Kielipuolet heimolaisemme

Aivan äskettäin julkistettiin uusi Eurobarometer-tutkimus eurooppalaisten kielistä ja kielitaidosta. Edustavien otosten perusteella kaikissa EU-maissa tehdyt galluptutkimukset paljastavat kaikenlaista mukavaa, kuten että suomalaisista 70% katsoo osaavansa englantia ainakin sen verran että pystyy keskustelemaan, kaikkein parhaiten englantia osaavat ei-englanninkielisistä kansoista maltalaiset (89%), tanskalaiset ja ruotsalaiset (86%), mutta laajimmat kielitaidot on luxemburgilaisilla, joista 84% osaa äidinkielensä lisäksi vähintään kahta muuta kieltä. Kaikista eurooppalaisista keskimäärin vain (?) 46% ei osaa mitään muuta kieltä äidinkielensä lisäksi.

Itävalta-Unkari-akselilla tilanne, Eurobarometer-tutkimuksen kolmen eniten osatun kielen listan valossa, on aika mielenkiintoinen. Itävaltalaiset ovat kohentaneet englannintaitoaan huomattavasti sitten edellisen Eurobarometer-tutkimuksen (2006) ja ohittaneet ainakin englannintaidossa suomalaiset (saksalaisista puhumattakaan, jotka ovat jääneet kauas taakse): 73% sanoo pystyvänsä keskustelemaan englanniksi. Muita kieliä ei sitten niin ihmeesti osatakaan: 11% osaa ranskaa ja 9% italiaa. Unkarilaisten ennestäänkin kehnot kielitaidot taas ovat heikentyneet entisestään: melkein kaksi kolmasosaa unkarilaisista (65%) ei osaa mitään vierasta kieltä, mikä on koko EU:n heikoin tulos (suomalaisista ”vain” 25% ei pysty keskustelemaan millään muulla kuin äidinkielellään, ruotsalaisista yksikielisiä on vain 9% ja luxemburgilaisista vain 2%). Vaikka englanti on Unkarissa lopultakin ohittanut saksan eniten osattujen kielten listalla, sitä puhuu madjaareista edelleenkin vain 20%. Saksaa ilmoitti osaavansa 18%, ja kolmanneksi top three -listalle pääsi ranska, jota osaa unkarilaisista huikeat 3%.

(Mielenkiintoista muuten, että siinä missä koulujen pakkoruotsi ja pakkoiiri ovat kantaneet edes jonkinlaista hedelmää – Suomessa ruotsia puhuu 44%, irlantilaisista ilmoitti iiriä osaavansa 22% – Unkarin top three -listalla ei näy jälkeäkään siitä pakkovenäjästä, jota vuosina 1949–1989 koulunsa käyneet sukupolvet joutuivat vuosikausia jyystämään. Rinnastus ruotsiin ja iiriin tietenkin ontuu sikäli, että venäjä ei ole ollut unkarilaisille mikään perinteinen vähemmistö- eikä kontaktikieli, eikä se unkarilaisessa kulttuurissa ollut millään tavalla erityisesti läsnä ennen kuin sitä sosialismin aikaan ruvettiin sinne tuomaan, tunnetulla menestyksellä. Jos ei kontakteja Varsovan liiton miehitysjoukkoihin lasketa, ja kukapa niitä haluaisi laskea, niin keskiverto-kecskemétiläisen tilaisuudet päästä oikeasti käyttämään venäjän kieltä olivat luultavasti vielä vähäisemmät kuin keskiverto-pieksämäkeläisen chanssit päästä puhumaan ruotsia.)

Unkarilaiset ovat siis Euroopan kielitaidottominta kansaa ja jäävät vertailuissa jopa italialaisten ja brittien jälkeen. Kun taannoin postasin tämän Facebook-seinälleni, jouduin mielenkiintoisiin keskusteluihin unkarilaisten kollegojen kanssa. Joista muuten useimmat osaavat erinomaisesti useita vieraita kieliä. (Olen myös Itävallassa toisinaan törmännyt saksankielisiin itävaltalaisiin, joilla on se käsitys, että unkarilaiset ovat varsinaisia kielihirmuja, koska heidän omassa tuttavapiirissään on unkarilaisia, joilla on huomiotaherättävän hyvät ja laajat kielitaidot. Selvästikään tasan eivät käy onnen lahjat.) Kaikki kyllä myönsivät, että vieraiden kielten osaaminen on Unkarissa heikoissa kantimissa, mutta samaan hengenvetoon monet halusivat vähän suhteellistaa tätä surkeaa tutkimustulosta. Käydäänpä nämä kootut selitykset läpi.

Ensimmäiseksi on tietenkin muistettava, että monissa EU-maissa eniten osattujen kielten listalla komeilee kansalliskielen läheinen sukukieli. (Tähän tilastovääristymään viittasi myös HVG-viikkolehti pikku-uutisessaan, muuta reaktiota en ole vielä Unkarin lehdistössä huomannut.) Slovakeista 47% puhuu tšekkiä, sloveeneista 61% osaa kroaattia, tanskalaisista 13% ruotsia ja portugalilaisista 10% espanjaa, mikä ei tietenkään ole paljon kummoisempi suoritus kuin se klassinen ”suomee ja savvoo, hilijoo ja kovvoo”. Samainen lista kuitenkin paljastaa, että pelkkä sukulaisuus ei riitä. Vaikka yhteinen pohja huimasti helpottaakin kielen oppimista, silti tarvitaan jonkinlaista altistusta ja motivaatiota. Kuvaavaa kielten arvovaltasuhteille on, että vaikka melkein puolet slovakeista osaa tšekkiä, tšekeistä taas slovakkia ilmoitti osaavansa vain 16%; Ruotsissa tanska (tai norja) ei mahtunut top three -listalle (englannin ja saksan jälkeen ruotsalaisten kolmanneksi paras kieli on ranska, jota osaa 9%), ei myöskään Suomessa viro (vaikka virolaisista 21% ilmoitti osaavansa suomea).

Toinen aivan aiheellinen huomautus: Unkari on hyvin homogeeninen maa, etnisiä unkarilaisia on pitkästi yli 90% ja niistä lopuistakin (esimerkiksi romani- ja slovakkivähemmistöistä) suuri osa puhuu unkaria vahvimpana tai ainoana kielenään. Monissa muissa maissa taas kielitaitoprosentteja kasvattavat maahanmuuttajat tai vanhat vähemmistöt, jotka puhuvat maan kansalliskieltä vieraana kielenä tai, jos pitävät maan kansalliskieltä äidinkielenään, ovat maininneet vieraana kielenä osaavansa omaa perintökieltään. Esimerkiksi Espanjan tilastossa eniten osattuja vieraita kieliä ovat englannin jälkeen espanja (siis esimerkiksi katalaanien ja baskien tai maahanmuuttajien puhumana vieraana kielenä) ja katalaani (vahva vähemmistökieli ja sitä paitsi läheistä sukua espanjalle, joten monet espanjan- ja muunkinkieliset ovat sitä oppineet). Saksan listalla kolmantena kielenä on saksa, Britannian listalla toisena englanti. Ja kun brittien parhaiten hallitsemaa vierasta kieltä ranskaa puhuu vain 19% kansasta, aivan selvää on, että britit ovat välttyneet joutumasta yksikielisyystilaston kärkeen vain sen ansiosta, että vähemmistöjen ja maahanmuuttajien lukuisat perintökielet toimivat yhä kielitaitovarannon kasvattajina, eli melkoinen osa briteistä puhuu englannin ohella esimerkiksi punjabia, karibiankreolia tai kantoninkiinaa.

Kolmanneksi voi tietenkin kyseenalaistaa koko tutkimusmenettelyn. Kielitaitoprosentit perustuvat gallup-haastateltujen omaan arvioon, ja käsitys siitä, millainen kielitaito riittää keskustelun ylläpitämiseen, voi eri maissa ja eri kulttuureissa olla aivan erilainen. Muistan kaukaa takavuosilta yhden Suomessa toimineen Goethe-instituutin saksanopettajan huokauksen: hänellä oli ollut Välimeren maista oppilaita, jotka osasivat viisi sanaa saksaa ja halusivat keskustella politiikasta, suomalaiset taas eivät suostu avaamaan suutaan jos pelkäävät, että nyt tulee väärä artikkeli. Ilmeisesti Unkarin kielenopetus on onnistunut kommunikaatiovalmiuksien kehittämisessä vielä kehnommin kuin Suomen, eli niitäkään kieliä, joita periaatteessa on koulussa opittu, ei uskalleta puhua.

Mutta ongelman ydintähän nämä selitykset eivät poista: suomalaiset osaavat englantia paljon paremmin ja sen lisäksi saksaa yhtä hyvin kuin unkarilaiset, vaikka nämä kielet ovat suomalaisille vähintäänkin yhtä kaukaisia. Jokin Unkarin kielenopetuspolitiikassa on siis pahasti pielessä. Perinteinen syntipukki on tietenkin sosialisminaikainen pakkovenäjä, jota kukaan ei halunnut oppia mutta joka neljän vuosikymmenen ajan vei tunteja ja resursseja muilta kieliltä. Lisäksi englanti ja saksa ovat olleet jonkinlaisessa kilpailuasetelmassa ja edelleenkin usein sulkevat toisensa pois. Tyypillistä on, että koulujakäyneet unkarilaiset osaavat joko englantia tai saksaa, eivät molempia. Ja tiedän unkarilaisia kollegoja, jotka nykyään ovat totisissa vaikeuksissa, kun pelkällä saksalla ei pärjääkään kansainvälisissä tiedekuvioissa, toisin kuin heille opintiensä alussa uskoteltiin.

Jo aiemmin, presidentti János Áderin kehnon englannintaidon pähkäilyn yhteydessä, tulin kertoneeksi omat kokemusperäiset vaikutelmani unkarilaisten kielitaidosta: ne unkarilaiset, jotka oikeasti osaavat kieliä, ovat joko oleskelleet pitempään ulkomailla, käyneet jotain poikkeuksellisen tasokasta eliitti- tai kielikoulua tai muuten oikein erikseen opiskelleet kieltä, esimerkiksi vanhempien koulun oheen kustantamilla yksityistunneilla. Tavallisesta unkarilaiskoulusta ei näytä kunnon kielitaitoa irtoavan, ja edelleenkin on ihan mahdollista, että yliopistollisen loppututkinnon suorittanut ihminen on lukenut kaikki kurssikirjansakin unkarilaisina käännöksinä eikä osaa kunnolla yhtään vierasta kieltä. (Pari suomalaiskollegaani joutui taannoin Unkarissa autokolariin ja sen jälkeen sairaalaan yhden matkustajan vammoja hoidattamaan. He olivat aika järkyttyneitä, kun sairaalan lääkärin kanssa ei pystynyt keskustelemaan ei saksaksi eikä englanniksi.)

Jokin siis on unkarilaisten koulujen kielenopetuksessa vialla. En itse ole tämän alan asiantuntija enkä tiedä, mitä Unkarin koulujen sisällä tapahtuu, mutta yksi ilmeinen selitys on tullut monesti esille keskusteluissa unkarilaisten tuttujen kanssa: kehnosti koulutetut ja epäpätevät opettajat. (Ja tähän on heti lisättävä, että ihan varmasti Unkarissa niin kuin kaikkialla muuallakin on taitavia ja työhönsä sitoutuneita opettajia. Kysymys on järjestelmästä kokonaisuutena.)

Vanhempi polvi (esimerkiksi Amerikassa Unkarin asioista kirjoitteleva Eva S. Balogh loistavassa blogissaan) muistaa vielä, mitä tapahtui 1940-luvun lopulla, kun pakkovenäjä tuotiin kouluihin: venäjän opettajiksi uudelleenkoulutettiin hätäpikaa esimerkiksi saksan tai ranskan opettajia, kun mokomia lännen imperialistikieliä ei enää koulujen ohjelmassa tarvittu ainakaan entisiä määriä. Sama toistui toisin päin neljäkymmentä vuotta myöhemmin: entiset vihatun bolševikkimolotuksen opettajat pantiin uudelleenkoulutukseen, ja he joutuivat opettamaan englantia tai saksaa samalla kun itse opiskelivat sitä. Tarinat ”opettajasta, joka on vain lukukappaleen tai parin verran oppilaitaan edellä” kuulostavat uskomattomilta, mutta olen kuullut niitä monen monituiselta ns. varmalta taholta. Tällaisella pohjalla toimiva kielenopetus ei tietenkään voi olla muuta kuin tekstien, sanojen ja kirjan sääntöjen ulkoa opettelemista, mistään autenttisten kommunikaatiotilanteiden harjoittelemisesta ei voi olla puhettakaan.

Tätä järjettömyyttä ei voi muuten ymmärtää, kuin että päättäjätasolla on täytynyt vallita jokin yleinen tietämättömyys tai piittaamattomuus siitä, mitä kielten oppiminen tai opiskelu oikein tarkoittaa – mitenkään muuten ei voi selittää sitä, että kielenopettajiksi pannaan ihmisiä, jotka eivät kunnolla kieltä osaa. Varmaan näin vallitsikin: entisten aikojen herraspäättäjät olivat joka tapauksessa oppineet saksaa, ranskaa ja englantia kotiopettajalta tai hienostokouluissa eivätkä osanneet ajatella asiaa koko kansan koulujärjestelmän näkökulmasta, sosialismin aikaiset päättäjät (ainakin näiden ensimmäinen polvi) taas olivat paitsi ideologian sokaisemia ja kahlehtimia myös itse usein aika heikosti koulutettuja. Ehkä unkarilaisilla on myös kielten suhteen ollut jonkinlainen suurvaltaitsetunto: vanhassa Unkarin kuningaskunnassa, ensimmäiseen maailmansotaan asti, he olivat johtava kansakunta, jonka kieltä slaavien, romanialaisten ja saksalaisten oli opittava, jos tuumasivat tulla toimeen. Tietenkin entisessä monikansallisessa Unkarissa monet osasivat muita kieliä: rahvaan parissa oli usein jonkinlaista arjen monikielisyyttä, kun lähistöllä asuvien toisheimoisten kanssa oli jotenkin pystyttävä hoitamaan käytännön asioita, herrasväki taas tietenkin opetteli läntisiä sivistyskieliä sekä ennen muuta latinaa, joka Unkarissa oli hallinto- ja virkakieli 1800-luvulle asti. Kansallisromantiikan tuoksinassa tämä puoli sitten pääsi jollakin tavalla unohtumaan unkarin kielen ja (ah, nyyh, uhanalaisen) unkarilaisuuden vaalimisen tieltä.

Tähän soppaan on vielä lisättävä se autoritaarisuuden perinne, joka Sentroopan koulu- ja opetusjärjestelmää yleensäkin tuntuu leimaavan. Asiat ovat näin siksi, että minä sanon, että ne ovat näin. Tämä perinne tuntuu edelleenkin voivan hyvin Unkarin opetushallinnossa, ainakin päätellen monista opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmannin neronleimauksista. Kenties järkyttävin esimerkki nähtiin viime kesänä, kun Hoffmannin johdolla valmisteltu kielenopetusstrategia julkistettiin. Kas näin:

”… edullista on valita ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi jokin muu kuin englanti, didaktisista syistä. Englannin opiskelun alussa saavutetut, nopeat ja näyttävät tulokset voivat synnyttää oppijoissa sen harhaluulon, että vieraan kielen oppiminen on näin yksinkertaista. […] tarkoituksenmukaista on valita sellainen kieli, jonka rakenteinen kieliopillinen järjestelmä on yksiselitteisesti kuvattavissa ja jonka oppiminen merkitsee tasaisesti jakautuvaa rasitusta (esimerkiksi romaaniset kielet).”

Kielessä on siis oltava riittävästi morfologiaa, sanojen taivuttamista, jota on opeteltava jo alusta alkaen, että ylipäätään voitaisiin jotain tuottaa ja ymmärtää. Tausta-ajatuksena on selvästikin, että kielen oppiminen on sääntöjen opettelua, jossa ensin opetellaan kielen pienemmät rakennuspalikat – sanat ja niiden osaset – ja sitten edetään isompiin. Ja ilmeisesti on myös olemassa sellaisia kieliä, joiden säännöstö on jotenkin selkeämmin rakentunut ja ”yksiselitteisesti kuvattavissa” (mitä ihmettä tämä sitten tarkoittaakin), siis kieliä, jotka ovat jotenkin sisäisesti loogisempia, niin että niiden sääntöpohjainen opettelu on jotenkin järkeenkäyvempää kuin esimerkiksi englannin. Haiskahtaa siltä mytologialta, jota esimerkiksi ranskalaisessa perinteessä on vaalittu: ranska on kielistä loogisin. Ja yllätys yllätys, Rózsa Hoffmann on taustaltaan ranskan kielen opettaja.

Niin kuin monet tuohtuneet unkarilaiset kielenopetuksen ja kielitieteen asiantuntijat huomauttivat (esimerkiksi László Kálmán nyest.hu-kielitiedeportaalin artikkelissa), Hoffmannin neronleimauksella ei ole minkäänlaista järkevää kielitieteellistä tai kielididaktista perustaa. Mihin ihmeeseen perustuu esimerkiksi se ajatus, että helppouden ja onnistumisen kokemukset olisivat jotenkin haitallisia oppimiselle? (Tiettävästi tutkimustulokset viittaavat lähinnä päinvastaiseen.) Siitä huolimatta olen sittemminkin törmännyt tähän samaan ajatukseen – esimerkiksi eräässä taannoisessa konferenssissa, jossa puolestaan unkarilainen saksan kielen opettaja esitti samat perusteet tällä kertaa saksan puolesta. Ei missään nimessä ensin englantia, koska se on liian helppoa eikä opeta pääsemään käsiksi kielen logiikkaan!

(Tuon kyseisen konferenssiesitelmän jälkeen minun oli pakko pitää melko kiukkuinen puheenvuoro: vaikka olenkin englanti ensiksi -kielenopetuspolitiikan onneton uhri, kuten arvoisa yleisö äskeisestä saksankielisestä esitelmästäni varmaankin kuuli, uskallan olla eri mieltä siitä, että vieraiden kielten oppimisjärjestys olisi loppupelissä kovin olennaista – tärkeämpää on, miten ja milllä menetelmillä kieliä opetetaan ja onko sen ensimmäisen vieraan kielen jälkeen seuraaville muille riittävästi aikaa ja voimavaroja. Puheeni tuntui jäävän kärpäsen surinaksi faaraon korvissa.)

Ei siis näytä hyvältä unkarilaisten kielitaidon tulevaisuuskaan – paitsi niille, jotka lähtevät ulkomaille. Sekä yksityisille kielenopettajille ja kielikouluille.

Itävaltalaisten kielitaidon kysymyksiin palaan toivottavasti vielä tuonnempana. Lupsakkaa kesää, rakkaat lukijat!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: