Ihan perheestä, osa 3

21 heinäkuun, 2021

Äskettäin kirjoitin Unkarin hallituksen uusimmasta ”kansallisesta konsultaatiosta” eli kansalaiskyselyksi naamioidusta propagandapaketista, johon vastaamista vauhditetaan nykyään myös kaupunkien julkisissa tiloissa komeilevalla julistekampanjalla. Tutun sinipohjaisissa plakaateissa ei tällä kertaa ole kuvapankkikuvia onnellisista perheistä ja tulevaisuudenuskoisina hymyilevistä tyynistä vanhuksista vaan erilaisilla emojeilla ilmaistuja tunnetiloja, joiden vallassa kansalaisten toivotaan täyttävän kyselykaavakkeet. Kuten 444.hu-sivusto asian ilmaisee: äänestäjiä pidetään lastentarhan taaperoryhmän tasoisina otuksina.

”Suututtaako teitä laiton maahanmuutto? Täyttäkää kansallinen konsultaatio!” – ”Korottaisitteko minimipalkkaa? Täyttäkää kansallinen konsultaatio!”

”Pelkäättekö lapsenne joutuvan seksuaalisen propagandan kohteeksi? Täyttäkää kansallinen konsultaatio!”

Kuten tuosta alimmasta kuvasta näkyy, myös kansallisen konsultaation teemoihin kuuluu ”lasten suojeleminen seksuaalipropagandalta” (sekä vanhempien oikeus määrätä, millaista seksuaalikasvatusta lapsille annetaan). Tarkemmin sanoen tätä koskee yksi konsultaation 13 kysymyksestä. Tämän takanahan on tietenkin uusi ja kautta Euroopan melkoista kohua nostattanut laki, joka myös Brysselissä tulkitaan seksuaalivähemmistöjä syrjiväksi. Orbánin hallitus on toista mieltä.

Niin kuin Suomenkin mediassa on kerrottu, ”sateenkaarivastaiset” pykälät eli kielto altistaa alaikäisiä lapsia seksuaalivähemmistömyönteiselle ”propagandalle” lisättiin vaivihkaa jälkikäteen uuteen lakiin, jonka varsinaisena tarkoituksena oli lasten suojeleminen seksuaaliselta hyväksikäytöltä mm. koventamalla tällaisista rikkomuksista määrättyjä rangaistuksia sekä perustamalla erityinen pedofiilirekisteri. Jo alkuperäisessä lakiesityksessäkin, sen ilmeisestä hyvästä tarkoituksesta huolimatta, oli useita ongelmia, ja varsinaisestihan ns. jööti osui tuulettimeen siinä vaiheessa, kun tähän lakiin nivottiin seksuaalivähemmistöjä koskevia pykäliä.

Kysymyshän ei todellakaan ole vain lasten suojelemisesta. Sen näkee jo siitäkin, että uusi laki ei millään tavalla puutu esimerkiksi lapsiprostituutioon tai lapsipornoon, joiden osalta esimerkiksi ECPATin tuore Unkari-raportti on varsin korutonta kertomaa. Etenkin köyhimmistä kansankerroksista – mutta näistähän suuri osa on romaneja, joilla ilmeisesti ei ole väliä – lähtöisin olevia alaikäisiä tyttöjä on vuosikaudet rahdattu ulkomaidenkin punalyhtykaduille. EU:n rekisteröidyistä ihmiskaupan uhreista unkarilaiset muodostavat suurimman kansallisuusryhmän, heitä on lähes puolet, ja heistä yli puolet on alaikäisiä. Varsinkin romaniyhteisöissä teiniraskaudet ja lasten ”avioliitot” ovat tavallisia. Unkarissa myös ”oikean” avioliiton saa solmia holhoojan luvalla jo 16-vuotiaana – kun taas vasta 18-vuotias on tarpeeksi vanha saadakseen itse hankkia tietoa ”poikkeavista” seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteetin muodoista.

Orbán on kuitenkin pelimiehiä ja valmis jatkamaan törmäyskurssilla viimeiseen saakka. Hallituksen äänitorvet jaksavat uupumatta inttää, että uusi laki ei syrji seksuaalivähemmistöjä eikä puutu aikuisten täysivaltaisten ihmisten elämään, vaan siinä on kyse edelleenkin vain perhearvoista, perheiden ja lasten suojelemisesta. Nyt ei enää kansallinen konsultaatiokaan riitä, vaan Orbán ilmoitti tänään, että lasten suojelemisesta järjestetään kansanäänestys. Sen kysymyksetkin on nyt julkistettu. Kas näin:

1. Kannatatteko sitä, että alaikäisten lasten peruskouluopetuksessa ilman vanhempien suostumusta järjestetään [eri] seksuaalisia suuntauksia esittelevää toimintaa?

2. Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille esitellään/mainostetaan/propagoidaan [tai miten tämän ”népszerűsíteni”, ’popularisoida’ nyt oikein kääntäisi?] sukupuolenvaihdoshoitoja?

3. Kannatatteko sitä, että sukupuolenvaihdoshoidot olisivat tarjolla myös alaikäisille lapsille?

4. Kannatatteko sitä, että alaikäisille lapsille esiteltäisiin heidän kehitykseensä vaikuttavia [sic] seksuaalisia mediasisältöjä rajoituksitta?

5. Kannatatteko sitä, että sukupuolen vaihtamista esitteleviä mediasisältöjä voitaisiin julkaista?

Jälleen kerran näemme melkoisen olkiukkojen tonttuparaatin. Otetaanpa järjestyksessä:

”Vanhempien suostumusta” Unkarin kouluissa annettavaan opetukseen ja sen aatemaailmaan ei tähän asti ole ihmeemmin kyselty, siitä huolimatta, että koulujen opetusohjelmat ja oppikirjat ovat nostattaneet asiantuntijapiireissä melkoista, lievästi sanoen, kritiikkiä. Niiden antama kuva esimerkiksi kansallisesta historiasta, kirjallisuudesta ja kulttuurista on omituinen ja paikoitellen huuhaan rajamailla. Miten huolehditaan niiden vanhempien oikeuksista, jotka kenties haluaisivat kasvattaa lapsiaan avoimuuden ja suvaitsevaisuuden hengessä?

Kakkos- ja kolmoskohta maalaavat seinälle mörköä, jonka hallituksen mediaimperiumin keltaisempi laita oitis kuvittaa vielä todentuntuisemmin sitä kohdeyleisöä varten, jolle lähdekritiikkiä on aikoinaan annettu hyvin pienellä lusikalla. Näin kertoi eilen keltalehti Ripost kansikuvan kohuotsikossaan:

”Pojasta tytöksi, tytöstä pojaksi: jo lapsillekin tehdään sukupuolenvaihdosleikkauksia! GENDERHULLUTUS: Lännessä ei vaadita edes vanhempien suostumusta!”

Kuten tiedämme, ”gender” tarkoittaa englanninkielisessä tieteellisessä kielenkäytössä sosiaalista sukupuolta (vastakohtana biologiselle sukupuolelle, sex). Tämä ajatus – siis se, että ihmisen ”miehekkyys” tai ”naisellisuus” siihen liittyvine käyttäytymismalleineen, asenteineen jne. olisi suhteellinen ja monisyinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurisidonnainen juttu eikä yksinkertainen joko-tai-homma, jonka voi määrittää kurkkaamalla kyseisen ihmisen pöksyihin – toimii tehokkaana pelotteena tai ”symbolisena liimana”, jolla Euroopan oikeistopopulistit yhdistävät lippujensa alle kirjavan joukon muutospelkoisia äijiä ja äijättäriä, fundamentalistikristityistä jalkapallohuligaaneihin. Tämän symbolisen liimaputkilon kyljessä lukee nykyään ”GENDER”, ja pakettiin kuuluu myös salaliittoteorialta haiskahtava ajatus ”genderistä” ”ideologiana”, johon NE haluavat meidät ”käännyttää”.

Mielenkiintoista on myös, että Unkarissa on päästy niin pitkälle, tai niin kauas takaisin reaalisosialismin aikaan, että vihollisen nimenä voi olla myös yksinkertaisesti ”Länsi”. Turmeltuneessa Lännessähän tunnetusti autoilla leikkivä pikkutyttö saa oitis koululääkäriltä lähetteen sukupuolenvaihdokseen ja testosteronipiikin pyllyynsä ennen kuin arvaakaan, eikä vanhemmilta kukaan kysy mitään (ihan totta, tämmöisiä juttuja on Unkarissa levitetty jo jonkin aikaa).

Kysymyspatteriston lopussa rivien välistä piirtyy näkyviin ajatus ”lasten aivopesusta” tai ”käännyttämisestä”. Varsinaisena uhkakuvana tässä ovat sateenkaariaktivistit, joita on estettävä pääsemästä kouluihin lasten kimppuun, tarjoamaan näille näiden ”seksuaaliseen kehitykseen vaikuttavia” sisältöjä. Siis pelkkä homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta kertominen saa lapsiparkojen päässä jotain napsahtamaan, niin että reippaat pojat ja tytöt eivät enää haluakaan toteuttaa perinteisiä sukupuolirooleja eheän ja monilapsisen kansallismielisen ydinperheen vanhempina vaan muuttuvat yks kaks oudoiksi olennoiksi, joiden maailmassa kuuluu asiaan identifioida itsensä tänään mieheksi, huomenna naiseksi ja ylihuomenna kenties koiraksi, joka tykkää kumisaappaista.

No niin. Tämä kaikkihan näyttää varsinaiselta mätäkuun jutulta ja panee kyselemään, mitä ihmettä oikein Unkarin päättäjien päässä liikkuu. Ilmeisesti Orbán tosiaankin pelimiehenä on päättänyt lisätä panoksia ja katsoa, miten pitkälle vastapuolen kantti kestää. Tässä, samoin kuin Orbánin tutussa ”riikinkukkotanssissa” ylipäätään, näkyy myös hauskasti monikerroksisen propagandastrategian toiminta.

Populistien yksinkertaisimmalle kohdeyleisölle tuotetaan todellisissa mutapohjissa kyntävää propagandaa – se tavoittaa ne, jotka tosissaan ovat valmiita uskomaan, että turmeltuneen Lännen suurkaupungeissa ihan oikeasti ghetot palavat, terroristit riehuvat, valkoihoisia kristittyjä sorretaan ja lapset riistetään vanhemmiltaan sukupuolenvaihtoleikkaukseen vietäviksi. Vähän vähemmän kahjolla tasolla liikutaan kansanäänestyksen kysymysten muotoilussa, jossa suinkaan ei suoraan väitetä, että jossakin olisi sukupuolenvaihdoshoitoja tarjolla myös lapsille, kysytään vain, vink vink, haluaako Unkarin kansa tämmöistä myös Unkariin. Brysselissä puolestaan käsittämättömällä teflon-pokerilla kiistetään kaikki kahjoilut (ilmeisesti myös toivoen ja uskoen, että unkarintaidottomat ulkomaalaiset eivät niistä edes tule tietämään) ja vakuutellaan, että kysymys on vain kansallisista arvoista ja vanhempien oikeudesta kasvattaa lapsiaan niiden mukaisesti.

Loppujen lopuksihan tässä tuskin on kysymys siitä, että mahdollinen sateenkaaripropaganda kouluissa hirveästi haittaisi Viktor Orbánia tai muitakaan Unkarin päättäjiä. Tästä vain saadaan – sopivasti vielä näin Pride-tapahtuman alla, joka on Budapestissa tulossa lauantaina – erinomainen ns. kumiluu, jolla kansan huomio saadaan käännetyksi pois todellisista ongelmista, joihin ilkeä EU myös haluaisi puuttua, kuten korruptiosta, oikeusvaltion tilasta tai ympäristöasioista. Ensi kevään parlamenttivaalien lähestyessä ja opposition tiivistäessä rivejään tämmöinen on erityisen tärkeää.

***

Lisäys: Loppukaneetiksi haluaisin vielä kääntää äsken Facebookista silmiini osuneen puheenvuoron.

Olen opettaja.

Ikinä en ole kohdannut ketään (en yksilöä enkä järjestön edustajaa), joka olisi halunnut propagoida koululaisille minkäänlaista seksuaalisuutta. Unkarissa sukupuolenvaihdosleikkauksia ei voi suorittaa alaikäisille, joten tämä ei edes voi olla mikään asiallinen teema.

MUTTA: Usein olen kohdannut lapsia, jotka eivät ole turvassa perheensisäiseltä väkivallalta. Seksuaalista kaltoinkohtelua, tekijänä täysin hetero aikuinen ja uhrina lapsi. Lasten köyhyyttä. Voimattomia, keinottomia lastensuojeluviranomaisia, holhoojia, opettajia. Pedagogiset ammattipalvelut ovat ylikuormitettuja. Tiedän lastenkoteja ja kouluja, joissa ei ole asianmukaista henkilöstöä ja kalustoa. Esimerkiksi: henkilökuntaa on liian vähän ja se vaihtuu taajaan.

Erityislapsille ei ole asianmukaista tukea: ei henkilökuntaa eikä aineellisia edellytyksiä.

Asiantuntijoista on pulaa: lastenlääkäreistä, lapsipsykiatreista, lapsipsykologeista, erityisopettajista, tukiopettajista, opettajista, avustajista, muista terapia-ammattilaisista.

Olen tavannut semmoisenkin teinipojan, joka uskoi, että kukkakaalia syömällä hänen sukuelimensä kasvaa suuremmaksi. Näin hän oli lukenut netistä. Älkää naurako, poika ei ollut koskaan saanut kunnon sukupuolivalistusta.

Useampaan kertaan olen kohdannut tyttöjä, jotka ensimmäinen kuukautisvuoto täysin yllätti ja jotka epätoivoissaan koettivat piilotella tahraisia vaatteitaan.

Olen tavannut monia varhaisteinipoikia, jotka katselevat pornoa kännykkänsä rajattomalla nettiyhteydellä (eikä tietenkään pelkästään heteropornoa, jos tässä nyt halutaan nimenomaan pelätä HLBTQ-meininkejä). Kerronko vielä lisää?

(Nykyisistä lapsilisistä en edes rupea kirjoittamaan…)

Miksi meidän pitäisi äänestää jostakin, mitä ei edes ole? Jostakin, mikä ei ole todellinen ongelma, vain sairaan, perverssin mielikuvituksen luoma uhkakuva? Minusta ei 12 vuoden vallassaolon jälkeen ole korrektia työntää vastuuta vähemmistön niskoille ja kiihottaa sitä vastaan. Varsinkaan semmoisen vähemmistön, joka ei muuta halua kuin elää siinä missä muutkin, ja josta monet haluavat auttaa niitä, jotka ovat heidän laillaan, kuka mistäkin syystä, turvattomassa asemassa.

Näin tekee vain kelvoton, pelkurimainen hallitus, joka ei kykene ratkaisemaan todellisia yhteiskunnan ongelmia mutta yrittää peitellä täydellistä kyvyttömyyttään ja omia törkeitä tekojaan. Tämä ei enää ole mikään näpäytys, vaan koko Unkarille raaka läimäys vasten kasvoja, sen omalta hallitukselta.

Tässä vielä asian selventämiseksi muutama asianmukainen emoji: 😡🤬😡🤬😡


Ihan perheestä, osa 2

17 kesäkuun, 2021

Vähän aikaa sitten kirjoitin uudesta lakiesityksestä, jolla Unkarin hallitus haluaa antaa signaalin entistä ankarammasta puuttumisesta lasten hyväksikäyttöön: me suojelemme lapsia ja perheitä. Kuten Suomenkin mediassa on kerrottu, asia ei jäänyt tähän, vaan ”perhearvojen” puolustamiseen kytkettiin tietenkin seksuaalivähemmistöjen potkiminen. Lakiehdotusta täydennettiin useammalla lisäyksellä, joiden mukaan (mm. uutissivusto Telex julkaisi helpommin sulavan tiivistelmän)

  • alle 18-vuotiaiden saataville ei saa toimittaa pornografisia tai ”seksuaalisuutta itsetarkoituksellisena esittäviä” sisältöjä, ei myöskään sellaisia, joissa kuvataan syntymäsukupuolesta poikkeavaa identiteettiä, sukupuolen vaihtamista tai homoseksuaalisuutta;
  • koulujen seksuaali- ja perhevalistuksen on erityisesti otettava huomioon perustuslain XVI pykälän 1. kappale. [Se kuuluu epäjuristisena pikasuomennoksena näin: ”Jokaisella lapsella on oikeus asianmukaiseen fyysiseen, henkiseen ja moraaliseen kehitykseen tarvittavaan turvaan ja hoivaan. Unkari suojelee lapsen oikeutta syntymäsukupuoltaan vastaavaan identiteettiin (!) ja takaa maamme perustuslaillisen identiteetin sekä kristilliseen kulttuuriin perustuvan arvojärjestelmän mukaisen kasvatuksen.”] Tämä opetus ja valistus ei siis saa ”suuntautua syntymäsukupuolta vastaavasta identiteetistä poikkeamiseen, sukupuolen muuttamiseen tai homoseksuaalisuuden popularisoimiseen”;
  • seksuaalivalistusta kouluissa saavat antaa vain erikseen säädettyyn rekisteriin merkityt tahot (ei-toivotut ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestöt pystytään näin sulkemaan pois);
  • homoseksuaalisuutta ja transsukupuolisuutta esittäviä ja suosivia mainoksia ei saa päästää alle 18-vuotiaiden ulottuville (tämä liittynee myös taannoiseen Cocacola-mainosjupakkaan).

Kuten Suomen mediassakin on kerrottu, uusi lakiesitys ja sen läpimeno – useimmat oppositiopuolueet boikotoivat äänestystä, vain äärioikeistopopulistiselle Jobbikille seksuaalivähemmistöjen potkiminen oli näköjään niin tärkeää, että se hautasi sotakirveen hetkeksi ja äänesti lain puolesta – saivat tuhannet unkarilaiset kaduille osoittamaan mieltään. Unkarissa ihmetellään, joudutaanko tämän jälkeen teeveestä sensuroimaan kaikki ne kiltit ulkomaiset elokuvat ja perhesarjat, joissa esiintyy homopareja, Harry Pottereita ja Bridget Joneseja myöten, tai mitä kouluissa tämän jälkeen voi opettaa antiikin Kreikan kulttuurista ja historiasta. EU heristelee etusormea ja lupaa, öö, selvittää, rikkooko tämä uusi laki EU:n lainsäädäntöä.

Monet ovat myös muistuttaneet, että uudella lailla on ilmeiset esikuvansa Putinin Venäjällä. Politiikantutkija András Ráczin mukaan tässä on kuitenkin olennaisia eroja, nimenomaan niin, että Unkarin uusi laki on vielä venäläistä esikuvaansakin ankarampi. Venäjän laissa ei homoseksuaalisuutta niputeta yhteen lasten hyväksikäytön kanssa. Venäjällä kielletään ainoastaan ”ei-perinteisen” seksuaalisuhteen kuvausten esittäminen ja mainostaminen alle 18-vuotiaille, Unkarin laki liittää tähän transsukupuolisuuden ja sukupuolenvaihdoksen (sukupuolenkorjauksen), eikä kiellä pelkästään ”esittämistä ja mainostamista” vaan ylipäätään koko asiasta kertomisen lapsille. Myös sen rajoittaminen, mitkä tahot saavat antaa seksuaalivalistusta, on unkarilainen erikoisuus.

Kaiken kauhistelun ohella tietenkin ihmetellään, miksi tämä laki piti säätää juuri nyt. Vaalit lähestyvät, opposition yhteistyö alkaa nousta oikeaksi uhkaksi, ja jotkut ovat arvelleet Orbánin housujen oikeasti tutisevan. Etsitäänkö tässä nyt uutta viholliskuvaa, kun vuoden 2015 pakolaiskriisi kuivui kokoon eikä kaikesta pelottelusta huolimatta Unkariin ole vieläkään tulvinut allahuakbaria huutavia terroristimassoja? ”Homo on uusi migrantti?” Vai käännetäänkö huomiota pois siitä, että Fudan-yliopiston kampusprojektissa hallitus on joutunut vähän perääntymään ja koronarokotuskampanjakin (Unkarin koronantorjuntatoimien menestyksekkäin osa ja ainoa propagandavaltti) takkuilee? HVG:n jutussa Judit Windisch ja László Iván Nagy arvelevat, että näiden lisäksi tässä rakennetaan oppositiolle ansaa: kun lasten hyväksikäyttö ja seksuaalivähemmistöt on niputettu yhteen, opposition on vaikea vastustaa uutta lakia leimautumatta jammusetien hyysääjiksi.

Valitettavasti unkarilaisten asenteet ovat varsin suvaitsemattomat, ja tilanne on viime vuosina pahentunut. Vuonna 2019 julkaistun Eurobarometer-tutkimuksen mukaan 69 prosenttia unkarilaisista ei tykkää siitä, että miespari kulkee käsi kädessä tai suutelee julkisesti, ja tämä osuus on vuodesta 2015 kasvanut 13 prosenttiyksikköä. Asenteet kovenevat samalla kun julkisen keskustelun sävy muuttuu yhä aggressiivisemmaksi. Ja tässä taisteluilmapiirissä pääministeri Orbán selvästikin viihtyy.

Itse asiassa tämän blogautuksen kirjoittamiseen minut ajoi pääministerin kansliasta pullahtanut kirjoitelma, joka on otsikoitu komeasti ”samizdatiksi”. Tätä nimikettä, joka alkuaan viittasi entisessä Neuvostoliitossa ja sen satelliittimaissa tuotettuun ”maanalaiseen” kirjallisuuteen, siis teksteihin, joita monistettiin salaisissa nyrkkipajoissa, koska mihinkään ”oikeaan” lehteen tai kirjaan niitä ei olisi saanut painaa, on pääministeri Orbán nyt ruvennut käyttämään teksteistä, joita julkaisee pääministerin kanslian virallisilla verkkosivuilla. Haluan kääntää sen tähän kokonaan, sillä muuten voi äkkinäisen olla vaikeaa uskoa, millä paatoksen ja projektion (syytä toista siitä, mitä itse teet) tasolla Unkarin korkein valtiojohto nykyään liikkuu.

Liberaalien höyryjyrät ovat taas lähteneet liikkeelle Unkaria vastaan.

Nyt pedofiileja radikaalisti rankaisevien mutta lapsiamme radikaalisti puolustavien uusien lakien takia lyödään Euroopan hätäkelloja. Minkäs teet, aate on ikuinen, nyt ei uusi iskulause ole ”kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen”, vaan ”kaikkien maiden liberaalit, liittykää yhteen”. Tämä tietenkin vahvistaa sitä keskieurooppalaista vakaumusta, että nykyään liberaali on oikeasti korkeakoulututkinnon suorittanut kommunisti.

[Tätä sutkausta Orbán on viljellyt aiemminkin. Se on peräisin Hunter S. Thompsonin Rommipäiväkirjasta tai siihen perustuvasta elokuvasta, jossa rasisti-rikollinen Mr. Zimburger toteaa: ”There’s no such thing as a liberal. A liberal is a commie with a college education thinking negro thoughts.”]

Tämänhetkinen vasemmiston kampanja Unkaria vastaan on uusi todiste siitä, että nykyään vasemmisto on vapauden vihollinen, sillä sananvapauden sijaan he haluavat itse määrittelemäänsä poliittista korrektiutta, mielipiteiden pluralismin sijaan mielipidehegemoniaa itselleen.

Kuitenkaan Unkarin uusi laki ei riko mitään yleviä aatteita tai eurooppalaista oikeutta. Unkarin uusi laki vain toteaa selkeästi, että lapsen seksuaalisesta kasvatuksesta saa päättää ainoastaan lapsen vanhempi. Koulun antama kasvatus ei saa olla ristiriidassa vanhempien tahdon kanssa, se saa korkeintaan täydentää sitä, sen muoto ja sisältö on määriteltävä tarkkaan ja sidottava vanhempien suostumukseen.

Vanhemmilla on oikeus odottaa myös sitä, että niillä alustoilla, joita lapset rajoittamatta käyttävät, ei ole saatavilla pornografiaa, ei itsetarkoituksellista seksuaalisuutta, ei homoseksuaalisuutta eikä sukupuolenvaihdosohjelmia. Myös nämä rajoitukset on päätettävä kirurgisen tarkasti.

Unkarissa kukaan ei puutu siihen, miten aikuiset elävät. Meidän käsityksemme mukaan aikuisen vapaan ihmisen ei tarvitse tehdä tiliä elämästään minkään maallisen viranomaisen edessä vaan aikanaan Jumalan tuomioistuimen.

Siksi Unkarin laki ei puutu yli 18-vuotiaiden aikuisten elämään, seksuaalisiin tapoihin tai heidän omaan, aikuiseen julkisuuteensa. Päinvastoin, Unkarin yhteiskunta kuuluu eurooppalaisessa kontekstissa niihin Euroopan kansoihin [sic], jotka eniten ovat sitoutuneet tukemaan yksilön vapautta ja suvaitsevaisuutta. Tämän juurisyyt ovat meidän kulttuuriperinteissämme, kristityn vapaudessa, kansakuntamme vapaudesta käydyissä taisteluissa sekä siinä syvässä halveksunnassa, jota tunnemme kommunismia ja kommunistien hirmuvaltaa kohtaan.

Unkarilainen vapaus ei merkitse vain poliittista vapautta, vaaleja, sanan-, kokoontumisen ja yhdistymisen vapautta vaan oikeutta puolustaa perheitämme ja kasvattaa lapsiamme niin kuin itse hyväksi näemme. Meidän lakimme on eurooppalaisen vapausperinteen arvollinen jatkaja. Juuri nyt on alkanut kiista Euroopan, siis lastemme tulevaisuudesta. Tässä me olemme, asetumme kiistan kärkeen.

Oh hoh, huh huh. Tässä voisi esimerkiksi kysyä, mitä tekevät ne vanhemmat, jotka nimenomaan haluavat kasvattaa lapsensa suvaitsevaisuuteen ja tietoisuuteen ihmisen seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteettien moninaisuudesta. Tai ne nuoret, jotka jo alle 18-vuotiaina tajuavat, ettei heidän heräävä seksuaalisuutensa ihan sovi perinteiseen heteronormatiiviseen malliin, ja joille uusi laki tekee lähes mahdottomaksi saada asiallista tietoa ja tukea.

Mutta eihän tässä oikeasti ole vanhemmista eikä lapsista kysymys. Kysymys on viholliskuvista ja sota-asetelmista, joita rakennetaan, koska hyökkäys on paras puolustus ja koska Viktor Orbán on elementissään, kun pääsee hyökkäämään. (Siitä puhumatta, miten sujuvasti entiseltä kommunistisen nuorisojärjestön sihteeriltä sujuu kommunistien haukkuminen ja millaisella pokerilla valtakunnallisen mediasensuuri- ja propagandatuuttijärjestelmän rakentanut itsevaltias syyttää vastustajiaan ”mielipidehegemonian” tavoittelusta.) Pelottelulla ja vihan nostatuksella on tähänkin asti pärjätty, ja ruukku menee kaivolle, kunnes särkyy.


Pökäleitä postilaatikossa

27 helmikuun, 2021

Perheistä ja perhearvoista Unkarissa on tullut kirjoitettua jo muutamaankin otteeseen, mutta asia pysyy pinnalla Unkarin julkisuudessa oudon sitkeästi. Vähän alkaa todellakin vaikuttaa siltä, että kun ”maahanmuuttokriittisyys” eli muukalaisvihan lietsonta ei vedä kansaa riittävän hyvin – ne valtion uutiskanavissa jatkuvasti kuvaillut ”migranttien” laumat, joiden pitäisi olla höökimässä Unkarin rajoille, ovat jääneet tulematta – niin ykkös-viholliskuvaksi on nostettu ns. perhearvoja vastustava kuviteltu ”gender-ideologia”. Vaara uhkaa jokaista tavallista unkarilaista, sillä vaihtoehtojahan on vain kaksi. Joko ihannoitu menneisyys ja perinteiset patriarkaaliset perheet, joissa vaimo tietää paikkansa eikä kilpaile miesten kanssa ja joissa päämääränä on synnyttää Karpaattien allas niin täyteen, ettei maahanmuuttajia mahdu sekaan. Tai lännen ”monikulttuurinen” rappio, jossa naisista tehdään itsekkäitä miesmäisiä ”itsensätoteuttajia” ja miehistä naismaisia homoja, lapsia ei synny tai jos syntyy, nekin vedetään mukaan kammottaviin perversioihin.

Kyllä, homoseksuaalisuus on tietenkin samaa kuin pedofilia. Tähän vihjaavia ”tehkööt mitä haluavat mutta jättäkööt lapset rauhaan” -puheenvuoroja on (taannoisen satukirjaskandaalin yhteydessä) kuultu jopa itsensä pääministeri Orbánin suusta. Asiaan kuuluu, että samaan aikaan katolisen kirkon piirissä tapahtunutta lasten hyväksikäyttöä on viime aikoihin saakka hyssytelty ja tuhansien lapsipornokuvien hallussapidosta kärähtäneen Unkarin Perun-lähettilään juttua yritetty painaa villaisella, alkaen siitä, että asiaa käsitelleen parlamentin ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjat määrättiin kymmeneksi vuodeksi salaisiksi.

Niin kuin tässäkin blogissa olen aiemmin kirjoittanut, ei vain Unkarin perustuslaissa avioliittoa ole määritelty miehen ja naisen väliseksi, vaan ”syntymäsukupuolen” muuttaminen on erikseen lailla kielletty (“transkieltopykälä”) ja adoptointi tehty käytännössä lähes mahdottomaksi muille kuin (hetero)aviopareille. Kaikesta huolimatta Unkarissakin on homopariskuntia, jotka yhdessä kasvattavat jommankumman puolison biologisia tai adoptiolapsia ja siis muodostavat lapsiperheen, jota vallanpitäjät eivät halua tunnustaa. Nyt sateenkaariperheiden yhteisö on lanseerannut kampanjan A család az család eli ‘Perhe on perhe’. Kampanjan kotisivulla korostetaan, asiantuntijoihin ja tutkimustietoon viitaten, että avioliiton ja perheen käsite on ihmiskunnan historian kuluessa monesti muuttunut, että samasukupuolisten vanhempien lapsena kasvaminen ei vahingoita lapsen kehitystä mutta sitä vastoin on lapsen etujen vastaista, että häntä yhdessä kasvattavista aikuisista toista ei virallisesti tunnusteta hänen vanhemmakseen.

Kampanjan tueksi on ilmoittautunut useita yrityksiä, julkisia toimijoita ja julkisuuden henkilöitä, myös Suomen Budapestin-suurlähetystö. Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahti, Saksassa ammattilaisena pelaava Péter Gulácsi poseerasi Facebookissa vaimonsa kanssa kampanjan logo piirrettynä kämmeneensä ja kertoi: ”Mitä enemmän aikaa sitä viettää ulkomailla tai erilaisten ihmisten parissa, sen paremmin tajuaa, että se, että kaikki eivät ole samanlaisia, tekee maailmasta vain värikkäämmän, ja että tärkeintä on rakkaus, hyväksyntä ja suvaitsevaisuus toisia kohtaan.” Samoin teki toinen unkarilainen jalkapalloilija, samoin Saksassa pelaava Zsanett Jakabfi, Wolfsburgin joukkueessa kuusinkertainen naisten Bundesligan voittaja.

Mutta vastaääniäkin toki löytyy. Tässä blogissa on ennenkin mainittu Alapjogokért Központ (‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’), joka on ihmisoikeusjärjestönä esiintyvä, hallitusta lähellä oleva ajatuspaja. Se puolestaan (kertoo uutissivusto Telex) kommentoi kampanjaa Facebookissa merkillisellä puheenvuorolla, jonka kohteena oli kampanjan tukijaksi ilmoittautunut lounasravintolaketju Fruccola.

Salaatti maistuu paremmalta kylmänä kuin lämpimänä. [Sanaleikki: unkarin meleg tarkoittaa sekä ’lämmin’ että ’homo’.] Yli neljänkymmenen muun tuotemerkin ohella myös Fruccola on päättänyt tukea sitä, että homoseksuaaliset parit saisivat adoptoida lapsia. Me taas päätimme, ettemme enää tilaa Fruccolalta…

Valistuneen suomalaisen nuorison edustaja, jolle näytin kuvaa, oli perin hämmentynyt. ”Siis noihan on drag queeneja. Miten se mitenkään liittyy sateenkaariperheisiin?” Kuva näyttää itse asiassa olevan peräisin jutusta, jossa kerrotaan dragia harrastavasta 8-vuotiaasta pojasta, mutta tätä teemaa ei ”Perusoikeuksien puolesta -keskus” lähde kehittelemään sen pitemmälle. Riittää yleisön shokeeraaminen tämmöisellä kuvalla, jossa on kaksi outoa naista muistuttavaa hahmoa, toinen kaiken lisäksi tummaihoinen. Vai riittääkö? Tämän Facebook-postauksen kommenttien kärjessä näkyy armotonta kritiikkiä: ”Fruccolasta olen ainakin tähän mennessä kuullut hyvää, Perusoikeuksien puolesta -keskuksesta en mitään.” ”Tämä postaus näyttää hyvin, millaisella henkisellä tasolla te olette. Onnittelut!”

***

Olen joskus ennenkin maininnut myös Krisztina Tóthin, joka on nyky-Unkarin nimekkäimpiä runoilijoita. Jo muutama vuosi sitten hän kirpeästi kommentoi julkisuudessa Unkarin julkisen keskustelun rappiota, kärjistymistä ja tyhmistymistä. Tähän haastatteluun liittyvästä tositarinasta, jossa Tóth kuvailee vierailuaan eräässä koulussa ja sen kirjallisuudenopetuksen tukahduttavaa ilmapiiriä, tuli jonkinlainen somehitti (suomensin sen julkisiin Facebook-muistiinpanoihini). Nyt Tóth on jälleen julkisuudessa, perin ikävällä tavalla. Ja viimeisimpänä syynä on Mór Jókai.

Mór Jókai (1825–1904) oli jonkinlainen Unkarin Dickens, romantiikan ja realismin rajamailla liikkuvia paksuja romaaneja suoltava kansallinen klassikko, jota pitäisi jostain syystä kovasti ihailla. (Sekä Dickens että Jókai ovat minulle aina olleet ongelma, kummankaan teosten päällekäyvään sentimentaalisuuteen en millään pysty tykästymään, en jaksanut niitä lukea edes alttiissa nuoruudessani, kun muuten söin paksuja historiallisia tiiliskiviä aamupalaksi.) Jókai oli jo elinaikanaan tavattoman suosittu, ja ”Mauri Jókain” romaanien suomennokset kuluivat jo yli sata vuotta sitten myös Suomen kansan käsissä. Tässä jutussa avainasemassa on romaani Az arany ember, aikoinaan suomennettu nimellä ‘Onnen kultapoika’. Se on monipolvinen fantasia-seikkailutarina miehestä, joka perustaa Tonavan saarelle jonkinlaisen onnellisten valtakunnan, missä voi – sopuisan mutta intohimottoman avioliittonsa vastapainoksi – elää yhdessä rakastettunsa kanssa.

Könyves Magazin -lehden haastattelusarjassa ”Mitä kirjailija lukee?” Krisztina Tóth jutusteli toimittajan kanssa, joka keksi kysyä, mitä kirjoja Tóth haluaisi lisätä koulujen kirjallisuudenopetuksen pakolliselle lukulistalle ja mitä poistaa. (Unkarin koulujen kirjallisuudenopetukseenhan sisältyy valtava määrä pakollista luettavaa, josta on yksityiskohtaisesti määrätty valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa ja jota on paljon arvosteltu: nämä tavoitteet ovat täysin toivottomia ja todellisuudelle vieraita.) Poistettavista Tóth mainitsi ensimmäisenä Jókain ”Kultapojan”, ei vain siksi, että se on seitsemäsluokkalaisille liian raskasta ja vastahakoista luettavaa, joka saattaa tappaa kiinnostuksen kirjallisuuden klassikkoja kohtaan lopullisesti, vaan ennen kaikkea kirjan naiskuvien takia. Kuuliaisesti miestään palveleva vaimo ja yhtä kuuliaisesti ja kyselemättä sivuvaimoksi suostuva rakastettu antavat lapsille sukupuolirooleista perin oudon kuvan.

Tästä haastattelusta sitten HVG:n – siis riippumattoman ”laatulehden”! – toimittaja tekaisi klikinkalastelujutun, otsikolla “Krisztina Tóth poistaisi pakolliselta lukulistalta Arany emberin ja [Magda Szabón lastenkirjan] Bárány Boldizsárin sukupuoliroolien kuvauksen takia”. Ja siitäkös mekkala nousi, otsikkohan oli – kuten kirjailija ja kirjallisuudentutkija Gábor Schein osuvasti huomauttaa – hysterisoituneessa keskusteluilmapiirissä aivan ilmeinen haaste, täkysanaa ”sukupuolirooli” myöten. Tóth alkoi saada sekä sähköiseen että todelliseen postilaatikkoonsa sekä sähkömuotoista että aivan konkreettista sitä ihtiään. Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet otsikoi ironisesti: “Az arany ember pitää kieltää, kert’ se ei ole gender-yhteensopiva”. Siis “kieltää”. Samanhenkisillä uutis- ja keskustelualustoilla juttu on tosiaan jo ryöpsähtänyt siihen muotoon, että poliittisen korrektiuden ja liberaalin mielipideterrorin talibanit ovat kieltämässä Unkarin kirjallisuuden klassikkoja (hyvä kun eivät pistämässä silppuriin). Samaan syssyyn siteerataan kansainvälisillä altright-foorumeilla kiertäviä urbaanilegendoja siitä, miten länsimaiden yliopistoissa cancel-kulttuuri rehottaa siinä määrin, että pahaa patriarkaalista Shakespeareakaan ei enää saisi opettaa.

Eihän tässä tietenkään kirjallisuudesta ole enää kysymys, ei kirjallisuuden taiteellisista arvoista eikä kirjallisuudenopetuksestakaan. Koko jupakan käynnistymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen HVG.hu:n kulttuurisivuilla Bálint Kovács päättelee:

Koiranpaskaa ei tungeta kirjailijoiden postilaatikkoihin [näin on ilmeisesti Krisztina Tóthille käynyt] silloin, kun jossain novellissa on käytetty sekavaa metaforaa tai runoon päätynyt todella raivostuttavan epäonnistunut kielikuva. Vaan silloin, kun kirjallisuus ei ole muuta kuin ryhmysauva, jolla poliittista vakaumusta voi hakata toiseen ihmiseen. Kun Jókaista tykätään tai ei tykätä ei siksi, että hänen romaaninsa ovat hyviä tai huonoja, vaan siksi, että kyseinen poliittinen vakaumus ei salli keskustelua kansallisista arvoista tai menneisyyden jonkin näkökohdan uudelleenarviointia, varsinkin jos tämä näkökohta saattaisi poiketa politiikan määräämistä suuntaviivoista. Kun Nobel-kirjailijan (muka) ammatillisessa arvioinnissa ei ole kyse kirjailijan teoksista vaan hänen kannanotoistaan tai kenties syntyperästään. Sillä niin kauan kuin Jókai ja kumppanit ovat politiikan leikkikaluja, niin kauan täällä ei tule olemaan kirjallisuuskeskustelua, vain koiranpaskaa postilaatikossa.

***

Ja kun nyt tuli puheeksi äidinkielen ja kirjallisuuden opetus Unkarin kouluissa, niin 15. helmikuuta julkistettiin vähin äänin ylioppilastutkinnon uusia vaatimuksia koskeva asetus. Unkarin äidinkielenopettajien liiton järkyttyneessä kannanotossa uudet tutkintovaatimukset – ja ennen kaikkea niiden autoritaarinen, alan ammattilaiset ja julkisuuden tykkänään ohittanut valmistelu –saavat lievästi sanoen ankaraa kritiikkiä. Käytännön tekstitaitojen kokeen tilalle on tuotu ”sivistystesti”, joka siis käytännössä edellyttää kirjailijoiden ja teosten nimien, yksityiskohtien ja vuosilukujen ulkoa pänttäämistä, ja näitä nimiä ja yksityiskohtia on koulun yksityiskohtaisesti säädellyssä pakollisessa lukulistassa kerrassaan kohtuuton määrä. Ylioppilaskokeen suullista kuulustelua varten on opiskeltava ei enää kuuden vaan kymmenen kirjailijan elämäntarinat ja tuotannot. (Suullinen kuulustelu. Niin juuri. Keski-Euroopassa ei jostain syystä voida toimia pelkkien kirjallisten tenttien varassa; ilkeästi arvelen pääsyyksi sitä, että lunttaaminen on maan tapa ja sitä on mahdoton torjua.)

Kaksi kappaletta on pakko siteerata sellaisenaan:

Koulun opetusohjelmasta tähän asti täysin puuttuneen Herczegin “löytämistä”, hänen kohottamistaan samalle tasolle Babitsin, Petőfin tai Attila Józsefin kanssa ei tue mikään vakavasti otettava kirjallisuustieteellinen tutkimus, ei ainutkaan merkittävä kirjallisuuden historia, se on siis pelkästään ideologinen ele.

Ideologinen luonteeltaan on myös se muutos, että uudessa suunnitelmassa ei kielihistoriaa koskevan tiedon osalta mainita unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää – jota tukee alan tutkimus – vaan sen asemesta nimetään “unkarin kielen sukulaisuutta koskevat hypoteesit”.


Arvojen vartijat

5 helmikuun, 2021

Pari vuotta sitten kirjoitin täällä siitä, miten katolista kirkkoa kautta maailman viime vuosina ravistelleita lasten hyväksikäyttöskandaaleja on ilmennyt Unkarissakin, vaikka niitä aivan viime aikoihin saakka on pyritty hyssyttelemään ja painamaan villaisella. Unkarin katolisen kirkon korkeat edustajat ovat yleensä vakuutelleet, että tämmöistä ei Unkarissa tapahdu (koska unkarilaisessa kulttuurissa lapsia arvostetaan ja suojellaan…), ja jos onkin tapahtunut, niin harvoin ja kauan sitten, ja sitä paitsi kaikki on ”vuoden 1968” ja modernin seksuaalimoraalin höltymisen ja tapainturmeluksen syytä. 444.hu-sivuston pitkän journalismin palsta (tldr.444.hu) julkaisi tuolloin useampia kirjoituksia aiheesta, selvittäen muun muassa, että vaikka tilastoja ei julkisteta ja tietoja on vaikea löytää, Unkarissa on parin viime vuosikymmenen aikana käynnistetty tästä syystä prosesseja 20–30 pappia vastaan. Äskettäin sitten toimittaja Péter Urfi palasi aiheeseen kaksiosaisessa artikkelissaan.

Tarinan päähenkilö, josta käytetään vain nimikirjainta A, joutui joskus vuosituhannen alkuvuosina tuolloisen nuoren katolisen papin – jota lehdistössä on kutsuttu nimellä “Brunó” – seksuaalisten ahdistelujen uhriksi. Sittemmin on ilmennyt, että nuorisotyössä ja kesäleirien vetäjänä Brunó oli sopimattomasti lähennellyt ainakin pariakymmentä poikaa, ja luultavasti ilmoittamatta jääneitä tapauksia on paljon enemmän. A kertoi asiasta jo nuorena poikana kahdelle toiselle papille – György Snellille, joka nykyään on Budapestin apulaispiispa, ja nykyiselle Veszprémin arkkipiispalle György Udvardylle – mutta Brunó kiisti syytökset, häntä uskottiin, ja asia jäi tuolloin siihen.

Vuonna 2015 aikuiseksi varttunut A teki Brunósta uuden kantelun, ja nyt vihdoinkin pyörät lähtivät pyörimään. Brunón puuhia selvitettiin kirkon omissa elimissä Vatikaania myöten, ja pitkällinen prosessi päättyi lopulta Brunón erottamiseen pappisvirasta. Toisin kuin toisessa aiemmassa, “isä M:n” hyväksikäyttötapauksessa, jota Pannonhalman benediktiiniluostari oli käsitellyt mallikelpoisesti, julkisuuden, tiedotusvälineet ja uhrit huomioon ottaen, Brunoa suojelleet korkeat kirkonmiehet pyrkivät painamaan jutun villaisella, eivätkä edes uhrit saaneet tietää, mihin selvitys oli lopulta johtanut. Siitä puhumattakaan, että uhreilta olisi pyydetty anteeksi.

A ei tyytynyt tähän kohteluun vaan aloitti jonkinlaisen henkilökohtaisen julkisuustaistelun: kertoi kokemuksistaan lehdistölle, jakeli Budapestin Pyhän Tapanin basilikassa lentolehtisiä ja meni lopulta itse seuraamaan messua, jota toimittavalle arkkipiispa, kardinaali Péter Erdőlle hän oli vuosien mittaan kirjoittanut useita kirjeitä ja yhteydenottopyyntöjä. A ilmeisesti odotti lopulta saavansa Unkarin katolisen kirkon nimissä julkisen anteeksipyynnön. Sitä ei tullut, kardinaali Erdő vietiin kirkosta ulos huomaamattomasti sivuoven kautta ja toisella autolla, apulaispiispa Snell puolestaan teki A:sta rikosilmoituksen. Asia lähti etenemään kerrassaan oudolla tavalla. Poliisin jo kerran keskeytettyä rikostutkinnan aiheettomana syyttäjäviranomaiset ottivat asian uudelleen esiin. Väkisinkin vaikuttaa siltä, että joku vaikutusvaltainen henkilö oli jossakin vedellyt naruista…

Helmikuun alussa ollaan nyt siinä tilanteessa, että A on joutumassa oikeuteen syytettynä vainoamisesta ja uskonrauhan loukkaamisesta. Jälkimmäinen siis viittaa A:n esiintymisiin kirkossa ja messuissa, ensin mainittu taas siihen, miten A oli useita kertoja yrittänyt tavoittaa kahta Esztergomin hiippakunnan johtohenkilöä, lähettänyt useita tekstiviestejä ja sähköposteja, soitellut kirkonmiehille sekä toimistoon että kännykkään (puheluihin ei vastattu), ja kaksi kertaa käynyt apulaispiispa Snellin asunnon ulko-ovella, kerran jopa kiukuissaan potkaissut ovea. Ei puhettakaan esimerkiksi väkivallalla uhkailusta saati konkreettisesta väkivallasta, silti A yhdessä vaiheessa haettiin käsiraudoissa poliisiasemalle, missä häntä istutettiin putkassa ja kuulusteltiin tuntikausia.

Viranomaisten toiminta A:n tapauksessa on erityisen outoa, kun sitä verrataan toisenlaisten uhkailun ja vainoamisen uhrien kokemuksiin. Niistä kertoi 444.hu:lle juristi Júlia Spronz Patent-yhdistyksestä, joka puolustaa väkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Spronzin mukaan A:n tapauksen käsittely on aivan toisesta maailmasta kuin ne, joita Patent-järjestön suojatit ovat saaneet kokea. Naiset, joita esimerkiksi väkivaltainen ex-mies on uhkaillut ja vainonnut paljon pahemmin ja konkreettisemmin kuin muutaman vastaamattoman puhelinsoiton verran, joutuvat usein odottamaan viikkokausia, ennen kuin viranomaiset ryhtyvät käsittelemään heidän rikosilmoitustaan, jos ylipäätään ryhtyvät, ja usein tutkinta lopetetaan niin, ettei edes ahdistelijaa itseään ole kunnolla kuulusteltu – A:n tapauksessa taas kuultiin joukoittain todistajia. Spronz ei myöskään tiedä ainuttakaan tapausta, jossa naista uhkaillut ja vainonnut mies olisi käyty hakemassa kotoaan ja pantu rautoihin.

Viime vuosikymmeninä näiden hyväksikäyttöskandaalien yhteydessä on monissa maissa nähty, miten katolisen kirkon mahtava organisaatio suojelee omiaan: lapsiin kajonneita pappeja on vähin äänin siirrelty toisiin seurakuntiin tai toisiin tehtäviin, uhreja yritetty vaientaa, ja pahimmassa tapauksessakin asia on usein haluttu käsitellä sisäisenä kurinpitokysymyksenä, sotkematta viranomaisia asiaan. A:n tapaus taas osoittaa, miten Unkarissa katolisen kirkon yhteydet poliisiin ja syyttäjäviranomaisiin ovat vahvat. Toisin sanoen: katolinen kirkko pystyy arvovallallaan vaikuttamaan viranomaisten toimintaan. Onko tämä toinen puoli siitä ilmiöstä, johon monet Unkarin nykyisen systeemin arvostelijat ovat kiinnittäneet huomiota: jos ja kun kirkko saa valtiolta erityisiä oikeuksia ja palveluksia, onko tämä korvausta siitä, että kirkolle on ”ulkoistettu” kansalaisten (asianmukainen konservatiivis-autoritaarinen) etiikka- ja arvokasvatus?

***

Äskettäin unkarilaiseen somekuplaani kelluskeli oppositiokansanedustaja Péter Ungárin kirjelmä, josta ensi kertaa tulin tietoiseksi semmoisesta kuin CSÉN, családi életre nevelés eli ’perhe-elämään kasvattaminen’. Tämä ei ole varsinainen koulujen oppiaine mutta kuitenkin sisältökokonaisuus, jolla on kansallisessa perusopetussuunnitelmassa oma puitesuunnitelmansa. Tämmöinen CSÉN sisältyi jo aiempaankin, vuoden 2013 kansalliseen opetussuunnitelmaan, mutta – kirjoittaa HVG:n blogipalstalla ”kkerenyi” – siitä on jo kauan, ja tuolloin liian konservatiiviseksi ja syrjiväksi arvosteltu CSÉN oli nykyisen rinnalla suoranaista suvakkikamaa. Uuden CSÉNin mukaan jo neljäsluokkalaiselle on asetettu tämmöisiä oppimistavoitteita:

– hänessä voimistuu geneettistä sukupuolta vastaava sukupuoli-identiteetti; hänessä muotoutuu hedelmällisyystietoinen [kyllä! termékenységtudatos on unkariksi tämä uuskielinen ilmaus] näkemys;

– hän tuntee perhesuunnittelumenetelmien vaikutusmekanismit ja sivuvaikutukset [!], hän on selvillä luonnollisen perhesuunnittelun modernin menetelmän [siis ”varmat päivät”, ainoa katolisen kirkon hyväksymä syntyvyydensäännöstelymenetelmä?] toiminnasta;

– hän tuntee vastuuta elämän suojelemisesta [tarkoittanee abortinvastaisuutta].

Lisäksi neljäsluokkalaisen kuuluu ymmärtää paitsi vastuunsa tulevana synnytystalkoolaisena myös paikkansa komentoketjussa:

– hänellä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, hän noudattaa sopivaisuussääntöjä;

– hän pyrkii perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden [!] mukaisesti.

Tämän johdosta siis oppositiopuolue LMP:n kansanedustaja Péter Ungár kirjoitti parlamentin puhemiehelle kyselyn, jota hän perustuslain sekä valtiopäivistä säädetyn lain perusteella vaatii toimitettavaksi perusopetuksesta vastaavalle ministeri Miklós Káslerille. Tämä ei ole Ungárin ensimmäinen tämmöinen tempaus. Jo aiemmin hän oli esittänyt vastaavantapaisen kysymyksen, joka koski tässäkin blogissa käsiteltyä äidinkielen oppikirjan outoa käsitystä miesten ja naisten kielestä. Siihen vastasi ministeriöstä valtiosihteeri Rétvári hämmentävän sekavalla vuodatuksella, jossa syytettiin Orbánia edeltänyttä Gyurcsányn sosialistihallitusta ja ”gender-muodilla ratsastajia” ja väitettiin, että ”liberaali vasemmisto” ”tekee politiikkaa jo lastentarhan lelukopastakin ja on heti lyömässä sormille matchbox-rataan tarttuvaa pikkupoikaa tai nuken kampaa kurottavaa pikkutyttöä”. Tähän viitataan myös Ungárin uudemmassa kysymyksessä:

”Arvoisa herra ministeri!

Perhe-elämään kasvattaminen (CSÉN) kuuluu Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan omana puitesuunnitelmanaan. Tässä suunnitelmassa esitettyjen väitteiden osalta tiedustelisin herra ministeriltä:

Kun 9.–12. luokkien opetussuunnitelmassa mainitaan ”neitsyyden arvo, mitä merkitsee puhtaus, itsehillintä ja kieltäymys”, tai ”vakaumuksen muotoutuminen, se, että sanotaan KYLLÄ todellisille arvoille ja uskalletaan sanoa EI seksuaaliselle promiskuiteetille”, merkitseekö se, että myös suostumusikärajan ylittäneille oppilaille halutaan opetuksen välityksellä julistaa, millaista on oikea seksuaalimoraali?

Kun tämän ikäluokan opetusohjelmassa mainitaan ”raskauden keskeytyksen henkisten ja fyysisten vaarojen tunteminen (aborttien estäminen)” sekä ”elämän puolustaminen, sikiön puolustaminen – abortin ehkäiseminen”, merkitseekö se, että oppilaiden ei tarvitse tuntea voimassa olevia, myös Orbánin hallituksen voimaan jättämiä säännöksiä abortista ja sen oikeudellisista mahdollisuuksista, mutta sitä vastoin kylläkin hallituksen abortinvastaiset näkemykset?

Alaluokkalaisten osalta opetussuunnitelmassa mainitaan tavoitteena, että ”heillä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, he noudattavat sopivaisuussääntöjä, pyrkivät perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden mukaisesti, pyrkivät suorittamaan päivittäiset tehtävänsä säännöllisesti ja hoitamaan osansa kotiaskareista.” Tämä herättää kysymyksen: mitkä ovat CSÉNin puitesuunnitelman hyväksyneen ministeriön mielestä terveitä stereotypioita? Sukupuolistereotypiat?

Lopuksi kysyisin koko CSÉN-puitesuunnitelman osalta herra ministeriltä: ovatko tämän opetussuunnitelman laatijat ja hyväksyjät koskaan tavanneet oikeaa elävää unkarilaista teini-ikäistä?

Odotan vastaustanne kunnioittaen, nukenkampa kädessä.”


Nuorna vitsa väännettävä

6 tammikuun, 2021

Unkarissa on jo vuosikaudet käyty kiivasta keskustelua koulujen oppikirjoista. Useita esimerkkejä on ollut esillä tässäkin blogissa: opetussuunnitelmat ja oppikirjojen sisällöt näyttävät olevan yhä tiukemmin hallituksen käsiohjauksessa, ja tämä näkyy erityisesti aatteellisissa kysymyksissä, jotka liittyvät kansalliseen historiankirjoitukseen tai ns. perhearvoihin ja ns. perinteisiin sukupuolirooleihin.

Uusin kohu on noussut lukion äidinkielen verkko-oppikirjaan sisältyvästä tietokilpailukysymysten muotoon puetusta tehtäväsarjasta. Viestintää ja kommunikaatio-ongelmia käsittelevään osioon siis on sijoitettu tämmöinen kysely, jonka aiheena ovat miesten ja naisten erot eli sukupuolten välisen kommunikaation ongelmat.

”Naisten ja miesten verbaalisen kommunikaation ominaispiirteet eroavat toisistaan monessa kohdin. Siinä määrin, että se voi johtaa väärinymmärryksiin. Yritä selvittää, kumpi seuraavassa esitetyistä väitteistä tai sitaateista luonnehtii naisia ja kumpi miehiä!”

Tästä se lähtee:

Kuvan mahdollinen sisältö: tekstissä sanotaan 13. Kommunikaciós zavarok Nemek közti kommunikació 1/13 nők és a férfiak verbális kommunikációs sajátosságai számos ponton eltérnek. Olyannyira, hogy félre is érthetik egymást. Próbáld megállapítani, hogy következő állítások vagy idézetek melyike lehet jellemző nőkre, és melyik férfiakra! 1. állítás: Azonos nemű társaságban erről beszélgetnek: üzlet, politika, gazdaság, jogi kérdések, adók, sport, legfrissebb hírek, autók, másik nem, kütyük, praktikus dolgok. 2. állítás: Azonos nemű társaságban erről beszélgetnek: család, érzelmek, másik nem, társas élet, könyvek, ételek, italok, életproblémák, életstílus. 1. állítás: férfiak állítás: nők 1. állítás: nők 2. állítás: férfiak Újrakezdés Ellenőrzés

Väite 1: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan liikeasioista, politiikasta, taloudesta, laki- ja oikeuskysymyksistä, veroista, urheilusta, uusimmista uutisista, autoista, vastakkaisesta sukupuolesta, laitteista ja vehkeistä, käytännön asioista. Väite 2: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan perheestä, tunteista, vastakkaisesta sukupuolesta, seuraelämästä, kirjoista, ruoasta, juomasta, yksityiselämän ongelmista, elämäntyylistä.

[Vasemmanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: miehet – 2. väite: naiset
[Oikeanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: naiset – 2. väite: miehet

Ja näin se jatkuu. Niitä varten, jotka eivät viitsi kelailla läpi koko testiä (seuraavaan kysymykseen ei pääse, ennen kuin vastaus on tarkistettu oikeaksi tai vääräksi, ja oikeita vaihtoehtoja on tietenkin vain yksi), 444.hu-sivuston jutussa Kitti Fődi on laatinut tiivistelmän niistä stereotypioista, joita tällä ”testillä” on tarkoitus opettaa nousevalle nuorisolle. Tyypillisten puheenaiheiden lisäksi…

  • miehillä nyökkäys tai minimipalaute (”mm”, ”joo”) merkitsee myöntymystä (”olen samaa mieltä”), naisilla se merkitsee: ”kuuntelen ja tajusin, mitä sanoit, mutta en välttämättä ole samaa mieltä”;
  • naiset esittävät kysymyksiä keskustelun edistämiseksi tai ylläpitämiseksi, miehet vain saadakseen (lisä)tietoja;
  • miehet mielellään vaihtavat aihetta kesken keskustelun, naiset yhdistävät sanomansa aiemmin sanottuun;
  • naisille on tärkeää jakaa ongelmansa toisten kanssa, kertoa huolensa ja siten osoittaa molemminpuolista luottamusta, miehet taas tulkitsevat ongelmista kertomisen avunpyynnöksi ja vastaavat antamalla konkreettisia ratkaisuehdotuksia;
  • mies ei halua toistella rakastavansa naista, ”ettei se kyllästyisi”, nainen taas odottaa kuulevansa jatkuvia rakkaudentunnustuksia tai rupeaa muuten ajattelemaan, että ”se on kyllästynyt minuun”;
  • miehet tulkitsevat asioihinsa puuttumisen ”häiritsemiseksi” ja määräilynhaluksi, kun nainen taas haluaa huolehtimalla osoittaa välittävänsä toisesta;
  • kun mies raskaan työpäivän jälkeen istahtaa koneelle surfailemaan ilman sen kummempia taka-ajatuksia, nainen ajattelee, että mies ei halua kertoa hänelle raskaan työpäivänsä ongelmista eikä siis enää rakasta häntä;
  • kun naisella on ollut rankka työpäivä, mies haluaa antaa hänelle tilaa rauhoittua, nainen taas tulkitsee tämän tahalliseksi välinpitämättömyydeksi (”hän ei enää rakasta minua”);
  • kun mies saa ulkomailta hyvän työtarjouksen, hän odottaa ilman muuta naisen lähtevän mukaan, nainen taas vastaavassa tilanteessa päättää ensiksi kysyä miehensä mielipidettä;
  • kun nainen on kertonut ongelmansa ja saanut mieheltä siihen vastauksen, hän loukkaantuu (”se ei edes antanut minun kertoa koko juttua, sanoi vain mielipiteensä asiaan niin kuin se olisi sillä selvä”), mies taas uskoo auttaneensa, kun kertoi toisen ongelmaan selvän ratkaisun.

Nämähän ovat niitä tilanteita, joista amerikkalaisissa perhe-sitcomeissa on vuosikymmenten ajan lypsetty huumoria. Eikä vain Amerikassa. Tulee etsimättä mieleen takavuosien kotimainen huumorisarja Ou nou!, jossa karismaattiset miesnäyttelijät, Peteliukset ja Vierikot ja kumppanit, käyttäytyivät kuin stereotyyppiset naiset, kiljahtelivat, huokailivat, kävivät pitkiä ja monisanaisia pohdintoja tunne-elämästä ja ihmissuhteista tai lässyttivät aamiaispöydässä terveellisen aterian tärkeydestä töihin lähdössä olevalle vaimolle, joka vastaa yksitavuisilla mörähdyksillä. Hillittömän hauskaa. Meillä on nimittäin vankat käsitykset siitä, millaista on naisten ja millaista miesten kommunikaatiokäyttäytyminen, ja niistä me haluamme pitää kiinni. Tutkimuksilla, jotka vahvistavat uskoamme siihen, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, että naisilla on tippaleipä- ja miehillä putkiaivot, on loppumaton kysyntä, kun taas päinvastaista todistavat tutkimustulokset eivät millään näytä pääsevän lehtien tiedepalstoille (tästä on jo vuonna 2004 ilmestynyt todella valaiseva artikkeli The Chronicle of Higher Educationissa).

Deborah Tannenin kuuluisan ja kiistellyn You Just Don’t Understand -teoksen vanavedessä kulkevat suositut keittiöpsykologiset parisuhdeoppaat kertovat meille, että miehet ja naiset puhuvat eri kieliä eivätkä siksi ymmärrä toisiaan. Usein näissä oppaissa asia myös esitetään siten, että miesparat ovat ikään kuin kömpelömpiä ja kyvyttömiä käyttelemään kielellisiä keinoja ja että kommunikaation sujumisesta on siksi vastuussa nainen, jonka pitäisi ymmärtää, ottaa huomioon ja sopeutua. Tätähän on Suomessa tutkinut jo ajat sitten Liisa Tainio, joka väitöskirjassaan 2001 analysoi paitsi parisuhdeoppaita myös pariskuntien haastatteluja – löytämättä haastatteluaineistosta mitään tukea sille, että naiset ja miehet puhuisivat eri kieltä ja että tästä aiheutuisi ymmärtämisvaikeuksia. Ja jo tätäkin ennen, suomalaisen genderlingvistiikan tienraivaajateoksessa, Lea Laitisen toimittamassa artikkelikokoelmassa Isosuinen nainen (1988) Auli Hakulinen analysoi miesporukoiden keskusteluaineistoa ja osoitti, että luottamuksellisissa tilanteissa miehet voivat yhtä hyvin kuin naiset keskenään myös juoruilla, puhua tunteista, perheestä ja ihmissuhteista, huokailla ja käyttää semmoisia naistyypillisiä kielellisiä keinoja kuin sanaa ihana.

Samantapaista ovat tietenkin kertoneet myös 444.hu:n haastattelemat unkarilaiset kielentutkijat. László Kálmán muistuttaa, että miesten ja naisten välillä voi toki kielenkäytössä olla eroja, jotka johtuvat miesten ja naisten erilaisesta yhteiskunnallisesta asemasta, erilaisista elämäntilanteista, erilaisista odotuksista, kasvatuksesta jne., mutta eri asia on, miten tätä pitäisi kouluopetuksessa käsitellä. On suorastaan järkyttävää, että koululaisia ei opeteta analysoimaan ja kyseenalaistamaan stereotyyppisiä käsityksiä ja kliseitä, päivittelee Kálmán:

Nämä [väitteet] on ilmeisesti kirjoitettu pelkästään mahatuntumalla, tarkistamatta asiaa yhtään mistään. Jos kemian tai fysiikan oppikirjassa esitettäisiin samanlaisia valetieteellisiä kysymyksiä kuin tämä 11. luokan oppikirja tarjoaa miesten ja naisten kommunikaatiosta, se olisi kansainvälinen skandaali. Jos reaaliaineissa odotetaan oppikirjojen perustuvan tieteelliseen tietoon, miksi näin ei ole kielenopetuksessa?

Tohtoriopiskelija Norbert Bencze puolestaan, joka parhaillaan tekee väitöskirjatutkimusta kielenkäytöstä pikatreffeillä, vahvistaa 444.hu:lle, että monet kyselytehtävässä esitetyistä stereotypioista eivät kerta kaikkiaan edes pidä paikkaansa. Esimerkiksi puheenaiheen vaihtaminen tai minimipalautteilla vastaaminen keskustelussa on, sukupuolesta riippumatta, paljon monimutkaisempi juttu.

Kieliasioissahan tunnetusti jokainen on omasta mielestään asiantuntija. Kammottavaa mutua ja urbaanilegendaa kielestä ja kielistä on helppo löytää, ja joskus sitä pääsee oppikirjoihinkin, muuallakin kuin Unkarissa. Olen joskus kymmenkunta vuotta sitten törmännyt suomalaisessa maantiedon oppikirjassa Pohjois-Euroopan kielistä kertovaan virheitä ja väärinkäsityksiä vilisevään mutu-pakettiin – mutta asia lienee sittemmin korjattu, ja joka tapauksessa kyseessä oli maantiedon oppikirja. Alan varsinaisten ammattilaisten luulisi tietävän asiat paremmin. Suomalaiseen äidinkielen oppikirjaan en tässä kuvatun kaltaista ”tietokilpailua” todellakaan pystyisi kuvittelemaan.

Unkarissa sitä vastoin asiaa pahentaa entisestään oppikirjatuotannon poliittinen kehikko. Myös äidinkielen oppikirja on valjastettu opettamaan virallisen ideologian mukaista käsitystä sukupuolirooleista, mutta vielä pahempaa on, että tälle ei ole vaihtoehtoa, sillä myös oppikirjojen kustantaminen on omittu valtion monopoliksi. Unkarin äidinkielenopettajien liiton johtokunnan edustaja Mariann Schiller toteaa lopuksi:

Ei suurin ongelma ole se, että tämmöistä voi ilmestyä [oppi]kirjassa, vaan se, että tämä on ainoa oppikirja, josta koulussa saa opettaa, opettajat eivät voi valita toista sen tilalle.


Ajatelkaa edes lapsia

8 lokakuun, 2020

Viime postaukseni lopuksi kerroin uudesta unkarilaisesta satukirjasta, jonka suvaitsevainen ja sateenkaareva sisältö – siis sadut, joissa on päähenkilöinä esimerkiksi köyhiä, fyysisesti poikkeavia, epätyypillisiä sankareita, ja joista muutamissa myös liputetaan erilaisten parisuhde- ja perhekuvioiden puolesta – nostatti hirmuisen haloon. Mi Hazánk (‘Meidän isänmaamme’) -äärioikeistopuolueen Dóra Dúrón silppuritempauksestakin taisin jo kertoa. Äännesymboliikka todellakin inspiroi unkarilaisia meeminikkareita. Jo vuosikymmenten ajan Unkarin nousevat polvet ovat opetelleet lukutaitoa ja nauttineet kielellisestä leikittelystä Katalin Vargan lastenkirjan Mosó Masa mosodája (‘Pesu-Masan pesula’) äärellä. Tämän kirjan kansikuvasta mukailtua, samantapaista äännesoinnuttelua edustavaa ”Dóra Dúrón silppuria” oli muutama päivä sitten unkarilainen somekuplani täynnä.

Dúrón kuuluisa video, jossa provosoiva satukirja työnnetään silppuriin, poistui sittemmin somesta, mutta viesti oli mennyt perille. Budapestilaisen kirjakaupan oveen ilmestyi plakaatti, jossa jokin ”Unkarilainen vastarinta” (Magyar Ellenállás) -niminen ryhmittymä julistaa: ”Huomio! Tässä kirjakaupassa myydään lapsille vaarallista homopropagandajulkaisua!”

Eipä tässä vielä kaikki. Itse pääministeri Orbán puuttui asiaan sunnuntaisessa radiohaastattelussa, ja hänkin oli poiminut kohutun kirjan suvaitsevaisuussanomasta esille nimenomaan homoseksuaalisuuden. Orbánin suhde homofobiaan on samantapainen kuin rasismiin: virallisesti puolustetaan yksilön vapautta ja eurooppalaisen ymmärryksen mukaisia ihmisoikeuksia, mutta koska kannattajakunnasta melkoinen osa haluaa vihata ja öyhöttää, heitä varten pidetään koko ajan ns. koirapilliä käsillä. Näin nytkin. Orbánin mukaan Unkarin lainsäädäntö luo pohjan suvaitsevaiselle suhtautumiselle, ja unkarilaiset ovat ”kärsivällisiä” homoseksuaalien suhteen, mutta jossakin tulee sitten raja vastaan: lapset pitää jättää rauhaan!

Budapestin Csepelin kaupunginosan fideszläinen pormestari ymmärsi oitis yskän ja antoi mahtikäskyn, jolla nimenomaisesti kiellettiin ”Satumaa kuuluu kaikille” -kirjan lukeminen kaikissa kaupunginosan lastentarhoissa. Pääministerin kansliaa johtava ministeri Gergely Gulyás puolestaan oli saanut kuulla, että tätä satukirjaa on luettu lapsille ainakin kolmessa pääkaupungin lastentarhassa, ja tästä kuulemma ministeri saa kylmänväreet. Sillä, näin Gulyás, aikuinen ihminen päättää yksityisasioistaan ja sukupuolielämästään itse mutta lapsiin ei homopropagandaa saa kohdistaa.

Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet ajattelee myös lasten parasta, tietenkin, ja kysyi luottoasiantuntijan mielipidettä. Emőke Bagdy, psykologian emeritaprofessori reformoidusta Gáspár Károli -yliopistosta, on pitkän uransa aikana tullut Unkarin kansalle tunnetuksi erilaisten rentoutus-, meditaatio-, psykodraama- ym. terapioiden asiantuntijana. Koska Bagdylla on hyvät yhteydet reformoituun kirkkoon ja Fidesz-puolueeseen, hän on viime vuosiin saakka ollut aina toisinaan hallitusta lähellä olevissa medioissa esillä psykologian ja kasvatuskysymysten eksperttinä. Kohutusta satukirjasta hänellä oli myös selkeä mielipide. Bagdyn mukaan lasten varhainen ”herkistäminen” on vaarallista, sillä…

sosiaaliset vaikutukset voivat olla niin väkeviä, että ne saattavat estää säätelevän geenin avautumisen [???] tai muokata sitä, mikä sitten periytyy edelleen. […] aikaikkunan mukaan 3–5-vuotiaana, siis lastentarhaiässä lapsi saa ne avainärsykkeet, jotka auttavat häntä omaksumaan biologista sukupuoltaan vastaavaan sosiaaliseen sukupuoleen kuuluvuuden.

Siispä jos lapsi kriittisessä iässä kuulee sadun, jossa kaksi prinssiä rakastuu toisiinsa, hän ymmärtää ja alkaa uskoa, että miesten välinen rakkaus on mahdollista ja kuuluu asiaan. Tämä ei Bagdyn mielestä ilmeisesti ole ollenkaan okei. Onhan toki sitten niitä ihmisiä, joilla todellakin on poikkeava seksuaalinen suuntautuminen, ja heitä on kohdeltava hienovaraisesti, lapsetkin kuuluu kasvattaa suvaitsevaisuuteen – mutta tämmöisen kasvatuksen paikka ei ole lastentarhaiässä. (Milloinkahan sitten?)

”Evoluution rautaisen lain mukaan” (kyllä, tämmöisiäkin Bagdy haastattelijalle heitteli) ”aukeavista” geeneistä ja ikkunoista voisi puhua pitempäänkin, ja varsinkin siitä, millä lihaksilla rentoutus- ja stressiterapiaan keskittynyt kliininen psykologi puhuu genetiikasta tai evoluutiosta. Mutta mieluiten siirtyisin asian toiseen puoleen, jonka sosialistipoliitikko ja Budapestin varapormestari Kata Tüttő nosti esille somessa:

7–10-vuotiaiden lasten tekemistä nettihauista kolmanneksi yleisin tyyppi koskee pornoa. Unkarilaiset lapset, myös tytöt, näkevät pornoa jo keskimäärin 11 vuoden iässä. (Näin kertoo lasten oikeuksia puolustava Hintalovon [‘Keinuhevosella’] -säätiö.)
Unkarin länsiosassa 3–17-vuotiaista 18 %, Pohjois-Unkarissa samanikäisistä 45 % ei tutkimusta edeltäneen vuoden aikana ollut nähnytkään yhtään kirjaa. Unkarin opetushallituksen vuoden 2019 tietojen mukaan neljässä kymmenestä Unkarin peruskoulusta ei ole kirjastoa tai kirjahuonetta, siis ei edes paikkaa, johon kirjoja voisi tilata. (Näin kertoo riippumaton ajankohtaisportaali Mérce.)
Niinpä niin, on aivan selvää, että joku satukirja se tällä hetkellä maamme lapsia eniten uhkaa.

Pääministeri Orbán ja hänen ykkösavustajansa, ministeri Gulyás eivät suoraan sanoneet, miltä lapsia on suojeltava, vaan jättivät päätelmät kuulijoiden huoleksi. Sehän tiedetään, että tietyissä ryhmissä – joita kuuluu myös Unkarin valtapuolueen kannattajiin – homoseksuaalisuus mielellään samastetaan pedofiliaan ja lasten hyväksikäyttöön. Kumma kyllä, nämä samat ryhmät olivat varsin hiljaa, kun toissa keväänä Unkarin Perun-lähettiläs kärähti 19 000 lapsipornokuvan hallussapidosta. Diplomaatti toimitettiin kaikessa hiljaisuudessa kotimaahan, ja juttu tuli julkisuuteen vasta tänä vuonna. Syytetty, joka puolustusasianajajan mukaan oli kovasti kärsinyt, katui tekoaan katkerasti ja oli sitä paitsi syvästi uskonnollinen mies, sai lopulta sakkoja sekä kahden ja puolen vuoden ehdollisen vankeustuomion. ”Lasten suojelemisesta” puhuvat vallanpitäjät eivät Unkarissakaan myöskään ole juuri puuttuneet niihin lasten hyväksikäyttötapauksiin, joita katolisen kirkon piirissä on Unkarissakin tullut esille.

Facebook-yhteisö Nem tehetsz róla, tehetsz ellene (‘Se ei ole sinun syytäsi, mutta voit toimia sitä vastaan’), joka sai alkunsa muutama vuosi sitten protestina poliisin naisia syyllistävälle ”raiskaustenehkäisyvideolle”, kommentoi satukirjakohua muistuttamalla, että samaan aikaan hallitus on kaikessa hiljaisuudessa muokannut adoptiota koskevaa lainsäädäntöä. Uudistettu laki vahvistaa jo tähänkin asti vallinneen käytännön, jonka mukaan naimattomien tai samansukupuolisten pariskuntien on lähes mahdoton saada adoptiolasta. Vain siinä tapauksessa, että paikkakunnalta tai koko valtakunnasta ei löydy ”avioparia”, joka voisi adoptoida lapsen, viranomaiset voivat lähteä edistämään ”yksinäisen” henkilön adoptiovanhemmuutta, edellyttäen, että se on lapsen etujen mukaista. Että näin.


Kansallista historianopetusta

19 heinäkuun, 2020

Unkarin koulujen uusista, keskitetysti tuotetuista ”valtiollisista” oppikirjoista on ollut viime vuosina runsaasti puhetta Unkarin mediassa ja somessa. Tässä blogissa kirjoitin viimeksi uuden kirjallisuuden oppikirjan nostattamasta kohusta. Jatkan referoimalla historiantutkija Nóra Berendin kiukkuista kirja-arviota, jonka Unkarin historianopettajien yhdistys julkaisi verkkosivuillaan ”keskustelupuheenvuorona”. Arvion otsikkona on Kis magyar mitológia eli hyvin vapaasti suomentaen ‘Unkarin mytologian aapinen’, ja sen kohteena on Péter Grófin ja György Szabadosin laatima peruskoulun viidennen luokan historian oppikirja.

Berend on Euroopan historian professori Cambridgen yliopistossa, ja hänen tutkimusalueenaan on erityisesti keskiajan historia sekä sen hyödyntäminen modernissa identiteetinrakennustyössä. Siispä hänen mielipiteellään luulisi olevan painoa. Luulisi.

Berend ei ole didaktiikan eikä kouluopetuksen asiantuntija eikä halua puuttua näissä koulukirjojen ja koko uuden opetussuunnitelman kritiikeissä monesti esiin nostettuihin käytännön oppimisen ja opettajantyön ongelmiin. Uusia oppikirjoja on jo muutenkin laajalti arvosteltu kohtuuttomasta leksikaalisen nippelitiedon määrästä ja täysin epärealistisista oppimisvaatimuksista. Berend vain lyhyesti mainitsee ihmettelevänsä, miten koulukirjassa voidaan antaa tehtäviä, joihin vastaukset on etsittävä Internetistä, kun puolessa miljoonassa unkarilaiskodissa ei ole kunnon nettiyhteyttä. Berend ei myöskään rupea ruotimaan kaikkia yksittäisiä asiavirheitä. Hänen kritiikkinsä kärki kohdistuu siihen, miten kirja ei näköjään yritäkään opettaa lapsille ymmärrystä modernista historiantutkimuksesta saati kannustaa kriittiseen ja itsenäiseen ajatteluun, lähdekritiikin alkeiden ymmärtämiseen. Kirjan tarkoituksena tuntuu Berendin mielestä olevan lasten ideologinen muovaaminen ”suuntaan, joka on sekä demokratian että terveen henkisen kehityksen vastainen”. Se vaikuttaa palvelevan ennen kaikkea nationalistista arvokasvatusta ja rakentavan kansallista mytologiaa, joka lapsille esitetään historiallisena totuutena.

Ensimmäisenä esimerkkinä ideologisista tendensseistä Berend nostaa esille yksinvallan ihannoinnin. Antiikin Rooman historiaa kuvataan kehityksenä ”pahasta”, kaoottisesta tasavallasta keisarikuntaan, jossa hallitsijan ”vahva käsi” takasi kansallisen yhteyden ja rauhan. Julius Caesar oli paitsi voimakas hallintomies ja rauhantekijä myös kansansa ja sotilaidensa rakastama hallitsija, hänen murhaajansa tavoittelivat tasavallan palauttamista vain itsekkäistä syistä, saadakseen oman valtansa takaisin. Samoin Kreikan kaupunkivaltiot olivat kirjan mukaan heikkoja ja riitaisia, mutta Aleksanteri Suuri esitetään yksiselitteisen positiivisena hahmona.

Pitkään ja kiukkuisesti Berend ruotii myös sitä, miten kirjassa kuvataan kristinuskon historiaa. Tämä kuvaus ilmeisesti on rakennettu täysin kristinuskon näkökulmasta ja kuuluisi paremminkin uskonnon oppikirjaan. Teksti sekoittaa historialliset tosiseikat ja uskonkappaleet (Jeesuksen lunastustyö ja ylösnousemus mainitaan ikään kuin historiallisina tosiseikkoina), ei lainkaan nosta esille historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen kysymyksiä vaan käsittelee Raamattua ikään kuin historiallisena lähdeteoksena, ei pohdi kristinuskon syntyä historialähteiden valossa ja uskontososiologisena ilmiönä. Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä oppikirja toistaa kristinuskon perinteiden pimeään puoleen kuuluvaa, historiantutkimuksen kannalta ei suinkaan ongelmatonta väitettä: ”Juutalaiset ylipapit olivat kateellisia Jeesuksen kansansuosiosta. He päättivät surmauttaa hänet.”

Kristinuskon leviäminen Eurooppaan (tämä muuten on Berendin omia keskeisiä tutkimusaiheita) kuvataan oppikirjassa ruohonjuuritason yhteisöjen syntymisenä ja lähetystyöntekijöiden ansiona. Kerrotaan esimerkiksi legenda pyhästä Bonifaciuksesta, joka kaatoi pakanallisten germaanien palvoman pyhän tammen ja sai tällä rohkeudellaan pakanat vakuuttuneiksi kristinuskon ylemmyydestä – mutta ilmeisesti kirja ei kerro kristinuskon yhteyksistä tuon ajan valtapolitiikkaan, pakkokasteista ja miekkalähetyksestä. Islam taas esitetään väkivaltaisena valloittajauskontona, vaikka itse asiassa sen leviäminen Euroopassa oli nimenomaan spontaania ruohonjuuritason toimintaa: muslimihallitsijat eivät yleensä aktiivisesti pakkokäännyttäneet alamaisiaan tai kieltäneet muiden uskontojen harjoittamista, vaan esimerkiksi Iberian niemimaalla islamiin käännyttiin vapaaehtoisesti, koska siitä oli erinäisiä etuja.

Todellinen pohjakosketus Berendin mukaan koetaan kuitenkin oppikirjan siinä osassa, jonka aiheena on unkarilaisten esi- ja varhaishistoria. Unkarin kansan varhaisimpien vaiheen kuvauksessa nimittäin etualalla on tarujen, legendojen ja keskiaikaisten kronikkojen perustalle rakennettu kansallisromanttinen kansallismytologia:

”Unkarin kansan esihistoriasta on vain vähän kirjallisia lähteitä. Niihin kuuluvat kotimaiset kronikat ja ulkomaisten kirjoittajien muistiinpanot. Kronikoissamme ovat säilyneet myös ikivanhat tarumme.” (…) ”Varmaan jokaisella kansalla on oma alkuperätarunsa, joka kertoo kansan historian alkuvaiheista värikkäästi, sadunomaisesti. Tämä onkin luonnollista, sillä tuhansien vuosien takaisista tapahtumista ei ole kirjallisia lähteitä. Taruperinteet säilyttävät muistoa muinaisimmista ajoista.” (…) ”Kansan varhaisinta menneisyyttä tallettavat tarut ja myytit.”

Kenen hyvänsä sivistyneen ihmisen, joka jotakin tietää historiantutkimuksesta, luulisi ymmärtävän, että keskiaikaiset kronikat eivät olleet historiallista dokumentaatiota modernissa mielessä vaan aikansa poliittista propagandaa ja että kansantarut (tai niiden pohjalta laaditut kansallisromanttiset lukemistot) eivät ”kerro kansan historian alkuvaiheista” tai ”tallenna kansan varhaisinta menneisyyttä” vaan ovat taiteellisiin, viihteellisiin ja sosiaalis-rituaalisiin tarkoituksiin syntyneitä rakennelmia ikivanhoista ja uudemmista aineksista. Jo keskiajan kronikoitsijat ja tarujen muistiinmerkitsijät sekoittivat sumeilematta uudempia ja vanhempia satuja ja tarinoita omiin keksintöihinsä. Bérend muistuttaa, että esimerkiksi tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus 1100-luvun lopulla loi veljekset Danin ja Angulin, tanskalaisten ja anglosaksien myyttiset esi-isät. Samaan tapaan esiintyvät unkarilaisessa kansallisromanttisessa tarustossa myyttiset veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten esi-isät. Kahden veljeksen aihelma voi sinänsä olla peräisin keskiajan historioitsijoiden kulttuurisen muistin pohjimmaisista kerroksista, ikivanhoista myyteistä, mutta nykyajan kansakuntien synnyn kanssa näillä taruilla ei suoranaisesti ole mitään tekemistä.

(Toki tämän ymmärtäminen on vaikeaa muuallakin kuin Unkarissa. Meilläkin näkee jatkuvasti Kalevalaan, Elias Lönnrotin vienankarjalaisesta kansanrunoudesta rakentelemaan runokoosteeseen, viitattavan ikään kuin historialähteenä: ”jo muinaiset suomalaiset sitä ja sitä, koska Kalevalassakin kerrotaan, miten…” Oma suosikkiesimerkkini on Aira Kemiläisen, ihan oikean akateemisen historiantutkijan, tutkimus suomalaisista suhteessa rotuoppien ”arjalaisuuteen”, Finns in the shadow of the “Aryans”. Race theories and racism (1998). Sen johdannossa Kantelettaren runo ”Suomettaren kosijat” mainitaan jonkinlaisena kansanperinteen käsityksenä suomalaisten etnisestä alkuperästä. Itse asiassahan runo on Lönnrotin suomennos virolaisesta kansanrunosta Salme-neiu kosilased.)

Lopullisesti tarumaailmoihin oppikirja siirtyy opettaessaan lapsille historiallisena tosiseikkana, että unkarilaiset polveutuvat hunneista. Tämä käsitys on toki tärkeä osa Unkarin kulttuurihistoriaa: Unkarin kuninkaat keskiajalta lähtien halusivat nähdä itsensä Attilan jälkeläisinä (samaan tapaan, kuin monet muut hallitsijat ovat juontaneet juurensa esimerkiksi Rooman keisareista), ja kansallisromantiikan aikaan unkarilaisille – joilla ei itsellään ollut Kalevalan tai pohjoismaisten saagojen kaltaista sankariepiikkaa – rakenneltiin kronikoiden hunnitarujen pohjalta sellaista uljasta kansallista muinaisuutta, jollaisen jokainen itseään kunnioittava Euroopan kansa tuohon aikaan katsoi tarvitsevansa. Tieteellisiä perusteita tälle hunniuskomukselle ei ole. Päinvastoin keskiaikaisten lähteiden perusteella on ilmeistä, että 800-luvun lopulla idästä saapuneita unkarilaisia ruvettiin ensin samastamaan hunneihin – pari vuosisataa varhemmin samalta suunnalta tulleeseen, elintavoiltaan samantapaiseen arojen soturikansaan – Länsi-Euroopassa, ja vasta vähän myöhemmin unkarilaisten hallitsijat ja heidän kronikoitsijansa itse omaksuivat länsieurooppalaisilta oppineilta tämän idean. Varsinkin kirjassa esitetty väite, että unkarilaisten oma nimitys magyar olisi peräisin hunneilta (sillä kreikkalaisissa lähteissä 500-luvulla kutrigur-hunniheimon kuningas mainittiin nimellä Muageris), on täysin perätön.

Hunniperinnettä on tietenkin vaikea sovittaa yhteen suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden kanssa. (Hunnien arvellaan usein käyttäneen jotain turkkilaissukuista kieltä, mutta varmuudella heidän kielestään ei tiedetä yhtään mitään, sillä siitä ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä.) Siispä tämä kipeä kysymys on Unkarissa järjestelmänvaihdoksen jälkeen jälleen politisoitunut kerrassaan ennennäkemättömällä tavalla. Koska suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus sisältyy myös uuteen kansalliseen opetussuunnitelmaan, siihen on historiankirjan pakko ottaa kantaa, ja tästä syntyy melkoinen sarja loogis-älyllisiä häränpyllyjä:

”Taruperinne ja kielelliset samankaltaisuudet – ristiriita vai ei? Ikivanhojen unkarilaisten tarujen mukaan unkarilaiset polveutuvat hunneista tai ovat ainakin hunnien sukulaisia. Ulkomaiset kirjoittajat ovat yhdistäneet esi-isiämme muihinkin arokansoihin, esimerkiksi onogureihin, avaareihin ja turkkilaisiin. Kielentutkijat puolestaan ovat sijoittaneet unkarin kielen suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan ja väittäneet, että Ural-vuoriston tienoilla eli muinaiskansa, joka puhui suomalais-ugrilaista kantakieltä. Tällaista muinaiskansaa ei kuitenkaan tuolla pohjoisessa [sic] ollut, ei siis ollut myöskään tällaista kantakieltä. Unkarin ja Uralin tienoon kielten yhtäläisyydet ovat saattaneet muodostua siten, että unkarin kieli toimi aikoinaan välittäjäkielenä [közvetítő nyelv] niillä kansoilla, jotka myöhemmin muuttivat Uralin tienoille. Näin voidaan ratkaista historiaperinteen ja kielellisten havaintojen välinen ristiriita.”

Ei voida. Tässä ovat perusasiat toivottomasti sekaisin. Kielisukulaisuuden olemusta ei taaskaan ole ymmärretty vaan kuvitellaan, että siinä on kyse vain ”samankaltaisuuksista”, jotka voivat syntyä myös kontaktissa. Näinhän ei ole: kielisukulaisuutta ei ole eikä voi olla ilman yhteistä kantakieltä, josta nykyiset sukulaiskielet ovat kehittyneet. On siis ollut suomalais-ugrilainen kantakieli ja varmaan myös kansa, joka tätä kieltä on puhunut. Se on sitten kokonaan eri asia, miten kulttuurisesti tai etnisesti yhtenäinen tämä kantakielen puhujayhteisö oli, tai miten tästä kielestä kehittyvien kielimuotojen myöhemmät kehitykset liittyivät erilaisten etnisten yhteisöjen muotoutumiseen. Itse asiassa mitään ”ristiriitaa” ei ole olemassakaan. Ei ”historiaperinteen” (siis: kronikoiden hunnitarujen) ja ”kielellisten havaintojen” (paremmin: historiallisen kielitieteen tutkimustulosten) välillä, sillä tarut ovat taruja ja tiede tiedettä. Eikä arojen soturikansan identiteetin ja suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden välillä, sillä kieli, kulttuuri ja geenit ovat eri asioita ja välittyvät sukupolvelta toiselle eri tavoin.

”Ristiriita” siis syntyy vain siitä, että ”kansa” kuvitellaan ensisijaiseksi lähtökohdaksi, jonkinlaiseksi selvärajaiseksi ja ikuiseksi systeemiksi, ja ”kieli” vain tämän ”kansan” liitäkkeeksi, kun todellisuudessa tutkimuksen kannalta asia on päinvastoin. Tämän ongelman rinnalla pieniä perunoita on oletetun alkukodin sijoittaminen Ural-vuoristoon (nykyinen suomalainen valtavirta on paljolti perinteisen Volgan mutkan kannalla, mutta muillakin vaihtoehdoilla on kannattajansa) tai käsittämätön ”pohjoisesta” sekoilu.

Tämän jälkeen ei tietenkään yllätä, että Unkarin valtion varhaisvaiheiden kuvausta tässä historiankirjassa – ainakin Berendin mukaan – leimaa kansallisromanttinen hymistely ja yritys suurennella Unkarin ja unkarilaisuuden roolia Euroopassa. Näin jo alkaen hunneista, joiden mahtavan ”imperiumin” vihjaillaan aiheuttaneen Rooman kukistumisen, ja kuvitteellisesta ”Unkarin suuriruhtinaskunnasta”, joka edelsi Unkarin kuningaskunnan syntyä – 800-luvulla Pannonian altaaseen saapuvilla unkarilaisilla oli tietenkin päällikkönsä ja jonkinlaisia hallintorakenteita, mutta ”suuriruhtinaskunnasta” tai ”arovaltiosta” puhuminen on pelkkää spekulaatiota, jolla Unkarin valtion historiallista jatkuvuutta yritetään pidentää mahdollisimman kauas muinaisuuteen. Perustajakuningas Tapani Pyhän kruunuun (joka todellisuudessa on myöhempää perua) ja muumioituneeseen oikeaan käteen (Szent Jobb) liittyvät uskomukset tarjoillaan ikään kuin historiallisina tosiseikkoina, samoin Árpádien hallitsijasuvun pyhimysten legendat – ikään kuin Euroopan nuorten kristittyjen valtioiden kuningashuoneiden jäseniä olisi aikoinaan kanonisoitu vain suuren hurskautensa takia eikä ilmeisistä poliittisista syistä.

Berendin kirja-arvion luettuaan sitä masentuneena miettii, mikä mahtoikaan olla eurooppalaisen koululaitoksen historianopetuksen päämäärä. Kuuluuko koulun ennen kaikkea antaa riittävästi ns. yleissivistävää tietoa maailman sekä erityisesti oman maan ja maanosan historiasta: mikä oli Rooman imperiumin merkitys, mitä olivat musta surma ja reformaatio, mitä merkitsi Ranskan vallankumous, miksi ja miten Euroopan valtioiden rajoja on 1900-luvulla vedelty? Vai pitäisikö koululaisten historiantunnilla ennen kaikkea saada tietoa ja ymmärrystä historiantutkimuksesta, sen päämääristä ja menetelmistä, sen erilaisista lähteistä ja niiden luotettavuudesta? Ilmeisesti Unkarissa näitä molempia päämääriä tärkeämpää on syöttää lapsille ”kansallismielistä” mytologiaa.


Kansallista taidekasvatusta

22 kesäkuun, 2020

Viime päivinä unkarilaisessa somekuplassani on puitu uutta viidesluokkalaisten kirjallisuuden oppikirjaa ja erityisesti sen, hm, hämmentävää kuvitusta. Tässä oppikirjan ”Perhe, koti, kansakunta” -nimisen osion alkusivu. Mottona ovat transilvanianunkarilaisen kirjailija Sándor Kányádin haastattelusta napatut säkeet ”Ensiksi kansakunta, toiseksi perhe, / ja vasta kolmanneksi etsi omaa etuasi!”; Kányádi tosin ei ole kirjoittanut näitä säkeitä vaan siteeraa kansanperinnettä. Kuvan ratsastavat heimosoturit on helppo tunnistaa unkarilaisten tarunomaisiksi esi-isiksi. Mutta mitä tekevät kuvassa nuo perspektiiviä uhmaten sateenkaarella vääntelehtivät Disney-prinsessat?

Taiteilijan nimeä ei kehdata kertoa, vain se, että kirjaa varten tehdyt kuvituskuvat on tuottanut ”grafiikkastudio Cynomys”.

Kirjallisuus on todellakin Unkarin kouluissa oma erillinen oppiaineensa, jonka sisällöistä on viime vuosina keskusteltu runsaasti. Virallinen opetussuunnitelma määrää hyvinkin yksityiskohtaisesti, mitä kirjailijoita lapsille pitää esitellä ja miten, ja ulkomaita myöten on päästy kauhistelemaan sitä, miten kaanoniin tällä tavalla nostetaan Albert Wassin tapaisia natsahtavan kansallisviihteen tuottajia. Yleisemmällä tasolla on arvosteltu opetussuunnitelman yksityiskohtaisuutta ja vaativuutta. Onko raskaiden, vaikeaa ja vanhanaikaista kieltä sisältävien, aikuisellekin haastavien klassikkojen luettaminen oikea tapa kasvattaa lapsista sivistyneitä kirjallisuuden ystäviä?

Tämä ensi syksystä käyttöön tuleva viidennen luokan oppikirja, jonka uteliaisuuttani latasin verkosta, näyttää sisältävän kokonaisuudessaan Sándor Petőfin pitkän romanttisen saturunoelman János vitéz. Lisäksi kirjassa esitellään Ferenc Molnárin klassikkoromaani Koulupoikia (A Pál utcai fiúk), István Feketen turkkilaisvallan ajoista kertova historiallinen romaani A koppányi aga testamentuma (‘Koppányn agan testamentti’), lukuisia runoja (monet 1800-luvun klassikoilta) ja muita lyhyempiä tekstejä, antiikin myyteistä Andersenin satuihin. Samalla pitäisi oppia tuntemaan kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä: eeppiset ja lyyriset tekstilajit, taide- ja kansanrunouden ero, metafora, runojalka, minä-kertoja… Tuntuu suoraan sanoen melkoisen vaativalta 10–11-vuotiaalle.

Selvästikin tässä myös rakennetaan vähän vanhanaikaisen ja elitistisen tuntuista kirjallista sivistyspohjaa. Suurin osa teksteistä on kansallisia klassikkoja, ja kyllähän niiden tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Mutta pantaisiinko suomalaisessa koulussa lapsia lukemaan Seitsemää veljestä, Topeliusta tai Runebergiä sellaisenaan jo ala-asteella? Tai voidaanko ylipäätään ajatella, että koko vuosi työskenneltäisiin tekstien parissa, joista häviävän pieni osa (tässä tapauksessa: pari-kolme lyhyttä runoa ja yksi katkelma Michael Enden kirjasta A varázslóiskola / Die Zauberschule im Wünschelreich) on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen? Toki myös antiikin taruston ja Raamatun kertomusten tunteminen on eurooppalaisen yleissivistyksen ydintä. Mutta kuuluvatko Daidalos ja Ikaros, Prometheus, Paris ja kolme jumalatarta, Raamatun luomiskertomus, vedenpaisumus ja Nooan arkki, Jeesuksen syntymä ja itämaan tietäjien vierailu kaikki viidennen luokan kirjallisuuden oppikirjaan?

Tarkoituksena siis näyttää olevan kasvattaa ihmisiä, joilla on perinteisen eurooppalaisen sivistyskäsityksen mukainen yleissivistys. Tämä on tavallaan hieno päämäärä, kun ajattelee, miten monet jo minunkin ikäiseni suomalaiset, nuoremmista puhumattakaan, tuntevat antiikin taruston korkeintaan Disney-versioina. Mutta päästäänkö tähän pakkaamalla lasten päähän nimiä, vuosilukuja ja muita yksityiskohtia? Oppivatko lapset arvostamaan Petőfin János vitéz -runoelmaa, jos heille tarjotaan kaksi sitaattia, joissa aikuiset kirjallisuudentutkijasedät toisille aikuisille lukijoille ylistelevät tämän teoksen kielen verratonta, kansankielestä ammentavaa runollista kekseliäisyyttä? Ja jos tarkoitus on kasvattaa lasten yleissivistystä, niin voisivatko sivistävät faktat olla oikein? (“Gootit olivat kansainvaellusten aikaan eläneitä germaanien – saksalaisten [sic] – esi-isiä.”)

Mutta päällimmäisenä tässä kirjassa tuntuu väkevä arvokasvatuksen henki. Oman kansan ja sen historian arvostamisen ohella pääpaino näyttää olevan perhearvoissa. Melkein puolet kirjasta täyttää tuo yllä mainittu osio ”Perhe, koti, kansakunta”. Tämän ylevän otsikon alta löytyy odotetusti sekä entisaikaisen perheen ja kodin ihannointia, kuten Sándor Kányádin runo isoäidin leipomasta leivästä, että romanttista kansallistunteen hehkua (esimerkiksi Sándor Petőfin vuonna 1847 kirjoittama, kansakunnan alennustilaa surkutteleva runo Magyar vagyok, ‘Olen unkarilainen’). Mutta mitä ihmettä tekevät tässä osastossa antiikin tarut Daidaloksesta ja Ikaroksesta (no niin, olivathan ne isä ja poika), Prometheuksesta tai Pariksesta kolmen jumalattaren kiistan tuomarina? Tai miten Raamatun kertomukset maailman luomisesta ja vedenpaisumuksesta kuuluvat perheen, kodin ja kansakunnan yhteyteen? Lukijasta alkaa suoraan sanoen tuntua, että kirjan aineistoa yritetään ahtaa jonkinlaiseen ideologian sanelemaan kehikkoon, suuremmalla kuuliaisuuden innolla kuin asiantuntemuksella.

Ja näin pääsemme takaisin tuohon ylempänä näytettyyn kuvaan, jonka tarina on kansallisen kulttuurihistorian ytimessä. Oppikirjassa kerrotaan ensiksi keskiaikaisten kronikkojen tallentama tarina tiivistetyssä muodossa: veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten tarunomaiset esi-isät, ajaessaan takaa ihmehirveä löytävät ensin uudet, ihanat laidunmaat, sitten törmäävät keskenään huvittelevaan naisjoukkoon, josta veljekset ryöstävät puolisoikseen alaanien ruhtinaan Dulan tyttäret. Sitten seuraa sama 1800-luvun runokielellä. Yli 150 vuotta sitten runoilija János Arany yritti keskiaikaisten kronikkojen hunnitarujen pohjalta luoda unkarilaisille sankarieepoksen, ja tähän pitkään runoelmaan Buda halála sisältyy myös 55 säkeistön mittainen episodi, jossa kerrotaan Hunorin ja Magorin seikkailusta.

Runoilija kuvailee antaumuksella, miten muukalaisheimon neitoset ovat lähteneet leireilemään haltiattarien luokse, missä he opettelevat taikakeinoja miesten pään menoksi. (”Kova koetus: surmata mies, / yhdeksän nuorukaista lumota, / houkutella rakkauteen, / pysyä rakkaudesta neitsyenä.”) Hunor ja Magor tovereineen ratsastavat keskelle tanssivaa naisjoukkoa, sieppaavat neidot satulaansa, eikä näiden auta muuta kuin luopua haltiatarhaaveistaan ja suostua miesten vaimoiksi, ”synnyttämään poikia sankariheimolle / ja kauniita tyttöjä rakkautta varten”. Että tämmöistä lukemista miesten ja naisten perherooleista siis hermostuneesti hihittäville yksitoistavuotiaille. Juupajuu, tämä on entisiä aikoja ja myyttistä tarinaa, ei oppia tosielämää varten. Ehkäpä tämänkin asian osaa järkevä opettaja ottaa esille, vaikka kirjassa ei mihinkään suostumusmääritelmiin asti mennäkään.

Tähän kohtaukseen siis viittaa tuo ylempänä näkyvä, estetiikaltaan hieman hämmentävä kuva. Maassa, josta löytyisi paljon hienoja taiteilijoita ja upeita lastenkirjojen kuvituksia, valtion tukema ja monopoliasemaan nostama oppikirja käyttää jonkun kapuvárilaisen ”grafiikkastudion” nimettömiä tekeleitä lapsosten esteettisen kasvatuksen tukena. Tässä voisi taas kerran pohtia kitschin suhdetta populismiin ja miettiä, onko tämmöisen Disney-estetiikasta ja Hubertus-likööripullon etiketistä inspiraatiota ammentavan kuvan tarkoitus laskea rima kohdeyleisön matalimmalle mahdolliselle tasolle vai antaa nirppanokkaisille eliiteille symbolinen näpäytys. Mutta annan tässä viimeisen sanan toimittaja András Hontille, joka Facebook-kommentissaan tuumii: ”En tiedä, ehtiikö vielä ilmoittautua oppikirjankuvittajaksi, mutta lähtisin itse kilpaan tällä työllä. Teoksen nimi: Mihály Takaró [uuden kirjallisuuden opetussuunnitelman kiistelty taustavaikuttaja] saapuu viidennen luokan kirjallisuudenopetukseen.” Teoksen pohjana on käytetty Árpád Fesztyn kuuluisaa historiallista maalausta ”Unkarilaisten maahantulo”, ja sen mottona on ministeri Miklós Káslerin suuhun pantu sananlasku ”Älä venyttele pitemmälle kuin peitteesi [takaró] riittää”.


Kuivaharjoittelua ja hapatusta

14 kesäkuun, 2020

Tänään taas Unkarin median risukoista riipomia.

Aloitetaan kepeämmällä jutulla. Unkarilaisessa mediasyötteessäni on jo jonkin aikaa kellunut tarina ”silityslautaopettajasta”. Noin Raahen kokoisessa Makón kaupungissa Unkarin etelä-kaakkoisella rajaseudulla, runoilija Attila Józsefin mukaan nimetyssä oppikoulussa liikunnanopettaja László Vezsenyi oli korona-etäopetuksen vauhdittajaksi halunnut keksiä jotakin hauskaa, joka motivoisi oppilaita ja innostaisi liikkumaan karanteenioloissakin. Koulun rehtorikin oli kehottanut opettajia luovuuteen tässä asiassa. Vezsenyi toteutti vaimonsa avustuksella vitsikkään uimaopetusvideon, jossa hän uimalakki ja aurinkolasit päässä, koulun t-paita ja uimahousut yllä esittelee selkä- ja rintauintiliikkeitä olohuoneeseensa pystytetyllä silityslaudalla, ja latasi jutun YouTubeen. Videon voi yhä katsella tuosta ylempänä linkitetystä HVG-sivuston jutusta.

Seuraavana aamuna sitten puhelin soi. Rehtori oli hyvin hyvin vihainen: koulupiiristä oli soitettu, ja sen johdon mielestä siinä vaiheessa jo 1700 katselukertaa kerännyt video ei ollut yhtään hauska vaan se pitäisi heti poistaa. Eikä tässä kyllin: Vezsenyi joutui luopumaan opetusryhmistään eli käytännössä hänet nostettiin hyllylle. Ilmeisesti hänen väitettiin häpäisseen koko koulun mainetta, sillä kohuvideolla hänellä oli päällään koulun teepaita (itse asiassa nämä paidat, joita kullakin luokalla on omanvärisensä, oli Vezsenyi itse ottanut käyttöön koulunsa liikunnanopetuksessa). Koulupiirin johtaja oli myös vaatinut Vezsenyiä opiskelemaan Kansallisen pedagogikunnan (vuonna 2013 perustettu opettajien ”korporaatio”, jota perinteisemmät opettajien ammattijärjestöt ovat arvostelleet) eettistä ohjeistoa sekä kansallista perusopetussuunnitelmaa, ja rehtorin olisi pitänyt tarkistaa opin perille meno kuulustelulla (siihen rehtori ei sentään ruvennut). Vaikka Vezsenyi ei saanut opettaa, häntä simputettiin vaatimalla häntä päivittäin toimittamaan koululle kunkin päivän ”oppimateriaalit”, mitä sitten lienevätkin.

Asia ei jäänyt tähän. Silityslautaopettajan tapausta on ryhtynyt tutkimaan opettajien oikeusturvavaltuutettu, joka – ilmeisesti asian saaman julkisuuden perusteella – arvelee, että tämä kohtelu loukkasi Vezsenyin ihmisarvoa. Näin Unkarin koulujen hallinnon ja sen järjettömän autoritaarisuuden ongelmat (sen myötä myös Orbánin hallituksen hinku varmistaa opettajien ideologinen luotettavuus ja lojaalius järjestelmää kohtaan) ovat jälleen kerran tapetilla. Vezsenyin puolesta on someen myös syntynyt pienimuotoinen ”je suis silityslauta” -liike.

Silityslautajutun inspiroimana samalla huumorilinjalla jatkoi Pécsin luterilaisen seurakunnan pastori Zoltán Ócsai, joka someen postaamassaan kuvassa poseeraa olohuoneessaan silityslaudalle rakennetun alttarin takana:

HVG:n toimittajalle Ócsai kertoo, että hänestä Vezsenyin video oli hauska eikä hän tykännyt siitä tylystä tavasta, jolla asiaa käsiteltiin. Ócsai vakuuttaa myös luottavansa oman kirkkonsa johdon (olen ehkä puolueellinen, mutta minusta Unkarin pieni luterilainen kirkko on maan perinteisistä kirkoista fiksuin ja sattuneesta syystä myös vähiten poliittisen vallanjanon turmelema) ja seurakuntalaistensa huumorintajuun. Samalla hänen on erikseen vakuutettava, että tämän postauksen takana ei ole mitään ”poliittista tai muuta ideologiaa”. Pastorin postauksen saateteksti on kuitenkin paljonpuhuva:

– Et kyllä uskalla postata silityslautakuvaa!
– Pitelepäs kaljaani! (= Odotas niin näytän!)

Ei tässä ole pelkästään yhdestä silityslautapelleilystä tai yhden opettajan tai koulun arvokkuudesta kysymys.

***

Tavallisen somekansan keskustellessa silityslaudoista ja opettajakunnan korona-arjesta valtakunnan korkein johto on taas möläytellyt kaikenlaista kriittisten verkkokommentaattorien pureskeltavaksi. Esillä on ollut muun muassa Viktor Orbánin ja hänen slovakialaisen kollegansa Igor Matovičin lehdistötilaisuus Matovičin Unkarin-vierailun johdosta. Vielä varsin tuore pääministeri Matovič johtaa perustamaansa poliittisesti keskustaoikeistolaiseksi luonnehdittua, korruption vastustamiseen keskittynyttä Obyčajní l’udia (‘Tavalliset ihmiset’) -puoluetta.

Unkarin ja Slovakian välit eivät aina ole olleet sydämellisimmästä päästä, ja äskettäisen Trianonin rauhan satavuotisjuhlan johdosta olisi periaatteessa puolin ja toisin voinut kaivaa sotakirveen esiin. Matovič oli kuitenkin Trianon-päivänä kunnostautunut pitämällä omille kansalaisilleen sovinnollisen puheen, jossa käännyttiin suoraan myös Slovakian unkarilaisvähemmistön puoleen, ja tämä oli kirvoittanut Unkarin mediassa runsaasti positiivisia kommentteja. Nyt hänelle järjestettiin Unkarissa komea vastaanotto, ja ilmeisesti tapaaminen Orbánin kanssa sujui hyvässä hengessä. Lehdistötilaisuudessa tunnelma oli rento, ja Orbán innostui vastailemaan myös Trianon-aiheisiin kysymyksiin tavalla, jonka – kuten Index-sivusto huomautti – “vain oikeistolainen pääministeri voi sallia itselleen”. Sillä varjelkoon, jos joku korkea-arvoinen vasemmistopoliitikko olisi päästänyt suustaan jotain niin epäisänmaallista ja, nyyh, rajantakaisten unkarilaisten kokemia kärsimyksiä halventavaa kuin että Trianon ei ole loukkaus vaan historiallinen epäoikeudenmukaisuus, jonka kanssa on elettävä. Tai että ”on slovakialainen näkemys ja on unkarilainen näkemys”, mutta suhteet on rakennettava niin, että sadan vuoden takaiset tapahtumat eivät estäisi yhteistyötä.

Käytännön naapuruuspolitiikan ohella Orbán nosti esille myös V4- eli Visegrád-maiden yhteistyön. Ensimmäisenä kohtana yhteisellä työlistalla olisi tietenkin maahanmuutto: V4-maat torjuvat ”maahanmuuttokiintiöt”. (Edelleenkään EU ei ole pakottamassa jäsenmaitaan ottamaan vastaan tiettyä määrää maahanmuuttajia, varsinkaan ”laittomia”, niin kuin Unkarin hallitus uusimmassa ”kansallisessa konsultaatiossa” jälleen väittää. Asiasta on käyty kipakkaa väittelyä EU-komissaari Věra Jourován kanssa.) Tämän lisäksi Orbán kuitenkin intoutui lausumaan ylevän runollisia ajatuksia unkarilaisten menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Näin Index-sivuston mukaan:

Slaaveja ja germaaneja on aina oleva, myös anglosakseja ja latinalaisiakin. Sekä arabeja. Mutta se, onko oleva unkarilaisia, jotka eivät ole indoeurooppalaisia, joilla ei ole kulttuurisia sukulaisia kuin korkeintaan jossakin Keski-Aasiassa, [se ei enää ole niin varmaa]. (…) Kulttuuria ja kieltä ei saa painaa taka-alalle, sillä se on unkarilaiselle elämääkin tärkeämpää. Jotkut kääntävät tämän nationalismiksi. [Orbánin mielestä tämä ei kuitenkaan ole nationalismia vaan] järkkymättömän väkevää kansallista identiteettiä. Me olemme ainoa jäljelle jäänyt, idästä länteen lähtenyt kansa. Me olemme jäännös, entisaikojen mahtavan aromaailman viimeiset jäänteet, jotka olemme päättäneet jäädä eloon. Tämän varassa me toimimme. Meidät pitää hyväksyä sellaisina kuin me olemme.

Tässä ovat taas kerran puurot ja vellit mahtavasti ja aivan tarkoituksella sekaisin. ”Slaavi”, ”germaani”, ”anglosaksi” (historialliset anglosaksit muuten luetaan germaaneihin) ja ”indoeurooppalainen” ovat kielisukulaisuuden perusteella määrittyviä käsitteitä. Mitä kaukaisemmasta kielisukulaisuudesta on kysymys (kuten koko indoeurooppalaisen kielikunnan tapauksessa, joka ulottuu Islannista Intiaan), sen vähemmän se merkitsee geneettistä samankaltaisuutta tai yhteistä kulttuuria. Kansallisromanttisissa kansallisvaltioprojekteissa 1800-luvulta lähtien kielisukulaisuuden varaan on kuitenkin rakennettu kansallisia identiteettejä ja semmoisia kansainvälisiä kehyksiä kansalliselle hengenluonnille kuin esimerkiksi panslavismi, panskandinavismi, panturkkilaisuus – tai suomalais-ugrilainen heimoaate.

Unkarin kielen (varsin kaukaisia) sukulaisiahan ovat suomalais-ugrilaiset (uralilaiset) kielet, kuten esimerkiksi suomi. Kuitenkin huomattava osa Orbánin kannattajakuntaa tykkää enemmän niistä vaihtoehtoisista opeista, joiden mukaan koko fennougristiikka oli ensin pahojen Habsburgien, sitten pahojen kommunistien salajuoni unkarilaisten nöyryyttämiseksi ja oikeasti unkarilaiset polveutuvat Attilan hunneista, arojen turkkilais- ja mongoliheimoisista sotureista ja siinä sivussa ehkä myös sumerilaisista tai muista muinaisaikojen kulttuurikansoista. Siispä Orbán on viime vuosina vienyt Unkarin tarkkailijajäseneksi turkkilaiskielisten valtioiden neuvostoon (Türk Keneşi) Erdoğanin Turkin ja muiden diktatuurien joukkoon. Ja siksi hän nytkin puhuu, perinteisen sukupuutto-hehkuttelun ohella, arokansojen uljaasta muinaisuudesta ja ”kulttuurisista sukulaisista” jossakin Keski-Aasiassa.

”Kulttuurinen sukulaisuus” on siitä kiva käsite, että se ei oikeastaan tarkoita mitään. ”Kielisukulaisuudesta” voidaan puhua, koska kielellä on eräänlainen geneettinen historia: se välittyy polvesta polveen samalla koko ajan hieman muuntuen, kielten kehitystä voidaan hyvin verrata biologisten lajien kehitykseen ja sitä voidaan mallintaa tavallaan luonnonlain kaltaisilla prosesseilla. Siispä kielten sukulaisuus on samanlainen selkeästi määriteltävä käsite kuin lajien sukulaisuus: lehmä on läheistä sukua visentille, kaukaisempaa sukua hirvelle ja sinivalaalle, vielä kaukaisempaa, ”paljaalla silmällä näkymätöntä” sukua kissalle, ihmiselle tai kengurulle. Kulttuurilla taas ei ole yhtä selkeää rakennetta eikä yhtä selkeästi määriteltäviä polveutumisprosesseja, ei siksi myöskään selviä sukulaisuussuhteita.

Kulttuurien samankaltaisuudesta toki voidaan puhua. Ja jos siitä puhutaan, niin mitä luultavimmin nykyunkarilaisten kulttuuri on paljon lähempänä nykyslovakkien kulttuuria ja elämäntapaa kuin vaikkapa turkkilaisten tai uzbekkien. Vaikka unkarilaisten kulttuurissa on saattanut olla ikivanhoja, pustan paimenilla säilyneitä kerrostumia, jotka olivat tuosta Orbánin mainitsemasta muinaisuuden aromaailmasta peräisin, ne ovat peittyneet jokseenkin näkymättömiin myöhempien, naapurien kanssa yhteisten kulttuurikerrosten alle, samalla kun nykyisen unkarin kielen esimuotoa puhuneen arojen ratsastajakansan biologinenkin perimä tirahti ”keskisen Itä-Euroopan suuren geenisekoittimen” sisältöön. Tätä ei voisi paremmin havainnollistaa kuin Éva S. Balogh blogissaan viitatessaan lahjaan, jonka Orbán ojensi Matovičille: purkilliseen itse hapatettuja suolakurkkuja, kovászos uborka. Sekä kovász ‘hapatus, taikinanjuuri’ että uborka ‘kurkku’ ovat slaavilaisia lainasanoja, eikä perinteinen suolakurkun valmistus Slovakiassa millään tavalla eroa unkarilaisesta.

Toukokuun lopulla pääministerin Facebook-sivu kertoi kurkunvalmistuksen etenemisestä. Perinteinen hapankurkku hapatetaan leipäviipaleella, kuten kuvasta näkyy. Unkarilaisessa somekuplassani hilpeyttä herättänyt kommentti: ”Rakas herra pääministeri! Kurkut muhivat oikein mukavasti, mutta ehdotan, että ensi kerralla laittaisitte vähemmän leipää, sillä sitä pannaan kurkkujen päälle vain kypsymisen käynnistämiseksi. Päivän parin päästä sen voi ottaa poiskin. Hyvää ruokahalua ja haista v***u.”

Olen vuosikaudet pitänyt lähinnä ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitettua kurssia nimeltä ”Uralilaisten kansojen kulttuurit”. Ensi syksystä se kuuluu ensimmäisen lukukauden orientaatio-opintoihin. Siellä väännän opiskelijoille rautalangasta muun muassa, mitä kielisukulaisuus merkitsee ja mitä ei, miten ongelmallinen ja ehdollinen on ”kansan” käsite, ja miten semmoisilla käsitteillä kuin ”alkuperäinen” tai ”puhdas” ei vakavasti otettavassa kulttuurintutkimuksessa pitkälle pötkitä. Mielelläni toivottaisin myös pääministeri Orbánin puheenkirjoittajan tervetulleeksi kuulemaan näitä perusasioita – mutta tuskinpa häntä kiinnostaa, kun eivät ”kulttuuria elämääkin tärkeämpänä pitävät” kulttuuripolitiikan päättäjät kuuntele parempia ja lähempänä oleviakaan Unkarin kulttuurin asiantuntijoita.


Walesin bardit peruskoulussa, eli miten kansansivistyksen kriisiä ei ainakaan korjata

16 helmikuun, 2020

Täytyy vielä palata viimekertaiseen aiheeseen, jota unkarilainen mediakuplani edelleenkin pullistelee, eli Unkarin uuteen Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan (NAT). Perjantaina Budapestissa ”Opettajien demokraattinen ammattijärjestö” osoitti mieltään ministeriön edessä, ja julkilausumia ovat antaneet lukuisat sekä opettajia että korkeakouluja ja tiedemaailmaa edustavat järjestöt ja laitokset, myös useiden tasokkaiden ja nimekkäiden koulujen koko opettajakunnat. Niissä puututaan eri suunnista niihin perusongelmiin, joita autoritaarinen ja alan asiantuntemuksesta piittaamaton poliittinen ohjailu aiheuttaa.

Esimerkiksi Unkarin maantieteilijöiden seuran lausunnon mukaan uusi NAT EU:n direktiivien vastaisesti ei mainitse opetuksen perustavoitteiden joukossa luonnontieteellisiä tietoja ja taitoja laisinkaan, ja samalla kun maantieteen tuntimäärät on vähennetty mahdottoman vähäisiksi, opetettavia sisältöjä on vähennetty suhteessa paljon vähemmän. Myös yrityselämän edustajat ovat protestoineet. Heidän mielestään luonnontieteiden opetuksen osalta NAT vaarantaa kansallisen kilpailukyvyn, se kun sisältää liikaa teoriaa ja ulkoa opeteltavaa tietoa mutta liian vähän käytännön taitoja ja valmiuksia, joita ”tulevaisuuden insinöörit” tarvitsisivat. Säveltäjä ja musiikin teorian opettaja Mónika Csató puolestaan toteaa, että vaikka musiikinopetuksen tuntimääriä on nostettu ja musiikki (tai ”laulu- ja musiikkikasvatus”, ének-zenei nevelés) selvästikin nähdään ”kansallisesti keskeisenä” painopistealueena, NAT kuitenkin merkitsee askelta taaksepäin. Musiikinopetuksen sisällöistä 75 % (!) on unkarilaisia kansanlauluja, taidemusiikin tuntemus jää lapsipuolen asemaan, uusin (Bartókia ja Kodályta uudempi) taidemusiikki täysin syrjään, puhumattakaan siitä viihdemusiikista, joka nykyajan lasten äänimaisemaa täyttää. Kuitenkin, jos lapsilta kysytään, mitä he musiikinopetukselta odottavat, monet vilpittömästi kertovat, että haluaisivat oppia tuntemaan erilaisia musiikin lajeja. Siitä puhumattakaan, mitä todellisuudessa tapahtuu Unkarin koulujen ulkomailla ah niin hypetetyssä musiikinopetuksessa. Näin Csató:

Sillä jos emme työnnä päätämme pensaaseen, näemme kyllä, mitä ”laulutuntien” nimellä kouluissa todellisuudessa tapahtuu: pois jääneiden matematiikantuntien korvaamista, sattuneesta syystä järjestettyjä luokanvalvojan palautetunteja, täysin hillitsemätöntä kännykän näpräämistä (että oppilaat edes olisivat hiljaa) – tai päinvastoin kansanlaulujen tekstien kuulustelemista ja aineiden kirjoittamista säveltäjien elämäkerroista. (…) NAT ei tue semmoista musiikkikasvatusta, joka laajentaisi oppilaiden näköpiiriä, vaan päinvastoin syventää kuiluja opettajan ja oppilaan, uuden ja vanhan musiikin, koulun ja arkielämän välillä.

Joka puolelta siis kuuluu samanlaista kritiikkiä: uudessa opetussuunnitelmassa puolueuskollisuus on jyrännyt asiantuntemuksen. Opetuksen sisällöt on – ilmeisesti joistakin naiivin poliittis-ideologisista syistä – haluttu lyödä lukkoon mahdollisimman yksityiskohtaisesti, antamatta opettajille ja kouluille mahdollisuutta itse harkita, millä tavalla kulloisenkin oppilasaineksen kanssa parhaiten päästäisiin koko koulutusjärjestelmän yleisiin päämääriin. (Ainakin äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yksityiskohtaiset – ja pitkät! – pakollisten luettavien ja opeteltavien kirjailijoiden ja teosten listat edustavat nykyajan Euroopassa varsin harvinaista linjaa. Esimerkiksi Suomessa opettajat saavat ymmärtääkseni päättää varsin vapaasti, mitä kirjallisuutta oppilailla luetetaan.) Pahinta ei ehkä ole edes se, että tämän yksityiskohtaisesti lueteltujen sisältöjen valinnan ovat päässeet tekemään asiantuntemukseltaan vähän kyseenalaiset mutta poliittisesti uskolliset ja ideologisesti sopivat henkilöt. Vaan se, että aatteellisessa käsiohjauksessa opetussuunnitelmaan on rakennettu täysin epärealistisia vaatimuksia. Leksikaalista tietoa – termien, käsitteiden, faktanippeleiden, vuosilukujen luettelemista ja ulkoa opettelemista – korostava opetussuunnitelma ei tunnu ottavan huomioon, että kirjallisen kulttuuripohjan yleisen rapautumisen keskellä jonkinlaisten 1900-luvun alkupuoliskon sivistysporvariston yleissivistysihanteiden paukuttaminen koko kansan lasten päihin (myös koulujakäymättömien, kenties kroonisessa työttömyydessä ja syväköyhyydessä elävien perheiden lasten) on toivoton haave.

Ja siksi halusin vielä nostaa esiin erään opettajan tosikertomuksen siitä, millaista on opettaa kansallisen kirjallisuuden klassikkoja nykyajan kuudesluokkalaisille, eikä edes kurjuudessa eläville köyhälistölapsille vaan hyvämaineisen budapestilaisen peruskoulun oppilaille. Opettaja – joka kertoo nyttemmin vaihtaneensa ammattia – oli muutama kuukausi sitten sijaisena pitämässä Unkarin kirjallisuuden tuntia, jonka aiheena oli János Aranyn (1817–1882) ”Walesin bardit”. Balladi kertoo Englannin Edvard I:n vierailusta vasta valloitetussa Walesissa vuonna 1277 ja laulajista, jotka tarun mukaan eivät suostuneet ylistämään uutta valtiasta vaan mieluummin kuolivat polttoroviolla. Siinä on nähty viittauksia Itävallan Frans Joosefin Unkarin-vierailuun vuonna 1857. (Amatöörimäisen pikasuomennoksen runosta löydätte alempaa.)

Kertoja oli jo valmiiksi kauhuissaan tehtävänsä mahdottomuudesta: opettaa 45 minuutissa kaksitoistavuotiaille lapsille runo, joka on lukiolaisillekin vaikeaa purtavaa ja jossa on semmoisia 1800-luvun runokielen sanoja ja ilmauksia, joita eivät kaikki nykyaikuisetkaan ymmärrä. Kaiken lisäksi tunti – sinä päivänä jo viides – oli pakko aloittaa karjumalla uupuneina ja hysteerisinä riehuvat lapset hiljaisiksi, mihin uuden sijaisen uutuusarvon huomioon ottaenkin kului tunnista ensimmäiset 7–8 minuuttia. Kun lopulta päästiin käsiksi runoon, jo sen otsikko osoittautui kaikille käsittämättömäksi: ensin oli näytettävä kartalta Wales ja selitettävä, että bárd ei tässä tarkoita ’lihakirvestä’ (tämä samanlainen sana käynnisti luokassa innokkaan ns. keskustelun kauhufilmien moottorisahamurhaajista). Näin oli vihdoin selvitetty runon otsikko, jolloin tunnista oli kulunut jo kolmasosa.

Pitkän runon lukemiseen ja käsittämättömien sanojen selvittämiseen oppilaille kului seuraava kymmenminuuttinen. Senkään jälkeen yksikään lapsista ei tunnustanut ymmärtävänsä, mistä koko runossa on kysymys. Tuntisuunnitelman mukaan runo olisi pitänyt nyt lukea uudestaan analysoiden sen rakennetta ja esimerkiksi puhujan vaihdoksia – missä puhuu kuningas, missä kertoja, missä bardi jne. – mutta ymmärtäen, että näiden koulupäivän uuvuttamien lasten kanssa tämä yritys ei veisi mihinkään, opettaja päätti tarttua runon keskeiseen moraaliseen kysymykseen ja istuutui lasten keskelle pulpetin reunalle keskustelemaan. Mitä tarkoittaa, että ihminen on valmis kuolemaan jonkin asian puolesta, ja voisivatko lapset ajatella, että jokin asia olisi heille itselleen yhtä tärkeä kuin Walesin bardeille vapaus?

Kiitävän hetken ajan lapset hiljentyivät vakavasti miettimään asiaa. Ei, kukaan ei keksinyt mitään semmoista, minkä puolesta voisi oikeasti kuolla. Näin oli tunnista jäljellä enää pari minuuttia, eikä opettaja ehtinyt muuta kuin antaa kotitehtäväksi puolen sivun mittaisen tekstin: mistä tämä runo kertoo? Kotitehtäviä tarkistaessa sitten ilmeni, että lapset kirjoittivat siitä, miten Edvard-kuningas ratsastaa hevosella ja miten linnassa syödään ja juodaan, mutta runon varsinainen tarina – Walesin bardit surmattiin roviolla, mutta heidän laulunsa jää soimaan valloittajakuninkaan korviin – ei ollut auennut yhdellekään oppilaista.

Voi toki sanoa, että minä olen p***a opettaja. Voi sanoa, että lapset ovat typeriä. Voi määrätä, että kahdentoista kouluvuoden aikana hyvän kirjallisuudenopettajan tulee opettaa lapsille 126 kirjailijaa. Tällä kaikella ei vain ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ei ole ollut ennenkään. Ei enää aikoihin. 

Kirjallisuuden ihanuus on mielestäni siinä, että löydämme siitä itsemme ja, kyllä, saamme valtavasti eväitä elämämme tielle. Mutta jos kaksitoistavuotiaiden kurkusta alas on järjettömällä vauhdilla tungettava heidän ikätasoonsa nähden ylivoimaisen vaikea balladi, jonka otsikkoakaan he eivät ymmärrä, silloin tuloksena on vain, että saamme heidät inhoamaan koko juttua. 

Niin kuin unkarilainen kollegani, jonka Facebook-syötteestä tämän opettajan kertomuksen löysin, toteaa: Tämä kirjoitus kertoo uudesta opetussuunnitelmasta enemmän kuin koko tähänastinen keskustelu- ja väittelymyllerrys.

***

Ja kun kerran vauhtiin pääsin, niin tässä tosiaankin János Aranyn runo ”Walesin bardit” sekä vuosi-pari sitten tekemäni pikasuomennos (tunnustan, en viitsinyt edes selvittää, onko runoa aiemmin suomennettu). Siihen inspiroi itse asiassa tämä Dániel Csordásin sarjakuvaversio, jota lämpimästi suosittelen kaikille.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Hadd látom, úgymond, mennyit ér
A velszi tartomány.

Van-e ott folyó és földje jó?
Legelőin fű kövér?
Használt-e a megöntözés:
A pártos honfivér?

S a nép, az istenadta nép,
Ha oly boldog-e rajt’
Mint akarom, s mint a barom,
Melyet igába hajt?

Felség! valóban koronád
Legszebb gyémántja Velsz:
Földet, folyót, legelni jót,
Hegy-völgyet benne lelsz.

S a nép, az istenadta nép
Oly boldog rajta, Sire!
Kunyhói mind hallgatva, mint
Megannyi puszta sir.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Körötte csend amerre ment,
És néma tartomány.

Montgomery a vár neve,
Hol aznap este szállt;
Montgomery, a vár ura,
Vendégli a királyt.

Vadat és halat, s mi jó falat
Szem-szájnak ingere,
Sürgő csoport, száz szolga hord,
Hogy nézni is tereh;

S mind, amiket e szép sziget
Ételt-italt terem;
S mind, ami bor pezsegve forr
Túl messzi tengeren.

Ti urak, ti urak! hát senkisem
Koccint értem pohárt?
Ti urak, ti urak!… ti velsz ebek!
Ne éljen Eduárd?

Vadat és halat, s mi az ég alatt
Szem-szájnak kellemes,
Azt látok én: de ördög itt
Belül minden nemes.

Ti urak, ti urak, hitvány ebek!
Ne éljen Eduárd?
Hol van, ki zengje tetteim –
Elő egy velszi bárd!

Egymásra néz a sok vitéz,
A vendég velsz urak;
Orcáikon, mint félelem,
Sápadt el a harag.

Szó bennszakad, hang fennakad,
Lehellet megszegik. –
Ajtó megől fehér galamb,
Ősz bárd emelkedik.

Itt van, király, ki tetteidet
Elzengi, mond az agg;
S fegyver csörög, haló hörög
Amint húrjába csap.

“Fegyver csörög, haló hörög,
A nap vértóba száll,
Vérszagra gyűl az éji vad:
Te tetted ezt, király!

Levágva népünk ezrei,
Halomba, mint kereszt,
Hogy sirva tallóz aki él:
Király, te tetted ezt!”

Máglyára! el! igen kemény –
Parancsol Eduárd –
Ha! lágyabb ének kell nekünk;
S belép egy ifju bárd.

“Ah! lágyan kél az esti szél
Milford-öböl felé;
Szüzek siralma, özvegyek
Panasza nyög belé.

Ne szülj rabot, te szűz! anya
Ne szoptass csecsemőt!…”
S int a király. S elérte még
A máglyára menőt.

De vakmerőn s hivatlanúl
Előáll harmadik;
Kobzán a dal magára vall,
Ez íge hallatik:

“Elhullt csatában a derék –
No halld meg Eduárd:
Neved ki diccsel ejtené,
Nem él oly velszi bárd.

Emléke sír a lanton még –
No halld meg Eduárd:
Átok fejedre minden dal,
Melyet zeng velszi bárd.”

Meglátom én! – S parancsot ád
Király rettenetest:
Máglyára, ki ellenszegűl,
Minden velsz énekest!

Szolgái szét száguldanak,
Ország-szerin, tova.
Montgomeryben így esett
A híres lakoma. –

S Edward király, angol király
Vágtat fakó lován;
Körötte ég földszint az ég:
A velszi tartomány.

Ötszáz, bizony, dalolva ment
Lángsírba velszi bárd:
De egy se birta mondani
Hogy: éljen Eduárd. –

Ha, ha! mi zúg?… mi éji dal
London utcáin ez?
Felköttetem a lord-majort,
Ha bosszant bármi nesz!

Áll néma csend; légy szárnya bent,
Se künn, nem hallatik:
“Fejére szól, ki szót emel!
Király nem alhatik.”

Ha, ha! elő síp, dob, zene!
Harsogjon harsona:
Fülembe zúgja átkait
A velszi lakoma…

De túl zenén, túl síp-dobon,
Riadó kürtön át:
Ötszáz énekli hangosan
A vértanúk dalát.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
Pian näen sen, mink’ arvoinen
on Walesin alusmaa.

Maa jokien ja laaksojen
kasvaako vehmaana,
kun kasteltu on laitumet
maan poikain hurmeella?

Ja kunnon kansa – tottahan,
kuin tahtonikin on,
käy joka mies kuin juhdan ies
ois kantaa huoleton?

Oi herra! Wales on kruununne
timantti loistava:
niin kelvokkaat on laidunmaat,
on vuorta, laaksoa.

Ja kunnon kansa, sehän on
onneensa tyytynyt!
Niin hiljaista kuin haudassa
sen kylissä on nyt.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
tien varsilla on hiljaista,
ja äänetön on maa.

Montgomery se linna on,
hän jonne yöksi jää.
Montgomery, sen isäntä,
saa häntä viihdyttää.

Maan, veden, metsän anteja
on kohta tarjolla,
ei äärtä näy, ja työstä käy
jo sitä katsella.

On valituinta herkkua
edessä kuninkaan,
ja viinikin helmeilevin
tarhoista kaukomaan.

Te herrat, hei! Mikä kielen vei?
Pikari kouraan vaan!
Te koirat, hei! Miks kukaan ei
juo maljaa kuninkaan?

Maan, veden, metsän anteja
on pöydät väärällään,
vaan näen sen: teist’ jokainen
on piru mielessään.

Vai ette, koirat, kiitä te!
Teoista kuninkaan
siis walesilainen laulaja
te tuokaa laulamaan!

Hämmentyen, hiljentyen
toisiinsa katsovat
pöydässä Walesin ruhtinaat,
raivosta kalpeat.

Kun herroista ei sanaa saa
suustansa yksikään,
ovelta nähdään nousevan
nyt bardin harmaapään.

Oi kuningas, sun teoistas
sankarilaulun teen!
Kuin miekan kalske soisi, kun
mies tarttuu soittimeen.

”Soi miekan kalske, aurinko
kun laskee verinen,
yön pedot verta vainuaa:
sä, kuningas, teit sen!

Tuhansin kaadoit kansaamme,
kuin teuraaksi sen veit,
elävät syyttää itkien:
Sä, kuningas, sen teit!”

Pois roviolle! Karkeaa!
on käsky Edwardin.
Nyt tuodaan nuorta laulajaa:
laulakoon lempeemmin.

”Ah! Iltatuuli lempeä
Milfordin lahdella
soi nyyhkytystä neitojen,
leskien itkua.

Äl’, äiti, lasta synnytä
orjaksi valtiaan!…”
Kuningas viittaa. Toinenkin
saa käydä kuolemaan.

Vaan kolmas Walesin bardeista
ei kaipaa kutsua,
hän yllättäin ja uhmapäin
käy esiin joukosta:

“Kaatuivat Cymrun uljaimmat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin yksikään
ei kiitä tekojas.

Laulumme heitä muistavat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin jokainen
kiroaa tekojas.”

Se nähdään! – on nyt armoton
kuninkaan komento:
Ne laulajat, jotk’ uhmaavat,
saa niellä rovio!

Ja kautta maan nyt kulkevat
kuninkaan lähetit.
Näin päättyivät Montgomeryn
kuuluisat kekkerit.

Englannin Edvard-kuningas
hevostaan kannustaa;
ylt’ympärillä liekkeihin
jää Walesin alusmaa.

Laulaen kulki kuolemaan
viissataa bardia,
vaan ylistänyt ainutkaan
ei Eduardia.

Haa! Mikä öinen laulu soi
nyt Lontoon kaduilla?
Lord-mayor hirteen vietäköön,
jos en saa nukkua!

Ei liikahtaa ees lehti saa,
niin hiljaa Lontoo on:
“Ken äännähtää, sen poikki pää!
On Edward uneton.”

Haa! pillit, torvet soimaan nyt
ja juhlarummutus:
Näet korvissain soi aina vain
tuo Walesin kirous…

Vaan läpi torven pauhinan
ja yli rumpujen
soi viidensadan marttyyrin
todistus viimeinen.