Aikuisten suusta

28 marraskuun, 2019

Tänään pikainen kimara esimerkkejä siitä, miten Unkarin hallituksen edustajien lausunnot tuntuvat täysin irronneen todellisuudesta. Aluksi päästäkäämme ääneen tämä sepelvaltimopunakka herrasmies, joka on siviiliammatiltaan lääkäri ja nykyiseltä tehtävältään inhimillisten voimavarojen (kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat) ministeri. Tästä lausahduksesta raportoi 444.hu-sivuston blogissaan Zsombor Kunetz, joka oli seuraamassa ministeri Káslerin parlamentin kansanterveysvaliokunnalle antamaa selontekoa:

kasler.jpg

Vältettävissä olevien kuolemantapausten lukumäärä ei todista sitä, että terveydenhuollosta puuttuisi sairaaloita, vuodepaikkoja, leikkaussaleja tai kirurgeja, vaan sen, että unkarilainen potilas ei mene ajoissa lääkäriin.

Öö tuota. Siis Unkarissa syöpäkuolleisuus on lähes Euroopan tilastojen kärjessä, mutta tämä ei suinkaan johdu hoidon kehnosta saatavuudesta. (Kesällä mediaan levisi uutisia potilasjoukosta, joka Budapestin Onkologian instituutissa kerääntyy aamuviideltä käytävään jonottamaan pääsyä jonotusnumerolaitteelle, joka puolestaan aukeaa seitsemältä.) Sairaalainfektioiden suuri määrä ei tietenkään ole missään yhteydessä siihen, että Unkarin sairaaloissa jostain syystä käytetään desinfiointiainetta paljon vähemmän kuin muualla, eikä amputointien suuri määrä (Unkarissa amputoidaan kaksi ja puoli kertaa niin paljon raajoja kuin Euroopassa keskimäärin) mitenkään liity verisuonikirurgian resurssipulaan.

***

Toinen tarina alkaa kansainvälisestä Emmy-gaalasta mutta haarautuu aivan muualle. Parhaan ei-amerikkalaisen elokuvan naisnäyttelijän Emmy-palkinnon sai tänä vuonna nimittäin unkarilainen Marina Gera, joka esiintyy Attila Szászin ohjaamassa “Ikuisessa talvessa” (Örök tél, Eternal Winter); se puolestaan kertoo Unkarin vuoden 1956 kansannoususta ja sen seurauksista. [kiitos asiasta huomauttaneille, korjaan:] ns. málenkij robotista eli pakkotyöstä, johon neuvostoliittolaiset ”vapauttajat” sodan jälkeen raahasivat tuhansittain unkarilaisia. Tästä oikeusministeri Judit Varga innostui yrittämään jonkinlaista kissatappelua twiittaamalla, että tämä elokuva sietäisi myös Klára Dobrevin katsoa, koska hän on kommunistisen sortohallinnon perillinen.

Klára Dobrev on entisen sosialistipääministerin, nykyään sosialistipuolueesta lohkaisemaansa ”Demokraattista koalitiota” johtavan Ferenc Gyurcsányn vaimo. Viime EU-parlamenttivaaleissa hän keräsi vakuuttavan äänisaaliin ja vaikuttaa nyt Brysselissä parin muun julkisuudessa aktiivisesti näkyvän unkarilaisen oppositio-naismepin rinnalla. Tätä ”sosialisteilla ei ole oikeutta arvostella meitä, koska he ovat entisaikojen kommunisti-valtapuolueen jatkajia” -argumenttia on Fidesz-puolueessa käytetty ennenkin, mutta tässä tapauksessa kyse lienee muustakin, eli Klára Dobrevin henkilökohtaisista taustoista. Hänen isänsä Petar Dobrev oli bulgarialainen vientikauppamies (jota hallitusta lähellä oleva Pesti Srácok -blogi vihjailee vakoojaksi), äiti Piroska Apró puolestaan pahamaineisen Antal Aprón tytär; Antal Apró, vaatimattomista oloista noussut työväenliikkeen veteraani, istui sodanjälkeisen Unkarin kommunistipuolueen johtoelimissä ja ryvettyi perin pohjin viimeistään vuoden 1956 jälkiselvittelyissä ja Imre Nagyn oikeudenkäynnin yhteydessä. Klára Dobrev on itse avoimesti arvostellut isoisäänsä ja sanoutunut irti tämän poliittisesta toiminnasta, mutta mitäpä tuosta.

Eipä kulunut kauankaan, kun oppositiokansanedustaja, sitoutumaton Ákos Hadházy vastasi, että Judit Vargan sietäisi varoa sanojaan. Hänen oma isänsä nimittäin oli ”kolmekauttakakkonen” eli entiseen maailmanaikaan sisäministeriön tiedusteluosaston III alaosaston II (vastavakoilu) palveluksessa. Eikä vain mikä hyvänsä värvätty siviili vaan hotellinjohtajan toimensa ohella salaisen tiedustelupoliisin aliluutnantti, asiakirjojen mukaan innokas ja vakaumuksellinen työntekijä, joka sai ansioistaan erityispalkkioitakin. Tämä ei oikein sovi yhteen sen kanssa, mitä Judit Varga on itse selittänyt: hänen isänsä ei koskaan harrastanut politiikkaa, ei koskaan ilmiantanut ketään, isä oli yllätyksekseen ja vastoin tahtoaan värvätty tiedusteluosaston palvelukseen hotellinjohtajanimityksen yhteydessä, ja kun tämä hänelle selvisi, hän oli oitis jättänyt eroanomuksen. Keskusteluun puuttui myös historiantutkija Krisztián Ungváry, jonka mielestä Vargan selittelyt ovat lapsellisia valheita. Asiakirjoista ilmenee aivan selvästi, että Judit Vargan isä ei suinkaan ollut naiivi, tietämätön tai passiivinen myötäjuoksija vaan aktiivinen vastavakoilu-upseeri, jonka vakaumusta ja operatiivisia taitoja hänen papereissaan kiitellään.

Nythän ei tietenkään – kuten sekä Hadházy että Ungváry muistuttavat – Judit Varga kuten Klára Dobrevkaan ole vastuussa isiensä tai isoisiensä teoista, vain siitä, miten he itse tätä perintöään hoitavat. Kysymys ei ole mutkuttelusta eli whataboutismista (”mutku sekin teki niin…”) vaan jälleen kerran siitä, että lasitalossa asuvan ei kannattaisi heitellä kiviä. Vihjailun esivanhempien perintöön aloitti Judit Varga, joten hänen on myös kestettävä arvostelu – ei vain se, että arvostellaan hänen isäänsä, vaan se, että muistutetaan siitä, miten hän itse on isänsä roolia julkisuudessa käsitellyt.

***

Lopuksi itse Viktor Orbán, joka muutama päivä sitten avasi Budapestissa kansainvälisen kristittyjen vainoa käsittelevän konferenssin. Aihe on sinänsä erittäin perusteltu: kristittyjä todellakin syrjitään, ahdistellaan ja vainotaan useissa maailman maissa, eikä tästä(kään) saisi vaieta. Siitä huolimatta tuntuu merkilliseltä tämä vainottujen kristittyjen suojeleminen puheiden tasolla (todellisista teoista ei ole oikein varmaa tietoa, kuten muutaman vuoden takainen ”tuhannen koptiperheen” tapaus osoittaa), kun todellisia pakolaisia (näiden uskoa ihmeemmin kyselemättä) kohdellaan niin ”kristillisesti” kuin kohdellaan.

Konferenssin avajaispuhetta, joka nyttemmin on myös pääministerin omalla verkkosivulla luettavissa, Index-uutissivusto selosti ja siteerasi näin. Orbán oli intoutunut lukemaan Unkarin perustajakuninkaan Tapani Pyhän kuuluisaa teosta tuhannen vuoden takaa, ”Opetuksia prinssi Imrelle”. (Imre-prinssi, Tapanin ja Baijerin Giselan ainoa poika kuoli nuorena eikä koskaan päässyt hallitsijana soveltamaan isänsä neuvoja, neuvojen todellisesta kirjoittajasta ei myöskään ole varmaa tietoa, vaikka ne kuninkaan nimissä julkaistiinkin.)

“Lempeyden hyveen harjoittaminen johdattaa sinut vielä täydelliseen autuuteen. Ole armelias kaikille, jotka kärsivät väkivaltaa, älä hengessäsi koskaan unohda Jumalan kehotusta: ’laupeutta minä tahdon enkä uhria’. Ole laupias kaikkia kohtaan, ei vain mahtavia vaan myös niitä, joilta puuttuu valtaa. Ole myös hengessäsi vahva, ettei hyväosaisuutesi tekisi sinua liian ylimieliseksi eikä huono onni syöksisi sinua maan tomuun. Ole myös nöyrä, että Jumala ylentäisi sinut nyt ja tulevaisuudessa! Ole lempeä, ettet koskaan vastustaisi oikeudenmukaisuutta! Ole kunniallinen, ettet koskaan tahallasi mustaisi kenenkään mainetta!” – siteerasi pääministeri ja jatkoi toteamalla, että nyt seuraa unkarilaisten lempisitaatti:
“paina mieleesi, että (…) sinun on hallittava ilman mielenkiihkoa, kopeutta ja vihaa, sopuisasti, hengessä nöyränä ja lempeästi, sillä jokainen ihminen syntyy samassa tilassa, ja että sinua ei ylennä mikään muu kuin nöyryys eikä alenna mikään muu kuin kopeus ja viha.”
– näin lausui Orbán ja lisäsi: “tämän pohjalta työskentelee Unkarin hallitus tänäänkin.”

Nöyryys! Sepä se!

***

Pakko vielä pikaisesti kommentoida viime kerralla selostettua merkillistä hyökkäystä oppositiojournalistin kimppuun, joka kehtasi jäädä uuden jalkapallostadionin avajaisottelun katsomossa istumaan, kun ei tunnistanut yleisön yhteislaulamaa ”kansallismielistä” iskelmää, ja siten ”loukkasi” myös ottelun aluksi stadionille laulamaan tuotuja slovakianunkarilaisia lapsia ja koko ylirajaista Unkarin kansakuntaa. Viikonloppuna nimittäin eri puolille Budapestia ilmestyi julisteita, joissa on toimittaja Gábor Miklósin sekä toisen Index-sivuston journalistin András Dezsőn kuvat, taustalla Israelin lippu (!) ja alla teksti ”Mekin tulimme rajan takaa”. Siis äärimmäisen primitiivinen antisemitistinen hyökkäys, jonka tekijäksi ei ole kukaan julkisuudessa kehdannut tunnustautua. Hallitusta lähellä oleva media menee vielä pitemmälle: syyttämään uhria. 888.hu-sivustolla on ilmeisesti jo varsin suoraan vihjailtu, että Indexin toimittajat ovat itse järjestäneet koko kampanjan, provokaatioksi.

Ja samanlaista etnonationalistista (se lienee nykyään ”rasistisen” synonyymi) unkarilaisuuden uudelleenmäärittelyä harrastavat pahamaineisessa keskusteluohjelmassa Sajtóklub (‘Pressiklubi’) täälläkin usein esillä ollut öyhöttäjä-toimittaja-blogisti Zsolt Bayer ja hänen vieraansa. Stadion-skandaalin jälkimainingeissa herrat ottivat käsittelyyn oppositiopuolue Párbeszédin (‘Vuoropuhelu’) edustajan Olivio Kocsis-Caken. Tummaihoinen Kocsis-Cake (nimen jälkiosa äännetään unkarilaisittain ”tsake”) on syntynyt ja kasvanut Unkarissa, unkarilaisen äidin ja Guinea-Bissausta maahan muuttaneen isän poikana. Hänen äidinkielensä on unkari, ja isänsä synnyinmaan hän on nähnyt vain postikorteissa. Tämä ei estänyt Bayeria ja kumppaneita toteamasta, että Kocsis-Cake olisi varmaan jäänyt istumaan Nélküled-kappaletta laulettaessa, sillä hän ”ei kuulu kansakuntaan”. (Lisää inhottavia yksityiskohtia englanniksi täällä.)

En enää aikoihin ole jaksanut huokailla, että ”voiko tämän alemmaksi enää mennä”.


”Luke, meríts az Erőből!”

13 heinäkuun, 2018

Otsikko on sitaatti Tähtien sodan unkarinkielisestä versiosta. Tutustuin tähän maailmaan ensimmäistä kertaa kauan sitten Unkarissa opiskellessani, kun ensimmäinen tarina Luke Skywalkerin ja kumppanien seikkailuista tuli sikäläisestä teeveestä. Tietenkin unkariksi dubattuna, koska niin on maan tapa. Tulikirjaimin piirtyi muistiini muutama tuontapainen repliikki. On nimittäin niin, että englanniksi sitä on tottunut kuulemaan ja lukemaan kaikenlaisia hassuja viihde- ja fantasiakulttuurin tunteellisia naiiviuksia, mutta kun ne kuulee jonkun oikean ihmisen lausumana ei-englanninkielisenä versiona, niiden epäuskottavuus kerta kaikkiaan iskee kuin nyrkki palleaan. Asiaa ei paranna alkuperäistäkin ylätyylisempi käännös: meríts az Erőből, kirjaimellisesti ‘ammenna Voimasta’, ei ole yhtään sen vähemmän hassu kuin use the Force, päinvastoin. Ei-englanniksi käännetyt vuorosanat myös väkisinkin assosioituvat kohdekieliseen kulttuuritaustaan paljon lujemmin kuin vieraalla kielellä kuullut. Kun kyseisessä leffassa toivotettiin: Az Erő legyen veletek (‘Voima olkoon kanssanne’), teeveen ohi kulkeva kaverini äiti jatkoi pilkallisesti tuhahtaen: És a te lelkeddel! (‘Niin myös sinun henkesi kanssa!’)

Tuota Tähtien sota -kokemusta olen usein kuvaillut, kun tulee puheeksi keskieurooppalainen käytäntö, vieraskielisten tv-ohjelmien ja elokuvien dubbaaminen. Saksalaisella kielialueella matkailleet suomalaisethan sitä jaksavat huvittuneina hämmästellä: teeveessä Stallone puhuu saksaa, Depardieu puhuu saksaa, toisessa maailmansodassa Normandiaan maihinnousevat liittoutuneiden sotilaat puhuvat saksaa… Paitsi saksankielisellä alueella myös Unkarissa vieraskieliset elokuvat ja tv-ohjelmat on ilmeisesti dubattu jo maailman sivu, ja unkarilaisten kollegojen kanssa olen käynyt aiheesta monta kiivasta keskustelua. Ja kuullut moneen kertaan kaikki tavallisimmat puolustelut.

Ensinnäkin: elokuvathan on usein joka tapauksessa jälkiäänitetty studiossa, joten niissä kuuluva puhe ei siinä mielessä ole ”autenttista”. Toiseksi: dubbaus on oma taiteenlajinsa, ja jos dubattu versio on tehty hyvin, se voi olla ”parempi kuin alkuperäinen”. (Hm. Entä jos näyttelijät pantaisiin esiintymään naamarit kasvoilla ja selitettäisiin, että naamari on kauniimpi kuin näyttelijän oma naama… Ilmeisesti näyttelijän alkuperäisellä äänellä tai kulttuuriympäristöön kuuluvalla kielellä ei ole mitään merkitystä? Ei edes silloin, kun näyttelijä on kuuluisa kyvystään hallita eri kielimuotoja ja aksentteja, kuten vaikkapa Meryl Streep brittiläisittäin puhuvana Margaret Thatcherina?) Kolmanneksi: tekstit pilaavat visuaalisen elämyksen ja niiden lukeminen vie huomion elokuvan katsomiselta. (Niinpä niin, jos ihminen ei ole oppinut riittävän sujuvaa tekstienlukutaitoa, jollaisen hallitsee jo lähes jokainen alakouluikäinen suomalainen. Olen todellakin kuullut aikuisten keskieurooppalaisten uikuttavan, että ”eihän niitä tekstejä millään ehdi lukea”.)

Neljättä pääargumenttia ei näissä keskusteluissa usein kuule, mutta nyt sen on tuonut julki Unkarin dubbaajien liitto. Nimittäin: Unkarin Kansallisen kilpailukyvyn neuvosto (Nemzeti Versenyképességi Tanács), hallituksen lokakuussa 2016 perustama asiantuntijaelin, on puuttunut unkarilaisten tunnetusti heikon kielitaidon ongelmaan (josta kirjoitin jo aiemmin täällä) ehdottamalla, että vieraiden kielten oppimisen edistämiseksi elokuvien tekstitystä tulisi suosia aiempaa enemmän. Tutkimukset nimittäin osoittavat, että jostain syystä esimerkiksi Pohjoismaissa, missä elokuvat yleensä tekstitetään, ihmiset osaavat paremmin englantia ja muitakin vieraita kieliä. Tämän johdosta (asiasta uutisoi 444.hu-sivusto) dubbausalan järjestö SziDoSz – Szinkron Alapszervezet antoi kiukkuisen julkilausuman. Ja tämä liitto edustaa yhteensä tuhansia alan työtekijöitä, ei vain ääninäyttelijöitä vaan myös ohjaajia, tuottajia ja tekniikan ammattilaisia. Kysymys on heidän toimeentulostaan ja eduistaan, sillä dubbaus on melkoinen bisnes.

SziDoSz ensinnäkin muistuttaa, että kielitaito ei suoraan riipu tekstityksestä: myös dubbausmaissa Saksassa, Belgiassa ja Sveitsissä osataan hyvin vieraita kieliä. Kielitaitoisessa Skandinaviassa taas televisiosisällöistä suurin osa on kotimaista tuotantoa (!) eli dubbausta tai tekstitystä ei tarvita. Sitä paitsi maailman elokuvataide ei muodostu vain englannin-, ranskan- ja saksankielisistä filmeistä. (Eipä todellakaan. Mutta eikö kielenoppimisen ohella se ole arvo sinänsä, että elokuvissa ja televisiossa voi kuulla outojakin kieliä ja saada paremman kuvan maailman kielellisestä monimuotoisuudesta? Entäpä muuten monikielisistä ihmisistä ja ympäristöistä kertovat elokuvat ja tv-ohjelmat, joissa useiden kielten läsnäolo ja ihmisten monikielisyys kuuluu tarinaan? En halua edes ajatella, miten esimerkiksi Tarantinon Kunniattomat paskiaiset tai Iñárritun Babel on dubbausmaissa toteutettu…)

Edelleen: Unkarissa on dubattu niin kauan kuin tv-ohjelmia on tehty, yli 80 vuotta siis. Unkarissa kuten monissa muissakin maissa dubbaus on siis osa kansallista kulttuuriperintöä:

Joidenkin legendaaristen unkarilaisten näyttelijöiden ääni on sulautunut ja yhä sulautuu yhteen ulkomaisten huippunäyttelijöiden kasvojen kanssa, ja joitakin loistavasti onnistuneita käännösrepliikkejä jostain suositusta elokuvasta tai sarjasta siteeraavat päivittäin miljoonat. Tasokkaaseen tai vaikka ”kehnoonkin” unkarilaiseen dubbaukseen on meillä kaikilla tunnesuhde, sillä se on osa jokapäiväistä kulttuuriamme. Ei pidä myöskään unohtaa, että suurelle osalle väestöstä – myös rajojemme takana – dramatisoitu teksti, tyylitelty puhe on tuttua vain dubatuista elokuvista. Toisin sanoen: ilman dubattuja elokuvia maailmanlaajuinen repertoaari, ulkomailla luodut kulttuuriarvot muuttuisivat täysin saavuttamattomiksi suurelle osalle Unkarin yhteiskuntaa.

SziDoSz ei vastusta tekstitettyjen elokuvien runsaampaa tarjontaa mutta vaatii valinnanvapauden säilyttämistä. Unkarilainen dubbaus tulisi järjestön mielestä turvata lailla. Näin suojeltaisiin (ja nämä ovat sinänsä aivan aiheellisia näkökohtia) myös näkö- ja lukemisvaikeuksista kärsivien tai rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen etuja.

Hm. Siinä dubbaajat varmasti ovat oikeassa, että dubbaus on osa kulttuuria, ja siihen tottuneiden voi olla vaikeaa tai mahdotonta oppia sujuvasti katselemaan tekstitettyjä elokuvia. Ei myöskään alkukielisten elokuvien katselu sinänsä takaa vieraiden kielten, edes The Vieraan Kielen taidon kehittymistä. Unkarilaisten kielitaidottomuuden pääsyyt ovat muualla kuin teeveeruudussa tai valkokankaalla: koulujen kieltenopetuksessa on jotain tehty pahasti väärin jo kymmenien vuosien ajan, eikä tähän ole nykyisellä opetuspolitiikalla parannusta luvassa. Minusta tärkeimmät perusteet tekstitykselle ovat muualla: elokuvien tekstittäminen kehittää lukutaitoa, alkukielten ja kielten moninaisuuden kuuleminen on olennainen osa eurooppalaisen ihmisen kielellistä yleissivistystä, ja näyttelijän oma ääni ja sen käyttö kuuluu elimellisesti näyttelijäntyöhön ja elokuvaan. Paljon kyllä tulee vettä virtaamaan Tonavassa, ennen kuin sentrooppalainen tämän ymmärtää.

Ja palatakseni Tähtien sodan maailmaan: jos kerran sankarit pannaan puhumaan unkaria, miksi ei ideaa kehiteltäisi loppuun saakka? Näin teki muutama vuosi sitten graafikko Ádám Márton Marton, jonka unkarilaisen kansantaiteen inspiroimat kuvat Taivaankulkija-Luukkaan (Égbenjáró Lukács), Yksinäisen Juhanin (Magányos János), prinsessa Lillan, Kultamiehen ja kumppanien seikkailuista, unkarilaisten kansansatujen kieltä noudattelevine tekstityksineen, ovat siitä pitäen kiertäneet unkarinkielistä Internetiä.

atyad_kardja.jpg

Piankos Vanha Roope selvitti Pikkumyllyyn piilotetun salasanoman, ja pyysi sitten Luukasta auttamaan pulaan joutuneen prinsessa Lillan Lohikäärmeen kynsistä. Turvaksi hän antoi Luukkaan isän lumotun perintömiekan, josta olisi vastaisissa seikkailuissa niin suuri apu ettei paremmasta väliä. ”Kas tässä poikani, taattovainaasi miekka. Leikkaa sotilaita kuin Savolainen saippuaa!”

lilla_börtönben.jpg

“Kovin olet vähäinen varreltasi soturiksi!” – “Enhän minä mikään soturi ole! Tulin vain neitiä tästä pinteestä pelastamaan!”

(Lisää kuvia tekijän FB-sivulla.)

 


Lapsoset laulavat

28 helmikuun, 2017

Kaikista niistä huolestuneista ja kriittisistä äänistä huolimatta, joita Unkarin elokuva-alan näkymistä on viime vuosina kuulunut, unkarilaiset ohjaajat niittävät jatkuvasti kansainvälistä tunnustusta. Vuosi sitten László Nemes Jelesin Saul fia (‘Saulin poika’) pokkasi parhaan ulkomaankielisen elokuvan Oscarin saatuaan jo sitä ennen Cannesissa tuomariston palkinnon. Tänä vuonna ehti jo Ildikó Enyedin Testről és lélekről (‘Ruumiista ja sielusta’) napata Berliinistä Kultaisen karhun, ennen kuin Kristóf Deákin  Mindenki  (’Jokainen’, tai vapaammin ”Kaikki laulaa”) toi jälleen Unkariin Oscarin, tällä kertaa parhaana ei-animaatiolyhytelokuvana. Index.hu-uutissivusto julkaisi aseistariisuvan herttaisen videon, jossa elokuvassa esiintyvä budapestiläisen Bakáts térin musiikkipainotteisen koulun kuoro valvoo luokassaan katsellen videolta Oscar-seremoniaa ja palkinnosta kuullessaan repeää riemuun.

Mindenki-elokuvassa keskeisessä osassa on koulun kuoro, jota johtaa viehättävä ja herttainen mutta kunnianhimoinen Erika-täti (unkarilaiset alakoululaiset sedittelevät ja tädittelevät opettajiaan). Zsófi-tyttö saapuu luokalle kesken lukuvuoden, löytää oitis ystäväkseen luokkatoveri Lizan, joka on kuoron parhaita luottolaulajia, ja pääsee itsekin kuoroon laulamaan – sillä ”meillä kaikki saavat laulaa, se on ihan perusperiaate”, kuten koulun rehtori alussa Zsófin vanhemmille selittää. Kaikki ei tietenkään ole ihan sitä, miltä näyttää – mutta yritän olla spoilaamatta tämän enempää, elokuva kyllä kannattaa itse katsoa.

Mindenki  huokuu jonkinlaista Astrid Lindgrenin tai Christiane Nöstlingerin lastenkirjojen hieman naiivin valoisaa henkeä, yrittämättäkään kuvata realistisesti ”aikamme ongelmia” kuten vaikkapa syrjäytymistä, huumeita tai koulukiusaamista. Keskiössä on lasten ystävyys ja toveruus, ja lapset myös näyttelevät monenlaisia tunteita todella hienosti. (Mikä ihme siinä onkin, että ulkomaisissa elokuvissa on aina niin hyviä lapsinäyttelijöitä?) Aikuinen katsoja voi kuitenkin helposti lukea elokuvasta monentasoista kritiikkiä. Voi ensinnäkin miettiä, mitä oikein piilee Unkarissa hartaasti hypetetyn Kodály-metodin ja ”musiikki kuuluu kaikille” -aatteen takana. Ja laajemminkin: saavatko kaikki oikeasti osallistua (myös esimerkiksi demokraattiseen päätäntäprosessiin…), ja miksi kukaan ei puutu järjestelmään syöpyneeseen valheellisuuteen?

***

Laulavia ja esiintyviä lapsia on myös vähemmän ammattimaisesti tehdyssä videopätkässä, joka pari päivää on kiertänyt unkarilaisessa somekuplassani. Index.hu-sivuston julkaiseman videon tekijästä ja esiintyjistä ei ole tarkempaa tietoa, mutta se on ilmeisesti kuvattu Transilvaniassa, ehkä jonkin paikallisen koulun karnevaalijuhlissa, karnevaaliaikaa kun nyt tähän päivään asti on eletty. (Huomennahan on sitten tuhkakeskiviikko ja katumuksen ja paaston aika, mutta ei nyt siitä sen enempää.) Olemme siis seuduilla, jonne Unkarin hallitus rajantakaisten vähemmistöjen tukemisen nimissä on halukkaasti viemässä myös aatteellista kasvatusta, kuten tästä ohjelmanumerosta voi ounastella.

Videopätkässä esiintyy kaksi lasta, poliisiksi pukeutunut pieni poika leikkikonepistooli rinnalla ja tyttö, jolla on jonkinlainen kaapu tai viitta yllään ja nukkevauva sylissä. ”Minä olen maahanmuuttaja!”, sanoo tyttö tomerasti (tai siis migráns, migrantti, ”pakolaisistahan” ei sovi puhua), ja ympärillä seisovat aikuiset naureskelevat innoissaan, ”tulen Syyriasta, olen kuullut, että täälläpäin asuu székely-kansaa, vieraanvaraista väkeä, joka helpolla antaa asunnon.” Poika taas kertoo olevansa poliisi, joka vie maahanmuuttajan vankilaan. ”Jos missä näet / varkaan tai maahanmuuttajan, / minä sen nappaan, kyllä näet. / Yölläkin tein töitä, / nappasin maahanmuuttajan, / aseen siltä takavarikoin, / annoin vielä turpaankin.” Poliisipojan värssy on välillä hukkua aikuisen yleisön riemukkaaseen naurunräkätykseen, mutta lopusta käy ilmi, että poliisi toivoo saavansa pomoltaan kehuja ja kenties palkankorotuksenkin.

Eikä tässä kaikki, ”tämä jatkuu vielä”, lupailee lasten edessä mikrofonia pitelevä täti yleisön riemuksi. Migranttityttö mahtailee olevansa teeveestä tuttu, poliisi käskee hävyttömän naisen pitää suunsa tukossa, mutta migrantti ilmoittaa jäävänsä tänne: ”Ei me mennä Saksaan, / kun se ilkeä Merkel / kaikenlaista hyvää lupasi, / mutta ei pitänyt sanaansa.” Rajalla on vielä odottelemassa migrantin koko perhe, joka pitäisi saada maahan. Poliisi on ensin topakkana viemässä tyttöä vankilaan, mutta tämä kaivaa taskustaan paksun tukun euroja, jolloin poliisi toteaa, että hölmöhän hän olisi, jos ei ottaisi lahjusta vastaan, ja pistää lopussa migrantin kanssa tanssiksi. Ympärillä seisovien aikuisten mielestä tämä on selvästi kerrassaan tappohauskaa.

Tässä voisi viisastella paljonkin karnevaalihuumorin olemuksesta, johon kuuluu kaikenlaisten kunnioitettujen ja arvostettujen ja jopa pyhienkin asioiden armoton pilkkaaminen sekä ajankohtaisiin ongelmiin tarttuminen välillä mustankin huumorin keinoin. Index-sivuston toimittaja ei kuitenkaan ole yrittänytkään ymmärtää huumoria vaan lataa:

Minun on vaikea päättää, mikä tässä karnevaalivideossa on sydäntäraastavinta:

  • Ettei kenellekään enää tule mieleenkään, että vauvaa sylissään puristavaa naista ei kuuluisi lyödä vaan suojella?
  • Että viattomien lastenkin päähän on iskostettu hallituksen propagandaa, jonka päämääränä on vain rahan ja poliittisen hyödyn kerääminen?
  • Että lapsille on itsestäänselvää, että poliisilla on ilman muuta oikeus lyödä epäiltyä?
  • Että ilman muuta ajatellaan, että pakolaisilla on mukanaan aseet ja valtavasti rahaa?
  • Ettei sanallakaan mainita, että Syyriassa on sota, jota äiti vauvoineen on pakenemassa?
  • Kameran takana seisovien vanhempien kikatus lasten esittäessä virka-aseman väärinkäyttöä, naisen nöyryyttämistä ja pahoinpitelyä?
  • Että Transilvaniassa ei edes ole pakolaisia?

(…) Filmi sai minut muutamassa minuutissa ymmärtämään niitä Natsi-Saksan uutisfilmejä, joissa herttaiset lapset ja hyvin pukeutuneet porvarisihmiset lyövät kadulla marssitettavia juutalaisia. En ihmettelisi, jos tämä hilpeä videopätkä joskus toimisi historiallisena todistuskappaleena siitä, miten syvälle Fidesz-puolueen vallanjano ja rahanahneus on unkarilaiset syössyt.


Kolmesta teestä kolmeen koohon, eli terminoitiinko Unkarin elokuva?

26 tammikuun, 2013

Sosialistisen Unkarin kulttuuripolitiikka 1950-luvun lopulta lähtien, Kádárin pehmodiktatuurin aikaan, oli tapana tiivistää kolmeen T-kirjaimeen: támogatni ‘tukea’, tűrni ‘sietää’, tiltani ‘kieltää’. Suoranaisia kieltoja ja hyllytyksiä tärkeämpää oli tämä kaikkien sisäistämä kolmijako: kaikki taiteentekijät tiesivät olevansa mielivallan alla, kaikkien oli mietittävä, minkä T-kirjaimen kohdalle heidän teoksensa virallinen vastaanotto sijoittuisi. HVG-lehden tuoreessa numerossa taas nykyisen oikeistokonservatiivihallituksen kulttuuripolitiikkaa luonnehditaan kolmen K:n politiikaksi: kiszervezés, kiéheztetés, kontroll eli ulkoistaminen, nälkiinnyttäminen, kontrolli. Taiteen resursseista päättäminen ja Unkarin taide-elämän edustaminen ulospäin on annettu tahoille, joiden ansiot ovat enemmänkin aatteiden tai henkilösuhteiden kuin varsinaisen ammattipätevyyden puolella. Joidenkin instituutioiden tai alojen hienot perinteet uhkaavat kokonaan katketa rahoituksen tyrehtymiseen. Eri taidelaitosten kesken valtio pelailee hajota ja hallitse -peliä: tietyt edustustarkoituksiin sopivat ja symbolisesti tärkeät kohteet, kuten valtionooppera (jossa vallanpitäjät runsas vuosi sitten gaalajuhlivat uuden perustuslakinsa voimaanastumista) saavat avokätistä rahoitusta, toiset taas kuolevat nälkään. Ja kaikki tietävät olevansa tarkkailtavina. Hari Kunzru, joka The New Yorkerin blogipalstalla äskettäin kirjoitti Unkarin kulttuurielämän romahduksesta, kertoo kaikkien unkarilaisten kulttuurihenkilöiden varovan sanojaan, ja useimmat kansainvälisesti tunnetut kirjailijat, joita hän yritti juttuaan varten tavoittaa, kieltäytyivät kommentoimasta kulttuuripolitiikan nykytilaa.

Viime aikoina jonkinlainen avoin kulttuuritaistelu on leimahtanut ns. Unkarin taideakatemian, Magyar Művészeti Akadémia, ympärille. Tämän akatemian perusti aikoinaan arkkitehti Imre Makovecz (1935–2011), ns. orgaanisen arkkitehtuurin merkittävin unkarilainen edustaja, jonka ajatusmaailmassa epäinhimillisen, konemaisen ja tasapäistävän sosialistidiktatuurin kritiikki yhdistyi puolimystisen ikiunkarilaisuuden palvontaan. Tästä kansallis-oikeistokonservatiivisesti ajattelevan taiteilijaryhmän perustamasta aatteellisesta seurasta sitten Orbánin hallitus teki uudessa perustuslaissaan virallisen elimen, jonka takana nykyään on melkoinen osa valtion kulttuuribudjetista. Erityisen kipakkaa kritiikkiä on kulttuuriväeltä saanut MMA:n nykyinen johtaja György Fekete.

fekete

 

Hopeahiuksinen kahdeksankymppinen Fekete on tehnyt ei-niin-huikean uransa sisustusarkkitehtinä sekä – mikä luultavasti lienee paljon tärkeämpää – poliitikkona kristillisdemokraattien, Fidesz-puolueen pienen tukipuolueen, riveissä. Viimeaikaisten kiistojen yhteydessä esiin on kaivettu hänen uransa alkuun liittyviä hämäryyksiä: Fekete ilmoittaa itse toimineensa vuoden 1956 aikaan kansalliskaartissa ja joutuneensa vangituksikin, mutta kuitenkin hän heti valmistuttuaan 1957 pääsi kunnon töihin ja aloittamaan uransa, mikä tuonaikaisissa oloissa tuntuu melko epätodennäköiseltä – jos Fekete olisi tosiaan aktiivisemmin osallistunut vuoden 1956 kansannousuun, hänet luultavasti olisi pidetty ellei vankilassa niin ainakin koulutustaan vastaamattomissa hanttihommissa vuosikaudet. Ajan mittaan ja etenkin järjestelmänvaihdoksen jälkeen Feketestä on joka tapauksessa kehkeytynyt tunnustava äärikonservatiivi, joka itse on suoraan vakuuttanut, että ”viis veisaa tästä modernista demokratiasta” ja olisi valmis kieltämään museoista kaiken ruman ja rienaavan taiteen. Index-portaalin videohaastattelussa Fekete ilmoittaa, että MMA:n jäseneksi kelpaavat vain ”yksiselitteisesti kansallismieliset” taiteilijat, jotka hyväksyvät Unkarin kodikseen kaikkine puutteineenkin ”eivätkä matkustele ulkomailla sieltä käsin solvaamassa unkarilaisuutta”. Viime viikkoina useat tunnetut taiteilijat ovat eronneet MMA:sta ja maininneet syyksi nimenomaan Feketen toiminnan.

Ehkä huikein romahdus nähtiin kuitenkin muutama päivä sitten. Unkarin Filmikatselmusta (Magyar Filmszemle), maineikasta tapahtumaa, jossa vuodesta 1965 lähtien on nähty lukuisia maailmankuulujakin unkarilaisia elokuvia, ei tänä vuonna järjestetä. Selitys on yksinkertainen, kertoi yhdessä harvoista vielä toimivista oppositioviestimistä, Klubrádió-radiokanavalla, Unkarin elokuva-alan liiton puheenjohtaja Attila Janisch viime torstaina (aiheesta uutisoi saksantaitoisten iloksi myös Der Standard). Ensi kertaa koko tapahtuman historiassa se peruutetaan siksi, että mitään näytettävää ei ole. Vielä viime vuonna (2012) Berliinin Hopeisen karhun voitti Bence Fliegaufin Csak a szél (Vain tuuli), amatöörinäyttelijöiden koskettavasti esittämä tarina romanien kokemasta syrjinnästä ja väkivallasta. (Ilmeisesti sekin saatetaan tulkita ”Unkarin solvaamiseksi ulkomailta käsin”, päätellen elokuvan lehdistötilaisuuden merkillisistä tapahtumista.) Nyt ohjaajamestari Béla Tarr puolestaan kertoo lopettaneensa elokuvanteon tuoreimpaan, vuonna 2011 valmistuneeseen, jo kehuttuun ja palkittuun ”Torinon hevoseen”. Ja tähän ilmeisesti loppui Unkarissa kaikki kunnianhimoisempi elokuvanteko? Syy on Janischin mukaan selvä: entinen riippumattoman säätiön varassa ollut elokuvien tuotantotukijärjestelmä on romutettu ja sen sijaan Orbánin hallitus on antanut tuotantotukien jakamisen yhden ainoan ihmisen käsiin. Andrew G. (Andy) Vajna (oppositioviestimissä tuota nimeä ei vahingossakaan näe unkarilaisessa muodossa Vajna András) on unkarilaissyntyinen kokenut Hollywood-tuottaja, jonka filmografiasta löytyy mm. Rambo-, Die Hard – sekä Terminator-elokuvia. Tämä mies on siis saanut vapaat valtuudet terminoida Unkarin elokuva-alan tähänastiset instituutiot, mutta ei ole ainakaan vielä kyennyt rakentamaan mitään niiden tilalle.

Unkarin kulttuurin ja politiikan tämänhetkisen tilanteen tiivistää Kristóf Varga mainiossa kirjoituksessaan satiirisessa Magyar Narancs -lehdessä (aivan niin, lehden nimessä on viittaus Bacsón mustaan klassikkokomediaan A tanú ja legendaariseen ”unkarilainen appelsiini” -kohtaukseen, jonka jo aiemmin linkitin tänne). Järjestelmänvaihdoksen jälkeen Kádárin pehmodiktatuurin turvissa suhteellisen mukavasti eläneet unkarilaiset eivät ole kyenneet työstämään uutta tilannetta: pienenevässä maailmassa ja yhdistyvässä Euroopassa heiltäkin vaadittaisiin kylmää järkeä, kielitaitoa, asiantuntemusta ja todellista kilpailukykyä. Näiden puute aiheuttaa ahdistusta, ja Orbán ja Fidesz-puolue ovat tulleet apuun viemällä kansansa turvaan ahdistukselta, pois pelottavan globalisaation näkyviltä – aivan niin kuin pastori Jim Jones aikoinaan johdatti lahkonsa Guyanan viidakkoon.

Tässä kolkassa syntyy tuo politiikka, joka kaipailee ”Itään” (saamatta vastausta tunteisiinsa) ja tuhoaa suhteemme länsimaihin; joka haastaa riitaa meidät yhä selvemmin ohittaneiden naapureidemme kanssa, ettei näitä voisi pitää esikuvina; joka kuittaa ulkomailta kuuluvat kriittiset mielipiteet kotimaan opposition ”tilaamiksi”; joka marssii ”Meistä ei tule siirtomaata!” -banderollien perässä, vaikka koko maa lakkaisi toimimasta ilman Saksan ja Hollannin kansalaisten maksamia tukiaisia. Näiden pyrkimysten kaikkein halvin ja näyttävin aines on kulttuuritaistelu. Eristäytymään pyrkivä yhteisö ei huoli unkarilaista kulttuuria niin kauan kuin se on tunnustettu ja arvokas osa maailmanlaajuisesta kulttuurista. Esimerkiksi Imre Kertészin Nobel-palkinnosta ei voi olla ylpeä, sehän merkitsisi ”ulkomaisen” tunnustuksen hyväksymistä. Siksi yhteisö vetäytyy omaan kulttuuriluolaansa, jossa se istuu nuotion äärellä Albert Wassin, József Nyirőn ja turul-kotkan seurassa, samalla kun György Fekete piirtää nokisella puunpalalla kallioseinään kuvaa Székesfehérvárin kuninkaanpalatsissa Tapani Pyhää tervehtivistä sumerilaisista.