Meill’ on metsässä rasistipiiri

heinäkuu 11, 2018

Tänään putosi uutisvirtaani aikamoinen pökäle.

168 óra -lehden toimittaja postasi Facebookiin linkin juttuun, jota toimittaessaan hän kuulemma oli järkyttynyt pahemmin kuin pitkään aikaan. Jutun aiheena on Unkarin Partioliiton (Magyar Cserkészszövetségmerkillinen toiminta romaninuorten suhteen.

Köyhässä Koillis-Unkarissa Borsodin maakunnassa on kymmenisen vuotta toiminut koulu, jonka päämääränä on auttaa syrjäytymisvaarassa olevia, etenkin romanitaustaisia nuoria ylioppilastutkintoon ja mahdollisuuksien mukaan myös korkeampaan koulutukseen johtavalle polulle. Koulun taustana on intialaisen kastittoman ihmisoikeustaistelijan B. R. Ambedkarin (1891–1956) perustama liike, joka ammentaa myös buddhalaisuuden arvoista. Tämä liike levisi vuosituhannen vaihteessa Unkariin, missä jotkut romaniaktivistit näkivät selvän yhtäläisyyden Intian kastittomien ja oman asemansa välillä. Muutamia satoja Unkarin romaneja on Ambedkarin inspiroimana kääntynyt buddhalaisuuteen; ambedkarilaisten buddhalaisyhteisö rekisteröitiin virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi Unkarissa vuonna 2007, mutta vuoden 2011 kiistelty uusi kirkkolaki, jota on arvosteltu pienten uskonyhteisöjen ja vapaiden suuntien syrjimisestä vanhojen kirkkokuntien kustannuksella, riisti siltä jälleen virallisen aseman.

Sajókaza-nimisellä paikkakunnalla toimivan ambedkarilaisten oppikoulun johtaja Tibor Derdák kertoi 168 óra -lehdelle, että heidän koulunsa keskeisiä tavoitteita on auttaa nuoria verkostoitumaan myös oman sosiaalisen taustansa ulkopuolelle: monet koulun oppilaista ovat viettäneet lapsuutensa romanikylässä tai -ghetossa ja käyneet ”segregoitua” alakoulua, näkemättä koskaan muunlaista elämää. Tämän takia koulun opettajat ja oppilaat ovat viime vuosina osallistuneet partiolaisten tilaisuuksiin ja myös kutsuneet partioliikkeen edustajia vierailemaan koulussaan. Yhteistyö kuitenkin katkesi viime kesänä: jotta kouluun olisi virallisesti voitu perustaa oma vartio, sen edustajien olisi pitänyt olla mukana partioleirillä, missä annetaan asianmukainen johtajakoulutus. Leirin osallistumismaksutkin oli jo maksettu, kun kävi ilmi, että mukana olisi kolme romaninuorta – tällöin partiojärjestö oitis ilmoitti, että osallistuminen ei käy laatuun vaan maksut palautetaan heti.

Myöskään toisten maakuntien partioleirille Ambedkar-koulun nuoria ei huolittu. Selitykset olivat rehtori Derdákin mukaan sekavia ja vähemmän vakuuttavia. Partiojärjestön toimistossa koulun edustajille sanottiin, että “syntyperämme ja uskomme perusteella emme sovi unkarilaisten kristittyjen partiolaisten joukkoon”. Ranskan partiojärjestö riensi apuun ja järjesti ohjaajakoulutusta, niin että jonkinlainen partiotoiminta saatiin alkuun. Unkarin partioliitto sitä vastoin kielsi ambedkarilaisia käyttämästä ”partiolaisen” (cserkész) nimikettä, vedoten siihen, että koulun kotisivulla oli annettu virheellistä tietoa koululaisten (virallisesti torpatusta) osallistumisesta Borsodin maakunnan partiolaisten leirille.

Samoihin aikoihin Unkarin partioliitto on ollut julkisuudessa valtiovallan suopeuden kohteena. Vuonna 2013 Unkarin valtio lahjoitti partiolaisille Budapestin liepeillä sijaitsevan linnan puistoineen, ja valtion kustantaman remontin jälkeen linna vihittiin käyttöön viime toukokuussa itsensä pääministerin läsnäollessa. Tilaisuudessa pääministeri lausui: ”Tämä rakennus ei ole lahja vaan tilaisuus partioliiton tehtävän täyttämiseen, yhteisön rakentamiseen.” Itse asiassa tätä yhteisöjen rakentamista on tuettu myös EU:n varoilla. Unkarin partioliiton hanke ”pienyhteisöjen nuorisokasvatuksen tukemiseksi” sai rahoitusta EU:n ohjelmasta, jonka yhtenä kohderyhmänä mainitaan nimenomaan sosiaalisesti heikommassa asemassa olevat nuoret. Erityisesti köyhiin, syrjäytymisvaarassa oleviin tai romaninuoriin kohdennettua toimintaa Unkarin partioliitolla ei kuitenkaan ole; vastauksessaan 168 óra -lehden kysymykseen liitto totesi lyhykäisesti:

Unkarin Partioliitto on arvopohjainen järjestö: se uskoo integroituun kasvatukseen ja suorittaa toimintaansa tämän mukaisesti. Siksi emme rekisteröi jäsentemme emmekä johtajiemme kuuluvuutta kansalliseen/etniseen tai sosiaalisesti heikommassa asemassa olevaan ryhmään.

Kansainvälisen partiolaisliikkeen aatteelliset taustathan ovat kristillis-kansallis-konservatiiviset, joskin alun alkaenkin kirkkokunnista riippumattomat. Siitä huolimatta ainakin monissa Euroopan maissa partiotoiminta on nykyään varsin liberaalia ja moniarvoista – kuten nähtiin, ranskalaisille partiolaisille yhteistyö ambedkarilaisten kanssa ei ollut mikään ongelma. Suomen partioliiton sivuilla linjataan, että partioliikkeen toimintaperiaatteisiin kuuluu ”kieleen, kulttuuriin, uskontoon sekä vakaumukseen liittyvä yhdenvertaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo”. Suomen partioliike on esimerkiksi osallistunut Pride-tapahtumiin; vastaavaa on Unkarissa jokseenkin mahdoton kuvitella. Ympäri maailman on muuten myös olemassa buddhalaista partiotoimintaa, jolla on oma maailmanjärjestönsäkin.

Unkarin partioliikettä taas ilmeisesti leimaa väkevä kansallismielisyys ja kristillis-konservatiivisuus. Syyt ovat historialliset. Sosialismin aikana partioliike oli Unkarissa täysin kielletty, joten sen arvoja ja perinteitä vaalittiin lännen diasporaunkarilaisten keskuudessa melkoisissa kylmän sodan tunnelmissa. Unkarilainen partiolaistoiminta oli näissä yhteisöissä keskeinen kansallistunteen nostatuksen ja siihen liittyvän tiukan oikeistokonservatiivisen koti-uskonto-isänmaa-arvokasvatuksen väylä. (Olen itse kuullut itävallanunkarilaisen sedän leuka tutisten selittävän, että ”niin kauan meillä säilyy unkarilaisuus, kuin on unkarilaisia partiolaisia”.) Järjestelmänvaihdoksen jälkeisessä Unkarissa uudelleenelvytetty partiotoiminta on leimallisesti osa kristillistä nuorisotyötä, ja sitä harjoitetaan perinteisten kirkkokuntien suojissa.

On siis tavallaan ymmärrettävää, että Unkarin partiolaisliiton on vaikea tehdä yhteistyötä avoimesti buddhalaistaustaisen organisaation kanssa. Vastineessaan lehtikirjoitukseen liitto vakuuttaa uskovansa integraatioon ja toimintansa olevan avointa kaikille, jotka hyväksyvät partiolaisuuden aatteet ja arvot; syynä yhteistyön katkeamiseen ambedkarilaisten kanssa oli pelkästään se, että Ambedkar-koulun kotisivulla oli leiriyhteistyöhankkeen kaaduttua julkaistu kirjoitus, jossa Unkarin partioliiton toimintaa kuvattiin perin negatiiviseen sävyyn.

Voin kuvitella, että tässä on puolin ja toisin sanottu pahasti ja ajateltu pahaa toisesta. Voin myös uskoa, että Unkarin partioliitossa jotkut ovat mielestään aivan oikeutetusti loukkaantuneita siitä, että heille vieraita periaatteita ja vierasta uskoa tunnustavat tahot ovat yrittäneet tunkea mukaan heidän selkeän aatteelliseen toimintaansa ja pakit saatuaan nyt panettelevat heitä ympäri mediaa. Mutta toisaalta: onko Unkarin partiotoiminnan todellakin pakko yhä pysyä osana konservatiivis-kansallis-kristillistä viitekehystä? Onko partioliikkeenkin pakko olla osa järjestelmää, jossa aatteellinen kasvatus ja koulujenkin ylläpito on uskottu perinteisten kirkkojen haltuun (mikä liittyy niiden moraalisesti hivenen kyseenalaiseen rooliin valtiovallan pikku ideologia-apulaisina)? Semminkin, kun tämä järjestelmä merkitsee myös etnisen eriarvoisuuden ja ennakkoluulojen vahvistamista? Onko partioliikkeenkin oltava mukana rakentamassa romaninuorten segregaatiota?

Ilmeisesti on.

Mainokset

Demokratian ydinkysymyksiä

Touko 18, 2018

Unkarin uusi hallitus on sitten astunut virkaansa, ja pääministeri Orbán on pitänyt parlamentissa asian johdosta puheen, joka uhkui optimismia. ”Unkari on meille ensi sijalla, mutta työllämme haluamme vahvistaa myös Eurooppaa”, julisti Orbán ja vakuutti, että tähdet Unkarin yllä ovat nyt suotuisammassa asemassa kuin aikoihin: Euroopan painopiste on siirtymässä itään, ja Unkarista ja sen naapurimaista on tulossa koko alueen kehityksen veturi. (Mikähän siinä on, että minun intternetissäni kerrotaan ihan toisenlaisia asioita?) Tämän turvaamiseksi myös Eurooppaa uhkaavan massamaahanmuuton vaaroilta tarvitaan sekä vahvaa maanpuolustusta että kristillistä kulttuuria ja sen arvoja.

Jo aiemmin Orbán kuvaili ohjelmaansa ”kristillisdemokraattiseksi”. Valtion yleisradion uutisille hän oli lausunut tähän tapaan:

Hallitus rakentaa Unkarissa kristillistä demokratiaa, jossa ihmisarvo on kaikkein tärkein, vallan eri haarat on erotettu toisistaan [mitähän tämä tarkoittaa, kun oikeasti sekä lainsäädäntö-, toimeenpano- että tuomiovalta samoin kuin ”neljäs valtiomahti” eli lähes kaikki perinteinen media ovat samoissa käsissä?], vapaus on ehdoton arvo, perheitä tuetaan, globaalit ideologiat torjutaan, uskotaan kansakunnan tärkeyteen, taistellaan täystyöllisyyden puolesta, pidetään tärkeänä naisten tasa-arvoa eikä haluta sellaisia muutoksia, jotka johtaisivat antisemitismin voimistumiseen maassamme.

Aiempi ”illiberaali” demokratia, joka muualla maailmalla on nostattanut ihmettelyä ja vastalauseitakin – muistakaamme, miten aivan äskettäin Itävallan periaatteessa ystävällismielinen liittokansleri Kurz Orbánin tavatessaan nimenomaisesti muistutti itse olevansa liberaali – on siis vaihdettu ”kristillisdemokratiaan”. Tällä käsitteellähän on Sentroopassa kahtalaiset juuret. Toisaalta ”kristillisdemokratialla” ymmärretään sellaista porvarillista – siis perinteitä, perusarvoja ja yksityisomistusta kunnioittavaa – politiikkaa, joka pyrkii osoittamaan sosiaalista omaatuntoa ja rakentamaan sovintoa myös yhteiskunnan vähäosaisempien suuntaan, tavallaan taistelemaan hyvällä mullistusmielistä työväenliikettä vastaan. Toisaalta sentrooppalaisen kristillisdemokratian pimeään puoleen on kuulunut sanan ”kristillinen” pimeä puoli eli juutalaisvastaisuus: se on myös ns. tavallisen kansan nimissä vastustanut stereotyyppistä juutalaista viholliskuvaa eli ahnetta ja kieroa kosmopoliittis-kaupunkilaista puoliherrasväkeä. Orbánin kristillisdemokratia edustaa näiden molempien uusintaversiota, jossa aktiivisen antisemitismin tilalla on vihan ja pelon lietsonta muslimi-maahanmuuttajia kohtaan.

Vaikka Orbán vakuuttaa suhtautuvansa Eurooppa-projektiin periaatteessa yhä myönteisesti, Unkarin poliittinen meno on alkanut nostattaa yhä äänekkäämpää vastustusta Brysselissä, ja Suomessakin on ns. valtamedia julkaissut entistä useampia kriittisiä uutisjuttuja Unkarista. (Mielenkiintoista muuten lukea niiden kommenttiketjuja: selvästikin Orbánilla on Suomessa jo vankka fanijoukko, jonka mielestä valtamedia vain valehtelee ja mustamaalaa kaikkien kansallismielisten sankaria. Vaikea näitä kommentteja on vakavalla naamalla lukea – kun suomalaisten fanien mielestä Orbán taistelee urhoollisesti ”korruptoitunutta EU:ta” vastaan, sitä tosissaan ihmettelee, mahtavatko nämä kommentoijat seurata unkarilaisia korruptiokeskusteluja, joissa vakuuttuneimmatkaan Fidesz-uskovaiset eivät lopulta pysty puolustamaan Orbánin ja hänen lähipiirinsä käsittämätöntä rikastumista mitenkään muuten kuin sillä, että ”no varastivathan sosialistitkin”.)

Viime viikkoina on esillä ollut hollantilaisen viher-mepin Judith Sargentinin selonteko Unkarin demokratian tilasta. Sargentinin raportti, josta äänestetään valiokunnassa kesäkuussa ja koko EU-parlamentissa syyskuussa, voisi johtaa siihen, että Unkarin kysymys nostetaan Euroopan neuvoston käsittelyyn, ja periaatteessa Unkaria voisi lopultakin uhata ns. 7. artiklan soveltaminen eli pahimmillaan äänioikeuden riisto. Siitä, miten todellinen tämä uhka on, voi varmaan olla monta mieltä… Tässä yhteydessä Unkarissa vieraili äskettäin myös EU:n naisten oikeuksien ja tasa-arvon valiokunnan (FEMM) edustajana saksalainen sosiaalidemokraatti Maria Noichl, joka antoi myös haastattelun viikkolehti HVG:lle.

Haastattelussa Noichl muistuttaa, että hänen Unkarin-vierailunsa oli vain yksi osa Sargentinin raporttiin liittyvää selvitystyötä. Pelkkien henkilökohtaisten vaikutelmien ohella EU:n elimet voivat nojautua myös tutkimustietoon ja tilastoihin, joiden mukaan sukupuolten tasa-arvon osalta Unkari on Euroopan häntäpäätä (ja on ollut jo pitkään, tämä ei siis ole mikään päivänpoliittinen kehitys). Muuten haastattelu on muotoiltu tavallaan reaktioksi kenenpä muun kuin hallituksen ikioman törkytuutti-journalistin, tunnetusti sanojaan siivilöimättömän Zsolt Bayerin tavanomaisen räyhäpoleemiseen juttuun, joka keskiviikkona ilmestyi hallituksen uskollisessa äänitorvessa, Magyar Idők -lehdessä. (En viitsi sitä tähän linkittää, unkarintaitoiset löytänevät sen varsin vähällä vaivalla.)

Bayerin ”avoin kirje Maria Noichlille” on otsikoitu Ei, ei, ja ei! (Toisaalta sana nem merkitsee unkariksi paitsi ‘ei’ myös ‘sukupuoli’, ilmeisesti tässä on yritetty sanaleikkiä.) Kirjoitus on siis vastalause kaikkea sitä vastaan, mitä ”hyvinvoinnin höperryttämät” ja ”epänormaalit” länsieurooppalaiset ”hölmöissä selonteoissaan” esittävät. Bayerin mielestä Noichl ja kumppanit vaativat unkarilaisia ”muuttamaan perheen käsitteen sellaiseksi, mikä sopii teille sairaille idiooteille”, eli siis julistamaan, että ”perhe ei ole miehen ja naisen yhteys vaan 72 gender-identiteetin vapaavalintainen tai sattumanvarainen yhteenliittymä”, ”joka laajenee sitä mukaa, kuin yhä useammat perverssit lobbaavat itselleen oikeuden ”kunnioitukseen” ja ”tasa-arvoon”.” Lisäksi, näin Bayer, ”meidän pitäisi tunnustaa, että naisten vastainen väkivalta suorastaan rehottaa maassamme”, että ”mustalaisnaiset/tytöt/vaimot” eivät saa tasavertaista terveydenhuoltoa, ja lisäksi Noichl ja kumppanit puolustavat aborttia, joka Unkarissa ”valitettavasti” on vielä vapaa, sillä “teidänkaltaisenne idiootit tykkäävät vain kuoleman kultista, löytävät ‘kauneutta’ vain perversiosta, ja suorastaan vihaavat elämää, kaikkea luonnollista, itsestäänselvää, todella kaunista, perinnettä”. Ja niin, koko tämä FEMM on tietenkin pelkkä ”valheiden ja älyttömyyksien kasauma”. Muistutan taas, että tämä hillityn älyllinen kirjoitus ei siis ole ilmestynyt millään MV-lehden tyyppisellä villisivustolla vaan oikeassa, valtion varoilla ja hallituksen maksullisilla ilmoituksilla tuetussa sanomalehdessä.

Noichl, jolle Bayerin möläytykset ilmeisesti on selitetty ja käännetty, torjuu ne viileän rauhallisesti. ”Gender” ei ole FEMMin keksimä eikä kenties paras mahdollinen termi, mutta kysymys ei ole 72 mahdollisesta perversiosta vaan sen tutkimisesta, miten mieheksi tai naiseksi syntyminen määrää ihmisen elämää ja mahdollisuuksia ja mitä tämän johdosta tulisi tehdä. FEMMin tarkoitus ei ole puuttua EU:n jäsenvaltioiden perustuslakeihin; sitä vastoin ”paria yksinkertaista asiaa odotamme, kuten naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamista”. Ei tietenkään ole niin yksinkertaista väittää, että Unkarissa naisten asema tässä suhteessa olisi heikompi, koska tilastot eivät ole vertailukelpoisia. ”Uskotteko te, että raiskattu mustalaisnainen Unkarissa menee tekemään rikosilmoituksen poliisille?” Noichl kysyy haastattelijalta. Aborttikysymyksissä Unkari ei ole sen heikommassa jamassa kuin muut Euroopan maat, mutta – näin Noichl – ajanmukaista ehkäisyä ei tarjota julkisen, maksuttoman terveydenhuollon ohessa, katumuspillerikin vaatii reseptin, ja ulkopuolisellekin on selvää, että valtio kannustaa tiettyjä yhteiskunnan kerroksia hankkimaan lapsia, toisia taas ei.

Niinpä. Eniten Noichlia on järkyttänyt vierailu romanien asuttamassa köyhässä kylässä tai “ghetossa”, missä köyhyys ja kurjuus oli tuonut hänen mieleensä aiemmat työmatkat Afrikan kehitysmaihin. “Se, mitä näin, sai sanat juuttumaan kurkkuuni. Tuntui, ettei tämä voi olla totta.” Jututtamiltaan ihmisiltä Noichl oli kuullut tarinoita synnyttäjien karusta kohtelusta, pakkosteriloinnista tai siitä, miten viranomaiset pelottelevat romaneja – ”köyhyys on suorastaan kriminalisoitu” – tai esimerkiksi ottavat lapsia huostaan pelkästään taloudellisista syistä. Ja kaiken kaikkiaan: arvot ja arvostukset sikseen, se, mitä Noichl kerta kaikkiaan ei suostu hyväksymään, on ihmisten – myös kansalaisjärjestöjen ja -aktivistien – pelotteleminen. Bayerin artikkeli, näin Noichl toteaa haastattelun lopussa, ei pelota eikä loukkaa häntä henkilökohtaisesti – se vain ”heijastaa Unkarin yleisiä mielialoja naisia kohtaan”.

Samaan aikaan Unkarin päättäjät ovat kyllin kauan maahanmuuttovastaisuutta rummutettuaan ottamassa seuraavan askeleen, joka liittyy kuin liittyykin ns. naisasioihin. Kuten tässä jo kerroin, Orbán on ilmoittanut haluavansa solmia sopimuksen Unkarin naisten kanssa – sopimuksen synnytystalkoista, kuten suomalaiset poliitikkosedät asian ilmaisevat. Kun väki vanhenee ja hupenee eikä lisää haluta ottaa ulkomailta, syntyvyys pitäisi ehdottomasti kääntää nousuun. Nyt onkin luvassa uusi kansallinen konsultaatio (eli vallanpitäjien käsiä sitomaton epävirallinen kansalaiskysely), jossa perinteisten maahanmuuttoteemojen lisäksi tullaan erityisesti käsittelemään ”demografista käännettä”. Tästä uudesta konsultaatiosta onkin jo verkossa kiertämässä ensimmäinen ennakoiva versio:

gilead.jpg

1. Olettehan samaa mieltä siitä, että valkoinen hattu on sievempi kuin burka? 2. Olettehan samaa mieltä siitä, että punaisessa puvussa näytte paremmin Elioksen LED-lamppujen valossa? [Tässä on viittaus pääministerin vävyn korruptionkäryiseen katulamppufirmaan, jonka lamput kaiken lisäksi osoittautuivat valoteholtaan surkean huonoiksi.] 3. Olettehan samaa mieltä siitä, että on parempi tulla raskaaksi kuin pudota hissikuiluun?

Olisikohan muuten aika muidenkin kuin ns. tunnustavien feministien lopultakin myöntää, että sukupuolten tasa-arvo on ihan oikeasti demokratian ydinkysymyksiä?


Tieto on valtaa?

huhtikuu 25, 2018

(Also in ”English”.)

Minulla ei oikeasti olisi yhtään aikaa blogata, kun on paljon muita kiireitä. Mutta Unkarin uuden hallituksen eli Orbánin nelosen ministerit alkavat ilmeisesti olla selvillä, ja tätä on nyt pakko kommentoida.

Luettelon uusista ministereistä vuoti julkisuuteen Figyelő-viikkolehti, jonka nykyään omistaa tässä blogissakin monesti esillä ollut Mária Schmidt, Orbánin hovihistorioitsija. Omassa mediakuplassani listaa siis pidetään varsin luotettavana, vaikka virallinen vahvistus vielä puuttuukin. Orbánin kilpailevina perintöprinsseinä pidettyjen kansliaministeri János ”Tutkanpaljastin” Lázárin ja ”propagandaministeri” Antal ”Helikopteri” Rogánin kilpailuasetelma näyttää toistaiseksi ratkenneen niin, että Lázár väistyy, Rogánille on luvassa lisää uusia tehtäviä. Ilmeisesti myös sisäministeri Sándor ”Siirtykää toiseen autoon” Pintér ja ulkoministeri Péter ”Kiukkuinen kakadu” Szíjjártó jäävät tehtäviinsä, eikä varapääministeri Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjénin mahdollisesta väistymisestä ainakaan vielä tiedetä mitään.

Lähtijöiden listalla taas ovat ainakin salkuton ministeri Lajos ”Äitini ei ole bulvaani” Kósa, puolustusministeri István Simicskó, maatalousministeri Sándor Fazekas sekä kansallisen kehityksen ministeri Miklós Seszták. Viimeksi mainitun seuraajaksi uumoillaan Andrea Bártfai-Mágeria, joka viimeksi on toiminut hallituksen virallisen tiedotuslehden Magyar Közlönyn palveluksessa ja sitä ennen Unkarin valtionpankissa. Jos tämä tosiaankin toteutuu, Unkarin hallitukseen saataisiin pitkästä aikaa naispuolinen ministeri. Ovatkohan pojat nyt harkinneet asiaa ihan loppuun asti?

Mutta kenties kaikkein mielenkiintoisin on ”inhimillisten voimavarojen ministeriön” (EMMI) johtajan paikka. Tähän superministeriöön on kasattu lähes kaikki mahdolliset koulutus-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat, ja vuosikaudet sitä on johtanut tässäkin blogissa monesti esillä ollut Zoltán Balog, hopeahiuksinen ja maireahymyinen setä, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi. Balog on koko virka-aikansa ollut opposition hampaissa jonkinlaisena virallisen tekopyhyyden ja epäpätevyyden ruumiillistumana. HVG.hu:n sivuilla Judit Windisch tiivistää Balogin uran olennaisimmat saavutukset: sarjan noloja munauksia, häpeällisiä möläytyksiä ja yleistä kyvyttömyyttä. Opetusasioista ylimpänä vastaava ministeri paljasti lehdistötilaisuudessa, ettei ymmärrä, mitä tarkoittaa funktionaalinen lukutaidottomuus (“jos kerran osaa lukea, niin silloin ymmärtää”), ja kun mediassa päiviteltiin sairaaloiden kehnoja resursseja – lapsipotilas oli pitänyt kesken leikkauksen rintakehä avattuna kuljettaa sairaalasta toiseen, koska leikkausta suorittavassa sairaalassa ei ollut toimivaa tietokonetomografialaitetta – Balog möläytti, että ”ennen vanhaan ei edes siinä toisessa sairaalassa olisi ollut CT-laitetta, nyt ainakin on”. Paljolti lapsiperheisiin ja lapsiin iskevää köyhyyttä Balog puolestaan torjui merkillisellä tempauksella: viemällä 40 köyhää lasta Budapestin Hilton-hotelliin nauttimaan ylellistä illallista, johon kuului mm. kananrintaa calvadoskastikkeessa. Herkullisen ilkeät, napakat muistosanat Balogille, ”ensimmäiselle ministerille, jolle oli yhdentekevää, mitä tapahtuu”, lausuu HVG:n kolumnisti Árpád W. Tóta (minun oli pakko suomentaa juttu tänne).

Vaan vielä hurjempia ovat uutiset siitä, ketä kaavaillaan Balogin seuraajaksi. (Ja ilmeisesti koko tämän entisenlaisen suuren superministeriön johtoon, siitä huolimatta, että Balog – se sanottakoon hänen kunniakseen – oli ilmeisesti yrittänyt selittää Orbánille, että tämä salkku on järjettömän raskas ja sen tehtäviä kannattaisi jakaa.) Uudeksi superministeriksi nimittäin uumoillaan Miklós Kásleria, lääketieteen professoria, joka vuodesta 1992 on johtanut Unkarin valtakunnallista onkologian (syöpälääketieteen) instituuttia. Lääketieteen ohella Kásler tutkii harrastuksekseen historiaa, ja unkarilainen Wikipedia-artikkeli kertoo hänestä (hänen omaa kirjaansa siteeraten) seuraavasti:

Professori Kásler on onkologintyönsä ohella aina ollut hyvin kiinnostunut Unkarin kansakunnan historian ja historianfilosofian kohtalonkysymyksistä sekä käynyt näistä aiheista syvällisiä keskusteluja monien asiantuntijoiden kanssa. Hänelle on muodostunut se mielipide, että ”nykyihminen on eksynyt tieltään, menettänyt arvonsa. Voisi melkein sanoa, että on syntynyt moraalinen interregnum, jossa ihmiskunta on menettänyt osan vanhoista klassisista, vuosisatojen halki siivilöityneistä arvoistaan, ja etsii tietä ratkaisuun.”

Hm. Hieman pelottaa tämmöinen puhe ”arvoista”, jotka on ”menetetty” – tämmöisen arvopuhujan näkemys ”historianfilosofian kohtalonkysymyksistä” tarkoittaa usein selväkielellä, että ”ennen oli kunnollista, kun asiat olivat sillä tavalla, kuin minulle on lapsena opetettu”. Vielä pelottavamman koosteen on riippumattoman Mérce-portaalin toimitus laatinut keskustelusta, jonka Kásler ja aivokirurgi András Csókay äskettäin kävivät budapestilaisessa oppikoulussa järjestetyssä yleisötilaisuudessa. Kirurgi-radiologin ja historianharrastajan asiantuntemuksella Kásler nimittäin julisti, että

  • alkuräjähdys on spekulaatiota, hypoteesia, siitä ei ole mitään todisteita;
  • tästä ”Einsteinin yksinkertaisesta yhtälöstäkin” (E = mc2on jo todistettu, että se ei oikeastaan pidä paikkaansa;
  • kvanttimekaniikka on johtanut siihen, että Jumalaa ei enää voi jättää pois laskuista;
  • Torinon käärinliinan aitoutta vastaan ei ole esitetty yhtään tieteellistä perustelua;
  • kaiken sen, mitä filosofiasta voi sanoa, ovat jo antiikin kreikkalaiset kirjoittaneet;
  • kuolemaan johtavista taudeista 70–80% on vältettävissä noudattamalla Kymmentä käskyä.

Mutta ei tässä vielä kyllin. Kásler on nimittäin ollut esillä tässä blogissa aivan äskettäin. Sen jälkeen, kun unkarilainen geneetikkoryhmä oli tutkinut Székesfehérvárin kuningashaudoista löytynyttä Árpád-suvun DNA:ta ja julkaissut tutkimustuloksensa kansainvälisessä alan aikakauslehdessä, Kásler puolestaan lausunnoi hallituksen äänitorvelle, Magyar Idők -sanomalehdelle merkillisen johtopäätöksen näistä tuloksista: Árpád-suvun kuninkaat olivat aivan varmasti euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista alkuperää. Väite on tietenkin aivan tolkuton eikä vain siksi, että ”euraasialainen” ei tässä merkitse yhtään mitään. ”Suomalais-ugrilainen” on kielellinen käsite, ei geneettinen (kuten ainakin suomalaiset fennougristit ovat jo toistasataa vuotta korostaneet, ja aika pitkään jopa unkarilaisetkin…). Mikään DNA-analyysi ei voi suoranaisesti kertoa, mitä kieltä kuningas Béla III ja hänen esi-isänsä puhuivat, eikä mitään geneettistä piirrettä voi sitovasti yhdistää ”suomalais-ugrilaisuuteen”.

Oppineen ja monenlaisia tieteitä harrastavan ihmisen luulisi ymmärtävän, että kullakin tieteellä on omat käsitteensä, periaatteensa ja menetelmänsä, joita ei ulkopuolinen tuosta vain voi ymmärtää ilman huolellista ja nöyrää asiaan perehtymistä. (Tosin sitä, että myös historiallinen kielitiede on tällainen tiede, ei valitettavasti tajua moni oppinutkaan ihminen.) Mutta Káslerille ei historiallista kielitiedettä koskevien äkkipäätelmien teko ole näköjään yhtään sen vaikeampaa kuin alkuräjähdyksen tai kvanttimekaniikan kommentoiminen. Molemmissa häntä ohjaa usko – alkuräjähdyksen tai kvanttifysiikan alalla ilmeisesti jonkinlainen fundamentalistiselta haiskahtava kristinuskon tulkinta, ”suomalais-ugrilaisuuden” kysymyksissä taas monien Itä-Euroopan maiden todellinen valtionuskonto eli nationalismi, usko omaan kansakuntaan jonkinlaisena luonnon tai Luojan luomana ikuisena ja selvärajaisena kokonaisuutena.

Tämmöinen mies siis saa kirjoittaa nimensä yhdeksi tekijäksi tieteelliseen artikkeliin, jonka tuloksia hän ei näköjään ole ymmärtänyt. (Ilmeisesti siksi, että osa analyyseista tehtiin hänen johtamansa instituutin laboratoriossa.) Ja tämmöisestä miehestä ollaan tekemässä sekä unkarilaisten terveyden ja hyvinvoinnin että heidän koulutuksensa ja sivistyksensä korkeinta vartijaa.


Mielensäpahoittajien politiikkaa

tammikuu 8, 2017

Unkarilaiseen uutisvirtaani tipahti niin mielenkiintoinen kirjoitus, että sitä on pakko tässä vähän selostaa ja tuumailla. Kettős Mérce -blogisivustolla kirjoittavat Dalma Feró, Orsolya Bajusz ja Ágnes Básthy loukkausten ja loukkaantuneisuuden politiikasta.

Viime vuonnahan Puolassa kaavailtu, konservatiivisten vallanpitäjien ajama ja katolisen kirkon (tai ainakin monien sen näkyvien edustajien) tukema aborttilain tiukentaminen nostatti laajoja protesteja. Tukimielenosoituksia nähtiin muissakin maissa: huhtikuussa Budapestissa ”Minun ruumiini, minun valintani” -ryhmä, jossa Kettős Mércen artikkelin kirjoittajat Feró, Bajusz ja Básthy ilmeisesti olivat keskeisessä roolissa, kutsui kansaa koolle Puolan lähetystön eteen mielenosoitukseen, jonka otsikkona oli ”Henkari ja sukkapuikko eivät ole kirurgisia instrumentteja”. Varsinaiseen mielenosoitukseen saatiin koolle ehkä korkeintaan satakunta henkeä, mutta jälkiseuraamukset olivat mielenkiintoiset ja opettavaiset.

Mielenosoitukseen liittyi performanssi, jossa katoliseksi piispaksi pukeutunut mies oli jakavinaan ”ehtoollisena” ns. katumuspillereitä (joiden käyttöä mielenosoittajien mielestä myös Unkarissa rajoitetaan liian tiukasti).

pappiperf

(Kuva ylempänä linkitetyltä Facebook-sivulta.)

Performanssin yhteydessä lukemassaan ”saarnassa” piispaksi pukeutunut Dénes Türei, siviiliammatiltaan biologi, ironisoi aborttikiellon kannattajien kantaa ylistäen ”puolalaisia veljiämme”, jotka uhraamalla naiset,

”kaikkein suojattomimmat, köyhimmät, sairaimmat, nuorimmat, perheenjäsentensä raiskaamat pikkutytöt, avuttomat sairaat, kohdussaan jumalallisen armon hedelmä (…) joko lisääntyvät ja täyttävät maan tai pääsevät nopeammin paratiisiin tämän lain kautta.”

 

Kuten arvata saattaa, tämä sakramentteja pilkkaava performanssi loukkasi monia kunnon katolilaisia – mutta tähän närkästykseen yhtyivät laajemminkin ne piirit, joille mielenosoituksen feministinen sanoma oli vastenmielinen tai käsittämätön. Poliisille tehtiin kaksi ilmoitusta uskonrauhan ja yleisen järjestyksen rikkomisesta, asialla ilmeisesti toisistaan riippumatta kristillisdemokraattisen puolueen nuorisojärjestön IKSZ:n puheenjohtaja Lőrinc Nacsa sekä hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden toimittaja Áron Nagy. (Mielenkiintoista sinänsä, että poliisille valitettiin piispana esiintyneen Dénes Türein johdosta, ja Türei sai myös niskaansa jonkin verran varsin vastenmielistä nettikirjoittelua. Saarnatekstin olivat kuitenkin laatineet ja performanssin suunnitelleet mielenosoituksen järjestäjät eli feministikolmikko Feró, Bajusz ja Básthy.)

Järjestäjät puolestaan selittivät, että kyseessä oli poliittis-taiteellinen performanssi, jonka tarkoitus ei ollut pilkata uskonnollisia tunteita tai arvoja vaan nostaa ironian keinoin esiin todellisia yhteiskunnallisia konflikteja ja kohdistaa huomiota asiaan – lukemattomien naisten ihmisoikeudet, terveyden ja hengen vaarantavaan lakiuudistukseen ja laajemmin uskonnon varjolla harjoitettuun rakenteelliseen väkivaltaan – joka on paljon vakavampi ongelma kuin joidenkuiden henkilökohtaisen vakaumuksen loukkaaminen. Ajatus ehtoollisen sakramentin parodioimisesta tuli itse asiassa eräältä järjestäjien katoliselta feministikollegalta, itse he eivät uskonnottomina ihmisinä olisi sitä edes tulleet ajatelleeksi. Katolisen kirkon tikun nokkaan nostaminen oli kuitenkin aiheellista, koska Puolan aborttikieltolakia oli ajettu läpi katolisen kirkon tuella ja arvovallalla. Performanssipiispan käytös ei mielenosoittajien mielestä myöskään ollut äärimmäistä, solvaavaa eikä sopimatonta, ja ”piispan” parodiasaarnan teksti oli koottu abortinvastustajien verkkosivuilta ja julkaisuista poimituista sitaateista.

Poliisi ei nähnyt tapahtuneessa aihetta tutkinnan jatkamiseen. Samoin ainakin ensi yrityksellä kaatui muutamien loukkaantuneiden katolilaisten (joukossa yksi entinen perustuslakituomioistuimen tuomari) uskonrauhanrikkomuskanne. Kuten Index-uutisportaali joulun alla kertoi,  Budapestin raastuvanoikeus oli hylännyt kanteen, jonka mukaan performanssi loukkasi katoliseen uskonyhteisöön kuuluvien ihmisten ihmisarvoa ja oikeutta vapaaseen uskonnonharjoitukseen. Tuomarin mielestä tässä ei ollut kyse vain uskonnosta eikä erityisesti katolisen uskon rienaamisesta vaan yhteiskunnallis-poliittis-ideologisesta kiistakysymyksestä, johon liittyvää vapaata mielipiteenilmaisua on erityisesti suojeltava. Koska katolinen kirkko edustaa aborttikysymyksessä hyvin kärkevää kantaa, sen tai siihen identifioituvien henkilöiden on myös siedettävä kärkevää kritiikkiä tämän kysymyksen tiimoilta. Kantajat ovat kuitenkin uhanneet, että asia ei jää tähän vaan päätöksestä valitetaan korkeampiin oikeusasteisiin.

Itse asiassa, huomauttavat Feró, Bajusz ja Básthy Kettős Mérce -sivuston kirjoituksessaan, tässä valitusprosessissa olennaista eivät ole mahdolliset oikeudelliset seuraamukset, rangaistukset tai hyvitykset sinänsä. Kysymys on vaatimusten tuomisesta julki, siitä, kenellä on oikeus esittää poliittisia vaatimuksia, siitä, onko uskonnollisten tai aatteellisten arvojen ja identiteettien loukkaamattomuus tärkeämpi asia kuin oikeus puolustaa toisten ihmisten henkeä ja terveyttä. Kuten kirjoittajakolmikko kärjistää: nämä valittajat vaativat, että heidän subjektiivinen loukkaantuneisuutensa tunnustettaisiin objektiivisena tosiseikkana, jonka perusteella voi vaatia laillista hyvitystä. Toisin sanoen: heillä on oikeus vaatia, että valtio ja oikeuslaitos suojelisivat heitä, niin ettei ”heidän tulisi paha mieli”.

Tätä tekopyhää loukkaantuneisuuden logiikkaa, kirjoittajat väittävät, on Unkariin suorastaan tuomalla tuotu Ameriikan ihmemaasta. Länsimaiden liberaalit vähemmistöjen vapautusliikkeet operoivat usein pelkällä symbolis-kulttuurisella, tunnustuksen, arvostuksen tai loukkauksen tasolla: ei puhuta todellisista yhteiskunnan valta- ja voimasuhteista vaan siitä, kenelle tulee paha mieli jos häntä puhutellaan tai hänestä puhutaan vääränlaisella nimityksellä… Tästä voi toki olla monta mieltä, ainakin oman vaikutelmani mukaan Unkarissa poliittinen korrektius käsittämättömän usein ymmärretään väärin, jonkinlaiseksi karikatyyrimäiseksi irvikuvakseen. Mutta selvää on, että tällainen ”vähemmistöjen puolustamisen” logiikka sopii oivallisesti myös sellaisten tahojen omittavaksi, jotka todellisuudessa ovat kaikkea muuta kuin sorrettuja tai heikommassa asemassa.

Sinänsähän koko aborttimielenosoitus oli perin pieni ja marginaalinen tapahtuma, joka jälkinäytöksineenkään ei ole herättänyt kovin suurta huomiota. Avoin feministiaktivismi on Unkarissa yhä pienen kaupunkilaisen älykköjoukon eksoottinen harrastus, ja Puolan aborttilakiväännöt eivät unkarilaisia juuri kosketa. Unkarissa abortti on toistaiseksi suhteellisen vapaa, vaikka Orbánin hallituksen uuden perustuslain osan “Vapaus ja vastuu” II artikla,

Ihmisarvo on loukkaamaton. Jokaisella ihmisellä on oikeus elämään ja ihmisarvoon, sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien.

onkin nostattanut pelkoja aborttilain tiukentamisesta.

Toisaalta myöskään katolisen kirkon rooli Unkarissa ei ole sillä tavalla merkitsevä kuin Puolassa. Siinä missä Puolassa katolilaisia on ylivoimainen enemmistö, voimakkaasti maallistuneessa Unkarissa katolinen kirkko on vain yksi perinteisistä kirkkokunnista, vaikka onkin yhä niistä suurin: kun vuonna 1930 katolilaisia oli unkarilaisista kaksi kolmasosaa, vuoden 2011 väestönlaskennan tietojen mukaan katoliseen kirkkoon kuului vain 37%. Kun Puolassa katolinen kirkko sosialismin aikaan toimi kansallisen vastarinnan tärkeänä tukirakenteena ja nuoret kapinalliset kävivät hartaina messussa, Unkarissa perinteiset kirkot oppivat tekemään lehmänkauppoja valtiovallan kanssa ja nuoren systeeminkaatajan Viktor Orbánin väitetään aikoinaan julkisesti pilkanneen katolisen kirkon ”kaapuniekkoja”. Unkarin kristillisdemokraattista puoluetta KDNP:ta on väitetty suorastaan katolisen kirkon poliittiseksi käsivarreksi, mutta sen todellinen poliittinen kannatus on marginaalinen: KDNP on Fidesz-valtapuolueen pikkuinen sivuvaunu, jolla on parlamentissa nykyään kahdeksan prosenttia mandaateista.

Ja nyt tullaankin ydinkysymykseen: katolinen kirkko on nyky-Unkarissa vähemmistöinstituutio ja voi siksi vedota vähemmistöjen suojaksi laadittuihin säädöksiin. Samalla se on kuitenkin mahtava laitos, jolla on taloudellista ja poliittista valtaa. Yhdessä toisten perinteisten kirkkojen, etenkin reformoidun kirkon kanssa se on päässyt paljon haltijaksi myös nyky-Unkarin koulutusjärjestelmässä; kuten ennenkin olen kirjoittanut, valtio näyttää mielellään ostavan kansalaisten konservatiiviseen ideologia- ja arvokasvatukseen liittyvät palvelut perinteisiltä kirkoilta. Vaikutusvaltaisten katolilaisten valitukset heidän uskonrauhansa ja uskonvapautensa loukkaamisesta on nähtävä tätä vasten.

Puolan aborttilain vastaisessa mielenosoituksessa katolista kirkkoa pilkkaavine performansseineen ei siis ole kysymys uskonnosta tai sen rienaamisesta, niin kuin ei takavuosien Pussy Riot -ryhmän Putinin-vastaisessa kirkkotempauksessakaan ollut tarkoitus erityisesti pilkata ortodoksista kirkkoa. Uskonnonvapauteen tai uskonnon kunnioittamiseen vetoavat syytökset vievät huomion syrjään varsinaisesta kysymyksestä: siitä, miten katolisen kirkon kaltaiset patriarkaaliset valtakeskittymät kohtelevat naisia. Naisen ruumiin ja sitä kautta syntyvyyden kontrolloiminen on avainasemassa, kun puhutaan ”perinteisistä perhearvoista”. Samaan ajatteluun, naisen alistamiseen lisääntymiskoneeksi ja viihdykkeeksi, liittyy myös se, miten naisen vihaa ja raivoa ei haluta tunnustaa tai miten se mitätöidään ”hysteriaksi”. Ja tästä kaikesta kirjoittaminen on Unkarissa näköjään edelleenkin pienten vaihtoehtofoorumien ja -ryhmien asia.

 

 


Kun kanssamme on Jumala

lokakuu 23, 2016

Tänään on sitten Budapestissa luvassa vuoden 1956 kansannousun eli vallankumouksen, kuten sitä myös on haluttu nimittää, 60-vuotisjuhlintaa. Luvassa on erilaisten juhlamenojen lisäksi – joilla, kuten väitetään, Fidesz-puolue ja Viktor Orbánin hallitus haluavat korvata sen harmillisen menetyksen, että kymmenen vuotta sitten olivat oppositiossa eivätkä päässeet ohjaamaan suuren 50-vuotisjuhlan ohjelmaa – erinäisiä mielenosoituksia, mm. vihellyspillikampanja: Viktor Orbánia on tarkoitus tervehtiä vihellyskonsertilla. Oppositioviestimien iloksi hallitus myös meni juhlapäivän kunniaksi antamaan ylennyksen korkealle poliisivirkamiehelle, valtiosihteeri László Tasnádille. Tasnádi, kuinka ollakaan, on entisen maailmanajan turvallisuuspoliisin miehiä ja mm. vuonna 1989 työkseen hoitanut yhteyksiä agentteihin, joiden välityksellä valvottiin vuoden 1956 kapinahallituksen johtajan Imre Nagyn uudelleenhautaukseen liittyviä mielenilmauksia. (Tämä vuoden 1956 merkkimiesten rehabilitointi ja uudelleenhautaus kasvoi, Tasnádin ja muiden ammattilaisten valvonnasta huolimatta, suurmielenilmaukseksi, josta tuli yksi tärkeimpiä virstanpylväitä Unkarin sosialistisen järjestelmän kaatumisessa.) Että näin sitä vuoden 1956 vapaustaistelua kunnioitetaan?

Tuleeko näistä 60-vuotisjuhlista samanlainen käännekohta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin vuoden 1956 tapahtumien 50-vuotisjuhlien mielenilmaukset kasvoivat mellakoinniksi, joka jossakin mielessä lopulta johti silloisen sosialistihallituksen kaatumiseen? Saapa nähdä. Sitä odotellessa palataan nyt kuitenkin Itävaltaan, missä presidentinvaalikampanjan uusinta puksuttelee itävaltalaisen leppoisasti kohti uutta vaalipäivää, joulukuun neljättä.

Koko uusintavaalimeininki tietenkin tarjoaa runsaasti poliittista huumoria, tahatonta ja tahallista. Omassa punavihreässä somekuplassani on kuukausikaupalla naureskeltu ”perusitävaltalaisen” FPÖ:n kenttäväelle, josta melkoinen osa ei varmaan edelleenkään suostu ymmärtämään tai uskomaan, että vaalien uusinta sitoutumattoman vihreän ehdokkaan niukan voiton jälkeen ei johtunut vilunkipelistä vaan ääntenlaskennan muotovirheistä. (Joita tekemässä olivat myös FPÖ:n vaalitoimitsijat, ilman että kukaan heistä olisi ääntenlaskentavaiheessa mitenkään protestoinut.) Tämä kesästä asti jatkunut marina sopii hauskasti tämän hetken kansainvälisiin ykkösuutisiin eli Donald Trumpin ”jos minä häviän, niin vaaleissa on tehty vilppiä” -linjaan.

trump_hc

”Salaiset aseet”. Vaalien lopputuloksesta tehtävää valitusta varten Trump on tilannut paikalle kaksi asiantuntijaa Itävallasta asti. Ensimmäisenä saapuu paikalle FPÖ:n HC Strache, puolueen harmaa tiedotuseminenssi Herbert Kickl on vielä pömpelin puolella.

Tuoreimman piruilunaiheen ovat kuitenkin tarjonneet FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin uudet vaalijulisteet.

Juliste on asettelultaan perinteinen, ehdokkaan naama taustanaan hulmuava kansallislippu. Vasemmalla varsinaisena iskulauseena on joko In Eurem Sinne entscheiden (‘Päätöksentekoa teidän eduksenne’ – avoimeksi jää, tarkoitetaanko tällä, että Hofer tulee tekemään päätöksiä Itävallan kansan hyväksi, vai että äänestäjien olisi nyt tehtävä oman etunsa mukainen päätös) tai Für Österreich mit Herz und Seele (‘Itävallan puolesta sydämellä ja sielulla’).

hoferartikelbild003

Julisteiden julkistustilaisuus. APA:n kuva Der Standard -lehden artikkelista. 

Mutta enemmän keskustelua on nostattanut oikealla puolella pienemmällä präntätty ”So wahr mir Gott helfe” (‘Niin totta kuin Jumala minua auttakoon’). Tämähän on perinteinen valanvahvistus, joka tosin ei liittopresidentin virkavalaan välttämättä kuulu. Itävallan perustuslain artiklan 62 mukaan (epäjuristinen maallikkosuomennos)

(1) Liittopresidentti antaa virkaan astuessaan valtiopäivien edessä vakuutuksen:

”Lupaan, että tulen uskollisesti noudattamaan tasavallan perustuslakia ja kaikkia lakeja ja täyttämään velvollisuuteni parhaan tietoni ja omantuntoni mukaan.”

(2) Tähän on sallittua lisätä uskonnollinen vakuutus.

Samoin kuin FPÖ:n taannoisessa ”lähimmäisenrakkaus”-kampanjassa, tässäkin on vaikea olla näkemättä melkoisen tökeröä uskonnolla ratsastamista. Ainakin Itävallan pienen luterilaisen kirkon piiristä on jo kuulunut ensimmäinen vastalause. Salzburgin ja Tirolin evankelisen hiippakunnan superintendentti (piispa) Olivier Dantine kirjoitti Facebookissa perjantaina (ja tästä uutisoi ainakin Der Standard):

On kysymys sinänsä, voiko virkavalassa käyttää uskonnollista ilmausta kuten ”niin totta kuin minua Jumala auttakoon”. Se on Itävallassa sallittua, monetkin poliitikot käyttävät sitä, ja siitä, onko tämä sekulaarissa valtiossa sopivaa, voi hyvästä syystä kiistellä. On kuitenkin aivan eri asia, jos tätä ilmausta käytetään vaalitaistelussa maan korkeimmasta virasta. Siinä Jumalaa väärinkäytetään peitenimenä ”länsimaiselle kulttuurille”, ja näin Jumala siepataan vaalikampanjan käyttöön, sen motoksi […]

Dantinen kommenttiin ei ole paljoakaan lisättävää. Kun Hoferin tapaiset populistipoliitikot nykyään puhuvat Jumalasta ja kristinuskosta, sillä tähdätään paitsi (konservatiivisempaan) osaan julkikristillistä äänestäjäkuntaa myös siihen luultavasti paljon suurempaan segmenttiin, joka ei arjessaan juurikaan harrasta tai pidä esillä kristinuskoa tai sen arvoja mutta joka tuntee kaipuuta jonkinlaiseen turvalliseen yhtenäiskulttuurin idylliin, tietämisen tuskast pois. Aikaan, jolloin miehet olivat miehiä ja naiset keittiössä, jolloin kaikki kävivät sunnuntaisin kirkossa ja sen jälkeen kantakrouvissa, kaikilla oli paikkansa yhteiskunnassa ja työnsä (usein se sama työ, jota jo isä ja isoisä olivat tehneet) eikä kylillä liikkunut oudonväristä tai oudonuskoista väkeä molottamassa kummallista kieltä ja elämässä meidän verovaroilla.

Ajatus Jumalaan vetoamisesta on nykyajan maallistuneelle ihmiselle tietenkin aivan järjetön (sen lisäksi, että maallistuneenkin ihmisen on helppoa ymmärtää ristiriita kristinuskon lähimmäisenrakkauden ja FPÖ:n tukijoukoissa kuplivan muukalaisvihan välillä). Vitsipalstat pursuvatkin ilmeisiä reaktioita, esimerkiksi näin:

hu%cc%88fstma

Satiirisivusto Hydran kuvassa Hofer tiukkaa: ”No? Tuleeks sitä apua?” Wienin yläpuolelta pilvien päältä kuuluu vastaus: ”Ympäri korvias saat kuule!”

Jumalaan vetoamisella on vieläkin pimeämpi puolensa, josta muistuttaa Facebookin satiiripalsta Blutgruppe HC Negativ.  ”Jumala kanssamme”, Gott mit uns, oli erinäisten armeijojen iskulause, joka vuodesta 1847 lähtien luki Preussin, sittemmin Saksan armeijan sotilaiden vyönsoljessa, myös Natsi-Saksan Wehrmachtin.

gottmituns

Natsien suhde kristinuskoon – sillä siitä on pakko puhua, kun puhutaan Saksan ja Itävallan nykyisistä äärioikeistoporukoista – oli varsin erikoinen. Hitler itse oli saanut katolisen kasvatuksen mutta vieraantunut aktiivisesta uskonharjoituksesta, vaikka ei muodollisesti koskaan eronnut kirkosta. Yleensä natsihierarkian ylemmillä portailla ei suvaittu mihinkään kirkkoon kuulumista – ei tosin myöskään materialistista ateismia, joten oikean natsin sopi mieluiten olla gottgläubig, epämääräiseen ei-juutalaiseen Jumalaan uskova. Mutta toisaalta kirkkoja, niiden menojen suomaa turvallisuuden- ja jatkuvuudentunnetta, perusarvojen perinnekuorrutusta, käytettiin hyväksi ”isänmaallisen” tai ”kansallismielisen” tunnelman nostatuksessa niin pitkälle kuin mahdollista.

Katolinen kirkko jossain määrin pyristeli vastaan ja kävi kaikessa hiljaisuudessa varsin sitkeää taistelua kansalaisten sieluista, vaikka sen riveissä oli vastarinnan marttyyrien ohella myös innokkaita kollaboraattoreita. Protestanttikirkkojen suhde oli vielä merkillisempi. Vaikka niistäkin löytyi natsimeiningin vastustajia, toisaalta monet protestanttipapitkin olivat innokkaita Hitlerin ja hänen ajatustensa ihailijoita. Itse asiassa protestanttikirkot olivat jo 1800-luvulla jossain mielessä hyötyneet niistä samoista romanttis-kansallismielisistä virtauksista, joista myöhemmin nousi myös natsismi: Luteeruksen usko on oikea saksalainen uskonto, katolinen kirkko taas on yli- ja epäkansallinen valtarakennelma. Tässä hengessä esimerkiksi jotkut nykyisen Slovenian ”kielirajasaksalaiset” aikoinaan kääntyivät luterilaisiksi ja jättivät katolisen kirkon, joka hyysäsi mokomia slaaveja. Tämä perinne tuntuu edelleen myös Itävallassa, missä FPÖ:n kannatus väittämän mukaan on vahvaa niillä alueilla, etenkin vuoristossa, missä protestanttiset vastarintapesäkkeet onnistuivat säilymään vastauskonpuhdistuksen ajan yli.

Katolisen kirkon suhde oikeistopopulismiinkin on edelleen yllättävän jännitteinen. Jo vuonna 2009 joukko Itävallan katolista älymystöä – teologisten tiedekuntien dekaaneja, katolisten sääntökuntien johtohenkilöitä ynnä muita – hermostui FPÖ:n myös kristillisin tunnuksin harjoittamasta maahanmuuttaja- ja islamvastaisesta propagandasta ja antoi julkilausuman ”Kristityt, vastustakaa FPÖ:tä ja sen propagandaa!”, jossa kiivaasti kehotettiin kaikkia kristittyjä vastustamaan vihapuhetta ja kristinuskon symbolien omimista muukalaisvihan palvelukseen. Tämä sai puolueen varapuheenjohtajan, nykyisen presidenttiehdokas Norbert Hoferin puolestaan eroamaan katolisesta kirkosta. Näin Hofer latasi lehdistötiedotteessaan 2009:

Satojatuhansia viattomia naisia joutui moraalisesti impotenttien katolisen kirkon inkvisiittorien toimesta noitina roviolle poltettavaksi – elävältä ja omien lastensa silmien edessä. Toisuskoisia leimattiin kerettiläisiksi, kidutettiin raa’asti ja teloitettiin. Kataarit hävitettiin. Kirkon lähetyssaarnaajat ovat vastuussa kokonaisten kulttuurien tuhosta. Antisemitismi oli korkeimmille katolilaisille piireille – ja tämä on dokumentoitu muualla kuin FPÖ:n lähteissä – kaikkea muuta kuin vierasta, muulloinkin kuin natsiaikaan, ja katolisen kirkon arkaluontoiset liiketoimet tunnetaan nyttemmin jo osassa kansalaispiirejä. Kirkon korkeimpienkin edustajien systemaattisen, jopa joukoittaisen lasten hyväksikäytön nostattamat skandaalit ovat järkyttäneet kirkkoa – myös Itävallassa – eikä niille näy loppua. Arvostan monia katolisen kirkon edustajia, mutta suurta osaa virallista kirkkolaitosta, sen kaksinaismoraalisuutta ja yhä voimistuvia vasemmistokatolilaisia virtauksia en pysty tuntemaan omakseni. Olen jo kuukausia sitten tehnyt tästä johtopäätökseni ja eronnut virallisesta katolisesta kirkosta.

Näin siis seitsemän vuotta sitten. Nyt Hoferin muistot tapahtuneesta ovat kultautuneet aivan uuteen kuosiin. Die Presse -lehden artikkeli pari päivää sitten kertoi:

Kysymykseen, miksi hän julisteissaan viittaa Jumalaan, Hofer, joka kuuluu evankeliseen kirkkoon, vastasi seuraavasti: ”Ensinnäkin minä arvostan katolista kirkkoa suuresti, vaimoni on katolilainen, lapseni ovat katolilaisia.” Hän itse on liittynyt evankeliseen kirkkoon, koska siellä myös naiset voivat toimia papinvirassa.

No ilman muuta, hyvänen aika, pitäähän naisten päästä papeiksi! Sehän tässä meitä onkin koko ajan kiusannut!

Tätä samaahan on nähty ennenkin, kun puhe on islamin ja ns. kristityn Euroopan arvojen suhteesta: samat tyypit, joille naisten oikeuksien edistäminen ei ole ollut mikään erityinen päämäärä, esimerkiksi Itävallassa ns. pyllynkourintapykälää ei lakiin tarvittu, koska seksuaalinen ahdistelu ei ole mikään oikea ongelma, muuttuvat suuriksi naisoikeustaistelijoiksi heti kun (ja vain silloin kun) vastassa on ”Naisia Ahdisteleva Muslimi”. Tai, kuten unkarilainen naispuolinen Facebook-käyttäjä vajaa kuukausi sitten kertoi julkisessa postauksessaan: hän oli mennyt kommentoimaan Unkarin pakolaiskiintiöaiheista kansanäänestystä koskevaa keskustelua, mihin muuan keskustelija oli sivistyneen eurooppalaiseen tyyliin ladannut: ”Etkö sä saatanan kananaivo huora tajua sillä olemattomalla järjelläsi että ne pakolaispaskat ei kunnioita naisia!”

Islamin ja kristinuskon suhteen tämä on siis vanhaa kauraa. Mutta näköjään samaa voi soveltaa myös kristinuskon sisällä eri kirkkokuntien kesken. En minä ole rasisti enkä natsi vaan puolustan naisia noita vastaan, hei kattokaa, ne syrjii naisia! Jos Hoferin naisasiaperustelun voisi ottaa vakavana feministisenä kannanottona, tämä ehkä antaisi katoliselle kirkolle aiheen miettiä julkisuuskuvaansa ja sen suhdetta politiikkaan. (Jos antaisi. Minkäs tuuli kiven heiluttaa – katolinen kirkko on niin suuri ja vanha instituutio, että sitä ei kovempikaan kritiikki hevin hätkäytä. Myös naispappeudesta on sen piirissä puhuttu jo pitkään, eivätkä Hoferia paljon kovemmatkaan teologiset ajattelijat ole saaneet mitään muutosta aikaan.) Ja tämän kannalta ehkä myös ymmärtää, miksi Itävallan luterilaisen kirkon edustaja haluaa puuttua Hoferin puheisiin jo varhain ja selkeästi.

Mutta. Oikeasti Hoferin virallisia selityksiä on vaikea pitää minään muuna kuin säälittävänä irtopisteiden keräilynä joiltain naiiveilta naisäänestäjiltä (sillä kyllähän FPÖ kuten meidänkin persumme tuppaa muuten olemaan äijien ja mopopoikien puolue). Ja näin puusta – tai koulujakäyneen pohjoismaisen ihmisen kuplasta – katsoen FPÖ:n naisten oikeuksilla ratsastaminen on yhtä onneton yritys kuin ”kristillisistä arvoista” meuhkaaminen niitä oikeasti tuntematta.

 


Uskon varjolla

syyskuu 7, 2016

Ei ole enää kuukauttakaan siihen suureen päivään, lokakuun toiseen, jona itävaltalaiset äänestävät uudelleen liittopresidentin valinnasta ja unkarilaisia puolestaan kutsutaan täälläkin jo monesti mainittuun kansanäänestykseen, toisin sanoen antamaan muukalaiskammoinen mielenilmaus nykyhallituksen tueksi. Jo paljon huomiota saaneen ”TIESITTEKÖ?”-julistekampanjan lisäksi mielialaa nostatetaan valtion viestimissä, ja jotkut näyttävät ottaneen kohteekseen tietyt erityisryhmät. Yksi tällainen puheenvuoro nostatti muutama päivä sitten melkoiset laineet ympäri sosiaalista mediaa.

Nimittäin. Tällä kertaa valtion ykkösradiokanavalle Kossuth Rádióon oli sunnuntaina marssitettu László Tőkéczki, Budapestin ELTE-yliopiston kulttuurihistorian laitoksen esimies, jota radion verkkosivuilla tituleerataan ”politologiksi” – hän on historiantutkija, joka on yliopistourallaan aiemmin harrastanut kasvatuksen historiaa ja sittemmin aatehistoriaa. Kymmenen vuoden takainen Magyar Narancs -lehden kirjoitus kuvaa Tőkéczkiä eräänlaiseksi Fidesz-puolueen oikeistoideologiksi, joka oli aikoinaan innolla ohjaamassa kapinallisten pitkätukkien nuordemokraattipuoluetta kansallis-konservatiiviseen suuntaan ja kentän oikeaa laitaa kohti. Tőkéczki on myös aktiivinen toimija Unkarin reformoidussa kirkossa, kansalliskirkoista pienemmässä mutta poliittisesti kenties vieläkin yhtenäisemmin oikealla laidalla seisovassa. (Unkarin roomalaiskatolinen kirkko, niin vankasti kuin sekin on sosialismin ajoista alkaen ollut valtion ohjauksessa, on kaikesta huolimatta osa mahtavaa ylikansallista organisaatiota, jota tunnetusti nykyään johtaa, Zsolt Bayerin kaltaisten ”katolisten” julkisuushahmojen harmiksi, pakolaisten jalkoja pesevä ja ihmisarvosta höpisevä outo hippi.)

Radiopuheenvuorossaan Tőkéczki maalailee kuulijoidensa eteen kauhukuvia, jotka ”avoimessa” Länsi-Euroopassa ovat jo toteutumassa, jos EU:n, uuden Neuvostoliiton, hirmuvalta pääsee toteutumaan. (Puhumattakaan koukkunokkaisten Siionin viisaiden ahneudesta: György Soroskin oli taas pakko mainita.) Rikas Saksakin romahtaa kohta maahanmuuttajiin, jotka eivät sopeudu, eivät tee työtä vaan pelkästään odottavat, että heille kustannetaan kaikki. On siis elintärkeää jatkossakin pitää maahanmuuttajat poissa Unkarista, ja kaikki äänestäjät on saatava tajuamaan tämä. Näin Tőkéczkin logiikka:

Meidän on otettava mustalaiset tähtäimeen. Pitää kertoa heille, että jos meille halutaan asuttaa viisi-kuusikymmentätuhatta ihmistä, siihen loppuu mustalaisten avustaminen, sillä sama raha pitää jakaa useampaan osaan.

Ihan totta. Tőkéczkin mielestä siis Unkarin valtion budjetissa on oma erillinen kiintiöity menoeränsä ”niille”, joita tuetaan vaikka he eivät tuota ja jotka ovat erilaisia kuin ”me”. Siksi jos humanitaarisista syistä maahan otettavat pakolaiset (joita siis, toisin kuin propaganda väittää, EI olla asuttamassa Unkariin kymmeniä tuhansia) tarvitsevat avustusta, se on pois Unkarin romaneilta, kaikilta heiltä yhtäläisesti. (Unkarin romaneihin kuuluu historialtaan, kieleltään ja identiteetiltään erilaisia ryhmiä. Ja vaikka pelottavan monet heistä elävätkin nykyään ns. syväköyhyydessä ja sukupolvesta toiseen periytyvässä syrjäytyneisyydessä, heissäkin on työtätekeviä veronmaksajia, joista varmaan ei tunnu kovin mukavalta kuunnella tällaisia päätelmiä.)

Eikä tässä kaikki. Myös muiden pitäisi ymmärtää tilanteen vaarallisuus:

… vasemmistotyyppisten järjestöjen, feministien, homoseksuellien, miten sen nyt sanoisin, juutalaiston (zsidóság), myös ateistienkin [pitää ymmärtää], että jos islam tulee, se on heidän loppunsa.

Näin siis puhuu aatehistorioitsija ja seurakunta-aktiivi, jonka pitäisi tietää, että uskonnot ovat moniulotteisia ja muuttuvia ilmiöitä, joita tulkitaan monin tavoin ja joiden nimissä on tehty hyvin erilaisia asioita. Jos Tőkéczki ei olekaan kovin hyvin perillä siitä, millaista islamia (tai paremminkin: millaisia islamin ja muiden uskontojen suuntauksia sekä niihin yhdistettyjä kulttuuri- ja tapakomplekseja) nykyään Eurooppaan pakenevat syyrialaiset, irakilaiset ja afgaanit edustavat, niin historioitsijana ja reformoituna kristittynä hänen pitäisi tietää, mitä edellinen muslimivalta Unkarissa teki.

1500-luvun turkkilaisvalloittajat nimittäin eivät olleet erityisen kiinnostuneita pakkokäännyttämään uusia alamaisiaan tai vainoamaan kristittyjä. Päinvastoin turkkilaisvallan aikaan protestanttinen kristinusko pääsi hyvin leviämään. Unkarin katolisesta ylhäisöstä suuri osa oli paennut turkkilaisten tieltä, ja alustalaiset saivat rauhassa kuunnella kiertävien protestanttisaarnaajien sanomaa, Transilvanian ruhtinaskunnassa taas – joka oli muodollisesti itsenäinen, vaikka tunnusti sulttaanin ylivallan – ylhäisökin omaksui uuden uskon.

Ehkä olennaisinta on, että turkkilaisvalta esti vastauskonpuhdistusta ajamasta koko kansaa takaisin Rooman helmaan. Esimerkiksi Tšekissä ja Slovakiassa – missä paavinvallasta ja joistakin sen opeista oli pyristelty irti jo Jan Husin ajoista lähtien – sekä Puolassa protestantismin aate oli kyllä levinnyt laajalle (jossakin vaiheessa 1500-luvulla nykyään umpikatolisen Puolan ylemmistä yhteiskuntaluokista kenties jopa puolet oli protestantteja), mutta kaikkeinkatolisimpien Habsburg- ynnä muiden majesteettien tomerilla vastatoimilla se torjuttiin. Ilman turkkilaisvaltaa siis tuskin olisi Unkarissakaan Tőkéczkin rakasta reformoitua kirkkoa, ainakaan nykyisissä mitoissaan.

(Toisaalla muslimivaltaa toki muistellaan. Erdoğanin hallituksen linja on Orbánille kovasti mieleen, ja hallituspuolueen kannattajissa on paljon niitä, jotka mielellään liittävät unkarilaiset idän uljaiden turkkilaisheimoisten soturikansojen joukkoon. Tätä hymistelyä kuultiin pari päivää sitten, kun Budapestin Gül Baba türben, turkkilaisvallan aikaisen maineikkaan dervissin hautamuistomerkin restaurointitöiden johdosta arvovaltainen turkkilaisvaltuuskunta vieraili paikalla. Tietenkään ei Gül Baba -vainajan muslimihurskaudesta kuulunut pahaa sanaa, päinvastoin.)

Tätä voisi miettiä nyt, kun Unkarissakin varaudutaan reformaation juhlavuoden viettämiseen. Kampanjasivustolta voi jo nyt ladata kivoja GIF-animaatioita esimerkiksi Calvinista luomassa lunta, jonka alta paljastuu symbolinen lumikello

kalvin_es_a_hovirag

tai Lutherista ruksailemassa päivän tehtävälistaansa: siihen kuuluu teesien naulaamisen, Raamatun kääntämisen ja kirkon uudistamisen jälkeen vuoden pienpanimo-oluen nauttiminen.

az_ev_kezmuves_sore-1

 

Näistä kivoista ja hauskoista, uudistusmielisistä (sloganina a megújulás lendülete, suunnilleen ‘uudistuksen vauhdissa’) jutuista huolimatta vähän pelkään, että reformaation juhlavuosikin – jonka toimikuntaa johtaa itse pääministeri Orbán, rinnallaan inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi – tullaan kuluttamaan asianmukaisen, kristinuskon varjolla kansallismielisyyttä ja muukalaisvihaa korostavan propagandan merkeissä.

Yksi mielenkiintoinen merkki nähtiin pääministeri Orbánin taannoisen Vatikaanin-vierailun jälkeen. Unkarin hallitus nimittäin ilmoitti perustavansa uuden alivaltiosihteerin viran, jonka toimialana on, uskokaa tai älkää, kristittyjen vainon vastustaminen. Opposition äänekkään someräkätyksen ja inkvisitiovitsien säestyksellä hallitus täsmensi, että kristityt ovat maailman vainotuin uskontokunta ja että tarkoitus on paitsi auttaa etenkin Lähi-Idän vainottuja kristittyjä myös kiinnittää kansainvälistä huomiota vainottujen hätään sekä järjestää humanitaarisia tukitoimia.

Niin kuin verraton Imre Para-Kovács kirjoittaa:

Orbán on juuri valmistautumassa barbaari Fritigernin rooliin: pyytää päästä sisään Rooman imperiumiin, koska ulkopuolella nuo hunnit liikehtivät niin pelottavasti, ja sisään päästyään tuikkaa tuleen koko Balkanin. Ei sillä, että Roomassa kaikki olisi hyvin, päinvastoin. Mutta sen kulttuuriperintö on kiistämätön, sitä vastoin osaako kukaan nimetä visigoottilaista pianistia tai basistia? No eikö niin?

Onhan Euroopan unionissakin valtavasti vikoja, mutta noin konkreettisesti se, että siellä syödään veitsellä ja haarukalla ja lautasliinaa käyttäen sekä kiinnitetään huomiota siihen, miten heidän meille osoittamansa miljardit käytetään, se häiritsee vain Unkarin hallitusta, ja sen ottaminen närkästyksen aiheeksi on aika, hm, noloa.

Kuka muuten vielä muistaa ne tuhat koptiperhettä?


Uskon sankarit

tammikuu 5, 2016

Olen tässä blogissa joskus ennenkin sivunnut uskonasioita ja Sentroopan uskontohistoriaa. Me Pohjolan maallistuneet luterilaiset herkästi kuvittelemme koko Keski-Euroopan kuuluvan roomalais-katolisen kirkon ikiaikaiseen valtapiiriin. Ihan näin yksinkertaista tämä ei kuitenkaan ole. Reformaatio – ensin tšekkiläisen Jan Husin, sitten saksalaisen Martin Lutherin, ranskalais-sveitsiläisen Jean Calvinin ynnä muiden opetus, joka uhmasi katolisen kirkon perinteitä ja hierarkioita ja korosti kristityn yksilöllistä vapautta ja vastuuta – levisi 1500-1600-luvuilla laajalti myös Itävallan ja Unkarin alueille, kunnes kaikkeinkatolisimpien Habsburg-majesteettien tukema vastauskonpuhdistus palautti suuren osan kansasta ruotuun. Itävallassa protestanttien protestipesäkkeitä jäi etenkin vuoristoon ja Ylä-Itävaltaan, ja 1800-luvulla nousevan nationalismin huumassa jotkut ”saksalais-kansallisen” aatteen kannattajat kääntyivät paavilaisten ylikansallisista meiningeistä kunnon saksalaiseen Luteeruksen uskoon. Unkarissa tilanne oli vielä monimutkaisempi.

Éva S. Balogh kirjoitti aiheesta äskettäin mainiossa blogissaan, pohtien erityisesti, miksi reformoitu (kalvinistinen) protestantismi säilyi Unkarissa niin vahvana. Vaikka enemmistö perinteisiin kirkkoihin kuuluvista onkin vanhastaan ollut katolilaisia (Unkarissa viimeisimpien väestönlaskentatietojen mukaan, joissa uskontokunnan ilmoittaminen ei ole pakollista, roomalais-katoliseen kirkkoon ilmoitti kuuluvansa 39%), reformoituun kirkkoon kuuluvia on edelleenkin yli 11 prosenttia. Lisäksi Transilvanian unkarilaisista on kalvinisteja ollut suurin osa. Osaltaan reformoidun kirkon valtaa selittää turkkilaisvallan kausi 1500-1600-luvuilla. Turkkilaisten valtaamien nykyisen Unkarin alueiden katolinen ylimystö pakeni joukoittain maasta ja jätti alustalaisensa kuuntelemaan protestanttisaarnaajien opetusta – islamilaiset vallanpitäjät antoivat kristinuskon eri suuntien toimia alueillaan varsin vapaasti. Transilvaniassa taas, joka turkkilaisvallan aikaan oli muodollisesti itsenäinen vasallivaltio, ruhtinas ja paikallinen yläluokka olivat itsekin protestantteja.

Oikeastihan tilanne oli vielä mutkikkaampi. Erityisesti Transilvaniassa uskonpuhdistuksen myllerryksistä nousi muitakin uskonsuuntia, kuten kolminaisuusopin kieltävät unitaarit tai yhä kauemmaksi kristinuskon juutalaisille juurille etsiytyvät ”sapattilaiset” eli sabbatiaanit (szombatosok), jotka 1900-luvulle tultaessa käytännössä sulautuivat juutalaisiin ja suureksi osaksi tuhoutuivat natsien juutalaisvainoissa. Unkarin itäosissa levisi myös ”kreikkalais-katolinen” (görög-katolikus) eli uniaattikirkko, bysanttilaista (ortodoksista) riittiä noudattava mutta Rooman paavin alaisuuteen asettunut kirkkokunta. Lisäksi Unkarissa on vanhastaan elänyt ortodokseja (etenkin serbi- ja romanialaisvähemmistöt) sekä luterilaisia. Luterilaiseen (evangélikus) kirkkoon kuuluivat perinteisesti Etelä-Unkarin slovakit, jotka olivat sinne aikoinaan paenneet vastauskonpuhdistuksen tieltä, sekä osa Unkarin saksalaisvähemmistöistä, melkoinen osa älymystöä ja jonkin verran aatelistoakin. Siispä pienellä luterilaisella kirkolla – jolla suomalais-unkarilaisen heimotyöperinteen kautta on ollut hyvät yhteydet Suomeen – on kokoaan suurempi painoarvo Unkarin kulttuurihistoriassa. Luterilaisia taustaltaan olivat esimerkiksi kansallisrunoilija Sándor Petőfi ja Unkarin vuosien 1848-49 vapaustaistelun johtohahmo Lajos Kossuth.

Kaikesta huolimatta reformoidulla kirkolla on ollut tietynlainen historiallinen erikoisasema ”unkarilaisena kirkkona”, osana unkarilaista identiteettiä ja unkarilaisten itsenäisyystaistelua Itävallan Habsburgeja vastaan. Tähän liittyy sankarillisia kärsimystarinoita, kuten niiden neljänkymmenen saarnaajan kohtalo, jotka vastauskonpuhdistuksen ja keisarivallan lujittamisen nimissä 1600-luvun lopulla tuomittiin  kaleeriorjuuteen. György Moldovan tästä kertova romaani Negyven prédikátor on ilmestynyt myös Taisto Niemisen suomennoksena (Neljäkymmentä uskollista). Siitä opin aikoinaan, että vastauskonpuhdistuksen melskeissä luterilaiset opittiin tuntemaan löysinä pehmoilijoina ja peräksiantajina, jotka ikävyyksien uhatessa palasivat kiltisti Rooman helmoihin. Toista olivat kovat kalvinistit, tuo ennalta määrättyyn autuuteen uskovien ankara joukko.

Protestanttien sorto ja vaino Habsburgien valtakunnassa lopetettiin virallisesti keisari-kuningas Joosef II:n asetuksella vuonna 1781. Siitä pitäen Unkarin kalvinistit ovat yrittäneet saavuttaa jonkinlaista kansalliskirkon asemaa katolilaisten rinnalla – siinä koskaan kunnolla onnistumatta, väittää Éva S. Balogh. Valtionhoitaja Horthy kuului reformoituun kirkkoon, samoin ainakin joissakin suhteissa hänen jalanjälkiinsä yrittelevä pääministeri Orbán. Siitä huolimatta, näin Balogh, katolisella kirkolla on edelleenkin erityinen suhde korkeimpaan valtiovaltaan, ja Fidesz-valtapuolueen koalitiokumppani ja pikku apulainen, kristillisdemokraattinen kansanpuolue KDNP on selkeästi katolisen kirkon käsissä. Reformoidun kirkon, tai ainakin joidenkin sen vaikutusvaltaisten piirien, osaksi on jäänyt kyhnyttää äärioikeisto-opposition Jobbikin kyljessä.

Toki reformoidulla kirkolla on vankka virallinen asemansa muiden historiallisten kirkkojen joukossa, joita Unkarin lainsäädäntö erityisesti suosii, pienten uskonyhteisöjen kustannuksella. Näistä vaihtoehtoisista uusista ja pienistä ryhmistä, joihin kuuluu niin buddhalaisia kuin baha’i-uskoisiakin, eniten julkisuudessa on ollut Magyarországi Evangéliumi Testvérközösség (‘Unkarin evankeliumin veljesyhteisö’), 1970-luvulla sosialististen vallanpitäjien kanssa sopuilleesta metodistikirkosta eronnut ryhmä. Sen joulupukinpartainen johtaja Gábor Iványi oli aikoinaan pääministeri Orbánin henkilökohtaista tuttavapiiriä ja on jopa kastanut Orbánin lapsista pari vanhinta, mutta on nykyään noussut julkisuuteen Orbánin järjestelmän äänekkäänä vastustajana. Vuoden 2011 kirkkolaki olisi jättänyt nämä yhteisöt virallista asemaa ja tukea vaille; laki kuitenkin kaatui perustuslakituomioistuimen sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiin, ja tällä hetkellä tekeillä on uusi laki.

Unkarin uskontoväännöt tuntuvat sivusta katsoen omituisilta siksikin, että nykyunkarilaisista suuri osa on uskonnon suhteen varsin välinpitämättömiä, nimikristittyjä tai kirkosta eronneita, eikä uskonto vuosikymmeniin ollut keskeinen poliittinen tekijä. Toisin kuin esimerkiksi Puolassa, missä katolinen kirkko koko sosialismin ajan yhdisti kansaa passiiviseen vastarintaan, tai DDR:ssä, missä luterilainen kirkko tarjosi tilaa kriittiselle keskustelulle ja toisinajattelijoiden toiminnalle, Kádárin Unkarissa perinteiset kirkot olivat oppineet tekemään kompromisseja ja yhteistyötä vallanpitäjien kanssa, samalla kun niiden ote kansasta löystyi.

1960- ja 1970-luvulla, kirjoittaa tutkiva journalisti Szilvia Varró, Unkarin reformoitu ja luterilainen kirkko kehittivät ”kaidan tien” tai ”palvelemisen” teologiaa, jolla perusteltiin yhteistyötä virallisesti uskonnonvastaisten vallanpitäjien kanssa. Uhmakkaimmin sosialistista järjestelmää vastusti katolinen kirkko, jonka tukena oli vahva ylikansallinen organisaatio, mutta sekin taipui vuonna 1964 strategiseen kompromissiin. Kádárin Unkarin ja Vatikaanin välisen sopimuksen koko tekstiä ei ole edelleenkään saatu julki, mutta tiedetään, että sillä Unkarin valtio sai oikeuden valvoa kirkon virkanimityksiä ja näin varmistaa Unkarin katolisten seura- ja hiippakuntien lojaalisuuden. Kompromissipolitiikan perintönä kirkkojen niskoilla on edelleenkin selvittämättömiä agentti- ja ilmiantajaepäilyjä, ja järjestelmänvaihdoksen aikoihin nuoret systeeminkaatajat suhtautuivat kirkkoihin ja julkiuskonnollisuuteen epäluuloisesti. Siinä missä Puolan nuoret kapinalliset kävivät hartaina messussa, tuolloisen nuorliberaalin Viktor Orbánin väitetään 1990-luvun alussa pilkanneen parlamentissa kristillisdemokraatteja välihuudolla Csuhások, térdre, imához! (’Kaapuniekat (katolisten pappien tai munkkien pilkkanimitys), rukoukseen – polvistu!’)

Järjestelmänvaihdoksen jälkeen unkarilaisten uskonnollisuus on, kuten muuallakin Euroopassa, edelleenkin menettänyt perinteistä yhteisöidentiteettiä luovaa merkitystään ja muuttunut enemmänkin yksityiseksi, henkilökohtaisen kokemuksen ja ratkaisun asiaksi. Näin ainakin tutkimuslaitos TÁRKIn viime vuosikymmenen lopulla tekemän tutkimuksen mukaan: selvimmin on vähentynyt niiden määrä, jotka ”ovat aina uskoneet”.

TARKI_vallasossag

Unkarilaisten suhde Jumala-uskoon vuosina 1991, 1998 ja 2008 tehtyjen kyselyjen mukaan

Ja mitä nyt tapahtuu? Yllättäen nimikristillisyydestä kansallisen identiteetin rakennusaineena on tullut samanlainen kansallisvaltion yhteisyyttä luova ja lojaalisuutta valtiovallalle todistava tekijä kuin sosialismin iskulauseet olivat aikoinaan. Syynä ei luultavasti ole Viktor Orbánin henkilökohtainen uskonvakaumus, jonka olemassaoloa monet epäilevät: paremminkin kansallis-oikeistokonservatiiviset aatekasvatuspalvelut on kätevää ostaa perinteisiltä kirkoilta, jotka ovat vanhastaan tottuneet tekemään yhteistyötä ja lehmänkauppoja vallanpitäjien kanssa. ”Punaisen hännän” (vörös farok, aikoinaan artikkeleihin ja opinnäytetöihin vaaditun pakollisen ideologiaosuuden, jonka asiaa tuntevat osasivat jättää lukematta) tilalla on siis nyky-Unkarissa Euroopan kristillisestä perinnöstä ja kristillisistä perusarvoista jankuttaminen (tosin kristinuskoon olennaisesti kuuluvan universaalin lähimmäisenrakkauden unohtaen, koska nyt se, mikä myy, on muukalaisviha ja islamofobia).

Pääministeri Orbán ei enää pilkkaa kaapuäijiä vaan esiintyy kristinuskon puolustajana ja aloitti jo nykyisen valtakautensa vuonna 2010 rukoilemalla koko perheensä kanssa juorulehden kameroiden edessä. Vuoden alusta saakka valtakunnan ykkösradiokanava Kossuth Rádió on tarjonnut päivittäisen aamuhartausohjelman, joita toimittavat vuorotellen roomalais-katolinen, reformoitu ja luterilainen kirkko sekä juutalainen uskonyhteisö. Maassa, jossa on satojen vuosien ajan ollut monta uskontoa eikä lainkaan sellaista valtiokirkko-yhtenäiskulttuuria kuin luterilaisessa Pohjolassa, tämä on outoa ja pelottavaa – ja toisaalta panee muistelemaan sosialismin aikojen pakollista ideologiakasvatusta. Yllä linkitettyä hvg.hu-sivuston uutista radion aamuhartauksista kommentoi muuan lukija näin:

Sain hartaan katolisen kasvatuksen jo vanhaan pahaan aikaan (az átkosban ’siinä kirotussa’ on tavallinen ilmaus järjestelmänvaihdosta edeltäneille ajoille): uskontotunteja, messuja, kirkko, lapseni kirjoitti ylioppilaaksi kirkon oppikoulusta (jo järjestelmänvaihdoksen jälkeen) ja hänestäkin tuli harras katolilainen, mutta tämä valtion pakkosyöttämä uskonnollisuus kerta kaikkiaan oksettaa minua, pukinsorkka näkyy ihan liian selvästi, ja uskon, että monen muunkin uskovan kohdalla nämä teennäiset, tekopyhät ja makeilevat toimet johtavat aivan samaan tulokseen.
Unkari muuttuu yhä sietämättömämmäksi, se on totinen tosi.

Pitkästä aikaa pahimman järkytyksen kuitenkin sain, kun uutisvirtaani ilmestyi kummallinen blogilinkki. ”Jhnnsclvn”-blogi on eräänlainen kuranheittopalsta, jonka kirjoittajat nimimerkkien takaa solvaavat oikein urakalla Budapestissa toimivaa reformoidun kirkon Gáspár Károli -yliopistoa (Károli Gáspár Református Egyetem). Károlin opettajia ja hallintoa syytellään korruptiosta, nepotismista, kavereiden ja petikavereiden suosinnasta, plagioinnista sun muusta epäeettisestä toiminnasta. Syytökset ovat niin rankkoja ja härskejä, että normaaleissa oloissa tämmöinen teksti kääntyisi itseään vastaan – tuntuu vaikealta ottaa vakavasti näin vaahtosuista raivoamista epäilemättä, että raivoajassa itsessään on jotain vikaa. Valitettavasti vain, sen perusteella mitä olen asiasta perillä olevilta ja vähemmän vaahtosuisilta tuttavilta kuullut, Károlin – jota muutenkin on syytetty muun muassa äärioikeiston nuorisokasvattamoksi – olot eivät ole normaalit ja syytöksissä voi hyvinkin olla perää.

Nyt tämä lukemani linkki johti todellakin suoraan sylttytehtaalle, eli János József Tóth -nimisen tutkijanalun väitöskirjaan. Väitös tosin tapahtui Corvinus-yliopistossa eli entisessä Karl Marx -kauppakorkeakoulussa, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeen on karistanut Parta-Kallen nimestään ja laajentanut profiiliaan muuallekin kuin kauppa- ja hallintotieteisiin. Väittelijä on kuitenkin itse Károli-yliopiston kasvatti, ja myös väitöskirjan ohjaaja on ollut Károlin opettajakuntaa. (Kiintoisana yksityiskohtana mainittakoon, että väittelijä itse kertoo teoksessaan olevansa ortodoksi.) Väitöskirja kuuluu mediasosiologian alaan, sen aiheena on sosiaalikonstruktivistisen kommunikaatiomallin kritiikki, ja kritiikki nimenomaan kristinuskon näkökulmasta. Kirjoittaja arvostelee mediasosiologian käyttämiä kuvausmalleja siitä, että ne eivät ota huomioon sellaisia ”hybridi”-viestintäyhteisöjä, joissa on mukana ”transsendentaalisia jäseniä”. Yksi lähtöhypoteeseista ja tutkimuskysymyksistä koskee juuri tätä: kirjoittaja on tutkinut A-kategorian kansainvälisiä sosiologisia julkaisusarjoja ja todennut, että yllätys, niiden artikkeleissa ei tutkita ihmisten ja enkelten välisen kommunikaation problematiikkaa.

Varsinaisesti some-kohun laukaisi tämä kohta, jota ulkounkarilaisten älykköjen pyörittämä häijynhyytävä Örülünk, Vincent? -blogi siteerasi:

Koinonian [tämä lienee yksi tutkielman avainkäsitteistä: ideana on, että ”yhteisön” tai ”yhteyden” käsite tulisi ymmärtää toisin kuin perinteisessä yhteiskunta- ja viestintätutkimuksessa on ymmärretty] tyypeistä, kuten analyysissa osoitimme, on mahdollinen myös sellainen, joka toimii ihmisten ja enkelten välillä, eikä minkä hyvänsä enkelten vaan langenneiden, Saatanan ja hänen enkeltensä kanssa. Ja kun mietimme, kenen opillisena tehtävänä on saada ihmiset unohtamaan Jumala, vaikka luotuina olentoina jatkuvasti kaipaamme Jumalaa ja etsimme jotakin oman itsemme ulkopuolelle osoittavaa, silloin kannattaa pohtia myös, missä määrin jumalaton kollektiivisuus, Jumalan lain vastaiset laitokset ja yhteiskunnalliset tilanteet (”synnin rakenteet”) ovat katsottavissa pelkästään ihmisen luomiksi ja missä määrin niihin voi olla osuutta ei jumalallisilla mutta transsendentaalisilla jäsenillä.

Toisin sanoen: ”synnin rakenteet” maailmassa ovat Saatanan tekosia. Tämä ajatus on kristinuskon vuosituhantista perinnettä, yksi tapa käsitteellistää pahan läsnäoloa maailmassamme, mutta mitä ihmeen tekemistä sillä on viestintätutkimuksen kanssa? Ja kuuluuko mediasosiologian tehtäviin osoittaa, että itse vanha Vihtahousu on yhteistyössä inhimillisten kommunikaatiokumppaniensa kanssa saanut aikaan sen, että sosiologisessa tutkimuskirjallisuudessa ei käsitellä ihmisten ja enkelien välistä kommunikaatiota? Väittelijän mielestä ilmeisesti kuuluu, tähän tieteentradition huomattavaan puutteeseen ainakin työn loppuyhteenvedossa päädytään.

Tutkimustyön pätevyyttä ja asianmukaisten metodien tuntemusta en pysty arvioimaan, kun en ole sosiologi. Kielentutkijan hiuksia nostattamaan riittää seuraava katkelma teoksen loppupäätelmistä:

Näiden alustavien tutkimustulostemme perusteella vaikuttaa hyödylliseltä teologispuitteinen uudelleenarviointi, jossa joukkoviestintä [siis mass communication] voidaan etymologisesti palauttaa happamattoman leivän (mass) kautta tapahtuvaan yhteyteen (communication), siis (roomalais-katoliseen) ehtoolliseen. ”Messu”-sanan toinen etymologinen selitys palautuu messun päätösformulaan Ite, missa est – Deo gratias, ja kummastakin etymologisesta johdosta on merkittävä alan kirjallisuus, joten asian selvittäminen vaatii joka tapauksessa jatkotutkimuksia.

Aivan siitä riippumatta, mitä ajatellaan tuonpuoleisten olentojen todellisuudesta ja relevanssista viestintätutkimuksen kannalta – sana on eri asia kuin sen kuvaama ilmiö, sanan historia (etymologia) on eri asia kuin ilmiön historia tai ilmiön merkitys nykyajan kannalta. Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, että tämä tutkimus on irronnut länsimaisesta tieteellisestä ajattelusta jonnekin aivan omaan todellisuuteensa. Ja kun mietimme, miten tämä on mahdollista, silloin kannattaa pohtia myös, missä määrin tähän kehitykseen voi olla osuutta ei kristinuskolla vaan uskonnon opportunistisella hyväksikäytöllä valtion valtarakenteissa.