Walesin bardit peruskoulussa, eli miten kansansivistyksen kriisiä ei ainakaan korjata

16 helmikuun, 2020

Täytyy vielä palata viimekertaiseen aiheeseen, jota unkarilainen mediakuplani edelleenkin pullistelee, eli Unkarin uuteen Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan (NAT). Perjantaina Budapestissa ”Opettajien demokraattinen ammattijärjestö” osoitti mieltään ministeriön edessä, ja julkilausumia ovat antaneet lukuisat sekä opettajia että korkeakouluja ja tiedemaailmaa edustavat järjestöt ja laitokset, myös useiden tasokkaiden ja nimekkäiden koulujen koko opettajakunnat. Niissä puututaan eri suunnista niihin perusongelmiin, joita autoritaarinen ja alan asiantuntemuksesta piittaamaton poliittinen ohjailu aiheuttaa.

Esimerkiksi Unkarin maantieteilijöiden seuran lausunnon mukaan uusi NAT EU:n direktiivien vastaisesti ei mainitse opetuksen perustavoitteiden joukossa luonnontieteellisiä tietoja ja taitoja laisinkaan, ja samalla kun maantieteen tuntimäärät on vähennetty mahdottoman vähäisiksi, opetettavia sisältöjä on vähennetty suhteessa paljon vähemmän. Myös yrityselämän edustajat ovat protestoineet. Heidän mielestään luonnontieteiden opetuksen osalta NAT vaarantaa kansallisen kilpailukyvyn, se kun sisältää liikaa teoriaa ja ulkoa opeteltavaa tietoa mutta liian vähän käytännön taitoja ja valmiuksia, joita ”tulevaisuuden insinöörit” tarvitsisivat. Säveltäjä ja musiikin teorian opettaja Mónika Csató puolestaan toteaa, että vaikka musiikinopetuksen tuntimääriä on nostettu ja musiikki (tai ”laulu- ja musiikkikasvatus”, ének-zenei nevelés) selvästikin nähdään ”kansallisesti keskeisenä” painopistealueena, NAT kuitenkin merkitsee askelta taaksepäin. Musiikinopetuksen sisällöistä 75 % (!) on unkarilaisia kansanlauluja, taidemusiikin tuntemus jää lapsipuolen asemaan, uusin (Bartókia ja Kodályta uudempi) taidemusiikki täysin syrjään, puhumattakaan siitä viihdemusiikista, joka nykyajan lasten äänimaisemaa täyttää. Kuitenkin, jos lapsilta kysytään, mitä he musiikinopetukselta odottavat, monet vilpittömästi kertovat, että haluaisivat oppia tuntemaan erilaisia musiikin lajeja. Siitä puhumattakaan, mitä todellisuudessa tapahtuu Unkarin koulujen ulkomailla ah niin hypetetyssä musiikinopetuksessa. Näin Csató:

Sillä jos emme työnnä päätämme pensaaseen, näemme kyllä, mitä ”laulutuntien” nimellä kouluissa todellisuudessa tapahtuu: pois jääneiden matematiikantuntien korvaamista, sattuneesta syystä järjestettyjä luokanvalvojan palautetunteja, täysin hillitsemätöntä kännykän näpräämistä (että oppilaat edes olisivat hiljaa) – tai päinvastoin kansanlaulujen tekstien kuulustelemista ja aineiden kirjoittamista säveltäjien elämäkerroista. (…) NAT ei tue semmoista musiikkikasvatusta, joka laajentaisi oppilaiden näköpiiriä, vaan päinvastoin syventää kuiluja opettajan ja oppilaan, uuden ja vanhan musiikin, koulun ja arkielämän välillä.

Joka puolelta siis kuuluu samanlaista kritiikkiä: uudessa opetussuunnitelmassa puolueuskollisuus on jyrännyt asiantuntemuksen. Opetuksen sisällöt on – ilmeisesti joistakin naiivin poliittis-ideologisista syistä – haluttu lyödä lukkoon mahdollisimman yksityiskohtaisesti, antamatta opettajille ja kouluille mahdollisuutta itse harkita, millä tavalla kulloisenkin oppilasaineksen kanssa parhaiten päästäisiin koko koulutusjärjestelmän yleisiin päämääriin. (Ainakin äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yksityiskohtaiset – ja pitkät! – pakollisten luettavien ja opeteltavien kirjailijoiden ja teosten listat edustavat nykyajan Euroopassa varsin harvinaista linjaa. Esimerkiksi Suomessa opettajat saavat ymmärtääkseni päättää varsin vapaasti, mitä kirjallisuutta oppilailla luetetaan.) Pahinta ei ehkä ole edes se, että tämän yksityiskohtaisesti lueteltujen sisältöjen valinnan ovat päässeet tekemään asiantuntemukseltaan vähän kyseenalaiset mutta poliittisesti uskolliset ja ideologisesti sopivat henkilöt. Vaan se, että aatteellisessa käsiohjauksessa opetussuunnitelmaan on rakennettu täysin epärealistisia vaatimuksia. Leksikaalista tietoa – termien, käsitteiden, faktanippeleiden, vuosilukujen luettelemista ja ulkoa opettelemista – korostava opetussuunnitelma ei tunnu ottavan huomioon, että kirjallisen kulttuuripohjan yleisen rapautumisen keskellä jonkinlaisten 1900-luvun alkupuoliskon sivistysporvariston yleissivistysihanteiden paukuttaminen koko kansan lasten päihin (myös koulujakäymättömien, kenties kroonisessa työttömyydessä ja syväköyhyydessä elävien perheiden lasten) on toivoton haave.

Ja siksi halusin vielä nostaa esiin erään opettajan tosikertomuksen siitä, millaista on opettaa kansallisen kirjallisuuden klassikkoja nykyajan kuudesluokkalaisille, eikä edes kurjuudessa eläville köyhälistölapsille vaan hyvämaineisen budapestilaisen peruskoulun oppilaille. Opettaja – joka kertoo nyttemmin vaihtaneensa ammattia – oli muutama kuukausi sitten sijaisena pitämässä Unkarin kirjallisuuden tuntia, jonka aiheena oli János Aranyn (1817–1882) ”Walesin bardit”. Balladi kertoo Englannin Edvard I:n vierailusta vasta valloitetussa Walesissa vuonna 1277 ja laulajista, jotka tarun mukaan eivät suostuneet ylistämään uutta valtiasta vaan mieluummin kuolivat polttoroviolla. Siinä on nähty viittauksia Itävallan Frans Joosefin Unkarin-vierailuun vuonna 1857. (Amatöörimäisen pikasuomennoksen runosta löydätte alempaa.)

Kertoja oli jo valmiiksi kauhuissaan tehtävänsä mahdottomuudesta: opettaa 45 minuutissa kaksitoistavuotiaille lapsille runo, joka on lukiolaisillekin vaikeaa purtavaa ja jossa on semmoisia 1800-luvun runokielen sanoja ja ilmauksia, joita eivät kaikki nykyaikuisetkaan ymmärrä. Kaiken lisäksi tunti – sinä päivänä jo viides – oli pakko aloittaa karjumalla uupuneina ja hysteerisinä riehuvat lapset hiljaisiksi, mihin uuden sijaisen uutuusarvon huomioon ottaenkin kului tunnista ensimmäiset 7–8 minuuttia. Kun lopulta päästiin käsiksi runoon, jo sen otsikko osoittautui kaikille käsittämättömäksi: ensin oli näytettävä kartalta Wales ja selitettävä, että bárd ei tässä tarkoita ’lihakirvestä’ (tämä samanlainen sana käynnisti luokassa innokkaan ns. keskustelun kauhufilmien moottorisahamurhaajista). Näin oli vihdoin selvitetty runon otsikko, jolloin tunnista oli kulunut jo kolmasosa.

Pitkän runon lukemiseen ja käsittämättömien sanojen selvittämiseen oppilaille kului seuraava kymmenminuuttinen. Senkään jälkeen yksikään lapsista ei tunnustanut ymmärtävänsä, mistä koko runossa on kysymys. Tuntisuunnitelman mukaan runo olisi pitänyt nyt lukea uudestaan analysoiden sen rakennetta ja esimerkiksi puhujan vaihdoksia – missä puhuu kuningas, missä kertoja, missä bardi jne. – mutta ymmärtäen, että näiden koulupäivän uuvuttamien lasten kanssa tämä yritys ei veisi mihinkään, opettaja päätti tarttua runon keskeiseen moraaliseen kysymykseen ja istuutui lasten keskelle pulpetin reunalle keskustelemaan. Mitä tarkoittaa, että ihminen on valmis kuolemaan jonkin asian puolesta, ja voisivatko lapset ajatella, että jokin asia olisi heille itselleen yhtä tärkeä kuin Walesin bardeille vapaus?

Kiitävän hetken ajan lapset hiljentyivät vakavasti miettimään asiaa. Ei, kukaan ei keksinyt mitään semmoista, minkä puolesta voisi oikeasti kuolla. Näin oli tunnista jäljellä enää pari minuuttia, eikä opettaja ehtinyt muuta kuin antaa kotitehtäväksi puolen sivun mittaisen tekstin: mistä tämä runo kertoo? Kotitehtäviä tarkistaessa sitten ilmeni, että lapset kirjoittivat siitä, miten Edvard-kuningas ratsastaa hevosella ja miten linnassa syödään ja juodaan, mutta runon varsinainen tarina – Walesin bardit surmattiin roviolla, mutta heidän laulunsa jää soimaan valloittajakuninkaan korviin – ei ollut auennut yhdellekään oppilaista.

Voi toki sanoa, että minä olen p***a opettaja. Voi sanoa, että lapset ovat typeriä. Voi määrätä, että kahdentoista kouluvuoden aikana hyvän kirjallisuudenopettajan tulee opettaa lapsille 126 kirjailijaa. Tällä kaikella ei vain ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ei ole ollut ennenkään. Ei enää aikoihin. 

Kirjallisuuden ihanuus on mielestäni siinä, että löydämme siitä itsemme ja, kyllä, saamme valtavasti eväitä elämämme tielle. Mutta jos kaksitoistavuotiaiden kurkusta alas on järjettömällä vauhdilla tungettava heidän ikätasoonsa nähden ylivoimaisen vaikea balladi, jonka otsikkoakaan he eivät ymmärrä, silloin tuloksena on vain, että saamme heidät inhoamaan koko juttua. 

Niin kuin unkarilainen kollegani, jonka Facebook-syötteestä tämän opettajan kertomuksen löysin, toteaa: Tämä kirjoitus kertoo uudesta opetussuunnitelmasta enemmän kuin koko tähänastinen keskustelu- ja väittelymyllerrys.

***

Ja kun kerran vauhtiin pääsin, niin tässä tosiaankin János Aranyn runo ”Walesin bardit” sekä vuosi-pari sitten tekemäni pikasuomennos (tunnustan, en viitsinyt edes selvittää, onko runoa aiemmin suomennettu). Siihen inspiroi itse asiassa tämä Dániel Csordásin sarjakuvaversio, jota lämpimästi suosittelen kaikille.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Hadd látom, úgymond, mennyit ér
A velszi tartomány.

Van-e ott folyó és földje jó?
Legelőin fű kövér?
Használt-e a megöntözés:
A pártos honfivér?

S a nép, az istenadta nép,
Ha oly boldog-e rajt’
Mint akarom, s mint a barom,
Melyet igába hajt?

Felség! valóban koronád
Legszebb gyémántja Velsz:
Földet, folyót, legelni jót,
Hegy-völgyet benne lelsz.

S a nép, az istenadta nép
Oly boldog rajta, Sire!
Kunyhói mind hallgatva, mint
Megannyi puszta sir.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Körötte csend amerre ment,
És néma tartomány.

Montgomery a vár neve,
Hol aznap este szállt;
Montgomery, a vár ura,
Vendégli a királyt.

Vadat és halat, s mi jó falat
Szem-szájnak ingere,
Sürgő csoport, száz szolga hord,
Hogy nézni is tereh;

S mind, amiket e szép sziget
Ételt-italt terem;
S mind, ami bor pezsegve forr
Túl messzi tengeren.

Ti urak, ti urak! hát senkisem
Koccint értem pohárt?
Ti urak, ti urak!… ti velsz ebek!
Ne éljen Eduárd?

Vadat és halat, s mi az ég alatt
Szem-szájnak kellemes,
Azt látok én: de ördög itt
Belül minden nemes.

Ti urak, ti urak, hitvány ebek!
Ne éljen Eduárd?
Hol van, ki zengje tetteim –
Elő egy velszi bárd!

Egymásra néz a sok vitéz,
A vendég velsz urak;
Orcáikon, mint félelem,
Sápadt el a harag.

Szó bennszakad, hang fennakad,
Lehellet megszegik. –
Ajtó megől fehér galamb,
Ősz bárd emelkedik.

Itt van, király, ki tetteidet
Elzengi, mond az agg;
S fegyver csörög, haló hörög
Amint húrjába csap.

“Fegyver csörög, haló hörög,
A nap vértóba száll,
Vérszagra gyűl az éji vad:
Te tetted ezt, király!

Levágva népünk ezrei,
Halomba, mint kereszt,
Hogy sirva tallóz aki él:
Király, te tetted ezt!”

Máglyára! el! igen kemény –
Parancsol Eduárd –
Ha! lágyabb ének kell nekünk;
S belép egy ifju bárd.

“Ah! lágyan kél az esti szél
Milford-öböl felé;
Szüzek siralma, özvegyek
Panasza nyög belé.

Ne szülj rabot, te szűz! anya
Ne szoptass csecsemőt!…”
S int a király. S elérte még
A máglyára menőt.

De vakmerőn s hivatlanúl
Előáll harmadik;
Kobzán a dal magára vall,
Ez íge hallatik:

“Elhullt csatában a derék –
No halld meg Eduárd:
Neved ki diccsel ejtené,
Nem él oly velszi bárd.

Emléke sír a lanton még –
No halld meg Eduárd:
Átok fejedre minden dal,
Melyet zeng velszi bárd.”

Meglátom én! – S parancsot ád
Király rettenetest:
Máglyára, ki ellenszegűl,
Minden velsz énekest!

Szolgái szét száguldanak,
Ország-szerin, tova.
Montgomeryben így esett
A híres lakoma. –

S Edward király, angol király
Vágtat fakó lován;
Körötte ég földszint az ég:
A velszi tartomány.

Ötszáz, bizony, dalolva ment
Lángsírba velszi bárd:
De egy se birta mondani
Hogy: éljen Eduárd. –

Ha, ha! mi zúg?… mi éji dal
London utcáin ez?
Felköttetem a lord-majort,
Ha bosszant bármi nesz!

Áll néma csend; légy szárnya bent,
Se künn, nem hallatik:
“Fejére szól, ki szót emel!
Király nem alhatik.”

Ha, ha! elő síp, dob, zene!
Harsogjon harsona:
Fülembe zúgja átkait
A velszi lakoma…

De túl zenén, túl síp-dobon,
Riadó kürtön át:
Ötszáz énekli hangosan
A vértanúk dalát.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
Pian näen sen, mink’ arvoinen
on Walesin alusmaa.

Maa jokien ja laaksojen
kasvaako vehmaana,
kun kasteltu on laitumet
maan poikain hurmeella?

Ja kunnon kansa – tottahan,
kuin tahtonikin on,
käy joka mies kuin juhdan ies
ois kantaa huoleton?

Oi herra! Wales on kruununne
timantti loistava:
niin kelvokkaat on laidunmaat,
on vuorta, laaksoa.

Ja kunnon kansa, sehän on
onneensa tyytynyt!
Niin hiljaista kuin haudassa
sen kylissä on nyt.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
tien varsilla on hiljaista,
ja äänetön on maa.

Montgomery se linna on,
hän jonne yöksi jää.
Montgomery, sen isäntä,
saa häntä viihdyttää.

Maan, veden, metsän anteja
on kohta tarjolla,
ei äärtä näy, ja työstä käy
jo sitä katsella.

On valituinta herkkua
edessä kuninkaan,
ja viinikin helmeilevin
tarhoista kaukomaan.

Te herrat, hei! Mikä kielen vei?
Pikari kouraan vaan!
Te koirat, hei! Miks kukaan ei
juo maljaa kuninkaan?

Maan, veden, metsän anteja
on pöydät väärällään,
vaan näen sen: teist’ jokainen
on piru mielessään.

Vai ette, koirat, kiitä te!
Teoista kuninkaan
siis walesilainen laulaja
te tuokaa laulamaan!

Hämmentyen, hiljentyen
toisiinsa katsovat
pöydässä Walesin ruhtinaat,
raivosta kalpeat.

Kun herroista ei sanaa saa
suustansa yksikään,
ovelta nähdään nousevan
nyt bardin harmaapään.

Oi kuningas, sun teoistas
sankarilaulun teen!
Kuin miekan kalske soisi, kun
mies tarttuu soittimeen.

”Soi miekan kalske, aurinko
kun laskee verinen,
yön pedot verta vainuaa:
sä, kuningas, teit sen!

Tuhansin kaadoit kansaamme,
kuin teuraaksi sen veit,
elävät syyttää itkien:
Sä, kuningas, sen teit!”

Pois roviolle! Karkeaa!
on käsky Edwardin.
Nyt tuodaan nuorta laulajaa:
laulakoon lempeemmin.

”Ah! Iltatuuli lempeä
Milfordin lahdella
soi nyyhkytystä neitojen,
leskien itkua.

Äl’, äiti, lasta synnytä
orjaksi valtiaan!…”
Kuningas viittaa. Toinenkin
saa käydä kuolemaan.

Vaan kolmas Walesin bardeista
ei kaipaa kutsua,
hän yllättäin ja uhmapäin
käy esiin joukosta:

“Kaatuivat Cymrun uljaimmat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin yksikään
ei kiitä tekojas.

Laulumme heitä muistavat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin jokainen
kiroaa tekojas.”

Se nähdään! – on nyt armoton
kuninkaan komento:
Ne laulajat, jotk’ uhmaavat,
saa niellä rovio!

Ja kautta maan nyt kulkevat
kuninkaan lähetit.
Näin päättyivät Montgomeryn
kuuluisat kekkerit.

Englannin Edvard-kuningas
hevostaan kannustaa;
ylt’ympärillä liekkeihin
jää Walesin alusmaa.

Laulaen kulki kuolemaan
viissataa bardia,
vaan ylistänyt ainutkaan
ei Eduardia.

Haa! Mikä öinen laulu soi
nyt Lontoon kaduilla?
Lord-mayor hirteen vietäköön,
jos en saa nukkua!

Ei liikahtaa ees lehti saa,
niin hiljaa Lontoo on:
“Ken äännähtää, sen poikki pää!
On Edward uneton.”

Haa! pillit, torvet soimaan nyt
ja juhlarummutus:
Näet korvissain soi aina vain
tuo Walesin kirous…

Vaan läpi torven pauhinan
ja yli rumpujen
soi viidensadan marttyyrin
todistus viimeinen.


Opin sauna autuas aina

10 helmikuun, 2020

Pitkällisen väännön jälkeen Unkarissa on lyöty lukkoon ja saatettu julkisuuteen uusi koulujen virallinen perusopetussuunnitelma, Nemzeti Alaptanterv (kuten melkein kaikki muukin, tämäkin on tietysti nemzeti eli ‘kansallinen’) eli NAT – sopivasti myöhään perjantai-iltana 31. tammikuuta.

Opetussuunnitelman uudistuksesta on kiistelty, huhuttu ja väännetty kättä vuosikausia. Yhdessä vaiheessa uutta opetussuunnitelmaa laati työryhmä nimekkään psykologin, akateemikko Valéria Csépen johdolla. Tämä suunnitelma ilmeisesti torpattiin, kriittisessä mediassa kiertäneen tulkinnan mukaan riittämättömän ”kansallismielisyyden” vuoksi. Viime kuukausina julkisuudessa liikkui väitteitä siitäkin, että NATeja olisi valmisteltu kaksi rinnakkaista eikä asiasta vastaava ministeri, inhimillisten voimavarojen superministeriötä johtava lääkäri ja vaihtoehtoisen kansallismielisen historian harrastaja Miklós Kásler olisi enää oikein perillä tämän projektin kulusta. Index-sivuston ”Grafitember” tiivistää tapahtumat kuvasarjaan, jossa ministeri Káslerin puheilla seisovat Valéria Csépe ja pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás, kummallakin oma NAT-versionsa edessään. Gulyás huomauttaa Káslerille, että ”tuossa toisessa suunnitelmassa on mukana myös Darwin… no comment!” Kun Csépe yrittää puolustella, että ”myös Darwin oli Jumalan pikku karitsa”, Gulyás kehottaa katsomaan, minkä kokoisena Albert Wass Csépen opetussuunnitelmassa esitetään (hänen oman NAT-versionsa välistä kurkisteleva Wass on paljon isompi ja sotilaallisempi).

ikermostohak

Lopputulos on viimeisen kuvan mukaan ministeri Káslerin ärjähdys: ”Nyt riittää! Teippaatte ne yhteen, suitsutatte kunnolla joka puolelta, ja pistätte menemään! Se on nyt tämä, ja sillä siisti!”

Itse asiassa lopulliseen ”teipattuun” versioon ei ilmeisesti Valéria Csépen reformisuunnitelmista päässyt mukaan paljoakaan: uusi NAT ei ole perusteellisesti uudistettu vaan aiemman opetussuunnitelman korjailtu versio. HVG:n toimittaja toki löytää uudesta NAT:sta positiivisiakin piirteitä: johdannossa kuvaillut pedagogiset periaatteet ovat ajanmukaiset ja oppijakeskeiset, ja koululaisten pitkään paljoksuttua työtaakkaa on todellakin pyritty vähentämään laskemalla pakollisia tuntimääriä (esimerkiksi ensimmäisen kolmen kouluvuoden aikana viikkotunteja oli tähänastisessa opetussuunnitelmassa 27–30, nyt vain 24). Uutena oppiaineena mukaan tulevat ”digitaalinen kulttuuri” sekä 1.–7.-luokkalaisille opetettava ”tekniikka ja suunnittelu”, jossa käden taitojen ja luovuuden on tarkoitus kohdata teknisen ongelmanratkaisukyvyn kehittäminen.

Mutta oman uutisvirtani NAT-juttuja on kuitenkin leimannut ankara kritiikki. Ongelmien alkujuuri on taas kerran se, että politiikka on jyrännyt asiantuntemuksen. Opetussuunnitelman lopullista versiota on ”teipattu” kasaan hätäisesti ja salaa, ilman kunnon keskustelua asiantuntijoiden ja asianosaisten kesken. Edes aiempaa, vuoden 2012 NAT:ia, sen toimivuutta ja toteutumista ei ole kunnolla asiantuntijoiden toimesta arvioitu – millaisilla perusteilla sitten on voitu lähteä tekemään uutta? Useiden julkisten protestien lisäksi verkosta löytyy uuden NAT:n vastainen joukkovetoomus, jonka tätä kirjoittaessani on allekirjoittanut yli 12 000 ihmistä.

Eri oppositiopuolueiden edustajat ovat tänä aamuna jättäneet parlamentille aloitteen, jossa esitetään laillisuudeltaan kyseenalaisen NAT 2020:n vetämistä takaisin ja uuden perusopetussuunnitelman valmistelun aloittamista. Allekirjoittajat tiivistävät NAT:n ongelmakohdat näin:

NAT 2020:n valmistelua ei suoritettu yhteistyössä alan edustajien kanssa vaan ”maan alla”;

tämä NAT ei ole ”kansallinen”, sillä se sulkee ulos kaksi kolmasosaa oppilaista: se ei koske ammattikouluja ja soveltuu teknikumeihin (”ammattilukioihin”) vain osittain;

tämä NAT ei ole ”perusopetussuunnitelma”, sillä siinä yksityiskohtaisesti säädetty oppiaines täyttää ja ylittääkin käytettävissä olevat tuntikehykset;

se ei lievennä oppilaiden työtaakkaa, sillä tuntimäärät eivät ole paljoakaan vähenneet mutta sisältöjen määrät joillakin aloilla merkittävästi lisääntyneet;

tiukka säätely ja sisältöjen yksityiskohtainen kuvailu tekee mahdottomaksi opetuksen sopeuttamisen paikallisiin ja erilaisten oppijoiden vaatimuksiin ja ehkäisee siten eriarvoisuuden korjaamista;

isänmaallisilla fraaseilla mahtaileminen ei edistä isänmaallisuutta; tekstistä ilmenee paremminkin, että oppilaista on tarkoitus kasvattaa alamaisia;

jos johdanto-osassa näkyykin pedagogisesti ajanmukaisia periaatteita ja päämääriä, suunnitelman yksityiskohdat ovat usein ristiriidassa niiden kanssa;

opetussuunnitelman käyttöön ottamiseen on aivan liian vähän aikaa: oppikirjoja ei ehditä tilata saati kirjoittaa ja julkaista, opettajia valmentaa tai paikallisia opetussuunnitelmia muotoilla.

Ehkä eniten omassa uutiskuplassani ovat olleet esillä uuden NAT:n aatteelliset painotukset. Albert Wass tuli jo mainituksi, lisäksi uuden NAT:n äidinkielen ja kirjallisuuden opetusohjelmaan on sisällytetty tässäkin blogissa jo esillä ollut toinen pahasti sodanaikaisissa natsimeiningeissä kompromettoitunut transilvanialaiskirjailija József Nyirő, samoin kuin kriitikkojen viihteelliseksi nyrpistelemä mutta kansan käsissä kulunut ja ennen kaikkea aatteellisesti sopiva Ferenc Herczeg. (Somessa pyörii jo opettajien kampanja ”En opeta natsikirjailijan tuotantoa!”) Ylipäätään kirjallisuuden opetuksen yhteydessä opetettavat kirjailijat on lueteltu tarkkaan – lähes kaikki ovat 1800-luvun tai 1900-luvun alkupuolen klassikkoja, myös vanhempaa unkarilaista ja etenkin maailmankirjallisuutta (Raamatusta, Shakespearesta ja Molièresta Agatha Christieen) on mukana, nykyään vaikuttavista kirjailijoista ei ainuttakaan – ja ”pakollisena lukemistona” luetellaan jo kahdeksan ensimmäisen kouluvuoden ajalle kymmenkunta näitä klassikoita. Onko tosiaankin opetuksen sisällöt määriteltävä näin yksityiskohtaisesti?

Väkisinkin tässä ihmettelee, miten paljon aikaa äidinkielen ja tekstitaitojen opettamiseen jää, jos jo esiteininä on luettava koulussa pitkiä kansallisromanttisia runoelmia vaikealla 1800-luvun kielellä (sekä esimerkiksi Shakespearen Kesäyön unelma) ja lisäksi painettava mieleen (memoriter) katkelmia kymmenien kirjailijoiden tuotannosta. Sinänsä minusta on kaunis ja jalo ajatus, että lapset pannaan lukemaan ja tutustumaan myös kansallisen sekä maailmankirjallisuuden kaanoniin. On vain vaikea uskoa, että autoritaarisella paukuttamisella ja ulkoaopettelulla kenestäkään tehdään kirjallisuuden harrastajaa ja erilaisten tekstien ymmärtäjää. Uuden opetusohjelman näkemyksiä kielitiedon ja kielitaitojen opettamisesta (”oppilaan on ymmärrettävä, että kieli muuttuu ja että hän on vastuussa siitä”) en edes uskalla lähteä tarkemmin kaivelemaan. Nyest.hu-sivustolla István Jánk päätyy toteamaan, että äidinkielen opetuksen osalta NAT on kauttaaltaan asiantuntemattomuuden kyllästämä ja tulee tuottamaan arvaamattomat vahingot.

Kuitenkin koko tämä NAT-hulabaloo on vain oire vielä pahemmasta vinoumasta. Ei vain Unkarissa vaan koko Sentroopassa koulu on maailman sivu ollut enemmän sosiaalistaja, yhteiskunnan rakenteiden ylläpitäjä kuin koko kansan sivistäjä tai kansallisen ylpeyden aihe. Tämän takia myös opettajan ammatti on huonosti arvostettu ja heikosti palkattu, ja opettajakoulutukseen valikoituvat yleisen käsityksen mukaan ne, jotka eivät muuhun kelpaa. Jos tämä on ongelma myös rikkaassa Saksassa ja Itävallassa, niin Unkarissa tilanne on vielä paljon pahempi, kun reaalisosialismin vuosikymmenet ovat tuhonneet arvokkaita perinteitä eikä järjestelmä ole sen jäljiltä koskaan päässyt taloudellisesti jaloilleen. Koulujen resursointi on surkeaa, hallinto korruption rämettämä, opettajien palkat epätoivoisen kehnot ja pätevistä opettajista huutava pula (yhden arkielämän tositarinan olen suomentanut tänne).

Erilaisten protestikampanjojen keskeltä nostaisin siis esiin HVG:n artikkelin loppuponnen:

Miklós Káslerin mukaan päämääränä on, että ”perinteisiä eurooppalaisia arvoja ja modernia opetusta yhdistävästä unkarilaisesta opetus- ja koulutusjärjestelmästä valmistuvat nuoret olisivat vuonna 2030 maailman huipputasoa”. Hieno päämäärä, mutta siihen ei paljoa vaikuta ajanmukaisinkaan opetussuunnitelma. Kasvatustieteilijät ja kansainväliset tutkimukset vakuuttavat, että koulujärjestelmän laatu ja tehokkuus ei riipu säädetyistä oppimateriaaleista (siis opetussuunnitelmista) vaan muun muassa hyvistä opettajista, opettajien autonomiasta ja arvostuksesta. Sillä, onko kirjallisuuden opetussisältöihin määrätty kuuluvaksi Albert Wass tai Agatha Christie, ei tältä kannalta ole mitään väliä.

PS: kaiken lisäksi kovalla kiireellä pannaan uusiksi myös ammattikoulutus. Pääperiaatteena uudessa järjestelmässä on ainakin Mérce-sivuston analyysin mukaan ammatti- ja yleissivistävän koulutuksen entistä selkeämpi ja varhaisempi erottaminen toisistaan. Ammattikoulutushan on tärkeää, tämän on Unkarin nykyinen hallitus jo selvästi linjannut: ”työperustainen yhteiskunta” ei tarvitse hyödyttömiä, ylikoulutettuja vetelehtijöitä ja valittajia vaan reipasta sinikaulus- ja haalariväkeä saksalaisten autotehtaisiin. (Valitettavasti vain vanhemmat edelleenkin ovat mieluummin lähettämässä lapsiaan yleissivistäviin lukioihin.) Uuden järjestelmän pitäisi käynnistyä heti syksystä, mutta toistaiseksi siitä on hyvin vähän tietoa saatavilla. Asianosaiset nuoret ja heidän vanhempansa ovat lievästi sanoen hermostuneita, ja syystä.


Kahden kerroksen koululaisia

17 tammikuun, 2020

Gyöngyöspata on Pohjois-Unkarissa sijaitseva pieni paikkakunta, muodollisesti kaupunki, vaikka asukkaita on vain kolmisentuhatta. Siellä on vanhan linnan rauniot ja keskiaikainen kirkko, mutta viime vuosina se on ollut julkisuudessa lähinnä runsaslukuisen romaniväestön ympärille syntyneiden jännitteiden takia. Keväällä 2011 äärioikeistolaiset saapashousukaartit ryhtyivät aktiivisesti partioimaan romanien asuinalueilla, ja puhkesi muutamia tappeluita. Ihmishenkien menetykseltä ilmeisesti kuitenkin säästyttiin, toisin kuin muutamilla muilla paikkakunnilla.

Näkymä Gyöngyöspatan romanikortteleista. Kuva Zoltán Balogh/MTI.

Pari vuotta sitten Gyöngyöspata nousi lehtiotsikoihin oikeudenkäynnin ansiosta, joka oli laajuudeltaan ja tuloksiltaan poikkeuksellinen, vaikka siihen aihetta antanut ilmiö luultavasti tunnetaan muillakin paikkakunnilla. Kymmeniä romanilapsia ja heidän vanhempiaan edustava säätiö haastoi Unkarin valtion oikeuteen paikallisessa peruskoulussa harjoitetusta segregaatiosta: romanilapsia oli opetettu erillään valtaväestön lapsista. Romanilasten B-luokat sijaitsivat erillään muista, koulun alakerrassa, joidenkin lasten kertoman mukaan he eivät saaneet käydä edes käyttämässä yläkerran – kuinka ollakaan, huomattavasti siistimpää – vessaa. Romanilapsille ei opetettu ”informatiikkaa” eli tietokoneen käyttöä, sen sijaan he saivat vapaaehtoisesti tehdä matematiikan tehtäviä tai ihan vain mennä pihalle leikkimään. Heille ei annettu läksyjä; niille, jotka kävivät A-luokkaa yhdessä valkolaislasten kanssa, oli kuulemma joskus suoraan sanottu, että tätä sanelutehtävää ei heidän tarvitse kirjoittaa, ja jos he pyysivät luokkatovereiltaan tehtävät ja vapaaehtoisesti tekivät ne, niitä ei tarkastettu. Romanilapsia ei viety luokkaretkille, tanssi- tai uimaopetukseen. Heitä opetettiin luokkatasonsa alapuolella olevista kirjoista, esimerkiksi seitsemännellä luokalla he saivat lukea neljännen luokan äidinkielen oppikirjaa. Lopputulos tästä kaikesta oli – varmaan melkoisten henkisten traumojen lisäksi – se, että useimmat romanilapset eivät saaneet koulua käydyksi kunnialla loppuun: ei päästötodistusta, ei toivoakaan edes ammatti- saati korkeammasta koulutuksesta, kunnon työpaikasta ja toimeentulosta. Jotkut tämän ”koulutuksen” käyneistä nuorista kertoivat, etteivät olleet kouluvuosiensa mittaan oppineet edes kunnolla lukemaan.

Lokakuussa 2018 pitkään kestänyt oikeudenkäynti päättyi Egerin raastuvanoikeudessa romaniperheiden voittoon. Juttu eteni korkeampiin oikeusasteisiin, syksyllä Debrecenin lääninoikeus edelleenkin tuomitsi valtion ja Gyöngyöspatan kunnan maksamaan romanilapsille yhteensä 90 miljoonan forintin (n. 270 000 €) korvaukset, ja tällä hetkellä ounastellaan korkeimman oikeuden (Kúria) päätyvän samaan päätökseen. Hallituksen ja Fidesz-puolueen edustajien reaktiot tähän ovat viime päivinä kelluneet uutisvirrassani melkoisilla laineilla. Samoilta seuduilta kotoisin oleva Fidesz-kansanedustaja László Horváth esimerkiksi oli Facebookissa julistanut, että oikeuden päätös on tuhoisa ja epäoikeudenmukainen (rangaistus kohdistuu kaikkiin, myös syyttömiin gyöngyöspatalaisiin) – ja kaiken takana on tietenkin ”Soros-verkosto” (toisin sanoen: romanilapsia oikeudenkäynnissä avustanut säätiö on sekin nauttinut Sorosin tukea).

Eikä tässä kaikki. Viikko sitten itse Viktor Orbán lehdistötilaisuudessaan puuttui Gyöngyöspatan tapaukseen. Hän ei tosin itse ole paikkakuntalainen, mutta…

… jos asuisin siellä, kysyisin kuitenkin, miten voi olla, että jostain syystä samassa yhteisössä, samassa kylässä asuvan etnisesti määrittyvän ryhmän jäsenet saavat merkittävän summan rahaa tekemättä siitä hyvästä minkäänlaista työtä. Samalla kun minun olisi tehtävä saman summan eteen työtä ties miten monta tuntia, päivää tai vuotta. (…) Ja olen sitä mieltä, että nämä ihmiset ovat oikeassa.

Peruspopulistista vihanlietsontaa mutaisimmillaan siis: hei katsokaa, NOILLE annetaan ilmaista rahaa ja kunnon tavalliset työtätekevät kansalaiset saavat nuolla näppejään! Hallituksen tiedottajan István Hollikin mukaan Orbán on oikeassa, sitä paitsi segregaatio aloitettiin jo edellisen sosialistihallituksen aikana ja lopetettiin Orbánin hallituksen toimesta, ja joka tapauksessa kaikkeen syypää on Soros. Syyllisyyskysymyksiä toki mutkistaa sekin, että Gyöngyöspatan koulu monien muiden lailla siirtyi kunnalta valtion haltuun vuonna 2013; segregaatiota ei kuitenkaan lopetettu tuolloin (saati heti Orbánin noustua valtaan 2010) vaan se on jatkunut ainakin vuoteen 2017.

Tätä kirjoittaessani kansanedustaja Horváth on ilmoittanut, että valtio rahan sijasta tarjoaisi mieluummin korvauksia luonnossa: segregaatiosta kärsineille koululaisille järjestettäisiin korvaavaa koulutusta kielissä, informatiikassa ynnä muussa sekä kansalaistaidon ja arjessa selviämisen opetusta. Puusta katsoen tämä kuulostaa hyvältä: eivät syrjäytyneet ja koulutusta vaille jääneet, rikollisuutta ja myrkyllisiä alakulttuureja kasvattavassa köyhyydessä eläneet ihmiset välttämättä osaa toimia järkevästi, jos muitta mutkitta saavat tukun riihikuivaa käteistä. Unkarin tilannetta seuranneessa ajatus kuitenkin nostattaa erinäisiä epäluuloja. Kuka tämän koulutuksen tarjoaisi, miten sen laatua valvottaisiin – ja tulisiko tästäkin yksi uusi korruptiokanava entisten lisäksi, eli katoaisivatko nämä rahat sinne, minne romaniväestön integraatioon ja tukemiseen tarkoitetut rahat ovat ennenkin menneet, esimerkiksi sopivat suhteet omaavan henkilön tätä varten perustamalle palveluyritykselle vain nimellisten suoritusten vastineeksi?

Ei Unkarin koululaitoksella muutenkaan mene turhan hyvin. Opettajien kehnosta palkasta, ajan vaatimuksia vastaamattomasta koulutuksesta ja surkeista työoloista on valitettu jo pitkään, ja nyt myös opetussuunnitelmien uudistaminen uhkaa hukkua merkilliseen poliittiseen myllerrykseen. Kuten Index-sivuston perinpohjaisessa artikkelissa selitetään, tapetilla on ollut kaksi periaatteessa toisistaan riippumatonta kysymystä. Ensinnäkin jo pitkään on ollut selvää, että Unkarin koululaitoksen opetussuunnitelmia ja opetusfilosofiaa on uudistettava: pois ”leksikaalisesta tiedosta” eli sanojen, fraasien, termien, vuosilukujen ym. pänttäämisestä ja ulkoa opettelemisesta, pääpaino olkoon ilmaisu-, teksti-, oppimis-, ongelmanratkaisu- ja työskentelytaitojen omaksumisessa. Näihin pyrkimyksiin sekoittuu toinen, tämänhetkiseen ”kulttuuritaisteluun” kytkeytyvä poliittinen tendenssi: nykyinen hallitus on jatkuvasti ajanut etenkin äidinkielen, kirjallisuuden ja historian opetusohjelmiin yhä ”kansallismielisempää” linjaa. Tähän kuuluvat omituisista oppikirjoista nousseet kohut tai kiistat Albert Wassin tai Ferenc Herczegin ynnä muiden oikeistonationalististen kirjailijoiden suosimisesta (myös perinteisen kaanonin vasemmistolaisten, edistysmielisten ja/tai juutalaissyntyisten kirjailijoiden kustannuksella).

Vuonna 2017 uutta kansallista perusopetussuunnitelmaa (Nemzeti Alaptanterv, NAT) ryhdyttiin laatimaan psykologi Valéria Csépen johtaman asiantuntijatiimin voimin. Ensimmäinen luonnos julkistettiin syyskuussa 2018. Jo tuolloin hallituksen tuolloinen tiedottaja Gergely Gulyás ilmoitti, että kyseessä on vain luonnosversio, joka ei tule toteutumaan tässä muodossa. Siitä pitäen opetussuunnitelmaa on työstetty ministeriön sisällä virkamiesten ja asiantuntijoiden voimin. Ongelmana tuntuu olevan nyt, että kunnon virallista tietoa suunnitelman yksityiskohdista ei ole saatavilla missään, vaan poliitikot, intressiryhmät ja media väittelevät opetussuunnitelman tulevaisuudesta kuka minkäkin, miten milloinkin ministeriöstä vuotaneen epävirallisen version tai huhun varassa. Nyt vaikuttaa siltä, että ministeriön sisäisten valtataistelujen johdosta tekeillä on kaksi kilpailevaa NAT-versiota, ja asiasta vastaava inhimillisten voimavarojen superministeri (tähän ministeriöön on siis yhdistetty sekä sosiaali- ja terveydenhuoltokysymykset että opetus-, kulttuuri- ja urheiluasiat) Miklós Kásler, lääkäri ja kristillis-kansallis-konservatiivisen vaihtoehtohistorian harrastaja, on hieman pihalla koko jutusta.

1990-luvulla fasistoidiin äärioikeistoon luisuneen kirjailija István Csurkan (1934–2012) väitetään halveksivasti sanoneen, että ”asiantuntemus on halpahintainen bolševikkien juoni” (a szakértelem olcsó bolsevista trükk). Tämä sitaatti nousee jatkuvasti esiin, kun Unkarin koulutuspolitiikasta on puhe, ja toisinaan se tuntuu pelottavan hyvin heijastavan poliittisten päättäjien suhtautumista.

 


Unkarin tieteen alasajo on alkanut

4 helmikuun, 2019

Unkarin hallituksen tiede- ja koulutuspolitiikka on ollut tässä blogissa jo ennenkin esillä, valitettavasti. Poliittiset päättäjät eivät ihmeemmin arvosta korkeampaa koulutusta tai abstraktia tarpeettomien asioiden perustutkimusta, puhumattakaan nyt sellaisista perinteisten perusarvojen vastaisiksi mielletyistä asioista kuin sukupuolentutkimus (sehän tarkoittaa sitä, että poikia ja tyttöjä, isiä ja äitejä pitää ruveta nimittämään jollakin sukupuolineutraalilla termillä, että nuoret naiset eivät enää pidä korkeimpana kutsumuksenaan synnyttää päättäville äijille lapsenlapsia, että kansaa diktatorisesti painostetaan homoseksuaalisuuteen ja sukupuolenvaihdosleikkauksiin ja että tämmöisen ”tutkimiseen” vieläpä haaskataan yhteiskunnan varoja). Tämän taustalla on tietenkin yleistä poliittista populismia (perusarvo- ja äijäväen äänet varmistetaan haukkumalla femakkoja ja homoja sekä yleisemmin verovarojen tuhlausta ”turhuuteen”). Kriittisessä mediassa on kuitenkin pitkään uumoiltu myös jonkinlaista suurta salajuonta kansan tyhmentämiseksi (népbutítás).

Unkarin tulevaisuuttahan ei nähdä huippututkimuksessa, tekoälyssä tai haitekissa, vaan suhteellisen luonnonvaraton Unkari yrittää rakentaa itsestään paitsi matkailun, kylpylä- ja viiniturismin maata myös ennen kaikkea sinikaulustyövoiman tuottajaa. ”Työperustainen yhteiskunta” toimii myymällä ahkeraa haalariväkeä saksalaisten autotehtaisiin. Siksi Unkarin hallitus, samalla kun pauhaa ”kansainvälisen suurpääoman” (Brysseli! Soros!) sortovaltaa vastaan, on auliisti tukenut Unkarissa toimivia ylikansallisia yrityksiä. Siksi parlamentti on säätänyt ”orjalakeja”, ja siksi – näin arvellaan – myös EU ja Eurooppa-parlamentin enemmistöliittouma EPP ovat niin pitkään sietäneet demokratian ja oikeusvaltion alasajoa Unkarissa.

Ahkeran ja kuuliaisen haalariväen tuottamiseksi puolestaan on koulutusjärjestelmä pidettävä tiukasti lieassa. Sitä parempi, mitä harvemmat nuoret päätyvät hyödyttömiksi hömppätieteiden maistereiksi, ”rauniokapakoiden puolihämärässä notkuvaksi työttömäksi älymystöksi” (Viktor Orbánin taannoinen vastine ”Punavuoren punavihreille punaviininlipittäjille”), oppivat vielä vieraita kieliä ja luikkivat mokomat ulkomaille. Viime vuosina, kuten Unkarin Tiedeakatemia viimekeväisessä istunnossaan kritisoi, Unkarin koulujärjestelmä on jatkuvasti heikentynyt. Oppivelvollisuusiän alentaminen 16 vuoteen on lisännyt koulupudokkaiden määrää, koulukirjojen julkaisutoiminnan keskittäminen romahduttanut oppikirjojen laadun (tästä muuten kertoi äskettäin jopa CNN), ammattikoulu- ja ammattilukiojärjestelmän hätäinen uudistaminen tuottanut tuhoa ja hämmennystä. Korkeakoulutetusta väestä alkaa olla puutetta, etenkin koulujen luonnontiedeaineissa opettajapula on jo huutava.

Kun Keski-Euroopan yliopisto CEU on nyt ajettu maasta, muita yliopistoja ei voi täysin ajaa alas, mutta niidenkin liekaköyttä ja nälkävyötä on jatkuvasti kiristetty. Tulevaisuudessa häämöttää järjestelmä, jossa yliopistot ovat harvalukuisen eliitin hupia. Tämmöistä on ainakin uumoiltu Budapestin Corvinus-yliopiston käynnissä olevan reformin yhteydessä. Corvinus, entisinä aikoina taloustieteen Karl Marx -yliopisto, on nousemassa jonkinlaiseksi pilottiprojektiksi tässä suurhankkeessa, jossa perimmäisenä tavoitteena on ilmeisesti yliopistojen yksityistäminen ja maksullistaminen. Aiheesta viikko sitten järjestetyssä keskustelutilaisuudessa kuultiin Index-uutissivuston mukaan seuraavaa:

Useammat kutsutuista puhujista näkivät todellisena vaarana sen, että Corvinus on uudistusten jälkeen vain eliitin ulottuvilla, mikä entisestään heikentää yhteiskunnallista liikkuvuutta. Opiskelijajärjestön edustaja Ákos Nagy kertoi, että heidän kysymyksensä [rehtori] András Lánczille oli täysin tyrmätty. Rehtori oli vastannut kysymällä, haluavatko he, että Corvinuksesta tulee ”lahjattomien köyhien” yliopisto.

Myös aatteellisesta painostuksesta puhutaan yhä enemmän. Pari viikkoa sitten silmäni revähtivät, kun uutisvirtaani osui szegediläisen paikallislehden (myös Délmagyar on nykyään hallituksen mediamonopolin hallussa) juttu keskustelutilaisuudesta, jossa Szegedin yliopiston vararehtori Péter Zakar ja hallintoasian valtiosihteeri Csaba Latorcai pohtivat muun ohessa kansallismielisen kasvatuksen merkitystä. Keskustelu järjestettiin katolisessa pappilassa tilaisuuden päätteeksi, jossa oli muisteltu sata vuotta sitten kuollutta kansanperinteentutkija László Kálmánya, joka oli myös katolinen pappi. Tästäkin syystä keskustelu kulki koti-uskonto-isänmaa-linjalla, mutta tietenkään ei unohdettu arvostella Szegedin kaupunginhallitusta – Fidesz-puolueen hallitsemassa Unkarissa Szeged on ainoa sosialistivaltainen isompi keskus. Tahattomien kielikukkasten kirjavoima uutisteksti tekisi mieli kääntää kokonaan, mutta otanpa tähän vain pienen näytteen siitä, miten ”yliopisto tulisi asettaa kansallisille jaloille” (näin artikkelin otsikossa todellakin todettiin). Näin siis, vararehtorin myötäilemänä, lausui valtiosihteeri Latorcai:

Tahtoisimme, että nuoret tulisivat tänne [siis Szegedin yliopistoon opiskelemaan] siksi, että he saavat tiedon ohella arvoja. Unkarilaiset ovat antaneet maailmalle enemmän kuin yksikään muu maa on tähän mennessä pystynyt, tämän on oltava perustana suhteille muiden maiden kanssa. [Kyllä. Juuri näin.] (…) Ajatusten muovaaminen (gondolatformálás) on polttavan tärkeää [égetően fontos, juuri näin]. Kansainväliset suhteet eivät sulje pois kansallisella maaperällä seisomista, sillä yhteistoiminnan voi täyttää unkarilaisilla arvoilla aivan niin kuin Szegedin yliopiston rakennuksetkin, mihin Unkarin hallitus antaa kaikenlaista tukea, toisin kuin kaupungin johto…

Näin siis kouluissa ja yliopistoissa, eikä tämä ole uutta. Mutta nyt on tulilinjalla myös Unkarin Tiedeakatemia, joka ei siis ole ainoastaan ansioituneiden vanhojen professorien herraklubi ja painostusjärjestö vaan kymmenien perustutkimusta tekevien laitosten toimintaa hallinnoiva ja tuhansia päätoimisia tieteentekijöitä työllistävä yksikkö. Viime kesäkuussa kirjoitin šokkiuutisesta: Akatemian rahoitusmalli pantaisiin uusiksi siten, että suuri osa rahoituksesta siirtyisi Innovaatio- ja teknologiaministeriön hallinnoitavaksi. Tämän jälkeen on nähty ja kuultu erilaisia protesteja, Akatemiassa on pidetty kokousta toisensa perään, kannanottoja voi lukea myös englanniksi Akatemian kotisivuilta, mutta hallitus ei toistaiseksi ole perääntynyt kannastaan. Akatemialle ei tule tippumaan rahaa vanhaan malliin – Akatemia taas selittää, että ei voi käyttää huippututkijoiden tutkimusprojekteihin varattuja rahoja sähkölaskujen maksamiseen rikkomatta lakia.

kerto

Tällä piirroksella (@ Tibor Kaján) Tiedeakatemian Kielitieteen instituutin entinen johtaja István Kenesei kuvitti Akatemian tämänhetkistä tilannetta. 

Pahimmin uhattuina ovat edelleenkin Akatemian tutkimusinstituutit, joiden rahoituksen ministeriö olisi nyt ottamassa omaan pussiinsa. Sieltä tutkimuslaitosten ja -keskusten olisi sitten kunkin erikseen haettava varat toimintojensa pyörittämiseen, siis ikään kuin tutkimusprojektipohjalla. Mikäli projektirahoitus myönnetään, rahoista 60% voitaisiin sijoittaa tutkimukseen ja tutkijoiden palkkoihin, loput jäisivät yleisiin kustannuksiin kuten rakennusten ylläpitoon. Samoista projektirahoista voisivat kilpailla myös yliopistot sekä hallituksen viime aikoina perustamat omat ”tutkimuslaitokset” (joilla puolestaan on infrastruktuurinsa ylläpitoon perusrahoitus olemassa!). Hallitus on tässä viitannut Saksan Max Planck -tutkimusinstituuttiverkoston malliin – mutta Max Planck -instituutit toimivat yksityisellä säätiöpohjalla, ja niiden perusrahoitus on taattu. Unkarin Tiedeakatemian taas rahoitusuudistus veisi täysin politiikan armoille. Tämän rinnalla suomalaisen tiedepolitiikan kohde- ja hankerahoitusmeininki himasraportteineen on pieniä perunoita.

Aivan hämärää on edelleen sekin, miten tämä hakemusprosessi käytännössä tapahtuisi. Näin kirjoittaa Unkarin tiedeakatemian Humanististen tieteiden tutkimusinstituutin (tähänastinen) työntekijä, historiantutkija András Péter Szabó (pitkä kirjoitus on otsikoitu: ”Tervehdys Unkarin tieteen uppoavasta laivasta”):

Kuten tämän ohjelman pölyisellä ”uuskielellä” laaditusta dokumentaatiosta selvästi käy ilmi, tässä ei ole puhettakaan rahoitushakemuksesta sanan perinteisessä mielessä. Tämä ei ole mitään muuta kuin ”ilmoitus tuen tarpeesta”. Ei ole tehty selväksi, millainen elin tulee arvioimaan nämä hakemukset, ei myöskään sitä, miten pitkää ajanjaksoa hakemukset tulevat koskemaan, saati millaisiksi vakinaisten työntekijöiden tähänastiset vakinaiset valtionvirat tulevat tässä järjestelmässä muuntumaan. Tämä loogisesti ja juristisesti täysin kestämätön teksti uhkaa kaikkia Akatemian tutkimuslaitoksia, mutta eniten ihmis- ja yhteiskuntatieteiden sekä taloustieteen edustajia. Miksi niin? Rahoitusilmoituksessa otsikon ”Kulttuuri ja perhe” [kyllä!!! perhe!!!] alle sijoitetuille alueille on myönnetty yhteensä kolme miljardia forinttia [9,4 miljoonaa euroa], mikä kattaa näitä aloja käsittelevän kolmen akatemian tutkimuskeskuksen sekä yhden itsenäisen instituutin (Kielitieteen instituutti) viimevuotisesta perusrahoituksesta kaikkiaan 60%. Humanististen tieteiden tutkimuskeskus sai viime vuonna kaksi miljardia forinttia vuokriin ja kunnallistekniikkakuluihin. Tämä on siis alun alkaenkin ankara leikkaus, johon Akatemia tuskin kykenee sopeutumaan muuten kuin nöyrtymällä tekemään likaisen työn ja ryhtymällä potkimaan tutkijoita kilometritehtaalle.

Rahat eivät siis millään tule riittämään tähänastisen tutkimustyön jatkamiseen, vaikka koko potti jaettaisiin Akatemian tämänhetkisten tutkimuslaitosten kesken. Vaan ei tässä kyllin: etenkin humanistisilla aloilla on muutakin syytä pelätä. Hallitus suhtautuu niihin erityisen epäluuloisesti: siellä on ties mitä vanhan järjestelmän aikaisia kulttuurimarxisteja (turhaan esimerkiksi historiantutkija Szabó tuossa kirjoituksessaan yrittää puolustella, että hänen sukupolvensa ihmiset ehtivät kokea reaalisosialismia vain varhaislapsuutensa ajan), epäisänmaallisia kosmopoliitteja, mokuttajia, femakkoja ja homosaattoreita ja ylipäätään outoja nipottajia, jotka eivät hyväksy kansallisen kulttuurin, kielen ja historian asettamista niille Délmagyar-lehden toimittajan mainitsemille kansallisille jaloille.

Viime vuosina on perustettu useita Akatemiasta riippumattomia historian tutkimuslaitoksia, ja uusin prestiisiprojekti on huuhaahistoriaa harrastavan lääkäri-superministeri Káslerin ideoima Unkarilaisuuden tutkimusinstituutti. Sen tarkoitus on ilmeisesti myös lopultakin selvittää se unkarilaisten alkuperä, johon onnettomat fennougristipiipertäjät (hämärine bolševikkikytköksineen) eivät ole saaneet oikeanlaista selvyyttä. Nämä ”tutkimuslaitokset” voivat siis kilpailla Akatemian entisten instituuttien kanssa elintärkeästä perusrahoituksesta. Voin vain kuvitella, miltä fennougristikollegoistani Unkarissa tällä hetkellä tuntuu, kun politiikka on jo antanut selvän merkin siitä, että heidän tutkimusalansa noin yleisesti ei ole poliittisesti toivottava. Todella pahalta näyttää, Estonia-laivan radistin viimeistä sanomaa siteeratakseni.

Yksi avunhuuto kilahti juuri postiini. Kielitieteen instituutin entinen johtaja István Kenesei kirjoittaa tilanteesta englanniksi. Lukekaapa, ja pysykää kuulolla.


Tieto on valtaa?

25 huhtikuun, 2018

(Also in ”English”.)

Minulla ei oikeasti olisi yhtään aikaa blogata, kun on paljon muita kiireitä. Mutta Unkarin uuden hallituksen eli Orbánin nelosen ministerit alkavat ilmeisesti olla selvillä, ja tätä on nyt pakko kommentoida.

Luettelon uusista ministereistä vuoti julkisuuteen Figyelő-viikkolehti, jonka nykyään omistaa tässä blogissakin monesti esillä ollut Mária Schmidt, Orbánin hovihistorioitsija. Omassa mediakuplassani listaa siis pidetään varsin luotettavana, vaikka virallinen vahvistus vielä puuttuukin. Orbánin kilpailevina perintöprinsseinä pidettyjen kansliaministeri János ”Tutkanpaljastin” Lázárin ja ”propagandaministeri” Antal ”Helikopteri” Rogánin kilpailuasetelma näyttää toistaiseksi ratkenneen niin, että Lázár väistyy, Rogánille on luvassa lisää uusia tehtäviä. Ilmeisesti myös sisäministeri Sándor ”Siirtykää toiseen autoon” Pintér ja ulkoministeri Péter ”Kiukkuinen kakadu” Szíjjártó jäävät tehtäviinsä, eikä varapääministeri Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjénin mahdollisesta väistymisestä ainakaan vielä tiedetä mitään.

Lähtijöiden listalla taas ovat ainakin salkuton ministeri Lajos ”Äitini ei ole bulvaani” Kósa, puolustusministeri István Simicskó, maatalousministeri Sándor Fazekas sekä kansallisen kehityksen ministeri Miklós Seszták. Viimeksi mainitun seuraajaksi uumoillaan Andrea Bártfai-Mágeria, joka viimeksi on toiminut hallituksen virallisen tiedotuslehden Magyar Közlönyn palveluksessa ja sitä ennen Unkarin valtionpankissa. Jos tämä tosiaankin toteutuu, Unkarin hallitukseen saataisiin pitkästä aikaa naispuolinen ministeri. Ovatkohan pojat nyt harkinneet asiaa ihan loppuun asti?

Mutta kenties kaikkein mielenkiintoisin on ”inhimillisten voimavarojen ministeriön” (EMMI) johtajan paikka. Tähän superministeriöön on kasattu lähes kaikki mahdolliset koulutus-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat, ja vuosikaudet sitä on johtanut tässäkin blogissa monesti esillä ollut Zoltán Balog, hopeahiuksinen ja maireahymyinen setä, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi. Balog on koko virka-aikansa ollut opposition hampaissa jonkinlaisena virallisen tekopyhyyden ja epäpätevyyden ruumiillistumana. HVG.hu:n sivuilla Judit Windisch tiivistää Balogin uran olennaisimmat saavutukset: sarjan noloja munauksia, häpeällisiä möläytyksiä ja yleistä kyvyttömyyttä. Opetusasioista ylimpänä vastaava ministeri paljasti lehdistötilaisuudessa, ettei ymmärrä, mitä tarkoittaa funktionaalinen lukutaidottomuus (“jos kerran osaa lukea, niin silloin ymmärtää”), ja kun mediassa päiviteltiin sairaaloiden kehnoja resursseja – lapsipotilas oli pitänyt kesken leikkauksen rintakehä avattuna kuljettaa sairaalasta toiseen, koska leikkausta suorittavassa sairaalassa ei ollut toimivaa tietokonetomografialaitetta – Balog möläytti, että ”ennen vanhaan ei edes siinä toisessa sairaalassa olisi ollut CT-laitetta, nyt ainakin on”. Paljolti lapsiperheisiin ja lapsiin iskevää köyhyyttä Balog puolestaan torjui merkillisellä tempauksella: viemällä 40 köyhää lasta Budapestin Hilton-hotelliin nauttimaan ylellistä illallista, johon kuului mm. kananrintaa calvadoskastikkeessa. Herkullisen ilkeät, napakat muistosanat Balogille, ”ensimmäiselle ministerille, jolle oli yhdentekevää, mitä tapahtuu”, lausuu HVG:n kolumnisti Árpád W. Tóta (minun oli pakko suomentaa juttu tänne).

Vaan vielä hurjempia ovat uutiset siitä, ketä kaavaillaan Balogin seuraajaksi. (Ja ilmeisesti koko tämän entisenlaisen suuren superministeriön johtoon, siitä huolimatta, että Balog – se sanottakoon hänen kunniakseen – oli ilmeisesti yrittänyt selittää Orbánille, että tämä salkku on järjettömän raskas ja sen tehtäviä kannattaisi jakaa.) Uudeksi superministeriksi nimittäin uumoillaan Miklós Kásleria, lääketieteen professoria, joka vuodesta 1992 on johtanut Unkarin valtakunnallista onkologian (syöpälääketieteen) instituuttia. Lääketieteen ohella Kásler tutkii harrastuksekseen historiaa, ja unkarilainen Wikipedia-artikkeli kertoo hänestä (hänen omaa kirjaansa siteeraten) seuraavasti:

Professori Kásler on onkologintyönsä ohella aina ollut hyvin kiinnostunut Unkarin kansakunnan historian ja historianfilosofian kohtalonkysymyksistä sekä käynyt näistä aiheista syvällisiä keskusteluja monien asiantuntijoiden kanssa. Hänelle on muodostunut se mielipide, että ”nykyihminen on eksynyt tieltään, menettänyt arvonsa. Voisi melkein sanoa, että on syntynyt moraalinen interregnum, jossa ihmiskunta on menettänyt osan vanhoista klassisista, vuosisatojen halki siivilöityneistä arvoistaan, ja etsii tietä ratkaisuun.”

Hm. Hieman pelottaa tämmöinen puhe ”arvoista”, jotka on ”menetetty” – tämmöisen arvopuhujan näkemys ”historianfilosofian kohtalonkysymyksistä” tarkoittaa usein selväkielellä, että ”ennen oli kunnollista, kun asiat olivat sillä tavalla, kuin minulle on lapsena opetettu”. Vielä pelottavamman koosteen on riippumattoman Mérce-portaalin toimitus laatinut keskustelusta, jonka Kásler ja aivokirurgi András Csókay äskettäin kävivät budapestilaisessa oppikoulussa järjestetyssä yleisötilaisuudessa. Kirurgi-radiologin ja historianharrastajan asiantuntemuksella Kásler nimittäin julisti, että

  • alkuräjähdys on spekulaatiota, hypoteesia, siitä ei ole mitään todisteita;
  • tästä ”Einsteinin yksinkertaisesta yhtälöstäkin” (E = mc2on jo todistettu, että se ei oikeastaan pidä paikkaansa;
  • kvanttimekaniikka on johtanut siihen, että Jumalaa ei enää voi jättää pois laskuista;
  • Torinon käärinliinan aitoutta vastaan ei ole esitetty yhtään tieteellistä perustelua;
  • kaiken sen, mitä filosofiasta voi sanoa, ovat jo antiikin kreikkalaiset kirjoittaneet;
  • kuolemaan johtavista taudeista 70–80% on vältettävissä noudattamalla Kymmentä käskyä.

Mutta ei tässä vielä kyllin. Kásler on nimittäin ollut esillä tässä blogissa aivan äskettäin. Sen jälkeen, kun unkarilainen geneetikkoryhmä oli tutkinut Székesfehérvárin kuningashaudoista löytynyttä Árpád-suvun DNA:ta ja julkaissut tutkimustuloksensa kansainvälisessä alan aikakauslehdessä, Kásler puolestaan lausunnoi hallituksen äänitorvelle, Magyar Idők -sanomalehdelle merkillisen johtopäätöksen näistä tuloksista: Árpád-suvun kuninkaat olivat aivan varmasti euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista alkuperää. Väite on tietenkin aivan tolkuton eikä vain siksi, että ”euraasialainen” ei tässä merkitse yhtään mitään. ”Suomalais-ugrilainen” on kielellinen käsite, ei geneettinen (kuten ainakin suomalaiset fennougristit ovat jo toistasataa vuotta korostaneet, ja aika pitkään jopa unkarilaisetkin…). Mikään DNA-analyysi ei voi suoranaisesti kertoa, mitä kieltä kuningas Béla III ja hänen esi-isänsä puhuivat, eikä mitään geneettistä piirrettä voi sitovasti yhdistää ”suomalais-ugrilaisuuteen”.

Oppineen ja monenlaisia tieteitä harrastavan ihmisen luulisi ymmärtävän, että kullakin tieteellä on omat käsitteensä, periaatteensa ja menetelmänsä, joita ei ulkopuolinen tuosta vain voi ymmärtää ilman huolellista ja nöyrää asiaan perehtymistä. (Tosin sitä, että myös historiallinen kielitiede on tällainen tiede, ei valitettavasti tajua moni oppinutkaan ihminen.) Mutta Káslerille ei historiallista kielitiedettä koskevien äkkipäätelmien teko ole näköjään yhtään sen vaikeampaa kuin alkuräjähdyksen tai kvanttimekaniikan kommentoiminen. Molemmissa häntä ohjaa usko – alkuräjähdyksen tai kvanttifysiikan alalla ilmeisesti jonkinlainen fundamentalistiselta haiskahtava kristinuskon tulkinta, ”suomalais-ugrilaisuuden” kysymyksissä taas monien Itä-Euroopan maiden todellinen valtionuskonto eli nationalismi, usko omaan kansakuntaan jonkinlaisena luonnon tai Luojan luomana ikuisena ja selvärajaisena kokonaisuutena.

Tämmöinen mies siis saa kirjoittaa nimensä yhdeksi tekijäksi tieteelliseen artikkeliin, jonka tuloksia hän ei näköjään ole ymmärtänyt. (Ilmeisesti siksi, että osa analyyseista tehtiin hänen johtamansa instituutin laboratoriossa.) Ja tämmöisestä miehestä ollaan tekemässä sekä unkarilaisten terveyden ja hyvinvoinnin että heidän koulutuksensa ja sivistyksensä korkeinta vartijaa.


Suomi mainittu!

2 joulukuun, 2017

Hipheijaa, taas kirjoitetaan Suomesta Unkarissa. Suomalaisen koulun menestystarinaa on vuosikaudet kehuttu ja mainostettu Unkarin lehdistössä ja Pasi Sahlbergin vuonna 2011 unkariksi ilmestynyttä kirjaa esitelty ja ylistetty jopa vallanpitäjäpuolue Fidesziin kuuluvan entisen opetusministeri Zoltán Pokornin kirjoittamassa esipuheessa. Mutta nyt joku hallitusta lähellä oleva taho on ilmeisesti saanut tarpeekseen siitä, että Suomen systeemin kautta voitaisiin epäsuorasti arvostella Unkarin koululaitosta.

444.hu-sivusto kiinnitti eilen huomiota siihen, että kaikissa ykkösoligarkki Lőrinc Mészárosin omistaman Mediaworks-yhtiön julkaisemissa paikallislehdissä – jotka kattavat lähes koko Unkarin – ilmestyi tämmöinen lyhyt kirjoitus Suomen koulumaailmasta. Näin kirjoittaa Árpád Szakács ”Suomen mallista”:

Jos joku kirjoittaa netin hakukoneeseen “Suomen opetusjärjestelmän mallin kritiikki”, sieltä ilmestyy unkariksi vain Suomen koululaitoksen suurenmoisuudesta kertovia uutisia. Ei kritiikkiä, kukapa uskaltaisi tuomita koulujärjestelmän, jota esimerkiksi Tamás Vekerdy [kuuluisa unkarilainen lapsipsykologi] on mainostanut?

Niinpä saamme tietää, että siellä lapset ovat kaikkein onnellisimpia, suoriutuvat hyvin tehtävistään, ja opettajan elämä on silkkaa autuutta. Suomen mallin esittelemisestä ja julistamisesta on tullut taikasana, joka täyttää Internetin maailman ja somesivustot, kirjaimellisesti koko elämämme. Kaikki kaipaavat sinne, kaikki tahtoisivat opiskella ja opettaa siellä.

Jos taas etsimme kriittisiä analyyseja englannin- ja saksankieliseltä alueelta, silloin löydämme koko joukon artikkeleja, tutkielmia ja kirjoja tästä aiheesta. Nämä osoittavat, että
Suomen kouluihmeen vaikutus ei ole pelkästään positiivinen.

Koulut kyllä pääsevät parempiin tuloksiin vähemmän lahjakkaiden tapauksessa, mutta ne julistavat ja toteuttavat vain keskinkertaisuutta ja estävät hyviä oppilaita kehittymästä. Suomen esimerkki osoittaa, että kahta ei voi saada yhtaikaa: koulua, jossa on kivaa, ja kaikkein parhaita tuloksia.
Samaan aikaan tästä koulujärjestelmästä tulevan sukupolven parissa murhalukemat ovat huipussaan, itsemurhien määrä on huomattava ja alkoholismi on vakava ongelma.
Kuitenkin väitetään, että suomalaiset lapset ovat kovin onnellisia, ja tämän ilonsa ilmaisemiseksi he sytyttävät kirkkoja ja katedraaleja palamaan, toisinaan provosoivat verisiä katutappeluja, ja joissakin kouluissa he panevat vanhempiensa aseilla toimeen joukkomurhia luokkatoveriensa parissa.

 

Ohhoh, huh-huh.

Sinänsä olen kovin huolestunut siitä, mitä Suomen koulujärjestelmän nykyinen poliittinen ohjaus on saamassa aikaan, sen lisäksi, että ylistettyä PISA-menestysjärjestelmää on jo iät ja ajat useampienkin päättäjäpolvien toimesta säästetty rikki. Nuorten syrjäytyminen on oikea ongelma, ja kaksikin kouluammuntatapausta on ehdottomasti liikaa. Tyrvään kirkon, Ylivieskan kirkon ja Porvoon tuomiokirkon polttamista on kuitenkin aika vaikea panna pelkästään koululaitoksen syyksi.

Mitä henkirikoksiin tulee, Suomessa tappojen ja murhien määrä on kansainvälisessä vertailussa suurehko, koska sitä nostavat tyypilliset moniongelmaisten alkoholisoituneiden keski-ikäisten miesten ryyppyporukkatappelut: otetaan kuppia yhdessä ja jostain tulee riitaa, ja aamulla ilmenee, että joku on päässyt hengestään. Nuoret taas tekevät henkirikoksia suhteessa vähän. Itsemurhatilastoissa taas Suomi on valitettavan korkealla eurooppalaisessa vertailussa, mutta vielä korkeammalla on Unkari (sama koskee alkoholin kulutusta) – ja Suomessa itsemurhat ovat viime vuosina jatkuvasti vähenneet kuten myös nuorten alkoholinkäyttö.

Jää jäljelle tuo perinteinen argumentti: tasa-arvoa ja heikompien tukemista korostava “no child left behind” -ideologia johtaa tasapäistämiseen, lahjakkaat turhautuvat eivätkä pääse kunnolla kehittämään kykyjään. Voin hyvin kuvitella, että tällaistakin tekstiä löytyy englannin- ja saksankielisestä mediasta yllin kyllin. Itävallassahan tämä Einheitsbrei (“yhtenäisyyspuuro”) -argumentti on ollut aivan keskeinen, kun on vastustettu sosialistien projektiksi leimattua yhtenäiskoulua kaikille. ”Lahjakkaimpien” (siis niiden parempien perheiden lasten, joiden vanhemmilla on taitoa ja intoa tukiopettaa lapsiaan kotona tai varaa palkata tukiopettaja) kuuluu Itävallassa neljän kansakouluvuoden jälkeen päästä säädynmukaiseen seuraan oppikouluun. Ja tämän puolesta käydään aivan samanlaista keskustelua kuin se, minkä vielä omasta lapsuudestani peruskoulun sisäänajoajoilta muistan ja mistä Ville Okkonen tänään väittelee Turun yliopistossa. (Siitä, mitä tekeillä oleva oikeisto-äärioikeistokoalitio haluaa Itävallan koulujärjestelmälle tehdä, en viitsi nyt edes ruveta kirjoittamaan.)

Oikeastihan kyse ei ole Suomesta vaan Unkarista. Siellä koulujärjestelmä, terveydenhuollon ohella, on yksi nykyhetken kipupisteitä. Unkarin koulujen tilanne – tehoton ja keskitetty hallinto mielivaltaisine ratkaisuineen, resurssipula, opetuksen sisältöihin yhä väkevämmin tunkeva 1930-luvun henkinen perusarvomeininki (viime aikoina on uutisoitu ensi vuonna opetusohjelmaan tulevasta ”isänmaallisuus- ja maanpuolustuskasvatuksesta”) – koskettaa kaikkia niitä, joiden perheeseen kuuluu koululaisia tai opettajia, ja myös esimerkiksi niitä nuoria perheitä, jotka harkitsevat lasten hankkimista. Viime vuonna juuri Unkarin koulujärjestelmän tilanne sai aikaan melkoisia hallituksenvastaisia mielenilmauksia – jotka sitten sammahtivat, niin kuin kaikille hallituksenvastaisille kansanliikkeille tuntuu viime vuosina käyneen.

Tätä kritiikkiä vastaan, ei Suomea, Szakácsin artikkeli viime kädessä suuntautuu. Eikä tässä artikkelissa hirvittävintä ole se, että ”Suomesta puhutaan pahaa”, osaksi täysin valheellisin perustein. Ennen kaikkea kammottaa tämän jutun sävy. Kirjoittaja ei vaivaudu mainitsemaan ainuttakaan lähdettä tai todistetta väitteilleen (ja miksi vaivautuisikaan, jos nämä lähteet ovat ulkomaiden vieraskielisissä lehdissä, joiden kieltä hänen kohdeyleisönsä ei osaa). Sitä vastoin murhista ja veriteoista hehkutetaan suunnilleen MV-lehden malliin (mihin ihmeeseen muuten unohtuivat monikulttuurisuus ja maahanmuuttajat?), ja tyylin kruunaa ironisen vitsikkääksi tarkoitettu kielikuva ”iloissaan” kirkkoja polttavista ja koulutovereitaan ampuvista suomalaisnuorista. Tällaiseen ”hyvään journalistiseen tapaan” (yritän nyt minäkin olla ironinen) nojaa se tiedotusimperiumi, joka käytännössä monopoliasemasta käsin muokkaa Unkarissa pääkaupungin ulkopuolisten syvien rivien mielenmaisemaa.


Islamisaatio lastentarhoissa – onko sitä?

5 heinäkuun, 2017

Puolitoista vuotta sitten kirjoitin kohututkimuksesta, jonka mukaan Wienin islamilaisissa lastentarhoissa muhii radikaali islamismi. Tutkimus oli tehty Wienin yliopiston islamintutkimuksen laitoksella, islamilaisen uskontopedagogiikan professorin Ednan Aslanin johdolla, ja se näytti viittaavan siihen, että islamilaisia lastentarhoja pyörittävät ainakin osaksi yhdistykset ja tahot, joiden tavoitteena ei ole kotouttaa lapsia saksankieliseen yhteiskuntaan vaan eristää heidät omaan yhteisöönsä ja joiden arvot edustavat hyvin konservatiivista ja äärimmäistä islamin tulkintaa. Tutkimusta epäiltiin jo tuolloin, ja nyt siitä on Falter-lehti räväyttänyt jutun, joka saattaa myös konservatiivipuolue ÖVP:n uuden johtajan ja kansansuosikin, jo toiveikkaasti vaalivoittoon ja liittokanslerin pallille tähyävän nuoren Sebastian Kurzin hieman outoon valoon.

Kurz, näin juttu alkaa, oli äskettäin Ö3-radiokanavan haastateltavana ja kommentoi pakolaiskriisiä sen entistä ”tiukemman maahanmuuttopolitiikan” hengessä, jonka on huomattu hyvin uppoavan kohdeyleisöön, arvostellen ”kansalaisjärjestötolkuttomuutta” eli venepakolaisten pelastustoimia Libyan rannikolla. Kun haastattelija viittasi Lontoon yliopiston tutkimukseen, jonka mukaan avustusjärjestöjen toiminta ei suinkaan ”auta ihmissalakuljettajia” vaan pelastaa ihmishenkiä, Kurz totesi, että ”politiikassahan voi tilata millaisen hyvänsä tutkimuksen oman mielipiteensä tueksi”. Juuri tästä Kurzia itseään nyt epäillään.

Kurz, jonka toimialaan ulkoministerinä kuuluvat myös Eurooppa- ja kotouttamiskysymykset, oli tilannut 36 000 eurolla Ednan Aslanilta tutkimuksen Wienin islamilaisista lastentarhoista. Pariisin terrori-iskujen jälkeen Kurz monien Euroopan oikeistopoliitikkojen lailla oli todennut islamin uhkan ja maahanmuuton riskit hyväksi, kansaan meneväksi teemaksi.  Joulukuussa 2015 Kurz jopa henkilökohtaisesti soitteli lehdistölle saadakseen Aslanin tutkimuksen julkisuuteen. Tutkimus itse ei tosin ollut vielä valmis; Kurzin kanslia toimitti mm. keltalehti Kronen Zeitungin käyttöön siitä tiivistelmän, joka – näin Aslan nyt kertoo Falter-lehdelle – ei ollut tarkoitettu julkistettavaksi.

Aslanin tutkimus valmistui vuoden 2016 alussa, mutta ei ilmeisesti täyttänyt toimeksiantajansa kaikkia toiveita. Falter-lehdelle on nyt vuodettu Word-tekstitiedosto, jossa tekstiin tehdyt muutokset näkyvät, ja siitä ilmenee lehden väitteiden mukaan aivan yksiselitteisesti, että tekstiä on muuteltu Kurzin ministeriön kotouttamisosastolla – tiedostosta näkyvät tekstin korjailijoiden nimet ja korjausten ajankohdat. Vaikuttaa todellakin siltä, että ministeriön työntekijät saatuaan tutkimuksen käsiinsä totesivat, että se oli tutkimuksena heikonlainen eikä tuonut riittävän selvästi esille aiemmassa tiivistelmässä korostettua ”islamismin” vaaraa, joten tutkimusta oli muokattava aiemmin julkistettujen kärkevien teesien mukaiseksi. Tähän tapaan:

kurzleaks-werte.png

Alkuperäisessä tekstissä kerrotaan, että haastatellut vanhemmat ovat kyseisen lastentarhan toimintaan hyvin tyytyväisiä.

Heille on erityisen tärkeää, että lastentarhassa tarjotaan halal-ruokaa ja että lapsille välitetään sellaisia arvoja kuin kunnioitus, kohtuullisuus, lapsen yksilöllisyys, hygienia, lasten tyytyväisyys, täsmällisyys, rakkaus, lämpö ja turvallisuus, itsenäisyys, sääntöjen selkeys.

Muokattu teksti antaa lastentarhan arvopohjasta aivan erilaisen kuvan:

Heille on erityisen tärkeää, että lastentarhassa tarjotaan halal-ruokaa ja lapsille välitetään islamilaisia arvoja.

Samaan tapaan tässä:

kurzleaks-repro2.png

Alkutekstin mukaan

Uskontokasvatuksen yhteydessä on vanhemmille tärkeää, että lapsia informoidaan heidän arvoistaan ja kulttuuristaan. Lasta on kasvatettava itsenäiseksi, kunnioittavaksi ja rakastavaksi.

Toimitetussa tekstissä päämäärä on hieman muuttunut:

Uskontokasvatuksen yhteydessä on vanhemmille tärkeää, että lapsia informoidaan heidän arvoistaan ja kulttuuristaan. Toisinaan lapsia on myös suojeltava enemmistöyhteiskunnan moraaliselta vaikutukselta.

Ovatko islamilaiset lastentarhat siis jokin pelottavan muukalaisuuden tukikohta Itävallan sydämessä?

kurzleaks-repro3.png

Alkutekstin mukaan

(…) tulokset (…) osoittavat, että lastentarha ei koulutustarjontansa, pedagogisten painopisteiden tai arvojen välittämisen suhteen eroa muista lastentarhoista (…)

mutta ministeriön muokkaamassa versiossa

(…) tulokset (…) osoittavat, että erottavana piirteenä toisiin lastentarhoihin verraten uskonto-opetuksen/-kasvatuksen merkitystä (…) korostetaan.

Maahanmuutto- ja kotoutumiskeskustelun keskeisiä teemoja saksalaisella kielialueella on syvä huoli siitä, että maahanmuuttajalapset eivät opi kunnolla saksaa, eivät kotoudu vaan syrjäytyvät perintökieliseen rinnakkaisyhteiskuntaansa. Tämä pelko on, ilmeisesti aika kyseenalaisella tavalla, upotettu myös tutkimuksen tekstiin. Alkuperäisessä tutkimuksessa mainittiin, että kielitaidon kehittäminen ja tukeminen on monille vanhemmille lastentarhan tärkeimpiä tehtäviä – tämän lauseen ministeriön työntekijät poistivat. Paljonpuhuva on myös tämä esimerkki:

kurzleaks-repro4.png

Alkuperäisessä tekstissä haastateltu lastentarhan johtaja kehuu työntekijöitään:

Ne tulevat kaikki meille Saksasta. Voin näyttää sinulle kansion. Uskomatonta, miten hyvää ainesta muslimien parista löytyy. Olen todella positiivisesti yllättynyt. Loistava koulutus, loistavat tiedot. On muslimeja, jotka osaavat pätevästi yhdeksää vierasta kieltä. Yhdeksää kieltä täydellisesti. Seitsemää kieltä täydellisesti. Ja niin edelleen. Filosofian tohtori ja niin edelleen ja niin edelleen. Loistava koulutus! Mutta valitettavasti kukaan ei ota heistä koppia Saksassa, niin kuin tiedät, he eivät saa työskennellä huivi päässä. He tulevat tänne.

 

Tämä Saksasta tulevan työvoiman hehkutus on poistettu tykkänään. Jäljelle jää sitä seuraava lause, joka kääntää kuvan päälaelleen:

Itävallassa koulutettujen pedagogien puutteessa palkataan opettajia usein uusista EU-valtioista. Tämän suhteen esim. vanhemmat valittavat, että tämä henkilökunta ei osaa kunnolla saksaa.

Falterin paljastukset ovat jo ehtineet nostattaa melkoisen myräkän Itävallan muissakin tiedotusvälineissä. Professori Aslan vakuuttaa seisovansa itse tekstin jokaisen pilkun ja pisteen takana, ja konservatiivinen Die Presse -lehti haastattelee itävaltalaista islam-teologia, jonka mielestä epäkohdat ovat todellisia ja Aslanin arvostelun sijasta päähuomio tulisi kohdistaa niiden korjaamiseen. Mutta miten sitten selittyvät nämä korjaukset, jotka Falterin toimittajien käsiinsä saaman tiedoston mukaan ovat selvästi ministeriön työntekijöiden tekemiä?

Sinänsä en epäile, ettei ongelmia ainakin joissain lastentarhoissa, yhdistyksissä tai piireissä voisi ollakin. Toivottavasti niiden korjaamisessa myös edistytään. (Esimerkiksi maahanmuuttajalasten äidinkielen säilyttämistä ja saksan kielen oppimista pitäisi tukea paljon nykyistä pontevammin ja asiantuntevammin; tämä on siis ongelma, joka ei koske pelkästään islamilaisia lastentarhoja!) Mutta sitä ennen on selvitettävä, mitä Ednan Aslanin tutkimuksessa oikeasti piilee; Wienin yliopisto on nyt asettanut työryhmän selvittämään, onko tutkimuksessa mahdollisesti rikottu hyvää tieteellistä käytäntöä.

Ja tietenkin päivänpoliittinen pääkysymys on nyt, mikä ministeri Kurzin oma osuus tutkimuksen ”muokkaamiseen” on – onko hän ollut alaistensa ”toimitustyöstä” tietoinen tai suorastaan ohjeistanut sitä? Jos Falterin syytökset pitävät paikkansa, ”prinssi Rautasydämen” hohtavaan kilpeen tulee näin vaalien alla melkoinen tahra.