tyttöjen ominaisuuksia enemmän kuin poikien (päinvastaista mieltä on opettajista vain 4 %).

No juu. Tässähän voisi jäädä ihmettelemään esimerkiksi sitä, miten ”itsenäisyys” (önállóság) on ymmärretty, kun se näköjään kuuluu yhteen ”tottelevaisuuden” (szófogadás) kanssa eikä mitenkään liity itseluottamukseen tai innovatiivisuuteen, tai mitä eroa on tyttöjen ”sosiaalisella kypsyydellä” ja poikien ”joukkuehengellä”, tai tyttöjen ”luovuudella” ja poikien ”innovatiivisuudella”. Tai pohtia sitä, missä määrin näihin kysymyksiin annetut vastaukset oikeasti heijastavat koulun arkea ja opetuksen käytäntöjä, ja miten validi ylipäätään on tutkimus, jossa asetelma ja odotukset ovat kyselykaavakkeesta selvästi nähtävissä. Mutta jätän nämä kysymykset oikeiden asiantuntijoiden pohdittaviksi, sillä nyt seuraa ilmeisestikin tämän raportin pääasia: väitetyn pink education -ilmiön (siis ”koulu suosii tyttöjä ja syrjii poikia, yhyy”) yhteiskunnalliset seuraukset. Kas näin:

Sukupuolten tasa-arvo on yhteiskunnan yhteinen etu. On myös naisten edun mukaista, että miehetkin suoriutuvat hyvin, saavuttavat tuloksia ja menestystä. Jos miehekkäiden ja poikamaisten ominaisuuksien tai vahvuuksien kehittyminen jää heikommalle osalle, siitä on monia taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia.

Miehekkäiden ominaisuuksien ja vahvuuksien riittämätön kehittäminen aiheuttaa taloudellista haittaa ja on epäedullista maamme kilpailukyvyn kannalta. Luovuus, innovaatiot, yrittäjähenki, tekniikan taju sekä kilpailuhenkinen, suoritussuuntautunut asenne ovat tarpeellisia Unkarin talouden optimaalisen kehityksen, maamme yritysten tuottavuuden, kilpailukyvyn ja kestävän kehityksen kohentamiseksi. Näitä ominaisuuksia tarvitaan myös arkielämässä, sillä kasvavat nuoret joutuvat aikanaan kodeissaan kohtaamaan tilanteita, joissa tietokone hyytyy, vesihana vuotaa tai huonekalut toimitetaan osina paketissa, eikä paikalla ole asiantuntijaa näiden ongelmien ratkaisemiseen.

Eikä tässä kaikki. Korkeasti koulutettua, loogisesti ja luovasti ajattelevaa työvoimaa tarvitaan kipeästi etenkin tekniikan alalla, joten ”poikaominaisuuksiin” panostaminen olisi tärkeää. Mutta myös yhteiskunnan tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus kärsii naisten yliedustuksesta. Miesominaisuuksien syrjiminen koulussa voi aiheuttaa ”mentaalisia ja käytösongelmia”…

Mutta joka on tarkkaillut pikkupoikaa, joka harjoittelee pallon kanssa peippailemista tai purkaa ja kokoaa jotakin vehjettä, voi nähdä, että pojat (ja miehet) pystyvät harvinaisen keskittyneesti ja intensiivisesti suorittamaan tehtäviä, harjoittelemaan ja ratkaisemaan ongelmia.

Ja tämän yhden sivun mittaisen johtopäätöskoosteen lopuksi: ne demografiset seuraukset. Naisten yliedustus korkeasti koulutetussa väestössä johtaa parinvalintaongelmiin, koska tilastojenkin mukaan avioliittoja solmitaan useimmiten joko samalla koulutustasolla olevien kesken tai sitten niin, että mies on korkeammin koulutettu:

Jos tämä tendenssi jatkuu, sukupuolten eriarvoisuus korkeammassa koulutuksessa voi aiheuttaa sen riskin, että hedelmällisyys vähenee, koska naisten avioitumisen todennäköisyys ja siten myös lasten hankkimisen mahdollisuudet vähenevät.

ÁSZ:n analyysia on nyt muutaman päivän ajan ruodittu mediassa ja somessa ympäri maailmaa, ja etenkin sen johtopäätökset ovat saaneet melkoisen murskaavaa kritiikkiä. Telex-uutissivuston jutussa esimerkiksi historiantutkija Andrea Pető näkee analyysin taustalla poliittisen pyrkimyksen savustaa naiset ulos korkeakouluista. Tasa-arvoa edistävän Egyenlítő-säätiön johtaja Edina Heal muistuttaa, että kehittyneissä maissa nimenomaan korkeasti koulutetut naiset todennäköisemmin perustavat perheen ja hankkivat lapsia ja että työelämässä (Heal on entinen Googlen Unkarin maajohtaja) on monilla aloilla pulaa nimenomaan korkeasti koulutetuista naisista. Entinen ammattijalkapalloilija, urheilutoimittaja János Hrutka (sama mies, joka viime vuonna sai potkut silloiselta työnantajaltaan tuettuaan sateenkaariperheiden kampanjaa) taas on nähnyt myös taitavasti peippailevia tyttöjä ja naisia eikä ymmärrä, miten miesten tai naisten tyypillisiin ominaisuuksiin (sikäli kuin niitä tilastollisesti olisikin osoitettavissa) keskittyminen veisi yhteiskuntaa eteenpäin.

Ennen kaikkea on järjetöntä ja naurettavaa, että mutkikasta ja ympäri maailman laajalti tutkittua ongelmakimppua käsitellään yhden pienen kyselytutkimuksen sekä täysin anekdoottimaisten mutu-”todisteiden” ja esimerkkien (IKEA-huonekalun kokoaminen, tippuvan hanan korjaaminen ja pallolla peippailevat pikkupojat) varassa – ja että näistä vedetään jonkinlaisella Mikael Jungner -pokerilla taloudellista kilpailukykyä, väestönkehitystä ja koko yhteiskunnan tulevaisuutta koskevia johtopäätöksiä. Sukupuolentutkimustahan Unkarissa ei saa tehdä (näin kärjistetysti ilmaisten: yliopistojen sukupuolentutkimuksen oppiaineet tai ohjelmat kiellettiin vuonna 2018), mutta jos sukupuolisensitiivinen kasvatus ja sukupuolten tasa-arvo kouluissa todella koetaan ongelmaksi, tätä asiaa selvittämään olisi voitu rahoittaa jonkin oikean tiedelaitoksen, yliopiston tai tutkimusinstituutin, vetämä oikea, mieluusti monitieteinen tutkimusprojekti. Nyt on jostain käsittämättömästä syystä valtiontalouden tarkastusviraston (!) resursseja käytetty 20-sivuisen (sekä toinen mokoma liitteitä) brosyyrin julkaisemiseen, jonka relevanssi jää hämäräksi, ainakin jos valtiontaloudesta on kysymys.

Tästä päästäänkin laajempaan ongelmaan. Olen jo useampaan kertaan kirjoittanut siitä, miten Unkarissa menneisyyden ja etenkin kansallisen esihistorian tutkimus ja sen popularisointi on kansainvälisillä säännöillä pelaavien tieteellisten laitosten sijasta annettu valtiovallan tukemien tahojen, ”hovihistorioitsijoiden” tai asianharrastaja-poliitikkojen käsiin. Aivan helpolla ei pääse luonnontiedekään. Äskettäin levisi – englanninkielisten uutistuuttien välityksellä tietenkin – Suomeenkin uutinen Unkarin kansallispäivän aikoihin puhjenneesta sääennustusskandaalista.

Pyhän Tapanin päivänä 20. elokuuta järjestetään perinteisesti komeat ilotulitukset, joita Budapestissa taajat kansanjoukot kertyvät katselemaan Tonavan rantaan. Viime aikoina ympäristöaktivistit ovat entistä kiivaammin vaatineet loppua tälle perinteelle, ja etenkin nyt katastrofaalisen kuivuuden keskellä, inflaation ja energiakriisin painaessa päälle, tuntuu entistä järjettömämmältä käyttää julkisia varoja tämmöiseen. Ilotulituskiistan päätteeksi tuli tänä vuonna sääongelma. Unkarin ilmatieteen laitos (Országos Meteorológiai Szolgálat, OMSZ) ennusti kansallispäiväksi rankkasadetta ja myrskyä. (Tosin OMSZ muistutti, että ennuste ei ole lopullinen, ja pyysi järjestäjiä odottamaan hieman, että sääennuste selkiäisi. Pyyntöön ei suostuttu.) Ilotulitus peruttiin, mutta saderintama kulkikin toista tietä ja pääkaupunki säilyi poutaisena. Tämän jälkeen teknologia- ja teollisuusministeri László Palkovics, vanha teknokraatti, ”työperustaisen” yhteiskunnan rakentaja ja Unkarin Tiedeakatemian haudankaivaja, erotti OMSZ:n johtajan Kornélia Radicsin ja tämän kakkosmiehen Gyula Horváthin. Väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin talouspäällikkö László Hanyecz, ilmeisesti pomoportaan ainoa ei-meteorologi ja myös talon ainoa osastonjohtaja, joka ei liittynyt protestiin Radicsin erottamisen johdosta. Ministeri Palkovics sekä pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás vakuuttelevat nyt, että erottaminen ei mitenkään liittynyt kansallispäivän sääennusteeseen, mutta tätä ei vaikuta monikaan uskovan. Joukko meteorologeja 51 eri maasta on jo julkaissut somessa yhteisen protestin ja solidaarisuudenilmauksen.

Tarina meteorologien erottamisesta on tietenkin kuin jostain stalinismin aikaa kuvaavasta satiirista. Tai panee muistelemaan Herodotoksen kertomusta Persian Kserkses I:n Kreikan-sotaretkestä: kun myrsky hajotti Hellespontoksen salmen poikki rakennetun siltaviritelmän, soturikuningas suuttui ja komensi miehensä antamaan merelle kolmesataa raipaniskua. Tällaisilla tarinoillahan me ihmiset mielellämme jäsennämme ympäröivää maailmaa. Tarinoissa on vain se vaara, että ne voivat viedä huomion pois laajemmista kokonaisuuksista. Tässä tapauksessa siitä, että Unkarissa poliittinen päätöksenteko kokonaisuudessaan alkaa olla ei vain tieteestä piittaamatonta vaan suorastaan tiedevihamielistä. Ja semmoiseen ei tässä maailmantilanteessa totisesti olisi varaa missään.

Säädyllinen murhenäytelmä

Se on sitten adventti, päivä, jona Jeesus ratsastaa aasilla – politiikassa taas, tunnetun lohkaisun mukaan, aasit ratsastavat Jeesuksella harva se päivä. Sentrooppalaisissa kodeissa syttyvät pöydillä adventtiseppeleiden ensimmäiset kynttilät. Tässä suositussa pöytäkoristeessa on neljä kynttilää, protestanttikodeissa kaikki samanvärisiä (yleensä kai joulunpunaisia), katolisissa yksi vaaleanpunainen, joka ymmärtääkseni kuuluu sytyttää kolmantena adventtina eli Gaudete-sunnuntaina.

Tänä vuonna adventinviettoa varjostaa koronaviruksen uusi omikronvariantti, jonka saapumisesta Eurooppaan tipahtelee tätä kirjoittaessani tietoja uutissyötteeseeni. Itävallassa ilmaantuvuusluvut ovat kääntyneet lievään laskuun, mutta tehohoidossa olevien koronapotilaiden määrä kasvaa yhä ja on tällä hetkellä yli kuudensadan. Seitsemän päivän ilmaantuvuusluku (uusien tartuntojen määrä sataatuhatta ihmistä kohti) on nyt laskenut nipin napin alle tuhannen; pahin tilanne on Salzburgissa, Kärntenissä ja Ylä-Itävallassa, huomattavan paljon helpompi Wienissä, missä koko ajan on panostettu tehokkaaseen testaukseen ja rokotustarjontaan.

Sulkutilan päättymisestä ei vielä ole varmuutta. Yrittäjien, kaupan, matkailun ja kulttuurialan lisäksi kovilla ovat koulut ja koululaisten perheet: periaatteessa koulut halutaan pitää auki, mutta vanhemmille annettiin oikeus jättää tarvittaessa lapsensa kotiin, ja tätä alun alkaen epämääräistä suositusta on sittemmin yritetty täsmennellä aitoitävaltalaisen sotkuisen mutta joustavan sääntöhimmelin avulla.

Kiristyvä tilanne syö poliittisten päättäjien hermoja. Tänään ORF:n uutissivut kertovat tuoreen liittokansleri Schallenbergin ajautuneen avoimeen sanasotaan oikeistopopulistisen oppositiopuolueen FPÖ:n kanssa. ”Perusitävaltalaisten” kannattajajoukot ja osaksi johtoporraskin, ainakin puoluejohtaja Herbert Kickl, eivät pelkästään vastusta tulossa olevaa rokotuspakkoa ”yksilön vapauden” nimissä (tämä on puolueen virallinen linja) vaan myös käytännössä levittävät suoranaista rokotusvastaista huuhaata. Näin ainakin Kickl, joka on myös avoimesti mainostanut ivermektiiniä, lähinnä eläinten loishäätölääkkeenä tunnettua valmistetta, jota rokotusvastaisissa piireissä pidetään ihmelääkkeenä koronan hoitoon. (Itävallassa on ivermektiinin käyttäjiä jo joutunut sairaalahoitoon, joko lääkkeen takia tai koronaviruksen, johon loislääke ei sitten auttanutkaan.) Italialaiselle Corriere della Seralle antamassaan haastattelussa liittokansleri Schallenberg lataa (siteeraan ORF:n uutisesta):

“Itävallan erikoisuutena tässä pandemiassa on, että parlamentissa vaikuttaa poliittinen voima, joka vastuuttomasti toimii tieteenvastaisesti ja lietsoo kollektiivista pelkoa. Suurin ero Itävallan ja muiden Euroopan maiden välillä on siinä, että kolmanneksi suurin parlamenttipuolueemme avoimesti ja äänekkäästi vastustaa rokotusta eikä myönnä, että rokotus olisi ainoa tie ulos pandemiasta.”

Kickl vastaa haasteeseen tiedotteella, jossa väittää, että liittokansleri ei ymmärrä demokraattisia prosesseja eikä FPÖ:n kritiikin ydintä. FPÖ ei suinkaan vastusta lääketieteellisiä toimenpiteitä vaan puolustaa valinnan vapautta, ja jos ei kansleri tätä tajua, hänen pitäisi erota. Toisin sanoen: FPÖ asettaa edelleenkin ihmisten mielipiteet (”en tykkää piikeistä”, ”en tykkää hallituksesta enkä siksi halua hallituksen määräämää rokotusta”, ”luotan enemmän ‘vaihtoehtoväen’ videoblogeihin kuin valtavirtatieteeseen”) samalle viivalle tieteellisen tutkimustiedon kanssa. Ihan suoraan tätä ei voi sanoa, sillä pelkillä rokotusvastaisten äänillä ei edes Itävallassa tällä hetkellä päästä poliittiseen valtaan käsiksi, semminkin kun hörhöjen äänistä kilpailemassa on myös avoimen rokotusvastainen uusi pienpuolue MFG.

Itävaltalainen fyysikko ja tiedetoimittaja Florian Aigner, jota viime ajat olen seuraillut Twitterissä, on monesti ottanut kantaa rokotusten ja rokotusvastaisuuden kysymyksiin. Tänään osui eteeni Profil-lehden podcast, jossa Aichinger juttelee toimittaja Christa Zöchlingin kanssa. Saksantaitoisille ehdottomasti suositeltavaa kuunneltavaa! Aigner osaa loistavasti vääntää rautalangasta, mistä tieteellisyydessä ja luotettavassa, tieteellisesti todistetussa tutkimustiedossa on kysymys.

Yksi keskeinen pointti tässä keskustelussa oli tieteellisen ajattelun ymmärtäminen. Huuhaan erottamiseen oikeasta tiedosta tarvitaan tietoa ja ymmärrystä siitä, miten tiede ylipäätään toimii. Esimerkiksi: jatkuvat pienet erimielisyydet tutkijoiden kesken kuuluvat siihen mekanismiin, jonka varassa tiede edistyy, eikä niitä pidä tulkita siten, että kaikki tieteellinen tieto on täysin epävarmaa ja siksi samalla viivalla erilaisten uskomus- ja toivomuspohjaisten järjestelmien kanssa. Tiede antaa usein vain suhteellisia vastauksia, jotka myöhemmin voidaan kumota tai suhteellistaa – mutta harvemmin käy niin, että aiempi tieteellinen tieto muuttuisi täysin arvottomaksi ja sen perusteet ja sisällöt pitäisi tykkänään hylätä. Hyvä esimerkki on Newtonin mekaniikka, joka omissa rajoissaan toimii yhä, Einsteinin suhteellisuusteoria on vain laajentanut tieteen näköaloja sen ulkopuolelle.

Ennen kaikkea: tiede on yhteisöllinen, maailmanlaajuinen projekti, jossa eri tutkijoiden työ kunkin pikku osasen parissa rakentaa, korjaa ja koko ajan tarkentaa suurta kuvaa siitä, miten koko maailma toimii ja millainen se on. (Tämähän ei muuten koske vain fysiikkaa tai luonnontieteitä vaan myös ihmis-, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden tutkimusta.) Tutkijoiden työtä ei arvioida vain itsessään yksitellen vaan osana tätä isoa palapeliä. Siksi tiedeyhteisön valtavirran konsensukseen voi yleensä luottaa: se ei tarkoita, että tieteellinen totuus ratkaistaisiin äänestämällä eli laskemalla näkemyksen A ja näkemyksen B kannattajien suhteelliset lukumäärät (”miljoona kärpästä ei voi olla väärässä”), vaan että valtavirrasta poikkeavien näkemysten esittäjällä on melkoinen, usein käytännössä ylivoimainen todistustaakka harteillaan. Ja vaikka tutkijatkaan eivät ole erehtymättömiä, paljon todennäköisemmin väärässä on se uljaaksi toisinajattelijaksi itseään kuvitteleva sankari, joka luulee, että tieteessäkin pätevät viihteen lait.

Aignerin pääsanomana on, että tieteellisen ajattelun puute, siis maaginen ajattelu, on saattanut Itävallankin tämänhetkiseen koronakriisiin, eikä tämä koske vain salaliittohörhöjä, joogalentäjiä ynnä muita foliopipoporukoita jossain yhteiskunnan laitamilla vaan todellakin koko yhteiskuntaa, ”me olemme kaikki epäonnistuneet”. Tieteellisen ajattelun heikkous on siis maksanut lukuisia ihmishenkiä, ja sen syitä voi etsiä monesta suunnasta. Ehkä koulujen opetuksessa pitäisi entistä enemmän panostaa ei vain tieteen tutkimustulosten opettamiseen vaan myös sen ymmärtämiseen, miten tiede toimii ja mihin kriittinen, tieteellinen ajattelu perustuu. Ehkä Itävallassa tai laajemmin saksalaisella kielialueella näkyvät yhä sen katkoksen jäljet, joka syntyi melkein sata vuotta sitten, kun natsiajalla esimerkiksi ”koululääketieteen” ynnä muiden luonnontieteiden huomattavista edustajista monet joutuivat sattuneesta syystä maanpakoon tai vielä kamalampien sortotoimien kohteeksi. Ja ennen kaikkea: vaikka koronantorjuntatoimia varmaan vaikeuttaakin sentrooppalaisten tottumattomuus konsensuspolitiikkaan, kompromisseihin ja yhteisiin sääntöihin, myös kulttuuritaustasta nousee yllättäviä ongelmia.

Aignerin haastattelua kuunnellessa varsinaisen ahaa-elämyksen koin, kun puheeksi tuli luonnontieteiden heikko arvostus itävaltalaisessa yhteiskunnassa. Aignerin mukaan vaarallinen tiedevastaisuus näkyy esimerkiksi siinä, että paremmissakin piireissä on aivan sopivaa ja hyväksyttyä naureskellen selittää olevansa aivan onneton matematiikassa, mutta jos samalla tavalla selittelisi, että minulla ei kuulkaas ole yhtään kielipäätä eikä kirjallisuus kiinnosta, saisi kuulla tylyjä kommentteja ”sivistysvihamielisyydestään”. Tämä on ehkä sukua sille ongelmalle, josta jo kauan sitten kirjoitin: vanha sääty-yhteiskunta ei arvosta koulua eikä opetusta muuta kuin tiettyjen säätymarkkerien tarjoajana, olennaista ei niinkään ole, miten hyvin olet oppinut koulussa trigonometriaa tai latinaa, vaan se, että ylipäätään olet käynyt semmoista koulua, missä opetetaan trigonometriaa ja latinaa parempien ihmisten pojille ja tyttärille.

Olisiko tosiaan niin, että vanhan hienon taide- ja tapakulttuurin kääntöpuolena voi olla jopa todellisten ja tärkeiden asioiden väheksyntä? Olen tähän asti ollut aika lailla innoissani siitä, miten Itävallassa ns. korkeakulttuurin arvostusta ei haittaa hysteerinen elitismin pelko. Takavuosina luin hihitellen lehdestä amerikkalaisen jääkiekkovalmentajan haastattelua: mies oli syvästi harmissaan siitä, että Wienissä lapsia kyllä kuskataan kouluista kaiken maailman teattereihin, konsertteihin ja taidenäyttelyihin, mutta lasten joukkueurheiluharrastuksiin ei panosteta ollenkaan samalla lailla. Vasta nyt tulin ajatelleeksi, että korkeakulttuurille vastakkaisessa vaakakupissa voi olla ei vain jääkiekko vaan myös luonnontieteen ja tekniikan perusteiden ymmärtäminen.

Näinhän ei pitäisi olla, mutta näinkin ehkä voi käydä. Siinä tapauksessa Itävallassa olisi nyt menossa jonkinlainen ”säädyllinen murhenäytelmä”, kun ylemmät ja alemmat säädyt, kummatkin omista syistään, ovat jääneet vaille kunnon tiedekasvatusta ja huuhaamaakarien saaliiksi. Tämän surullisen tarinan voisi lopettaa esimerkkiin, johon Aignerkin viittasi puhuessaan siitä, miten rokotusvastaisuutta ei voi loputtomiin ymmärtää vaan raja on lopulta pakko vetää johonkin. Niin tärkeää kuin onkin välttää tuomitsemista, loukkaamista ja demonisoimista, tunnustaa ihmisten oikeus pelkoon ja huoleen uusien rokotteiden suhteen, jossain vaiheessa tulee eteen se kohta, jossa ymmärrys lakkaa ja nyrkki on lyötävä pöytään. Se voi tulla esimerkiksi tässä:

Impfgegner Demo vor dem Krankenhaus. Mit Kerzen, “Gemeinsam sind wir stark.”
Kein Abstand keine Masken.

Drinnen liegen die COVID-Patienten. pic.twitter.com/lfGJC3E8DE

— David Noisternig (@DNoisternig) November 24, 2021

Ylä-Itävallan Freistadtissa anestesialääkäri David Noisternig kuvasi viime viikolla Twitteriin kynttilöitä ja lyhtyjä kantavan joukon. Maskittomat, turvaväleistä viis veisaavat ihmiset osoittivat mieltään koronarokotuksia vastaan – sairaalan edessä, samaan aikaan, kun sisällä hoitajat ja lääkärit hikoilivat yrittäessään pelastaa hengitysvaikeuksista kärsiviä koronapotilaita.

Ihan perheestä, osa 3

Äskettäin kirjoitin Unkarin hallituksen uusimmasta ”kansallisesta konsultaatiosta” eli kansalaiskyselyksi naamioidusta propagandapaketista, johon vastaamista vauhditetaan nykyään myös kaupunkien julkisissa tiloissa komeilevalla julistekampanjalla. Tutun sinipohjaisissa plakaateissa ei tällä kertaa ole kuvapankkikuvia onnellisista perheistä ja tulevaisuudenuskoisina hymyilevistä tyynistä vanhuksista vaan erilaisilla emojeilla ilmaistuja tunnetiloja, joiden vallassa kansalaisten toivotaan täyttävän kyselykaavakkeet. Kuten 444.hu-sivusto asian ilmaisee: äänestäjiä pidetään lastentarhan taaperoryhmän tasoisina otuksina.

”Suututtaako teitä laiton maahanmuutto? Täyttäkää kansallinen konsultaatio!” – ”Korottaisitteko minimipalkkaa? Täyttäkää kansallinen konsultaatio!”

”Pelkäättekö lapsenne joutuvan seksuaalisen propagandan kohteeksi? Täyttäkää kansallinen konsultaatio!”

Kuten tuosta alimmasta kuvasta näkyy, myös kansallisen konsultaation teemoihin kuuluu ”lasten suojeleminen seksuaalipropagandalta” (sekä vanhempien oikeus määrätä, millaista seksuaalikasvatusta lapsille annetaan). Tarkemmin sanoen tätä koskee yksi konsultaation 13 kysymyksestä. Tämän takanahan on tietenkin uusi ja kautta Euroopan melkoista kohua nostattanut laki, joka myös Brysselissä tulkitaan seksuaalivähemmistöjä syrjiväksi. Orbánin hallitus on toista mieltä.

Niin kuin Suomenkin mediassa on kerrottu, ”sateenkaarivastaiset” pykälät eli kielto altistaa alaikäisiä lapsia seksuaalivähemmistömyönteiselle ”propagandalle” lisättiin vaivihkaa jälkikäteen uuteen lakiin, jonka varsinaisena tarkoituksena oli lasten suojeleminen seksuaaliselta hyväksikäytöltä mm. koventamalla tällaisista rikkomuksista määrättyjä rangaistuksia sekä perustamalla erityinen pedofiilirekisteri. Jo alkuperäisessä lakiesityksessäkin, sen ilmeisestä hyvästä tarkoituksesta huolimatta, oli useita ongelmia, ja varsinaisestihan ns. jööti osui tuulettimeen siinä vaiheessa, kun tähän lakiin nivottiin seksuaalivähemmistöjä koskevia pykäliä.

Kysymyshän ei todellakaan ole vain lasten suojelemisesta. Sen näkee jo siitäkin, että uusi laki ei millään tavalla puutu esimerkiksi lapsiprostituutioon tai lapsipornoon, joiden osalta esimerkiksi ECPATin tuore Unkari-raportti on varsin korutonta kertomaa. Etenkin köyhimmistä kansankerroksista – mutta näistähän suuri osa on romaneja, joilla ilmeisesti ei ole väliä – lähtöisin olevia alaikäisiä tyttöjä on vuosikaudet rahdattu ulkomaidenkin punalyhtykaduille. EU:n rekisteröidyistä ihmiskaupan uhreista unkarilaiset muodostavat suurimman kansallisuusryhmän, heitä on lähes puolet, ja heistä yli puolet on alaikäisiä. Varsinkin romaniyhteisöissä teiniraskaudet ja lasten ”avioliitot” ovat tavallisia. Unkarissa myös ”oikean” avioliiton saa solmia holhoojan luvalla jo 16-vuotiaana – kun taas vasta 18-vuotias on tarpeeksi vanha saadakseen itse hankkia tietoa ”poikkeavista” seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteetin muodoista.

Orbán on kuitenkin pelimiehiä ja valmis jatkamaan törmäyskurssilla viimeiseen saakka. Hallituksen äänitorvet jaksavat uupumatta inttää, että uusi laki ei syrji seksuaalivähemmistöjä eikä puutu aikuisten täysivaltaisten ihmisten elämään, vaan siinä on kyse edelleenkin vain perhearvoista, perheiden ja lasten suojelemisesta. Nyt ei enää kansallinen konsultaatiokaan riitä, vaan Orbán ilmoitti tänään, että lasten suojelemisesta järjestetään kansanäänestys. Sen kysymyksetkin on nyt julkistettu. Kas näin:

1. Kannatatteko sitä, että alaikäisten lasten peruskouluopetuksessa ilman vanhempien suostumusta järjestetään [eri] seksuaalisia suuntauksia esittelevää toimintaa?

2. Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille esitellään/mainostetaan/propagoidaan [tai miten tämän ”népszerűsíteni”, ’popularisoida’ nyt oikein kääntäisi?] sukupuolenvaihdoshoitoja?

3. Kannatatteko sitä, että sukupuolenvaihdoshoidot olisivat tarjolla myös alaikäisille lapsille?

4. Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille esiteltäisiin heidän kehitykseensä vaikuttavia [sic] seksuaalisia mediasisältöjä rajoituksitta?

5. Kannatatteko sitä, että sukupuolen vaihtamista esitteleviä mediasisältöjä voitaisiin julkaista?

Jälleen kerran näemme melkoisen olkiukkojen tonttuparaatin. Otetaanpa järjestyksessä:

”Vanhempien suostumusta” Unkarin kouluissa annettavaan opetukseen ja sen aatemaailmaan ei tähän asti ole ihmeemmin kyselty, siitä huolimatta, että koulujen opetusohjelmat ja oppikirjat ovat nostattaneet asiantuntijapiireissä melkoista, lievästi sanoen, kritiikkiä. Niiden antama kuva esimerkiksi kansallisesta historiasta, kirjallisuudesta ja kulttuurista on omituinen ja paikoitellen huuhaan rajamailla. Miten huolehditaan niiden vanhempien oikeuksista, jotka kenties haluaisivat kasvattaa lapsiaan avoimuuden ja suvaitsevaisuuden hengessä?

Kakkos- ja kolmoskohta maalaavat seinälle mörköä, jonka hallituksen mediaimperiumin keltaisempi laita oitis kuvittaa vielä todentuntuisemmin sitä kohdeyleisöä varten, jolle lähdekritiikkiä on aikoinaan annettu hyvin pienellä lusikalla. Näin kertoi eilen keltalehti Ripost kansikuvan kohuotsikossaan:

”Pojasta tytöksi, tytöstä pojaksi: jo lapsillekin tehdään sukupuolenvaihdosleikkauksia! GENDERHULLUTUS: Lännessä ei vaadita edes vanhempien suostumusta!”

Kuten tiedämme, ”gender” tarkoittaa englanninkielisessä tieteellisessä kielenkäytössä sosiaalista sukupuolta (vastakohtana biologiselle sukupuolelle, sex). Tämä ajatus – siis se, että ihmisen ”miehekkyys” tai ”naisellisuus” siihen liittyvine käyttäytymismalleineen, asenteineen jne. olisi suhteellinen ja monisyinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurisidonnainen juttu eikä yksinkertainen joko-tai-homma, jonka voi määrittää kurkkaamalla kyseisen ihmisen pöksyihin – toimii tehokkaana pelotteena tai ”symbolisena liimana”, jolla Euroopan oikeistopopulistit yhdistävät lippujensa alle kirjavan joukon muutospelkoisia äijiä ja äijättäriä, fundamentalistikristityistä jalkapallohuligaaneihin. Tämän symbolisen liimaputkilon kyljessä lukee nykyään ”GENDER”, ja pakettiin kuuluu myös salaliittoteorialta haiskahtava ajatus ”genderistä” ”ideologiana”, johon NE haluavat meidät ”käännyttää”.

Mielenkiintoista on myös, että Unkarissa on päästy niin pitkälle, tai niin kauas takaisin reaalisosialismin aikaan, että vihollisen nimenä voi olla myös yksinkertaisesti ”Länsi”. Turmeltuneessa Lännessähän tunnetusti autoilla leikkivä pikkutyttö saa oitis koululääkäriltä lähetteen sukupuolenvaihdokseen ja testosteronipiikin pyllyynsä ennen kuin arvaakaan, eikä vanhemmilta kukaan kysy mitään (ihan totta, tämmöisiä juttuja on Unkarissa levitetty jo jonkin aikaa).

Kysymyspatteriston lopussa rivien välistä piirtyy näkyviin ajatus ”lasten aivopesusta” tai ”käännyttämisestä”. Varsinaisena uhkakuvana tässä ovat sateenkaariaktivistit, joita on estettävä pääsemästä kouluihin lasten kimppuun, tarjoamaan näille näiden ”seksuaaliseen kehitykseen vaikuttavia” sisältöjä. Siis pelkkä homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta kertominen saa lapsiparkojen päässä jotain napsahtamaan, niin että reippaat pojat ja tytöt eivät enää haluakaan toteuttaa perinteisiä sukupuolirooleja eheän ja monilapsisen kansallismielisen ydinperheen vanhempina vaan muuttuvat yks kaks oudoiksi olennoiksi, joiden maailmassa kuuluu asiaan identifioida itsensä tänään mieheksi, huomenna naiseksi ja ylihuomenna kenties koiraksi, joka tykkää kumisaappaista.

No niin. Tämä kaikkihan näyttää varsinaiselta mätäkuun jutulta ja panee kyselemään, mitä ihmettä oikein Unkarin päättäjien päässä liikkuu. Ilmeisesti Orbán tosiaankin pelimiehenä on päättänyt lisätä panoksia ja katsoa, miten pitkälle vastapuolen kantti kestää. Tässä, samoin kuin Orbánin tutussa ”riikinkukkotanssissa” ylipäätään, näkyy myös hauskasti monikerroksisen propagandastrategian toiminta.

Populistien yksinkertaisimmalle kohdeyleisölle tuotetaan todellisissa mutapohjissa kyntävää propagandaa – se tavoittaa ne, jotka tosissaan ovat valmiita uskomaan, että turmeltuneen Lännen suurkaupungeissa ihan oikeasti ghetot palavat, terroristit riehuvat, valkoihoisia kristittyjä sorretaan ja lapset riistetään vanhemmiltaan sukupuolenvaihtoleikkaukseen vietäviksi. Vähän vähemmän kahjolla tasolla liikutaan kansanäänestyksen kysymysten muotoilussa, jossa suinkaan ei suoraan väitetä, että jossakin olisi sukupuolenvaihdoshoitoja tarjolla myös lapsille, kysytään vain, vink vink, haluaako Unkarin kansa tämmöistä myös Unkariin. Brysselissä puolestaan käsittämättömällä teflon-pokerilla kiistetään kaikki kahjoilut (ilmeisesti myös toivoen ja uskoen, että unkarintaidottomat ulkomaalaiset eivät niistä edes tule tietämään) ja vakuutellaan, että kysymys on vain kansallisista arvoista ja vanhempien oikeudesta kasvattaa lapsiaan niiden mukaisesti.

Loppujen lopuksihan tässä tuskin on kysymys siitä, että mahdollinen sateenkaaripropaganda kouluissa hirveästi haittaisi Viktor Orbánia tai muitakaan Unkarin päättäjiä. Tästä vain saadaan – sopivasti vielä näin Pride-tapahtuman alla, joka on Budapestissa tulossa lauantaina – erinomainen ns. kumiluu, jolla kansan huomio saadaan käännetyksi pois todellisista ongelmista, joihin ilkeä EU myös haluaisi puuttua, kuten korruptiosta, oikeusvaltion tilasta tai ympäristöasioista. Ensi kevään parlamenttivaalien lähestyessä ja opposition tiivistäessä rivejään tämmöinen on erityisen tärkeää.

***

Lisäys: Loppukaneetiksi haluaisin vielä kääntää äsken Facebookista silmiini osuneen puheenvuoron.

Olen opettaja.

Ikinä en ole kohdannut ketään (en yksilöä enkä järjestön edustajaa), joka olisi halunnut propagoida koululaisille minkäänlaista seksuaalisuutta. Unkarissa sukupuolenvaihdosleikkauksia ei voi suorittaa alaikäisille, joten tämä ei edes voi olla mikään asiallinen teema.

MUTTA: Usein olen kohdannut lapsia, jotka eivät ole turvassa perheensisäiseltä väkivallalta. Seksuaalista kaltoinkohtelua, tekijänä täysin hetero aikuinen ja uhrina lapsi. Lasten köyhyyttä. Voimattomia, keinottomia lastensuojeluviranomaisia, holhoojia, opettajia. Pedagogiset ammattipalvelut ovat ylikuormitettuja. Tiedän lastenkoteja ja kouluja, joissa ei ole asianmukaista henkilöstöä ja kalustoa. Esimerkiksi: henkilökuntaa on liian vähän ja se vaihtuu taajaan.

Erityislapsille ei ole asianmukaista tukea: ei henkilökuntaa eikä aineellisia edellytyksiä.

Asiantuntijoista on pulaa: lastenlääkäreistä, lapsipsykiatreista, lapsipsykologeista, erityisopettajista, tukiopettajista, opettajista, avustajista, muista terapia-ammattilaisista.

Olen tavannut semmoisenkin teinipojan, joka uskoi, että kukkakaalia syömällä hänen sukuelimensä kasvaa suuremmaksi. Näin hän oli lukenut netistä. Älkää naurako, poika ei ollut koskaan saanut kunnon sukupuolivalistusta.

Useampaan kertaan olen kohdannut tyttöjä, jotka ensimmäinen kuukautisvuoto täysin yllätti ja jotka epätoivoissaan koettivat piilotella tahraisia vaatteitaan.

Olen tavannut monia varhaisteinipoikia, jotka katselevat pornoa kännykkänsä rajattomalla nettiyhteydellä (eikä tietenkään pelkästään heteropornoa, jos tässä nyt halutaan nimenomaan pelätä HLBTQ-meininkejä). Kerronko vielä lisää?

(Nykyisistä lapsilisistä en edes rupea kirjoittamaan…)

Miksi meidän pitäisi äänestää jostakin, mitä ei edes ole? Jostakin, mikä ei ole todellinen ongelma, vain sairaan, perverssin mielikuvituksen luoma uhkakuva? Minusta ei 12 vuoden vallassaolon jälkeen ole korrektia työntää vastuuta vähemmistön niskoille ja kiihottaa sitä vastaan. Varsinkaan semmoisen vähemmistön, joka ei muuta halua kuin elää siinä missä muutkin, ja josta monet haluavat auttaa niitä, jotka ovat heidän laillaan, kuka mistäkin syystä, turvattomassa asemassa.

Näin tekee vain kelvoton, pelkurimainen hallitus, joka ei kykene ratkaisemaan todellisia yhteiskunnan ongelmia mutta yrittää peitellä täydellistä kyvyttömyyttään ja omia törkeitä tekojaan. Tämä ei enää ole mikään näpäytys, vaan koko Unkarille raaka läimäys vasten kasvoja, sen omalta hallitukselta.

Tässä vielä asian selventämiseksi muutama asianmukainen emoji:

Ihan perheestä, osa 2

Vähän aikaa sitten kirjoitin uudesta lakiesityksestä, jolla Unkarin hallitus haluaa antaa signaalin entistä ankarammasta puuttumisesta lasten hyväksikäyttöön: me suojelemme lapsia ja perheitä. Kuten Suomenkin mediassa on kerrottu, asia ei jäänyt tähän, vaan ”perhearvojen” puolustamiseen kytkettiin tietenkin seksuaalivähemmistöjen potkiminen. Lakiehdotusta täydennettiin useammalla lisäyksellä, joiden mukaan (mm. uutissivusto Telex julkaisi helpommin sulavan tiivistelmän)

• alle 18-vuotiaiden saataville ei saa toimittaa pornografisia tai ”seksuaalisuutta itsetarkoituksellisena esittäviä” sisältöjä, ei myöskään sellaisia, joissa kuvataan syntymäsukupuolesta poikkeavaa identiteettiä, sukupuolen vaihtamista tai homoseksuaalisuutta;
• koulujen seksuaali- ja perhevalistuksen on erityisesti otettava huomioon perustuslain XVI pykälän 1. kappale. [Se kuuluu epäjuristisena pikasuomennoksena näin: ”Jokaisella lapsella on oikeus asianmukaiseen fyysiseen, henkiseen ja moraaliseen kehitykseen tarvittavaan turvaan ja hoivaan. Unkari suojelee lapsen oikeutta syntymäsukupuoltaan vastaavaan identiteettiin (!) ja takaa maamme perustuslaillisen identiteetin sekä kristilliseen kulttuuriin perustuvan arvojärjestelmän mukaisen kasvatuksen.”] Tämä opetus ja valistus ei siis saa ”suuntautua syntymäsukupuolta vastaavasta identiteetistä poikkeamiseen, sukupuolen muuttamiseen tai homoseksuaalisuuden popularisoimiseen”;
• seksuaalivalistusta kouluissa saavat antaa vain erikseen säädettyyn rekisteriin merkityt tahot (ei-toivotut ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestöt pystytään näin sulkemaan pois);
• homoseksuaalisuutta ja transsukupuolisuutta esittäviä ja suosivia mainoksia ei saa päästää alle 18-vuotiaiden ulottuville (tämä liittynee myös taannoiseen Cocacola-mainosjupakkaan).

Kuten Suomen mediassakin on kerrottu, uusi lakiesitys ja sen läpimeno – useimmat oppositiopuolueet boikotoivat äänestystä, vain äärioikeistopopulistiselle Jobbikille seksuaalivähemmistöjen potkiminen oli näköjään niin tärkeää, että se hautasi sotakirveen hetkeksi ja äänesti lain puolesta – saivat tuhannet unkarilaiset kaduille osoittamaan mieltään. Unkarissa ihmetellään, joudutaanko tämän jälkeen teeveestä sensuroimaan kaikki ne kiltit ulkomaiset elokuvat ja perhesarjat, joissa esiintyy homopareja, Harry Pottereita ja Bridget Joneseja myöten, tai mitä kouluissa tämän jälkeen voi opettaa antiikin Kreikan kulttuurista ja historiasta. EU heristelee etusormea ja lupaa, öö, selvittää, rikkooko tämä uusi laki EU:n lainsäädäntöä.

Monet ovat myös muistuttaneet, että uudella lailla on ilmeiset esikuvansa Putinin Venäjällä. Politiikantutkija András Ráczin mukaan tässä on kuitenkin olennaisia eroja, nimenomaan niin, että Unkarin uusi laki on vielä venäläistä esikuvaansakin ankarampi. Venäjän laissa ei homoseksuaalisuutta niputeta yhteen lasten hyväksikäytön kanssa. Venäjällä kielletään ainoastaan ”ei-perinteisen” seksuaalisuhteen kuvausten esittäminen ja mainostaminen alle 18-vuotiaille, Unkarin laki liittää tähän transsukupuolisuuden ja sukupuolenvaihdoksen (sukupuolenkorjauksen), eikä kiellä pelkästään ”esittämistä ja mainostamista” vaan ylipäätään koko asiasta kertomisen lapsille. Myös sen rajoittaminen, mitkä tahot saavat antaa seksuaalivalistusta, on unkarilainen erikoisuus.

Kaiken kauhistelun ohella tietenkin ihmetellään, miksi tämä laki piti säätää juuri nyt. Vaalit lähestyvät, opposition yhteistyö alkaa nousta oikeaksi uhkaksi, ja jotkut ovat arvelleet Orbánin housujen oikeasti tutisevan. Etsitäänkö tässä nyt uutta viholliskuvaa, kun vuoden 2015 pakolaiskriisi kuivui kokoon eikä kaikesta pelottelusta huolimatta Unkariin ole vieläkään tulvinut allahuakbaria huutavia terroristimassoja? ”Homo on uusi migrantti?” Vai käännetäänkö huomiota pois siitä, että Fudan-yliopiston kampusprojektissa hallitus on joutunut vähän perääntymään ja koronarokotuskampanjakin (Unkarin koronantorjuntatoimien menestyksekkäin osa ja ainoa propagandavaltti) takkuilee? HVG:n jutussa Judit Windisch ja László Iván Nagy arvelevat, että näiden lisäksi tässä rakennetaan oppositiolle ansaa: kun lasten hyväksikäyttö ja seksuaalivähemmistöt on niputettu yhteen, opposition on vaikea vastustaa uutta lakia leimautumatta jammusetien hyysääjiksi.

Valitettavasti unkarilaisten asenteet ovat varsin suvaitsemattomat, ja tilanne on viime vuosina pahentunut. Vuonna 2019 julkaistun Eurobarometer-tutkimuksen mukaan 69 prosenttia unkarilaisista ei tykkää siitä, että miespari kulkee käsi kädessä tai suutelee julkisesti, ja tämä osuus on vuodesta 2015 kasvanut 13 prosenttiyksikköä. Asenteet kovenevat samalla kun julkisen keskustelun sävy muuttuu yhä aggressiivisemmaksi. Ja tässä taisteluilmapiirissä pääministeri Orbán selvästikin viihtyy.

Itse asiassa tämän blogautuksen kirjoittamiseen minut ajoi pääministerin kansliasta pullahtanut kirjoitelma, joka on otsikoitu komeasti ”samizdatiksi”. Tätä nimikettä, joka alkuaan viittasi entisessä Neuvostoliitossa ja sen satelliittimaissa tuotettuun ”maanalaiseen” kirjallisuuteen, siis teksteihin, joita monistettiin salaisissa nyrkkipajoissa, koska mihinkään ”oikeaan” lehteen tai kirjaan niitä ei olisi saanut painaa, on pääministeri Orbán nyt ruvennut käyttämään teksteistä, joita julkaisee pääministerin kanslian virallisilla verkkosivuilla. Haluan kääntää sen tähän kokonaan, sillä muuten voi äkkinäisen olla vaikeaa uskoa, millä paatoksen ja projektion (syytä toista siitä, mitä itse teet) tasolla Unkarin korkein valtiojohto nykyään liikkuu.

Liberaalien höyryjyrät ovat taas lähteneet liikkeelle Unkaria vastaan.

Nyt pedofiileja radikaalisti rankaisevien mutta lapsiamme radikaalisti puolustavien uusien lakien takia lyödään Euroopan hätäkelloja. Minkäs teet, aate on ikuinen, nyt ei uusi iskulause ole ”kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen”, vaan ”kaikkien maiden liberaalit, liittykää yhteen”. Tämä tietenkin vahvistaa sitä keskieurooppalaista vakaumusta, että nykyään liberaali on oikeasti korkeakoulututkinnon suorittanut kommunisti.

[Tätä sutkausta Orbán on viljellyt aiemminkin. Se on peräisin Hunter S. Thompsonin Rommipäiväkirjasta tai siihen perustuvasta elokuvasta, jossa rasisti-rikollinen Mr. Zimburger toteaa: ”There’s no such thing as a liberal. A liberal is a commie with a college education thinking negro thoughts.”]

Tämänhetkinen vasemmiston kampanja Unkaria vastaan on uusi todiste siitä, että nykyään vasemmisto on vapauden vihollinen, sillä sananvapauden sijaan he haluavat itse määrittelemäänsä poliittista korrektiutta, mielipiteiden pluralismin sijaan mielipidehegemoniaa itselleen.

Kuitenkaan Unkarin uusi laki ei riko mitään yleviä aatteita tai eurooppalaista oikeutta. Unkarin uusi laki vain toteaa selkeästi, että lapsen seksuaalisesta kasvatuksesta saa päättää ainoastaan lapsen vanhempi. Koulun antama kasvatus ei saa olla ristiriidassa vanhempien tahdon kanssa, se saa korkeintaan täydentää sitä, sen muoto ja sisältö on määriteltävä tarkkaan ja sidottava vanhempien suostumukseen.

Vanhemmilla on oikeus odottaa myös sitä, että niillä alustoilla, joita lapset rajoittamatta käyttävät, ei ole saatavilla pornografiaa, ei itsetarkoituksellista seksuaalisuutta, ei homoseksuaalisuutta eikä sukupuolenvaihdosohjelmia. Myös nämä rajoitukset on päätettävä kirurgisen tarkasti.

Unkarissa kukaan ei puutu siihen, miten aikuiset elävät. Meidän käsityksemme mukaan aikuisen vapaan ihmisen ei tarvitse tehdä tiliä elämästään minkään maallisen viranomaisen edessä vaan aikanaan Jumalan tuomioistuimen.

Siksi Unkarin laki ei puutu yli 18-vuotiaiden aikuisten elämään, seksuaalisiin tapoihin tai heidän omaan, aikuiseen julkisuuteensa. Päinvastoin, Unkarin yhteiskunta kuuluu eurooppalaisessa kontekstissa niihin Euroopan kansoihin [sic], jotka eniten ovat sitoutuneet tukemaan yksilön vapautta ja suvaitsevaisuutta. Tämän juurisyyt ovat meidän kulttuuriperinteissämme, kristityn vapaudessa, kansakuntamme vapaudesta käydyissä taisteluissa sekä siinä syvässä halveksunnassa, jota tunnemme kommunismia ja kommunistien hirmuvaltaa kohtaan.

Unkarilainen vapaus ei merkitse vain poliittista vapautta, vaaleja, sanan-, kokoontumisen ja yhdistymisen vapautta vaan oikeutta puolustaa perheitämme ja kasvattaa lapsiamme niin kuin itse hyväksi näemme. Meidän lakimme on eurooppalaisen vapausperinteen arvollinen jatkaja. Juuri nyt on alkanut kiista Euroopan, siis lastemme tulevaisuudesta. Tässä me olemme, asetumme kiistan kärkeen.

Oh hoh, huh huh. Tässä voisi esimerkiksi kysyä, mitä tekevät ne vanhemmat, jotka nimenomaan haluavat kasvattaa lapsensa suvaitsevaisuuteen ja tietoisuuteen ihmisen seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteettien moninaisuudesta. Tai ne nuoret, jotka jo alle 18-vuotiaina tajuavat, ettei heidän heräävä seksuaalisuutensa ihan sovi perinteiseen heteronormatiiviseen malliin, ja joille uusi laki tekee lähes mahdottomaksi saada asiallista tietoa ja tukea.

Mutta eihän tässä oikeasti ole vanhemmista eikä lapsista kysymys. Kysymys on viholliskuvista ja sota-asetelmista, joita rakennetaan, koska hyökkäys on paras puolustus ja koska Viktor Orbán on elementissään, kun pääsee hyökkäämään. (Siitä puhumatta, miten sujuvasti entiseltä kommunistisen nuorisojärjestön sihteeriltä sujuu kommunistien haukkuminen ja millaisella pokerilla valtakunnallisen mediasensuuri- ja propagandatuuttijärjestelmän rakentanut itsevaltias syyttää vastustajiaan ”mielipidehegemonian” tavoittelusta.) Pelottelulla ja vihan nostatuksella on tähänkin asti pärjätty, ja ruukku menee kaivolle, kunnes särkyy.

Pökäleitä postilaatikossa

Perheistä ja perhearvoista Unkarissa on tullut kirjoitettua jo muutamaankin otteeseen, mutta asia pysyy pinnalla Unkarin julkisuudessa oudon sitkeästi. Vähän alkaa todellakin vaikuttaa siltä, että kun ”maahanmuuttokriittisyys” eli muukalaisvihan lietsonta ei vedä kansaa riittävän hyvin – ne valtion uutiskanavissa jatkuvasti kuvaillut ”migranttien” laumat, joiden pitäisi olla höökimässä Unkarin rajoille, ovat jääneet tulematta – niin ykkös-viholliskuvaksi on nostettu ns. perhearvoja vastustava kuviteltu ”gender-ideologia”. Vaara uhkaa jokaista tavallista unkarilaista, sillä vaihtoehtojahan on vain kaksi. Joko ihannoitu menneisyys ja perinteiset patriarkaaliset perheet, joissa vaimo tietää paikkansa eikä kilpaile miesten kanssa ja joissa päämääränä on synnyttää Karpaattien allas niin täyteen, ettei maahanmuuttajia mahdu sekaan. Tai lännen ”monikulttuurinen” rappio, jossa naisista tehdään itsekkäitä miesmäisiä ”itsensätoteuttajia” ja miehistä naismaisia homoja, lapsia ei synny tai jos syntyy, nekin vedetään mukaan kammottaviin perversioihin.

Kyllä, homoseksuaalisuus on tietenkin samaa kuin pedofilia. Tähän vihjaavia ”tehkööt mitä haluavat mutta jättäkööt lapset rauhaan” -puheenvuoroja on (taannoisen satukirjaskandaalin yhteydessä) kuultu jopa itsensä pääministeri Orbánin suusta. Asiaan kuuluu, että samaan aikaan katolisen kirkon piirissä tapahtunutta lasten hyväksikäyttöä on viime aikoihin saakka hyssytelty ja tuhansien lapsipornokuvien hallussapidosta kärähtäneen Unkarin Perun-lähettilään juttua yritetty painaa villaisella, alkaen siitä, että asiaa käsitelleen parlamentin ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjat määrättiin kymmeneksi vuodeksi salaisiksi.

Niin kuin tässäkin blogissa olen aiemmin kirjoittanut, ei vain Unkarin perustuslaissa avioliittoa ole määritelty miehen ja naisen väliseksi, vaan ”syntymäsukupuolen” muuttaminen on erikseen lailla kielletty (“transkieltopykälä”) ja adoptointi tehty käytännössä lähes mahdottomaksi muille kuin (hetero)aviopareille. Kaikesta huolimatta Unkarissakin on homopariskuntia, jotka yhdessä kasvattavat jommankumman puolison biologisia tai adoptiolapsia ja siis muodostavat lapsiperheen, jota vallanpitäjät eivät halua tunnustaa. Nyt sateenkaariperheiden yhteisö on lanseerannut kampanjan A család az család eli ‘Perhe on perhe’. Kampanjan kotisivulla korostetaan, asiantuntijoihin ja tutkimustietoon viitaten, että avioliiton ja perheen käsite on ihmiskunnan historian kuluessa monesti muuttunut, että samasukupuolisten vanhempien lapsena kasvaminen ei vahingoita lapsen kehitystä mutta sitä vastoin on lapsen etujen vastaista, että häntä yhdessä kasvattavista aikuisista toista ei virallisesti tunnusteta hänen vanhemmakseen.

Kampanjan tueksi on ilmoittautunut useita yrityksiä, julkisia toimijoita ja julkisuuden henkilöitä, myös Suomen Budapestin-suurlähetystö. Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahti, Saksassa ammattilaisena pelaava Péter Gulácsi poseerasi Facebookissa vaimonsa kanssa kampanjan logo piirrettynä kämmeneensä ja kertoi: ”Mitä enemmän aikaa sitä viettää ulkomailla tai erilaisten ihmisten parissa, sen paremmin tajuaa, että se, että kaikki eivät ole samanlaisia, tekee maailmasta vain värikkäämmän, ja että tärkeintä on rakkaus, hyväksyntä ja suvaitsevaisuus toisia kohtaan.” Samoin teki toinen unkarilainen jalkapalloilija, samoin Saksassa pelaava Zsanett Jakabfi, Wolfsburgin joukkueessa kuusinkertainen naisten Bundesligan voittaja.

Mutta vastaääniäkin toki löytyy. Tässä blogissa on ennenkin mainittu Alapjogokért Központ (‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’), joka on ihmisoikeusjärjestönä esiintyvä, hallitusta lähellä oleva ajatuspaja. Se puolestaan (kertoo uutissivusto Telex) kommentoi kampanjaa Facebookissa merkillisellä puheenvuorolla, jonka kohteena oli kampanjan tukijaksi ilmoittautunut lounasravintolaketju Fruccola.

Salaatti maistuu paremmalta kylmänä kuin lämpimänä. [Sanaleikki: unkarin meleg tarkoittaa sekä ’lämmin’ että ’homo’.] Yli neljänkymmenen muun tuotemerkin ohella myös Fruccola on päättänyt tukea sitä, että homoseksuaaliset parit saisivat adoptoida lapsia. Me taas päätimme, ettemme enää tilaa Fruccolalta…

Valistuneen suomalaisen nuorison edustaja, jolle näytin kuvaa, oli perin hämmentynyt. ”Siis noihan on drag queeneja. Miten se mitenkään liittyy sateenkaariperheisiin?” Kuva näyttää itse asiassa olevan peräisin jutusta, jossa kerrotaan dragia harrastavasta 8-vuotiaasta pojasta, mutta tätä teemaa ei ”Perusoikeuksien puolesta -keskus” lähde kehittelemään sen pitemmälle. Riittää yleisön shokeeraaminen tämmöisellä kuvalla, jossa on kaksi outoa naista muistuttavaa hahmoa, toinen kaiken lisäksi tummaihoinen. Vai riittääkö? Tämän Facebook-postauksen kommenttien kärjessä näkyy armotonta kritiikkiä: ”Fruccolasta olen ainakin tähän mennessä kuullut hyvää, Perusoikeuksien puolesta -keskuksesta en mitään.” ”Tämä postaus näyttää hyvin, millaisella henkisellä tasolla te olette. Onnittelut!”

***

Olen joskus ennenkin maininnut myös Krisztina Tóthin, joka on nyky-Unkarin nimekkäimpiä runoilijoita. Jo muutama vuosi sitten hän kirpeästi kommentoi julkisuudessa Unkarin julkisen keskustelun rappiota, kärjistymistä ja tyhmistymistä. Tähän haastatteluun liittyvästä tositarinasta, jossa Tóth kuvailee vierailuaan eräässä koulussa ja sen kirjallisuudenopetuksen tukahduttavaa ilmapiiriä, tuli jonkinlainen somehitti (suomensin sen julkisiin Facebook-muistiinpanoihini). Nyt Tóth on jälleen julkisuudessa, perin ikävällä tavalla. Ja viimeisimpänä syynä on Mór Jókai.

Mór Jókai (1825–1904) oli jonkinlainen Unkarin Dickens, romantiikan ja realismin rajamailla liikkuvia paksuja romaaneja suoltava kansallinen klassikko, jota pitäisi jostain syystä kovasti ihailla. (Sekä Dickens että Jókai ovat minulle aina olleet ongelma, kummankaan teosten päällekäyvään sentimentaalisuuteen en millään pysty tykästymään, en jaksanut niitä lukea edes alttiissa nuoruudessani, kun muuten söin paksuja historiallisia tiiliskiviä aamupalaksi.) Jókai oli jo elinaikanaan tavattoman suosittu, ja ”Mauri Jókain” romaanien suomennokset kuluivat jo yli sata vuotta sitten myös Suomen kansan käsissä. Tässä jutussa avainasemassa on romaani Az arany ember, aikoinaan suomennettu nimellä ‘Onnen kultapoika’. Se on monipolvinen fantasia-seikkailutarina miehestä, joka perustaa Tonavan saarelle jonkinlaisen onnellisten valtakunnan, missä voi – sopuisan mutta intohimottoman avioliittonsa vastapainoksi – elää yhdessä rakastettunsa kanssa.

Könyves Magazin -lehden haastattelusarjassa ”Mitä kirjailija lukee?” Krisztina Tóth jutusteli toimittajan kanssa, joka keksi kysyä, mitä kirjoja Tóth haluaisi lisätä koulujen kirjallisuudenopetuksen pakolliselle lukulistalle ja mitä poistaa. (Unkarin koulujen kirjallisuudenopetukseenhan sisältyy valtava määrä pakollista luettavaa, josta on yksityiskohtaisesti määrätty valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa ja jota on paljon arvosteltu: nämä tavoitteet ovat täysin toivottomia ja todellisuudelle vieraita.) Poistettavista Tóth mainitsi ensimmäisenä Jókain ”Kultapojan”, ei vain siksi, että se on seitsemäsluokkalaisille liian raskasta ja vastahakoista luettavaa, joka saattaa tappaa kiinnostuksen kirjallisuuden klassikkoja kohtaan lopullisesti, vaan ennen kaikkea kirjan naiskuvien takia. Kuuliaisesti miestään palveleva vaimo ja yhtä kuuliaisesti ja kyselemättä sivuvaimoksi suostuva rakastettu antavat lapsille sukupuolirooleista perin oudon kuvan.

Tästä haastattelusta sitten HVG:n – siis riippumattoman ”laatulehden”! – toimittaja tekaisi klikinkalastelujutun, otsikolla “Krisztina Tóth poistaisi pakolliselta lukulistalta Arany emberin ja [Magda Szabón lastenkirjan] Bárány Boldizsárin sukupuoliroolien kuvauksen takia”. Ja siitäkös mekkala nousi, otsikkohan oli – kuten kirjailija ja kirjallisuudentutkija Gábor Schein osuvasti huomauttaa – hysterisoituneessa keskusteluilmapiirissä aivan ilmeinen haaste, täkysanaa ”sukupuolirooli” myöten. Tóth alkoi saada sekä sähköiseen että todelliseen postilaatikkoonsa sekä sähkömuotoista että aivan konkreettista sitä ihtiään. Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet otsikoi ironisesti: “Az arany ember pitää kieltää, kert’ se ei ole gender-yhteensopiva”. Siis “kieltää”. Samanhenkisillä uutis- ja keskustelualustoilla juttu on tosiaan jo ryöpsähtänyt siihen muotoon, että poliittisen korrektiuden ja liberaalin mielipideterrorin talibanit ovat kieltämässä Unkarin kirjallisuuden klassikkoja (hyvä kun eivät pistämässä silppuriin). Samaan syssyyn siteerataan kansainvälisillä altright-foorumeilla kiertäviä urbaanilegendoja siitä, miten länsimaiden yliopistoissa cancel-kulttuuri rehottaa siinä määrin, että pahaa patriarkaalista Shakespeareakaan ei enää saisi opettaa.

Eihän tässä tietenkään kirjallisuudesta ole enää kysymys, ei kirjallisuuden taiteellisista arvoista eikä kirjallisuudenopetuksestakaan. Koko jupakan käynnistymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen HVG.hu:n kulttuurisivuilla Bálint Kovács päättelee:

Koiranpaskaa ei tungeta kirjailijoiden postilaatikkoihin [näin on ilmeisesti Krisztina Tóthille käynyt] silloin, kun jossain novellissa on käytetty sekavaa metaforaa tai runoon päätynyt todella raivostuttavan epäonnistunut kielikuva. Vaan silloin, kun kirjallisuus ei ole muuta kuin ryhmysauva, jolla poliittista vakaumusta voi hakata toiseen ihmiseen. Kun Jókaista tykätään tai ei tykätä ei siksi, että hänen romaaninsa ovat hyviä tai huonoja, vaan siksi, että kyseinen poliittinen vakaumus ei salli keskustelua kansallisista arvoista tai menneisyyden jonkin näkökohdan uudelleenarviointia, varsinkin jos tämä näkökohta saattaisi poiketa politiikan määräämistä suuntaviivoista. Kun Nobel-kirjailijan (muka) ammatillisessa arvioinnissa ei ole kyse kirjailijan teoksista vaan hänen kannanotoistaan tai kenties syntyperästään. Sillä niin kauan kuin Jókai ja kumppanit ovat politiikan leikkikaluja, niin kauan täällä ei tule olemaan kirjallisuuskeskustelua, vain koiranpaskaa postilaatikossa.

***

Ja kun nyt tuli puheeksi äidinkielen ja kirjallisuuden opetus Unkarin kouluissa, niin 15. helmikuuta julkistettiin vähin äänin ylioppilastutkinnon uusia vaatimuksia koskeva asetus. Unkarin äidinkielenopettajien liiton järkyttyneessä kannanotossa uudet tutkintovaatimukset – ja ennen kaikkea niiden autoritaarinen, alan ammattilaiset ja julkisuuden tykkänään ohittanut valmistelu –saavat lievästi sanoen ankaraa kritiikkiä. Käytännön tekstitaitojen kokeen tilalle on tuotu ”sivistystesti”, joka siis käytännössä edellyttää kirjailijoiden ja teosten nimien, yksityiskohtien ja vuosilukujen ulkoa pänttäämistä, ja näitä nimiä ja yksityiskohtia on koulun yksityiskohtaisesti säädellyssä pakollisessa lukulistassa kerrassaan kohtuuton määrä. Ylioppilaskokeen suullista kuulustelua varten on opiskeltava ei enää kuuden vaan kymmenen kirjailijan elämäntarinat ja tuotannot. (Suullinen kuulustelu. Niin juuri. Keski-Euroopassa ei jostain syystä voida toimia pelkkien kirjallisten tenttien varassa; ilkeästi arvelen pääsyyksi sitä, että lunttaaminen on maan tapa ja sitä on mahdoton torjua.)

Kaksi kappaletta on pakko siteerata sellaisenaan:

Koulun opetusohjelmasta tähän asti täysin puuttuneen Herczegin “löytämistä”, hänen kohottamistaan samalle tasolle Babitsin, Petőfin tai Attila Józsefin kanssa ei tue mikään vakavasti otettava kirjallisuustieteellinen tutkimus, ei ainutkaan merkittävä kirjallisuuden historia, se on siis pelkästään ideologinen ele.

Ideologinen luonteeltaan on myös se muutos, että uudessa suunnitelmassa ei kielihistoriaa koskevan tiedon osalta mainita unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää – jota tukee alan tutkimus – vaan sen asemesta nimetään “unkarin kielen sukulaisuutta koskevat hypoteesit”.

Arvojen vartijat

Pari vuotta sitten kirjoitin täällä siitä, miten katolista kirkkoa kautta maailman viime vuosina ravistelleita lasten hyväksikäyttöskandaaleja on ilmennyt Unkarissakin, vaikka niitä aivan viime aikoihin saakka on pyritty hyssyttelemään ja painamaan villaisella. Unkarin katolisen kirkon korkeat edustajat ovat yleensä vakuutelleet, että tämmöistä ei Unkarissa tapahdu (koska unkarilaisessa kulttuurissa lapsia arvostetaan ja suojellaan…), ja jos onkin tapahtunut, niin harvoin ja kauan sitten, ja sitä paitsi kaikki on ”vuoden 1968” ja modernin seksuaalimoraalin höltymisen ja tapainturmeluksen syytä. 444.hu-sivuston pitkän journalismin palsta (tldr.444.hu) julkaisi tuolloin useampia kirjoituksia aiheesta, selvittäen muun muassa, että vaikka tilastoja ei julkisteta ja tietoja on vaikea löytää, Unkarissa on parin viime vuosikymmenen aikana käynnistetty tästä syystä prosesseja 20–30 pappia vastaan. Äskettäin sitten toimittaja Péter Urfi palasi aiheeseen kaksiosaisessa artikkelissaan.

Tarinan päähenkilö, josta käytetään vain nimikirjainta A, joutui joskus vuosituhannen alkuvuosina tuolloisen nuoren katolisen papin – jota lehdistössä on kutsuttu nimellä “Brunó” – seksuaalisten ahdistelujen uhriksi. Sittemmin on ilmennyt, että nuorisotyössä ja kesäleirien vetäjänä Brunó oli sopimattomasti lähennellyt ainakin pariakymmentä poikaa, ja luultavasti ilmoittamatta jääneitä tapauksia on paljon enemmän. A kertoi asiasta jo nuorena poikana kahdelle toiselle papille – György Snellille, joka nykyään on Budapestin apulaispiispa, ja nykyiselle Veszprémin arkkipiispalle György Udvardylle – mutta Brunó kiisti syytökset, häntä uskottiin, ja asia jäi tuolloin siihen.

Vuonna 2015 aikuiseksi varttunut A teki Brunósta uuden kantelun, ja nyt vihdoinkin pyörät lähtivät pyörimään. Brunón puuhia selvitettiin kirkon omissa elimissä Vatikaania myöten, ja pitkällinen prosessi päättyi lopulta Brunón erottamiseen pappisvirasta. Toisin kuin toisessa aiemmassa, “isä M:n” hyväksikäyttötapauksessa, jota Pannonhalman benediktiiniluostari oli käsitellyt mallikelpoisesti, julkisuuden, tiedotusvälineet ja uhrit huomioon ottaen, Brunoa suojelleet korkeat kirkonmiehet pyrkivät painamaan jutun villaisella, eivätkä edes uhrit saaneet tietää, mihin selvitys oli lopulta johtanut. Siitä puhumattakaan, että uhreilta olisi pyydetty anteeksi.

A ei tyytynyt tähän kohteluun vaan aloitti jonkinlaisen henkilökohtaisen julkisuustaistelun: kertoi kokemuksistaan lehdistölle, jakeli Budapestin Pyhän Tapanin basilikassa lentolehtisiä ja meni lopulta itse seuraamaan messua, jota toimittavalle arkkipiispa, kardinaali Péter Erdőlle hän oli vuosien mittaan kirjoittanut useita kirjeitä ja yhteydenottopyyntöjä. A ilmeisesti odotti lopulta saavansa Unkarin katolisen kirkon nimissä julkisen anteeksipyynnön. Sitä ei tullut, kardinaali Erdő vietiin kirkosta ulos huomaamattomasti sivuoven kautta ja toisella autolla, apulaispiispa Snell puolestaan teki A:sta rikosilmoituksen. Asia lähti etenemään kerrassaan oudolla tavalla. Poliisin jo kerran keskeytettyä rikostutkinnan aiheettomana syyttäjäviranomaiset ottivat asian uudelleen esiin. Väkisinkin vaikuttaa siltä, että joku vaikutusvaltainen henkilö oli jossakin vedellyt naruista…

Helmikuun alussa ollaan nyt siinä tilanteessa, että A on joutumassa oikeuteen syytettynä vainoamisesta ja uskonrauhan loukkaamisesta. Jälkimmäinen siis viittaa A:n esiintymisiin kirkossa ja messuissa, ensin mainittu taas siihen, miten A oli useita kertoja yrittänyt tavoittaa kahta Esztergomin hiippakunnan johtohenkilöä, lähettänyt useita tekstiviestejä ja sähköposteja, soitellut kirkonmiehille sekä toimistoon että kännykkään (puheluihin ei vastattu), ja kaksi kertaa käynyt apulaispiispa Snellin asunnon ulko-ovella, kerran jopa kiukuissaan potkaissut ovea. Ei puhettakaan esimerkiksi väkivallalla uhkailusta saati konkreettisesta väkivallasta, silti A yhdessä vaiheessa haettiin käsiraudoissa poliisiasemalle, missä häntä istutettiin putkassa ja kuulusteltiin tuntikausia.

Viranomaisten toiminta A:n tapauksessa on erityisen outoa, kun sitä verrataan toisenlaisten uhkailun ja vainoamisen uhrien kokemuksiin. Niistä kertoi 444.hu:lle juristi Júlia Spronz Patent-yhdistyksestä, joka puolustaa väkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Spronzin mukaan A:n tapauksen käsittely on aivan toisesta maailmasta kuin ne, joita Patent-järjestön suojatit ovat saaneet kokea. Naiset, joita esimerkiksi väkivaltainen ex-mies on uhkaillut ja vainonnut paljon pahemmin ja konkreettisemmin kuin muutaman vastaamattoman puhelinsoiton verran, joutuvat usein odottamaan viikkokausia, ennen kuin viranomaiset ryhtyvät käsittelemään heidän rikosilmoitustaan, jos ylipäätään ryhtyvät, ja usein tutkinta lopetetaan niin, ettei edes ahdistelijaa itseään ole kunnolla kuulusteltu – A:n tapauksessa taas kuultiin joukoittain todistajia. Spronz ei myöskään tiedä ainuttakaan tapausta, jossa naista uhkaillut ja vainonnut mies olisi käyty hakemassa kotoaan ja pantu rautoihin.

Viime vuosikymmeninä näiden hyväksikäyttöskandaalien yhteydessä on monissa maissa nähty, miten katolisen kirkon mahtava organisaatio suojelee omiaan: lapsiin kajonneita pappeja on vähin äänin siirrelty toisiin seurakuntiin tai toisiin tehtäviin, uhreja yritetty vaientaa, ja pahimmassa tapauksessakin asia on usein haluttu käsitellä sisäisenä kurinpitokysymyksenä, sotkematta viranomaisia asiaan. A:n tapaus taas osoittaa, miten Unkarissa katolisen kirkon yhteydet poliisiin ja syyttäjäviranomaisiin ovat vahvat. Toisin sanoen: katolinen kirkko pystyy arvovallallaan vaikuttamaan viranomaisten toimintaan. Onko tämä toinen puoli siitä ilmiöstä, johon monet Unkarin nykyisen systeemin arvostelijat ovat kiinnittäneet huomiota: jos ja kun kirkko saa valtiolta erityisiä oikeuksia ja palveluksia, onko tämä korvausta siitä, että kirkolle on ”ulkoistettu” kansalaisten (asianmukainen konservatiivis-autoritaarinen) etiikka- ja arvokasvatus?

***

Äskettäin unkarilaiseen somekuplaani kelluskeli oppositiokansanedustaja Péter Ungárin kirjelmä, josta ensi kertaa tulin tietoiseksi semmoisesta kuin CSÉN, családi életre nevelés eli ’perhe-elämään kasvattaminen’. Tämä ei ole varsinainen koulujen oppiaine mutta kuitenkin sisältökokonaisuus, jolla on kansallisessa perusopetussuunnitelmassa oma puitesuunnitelmansa. Tämmöinen CSÉN sisältyi jo aiempaankin, vuoden 2013 kansalliseen opetussuunnitelmaan, mutta – kirjoittaa HVG:n blogipalstalla ”kkerenyi” – siitä on jo kauan, ja tuolloin liian konservatiiviseksi ja syrjiväksi arvosteltu CSÉN oli nykyisen rinnalla suoranaista suvakkikamaa. Uuden CSÉNin mukaan jo neljäsluokkalaiselle on asetettu tämmöisiä oppimistavoitteita:

– hänessä voimistuu geneettistä sukupuolta vastaava sukupuoli-identiteetti; hänessä muotoutuu hedelmällisyystietoinen [kyllä! termékenységtudatos on unkariksi tämä uuskielinen ilmaus] näkemys;

– hän tuntee perhesuunnittelumenetelmien vaikutusmekanismit ja sivuvaikutukset [!], hän on selvillä luonnollisen perhesuunnittelun modernin menetelmän [siis ”varmat päivät”, ainoa katolisen kirkon hyväksymä syntyvyydensäännöstelymenetelmä?] toiminnasta;

– hän tuntee vastuuta elämän suojelemisesta [tarkoittanee abortinvastaisuutta].

Lisäksi neljäsluokkalaisen kuuluu ymmärtää paitsi vastuunsa tulevana synnytystalkoolaisena myös paikkansa komentoketjussa:

– hänellä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, hän noudattaa sopivaisuussääntöjä;

– hän pyrkii perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden [!] mukaisesti.

Tämän johdosta siis oppositiopuolue LMP:n kansanedustaja Péter Ungár kirjoitti parlamentin puhemiehelle kyselyn, jota hän perustuslain sekä valtiopäivistä säädetyn lain perusteella vaatii toimitettavaksi perusopetuksesta vastaavalle ministeri Miklós Káslerille. Tämä ei ole Ungárin ensimmäinen tämmöinen tempaus. Jo aiemmin hän oli esittänyt vastaavantapaisen kysymyksen, joka koski tässäkin blogissa käsiteltyä äidinkielen oppikirjan outoa käsitystä miesten ja naisten kielestä. Siihen vastasi ministeriöstä valtiosihteeri Rétvári hämmentävän sekavalla vuodatuksella, jossa syytettiin Orbánia edeltänyttä Gyurcsányn sosialistihallitusta ja ”gender-muodilla ratsastajia” ja väitettiin, että ”liberaali vasemmisto” ”tekee politiikkaa jo lastentarhan lelukopastakin ja on heti lyömässä sormille matchbox-rataan tarttuvaa pikkupoikaa tai nuken kampaa kurottavaa pikkutyttöä”. Tähän viitataan myös Ungárin uudemmassa kysymyksessä:

”Arvoisa herra ministeri!

Perhe-elämään kasvattaminen (CSÉN) kuuluu Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan omana puitesuunnitelmanaan. Tässä suunnitelmassa esitettyjen väitteiden osalta tiedustelisin herra ministeriltä:

Kun 9.–12. luokkien opetussuunnitelmassa mainitaan ”neitsyyden arvo, mitä merkitsee puhtaus, itsehillintä ja kieltäymys”, tai ”vakaumuksen muotoutuminen, se, että sanotaan KYLLÄ todellisille arvoille ja uskalletaan sanoa EI seksuaaliselle promiskuiteetille”, merkitseekö se, että myös suostumusikärajan ylittäneille oppilaille halutaan opetuksen välityksellä julistaa, millaista on oikea seksuaalimoraali?

Kun tämän ikäluokan opetusohjelmassa mainitaan ”raskauden keskeytyksen henkisten ja fyysisten vaarojen tunteminen (aborttien estäminen)” sekä ”elämän puolustaminen, sikiön puolustaminen – abortin ehkäiseminen”, merkitseekö se, että oppilaiden ei tarvitse tuntea voimassa olevia, myös Orbánin hallituksen voimaan jättämiä säännöksiä abortista ja sen oikeudellisista mahdollisuuksista, mutta sitä vastoin kylläkin hallituksen abortinvastaiset näkemykset?

Alaluokkalaisten osalta opetussuunnitelmassa mainitaan tavoitteena, että ”heillä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, he noudattavat sopivaisuussääntöjä, pyrkivät perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden mukaisesti, pyrkivät suorittamaan päivittäiset tehtävänsä säännöllisesti ja hoitamaan osansa kotiaskareista.” Tämä herättää kysymyksen: mitkä ovat CSÉNin puitesuunnitelman hyväksyneen ministeriön mielestä terveitä stereotypioita? Sukupuolistereotypiat?

Lopuksi kysyisin koko CSÉN-puitesuunnitelman osalta herra ministeriltä: ovatko tämän opetussuunnitelman laatijat ja hyväksyjät koskaan tavanneet oikeaa elävää unkarilaista teini-ikäistä?

Odotan vastaustanne kunnioittaen, nukenkampa kädessä.”

Nuorna vitsa väännettävä

Unkarissa on jo vuosikaudet käyty kiivasta keskustelua koulujen oppikirjoista. Useita esimerkkejä on ollut esillä tässäkin blogissa: opetussuunnitelmat ja oppikirjojen sisällöt näyttävät olevan yhä tiukemmin hallituksen käsiohjauksessa, ja tämä näkyy erityisesti aatteellisissa kysymyksissä, jotka liittyvät kansalliseen historiankirjoitukseen tai ns. perhearvoihin ja ns. perinteisiin sukupuolirooleihin.

Uusin kohu on noussut lukion äidinkielen verkko-oppikirjaan sisältyvästä tietokilpailukysymysten muotoon puetusta tehtäväsarjasta. Viestintää ja kommunikaatio-ongelmia käsittelevään osioon siis on sijoitettu tämmöinen kysely, jonka aiheena ovat miesten ja naisten erot eli sukupuolten välisen kommunikaation ongelmat.

”Naisten ja miesten verbaalisen kommunikaation ominaispiirteet eroavat toisistaan monessa kohdin. Siinä määrin, että se voi johtaa väärinymmärryksiin. Yritä selvittää, kumpi seuraavassa esitetyistä väitteistä tai sitaateista luonnehtii naisia ja kumpi miehiä!”

Tästä se lähtee:

Väite 1: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan liikeasioista, politiikasta, taloudesta, laki- ja oikeuskysymyksistä, veroista, urheilusta, uusimmista uutisista, autoista, vastakkaisesta sukupuolesta, laitteista ja vehkeistä, käytännön asioista. Väite 2: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan perheestä, tunteista, vastakkaisesta sukupuolesta, seuraelämästä, kirjoista, ruoasta, juomasta, yksityiselämän ongelmista, elämäntyylistä.

[Vasemmanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: miehet – 2. väite: naiset
[Oikeanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: naiset – 2. väite: miehet

Ja näin se jatkuu. Niitä varten, jotka eivät viitsi kelailla läpi koko testiä (seuraavaan kysymykseen ei pääse, ennen kuin vastaus on tarkistettu oikeaksi tai vääräksi, ja oikeita vaihtoehtoja on tietenkin vain yksi), 444.hu-sivuston jutussa Kitti Fődi on laatinut tiivistelmän niistä stereotypioista, joita tällä ”testillä” on tarkoitus opettaa nousevalle nuorisolle. Tyypillisten puheenaiheiden lisäksi…

• miehillä nyökkäys tai minimipalaute (”mm”, ”joo”) merkitsee myöntymystä (”olen samaa mieltä”), naisilla se merkitsee: ”kuuntelen ja tajusin, mitä sanoit, mutta en välttämättä ole samaa mieltä”;
• naiset esittävät kysymyksiä keskustelun edistämiseksi tai ylläpitämiseksi, miehet vain saadakseen (lisä)tietoja;
• miehet mielellään vaihtavat aihetta kesken keskustelun, naiset yhdistävät sanomansa aiemmin sanottuun;
• naisille on tärkeää jakaa ongelmansa toisten kanssa, kertoa huolensa ja siten osoittaa molemminpuolista luottamusta, miehet taas tulkitsevat ongelmista kertomisen avunpyynnöksi ja vastaavat antamalla konkreettisia ratkaisuehdotuksia;
• mies ei halua toistella rakastavansa naista, ”ettei se kyllästyisi”, nainen taas odottaa kuulevansa jatkuvia rakkaudentunnustuksia tai rupeaa muuten ajattelemaan, että ”se on kyllästynyt minuun”;
• miehet tulkitsevat asioihinsa puuttumisen ”häiritsemiseksi” ja määräilynhaluksi, kun nainen taas haluaa huolehtimalla osoittaa välittävänsä toisesta;
• kun mies raskaan työpäivän jälkeen istahtaa koneelle surfailemaan ilman sen kummempia taka-ajatuksia, nainen ajattelee, että mies ei halua kertoa hänelle raskaan työpäivänsä ongelmista eikä siis enää rakasta häntä;
• kun naisella on ollut rankka työpäivä, mies haluaa antaa hänelle tilaa rauhoittua, nainen taas tulkitsee tämän tahalliseksi välinpitämättömyydeksi (”hän ei enää rakasta minua”);
• kun mies saa ulkomailta hyvän työtarjouksen, hän odottaa ilman muuta naisen lähtevän mukaan, nainen taas vastaavassa tilanteessa päättää ensiksi kysyä miehensä mielipidettä;
• kun nainen on kertonut ongelmansa ja saanut mieheltä siihen vastauksen, hän loukkaantuu (”se ei edes antanut minun kertoa koko juttua, sanoi vain mielipiteensä asiaan niin kuin se olisi sillä selvä”), mies taas uskoo auttaneensa, kun kertoi toisen ongelmaan selvän ratkaisun.

Nämähän ovat niitä tilanteita, joista amerikkalaisissa perhe-sitcomeissa on vuosikymmenten ajan lypsetty huumoria. Eikä vain Amerikassa. Tulee etsimättä mieleen takavuosien kotimainen huumorisarja Ou nou!, jossa karismaattiset miesnäyttelijät, Peteliukset ja Vierikot ja kumppanit, käyttäytyivät kuin stereotyyppiset naiset, kiljahtelivat, huokailivat, kävivät pitkiä ja monisanaisia pohdintoja tunne-elämästä ja ihmissuhteista tai lässyttivät aamiaispöydässä terveellisen aterian tärkeydestä töihin lähdössä olevalle vaimolle, joka vastaa yksitavuisilla mörähdyksillä. Hillittömän hauskaa. Meillä on nimittäin vankat käsitykset siitä, millaista on naisten ja millaista miesten kommunikaatiokäyttäytyminen, ja niistä me haluamme pitää kiinni. Tutkimuksilla, jotka vahvistavat uskoamme siihen, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, että naisilla on tippaleipä- ja miehillä putkiaivot, on loppumaton kysyntä, kun taas päinvastaista todistavat tutkimustulokset eivät millään näytä pääsevän lehtien tiedepalstoille (tästä on jo vuonna 2004 ilmestynyt todella valaiseva artikkeli The Chronicle of Higher Educationissa).

Deborah Tannenin kuuluisan ja kiistellyn You Just Don’t Understand -teoksen vanavedessä kulkevat suositut keittiöpsykologiset parisuhdeoppaat kertovat meille, että miehet ja naiset puhuvat eri kieliä eivätkä siksi ymmärrä toisiaan. Usein näissä oppaissa asia myös esitetään siten, että miesparat ovat ikään kuin kömpelömpiä ja kyvyttömiä käyttelemään kielellisiä keinoja ja että kommunikaation sujumisesta on siksi vastuussa nainen, jonka pitäisi ymmärtää, ottaa huomioon ja sopeutua. Tätähän on Suomessa tutkinut jo ajat sitten Liisa Tainio, joka väitöskirjassaan 2001 analysoi paitsi parisuhdeoppaita myös pariskuntien haastatteluja – löytämättä haastatteluaineistosta mitään tukea sille, että naiset ja miehet puhuisivat eri kieltä ja että tästä aiheutuisi ymmärtämisvaikeuksia. Ja jo tätäkin ennen, suomalaisen genderlingvistiikan tienraivaajateoksessa, Lea Laitisen toimittamassa artikkelikokoelmassa Isosuinen nainen (1988) Auli Hakulinen analysoi miesporukoiden keskusteluaineistoa ja osoitti, että luottamuksellisissa tilanteissa miehet voivat yhtä hyvin kuin naiset keskenään myös juoruilla, puhua tunteista, perheestä ja ihmissuhteista, huokailla ja käyttää semmoisia naistyypillisiä kielellisiä keinoja kuin sanaa ihana.

Samantapaista ovat tietenkin kertoneet myös 444.hu:n haastattelemat unkarilaiset kielentutkijat. László Kálmán muistuttaa, että miesten ja naisten välillä voi toki kielenkäytössä olla eroja, jotka johtuvat miesten ja naisten erilaisesta yhteiskunnallisesta asemasta, erilaisista elämäntilanteista, erilaisista odotuksista, kasvatuksesta jne., mutta eri asia on, miten tätä pitäisi kouluopetuksessa käsitellä. On suorastaan järkyttävää, että koululaisia ei opeteta analysoimaan ja kyseenalaistamaan stereotyyppisiä käsityksiä ja kliseitä, päivittelee Kálmán:

Nämä [väitteet] on ilmeisesti kirjoitettu pelkästään mahatuntumalla, tarkistamatta asiaa yhtään mistään. Jos kemian tai fysiikan oppikirjassa esitettäisiin samanlaisia valetieteellisiä kysymyksiä kuin tämä 11. luokan oppikirja tarjoaa miesten ja naisten kommunikaatiosta, se olisi kansainvälinen skandaali. Jos reaaliaineissa odotetaan oppikirjojen perustuvan tieteelliseen tietoon, miksi näin ei ole kielenopetuksessa?

Tohtoriopiskelija Norbert Bencze puolestaan, joka parhaillaan tekee väitöskirjatutkimusta kielenkäytöstä pikatreffeillä, vahvistaa 444.hu:lle, että monet kyselytehtävässä esitetyistä stereotypioista eivät kerta kaikkiaan edes pidä paikkaansa. Esimerkiksi puheenaiheen vaihtaminen tai minimipalautteilla vastaaminen keskustelussa on, sukupuolesta riippumatta, paljon monimutkaisempi juttu.

Kieliasioissahan tunnetusti jokainen on omasta mielestään asiantuntija. Kammottavaa mutua ja urbaanilegendaa kielestä ja kielistä on helppo löytää, ja joskus sitä pääsee oppikirjoihinkin, muuallakin kuin Unkarissa. Olen joskus kymmenkunta vuotta sitten törmännyt suomalaisessa maantiedon oppikirjassa Pohjois-Euroopan kielistä kertovaan virheitä ja väärinkäsityksiä vilisevään mutu-pakettiin – mutta asia lienee sittemmin korjattu, ja joka tapauksessa kyseessä oli maantiedon oppikirja. Alan varsinaisten ammattilaisten luulisi tietävän asiat paremmin. Suomalaiseen äidinkielen oppikirjaan en tässä kuvatun kaltaista ”tietokilpailua” todellakaan pystyisi kuvittelemaan.

Unkarissa sitä vastoin asiaa pahentaa entisestään oppikirjatuotannon poliittinen kehikko. Myös äidinkielen oppikirja on valjastettu opettamaan virallisen ideologian mukaista käsitystä sukupuolirooleista, mutta vielä pahempaa on, että tälle ei ole vaihtoehtoa, sillä myös oppikirjojen kustantaminen on omittu valtion monopoliksi. Unkarin äidinkielenopettajien liiton johtokunnan edustaja Mariann Schiller toteaa lopuksi:

Ei suurin ongelma ole se, että tämmöistä voi ilmestyä [oppi]kirjassa, vaan se, että tämä on ainoa oppikirja, josta koulussa saa opettaa, opettajat eivät voi valita toista sen tilalle.