Ajan kuvaa

elokuu 26, 2019

Tästä piti tulla kommentti Facebook-kaverini seinälle, sitten postaus omalleni, mutta lopulta oli pakko kirjoittaa koko juttu auki tänne. Tämmöinen kuva nimittäin kiertää nyt unkarilaisessa somekuplassani.

kalocsa.jpg

Kuva on peräisin KoronaFM-radioaseman sivuilla julkaistusta jutusta, jonka otsikkona on ”Tuhatvuotinen kohtaaminen Pyhän Tapani-kuninkaan kirkossa”. Kyseessä on tilaisuus, joka Unkarin kansallispäivän ja kansallispyhimyksen, valtion perustajakuningas Tapanin (Szent István) muistopäivän aattona järjestettiin Kalocsassa, noin Loviisan tai Uudenkaupungin kokoisessa mutta historiallisesti merkittävässä kaupungissa satakunta kilometriä Budapestista etelään.

Kuvan varsinaisena aiheena oleva ”vuosituhantinen kohtaaminen” tarkoittaa ilmeisesti sitä, että Kalocsan kirkossa ennestäänkin säilytetyn Tapani Pyhän pyhäinjäännöksen (ilmeisesti luunkappaleen?) rinnalle oli saatu toinen pyhäinjäännös, palanen pyhän Asztrik-piispan luuta. Nämä pyhäinjäännökset ovat keskellä kuvaa pienellä pöydällä koreissa kullatuissa ”lippaissaan”. Pöydän kummallakin puolella seisoo juhlavan yrmeä ilme kasvoillaan maastopukuinen sotilas, ase valkohansikkaisissa käsissään. Taustalla pönöttää ilmeisesti papistoa kaavuissaan. Ja koska ollaan Kalocsassa, kuuluisan kukkakirjonnan (kalocsai hímzés) kotikaupungissa, pöytä on peitetty värikkäin kukkakuvioin kirjotulla liinalla, ja aivan kuvan oikeassa laidassa näkyy naishenkilö puettuna samanlaiseen koruommelmaan.

Tässä on niin paljon omituista, etten tiedä, mistä aloittaisin. Tapahtuman varsinainen aihe on sinänsä aivan järkeenkäypä, vaikka vanhanaikaisen luterilaisen kasvatuksen saaneesta ihmisestä nuo pyhäinjäännösjutut saattavatkin tuntua oudolta taikauskolta. Pyhän Johannes Damaskolaisen määritelmän mukaan pyhäinjäännöksiä ei ”palvota” vaan ”kunnioitetaan” sitä Jumalan työtä, joka pyhimyksen kautta maailmassa ilmeni – eri asia toki, miten asia on vuosisatojen mittaan kansanhurskaudessa ymmärretty. Näyttävin pyhäinjäännösmeininki Unkarissa liittyy itseensä Tapani Pyhään ja hänen muumioituneeseen oikeaan käteensä (Szent Jobb)jota elokuun 20:nnen muistopäivän yhteydessä kuljetetaan riemusaatossa Budapestin kaduilla. (Käden kuljettamista varten vuonna 1938 rakennettujen koristeellisten vaunujen restaurointiin Unkarin hallitus myönsi äskettäisellä äkkipäätöksellään 70 miljoonaa forinttia eli yli 200 000 euroa. Kommenttiketjuissa kansa jaksaa populistis-demagogisesti miettiä, parantaako pyhän oikean käden voima sairaita tehokkaammin kuin Unkarin katastrofin partaalla horjuva terveydenhuolto, johon valtion varoja kenties myös olisi voinut sijoittaa.)

Pyhä Asztrik (kansainvälisemmin Astrik, Astericus tai Anastasius), Unkarin ensimmäinen arkkipiispa, tunnetaan epiteetillä koronahozó, ”kruununtuoja”. Legendan mukaan juuri hän kävi Tapani-kuninkaan lähettiläänä paavi Sylvester II:n luona vuoden 1000 tienoilla ja toi sieltä kruunun, jonka paavi – edellisenä yönä saamansa arkkienkeli Gabrielin ilmestyksen ohjaamana – oli päättänyt lähettää uuden kristillisen kuningaskunnan hallitsijan kruunausta varten. Itse asiassa ns. Pyhä Kruunu, jota nykyään säilytetään parlamenttitalossa, joka mainitaan perustuslaissa ja jonka pilkkaaminen on erikseen lailla kielletty, on tutkijoiden mukaan myöhäisempää perua, ja jos Astrikin legenda pitää paikkansa, se alkuperäinen paavin lähettämä kruunu, jolla pyhä perustajakuningas kruunattiin, on myöhemmin kadonnut. Tämä ei kuitenkaan estä kietomasta Astrikin pyhäinjäännöstä yhteen perinteisen unkarilaisen ”kruunuopin” kanssa, joka vähimmin esoteerisissakin muodoissaan palv… tuota, kunnioittaa Pyhää Kruunua merkkinä Unkarin valtakunnan eräänlaisesta jumalallisesta legitimaatiosta.

Tapani Pyhä ja hänen kruununtuojansa ovat siis symbolisesti läsnä asetelmassa, joka saa meikäläisenkin tyylitajuttoman estetiikkabarbaarin päästelemään piinattuja vingahduksia. Valtiomahdin symbolina seisovien sotilaiden moderni maastopuku ja sarjatuliaseet eivät kyllä oikein sovi yhteen vanhanaikaisen herrasmiestyylisten valkoisten hansikkaiden kanssa. (Jotenkin kaipailisin tähän kaluunaunivormua ja paraatimiekkaa, jollainen muuten Unkarin armeijassa on jälleen otettu käyttöön. Upseerien sotilasvalan vannomisen yhteydessä se – nyttemmin jälleen – tempaistaan huotrasta hihkaisten: Isänmaan puolesta kuolemaan saakka!) Tietenkin kannattaa muistaa, että Tapani Pyhä ei ollut mikään kaunosielu marjanpoimija vaan yhtä häikäilemätön ja väkivaltaa kaihtamaton kuin muutkin keskiajan kuninkaat. Voitettuaan vallantavoittelija-sukulaisensa Koppányn hän antoi leikata tämän ruumiin neljään osaan, jotka pantiin varoitukseksi näytteille neljään kaupunkiin eri puolilla Unkaria, ja serkkunsa Vazulin (joka olisi ollut kruununperimysjärjestyksessä hänen edellään) hän antoi sokaista, ettei tämä kelpaisi kuninkaaksi. (Myöhemmän tarinan mukaan Vazul-raukalle kaadettiin myös sulaa lyijyä korviin. Toisaalta kertojat pyrkivät pelastamaan Tapanin maineen panemalla kilpailijan vammauttamisen jonkun kuninkaan lähipiiriin kuuluneen henkilön, esimerkiksi kuningatar Gizellan syyksi.)

Samalla kun sotilaat ovat paikalla muistuttamassa siitä, että Unkarin kristillisen valtion perustaminen ja suojeleminen oli aikoinaan kontaktilaji eikä mitään käpykakun koristelua, asetelmassa on myös väkevästi läsnä tuo mainittu kalocsalainen kirjontaperinne. Värikkäät kukkakirjailut ovat Unkarin kansantaiteen ehkä tunnetuin ja kaupallistetuin muoto. Itse asiassahan vanhimmat tunnetut kirjontatyöt olivat väriskaalaltaan vaatimattomia tai jopa yksivärisiä, ja myös Kalocsan käsityöntaitajat harrastivat valkoista ”kohokirjontaa” tai reikäommelta. Tämä muuttui 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun tehdaslangat voimakkaine ja kestävine väreineen tulivat kansan saataville, samalla kun nouseva kaupunkikeskiluokka alkoi matkailla ja ostaa matkamuistoja tai sisustaa kotejaan kansallisromantiikan ”kuvitellun tradition” hengessä. Näin luotiin moderni kansan käsityöperinne ja tuotteistettiin se väri-iloittelu, jota ilman ei unkarilaisia perinnetapahtumia tai matkailumainoksia voisi enää kuvitellakaan. Tässä valokuvassa pyhäinjäännösten alla olevaa liinaa koristavat kukat pysyttelevät liturgisenvioleteissa sävyissä, mutta kuvan reunassa seisovan naisen puvussa loistavat kaikki kirkkaat päävärit. Ylempänä linkitetyn verkkojutun muissa kuvissa näkyy vielä lisää kukkakirjontaan pukeutuneita naishenkilöitä.

Kuten somessakin jotkut ovat kommentoineet, tähän kuvaan tiivistyy jotakin olennaista nykyisen Unkarin meiningeistä. Keskiössä ovat prameasti kehystetyt uskonnolliset symbolit, jotka varsinaisen uskonnollisen sisällön sijasta – tuon ”pyhimyksen elämässä ilmenevän Jumalan työn kunnioittamisen” siis – on napattu nostattamaan isänmaallisia tunteita. Koko tilaisuuden tarkoituksenahan oli, näin kertoi KoronaFM-radioasemalle paikallisen seurakunnan edustaja, ”herättää Kalocsan ja ympäristön asukkaat huomaamaan heidän rikkaan perintönsä merkitys”. Jotenkin vähän luulen, että tällä ”rikkaalla perinnöllä” ajetaan takaa sitä historiakuvaa, jonka 1800- ja 1900-luvulla rakensi nationalistinen historiankirjoitus. Tämä kuva on kuin suoraan Ferenc Herczegin historiallisista romaaneista: etninen unkarilaisuus merkitsee erityistä sankarillisuutta ja ylevyyttä, joka kohottaa unkarilaiset naapurikansojen yläpuolelle – ja oikeuttaa sekä yhteiskunnalliset että etniset eriarvoisuudet. (Ja niin, Herczegistä puheen ollen: kulttuuripiirien nyrpistelystä huolimatta tuota pitkään väheksyttyä viihdekirjailijaa ollaan kampeamassa kirjallisuuden kaanoniin oikein tosissaan. Inhimillisten voimavarojen ministeri Kásler perusti äskettäin uuden kirjallisuuspalkinnon, joka on nimetty Ferenc Herczegin mukaan.)

Tapani Pyhän ja hänen kunniaansa kirkastavan katolisen kirkon symbolinen “tuhatvuotinen” kohtaaminen on kehystetty anakronistisilla rynnäkkökivääreillä ja imelällä pseudokansantaiteella. (Populistinen kitsch, väitän edelleenkin, on olennainen osa nykyistä ”kulttuuritaistelua”.) Tästä falskiudesta väkisinkin tulee mieleen kirkon ja vallanpitäjien likaisten lehmänkauppojen pitkä historia, joka (muun muassa) Unkarissa on jatkunut viime aikoihin saakka. Keskusasetelman ympärillä seisovat, kuten Pendulum-blogisti analysoioratores, bellatores et laboratores, rukoilijat, soturit ja työläiset. Mutta lopuksi täytyy todeta, että feministisesti sensibilisoitunut katsoja näkee kuvassa myös kolme sukupuolta: taistelija-miehet, palvelija- tai silmänilonaiset sekä koreisiin pitkiin mekkoihin pukeutuneet sukupuolisuudenkieltäjät, joiden tulkitseminen ”kolmanneksi sukupuoleksi” olisi tietenkin sitä kamalaa, yhteiskunnan perusarvoja tuhoavaa gender-ideologiaa.


Kristityn Euroopan puolustajat

huhtikuu 14, 2019

Pääsiäinen lähestyy, ja kohta Euroopan mediat kaivavat taas esiin kristinuskon perinteisiin ja instituutioihin liittyvät juttuaiheet, Torinon käärinliinan aitoudesta lähtien. Unkarissa tälle ei ehkä ole samanlaista tilausta kuin esimerkiksi maallistuneissa Pohjoismaissa, sillä siellä kristillisiä ”perinteitä”, ”kulttuuria” ja ”arvoja” pidetään vallanpitäjien toimesta jatkuvasti esillä myös poliittisessa keskustelussa. Tämä toki tapahtuu tavalla, joka ei äkkinäiselle ulkopuoliselle heti aukea. ”Kristillinen” tarkoittaa sentrooppalaisessa ja erityisesti unkarilaisessa kontekstissa jotakin muuta kuin Suomessa.

Ensinnäkin on muistettava, että Unkarissa tilanne on toisenlainen kuin monissa muissa entisissä sosialistimaissa. Puolassa katolinen kirkko on edelleen suurelle osalle väestöä tärkeä identiteetin rakentaja ja oli sitä myös sosialismin aikana, jolloin nuoret kapinalliset systeeminkaatajatkin kävivät hartaina messussa. Entisessä DDR:ssä, missä monien kansalaisten suhde uskontoon lienee ollut hyvin ohut ja etäinen, luterilainen kirkko kaikesta huolimatta tarjosi systeemikriittiselle keskustelulle ja toisinajattelulle tilaa ja puitteet. Unkarissa taas perinteiset kristilliset kirkkokunnat, sekä vanhastaan enemmistönä ollut roomalais-katolinen kirkko että protestanttikirkot, alueittain hyvinkin mahtava reformoitu sekä pieni mutta kulttuuriselta painoarvoltaan yllättävän suuri luterilainen kirkko, taipuivat kaikki entisenä aikana pragmaattiseen yhteistyöhön kommunistisen valtiovallan kanssa. Tähän perintöön nojaten myös nykyinen valtiovalta luottaa yhteistyöhön perinteisten kirkkojen kanssa, joita Orbánin Unkarin kiistellyt (ja kansainvälisissä oikeusistuimissa riepotellut) kirkkolait ovat systemaattisesti suosineet pienten uskonnollisten yhteisöjen ja vapaiden suuntien kustannuksella.

Unkarin kirkoille on palautettu niiden entistä omaisuutta, uskottu hoidettavaksi osa kansanopetuksesta – kirkkojen ylläpitämien koulujen oppilasmäärä on 20 viime vuoden aikana kymmenkertaistunut – ja tavallaan ulkoistettu kansalaisten ideologiakasvatus. Tämä kaikki siitä huolimatta, että unkarilaisista suuri osa viimeaikaisten tutkimusten mukaan on maallistuneita tai uskonnottomia. Kun vuoden 1949 väestönlaskennassa katoliseen kirkkoon kuului väestöstä 70,5 %, reformoituun (“kalvinistiseen”) 21,9 % ja luterilaiseen 5,2 %, vuoden 2011 väestönlaskennassa vastaavat prosenttiluvut olivat 37,15 %, 11,61 % ja 2,16 %, vastaajista 18,18 % ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan ja lisäksi 27,16 % vastaajista ei halunnut nimetä uskontokuntaansa laisinkaan. Kun nykyinen valtiovalta puhuu ”kristillisistä arvoista” tai perinteistä, ”kristillisdemokratiasta” tai ”kristityn Euroopan” suojelemisesta, kysymys ei lienekään uskonnollisuudesta tai uskonnon harjoittamisesta vaan jostakin muusta.

Poliittisena käsitteenä ”kristillisellä” on Sentroopassa vanhastaan ollut kaksi merkitystä. ”Kristillisdemokraattinen” tai ”kristillis-sosiaalinen” politiikka korostaa yhteiskunnan vastuuta heikommistaan ilman että perinteisiä arvoja ja valtarakenteita lähdettäisiin kaatamaan, vallankumouksella varsinkaan: sosiaalinen omatunto ilman sosialismia, eräänlainen lähimmäisenrakkauteen perustuvan hyvinvointivaltion idea. Poliittisen ”kristillisyyden” pimeämpi puoli taas on karmean yksinkertainen: ”kristillinen” tarkoittaa ”ei-juutalaista”.

Saksassa ja Itävallassa tämä jälkimmäinen tulkinta päättyi aikoinaan melkoiseen moraaliseenkin perikatoon, ja se antisemitismi, mitä kaappinatsien kellareissa ehkä edelleen jossain määrin elätellään, ei oikeastaan sovi yhteen ”kristillinen”-nimikkeen kanssa, ei ainakaan valtavirtakristillisyyden. Tokihan natsijärjestelmä aikoinaan pyrki käyttämään hyväkseen myös kristinuskoa, ja perinteisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, riveistä löytyi vastarintamarttyyrien ohella myös innokkaita myötäilijöitä ja tukijoita. Silti korkeammalla natsihierarkiassa ei aktiivi- ja julkikristillisyyttä oikeastaan suvaittu: kunnon natsin kuului olla gottgläubig eli uskoa Saksan kansan kohtaloja johdattavaan ei-juutalaiseen Sallimukseen ja esimerkiksi joulun (Weihnachten) sijasta viettää muinaisskandinaavista Jul-juhlaa. Edelleenkin esimerkiksi “perusitävaltalaisten” suhde ylikansalliseen katoliseen kirkkoon on (perinnesyistä?) hieman ongelmallinen, kuten taannoin nähtiin FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin kohdalla.

Unkarissa on toisin. Se ”kansallismielisyyden” muoto, jolle Horthyn Unkari rakensi aatteellisen perustansa ja jota Orbánin Unkari näyttää pyrkivän elvyttämään, käytti avoimesti nimikettä ”kristillinen”. Tämä ”kristillisyys” käsitti väljästi ja vapaasti kaikki perinteiset kristilliset kirkot (sekä enemmistön roomalaiskatolisen että protestanttikirkot, joihin sisältyi myös arvostettuja ja tärkeitä ryhmiä; valtionhoitaja Horthy itse kuului reformoituun kirkkoon). Se ymmärrettiin paitsi perusarvoiksi ja kulttuuriperinnöksi myös nimenomaan ei-juutalaisuudeksi. Unkarilaisen nationalismin valtavirralle niin sanottu ”kristillisyys” oli jonkinlainen yleislyömäase kaikkea niin sanottua ”juutalaista” vastaan: sekä kommunistista kumouksellisuutta että ylikansallista suurpääomaa, ja samalla myös ”kansalle” vierasta kosmopoliittista, juuretonta modernia eliittikulttuuria. Ja vaikka tällainen ”kansallismielisyys” itse asiassa rakensi tien, joka johti Unkarin natsien liittolaiseksi ja kansanmurhan osasyylliseksi, Unkari ei sodan loppuvaiheen lyhyttä nuoliristiläisepisodia lukuun ottamatta ollut varsinaisesti natsien hallinnassa, niin että ”kristillisten” arvojen ja symbolien johtavaa asemaa olisi kukaan kiistänyt. Sodan jälkeen kunnon Saksan mallinen Vergangenheitsbewältigung, menneisyyden hallinta, jäi Unkarissa hoitamatta. ”Kristillis-kansallista” aatepohjaa ei tuuletettu, ja nyt se on kaikessa historiallisessa tunkkaisuudessaan näköjään taas otettu käyttöön.

Antisemitismi ei ole Unkarista kadonnut, mutta avoimesti se rehottaa vain politiikan oikealla äärilaidalla. Valtapuolue Fidesz ja pääministeri Orbán sanoutuvat virallisesti tiukasti irti kaikenlaisesta juutalaisvastaisuudesta (vaikka rivien välissä ja pinnan alla siihen liittyviä tuntemuksia hyödynnetäänkin esimerkiksi niissä mielikuvituksellisissa poliittisissa kampanjoissa, joissa György Sorosista rakennetaan maailmanherruuteen pyrkivää James Bond -elokuvien superkonnaa) – ja ovat myös hyvää pataa Israelin nykyisten vallanpitäjien kanssa, Benjamin Netanjahua ja Viktor Orbánia väitetään suorastaan ystävyksiksi. Mutta nyt viime vuosien pakolaiskriisin ja terrori-iskujen jälkeen perinteiselle ”kristillis-kansalliselle” ajatusmaailmalle on löytynyt uusi vielä vetävämpi vasta- ja tukirakenne: maahanmuutolla ja islamin vaaralla pelotteleminen. Nyt puolustetaan kristittyä Eurooppaa ei enää niinkään Siionin viisaiden juonilta (ei ainakaan pelkästään) kuin Allahu akbaria huutavien terroristi-raiskaajien ja taajoja lapsilaumoja synnyttävien, burkaan pakattujen naisten tuhotulvalta. Ja kolmikymmenluvun ”kristillis-kansalliset” iskulauseet kelpaavat sellaisenaan.

Kolmikymmenluvun tyyliä tarjoili esimerkiksi paikallislehti Kanizsan kansi, josta uutissivusto Index julkaisi tämän kauhistuneen lukijan lähettämän kuvan:

védem.jpg

”Puolustan kristittyä unkarilaista isänmaata…”

Lehden kuvat, joissa pikkupojat poseeraavat univormussa ja aseilla tähtäillen, on otettu turkkilaisia valloittajia vastaan käydyn taistelun vuosipäivänä. Tähän tilaisuuteen kuului myös armeijan asenäytös. Eihän siinä mitään, että pikkupojista aseet ovat jännä juttu, toteaa Indexin toimittaja, mutta pelottavaa on se, mitä yksi tilaisuuden järjestäjistä lausui:

”Nytkin vaara uhkaa kristittyä eurooppalaista kulttuuria ja sen myötä myös sen yhtä hyvin tärkeää osaa, unkarilaista identiteettiä ja unkarilaista kulttuuria.”

Asiayhteydestä on ilmiselvää, että päävihollisia ovat (jälleen) muslimit. Ja näiden vastavoimaksi siis pitää nostaa ”kristinusko”. Mutta kuten Lutherin katkismuksessa kysyttiin: mitä se on? Ja miten se oikein ymmärretään ja tunnetaan?

Selväähän se on, että sillä yhä taajempaan hoetulla ”kristillisyydellä”, jota pitää suojella muslimien murhanhimoisilta laumoilta, ei ole paljoakaan tekemistä henkilökohtaisen uskonvakaumuksen kanssa – tai sen kanssa, mitä Raamatussa puhutaan muukalaisten suvaitsemisesta, lähimmäisen rakastamisesta tai köyhien, orpojen ja leskien suojelemisesta. Mutta mikäli kristillisellä kulttuurilla tarkoitetaan uskontoon liittyvien kulttuurisymbolien ja tapojen tuntemusta, niin eipä hyvältä näytä sekään – ei edes niiden ”kristillisten” kulttuurintekijöiden taholla, joihin Orbánin Unkari näkyvästi luottaa. Tästä lopuksi tarina, joka tipahti uutisvirtaani tänään HVG-sivustolta.

HVG:n mielipidekirjoituksen tekijä, nimimerkki -ha, on suivaantunut artikkelista, jonka viime vuosina myös hallitusta lähellä oleviin viestimiin säännöllisesti kirjoitellut entinen balettitanssija, nykyinen Budapestin operettiteatterin balettijohtaja Bence Apáti juuri pullautti nyttemmin perinteikkäällä Magyar Nemzet -nimellä ilmestyvään hallituksen äänitorveen (entinen Magyar Idők). Kirjoituksen aiheena ja virikkeenä on tietenkin maahanmuutto, jonka haittoja Apátin pilkkaamat Sorosin palkkalaiset tai ”marihuanan laillistamisen puolesta taistellessaan sivuvaikutuksena sen aktiivisiksi käyttäjiksi muuttuneet” kansalaisaktivistit eivät suostu myöntämään. Kuitenkin maahanmuuttajien takia kristinuskon perinteet ja symbolit ovat uhattuina – ja tätä Apáti perustelee kertomalla uutisen, joka Italiasta on lähtenyt kiertämään ympäri ”Euroopan vapaata, vailla sensuuria toimivaa lehdistöä”.

Nimittäin: pienessä Pieve di Centon kaupungissa oli hautausmaalla ristit peitetty mustalla vaatteella. Giornale-niminen lehti oli olettanut syynä olleen sen, että hautausmaalla käy vainajiaan muistamassa myös ”toisenuskoisia” ihmisiä – ja näiden Apáti puolestaan olettaa olevan islaminuskoisia maahanmuuttajia. Tämähän ei tietenkään, näin Apáti ivallisesti kirjoittaa, liikuta vasemmistoliberaaleja maahanmuuton puolustajia, joiden mielestä ristien peittäminen näkyvistä ei ole mikään oikea ongelma. Kuitenkin ”totuus on, että Pieve di Centossa edesmenneiden omaistensa luona vierailevat italialaiset joutuvat kohtaamaan sen, että joku on peittänyt ristit mustalla kankaalla. Maahanmuuttajien takia.”

Näinköhän? HVG:n kirjoittaja ryhtyi selvittelemään asiaa. Alkuperäinen italialainen uutinen – jota Unkarissa esittelivät hallitusta lähellä olevat ”uutis”-sivustot – on ilmestynyt Berlusconin mediaimperiumiin kuuluvassa lehdessä, ja siihen haastatellaan Forza Italian edustajaa mutta ei paikkakunnan asukkaita saati hautausmaan hoitajia tai seurakunnan toimijoita. Ellei nyt Pieve di Centoon asti viitsitä ottaa yhteyttä faktojen tarkistamiseksi, niin – näin HVG:n kirjoittaja piruilee – voisi näin pääsiäisen lähestyessä avata unkarilaisen katolisen tietosanakirjan (Katolikus Lexikon). Se kertoo näin:

musta sunnuntai: suuren paaston 5. sunnuntai, kärsimysajan alkamisen päivä. Introituksen mukaan kutsutaan myös Iudica (lat. ‘tuomitse!’) -sunnuntaiksi. Liturgisen perinteen mukaan kirkon ristiinnaulitunkuvat ja pääalttarin alttaritaulu peitetään ylösnousemuksen päivään asti mustalla (vuoden 1965 jälkeen useimmiten sinipunaisella) kankaalla.

Tarkistamatta paikallisilta, mitä Pieve di Centon hautausmaalla todella on tapahtunut, voisi siis olettaa, että kyseessä todennäköisemmin on katolinen pääsiäisperinne kuin yllättävä hienotunteisuuden osoitus mahdollisia islaminuskoisia maahanmuuttajia kohtaan, sikäli kuin sellaisia seitsemäntuhannen asukkaan pikkukaupungin hautausmaalla vierailee. Mutta näin pitkälle ei ulotu hallituksen tukemien ”kristittyjen” kulttuurihenkilöiden asiantuntemus:

Käännynnäisiksi en heitä nimittäisi, sillä semmoinen edellyttää jonkinlaisen uskonnon harjoittamista, ja nämä kunnon mediatyöläiset ja balettitanssijat ovat käyneet kirkossa viimeksi varmaan silloin, kun Zsolt Bayerilla viimeksi oli hyvän käytöksen käsikirja kädessä. Mutta jos he kuitenkin tämmöisen kohteliaisuusvierailun tekisivät ja siellä sattuisivat näkemään, miten itkevän pikkuvauvan päähän kaadetaan vettä, toivottavasti he eivät yritä pelastaa lasta.

 


Se vanha vainooja

marraskuu 3, 2018

Unkarilaiseen somekuplaani tipahti juuri Egyházfórum-sivustolta erikoinen juttu ”Antigenderisti-rukous ja begiinien rukoukset”, kirjoittajana uskontososiologi ja kirjailija István Kamarás, nimen perässä kirjaimet OJD, joiden Kamarás omalla kotisivullaan vitsikkäästi selittää tulevan sanoista Ordo Joculatorum Dei, Jumalan ilveilijöiden veljeskunta. Begiinien yhteisöt puolestaan olivat keskiajan uskonnollisia naisjärjestöjä, joita käsittelevää esitelmää Kamarás oli äskettäin osunut kuulemaan. Begiinejä voidaan pitää jonkinlaisina kristillisen feminismin uranuurtajina; yhteisöissään he etsivät aktiivista kristillistä elämää sekä aviovaimon roolin että kirkolle ja papistolle alisteisten perinteisten nunnajärjestöjen ulkopuolella. Tässä Kamarásin kuulemassa esitelmässä, jonka Unkarin sosiologien konferenssissa piti Edit Révay -niminen tutkija, nostatettiin provosoimatta mutta taitavasti kysymyksiä siitä, miten sukupuoliroolit ovat keskiajalla ja nykyään heijastuneet uskonnollisiin liikkeisiin ja instituutioihin. Esitelmä voidaan siis nähdä yhtenä esimerkkinä siitä, miten sukupuolentutkimus – jonka yliopistolliset opetusohjelmat Unkarissa juuri valtion mahtikäskyllä kiellettiin – voisi elvyttää ja inspiroida myös kirkosta ja sen roolista käytyä keskustelua.

Tämän Kamarás puolestaan rinnastaa kerrassaan merkilliseen tekstiin, jota jo jonkin aikaa on levitetty kirkkojen ilmoitustauluilla, seurakuntien kotisivuilla ja muuallakin netissä. (Kamarásin jutussa on linkki Férfihang ‘Miehen ääni’ -nimisellä sivustolla ilmestyneeseen versioon. En viitsi sitä tähän linkittää, vaikka kuvituskuva onkin vinkeä. Siinä sateenkaarenvärisiksi maalatut kädet pitelevät tulitikkua, joka sytyttää palamaan siluettikuvan ydinperheestä: käsi kädessä seisovat mies, nainen, housupukuinen ja lyhyttukkainen sekä mekkoasuinen ja saparopäinen lapsi.) Tekstin kirjoittajaksi mainitaan tohtori Balázs Barsi, nimen perässä lyhenne OFM – Ordo Fratrum Minorum eli pienempien veljien sääntökunta, Barsi on siis fransiskaanimunkki. Tekstin otsikkona on Antigenderistin vala, vaikka tyylilajiltaan se on pikemminkin rukous. Sisällöltään se on niin absurdi, että siitä on valitettavasti ihan pakko kääntää melkoinen osa.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kumarrun edessäsi rukoukseen, Luojani, Lunastajani ja pyhittävä Jumalani! Tunnustan, että kaikki oleva on Sinun luomaasi (…) Mieheksi ja naiseksi sinä loit ja siunasit heidät (ks. 1. Moos. 1: 27–28).

Lupaan ja pyhästi vannon, sinä Ihmisiä Rakastava, että täydestä vakaumuksestani, Sinun kunniaksesi ja ihmisten pelastukseksi kaikin voimin, joka hetkenäni hylkään ja tuomitsen gender-ideologian kaikki kohdat ja taistelen sitä vastaan, vaikka se maksaisi henkeni.

  1. Tuomitsen ihmisen hajottamisen ideologian, tuon kirotun aatteen, jonka mukaan ihminen voi biologisesta sukupuolestaan riippumatta valita psyykensä ja yhteiskunnallisten suhteidensa osalta toisen sukupuolen ja sitten muokata biologisestikin itsensä sen mukaiseksi.
  2. Tuomitsen tämän saatanallisen turmeluksen, sairaalloisen aatteen levittämisen kaikkialla: poliittisessa elämässä, kasvatuksessa, terveydenhoidossa, mediassa, kielenkäytössä, pukeutumisessa, käyttäytymisessä ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa.
  3. En äänestä niitä poliittisia puolueita, en kannata niitä kansalaisjärjestöjä, en tue henkisesti enkä aineellisesti niitä yhteisöjä ja yrityksiä, joissa tämän epäterveen opin pienin itukin ilmenee.
  4. Mitään sellaista ”erilaisuutta”, joka poikkeaa ihmisen terveestä elämännäkemyksestä ja Jumalan laeista, en kunnioita, mutta lähimmäistäni rakastan. En halveksu kenenkään väärät taipumukset omaavan kanssaihmiseni persoonaa, vaan rakastan häntä puhtaalla rakkaudella ja yritän palvella hänen parantumistaan, ja ellei hän halua parantua, silloinkin rakastan häntä Kristuksen rakkaudella.
  5. Niille kristityille veljilleni ja sisarilleni, jotka kärsivät identiteettinsä hämmentymisestä, en vain pyri näyttämään parantumisen tietä, ohjaten heidät terveesti ajattelevien lääkärien ja sielunhoitajien puheille, vaan myös Kristuksen korkeampaan tuntemiseen perustuvan neitseellisyyden tien (…)
  6. Kaikenlaiseen gender-ideologian suuntaan tapahtuvaan ”herkistämiseen” reagoin välittömästi. Seurassa, sukulaisteni parissa, kaikilla yhteiskunnallisen elämän tasoilla, etenkin Kirkossa, edustan rohkeasti Luojani tahtoa (…)
  7. Kaikkea sitä, mikä meidän päivinämme piilevästi liittyy tähän ihmistä tuhoamaan pyrkivään ja diktatorisesti esiintyvään [???] gender-ideologiaan ja mikä tulevaisuudessa siihen yhdistyy, vihaan, halveksin, ja tuomitsen sen inhimillisen elämän nimessä, Luojamme kunniaksi.

Tuomitsen sen, että ns. samansukupuoliset elämänkumppanukset saisivat kasvattaa lapsia, sillä ei ihmisellä ole oikeutta lapseen vaan lapsella on oikeus vanhempiin: isään ja äitiin. Ottaessaan orvon tai hylätyn lapsen omakseen sakramentaalisessa, purkamattomassa avioliitossa elävät mies ja nainen ottavat itsensä Jeesuksen perheensä jäseneksi (…) [ja adoptoidulla lapsella on] oikeus kokea oman sukupuoli-identiteettinsä täyttyminen vanhempiensa elämässä (ks. Luuk. 9: 48). (…)

Herra Jumala, auta minua syntistä ja samoin monen monituisten väärien taipumusten kanssa kamppailevaa lastasi, että samalla kun tuomitsen Saatanan ja hänen liittolaistensa nostaman ja levittämän väärän taipumuksen vääräksi, samalla myös tuomitsisin vääriksi ne taipumukset, jotka itsessäni ja muissa johtavat juoruiluun, solvauksiin, valheisiin, kopeuteen ja turhamaisuuteen.

Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!

Hurskaan ja vuolassanaisen veli Balázsin tekstin pohjana on vakaa usko siihen, että on olemassa jokin ”gender-ideologia” erilaisine ”kohtineen”, ikään kuin jonkinlainen musta katekismus. Tämä olkiukko kiertää nykyään menestyksekkäästi Keski- ja Itä-Eurooppaa, kun sillä on noin kätevä ja myyvä, hämärän vierasperäinen nimikin. Ei auta, vaikka unkarilaiset sukupuolentutkijat sitkeästi käyttäisivät pahamaineisen genderin sijasta sen unkarinkielistä käännöstä társadalmi nem, ‘sosiaalinen sukupuoli’. Sillä siitähän on kysymys: gender on englanninkielisessä maailmassa otettu tieteelliseen käyttöön merkitsemään juuri sitä, että sukupuoleen liittyvät yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteet, käytänteet ja asenteet eivät selity pelkästään sillä, mitä housuista löytyy, eli biologisella sukupuolella, sex. 

Sosiaalisen sukupuolen olemusta ja vaikutuksia voidaan sitten tutkia ja tulkita lukemattomin erilaisin tavoin – myös esimerkiksi teologian tai kirkkohistorian tutkimuksessa. Ei ole olemassa mitään ”gender-ideologiaa” vaan laaja tutkimussuuntien, koulukuntien ja mielipiteiden kirjo – vaikka “genderiä” nykyeurooppalaisessa uusoikeistolaisuudessa menestyksekkäästi käytetäänkin nykyään “symbolisena liimana”, niputtamaan yhteen kaikki todellinen ja varsinkin kuviteltu paha.

Mitä tulkintalinjaa tai suuntausta sitten seurataankin, ajatus sukupuolesta ihmisten rakentamana kulttuuri-ilmiönä on toki ongelmallinen konservatiivisen katolisen uskontulkinnan kannalta. Roomalais-katolinen kirkko pitää yhä tiukasti kiinni siitä, että papin on oltava mies niin kuin Kristus ja hänen apostolinsa olivat; pappeus ei kuulu periaatteessa kaikille kristityille, kuten protestantit opettavat, vaan periytyy apostolisessa suksessiossa mieheltä miehelle, eikä se ole pelkkä organisaatio- tai kutsumuskysymys vaan eräänlainen ikuinen ja lähtemätön henkilökohtainen ominaisuus, sacerdos eris in aeternum. Miehen ja naisen välinen avioliitto on sakramentti, ei vain maallisen elämän järjestelyihin liittyvä asia, jollaiset voi protestanttisen tulkinnan mukaan ratkaista lähimmäisenrakkauden ja terveen järjen varassa, vaan yliluonnollisen pyhä ja purkamaton, ja siitä kuuluu syntyä lapsia: ehkäisy on kielletty. Tämä kaikki, kuten Suomessa muistan jonkun teologin huomauttaneen siihen aikaan, kun meillä vielä väiteltiin naispappeudesta, tekee ”sukupuolesta sakramentin”: mieheys tai naiseus ja kaikki siihen liittyvä on Jumalan säätämää ja ihmisten kiistelyjen yläpuolella. Tästä on helppo päätellä edelleen: jo luomisessa on määrätty, että miesten kuuluu katsella teeveestä jalkapalloa samalla kun nainen tiskaa. (Eri asia toki on, että läheskään kaikki katolisen kirkon jäsenet eivät elä konservatiivisen uskontulkinnan mukaan ja että sekä katolisen kirkon sisällä että siitä eronneissa ja lohjenneissa ryhmissä on monenlaista kriittistä ja protestiajattelua.)

Mutta ei tuota väitettyä saatanallista gender-ideologiaa vastaan taistelemassa ole yksinään roomalais-katolinen kirkko. Ei varsinkaan Unkarin kaltaisessa maassa, missä vallanpitäjät tosin puhuvat ”kristillisistä arvoista” ja ”kristillisdemokratiasta” mutta kansasta katoliseen kirkkoon kuuluu perinteisestikin vain osa ja näistäkin puolestaan vain pieni osa harjoittaa uskontoaan aktiivisesti. Kansaa ajetaan gender-olkiukon kimppuun myös yleisemmillä perusteilla, ennen muuta käyttäen hyväksi sitä pelkoa ja inhoa, jota ”poikkeava” seksuaalisuus herättää. Sillä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin konstruktioluonne tietenkin tarkoittaa sitä, eikö niin, että jokaisella on mielensä mukaan oikeus identifioitua tänään mieheksi, huomenna naiseksi ja ylihuomenna kumisaappaaksi, jonka on saatava solmia avioliitto koiran kanssa. Eikä vain oikeus, vaan suorastaan pakko, jos tämä ”diktatorinen gender-ideologia” saa lyödä itsensä läpi.

Uskonnollisetkin auktoriteetit ratsastavat yleisillä moraaliperiaatteilla. Kuten meilläkin ”aito avioliitto” -keskustelun yhteydessä on nähty, ei riitä se, että oman raamatuntulkinnan mukaan Jumala on sanassaan määrännyt avioliiton miehen ja naisen väliseksi. (Tämähän on jokaisen henkilökohtainen uskonasia, josta on turha kiistellä.) Ei, vaan puhutaan lapsen edusta ja lapsen universaalista oikeudesta heterovanhempiin. Näin siitä huolimatta, että tutkimus ei ole osoittanut sateenkaariperheiden lasten kehityksen kärsivän millään tavalla. Ja siitä huolimatta, että kristillisinkään järjestelmä ei tiettävästi riistä lapsia yksinhuoltajilta, ei ainakaan kristillisessä avioliitossa eläneiltä leskiltä, saati että se yrittäisi kontrolloida molempien heterovanhempien läsnäoloa perheessä ja heidän heteroseksuaalisen identiteettinsä toteutumista…

Tekopyhyys ja suvaitsemattomuus kukoistaa, myös uskonnon nimissä, ympäri Eurooppaa “nationalismi natisuttaa kirkon ydinarvoja”. Vaikka viime kädessä kysymys ei tietenkään ole kristinuskosta eikä kristinuskon ydinarvoista. Jos olisi, myös veli Balázs Barsi olisi ehkä tutkistellut itseään ja sanojaan vähän huolellisemmin sen valossa, mitä hän rukoustekstinsä lopuksi kirjoittaa valheeseen ja solvaukseen johdattavista vääristä taipumuksista.


Taas kerran muistopolitiikasta

syyskuu 28, 2018

Tässä blogissa on pari kertaa ennenkin viitattu Unkarin hallituksen suunnitelmiin rakentaa uusi toisen maailmansodan ja natsismin aikaisen juutalaisten joukkotuhon muistomerkki tai museo, työnimeltään Sorsok Háza eli Kohtaloiden talo. Muistopaikka rakennettaisiin entiselle Budapestin Józsefvárosin rautatieasemalle, ja se keskittyisi vaalimaan erityisesti keskitysleireille kyyditettyjen lasten muistoa. (Nimestä tietenkin tulee heti mieleen Nobel-palkitun Imre Kertészin maineikas omaelämäkerrallinen Auschwitz-romaani Sorstalanság, Kohtalottomuus. Kertész oli viimeisinä elinvuosinaan, tuolloin jo pahasti dementoituneena, Unkarin hallituksen erinäisten huomionosoitusten kohteena; pahojen kielten mukaan häntä käytettiin heikossa tilassaan hyväksi saman hallituksen imagonrakennukseen, johon hän aiemmin oli suhtautunut varsin kriittisesti.) Kohtaloiden talo -projektin sai johtaakseen tietenkin Orbánin hovihistorioitsija (tiedän, olen tätä termiä käyttänyt jo liiankin monta kertaa, mutta minusta se tuntuu kerta kaikkiaan osuvalta), tässäkin blogissa monesti esillä ollut Mária Schmidt, jonka johdossa jo ennestään on ollut Terror Háza eli Terrorin talo, natsismin ja kommunismin hirmutekoja Unkarissa rinnakkain esittelevä museo.

Kohtaloiden talo -hanke liittyi alun perin Unkarin holokaustin muistovuoteen 2014, jolloin satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksestä Auschwitziin tuli kuluneeksi 70 vuotta. Alusta alkaen oli kuitenkin pelättävissä, että tämäkin projekti palvelisi samaa propagandapäämäärää kuin kiistelty, väkevää poliittis-esteettistä vastustusta herättänyt saksalaismiehityksen muistomerkki enkeleineen ja kotkineen, eli sen tarkoituksena olisi lykätä vastuu vuoden 1944 tapahtumista pelkästään pahojen saksalaisten niskoille ja häivyttää mahdollisimman kauas se kipeä totuus, että Unkarin holokaustilla oli ollut unkarilaisia esinäytöksiä ja että sen toteuttamista sekä valmisteltiin että innokkaasti avustettiin kotimaisin voimin. Unkarin juutalaisyhteisöjen keskusjärjestö Mazsihisz veti siksi tukensa pois tältä hankkeelta, ja ilmeisesti Viktor Orbánin lähipiirissä käytyjen sisäisten valtataistelujen tiimellyksessä Mazsihiszin tueksi asettui myös silloinen pääministerin kansliaministeri ja toinen ”perintöprinssi” János Lázár. Kohtaloiden talo päätyi joksikin aikaa jäihin. Nyt kuitenkin János Lázár on vetäytynyt politiikasta politiikan kärkipaikoilta – häviönsä tunnustaen vaiko vastaisen varalle korkoa kasvamaan, se on toinen tarina – ja Kohtaloiden talo -hanke on nostettu taas esiin.

Syyskuun alussa hallitus ilmoitti, että Kohtaloiden talo avataan kuin avataankin ensi vuonna. HVG-lehden lähteen mukaan tässä on meneillään samantapainen operaatio kuin Unkarin Tiedeakatemian suhteen: hallitus ei rupea suoraan vastustamaan uppiniskaisia instituutioita vaan mieluummin vetää niiltä vähitellen maton jalkojen alta ja rakentaa itselleen uuden, korvaavan, lojaalimman yhteistyökumppanin. Nyt Kohtaloiden talon tukijaksi on löytynyt Unkarin opillisesti ja poliittisesti monensuuntaisista juutalaisyhteisöistä yksi, vuonna 2004 perustettu selkeän ortodoksijuutalainen EMIH (Egységes Magyarországi Izraelita Hitközösség), jonka suhteet opillisesti modernimpaan Mazsihisziin eivät ole olleet parhaat mahdolliset ja jonka Fidesz-puolue ilmeisesti jo vuosia sitten on ottanut erityiseen suojelukseensa. EMIHin johtaja, rabbiini Slomó Köves, poseeraa tässä MTI:n uutiskuvassa Mária Schmidtin, kansliaministeri Gergely Gulyásin (toisella puhujanpaikalla) sekä pääkaupungin kehittämisestä vastaavan valtiosihteerin Balázs Fürjesin kanssa.

kövesym

Kövesin mukaan on parempi olla mukana tekemässä ja katsomassa, mitä saadaan aikaan, kuin jäädä loukkaantuneena valittamaan. Kaikki Unkarin juutalaisten edustajat eivät kuitenkaan ole yhtä varmoja asiasta, eivät myöskään muun maailman juutalaisyhteisöt ja holokaustin tutkijat. Jerusalemin Yad Vashem -keskus, maailman merkittävin juutalaisten joukkotuhon museo, arvostelee Kohtaloiden talo -hanketta historian vääristelystä ja Horthyn Unkarin juutalaisvastaisten toimien vähättelystä. Mazsihisz pysyttelee edelleen etäällä tarkkailemassa tapahtumia, ja muutama päivä sitten sen johtaja András Heisler postasi Facebookiin viestin, jonka oli saanut maailman kenties tunnetuimmalta holokaustin tutkijalta Randolph L. Brahamilta. Braham kiittää Heisleria ja Mazsihisziä näiden rohkeasta vastarinnasta ja jatkaa:

Olen suurella mielenkiinnolla seurannut teidän jatkuvaa ja perusteltua vastarintaanne niin kutsutun Kohtaloiden talon avaamisen suhteen, hankkeen, jonka on näennäisesti ”holokaustiin liittyväksi museoksi” kuvitellut ja suunnitellut Terrorin talon johtaja – joka aloitti uransa holokaustin tutkijana mutta on lopulta muuttunut kiihkonationalistiseksi holokaustin vääristelijäksi. Vaikuttaa siltä, että tämä holokaustimuseo on osa sitä pitkän tähtäimen historianpuhdistussuunnitelmaa, jonka Viktor Orbánin hallitus on käynnistänyt rehabilitoidakseen Horthyn aikakauden.

Holokaustin muisto ja sillä tehtävä politiikka ovat Keski-Euroopassa edelleen käsittämättömän kipeitä ja vaikeita kysymyksiä. Niistä eivät riitele vain primitiivistä ”kansallismielistä” populismia suoltavat propagandistit vaan jopa oikeat ja vakavasti otettavat historiantutkijat keskenään – historioitsijat László Karsai ja András Gerő olivat Kohtaloiden talon tiimoilta tukkanuottasilla jo muutama vuosi sitten.

Unkarin äärimmilleen tulehtuneessa poliittisessa tilanteessa lähes joka ainoa kiista tietenkin kärjistyy siihen, kuka on hallituksen puolella ja kuka sen hankkeita vastaan. Mutta tässä muistopolitiikan kysymyksessä on paljon vakavampia ja syvempiä näkökohtia, sillä “unkarilainen” ja “juutalainen” identiteetti (kuten Gábor T. Szántó jo vuonna 2014 huomautti kiistakirjoituksessaan András Gerőn ajatusten johdosta), kuten etniset ja uskonnolliset identiteetit yleensäkin, eivät ole selkeitä eivätkä selvärajaisia, vaikka poliitikot ne miten haluaisivat sellaisina nähdä ja esittää. Puolustaessaan sitä ajatusta, että holokaustin muistonäyttelyn tulisi keskittyä nimenomaan lasten kohtaloon, koska viattoman lapsen murhaaminen on kaikkein pahin, kaikkein vähiten puolustettavissa oleva teko, Gerő on tietenkin tavallaan oikeassa. Mutta samalla, kuten Sándor Révész huomauttaa, tämä näkökulma jättää keskustelun ulkopuolelle sen kysymyksen, onko sitten aikuisten ihmisten syrjintä tai jopa surmaaminen jossain tapauksessa oikeutettua ja miksi – ja tästä on Orbánin hallituksen kannattajien keskuudessa monenlaisia mielipiteitä, joiden kriittinen esiin nostaminen ei ole hallituksen intresseissä.

Lopuksi haluaisin antaa puheenvuoron vielä yhdelle historioitsijalle, nykyään vapaana kirjoittajana ja enimmäkseen Internetissä toimivalle Péter Konokille (alkuperäinen postaus täällä). Tarinan henkilöinä András Gerőn ohella kolme kuvitteellista pojankoltiaista: Móricka (pikku Móric, meidän Pikku-Kallemme tapaan vitsien päähenkilö, mutta Moritz-nimi voi viitata myös kaupunkilais-porvarillis-juutalaiseen taustaan), Pistike eli umpiunkarilainen pikku István ja Hansi, jonka tausta lienee arvattavissa.

Sehän oli se Kurosawan elokuva, eikö niin, Rashomon, missä samurain murhasta kertovat kaikki asianosaiset eri tavalla, myös samurain paikalle manattu henki?

No, Kurosawahan ei puhu totuudesta (totuuden suhteellisuudesta) vaan siitä, miten ihmiset rakentavat omat totuutensa.

Kuvitellaanpa, että Pistike, Móricka ja Hansi istuvat suljetussa junan vaunuosastossa. Juna ajaa tunneliin (valot eivät jostain syystä juuri tuolloin pala), ja kun tulee taas valoisaa, Mórickaa ei vaunussa enää näy. Joku on työntänyt hänet ikkunasta ulos.

Pistike vakuuttelee, että ei se hän ollut. Itse asiassa hän oli joutunut samaan osastoon noiden toisten kanssa aivan sattumalta, paikkalippukassan oikusta. Ei hän tosin pitänyt Mórickasta, oli sen usein sanonutkin, mutta ikkunasta heittäminen? Ei todellakaan! Höpöpuhetta. Joskus hän oli kyllä uhkaillut Mórickaa, viime aikoina oli tullut käytyä käsiksikin, jopa ruumiinvammoja oli tullut, mutta että tuommoista?! Hänen parhaimmista ystävistäänkin jotkut ovat mórickoja. Sitä paitsi hän oli koko tuon ajan syönyt valkosipulilla maustettua silavaa, haistakaapa vain hänen hengitystään! Hansi se syyllinen oli, järkyttävää, mitä kaikkea voi tapahtua!

Hansi ei kiistä tapahtunutta. Kyllä, hän se oli, silloin se tuntui hyvältä idealta, nyt hän ei enää tekisi moista. Päinvastoin. Hän on syvästi järkyttynyt. Mutta se hänen kuitenkin on sanottava, että kun hän oli tunkemassa Mórickaa ulos vaunun ikkunasta, hän tunsi vierellään kaksi auttavaa kättä, jotka myös innokkaasti työnsivät heidän matkatoveriaan ulospäin. Sitä paitsi – suoraan sanoen – joku siinä ponnistellessaan myös läähätti hänen naamaansa valkosipulin ja silavan hajua. Ja tunnetusti Móricka ei syönyt valkosipulisilavaa.

Paikalle sattumalta osunut jälkikäteinen silminnäkijä, virallinen menneisyysopas András Gerő huomauttaa, että Pistike on oikeassa. Se, että Pistike on jo vuosikausia aiemmin huomauttanut, että Mórickat on pidettävä poissa junien matkustajaosastoista, myös heidän omaksi turvakseen, ”ettei heille vain tapahtuisi jotakin”, viittaa siihen, että Pistike nimenomaan halusi suojella Mórickaa Hansilta. Vai että silloin vuosia sitten Hansia ei ollut mailla eikä halmeilla? Se on vain detalji. Pistike vihasi ja vainosi Mórickaa vain Mórickan omaksi eduksi, ellei Hansi olisi tullut, hän edelleenkin vihaisi kaikessa rauhassa, ellei olisi tällä välin kuollut.

Mórickan henkeä manaamaan Pistike ja András Gerő valtuuttivat erityisen meedion. Meedio, palkkarabbi Slomó Köves, vahvisti Pistiken ja András Gerőn version pitävän paikkansa. Köves myös lisäsi erityisen kiitoksensa Pistikelle ja András Gerőlle siitä, että nämä ovat Mórickan muistoksi sekä pelkästään Hansia painavan syyllisyyden painottamiseksi rakennuttaneet mahtavan, kalliin, tyylitellyn Tunnelin, jonka rakennustöiden neuvonantajaksi myös hänet on palkattu.

Siellä Tunnelissa on kunniapaikalla, kaksinkertaisen lasikannen alla näytteillä se kahdensadan gramman silavakimpale, jota Pistike pahaa aavistamatta nautiskeli silloin, kun itse asiassa ei käytännössä edes ollut paikalla. Pienestä lisämaksusta kävijät saavat myös haistella sen läpitunkevaa, ellottavaa valkosipulin hajua.


Täällä kukkaan puhkeaapi tiede, taidekin

syyskuu 1, 2018

Aloitetaanpa taiteesta. Tässä blogissa on joskus ennenkin ollut esillä Unkarin Taideakatemia, Magyar Művészeti Akadémia (MMA), joka sai alkunsa kansallis-konservatiivisesti ajattelevien taiteilijoiden seurana – tunnetuimpana edustajanaan arkkitehti Imre Makovecz – ja josta Orbánin hallitus teki korkean valtiollisen taide-elimen ja rahahanojen vartijan. Alkuviikosta osui silmiini 444.hu-sivustolta László Szilyn myrkyllinen ja herkullisesti kuvitettu kuvaus MMA:n uuden klubirakennuksen vihkiäisistä:

80-päisen henkilökunnan varassa pyörivällä, 295-jäsenisellä MMA:lla on tähän asti ollut käytössään vain 7,5 miljardilla forintilla [n. 23 miljoonaa euroa] entistetty Vigadó-konserttisali, miljardilla forintilla [n. kolme miljoonaa euroa] remontoitu Hild-huvila Budakeszi útilla, koko Műcsarnok-taidehalli, pääkaupungin hienoimmasta toimistotalosta Vörösmarty tériltä vuokrattuja toimistoja sekä Rakennustaiteen museon rakennus. Ja näistä nöyryyttävän pienistä pytingeistä, kuten ilmeni, ei löytynyt ainuttakaan sopivaa tilaa, huonetta tai edes pientä surkeaa nurkkausta, jonne taideakateemikot voisivat rauhassa kokoontua vähän juttelemaan, syömään suolakeksejä ja viettämään klubielämää.

Tämä epäkohta siis korjattiin, ja MMA sai käyttöönsä Andrássy útilta upeasti kunnostetun vanhan hienostohuvilan uusine lasiseinäisine siipirakennuksineen. (Rakennus on aiemmin toiminut Unkarin valtakunnallisen lehtimiesliiton toimitalona ja ollut sittemmin tyhjillään ja laiminlyötynä.) Yllä linkitetyn artikkelin kuvat kannattaa katsella, alkaen tästä alkukuvasta. Hajamielisenä lattiannurkkaan tuijottava toimittaja tajusi hätkähtäen, millaista ”pinnoitepornoa” tämä rakennus tarjoaa: nurkassa kohtaavat parketti, marmori, käsinpakotettu kuparipinnoitus ja etsattu lasi. Kelpaa sitä auton hintaisissa nahkanojatuoleissa istuvien akateemikkojen (joista viisi kuudesosaa on päälle kuusikymppisiä herrasmiehiä) keskenään ihastella. Yleisöähän ei näihin tiloihin päästetä, lehdistöllekin näytettiin avajaisten yhteydessä vain pieni osa veronmaksajien kustantamasta klubitalosta.

Mutta kiihdyttävintä oli uuden inhimillisten voimavarojen ministerin Miklós Káslerin avajaispuhe, jota viime päivät on unkarilaisessa mediassa ja somessa puitu. Tunteisiin vetoava puhe syöksähteli Szilyn mukaan villisti edestakaisin uskonnollis-raamatullisten viittausten (”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ja tämän ulkopuolella ei ole totuutta”, kuuluivat avaussanat) ja ihmiskunnan historian eri vaiheiden välillä, alkuihmisestä (jonka uskonto erotti eläimestä) nykyajan kulttuurielämää hallitsevien ”ismien” ”totaaliseen hegemoniaan”, ”Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisesta” siihen, miten ”joustajännittävien kansojen liitto” aikoinaan muodosti ”eheän arovaltion”.

Niinpä. Monien aateveljiensä tapaan historianharrastaja-ministeri (oikealta ammatiltaan kirurgi ja syöpätutkimusinstituutin johtaja) Kásler onnistuu yhdistämään ”kristillisillä arvoilla” mehustelun 1800-lukulaiseen kansallisromantiikkaan, johon Unkarissa kuuluu arokansojen kuviteltu soturiperintö. Tosin unkarilaisten villit esi-isät, jotka sodankäyntitaidollaan – kuten kaikki unkarilaiset varmaan koulussakin oppivat, heidän spesialiteetteihinsa kuului taito ampua ratsailta jousella myös taaksepäin – kauhistivat koko Keski-Eurooppaa, olivat pakanoita. Vasta Tapani Pyhän perustama kuningaskunta onnistui – saksalaisten ynnä muiden liittolaisten avulla – rauhoittamaan ja kristitsemään heidät. Villimmissä kansallisen historian kuvitelmissa tämä ristiriita ylitetään tekemällä jo unkarilaisten aropaimentolais-esi-isistä jonkinlaisen puhtaamman ja alkuperäisemmän (huom: ei-juutalaisen) kristinuskon edustajia. Näin pitkälle huuhaan puolelle ei ministeri Káslerin tarvinnut edetä, mutta varmaan hänen sanansa uppoavat hyvin myös niihin epäortodoksisemman historian harrastajiin, jotka uskovat esimerkiksi ”Jeesus-uskoiseen Attilaan” unkarilaisten esi-isänä.

Viime viikkoina on muutenkin päivitelty tätä symbolisen kristinuskon ja kuvitteellisen pakanuuden ongelmatonta yhdistelyä, jota Unkarin valtiojohto harrastaa. Kun äskettäin taas vietettiin Unkarin kansallispäivää, parlamenttitalo oli koristettu ristilipuilla, kuulemma perustuslakiin kirjattujen kristillisten arvojen kunniaksi.

(MTI:n kuva Index-uutissivustolta.)

Tämmöinen risti ei kuitenkaan kuulu kansalliseen ikonografiaan (toisin kuin väitetään, Tapani Pyhän punaisessa sotalipussa ei ilmeisesti ollut ristiä), ja viimeksi vastaavaa ristimeininkiä harrastettiin Horthyn aikaan.

Puolitoista viikkoa tätä ennen puolestaan – toteaa András Hont myrkyllisessä mielipidekirjoituksessaan HVG.hu-sivustolla – parlamenttitalossa avattiin juhlallisesti tämän vuoden Kurultáj-tapahtuma. Kyseessä on siis ”hunnilais-turkkilaisten kansojen” perinnefestivaali. (Kotisivulla mainitaan näiden kansojen joukossa myös mongolikielten puhujia kuten burjaatit, sekä ”avaarit”, millä ilmeisesti tarkoitetaan tämännimistä, kieleltään koilliskaukasialaiseen ryhmään kuuluvaa Dagestanin kansaa.) Kurultájn kentillä eteläisen Unkarin Bugacissa yleisö pääsee katselemaan ratsastus- ja jousiammuntanäytöksiä, kokeilemaan huovutusta, ihastelemaan ”muinaisunkarilaista” riimukirjoitusta tai aistimaan yhteyttä esi-isien henkiin ja muinaisuskoon esimerkiksi ”Attilan jurtassa”. (Kotisivulta löytyy tietenkin väistämätön viittaus häijyyn kommunistien salaliittoon, joka on turhaan yrittänyt propagoida valheellista ja tieteellisesti jo kumottua ajatusta suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta…)

Parlamentin puhemies László Kövér vieraili myös festivaalin tapahtumapaikalla puhumassa siitä, miten nykyään jotkin vihamieliset voimat valloittaakseen maan ensin ”hämärtävät sen asukkaiden identiteetin”. Jousi käteen ja foliopipo päähän siis! Kövériä ei, kuten Hont huomauttaa, lainkaan häirinnyt se, että Kurultáj-festivaalin osanottajakansoista, joita kristillis-kansallisten arvojen puolustajat juhlivat veljinään ja heimolaisinaan, ylivoimainen enemmistö on muslimeja. Saman uskonnon edustajia siis, jota maahanmuutosta puhuttaessa pidetään suurimpana vaarana Euroopalle.

Mutta palataanpa ministeri Káslerin puheeseen MMA:n uuden klubitalon avajaisissa. Ihmiskunnan ja kulttuurin historiasta ministerillä on nimittäin aika mielenkiintoisia käsityksiä. Renessanssi – näin Kásler yllä linkitetyn László Szilyn artikkelin mukaan lausui – levitti semmoista kummallista, valheellista käsitystä, että ”maailmankaikkeuden toiminta voitaisiin palauttaa luonnonlakeihin”. Ja sitten tuo ”niin kutsuttu valistus”, joka ainoastaan ”loi henkisen perustan Euroopan historian brutaaleimmalle diktatuurille”.

Siis. Valistus, josta nousivat Ranskan vallankumous ja kaikki se, mitä olemme oppineet ajattelemaan demokratiasta, hyvinvointivaltiosta, yksilön vapaudesta ja kaikkien ihmisten ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta, sukupuoleen, ihonväriin tai uskontoon katsomatta, on Unkarin tiedettä ja koulutusjärjestelmää ohjaavalle ministerille merkittävä vain siinä suhteessa, että se loi pohjan hirveälle reaalisosialismille. Valistus ei vain heittänyt ihmistä kylmään tieteellis-tekniseen maailmaan, ulos heimon (tai feodaalijärjestelmän henkilölojaaliusverkostojen) ja heimouskonnon lämpimästä pesästä, vaan se myös päästi valloilleen kamalat Marxin aatteet. Ja sehän oli hirveintä, mitä voi olla. Hei, katsokaa, kommareita, tuolla noin, vasemmiston kulttuurimarxilainen hegemonia jyrää meitin!

En missään nimessä millään tavalla halua puolustaa stalinismia tai entisen Neuvostoliiton ja sen alusmaiden puoluediktatuureja. Enkä halua myöskään heittäytyä mihinkään vertailevaan ruumiidenlaskentaan 1900-luvun diktatuurien kesken: Auschwitz ei oikeuta Gulagia, eikä toisinpäin. Kristittynä minua suuresti surettaa ja suututtaa se, miten sosialistiset järjestelmät aikoinaan vainosivat uskontoja ja toisaalta myös primitiivisellä ateismipropagandallaan ajoivat ihmisiä erilaisten vaihtoehto-huuhaaoppien kynsiin. (Tämän uskonnollisen sivistyksen tuhoutumisen jäljet näkyvät yhä entisissä sosialistimaissa, maallistunut ja samalla monenlaisten hörhöaatteiden riivaama Viro on siitä meille lähimpänä esimerkkinä.)

Valistuksella oli toki pimeät puolensa. (Jo Topelius-setä aikoinaan muistutti, miten ”järkeä” ylistävä valistuksen aika itse asiassa palvoi Cagliostroa ja muita huijareita.) Mutta aikamoista historian vääristelyä on sosialismin (ja muiden valistuksesta nousevien aatteiden) myönteisten saavutusten unohtaminen, eurooppalaisesta hyvinvointivaltiosta lähtien, jossa myös tytöt pääsevät kouluun ja köyhät lääkäriin. Ilman universaaleja, ehdottomia ihmisoikeuksia ja niihin kuuluvaa ajatuksen, vakaumuksen ja sanan vapautta sekä uskonnot että muut aatteelliset järjestelmät rappeutuvat häikäilemättömän ”etujoukon” mielivallan oikeuttimiksi. Näin kävi ns. reaalisosialismissa, ja näin on käymässä myös Unkarissa – samaan aikaan, kun maan johto puhuu ”kristillisdemokratiasta” ja ”kristillisten arvojen puolustamisesta”. Ja nimittää tieteestä vastaavaksi ministeriksi ihmisen, jonka käsitys historiasta on huuhaan rajamailla.

Yksi positiivinen tiedeuutinen sentään. Kansainvälisen painostuksen takia Unkarin hallitus on toistaiseksi jäädyttänyt suunnitelmat sukupuolentutkimuksen koulutusohjelmien kieltämiseksi (näin kertoi historiantutkija Andrea Pető Facebook-sivullaan, lehtiuutista asiasta en ole vielä löytänyt). Taistelu tietenkin jatkuu.


Meill’ on metsässä rasistipiiri

heinäkuu 11, 2018

Tänään putosi uutisvirtaani aikamoinen pökäle.

168 óra -lehden toimittaja postasi Facebookiin linkin juttuun, jota toimittaessaan hän kuulemma oli järkyttynyt pahemmin kuin pitkään aikaan. Jutun aiheena on Unkarin Partioliiton (Magyar Cserkészszövetségmerkillinen toiminta romaninuorten suhteen.

Köyhässä Koillis-Unkarissa Borsodin maakunnassa on kymmenisen vuotta toiminut koulu, jonka päämääränä on auttaa syrjäytymisvaarassa olevia, etenkin romanitaustaisia nuoria ylioppilastutkintoon ja mahdollisuuksien mukaan myös korkeampaan koulutukseen johtavalle polulle. Koulun taustana on intialaisen kastittoman ihmisoikeustaistelijan B. R. Ambedkarin (1891–1956) perustama liike, joka ammentaa myös buddhalaisuuden arvoista. Tämä liike levisi vuosituhannen vaihteessa Unkariin, missä jotkut romaniaktivistit näkivät selvän yhtäläisyyden Intian kastittomien ja oman asemansa välillä. Muutamia satoja Unkarin romaneja on Ambedkarin inspiroimana kääntynyt buddhalaisuuteen; ambedkarilaisten buddhalaisyhteisö rekisteröitiin virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi Unkarissa vuonna 2007, mutta vuoden 2011 kiistelty uusi kirkkolaki, jota on arvosteltu pienten uskonyhteisöjen ja vapaiden suuntien syrjimisestä vanhojen kirkkokuntien kustannuksella, riisti siltä jälleen virallisen aseman.

Sajókaza-nimisellä paikkakunnalla toimivan ambedkarilaisten oppikoulun johtaja Tibor Derdák kertoi 168 óra -lehdelle, että heidän koulunsa keskeisiä tavoitteita on auttaa nuoria verkostoitumaan myös oman sosiaalisen taustansa ulkopuolelle: monet koulun oppilaista ovat viettäneet lapsuutensa romanikylässä tai -ghetossa ja käyneet ”segregoitua” alakoulua, näkemättä koskaan muunlaista elämää. Tämän takia koulun opettajat ja oppilaat ovat viime vuosina osallistuneet partiolaisten tilaisuuksiin ja myös kutsuneet partioliikkeen edustajia vierailemaan koulussaan. Yhteistyö kuitenkin katkesi viime kesänä: jotta kouluun olisi virallisesti voitu perustaa oma vartio, sen edustajien olisi pitänyt olla mukana partioleirillä, missä annetaan asianmukainen johtajakoulutus. Leirin osallistumismaksutkin oli jo maksettu, kun kävi ilmi, että mukana olisi kolme romaninuorta – tällöin partiojärjestö oitis ilmoitti, että osallistuminen ei käy laatuun vaan maksut palautetaan heti.

Myöskään toisten maakuntien partioleirille Ambedkar-koulun nuoria ei huolittu. Selitykset olivat rehtori Derdákin mukaan sekavia ja vähemmän vakuuttavia. Partiojärjestön toimistossa koulun edustajille sanottiin, että “syntyperämme ja uskomme perusteella emme sovi unkarilaisten kristittyjen partiolaisten joukkoon”. Ranskan partiojärjestö riensi apuun ja järjesti ohjaajakoulutusta, niin että jonkinlainen partiotoiminta saatiin alkuun. Unkarin partioliitto sitä vastoin kielsi ambedkarilaisia käyttämästä ”partiolaisen” (cserkész) nimikettä, vedoten siihen, että koulun kotisivulla oli annettu virheellistä tietoa koululaisten (virallisesti torpatusta) osallistumisesta Borsodin maakunnan partiolaisten leirille.

Samoihin aikoihin Unkarin partioliitto on ollut julkisuudessa valtiovallan suopeuden kohteena. Vuonna 2013 Unkarin valtio lahjoitti partiolaisille Budapestin liepeillä sijaitsevan linnan puistoineen, ja valtion kustantaman remontin jälkeen linna vihittiin käyttöön viime toukokuussa itsensä pääministerin läsnäollessa. Tilaisuudessa pääministeri lausui: ”Tämä rakennus ei ole lahja vaan tilaisuus partioliiton tehtävän täyttämiseen, yhteisön rakentamiseen.” Itse asiassa tätä yhteisöjen rakentamista on tuettu myös EU:n varoilla. Unkarin partioliiton hanke ”pienyhteisöjen nuorisokasvatuksen tukemiseksi” sai rahoitusta EU:n ohjelmasta, jonka yhtenä kohderyhmänä mainitaan nimenomaan sosiaalisesti heikommassa asemassa olevat nuoret. Erityisesti köyhiin, syrjäytymisvaarassa oleviin tai romaninuoriin kohdennettua toimintaa Unkarin partioliitolla ei kuitenkaan ole; vastauksessaan 168 óra -lehden kysymykseen liitto totesi lyhykäisesti:

Unkarin Partioliitto on arvopohjainen järjestö: se uskoo integroituun kasvatukseen ja suorittaa toimintaansa tämän mukaisesti. Siksi emme rekisteröi jäsentemme emmekä johtajiemme kuuluvuutta kansalliseen/etniseen tai sosiaalisesti heikommassa asemassa olevaan ryhmään.

Kansainvälisen partiolaisliikkeen aatteelliset taustathan ovat kristillis-kansallis-konservatiiviset, joskin alun alkaenkin kirkkokunnista riippumattomat. Siitä huolimatta ainakin monissa Euroopan maissa partiotoiminta on nykyään varsin liberaalia ja moniarvoista – kuten nähtiin, ranskalaisille partiolaisille yhteistyö ambedkarilaisten kanssa ei ollut mikään ongelma. Suomen partioliiton sivuilla linjataan, että partioliikkeen toimintaperiaatteisiin kuuluu ”kieleen, kulttuuriin, uskontoon sekä vakaumukseen liittyvä yhdenvertaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo”. Suomen partioliike on esimerkiksi osallistunut Pride-tapahtumiin; vastaavaa on Unkarissa jokseenkin mahdoton kuvitella. Ympäri maailman on muuten myös olemassa buddhalaista partiotoimintaa, jolla on oma maailmanjärjestönsäkin.

Unkarin partioliikettä taas ilmeisesti leimaa väkevä kansallismielisyys ja kristillis-konservatiivisuus. Syyt ovat historialliset. Sosialismin aikana partioliike oli Unkarissa täysin kielletty, joten sen arvoja ja perinteitä vaalittiin lännen diasporaunkarilaisten keskuudessa melkoisissa kylmän sodan tunnelmissa. Unkarilainen partiolaistoiminta oli näissä yhteisöissä keskeinen kansallistunteen nostatuksen ja siihen liittyvän tiukan oikeistokonservatiivisen koti-uskonto-isänmaa-arvokasvatuksen väylä. (Olen itse kuullut itävallanunkarilaisen sedän leuka tutisten selittävän, että ”niin kauan meillä säilyy unkarilaisuus, kuin on unkarilaisia partiolaisia”.) Järjestelmänvaihdoksen jälkeisessä Unkarissa uudelleenelvytetty partiotoiminta on leimallisesti osa kristillistä nuorisotyötä, ja sitä harjoitetaan perinteisten kirkkokuntien suojissa.

On siis tavallaan ymmärrettävää, että Unkarin partiolaisliiton on vaikea tehdä yhteistyötä avoimesti buddhalaistaustaisen organisaation kanssa. Vastineessaan lehtikirjoitukseen liitto vakuuttaa uskovansa integraatioon ja toimintansa olevan avointa kaikille, jotka hyväksyvät partiolaisuuden aatteet ja arvot; syynä yhteistyön katkeamiseen ambedkarilaisten kanssa oli pelkästään se, että Ambedkar-koulun kotisivulla oli leiriyhteistyöhankkeen kaaduttua julkaistu kirjoitus, jossa Unkarin partioliiton toimintaa kuvattiin perin negatiiviseen sävyyn.

Voin kuvitella, että tässä on puolin ja toisin sanottu pahasti ja ajateltu pahaa toisesta. Voin myös uskoa, että Unkarin partioliitossa jotkut ovat mielestään aivan oikeutetusti loukkaantuneita siitä, että heille vieraita periaatteita ja vierasta uskoa tunnustavat tahot ovat yrittäneet tunkea mukaan heidän selkeän aatteelliseen toimintaansa ja pakit saatuaan nyt panettelevat heitä ympäri mediaa. Mutta toisaalta: onko Unkarin partiotoiminnan todellakin pakko yhä pysyä osana konservatiivis-kansallis-kristillistä viitekehystä? Onko partioliikkeenkin pakko olla osa järjestelmää, jossa aatteellinen kasvatus ja koulujenkin ylläpito on uskottu perinteisten kirkkojen haltuun (mikä liittyy niiden moraalisesti hivenen kyseenalaiseen rooliin valtiovallan pikku ideologia-apulaisina)? Semminkin, kun tämä järjestelmä merkitsee myös etnisen eriarvoisuuden ja ennakkoluulojen vahvistamista? Onko partioliikkeenkin oltava mukana rakentamassa romaninuorten segregaatiota?

Ilmeisesti on.


Demokratian ydinkysymyksiä

Toukokuu 18, 2018

Unkarin uusi hallitus on sitten astunut virkaansa, ja pääministeri Orbán on pitänyt parlamentissa asian johdosta puheen, joka uhkui optimismia. ”Unkari on meille ensi sijalla, mutta työllämme haluamme vahvistaa myös Eurooppaa”, julisti Orbán ja vakuutti, että tähdet Unkarin yllä ovat nyt suotuisammassa asemassa kuin aikoihin: Euroopan painopiste on siirtymässä itään, ja Unkarista ja sen naapurimaista on tulossa koko alueen kehityksen veturi. (Mikähän siinä on, että minun intternetissäni kerrotaan ihan toisenlaisia asioita?) Tämän turvaamiseksi myös Eurooppaa uhkaavan massamaahanmuuton vaaroilta tarvitaan sekä vahvaa maanpuolustusta että kristillistä kulttuuria ja sen arvoja.

Jo aiemmin Orbán kuvaili ohjelmaansa ”kristillisdemokraattiseksi”. Valtion yleisradion uutisille hän oli lausunut tähän tapaan:

Hallitus rakentaa Unkarissa kristillistä demokratiaa, jossa ihmisarvo on kaikkein tärkein, vallan eri haarat on erotettu toisistaan [mitähän tämä tarkoittaa, kun oikeasti sekä lainsäädäntö-, toimeenpano- että tuomiovalta samoin kuin ”neljäs valtiomahti” eli lähes kaikki perinteinen media ovat samoissa käsissä?], vapaus on ehdoton arvo, perheitä tuetaan, globaalit ideologiat torjutaan, uskotaan kansakunnan tärkeyteen, taistellaan täystyöllisyyden puolesta, pidetään tärkeänä naisten tasa-arvoa eikä haluta sellaisia muutoksia, jotka johtaisivat antisemitismin voimistumiseen maassamme.

Aiempi ”illiberaali” demokratia, joka muualla maailmalla on nostattanut ihmettelyä ja vastalauseitakin – muistakaamme, miten aivan äskettäin Itävallan periaatteessa ystävällismielinen liittokansleri Kurz Orbánin tavatessaan nimenomaisesti muistutti itse olevansa liberaali – on siis vaihdettu ”kristillisdemokratiaan”. Tällä käsitteellähän on Sentroopassa kahtalaiset juuret. Toisaalta ”kristillisdemokratialla” ymmärretään sellaista porvarillista – siis perinteitä, perusarvoja ja yksityisomistusta kunnioittavaa – politiikkaa, joka pyrkii osoittamaan sosiaalista omaatuntoa ja rakentamaan sovintoa myös yhteiskunnan vähäosaisempien suuntaan, tavallaan taistelemaan hyvällä mullistusmielistä työväenliikettä vastaan. Toisaalta sentrooppalaisen kristillisdemokratian pimeään puoleen on kuulunut sanan ”kristillinen” pimeä puoli eli juutalaisvastaisuus: se on myös ns. tavallisen kansan nimissä vastustanut stereotyyppistä juutalaista viholliskuvaa eli ahnetta ja kieroa kosmopoliittis-kaupunkilaista puoliherrasväkeä. Orbánin kristillisdemokratia edustaa näiden molempien uusintaversiota, jossa aktiivisen antisemitismin tilalla on vihan ja pelon lietsonta muslimi-maahanmuuttajia kohtaan.

Vaikka Orbán vakuuttaa suhtautuvansa Eurooppa-projektiin periaatteessa yhä myönteisesti, Unkarin poliittinen meno on alkanut nostattaa yhä äänekkäämpää vastustusta Brysselissä, ja Suomessakin on ns. valtamedia julkaissut entistä useampia kriittisiä uutisjuttuja Unkarista. (Mielenkiintoista muuten lukea niiden kommenttiketjuja: selvästikin Orbánilla on Suomessa jo vankka fanijoukko, jonka mielestä valtamedia vain valehtelee ja mustamaalaa kaikkien kansallismielisten sankaria. Vaikea näitä kommentteja on vakavalla naamalla lukea – kun suomalaisten fanien mielestä Orbán taistelee urhoollisesti ”korruptoitunutta EU:ta” vastaan, sitä tosissaan ihmettelee, mahtavatko nämä kommentoijat seurata unkarilaisia korruptiokeskusteluja, joissa vakuuttuneimmatkaan Fidesz-uskovaiset eivät lopulta pysty puolustamaan Orbánin ja hänen lähipiirinsä käsittämätöntä rikastumista mitenkään muuten kuin sillä, että ”no varastivathan sosialistitkin”.)

Viime viikkoina on esillä ollut hollantilaisen viher-mepin Judith Sargentinin selonteko Unkarin demokratian tilasta. Sargentinin raportti, josta äänestetään valiokunnassa kesäkuussa ja koko EU-parlamentissa syyskuussa, voisi johtaa siihen, että Unkarin kysymys nostetaan Euroopan neuvoston käsittelyyn, ja periaatteessa Unkaria voisi lopultakin uhata ns. 7. artiklan soveltaminen eli pahimmillaan äänioikeuden riisto. Siitä, miten todellinen tämä uhka on, voi varmaan olla monta mieltä… Tässä yhteydessä Unkarissa vieraili äskettäin myös EU:n naisten oikeuksien ja tasa-arvon valiokunnan (FEMM) edustajana saksalainen sosiaalidemokraatti Maria Noichl, joka antoi myös haastattelun viikkolehti HVG:lle.

Haastattelussa Noichl muistuttaa, että hänen Unkarin-vierailunsa oli vain yksi osa Sargentinin raporttiin liittyvää selvitystyötä. Pelkkien henkilökohtaisten vaikutelmien ohella EU:n elimet voivat nojautua myös tutkimustietoon ja tilastoihin, joiden mukaan sukupuolten tasa-arvon osalta Unkari on Euroopan häntäpäätä (ja on ollut jo pitkään, tämä ei siis ole mikään päivänpoliittinen kehitys). Muuten haastattelu on muotoiltu tavallaan reaktioksi kenenpä muun kuin hallituksen ikioman törkytuutti-journalistin, tunnetusti sanojaan siivilöimättömän Zsolt Bayerin tavanomaisen räyhäpoleemiseen juttuun, joka keskiviikkona ilmestyi hallituksen uskollisessa äänitorvessa, Magyar Idők -lehdessä. (En viitsi sitä tähän linkittää, unkarintaitoiset löytänevät sen varsin vähällä vaivalla.)

Bayerin ”avoin kirje Maria Noichlille” on otsikoitu Ei, ei, ja ei! (Toisaalta sana nem merkitsee unkariksi paitsi ‘ei’ myös ‘sukupuoli’, ilmeisesti tässä on yritetty sanaleikkiä.) Kirjoitus on siis vastalause kaikkea sitä vastaan, mitä ”hyvinvoinnin höperryttämät” ja ”epänormaalit” länsieurooppalaiset ”hölmöissä selonteoissaan” esittävät. Bayerin mielestä Noichl ja kumppanit vaativat unkarilaisia ”muuttamaan perheen käsitteen sellaiseksi, mikä sopii teille sairaille idiooteille”, eli siis julistamaan, että ”perhe ei ole miehen ja naisen yhteys vaan 72 gender-identiteetin vapaavalintainen tai sattumanvarainen yhteenliittymä”, ”joka laajenee sitä mukaa, kuin yhä useammat perverssit lobbaavat itselleen oikeuden ”kunnioitukseen” ja ”tasa-arvoon”.” Lisäksi, näin Bayer, ”meidän pitäisi tunnustaa, että naisten vastainen väkivalta suorastaan rehottaa maassamme”, että ”mustalaisnaiset/tytöt/vaimot” eivät saa tasavertaista terveydenhuoltoa, ja lisäksi Noichl ja kumppanit puolustavat aborttia, joka Unkarissa ”valitettavasti” on vielä vapaa, sillä “teidänkaltaisenne idiootit tykkäävät vain kuoleman kultista, löytävät ‘kauneutta’ vain perversiosta, ja suorastaan vihaavat elämää, kaikkea luonnollista, itsestäänselvää, todella kaunista, perinnettä”. Ja niin, koko tämä FEMM on tietenkin pelkkä ”valheiden ja älyttömyyksien kasauma”. Muistutan taas, että tämä hillityn älyllinen kirjoitus ei siis ole ilmestynyt millään MV-lehden tyyppisellä villisivustolla vaan oikeassa, valtion varoilla ja hallituksen maksullisilla ilmoituksilla tuetussa sanomalehdessä.

Noichl, jolle Bayerin möläytykset ilmeisesti on selitetty ja käännetty, torjuu ne viileän rauhallisesti. ”Gender” ei ole FEMMin keksimä eikä kenties paras mahdollinen termi, mutta kysymys ei ole 72 mahdollisesta perversiosta vaan sen tutkimisesta, miten mieheksi tai naiseksi syntyminen määrää ihmisen elämää ja mahdollisuuksia ja mitä tämän johdosta tulisi tehdä. FEMMin tarkoitus ei ole puuttua EU:n jäsenvaltioiden perustuslakeihin; sitä vastoin ”paria yksinkertaista asiaa odotamme, kuten naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamista”. Ei tietenkään ole niin yksinkertaista väittää, että Unkarissa naisten asema tässä suhteessa olisi heikompi, koska tilastot eivät ole vertailukelpoisia. ”Uskotteko te, että raiskattu mustalaisnainen Unkarissa menee tekemään rikosilmoituksen poliisille?” Noichl kysyy haastattelijalta. Aborttikysymyksissä Unkari ei ole sen heikommassa jamassa kuin muut Euroopan maat, mutta – näin Noichl – ajanmukaista ehkäisyä ei tarjota julkisen, maksuttoman terveydenhuollon ohessa, katumuspillerikin vaatii reseptin, ja ulkopuolisellekin on selvää, että valtio kannustaa tiettyjä yhteiskunnan kerroksia hankkimaan lapsia, toisia taas ei.

Niinpä. Eniten Noichlia on järkyttänyt vierailu romanien asuttamassa köyhässä kylässä tai “ghetossa”, missä köyhyys ja kurjuus oli tuonut hänen mieleensä aiemmat työmatkat Afrikan kehitysmaihin. “Se, mitä näin, sai sanat juuttumaan kurkkuuni. Tuntui, ettei tämä voi olla totta.” Jututtamiltaan ihmisiltä Noichl oli kuullut tarinoita synnyttäjien karusta kohtelusta, pakkosteriloinnista tai siitä, miten viranomaiset pelottelevat romaneja – ”köyhyys on suorastaan kriminalisoitu” – tai esimerkiksi ottavat lapsia huostaan pelkästään taloudellisista syistä. Ja kaiken kaikkiaan: arvot ja arvostukset sikseen, se, mitä Noichl kerta kaikkiaan ei suostu hyväksymään, on ihmisten – myös kansalaisjärjestöjen ja -aktivistien – pelotteleminen. Bayerin artikkeli, näin Noichl toteaa haastattelun lopussa, ei pelota eikä loukkaa häntä henkilökohtaisesti – se vain ”heijastaa Unkarin yleisiä mielialoja naisia kohtaan”.

Samaan aikaan Unkarin päättäjät ovat kyllin kauan maahanmuuttovastaisuutta rummutettuaan ottamassa seuraavan askeleen, joka liittyy kuin liittyykin ns. naisasioihin. Kuten tässä jo kerroin, Orbán on ilmoittanut haluavansa solmia sopimuksen Unkarin naisten kanssa – sopimuksen synnytystalkoista, kuten suomalaiset poliitikkosedät asian ilmaisevat. Kun väki vanhenee ja hupenee eikä lisää haluta ottaa ulkomailta, syntyvyys pitäisi ehdottomasti kääntää nousuun. Nyt onkin luvassa uusi kansallinen konsultaatio (eli vallanpitäjien käsiä sitomaton epävirallinen kansalaiskysely), jossa perinteisten maahanmuuttoteemojen lisäksi tullaan erityisesti käsittelemään ”demografista käännettä”. Tästä uudesta konsultaatiosta onkin jo verkossa kiertämässä ensimmäinen ennakoiva versio:

gilead.jpg

1. Olettehan samaa mieltä siitä, että valkoinen hattu on sievempi kuin burka? 2. Olettehan samaa mieltä siitä, että punaisessa puvussa näytte paremmin Elioksen LED-lamppujen valossa? [Tässä on viittaus pääministerin vävyn korruptionkäryiseen katulamppufirmaan, jonka lamput kaiken lisäksi osoittautuivat valoteholtaan surkean huonoiksi.] 3. Olettehan samaa mieltä siitä, että on parempi tulla raskaaksi kuin pudota hissikuiluun?

Olisikohan muuten aika muidenkin kuin ns. tunnustavien feministien lopultakin myöntää, että sukupuolten tasa-arvo on ihan oikeasti demokratian ydinkysymyksiä?