Täällä kukkaan puhkeaapi tiede, taidekin

syyskuu 1, 2018

Aloitetaanpa taiteesta. Tässä blogissa on joskus ennenkin ollut esillä Unkarin Taideakatemia, Magyar Művészeti Akadémia (MMA), joka sai alkunsa kansallis-konservatiivisesti ajattelevien taiteilijoiden seurana – tunnetuimpana edustajanaan arkkitehti Imre Makovecz – ja josta Orbánin hallitus teki korkean valtiollisen taide-elimen ja rahahanojen vartijan. Alkuviikosta osui silmiini 444.hu-sivustolta László Szilyn myrkyllinen ja herkullisesti kuvitettu kuvaus MMA:n uuden klubirakennuksen vihkiäisistä:

80-päisen henkilökunnan varassa pyörivällä, 295-jäsenisellä MMA:lla on tähän asti ollut käytössään vain 7,5 miljardilla forintilla [n. 23 miljoonaa euroa] entistetty Vigadó-konserttisali, miljardilla forintilla [n. kolme miljoonaa euroa] remontoitu Hild-huvila Budakeszi útilla, koko Műcsarnok-taidehalli, pääkaupungin hienoimmasta toimistotalosta Vörösmarty tériltä vuokrattuja toimistoja sekä Rakennustaiteen museon rakennus. Ja näistä nöyryyttävän pienistä pytingeistä, kuten ilmeni, ei löytynyt ainuttakaan sopivaa tilaa, huonetta tai edes pientä surkeaa nurkkausta, jonne taideakateemikot voisivat rauhassa kokoontua vähän juttelemaan, syömään suolakeksejä ja viettämään klubielämää.

Tämä epäkohta siis korjattiin, ja MMA sai käyttöönsä Andrássy útilta upeasti kunnostetun vanhan hienostohuvilan uusine lasiseinäisine siipirakennuksineen. (Rakennus on aiemmin toiminut Unkarin valtakunnallisen lehtimiesliiton toimitalona ja ollut sittemmin tyhjillään ja laiminlyötynä.) Yllä linkitetyn artikkelin kuvat kannattaa katsella, alkaen tästä alkukuvasta. Hajamielisenä lattiannurkkaan tuijottava toimittaja tajusi hätkähtäen, millaista ”pinnoitepornoa” tämä rakennus tarjoaa: nurkassa kohtaavat parketti, marmori, käsinpakotettu kuparipinnoitus ja etsattu lasi. Kelpaa sitä auton hintaisissa nahkanojatuoleissa istuvien akateemikkojen (joista viisi kuudesosaa on päälle kuusikymppisiä herrasmiehiä) keskenään ihastella. Yleisöähän ei näihin tiloihin päästetä, lehdistöllekin näytettiin avajaisten yhteydessä vain pieni osa veronmaksajien kustantamasta klubitalosta.

Mutta kiihdyttävintä oli uuden inhimillisten voimavarojen ministerin Miklós Káslerin avajaispuhe, jota viime päivät on unkarilaisessa mediassa ja somessa puitu. Tunteisiin vetoava puhe syöksähteli Szilyn mukaan villisti edestakaisin uskonnollis-raamatullisten viittausten (”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ja tämän ulkopuolella ei ole totuutta”, kuuluivat avaussanat) ja ihmiskunnan historian eri vaiheiden välillä, alkuihmisestä (jonka uskonto erotti eläimestä) nykyajan kulttuurielämää hallitsevien ”ismien” ”totaaliseen hegemoniaan”, ”Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisesta” siihen, miten ”joustajännittävien kansojen liitto” aikoinaan muodosti ”eheän arovaltion”.

Niinpä. Monien aateveljiensä tapaan historianharrastaja-ministeri (oikealta ammatiltaan kirurgi ja syöpätutkimusinstituutin johtaja) Kásler onnistuu yhdistämään ”kristillisillä arvoilla” mehustelun 1800-lukulaiseen kansallisromantiikkaan, johon Unkarissa kuuluu arokansojen kuviteltu soturiperintö. Tosin unkarilaisten villit esi-isät, jotka sodankäyntitaidollaan – kuten kaikki unkarilaiset varmaan koulussakin oppivat, heidän spesialiteetteihinsa kuului taito ampua ratsailta jousella myös taaksepäin – kauhistivat koko Keski-Eurooppaa, olivat pakanoita. Vasta Tapani Pyhän perustama kuningaskunta onnistui – saksalaisten ynnä muiden liittolaisten avulla – rauhoittamaan ja kristitsemään heidät. Villimmissä kansallisen historian kuvitelmissa tämä ristiriita ylitetään tekemällä jo unkarilaisten aropaimentolais-esi-isistä jonkinlaisen puhtaamman ja alkuperäisemmän (huom: ei-juutalaisen) kristinuskon edustajia. Näin pitkälle huuhaan puolelle ei ministeri Káslerin tarvinnut edetä, mutta varmaan hänen sanansa uppoavat hyvin myös niihin epäortodoksisemman historian harrastajiin, jotka uskovat esimerkiksi ”Jeesus-uskoiseen Attilaan” unkarilaisten esi-isänä.

Viime viikkoina on muutenkin päivitelty tätä symbolisen kristinuskon ja kuvitteellisen pakanuuden ongelmatonta yhdistelyä, jota Unkarin valtiojohto harrastaa. Kun äskettäin taas vietettiin Unkarin kansallispäivää, parlamenttitalo oli koristettu ristilipuilla, kuulemma perustuslakiin kirjattujen kristillisten arvojen kunniaksi.

(MTI:n kuva Index-uutissivustolta.)

Tämmöinen risti ei kuitenkaan kuulu kansalliseen ikonografiaan (toisin kuin väitetään, Tapani Pyhän punaisessa sotalipussa ei ilmeisesti ollut ristiä), ja viimeksi vastaavaa ristimeininkiä harrastettiin Horthyn aikaan.

Puolitoista viikkoa tätä ennen puolestaan – toteaa András Hont myrkyllisessä mielipidekirjoituksessaan HVG.hu-sivustolla – parlamenttitalossa avattiin juhlallisesti tämän vuoden Kurultáj-tapahtuma. Kyseessä on siis ”hunnilais-turkkilaisten kansojen” perinnefestivaali. (Kotisivulla mainitaan näiden kansojen joukossa myös mongolikielten puhujia kuten burjaatit, sekä ”avaarit”, millä ilmeisesti tarkoitetaan tämännimistä, kieleltään koilliskaukasialaiseen ryhmään kuuluvaa Dagestanin kansaa.) Kurultájn kentillä eteläisen Unkarin Bugacissa yleisö pääsee katselemaan ratsastus- ja jousiammuntanäytöksiä, kokeilemaan huovutusta, ihastelemaan ”muinaisunkarilaista” riimukirjoitusta tai aistimaan yhteyttä esi-isien henkiin ja muinaisuskoon esimerkiksi ”Attilan jurtassa”. (Kotisivulta löytyy tietenkin väistämätön viittaus häijyyn kommunistien salaliittoon, joka on turhaan yrittänyt propagoida valheellista ja tieteellisesti jo kumottua ajatusta suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta…)

Parlamentin puhemies László Kövér vieraili myös festivaalin tapahtumapaikalla puhumassa siitä, miten nykyään jotkin vihamieliset voimat valloittaakseen maan ensin ”hämärtävät sen asukkaiden identiteetin”. Jousi käteen ja foliopipo päähän siis! Kövériä ei, kuten Hont huomauttaa, lainkaan häirinnyt se, että Kurultáj-festivaalin osanottajakansoista, joita kristillis-kansallisten arvojen puolustajat juhlivat veljinään ja heimolaisinaan, ylivoimainen enemmistö on muslimeja. Saman uskonnon edustajia siis, jota maahanmuutosta puhuttaessa pidetään suurimpana vaarana Euroopalle.

Mutta palataanpa ministeri Káslerin puheeseen MMA:n uuden klubitalon avajaisissa. Ihmiskunnan ja kulttuurin historiasta ministerillä on nimittäin aika mielenkiintoisia käsityksiä. Renessanssi – näin Kásler yllä linkitetyn László Szilyn artikkelin mukaan lausui – levitti semmoista kummallista, valheellista käsitystä, että ”maailmankaikkeuden toiminta voitaisiin palauttaa luonnonlakeihin”. Ja sitten tuo ”niin kutsuttu valistus”, joka ainoastaan ”loi henkisen perustan Euroopan historian brutaaleimmalle diktatuurille”.

Siis. Valistus, josta nousivat Ranskan vallankumous ja kaikki se, mitä olemme oppineet ajattelemaan demokratiasta, hyvinvointivaltiosta, yksilön vapaudesta ja kaikkien ihmisten ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta, sukupuoleen, ihonväriin tai uskontoon katsomatta, on Unkarin tiedettä ja koulutusjärjestelmää ohjaavalle ministerille merkittävä vain siinä suhteessa, että se loi pohjan hirveälle reaalisosialismille. Valistus ei vain heittänyt ihmistä kylmään tieteellis-tekniseen maailmaan, ulos heimon (tai feodaalijärjestelmän henkilölojaaliusverkostojen) ja heimouskonnon lämpimästä pesästä, vaan se myös päästi valloilleen kamalat Marxin aatteet. Ja sehän oli hirveintä, mitä voi olla. Hei, katsokaa, kommareita, tuolla noin, vasemmiston kulttuurimarxilainen hegemonia jyrää meitin!

En missään nimessä millään tavalla halua puolustaa stalinismia tai entisen Neuvostoliiton ja sen alusmaiden puoluediktatuureja. Enkä halua myöskään heittäytyä mihinkään vertailevaan ruumiidenlaskentaan 1900-luvun diktatuurien kesken: Auschwitz ei oikeuta Gulagia, eikä toisinpäin. Kristittynä minua suuresti surettaa ja suututtaa se, miten sosialistiset järjestelmät aikoinaan vainosivat uskontoja ja toisaalta myös primitiivisellä ateismipropagandallaan ajoivat ihmisiä erilaisten vaihtoehto-huuhaaoppien kynsiin. (Tämän uskonnollisen sivistyksen tuhoutumisen jäljet näkyvät yhä entisissä sosialistimaissa, maallistunut ja samalla monenlaisten hörhöaatteiden riivaama Viro on siitä meille lähimpänä esimerkkinä.)

Valistuksella oli toki pimeät puolensa. (Jo Topelius-setä aikoinaan muistutti, miten ”järkeä” ylistävä valistuksen aika itse asiassa palvoi Cagliostroa ja muita huijareita.) Mutta aikamoista historian vääristelyä on sosialismin (ja muiden valistuksesta nousevien aatteiden) myönteisten saavutusten unohtaminen, eurooppalaisesta hyvinvointivaltiosta lähtien, jossa myös tytöt pääsevät kouluun ja köyhät lääkäriin. Ilman universaaleja, ehdottomia ihmisoikeuksia ja niihin kuuluvaa ajatuksen, vakaumuksen ja sanan vapautta sekä uskonnot että muut aatteelliset järjestelmät rappeutuvat häikäilemättömän ”etujoukon” mielivallan oikeuttimiksi. Näin kävi ns. reaalisosialismissa, ja näin on käymässä myös Unkarissa – samaan aikaan, kun maan johto puhuu ”kristillisdemokratiasta” ja ”kristillisten arvojen puolustamisesta”. Ja nimittää tieteestä vastaavaksi ministeriksi ihmisen, jonka käsitys historiasta on huuhaan rajamailla.

Yksi positiivinen tiedeuutinen sentään. Kansainvälisen painostuksen takia Unkarin hallitus on toistaiseksi jäädyttänyt suunnitelmat sukupuolentutkimuksen koulutusohjelmien kieltämiseksi (näin kertoi historiantutkija Andrea Pető Facebook-sivullaan, lehtiuutista asiasta en ole vielä löytänyt). Taistelu tietenkin jatkuu.

Mainokset

Esihistoriaa ja vaalieuforiaa

helmikuu 27, 2018

Perin merkillinen ”antifennougrismin” purskahdus levisi viime viikolla Unkarin mediaan. Unkarilaistenhan oli jo 1800-luvulla vaikea luopua keskiaikaisiin kronikoihin palautuvista hunnitaruista, joista oli tullut osa kansallista kulttuurihistoriaa, ja 1900-luvun loppupuoliskolla kysymys suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta politisoitiin tavalla, jota on puusta katsoen hyvin vaikea ymmärtää. Ensin ulkounkarilaisten parissa, sittemmin sosialismin ikeestä vapautuneessa Unkarissa alkoivat levitä merkilliset salaliittoteoriat: suomalais-ugrilainen sukulaisuus on ensin Habsburgien kätyrien, sittemmin Moskovan imperialismien masinoima huijaus, jonka tarkoituksena on nöyryyttää ylpeät unkarilaiset riistämällä heiltä heidän uljas ja sotaisa esihistoriansa ja tekemällä heistä joidenkin kalanrasvanhajuisten tundrantonkijoiden sukulaisia.

Unkarin kielen suomalais-ugrilaisuutta ei nykynäkymällä voi täysin ruveta kiistämään, koska se merkitsisi koko historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmien ja tulosten heittämistä roskiin maailmanlaajuisesti. Kuitenkin Unkarin nykyisten vallanpitäjien klienteelissä on paljon äärikansallismielistä väkeä, joita ei haluta karkottaa kilpailijoiden karsinaan. Varsinkaan äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen, jonka viralliseen ohjelmaan ”suomalais-ugrilaisen narratiivin uudelleenarviointi” on jo pitkään kuulunut. Tälle porukalle tarjoillaankin säännöllisin väliajoin esimerkiksi hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden palstoilla ”toisinajattelijoiden” kuten huuhaa-kielisukulaisuusteorioita levittelevän László Maráczin haastatteluja. (Tämä ei estä samaa lehteä vähän myöhemmin julkaisemasta sympaattista henkilöjuttua ansioituneesta fennougristista Márta Csepregistä; tässä jutussa puolestaan ei sanallakaan vihjata, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa olisi mitään epäilyttävää.)

Pari viikkoa sitten unkarilainen tutkijaryhmä julkaisi jännittäviä tutkimustuloksia Székesfehérvárin vanhoista kuningashaudoista löydetystä DNA:sta. Tutkijat olivat analysoineet Unkarin vanhinta kuningassukua, ns. Árpád-dynastiaa eli maahantulon aikaisten ruhtinaiden jälkeläisiä edustavan kuningas Béla III:n ja hänen puolisonsa jäännöksiä ja identifioineet hänen haploryhmäkseen itäisessä Keski-Euroopassa ja Keski-Venäjällä mutta laajalti muuallakin Euraasiassa esiintyvän R1a-tyypin. Vaan ei tämä vielä mitään: Magyar Idők -lehdelle antamassaan haastattelussa ryhmän puolesta lausui valtakunnallisen syöväntutkimuslaitoksen johtaja, professori Miklós Kásler: Árpád-suvun jäsenet ovat aivan varmasti euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista alkuperää.

Siis mitä ihmettä? Fennougristit ovat vähintään sadan vuoden ajan jankuttaneet, että kielisukulaisuus ei kulje geeneissä. Koska kieli ja geenit periytyvät eri tavoin, ”suomalais-ugrilaisuus” on kielellinen käsite eikä sitä voi todeta tai kumota geenien perusteella. Ja mitä oikein tarkoittaa ”euraasialaisuus”, tai tämä haploryhmä, jonka tyypillistä esiintymisseutua näyttäisivät olevan muiden muassa juuri Volgan mutkan tienoilla asustavien kielisukulaistemme kotimaat? Index-uutisportaali julkaisi samana päivänä Magyar Idők -lehden jutun kanssa pitkän pohdinnan, jossa näitä käsitteitä yritettiin vääntää rautalangasta. (Englanninkielinen selostus löytyy Éva S. Baloghin Hungarian Spectrum blogista.) Mutta pari päivää myöhemmin tähän asiaan palasi vielä nykyään hallituksen kontrolloimaan mediaimperiumiin kuuluva Origo-uutissivusto. Tamás Elterin artikkelissa julistetaan, että ”unkarilaisten suomalais-ugrilainen alkuperä saattaa olla tieteenhistoriallinen erehdys”.

Koko tämä juttu on tietenkin niin masentavaa väärinkäsitysten juhlaa, että sitä ei viitsisi oikein edes kommentoida. Olennaista on, että Unkarin vallanpitäjiä lähellä olevat tahot haluavat oikein tosissaan piiskata kuollutta hevosta ja vakuutella samaa asiaa, mitä fennougristit itse asiassa ovat korostaneet jo yli sadan vuoden ajan: suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien kansojen kesken ei ole olemassa mitään erityistä antropologista tai geneettistä sukulaisuutta. Valitettavasti vain tämä ajatus ei Unkarissa ole koskaan oikein lyönyt itseään läpi, vaan varsinaisen fennougristiikkatieteen sijaan kansalle on ilmeisesti tarjottu vääristeltyjä, yksinkertaistettuja propagandaversioita unkarilaisten ”suomalais-ugrilaisesta alkuperästä”. Ja kaiken takana on nationalismin harha.

Asiahan olisi erittäin yksinkertainen. Kieli periytyy sukupolvelta toiselle kokonaisena systeeminä. Vaikka se tässä muuntuukin ja ottaa vastaan vieraita vaikutteita, eräänlainen neitseellinen polveutumislinja säilyy, ja tämän perusteella – vain tämän perusteella – voidaan sanoa, että unkarin kieli on suomalais-ugrilainen ja sukua esimerkiksi suomelle. Geenit taas sekoittuvat joka sukupolvessa fifty-fifty, ja toisin kuin kieli, ne eivät voi siirtyä sukuun kuulumattomalle esimerkiksi adoption tai avioliiton kautta. Geneettinen ”sukulaisuus” on siis eri tason ilmiö kuin kielisukulaisuus.

Tässä ei olisi mitään ongelmaa, ellei kansallisromantiikasta alkunsa saanut perinne haluaisi nähdä ”kansaa” jonkinlaisena ikuisena, elimellisenä kokonaisuutena: esimerkiksi ”unkarilaiset” ovat aina olleet olemassa, muista kansoista selvästi erottuvana yksikkönä, ja tehtävänä on vain löytää tämän yksikön alkuperä, mihin esimerkiksi kieli voi tarjota johtolankoja. Oikeasti tällainen yhden linjan alkuperä on vain kielellä: kieli kulkee omia latujaan, samalla kun sitä kannattelevat ihmiset vaihtuvat ja heidän joukkoonsa liittyy eri tavoin eri suunnilta tullutta väkeä. Kansa ei siis muodosta kieltä vaan kieli yhdistää puhujayhteisön, joka sitten jossain vaiheessa saattaa ruveta tulkitsemaan itsensä ”kansakunnaksi”. Nationalismi on kääntänyt tämän logiikan päälaelleen. Ja koska tämä nurinkurinen ajattelutapa Unkarissa yhä menee kansaan kuin häkä, sitä kannattaa jatkaa ja kannustaa. Mehän olemme etnisesti homogeeninen kansa, ja pahoihin, hirveisiin maahanmuuttajiin sekoittumiselta Boldogasszony (Neitsyt Marian nimitys, jonka tietyissä piireissä uskotaan alkuaan viitanneen esikristillisten unkarilaisten palvomaan äitijumalattareen) meitä varjelkoon!

***

Mutta tämän tappojärjettömän ikuisuusväännön sijasta minun piti kirjoittaa tuoreimmista poliittisista uutisista eli Hódmezővásárhelyn vaalituloksista. Hódmezővásárhely, suomeksi ”Majavapellonmarkkinapaikka”, on pieni, alle 45 000 asukkaan kaupunki Etelä-Unkarissa lähellä Szegediä. Poliittisesti mielenkiintoiseksi sen tekee se, että kaupunki on ollut harvinaisen lujasti Fidesz-puolueen otteessa, erityisesti ministeri János Lázárin, joka vuosina 2002–2012 toimi kaupungin pormestarina. Pormestari puolestaan on unkarilaisessa järjestelmässä melkoisen vallan haltija, suorastaan paikallinen pikkukuningas.

Äskettäisten pormestarinvaalien yhteydessä tapahtui se, mitä Unkarin politiikassa on tähän asti turhaan haikailtu. Oppositio sai kootuksi rivinsä ja kaikki puolueet, äärioikeiston Jobbikista sosialisteihin, asettuivat yhden ehdokkaan, Péter Márki-Zayn taakse. Márki-Zay on elämässään opiskellut useampia ammatteja, viimeksi väitellyt tohtoriksi taloushistoriasta, työskennellyt sekä Amerikassa että Unkarissa mm. markkinointialalla ja opettanut Szegedin yliopistossa. Hän on ilmeisesti paikkakunnalla tunnettu ja arvostettu henkilö myös siksi, että osallistuu aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan ja on toiminut paikallisen seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Politiikkaan hän sanoo lähteneensä, koska ei kristittynä ihmisenä kestänyt katsella korruptiota, sortoa ja ihmisten pelottelua. Kotisivullaan hän kertoo selittäneensä asian kahdeksanvuotiaalle pojalleen näin:

”Tiedätkös, tämä on niin kuin silloin, kun luokassa joku iso tuhma poika vuoron perään hakkaa pienempiään ja vie niiltä eväät. Jos vain joku silloin, toinen tällöin panee vastaan, iso poika vain antaa niille turpaan. Mutta nyt isi aikoo mennä sanomaan, että tämä ei käy. Ehkä siitä tulee turpaan. Mutta voi käydä niinkin, että pienemmät kaikki vihdoinkin nousevat yhdessä ja ajavat kiusaajan tiehensä.”

Márki-Zayn kannatus sai Fidesz-puolueen hermostumaan. Ei vain paikallinen kirkkoherra pantu messun jälkeen (jota kirkkoherra itse ei toimittanut) julistamaan kirkkokansalle, että kirkon asiat ovat nyt Orbánin hallituksen aikana paremmin kuin koskaan ennen ja siksi kunnon kristityn ei pidä äänestää Márki-Zayta. Jostain ilmestyi myös kilpaileva sitoutumaton (entinen sosialisti-) ehdokas jakamaan opposition ääniä, ja vielä vaalien alla kaupungissa jaettiin tämännäköistä lehtistä:

összefogtak.jpeg

”He liittyivät yhteen saadakseen Hódmezővásárhelyn valtaansa.” Péter Márki-Zayn tukijoiksi nimetään tietenkin ykköspahis, maailmanlaajuista Unkarin-vastaista salaliittoa pyörittävä György Soros, sosialistipuolueen László Botka ja sosialisteista lohjenneen DK:n johtaja, entinen pääministeri Ferenc Gyurcsány, vihreän LMP-puolueen Bernadett Szél, Jobbikin Gábor Vona sekä pääministeri Orbánin entinen ykkösoligarkki ja nykyinen verivihollinen Lajos Simicska – ja sosialistipuolueen entinen kampanjaguru Ron Werber. Márki-Zayn kuvan alla puolestaan kerrotaan, että hän on ”valehtelija ja susi lammasten vaatteissa”.

Ei kuitenkaan auttanut pelottelukampanja, ei edes se perinteinen pelote, että ei-fideszläisen pormestarin valitseminen johtaa valtionapujen leikkaamiseen kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista. Hódmezővásárhelyn äänestäjät lähtivät uurnille ja valitsivat Márki-Zayn: Fidesz-puolueen ehdokas sai suunnilleen yhtä paljon ääniä kuin edellisissäkin vaaleissa, mutta äänestysprosentti kohosi merkittävästi, ja aktivoituneiden nukkuvien äänet ratkaisivat vaalin.

Nyt on Unkarin oppositiopiireissä tunnelma katossa ja suorastaan euforinen optimismi vallalla huhtikuun 8:nnen parlamenttivaalien lähestyessä. Fidesz-puolue on sittenkin voitettavissa, jos vain äänestysprosentti saadaan tarpeeksi korkealle ja ihmiset uskomaan, että äänestäminen kannattaa. Pelkästään vaalimatemaattisesti tämä on toki mahdollista, mutta aivan yksinkertaista se ei tule olemaan. Pienen kaupungin mittakaavassa rehellisen ”puolueiden yläpuolella olevan” ehdokkaan imagoon perustuva kampanja on aivan eri juttu kuin valtakunnallisessa politiikassa. Márki-Zayn valinta ei myöskään ollut aatteellinen tai ideologinen ratkaisu: hän on mielipiteiltään selvästikin oikeistokonservatiivi ja sai puolelleen perinteistä Fideszin kannattajakuntaa siksi, että edustaa niitä arvoja, joita nykyinen valtakin sanoo edustavansa – vain ilman korruptiota ja vallan väärinkäyttöä. Ja ennen kaikkea: vaalien jälkeen voittajien pitäisi pystyä hallitsemaan ideologisesti maksimaalisen laajalla koalitiolla, tullen toimeen sekä äärioikeiston että sosialistien kanssa. Sateenkaaret ja sikspäkit taas ovat osoittautuneet hankaliksi jopa suuriin koalitioihin tottuneessa Suomessa, saati sitten yhden tai korkeintaan kahden puolueen hallituksilla pyörineissä Sentroopan maissa. Erityinen ongelma on Jobbik, joka tosin on kovasti yrittänyt kehittää imagoaan kansanpuoluemaisemmaksi ja salonkikelpoisemmaksi mutta jonka historiasta ja laitamilta yhä löytyy avonatsismia ja väkivaltaista rasismia. Uskaltaako tässä lähteä liittoutumaan Belsebubin kanssa pirua vastaan?

Skeptikkojen tunnelmat tiivistää pieneen eläinsatuunsa historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok:

– Hei Susi, kuule!
– No mitä, Jänöpupu?
– Eikös niin että sinäkin vihaat Kettua?
– Kyllä vihaan, Jänöpupu!
– Ai kun kiva, niin minäkin! Eikö pidettäisi yhtä?
– Mielihyvin, Jänöpupu!
– Sovitaanpa sitten yhteistyöstä. Miksi muuten sinä vihaat Kettua?
– Koska me molemmat tykätään sinusta, Jänöpupu.

 


Kaarle Viimeisen satavuotismuisto

joulukuu 31, 2016

Eilen, 30.12., tuli sata vuotta kuluneeksi Unkarin viimeisen kuninkaan kruunauksesta. Itävallan keisari ja Unkarin kuningas Frans Joosef oli kuollut kesken maailmansodan, ja kaksoismonarkian loppuaikojen hallitsijaksi nousi keisarin veljenpojanpoika Karl, Unkarin kuninkaana Kaarle (Károly) IV.  (Anjou-sukuiset Kaarle I ja II olivat hallinneet Unkaria jo 1300-luvulla, 1700-luvun alkupuolella hallinnut kolmas, Habsburg-sukuinen Kaarle taas hallitsi myös kuninkaana ja keisarina Saksaa, missä hänen järjestysnumeronsa oli kuutonen.) Itävallan keisarina Kaarle Viimeinen taas oli järjestysnumeroltaan I., sillä Itävallan ja Saksalais-roomalaisen keisarikunnan teiden erottua lopullisesti Kaarle-numerointi aloitettiin Itävallassa alusta.

Arkkiherttua Carl Franz Joseph Ludwig Hubert Georg Otto Maria von Österreich, sittemmin ”Kaarle Ensimmäinen, Jumalan armosta Itävallan keisari, Unkarin kuningas, neljäs tämänniminen, Böömin, Dalmatian, Kroatian, Slavonian, Galitsian, Lodomerian ja Illyrian kuningas, Jerusalemin kuningas jne.; Itävallan arkkiherttua; Toscanan ja Krakovan suurherttua; Lothringenin, Salzburgin, Steierin, Kärntenin, Krainin ja Bukovinan herttua; Transilvanian suuriruhtinas, Määrin rajakreivi; Ylä- ja Ala-Sleesian, Modenan, Parman, Piascenzan ja Quastallan, Auschwitzin ja Zatorin, Teschenin, Friaulin, Ragusan ja Zaran herttua; Habsburgin ja Tirolin, Kyburgin, Görzin ja Gradiskan ruhtinaskreivi; Trientin ja Brixenin ruhtinas; Ylä- ja Ala-Lausitzin ja Istrian rajakreivi; Hohenemsin, Feldkirchin, Bregenzin, Sonnenbergin jne. kreivi; Triesten, Cattaron ja Windische Markin herra; Serbian voivodikunnan suurvoivodi, jne. jne.” oli syntynyt 1887 Itävallassa Persenbeugin linnassa. Hänen isänsä arkkiherttua Otto oli keisari Frans Joosefin veljen Karl Ludwigin poika. Kun Frans Joosefin ja hänen ”Sissinsä” ainoa poika Rudolf oli kuollut hämärissä oloissa 1889, Karl Ludwig oli jonkin aikaa ollut kruununperimysjärjestyksessä seuraava, mutta luopui sitten oikeudesta kruunuun vanhemman poikansa Franz Ferdinandin hyväksi. Franz Ferdinand puolestaan oli solminut morganaattisen avioliiton, mikä merkitsi, että hänen lapsensa eivät perisi kruunua, ja sittenhän hänet tunnetusti murhattiin Sarajevossa vuonna 1914. Koska hänen pikkuveljensä Otto, aikoinaan kovana naistenmiehenä ja playboyna tunnettu ”kaunis arkkiherttua”, oli jo 1906 kuollut syfilikseen, vuoro siirtyi Oton pojalle Karlille.

Karlia ei ollut varsinaisesti kasvatettu hallitsijaksi. Hän oli jopa, mikä tuon ajan eurooppalaisissa kuningashuoneissa oli täysin epätavallista, käynyt jonkin aikaa tavallista oppikoulua, benediktiiniveljestön pyörittämää Wienin Schottengymnasiumia. Tätä oli seurannut säädynmukainen upseerikoulutus sekä jonkin verran oikeustieteellisiä opintoja. Vuonna 1911 hän oli avioitunut Bourbon-Parman herttuattaren Zitan kanssa. Kunnon katolilaisesta avioliitosta syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta ja se oli ilmeisesti onnellinen, mutta Zitan italialainen syntyperä tuotti melkoisia ongelmia sen jälkeen, kun ”petollinen” Italia oli livennyt vihollisten puolelle. Etenkin sitten, kun keväällä 1917 Zitan veljensä avustuksella junailema yritys neuvotella erillisrauha ilman Saksaa oli vuotanut julki, Itävallan ns. saksalais-kansallismieliset piirit näkivät keisarinna Zitan suoranaisena maanpetturina.

zitawed

Kaarlen ja Zitan häät Schwarzaun linnassa 1911. (Wikimedia Commons)

Kaarle Viimeisen noustessa keisariksi ja kuninkaaksi vanha kaksoismonarkia oli jo hajoamassa käsiin. Joku wieniläinen teräväkynä, olikohan itse Karl Kraus, nimitti Kaarlea ”keisariksi, jonka valtakunnassa aurinko ei koskaan nouse” (viitaten tietenkin 1500-luvun Habsburg-keisariin Kaarle V:een, jonka valtakunnassa aurinko ei kuuluisan väittämän mukaan koskaan laskenut, koska hän hallitsi myös Espanjaa ja sen merentakaisia siirtomaita). Lopullista sisäpoliittista ja sotilaallista romahdusta seurasi vallasta luopuminen (Verzichtserklärung, keisarinna Zitan raivokkaista protesteista huolimatta) marraskuussa 1918. Viralliseen kruunusta luopumiseen (Abdankung) Kaarle ei itse asiassa koskaan suostunut.

Vuonna 1919 Kaarle perheineen siirtyi Sveitsiin, mistä käsin hän vielä pari kertaa yritti paluuta valtaan. Uusi Itävalta tosin oli ryhtynyt tasavallaksi ja virallisesti karkottanut Habsburg-hallitsijat, mutta Unkari oli lyhyen porvarillisen tasavaltakokeilun ja sitä seuranneen neuvostotasavallan jälkeen palannut virallisesti kuningaskunnaksi. Uusi valtionhoitaja, amiraali Horthy ei ollut erityisen innoissaan kuninkaan paluusta, mutta muutamia tukijoitaan ja neuvonantajiaan uskoen – näiden joukossa muun muassa eversti Anton Lehár, säveltäjä Franz Lehárin veli – Kaarle kannattajineen käväisi vuonna 1921 parikin kertaa Unkarissa yrittämässä jonkinlaista vallankaappausta. Kun jälkimmäinen yritys huipentui kahakkaan, joka vaati muutamia kuolonuhrejakin, Kaarle ymmärsi, että valtaan paluu ei onnistuisi ilman sisällissotaa. Voittajavallat puolestaan veivät viimeisen keisarin perheineen Madeiralle, missä Kaarle kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1922.

Hartaan katolilaisen Kaarlen muistoa vaalittiin tietyissä katolisissa piireissä, ja 1950-luvulla alkoivat yritykset hänen autuaaksi julistamisekseen. Vuonna 2003 hanke lopulta onnistui, kun vaadittu ihmekin löydettiin ja saatiin todistetuksi: Brasiliassa oli puolalaissyntyinen nunna Maria Zita Grabowska vuosikausia kärsinyt kivuliaasta laskimovaivasta, joka aiheutti avoimia haavaumia ja piti hänet suorastaan vuoteenomana, mutta keisari Kaarle -vainajan esirukousta pyydettyään hän oli yhdessä yössä parantunut vaivoistaan. Tämä oli itse asiassa tapahtunut jo vuonna 1960, mutta Vatikaanin myllyt olivat selvästikin jauhaneet pitkään ja perusteellisesti. Valitettavasti tällä välin maailma oli jo ehtinyt muuttua. 2000-luvun maallistunut itävaltalainen älymystö suhtautui tarinaan ”nunnan suonikohjuista” avoimen ivallisesti (valitettavasti en löydä tähän hätään mistään sitä Rudi Kleinin pilapiirrosta, jossa autuaaksijulistamista ehdotetaan juhlistettavaksi erityisellä suonikohjuleivoksella, Krampfaderschnitte). Kaiken lisäksi autuaaksijulistamishankkeen päävetäjänä oli kiistelty kiukkukonservatiivinen piispa Kurt Krenn, joka samoihin aikoihin joutui pappisseminaarissa puhjenneen lapsipornoskandaalin takia eroamaan virastaan.

Autuas Kaarle joka tapauksessa lepää rauhassa haudassaan viimeisen kotinsa luona, Nossa Senhoran kirkossa Monte-nimisessä kylässä lähellä Funchalia. Paikallinen väestö ilmeisesti yhä vaalii hänen muistoaan, ja Itävallassakin on useampaankin katoliseen kirkkoon perustettu Kaarlen muistopaikkoja.

Itävallan ja Unkarin historiassa Kaarlen hallituskausi jäi lyhyeksi välikohtaukseksi keskellä suurta ja väistämätöntä mullistusta. Unkarilaisille Kaarlen kruunauksen satavuotismuisto on silti tärkeä. Unkarin Kansallismuseossa on tämän johdosta avattu näyttely, otsikolla Utolsó felvonás, ”Viimeinen näytös”. Siinä esitellään Unkarin kuninkaiden kruunajaisperinteitä ja kohtaloita, ja tarjolla on myös runsaasti aikalaisdokumentaatiota sekä Kaarlen ja Zitan kruunajaisista että sotaakäyvän kaksoismonarkian arjesta, jonka keskellä suurisuuntaiset kruunajaismenot varmasti olivat perin merkillinen väriläiskä.

1942-24a_press

Kaarle, Zita ja esikoispoika Otto kruunajaisasussa. Otto (von) Habsburgista (1912–2011) tuli pitkän elämänsä aikana merkittävä eurooppalainen oikeistopoliitikko ja vaikuttaja, europarlamentaarikko ja kirjailija, jonka osuutta rautaesiripun kaatumiseen on sittemmin arvostettu suuresti myös yhdessä hänen kotimaistaan, Unkarissa.

Niinpä. Cisleithaniassa, Leitha-joen ”tämänpuolisilla” alueilla eli ns. Itävalta-puoliskossa kaksoismonarkiaa Kaarlesta tuli keisari ex lege, lain nojalla, ilman että erityistä valtaistuimellenousu- tai kruunajaisseremoniaa olisi tarvittu. Unkari-puoliskossa eli Transleithaniassa, johon siis kuului suuret möhkäleet nyky-Unkarin myöhempiä naapurimaita (esimerkiksi Slovakia ja Transilvania kokonaisuudessaan), johtavat poliitikot kuitenkin vaativat historiallista kruunajaisseremoniaa järjestettäväksi, mahtavin menoin, joista mult-kor.hu-historiaportaali kertoo näin:

Seremonia noudatti vuosisataisia perinteitä. Esztergomin arkkipiispa János Csernoch voiteli kuninkaan oikean käsivarren pyhällä öljyllä. Tämän jälkeen Kaarlen harteille levitettiin Pyhän Tapanin viitta, ja messu alkoi. Esztergomin arkkipiispa veti esiin Pyhän Tapanin miekan, jolla vyötti kuninkaan. Tämä sivalsi miekalla tavanmukaiset neljä kertaa ja pani miekan sitten tuppeen. Tämän jälkeen Esztergomin arkkipiispa sekä tässä ”varakuninkaan” tehtävää toimittava pääministeri István Tisza panivat kuninkaan päähän Pyhän Kruunun, samalla kun piispat kädet ojennettuina lausuivat siunauksia. (Kruunu oli liian suuri Kaarlen päähän, siksi se oli pitänyt vuorata, mutta näin oli tehty ennenkin.) Uusi hallitsija sai valtikan ja valtakunnanomenan käteensä, nousi sitten valtaistuimelle, ja kuului huuto: ”Eläköön kuningas!” Tämän jälkeen kruunattiin kuningatar Zita. Seremonian päätyttyä kuningas kruunu päässä lausui Pyhän Kolminaisuuden aukiolle (Szentháromság tér) rakennetulla korokkeella julkisen kruunajaisvalan, minkä jälkeen laulettiin taas kansallishymni. Kuningas nousi ratsaille ja siirtyi kulkueen kärjessä Pyhän Yrjänän aukiolle (Szent György tér), missä hän ratsasti Unkarin 63 läänin mullasta kootulle kruunauskummulle ja sivalsi miekalla neljä kertaa neljään ilmansuuntaan sen merkiksi, että tulkoon hyökkäys miltä suunnalta hyvänsä, hän puolustaa maata. Tätä seurasi perinteinen illallinen, mihin kruunajaiset päättyivät, ja illalla kuningas perheineen palasi Wieniin. Pyhää Kruunua pidettiin näytteillä vielä kolme päivää, mutta sotatilan takia tavanomaista kansanjuhlaa ei järjestetty, vain köyhille tarjottiin ruokaa ilmaiskeittiöistä.

Komeaa. Mutta niin hassuja eivät unkarilaisetkaan ole, että olisivat järjestäneet kalliit kemut vain sitä varten, että kansa saisi nähdä ihan oikean kuninkaan Pyhä Kruunu päässä ratsastavan multakasan päälle huitomaan miekalla. Olennaista oli, että Kaarle kruunajaisten yhteydessä vannoisi valan, jolla sitoutuisi Unkarin perustuslakiin. Näin historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueellinen koskemattomuus turvattaisiin, eli Unkarin slaavi- ja romanialaisvähemmistöt voisivat unohtaa poliittiset haaveensa.

Unkarin erikoisasemahan oli kaksoismonarkian slaaveille jo pitkään ollut piikki lihassa. Tšekit, slaavivähemmistöistä kenties vaurain ja edistynein, eivät tykänneet olla vain yksi Itävallan kruununmaista ja kohta kuninkaan titulatuurissa (Böömin kuningas, Määrin rajakreivi) samalla kun Unkarilla oli oma parlamentti ja armeija. Vielä enemmän kiukutti slovakkeja ja muita Unkarin puolen slaaveja, joita 1800-luvun loppupuolella pyrittiin määrätietoisesti unkarilaistamaan. Tämä kiukku ei tietenkään ollut jäänyt Wienissä huomaamatta, ja Franz Ferdinandin (jonka puoliso muuten oli böömiläinen) oli jo arveltu heti valtaan päästyään panevan toimeen suuria rakennemuutoksia valtakunnassa ennen kuin Unkarin kuninkaan kruunajaisvala sitoisi hänen kätensä.

Kaarle IV:n kruunajaiset Budapestissa uudenvuoden aatonaattona 1916 eivät siis ehkä niinkään olleet monikansallisen, satojen vuosien takaisen valtiomallin viimeinen voimanponnistus. Paremminkin ne voisi nähdä unkarilaisen nationalismin viimeisenä pinnistyksenä, ennen kuin kansallisvaltioksi yrittävä Unkarin kuningaskunta – alkuaan samanlainen monikansallinen feodaalirakennelma kuin Itävalta-puoliskokin – koki Trianonin rauhaan huipentuvan totaaliromahduksen.

Tämän kannalta tekeekin mieli kysyä, miksi Kaarle Viimeistä juuri nyt juhlitaan. Onko tämä näyttely kriittinen tilinteko umpikujaan johtaneiden menneisyyden aatteiden kanssa, nyt kun huuhaahistorialla pönkitetty kansallisylpeys ja todellisuudentajuton sapelinkalistelu näyttävät nostavan päätään kaikkialla Euroopassa? Vai kuuluuko se siihen samaan virtuaalisen Suur-Unkarin rakennuspolitiikkaan kuin Unkarin passien jakeleminen rajantakaisille unkarilaisvähemmistöille, vanhan Suur-Unkarin vaakunoilla koristettujen turul-patsaiden pystyttäminen, Romanian-puoleisen Székelymaan lipun roikuttaminen Unkarin parlamentin ikkunasta, Serbian Vojvodinan maanviljelijöiden luotottaminen (maatalouden kehitysprojekti siis) Unkarin veronmaksajien varoilla, tai jalkapallojoukkueen ostaminen Kroatian Osijekista (unk. Eszék, pienen unkarilaisvähemmistön keskuskaupunki) pääministerin suosikkioligarkille?


Siis mikä Unkaria riivaa?

joulukuu 27, 2011

Juuri kun Santra pääsi taas kerran päivittelemästä lähipiirilleen, ettei Unkarin nykyisen hallituksen meininki millään tunnu pääsevän Suomessa uutiskynnysten yli, niin valtakunnan ykkös-erkkomedian paperiversio (verkkosivuilta en ainakaan vielä ole onnistunut löytämään mitään) vihdoinkin  julkaisi koko sivun artikkelin otsikolla ”Oikeistohallitus runnoo Unkaria uuteen uskoon”. Toimittaja oli käynyt tapaamassa mielenosoittajia, joita sai edustaa virallisen asemansa ja lehmiensä puolesta pelkäävä Hare Krishna -liike (uusi uskontolaki tunnustaa vain runsaan tusinan perinteisiä kirkkokuntia ja vie pieniltä, uus- ja sirpaleuskonnoilta virallisen statuksen). (Ei sanaakaan esimerkiksi ”joulukuusivallankumouksesta” eli lähinnä vihreäksi luokiteltavan LMP-puolueen mielenosoituksesta parlamentin edustalla juuri joulun alla. En ole LMP:n varaukseton ihailija, mutta pitäisin sitä kuitenkin Hare Krishnaa merkittävämpänä poliittisena voimana.) Jutun tietolaatikkoon oli listattu olennaisimmat ongelmat: medialaki, uskontolaki, keskuspankkilaki, uusi perustuslaki ynnä muut pikavauhtia läpi runnotut uudet lait, vallansiirrot uusille, vallanpitäjiä lähellä oleville laitoksille ja viranhaltijoille,  ja kaiken takana entisen liberaali-, nykyisen oikeistokonservatiivisen Fidesz-puolueen pyrkimys sementoida nykyiseen kahden kolmasosan parlamenttienemmistöön perustuva käytännössä yksinvaltainen asemansa hamaan tulevaisuuteen.

Mitäs tässä enää jää Santran kerrottavaksi? No tietenkin voisi nipottaa muutamista Hesarin toimittajan sananvalinnoista. Fidesz-puolueen ”valtaisa äänivyöry” viime vaaleissa merkitsi todellisuudessa vähän yli puolta annetuista äänistä – sinänsä tietysti ilman muuta merkittävä tulos, jonka puolestaan selittää se, että suuri osa kansaa oli todella kyllästynyt Gyurcsányin sosialistihallituksen tehottomuuteen ja korruptioon. Mutta melkoinen osa tästä tuloksesta selittyy myös sillä, että madjaarit marssivat joukolla nukkuvien puolueeseen, ja osan selittää vaalilaki. Toisin sanoen: kaikista äänioikeutetuista muistaakseni, öö, runsas kolmasosa äänesti Fidesztä, alhaisen äänestysprosentin ansiosta tästä kertyi yli puolet annetuista äänistä, jotka vaalilain ansiosta muuntuivat kahdeksi kolmasosaksi parlamenttipaikkoja. Tämän kaiken osaavat paljon fiksummin selittää kansainväliset kriittiset kommentaattorit, kuten Éva S. Baloghin englanninkielinen Hungarian Spectrum -blogi (josta myös löytyy aika naseva vastaveto sille Hesarin toimittajan oudolle väitteelle, että nykyinen hallitus edelleen nauttisi gallupien mukaan ihan kivaa kannatusta) tai mainio saksankielinen Pusztaranger. Olisihan näitä voinut Hesarin toimittajakin silmäillä, vaan ilmeisesti Hesari jälleen kerran on päättänyt mieluummin ”tehdä asiasta omaa journalismia”.

Mutta koska en ole valtio-opin, lakiasioiden tai kansantalouden asiantuntija, en rupea miettimään, täyttääkö nykyinen meininki fasismin kriteerit vai onko sitä nimitettävä pelkästään bonapartismiksi. En yritäkään jatkaa keskustelua siitä, oliko se viesti, jonka Yhdysvaltain lähettiläs monien mutkien jälkeen onnistui toimittamaan pääministeri Orbánille, oikeasti démarche eli eräänlainen virallinen nuhtelu tai huolestumisenilmaus vai ei ja miten siitä Unkarin viestimissä kerrottiin. Enkä ryhdy yksityiskohtaisemmin revittelemään esimerkiksi forintin alamäestä tai ylipäätään siitä uhmakkaasta ja tosiasioista piittaamattomasta talouspolitiikasta, joka mm. joulun alla kariutti vakuusneuvottelut EU:n ja IMF:n kanssa, kun Olli Rehn ilmeisesti totesi järkipuheen toivottomaksi ja komensi valtuuskunnan Budapestista kotiin – ”odottamaan Jeesus-lasta omissa kodeissaan”, kuten joku Fidesz-poliitikko vähemmän taitavasti koetti tapahtunutta selitellä. Yritän keskittyä kommentoimaan sitä, mitä ammattini puolesta parhaiten ymmärrän, eli Unkarin nykyisten vallanpitäjien kieltä ja tyyliä. Ja voi tytöt ja pojat, siinä sitä riittääkin kommentoitavaa.

Unkarilaisia kielentutkija-kollegoitani on jo toista vuotta hihityttänyt presidentti Pál Schmittin mahtipontinen juhlapuhekiinnostus äidinkieltä ja oikeakielisyyttä kohtaan. Eikä pelkästään siitä kaikkein ilmeisimmästä syystä, että presidentti Schmitt, entinen huippu-urheilija ja pitkän linjan ammattipoliitikko mutta (liikuntatieteen) tohtorinarvostaan huolimatta hieman epä-älykkömäinen ilmestys, on vähän niin kuin sotajalalla unkarin oikeinkirjoituksen kanssa. Tuskin oli miesparka ehtinyt maakuntamatkallaan kirjoittaa vieraskirjaan tervehdyksensä ”ensivierailullaan valtionpäämiehenä”, kun jo teksti levisi ympäri Internetiä: Schmitt oli kirjoittanut sanan államfő ’valtionpäämies’ yhdellä ällällä. Tuotapikaa oli netissä saatavilla ”schmittifikaattori”, joka ”korjaa” unkarinkielisten verkkosivujen oikeinkirjoituksen sopivan ”resitentilliseen” muotoon. Ja tälle Kuninkaan puhe -elokuvan julisteesta muokatulle ”Kuninkaan kirjoitus” -antimainokselle (alun perin vitsi-uutissivustolla hircsarda.hu) muistan itsekin hirnuneeni pitkään:

(Juju on selostettu edellisessä lumimiestarinassa: sanassa király ’kuningas’ j-äänne kirjoitetaan ly:llä. Ja joo, itse asiassa sanassa írás ’kirjoitus’ pitäisi olla pitkä eli aksentillinen i.)
Mutta tällainen oikeinkirjoituksen nokkiminen on yhtä typerää ja kohtuutonta kuin ne tankerovitsit, joita minun lapsuudessani väännettiin Ahti Karjalais -paran englannintaidosta (itse asiassa Karjalainenhan puhui sen sukupolven mieheksi ihan kelpo englantia). Paljon isompi ongelma on kielikysymysten puristaminen kansallis-tunteellis-yksiarvoiseen muottiin, joka ulkopuoliselle tuo väkisinkin mieleen 1930-luvun. Siinä, missä Suomessa Kielitoimisto – siis se oikeasti olemassa oleva kielenhuoltoelin, ei se vitseissä esiintyvä roll-on-deodorantin sijaan ”raikastekieppoa” vaativa kielipoliisi – on jo kymmenien vuosien ajan korostanut kielen monikerroksisuutta ja moniulotteisuutta ja antanut hyvin monenlaisten kukkien kukkia, Unkarissa elää vielä väkevänä usko siihen, että jossain on olemassa jokin syvimmältä olemukseltaan ainoa oikea ja oikeanlainen unkarin kieli, jota kaikkien on opittava viljelemään ja varjelemaan. Oikeastihan, kuten sosiolingvistit ovat tässä yrittäneet muistuttaa, kielenhuoltokysymysten pohjalla on aina kysymys kenen kieli? – ja oikeasti, kuten myös muuan maineikas unkarilainen sosiolingvisti tässä debatissa muistutti, kun poliitikot puhuvat kielestä, kysymys on aina  jostain muusta. Presidentti Schmittin oikeakielisyyspuheiden lisäksi esimerkeiksi voisi siteerata opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmannin kieltä ja kielenopetusta koskevia hehkutuksia, jotka samoin saavat kielentutkimuksesta ja -opetuksesta jotain ymmärtävät ihmiset vinkuen pitelemään vatsojaan. Ehkäpä vielä tuonnempana ehdin tarjoilemaan valittuja näytteitä.

Mutta vielä hurjempaa kuin virallinen suhtautuminen ”ainutlaatuiseen kieleemme” (josta uuden perustuslain mukaan unkarilaisten kuuluu olla ylpeitä) on se, mitä tällä kielellä tehdään. Viktor Orbán ja hänen Fidesz-puolueensa ovat vallassaolonsa aikana laskeneet liikenteeseen joukon sanahirviöitä, jotka ulkopuoliselle väkisinkin tuovat mieleen joukon todellisia tai fiktiivisiä diktatuureja ja niiden ”uuskieliä”. Miltäpä kuulostaa Kansallisen yhteistoiminnan järjestelmä (Nemzeti együttműködés rendszere)?  Se on pääministeri Orbánin nykyiselle järjestelmälle antama nimitys. Huhtikuussa 2010 annetun julistuksen, ns. ”Orbán-bullan” mukaan vanha kommunistivalta ja sitä seurannut henkisen ja taloudellisen kriisin aikakausi päättyivät lopullisesti vasta Fidesz-puolueen vaalivoittoon eli ”äänestyskoppivallankumoukseen” (fülkeforradalom), ja tästä alkoi uuden yhteiskuntasopimuksen, kansallisen yhteistoiminnan aikakausi. (Tämä julistus oli painatettava ja ripustettava näkyville kaikkiin julkisiin rakennuksiin. Netissä on näkynyt myös sopivasti muokattuja, esimerkiksi sosialisminaikaisella vaakunalla somistettuja versioita, joita suositellaan yksityishenkilöille esimerkiksi vessan seinälle.)

Entä mitä pidätte nimikkeestä Kansallisen voimanlähteen ministeriö (Nemzeti Erőforrás Minisztérium)? Eikö se kenestäkään muusta tunnu kerrassaan orwellilaiselta? (Kyseessä on superministeriö, johon sulautettiin aiemmat opetus- ja kulttuuri-, sosiaali- ja terveysministeriö ynnä aluehallintoministeriön urheiluasioista vastaavat elimet.) Miksi Unkarin uudessa perustuslaissa piti maan viralliseksi nimeksi vahvistaa Unkari (Magyarország), nimenomaisesti ei Unkarin tasavalta (Magyar Köztársaság)? Ja ilmeisesti on jostain syystä hyvin tärkeää, että uusi, vuoden 2012 alusta voimaan astuva perustuslaki ei ole unkariksi alkotmány (sanaa constitutio mukaileva johdannainen) vaan aivan kirjaimellisesti perus-laki eli alaptörvény. Tällä uudella perustuslailla on kuntien ja kaupunginosien hallintorakennuksissa oltava oma ihanan alkusointuinen ”perustuslain pöytänsä” (az alaptörvény asztala): virallisen käskykirjeen mukaan pöydällä on oltava lasilevy suojana, kansallisvärinen koristelu, tarjolla kyniä sekä tilauslomakkeita, joilla kansalainen voi tilata kotiinsa oman, parlamentin puhemiehen signeeraaman kappaleensa uutta perustuslakia. (Kuten ”The Contrarian Hungarian” blogissaan kirjoittaa: Ei, tämä ei ole Monty Pythonin sketsi.)

Eikä tässä vielä kaikki. Pysykää langoilla, niin kuulette myös, millaisten kuvien säestyksellä uuden perustuslain sanoma on tarkoitus kansalaisille välittää. Ja ajan mittaan vielä muutakin, ellei grafomaniani tästä olennaisesti hellitä.