Natsahtelua ja trumputusta

Toukokuu 18, 2019

Kuka tietää, mikä tämä on?

 

Se on vanhan germaanisen riimuaakkoston (ns. vanhemman Futharkin) merkki, muun muassa kreikkalaisen omega-kirjaimen sukulainen (kaikki aakkoskirjaimistothan palautuvat samaan foinikialaisten keksintöön), joka tunnetaan nimellä odal tai othala. Riimukirjaimen nimi viittaa etymologisesti ’perintöön’ tai ’polveutumiseen’, ja natsit – jotka muutenkin tarttuivat luovalla innolla kaikenlaiseen muinaispohjoismaiseen ja muinaisgermaaniseen mytologiaan – käyttivät sitä tämän mukaisissa yhteyksissä, esimerkiksi Hitler-Jugendin sekä ”Rotu- ja asutusviraston” (Rasse- und Siedlungshauptamt; tämä laitos huolehti muun muassa SS-miesten ja heidän avioliittojensa rotupuhtauden valvonnasta) tunnuksissa. (Ainakin Saksassa näiden tunnusten käyttö on, monien muiden natsisymbolien tapaan, erityisellä lailla nimenomaisesti kielletty.)

Uusnatsipiireissä Odal-riimu on suosittu kuva-aihe. Itävallassa sitä käyttää teostensa signeeraamiseen taiteilija Manfred “Odin” Wiesinger, selittäen, että kyseessä on vain hänen nimikirjaimiinsa OW perustuva graafinen sommitelma… Tämä herra Wiesinger on viime päivät ollut Itävallan uutisotsikoissa merkillisen kulttuuripoliittisen väännön yhteydessä. Kolme vuotta sitten hän tuli Itävallan presidentinvaalien yhteydessä tunnetuksi oikeistopopulistisen FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempitaiteilijana, nyt FPÖ ehdotti häntä jäseneksi Ylä-Itävallan osavaltion kulttuurilautakuntaan (Landeskulturbeirat), jonka tehtävänä on erityisesti huolehtia osavaltion lakisääteisistä taidehankinnoista. Perusitävaltalaisten piirien ulkopuolella tästä ei olla lainkaan innoissaan. Ei myöskään siitä, että Ylä-Itävallan osavaltion taidekokoelmiin on ostettu kaksi Wiesingerin teosta – pienimuotoisia, musiikki- ja soitinaiheisia kuvia ns. Mozart-sarjasta – ja kaiken lisäksi vähän niin kuin tuttavankauppaa ja takaoven kautta, ilman virallista lautakunnan suositusta.

Manfred Wiesingerin taiteilijanimi Odin juontuu hänen Burschenschaft-taustastaan. Burschenschaftit, tai ainakin niiden tunnetuin tyyppi (on olemassa myös maltillisempia, taistelemattomia ja poliittisiin äärimeininkeihin etäisyyttä ottavia Burschenschafteja), ovat, tuota, kansallismielisiä opiskelijajärjestöjä. Niiden perinteisiin kuuluu kaljanjuontia, koppalakkiunivormuja ja eräänlaista miekkailua, jossa asiaan kuuluu kasvoihin haavoittuminen: kaksintaisteluarvet (Schmiss) poskissa ovat kunnia-asia. ”Kansallismielisyys” puolestaan on romanttista saksalais-kansallismielisyyttä, joka edustaa sitä samaa perinnettä, mistä natsismikin nousi, ja toisinaan edelleenkin flirttailee varsin avoimen uusnatsismin kanssa. Burschenschaft-taustainen akateeminen äärioikeisto pitää nykyään valtaa myös Itävallan FPÖ:ssä.

”Odin” Wiesingerin tuotanto on rehellistä näköistaidetta, täysin vailla postmodernia tekotaiteellista ”rappiota”, ja vie katsojansa suoraan Kolmannen valtakunnan esteettisten ihanteiden maailmaan. Hän on maalannut muotokuvia, maisema- ja kukka-aiheita (tietenkin ruiskukkia), mutta myös germaanisen mytologian hahmoja sekä fantasiakuvia kauniista arjalaisista lapsista ja naisista…

”Saksalaisuuden kukoistuksen ja sen rakastettavan olemuksen puolesta.”

… sekä jykeväleukaisia saksalaisia sotilaita ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisissa univormuissa. Uusnatsien kuvioissa Odin on tunnettu hahmo, hänen kuvituksiaan ilmestyy äärioikeistolaisissa julkaisuissa, ja Linzissä järjestettyyn äärioikeistolaisten ”Euroopan puolustajien” kongressiin hän maalasi kuvasarjan nimeltä Endsieg, ‘Lopullinen voitto’. Hänen tuotantoaan markkinoidaan yksityisten kanavien kautta sekä italialaisessa ”Thule”-galleriassa, joka tunnetaan natsiaiheisten koriste- ja muistoesineiden markkinapaikkana – Italiassa tätä koskeva lainsäädäntö on paljon löyhempää kuin Saksassa ja Itävallassa, missä natsisymboliikasta todellakin on säädetty yksityiskohtaiset kieltolait. Monien aatetoveriensa tapaan Odin on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, ja hänen näppäimistöltään rapsahtelee varsin tymäkkää tekstiä. Tällä hetkellä esimerkiksi päivitellään hänen möläytystään Wienin kuvataideakatemian rehtorista Eva Blimlingeristä: “ruma, tyhmä lihakimpale” (hässliches und dummes Stück Fleisch).

Mutta taide sikseen, sillä FPÖ:n hallitustaivalta reunustaneet ”yksittäistapaukset” ovat juur’ikään huipentuneet oikein kunnon skandaaliin. Saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel saivat äskettäin haltuunsa video- ja äänitallenteita, joiden aitous on nyt tarkistettu ja sisältö analysoitu. Ne ovat peräisin Ibizalta, jonkun varakkaan henkilön hulppeassa huvilassa heinäkuussa 2017, Itävallan parlamenttivaalien alla järjestetystä tapaamisesta, johon osallistuivat FPÖ:n johtaja HC Strache, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja Johann Gudenus vaimoineen, joku saksaa puhuva mies sekä nainen, joka puhuu videolla englantia ja venäjää. (Gudenuksella on tunnetusti hyvät Venäjä-suhteet; hän on opiskellut Venäjällä, puhuu kieltä sujuvasti ja on vieraillut Krimin valtauksen jälkeisen kansanäänestyksen ”demokraattisuutta” valvomassa.) Nainen kertoo olevansa Aljona Makarova, Putinin lähipiiriin kuuluvan venäläisen oligarkin sukulaistyttö, joka aikoo sijoittaa (ilmeisesti alkuperältään kyseenalaisia) rahavarojaan Itävaltaan. Hän haluaisi ostaa osuuden suositusta keltalehti Kronen Zeitungista ja olisi valmis tämän lehden avulla tukemaan FPÖ:n poliittisia pyrkimyksiä. Siitä hyvästä hän tietenkin odottaa vastapalveluksia.

Strache ja Gudenus tosin vakuuttelevat, etteivät suostu tekemään mitään laitonta, eikä mikään todista, että he olisivat todellakin saaneet puolueensa vaalityöhön hämäräperäistä venäläistä rahaa. Silti he ovat ilmeisesti heitelleet naiselle varsin mielenkiintoisia ideoita: kunhan FPÖ pääsee hallitukseen (kuten sittemmin pääsikin), niin valtion rahoittamat rakennustyöt voitaisiin ohjata venäläisen naisen ja hänen kumppaniensa perustamille firmoille ja hintoihin puhaltaa sopivasti ilmaa. Venäläistä rahaa voitaisiin myös toimittaa FPÖ:lle ”riippumattoman, yleishyödyllisen” yhdistyksen kautta, tai ”Makarovalla” ja hänen edustamillaan tahoilla voisi olla mahdollisuus päästä mukaan Itävallan pelibisnekseen. Mielenkiintoista on ennen kaikkea, että Strache kertoo videolla haluavansa panna Itävallan mediamaiseman uusiksi Unkarin mallin mukaan; perusitävaltalaisten taistelusta riippumatonta mediaa ja etenkin yleisradioyhtiö ORFin tiukkoja uutistoimittajia vastaan on täälläkin ollut jo puhetta.

Video- ja ääninauhoitteet on ilmeisestikin tallennettu salaa, mutta saksalaisten toimittajien haastattelemat asiantuntijat vakuuttavat, että ne ovat aitoja: manipuloinnin mahdollisuus on käytännössä täydellisesti poissuljettu. Lähdesuojaan vedoten Süddeutsche Zeitung ja Spiegel eivät paljasta, keneltä tallenteet ovat peräisin. Ilmeisesti tieto Ibizan tapaamisesta on kuitenkin joissakin piireissä ollut jo liikkeellä. Huhtikuussa, kun Itävallassa jaettiin paikallista Venlaa eli tv-palkinto Romya, saksalainen koomikko Jan Böhmermann vitsaili tilaisuuteen osoitetussa videoviestissään olevansa parhaillaan ”melkoisessa kokkeli- ja Red Bull -pöllyssä parin FPÖ-liikekumppanin kanssa venäläisen oligarkin huvilassa Ibizalla” neuvottelemassa Kronen-Zeitungin haltuunotosta. Strache ja Gudenus myöntävät, että tämmöinen illanvietto Ibizalla ”kosteanhilpeässä lomatunnelmassa” todellakin tapahtui, mutta molemmat vakuuttavat koko ajan korostaneensa, että mihinkään laittomuuksiin ei tule ryhtyä.

Toistaiseksi ei liene mitään tietoa siitä, että tämä ”kosteanhilpeä” tapaaminen olisi oikeasti johtanut mihinkään lainvastaisiin tai päivänvaloa kestämättömiin toimiin. Strachen mahdollisina sponsoreinaan mainitsemat itävaltalaiset suuryritykset vakuuttavat, että eivät ole tukeneet FPÖ:tä suoraan saati ”yleishyödyllisten järjestöjen” kautta. ”Aljona Makarova” oli luultavasti houkutuslintu, arvelee Süddeutsche Zeitung, ja mahdollisesti koko tapaaminen olikin lavastettu vain ansaksi FPÖ-miehille. Joka tapauksessa he kävelivät iloisesti tähän ansaan ja kertoivat piilokameran kuullen olevansa valmiita jonkinlaiseen vilunkiin. Erityisen hyytävältä kuulostivat Strachen suunnitelmat vapaiden tiedotusvälineiden ”orbánisoimisesta”. ”Journalistit on tämän planeetan suurimpia huoria”, toteaa Strache jossain kohdassa nauhoitusta.

Oli miten oli, Strache ja kumppanit vaikuttavat olleen aivan valmiita jonkinlaiseen kyseenalaiseen diiliin venäläisten kanssa vaalikampanjansa edistämiseksi. Väkisinkin ajatukset singahtavat rapakon taakse ja Trumpin paljon veivattuihin Venäjä-kytköksiin. Mahtaakohan tästäkin jutusta lopulta koitua vain paljon porua mutta vähän villoja? Virallista lausuntoa ei liittokanslerinvirastosta ole vielä tullut; liittokansleri Kurz ilmeisesti keskustelee asiasta pienemmän koalitiokumppaninsa kanssa ennen kuin ilmoittaa mitään julkisuuteen. Der Standard -lehden mukaan FPÖ:ssä pidetään mahdollisena jopa, että Strache ja Gudenus joutuisivat eroamaan. Tällöin puoluejohtajaksi saattaisi nousta taannoinen presidenttiehdokas Norbert Hofer. Vielä mielenkiintoisempaa on, jatkaisiko Kurz hallitusyhteistyötä uuden FPÖ-johtajan kanssa vai seuraisiko tästä hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit. Mutta eipä riennetä asioiden edelle.

Mainokset

Signaaleja suuntaan ja toiseen

maaliskuu 15, 2019

Samaan aikaan, kun Eurooppa henkeään pidättäen seuraa Britannian Brexit-sirkusta, Unkarin Fidesz-valtapuolueen kohtalo Eurooppa-parlamentissa ja tulevissa vaaleissa on edelleen avoin. Osa  EPP-europuolueryhmästä (myös Suomen Kokoomus) katsoo, että Fidesz on tarpeeksi kauan pitänyt ihmisoikeuksia ja eurooppalaisia arvoja pilkkanaan, ja olisi valmis heivaamaan Orbánin pojat pihalle. Toiset taas haluavat loppuun saakka antaa Fidekszelle mahdollisuuden muuttaa mieltään ja palata demokratian ja avoimen kansalaisyhteiskunnan leiriin – tai ainakin estää Orbánia ja kumppaneita muodostamasta europarlamenttiin uutta, entistä vahvempaa oikeistopopulistiryhmittymää.

Mutta Unkarin Orbán ja Fidesz eivät edusta vain kotimaista, rasismilla ja globalisaatiohäviäjien peloilla ratsastavaa populismia. Niiden takana kohoaa myös Vladimir Putinin jäyhä botox-otsainen hahmo. Venäjä on Paksin ydinvoimalalaajennuksen kautta – Venäjän luotottama megaprojekti, jonka neuvottelujen asiakirjat on julistettu salaisiksi kansakunnan turvallisuuteen vedoten – saanut tiukan otteen Unkarin energiapolitiikasta, ja äskettäin Budapestiin palasi myös IIB (Kansainvälinen investointipankki), vuonna 1970 silloisten SEV-maiden taloudellista yhteistyötä varten perustettu laitos, josta Unkari vuonna 2000 (Orbánin ensimmäisen hallituksen aikaan) erosi, liittyäkseen siihen uudelleen vuonna 2015. Budapestin konttoria johtaa Nikolai Kosov, jonka vanhemmat olivat KGB:n eliittiä ja isä aikoinaan KGB:n edustaja Unkarissa, Kosovilla itsellään on tiiviit yhteydet Putinin lähipiireihin. Népszava-lehden haastattelussa historiantutkija Krisztián Ungváry julistaa, että IIB mitä todennäköisimmin on Venäjän tiedustelupalvelun peiteorganisaatio ja sen konttorin kutsuminen Budapestiin merkitsee käytännössä maanpetturuutta.

Niin, tiistaina Euroopan parlamentti hyväksyi julkilausuman, jonka mukaan Venäjää ei enää voida pitää strategisena kumppanina ja uusiin sanktioihin tulee varautua. Mielenkiintoista on, että tähän yhtyi jopa puolet unkarilaisista Fidesz-mepeistä. Samaan aikaan ulkoministeri Szíjjártó ilmoittaa, että tiivis yhteistyö Venäjän kanssa jatkuu entiseen tapaan ja tänäkin vuonna Putin on tulossa vierailemaan Budapestiin. (Luvassa taas poliittisia vitsejä ja pilapiirroksia hysteerisistä turvatoimista, esimerkiksi kiinni hitsatuista viemärinkansista.) Sitä vastoin kysymykseen Donald Trumpin tai Angela Merkelin mahdollisesta valtiovierailusta Szíjjártó vastasi, että “Yhdysvaltain tai Saksan kanssa meillä ei tällä hetkellä ole kysymyksiä, joita tarvitsisi korkeimmalla tasolla ratkoa”.

Tämä Venäjän kyljessä kyhnyttävä Unkarin hallitus siis on joutunut jonkinlaiseen turbulenssiin Eurooppa-suhteissaan. Pari päivää on nyt ihmetelty kirjettä, jonka Viktor Orbán lähetti ilmeisesti niille EPP-ryhmän puolueille, jotka ovat vaatineet Fidekszen ulossulkemista. Englanninkielisen kirjeen julkaisi ainakin belgialainen De Standaard, ja siinä Orbán kirjoittaa tähän tapaan:

Ei ole salaisuus, että Fidesz-puolueen ja [belgialaisen kristillisdemokraattisen] CD&V:n välillä on vakavia erimielisyyksiä maahanmuutosta, kristillisen kulttuurin suojelemisesta ja Euroopan tulevaisuudesta. Ei ole myöskään salaisuus, että me emme halua muuttaa kantaamme näissä kysymyksissä. Mielestäni ei kuitenkaan ole järkevää ratkaista näitä erimielisyyksiä erottamalla puolue yhteisestä poliittisesta perheestämme. Haluaisin siis kunnioittavasti pyytää teitä harkitsemaan uudelleen erottamisehdotustanne, jos suinkin mahdollista.
Samaan aikaan [EPP:n] puheenjohtaja Daul ja [EPP:n] parlamenttiryhmän johtaja Weber ovat esittäneet minulle vastalauseensa sen johdosta, että nimitin meidän erottamistamme ajavia puolueita “hyödyllisiksi idiooteiksi”. Tämä on itse asiassa sitaatti Leniniltä, ja sillä tarkoitukseni oli kritisoida tiettyä politiikkaa, ei tiettyjä poliitikkoja.
Haluaisin täten ilmaista anteeksipyyntöni, jos olette kokeneet käyttämäni sitaatin henkilökohtaisesti loukkaavaksi.

Siis: “tuumaakaan emme tingi, asiakysymyksissä emme myönnä olevamme väärässä, mutta jos nyt joku, höh, ei tunnista kuuluisaa Lenin-sitaattia (koska, toisin kuin minä, ei ole aloittanut poliittista uraansa kommunistisessa nuorisoliitossa) vaan on tyhmyyttään mennyt henkilökohtaisesti loukkaantumaan yhdestä sananvalinnasta, niin pahoittelemme”. Tämä alkaa muistuttaa sitä, mitä joskus nimitetään epäanteeksipyynnöksi (non-apology apology). Kirjeen julkistanut vastaanottaja, CD&V:n johtaja Wouter Beke, vastasikin oitis, että tässä ei ole kyse hänen persoonastaan tai henkilökohtaisesta loukkaantumisesta vaan eurooppalaisista arvoista sekä paremmasta yhteistyöstä Euroopan rajojen puolustamiseksi, ja kun tässä ei näy mitään parannusta, CD&V:n linja pysyy. Samanlaista näkyy tämän aamun uutisten mukaan twiitanneen myös Suomesta Kokoomuksen Petteri Orpo.

Tuo kirjeessäkin mainittu EPP:n ryhmyri ja kärkiehdokas Manfred Weber puolestaan singahti tiistaina Budapestiin neuvottelemaan Orbánin kanssa. Mielenkiintoisessa englanninkielisessä 444.hu-uutissivuston artikkelissa Péter Magyari arvelee, että Weber onnistui pikavierailullaan ennen muuta edistämään omaa vaalikampanjaansa: rakentamaan omaa imagoaan, terävöittämään omaa profiiliaan ja hälventämään niitä epäilyksiä, joiden mukaan tämä väritön baijerilaispoliitikko olisi liian hyvää pataa oikeistopopulistien kanssa. Orbánin kirjeen tultua julkisuuteen myös Weber on kommentoinut, että anteeksipyynnöt eivät riitä eikä eurooppalaisten perusarvojen kysymyksistä tingitä tai neuvotella. Samoin Weberin saksalaisen kotipuolueen CSU:n puheenjohtaja Markus Söder on ilmoittanut, että Orbánin – eikä vain Orbánin puolueen vaan joidenkin muidenkin puolueiden – on nyt päätettävä, mitä linjaa he haluavat noudattaa, että tämänhetkinen luottamuspula saadaan pysyvästi korjatuksi. (Näihin muihin puolueisiin kuulunee ainakin Slovenian entisen pääministerin Janez Jansan johtama Slovenian Demokraattipuolue SDS, jonka edustaja on jo kertonut slovenialaiselle lehdelle, että jos Fidesz erotetaan EPP:stä, myös SDS lähtee.)

Tässä on siis taas kerran kyse siitä, mitä Orbán itse on nimittänyt riikinkukkotanssiksi: poliittisesta pelistä, jossa komeaa pyrstöä väläytellen otetaan askel taaksepäin että päästään huomaamatta ottamaan kaksi askelta eteenpäin, sanotaan yhtäällä yhtä ja toisaalla toista. Äärimmilläänhän tämä on viime vuodet merkinnyt sitä, että Brysselissä ollaan niin kilttiä poikaa, yhteistyökykyistä ja -haluista eurooppalaista (sillä EU-tukiaisilla on rakennettu sekä Unkarin talouden tämänhetkiset suotuisat luvut että Orbánin ja hänen lähipiirinsä oligarkkien luksuselämä), kotimaassa taas panetellaan kansalle Eurostoliittoa ja pelotellaan Brysselin, tuon uuden Moskovan, katalilla juonilla. (Euroopan oikeistopopulistien EU-Neuvostoliitto-vertaukset panevat kyllä kysymään, missä ovat EU:n vankileirit ja valloitussodat ja miten nopeasti voi unohtua se, millaista oikeassa Neuvostoliitossa oli.) Riikinkukkotanssi on perustunut paljolti myös siihen kuvitelmaan, että Unkarin sisäpolitiikka on turvassa kielimuurin takana. Näinhän ei kuitenkaan enää ole, kun jopa kansainvälinen ns. valtamedia on ruvennut yhä enemmän uutisoimaan Unkarin asioista.

Kuten juuri nähtiin, Sorosin ja Junckerin kuvilla pelotteleva julistekampanja (“Teilläkin on oikeus tietää, mitä Brysseli kaavailee!”) nostatti melkoisen kansainvälisen kohun ja pakotti Unkarin päättäjät Canossan-matkoille ja anteeksipyyntöjä esittämään. Manfred Weberin Unkarin-vierailun alla julisteet poistettiin kipikiireesti ainakin keskeisimmiltä paikoilta kuten lentokentän ja Budapestin keskustan välisen reitin varrelta. Tilalle liisteröitiin uudet plakaatit, joissa kehutaan Unkarin hallituksen nuorille aviopareille myöntämiä perheenperustamistukia. Eikä kestänyt kauaakaan, kun somekansa huomasi julisteen onnellisessa pariskunnassa jotakin tuttua. Nuorenparin kuva on kuvapankista, ja barcelonalainen valokuvaaja Antonio Guillem on tehnyt samojen mallien kanssa useita muitakin parisuhteen eri tilanteita esittäviä kuvia. Niistä yksi, ”Distracted boyfriend” eli vapaasti suomentaen ”Poikaystävällä lipsuu”, on aikamme suosituinta meemimateriaalia: ruutupaitaisen nuoren miehen, käsipuolessa riippuvan tyttöystävän ja houkuttelevan vieraan naisen kuvia on varustettu milloin minkäkinlaisilla teksteillä.

poikkikset

Tässä unkarilaista somea kiertävässä sommitelmassa alempaan meemikuvaan on kiteytetty se, mikä Unkarin nuorisoa oikeasti on viime vuodet houkutellut: ei perheen perustaminen valtion tuella vaan muutto Lontooseen.

Ulkomaiden lehdet Washington Postia myöten kirjoittelivat huvittuneina Unkarin hallituksen viestintäkömmähdyksestä, Index-uutissivusto puolestaan osui asian ytimeen paitsi vinoilemalla, pitäisikö seuraavaan hallituksen tiedotusjulisteeseen panna kuvitukseksi Grumpy Cat, myös muistuttamalla ironisesti, että julisteen laati selvästikin avokätisesti palkattu mainostiimi. Toisin sanoen: kampanjalla on ollut kiire, kun kävi ilmi, että Brysselissä todellakin hermostuttiin Soros-Juncker-julisteista, luultavasti hallitusta lähellä oleva graafinen suunnittelija on saanut mukavan palkkion helposta kuvavalinnasta, ja nyt hätiköinti ja korruptio näkyvät ikävästi työn jäljessä.

Ulkomaiden huomio siis kohdistuu Unkariin paljon aikaisempaa enemmän. Tämä koskee jopa Unkarin unkarinkielistä kulttuuria tuon hermeettiseksi luullun kielimuurin takana. Tänäänhän, 15. maaliskuuta, on yksi Unkarin kansallispäivistä, vuoden 1848 vallankumouksen muistopäivä. Muiden kahden merkkipäivän – elokuisen Pyhän Tapanin päivän ja lokakuisen vuoden 1956 kansannousun muistopäivän – rinnalla maaliskuun 15:nnella, johon liittyy kiinteästi muun muassa kansallisrunoilija Sándor Petőfin toiminta, on eräänlainen kultturelli profiili. Sen yhteydessä jaetaan valtion kulttuuripalkintoja ja lausutaan runoja.

(Tämän vuoden runonlausuntauutiseksi muuten pääsi kahdeksasluokkalainen lausunnanharrastaja Zalán, jonka piti lausua valtion virkamiesyliopiston (Közszolgálati Egyetem) upseerikoulutus- ja sotatieteellisen tiedekunnan kansallispäiväjuhlassa Sándor Petőfin vuonna 1847 kirjoittama runo “Olen unkarilainen”. Runon aiheena on Unkarin uljas menneisyys ja sorronalainen nykyisyys, ja Index-uutissivuston mukaan sen viimeinen säkeistö oli järjestäjille liikaa; lopulta koko ohjelmanumero peruutettiin. Näin kuuluvat runon viimeiset säkeistöt suorasanaisena raakasuomennoksena:

Olen unkarilainen. Mikä unkarilainen nykyään on?
Kuolleen kunnian kalpea haamu;
se välillä nousee esiin ja pian taas laskeutuu
– kun hetki on lyönyt – onkalonsa syvyyksiin.
Miten me olemmekin näin vaiti! Naapuriinkaan asti
tuskin annamme kuulua elonmerkkiä.
Ja omat veljemme ne yllemme laativat
surun ja häpeän mustaa pukua.

Olen unkarilainen. Ja kasvojani polttaa häpeä,
minun täytyy hävetä, että olen unkarilainen!
Täällä meillä ei vielä edes aamu sarasta,
vaikka muualla jo päivä paistaa.
Mutta minkään maailman aarteen ja maineen takia
en jättäisi synnyinmaatani,
sillä rakastan, palavasti rakastan ja palvon
kansaani vaikka häväistynäkin!”)

Ja nyt yksi kulttuuripalkinnon saajista on noteerattu ei vain sellaisissa unkarispesifisissä lähteissä kuin Éva S. Baloghin Hungarian Spectrum -blogiSüddeutsche Zeitungissa Wilhelm Droste kommentoi “Unkarin laakeriseppele” -palkinnon myöntämistä “antisemitistiselle kirjailijalle” eli runoilija Kornél Döbrenteille. Döbrentei aloitti kirjailijanuransa Kádárin Unkarissa 1960-luvun lopulla ja on järjestelmänvaihdoksen jälkeen siirtynyt yhä tiukemmin oikealle. Nykyään häntä ei niinkään tunneta runoistaan kuin omituisista juutalaisvastaisista möläytyksistään. Näistä kuuluisin on vuonna 2004 mielenosoituksessa pidetty puhe. Siinä Döbrentei puhui ”kansamme tuhoa tavoittelevasta, uskonnon varjolla harjoitetusta armottomasta sodasta” sekä ”unkarilaisten moraalisesta holokaustista, jota johtavat valeprofeetat valepuvussa, naamio kasvoillaan – vain heidän partansa ovat aitoja”. Viittaus juutalaisuuden stereotyyppeihin ei suomalaiselle ehkä automaattisesti aukea, mutta se oli unkarilaiselle yleisölle niin ilmiselvä, että useat nimekkäät kirjailijat erosivat puheen jälkeen Unkarin kirjailijaliitosta protestiksi, kun liitto ei ollut sanoutunut irti Döbrentein puheista. Droste toteaa viiltävästi, että Döbrenteitä käy suorastaan sääliksi: tätä palkintoa ei ole annettu hänen teoksilleen, joita Orbán ja kumppanit eivät lue sen kummemmin kuin ennenkään, vaan kyseessä on vain poliittinen signaali, torventörähdys tämänhetkisessä ns. kulttuurisodassa.

Niin, se antisemitismi. Sehän ei Unkarissa tarkoita sitä, mitä äkkinäinen ulkopuolinen sen luulisi tarkoittavan – ei synagogiin heitetä polttopulloja, ei juutalaisia (juurikaan) fyysisesti ahdistella eikä valtiovalta suinkaan avoimesti syrji juutalaisia natsi-Saksan tai Horthyn Unkarin malliin, päinvastoin Orbán poseeraa juutalaisjärjestöjen johtohenkilöiden rinnalla vakuutellen täydellistä nollatoleranssia antisemitismille. Juutalaisvastaisuus ei sinänsä ole Unkarin tämänhetkisistä ongelmista läheskään suurin, verrattuna vaikkapa korruptioon, köyhyyteen, romanien syrjäytymiseen, median muuttumiseen propagandatuutiksi, oikeuslaitoksen ja koulujärjestelmän rapautumiseen tai sairaanhoidon ja monien muidenkin alojen työvoimapulaan, joka uhkaa rampauttaa koko yhteiskunnan. Unkarin antisemitismin todellisuus ja ongelmallisuus piilee siinä, että se on näkymättömästi mutta elimellisesti rakentunut osaksi sitä toksista nationalismia (tai sanoisiko: haittaisänmaallisuutta), jolla Unkarissa on toki pitkät perinteet mutta jota erityisesti nykyinen hallitus kaikin voimin viljelee ja edistää. Tämä myrkyllinen nationalismi elättää naiivia populismia, salaliittoteorioita ja syntipukkijahteja, ruokkii tekopyhyyttä ja suvaitsemattomuutta, estää avoimen ja kriittisen keskustelun.

Tämä kaikki on saanut Unkarissa rauhassa rehottaa myös siksi, että unkarilaisten unkarinkielistä kulttuuria on pidetty kansallisena, sisäisenä asiana, jota ei koskaan voi vieras ymmärtää, muutamaa harvaa erikoisasiantuntijaa kenties lukuun ottamatta. Näin ei enää ole. Niin hassulta kuin se tuntuukin, Orbánin hallituksen tämänhetkinen riikinkukkotanssi propagandapyörityksineen ja -kömmähdyksineen on saattanut saada aikaan myös sen, että ulkopuolisten kiinnostus Unkariin muussakin kuin pelkästään poliittisessa mielessä herää. Ja että nämä harvat erikoisasiantuntijat – kuten tuon Süddeutschen artikkelin kirjoittaja, kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Wilhelm Droste – saavat erikoisosaamiselleen lisää huomiota. Näin Unkarin kulttuurille ehkä avautuu ikkunoita Eurooppaan, vaikka toisella tavalla ja toisissa kohdissa kuin viralliset kulttuuripoliitikot soisivat.

***

PÄIVITYS: Pakko lisätä vielä yksi kommentti kansallispäivän kulttuuripalkinnoista. Periaatteessa merkittäville tieteentekijöille myönnettävän Széchényi-palkinnon (sanon ”periaatteessa”, sillä viime vuosina palkinnon ovat saaneet mm. ”historiantutkija” Mária Schmidt sekä nykyinen inhimillisten voimavarojen ministeri Miklós Kásler) on juuri tulleen tiedon mukaan tänä vuonna saanut myös fransiskaaniveli Balázs Barsi, tässä blogissa aiemmin esitellyn ”Antigenderistin valan” kirjoittaja. Tätä on vaikea kommentoida muuten kuin toteamalla, että sydäntäni särkee kaikkien niiden tiedeihmisten puolesta, joille Széchényi-palkinto on vuosien mittaan myönnetty aivan oikeista ansioista.


Edessä Aasia, Itä

heinäkuu 21, 2017

Unkari kulkee vääjäämättä omaa illiberaalia tietään, vastoinkäymisistä ja ikävistä uutisista piittaamatta. Ja niitähän on viime aikoina taas seuraamiini oppositiomedioihin ilmestynyt, nostattamaan erinäisiä kitkerän vahingoniloisia keskusteluja.

Aloitetaan suurten transatlanttisten haaveiden kariutumisesta, josta kirjoittaa 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjassa ”tl;dr” Péter Erdélyi. Obaman hallinnon viimeisinä vuosina Unkarin ja USA:n välejä olivat alkaneet kiristää muun muassa Unkarin lähentyminen Venäjään (mm. Paksin ydinvoimalan laajennustilaus lainoituksineen, yleinen Putinin Venäjän ja Erdoğanin Turkin illiberaalien meininkien kehuminen, Venäjä-pakotteiden vastustaminen) sekä korruptioepäilyistä syntynyt konfliktinpoikanen Unkarin vero- ja tullihallituksen kanssa (siitäkin kirjoitin). Sekä Obama että ex-presidentti Clinton paheksuivat julkisesti Unkarin epädemokraattisia ja putinistisia meininkejä, Euroopan-asioista vastaava valtiosihteeri Victoria Nuland nimitti Orbánin illiberaalia systeemiä ”demokratian syöväksi”, ja kun uuden Unkarin-lähettilään nimityksestä keskusteltiin, jopa republikaanien senaattori McCain  innostui  luonnehtimaan Orbánia ”uusfasistiseksi diktaattoriksi”.

Ei siis ihme, jos Orbánin hallinto alkoi toivoa vallan vaihtumista ja presidentti Trumpilta suopeampaa kohtelua. Kun Trump sitten hieman yllättäen todella valittiin, Fidesz-puolueessa ilmeisesti yhä useammat alkoivat tosissaan uskoa, että Orbán oli silkkaa poliittista tarkkanäköisyyttään osannut asettua voittajan puolelle ja saisi kohta tästä palkkionsa. Kohta valintansa jälkeen Trump soittikin Unkariin ja kiitti Orbánia tämän tuesta. Jotkut arvelevat, kirjoittaa Erdélyi, että juuri tämä rohkaisi Orbánia käymään hyökkäykseen Central European Universityä eli ns. Soros-yliopistoa vastaan. (Soroshan oli Yhdysvalloissa demokraattien tärkeä tukija, vaikka syynä CEU:n vastaiseen hyökkäykseen saattoi olla sekin, että pelkät maahanmuuttajat eivät riittäneet viholliskuvaksi.)

Mutta kuinka kävikään? Atlantin takaa on Valkoista taloa myöten tehty selväksi, että USA ei hyväksy CEU:n alasajoa. (Tähän on ainakin se ilmeinen syy, kirjoittaa Erdélyi, että euro-atlanttisia, länsimaisia arvoja välittäviä amerikkalaisia yliopistoja toimii monissa muissakin, strategisesti paljon tärkeämmissä maissa, ja jos USA sallisi CEU:n nujertamisen, se voisi vaikeuttaa myös näiden muiden yliopistojen asemaa. Ja oli presidentti Trump itse asiasta mitä mieltä hyvänsä, yliopistokysymykset eivät välttämättä ikinä päädy hänen pöydälleen vaan niitä hoitaa kokenut ja pätevä virkamiehistö.) Samaan aikaan USA:ssa on tärkeisiin asemiin noussut Venäjään hyvin kriittisesti suhtautuvia henkilöitä, ja Venäjä-sotkuissaan kamppailevan presidentti Trumpin itsensäkin on pakko ottaa entistä tiukempi Venäjä-linja osoittaakseen, ettei ole Putinin taskussa.

Yhdysvaltain Eurooppa-suhteita siis käytännössä rakentavat ihmiset, joita Orbánin venäläisystävällinen politiikka ei erityisemmin miellytä. Edes unkarilaissyntyisen vitéz Sebastian/Sebestyén Gorkan nousu presidentti Trumpin neuvonantajaksi ei välttämättä avaa Orbánille Valkoisen talon ovia. Gorka on tosin kunnon oikeistonationalisti, mutta hänen välinsä Unkarin nykyiseen oikeistojohtoon ovat hieman kireät, ja niitäkin hiertää suhde Venäjään, joka Gorkalle on vain vanhan pahan Neuvostoliiton jatkaja.

Viktor Orbán odottelee yhä turhaan kutsua Valkoiseen taloon. Siellä kyllä vieraili Romanian (!) presidentti jo kesäkuussa, heinäkuun alussa taas Trump kävi Puolassa ja neuvotteli siellä myös Kroatian presidentin kanssa. Oikeastaan olennaisin käy ilmi jo tästä kuuluisasta toukokuun lopulla kuvatusta uutisvideosta, jossa Trump NATO-kokouksessa tuuppaa tieltään Montenegron pääministerin. Alussa näemme Trumpin ja Orbánin saapuvan kuvaan oikealta jutellen jotakin keskenään, ja Orbán on silminnähden onnensa kukkuloilla päästyään puheisiin Amerikan presidentin kanssa. Siinä samassa Trump jättää keskustelukumppaninsa kuin nallin kalliolle, työntää montenegrolaisen tieltään ja astuu kuvan etualalle. Orbán jää pitkän Trumpin taakse ja hänen hymynsä hyytyy niin, että katsojan käy suorastaan sääliksi.

***

Unkarin USA-suhteiden takkuiluun on siis ainakin kolme selvää syytä: Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Politico-sivusto kertoi äskettäin, erään nimettömänä pysyttelevän NATO-virkailijan kertomaan viitaten, että Unkari ei enää nauti puolustusjärjestökumppaniensa täyttä luottamusta: unkarilaisille kollegoille ei ilman muuta anneta salaiseksi luokiteltua informaatiota. Ilmeisesti yhä laajemmin pelätään, että Unkarista on tulossa Venäjän portti NATO:n ja EU:n järjestelmiin.

Politicon artikkelissa mainitaan myös täälläkin esillä ollut tietoturvaskandaali: äskettäin toimitetun ns. kansallisen konsultaation (”eikö niin, että Soros ja maahanmuuttajat on pahoja, joohan, joohan?”) nettiversiossa pyörivä venäläinen koodi toimitti vastaajien henkilötiedot suoraan venäläiselle Yandex-palvelimelle. Tietoturvaongelmat muuten jatkuvat: käynnissä olevia uinnin maailmanmestaruuskisoja varten rakennettiin langaton vierailijaverkko, ja aivan kisojen alla alkoi julkisuuteen levitä tieto, jonka mukaan verkon taustalla oleva azerbaidžanilainen (!) yhtiö kerää verkon käyttäjien tietoja hieman epäilyttävällä tavalla. Ministeri János Lázár ei osannut hälventää epäilyksiä mitenkään vaan kehotti kisavieraita varmuuden vuoksi jättämään kännykkänsä kotiin – nyt puolestaan verkkoa pyörittävä unkarilainen yhtiö on vakuuttanut, että azerifirma ei enää ole kuvioissa mukana eikä verkon käyttäjien tietoja kerätä mihinkään. Ketähän tässä uskoisi?

Perin merkillinen on ollut myös viime kuukausina julkisuudessa pyörinyt ns. Magomedin juttu. Sen jälkeen kun pääsiäisenä unkarilainen aktivisti Gergő Komáromy oli töhrinyt neuvostoliittolaisten vapauttajien muistomerkkiä punaisella maalilla täytetyn ilmapallon avulla ja saanut sakkotuomion, häneen otti yhteyttä hieman uhkaavan oloinen tšetšeenimies Magomed Dasajev ja antoi ymmärtää, että Venäjällä ollaan tapahtuneesta hyvin hyvin vihaisia ja Komáromyn pitäisi pyytää anteeksi. Anteeksipyyntö suoritettiinkin ja julkistettiin videolla netissä. Siitä pitäen on Unkarissa ihmetelty, mikä Magomed oikein on miehiään – kansalaisuutta vailla mutta näköjään ongelmattomasti Unkarissa oleskeleva ”liikemies”, jonka monenlaisiin liiketoimiin viranomaiset eivät näköjään halua puuttua ja joka on vihjaillut omaavansa ystäviä korkeilla paikoilla.

Unkari siis jatkaa ”avausta itään”, merkillisine seurannaisilmiöineen. Samaan aikaan unkarilaiset valuvat länteen. Etenkin nuorten ja nuorehkojen koulutettujen ammattilaisten maastapaosta on valitettu jo pitkään. Lääkärien ja sairaanhoitajien osalta aivovuoto on saavuttanut hälyttävät mittasuhteet jo aikoja sitten, mutta viime aikoina on alettu puhua työvoimapulasta monilla muillakin aloilla. Metallialalla tilannetta on koetettu korjata tuomalla maahan työntekijöitä Serbiasta ja Ukrainasta, mutta noloin tuloksin, kertoi RTL-kanavan uutislähetys äskettäin: saatuaan Unkarissa koulutuksen ja paperit nämä metallimiehet olivat muitta mutkitta jatkaneet matkaa läntisemmän Euroopan lihapatojen ääreen. Olisikohan sittenkin kannattanut maahanmuuttajavastaisen propagandan sijasta panostaa edes muutaman koulutuskelpoisen ja työhaluisen pakolaisen sijoittamiseen?


Viikonlopun Usko tai älä -paketti

Toukokuu 6, 2017

Hyvät lajitoverit, en tänään ehdi kirjoittaa syvällisempiä analyyseja, mutta haluaisin jakaa lukijoitteni kanssa kolme (három a magyar igazság, kuuluu Alexander Stubbin kuuluisaa kolmea pointsia ennakoiva sanonta) merkillistä tarinaa tai nykykielellä WTF-elämystä viime päiviltä.

***

Tai viikoilta. On kulunut jo parisen viikkoa siitä, kun sosialisteista lohjenneen oppositiopuolue Demokratikus Koalíción johtaja, entinen sosialistipääministeri Ferenc Gyurcsány toi julkisuuteen merkillisen ilmoituksen. Hänen tietoonsa on nimittäin tullut, että pääministeri Orbán on venäläisten määräysvallassa: Orbánia voidaan kiristää, koska Putinin pojilla on hallussaan Fidesz-puolueen ja pääministerin laittomaan rahaliikenteeseen liittyviä dokumentteja. Itse asiassa Gyurcsány on kuulemma tiennyt asiasta jo vuosikaudet, mutta vasta äskettäin hän oli ”välikäsien” kautta päässyt itse näkemään ”jäljennöksiä tietyistä dokumenteista”, jotka vahvistavat syytökset. Gyurcsány on nyt ilmoittanut tekevänsä kaikkensa saadakseen nämä dokumentit käsiinsä ja julkistaakseen ne. Pääministeri Orbánin hän puolestaan haastoi todistamaan viattomuutensa tai vaihtoehtoisesti haastamaan hänet oikeuteen. Muussa tapauksessa hän tulee pitämään Orbánia ulkovallan agenttina.

Orbán tietenkin kieltäytyi kommentoimasta ja pelkästään nauroi koko jutulle. Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun Venäjän vaikutusvallasta Unkarin yhä Putin-tyylisempää meininkiä pyörittäviin vallanpitäjiin spekuloidaan kaikenlaista. Näin droidokországa (Droidien maa) –kuvablogisti:

droidok

(”Rakas Johtaja:”) Jatkamme vapaustaistelua Lännen sortoa ja niin kutsuttua ”tervettä järkeä” vastaan!

Samanlaisia epäilyjä nousi esiin jo ns. Gecigaten aikaan, kun Orbánin kanssa riitautunut entinen helmaystävä ja mediaoligarkki Lajos Simicska kertoi julkisuudessa epäilevänsä, että Orbán olisi jo nuorena varusmiehenä värvätty valtion tiedusteluelimien ilmiantajaksi ja tähän liittyvät dokumentit olisivat nyt Kremlin hallussa. Mahdolliset todisteet ovat kuitenkin pysyneet piilossa yhtä tiukasti kuin mahdollinen dokumentaatio presidentti Trumpin aikoinaan Moskovassa harrastamista kultasuihkuleikeistä.

Ei myöskään Gyurcsányn uhoamia todisteita ole vielä ilmestynyt esiin. Ei voi kuin ihmetellä, mihin fiksu mies, monissa liemissä keitetty poliitikko, entinen pääministeri oikein pyrkii tällä kummallisella kohulausunnolla. (Yhtenä taustatekijänä varmasti on se, että Gyurcsányn DK-puolueen kannatusluvut pyörivät tällä hetkellä jossain kolmen-neljän prosentin paikkeilla.) Vähän tulevat mieleen Paavo Väyrysen tuoreimmat tempaukset.

***

Palataanpa sitten Central European Universityn, hallituksen ja sen medioiden kielellä ”Soros-yliopiston” taisteluun olemassaolostaan. Sen ytimessähän on ”Lex CEU”, poikkeusmenettelyin pikavauhtia parlamentista läpi runnottu laki, joka tekee CEU:n toiminnan käytännössä mahdottomaksi. (Samalla hallitus väittää, että kysymys on pelkästään ulkomaalaisten yliopistojen toiminnan säännönmukaistamisesta ylipäätään ja että ongelmana CEU:n suhteen on ollut, että se ei ole noudattanut Unkarin lakia – siis tätä lakia, jota vasta nyt ruvettiin säätämään?)

Nyt Tamás Lattmann -niminen oppositioaktivisti ja oikeustieteilijä on löytänyt pienen mutta kummallisen juridisen kompastuskiven. Nimittäin: Lex CEU:n poikkeuskäsittelyn käynnistänyt parlamenttialoite on annettu ja allekirjoitettu varapääministerin, hallituskoalition pientä apupyöräpuoluetta, kristillisdemokraattista KDNP:tä edustavan Zsolt Semjénin toimesta Budapestissa 3. huhtikuuta 2017. Mutta tänä kyseisenä päivänä Semjén oli virallisella vierailulla Iranissa neuvottelemassa yhteisestä ydinreaktorien rakentamisesta. Ellei Budapestin ja Teheranin välille ole pystytetty teleporttiyhteyttä, Semjénin allekirjoitus on juridisesti ottaen väärennös, aloite siis pätemätön, joten Perustuslakituomioistuimen pitäisi julistaa koko Lex CEU mitättömäksi, väittää Lattmann. Pääministerin kansliasta selitetään, että Semjén allekirjoitti paperin jo maaliskuun 31:ntenä mutta päiväykseksi merkittiin aloitteen jättöpäivä, mikä ”ei ole sääntöjen vastaista”.

Säännöt ja lait sikseen. Unkarissa on tehty lain puitteissa ja ulkopuolella niin paljon kummallisia asioita, että perin omituista olisi, jos tämmöinen muotovirhe kaataisi hallituksen käynnissä olevan Sorosin- ja maahanmuuttovastaisen sotaretken, jonka panttivangiksi CEU on joutunut.

***

Ja lopuksi hieman musiikkia. Vanhemmissa suomalaisissakin laulukirjoissa seikkaili unkarilainen kansanlaulu Megismerni a kanásztsuomennoksena, joka on hyvin uskollinen alkutekstille:

Käynnistänsä tunnetaan / kunnon sikopaimen,
kirjailluista virsuistaan / ja pussistaankin vainen.
Hei, elo sikopaimenen / on parasta, min tiedän.
Kun mä muuhun kyllästyn, / niin päivät niin mä vietän.

Paimen onko kotonaan? / Vaimo yksin on sen.
Paimenta en kaipaakaan, / vaimon luokse juoksen.
Hei…

Unkarin kansallislaulusta taas on puolestaan ollut täällä puhetta joskus ennenkin. Kansallisrunoilija Ferenc Kölcseyn sanoittama ja Ferenc Erkelin sävelittämä Himnusz on juuri niin hitaan ylevä ja haikean juhlava kuin eurooppalaisten kansallisvaltioiden kansallislaulut yleensä tuppaavat olemaan. Melodia kylläkin kulkee duurissa, mutta teksti huokuu perinteistä isänmaallisen kärsivää itsesääliä ja kutsuu avuksi korkeampia voimia. Siteeraan muistista samoin varsin alkutekstille uskollista koulukirjasuomennosta, jonka tekijää en valitettavasti nyt muista ulkoa:

Herra, siunaa meitä, suo / riemu madjaareille,
kättes vahva turva tuo / taistelussa meille.
Raastamille kohtalon / vuos’ suo onnen uuden,
maksanut tää kansa on / lunnaat vastaisuuden.

Metriikan alalla sivistyneemmät lukijat ehkä arvaavatkin, mitä nyt seuraa. 444.hu-sivuston ilkeä toimittaja oli saanut käsiinsä videomateriaalia pieneltä Táplánszentkereszt-nimiseltä paikkakunnalta Länsi-Unkarista ja otsikoi: ”Uusi fideszläinen kansallislaulu on paljon parempi kuin se avuton ja ankea vanha.” Kuten Táplánszentkeresztin nuorisopuhallinsoittokunnan 15-vuotisjuhlissa kuvattu video osoittaa, yleisön kanssa oli haluttu vetää läpi muutamia isänmaallisia yhteislaulunumeroita. Lääninhallitustason fideszläinen isokiho kömpi lavalle, tarttui mikrofoniin ja tulkitsi Unkarin kansallislaulun a cappella Sikopaimenlaulun sävelmällä.

Kuvitteliko joku vielä, että Unkarin nykyiset vallanpitäjät edustavat perinteisiä, konservatiivisia ja kristillis-kansallisia arvoja?


Agentteja oomme kaikki

huhtikuu 19, 2017

Tänään tulee Unkarin parlamentin käsiteltäväksi pahamaineinen ns. agenttilakiehdotus eli laki ”ulkomailta tuettujen järjestöjen läpinäkyvyydestä”. Lakia on siis monesti jo verrattu Putinin Venäjän agenttilakiin, mutta samantapainen laki on myös Israelissa. Tiettävästi Israelissa lain valmistelussa tai ainakin kampanjoinnissa pääministeri Netanjahua on avustanut amerikkalainen kampanjaguru Arthur Finkelstein, sama mies, joka on toiminut myös Viktor Orbánin neuvonantajana. (Ja josta Unkarin oppositioviestimet taannoin kaivoivat esille sen yksityiselämän yksityiskohdan, että hän on aviossa miehen kanssa. Missä ei tietenkään ole mitään pahaa – on vain hupaisaa, että tämän Finkelsteinin avustuksella tehdään poliittisia kampanjoita, joiden kohdeyleisön kovaa ydintä ovat Unkarin homokammoiset ja juutalaisvihaiset piirit.)

444.hu-uutissivuston mukaan lain tarkoituksena on vain nöyryyttää: se velvoittaa kansalaisjärjestöt, jotka vuoden aikana ovat saaneet ulkomailta tukea vähintään 7,2 miljoonan forintin (23.000 €) verran, ilmoittautumaan viranomaisten tällaisista järjestöistä ylläpitämään listaan sekä merkitsemään kaikkiin julkaisuihinsa, että kyseessä on ”ulkomailta käsin tuettu järjestö”. Lain valmistelijat vetoavat läpinäkyvyyteen ja yhteiskunnallisesti merkittävän tiedon julkisuuteen, mutta itse asiassa tämä virtuaalinen hihamerkkipakko ei tuo mitään uutta, sillä tähänkin mennessä kansalaisjärjestöt on lailla velvoitettu julkistamaan saamansa rahoituksen lähteet.

Periaatteessa kriteerinä on pelkästään ulkomailta saadun tuen määrä (summa on määritelty tämänhetkisten terrorismin ja rahanpesun vastaisten lakien pohjalta), eikä laki siis ota kantaa järjestöjen tarkoitusperiin tai rahoittajatahoihin – periaatteessa on yhdentekevää, onko kyseessä Saudi-Arabiasta käsin rahoitettu wahhabiittimuslimitoiminta, Romanian unkarilaisten kulttuurijärjestö tai jokin EU-tukea saava organisaatio. Lain tähtäimessä on kuitenkin, sikäli kuin Fidesz-puolueen varapuheenjohtajaa Szilárd Némethiä on uskominen, ilmeisesti ennen kaikkea kolme kansalaisjärjestöä: ihmisoikeusjärjestöt TASZ (Társaság a Szabadságjogokért) ja  ”Unkarin Helsinki-komitea” (Magyar Helsinki Bizottságsekä korruptionvastainen  Transparency International. 

444.hu-sivuston toimittaja Péter Magyari otti jo aiemmin yhteyttä hallituksen tiedottajiin kysyäkseen, mihin perustuvat äskettäin kansalaisille lähetetyn ns. kansallisen konsultaation (”Pysäytetään Brysseli!”) oudot kysymykset. Esimerkiksi: mikä voimassa oleva tai suunniteltu EU-määräys muka pakottaisi Unkarin poistamaan valtion mahtikäskyllä määräämät energianhintojen alennukset (rezsicsökkentés), perumaan suunnitellut veronalennukset tai asuttamaan maahan laittomia maahanmuuttajia? Magyari tiedusteli myös, mitkä kansainväliset järjestöt pyrkivät läpinäkymättömin keinoin vaikuttamaan Unkarin sisäisiin asioihin ja mitkä niistä ovat yllyttäneet Unkariin pyrkiviä maahanmuuttajia laittomiin tekoihin. Vastausta ei kuulunut, eikä tietenkään voinutkaan kuulua. Jos kansainväliset järjestöt olisivat todella syyllistyneet johonkin tällaiseen, ne olisi voitu Unkarin lain mukaan panna syytteeseen ja asiasta nostaa kova meteli jo kauan sitten.

Olen viime aikoina usein siteerannut 444.hu-sivustoa, josta on vähitellen tullut yksi keskeisiä Unkari-uutisten lähteitäni, eikä vain siksi, että sen ote on hauska ja räväkkä ja kommenttiketjuissa irrottelee vitsikäs ja kriittinen (joskin rääväsuinen ja pahimmillaan todella rasittavan äijäseksistinen) virtuaaliyhteisö. (Siis todellakin: kommenttiketjuja, joissa ei pelkästään tyhmyys tiivisty!) 444.hu:n perustivat muutama vuosi sitten Index.hu-portaalista lähteneet toimittajat, joita alkoi hermostuttaa Indexin ajautuminen valtakunnan oligarkkiverkoston hallintaan. (Kaikesta huolimatta Index on yhä melkoisen kriittinen ja lukukelpoinen, varsinaisiin hallituksen ohjailemiin medioihin verrattuna, joihin nykyään kuuluu myös entinen itsenäinen uutisportaali Origo.hu.) Eilen tätä historiaa muisteli sivuston artikkelissaan Péter Uj, kertoillen hallituksen yrityksistä leimata 444.hu Tiedättehänkeiden kätyriksi.

Nimittäin: Ennen vuoden 2014 vaaleja 444:n pojat hakivat ja saivat Open Society Institutelta (Soros!) avustusta mobiilisovelluksen kehittämiseen, jolla saattoi julkaista vaalikampanjasta otettuja kuvia ja tiedotuksia. Myöhemmin hallituksen mediat huomasivat (”vajaa vuosi sen jälkeen, kun itse olimme kirjoittaneet asiasta ja informoineet alan lehdistöä”, Uj piruilee), että 444.hu:n julkaisijayhtiöstä oli ostanut osuuden MDIF-niminen sijoitusrahasto, ”jonka takana on György Soros”. Itse asiassa MDIF:n tukijoista yksi on ”Sorosin” Open Society Institute, lisäksi sen rahoittajiin kuuluu useita länsieurooppalaisia valtiollisia kehitys- ja hyväntekeväisyyssäätiöitä esimerkiksi Hollannista, Sveitsistä ja Ruotsista, ja 444.hu valitsi MDIF:n rahoittajakumppanikseen nimenomaan siksi, että Index-kokemuksiensa jälkeen se halusi olla mahdollisimman riippumaton Unkarin hallituksista, edustaisivat ne mitä puoluetta hyvänsä. Hallituksen tukemat viestimet olivat myös kauhulla panneet merkille, että 444.hu:n julkaisijayhtiön johtokunnassa on ulkomaalaisten rahoittajien edustajina kaksi (!) ulkomaalaista. Viis siitä, että nämä ovat vähemmistönä ja että johtokunnalla ei ole oikeutta puuttua 444.hu:n sisältöihin – niistä vastaavat pelkästään toimittajat.

Toista oli vielä tammikuussa 1990, kun silloinen nuorten kapinallisten järjestelmänkaatajien Fidesz ja nuori Che Guevara -partainen Viktor Orbán vaativat puolueetonta joukkotiedotusta (nostalgiajulisteen julkaisi äskettäin Örülünk, Vincent? -blogi):

tuntessvelunk

”Mitä tarvitaan vapaisiin vaaleihin? Puolueeton sisäministeriö, puolueeton joukkotiedotus. Horváth lähti – ei riitä vielä! Pozsgay erosi – ei riitä vielä! Loppu sisäiselle turvallisuuspoliisille! Vaadimme puoluediktatuurista vapaata tv:tä! OSOITA MIELTÄ KANSSAMME sisäministeriön ja tv:n edessä…”

Jotenkin pelottaa, että Central European Universityn ja riippumattomien kansalaisjärjestöjen jälkeen seuraavaksi tulilinjalle joutuvat todellakin vapaat viestimet.

Tätä kirjoittaessani Keski-Eurooppaan on iskenyt takatalvi. Ikkunani takana kieppuu lumihiutaleita, ja 444.hu:n sääpalsta vinoili vielä äsken, että ”ulkomailta käsin tukea saava säärintama uhkaa Unkaria”. Mielenosoitussäät tulevat lähipäivinä olemaan aikaisempaa paljon kehnommat, ja kuitenkin viikonlopuksi olisi luvassa sekä CEU:n vastainen (!) mielenosoitus (”nyt riittää Soros Army!”) että vitsipuolue ”Kaksihäntäisen koiran” järjestämä parodinen ”rauhanmarssi hallituksen ja Venäjän puolesta, kaikkia muita vastaan” (viittaa hallituksen sponsoroiman ”kansalaisjärjestön” aiemmin järjestämiin mielenilmausmarsseihin). Näin Koirapuolueen tapahtumaa mainostetaan Facebookissa:

Olemme saaneet tarpeeksemme itsestämme ja kaltaisistamme ulkovaltojen agenteista, jotka monta kertaa päivässä kavallamme isänmaan.
Jo riittää keskikaupungin huumehuuruinen liberaalikommunistianarkistiroskaväki!
Jo riittää sorosin ulkomailta kuskaama valekansalaisjärjestöjen häiritsijäsakki, joka levittää kaikenlaisia tauteja eikä kunnioita kulttuuriamme!
Jo riittää kaikki ne, jotka eivät ole fideszläisiä!
Jo riittää se, että EU tuputtaa maallemme rahaa!
Jo riittää sananvapaus!
Jo riittää se, että vieläkin on oppositiomedioita!
Jo riittää se, että vieläkin pidetään vaaleja!
Jo riittää koko tämä demokratiaksi kutsuttu älyttömyys!
Siksi marssimme nyt kaduille itseämme vastaan ja näytämme itsellemme, missä paikkamme on. Ei varmasti ainakaan Unkarissa.
Kulkue lähtee Oktogon-aukiolta ja etenee viisisakaraisen kommunistitähden muodossa, millä ilmaisemme ihailuamme ainoaa oikeaa valtiota, Venäjää kohtaan.
Mielenosoittajia kuljetetaan paikalle kaikkialta ilmaislennoin!

 

Juupajuu. Tässä taannoin esittelin luovan uudelleenmuokkauksen kuuluisasta järjestelmänvaihdoksen aikaisesta vaalijulisteesta, jossa entisiä neuvostomiehittäjiä kuvaavan paksuniskaisen koppalakkimiehen kuvaan oli läiskäisty yksinkertainen ja tuonaikaisten unkarilaisten puisevalla pakkovenäjälläkin helposti ymmärrettävä teksti Товарищи, конец! (‘Toverit, loppu!’). Nyt Index-portaalin mainio piirtäjä Grafitember kääntää kaverin toisinpäin: Товарищи, начинается! Toverit, se alkaa!

nachinaetsja

 


Ja taas on kansa kaduilla

huhtikuu 13, 2017

Central European Universityä sortavan uuden lain käynnistämät mielenosoitukset jatkuvat yhä. Maanantaina, presidentti Áderin allekirjoitettua lain, Budapestissa useampia tuhansia kokoontui spontaaniin mielenilmaukseen. Keskiviikkona puolestaan järjestettiin monenlaisia tempauksia eri puolilla maata, pääkaupungissa Civilizáció-niminen, useita kansalaisjärjestöjä edustava ryhmä kutsui Sankarten aukiolle koolle mielenosoituksen vapaan kansalaisyhteiskunnan puolesta. Aiheena ei siis ollut pelkästään CEU:n kohtalo vaan myös valmisteilla oleva, ulkomailta tukea saavien kansalaisjärjestöjen rekisteröitymistä vaativa laki, jota monet ovat jo verranneet Putinin Venäjän pahamaineiseen ”agenttilakiin”.

Tapahtuman otsikko oli Hősök Vetója (Sankarien veto), puhujina neljä naista (!) – CEU:n opiskelija Luca László, köyhien romanien syrjäytymistä vastustavan Igazgyöngy-säätiön edustaja Nóra L. Ritók, ihmisoikeusjärjestö TASZ:n Stefánia Kapronczay sekä ympäristönsuojeluun kohdistuvaa kansalaistoimintaa tukevan Ökotárs-säätiön Veronika Móra.

civil

Pysäytyskuva Drónmédian videosta 444.hu-sivuston artikkelista.

Onneksi on keksitty nuo kuvauslennokit: monituhatpäisestä väkijoukosta muodostettu sydämenkuva on kuvittanut tänään monia uutisia. Oma suosikkini on kuitenkin fennougristikollega Csilla Horváthin nappaama kuva György Zalan kuuluisasta ”Seitsemän päällikköä” -veistosryhmästä, joka valmistui aikoinaan unkarilaisten maahantulon tuhatvuotisjuhlan kunniaksi 1896. Ylipäällikkö Árpád on nyt (taas) saanut tehtäväkseen johdattaa unkarilaiset Eurooppaan:

euarpad

Varsinaisen mielenosoituksen päätyttyä tuhansia mukana olleita jäi vaeltelemaan pitkin kaupunkia aamuyöhön asti. Raporttien mukaan tunnelma oli kuin piknikillä tai teknobileissä, vapautunut, enimmäkseen iloinen ja väkivallaton. Mukavat, nuoret ihmiset ovat kuin heränneet horroksesta ja löytäneet toisensa, ja uuden joukkovoiman tunnossa on mukava huutaa kuorossa esimerkiksi ”Eurooppa!”, ”Vapaa maa, vapaa yliopisto!”, ”Demokratiaa!”, ”Meille riitti!” – tai Mocskos Fidesz! (‘Likainen Fidesz!’), Repülővel jöttünk! (‘Tulimme lentokoneella!’), Ki nem ugrál, gázszerelő, hej, hej! (‘Joka ei pompi, on kaasuasentaja!’ – viittaus entiseen kaasuasentajaan ja nykyiseen käsittämätöntä vauhtia rikastuneeseen suurliikemieheen, pääministeri Orbánin naapuriin, luottomieheen ja luultavasti bulvaaniin Lőrinc Mészárosiin, josta on tullut jonkinlainen korruption ikoni) – tai, maanantaista saakka János Áderiin tähdättyä haukkumanimeä bajszos szar! (‘viiksekäs paska’).

Tämähän kuulostaa siis mahtavalta. Ihmiset ovat heränneet osoittamaan mieltään, ja nimenomaan nuoret ihmiset, jotka ymmärtävät, että kysymys on heidän tulevaisuudestaan – monissa aiemmissa mielenilmauksissa on nähty lähinnä perinteisten puolueiden vanhenevaa kenttäväkeä ja joutilaita eläkeläisiä. Siitä huolimatta oppositioviestimissä ja omassa somekuplassani kuuluu myös oudon sapekkaita ja epäluuloisia ääniä. Joo joo, kivahan se on järjestää tämmöisiä pride-henkisiä hipsteribileitä, missä muodostetaan sydämenkuvaa, juodaan siideriä ja väkivallattomasti ollaan sillai kaikkien kivojen ja hyvien asioiden puolesta. Mutta keneen se oikeasti tehoaa? Samaan aikaan Orbán ja pojat nauravat partaansa, sillä ensi vuonna on tulossa vaalit, mutta ellei vaalilainsäädäntöä muuteta ja/tai jostain vihdoinkin ilmesty opposition rivit kokoavaa oikeaa poliittista puoluetta ja karismaattista johtajaa, Fidesz-puolue saattaa kurinalaisine, Brysselin terrorilla ja maahanmuuttajatulvalla peloteltuine eläkeläisäänestäjineen jälleen korjata riittävän äänimäärän, että sen yksinvalta voi jatkua.

Mielenosoituksista on käynyt selväksi, että kysymys ei enää ole pelkästään yhden eliittiyliopiston kohtalosta vaan laajemmin vapaudesta, demokratiasta, kansalaisyhteiskunnasta ja Euroopasta. Kaduilla hyppivät ja huutavat nuoret ovat saaneet tarpeekseen korruptiosta, näköalattomuudesta ja yhä enemmän 1930-luvun mieleen tuovasta propagandatykityksestä. Heitä, toisin kuin Fidesz-puolueen syvien rivien mummoja ja pappoja, ei pysty pelottelemaan Brysselillä eikä ehkä edes pahoilla ”migranteilla”. He ovat yllättävän valveutuneita – 444.hu:n toimittaja ihmettelee lukiolaisilta vaikuttavia tyttöjä, jotka eivät vain tiedä, kuka Zsolt Bayer on vaan myös joukolla haukkuvat tätä. (Bayer, Fidesz-puolueen kantaporukkaan kuuluva ”riippumaton” journalisti tuottaa aina tarvittaessa poliittisesti epäkorrektia, siis rasistista ja sovinistista vihapuhetta niille potentiaalisille äänestäjille, jotka tykkäävät, kun asiat ”sanotaan suoraan”. Nyt hän on pauhannut blogissaan mielenosoittajille, että ”saatte vielä tuntea, miltä tuntuu olla vainottuna ja uhattuna”.)  Ja mielenkiintoista on myös, että nämä nuoret, jotka koko tietoisen ikänsä ovat eläneet Orbánin ”antikommunistisessa” järjestelmässä ja tuntevat reaalisosialismin vain historiankirjoista, myös ymmärtävät pelätä Unkarin ajautumista jälleen Moskovan komentoon ja huutaa, kuin vuonna 1956 konsanaan, ruszkik haza! (‘Ryssät kotiin!’). Ykköskysymys on nyt, löytyykö tälle uudelle poliittiselle voimalle järkevää ja toimivaa kanavaa.

henkilotiedot

Hallituksen uusinta ”kansallista konsultaatiota” mainostavaan ”Pysäytetään Brysseli!” -julisteeseen on liimattu konsultaation verkkosivuston taannoiseen tietoturvajupakkaan viittaava lisäkysymys: ”Suostun siihen, että henkilötietoni lähetetään Moskovaan.” Vastausvaihtoehdot ”kyllä” ja ”da”. (Kuva vitsipuolue ”Kaksihäntäisen koiran” FB-sivulta.)

Hallitus on tietenkin ryhtynyt vastatoimiin. Pelkkä Sorosin haukkuminen (ja kytkeminen pakolaiskriisiin eli pelottavien ”maahanmuuttajien” tulvaan) ei riitä, vaikka toki silläkin linjalla yhä jatketaan. Nyt hallitusta lähellä oleva Századvég-tutkimuslaitos on pantu tekemään gallup ja toteamaan, että enemmistö kansasta kannattaa uutta korkeakoululain muutosta. Samaan aikaan vaikuttaa siltä, kuin hallitus etsisi erilaisia pakoteitä CEU-kriisistä – Yhdysvalloista käsin on nimittäin tehty selväksi, että toisin kuin Orbán toivoi, hänen sielunveljensä Trump ei vaivaudu tulemaan apuun, päinvastoin. Apulaisvaltiosihteeri Hoyt Yee lähetettiin Budapestiin tekemään selväksi, että koko Yhdysvaltain hallitus on CEU:n puolella ja toivoo uuden lain peruuttamista. Opetusasiain valtiosihteeri Palkovics puolestaan on jo tarjoillut omituista takaporttiratkaisua, joka jonkinlaisella sisäisellä lisenssijärjestelyllä mahdollistaisi CEU:n toiminnan siinäkin tapauksessa, että uusi laki tekee sen mahdottomaksi. Rehtori Ignatieff ei lämpene ajatukselle.

Operaatio CEU on siis tuottanut Orbánin hallitukselle melkoista ulkopoliittista takapakkia. Samaan aikaan kypsymässä ovat ”agenttilain” sekä uusien Venäjä-kytkösten paljastumisen mahdolliset poliittiset seuraamukset. Mielenkiintoista.

Lopuksi vielä 444.hu-sivustolta muutamia näytteitä eilisillan ja viime yön iskulauseista:

hellodikty

vibratort

En tahdo diktaattoria vaan vibraattorin!

adernyeli

Orbán on geci [Orbánin ja hänen entisen mediaoligarkkinsa Lajos Simicskan kuuluisasta välirikosta muistuttava haukkumasana, joka kirjaimellisesti tarkoittaa, hm, miehisiä ruumiinnesteitä], Áder nielee sen.

vaderorban

Sinä olit Valittu! Sinun piti tuhota diktatuuri, ei tuoda sitä takaisin! Sinun piti tuoda tasapaino Unkariin, ei viedä sitä Putinin käsiin!

 


Perusitävaltalaiset Putinin ja Trumpin esikartanoissa

joulukuu 25, 2016

Nyt on Itävallan liittopresidentinvaalien tulos sitten virallisestikin aivan varma. Valitusaika umpeutui juuri, ja tällä kertaa hävinnyt ehdokas Norbert Hofer ja hänen puolueensa, oikeistopopulistinen FPÖ eivät enää yrittäneetkään kiistää sitoutumattoman vihreän Alexander Van der Bellenin vaalivoittoa. Nyt on maassa rauha, ja jouluperinteiden vaalimiseen voi omistautua myös FPÖ:n johtaja HC Strache: Itävallassa lahjat tuo perinteinen kultakiharainen ”Kristuslapsi”, Christkindl, ei mikään kansainvälinen cokismainosten joulupukki, Weihnachtsmann!

strache_christkind-1

Disclaimer: Kuva on satiirisaitilta Die Tagespresse, enkä mene takuuseen sen todenperäisyydestä. Die Tagespressen sivulla se kuului liikuttavaan tarinaan wieniläisestä Heinz-Christian S:stä, joka ei vielä aikuisenakaan ole menettänyt uskoaan Christkindiin. Jutun lopussa on pari mukamas-päivitystä: Heinz-Christian S. kertoo vahvistuneensa uskossaan nähtyään vaaleakiharaisen olennon konttaavan ohitseen, ja uusintapäivitys oikaisee, että kyseessä ei ollutkaan Christkind vaan Ursula Stenzel (joka tunnetusti ei sylje lasiin) matkalla glögikojulta kaupunginvaltuustoon.

Viikkoa ennen joulua tosin FPÖ:n johto ehti suunnata katseensa myös kauemmaksi ja piipahtaa työvierailulla Moskovassa. Putinin ”Yhtenäinen Venäjä” -puolueen kanssa allekirjoitettiin viisivuotinen yhteistyö- ja yhteistoimintasopimus, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat mm. säännöllisesti neuvottelemaan ja vaihtamaan kokemuksia esimerkiksi puolueorganisaation toiminnan, nuorisopolitiikan ja lainsäädännön alalta sekä tukemaan yhteistyöä talouden ja kaupan alalla.

Sopimuksessa on myös erillinen kohta, jossa molemmat osapuolet lupaavat tehdä yhteistyöä ”nuoriso-, nais-, sivistys-, avustus- ja muissa yhteiskunnallisissa järjestöissä”, päämääränä ”ystävyyden vahvistaminen sekä nuoren sukupolven kasvattaminen isänmaallisuuden (Patriotismus) ja työn ilon hengessä”. Viimeksi mainittu muotoilu on ”Yhtenäisen Venäjän” puolueohjelman mukainen ja heijastelee myös suoraan Neuvostoliiton aikaista poliittista kielenkäyttöä. Oikeastaan selvemmin ei voisi esiin tuoda sitä, miten yks-yhteen Euroopan kansallis-konservatiivisen oikeistopopulismin ideologia sopii putinismin jälkineuvostoliittolaiseen aatejatkumoon: ei ole tarvinnut kuin poistaa ne muutamat tasa-arvon, kansainvälisyyden ja yleismaailmallisten ihmisoikeuksien riekaleet, joita Neuvostoliiton aikaan vielä liehuteltiin, ja vaihtaa marxismin tilalle yhtä pinnallisesti ja pieleen ymmärretyt ”kristilliset arvot”.

FPÖ:n Venäjän-matka on tietenkin nostattanut odotettuja reaktioita. Der Standard -lehden haastattelussa sosiaalidemokraattien (SPÖ) toiminnanjohtaja Georg Niedermühlbichler oudoksuu tämmöistä ulkomaisten puolueiden kanssa tehtyä yhteistyösopimusta – kaikki puolueethan toki pitävät yhteyttä ulkomaisiin aatetovereihinsa, mutta tämmöinen virallinen sopimus on aika epätavallinen ratkaisu. Myös sopimuksen kohta, jossa FPÖ ikään kuin lupaa säännöllisesti raportoida venäläisille Itävallan tilanteesta, haiskahtaa Niedermühlbichlerin mielestä suorastaan KGB-meiningeiltä. ”Itävallan Kokoomuksen” ÖVP:n johtaja, varaliittokansleri Reinhold Mitterlehner – joka ei suinkaan ole Venäjän-vastaisten pakotteiden suuri ystävä – moittii FPÖ:n vierailijoita tilannetajun puutteesta keskellä Syyrian sotaa ja humanitaarista kriisiä, johon Venäjällä on tunnettu osuutensa, ”puuttuu vain, että olisivat vielä lähteneet käymään Aleppossa”. Puolueen pääsihteeri Werner Amon luonnehtii FPÖ:n Moskovan-vierailua ilmauksella außenpolitische Geisterfahrt. Saksan kielen termillä Geisterfahrer, ’kummitusajaja’, ei ole kunnon suomalaista vastinetta, mutta se tarkoittaa autoilijaa, joka jostain syystä ajaa moottoritietä väärään suuntaan, ja Amonin ajatus on siis, että populistien ulkopoliittinen seikkailu tuottaa hengenvaarallisia riskejä ulkopolitiikan normaaliin menoon. Itävallan vihreät puolestaan ovat jo julistaneet FPÖ:n ”Putinin viidenneksi kolonnaksi EU:ssa”.

Samassa Der Standardin jutussa, jossa Mitterlehneriä ja Amonia siteerataan, pääsee ääneen myös Innsbruckin yliopiston ulkopolitiikan tutkija ja Venäjä-ekspertti, professori Gerhard Mangott, jonka mielestä Yhtenäinen Venäjä on jo pitkään ollut rakentamassa jonkinlaista konservatiivista allianssia Euroopan oikeistopopulistipuolueiden kanssa. Ydinkohtia tässä ovat perinteinen kansallismielinen isänmaallisuus, yksilön oikeuksien alistaminen isänmaan edulle, sekä ”perinteisten arvojen” puolustaminen. Viimeksimainittuja Mangott ei määrittele, mutta niillä tarkoitettaneen valkoisen keskiluokkaisen heteromiehen perusoikeuksia ajaa autolla, syödä lihaa, inhota ”feministejä”, vihata homoja, pelätä muslimien maahanmuuttoa ja sanoa neekereitä neekereiksi. Aatteellisella puolella yhteensopivuus on siis vähintäänkin riittävä.

Venäjän ohella FPÖ on ehtinyt rakentaa suhteita jo toiseenkin suuntaan. Jo loka-marraskuun vaihteessa korkea-arvoinen FPÖ-delegaatio käväisi Amerikassa republikaanisia aateveljiään tervehtimässä, ja Strachen Facebook-sivulla (joka siis on ”perusitävaltalaisten” tärkeimpiä Internet-tiedotuskanavia) kerrottiin heidän tavanneen mm. Donald Trumpin tärkeän neuvonantajan, entisen sotilastiedustelupäällikön, kenraaliluutnantti evp. Michael T. Flynnin (tästä raportoi myös Itävallan lehdistö). Jostain syystä tämä uutinen ei kuitenkaan miellyttänyt Flynniä tai muuta Trumpin tiimiä. Ilmeisesti saksalaisen kielialueen äärioikeistolaisissa natsileima istuu yhä tiukassa. Ja natsien, noiden absoluuttisten pahisten kanssa ei USA:n naiivin suuren yleisön silmissä kehdata veljeillä, vaikka todellisuudessa aatteellinen yhteensopivuus olisi miten ilmeinen hyvänsä. Kenraali Flynn kiisti tiedottajiensa välityksellä jyrkästi koskaan tavanneensa ”mainittua itävaltalaista poliitikkoa” ja sitä paitsi ”sanoutuu jyrkästi irti tällaisia asenteita ja näkökantoja edustavista ryhmistä” (kertoo mm. Kurier-lehti, viitaten esimerkiksi äärioikeistolaiseen Breitbart-portaaliin).

Kun yhdysvaltalaisten vastaväitteet tulivat julkisuuteen, FPÖ:n europarlamentaarikko Harald Vilimsky riensi apuun ja julisti, että Strachen Facebook-sivulla kerrottu kyllä pitää paikkansa. Strache itse ei tosin tavannut Flynniä, koska oli samana iltana ollut vieraana Itävallan New Yorkin -pääkonsulin luona, mutta kaksi muuta FPÖ:n edustajaa olivat ihan oikeasti vierailleet Trump Towerin 63:nnessa kerroksessa ja tavanneet siellä Flynnin henkilökohtaisesti. Itse asiassa Strachen tiedotteen sanamuoto olikin hivenen harhaanjohtavan moniselitteinen: valtuuskunnan nimilistan alla oli lueteltu, keitä kaikkia tavattiin ja missä käytiin, mutta ainakin tällä hetkellä Facebookissa esillä oleva versio muistuttaa (tämä muistutus lienee lisätty jälkikäteen), että Strache itse ei ollut aivan kaikissa tapaamisissa mukana.

Itävallan medioissa ja somessa käykin nyt sitten kiista siitä, vääristelevätkö FPÖ:n ilkeät vastustajat Strachen sanoja vai valehteliko puoluejohtaja kannattajilleen. (Ynnä siitä, montako kerrosta oikeasti Trump Towerissa on, tai oliko Itävallan pääkonsulin tapaaminen niin tärkeä juttu, että sen takia kannatti jättää tulevan presidentin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja tapaamatta.) Puustakatsojaa taas mietityttää, jääkö tämän kiistan alle se suurempi kysymys, mitä yhden oppositiopuolueen ulkopoliittinen sooloilu kahden suurvallan johtajien esikartanoissa oikein merkitsee. Mitä ”kansallismielinen” puolue on vieraille valloille luvannut, ja onko kaikille täysin selvää, kenen nimissä ja millä valtuuksilla se huseeraa? Varsinkin kun populististen puolueiden tapana on jo lähtökohtaisesti vetää paksut yhtäläisyysmerkit itsensä ja ”kansan” välille.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Kaikesta huolimatta – toiveikasta ja rauhallista joulunpyhien jatkoa ja valoisampaa uutta vuotta teille, hyvät lukijat!