Rauhanmies ahtaalla?

1 joulukuun, 2022

Huh, on ollut kiireinen syksy. Mutta joulun jo häämöttäessä horisontissa tässä voi taas hiljentyä miettimään myös uusimpia Unkarin uutisia. Taustaksi kuuntelen SinäPutkilosta vuoronperään hilpeitä ukrainalaispoikia laulamassa Горить палає окупантів жопа eli ‘nyt palaa miehittäjien persukset’ ja unkarilaista 1600-luvulta peräisin olevaa kurutsi-soturien laulua Csinom Palkó. Vuosisadat vierivät, mutta miehiä kun viedään sotaan, sitä säestää koko ajan tämmöinen varsin yksinkertainen uho: meilläpäs on hienot pyssyt ja muutenkin reteet releet, vihulaiset on paitsi pelkureita myös ennen kaikkea köyhiä resupekkoja.

Mutta uutisiin siis. Niin kuin Suomenkin mediassa kerrottiin, Euroopan komissio teki äsken historiaa ja ryhtyi lopultakin esittämään Unkarin EU-tukien jäädyttämistä. Koheesiotuista pidätettäisiin kolmannes, ja koronapandemian vuoksi perustetusta elpymisrahastosta jäisivät tuet saamatta, kunnes oikeusvaltio on EU:n vaatimassa kuosissa, eli oikeusistuimien riippumattomuus, kansalaisten tasa-arvo (tämä voi liittyä esimerkiksi romanivähemmistön kohteluun tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan) tai Euroopan tuomioistuimen päätösten noudattaminen (esim. maahanmuuttoon liittyvissä kiistoissa) on saatu jollakin lailla reilaan. Ja ennen kaikkea korruptio kuriin eli EU:n tuet sinne, minne ne on tarkoitettu.

Komission ehdotuksesta on vielä äänestettävä, ja tulossa on tiukkaa vääntöä, vaikka monet ovatkin arvelleet ehdotuksen menevän läpi: sen tueksi tarvitaan 55 % jäsenmaista ja edustus, jonka takana on vähintään 65 % EU:n asukkaista. Unkarin odotetaan heittelevän kapuloita rattaisiin ja uhkaavan esimerkiksi kaataa Ukrainalle myönnettävän luottopaketin. Samoin pelättävissä on, että Orbán edelleenkin vitkuttelee Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifiointia, jota tällä hetkellä kai odotetaan koittavaksi ”tulevan vuoden tuohikuussa pukinpäivän aikaan”, niin kuin vanha sanonta kuuluu. Ai niin, tokihan Orbán itse vakuuttelee esimerkiksi Twitterissä, että missään nimessä Unkari ei rupea koplaamaan Nato-jäsenyyttä tai mitään muutakaan kysymystä EU-varoja koskevaan kiistaan…

Tämä vain soinnahtaa Unkarin ja Orbánin puuhailuja seuranneesta aivan samalta kuin taannoinen ”me emme koskaan alentuisi vaientamaan niitä, jotka ovat kanssamme eri mieltä”, eli nostattaa lähinnä hysteerisen itkunsekaisen naurunpuuskan ja sen jälkimainingeissa jonkinlaista vastahakoista ihailua Orbánin jäätävää teflonpokeria kohtaan. Kyllähän se kehtaakin.

Ajat ovat muutenkin ankarat. Kaikki voimat tarvitaan taisteluun… ta-daa, lännestä leviävää marxistista ideologiaa (kyllä, näin twiittasi Orbán muutama päivä sitten) sekä ”Brysselin sanktioita” vastaan, joiden puolesta Unkari tosin on Brysselissä äänestänyt mutta jotka kotimaassa esitetään kaiken pahan alkuna. Sanktioista, sano, johtuu etenkin inflaatio ja kallistuminen. (Tätä on yritetty torjua määräämällä muutamille peruselintarvikkeille hintakatto, mikä puolestaan johtaa siihen, että kaupat myyvät mieluummin eioota kuin tappiolla. Äskettäin näin Facebookissa jonkun unkarilaisen kommentoivan, että sokerin ostamisesta on tullut samantapainen juttu kuin vessassa käynti matkustaessa: ei silloin, kun on tarpeen, vaan aina silloin, kun se on mahdollista.)

Tämän johdosta on käynnissä myös jälleen kerran ”kansallinen konsultaatio” eli mielipidekyselyksi naamioitu propagandakampanja. Kysytään, ovatko kansalaiset yhtä mieltä siitä, että ”Brysselin öljysanktiot”, kaasuntoimituksia, raaka-aineita ja ydinpolttoainetta koskevat sanktiot, Paksin (venäläiseen ja venäläisrahoitteiseen) ydinvoimalaprojektiin kohdistuvat pakotteet, ”turismia rajoittavat sanktiot” sekä ”elintarvikkeiden hinnannousua aiheuttavat sanktiot” ovat paikallaan. (Eihän, eihän?) Siltä varalta, että asia ei muuten tulisi selväksi, julkiset tilat ovat jo lokakuusta asti olleet täynnä asianmukaisia plakaatteja:

“Brysselin sanktiot tuhoavat meidät!” (Tai lievemmin: … vievät meidät vararikkoon!)

Marxismia ja Brysselin vertauskuvallisia sanktiopommeja vastaan siis taistellaan. Kun taas tulee puhe siitä oikeasta sodasta, joka Ukrainassa parhaillaan raivoaa, virallinen Unkari toistelee ”rauha”-mantraa ja eri tavoin muotoiltuja toivomuksia sodan osapuolten palaamisesta neuvottelupöytään. Rauhaa haikaili myös presidentti Katalin Novák, joka äskettäin kävi Kiovassa – sekä tietenkin myös Transkarpatian unkarilaisvähemmistön luona. Rauha-puheiden ikävämpänä taustana näyttää olevan Unkarin edelleenkin läheinen suhde Venäjään, ellei peräti suoranainen riippuvuus. Unkarin johdon kyvyttömyys sanoutua julkisesti irti Putinista on jo pahasti pilannut suhteet muihin Visegrád-maihin, myös vanhaan luottokaveriin Puolaan. Tšekin parlamentin puheenjohtajan kerrottiin jo pari viikkoa sitten sanoneen Unkaria ”Venäjän Troijan-hevoseksi”.

Vuoden 1956 kansannousun muistopäivän twiitissään Orbán (tai hänen sometiiminsä) vältti mainitsemasta, ketkä “they” olivat Unkarin vapaustaistelun murskanneet. Tästä seurasi melkoisesti somevinoilua.

Mutta ei tässä ole kyse vain juhlapuhefraasien valinnasta. Epäilyksiin Unkarin roolista EU:ssa ja Natossa on vakavampiakin aiheita. Äskettäin – kirjoittaa Balkan Insight -sivuston englanninkielisessä artikkelissa tutkiva journalisti Szabolcs Panyi – Ukrainan erikoisjoukot nappasivat Unkarin rajalla kiinni Venäjän agentin, jolla oli mukanaan salaisia tietoja Ukrainan tiedusteluelimistä ja armeijasta. Ukrainalaisessa julkisuudessa huvittunutta huomiota keräsi väite, jonka mukaan tiedot sisältävä muistitikku olisi ollut piilossa agentin peräsuolessa. Vähemmän hauskaa mutta olennaisempaa on, että agentti oli viemässä tietoja Venäjän Budapestin-lähetystöön, josta ilmeisesti on tullut melkoinen, kenties koko Kaakkois-Euroopan operaatioita koordinoiva vakoilukeskus.

Venäjän hyökkäyssodan käynnistyttyä helmikuussa varmaan useimmat Euroopan maat ovat karkottaneet Venäjän lähetystöjen vakoilusta epäiltyä henkilökuntaa. Ei Unkari. Venäjän Budapestin-lähetystön henkilökunta on viime vuoden aikana lisääntynyt, ja virallisten tietojen mukaan siellä työskentelee 56 akkreditoitua diplomaattia (vertailun vuoksi: Prahassa kuusi, Varsovassa kolmetoista ja Bratislavassa kolme). Venäjän tiedustelujohtajan Sergei Naryškinin poika Andrei perheineen asuu Budapestissa, samaisen maahanmuutto-obligaatiosysteemin ansiosta, jolla Unkariin (sekä EU:n ja Schengenin alueelle) on päässyt laillisesti asumaan muitakin hieman epäilyttäviä ulkomaalaisia, esimerkiksi suomalaisillekin tuttu Pavel ”Airiston helmi” Melnikov. Poika-Naryškinin asunnon omistajalla on läheiset suhteet Orbánin ”propagandaministeriin”, Antal ”Helikopteri” Rogániin. Venäläisten hakkerien tiedettiin jo viime vuonna murtautuneen kaikkialle Unkarin ulkoministeriön tietojärjestelmiin, ja tämän tiesi myös ulkoministeri Szijjártó ottaessaan vuosi sitten Moskovassa vastaan Kansojen ystävyyden kunniamerkin, Venäjän korkeimman ulkomaalaiselle myönnettävän kunnianosoituksen.

Tässä sivustakatsoja vain ihmettelee, miten kauan Orbán aikoo jatkaa ”riikinkukkotanssiaan” Brysselin, Moskovan, kansainvälisen ja kotimaisen julkisuuden välillä ja pitääkö häntä Putinissa kiinni jokin muukin kuin energiariippuvuus. Mieleen muistuu myös taannoinen ”Gecigate” eli Orbánin ja hänen siihenastisen ystävänsä ja lähioligarkkinsa Lajos Simicskan näyttävä välirikko seitsemän vuotta sitten. Tuolloin Simicska väläytteli julkisuudessa jopa sitä mahdollisuutta, että Orbán olisi sosialismin aikaan toiminut ilmiantajana ja noilta ajoilta olisi venäläisille päätynyt jonkinlainen kompromaattiaineisto, jonka avulla Orbánia edelleenkin pidettäisiin Moskovan lieassa. Mene tiedä.

Ukrainalaisilla joka tapauksessa on asiasta selkeä mielipide:

Advertisement

Pimeyden porteille

22 syyskuun, 2022

Terve taas lajitoverit!

Lähdetäänpä liikkeelle 444.hu-sivuston uudesta videosta, jota kovasti suosittelen kaikille unkarintaitoisille:

Näitä kahta toimittajatyyppiä fanitin jo silloin vuosia sitten, kun ne tekivät huumorilla höystettyjä poliittisia ajankohtaiskatsauksia silloiselle Index-uutissivustolle. Nyt ne tekevät Magyar Jeti -otsikolla 444.hu-sivustolle samantapaisia videoita, ja tuorein on otsikoitu ”Vielä 5 + 1 oppituntia siitä, miten todellisuudesta tehdään selvää”. Kysymys on siis siitä, miten Unkarin hallituksen media- ja propagandakoneisto irtoaa omaan rinnakkaistodellisuuteensa, ja nämä 5 + 1 kohtaa ovat seuraavat:

  1. Sota. Ukrainassa sotivat milloin ”kaksi slaavikansaa keskenään”, milloin taas USA ja Venäjä, tai peräti USA ja Kiina. Unkari ei käy sotaa eikä halua siihen mukaan, ”tämä ei ole meidän sotamme” – silti Orbán väitti Tusványosin puheessaan myös, että ”ukrainalaisten ohella me unkarilaiset olemme ainoa kansa, jota tässä sodassa kuolee”.
  2. ”Rotujen sekoittuminen”, jonka Orbán samaisessa Tusványosin puheessaan otti esille ja nostatti kansainvälisen kohun. Pian sen jälkeen Wienin-vierailullaan Orbán joutuikin selittelemään, että oli ”muotoillut sanansa harhaanjohtavasti” ja ne pitäisi nähdä ”kulttuurisessa kontekstissaan”.
  3. Rezsiharc”, eli kansainväliseksi ”taisteluksi” tupeerattu Orbánin poliittinen kestokampanja energiakulujen pitämisestä kohtuullisina. Nyt kaasun, bensan ja sähkön hinnat ovat nousseet pilviin, ja sehän on tietenkin EU:n sanktiopolitiikan syytä. Itse asiassahan yksikään EU:n päättämistä sanktiopaketeista ei liity kaasukauppaan.
  4. Mielipidetutkimukset. Miten ihmeessä kevään vaalien tulos ja Orbánin murskavoitto saattoi tulla oppositiolle niin suurena yllätyksenä? Itse asiassa tutkijat varoittivat tästä jo ennakolta, mutta opposition johtajat eivät halunneet uskoa. Omassa kuplassaan elää myös osa Orbánin vastustajista, kuten nähtiin elokuun lopulla Tranzit-festivaaleilla. Pääministerin kanslian parlamenttivaltiosihteeri Csaba Dömötör ja oppositiopuolue Momentumin kansanedustaja Miklós Hajnal väittelivät – paljolti Orbánin kannattajista koostuvan – yleisön edessä, ja Hajnal pyysi niitä yleisön edustajia nostamaan kätensä, jotka tosissaan uskoivat, että ”jos me olisimme voittaneet vaalit, niin lastentarhoissa pyörisi nyt homo- tai trans- tai sukupuolenvaihdosleikkauspropaganda”. Suuri osa yleisöstä todellakin nosti kätensä.
  5. Palkankorotukset. Opettajien surkeista palkoista on viime aikoina taas kohuttu ja osoitettu mieltä. Ennen kevään vaaleja palkankorotuksia luvattiin muun muassa opettajille, mutta vaalivoiton jälkeen korotukset jäivät tulematta. Kenen syytä tämä on? No tietenkin ”vasemmisto tekee työtä sen eteen, että terveydenhuollon ja opettajien palkankorotukset eivät toteutuisi”. Palkankorotukset piti nimittäin rahoittaa EU:n tuilla, jotka nyt jäävät tulematta, jos ilkeä Brysseli uskoo vasemmiston parjauksia. Onneksi EU-tukien puute ei osu kaikkien palkkoihin: Viktor Orbán nosti juuri oman palkkionsa kaksinkertaiseksi (3,5 miljoonaa forinttia eli nykykurssin mukaan n. 8700 €), myös ministerien ja valtiosihteerien palkkoja korotettiin reilusti. Unkarin valtiolla oli myös varaa ostaa osuus Vodafone-yhtiöstä, joka kaiken lisäksi on viime aikoina tuottanut tappiota.
  6. Ja lopuksi: samalla kun maahan on julistettu kriisitilanne sodan takia ja entistä useammat unkarilaisperheet kamppailevat toimeentulostaan, Unkarin mediajulkisuutta loppukesällä hallitsivat pääministerin iloiset havaijipaitaiset, kesäpartaiset lomakuvat.

Näin on siis todellisuudesta tehty selvää (valóság felszámolva)! Mutta ei tässä vielä kaikki. Olen viime päivät Ukrainan sotatapahtumien ohella (niistäkin tulee vielä puhe) ihmetellyt erinäisiä muitakin leukojaloksauttavia Unkari-uutisia.

Ensinnäkin: koulujen kapina jatkuu yhä. Jos ja kun opettajat eivät uskalla työpaikan menetyksen uhalla lakkoilla tai lähteä kaduille, niin koululaiset järjestävät solidaarisuusmielenilmauksia, kuten äskettäin useamman budapestilaisen lukion luona. Esimerkiksi tästä jutusta löytyy video, jossa koululaiset laulavat ja pitelevät kylttejä ja banderolleja, joissa lukee ”OLEMME KANSSANNE” ja ”MAKSAKAA PALKKAA MEIDÄN OPETTAJILLEMME”. Tuntuu vaikealta uskoa, että nämä protestit johtaisivat mihinkään – mutta ainakin ne kertovat siitä, että koululaitoksessa alkaa kuppi mennä nurin kaikilta asianosaisilta.

Toinen viime päivinä puhuttanut teema on uusi, 15.9. voimaan astunut sisäministerin määräys koskien lakia ”sikiön elämän suojelemisesta”. Aborttia ei Unkarissa ole (vielä!) kielletty, mutta uuden säädöksen mukaan raskaudenkeskeytyksen hakemuslomakkeeseen on lisätty kohta, jossa lääkäri vakuuttaa, että ”raskaana olevalle naiselle on terveydenhoitopalvelujen tarjoaja yksiselitteisesti tunnistettavalla tavalla osoittanut sikiön elintoimintojen käynnissä olemista osoittavan seikan”. Tämä siis tarkoittaa, että aborttia hakevan naisen on todistettava, että hänet on pantu kuuntelemaan sikiön sydänääniä. Tai näin tätä määräystä on yleensä julkisuudessa tulkittu, vaikka itse asiassa muotoilu on niin epämääräinen, että sen perusteella lääkäri voi tehdä tai jättää tekemättä melkein mitä hyvänsä.

Sydänäänipykälä on nostattanut omassa some- ja mediakuplassani raivokkaita protesteja. Ensi keskiviikoksi on suunnitteilla mielenosoitus, ja tietenkin useammat lääkärit ovat tuominneet tämän määräyksen täysin järjettömänä naisten kiusaamisena. Sydämen (tai sen jonkinlaisen alkeismuodon) lyönnit alkavat olla havaittavissa vasta kuudennella raskausviikolla, mutta raskaus voidaan todeta ja keskeyttää jo ennen tätä. Ei myöskään ole osoitettavissa, että tällä tavalla päästäisiin lainmuutoksen tavoitteeseen eli vähentämään raskaudenkeskeytysten määrää. Kalifornian yliopistossa vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan (kertoo Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkeli) naisten aborttipäätökseen ei olennaisesti vaikuttanut se, että heille näytettiin sikiön ultraäänikuvaa. ”Sydänäänipykälä” on ollut voimassa Pohjois-Makedoniassa – kertoo asiasta kampanjoinut Mi Hazánk (‘Meidän isänmaamme’) -äärioikeistopuolueen Dóra Dúró (kyllä, se sama sateenkaarisatukirjan silppuaja) – mutta sielläkään se ei, toisin kuin Dúró väittää, vaikuttanut olennaisesti aborttien määrään, ja nyttemmin se on myös poistettu. Pohjois-Makedonian aborttilainsäädäntö on nykyään varsin vapaa, ja abortit vähenevät muista syistä. Mutta tässäkin asiassa Unkarissa ideologia puhuu ja tosiasiat vaikenevat.

Katsaus Unkarin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin päättyy pimeyden porteille eli Ukrainan sotaan. Unkarin suhde Venäjään ja Putiniin on koko sodan ajan ollut ongelmallinen. Muodollisesti ollaan EU:n yhteisrintamassa, tuomitaan Venäjän hyökkäys ja tuetaan Ukrainaa humanitaarisen avun keinoin, etenkin ottamalla vastaan ukrainalaisia pakolaisia (ja tässä ei Unkarin apu ole ollut suinkaan mitätöntä). Toisaalta energiariippuvuus Venäjästä – kaasu, jolla Unkarin kodeista suurin osa lämpiää, ja Venäjältä tilattu ja luototettu Paksin ydinvoimalan laajennus – ja rezsicsökkentés eli poliittiseksi valttikortiksi kehitetty energiahintojen alentaminen ovat tehneet Orbánin Unkarista energiasodan panttivangin. Ristiriitaa on yritetty ratkoa ja viides kolonna -syytöksiä torjua pakenemalla tuohon jo alussa mainittuun rauharetoriikkaan: ”tämä sota ei ole meidän sotamme, Unkari haluaa vain pysyä erossa sodasta ja turvata kansalaistensa rauhallisen elämän.” Mutta panokset kovenevat ja tilanne kiristyy.

EU:n kovistellessa Unkaria demokratian ja oikeusvaltion rapauttamisesta ja uhkaillessa tukien jäädyttämisellä myös Orbán on puolestaan alkanut uhkailla torppaavansa Venäjään kohdistuvat energiapakotteet. (Kremlistä on jo kuulunut asianmukaisia kiitoksia Unkarin ”suvereenista” esiintymisestä.) Äskettäin päättyneessä Fidesz-KDNP-koalition parlamenttiryhmän kokouksessa Orbánin kerrotaan kehottaneen puoluetovereitaan tekemään kaikkensa, jotta Brysseli peruuttaisi pakotteet viimeistään vuoden loppuun mennessä. Kokous pidettiin suljetuin ovin, mutta sitä seuranneessa tiedotustilaisuudessa Fidekszen ryhmyri Máté Kocsis kertoi, että energiapakotteista halutaan järjestää ”kansallinen konsultaatio” eli taas yksi johdattelevista kysymyksistä koostuva propagandapaketti. Pakotteet nimittäin, näin kuuluu Unkarin virallinen selitys, eivät haittaa Venäjää vaan syöksevät Euroopan energiakriisiin, ja sitä paitsi ne ovat ”Brysselin eliitin” mielivaltaa, MIKSI KANSALTA EI OLE KYSYTTY?

Eikä tässä kyllin. Orbánin esiintyessä rauhanmies-valtiomiehenä, joka haluaa vain pitää Unkarin täysin erossa tuosta kamalasta Ukrainan sodasta, hänen apurinsa ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat mediavaikuttajat ovat tuutanneet enemmän tai vähemmän selvää putinistista propagandaa. Venäjän liikekannallepanon yhteydessä tähän propagandakoneeseen on näköjään potkaistu lisää kierroksia. Tänään Magyar Nemzet, entisen konservatiivisen päivälehden nimen ja logon ominut hallituksen propagandatorvi, julkaisi todella hämmentävän ”mielipidekirjoituksen”. Sen jonkinlaisena motto-otsikkona on ”Kaksi Unkaria – meidän on hinnalla millä hyvänsä pysyttävä erossa Naton ja Venäjän yhteenotosta!”, ja varsinaisesti juttu on otsikoitu ”Sota alkaa nyt”. Kirjoittajan nimi tuntui tutulta, ja sitten muistin – Tamás Pilhál on aiemmin mainittu tässä blogissa, hän on se toimittaja, joka Fidesz-mielisen Pesti Srácok -sivuston jutussaan keväällä 2019 teki vähäkainut eli julkaisi törkein kommentein varustetun, salaa räpsäistyn kuvan nuoresta oppositioaktivistinaisesta, jonka lyhyehkö hame oli istuessa luiskahtanut vähän turhan paljastavaan asentoon.

Tällä kertaa Pilhál on päästetty hekumoimaan edessä olevan sodan kauhuilla. Sillä nyt se sota vasta alkaa:

Tähänastinen, Putinin sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi nimittämä toiminta on ollut vain pientä lämmittelyharjoitusta, lastenleikkiä sen rinnalla, mitä nyt on odotettavissa. Muutaman päivän päästä ei vain kaksisataatuhantinen, vapaaehtoisista ja ammattisotilaista koostuva tutkimusretkikunta vähän silittele ja taputtele Ukrainan sotilaallisia kohteita vaan miljoonapäinen armeija hyökyy naapurin kimppuun pyyhkäisemään tieltään amerikkalaisten sotaan usuttamat, Bandera-kultin kyllästämät, syöttinä käytetyt ukrainalaiset. Näyttää siltä, että sievistelyn aika on nyt ohi. Pelkään pahoin, että tästä lähtien ei menehdy vain satoja vaan tuhansia päivässä, odotettavissa on hirvittävä tilinteko ja kosto. Tulee se, mikä olisi hinnalla millä hyvänsä pitänyt välttää.

Pilhálin näkemys sodan syistä on myös selkeä. Syypää on USA ja sen sotateollisuuden kyltymätön ahneus. Sen takia Putinia ei kuunneltu, kun hän nöyryytetyn, ahdistetun (aivan kuin Unkari Trianonin jälkeen, yhyy) kansakuntansa puolesta pyysi, ettei vihamielisiä sotilastukikohtia tuotaisi hänen naapuriinsa.

Suunnitelmana oli sota. Vuonna 1991 nöyryytetty, meidän Trianonimme tapaan (vaikka suhteessa paljon vähemmän) silvottu Venäjä piti ahdistaa nurkkaan, vuodattaa kuiviin sodalla ja pakotteilla ja vielä kerran, ehkä lopullisesti pilkkoa. Sen jälkeen voisi seurata tuollaisiin tilanteisiin kuuluva, aito amerikkalainen vapaa rosvous, jollainen pantiin toimeen vuoden 2014 jälkeen Ukrainassa tai vuoden 1990 jälkeen meillä Keski-Euroopassa. Kahmitaan haltuun kaikki tehtaat ja viljelysmaat ja raaka-aineet, pystytetään nukkehallitus ja samalla valehdellaan paikallisille päin naamaa: tässä teille vapaus ja demokratia!

Entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan siirtyminen vapaan markkinatalouden piiriin oli kipeä prosessi, jossa moni asia meni pieleen ja jäi kaivelemaan. Mutta tämän myöntäminen on eri asia kuin Venäjän propagandavalheiden toistelu. Esimerkiksi sen sitkeähenkisen väitteen, että Länsi olisi ”luvannut”, että Nato ei laajene Venäjän naapuruuteen. (Tämmöistä lupausta ei annettu – eikä Nato ole ”laajentunut”, vaan Baltia ja entinen Itä-Eurooppa halusivat itse Natoon, erittäin painavista syistä, kuten nyt on nähty.) Pilhálille Ukrainan Maidanin kansannousu oli ”CIA:n vallankaappaus”, Ukrainan vähemmistöjä ”vainotaan systemaattisesti” ja Donbassin venäläistä väestöä kohtaan on käyty ”tuhoamissotaa”. Ja tästä kaikesta tulee unkarilaiselle mieleen jälleen kerran Trianon:

Samaan aikaan Macron nimitti venäläisten valtaamien (takaisinvalloittamien) alueiden kansanäänestyksiä parodiaksi. Hän sanoi, että ellei tämä olisi niin traagista, se olisi hänestä vitsikästä. Mikä Ranskan presidentille on parodiaa ja vitsiä, ei paikallisille asukkaille ole sitä. Miten tuttua! Eräs toinen ranskalainen, Clemenceau, ei hänkään halunnut kuulla itsemääräämisoikeudesta tai kansanäänestyksistä, kun kirjoituspöydällään paloitteli meidät…

Nyt siis on alkanut todellinen sota, ja siihen ei Unkari missään nimessä saisi joutua. Eikä vain siksi, että – näin Pilhál pauhaa suorastaan janusputkosmaisin äänenpainoin – siinä tulee tuho. Vaan…

Toisaalta siksi, että Venäjä ei vuosikymmeniin ole ollut meidän vihollisemme. Päinvastoin, se on meille rehellisempi kumppani kuin jotkin niin kutsutut ”liittolaisemme”, jotka satakaksi vuotta sitten tuuppasivat meidät kuolemanselliin ja sulkivat oven.

Näin on upottu syvälle kansallisromanttisiin vihahuuruihin ja ruikutuksiin häijyistä naapureista, jotka kaikki jostain käsittämättömästä syystä vihaavat Unkari parkaa. Ainakin osa Pilhálin kirjoituksen lukijoista kuulee koirapillin ja vaeltaa sen perässä salaliittoteorioiden upottavalle suolle. Muilla ei sitten olekaan väliä. Jos joku Brysselissä tai Amerikassa tästä hermostuukin, niin mitä sitten? Vaikka todellisuudessa Unkarin hallituksen mediaimperiumissa vallitsee tiukka ideologinen kontrolli, Orbán voi aina selittää Brysselin niuhottajille, että tämähän oli vain yksityinen mielipidekirjoitus, koska sananvapaus.

Ilta on jo myöhä, ja nukkuakin pitäisi. Jätän siis Tamás Pilhálin pimeyden porteille mehustelemaan ”kohta alkavalla” sodalla, jossa kohta ”jopa kaksi miljoonaa venäläistä sotilasta seisoo kiireestä kantapäähän aseissa” (öö, siis ei puhettakaan käsiin hajoavista varusteista ja Venäjän-Jaappanin sodan aikaisista Mosin-Nagant-kivääreistä?) valmiina ”pyyhkäisemään kartalta parin vuosikymmenen [!] ajan Ukrainaksi nimitetyn alueen”. Ja poimin viimeaikaisten Unkari-uutisten Pandoran-lippaan pohjalta pienen palasen toivoa, tai ainakin hykerryttävää vahingoniloa. USA, tuo roistovaltio, on nimittäin juur’ikään lähettänyt Unkariin uuden suurlähettilään. David Pressman on tässä some-selfiessään menossa tapaamaan presidentti Katalin Novákia, tuota perinteisten perhearvojen ylipapitarta ja kansainvälisten ”aito avioliitto” -järjestöjen yhteyshenkilöä, joka jo salkuttomana ”perheministerinä” ollessaan pyrki aktiivisesti estämään homosuhteessa eläviltä lasten adoptoinnin. Mukana Pressmanilla on lapset ja puoliso.


Entistä rohkeampaa rasismipuhetta

24 heinäkuun, 2022

Lauantai oli taas vilkas päivä Unkarin julkisuudessa. Budapestissa marssittiin Pride-kulkueessa lähes 40 asteen helteessä.

(Tamás Botosin kuva 444.hu:n reportaasista.)

Samaan aikaan valtakunnan johto ja Fidesz-puolueen kerma olivat kaukana itärajan takana, Transilvaniassa Tusnádfürdőn (Băile Tuşnad) kylpyläkaupungissa Tusványosin festivaaleilla, jotka ennen koronapandemiaa ehtivät nousta kuuluisuuteen sinä tilaisuutena, jossa Viktor Orbán vuosittain pitää suuren linjapuheensa. Kun festivaali koronatauon jälkeen taas järjestettiin, tunnelma oli korkealla karhuvaroituksista huolimatta (festivaalipaikan lähellä oli nähty emokarhu poikasineen, mikä ei niillä seuduilla ole mitenkään tavatonta), ja paikalle saapui myös Unkarista runsaasti mediaväkeä.

Telex-uutissivuston toimittajien välityksellä hallituspuolueiden korkeat edustajat lähettivät Pride-kansalle lempeitä mutta piilevän piikikkäitä terveisiä: ”toivotamme heille mukavaa päivää”, ”Unkari on vapaa maa, tokihan jokainen saa ilmaista mielipiteensä ja marssia vapaasti”. Telexin haastattelussa kristillisdemokraattisen sivuvaunupuolueen KDNP:n varapääministeri, Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjén, muisti kuitenkin korostaa, että hänestä koko Pride-kulkue on täysin surrealistinen ja järjetön: miksi pitää marssia joidenkin seksuaalisten mieltymysten takia, tämähän on ikään kuin blondeista tykkäävät järjestäisivät oman mielenosoituskulkueen… (Semmoisista ikävistä asioista kuin sorto ja syrjintä ei kannata puhua tämmöisenä kauniina juhlapäivänä.)

Jätetään siis Pride ja puhutaan Tusványosista. Vuoden 2014 puheessaan Orbán toi julkisuuteen ”illiberaalin demokratian” käsitteen ja nosti Unkarin esikuviksi idän nousevat talousmahdit kuten Singaporen, Kiinan, Turkin ja Venäjän – jotka eivät piipertele yksilön oikeuksista vaan ajattelevat kansakunnan yhteyttä ja etsivät omaa kansallista tietään. Sen jälkeen Tusványosissa on toistamiseen nostettu esiin Fidesz-puolueen keskeisiä kampanjateemoja eli etenkin viholliskuvia: Brysseli, Soros, maahanmuutto. Sitten tulivat koronapandemia ja Ukrainan sota, mutta Orbánin ohjelmapuheen olennainen sisältö ei ole muuttunut.

Mukana uhkakuvien joukossa on myös – eihän tuosta Pride-teemasta täysin päästy – se hirmuinen ”gender” eli rappeutuvan lännen muodikas ajattelutapa, jonka mukaan ihmiskunta ei jakaudukaan pelkästään miehiin ja naisiin, joiden roolit ja tehtävät määrittyvät selkeästi ja suoraan pöksyjen sisällön perusteella. Jälleen kerran Orbán korosti, että Unkari on suvaitsevainen maa, missä aikuiset ihmiset saavat elää elämäänsä vapaasti niin kuin haluavat. Mutta (näin siis Orbán Fidesz-puolueen kotisivulla julkaistun puhetiivistelmän mukaan):

”me emme halua sanella heille [niille eurooppalaisille tahoille, jotka yrittivät viedä Unkaria ”tuomiolle” sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnän takia], miten heidän tulisi elää, pyydämme vain heitä hyväksymään, että meillä isä on mies ja äiti on nainen, meidän lapsemme taas pitää jättää rauhaan, ja tämä on tehtävä selväksi myös György Sorosille”.

Eniten unkarilaista media- ja somekuplaani on kohahduttanut Orbánin avorasistinen puhe maahanmuutosta. Brysseli ja Sorosin joukot yrittävät ”pakottaa meitä ottamaan vastaan maahanmuuttajia”, tämähän on kuultu lukemattomat kerrat ennenkin. Nyt tämä väite kärjistettiin aivan siekailemattomasti ns. väestönvaihtoteoriaan saakka, siis siihen läntisemmässä maailmassa lähinnä äärioikeistohörhöjen suosimaan ja Breivikin kaltaisia terroristeja innoittavaan ajatukseen, jonka mukaan jokin katala maailmanlaajuinen salaliitto pyrkii korvaamaan ja syrjäyttämään Euroopan ja Pohjois-Amerikan valkoisen valtaväestön tummanpuhuvilla muukalaisilla. Orbán todellakin sumeilematta puhui ”rodusta” [faj], tai kuten tuo ylempänä linkitetty Fidesz-puolueen julkaisema referaatti esittää:

[Orbánin] mielestä on hämäystä, tahallista käsitteiden sekoittamista, kun internationalistinen vasemmisto [!] väittää, että Euroopassa eläisi sekarotuisia [kevert fajú] kansoja. Eurooppaa ja Euroopan ulkopuolelta saapuvien kansojen sekarotuista maailmaa ei voi verrata siihen tilanteeseen, jossa Euroopan sisällä elävät kansat sekoittuvat toisiinsa, hän muistutti. ”Esimerkiksi Karpaattien altaassa [poliittisesti korrekti kiertoilmaus vanhalle Suur-Unkarille, suom. huom.] me emme ole sekarotuisia, vaan aivan yksinkertaisesti omassa eurooppalaisessa kodissaan elävien kansojen sekoitus”, [Orbán] luonnehti ja lisäsi: unkarilaiset eivät halua muuttua ”sekarotuisiksi”, mutta tulevia sukupolvia on jo valmisteltava siihen, että jatkuvasti Eurooppaa kohti liikkuvan islamilaisen sivilisaation levittäytyminen on pysäytettävä ei vain etelä- vaan länsirajallamme, niin että samalla hoidetaan myös Lännestä pakenevien kristittyjen vastaanottaminen.

Toisin sanoen: valkoihoiset kristityt, unkarilaiset ja muut eurooppalaiset, ovat eri rotua kuin ”islamilaisen sivilisaation” edustajat, eli ”rotu” ja ”sivilisaatio” aivan sumeilematta samastetaan. Tämän ei-valkoisen sivilisaation ”levittäytyminen” puolestaan on torjuttava, myös siinä Orbánin ja hänen äänitorviensa jo pitkään maalailemassa tulevaisuusskenaariossa, jossa islamisaatio ja väestönvaihto hukuttavat rappeutuneen Lännen niin, että sieltä joutuvat kristityt eurooppalaiset pakenemaan Unkariin turvapaikkaa etsimään. (Tällaisia yksittäistapauksiahan, kuten maahanmuuttajien riivaaman Ruotsin kauhuja paennut lievästi omituinen naishenkilö, on Unkarin hallituksen mediaimperiumi jo vuosien ajan mielellään esitellyt.) Itse asiassa Orbánin mielestä Länsi ei enää ole Länsi vaan menettänyt kulttuuriperintönsä ja identiteettinsä, jonka suojelijaksi Unkari nyt nimittää itsensä.

Sakeaa, järkyttävää, surullista, mutta ei millään tavalla uutta. Kiinnostavampaa on, miten Orbán puheessaan käsittelee Ukrainan sotaa ja Unkarin veljeilyä Putinin kanssa – aivan äskettäinhän ulkoministeri Szijjártó pistäytyi Moskovassa neuvottelemassa kollega Lavrovin kanssa kaasutoimituksista lämpimän toverillisessa hengessä.

Eipä tässäkään suhteessa yllätyksiä tullut. Orbán oli jälleen rauhanmies (”tämä ei ole meidän sotamme”) ja Venäjän legitiimien turvallisuus- sekä taloudellisten intressien suuri ymmärtäjä, joka ei myöskään uskonut Venäjän resurssien loppuvan niin nopeasti kuin lännessä toivotaan.

[Orbán] muistutti, että venäläiset olivat selvästi muotoilleet turvallisuusvaatimuksensa: Ukraina ei koskaan saisi liittyä Natoon, ja jos nyt Donald Trump olisi USA:n presidenttinä ja Angela Merkel Saksan liittokanslerina, silloin ei hänen mukaansa tätä sotaa olisi syttynyt. Orbán totesi: lännen strategia nojaa siihen, että Ukraina anglosaksien koulutuksen ja aseiden ansiosta voittaa sodan, että pakotteet destabilisoivat Moskovan johdon, että länsi pystyy käsittelemään pakotteiden taloudellisia vaikutuksia ja maailma asettuu niiden tueksi, mutta mitään näistä ei ole tapahtumassa, päinvastoin.

Mitään rauhaa ei siis Orbánin mukaan tule, ennen kuin USA (!) ja Venäjä istuvat neuvottelupöytään, ja Ukrainan aseistaminen vain pitkittää sotaa ja kärsimyksiä. Joista muuten Unkarilla on moraalinen oikeus puhua, sillä ”ukrainalaisten ohella Venäjän-Ukrainan sota on vaatinut kuolonuhreja vain [?!] unkarilaisilta: tähän mennessä 86 unkarilaista on saanut sodassa surmansa”. En ole varma, mihin tämä hieman hämmentävä väite viittaa, mutta en tähän hätään keksi muuta selitystä kuin että nämä ”86 unkarilaista” olivat Ukrainan Transkarpatian unkarilaisvähemmistöä, josta jo sodan alkuviikoista saakka on kaatunut miehiä Ukrainan armeijan riveissä. Jos näin on, niin Orbán käyttelee äkkinäiselle vähän outoa ylirajaisen kansakunnan logiikkaa: jos Ukrainan kansalaiset, Ukrainan armeijan sotilaat ovat etnisiä unkarilaisia, se antaa Unkarin valtiolle oikeuden ottaa kantaa sotaan ikään kuin heidän nimissään.

Orbánin puhe päättyi tietenkin jonkinlaiseen optimistiseen loppunousuun. Aiemmista kriiseistä on selvitty ja niin selvitään tästäkin, kunhan Unkari vain pysyy irti sodasta, maahanmuutosta, talouslamasta ja gender-hullutuksesta, omana irrallisena onnellisten saarenaan (”paikallinen ratkaisu globaaleihin ongelmiin”). 2030-luvulla Unkari voi olla jo EU:n nettomaksaja, ja silloin se voi ruveta vaatimaan velkojaan – sillä ”me olemme aina antaneet maailmalle enemmän kuin olemme siltä saaneet”, joten ”maailma on meille velkaa”.

HVG:n Iván László Nagyn mielestä kuitenkin tämä puhe oli Orbánin suurista linjapuheista vähiten innostavia, suorastaan epätoivoinen, ”linjaton linjapuhe”. Uhmakkaasta loppunoususta huolimatta siitä välittyy kuva Unkarista pienenä purtena yksin myrskytuulten armoilla: Orbán joutui suoraan myöntämään, että suurvaltojen sotatoimiin ja maailmantalouden kriisiin ei Unkari pysty paljoa vaikuttamaan, eikä enää myöskään uhottu Euroopan uudistamisesta sisältäpäin. Sodan ja talouskriisin keskelle tarjottiin lohduksi kansakunnan yhteyttä, perinteitä ja perusarvoja, ”kunnianhimoa” ja perin abstraktia toivoa.

Toki tämäkin puhe sisälsi taas Orbánin perinteistä ja kannattajakuntaan hyvin uppoavaa äijä-”huumoria”, esimerkiksi ”Fidesz-fröccsistä”. (Fröccs, unkarilaisten kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvaksi julistettu perinteinen kesäjuoma, on periaatteessa sama asia kuin itävaltalaisten G’spritzter tai saksalaisten Weinschorle, eli kuplavedellä lantrattua (valko)viiniä. Unkarissa tunnetaan lukuisia erilaisia fröccsin sekoitusasteita, ja Fidesz-versiossa se on tietenkin kahden kolmasosan parlamenttienemmistön mukainen.) Maahanmuuttajien, sateenkaariväen, ”vasemmiston” ja ”liberaalien” piikittelyn ohella Orbán muisti muutaman kerran aivan tahallaan astua poliittisen korrektiuden rajan yli. (Tällä ”kumiluu”-tekniikalla, HVG:n Nagy muistuttaa, hän on maailman sivu innostanut omaa kannattajakuntaansa ja vienyt arvostelijoidensa huomion laajemmista ongelmista yksittäisten ilmausten päivittelyyn.) Energiakysymysten käsittelyn yhteyteen sijoitettiin mauton letkaus saksalaisten perinteisestä osaamisesta kaasuasioissa, ja kun yleisön joukkoon ilmestyneet paikalliset ”kansallismieliset” nostivat näkyviin banderollin, jossa luki romaniaksi ”On jotain ikuista: Transilvania on Romaniaa”…

István Husztin kuva Telex-uutissivuston jutusta.

… ja järjestysmiehet lopulta saattelivat heidät ulos, Orbán kommentoi heidän toimintaansa: ”Kohteliaasti kuin Budapestin poliisit sillalla narkkareiden kanssa.” (Tämän on ymmärretty viitanneen viime aikoina jopa päivittäin Budapestin siltoja tukkineisiin ”kata”-mielenosoittajiin.)

Ei siis mitään yllättävää – mutta mielenkiintoista voi olla se, millaisiin sanoihin nämä tutut ajatukset tällä kertaa puettiin. Nyt kuultiin myös venäjänkielinen termi zapadnik, ”länsimielinen”; näin nimitettiin Venäjällä 1800-luvulla niitä, jotka halusivat kehittää Venäjää läntisen edistyksellisyyden suuntaan ja tehdä pesäeron itäiseen ja ortodoksiseen kulttuuriperintöön. Orbánin mukaan nyky-zapadnikit vähättelevät tämänhetkistä pelkoa ”länsimaiden perikadosta”, jota on pelätty jo sadan vuoden ajan – mutta itse asiassa Orbánin mielestä pelkoon on aihetta, sillä nyt ei enää ole kyse vain moraalisesta ja kulttuurisesta perikadosta, vaan länsimaat ovat häviämässä idälle myös taloudellis-teknisen ja poliittisen valtataistelun.

Venäjänkielinen poliittinen sanasto on jossain määrin tuttua vielä Orbánin sukupolvelle, joka kävi koulunsa reaalisosialismin aikaan ja joutui pänttäämään marxismi-leninismin historiaa ja pakkovenäjää. Nuorempien laita on toisin (kuvaavaa on, että Telex-uutissivuston toimittaja ei osaa edes kirjoittaa zapadnik-sanaa oikein). Olen täällä ennenkin todennut, että unkarilaiset (aivan toisin kuin esimerkiksi Puolan tai Baltian maiden kansat) eivät oikeasti tunne kovin hyvin Venäjää tai venäjää. Unkarin kontaktit Venäjään ja venäläiseen kulttuuriin ovat aina olleet hyvin ohuita ja epäsuoria, eikä muutama sodanjälkeinen vuosikymmen Neuvostoliiton satelliittina kovin olennaisesti asiaa muuttanut. Siitä huolimatta, miten innolla nyky-Unkarissakin mehustellaan sodan loppuvaiheiden ”vapautuksen” ja vuoden 1956 tapahtumien muistolla tai levitetään valheellista myyttiä siitä, miten nuori Orbán vuonna 1989 ensimmäisenä olisi uskaltautunut vaatimaan neuvostoarmeijan vetämistä pois Unkarista, Venäjä on unkarilaisille outo ja etäinen maa, josta tulee – Orbánin ansiosta – halpaa kaasua Unkarin kotien lämmittämiseen mutta josta ei muuten paljon tarvitse välittää. Tutkimusten mukaan unkarilaisten ylivoimainen enemmistö katsoo mieluummin kuuluvansa yhteen läntisen Euroopan ja EU-maiden kanssa eikä erityisemmin kaipaa lähentymistä Venäjään.

Länsivastaisuudesta ja Venäjä-mielisyydestä puhuessaan Orbánin pitäisi siis asettaa sanansa varovaisesti. Nyt hän kuitenkin heittäytyi boomeri-äijäksi ja veti jalkaansa kuvaannolliset kolhoosin puheenjohtajan (johon hänen habitustaan ja olemustaan on usein vertailtu) kumisaappaat. Oliko tämä vain tavanomaista opportunistista laskelmointia – kohdeyleisössä on paljon samaa sukupolvea, jonka muistoissa Kádárin aika on jo sopivasti kultautunut – ja tahallista tökeryyttä, samoin kuin avorasistiset möläytykset, joilla kalastellaan kannatusta sieltä sakeamman päädyn pohjamudista? Vai laiska lipsahdus, jonkinlainen periksi antamisen merkki? Orbánhan jopa vihjasi sukupolvenvaihdokseen ja Fidesz-puolueesta nousevaan uuteen ikäluokkaan. Aika näyttää.


Euroopassa, mutta…

16 toukokuun, 2022

Suomi ja Suomen Nato-päätös seurauksineen eli Putinin ja Erdoğanin pakolliset pullistelut ovat nyt olleet päivittäin esillä myös Itävallan ja Unkarin uutisissa. Samaan aikaan sota jatkaa kulkuaan, Unkarissa puolestaan on julkistettu Orbánin uuden hallituksen ministerilista ja asetettu virkaan uusi presidentti, Katalin ”Miten nainen voi menestyä” Novák, uskollinen puoluesoturi ja myös jonkinlainen perusarvotaistelija, jolla on vankat yhteydet kansainvälisiin ”konservatiivisia perhearvoja” (kuten aborttioikeuden ja seksuaalivähemmistöjen vastaisuus) puolustaviin mielipidevaikuttajiin ja järjestöihin.

Uudessa hallituksessa on paljon tuttuja nimiä. Varapääministerinä ja koalition sivuvaunupuolueen, kristillisdemokraattisen KDNP:n ainoana edustajana jatkaa Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjén, maatalousministerinä István Nagy, sisäministerinä Sándor Pintér, oikeusministerinä Judit Varga (uuden hallituksen ainoa nainen!), ulkoministerinä Péter Szijjártó, valtiovarainministerinä Mihály Varga (ei liene sukua Judit Vargalle). Pääministerin kanslia- ja ministeriöjohtajina jatkavat Gergely Gulyás ja ”propagandaministeri” Antal Rogán, joista jälkimmäinen näyttäisi saavan yhä lisää valtaa ja hoitoonsa myös korruptionvastaiset toimet, mikä somejulkisuudessa on jo saanut asianmukaista huomiota.

”Myös korruptiontorjunnasta vastaava ministeri.” Sanonta pukista ja kaalimaasta tunnetaan myös Unkarissa.

Edellisen hallituksen innovaatio- ja teknologiaministeri László Palkovics saa nyt johtoonsa ”teknologia- ja teollisuusministeriön”. Vanhoina kettuina palaavat kehään aluekehityksestä ja EU-varojen käytöstä vastaava ministeri Tibor Navracsics, entinen EU-komissaari, sekä jonkin aikaa korkeimmasta päätöksenteosta vähän syrjemmässä viettänyt János Lázár, josta tulee rakennus- ja sijoitusministeri (tai olisikohan jälkimmäinen idiomaattisemmin ”omistajaohjausministeri”?). Uusi nimi näyttäisi olevan kulttuuri- ja innovaatioministeri János Csák, useiden suuryritysten johdossa vaikuttanut liikemies ja entinen Unkarin Egyptin-lähettiläs. Samanlainen liikemies- ja diplomaattitausta on puolustusministeri Kristóf Szalay-Bobrovniczkylla (jos nimi tuntuu tutulta: hänen veljensä Vince on aiemmin ollut Unkarin lähettiläänä sekä Suomessa että Itävallassa). Uusi on myös talouden kehittämisen ministeri Márton Nagy (ei liene sukua maatalousministerille, Unkarissa nyt tietyt sukunimet vain ovat kovin kovin yleisiä…).

Mielenkiintoista on se, että uudessa hallituksessa on talousasioille monta jännittävästi nimettyä salkkua, sitä vastoin vanha inhimillisten voimavarojen suurministeriö (EMMI), johon kuuluivat sekä kulttuuri- että sosiaali- ja terveysasiat, lakkaa olemasta kokonaan. Terveys-, sosiaali- ja urheiluasioiden kohtalo jäi ainakin 444.hu:n ja telex.hu:n juttujen perusteella minulle epäselväksi, mutta kulttuuri ja ”innovaatiot” (ilmeisesti myös opetusasiat?) saavat nimikkoministeriön. Ottaakohan entinen EMMI-ministeri, historia- ja perusarvoharrastaja Miklós Kásler nyt todellakin Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin omaksi syytinkituvakseen, niin kuin alun alkaen arveltiin? Eli pitääkö tässä varautua entistä pontevampaan huuhaatulvaan unkarilaisten loistokkaasta ja, öh, ei siis oikeastaan ollenkaan suomalais-ugrilaisesta menneisyydestä?

Ja nyt on Unkarilla myös ensimmäinen naispresidentti, parlamentin valitsema ja yllätyksittä virkaan asetettu hallituspuolueen edustaja ja seremoniallinen valtionpäämies. Virkaanastujaispuheessaan Katalin Novák heti alkuun kuvaili Ukrainan sodan kauhuja ja kehui Unkarin suoriutuneen kiitettävästi ”ihmisarvokokeesta” auttamalla Unkariin saapuvia pakolaisia kaikin tavoin. Unkari on tuominnut Putinin hyökkäyssodan ja sotarikokset (erityisesti ”kaikki yritykset Neuvostoliiton palauttamiseksi”, mikä voidaan nähdä viittauksena Putinin tunnettuun Neuvostoliitto-nostalgiaan), kantaa vastuunsa EU:n ja Naton jäsenenä ja huolehtii omasta puolustuskyvystään. Mutta: ”silloin, kun meillä on oikeus sanoa [EU:n tai Naton] päätöksille ei ja Unkarin etu sitä vaatii, silloin me myös sanomme ei”.

Toki puhe oli hyvin ”naisellisen” sopuisaksi laadittu: siinä luotiin kuvaa rauhantahtoisesta ja ystävällisestä kansakunnasta suurena perheenä, joka sulkee sisäänsä myös heikoimmat ja auttaa heitä. Mutta tietenkin oli pakko viitata myös kansalliseen sankaruuteen, jota jostain syystä muualla yhä vähemmän ymmärretään:

Me unkarilaiset olemme oikeutetusti ylpeitä verrattoman kielemme rikkaudesta [!], kansakuntamme myrskyjen raastamasta historiasta, unkarilaisen älyn saavutuksista, kulttuurimme aarteista. Uskomme, että vuoden 1848 vallankumous, vuoden 1956 vapaustaistelu ja rautaesiripun hajottaminen vuosina 1989–90 on moneen otteeseen todistanut sammumattoman intohimomme vapautta kohtaan ja sen, että tarvittaessa myös taistelemme vapauden puolesta. Koko maailma on saanut nähdä, että unkarilaiset ovat voimakas, urhoollinen kansakunta. Unkari on suvereeni, pitää puolensa, ei pelkää konflikteja, pystyy puolustamaan itseään ja kipeiden kokemusten hinnnalla lunastettuja näkökantojaan. Me emme muutu, me olemme yhä samoja unkarilaisia, jotka vuonna 1948, vuonna 1956 ja 33 vuotta sitten taistelivat vapautensa puolesta.

Ja tietenkin piti vähän heristellä nyrkkiä länteen päin:

Joskus on pidettävä kiinni vaatimuksistaan loppuun asti [alkutekstissä kielikuva: ”pitää mennä seinään asti”]. Siihen meitä ovat opettaneet vaikutuspiiriään jatkuvasti laajentava Brysselin komissio, nuo suurisuut, joita kukaan ei ole valinnut tehtäväänsä, kansainvälisen lehdistön vihamielinen osa, suurten valtioiden intressien ylivalta. Olemme oppineet, millainen riski on politiikanteko kansallisten etujen pohjalta. Olemme oppineet myös, että todellakin usein pitää mennä seinään asti. Joskus jopa murtautua seinän läpi. Nyt meillä on jo voimia siihenkin.

Yksi kohta jäi erityisesti särisemään korvaan.

Olemme valmiita tekemään uhrauksia rauhan puolesta, emmekä estä liittolaistemme uhrauksia. Emme kuitenkaan suostu sellaisiin päätöksiin, jotka vaativat unkarilaisilta suurempia uhrauksia kuin se tuska, jonka ne tuottavat venäläiselle hyökkääjälle.

”Teemme uhrauksia, kunhan meidän ei tarvitse tehdä todellisia uhrauksia.” Samanlaista vähän kömmähtävää poliittista retoriikkaa kuin aikoinaan Niilo Wällärin legendaarinen ”Olemme joustavia mutta emme tingi tuumaakaan.” Samalla myös populismia puhtaimmillaan, vetoamista lapsellisimpaan itsekkyyteen. Ensin meidän asiat kuntoon, ennen kuin kenellekään muulle yhtään mitään! Ettei vain nyt joku saisi jotakin (maahanmuuttajat parempia lastenvaunuja, palmurantojen laiskurit meidän verovaroja, ”etnisesti määräytyvä” vähemmistö jotain erikoisetuja…), mikä meiltä jää saamatta. Hei nyt meiltä vaaditaan jotakin, samalla kun JOKU TOINEN PÄÄSEE HELPOMMALLA! (Unkarilaisilla on tätä hedelmätöntä ja tuhoisaa kitkeryyttä kuvaava sanonta: dögöljön meg a szomszéd tehene is, naapuriltakin pitää kuolla lehmä!)

Kysymyshän lienee tässä energiapakotteista, joihin Venäjän kaasusta ja öljystä riippuvainen Unkari ei suostu. (Ja jotka eivät tietenkään tuota Venäjälle sellaista välitöntä ”tuskaa” kuin Unkarille: pakotteiden takia eivät Venäjällä heti paikalla kodit kylmene tai tehtaat seisahda, vaikka ajan mittaan sotakone alkaisikin yskiä – mikä on näiden pakotteiden pääasiallinen tavoite.) Eikä tässä yhteydessä lainkaan puhuta siitä, miten Unkari ei ole yrittänytkään irrota tuonti-fossiilienergiasta (85 % Unkarin kodeista lämpiää Venäjän kaasulla, usein energiasyöpöillä ja tehottomilla vanhoilla laitteilla). Orbánin hallituksen vastaus energiapoliittisiin ongelmiin (ympäristökysymyksistä ja yhä todellisemmasta ilmastokatastrofista puhumattakaan) on alusta alkaen ollut ”chavistinen”: painetaan energian hinnat alas vaikka väkisin ja vedotaan niihin äänestäjiin, joilla ei ole ymmärrystä tai varaa ajatella oman kaasulaskunsa loppusummaa pitemmälle. (Niin kuin olen monesti ennenkin todennut: maassa, jossa joka talvi kuolee useampia köyhiä ihmisiä paleltumalla omaan asuntoonsa, kaasulaskulla on merkitystä.) Tämä käytännössä estää energiahuollon uudistamisen, ja se oli ongelma jo ennen Putinin hyökkäyssotaa.

Niin, se Putinin hyökkäyssota. Katalin Novákille tai hänen puheenkirjoittajalleen pisteet siitä, että puheessa todellakin mainittiin nimeltä Putin (tätä nimeä ei Unkarin johdon suusta ole usein kuultu sodan alettua) ja selkeästi asetuttiin Venäjän hyökkäystä vastaan. Joskin näitä väitteitä heti ruvettiin laimentamaan viittaamalla pahaan Brysseliin ja ”suurvaltoihin”, Ukrainan unkarilaisvähemmistön asemaan (jonka puolesta Unkari tulee taistelemaan vastedeskin) sekä Unkarin kansalliseen etuun. Ja ennen kaikkea rauhaan. Unkari ei käy sotaa, ”ei halua voittaa sotaa vaan voittaa rauhan”, ”tämä ei ole meidän sotamme”.

Viktor Orbán on Venäjän hyökkäyksen alusta saakka toistellut, että hänen korkein päämääränsä on turvata unkarilaisille rauha ja pitää maansa erossa sodasta. Huhtikuun 3:nnen parlamenttivaaleja edeltäneessä propagandassa tämä käännettiin taitavasti piilopelotteluksi: jos ette äänestä meitä, unkarilaiset viedään mukaan sotatoimiin ja kenties sota tulee vielä tännekin.

Unkarin hallituksen virallisella verkkosivulla on heti tuoreiden uutisten (ylimääräinen eläkkeiden korotus heinäkuussa, hintakatto tärkeille kulutustavaroille, Ukrainan pakolaisten avustaminen jne.) alapuolella lyhyt ja ytimekäs Orbán-sitaatti: ”Unkarilaiset haluavat rauhaa.” Ylimmäksi nostetussa videopuheenvuorossa Orbán kiteyttää kauniit tavoitteet: ”Rauha, turvallisuus, perheiden suojeleminen.”

Orbánin ja Putinin lämpimiä suhteita arvosteli Unkarin oppositio kiivaasti jo kauan ennen Venäjän hyökkäyssodan alkua. Sota saattoi Orbánin hankalaan tilanteeseen, mutta ”rauha”-iskulauseiden avulla myös vaalitaistelu käännettiin voitoksi. Nyt virallisen Unkarin kannanotoissa tietenkin tuomitaan Venäjän hyökkäys ja seistään liittolaisten rinnalla tukemassa Ukrainaa – mutta samalla tekstit ovat täynnä outoja varauksia, sivuhuomautuksia, vihjauksia ja ”muttia”, joiden varovaisen muotoilun ”omat” kyllä osaavat tulkita.

Tämä näkyy myös Katalin Novákin virkaanastujaispuheesta. Teemme velvollisuutemme, MUTTA jos Unkarin etu toisin vaatii, sanomme ”ei”. (Ja Brysselin herrojen koppavat vaatimukset, se tehdään selväksi, ovat usein ristiriidassa Unkarin edun kanssa.) Tuemme Ukrainan lähentymistä Eurooppaan, MUTTA puolustamme Ukrainassa asuvien unkarilaisten oikeuksia. (Rivien välissä: ”Lännen” ihailema Zelenskyj sortaa unkarilaisia.) Ja kun Novák kehottaa unkarilaisia valvomaan, ettei heidän kansallinen ylpeytensä muuttuisi kansalliseksi kopeudeksi ”mutta ei myöskään globalistiseksi pelkuruudeksi”, tästä ne, joilla on korvat kuulla, erottavat ”globalisti”-sanaan kätketyn koirapillin vihellyksen. (”Globalismi”-termiä, joka ilmeisesti lähti leviämään Yhdysvalloista toisen maailmansodan jälkeen, on viime vuosina yhä enemmän käytetty jonkinlaisen enemmän tai vähemmän kuvitteellisen vihollisen, ”kansallismielisyyden” vastakohdan nimikkeenä politiikan äärioikealla laidalla, ilmikahjoja salaliittoteorioita myöten.)

Ne, joilla on korvat kuulla, ovat kuulleet ja ottaneet varteen. Tämä näkyy Népszava-lehden perjantaina julkaisemasta jutusta, jossa selostetaan Publicus-mielipidetutkimuslaitokselta tilatun tuoreen tutkimuksen tuloksia. Toimittajan mukaan ”propaganda tehoaa”: niiden määrä, joiden mielestä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on enemmänkin hyökkäyssotaa (punainen) kuin puolustautumista (vihreä), on maaliskuun alun jälkeen vähentynyt. Ja neljäsosa unkarilaisista näyttäisi todellakin olevan sitä mieltä, että Ukrainassa käydyissä taisteluissa itse asiassa Venäjä on ollut hyökkäyksen kohteena ja puolustautuu.

Mielipiteiden yhteydet Unkarin puoluepolitiikkaan ja mitä ilmeisimmin myös eri puolueiden mielipidevaikuttamiseen olivat ilmeiset. Hallituspuolueita (Fidesz ja KDNP) kannattavista vastaajista vain 42 % piti Venäjän toimintaa hyökkäyssotana, kun taas opposition kannattajista tätä mieltä oli 85 %.

Varsin masentava on myös diagrammi, jossa kuvataan unkarilaisten valmiutta tukea Venäjään kohdistuvia energiapakotteita. Kysymykseen ”Kannattaisitteko sellaisia Venäjän vastaisia sanktioita, joiden takia joutuisitte maksamaan energiasta enemmän?” on annettu vastausvaihtoehdoiksi ”ei” (punainen), ”kyllä, jos hinta nousisi vain vähän” (sininen) tai ”kyllä, vaikka pitäisi maksaa olennaisesti enemmän” (vihreä). Kuten kahdesta ylimmästä palkista näkyy, koko vastaajakunnasta melkein kolme neljäsosaa ei hyväksyisi pientäkään energialaskun nousua, ja Fidesz-KDNP-koalition kannattajista tämä osuus on 93 %. Paljon valmiimpia uhrauksiin ovat oppositioblokin (Ellenzék együtt) sekä vitsipuolue Kaksihäntäisen koiran (Kétfarkú Kutya Párt) kannattajat. Miehet (férfi) ovat hivenen auliimpia kuin naiset (nő). Budapestissa ja läänien pääkaupungeissa (megyeszékhely) ollaan valmiimpia uhrauksiin kuin kaupungeissa yleensä (város) tai maaseutukunnissa (község), mutta siihen nähden, miten paljon vaalien jälkeen on puhuttu Budapestin ja muun maan välisestä kahtiajaosta, tämä ero on yllättävän pieni.

Mutta mihin Unkari sitten on menossa? Jännittävää, pelottavaa ja hämmentävää on se, että vaikka jonkinlaisia poliittisia Venäjä-sympatioita näyttäisi olevan ei ihan mitättömällä osalla väestöä, silti kiistaton enemmistö koko kansasta – ikäluokkien ja poliittisten näkemysten mukaan osuus vaihtelee 57 ja 87 %:n välillä – on ainakin jossain määrin samaa mieltä siitä, että ”Unkari kuuluu arvojensa kannalta perinteisesti länteen ja sen pitää tulevaisuudessakin pyrkiä lännen suuntaan”. Sitä vastoin vain 5–18% on sitä mieltä, että Unkarin etujen mukaista olisi lähentyä Venäjää ja etääntyä lännestä ja Yhdysvalloista.

Jotenkin lievästi skitsofreeninen kuvahan tästä tulee. Yhtaikaa halutaan tätä ja tuota ja vielä jotain muutakin, vaikka ne eivät loogisesti ottaen sopisi yhteen laisinkaan: tuetaan Ukrainaa ja ymmärretään Venäjää, ollaan vastedeskin valmiita pysymään EU:ssa, tuossa vihatussa Eurostoliitossa, samalla kun ehdottomasti tuomitaan ”kaikki yritykset Neuvostoliiton palauttamiseksi”… Eihän se ihme ole, kun ottaa huomioon Unkarin korkeimman johdon eli ennen muuta Viktor Orbánin vuosikausia kestäneet ”riikinkukkotanssit” Brysselissä. Tässä ehkä pitää tosikon suomalaisen taas kerran muistaa, että feodaali-Euroopassa joskus melkeinpä tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan, on se, kuka sanoo.


Propagandakoneet putputtavat

2 toukokuun, 2022

Vapun kunniaksi pieni tilannepäivitys Budapestista, missä eilen nähtiin kaksi mielenosoitusta: Venäjän ja Ukrainan puolesta. Sosialisminaikaisen neuvostovapauttajien muistomerkin luokse kootun mielenosoituksen – jossa osanottajia oli 100–150 tai ehkä parisataa – virallinen otsikko oli ”Osoitamme solidaarisuutta Venäjälle”, ja iskulauseissa protestoitiin ”USA:n etuja palvelevaa sotaa vastaan” tai käskettiin ”jenkit kotiin”. Useampi riippumaton uutissivusto oli paikalla raportoimassa, tässä telex.hu:n video:

Heti alkumetreillä Venäjän lippuun kietoutunut hikiliinapäinen hemmo selittää, että Ukrainan Zelenskyj on pelle, marionetti, joka tekee vain, mitä ylhäältä käsketään. Megafoniin paperista puhuva herrasmies taas tietää kertoa, että jo ensimmäinen maailmansota oli vapaamuurarien juonia. ”Niin on!” kuuluu yleisöstä.

Unkarin lippua kantava mies puolestaan tukee venäläisiä, koska nämä taistelevat ”uutta maailmanjärjestystä” vastaan, joka tietäisi kaikille pelkkää pahaa. Tämän uuden maailmanjärjestyksen takana taas ovat salaperäiset rahamaailman voimat. Onko tämän takia siis oikein käydä sotaa Ukrainassa? Haastateltava haluaisi kääntää kysymyksen toisinpäin: jos Transilvanian Székelymaassa ruvettaisiin murhaamaan meidän unkarilaisten heimolaisia ja meilläkin olisi mahtava armeija, emmekö puuttuisi asiaan? Donbassissahan tapahtui näin, ja siitä kaikki alkoi. Toimittaja yrittää rauhallisesti selittää, että hänen parhaan tietonsa mukaan Donbassissa ei ole tapahtunut mitään tuhansien venäläisten kansanmurhaa. ”En minä siitä tiedä”, haastateltava keskeyttää, ”mutta tiedän, että ukrainalaisten johto haluaa ohjailla koko maailmaa, myös meitä unkarilaisia, ja me unkarilaiset haluamme pysyä riippumattomina.”

Samaa selittää jo aluksi kuultu huivipäinen mies: Biden, Boris Johnson ja muut lännen roistot haluavat tätä sotaa, koska se on heidän taloudellisissa intresseissään. ”Meillä ei ole mitään tekemistä tämän sodan kanssa”, julistaa puolestaan tiukea naisihminen, jonka mielestä Unkarin pitäisi irrottautua EU:n Venäjän-vastaisista pakotteista, ja joutuu sen jälkeen outoon sanaharkkaan myös lievästi omituisen tuntuisen nahkatakkimiehen kanssa. ”USA taistelee venäläisiä vastaan viimeiseen ukrainalaiseen saakka”, sanotaan nurmikon laitaan parkkeeratussa julisteessa. Kaikkein omituisimmalta kuitenkin vaikuttaa tämä plakaatti:

”Katin” on unkarilaisittain translitteroitu Katyn, siis se paikkakunta, missä vuonna 1940 venäläiset murhasivat parikymmentä tuhatta puolalaista upseeria ja siviiliä; tähän viittaa myös Puolan lippu. Ilmeisesti tässä on tarkoitus verrata Katynin joukkomurhaa äskettäin Kiovan liepeillä Butšan (unkarilaisessa translitteroinnissa Bucsa) kaupungissa paljastuneisiin venäläisten miehittäjien hirmutöihin. Mutta miten tämä liittyy ”lännen sotakoneeseen”, onko tässä tarkoitus väittää, että sekä Katynin että Butšan verilöylyt olivat jonkun muun syytä tai pelkkää lavastusta? Ja mitä ihmettä tässä yhteydessä tarkoittaa karma is a bitch eli ”paha saa palkkansa”?

Mielenosoittajien pienessä mutta päättäväisessä joukossa tuntuu joka tapauksessa vallitsevan yksimielisyys siitä, että kaikki on itse asiassa lännen ja erityisesti Amerikan syytä: aseistivat Ukrainaa ja laajensivat Natoa niin, että Putinin oli lopulta pakko toteuttaa uhkauksensa ja puuttua asiaan. Unkarin lippua kantavalta herralta kuulemme myös, että erityisesti Ukraina on syypää Transkarpatian unkarilaisvähemmistön sortoon: vähemmistöltä on ”viety kaikki oikeudet”. (Aivan näinhän asia ei ole, vaikka totta on, että Ukrainan kieli- ja koulupolitiikka on koetellut vähemmistöjä ja syystäkin hermostuttanut Transkarpatian unkarilaisia.)

Samaan aikaan sadan metrin päässä marssii selvästi suurempi joukko ukrainalaisia ja Ukrainan tukijoita sinikeltaisia värejä kantaen, Ukrainan kansallislaulun soidessa. Monet heistä eivät ole kuulleetkaan putinistien mielenosoituksesta. Toimittajalle päivitellään ja puistellaan päitä, joukossa olevat unkarilaiset tietenkin paheksuvat ja häpeävät putinisti-maanmiestensä toilailuja. Georgialainen opiskelija on tullut osoittamaan solidaarisuutta ukrainalaisille ja muistuttaa, että Venäjä on jo aiemmin hyökännyt hänen kotimaahansa; silloin länsi ei tehnyt mitään, mutta hyvä, että edes nyt on lännessäkin herätty huomaamaan tilanne.

Mutta mitä tämä kaikki nyt siis kertoo? Paitsi tietenkin sen, että Unkaristakin löytyy parisataa kahjoa, jotka ovat valmiita uskomaan Google-kääntäjän ja Venäjän trollitehtaiden avulla kansainväliseen levitykseen lähteneitä salaliittoteorioita. Onhan näitä Suomessakin: mieluiten ”omaa tutkimusta” tekeviä ja ”kriittisesti ajattelevia” ihmisparkoja, jotka eivät usko valtamedian valheisiin vaan mieluummin nielaisevat huru-ukkojen nettivideoissa levitettyjä tarinoita salaperäisen kansainvälisen rahaeliitin (so. juutalaisten, nämä tarinat ovat vanhaa perua…) ohjailemasta salaisesta maailmanhallituksesta ja sen ilkeistä juonista, joita vastaan taisteleviin ”hyviksiin” nyt ilmeisesti kuuluu myös Putin. On meilläkin nähty menneenä talvena vielä paljon vinkeämpi ”globalisminvastustajien” kahjosirkus ns. Convoy Finlandin nimellä (muistattehan ne uutiskuvat Mannerheimintietä tukkivasta saunavaunusta ja Tähtien sodan prinsessa Leiaksi pukeutuneesta naisihmisestä kaapuineen ja valomiekkoineen?), kohta pukkaa taas Suomessa vaikuttavien putinistien ”autosaattuetta” Voiton päivän kunniaksi, ja sekä suomalaisten että unkarilaisten aateveljien hankkeet kalpenevat sen neljänsadan auton mielenosoituksen rinnalla, jonka Saksan Putin-solidaristit keräsivät Berliiniin huhtikuun alussa vastustamaan ”propagandaa” (siis Venäjän hyökkäyssodasta kertovaa uutisointia ja kouluopetusta) ja ”venäjänkielisten syrjintää Saksassa”. Myös Unkarissa putinistien joukkoon näyttää imeytyneen ”kansallismielisten” syvemmän päädyn väkeä. Venäjänmielisten mielenosoituksen megafonimies näyttäisi (ainakin 444.hu:n uutista kommentoineiden lukijoiden mukaan) olleen Attila Ertsey, perinne-esoteriasta ja ”rajatiedosta”, myös rokotusvastaisista salaliittoteorioista kiinnostunut arkkitehti, joka tunnetaan yhtenä takavuosien omituisen (ja vielä omituisempia kohtaloita kokeneen) maailmannäyttelypaviljonki ”Šamaanirummun” suunnittelijoista.

Siis: salaliittoteoreetikkoja sun muita hurahtaneita löytyy kaikkialta, ja näyttää selvästi siltä, että ainakin osa entisistä kahjoimmista ”maahanmuuttokriitikoista” ja nyttemmin ”rokotuskriittisistä” on saatu värvättyä kannattamaan Putinin ”erikoisoperaatiota”. Mutta erityisesti Unkarin kannalta mielenkiintoista tässä on se, että osa tämänkertaisten mielenosoittajien sanomasta on kuin suoraan Unkarin hallituksen julkilausumista tai sen kontrolloimasta mediasta. Unkarilla ei ole eikä saa olla mitään tekemistä tämän sodan kanssa, jota ”ei käydä meidän puolestamme” (”kumpi hyvänsä voittaakin, me kärsimme”, kuten pääministeri Orbán sanoi kansallispäivän puheessaan 15.3., eikä Unkari saa ”joutua Ukrainan alasimen ja Venäjän moukarin väliin”). Virallinen Unkari auttaa ukrainalaisia pakolaisia mutta ei lähetä sotaan miehiä eikä tarvikkeita – ja välttelee myös suoraan mainitsemasta Venäjää ja varsinkin Vladimir Putinin nimeä.

(Alasimia ja moukareita voi olla muuallakin: naapurimaidensa ja liittolaistensa kanssa Unkari on joutumassa jonkinlaiseen hankalaan asemaan kaksilla rattailla ajelun takia. Slovakialaisen Denník N -lehden mukaan Orbánin Venäjä-mielisyys ja riippuvaisuus Venäjästä (ensimmäisenä EU-maana Unkari ilmoitti avaavansa Gazprombankiin ruplatilin ja ostavansa ruplilla Venäjältä kaasua, josta luopuminen ei tule kysymykseenkään) uhkaa hajottaa koko Visegrád-nelikon eli Puolan, Tšekin, Slovakian ja Unkarin tähänastisen yhteistyön. Puolan pääministeri Mateusz Morawiecki ilmoitti runsas viikko sitten Slovakian-vierailullaan, että Unkarin kannanotot Ukrainan tilanteeseen ovat ”tuottaneet pettymyksen”. Tšekin puolustusministeri Jana Černochová on jo aiemmin kuittaillut, että unkarilaisille on tärkeämpää halpa Venäjän öljy kuin Ukrainan veri. Slovakian ulkoministeri Ivan Korčok puolestaan kertoi Denník N:lle kieltäneensä unkarilaista kollegaansa vihjailemasta, että toiset kolme Visegrád-maata muka asetoimituksillaan vain pidentävät Ukrainan konfliktia.)

Siis: Putin-fanien kokoontumisajoissa ikään kuin sanotaan suoraan se, mikä Unkarin hallituksen propagandassa jää rivien väliin. Olen joku vuosi sitten kirjoittanut samasta ilmiöstä syntyvyyspropagandan ja siihen liittyvän, ”väestönvaihtoteorioilla” motivoidun ajatusmallin yhteydessä (”synnytetään paikat täyteen omia puhdasrotuisia lapsia, ettei maahanmuuttajia enää mahdu sekaan”): ”Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen” -liikkeen propagandavideota katsottiin ja kommentoitiin ikään kuin se olisi hallituksen perhepolitiikan mainostusta (ja sitähän se melkein olikin), vaikka videon takana olevat tahot kuuluivat pikemminkin äärioikeisto-oppositioon. Samoin nyt putinistien piskuinen lauma vain jatkaa Orbánin esittämiä ajatuksia ja sanoo julki sen, mitä virallinen Unkari ei voi sanoa.

Maaliskuisessa juhlapuheessaan Orbán kuvasi rauhanpolitiikkansa päämääriä siirtämällä sodan syyt jonnekin kaukaisuuteen: ”Keski-Eurooppa on maailman suurvalloille vain šakkilauta, ja Unkari on sillä vain pieni pelinappula. Jos suurvaltojen edut niin vaativat, meidät voidaan uhrata.” Tästä ei ole montakaan askelta salaliittoteorioihin pahantahtoisista hämäristä voimista, jotka noita ”maailman suurvaltoja” liikuttelevat. Mutta huomionarvoista on myös se, että silloin, kun näitä pahoja voimia jonnekin konkreettisesti sijoitetaan, ne ovat nimenomaan ja erityisesti ”lännessä”. Tämän rinnalla Venäjä epäsuorasti nousee esiin ”hyvänä” vastavoimana.

Esimerkiksi tietyissä arvokysymyksissä Unkarin hallituksen kannanotot tulevat lähelle Venäjän linjaa: kuten hallituksen verkkosivustolta voi lukea, Viktor Orbánin näkemyksen mukaan “gender-hullutus ei ole mikään ohimenevä muoti” vaan sen takana ovat hyvin järjestäytyneet länsieurooppalaiset ryhmät ja kaikki Sorosin järjestöt. (Ja missäpä tuo Soros vaikuttaakaan.) Orbán ei ole tässä yhteydessä suinkaan maininnut Venäjää sukupuoliroolien ja perhearvojen mallimaana, jossa homot pidetään kaapissa ja muijat hellan ja nyrkin välissä, ei toki. Mutta hänen ei tarvitsekaan, sillä Unkarin putinistit osaavat itse tehdä tämän jatkopäätelmän ja pukea sen sanoiksi.

Samoin Venäjän kansallisuuspolitiikalla, russkij mirin rakentamisella ja rajojen takana elävien venäläisten ja venäjänkielisten ”suojelemisella” on selkeät yhteytensä siihen, miten Unkarin johto näkee tehtäväkseen rakentaa ylirajaista kansakuntaa, johon kuuluvat myös rajantakaiset unkarilaisvähemmistöt. Virallinen Unkari ei näitä Venäjä-analogioita suinkaan nosta esille, mutta kuten alussa kuvattiin, putinisti-mielenosoittajat puhuessaan Transilvanian Székelymaasta ovat ymmärtäneet yskän. HVG-sivuston mukaan mielenosoittajajoukosta huudeltiin esimerkiksi ”Olisi mukava nähdä Putinin rauhanturvaajia myös Székelymaassa”, ”Voisi lähettää myös tšetšeenejä, nekin ovat meidän veljiämme ja hunneja”, tai ”Transkarpatia ei ole Ukrainaa!”.

Kamalinta ei siis ole se, että EU-maan pääkaupungissa parisataa hörhöä Venäjän liput harteilla tai Z-teepaita yllä kokoontuu kannattamaan diktaattorin rikollista hyökkäyssotaa. Vaan oikeasti pelottavaa on se, että näiden hörhöjen puheet ovat vain loogista jatketta sille, mitä maan johto on virallisesti lausunnoinut. Tähän tapaanhan ovat ympäri Eurooppaa jo pitkään ääriryhmät toimineet. Niillä on jossain määrin salonkikelpoisena pysyttelevä, parlamentaarisen demokratian pelisääntöjä noudattava ”julkisivu”, ”oikea” puolue, josta silloin tällöin esiin pulpahtelevat ”ikävät yksittäistapaukset” velvollisuudentuntoisesti ”harjataan” tai nostetaan pihalle. Ja tämän julkisivun takana pulputtaa sitten se altaan sakeampi pääty, jossa asiat ”sanotaan niin kuin asia on”, ilman että julkisivun siistien herrojen ja rouvien tarvitsee kompromettoida itseään.

Eivät nämä putinistihörhöt Unkarissa ole sinänsä kummempia kuin muissakaan Euroopan maissa. Kummaa tässä on se, että nämä hörhöt eivät edes yritä rakentaa itselleen kunniallisen näköistä julkisivupuoluetta – vaan pitkäaikainen yksinvaltias valtionhoitajapuolue on käytännössä itse ryhtynyt tämän porukan julkisivuorganisaatioksi.


Jälkipelejä

16 huhtikuun, 2022

Itävallan liittokansleri Nehammer se otti ja kävi Moskovassa käymässä ”suoran, avoimen ja kovan” keskustelun Putinin kanssa, ensimmäisenä EU-johtajana sitten Venäjän hyökkäyssodan alkamisen. Tätä on viime päivät Itävallassa puitu hyvinkin kriittisesti, ainakin oppositiopuolueiden taholla. On kiistelty siitä, missä määrin ja miten hyvin Nehammer oli valmistellut matkansa ja sopinut siitä EU-liittolaisten ynnä muiden asianosaisten kanssa (ennen muuta Ukrainan Zelenskyjn, jota Nehammer ennen Moskovan-retkeään myös piipahti tapaamassa). Jossain vaiheessa jopa huhuttiin, että matka olisi täysin yllättänyt sekä pienemmän hallituspuolueen Vihreät että liittopresidentti Van der Bellenin. Sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) tuomitsevat Nehammerin matkan hyödyttömänä sooloiluna ellei peräti jonkinlaisena machoilunäytöksenä, jonka tarkoitus – näin FPÖ:n johtaja Herbert Kickl – tuntui olevan ohjata yleisön huomio pois Nehammerin oman puolueen, konservatiivisen ÖVP:n, sisäpoliittisista sekoiluista. Tähän samaan vihjaisi viikkokatsauksessaan myös viikkolehti Profilin toimitus.

Näitä sisäpoliittisia sekoiluja nimittäin Itävallassa riittää. Viikon parin poissaolo riittää tipauttamaan kärryiltä: enää ei muistakaan, mikä tuorein Affäre parhaillaan lööppijulkisuutta askarruttaa. Nehammerin tapauksessa Moskovan-matkaan yhdistettiin jopa tuore ”Cobragate”. Cobra on Itävallan sisäministeriön erikoisosasto, joka huolehtii myös valtakunnan johdon turvallisuudesta. Kaksi Cobra-miestä oli ollut vartioimassa liittokansleri Nehammerin asuntoa ja vaimoa. Sitten Katharina-rouva lähti ravintolaan tapaamaan miestään, ja koska tämän turvamiehet olisivat siellä paikalla, nämä kaksi Cobra-miestä päästettiin vapaalle. Ennen tätä kuitenkin ilmeni, että jollakulla oli syntymäpäivä, joten kanslerin asunnossa hieman kilisteltiin erilaisia maljoja. Asunnosta lähdettyään agentit ajoivat jonkinasteisen kolarin (jonka vakavuudesta lehdissä on ollut erilaisia tietoja), ja kuski puhalsi 1,2 promillea. Asiaa tutkitaan edelleen, koska siihen liittyy epäilyksiä virka-aseman väärinkäytöstä. Cobra-yksikön johtajan väitetään yrittäneen salailla alaistensa tohelointia.

Tiedä sitten, oliko Nehammerin Moskovan-matkassa mukana yritystä salailla Cobragaten tapaisia PR-kömmähdyksiä. Vakavampia kysymyksiä tämän matkan yhteydessä on noussut Putinin oligarkeista ja heidän yhteyksistään Itävallan liike-elämään. Entisinä aikoina Wienin keskustan kalliit ostoskadut olivat täynnä upporikkaita venäläisiä varustautumassa hiihto- ja afterski-lomalleen, jollaista varten saatettiin vuokrata kokonainen hiihtokeskus. Oligarkeilla on Itävallassa luksus-alppimajoja ja bisneksiä. Erityinen suhde Itävaltaan ja sen liike-elämään on miljardööri Oleg Deripaskalla, jonka isoisä kaatui sodassa Ala-Itävallan Laa an der Thayan lähellä (Deripaska laitatti sinne vuonna 2018 muistomerkin). Ainakin vielä maaliskuun lopulla maailmalla ihmeteltiin Deripaskan puuttumista EU:n pakotelistoilta ja epäiltiin Itävallan korkeiden tahojen vaikuttaneen asiaan. Kotimainen ongelmakimppu on liikemies Siegfried Wolf, josta ns. Pandora-paperien yhteydessä on paljastunut monenlaista mielenkiintoista, kuten läheisiä yhteyksiä Putinin lähipiiriin. (Fun fact: Wolfin Ala-Itävallan Oberwaltersdorfiin rakennuttamassa öky-omakotilähiössä aurinkokennot ja maalämpöpumput on nimenomaisesti kielletty: talot lämpiävät Venäjän kaasulla.)

Tätä taustaa varten ehkä ymmärtää, miksi Nehammerin oli tarpeen käydä Moskovassa lyömässä nyrkkiä Putinin pitkään pöytään. Sikäli kuin löi: ”suorasta, avoimesta ja kovasta” keskustelusta oli vähän jos lainkaan konkreettista hyötyä, ja niin kuin liittokansleri itsekin totesi, Putin osoitti taas olevansa ”oman sotalogiikkansa vanki”. Eihän sille mitään voi, että liittokansleri Nehammerin tavoittelema jämäkkyysdemonstraatio ei oikein sovi yhteen Itävallan vuosikymmenten ajan huolella rakentaman julkisuuskuvan kanssa, jossa ollaan ystävällisiä, kilttejä, puolueettomia ja pyöritellään neuvottelukumppaneita korkeintaan ”wieniläisellä charmilla”.

Varsin ikävästi Itävallan julkisuuskuvaa tahraa myös äskettäinen Göteborgin yliopiston V-Dem-instituutin (Variations of Democracy) julkaisema vuotuinen demokratiaraportti. Siinä nimittäin Itävalta, vaikka yhä kuuluukin maailman valtioiden demokraattisimman 20 %:n joukkoon, on selvästi heikentänyt noteeraustaan ja pudonnut korkeimmasta kategoriasta (liberaalit demokratiat) nipin napin seuraavaan eli ”vaalidemokratioiden” (electoral democracy) joukkoon, syynä erityisesti läpinäkyvän lainsäädännön ja ennakoitavan toimeenpanon heikentyminen. Toisin sanoen: kansalaiset voivat vapaasti äänestää ja ilmaista mielipiteensä, mutta vaaleilla valitut lainsäätöelimet eivät enää toimi ihan niin kuin pitäisi. Korruptio, muistuttaa Profil-lehden Edith Meinhart ja nostaa esille tuon yllä mainitun Siegfried Wolfin, jonka epäillään lahjomalla järjestäneen itselleen suotuisampaa verotuskohtelua. Toki Itävalta on yhä aivan eri tilanteessa kuin Unkari, joka puolestaan on V-Dem-raportissa maailman kymmenen pahimman ”autokratisoijan” joukossa ja toiseksi huonoimmassa ”vaaliautokratioiden” luokassa, suunnilleen samalla viivalla kuin Guinea-Bissau ja Intia…

***

Toisenlaista jälkipeliä on käyty Unkarissa vaalien jälkeen, jotka oppositio hävisi näyttävästi, kaikista yhteisrintamayrityksistä huolimatta. Selväähän on, että oppositio teki lukuisia virheitä. Loputonta vääntöä on käyty siitä, oliko konservatiivinen kärkiehdokas Péter Márki-Zay paras valinta, kun hänen ideologisesta paketistaan löytyivät itse asiassa samat ainekset kuin Orbániltakin, vain korruptio ja Putin puuttuivat. En kyllä usko, että pääkaupunkilainen rillipää, Budapestin ylipormestari Gergely Karácsony tai sosialisti ja Orbánin päävastustajakseen demonisoiman Ferenc Gyurcsányn vaimo Klára Dobrev, kaiken lisäksi nainen, olisi voinut pärjätä paremmin. Saati salonkikelpoistumista yrittävän äärioikeiston Jobbikin Péter Jakab. Mutta ehkä juuri nämä ennakkoluulot olisi pitänyt uskaltaa heittää romukoppaan.

Viktor Orbánin yksinvaltaisesti johtaman Fidesz-puolueen ylivalta on vain vahvistunut, ja entistä ilmeisemmäksi on käynyt myös koko maan kahtiajako. Budapestissa Fidesz voitti vaalit vain yhdessä ainoassa kaupunginosassa (17. kaupunginosa eli Rákosmente kaupungin itänurkassa, Budapestin ”maalaisin” osa), ja sielläkin vain niukasti ja valtiovallan avokätisen tuen turvin. Muuten Budapest on tiukasti opposition käsissä, ja yhtä tiukkaa on Orbánin ylivalta lähes kaikkialla muualla maassa (Szegedin ja Pécsin yliopistokaupunkeja lukuun ottamatta). Unkaria halkoo siis poliittinen juopa, jonka yli toisiaan tuijottavat pääkaupungin luomulattea kittaavat kosmopoliitit ja ”maaseudun” (vidék) vakaa ja naiivi väki. Mutta keitä nämä jälkimmäiset oikein ovat, ja miksi opposition intellektuellit eivät heitä tavoittaneet?

Oppositiota on paljon arvosteltu tietämättömyydestä ja ylenkatseesta ”kansaa” kohtaan. Budapestin älyköt, sano, näkevät maaseudulla vain typerää ja tietämätöntä vaalikarjaa, joka naiiviuttaan uskoo kaiken, mitä hallituksen kontrolloimassa teeveessä kerrotaan, tai nälkärajan alapuolella kituuttavaa ryysyköyhälistöä (etenkin Unkarin lukuisasta romaniväestöstä melkoinen osa kuuluu tähän ryhmään), joka riemumielin myy äänensä säkillisestä perunoita. Keskusteluun ovat osallistuneet viime aikoina myös ne lukuisat Orbán-kriittiset aktivistit, jotka olivat oppositiopuolueiden tai kansalaisjärjestöjen mobilisoimina vapaaehtoisina mukana tarkkailemassa tai vaalitoimitsijoina ja ääniä laskemassa. Heidän kertomuksistaan käy ilmi olennaisia asioita.

Ensinnäkin: mitään laajamittaista vaalivilppiä tuskin tapahtui, äänet on ilmeisesti yleensä laskettu rehellisesti. Sitä vastoin voi kysyä, ymmärsivätkö kaikki äänestäjät, mitä olivat tekemässä. Unkarin vaalijärjestelmä ei ole ihan yksinkertainen, äänestyslippuja oli nytkin jokaiselle kaksi (valtakunnallinen puolueiden lista ja vaalipiirin henkilöehdokkaiden lista) sekä lisäksi mm. lasten ”sukupuolenvaihdoksia” koskenut merkillinen kansanäänestys, jonka kysymyksiä monet eivät selittämälläkään tajunneet. Olen lukenut verkosta kuvauksia kotiäänestyksiin ”osallistuvista” täysin dementoituneista ihmisparoista tai äänestyspaikoille talutetuista iäkkäistä, puolisokeista tai täysin höperön tuntuisista äänestäjistä, joita kädestä pitäen autetaan vaalilipun täyttämisessä – mutta jotka kuitenkin osaavat selittää, että haluavat äänestää Viktoria pääministeriksi, tai toistelevat Fidesz-puolueen iskulauseita. Monet eivät tuntuneet edes tietävän toisten puolueiden tai vaihtoehtojen olemassaolosta.

Toki Fidesz-puolueen äänestäjissä oli jonkin verran syyntakeettomuuden rajoilla liikkuvia onnettomia ihmisiä, juuri niitä ”lukutaidottomia”, ”hampaattomia” ja ”pahanhajuisia”, joita on oppositiomediassa kauhisteltu ja tätä kauhistelua puolestaan paheksuttu. Ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuuttakaan ymmärtää, miten äänestys tai ylipäätään demokraattinen päätöksenteko monipuoluejärjestelmässä toimii. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sama äänestäjä saattoi antaa puolue- ja henkilöäänensä aivan eri puolille poliittista karttaa (mikä ei ole uusi ilmiö, samanlaiseen tietämättömyyteen törmättiin jo ensimmäisissä järjestelmänvaihdoksen jälkeisissä vaaleissa).

Laajemmin tietämättömyys demokratian toimintaperiaatteista näkyy siinä, että puolueiden ohjelmien, aatteiden ja lupausten sijasta ajatellaan vain identiteettipolitiikkaa, yhteenkuuluvuutta ja lojaaliutta. Tarkkailijoiden kokemuksen mukaan melkoinen osa äänestäjistä ei osaa ajatellakaan, että heidän äänestyspäätöksensä jotenkin liittyisivät yhteen niiden konkreettisten ongelmien kanssa, joita he itsekin valittivat, kuten terveydenhuoltojärjestelmän tilan (etenkin katastrofaalisiksi nousseiden koronakuolleisuuslukemien), asumisen tai julkisen liikenteen suunnittelun tai nuorten massiivisen maalta- ja maastamuuton. Äänestäminen tuntui olevan identiteetti- ja lojaalisuusvalinta: vaaleihin mennään ja ”Viktorille” vedetään rasti, koska niin täällä meillä kuuluu tehdä. Kahdentoista vuoden kuluessa Viktor Orbánin hallitus on rakentanut järjestelmän, jossa Fidesz-puolueen käsi ulottuu kaikkialle ja on mukana kaikessa, mitä pienemmillä paikkakunnilla tapahtuu. Tästä nouseekin entistä kiivaammin kysymys, voiko Orbánin järjestelmää ylipäätään kaataa sisältäpäin, sen itsensä puitteissa.

Viktor Orbánin vaalistrategia tähtäsi yksinkertaisiin ihmisiin ja tarjosi yksinkertaista lupausta, johon sisältyi suorempaa tai epäsuorempaa pelottelua: rauhaa (”Unkari ei saa joutua vedetyksi mukaan sotaan”), leipää, lämpöä (eli Putinin lupaamaa halpaa kaasua, jolla suurin osa Unkarin kodeista lämpiää). Niin kuin yksi 444.hu:n haastattelema vaalivapaaehtoinen kertoi tajunneensa: jos ihmiset ”myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, se ei tarkoita, että äänestyksen arvoa väheksytään, vaan että perunasäkin antaja on ymmärtänyt säkin arvon, tajunnut, että näille ihmisille säkillisellä perunoita on todellakin merkitystä – samoin kuin sillä, että ylipäätään joku siellä ylhäällä on kiinnostunut heistä. Oppositiolla oli vain epämääräisiä lupauksia oudoista hienoista asioista kuten oikeusvaltio, sananvapaus tai ympäristönsuojelu, eivätkä edes nämä lupaukset kantautuneet kaikkien korviin: oppositiopuolueiden edustajia ei monissa kylissä ollut kuultu eikä nähty.

Kuten yksi tarkkailija kommentoi: ”Minun vaikutelmani mukaan äänestäjät eivät niinkään olleet (funktionaalisesti) lukutaidottomia vaan hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka ensisijaisesti saivat tietonsa propagandasta.” Fidesz-puolueen totaalinen median hallinta toteutuu etenkin siellä, missä ihmiset eivät seuraa riippumatonta tai kansainvälistä, enimmäkseen verkkopohjaista mediaa vaan kenties lukevat maakuntalehteä (jotka kuuluvat kaikki hallituksen mediaimperiumiin) tai seuraavat televisiota tai radiota (joissa lähes kaikki kanavat ovat samoin keskitetyssä kontrollissa). Tätä propagandamuuria voi olla vaikea murtaa, mutta mahdotonta se ei ole. Siksi lopuksi mieltäylentävä tositarina Facebookin ryhmästä ”Ääntenlaskijoiden kertomuksia”:

Pieni kylä Zalan maakunnassa, 125 asukasta, joista 80 äänestää Fidesztä, 16 oppositiota, 14 [äärioikeistolaista] Mi Hazánk -puoluetta. Kaikki siivoja, siistejä, lukutaitoisia ihmisiä. Juttelemme mukavia mummojen ja juristi-kunnankirjurin kanssa (joka pitää pöytäkirjaa). Kulttuuritalo, jossa on mukava keittiö, yläkerrassa sali, jossa äänestys tapahtuu ja jota muuten käytetään myös messujen toimittamiseen, seinillä neljä pyhäinkuvaa. Iltapäivällä paikalle tupsahtaa kansainvälinen vaalitarkkailijaryhmä, johtajanaan – oi ihmettä! – tummaihoinen rouva. Paikalla olijat järkyttyvät: kuka nyt puhuu näiden kanssa, ei me osata englantia, mitä tekemistä noilla täällä on, tämähän on törkeää! Sanon, että ei huolta, minä puhun vieraiden kanssa, miehenikin on paikalla ja seuraa heitä. Georgialainen herra ja ranskalainen rouva kyselevät, minä selitän, että kaikki on kunnossa, sitten he osoittavat yhtä pyhimyksenkuvaa: onpas kaunis, sanoo georgialainen herra, siinä on vähän ortodoksista tunnelmaa niin kuin meillä päin. Rouva taas ihailee toista kuvaa: siinähän on Lyonin Neitsyt Maria. Tästä keskustelusta läsnäolevat naiset eivät ymmärrä sanaakaan, joten he arvailevat, mistä voisi olla kyse, ja alkavat valitella toisilleen: ”tuommoinen migrantti tulee tänne ja haluaa pyhäinkuvat pois seiniltä, ihan totta, juuri tätähän Viktorkin on sanonut, että kristinusko on uhattuna.” Mieheni puuttuu puheeseen: ei se niin ole, he kehuivat kuvia ja ihailivat, miten kaunis Lyonin Madonna. Siihen vastaus: ”Oi, ihanko totta ne sanoivat niin? Tunnistivat kuvan? Tykkäsivät tästä? Tarjotkaa nyt heillekin meidän omenapiirakkaa!” Ei tässä tämän kummemmasta ole kyse. Jos me ymmärtäisimme toisiamme emmekä lähtisi vain siitä, kuka vihaa ketäkin, voitaisiin vaikka syödä piirakkaa yhdessä.


Taistelua ja vaalitaistelua

27 maaliskuun, 2022

Unkarin tilanne on taas mukavasti nousemassa otsikoihin myös läntisemmän Euroopan mediassa. Ensinnäkin siellä on tulossa vaalit, joihin ETYJ on lähettämässä aikaisempaa suuremman, täysimittaisen tarkkailijaryhmän. (EU:ssa vastaavaa on nähty aiemmin vain Bulgariassa.) Kansainväliset ja unkarilaiset järjestöt pelkäävät laittomuuksia ja likaisia temppuja: vaalikampanjarahoitus on hämärää ja sekavaa, valtapuolue Fidesz on käyttänyt kampanjointiin valtavasti rahaa, ilmeisesti osaksi myös valtion varoja, vaalipiirien rajoja on ”gerrymanderöity” valtapuolueen etujen mukaisiksi, äänestäjäluetteloissa on epäselvyyksiä. Erityisen ongelmallinen on rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen oikeus äänestää kirjeitse (siinä, missä muuten ulkomailla asuvat Unkarin unkarilaiset joutuvat matkustamaan lähimpään lähetystöön): ainakin Serbian Vojvodinassa vaalikirjeitä eivät ole toimittaneet postinkantajat, niin kuin lain mukaan tulisi, vaan ilmeisesti paikalliset – Unkarin ja Fidekszen avokätisesti tukeman – unkarilaisjärjestön ”aktivistit”, jotka ovat myös auliisti ”avustaneet” vaalilipun täyttämisessä. Ja – niin kuin suomalaisessakin mediassa kerrottiin – oppositiopuolueet ovat päässeet yleisradioyhtiön tv-kanavalle kertomaan vaaliohjelmastaan viiden minuutin (!) ajan per puolue, muuten Unkarin yleisradioyhtiö on jo aikaa sitten muuttunut hallituspuolueen propagandatuutiksi.

Tämä hallituspuolueen vaalikampanja sujui viime aikoihin saakka tutun sotaisaan malliin. Orbán on mielestään ”katutaistelija” (utcai harcos) vuoden 1956 malliin, ronski äijä, fyysinen pelimies, joka tarvittaessa kantaa lännen suvakki-vässykät vaikka selässään: vuosi sitten Brysseliin lähtiessään hän uhosi ”tulevansa antikommunististen katutaistelijoiden maailmasta”, vuonna 2018 tavatessaan amerikkalaisen toimintaleffasankari Chuck Norrisin, tuon erityisesti Itä-Euroopan äijämiesten idolin, hän selitti: ”Katsokaas, minä olen semmoinen street fighter, en ole eliitistä lähtöisin.” Vuonna 2020 hän saksalaiselle Die Zeit -lehdelle antamassaan haastattelussa julisti: ”Me [unkarilaiset] olemme oikeusvaltioperiaatteen katutaistelijoita tällä alueella.” Nyt sitten Ukrainan sodan myötä Orbán on joutunut napit vastakkain toisen valtionjohtajan kanssa, joka lausunnoi julkisuudelle oikeiden katutaistelujen keskeltä – samalla kun vastustajat väittävät, että peloton ”katutaistelija” Orbán ympäröi itsensä gorilloilla ja ahtautuu luotiliiveihin jopa vieraillessaan lastentarhassa (óvoda).

Ukrainan sodan tuottamista ongelmistahan kirjoitin jo taannoin: Orbán on kiehnännyt Putinin kyljessä saadakseen halpaa energiaa unkarilaisille, joiden kodeista 85 % lämpiää venäläisellä kaasulla (ja joka talvi muutama köyhä eläkeläinen paleltuu hengiltä lämmittämättömään asuntoonsa, joten kaasulaskun suuruudella on mummoille todellakin väliä). Venäjä-sopuilua on sitten jo vuosikaudet peitetty sotaisalla retoriikalla lännen suuntaan, Eurostoliiton ja Brysselin, tuon uuden Moskovan, jossa ilkeä Soros vetelee naruista Euroopan turmioksi. Amerikasta puhumattakaan, joka ei auttanut silloin kun apua tarvittiin. Vielä viime lokakuussa, vuoden 1956 kansannousun muistopäivän johdosta, ulkoministeri Szijjártó vuodatti somessa:

Kuusikymmentäviisi vuotta sitten unkarilaiset nousivat sankarilliseen vastarintaan kommunistisen diktatuurin tyrmistyttävää ylivoimaa vastaan. Taistelussa oli kyse vapaudesta. Me unkarilaiset halusimme silloinkin kuulua vapaaseen maailmaan.

Kuusikymmentäviisi vuotta sitten vapaa maailma kuitenkin jätti meidät pulaan. Vaikka sananvapauden ikoni, Radio Vapaa Eurooppa toitotti Unkarin mediahistorian kenties rankinta valeuutista, että apu on aivan kohta tulossa, me tiedämme jo kipeän totuuden: kukaan ei tullut auttamaan, meidät jätettiin pulaan… (…) Kunnia sankareille, häpeä niille, jotka jättivät meidät pulaan, eläköön vapaa Unkari!”

Niin kuin 444.hu:n ilkeä toimittaja huomauttaa, tämä postaus ei oikein kestänyt aikaa. Nyt ollaan tilanteessa, jossa koko Eurooppa ja läntinen maailma hehkuttaa ja ylistää vapaan maailman puolesta taistelevia ukrainalaisia ja, todellakin, ihan oikeiden katutaistelujen johtohahmoksi noussutta presidentti Zelenskyä. Joka puolestaan on koko maailman edessä nöyryyttänyt Orbánia videopuheenvuorossaan, jossa suoraan kysyy, ”tiedätkö, Viktor, mitä Mariupolissa nyt tapahtuu?”, ja kehottaa Orbánia lopultakin päättämään, kenen puolelle asettuu. Unkarin on yhä vaikeampi yrittää esittää vapaan maailman pelotonta puolustajaa ja tyrannian vastaisen taistelun suurinta kokemusasiantuntijaa, kun vuoden 1956 sekavien, kiisteltyjen ja jo liian monta kertaa poliittisiksi propagandajipoiksi väärinkäytettyjen tapahtumien muisto kalpenee Ukrainan tämänhetkisen kamppailun rinnalla.

”Katutaistelija” Orbánista on siis yks kaks tullut rauhanmies, joka puhuu ”strategisesta tyyneydestä” ja siitä, miten ykkösprioriteettina on estää Unkarin ajautuminen sotaan ja unkarilaisten sotilaiden lähettäminen taisteluihin. Tänä aamuna yleisradioyhtiön ykkös-radiokanavan (Kossuth Rádió) ohjelmassa ”Sunnuntaiuutiset” (Vasárnapi újság) Orbán väitti Natonkin itse asiassa ”kopioivan Unkarin näkökantaa”: Ukrainaan ei lähetetä sotilaita eikä aseita (jos jotkin jäsenvaltiot niin haluavat omalla vastuullaan tehdä, se on niiden oma päätös).

Sitten tulivat puheeksi Venäjän-vastaiset talouspakotteet, ja nyt oli Orbánin pakko yrittää näpäyttää Zelenskyä: Ei ole niin kuin ukrainalaiset väittävät, että raaka-aineet kallistuisivat, vaan kyse on siitä, tuleeko putkesta ylipäätään kaasua vai ei. Ja jos öljyn ja kaasun tulo Venäjältä pysähtyy, pysähtyy elämä koko Unkarissa – ja myös Saksan ja Itävallan talous. ”Zelenskyj on hyökännyt kaikkien kimppuun, jotka eivät ole hänen kanssaan yhtä mieltä eivätkä ole riittävästi sitoutuneet Ukrainan asiaan.” Näin päästiin nopeasti uhriutumaan. Haastattelija kysyi (ei epäilystäkään, ettei tämä retorinen käänne olisi ollut etukäteen huolellisesti valmisteltu), eikö Orbánista toisinaan tunnukin siltä, että hän on joutunut mukaan lavastettuun kohtaukseen. Tähän Orbán tietenkin vastasi, että siltä hänestä tuntuu jatkuvasti: ”Euroopan politiikka koostuu suureksi osaksi lavastetuista kohtauksista.” Mitä muutakaan voisi odottaa, kun asialla on näyttelijöitä:

Minä olen juristi, toimin sen tiedon varassa, jota olen koonnut juridiikan maailmassa. Se taas, joka on näyttelijä, työskentelee sen tiedon varassa, jota on koonnut näyttelijänä.

Itse asiassa sekä Orbánilla että Zelenskyjllä on juristin koulutus, mutta kumpikaan ei ole työskennellyt juridiikan maailmassa vaan lähtenyt toisille urille heti valmistuttuaan. Zelenskyj ei myöskään työskentele pelkästään oman teatteri- ja elokuvakokemuksensa varassa, vaan hänellä on ympärillään ammattitaitoinen tiimi, jonka Der Standard -lehti tuoreessa jutussaan esittelee: elokuvatuottajasta ja tekijänoikeusjuristista presidentin harmaaksi eminenssiksi noussut Andrij Jermak, kriisijournalisti ja some-taituri Myhailo Podoljak, sotilastaustainen juristi ja puolustusministeri Oleksij Reznikov, juristin ja upseerin koulutuksen sekä samoin oivat PR-taidot omaava varapääministeri Iryna Vereštšuk sekä vakuuttava sota-analyytikko (entinen armeijan tulkki ja näyttelijä) Oleksij Arestovitš. Tietenkin Orbánilla on myös luottomiehensä, vanhat työtoverinsa, jalkapallo– ja opiskelukaverinsa (ainakin yhden kanssa sukset ovat menneet näyttävästi ristiin), mutta yli kymmenen vuoden kiistämättömän yksinvaltiuden jälkeen hänen lähipiirinsä sosiaaliset kuviot ja tiedonkulku lienevät aivan erilaiset kuin Zelenskyjn ympärillä.

Orbánin retoriikka on siis kiepsahtanut täyskäännöksen. Kun aiemmin uhottiin rohkeudesta, taistelusta ja unkarilaisten verenperinnössä kulkevasta tinkimättömästä vapauden kaipuusta, jota läntisemmän Euroopan hyvinvoinnin veltostamat lullukat eivät riittävästi ymmärrä, niin nyt puolustetaan rauhaa ja halpaa kaasua ei vain meille vaan myös Itävaltaan ja Saksaan. Ja jos pitää koveta, niin sitten Ukrainan suuntaan, jonka syytetään suorastaan (retorisesti) hyökänneen Unkarin kimppuun. Kaksilla rattailla kuitenkin ajellaan edelleen.

Kotimaan yleisölle kerrotaan, miten uljaasti Orbán on puolustanut Unkarin etuja Brysselissä ja estänyt vahingolliset energiapakotteet. Sitä taas ei mainita, että Orbán vähääkään vastustelematta suostui moniin muihin päätöksiin: myös Unkarin nimissä siis EU vaatii siviilikohteisiin hyökännyttä Venäjää vastuuseen sotarikoksista sekä sitoutuu asteittain mutta mahdollisimman nopeasti irrottautumaan Venäjän fossiilienergian tuonnista. Näistä ei siis kerrota sille yleisölle, joka Unkarissa auliisti nielee Orbánin ja hänen ”kristillisdemokraattiseksi” itseään nimittävän järjestelmänsä propagandan, alkaen ”antigenderismistä”, niiden ”niin kutsuttujen gender-vapauksien” vastustamisesta, joista myös Putin aivan äskettäin televisiopuheessaan houraili.


Ukraina ja Unkarin U-käännös

7 maaliskuun, 2022

Ukrainassa soditaan, ja mikä sitten lopputulos tuleekin olemaan, moraalisesti Putinin Venäjä on jo hävinnyt ja – kirjoittaa Árpád W. Tóta, hyytävää verbalistiikkaa voitte lukea meikäläisen pikasuomennoksena täältä – matkalla sinne, minne urheat ukrainalaiset käskivät venäläisen sotalaivan painua. Unkari on täten joutunut hieman outoon asemaan.

Vielä tuntikausia sodan puhkeamisen jälkeen, kun muiden Nato- ja EU-maiden hallitukset ja johtajat jo aikaa sitten olivat ilmestyneet lehdistön mikrofonien ja uutiskameroiden eteen antamaan järkyttyneitä ja tuomitsevia kannanottoja, Unkarin hallituksen virallisen verkkosivuston etusivulla näkyi koronapassi- ja rokotustiedotteiden alapuolella ensin kuva, jossa Viktor Orbán yrmeänä seisoo sen kuuluisan raja-aidan edessä (maahanmuutto! muistakaa, maahanmuutto!) vakuuttaen, että ”me olemme läntisen maailman etuvartiostona toimiva kansakunta, puolustamme koko Euroopan rajaa”. Sen alapuolella komeili videoita Orbánin äskeiseltä Moskovan-vierailulta: lehdistötilaisuus Putinin kanssa ja julistus, että rezsicsökkentésiä eli kunnallistekniikka- ja energiakulujen alentamisprojektia ei voi toteuttaa ilman edullista venäläistä kaasua, jonka Orbán nyt oli siis ystävältään Putinilta saanut hommatuksi. Tämä kuva on ruutukaappauksesta, jonka otin kormany.hu-sivustolta 24. helmikuuta kolmen maissa iltapäivällä.

Pian tämän jälkeen sivu lopultakin päivitettiin, ja sinne ilmestyi kuva vakavailmeisestä Orbánista pöydän ääressä kriisiryhmän kokousta johtamassa. Pääsanomaksi, joka nytkin löytyy kormany.hu-sivuston etusivulta, tuli: Unkarin on pysyttävä konfliktin ulkopuolella, hallituksen ykkösprioriteetti on unkarilaisten suojeleminen. (No tuota, eiköhän tämä oman kansan suojeleminen ole noin oletusarvoisesti ykkösprioriteettina kaikilla hallituksilla kautta maailman?)

Orbánin Unkari oli viimeiseen saakka yrittänyt ajaa kaksilla rattailla. EU:n rahat ja Naton selustatuki kelpasivat, mutta samaan aikaan pilkattiin lännen moraalista rappiota ja voimattomuutta, ylisteltiin idän ”illiberaalien” valtioiden mahtia, niiden tulevaisuusperspektiivejä ja sitoutuneisuutta ns. perinteisiin arvoihin. Ukrainan sota teki vihdoin äkkinäisen lopun tästä riikinkukkotanssista kuilun partaalla. Orbánin hallitus on joutunut tekemään hätäisen U-käännöksen. Unkari on vakuutellut, olkoonkin että usein myöhässä ja innottoman tuntuisesti, pysyvänsä EU- ja Nato-liittolaistensa rinnalla ja osallistuvansa pakotteisiin. Samalla toki omalle kansalle korostetaan, että – näin lausui valtion yleisradioyhtiön uutissivuilla ulkoministeri Szijjártó – unkarilaiset eivät saa joutua maksamaan sodan hintaa, eli energiapakotteisiin ei mennä mukaan vaan kaasu, jolla suurin osa Unkarin kodeista lämpiää, tulee edelleenkin virtaamaan Venäjältä voimassa olevien sopimusten mukaisesti. Ja kun vaalikampanja on käynnissä koko hallituksen mediaimperiumin leveydeltä, opposition kärkiehdokasta Péter Márki-Zayta syytetään erityisesti siitä, että hän olisi valmis lähettämään Ukrainaan unkarilaisia aseita ja sotilaita. (Itse asiassa Márki-Zay on sanonut vain, että auttaisi Ukrainaa sen mukaan kuin Naton järjestelmän puitteissa on mahdollista.)

Aivan sodan syttymiseen saakka ääni kellossa oli siis toinen, jopa julkisen palvelun mediassa ja aivan erityisesti sen liepeillä, hallituksen, Fidesz-puolueen ja Orbánin kaveripiirin äänitorvena toimivissa mediakanavissa. Venäjän jo ryhmittäessä joukkojaan Ukrainan rajoille HírTV-kanavan keskusteluohjelmassa Sajtóklub (‘Pressiklubi’) hyväntuuliset setämiehet vielä vakuuttelivat, että mitään hyökkäystä ei tulisi, sitä haluaa vain rappeutuva Amerikan imperiumi, joka kuollakseen pelkää Euroopan ja Venäjän uutta yhteistyötä (ja sitä paitsi Amerikkaa johtaa höperö ukko, joka eksyy omassa puutarhassaankin ja joka on hysteerinen kansansuosionsa hupenemisen takia). Tälle yhteistyöllehän Viktor Orbán on avannut oven, ja kohta Euroopan johtajat toisensa perään saapuvat tapaamisiin Putinin kanssa. Ja vielä ensimmäisen sotapäivän jälkeenkin valtion yleisradioyhtiön tv-uutisiin kutsutut asiantuntijat möläyttelivät, että venäläiset etenevät rauhallisesti, vastarintaa kohtaamatta, että ”Ukraina aloitti sodan” tai että Zelenskyj toimii kuin Hitler, aseistaen naiset ja lapsetkin viimeiseen epätoivoiseen taisteluun pääkaupungista.

Toisin sanoen: Unkarissa jopa valtion yleisradioyhtiö on aivan loppuun saakka tuupannut kansaan siivilöimätöntä Putinin Venäjän propagandaa. Vielä hurjempaa on meno epävirallisissa hallitusta tukevissa (ja ilmeisestikin hallituksen epävirallisesti tukemissa) somekanavissa. Sivusto szamokadatok.hu, joka mainostaa itseään ”vastalääkkeenä vasemmiston valeuutisille”, on viime päiviin saakka laulanut vuorotellen Orbánin ja Putinin ylistystä, ja tätä kirjoittaessani edelleenkin sieltä ihan etusivulta löytyy linkki 26.2. julkaistuun propagandavideoon, jossa hyvä Putin kohtelee ukrainalaisia sotavankeja inhimillisesti.

Eilen illalla nähtiin Budapestissa yleisradioyhtiö MTVA:n pääkonttorin edessä torillinen väkeä osoittamassa mieltä venäläisten propagandan levittämistä vastaan. Puhujanpönttöön nousi useita oppositiopoliitikkoja, ja syytösten listalla oli Putinin propagandatuuttina toimimisen ohella tietenkin myös se häikäilemätön linja, jolla virallinen media on jo iät ja ajat levittänyt pelkästään hallituspuolueen propagandaa ja hiljentänyt opposition äänen. Kärkiehdokas Márki-Zay vaati jälleen kerran Orbánia julkiseen väittelyyn kanssaan, mutta niitähän Orbán ei ole enää aikoihin harrastanut eikä luultavasti suostu tälläkään kertaa.

Energiariippuvuuden ja propagandan ohella Ukrainan sota koskettaa Unkaria hyvin konkreettisesti pakolaisvirran muodossa, jota on viime päivien ajan saapunut Ukrainan rajan takaa ja osaksi myös Romanian kautta. Eilisen tiedon mukaan Unkariin oli tullut 163 000 pakolaista Ukrainasta. Muiden EU-maiden lailla Unkari on nyt suostunut myöntämään Ukrainan pakolaisille automaattisesti turvapaikan eli käytännössä jopa kolmen vuoden oleskeluluvan. Hätämajoitusta ja muita välittömiä avustustoimia on organisoitu, ja tässä aktiivisimpia ovat olleet kunnat sekä – kuinka ollakaan – kansalaisjärjestöt, nuo epäilyttävät Sorosin ja Tiedättekylläkeiden kätyrit. Unkarin hallituksen on, samaan tapaan kuin esimerkiksi suomalaisten persujen, täytynyt tehdä täyskäännös myös entisen ”rajat kiinni, kaikki maahanmuutto on pahasta” -politiikan suhteen, eikä sekään ole sujunut ihan helposti ja tyylikkäästi. Tähän mennessä toki asianmukaiset ”Unkari auttaa Ukrainan pakolaisia” -sisällöt ovat ehtineet myös hallituksen verkkosivuille.

Ukrainan ja Unkarin suhteessa on kuitenkin vielä erityinen hankaluustekijä, josta on julkisuudessa kirjoitettu itse asiassa yllättävän vähän: Ukrainan unkarilaisvähemmistö Taka-Karpatiassa (Kárpátalja) Ukrainan lounaisnurkassa, enimmäkseen Unkarin rajaa reunustavalla kaistaleella. Tämä historialliseen Unkariin kuulunut alue on kuuluisa 1900-luvun mittaan tapahtuneista valtionvaihdoksistaan: esimerkiksi Munkácsin (Mukatševe) kaupunkiin sijoitetaan usein tarina vanhuksesta, joka syntyi Itävalta-Unkariin kuuluneessa Unkarin kuningaskunnassa, eli lapsuutensa ja nuoruutensa Unkarin tasavallassa ja Tšekkoslovakiassa, sitten Unkarissa, sen jälkeen Neuvostoliitossa ja lopulta Ukrainassa poistumatta koskaan kotikaupungistaan.

Etnisten unkarilaisten lukumääräksi Ukrainan vuoden 2001 väestönlaskennassa ilmoitettiin 151 533. Tämän väestön asema on ollut hankala vielä viime vuosinakin. Ukrainan kielivähemmistöjä kurittava ukrainalaistamispolitiikka on tietysti tähdätty ensisijaisesti maan venäläisvähemmistöön, mutta siitä ovat kärsineet myös unkarilaiset. Vuoden 2017 koululaki määräsi myös kielivähemmistöjen kouluissa useimpien oppiaineiden opetuskieleksi ukrainan viidenneltä luokalta lähtien, ja tämä tulehdutti Ukrainan ja Unkarin suhteet pahasti. Vuonna 2019, juuri ennen Volodymyr Zelenskyjn virkaan astumista voimaan tullut kielilaki pahensi asiaa entisestään. Tämäkin laki pyrkii selvästi lähinnä kaventamaan venäjän kielen käyttöä pakottamalla ukrainankieliseksi lähes kaiken julkisen ja virallisen viestinnän, uskonnollisia tilaisuuksia lukuun ottamatta. Unkarin hallitus reagoi tähän jumiinnuttamalla Naton ja Ukrainan väliset neuvottelut, mitä Nato-liittolaiset puolestaan eivät katsoneet hyvällä silmällä.

Nokittelu jatkui, kun vuosi sitten presidentti Zelenskyjn antamalla asetuksella Unkarin kaksoiskansalaisilta kiellettiin valtion viroissa toimiminen. (Unkarin passien jakaminen naapurimaiden vanhoille unkarilaisvähemmistöille on ollut tärkeä osa Orbánin etnopolitiikkaa, ja EU-kansalaisuudesta on tietenkin monenlaisia etuja Ukrainan kuten Serbiankin unkarilaisille – tai ”unkarilaisille”. Passien tai nimellisten asuinpaikkojen ympärille on sekä Serbiassa että Ukrainassa syntynyt myös epäilyttävää bisnestä.) Joulukuussa 2020 Ukrainan tiedustelupalvelu teki Taka-Karpatian unkarilaisten keskusjärjestön KMKSZ:n johtajan László Brenzovicsin luona kotietsinnän, ja ukrainalaisilta poliitikoilta on kuultu perin epäluuloisia äänenpainoja unkarilaisten suhteen, jopa separatismisyytöksiä. Ukrainalaiset äärinationalistit ovat tämän tästä innostuneet hätyyttämään ja uhkailemaan unkarilaisia. Vuonna 2018 KMKSZ:n toimiston luona räjähti pommi.

Ukraina, jonka harvinaisen kiistattoman oikeutettua taistelua Putinin halpamaista hyökkäyssotaa vastaan koko maailma nyt seuraa liikutuksen kyynelet silmissä, ei tietenkään ole ollut täydellisen moitteeton demokratiaonnela, ja presidentti Zelenskyj, joka yllättäen sai harteilleen sankarin viitan ja on salamannopeasti kasvanut kantamaan sitä ihailtavan vakuuttavasti, on myös raadollinen ihminen, jonka poliittisessa toiminnassa voisi olla monenlaista ruotimisen aihetta. Jos vain tämmöiseen ruotimiseen olisi sopiva tilaisuus – nyt ei ole. Ukrainalaisilla, myös hyökkääjää vastaan taistelevilla ukrainanunkarilaisilla, on nyt tärkeämpää tekemistä. (Tämän myöntää jopa Unkarin hallitus.)

Vähemmistöjen oikeuksien tukahduttamista ei tietenkään voi hyväksyä, ja toivottavasti joskus, kun tämä sota on ohitse, myös Ukrainan vähemmistöjen asemaa voidaan rauhassa ja järkevästi selvitellä. Siihen mennessä kannattaa muistaa, että nykyinen virallinen Unkari ei sekään ole aivan syytön naapurusten välien kireyteen. Kiehnäämällä Putinin Venäjän kyljessä Orbán ei ole varsinaisesti ainakaan hälventänyt Ukrainan hallituksen tuntemia epäluuloja. Jos Ukrainassa onkin unkarilaisvihaisia raivonationalisteja, niin Unkarista löytyy esimerkiksi pieni kahjoporukka, joka on jo kirjoittanut ihailemalleen Putinille ja pyytänyt tämän apua Taka-Karpatian palauttamiseksi. Ja Ukrainan pelot Taka-Karpatian unkarilaisten epäluotettavuudesta tai jopa separatismista liittyvät myös siihen, miten Orbánin hallitus passeja ja äänioikeuksia sekä monenlaisia tukiaisia jakelemalla on lihottanut naapurimaiden vähemmistöjä omaksi vaalikarjakseen ja syöttänyt sille samaa toksista nationalismia, joka kaikkialla Keski- ja Itä-Euroopassa edelleenkin versoo… Tämmöisiä nämä kipeät naapuruusasetelmat monin puolin Eurooppaa tuppaavat olemaan, kun kaunoja on kasattu puolin ja toisin jopa vuosisatojen ajan ja kun tätä soppaa sitten hämmentävät populistiset poliitikot.

Kaikesta huolimatta siis: Слава Украïні!


Propagandakoneen vingahduksia

4 helmikuun, 2022

Erinäisten kiireiden takia ei kannata yrittääkään pitempää selostusta tai syvällisempiä analyyseja. Mutta jaanpa lukijoiden iloksi (?) muutamia riipaisuja Unkarin viimeaikaisesta poliittisesta julkisuudesta.

***

Unkarin presidentti János Áder päättää toisen virkakautensa toukokuussa. Kolmas kausi ei ole perustuslain mukaan mahdollinen, joten uusi presidentti on jo nimetty. Ellei ihmeitä tapahdu, parlamentti (siis ilmeisesti vielä tämänhetkinen parlamentti, jossa Orbánin ja Fidesz-puolueen vetämällä koalitiolla on superenemmistö) valitsee maalis-huhtikuussa presidentiksi Fidesz-puolueen nimeämän ehdokkaan, joka on tästä blogistakin tuttu perheasioista vastaava salkuton ministeri Katalin Novák. Tai entinen ministeri, sillä Novák luopui vuoden lopussa virastaan ja hyllytti puoluejäsenyytensä valmistautuakseen uusiin tehtäviinsä. Tempaus herätti joulukuussa hieman hämmennystä, sillä pääministeri Orbán on aiemmin ilmaissut pitävänsä politiikkaa lähinnä kovien miesten pelikenttänä, jonne naisilla ei ole asiaa.

Presidenttihän ei Unkarissa käytä kummoistakaan valtaa. Kyseessä on symbolinen edustustehtävä. Lait presidentti vahvistaa allekirjoituksellaan – ja voi myös jättää ne vahvistamatta, mutta tätä eivät Áder eikä hänen edeltäjänsä, ”Kansakunnan kuulakärkikynäksi” pilkattu ja plagiaattiskandaaliin kaatunut urheilija-urheilubyrokraatti Pál Schmitt ole ihmeemmin harrastaneet. Myöskään Katalin Novákin ei odoteta vetävän itsenäistä linjaa. Pehmeiden mutta perinteisten perhearvojen edustamisen ohella hänet tunnetaan uskollisena Fidesz-puolueen uurastajana ja Viktor Orbánin varauksettomana kannattajana, joka nytkin ilmeisesti keskittyy täysillä vaalityöhön puolueensa hyväksi.

Orbán Viktorra cserélte a Fideszt Novák Katalin
Koosteen Katalin Novákin Orbán- ja Fidesz-korvakoruista (yläkuvan vaalikorvikset nähtiin joulukuisessa puoluekokouksessa) julkaisi Magyar Hang, siteeraten oppositiokansanedustaja Ákos Hadházyn FB-sivua.

Presidentin tehtäviin valmistautumisen ohella Novák on tehnyt reipasta vaalityötä ja lausunnoinut kaikenlaista, mihin oppositioviestimet innokkaasti tarttuvat. Viime päivinä on esillä ollut tammikuun lopulla Sopronissa ”Unkarilaisen kulttuurin päivän” yhteydessä päässyt lausahdus. Puheena oli Unkarin yksi keskeinen ja rakas kansallinen kulttuurisymboli, Ferenc Kölcseyn sanoittama ja Ferenc Erkelin säveltämä Himnusz, joka tunnetusti alkaa Isten, áldd meg a magyart (‘Jumala, siunaa unkarilaista!’). Novák oli todennut:

Ateistisetkaan järjestelmät eivät uskaltautuneet sen pitemmälle kuin että tekstin sijasta sallittiin vain musiikin soittaminen. Mutta diktatuurin vuosina isoisämme, vanhempamme ja me itsekin osasimme laulaa vaikka suu kiinni: Jumala, siunaa unkarilaista!

Kyllähän kansallislaulujen sanoja on muokkailtu tai vaiennettu ennenkin. Kuten HVG:n jutussa muistutetaan, näin kävi DDR:ssä 1970-luvun alussa. Kansallislaulu Auferstanden aus Ruinen, Hanns Eislerin säveltämä ja kulttuuriministerinäkin toimineen Johannes Becherin sanoittama, oli otettu käyttöön 1950, ja ainakin minun sukupolveni muistaa sen hyvin lukemattomien urheilukilpailujen palkintojenjakotilaisuuksista. Mutta tekstiä ei muisteta. Kun 1960-luvun lopulla toiveet Saksojen yhdistymisestä oli virallisesti hyllytetty ja vuoden 1968 uudessa perustuslaissa DDR jo todettu omaksi erilliseksi valtiokseen, tekstissä mainittu Deutschland, einig Vaterland oli liian kipeä käytettäväksi, ja 1970-luvun alusta lähtien laulua ruvettiin virallisesti esittämään pelkkänä instrumentaaliversiona.

Mutta jos ”yhtenäinen Saksa” oli DDR:ssä mahdoton ilmaus, ”Jumala” kyllä kelpasi myös sosialistisessa Unkarissa. Stalinismin aikaan 1950-luvulla Unkarin Himnuszta oli toki enimmäkseen esitetty vain soittimin, mutta jo 1960-luvulta alkaen tekstiä Jumalineen päivineen opetettiin koululaisillekin ja laulettiin ongelmitta monenlaisissa tilanteissa. Katalin Novák on syntynyt 1977, käynyt kansakoulua vielä sosialismin aikaan ja aivan varmasti joskus lapsena laulanut ”Jumala, siunaa unkarilaista!” punalipuilla, punatähdillä tai muilla sosialismin symboleilla koristetussa juhlasalissa. Poliitikon poliittinen muisti vain on kovin usein sekä lyhyt että valikoiva – ja kristillisellä symboliikalla leuhottaminen ilmeisesti olennaista Unkarin nykyisille, mielellään ”kristillisistä arvoista” toitottaville vallanpitäjille.

***

Huhtikuu ja parlamenttivaalit siis lähestyvät armotonta vauhtia. Orbán ja Fidesz-puolue tekevät hartiavoimin vaalityötä, jota propagoimaan tietenkin on valjastettu hallituksen koko mediaimperiumi. Vaalibudjetti lupaa kaikille kaikenlaista kivaa, ja helmikuun alusta alkaen hallituksen mahtikäskyllä on kuuden peruselintarvikkeen hinnat jäädytetty. Kidesokeria, hienoa vehnäjauhoa, auringonkukansiemenöljyä, 2,8-rasvaprosenttista maitoa, sianpotkaa sekä kanan rinta-, siipi- ja pyrstöpaloja saa myydä inflaatiosta huolimatta korkeintaan viime lokakuun 15:nnen hintatasolla. Pikkukauppiaat valittavat jo, että saattavat joutua myymään näitä tuotteita tappiolla, ja kananpyrstöpala- sekä suunnitelmatalousvitsejä on unkarilainen somekuplani täynnä. Mutta pienituloiset eläkeläiset, yksi nykyisen hallituksen keskeinen kannattajaryhmä, toivottavasti ovat tyytyväisiä.

Köyhyys kurittaa Unkarissa eläkeläisiä sekä nälän että kylmän muodossa. Viime lokakuun alusta joulukuun loppuun Unkarissa paleltui kuoliaaksi 82 ihmistä, näistä osa kenties kodittomina taivasalle mutta useimmat omaan asuntoonsa. Tyypillinen tapaus on iäkäs, huonokuntoinen yksineläjä, jonka on pitänyt valita, käyttääkö rahansa ruokaan ja lääkkeisiin vai lämmitykseen. Tämänkin takia rezsicsökkentés eli kunnallistekniikka- ja energiakulujen (käytännössä etenkin sähkö- ja kaasulaskun) painaminen alas valtiovallan mahtikäskyllä on jo pitkään ollut Orbánin hallituksen keskeisiä vaalikalastussyöttejä.

Unkarissa suuri osa asunnoista lämpiää maakaasulla, ja lämmittimet ovat usein tekniikaltaan vanhentuneita ja tehottomia. Etenkin 1960-70-luvun omakotitaloissa, ns. Kádár-kuutioissa, lämmöneristys ja energiatehokkuus ei ole kovin korkealla tasolla, ja talouksien energiankulutuksesta kansainvälisessä vertailussa huomattava osa on nimenomaan lämmityskuluja. Tältä kannalta ymmärtää myös, miksi kaasukaupat olivat Viktor Orbánin äskettäisellä Moskovan-vierailulla niin keskeinen juttu. Putin muistutti, että Unkari saa ostaa venäläistä kaasua viidesosalla eurooppalaisesta markkinahinnasta (mikä ei tosin johdu vain Venäjän avokätisyydestä vaan hinnoittelusta, joka ei vallitsevilla sopimusehdoilla ole vielä ehtinyt seuraamaan kaasun viimeaikaista ankaraa hinnannousua).

Joka tapauksessa Orbánin Moskovan-matka päättyi kuviin, jotka kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Putin sinuttelee Orbánia (minkä voi tulkita sekä luottamuksen merkiksi että ylivallan, jälkimmäistä kutsutaan unkariksi csendőrpertu, ‘santarmin sinuttelu’). Lehdistötilaisuuden päätteeksi, selitettyään yleisölle ja hiljaa oman pulpettinsa takana kököttävälle Orbánille, missä kaappi nyt Venäjän mielestä seisoo, Putin viittaa käskevästi kädellään ja poistuu, ja hieman hämmentynyt Orbán tapansa mukaan oikaisee solmiotaan ja lönkyttää pää kumarassa pomon perään kuin nuhteita saanut koira. (Kuka vielä muistaa Orbánin ammoista lohkaisua ”Putinin palatsikoirista”? Se poliittisen muistin lyhyys…)

***

Lopuksi vielä varsinaisesta vaalimainonnasta. Olen ennenkin ihmetellyt, miten aggressiivista ja negatiivista poliittinen propaganda Unkarissa on, eikä pelkästään nykyisten vallanpitäjien harjoittama. En osaa kuvitellakaan, että Suomessa voisi vakavasti otettava poliittinen toimija joka paikkaan levitetyillä julisteilla suoraan solvata vastustajaansa esimerkiksi ”varkaiksi” tai ”mafiaksi”. Toinen käsittämätön piirre Orbánin ja Fidekszen julkisuusstrategiassa on pakkomielteinen Gyurcsány-viha.

Ferenc Gyurcsány oli toki aikoinaan pääministeri ja senkin jälkeen Orbánin merkittävin poliittinen vastustaja, joka vuonna 2006 tv-vaaliväittelyssä pyyhki Orbánilla lattiaa niin perusteellisesti, että tämä ei sen koommin ole suostunut julkisiin väittelyihin. Gyurcsány on myös ilmeisen polarisoiva persoona, jolla on ihailijoiden lisäksi myös runsaasti kiivaita vastustajia. Mutta nyt hän johtaa sirpaloituneessa oppositiossa yhtä pienpuoluetta, entisestä sosialistipuolueesta lohkaisemaansa ”Demokraattista koalitiota”, jonka kannatus eri mielipidetutkimusten mukaan pyörii kymmenen prosentin kieppeillä. Hän ei myöskään edes itse asettunut opposition kärkiehdokasäänestyksessä ehdolle vaan DK:n edustajaksi nousi hänen vaimonsa, ponteva ja pätevä meppi Klára Dobrev. Siitä huolimatta Orbán edelleenkin kieltäytyy tv-kaksintaistelusta. Tammikuussa hallituskoalition viestintäpäällikkö István Hollik ilmoitti vastauksena opposition kärkiehdokkaan Péter Márki-Zayn haasteeseen:

“Kaikki tietävät, että vasemmistossa päällikkö on Ferenc Gyurcsány. Käskyläisen kanssa ei kannata väitellä.”

Ilmeisesti Unkarin vallanpitäjät pitkään uskoivat, että yhdistyneen opposition järjestämän kärkiehdokasäänestyksen voittaisi Klára Dobrev, ja jo ns. perinteisten perhearvojen perusteellakin kansalle voisi selittää, että Dobrev on itse asiassa pelkkä miehensä jatke. Tätä ajatusta siivittämään tuotettiin myös vuoden 2006 mellakoista kertova ”poliittinen thrilleri” Elk*rtuk, jossa Klára Dobrevia kovasti yritettiin yhdistää miehensä pahoihin tekoihin. Äänestyksessä kuitenkin Dobreville kävi hillaryclintonit, eli niin vakuuttava ja pätevä kuin hän olikin, puolisoon liitetyt negatiiviset mielikuvat sekä naispuolisuus tiputtivat hänet toiseksi, ja opposition pääministeriehdokkaaksi nousi sitoutumaton ”kunniallinen konservatiivi”, katolilainen perheenisä Péter Márki-Zay. Mikäs nyt strategiaksi?

No eipä muuta kuin Gyurcsánya kehiin edelleen, oli siinä järkeä tai ei. Samoin kuin György Soros johtaa merten takaa käsin maailmanlaajuista pahan imperiumia, jonka käskyläisinä hyppäävät myös Brysselin herrat ja rouvat, samoin Unkarin mittakaavassa Gyurcsány on se suurpahis, joka komentaa ”vasemmistoa” eli isänmaallisten voimien vastaista salaliittoa. Tätä kuvitetaan hah-hah-hauskoilla julisteilla ja videolla, joiden toteuttajana tosin ei ole Fidesz-puolue, ei toki, vaan hallituksen tuella toimiva ”kansalaisjärjestö” CÖF – tai oikeastaan sitä lähellä oleva firma nimeltä Kövess minket (‘Seuraa meitä’). Tässä on siis kopioitu takavuosien pöhkö-agenttikomediasta Austin Powers ja Kultamuna pahishahmo ja tämän häijy apuri “Miniminä” ja vaihdettu hahmoille Gyurcsányn ja Márki-Zayn päät. Siltä varalta, että joku ei tajuaisi vitsiä, julisteessa on teksti: ”POMOLLA ON UUSI KLOONI: Mini-Feri!”

Vielä kotikutoisemman näköinen video löytyy myös tästä 444.hu:n jutusta. Austin Powers -elokuvien oikeudenomistaja Warner Media ei ole halunnut vastata riippumattoman median kyselyihin, onko elokuvan hahmojen käyttöön pyydetty tai saatu lupaa, mutta ilmeisesti toimiin on nyttemmin ryhdytty, sillä YouTube on näköjään poistanut videon.

Naurattaisi, jollei itkettäisi.


Natsahtelua ja trumputusta

18 toukokuun, 2019

Kuka tietää, mikä tämä on?

 

Se on vanhan germaanisen riimuaakkoston (ns. vanhemman Futharkin) merkki, muun muassa kreikkalaisen omega-kirjaimen sukulainen (kaikki aakkoskirjaimistothan palautuvat samaan foinikialaisten keksintöön), joka tunnetaan nimellä odal tai othala. Riimukirjaimen nimi viittaa etymologisesti ’perintöön’ tai ’polveutumiseen’, ja natsit – jotka muutenkin tarttuivat luovalla innolla kaikenlaiseen muinaispohjoismaiseen ja muinaisgermaaniseen mytologiaan – käyttivät sitä tämän mukaisissa yhteyksissä, esimerkiksi Hitler-Jugendin sekä ”Rotu- ja asutusviraston” (Rasse- und Siedlungshauptamt; tämä laitos huolehti muun muassa SS-miesten ja heidän avioliittojensa rotupuhtauden valvonnasta) tunnuksissa. (Ainakin Saksassa näiden tunnusten käyttö on, monien muiden natsisymbolien tapaan, erityisellä lailla nimenomaisesti kielletty.)

Uusnatsipiireissä Odal-riimu on suosittu kuva-aihe. Itävallassa sitä käyttää teostensa signeeraamiseen taiteilija Manfred “Odin” Wiesinger, selittäen, että kyseessä on vain hänen nimikirjaimiinsa OW perustuva graafinen sommitelma… Tämä herra Wiesinger on viime päivät ollut Itävallan uutisotsikoissa merkillisen kulttuuripoliittisen väännön yhteydessä. Kolme vuotta sitten hän tuli Itävallan presidentinvaalien yhteydessä tunnetuksi oikeistopopulistisen FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempitaiteilijana, nyt FPÖ ehdotti häntä jäseneksi Ylä-Itävallan osavaltion kulttuurilautakuntaan (Landeskulturbeirat), jonka tehtävänä on erityisesti huolehtia osavaltion lakisääteisistä taidehankinnoista. Perusitävaltalaisten piirien ulkopuolella tästä ei olla lainkaan innoissaan. Ei myöskään siitä, että Ylä-Itävallan osavaltion taidekokoelmiin on ostettu kaksi Wiesingerin teosta – pienimuotoisia, musiikki- ja soitinaiheisia kuvia ns. Mozart-sarjasta – ja kaiken lisäksi vähän niin kuin tuttavankauppaa ja takaoven kautta, ilman virallista lautakunnan suositusta.

Manfred Wiesingerin taiteilijanimi Odin juontuu hänen Burschenschaft-taustastaan. Burschenschaftit, tai ainakin niiden tunnetuin tyyppi (on olemassa myös maltillisempia, taistelemattomia ja poliittisiin äärimeininkeihin etäisyyttä ottavia Burschenschafteja), ovat, tuota, kansallismielisiä opiskelijajärjestöjä. Niiden perinteisiin kuuluu kaljanjuontia, koppalakkiunivormuja ja eräänlaista miekkailua, jossa asiaan kuuluu kasvoihin haavoittuminen: kaksintaisteluarvet (Schmiss) poskissa ovat kunnia-asia. ”Kansallismielisyys” puolestaan on romanttista saksalais-kansallismielisyyttä, joka edustaa sitä samaa perinnettä, mistä natsismikin nousi, ja toisinaan edelleenkin flirttailee varsin avoimen uusnatsismin kanssa. Burschenschaft-taustainen akateeminen äärioikeisto pitää nykyään valtaa myös Itävallan FPÖ:ssä.

”Odin” Wiesingerin tuotanto on rehellistä näköistaidetta, täysin vailla postmodernia tekotaiteellista ”rappiota”, ja vie katsojansa suoraan Kolmannen valtakunnan esteettisten ihanteiden maailmaan. Hän on maalannut muotokuvia, maisema- ja kukka-aiheita (tietenkin ruiskukkia), mutta myös germaanisen mytologian hahmoja sekä fantasiakuvia kauniista arjalaisista lapsista ja naisista…

”Saksalaisuuden kukoistuksen ja sen rakastettavan olemuksen puolesta.”

… sekä jykeväleukaisia saksalaisia sotilaita ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisissa univormuissa. Uusnatsien kuvioissa Odin on tunnettu hahmo, hänen kuvituksiaan ilmestyy äärioikeistolaisissa julkaisuissa, ja Linzissä järjestettyyn äärioikeistolaisten ”Euroopan puolustajien” kongressiin hän maalasi kuvasarjan nimeltä Endsieg, ‘Lopullinen voitto’. Hänen tuotantoaan markkinoidaan yksityisten kanavien kautta sekä italialaisessa ”Thule”-galleriassa, joka tunnetaan natsiaiheisten koriste- ja muistoesineiden markkinapaikkana – Italiassa tätä koskeva lainsäädäntö on paljon löyhempää kuin Saksassa ja Itävallassa, missä natsisymboliikasta todellakin on säädetty yksityiskohtaiset kieltolait. Monien aatetoveriensa tapaan Odin on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, ja hänen näppäimistöltään rapsahtelee varsin tymäkkää tekstiä. Tällä hetkellä esimerkiksi päivitellään hänen möläytystään Wienin kuvataideakatemian rehtorista Eva Blimlingeristä: “ruma, tyhmä lihakimpale” (hässliches und dummes Stück Fleisch).

Mutta taide sikseen, sillä FPÖ:n hallitustaivalta reunustaneet ”yksittäistapaukset” ovat juur’ikään huipentuneet oikein kunnon skandaaliin. Saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel saivat äskettäin haltuunsa video- ja äänitallenteita, joiden aitous on nyt tarkistettu ja sisältö analysoitu. Ne ovat peräisin Ibizalta, jonkun varakkaan henkilön hulppeassa huvilassa heinäkuussa 2017, Itävallan parlamenttivaalien alla järjestetystä tapaamisesta, johon osallistuivat FPÖ:n johtaja HC Strache, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus vaimoineen, joku saksaa puhuva mies sekä nainen, joka puhuu videolla englantia ja venäjää. (Gudenuksella on tunnetusti hyvät Venäjä-suhteet; hän on opiskellut Venäjällä, puhuu kieltä sujuvasti ja on vieraillut Krimin valtauksen jälkeisen kansanäänestyksen ”demokraattisuutta” valvomassa.) Nainen kertoo olevansa Aljona Makarova, Putinin lähipiiriin kuuluvan venäläisen oligarkin sukulaistyttö, joka aikoo sijoittaa (ilmeisesti alkuperältään kyseenalaisia) rahavarojaan Itävaltaan. Hän haluaisi ostaa osuuden suositusta keltalehti Kronen Zeitungista ja olisi valmis tämän lehden avulla tukemaan FPÖ:n poliittisia pyrkimyksiä. Siitä hyvästä hän tietenkin odottaa vastapalveluksia.

Strache ja Gudenus tosin vakuuttelevat, etteivät suostu tekemään mitään laitonta, eikä mikään todista, että he olisivat todellakin saaneet puolueensa vaalityöhön hämäräperäistä venäläistä rahaa. Silti he ovat ilmeisesti heitelleet naiselle varsin mielenkiintoisia ideoita: kunhan FPÖ pääsee hallitukseen (kuten sittemmin pääsikin), niin valtion rahoittamat rakennustyöt voitaisiin ohjata venäläisen naisen ja hänen kumppaniensa perustamille firmoille ja hintoihin puhaltaa sopivasti ilmaa. Venäläistä rahaa voitaisiin myös toimittaa FPÖ:lle ”riippumattoman, yleishyödyllisen” yhdistyksen kautta, tai ”Makarovalla” ja hänen edustamillaan tahoilla voisi olla mahdollisuus päästä mukaan Itävallan pelibisnekseen. Mielenkiintoista on ennen kaikkea, että Strache kertoo videolla haluavansa panna Itävallan mediamaiseman uusiksi Unkarin mallin mukaan; perusitävaltalaisten taistelusta riippumatonta mediaa ja etenkin yleisradioyhtiö ORFin tiukkoja uutistoimittajia vastaan on täälläkin ollut jo puhetta.

Video- ja ääninauhoitteet on ilmeisestikin tallennettu salaa, mutta saksalaisten toimittajien haastattelemat asiantuntijat vakuuttavat, että ne ovat aitoja: manipuloinnin mahdollisuus on käytännössä täydellisesti poissuljettu. Lähdesuojaan vedoten Süddeutsche Zeitung ja Spiegel eivät paljasta, keneltä tallenteet ovat peräisin. Ilmeisesti tieto Ibizan tapaamisesta on kuitenkin joissakin piireissä ollut jo liikkeellä. Huhtikuussa, kun Itävallassa jaettiin paikallista Venlaa eli tv-palkinto Romya, saksalainen koomikko Jan Böhmermann vitsaili tilaisuuteen osoitetussa videoviestissään olevansa parhaillaan ”melkoisessa kokkeli- ja Red Bull -pöllyssä parin FPÖ-liikekumppanin kanssa venäläisen oligarkin huvilassa Ibizalla” neuvottelemassa Kronen-Zeitungin haltuunotosta. Strache ja Gudenus myöntävät, että tämmöinen illanvietto Ibizalla ”kosteanhilpeässä lomatunnelmassa” todellakin tapahtui, mutta molemmat vakuuttavat koko ajan korostaneensa, että mihinkään laittomuuksiin ei tule ryhtyä.

Toistaiseksi ei liene mitään tietoa siitä, että tämä ”kosteanhilpeä” tapaaminen olisi oikeasti johtanut mihinkään lainvastaisiin tai päivänvaloa kestämättömiin toimiin. Strachen mahdollisina sponsoreinaan mainitsemat itävaltalaiset suuryritykset vakuuttavat, että eivät ole tukeneet FPÖ:tä suoraan saati ”yleishyödyllisten järjestöjen” kautta. ”Aljona Makarova” oli luultavasti houkutuslintu, arvelee Süddeutsche Zeitung, ja mahdollisesti koko tapaaminen olikin lavastettu vain ansaksi FPÖ-miehille. Joka tapauksessa he kävelivät iloisesti tähän ansaan ja kertoivat piilokameran kuullen olevansa valmiita jonkinlaiseen vilunkiin. Erityisen hyytävältä kuulostivat Strachen suunnitelmat vapaiden tiedotusvälineiden ”orbánisoimisesta”. ”Journalistit on tämän planeetan suurimpia huoria”, toteaa Strache jossain kohdassa nauhoitusta.

Oli miten oli, Strache ja kumppanit vaikuttavat olleen aivan valmiita jonkinlaiseen kyseenalaiseen diiliin venäläisten kanssa vaalikampanjansa edistämiseksi. Väkisinkin ajatukset singahtavat rapakon taakse ja Trumpin paljon veivattuihin Venäjä-kytköksiin. Mahtaakohan tästäkin jutusta lopulta koitua vain paljon porua mutta vähän villoja? Virallista lausuntoa ei liittokanslerinvirastosta ole vielä tullut; liittokansleri Kurz ilmeisesti keskustelee asiasta pienemmän koalitiokumppaninsa kanssa ennen kuin ilmoittaa mitään julkisuuteen. Der Standard -lehden mukaan FPÖ:ssä pidetään mahdollisena jopa, että Strache ja Gudenus joutuisivat eroamaan. Tällöin puoluejohtajaksi saattaisi nousta taannoinen presidenttiehdokas Norbert Hofer. Vielä mielenkiintoisempaa on, jatkaisiko Kurz hallitusyhteistyötä uuden FPÖ-johtajan kanssa vai seuraisiko tästä hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit. Mutta eipä riennetä asioiden edelle.