Unkarilaisessa mediakuplassani käy jälleen mukava pulputus. Ensinnäkin: tuo presidentti Katalin Novákin eroon johtanut armahdusskandaali ei vieläkään ole täysin tyyntynyt. Armahdettu ”Endre K.”, lastenkodin apulaisjohtaja, joka oli suojellut pomoaan painostamalla tämän hyväksikäyttämiä poikia perumaan todistuksensa, oli nimittäin kohta vapauduttuaan ryhtynyt puhdistamaan mainettaan. RTL-teeveekanavan toimittajalle yksi entisistä uhreista kertoi, että Endre K. oli löytänyt hänet etsimällä ensin hänen äitinsä kodittomien yömajasta ja kuvannut kännykällään lausunnon, jossa poika kiisti Endre K:n painostaneen häntä. Endre K. oli nimittäin ostanut pojalle ja hänen äidilleen ruokaa, äidille tupakkaa, ja antanut vielä 6000 forinttia. Se on noin 15 euroa. Loputtoman surkea ja surullinen tarina onnettomien ihmisten hyväksikäytöstä jatkuu.
Siirrytäänpä paremmin toimeentulevien ihmisten pariin ja kulttuuriuutisiin. Budapestin musiikkiyliopistossa eli Liszt-akatemiassa hallituksen tuella läpi runnotun johtajanimityksen ja autoritaarisen johtamistyylin synnyttämä kuohunta jatkuu edelleen. Väkeä ilmeisesti lähtee ovet paukkuen, ja nyt viimeksi kulttuuri- ja innovaatioministeri János Csák jyrähti komeiden viiksiensä takaa, että Liszt-akatemia on opetuksen, tutkimuksen ja kansainvälisten saavutusten suhteen surkealla tasolla, ”ainoa yliopistomme, jonka kanssa on vaikea tehdä yhteistyötä”. Niin että turpa rullalle ja töihin.
Hupaisampi korkeakulttuuriuutinen liittyy Budapestin valtionoopperaan, jonka talous on ilmeisesti pahasti kuralla. Tätä paikatakseen oopperan johto keksi lisätä Orffin Carmina Buranan esitykseen – siis vain vähän yli tunnin mittaiseen teokseen! – puolen tunnin väliajan, jonka aikana yleisö ehtisi kuluttaa perinteisiä ylihinnoiteltuja taukovirvokkeita. Kapellimestari Tibor Bogányi ilmoitti oitis lähtevänsä koko produktiosta (jota on menestyksekkäästi esitetty jo pitkään), ja viime viikolla unkarilainen somesyötteeni oli täynnä toinen toistaan ilkeämpiä väliaikatarjoiluaiheisia meemejä ja pilakuvia, joissa esimerkiksi oopperan johtaja Szilveszter Ókovács paistaa pizzoja, kiertelee katsomossa nakkikärryn kanssa tai astuu näyttämölle sämpylätarjotin kädessä keskeyttämään Erkelin Hunyadi László -oopperan kuuluisan ”Juonittelija on kuollut!” -kohtauksen. Suosikkini kuitenkin filosofi György Gáborin lohkaisu:
Säveltäjältä on jo tilattu Bartókin ”Siniparran linnaan” täydennystä: seitsemän oven lisäksi musiikki kahdeksanteen oveen, josta pääsee puhvettiin.
Mutta tärkein kulttuuriuutinen toki liittyy tähän päivään. 15.3. on Unkarissa kansallinen juhlapäivä, jolloin muistellaan Euroopan hulluna vuonna 1848 alkanutta vapaustaistelua (joka päättyi seuraavana vuonna veriseen tappioon, niin kuin erinäiset muutkin Unkarin vapaustaistelut), kansallisrunoilija Sándor Petőfiä ja hänen ystäviään, ”maaliskuun nuoria”, jotka tämän kaiken käynnistivät. Tuon päivän aamuna Petőfi ja kumppanit kokoontuivat Budapestin Pilvax-kahvilassa ja lähtivät sieltä kaupungille. Useampaan otteeseen luettiin ääneen sekä 15 vaatimuksen lista (löytyy myös tuosta vuoden takaisesta blogistani) että Petőfin uusi runo ”Kansallislaulu” (Nemzeti dal), ja vallankumouksellisia seuraava mielenosoittajajoukko kasvoi monituhatpäiseksi. Kun 15 vaatimuksen luettelo oli pikavauhtia saatu painatetuksi Landererin ja Heckenastin kirjapainossa, mielenosoitus jatkui iltapäivällä kaupungintalolla, missä pormestari allekirjoitti vaatimukset, ja kansallisteatterissa, missä johtaja lupasi ottaa ohjelmistoon välillä kielletyn isänmaallis-romanttisen oopperan Bánk bán. Vaatimuksia toteuttamaan valittiin väliaikainen valiokunta, seuraavien päivien aikana sitten nimitettiin Lajos Batthyányn johtama Unkarin ensimmäinen riippumaton ministeristö ja alkoi prosessi, joka johti todelliseen vapaussotaan.
Viime vuosi oli kaiken lisäksi Petőfin syntymän 200-vuotisjuhlavuosi, joten tietenkin oli tullut uuden kansallismielisen kulttuurituotteen aika. Sen sai toteutettavakseen Philip Rákay (oikeasti hänen etunimensä on Kálmán, mutta se kuulostaa ilmeisesti liian juntilta, ulkomaalainen Philip – nimen unkarilainen muoto olisi Fülöp – on epävirallinen taiteilijanimi), hallitusta lähellä oleva mediapersoona ja tv-juontaja. Sama miekkonen tuotti jo pari vuotta sitten tässä blogissakin esitellyn, Unkarin 1200-luvun alun avaintapahtumista kertovan tv-sarjan Aranybulla, merkillisen sekoituksen opetuselokuvaa, dramatisoitua dokumenttia ja romanttista historiallista toimintasarjaa. Nyt Rákay sai uuteen Petőfi-aiheiseen tuotantoon todella runsaan rahoituksen, ja ilmeisesti Unkarin kaikkien aikojen kallein elokuva Most vagy soha! (‘Nyt tai ei koskaan!’, viittaus Petőfin Nemzeti dal -runoon) sai virallisen ensi-iltansa kansallispäivän aattona. Traileri antaa käsityksen elokuvan upeasta visuaalisesta maailmasta ja kalliisti rakennetusta epookista:
Ennakkoesityksiä on jo käynyt katsomassa sekä Fidesz-puolueen ja kulttuuripiirien kerma että joukko kriitikoita, ja arvostelut käyvät laidasta laitaan: hallituksen mediaimperiumi ylistelee taivaisiin asti, riippumaton media haukkuu. Youtuben Reelcrew-kanavan hemmo yrittää ankarasti olla objektiivinen ja jättää arvostelustaan pois kaiken ”poliittisen” (ikään kuin tämä tuote ei olisi pohjiaan myöten poliittinen, tämänhetkisten poliittisten vallanpitäjien propagandistinen tilaustyö). Tämän epäpoliittisuuteen pyrkivän arvion lopputiivistelmä: näkemisen arvoinen, teknisesti upeasti tehty elokuva, tietä näyttävä merkkiteos, vihdoinkin kunnon historiallinen toimintaleffa, jonka dramaturgia kuitenkin sortuu kovaan yrittämiseen, ylettömään paatokseen ja liikaan selittämiseen.
Kriittisempien arvioijien pääkohteena ei ole tekninen toteutus eikä taiteellinen vaikutelma sinänsä vaan elokuvan sisältö. Válasz-sivustolla András Stumpf toteaa, että Philip Rákay on tuottanut valkokankaalle Mária Schmidtin, Orbánin hovihistorioitsijan, unelman: tarinassa hyvät unkarilaiset ja paha Länsi (tässä tapauksessa: ilkeät itävaltalaiset) ovat vastakkain, tosiasioista viis. Maaliskuun 15:nnen vallankumous on haluttu esittää dramaattisena purkauksena, vaikka itse asiassa koko päivän tapahtumat olivat perin rauhanomaisia ja väkivallattomia. Toisin kuin elokuvassa esitetään, keisarilliset joukot eivät uhkailleet saati ampuneet mielenosoittajia, viranomaiset suostuivat vaatimuksiin ja allekirjoittivat ilman mitään yhteenottoja, ja varsinainen sota alkoi vasta myöhemmin.
Jotta tähän sinne tänne marssimiseen ja ylevien sanojen lausumiseen saataisiin vähän jännitystä ja teini-ikäisiinkin katsojiin uppoavaa menoa ja meininkiä, tarinaan on kehitetty täysin fiktiivinen toimintajuoni ja sivuhenkilö, joka itse asiassa painaa varsinaisen sankarin, kansallisrunoilija Petőfin, ja tämän todellisen tarinan melkeinpä sivuosaan. Elokuvassa on nimittäin mukana kuvitteellinen roisto ja isänmaanpetturi, unkarilaissyntyinen keisarillisen salaisen poliisin agentti Farkasch, joka tarinan kestäessä yrittää salamurhata Petőfin, mistä syntyy täysin keksittyjä takaa-ajo- ja taistelukohtauksia. (Merkillinen yhteensattuma muuten: Farkaschin esittäjä Lajos Ottó Horváth nähdään tässä trailerissa näyttävässä ikkunastahyppäämiskohtauksessa – varsinaisen putoamisen kai sentään suorittaa stunttimies. Samainen Horváth loukkaantui viime marraskuussa pienoisen kulttuuriskandaalin nostattaneessa onnettomuudessa, kun Kansallisteatterin Romeo ja Julia -esityksessä lavasteparveke yllättäen irtosi ja putosi monen metrin korkeudesta.)
Niin kuin sekä Stumpfin että 444.hu:n László Szilyn arvosteluissa nostetaan esiin, suurin ongelma on kuitenkin se, että vuoden 1848 vallankumous esitetään unkarilaisten kansallismielisenä kapinana Wienin hovin etnis-kielellistä sortoa vastaan. Pahikset puhuvat saksaa, Petőfi julistaa haluavansa, että hänen poikansakin saisi puhua unkaria. (Petőfin poika Zoltán syntyi tasan yhdeksän kuukautta myöhemmin, joten jos hänen vaimonsa Júlia Szendrey tuolloin oli jo raskaana, hän – toisin kuin elokuvassa annetaan ymmärtää – ei ainakaan voinut sitä vielä tietää.) Itse asiassahan unkari oli saanut virallisen kielen aseman jo 1844, sitä ei millään tavalla kielletty tai sorrettu, eikä ”maaliskuun nuorten” 15 kohdan vaatimuksissa edes mainita unkarin kieltä: vaatimukset koskevat demokratiaa, kaikkien kansalaisten tasa-arvoa lain ja verottajan edessä, puolueetonta oikeuslaitosta, lehdistön vapautta ynnä muuta tuon ajan Euroopassa riehunutta ääliöliberalismia.
Elokuvassa näyttävästi osoitellut Budapestin saksankieliset liike- ja katukilvet eivät olleet saksankielisiä minkään sortavan kielilain takia vaan siksi, että tuolloisen Budapestin asukkaista melkoinen osa puhui saksaa. Tuohon aikaan historiallisen Unkarin asukkaista etnisiä unkarilaisia oli alle puolet. Ja kun vapaustaistelun jälkeen joukko Unkarin armeijan upseereja kostoksi teloitettiin, näistä ns. Aradin veritodistajista melkoinen osa ei ollut unkarilaisia, jotkut eivät edes osanneet unkarin kieltä. Koko vapaustaistelu oli osa kaikkialla Euroopassa tuohon aikaan roihunnutta edistysmielistä kapinatunnelmaa. Se alkoi Wienistä kapinana keisarihovia ja feodaalista yhteiskuntajärjestystä vastaan, ja se päättyi 1849, kun Itävallan keisarin avuksi tulleet Venäjän imperiumin joukot löivät Unkarin viimeisen kapina-armeijan Világosin (Şiria) taistelussa. Mutta tämä negatiivinen Venäjä-kuvio ei varmaan tällä hetkellä sopisi Orbánin hallituksen tuella tuotettuun propagandaelokuvaan.
No, joka tapauksessa uutta elokuvaa tullaan varmasti lähivuodet katsomaan ja näyttämään osana kansallisen identiteetin rakennustyötä. Koululaisryhmien kuskaaminen elokuvan esityksiin on jo alkanut, ja lähitulevaisuuden kunniallisille historianopettajille tulee riittämään työsarkaa elokuvan nostattamien harhakäsitysten oikaisemisessa. Sitä odotellessa nostetaan jälleen esiin (kiitokset ex-Twitterin NAFO Hungaryn pojille ja tytöille) vähän myöhemmän runoilijan, ”Unkarin Eino Leinon” Endre Adyn kirjoitus yli sadan vuoden takaa, Nyugat-lehdestä vuodelta 1910. Jälleen kerran, kuten monesti viime aikoina, Adyn kritiikki on pelottavan ajankohtaista:
Vuosikausien ajan on Unkarissa lähes rankaisematta pyörinyt häijy komedia Petőfin nimissä Petőfiä vastaan. Petőfiin tarrautuen kiihkoilevat, harhauttavat, hääräävät ja rikastuvat semmoiset ihmiset, jollaiset tuo entisten aikojen jumalainen nuorukainen, mies, joka osasi vihastuakin paremmin kuin me, olisi oitis piessyt verille. Huonoja kirjoja, farisealaisia puheita, innottomia juhlia ja innokasta liiketoimintaa tulla turahtelee. Ja yhtäkkiä, täydellisen röyhkeästi, Petőfin julistavat omakseen juuri ne, joita Petőfi eniten inhosi. Kansaa vihaavat herrat, nunnaluostareita perustavat mahtimiesten rouvat, papit koreissa kasukoissaan ja suurten herrojen katalat rengit tulevat esiin – Petőfiä kantaen. Samoin kuin ne, joita Petőfi inhosi vieläkin enemmän: pelkurit, tyhjän, valheellisen isänmaallisuuden toitottajat, ja ennen kaikkea huonot kirjailijat, lahjattomuudet.
Sentrooppa-Santra 