Feodalismista, taas kerran

Saksassa työskentelevien kollegojen kanssa on usein ollut puhetta siitä aikakautemme suurimmasta myytistä, että Saksa muka olisi erityisen hyvin järjestetty, toimiva ja tehokas maa. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa. Jokainen feodaalieurooppalaiseen byrokratiaan törmännyt tietää, miten paljon ihmisten työaikaa, energiaa ja hermoja haaskaantuu järjettömään sähläämiseen, turhaan vetkutteluun ja kummallisiin kiertoteihin, koska meillä on sellaiset säännöt. Miten aikuiset ihmiset sen sijaan, että hoitaisivat omia hommiaan, keskittyvät kyyläämään toisiaan ja kinaamaan järjettömistä arvovaltakysymyksistä. Miten mikään, minkä pitäisi järjestyä, ei järjesty ennen kuin itse marssit paikalle lyömään nyrkkiä pöytään (tai vähintäänkin räyhäät puhelimeen) ja uhkaat kannella virkavirheestä. (Tässä suhteessa Itävalta on hieman toista maata, siellä ei nimittäin välttämättä tarvitse räyhätä ja lyödä nyrkkiä pöytään, vaan normaali tapa hoitaa asiat on käydä ystävällisesti juttelemassa. Mutta se kasvokkaiskontakti joka tapauksessa tarvitaan.)

Feodalismin ytimessähän on tietenkin hierarkia, se, että valta ei nouse kansasta vaan sitä jaellaan ylhäältä käsin, joten ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti samanarvoisia eivätkä säännöt ole kaikille samat. Joukkoja ei johdeta edestä, vaan johtajalle – vaikka valistunut johtaja tietenkin pyrkii kohtelemaan alaisiaan ystävällisesti ja jonkinlaista demokratian illuusiota ylläpitäen – kuuluu ilman muuta etuoikeuksia. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, tämä merkitsee myös, että johtaja ei ole minkäänlaisessa solidaarisuusvelassa alaisilleen eikä systeemille vaan ainoastaan kiitollisuudenvelassa niille ylemmilleen, joiden henkilökohtaisen hyvän tahdon ansiosta hän on päässyt asemaansa. Virka-asema on siten myös henkilökohtainen saavutus, ei tehtävä jota hoidetaan vaan jonkinlainen luovuttamaton osa ihmisen persoonaa (ja tässä tulee muuten väkisinkin mieleen protestanttisen ja katolisen papinviran ero). Niinpä feodalismissa ei ole koskaan kysymys asioista vaan ihmisistä, heidän mielipiteistään ja mieltymyksistään. Olennaisinta ei ole, mitä sanotaan vaan kuka sanoo.

Saksan kaltaiset systeemit toimivat, koska ihmisillä on tietty kunnioitus ja kuuliaisuus hierarkiaa kohtaan: vaikka sen puitteissa jupistaan ja käydään jatkuvia pieniä valtataisteluja lähiportaiden ihmisten kanssa, kukaan ei kyseenalaista hierarkiaa sinänsä. Siksi kukin kuitenkin tekee työtä, ja homma toimii. Ei niin kuin täydellinen, öljytty koneisto, jossa hyötysuhde on maksimoitu ja osaset sopivat moitteettomasti toisiinsa, vaan niin kuin muurahaispesä, jossa pikku otukset raahaavat tavaraa sinne sun tänne tarkoituksettoman näköisesti – kun yksinkertaisia pikku otuksia on tarpeeksi ja ne jaksavat häärätä koko ajan, niin lopulta järjettömältä vaikuttavasta sutinasta syntyy komea keko.

Oivalsin jotain olennaista tästä muurahaispesämallista, kun pari vuotta sitten luin Ian Kershawn Hitler-elämäkerran, jossa Kolmannen valtakunnan tätä puolta valotettiin armottomasti. Hitleriä ja hänen järjestelmäänsähän on tapana kuvitella jonkinlaisena ylitehokkaiden robotti-ihmisten julmana täsmäkoneistona. Itse asiassa Hitler oli laiska haihattelija, joka mieluiten vain katseli elokuvia Kotkanpesässään tai leikki Speerin kanssa tulevien mahtirakennussuunnitelmien pienoismalleilla, paasasi yökaudet hysteerisiä palopuheita lähipiirilleen ja viis veisasi hallintoasioiden hoitamisesta. Niinpä hänen hallintovirkamiehensä hoitelivat asioita keittiönovien kautta, omia virityksiä improvisoiden, ja rakentelivat usein päällekkäisiä ja keskenään kamppailevia alaorganisaatioita, valtioita valtiossa. Kun Johtajan tahtoa ei aina saatu selville, se pyrittiin ennakoimaan ja työskentelemään “Führeriä kohti”, dem Führer entgegen arbeiten. Siksi systeemi käsitti valtavasti turhaa ja päällekkäistä sähellystä, oli pohjimmiltaan tehoton ja pysyi pystyssä vain alamaisten lojaaliuden sekä häikäilemättömän ryöstötalouden varassa.

En tietenkään ole tässä rinnastamassa nykyisiä feodaali-Euroopan maita Hitlerin Kolmanteen valtakuntaan, nehän ovat aivan tietoisesti torjuneet sen epäinhimillisen ideologian, joka viime kädessä sai aikaan kaikki natsien hirmuteot. Mutta nykyistäkin feodaalieurooppalaista meininkiä katselemalla ymmärtää, miten kaikki nuo kauheudet aikoinaan olivat mahdollisia. Ei vain siksi, että ihmiset pitävät feodaalisia valtarakenteita itsestäänselvinä, jopa ihailevat niitä ja samastuvat niihin. Eikä vain siksi, että pieniin aivottomiin muurahaishommiin jakautuvassa koneistossa yksilön vastuu hajoaa olemattoman pieniin osiin: kun yksi ohjailee ihmisvirtoja Auschwitzin asemalaiturilla, toinen salpaa kaasukammion oven ja kolmas vääntää hanan auki, kukaan ei varsinaisesti ole tappanut ketään, kukin on vain totellut käskyä, ja kaikkien on helppo sulkea silmänsä tekonsa seurauksilta. Vaan siksi, että järjestelmä, jonka ytimessä eivät ole asiat vaan ihmiset ja ihmisten väliset valtasuhteet, suosii järjetöntä, tyhmää ja julmaa toimintaa, raakuuden kulttuuria – heti, kun sellaiselle on ideologiset edellytykset olemassa.

Tämän viimeksimainitun osalta ajattelen jälleen kerran Unkarin viimeaikaisia poliittisia kehityksiä. En suinkaan väitä, että Viktor Orbánin hallituksen toimintaa ohjaisi jokin Hitlerin kansallissosialismiin verrattava epäinhimillinen aate. (Tosin siihen suuntaan ajautumisen vaara on olemassa, jos Orbánin Fidesz jatkaa lepsua linjaansa yhä pahemman kilpailijansa, avoimen väkivaltaista rasismia suvaitsevan äärioikeistopuolue Jobbikin suhteen.) Mutta väitän, että jollekin tämäntapaiselle avautuu vähintäänkin takaovi, jos asioiden sijaan poliittista päätöksentekoa määräävät hierarkian sisäiset riippuvuus- ja tunneperäiset lojaalisuussuhteet, solidaarisuus ylöspäin ja kirjoittamaton mutta ehdoton velvollisuus “työskennellä esimiehensä tahtoa kohti”. Näin etenkin, kun feodalismin rakenteeseen kuuluu, että vallan jakautuessa tyhmyys kasvaa, kukin vallanpitäjä kun valtansa varmistaakseen herkästi ympäröi itsensä sellaisilla alaisilla, jotka taatusti ovat häntä itseään tietämättömämpiä ja taitamattomampia.

Pari esimerkkiä. Helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisen karhun voitti Bence Fliegaufin elokuva Csak a szél (‘Vain tuuli’), joka ruohonjuurinäkökulmasta, amatöörinäyttelijöiden koskettavasti esittämänä kertoi köyhän unkarilaisen romaniperheen kokemasta sorrosta ja väkivallasta. Ennen elokuvan lehdistötilaisuutta saliin ilmestyi outoja ulkopuolisia, jotka jakelivat tuoleille monisteita, Unkarin vähemmistöasioista vastaavan ministeriön kirjepaperilla mutta ilman allekirjoitusta. Näissä lehtisissä selostettiin Unkarin romaneihin kohdistuneiden viimeaikaisten väkivaltarikosten taustoja ja tutkimuksia ja vakuuteltiin, että Fliegaufin elokuva ei ole mikään dokumentti todellisista tapahtumista. Kaiken lisäksi monisteiden saksan kieli oli amatöörimäisesti käännettyä ja sisälsi tökeröjä virheitä. (Skannatut monisteet ovat nähtävillä Pusztarangerin blogissa.) Ohjaaja Fliegauf itse oli tempauksen johdosta varsin hämmentynyt: hän oli ajatellut elokuvansa sisältävän yleisinhimillistä sanomaa rasismia ja sortoa vastaan, ei suinkaan Unkarin tai sen hallituksen mustamaalaamista. Toinen esimerkki on omasta tuttavapiiristäni. Enempien ikävyyksien välttämiseksi en halua kertoa tarkempia yksityiskohtia, mutta tiedän unkarilaisen, joka kommentoituaan ikävästi kotimaansa oloja ulkomaiselle toimittajalle joutui oikeisiin hankaluuksiin: työnantaja oli saanut korkealta viranomaiselta vihaisen puhelinsoiton ja käskyn erottaa hänet heti.

Ne ”vaihtoehtoiset historiantutkijat”, jotka epäilevät juutalaisten joukkotuhoa, perustelevat joskus väitteitään sillä, että yhtään aitoa Hitlerin allekirjoittamaa määräystä kaasuttaa ja polttaa juutalaiset ei ole löytynyt. No, systeemipä toimi sillä tavalla, että tällaista määräystä ei tarvittu, asian hoitivat Führerin tahtoa kohti kilvan työskentelevät alempien portaiden valtakeskittymät. Vähän samaan tapaan (kyllä, tiedän, että tämä vertaus on vähän turhan jyrkkä!) on aivan varmaa, että mikään Unkarin ministeri tai ministeriö ei ole virallisesti määrännyt alaisiaan laitoksia potkimaan pellolle ne työntekijät, jotka puhuvat ikäviä ulkomaisille tiedotusvälineille. Eikä mistään varmasti löydy minkään poliittisen päättäjän virallista määräystä siitä, että Fliegaufin elokuvaa tai ylipäätään Unkarin yhteiskunnan epäkohdista kertovia elokuvia ei saisi esittää ulkomaalaisille ilman (kehnosti käännettyjä) varoitustekstejä. Alemmilla portailla on vain kilvan ennakoitu esimiehen tahtoa, suuremmalla innolla kuin taidolla.

Mitä tästä siis seuraa? Joskus noloja mahalaskuja ja huonoa julkisuutta, niin kuin Fliegaufin elokuvan lehdistötilaisuuden yhteydessä. Mutta yleisesti ottaen pelin kovenemista ja raaistumista, kun esimiehen tahdon ennakoimisessa aletaan kilpailla aina vain kovemmin keinoin. Unkarissa tämä vaara on aina vain suurempi, koska siellä – toisin kuin Saksassa ja Itävallassa – vuosisataiseen feodalismin perinteeseen yhdistyy halpoja, tunteisiin vetoavia ratkaisuja tarjoava poliittinen populismi ja ennen kaikkea sitä ruokkiva taloudellinen hätätila, köyhtymisen ja syrjäytymisen pelko. Miten tämän raaistumisen ja tyhmistymisen kierteen saisi ajoissa poikki?

Advertisements

One Response to Feodalismista, taas kerran

  1. Helena sanoo:

    Allekirjoitan täysin runsaan kuukauden kokemuksella analyysisi feodaalieurooppalaisesta byrokratiasta, johon olen törmännyt täällä – en toki kaikkialla. Mutta on siitä hiearkiasta ollut hyötyäkin,sillä esimerkiksi en ensin meinannut saada (laitos)kirjastosta kirjoja lainaan työhuoneeseeni, vaan niitä olisi ptänyt lukea kirjastossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: