Mielensäpahoittajien politiikkaa

tammikuu 8, 2017

Unkarilaiseen uutisvirtaani tipahti niin mielenkiintoinen kirjoitus, että sitä on pakko tässä vähän selostaa ja tuumailla. Kettős Mérce -blogisivustolla kirjoittavat Dalma Feró, Orsolya Bajusz ja Ágnes Básthy loukkausten ja loukkaantuneisuuden politiikasta.

Viime vuonnahan Puolassa kaavailtu, konservatiivisten vallanpitäjien ajama ja katolisen kirkon (tai ainakin monien sen näkyvien edustajien) tukema aborttilain tiukentaminen nostatti laajoja protesteja. Tukimielenosoituksia nähtiin muissakin maissa: huhtikuussa Budapestissa ”Minun ruumiini, minun valintani” -ryhmä, jossa Kettős Mércen artikkelin kirjoittajat Feró, Bajusz ja Básthy ilmeisesti olivat keskeisessä roolissa, kutsui kansaa koolle Puolan lähetystön eteen mielenosoitukseen, jonka otsikkona oli ”Henkari ja sukkapuikko eivät ole kirurgisia instrumentteja”. Varsinaiseen mielenosoitukseen saatiin koolle ehkä korkeintaan satakunta henkeä, mutta jälkiseuraamukset olivat mielenkiintoiset ja opettavaiset.

Mielenosoitukseen liittyi performanssi, jossa katoliseksi piispaksi pukeutunut mies oli jakavinaan ”ehtoollisena” ns. katumuspillereitä (joiden käyttöä mielenosoittajien mielestä myös Unkarissa rajoitetaan liian tiukasti).

pappiperf

(Kuva ylempänä linkitetyltä Facebook-sivulta.)

Performanssin yhteydessä lukemassaan ”saarnassa” piispaksi pukeutunut Dénes Türei, siviiliammatiltaan biologi, ironisoi aborttikiellon kannattajien kantaa ylistäen ”puolalaisia veljiämme”, jotka uhraamalla naiset,

”kaikkein suojattomimmat, köyhimmät, sairaimmat, nuorimmat, perheenjäsentensä raiskaamat pikkutytöt, avuttomat sairaat, kohdussaan jumalallisen armon hedelmä (…) joko lisääntyvät ja täyttävät maan tai pääsevät nopeammin paratiisiin tämän lain kautta.”

 

Kuten arvata saattaa, tämä sakramentteja pilkkaava performanssi loukkasi monia kunnon katolilaisia – mutta tähän närkästykseen yhtyivät laajemminkin ne piirit, joille mielenosoituksen feministinen sanoma oli vastenmielinen tai käsittämätön. Poliisille tehtiin kaksi ilmoitusta uskonrauhan ja yleisen järjestyksen rikkomisesta, asialla ilmeisesti toisistaan riippumatta kristillisdemokraattisen puolueen nuorisojärjestön IKSZ:n puheenjohtaja Lőrinc Nacsa sekä hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden toimittaja Áron Nagy. (Mielenkiintoista sinänsä, että poliisille valitettiin piispana esiintyneen Dénes Türein johdosta, ja Türei sai myös niskaansa jonkin verran varsin vastenmielistä nettikirjoittelua. Saarnatekstin olivat kuitenkin laatineet ja performanssin suunnitelleet mielenosoituksen järjestäjät eli feministikolmikko Feró, Bajusz ja Básthy.)

Järjestäjät puolestaan selittivät, että kyseessä oli poliittis-taiteellinen performanssi, jonka tarkoitus ei ollut pilkata uskonnollisia tunteita tai arvoja vaan nostaa ironian keinoin esiin todellisia yhteiskunnallisia konflikteja ja kohdistaa huomiota asiaan – lukemattomien naisten ihmisoikeudet, terveyden ja hengen vaarantavaan lakiuudistukseen ja laajemmin uskonnon varjolla harjoitettuun rakenteelliseen väkivaltaan – joka on paljon vakavampi ongelma kuin joidenkuiden henkilökohtaisen vakaumuksen loukkaaminen. Ajatus ehtoollisen sakramentin parodioimisesta tuli itse asiassa eräältä järjestäjien katoliselta feministikollegalta, itse he eivät uskonnottomina ihmisinä olisi sitä edes tulleet ajatelleeksi. Katolisen kirkon tikun nokkaan nostaminen oli kuitenkin aiheellista, koska Puolan aborttikieltolakia oli ajettu läpi katolisen kirkon tuella ja arvovallalla. Performanssipiispan käytös ei mielenosoittajien mielestä myöskään ollut äärimmäistä, solvaavaa eikä sopimatonta, ja ”piispan” parodiasaarnan teksti oli koottu abortinvastustajien verkkosivuilta ja julkaisuista poimituista sitaateista.

Poliisi ei nähnyt tapahtuneessa aihetta tutkinnan jatkamiseen. Samoin ainakin ensi yrityksellä kaatui muutamien loukkaantuneiden katolilaisten (joukossa yksi entinen perustuslakituomioistuimen tuomari) uskonrauhanrikkomuskanne. Kuten Index-uutisportaali joulun alla kertoi,  Budapestin raastuvanoikeus oli hylännyt kanteen, jonka mukaan performanssi loukkasi katoliseen uskonyhteisöön kuuluvien ihmisten ihmisarvoa ja oikeutta vapaaseen uskonnonharjoitukseen. Tuomarin mielestä tässä ei ollut kyse vain uskonnosta eikä erityisesti katolisen uskon rienaamisesta vaan yhteiskunnallis-poliittis-ideologisesta kiistakysymyksestä, johon liittyvää vapaata mielipiteenilmaisua on erityisesti suojeltava. Koska katolinen kirkko edustaa aborttikysymyksessä hyvin kärkevää kantaa, sen tai siihen identifioituvien henkilöiden on myös siedettävä kärkevää kritiikkiä tämän kysymyksen tiimoilta. Kantajat ovat kuitenkin uhanneet, että asia ei jää tähän vaan päätöksestä valitetaan korkeampiin oikeusasteisiin.

Itse asiassa, huomauttavat Feró, Bajusz ja Básthy Kettős Mérce -sivuston kirjoituksessaan, tässä valitusprosessissa olennaista eivät ole mahdolliset oikeudelliset seuraamukset, rangaistukset tai hyvitykset sinänsä. Kysymys on vaatimusten tuomisesta julki, siitä, kenellä on oikeus esittää poliittisia vaatimuksia, siitä, onko uskonnollisten tai aatteellisten arvojen ja identiteettien loukkaamattomuus tärkeämpi asia kuin oikeus puolustaa toisten ihmisten henkeä ja terveyttä. Kuten kirjoittajakolmikko kärjistää: nämä valittajat vaativat, että heidän subjektiivinen loukkaantuneisuutensa tunnustettaisiin objektiivisena tosiseikkana, jonka perusteella voi vaatia laillista hyvitystä. Toisin sanoen: heillä on oikeus vaatia, että valtio ja oikeuslaitos suojelisivat heitä, niin ettei ”heidän tulisi paha mieli”.

Tätä tekopyhää loukkaantuneisuuden logiikkaa, kirjoittajat väittävät, on Unkariin suorastaan tuomalla tuotu Ameriikan ihmemaasta. Länsimaiden liberaalit vähemmistöjen vapautusliikkeet operoivat usein pelkällä symbolis-kulttuurisella, tunnustuksen, arvostuksen tai loukkauksen tasolla: ei puhuta todellisista yhteiskunnan valta- ja voimasuhteista vaan siitä, kenelle tulee paha mieli jos häntä puhutellaan tai hänestä puhutaan vääränlaisella nimityksellä… Tästä voi toki olla monta mieltä, ainakin oman vaikutelmani mukaan Unkarissa poliittinen korrektius käsittämättömän usein ymmärretään väärin, jonkinlaiseksi karikatyyrimäiseksi irvikuvakseen. Mutta selvää on, että tällainen ”vähemmistöjen puolustamisen” logiikka sopii oivallisesti myös sellaisten tahojen omittavaksi, jotka todellisuudessa ovat kaikkea muuta kuin sorrettuja tai heikommassa asemassa.

Sinänsähän koko aborttimielenosoitus oli perin pieni ja marginaalinen tapahtuma, joka jälkinäytöksineenkään ei ole herättänyt kovin suurta huomiota. Avoin feministiaktivismi on Unkarissa yhä pienen kaupunkilaisen älykköjoukon eksoottinen harrastus, ja Puolan aborttilakiväännöt eivät unkarilaisia juuri kosketa. Unkarissa abortti on toistaiseksi suhteellisen vapaa, vaikka Orbánin hallituksen uuden perustuslain osan “Vapaus ja vastuu” II artikla,

Ihmisarvo on loukkaamaton. Jokaisella ihmisellä on oikeus elämään ja ihmisarvoon, sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien.

onkin nostattanut pelkoja aborttilain tiukentamisesta.

Toisaalta myöskään katolisen kirkon rooli Unkarissa ei ole sillä tavalla merkitsevä kuin Puolassa. Siinä missä Puolassa katolilaisia on ylivoimainen enemmistö, voimakkaasti maallistuneessa Unkarissa katolinen kirkko on vain yksi perinteisistä kirkkokunnista, vaikka onkin yhä niistä suurin: kun vuonna 1930 katolilaisia oli unkarilaisista kaksi kolmasosaa, vuoden 2011 väestönlaskennan tietojen mukaan katoliseen kirkkoon kuului vain 37%. Kun Puolassa katolinen kirkko sosialismin aikaan toimi kansallisen vastarinnan tärkeänä tukirakenteena ja nuoret kapinalliset kävivät hartaina messussa, Unkarissa perinteiset kirkot oppivat tekemään lehmänkauppoja valtiovallan kanssa ja nuoren systeeminkaatajan Viktor Orbánin väitetään aikoinaan julkisesti pilkanneen katolisen kirkon ”kaapuniekkoja”. Unkarin kristillisdemokraattista puoluetta KDNP:ta on väitetty suorastaan katolisen kirkon poliittiseksi käsivarreksi, mutta sen todellinen poliittinen kannatus on marginaalinen: KDNP on Fidesz-valtapuolueen pikkuinen sivuvaunu, jolla on parlamentissa nykyään kahdeksan prosenttia mandaateista.

Ja nyt tullaankin ydinkysymykseen: katolinen kirkko on nyky-Unkarissa vähemmistöinstituutio ja voi siksi vedota vähemmistöjen suojaksi laadittuihin säädöksiin. Samalla se on kuitenkin mahtava laitos, jolla on taloudellista ja poliittista valtaa. Yhdessä toisten perinteisten kirkkojen, etenkin reformoidun kirkon kanssa se on päässyt paljon haltijaksi myös nyky-Unkarin koulutusjärjestelmässä; kuten ennenkin olen kirjoittanut, valtio näyttää mielellään ostavan kansalaisten konservatiiviseen ideologia- ja arvokasvatukseen liittyvät palvelut perinteisiltä kirkoilta. Vaikutusvaltaisten katolilaisten valitukset heidän uskonrauhansa ja uskonvapautensa loukkaamisesta on nähtävä tätä vasten.

Puolan aborttilain vastaisessa mielenosoituksessa katolista kirkkoa pilkkaavine performansseineen ei siis ole kysymys uskonnosta tai sen rienaamisesta, niin kuin ei takavuosien Pussy Riot -ryhmän Putinin-vastaisessa kirkkotempauksessakaan ollut tarkoitus erityisesti pilkata ortodoksista kirkkoa. Uskonnonvapauteen tai uskonnon kunnioittamiseen vetoavat syytökset vievät huomion syrjään varsinaisesta kysymyksestä: siitä, miten katolisen kirkon kaltaiset patriarkaaliset valtakeskittymät kohtelevat naisia. Naisen ruumiin ja sitä kautta syntyvyyden kontrolloiminen on avainasemassa, kun puhutaan ”perinteisistä perhearvoista”. Samaan ajatteluun, naisen alistamiseen lisääntymiskoneeksi ja viihdykkeeksi, liittyy myös se, miten naisen vihaa ja raivoa ei haluta tunnustaa tai miten se mitätöidään ”hysteriaksi”. Ja tästä kaikesta kirjoittaminen on Unkarissa näköjään edelleenkin pienten vaihtoehtofoorumien ja -ryhmien asia.

 

 

Mainokset

Kun kanssamme on Jumala

lokakuu 23, 2016

Tänään on sitten Budapestissa luvassa vuoden 1956 kansannousun eli vallankumouksen, kuten sitä myös on haluttu nimittää, 60-vuotisjuhlintaa. Luvassa on erilaisten juhlamenojen lisäksi – joilla, kuten väitetään, Fidesz-puolue ja Viktor Orbánin hallitus haluavat korvata sen harmillisen menetyksen, että kymmenen vuotta sitten olivat oppositiossa eivätkä päässeet ohjaamaan suuren 50-vuotisjuhlan ohjelmaa – erinäisiä mielenosoituksia, mm. vihellyspillikampanja: Viktor Orbánia on tarkoitus tervehtiä vihellyskonsertilla. Oppositioviestimien iloksi hallitus myös meni juhlapäivän kunniaksi antamaan ylennyksen korkealle poliisivirkamiehelle, valtiosihteeri László Tasnádille. Tasnádi, kuinka ollakaan, on entisen maailmanajan turvallisuuspoliisin miehiä ja mm. vuonna 1989 työkseen hoitanut yhteyksiä agentteihin, joiden välityksellä valvottiin vuoden 1956 kapinahallituksen johtajan Imre Nagyn uudelleenhautaukseen liittyviä mielenilmauksia. (Tämä vuoden 1956 merkkimiesten rehabilitointi ja uudelleenhautaus kasvoi, Tasnádin ja muiden ammattilaisten valvonnasta huolimatta, suurmielenilmaukseksi, josta tuli yksi tärkeimpiä virstanpylväitä Unkarin sosialistisen järjestelmän kaatumisessa.) Että näin sitä vuoden 1956 vapaustaistelua kunnioitetaan?

Tuleeko näistä 60-vuotisjuhlista samanlainen käännekohta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin vuoden 1956 tapahtumien 50-vuotisjuhlien mielenilmaukset kasvoivat mellakoinniksi, joka jossakin mielessä lopulta johti silloisen sosialistihallituksen kaatumiseen? Saapa nähdä. Sitä odotellessa palataan nyt kuitenkin Itävaltaan, missä presidentinvaalikampanjan uusinta puksuttelee itävaltalaisen leppoisasti kohti uutta vaalipäivää, joulukuun neljättä.

Koko uusintavaalimeininki tietenkin tarjoaa runsaasti poliittista huumoria, tahatonta ja tahallista. Omassa punavihreässä somekuplassani on kuukausikaupalla naureskeltu ”perusitävaltalaisen” FPÖ:n kenttäväelle, josta melkoinen osa ei varmaan edelleenkään suostu ymmärtämään tai uskomaan, että vaalien uusinta sitoutumattoman vihreän ehdokkaan niukan voiton jälkeen ei johtunut vilunkipelistä vaan ääntenlaskennan muotovirheistä. (Joita tekemässä olivat myös FPÖ:n vaalitoimitsijat, ilman että kukaan heistä olisi ääntenlaskentavaiheessa mitenkään protestoinut.) Tämä kesästä asti jatkunut marina sopii hauskasti tämän hetken kansainvälisiin ykkösuutisiin eli Donald Trumpin ”jos minä häviän, niin vaaleissa on tehty vilppiä” -linjaan.

trump_hc

”Salaiset aseet”. Vaalien lopputuloksesta tehtävää valitusta varten Trump on tilannut paikalle kaksi asiantuntijaa Itävallasta asti. Ensimmäisenä saapuu paikalle FPÖ:n HC Strache, puolueen harmaa tiedotuseminenssi Herbert Kickl on vielä pömpelin puolella.

Tuoreimman piruilunaiheen ovat kuitenkin tarjonneet FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin uudet vaalijulisteet.

Juliste on asettelultaan perinteinen, ehdokkaan naama taustanaan hulmuava kansallislippu. Vasemmalla varsinaisena iskulauseena on joko In Eurem Sinne entscheiden (‘Päätöksentekoa teidän eduksenne’ – avoimeksi jää, tarkoitetaanko tällä, että Hofer tulee tekemään päätöksiä Itävallan kansan hyväksi, vai että äänestäjien olisi nyt tehtävä oman etunsa mukainen päätös) tai Für Österreich mit Herz und Seele (‘Itävallan puolesta sydämellä ja sielulla’).

hoferartikelbild003

Julisteiden julkistustilaisuus. APA:n kuva Der Standard -lehden artikkelista. 

Mutta enemmän keskustelua on nostattanut oikealla puolella pienemmällä präntätty ”So wahr mir Gott helfe” (‘Niin totta kuin Jumala minua auttakoon’). Tämähän on perinteinen valanvahvistus, joka tosin ei liittopresidentin virkavalaan välttämättä kuulu. Itävallan perustuslain artiklan 62 mukaan (epäjuristinen maallikkosuomennos)

(1) Liittopresidentti antaa virkaan astuessaan valtiopäivien edessä vakuutuksen:

”Lupaan, että tulen uskollisesti noudattamaan tasavallan perustuslakia ja kaikkia lakeja ja täyttämään velvollisuuteni parhaan tietoni ja omantuntoni mukaan.”

(2) Tähän on sallittua lisätä uskonnollinen vakuutus.

Samoin kuin FPÖ:n taannoisessa ”lähimmäisenrakkaus”-kampanjassa, tässäkin on vaikea olla näkemättä melkoisen tökeröä uskonnolla ratsastamista. Ainakin Itävallan pienen luterilaisen kirkon piiristä on jo kuulunut ensimmäinen vastalause. Salzburgin ja Tirolin evankelisen hiippakunnan superintendentti (piispa) Olivier Dantine kirjoitti Facebookissa perjantaina (ja tästä uutisoi ainakin Der Standard):

On kysymys sinänsä, voiko virkavalassa käyttää uskonnollista ilmausta kuten ”niin totta kuin minua Jumala auttakoon”. Se on Itävallassa sallittua, monetkin poliitikot käyttävät sitä, ja siitä, onko tämä sekulaarissa valtiossa sopivaa, voi hyvästä syystä kiistellä. On kuitenkin aivan eri asia, jos tätä ilmausta käytetään vaalitaistelussa maan korkeimmasta virasta. Siinä Jumalaa väärinkäytetään peitenimenä ”länsimaiselle kulttuurille”, ja näin Jumala siepataan vaalikampanjan käyttöön, sen motoksi […]

Dantinen kommenttiin ei ole paljoakaan lisättävää. Kun Hoferin tapaiset populistipoliitikot nykyään puhuvat Jumalasta ja kristinuskosta, sillä tähdätään paitsi (konservatiivisempaan) osaan julkikristillistä äänestäjäkuntaa myös siihen luultavasti paljon suurempaan segmenttiin, joka ei arjessaan juurikaan harrasta tai pidä esillä kristinuskoa tai sen arvoja mutta joka tuntee kaipuuta jonkinlaiseen turvalliseen yhtenäiskulttuurin idylliin, tietämisen tuskast pois. Aikaan, jolloin miehet olivat miehiä ja naiset keittiössä, jolloin kaikki kävivät sunnuntaisin kirkossa ja sen jälkeen kantakrouvissa, kaikilla oli paikkansa yhteiskunnassa ja työnsä (usein se sama työ, jota jo isä ja isoisä olivat tehneet) eikä kylillä liikkunut oudonväristä tai oudonuskoista väkeä molottamassa kummallista kieltä ja elämässä meidän verovaroilla.

Ajatus Jumalaan vetoamisesta on nykyajan maallistuneelle ihmiselle tietenkin aivan järjetön (sen lisäksi, että maallistuneenkin ihmisen on helppoa ymmärtää ristiriita kristinuskon lähimmäisenrakkauden ja FPÖ:n tukijoukoissa kuplivan muukalaisvihan välillä). Vitsipalstat pursuvatkin ilmeisiä reaktioita, esimerkiksi näin:

hu%cc%88fstma

Satiirisivusto Hydran kuvassa Hofer tiukkaa: ”No? Tuleeks sitä apua?” Wienin yläpuolelta pilvien päältä kuuluu vastaus: ”Ympäri korvias saat kuule!”

Jumalaan vetoamisella on vieläkin pimeämpi puolensa, josta muistuttaa Facebookin satiiripalsta Blutgruppe HC Negativ.  ”Jumala kanssamme”, Gott mit uns, oli erinäisten armeijojen iskulause, joka vuodesta 1847 lähtien luki Preussin, sittemmin Saksan armeijan sotilaiden vyönsoljessa, myös Natsi-Saksan Wehrmachtin.

gottmituns

Natsien suhde kristinuskoon – sillä siitä on pakko puhua, kun puhutaan Saksan ja Itävallan nykyisistä äärioikeistoporukoista – oli varsin erikoinen. Hitler itse oli saanut katolisen kasvatuksen mutta vieraantunut aktiivisesta uskonharjoituksesta, vaikka ei muodollisesti koskaan eronnut kirkosta. Yleensä natsihierarkian ylemmillä portailla ei suvaittu mihinkään kirkkoon kuulumista – ei tosin myöskään materialistista ateismia, joten oikean natsin sopi mieluiten olla gottgläubig, epämääräiseen ei-juutalaiseen Jumalaan uskova. Mutta toisaalta kirkkoja, niiden menojen suomaa turvallisuuden- ja jatkuvuudentunnetta, perusarvojen perinnekuorrutusta, käytettiin hyväksi ”isänmaallisen” tai ”kansallismielisen” tunnelman nostatuksessa niin pitkälle kuin mahdollista.

Katolinen kirkko jossain määrin pyristeli vastaan ja kävi kaikessa hiljaisuudessa varsin sitkeää taistelua kansalaisten sieluista, vaikka sen riveissä oli vastarinnan marttyyrien ohella myös innokkaita kollaboraattoreita. Protestanttikirkkojen suhde oli vielä merkillisempi. Vaikka niistäkin löytyi natsimeiningin vastustajia, toisaalta monet protestanttipapitkin olivat innokkaita Hitlerin ja hänen ajatustensa ihailijoita. Itse asiassa protestanttikirkot olivat jo 1800-luvulla jossain mielessä hyötyneet niistä samoista romanttis-kansallismielisistä virtauksista, joista myöhemmin nousi myös natsismi: Luteeruksen usko on oikea saksalainen uskonto, katolinen kirkko taas on yli- ja epäkansallinen valtarakennelma. Tässä hengessä esimerkiksi jotkut nykyisen Slovenian ”kielirajasaksalaiset” aikoinaan kääntyivät luterilaisiksi ja jättivät katolisen kirkon, joka hyysäsi mokomia slaaveja. Tämä perinne tuntuu edelleen myös Itävallassa, missä FPÖ:n kannatus väittämän mukaan on vahvaa niillä alueilla, etenkin vuoristossa, missä protestanttiset vastarintapesäkkeet onnistuivat säilymään vastauskonpuhdistuksen ajan yli.

Katolisen kirkon suhde oikeistopopulismiinkin on edelleen yllättävän jännitteinen. Jo vuonna 2009 joukko Itävallan katolista älymystöä – teologisten tiedekuntien dekaaneja, katolisten sääntökuntien johtohenkilöitä ynnä muita – hermostui FPÖ:n myös kristillisin tunnuksin harjoittamasta maahanmuuttaja- ja islamvastaisesta propagandasta ja antoi julkilausuman ”Kristityt, vastustakaa FPÖ:tä ja sen propagandaa!”, jossa kiivaasti kehotettiin kaikkia kristittyjä vastustamaan vihapuhetta ja kristinuskon symbolien omimista muukalaisvihan palvelukseen. Tämä sai puolueen varapuheenjohtajan, nykyisen presidenttiehdokas Norbert Hoferin puolestaan eroamaan katolisesta kirkosta. Näin Hofer latasi lehdistötiedotteessaan 2009:

Satojatuhansia viattomia naisia joutui moraalisesti impotenttien katolisen kirkon inkvisiittorien toimesta noitina roviolle poltettavaksi – elävältä ja omien lastensa silmien edessä. Toisuskoisia leimattiin kerettiläisiksi, kidutettiin raa’asti ja teloitettiin. Kataarit hävitettiin. Kirkon lähetyssaarnaajat ovat vastuussa kokonaisten kulttuurien tuhosta. Antisemitismi oli korkeimmille katolilaisille piireille – ja tämä on dokumentoitu muualla kuin FPÖ:n lähteissä – kaikkea muuta kuin vierasta, muulloinkin kuin natsiaikaan, ja katolisen kirkon arkaluontoiset liiketoimet tunnetaan nyttemmin jo osassa kansalaispiirejä. Kirkon korkeimpienkin edustajien systemaattisen, jopa joukoittaisen lasten hyväksikäytön nostattamat skandaalit ovat järkyttäneet kirkkoa – myös Itävallassa – eikä niille näy loppua. Arvostan monia katolisen kirkon edustajia, mutta suurta osaa virallista kirkkolaitosta, sen kaksinaismoraalisuutta ja yhä voimistuvia vasemmistokatolilaisia virtauksia en pysty tuntemaan omakseni. Olen jo kuukausia sitten tehnyt tästä johtopäätökseni ja eronnut virallisesta katolisesta kirkosta.

Näin siis seitsemän vuotta sitten. Nyt Hoferin muistot tapahtuneesta ovat kultautuneet aivan uuteen kuosiin. Die Presse -lehden artikkeli pari päivää sitten kertoi:

Kysymykseen, miksi hän julisteissaan viittaa Jumalaan, Hofer, joka kuuluu evankeliseen kirkkoon, vastasi seuraavasti: ”Ensinnäkin minä arvostan katolista kirkkoa suuresti, vaimoni on katolilainen, lapseni ovat katolilaisia.” Hän itse on liittynyt evankeliseen kirkkoon, koska siellä myös naiset voivat toimia papinvirassa.

No ilman muuta, hyvänen aika, pitäähän naisten päästä papeiksi! Sehän tässä meitä onkin koko ajan kiusannut!

Tätä samaahan on nähty ennenkin, kun puhe on islamin ja ns. kristityn Euroopan arvojen suhteesta: samat tyypit, joille naisten oikeuksien edistäminen ei ole ollut mikään erityinen päämäärä, esimerkiksi Itävallassa ns. pyllynkourintapykälää ei lakiin tarvittu, koska seksuaalinen ahdistelu ei ole mikään oikea ongelma, muuttuvat suuriksi naisoikeustaistelijoiksi heti kun (ja vain silloin kun) vastassa on ”Naisia Ahdisteleva Muslimi”. Tai, kuten unkarilainen naispuolinen Facebook-käyttäjä vajaa kuukausi sitten kertoi julkisessa postauksessaan: hän oli mennyt kommentoimaan Unkarin pakolaiskiintiöaiheista kansanäänestystä koskevaa keskustelua, mihin muuan keskustelija oli sivistyneen eurooppalaiseen tyyliin ladannut: ”Etkö sä saatanan kananaivo huora tajua sillä olemattomalla järjelläsi että ne pakolaispaskat ei kunnioita naisia!”

Islamin ja kristinuskon suhteen tämä on siis vanhaa kauraa. Mutta näköjään samaa voi soveltaa myös kristinuskon sisällä eri kirkkokuntien kesken. En minä ole rasisti enkä natsi vaan puolustan naisia noita vastaan, hei kattokaa, ne syrjii naisia! Jos Hoferin naisasiaperustelun voisi ottaa vakavana feministisenä kannanottona, tämä ehkä antaisi katoliselle kirkolle aiheen miettiä julkisuuskuvaansa ja sen suhdetta politiikkaan. (Jos antaisi. Minkäs tuuli kiven heiluttaa – katolinen kirkko on niin suuri ja vanha instituutio, että sitä ei kovempikaan kritiikki hevin hätkäytä. Myös naispappeudesta on sen piirissä puhuttu jo pitkään, eivätkä Hoferia paljon kovemmatkaan teologiset ajattelijat ole saaneet mitään muutosta aikaan.) Ja tämän kannalta ehkä myös ymmärtää, miksi Itävallan luterilaisen kirkon edustaja haluaa puuttua Hoferin puheisiin jo varhain ja selkeästi.

Mutta. Oikeasti Hoferin virallisia selityksiä on vaikea pitää minään muuna kuin säälittävänä irtopisteiden keräilynä joiltain naiiveilta naisäänestäjiltä (sillä kyllähän FPÖ kuten meidänkin persumme tuppaa muuten olemaan äijien ja mopopoikien puolue). Ja näin puusta – tai koulujakäyneen pohjoismaisen ihmisen kuplasta – katsoen FPÖ:n naisten oikeuksilla ratsastaminen on yhtä onneton yritys kuin ”kristillisistä arvoista” meuhkaaminen niitä oikeasti tuntematta.

 


Uskon varjolla

syyskuu 7, 2016

Ei ole enää kuukauttakaan siihen suureen päivään, lokakuun toiseen, jona itävaltalaiset äänestävät uudelleen liittopresidentin valinnasta ja unkarilaisia puolestaan kutsutaan täälläkin jo monesti mainittuun kansanäänestykseen, toisin sanoen antamaan muukalaiskammoinen mielenilmaus nykyhallituksen tueksi. Jo paljon huomiota saaneen ”TIESITTEKÖ?”-julistekampanjan lisäksi mielialaa nostatetaan valtion viestimissä, ja jotkut näyttävät ottaneen kohteekseen tietyt erityisryhmät. Yksi tällainen puheenvuoro nostatti muutama päivä sitten melkoiset laineet ympäri sosiaalista mediaa.

Nimittäin. Tällä kertaa valtion ykkösradiokanavalle Kossuth Rádióon oli sunnuntaina marssitettu László Tőkéczki, Budapestin ELTE-yliopiston kulttuurihistorian laitoksen esimies, jota radion verkkosivuilla tituleerataan ”politologiksi” – hän on historiantutkija, joka on yliopistourallaan aiemmin harrastanut kasvatuksen historiaa ja sittemmin aatehistoriaa. Kymmenen vuoden takainen Magyar Narancs -lehden kirjoitus kuvaa Tőkéczkiä eräänlaiseksi Fidesz-puolueen oikeistoideologiksi, joka oli aikoinaan innolla ohjaamassa kapinallisten pitkätukkien nuordemokraattipuoluetta kansallis-konservatiiviseen suuntaan ja kentän oikeaa laitaa kohti. Tőkéczki on myös aktiivinen toimija Unkarin reformoidussa kirkossa, kansalliskirkoista pienemmässä mutta poliittisesti kenties vieläkin yhtenäisemmin oikealla laidalla seisovassa. (Unkarin roomalaiskatolinen kirkko, niin vankasti kuin sekin on sosialismin ajoista alkaen ollut valtion ohjauksessa, on kaikesta huolimatta osa mahtavaa ylikansallista organisaatiota, jota tunnetusti nykyään johtaa, Zsolt Bayerin kaltaisten ”katolisten” julkisuushahmojen harmiksi, pakolaisten jalkoja pesevä ja ihmisarvosta höpisevä outo hippi.)

Radiopuheenvuorossaan Tőkéczki maalailee kuulijoidensa eteen kauhukuvia, jotka ”avoimessa” Länsi-Euroopassa ovat jo toteutumassa, jos EU:n, uuden Neuvostoliiton, hirmuvalta pääsee toteutumaan. (Puhumattakaan koukkunokkaisten Siionin viisaiden ahneudesta: György Soroskin oli taas pakko mainita.) Rikas Saksakin romahtaa kohta maahanmuuttajiin, jotka eivät sopeudu, eivät tee työtä vaan pelkästään odottavat, että heille kustannetaan kaikki. On siis elintärkeää jatkossakin pitää maahanmuuttajat poissa Unkarista, ja kaikki äänestäjät on saatava tajuamaan tämä. Näin Tőkéczkin logiikka:

Meidän on otettava mustalaiset tähtäimeen. Pitää kertoa heille, että jos meille halutaan asuttaa viisi-kuusikymmentätuhatta ihmistä, siihen loppuu mustalaisten avustaminen, sillä sama raha pitää jakaa useampaan osaan.

Ihan totta. Tőkéczkin mielestä siis Unkarin valtion budjetissa on oma erillinen kiintiöity menoeränsä ”niille”, joita tuetaan vaikka he eivät tuota ja jotka ovat erilaisia kuin ”me”. Siksi jos humanitaarisista syistä maahan otettavat pakolaiset (joita siis, toisin kuin propaganda väittää, EI olla asuttamassa Unkariin kymmeniä tuhansia) tarvitsevat avustusta, se on pois Unkarin romaneilta, kaikilta heiltä yhtäläisesti. (Unkarin romaneihin kuuluu historialtaan, kieleltään ja identiteetiltään erilaisia ryhmiä. Ja vaikka pelottavan monet heistä elävätkin nykyään ns. syväköyhyydessä ja sukupolvesta toiseen periytyvässä syrjäytyneisyydessä, heissäkin on työtätekeviä veronmaksajia, joista varmaan ei tunnu kovin mukavalta kuunnella tällaisia päätelmiä.)

Eikä tässä kaikki. Myös muiden pitäisi ymmärtää tilanteen vaarallisuus:

… vasemmistotyyppisten järjestöjen, feministien, homoseksuellien, miten sen nyt sanoisin, juutalaiston (zsidóság), myös ateistienkin [pitää ymmärtää], että jos islam tulee, se on heidän loppunsa.

Näin siis puhuu aatehistorioitsija ja seurakunta-aktiivi, jonka pitäisi tietää, että uskonnot ovat moniulotteisia ja muuttuvia ilmiöitä, joita tulkitaan monin tavoin ja joiden nimissä on tehty hyvin erilaisia asioita. Jos Tőkéczki ei olekaan kovin hyvin perillä siitä, millaista islamia (tai paremminkin: millaisia islamin ja muiden uskontojen suuntauksia sekä niihin yhdistettyjä kulttuuri- ja tapakomplekseja) nykyään Eurooppaan pakenevat syyrialaiset, irakilaiset ja afgaanit edustavat, niin historioitsijana ja reformoituna kristittynä hänen pitäisi tietää, mitä edellinen muslimivalta Unkarissa teki.

1500-luvun turkkilaisvalloittajat nimittäin eivät olleet erityisen kiinnostuneita pakkokäännyttämään uusia alamaisiaan tai vainoamaan kristittyjä. Päinvastoin turkkilaisvallan aikaan protestanttinen kristinusko pääsi hyvin leviämään. Unkarin katolisesta ylhäisöstä suuri osa oli paennut turkkilaisten tieltä, ja alustalaiset saivat rauhassa kuunnella kiertävien protestanttisaarnaajien sanomaa, Transilvanian ruhtinaskunnassa taas – joka oli muodollisesti itsenäinen, vaikka tunnusti sulttaanin ylivallan – ylhäisökin omaksui uuden uskon.

Ehkä olennaisinta on, että turkkilaisvalta esti vastauskonpuhdistusta ajamasta koko kansaa takaisin Rooman helmaan. Esimerkiksi Tšekissä ja Slovakiassa – missä paavinvallasta ja joistakin sen opeista oli pyristelty irti jo Jan Husin ajoista lähtien – sekä Puolassa protestantismin aate oli kyllä levinnyt laajalle (jossakin vaiheessa 1500-luvulla nykyään umpikatolisen Puolan ylemmistä yhteiskuntaluokista kenties jopa puolet oli protestantteja), mutta kaikkeinkatolisimpien Habsburg- ynnä muiden majesteettien tomerilla vastatoimilla se torjuttiin. Ilman turkkilaisvaltaa siis tuskin olisi Unkarissakaan Tőkéczkin rakasta reformoitua kirkkoa, ainakaan nykyisissä mitoissaan.

(Toisaalla muslimivaltaa toki muistellaan. Erdoğanin hallituksen linja on Orbánille kovasti mieleen, ja hallituspuolueen kannattajissa on paljon niitä, jotka mielellään liittävät unkarilaiset idän uljaiden turkkilaisheimoisten soturikansojen joukkoon. Tätä hymistelyä kuultiin pari päivää sitten, kun Budapestin Gül Baba türben, turkkilaisvallan aikaisen maineikkaan dervissin hautamuistomerkin restaurointitöiden johdosta arvovaltainen turkkilaisvaltuuskunta vieraili paikalla. Tietenkään ei Gül Baba -vainajan muslimihurskaudesta kuulunut pahaa sanaa, päinvastoin.)

Tätä voisi miettiä nyt, kun Unkarissakin varaudutaan reformaation juhlavuoden viettämiseen. Kampanjasivustolta voi jo nyt ladata kivoja GIF-animaatioita esimerkiksi Calvinista luomassa lunta, jonka alta paljastuu symbolinen lumikello

kalvin_es_a_hovirag

tai Lutherista ruksailemassa päivän tehtävälistaansa: siihen kuuluu teesien naulaamisen, Raamatun kääntämisen ja kirkon uudistamisen jälkeen vuoden pienpanimo-oluen nauttiminen.

az_ev_kezmuves_sore-1

 

Näistä kivoista ja hauskoista, uudistusmielisistä (sloganina a megújulás lendülete, suunnilleen ‘uudistuksen vauhdissa’) jutuista huolimatta vähän pelkään, että reformaation juhlavuosikin – jonka toimikuntaa johtaa itse pääministeri Orbán, rinnallaan inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi – tullaan kuluttamaan asianmukaisen, kristinuskon varjolla kansallismielisyyttä ja muukalaisvihaa korostavan propagandan merkeissä.

Yksi mielenkiintoinen merkki nähtiin pääministeri Orbánin taannoisen Vatikaanin-vierailun jälkeen. Unkarin hallitus nimittäin ilmoitti perustavansa uuden alivaltiosihteerin viran, jonka toimialana on, uskokaa tai älkää, kristittyjen vainon vastustaminen. Opposition äänekkään someräkätyksen ja inkvisitiovitsien säestyksellä hallitus täsmensi, että kristityt ovat maailman vainotuin uskontokunta ja että tarkoitus on paitsi auttaa etenkin Lähi-Idän vainottuja kristittyjä myös kiinnittää kansainvälistä huomiota vainottujen hätään sekä järjestää humanitaarisia tukitoimia.

Niin kuin verraton Imre Para-Kovács kirjoittaa:

Orbán on juuri valmistautumassa barbaari Fritigernin rooliin: pyytää päästä sisään Rooman imperiumiin, koska ulkopuolella nuo hunnit liikehtivät niin pelottavasti, ja sisään päästyään tuikkaa tuleen koko Balkanin. Ei sillä, että Roomassa kaikki olisi hyvin, päinvastoin. Mutta sen kulttuuriperintö on kiistämätön, sitä vastoin osaako kukaan nimetä visigoottilaista pianistia tai basistia? No eikö niin?

Onhan Euroopan unionissakin valtavasti vikoja, mutta noin konkreettisesti se, että siellä syödään veitsellä ja haarukalla ja lautasliinaa käyttäen sekä kiinnitetään huomiota siihen, miten heidän meille osoittamansa miljardit käytetään, se häiritsee vain Unkarin hallitusta, ja sen ottaminen närkästyksen aiheeksi on aika, hm, noloa.

Kuka muuten vielä muistaa ne tuhat koptiperhettä?


Uskon sankarit

tammikuu 5, 2016

Olen tässä blogissa joskus ennenkin sivunnut uskonasioita ja Sentroopan uskontohistoriaa. Me Pohjolan maallistuneet luterilaiset herkästi kuvittelemme koko Keski-Euroopan kuuluvan roomalais-katolisen kirkon ikiaikaiseen valtapiiriin. Ihan näin yksinkertaista tämä ei kuitenkaan ole. Reformaatio – ensin tšekkiläisen Jan Husin, sitten saksalaisen Martin Lutherin, ranskalais-sveitsiläisen Jean Calvinin ynnä muiden opetus, joka uhmasi katolisen kirkon perinteitä ja hierarkioita ja korosti kristityn yksilöllistä vapautta ja vastuuta – levisi 1500-1600-luvuilla laajalti myös Itävallan ja Unkarin alueille, kunnes kaikkeinkatolisimpien Habsburg-majesteettien tukema vastauskonpuhdistus palautti suuren osan kansasta ruotuun. Itävallassa protestanttien protestipesäkkeitä jäi etenkin vuoristoon ja Ylä-Itävaltaan, ja 1800-luvulla nousevan nationalismin huumassa jotkut ”saksalais-kansallisen” aatteen kannattajat kääntyivät paavilaisten ylikansallisista meiningeistä kunnon saksalaiseen Luteeruksen uskoon. Unkarissa tilanne oli vielä monimutkaisempi.

Éva S. Balogh kirjoitti aiheesta äskettäin mainiossa blogissaan, pohtien erityisesti, miksi reformoitu (kalvinistinen) protestantismi säilyi Unkarissa niin vahvana. Vaikka enemmistö perinteisiin kirkkoihin kuuluvista onkin vanhastaan ollut katolilaisia (Unkarissa viimeisimpien väestönlaskentatietojen mukaan, joissa uskontokunnan ilmoittaminen ei ole pakollista, roomalais-katoliseen kirkkoon ilmoitti kuuluvansa 39%), reformoituun kirkkoon kuuluvia on edelleenkin yli 11 prosenttia. Lisäksi Transilvanian unkarilaisista on kalvinisteja ollut suurin osa. Osaltaan reformoidun kirkon valtaa selittää turkkilaisvallan kausi 1500-1600-luvuilla. Turkkilaisten valtaamien nykyisen Unkarin alueiden katolinen ylimystö pakeni joukoittain maasta ja jätti alustalaisensa kuuntelemaan protestanttisaarnaajien opetusta – islamilaiset vallanpitäjät antoivat kristinuskon eri suuntien toimia alueillaan varsin vapaasti. Transilvaniassa taas, joka turkkilaisvallan aikaan oli muodollisesti itsenäinen vasallivaltio, ruhtinas ja paikallinen yläluokka olivat itsekin protestantteja.

Oikeastihan tilanne oli vielä mutkikkaampi. Erityisesti Transilvaniassa uskonpuhdistuksen myllerryksistä nousi muitakin uskonsuuntia, kuten kolminaisuusopin kieltävät unitaarit tai yhä kauemmaksi kristinuskon juutalaisille juurille etsiytyvät ”sapattilaiset” eli sabbatiaanit (szombatosok), jotka 1900-luvulle tultaessa käytännössä sulautuivat juutalaisiin ja suureksi osaksi tuhoutuivat natsien juutalaisvainoissa. Unkarin itäosissa levisi myös ”kreikkalais-katolinen” (görög-katolikus) eli uniaattikirkko, bysanttilaista (ortodoksista) riittiä noudattava mutta Rooman paavin alaisuuteen asettunut kirkkokunta. Lisäksi Unkarissa on vanhastaan elänyt ortodokseja (etenkin serbi- ja romanialaisvähemmistöt) sekä luterilaisia. Luterilaiseen (evangélikus) kirkkoon kuuluivat perinteisesti Etelä-Unkarin slovakit, jotka olivat sinne aikoinaan paenneet vastauskonpuhdistuksen tieltä, sekä osa Unkarin saksalaisvähemmistöistä, melkoinen osa älymystöä ja jonkin verran aatelistoakin. Siispä pienellä luterilaisella kirkolla – jolla suomalais-unkarilaisen heimotyöperinteen kautta on ollut hyvät yhteydet Suomeen – on kokoaan suurempi painoarvo Unkarin kulttuurihistoriassa. Luterilaisia taustaltaan olivat esimerkiksi kansallisrunoilija Sándor Petőfi ja Unkarin vuosien 1848-49 vapaustaistelun johtohahmo Lajos Kossuth.

Kaikesta huolimatta reformoidulla kirkolla on ollut tietynlainen historiallinen erikoisasema ”unkarilaisena kirkkona”, osana unkarilaista identiteettiä ja unkarilaisten itsenäisyystaistelua Itävallan Habsburgeja vastaan. Tähän liittyy sankarillisia kärsimystarinoita, kuten niiden neljänkymmenen saarnaajan kohtalo, jotka vastauskonpuhdistuksen ja keisarivallan lujittamisen nimissä 1600-luvun lopulla tuomittiin  kaleeriorjuuteen. György Moldovan tästä kertova romaani Negyven prédikátor on ilmestynyt myös Taisto Niemisen suomennoksena (Neljäkymmentä uskollista). Siitä opin aikoinaan, että vastauskonpuhdistuksen melskeissä luterilaiset opittiin tuntemaan löysinä pehmoilijoina ja peräksiantajina, jotka ikävyyksien uhatessa palasivat kiltisti Rooman helmoihin. Toista olivat kovat kalvinistit, tuo ennalta määrättyyn autuuteen uskovien ankara joukko.

Protestanttien sorto ja vaino Habsburgien valtakunnassa lopetettiin virallisesti keisari-kuningas Joosef II:n asetuksella vuonna 1781. Siitä pitäen Unkarin kalvinistit ovat yrittäneet saavuttaa jonkinlaista kansalliskirkon asemaa katolilaisten rinnalla – siinä koskaan kunnolla onnistumatta, väittää Éva S. Balogh. Valtionhoitaja Horthy kuului reformoituun kirkkoon, samoin ainakin joissakin suhteissa hänen jalanjälkiinsä yrittelevä pääministeri Orbán. Siitä huolimatta, näin Balogh, katolisella kirkolla on edelleenkin erityinen suhde korkeimpaan valtiovaltaan, ja Fidesz-valtapuolueen koalitiokumppani ja pikku apulainen, kristillisdemokraattinen kansanpuolue KDNP on selkeästi katolisen kirkon käsissä. Reformoidun kirkon, tai ainakin joidenkin sen vaikutusvaltaisten piirien, osaksi on jäänyt kyhnyttää äärioikeisto-opposition Jobbikin kyljessä.

Toki reformoidulla kirkolla on vankka virallinen asemansa muiden historiallisten kirkkojen joukossa, joita Unkarin lainsäädäntö erityisesti suosii, pienten uskonyhteisöjen kustannuksella. Näistä vaihtoehtoisista uusista ja pienistä ryhmistä, joihin kuuluu niin buddhalaisia kuin baha’i-uskoisiakin, eniten julkisuudessa on ollut Magyarországi Evangéliumi Testvérközösség (‘Unkarin evankeliumin veljesyhteisö’), 1970-luvulla sosialististen vallanpitäjien kanssa sopuilleesta metodistikirkosta eronnut ryhmä. Sen joulupukinpartainen johtaja Gábor Iványi oli aikoinaan pääministeri Orbánin henkilökohtaista tuttavapiiriä ja on jopa kastanut Orbánin lapsista pari vanhinta, mutta on nykyään noussut julkisuuteen Orbánin järjestelmän äänekkäänä vastustajana. Vuoden 2011 kirkkolaki olisi jättänyt nämä yhteisöt virallista asemaa ja tukea vaille; laki kuitenkin kaatui perustuslakituomioistuimen sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiin, ja tällä hetkellä tekeillä on uusi laki.

Unkarin uskontoväännöt tuntuvat sivusta katsoen omituisilta siksikin, että nykyunkarilaisista suuri osa on uskonnon suhteen varsin välinpitämättömiä, nimikristittyjä tai kirkosta eronneita, eikä uskonto vuosikymmeniin ollut keskeinen poliittinen tekijä. Toisin kuin esimerkiksi Puolassa, missä katolinen kirkko koko sosialismin ajan yhdisti kansaa passiiviseen vastarintaan, tai DDR:ssä, missä luterilainen kirkko tarjosi tilaa kriittiselle keskustelulle ja toisinajattelijoiden toiminnalle, Kádárin Unkarissa perinteiset kirkot olivat oppineet tekemään kompromisseja ja yhteistyötä vallanpitäjien kanssa, samalla kun niiden ote kansasta löystyi.

1960- ja 1970-luvulla, kirjoittaa tutkiva journalisti Szilvia Varró, Unkarin reformoitu ja luterilainen kirkko kehittivät ”kaidan tien” tai ”palvelemisen” teologiaa, jolla perusteltiin yhteistyötä virallisesti uskonnonvastaisten vallanpitäjien kanssa. Uhmakkaimmin sosialistista järjestelmää vastusti katolinen kirkko, jonka tukena oli vahva ylikansallinen organisaatio, mutta sekin taipui vuonna 1964 strategiseen kompromissiin. Kádárin Unkarin ja Vatikaanin välisen sopimuksen koko tekstiä ei ole edelleenkään saatu julki, mutta tiedetään, että sillä Unkarin valtio sai oikeuden valvoa kirkon virkanimityksiä ja näin varmistaa Unkarin katolisten seura- ja hiippakuntien lojaalisuuden. Kompromissipolitiikan perintönä kirkkojen niskoilla on edelleenkin selvittämättömiä agentti- ja ilmiantajaepäilyjä, ja järjestelmänvaihdoksen aikoihin nuoret systeeminkaatajat suhtautuivat kirkkoihin ja julkiuskonnollisuuteen epäluuloisesti. Siinä missä Puolan nuoret kapinalliset kävivät hartaina messussa, tuolloisen nuorliberaalin Viktor Orbánin väitetään 1990-luvun alussa pilkanneen parlamentissa kristillisdemokraatteja välihuudolla Csuhások, térdre, imához! (’Kaapuniekat (katolisten pappien tai munkkien pilkkanimitys), rukoukseen – polvistu!’)

Järjestelmänvaihdoksen jälkeen unkarilaisten uskonnollisuus on, kuten muuallakin Euroopassa, edelleenkin menettänyt perinteistä yhteisöidentiteettiä luovaa merkitystään ja muuttunut enemmänkin yksityiseksi, henkilökohtaisen kokemuksen ja ratkaisun asiaksi. Näin ainakin tutkimuslaitos TÁRKIn viime vuosikymmenen lopulla tekemän tutkimuksen mukaan: selvimmin on vähentynyt niiden määrä, jotka ”ovat aina uskoneet”.

TARKI_vallasossag

Unkarilaisten suhde Jumala-uskoon vuosina 1991, 1998 ja 2008 tehtyjen kyselyjen mukaan

Ja mitä nyt tapahtuu? Yllättäen nimikristillisyydestä kansallisen identiteetin rakennusaineena on tullut samanlainen kansallisvaltion yhteisyyttä luova ja lojaalisuutta valtiovallalle todistava tekijä kuin sosialismin iskulauseet olivat aikoinaan. Syynä ei luultavasti ole Viktor Orbánin henkilökohtainen uskonvakaumus, jonka olemassaoloa monet epäilevät: paremminkin kansallis-oikeistokonservatiiviset aatekasvatuspalvelut on kätevää ostaa perinteisiltä kirkoilta, jotka ovat vanhastaan tottuneet tekemään yhteistyötä ja lehmänkauppoja vallanpitäjien kanssa. ”Punaisen hännän” (vörös farok, aikoinaan artikkeleihin ja opinnäytetöihin vaaditun pakollisen ideologiaosuuden, jonka asiaa tuntevat osasivat jättää lukematta) tilalla on siis nyky-Unkarissa Euroopan kristillisestä perinnöstä ja kristillisistä perusarvoista jankuttaminen (tosin kristinuskoon olennaisesti kuuluvan universaalin lähimmäisenrakkauden unohtaen, koska nyt se, mikä myy, on muukalaisviha ja islamofobia).

Pääministeri Orbán ei enää pilkkaa kaapuäijiä vaan esiintyy kristinuskon puolustajana ja aloitti jo nykyisen valtakautensa vuonna 2010 rukoilemalla koko perheensä kanssa juorulehden kameroiden edessä. Vuoden alusta saakka valtakunnan ykkösradiokanava Kossuth Rádió on tarjonnut päivittäisen aamuhartausohjelman, joita toimittavat vuorotellen roomalais-katolinen, reformoitu ja luterilainen kirkko sekä juutalainen uskonyhteisö. Maassa, jossa on satojen vuosien ajan ollut monta uskontoa eikä lainkaan sellaista valtiokirkko-yhtenäiskulttuuria kuin luterilaisessa Pohjolassa, tämä on outoa ja pelottavaa – ja toisaalta panee muistelemaan sosialismin aikojen pakollista ideologiakasvatusta. Yllä linkitettyä hvg.hu-sivuston uutista radion aamuhartauksista kommentoi muuan lukija näin:

Sain hartaan katolisen kasvatuksen jo vanhaan pahaan aikaan (az átkosban ’siinä kirotussa’ on tavallinen ilmaus järjestelmänvaihdosta edeltäneille ajoille): uskontotunteja, messuja, kirkko, lapseni kirjoitti ylioppilaaksi kirkon oppikoulusta (jo järjestelmänvaihdoksen jälkeen) ja hänestäkin tuli harras katolilainen, mutta tämä valtion pakkosyöttämä uskonnollisuus kerta kaikkiaan oksettaa minua, pukinsorkka näkyy ihan liian selvästi, ja uskon, että monen muunkin uskovan kohdalla nämä teennäiset, tekopyhät ja makeilevat toimet johtavat aivan samaan tulokseen.
Unkari muuttuu yhä sietämättömämmäksi, se on totinen tosi.

Pitkästä aikaa pahimman järkytyksen kuitenkin sain, kun uutisvirtaani ilmestyi kummallinen blogilinkki. ”Jhnnsclvn”-blogi on eräänlainen kuranheittopalsta, jonka kirjoittajat nimimerkkien takaa solvaavat oikein urakalla Budapestissa toimivaa reformoidun kirkon Gáspár Károli -yliopistoa (Károli Gáspár Református Egyetem). Károlin opettajia ja hallintoa syytellään korruptiosta, nepotismista, kavereiden ja petikavereiden suosinnasta, plagioinnista sun muusta epäeettisestä toiminnasta. Syytökset ovat niin rankkoja ja härskejä, että normaaleissa oloissa tämmöinen teksti kääntyisi itseään vastaan – tuntuu vaikealta ottaa vakavasti näin vaahtosuista raivoamista epäilemättä, että raivoajassa itsessään on jotain vikaa. Valitettavasti vain, sen perusteella mitä olen asiasta perillä olevilta ja vähemmän vaahtosuisilta tuttavilta kuullut, Károlin – jota muutenkin on syytetty muun muassa äärioikeiston nuorisokasvattamoksi – olot eivät ole normaalit ja syytöksissä voi hyvinkin olla perää.

Nyt tämä lukemani linkki johti todellakin suoraan sylttytehtaalle, eli János József Tóth -nimisen tutkijanalun väitöskirjaan. Väitös tosin tapahtui Corvinus-yliopistossa eli entisessä Karl Marx -kauppakorkeakoulussa, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeen on karistanut Parta-Kallen nimestään ja laajentanut profiiliaan muuallekin kuin kauppa- ja hallintotieteisiin. Väittelijä on kuitenkin itse Károli-yliopiston kasvatti, ja myös väitöskirjan ohjaaja on ollut Károlin opettajakuntaa. (Kiintoisana yksityiskohtana mainittakoon, että väittelijä itse kertoo teoksessaan olevansa ortodoksi.) Väitöskirja kuuluu mediasosiologian alaan, sen aiheena on sosiaalikonstruktivistisen kommunikaatiomallin kritiikki, ja kritiikki nimenomaan kristinuskon näkökulmasta. Kirjoittaja arvostelee mediasosiologian käyttämiä kuvausmalleja siitä, että ne eivät ota huomioon sellaisia ”hybridi”-viestintäyhteisöjä, joissa on mukana ”transsendentaalisia jäseniä”. Yksi lähtöhypoteeseista ja tutkimuskysymyksistä koskee juuri tätä: kirjoittaja on tutkinut A-kategorian kansainvälisiä sosiologisia julkaisusarjoja ja todennut, että yllätys, niiden artikkeleissa ei tutkita ihmisten ja enkelten välisen kommunikaation problematiikkaa.

Varsinaisesti some-kohun laukaisi tämä kohta, jota ulkounkarilaisten älykköjen pyörittämä häijynhyytävä Örülünk, Vincent? -blogi siteerasi:

Koinonian [tämä lienee yksi tutkielman avainkäsitteistä: ideana on, että ”yhteisön” tai ”yhteyden” käsite tulisi ymmärtää toisin kuin perinteisessä yhteiskunta- ja viestintätutkimuksessa on ymmärretty] tyypeistä, kuten analyysissa osoitimme, on mahdollinen myös sellainen, joka toimii ihmisten ja enkelten välillä, eikä minkä hyvänsä enkelten vaan langenneiden, Saatanan ja hänen enkeltensä kanssa. Ja kun mietimme, kenen opillisena tehtävänä on saada ihmiset unohtamaan Jumala, vaikka luotuina olentoina jatkuvasti kaipaamme Jumalaa ja etsimme jotakin oman itsemme ulkopuolelle osoittavaa, silloin kannattaa pohtia myös, missä määrin jumalaton kollektiivisuus, Jumalan lain vastaiset laitokset ja yhteiskunnalliset tilanteet (”synnin rakenteet”) ovat katsottavissa pelkästään ihmisen luomiksi ja missä määrin niihin voi olla osuutta ei jumalallisilla mutta transsendentaalisilla jäsenillä.

Toisin sanoen: ”synnin rakenteet” maailmassa ovat Saatanan tekosia. Tämä ajatus on kristinuskon vuosituhantista perinnettä, yksi tapa käsitteellistää pahan läsnäoloa maailmassamme, mutta mitä ihmeen tekemistä sillä on viestintätutkimuksen kanssa? Ja kuuluuko mediasosiologian tehtäviin osoittaa, että itse vanha Vihtahousu on yhteistyössä inhimillisten kommunikaatiokumppaniensa kanssa saanut aikaan sen, että sosiologisessa tutkimuskirjallisuudessa ei käsitellä ihmisten ja enkelien välistä kommunikaatiota? Väittelijän mielestä ilmeisesti kuuluu, tähän tieteentradition huomattavaan puutteeseen ainakin työn loppuyhteenvedossa päädytään.

Tutkimustyön pätevyyttä ja asianmukaisten metodien tuntemusta en pysty arvioimaan, kun en ole sosiologi. Kielentutkijan hiuksia nostattamaan riittää seuraava katkelma teoksen loppupäätelmistä:

Näiden alustavien tutkimustulostemme perusteella vaikuttaa hyödylliseltä teologispuitteinen uudelleenarviointi, jossa joukkoviestintä [siis mass communication] voidaan etymologisesti palauttaa happamattoman leivän (mass) kautta tapahtuvaan yhteyteen (communication), siis (roomalais-katoliseen) ehtoolliseen. ”Messu”-sanan toinen etymologinen selitys palautuu messun päätösformulaan Ite, missa est – Deo gratias, ja kummastakin etymologisesta johdosta on merkittävä alan kirjallisuus, joten asian selvittäminen vaatii joka tapauksessa jatkotutkimuksia.

Aivan siitä riippumatta, mitä ajatellaan tuonpuoleisten olentojen todellisuudesta ja relevanssista viestintätutkimuksen kannalta – sana on eri asia kuin sen kuvaama ilmiö, sanan historia (etymologia) on eri asia kuin ilmiön historia tai ilmiön merkitys nykyajan kannalta. Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, että tämä tutkimus on irronnut länsimaisesta tieteellisestä ajattelusta jonnekin aivan omaan todellisuuteensa. Ja kun mietimme, miten tämä on mahdollista, silloin kannattaa pohtia myös, missä määrin tähän kehitykseen voi olla osuutta ei kristinuskolla vaan uskonnon opportunistisella hyväksikäytöllä valtion valtarakenteissa.

 

 


Ihr Kinderlein kommet

joulukuu 19, 2015

Joulu joutuu taas Itävaltaan. Vanillekipferlejä (vaniljalla maustettuja sarven muotoisia pikkuleipiä) leivotaan, Christkindliä odotetaan tuomaan lahjoja, joulumarkkinakojujen ympärillä leijailee Glühweinin sekä hedelmä- tai marjamehupohjaisen, tarvittaessa esim. rommilla terästetyn Punschin tuoksu. Kansa kaipaa joulun hellänharrasta tunnelmaa, jota usein kuvataan adjektiivilla besinnlich. Seimiasetelmia ja enkeleitä on joka puolella, ja joululauluissa, kuten tuossa otsikossa siteeratussa, kutsutaan lapsosia Kristus-lapsen seimen äärelle – siitä huolimatta, että tuoreen tutkimuksen mukaan vain 11% itävaltalaisista pitää joulua ennen kaikkea keskeisenä kristillisenä juhlana. Useimmille olennaista joulussa ovat vapaapäivät ja yhdessäolo perheen ja läheisten kanssa.

Tämä on ollut ankara vuosi. Pakolaiskriisi on koetellut asenteita ja ihmissuhteita ja ilmeisesti ajanut entistä useampia ihmisiä etsimään turvaa perusarvoista ja niin kutsutusta kristityn Euroopan identiteetistä – niin etäinen kuin maallistuneen hyvinvointieurooppalaisen suhde kristinuskoon yleensä onkin. Tästä syntyy syvä ristiriita. Toisaalta kristinuskon ydinsanomaan kuuluu lähimmäisenrakkaus nimenomaan myös outoja ja pelottavia ”lähimmäisiä” kohtaan, ja joulun ydinkertomuksessa itse Jumala syntyy talliin hätämajoitettuun Lähi-idän perheeseen. Esimerkiksi Itävallan katolinen kirkko arkkipiispa Schönbornia myöten kehottaa seurakuntalaisia näkemään pakolaisissa muistutuksen siitä, miten ”itse Jumala on etsimässä majapaikkaa”.

(Tässä kohtaa on muistutettava, että jälleen kerran Unkarissa asiat ovat toisin. Samalla kun Länsi-Euroopan kirkot hätämajoittivat pakolaisia  seurakuntataloihin ja kirkkoihin itse Vatikaania myöten, Unkarin katolinen arkkipiispa Péter Erdő ilmoitti syyskuun alussa, että pakolaisia majoittamalla kirkko rikkoisi lakia ja syyllistyisi ihmissalakuljetukseen, Szeged-Csanádin katolinen piispa László Kiss-Rigó pani vielä paremmaksi julistamalla, että paavi on väärässä pakolaisten suhteen: ne eivät ole pakolaisia vaan Allah akbaria huutavia maahantunkeutujia. Tuomiosunnuntain saarnassaan Győrin katolisen seurakunnan kirkkoherra kehotti kaikkia uskovia kiireesti allekirjoittamaan Fidesz-puolueen pakolaiskiintiöitä vastustavan joukkovetoomuksen, ettei ”isänmaassamme koittaisi muukalaisten epäinhimillinen ja pelontäyteinen valtakunta”. Ja viikko-pari sitten Fidesz-puolueen epävirallinen törkytuutti ja kristillisillä arvoilla ratsastavan pääministeri Orbánin vanha ystävä, suorasuinen toimittaja Zsolt Bayer julisti, että tämä nykyinen, pakolaisia puolustava paavi on Tiedättekylläkeiden käskyläinen, ”ostettu mies”.)

Toisaalta Eurooppaan tulvivien, paljolti islaminuskoisten pakolaisten herättämä ahdistus purkautuu Itävallassakin pelkona islamia kohtaan ja pakona nimikristillisyyden tai ”kristillisten arvojen” suojiin. Edellä linkittämässäni, Profil-lehden teettämässä mielipidetutkimuksessa 62% itävaltalaisista oli sitä mieltä, että islamilaisia lastentarhoja olisi valvottava tarkemmin kuin muiden uskontokuntien vastaavia. (Sitä vastoin kysymys, kuuluvatko uskonnot ylipäätään lastentarhoihin, jakoi vastaajat jokseenkin tarkkaan fifty-fifty.) Taustalla oli etenkin keltalehti Kronen Zeitungin innokkaasti uutisoima, Wienin yliopiston islamintutkimuksen laitoksella laadittu kohututkimus, jonka mukaan Wienissä toimivat yksityiset islamilaiset lastentarhat – yksityisiä lastentarhoja voivat pyörittää ja pyörittävätkin erinäiset uskonnolliset ja etniset yhteisöt – eristävät lapsia omaan rinnakkaisyhteiskuntaansa, eivät opeta saksan kieltä, sitä vastoin välittävät fundamentalistista, kenties ääri-islamilaista uskonnollisuutta. Asia on luultavasti monisyisempi kuin Krone-perspektiivistä näyttää; ainakin ORF:n dokumenttiohjelman toimittajat, jotka kävivät sekä islamilaisessa (kuten myös juutalaisessa ja katolilaisessa) lastentarhassa että tapaamassa Wienin kaupungin lastentarhoja valvovia viranomaisia, saivat tilanteesta aika lailla toisenlaisen kuvan.

Hupaisamman muodon muukalaiskammo sai kuluneella viikolla, kun ”perusitävaltalaisten” (FPÖ) perheasiavaltuutettu Anneliese Kitzmüller vaati parlamentissa perheasiainministeri Sophie Karmasinia (konservatiivipuolue ÖVP) tekemään selkoa siitä, miten pakolaiskriisi vaikuttaa lastentarhoihin ja lastenseimiin sekä erityisesti, paljonko ”ilman saattajaa saapuneita pakolaisia” seimiin on sijoitettu. Kun nyt kerran seimistä puhutaan: runsaasti hilpeyttä ympäri somea herätti Kitzmüllerin oikeinkirjoitus. Sanan Krippe ‘seimi’ sijasta kyselyn tekstissä luki kautta linjan Grippe ‘flunssa’, täkäläisissä saksan murteissa kun usein nämä behmeät ja kovat konsonantit menevät sekaisin. (Yleiseurooppalainen ilmiö lienee sekin, miten juuri kansalliskielen merkitystä hehkuttavat ”kansallismieliset” kompastelevat äidinkielensä kieliopin tai oikeinkirjoituksen kanssa – ja miten näille ”isäm maallisille elämäm koululaisille” asiasta irvaillaan.) Kitzmüller on sittemmin vetänyt Kindergrippe-kysymyksensä takaisin, mutta ilman ministeriön vastaustakin voidaan arvella, että lastenseimi-ikäisten eli kolmivuotiaiden ja sitä nuorempien saattajatta saapuneiden pakolaislasten määrä ja vaikutus Itävallan yhteiskuntaan lienee häviävän pieni.

Niin, ne turvalliset perusarvot. Joulu tarjoaa muukalaisvihalla ratsastaville populisteille tilaisuuden vedota perinteisiin ja turvallisuuden kaipuuseen. Näin toivottaa kannattajilleen hyvää joulua FPÖ:n johtaja HC Strache:

werte1

”Meidän perinteemme. Meidän arvomme. Meidän juhlamme.”

Mitä ”meidän perinteemme” ja ”meidän arvomme” ovat, sen saa ilmeisesti kukin mielessään päätellä. Jonkinlaista arvokeskusteluahan on maahanmuuttajien kotouttamisen yhteydessä käyty Itävallassa kuten muuallakin: mitkä ovat ne arvot, joiden tuntemista ja tunnustamista tänne asettuvilta muukalaisilta voi ja pitää vaatia? Kotouttamisviranomaisten taannoin julkaisemaa, maahanmuuttajille tarkoitettua ”arvoaapista” on Saksaa myöten arvosteltu naiiviksi ja todellisuudelle vieraaksi. Sosiaalisessa mediassa on lähtenyt kiertämään mm. tällainen, hieman realistisempi kiteytys:

werte

Itävaltalaiset arvot: (1) Ei onnistu. (2) Jos nyt ihan suoraan sanotaan. [Tarkoittaa joko että seuraavaksi ollaan sanomassa jotain ikävää tai että puhujalla ei ole aikomustakaan puhua rehellisesti.] (3) Hällä väliä.

Sen verran epäjouluisen ilkeä minun on nyt pakko olla, että liitän tähän satiirisen Facebook-sivuston Blutgruppe HC Negativ muokkaelman perusitävaltalaisten jouluviestistä. Yksi tämän sivuston vakituisista irvailuaiheista on Strachen fyysinen olemus, johon tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestä huolimatta alkavat ikä (Strache on 46-vuotias) sekä yöelämässä viihtyminen asianmukaisine virvokkeineen painaa jälkensä. Blutgruppen ilkimykset ovat vaihtaneet joulutervehdykseen ajankohtaisemman kuvan, josta silmäpusseja ei ole retusoitu pois, ja hieman editoineet tekstiäkin:

leberwerte

”Meidän perinteemme. Meidän maksa-arvomme. Meidän juhlamme.”

Iloisen joulujuhlan lisäksi Strache on pantu toivottamaan ”kolmea olutta” (viittaus Strachen nuoruudensynteihin eli kohuttuun valokuvaan, jossa Strache väittämän mukaan on tekemässä uusnatsien ns. Kühnengruß-tervehdystä kolme sormea ojossa, oman selityksensä mukaan taas tilaamassa drei Bier).

Ja nyt lopetan ilkeilyni toistaiseksi. Kaikesta huolimatta, hyvät lajitoverit, hyvää joulua teille kaikille. Muistetaan joulun muiden arvojen ohella myös ne maksa-arvot. Unohdetaan flunssat ja hiljennytään seimen äärelle. Ihan oikeasti.


Kulttuurista julmuutta?

joulukuu 8, 2014

Joulukuun kahdeksantena katolinen Eurooppa viettää juhlapäivää – tai ainakin Itävalta, müncheniläisen kollegan kertoman mukaan baijerilaiset, mokomat uskonpetturit, menevät maanantaina normaalisti töihin. On Mariä Empfängnis eli Neitsyt Marian sikiämisen muistopäivä, päivän, jona Maria sai alkunsa äitinsä, Pyhän Annan kohdussa. Katolisen dogmin mukaan, jonka juuret ovat jo keskiajan teologisessa ajattelussa mutta joka virallisesti vahvistettiin vasta paavin bullalla Ineffabilis Deus vuonna 1854, tämä sikiäminen tosin tapahtui normaalilla maallisella tavalla Annan ja hänen puolisonsa Joakimin kesken, ei siis Pyhästä Hengestä eikä neitseellisesti, mutta Jumalan voiman vaikutuksesta Marian sielu varjeltui perisynnistä, joka meissä ihmisissä muuten on elämämme alusta eli hedelmöitymisestä saakka. Sivumennen sanoen: tämän saastattoman sikiämisen, latinaksi immaculata conceptio, kunniaksi espanjankielisessä maailmassa – missä Marian elämänvaiheita, ilmestymispaikkoja ynnä muita epiteettejä usein käytetään naisenniminä – lukemattomat naiset ovat saaneet nimekseen Concepción, mistä arkikielessä väännetään kutsumanimi Conchita.

Mutta nyt ei ollut tarkoitus ruveta kirjoittamaan Conchita Wurstista, itävaltalaisen Tom Neuwirthin luomasta drag-lavapersoonasta, joka viime kuukaudet on toiminut täkäläisen suuren pankin mainoskampanjan kasvoina ja hymyilee vastaani aina, kun rupean maksamaan laskujani netissä, ja jota varmaan tullaan taas näkemään yllin kyllin, kun Itävalta ensi vuonna saa Euroviisut emännöitävikseen. Vaan tarkoitus oli ruveta miettimään pyhyyden ja hyvyyden kääntöpuolta, sitä kysymystä, jonka sentrooppalainen sielunmaisema minussa joskus herättää: onko täkäläinen kulttuurinen näkökulma pahuuteen, julmuuteen ja väkivaltaan jollakin tavalla erilainen kuin meillä Pohjolassa?

Virikkeenä toimi kaksi viime päivinä silmiini osunutta nettiartikkelia. Ensimmäinen liittyi viikonloppuna ajankohtaiseen uskomushahmoon, tässäkin blogissa jo aiemmin esiteltyyn Krampukseen, jota esittävistä historiallisista kuvakorteista BuzzFeed-sivuston toimittaja Brian Galindo on koonnut kerrassaan karmaisevia esimerkkejä. Krampus on joulukuun kuudentena liikkuvan Pyhän Nikolauksen työtoveri ja vastavoima: kiltit lapset saavat valkopartaiselta, violettiin piispanasuun pukeutuneelta Nikolaukselta makeisia tai muuta mukavaa, tuhmat lapset taas sarvipäinen ja sorkkajalkainen Krampus-piru pistää kahleisiin, säkkiin tai tynnyriin ja vie mukanaan kidutettavaksi helvettiin. Varmaankin runsaan sadan vuoden takaisissa korteissa, joita kunnon sentrooppalaiset porvarisihmiset ovat toisilleen lähetelleet (herttaisin saksan-, unkarin- tai tšekinkielisin tekstein: Terveisiä Krampukselta!), Krampus, usein pitkä punainen kieli freudilaisesti esillä sojottaen, kiskoo kirkuvia lapsia korvista, repii tyttöjä hiuksista tai roikottaa lapsen ruumista atraimessa, tai hänet kuvataan kuljettamassa kahlittua lapsijonoa tavalla, joka tuo mieleen muutamaa kymmentä vuotta myöhäisemmät historia-arkistojen kuvat todellisista kauhuista. Kerrassaan hilpeää.

Toisen jutun julkaisi Armin Wolf, ORF:n uutistoimittaja ja paikallisen pääuutislähetyksen ykkösankkuri, Facebook-sivullaan, luettuaan konservatiivisesta Die Presse -lehdestä Wolfgang Greberin mielipidekirjoituksen, joka koski lasten kuritusta kasvatuskeinona. Greberin kirjoitus oli otsikoitu ”Joka ei pane rangaistusta täytäntöön, menettää uskottavuutensa”, ja siinä hän kertoi toisinaan kurittavansa suloista ja rakasta pientä kolmivuotiasta poikaansa. Kuritusta tosin on hänen mielestään annettava vain viimeisenä keinona, vain ”homeopaattisina annoksina” ja harvoin, ettei se menetä tehoaan; Greberin perheessä tämä ”homeopatia” tarkoittaa korvasta vetäisemistä tai puolileikillään polvelle poikittain panemista ja pyllylle läpyttelyä.

Olennaista joka tapauksessa on, että Greberin mielestä ”täydellinen väkivallattomuus kasvatuksessa on infantiilin romanttista, militantti-pasifistista [???] harhakuvitelmaa samoin kuin ajatus väkivallattomasta maailmasta, se ei muutu, vaikka väkivalta kiellettäisiin lailla. Olen tavannut moniakin väkivallattomasti kasvatettuja lapsia; he ovat taipuvaisia häikäilemättömyyteen ja levittävät usein ympärilleen negatiivista värähtelyä.” Lasten kasvatuksessa on muistettava, että lapsen arvostelukyky ja ymmärrys on rajallinen, ja siksi rangaistusten on oltava ennen kaikkea johdonmukaisia ja uskottavia. Hermostuvat ja malttinsa menettävät vanhemmat, jotka uhkailevat kaikenlaista mutta eivät sitten toteuta uhkailujaan, tekevät vain itsensä naurettaviksi.

Wolfissa tämä koirankouluttajan käsikirjaa muistuttava kirjoitus ilmeisesti laukaisi joitain patoutumia, ja Facebook-sivullaan hän avautui omasta lapsuudestaan. Häntä nimittäin oli kuritettu koko lapsuutensa, isä avokämmenellä, äiti mattopiiskalla tai Matchbox-autoradan kappaleella. Vaikka annokset olivatkin homeopaattista väkevämpiä, isän kasvatusfilosofia – tuohon aikaan aivan tavallinen – oli hyvin samantapainen kuin Greberillä. Lapsia on kasvatettava kuin koiranpentuja, ei niihin järkipuhe tehoa, vaan kunnon läimäys, gsunde Watschn, on rangaistuksena paljon mielekkäämpi kuin jokin teeveenkatselukielto tai kotiaresti, joiden kuluessa lapsi ehtii jo unohtaa, mistä hyvästä tämä kaikki oikein tulikaan.

Näinhän meneteltiin monessa 1960-luvun perheessä, varmaan useimmissa. Ja näin pikku Arminista kasvoi kiltti ja kunnollinen poika, ahkera ja menestyvä koululainen, aikanaan tohtorismies ja sivistyneistön rakastama tv-kasvo. Mutta suhde vanhempiin sai korjaamattomia kolhuja. Alle kymmenvuotiaana, Wolf muistelee, hän ei tuntenut isäänsä kohtaan luottamusta, kunnioitusta tai kiintymystä vaan ennen kaikkea pelkoa, joka sitten teini-iässä vaihtui halveksuntaan. Aikuisena hän sai asiat puhuttua selviksi vanhempiensa kanssa, antoi anteeksi ja ymmärsi, että vanhempia oli omassa lapsuudessaan kuritettu vielä julmemmin. Siitä huolimatta hänelle oli myös selvää, että omia lapsiaan hän ei koskaan kurittaisi, ei edes homeopaattisin annoksin. Wolfista ei ole tullut isää mutta kylläkin kahden väkivallattomasti kasvatetun ja moitteettomasti käyttäytyvän, viehättävän nuoren ihmisen isäpuoli.

Facebookissa jaettu kirjoitus sai tuhansia kommentteja, enimmäkseen myönteisiä ja kannustavia: aikuiset itävaltalaiset kiittivät kipeän aiheen vapauttavasta käsittelystä ja kertoivat omista lapsuuden kurituskokemuksistaan. Die Presse -lehti joutui esittämään julkisen pahoittelunsa ja sanoutumaan irti lasten kurittamista puolustavasta kirjoituksesta. Ja kuten Doris Knecht Kurier-lehdessä kirjoittaa, tämä ”shitstorm” kohtasi Presseä aivan aiheesta: kirjoittaja oli kuvitellut, että yhteiskunnassa vielä vallitsisi kurituksen hyväksyvä konsensus – mutta ei, näin ei enää ole.

Eihän tässä sinänsä ole mitään ihmeellistä. Lasten kurittamisen oikeutuksesta on viime vuosiin saakka väitelty myös Suomessa kuten varmaan kaikkialla muuallakin Euroopassa. Enkä siis todellakaan ole väittämässä, että sentrooppalaiset yleisesti ottaen kohtelisivat lapsiaan huonommin kuin esimerkiksi suomalaiset. On meilläkin, Luoja paratkoon, ihan yllin kyllin perheväkivaltaa, laiminlyötyjä tai pahoinpideltyjä lapsia, vanhempia, jotka eri syistä kohtelevat lapsiaan julmasti tai eivät jaksa huolehtia lapsistaan laisinkaan. Itse asiassa voisin kuvitella, että meillä vielä enemmänkin kuin Keski-Euroopassa olisi yksinäisiä, henkisesti hylättyjä lapsia, joiden hätää meidän itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä korostava kulttuurimme ei näe eikä näytä. Puhumattakaan niistä lukemattomista koulukiusatuista, joiden tuska ja nöyryytys peitetään kivakoulukampanjoiden ja ”kyllähän lasten pitää osata selvittää tämmöiset asiat keskenään” -vähättelyjen alle.

Mutta silti jäin Krampus-kuvia katsellessani miettimään, että toleranssi julmuuden julkista esittämistä ja sen julkisia, kulttuurisia muotoja kohtaan on Sentroopassa viime aikoihin saakka ollut erilainen kuin pohjoisempana ja että tässä voisi olla jonkinlaista kulttuurikonservatismia ja kaikuja menneestä. Vähän samaan tapaan kuin Espanjan härkätaistelujen kanssa, jotka ovat olleet viimeinen jäänne vanhasta yleiseurooppalaisesta perinteestä. Aikoinaan eläimiin kohdistuvaa julmuutta ei osattu pitää julmuutena lainkaan, ja sekä herrasväestä että rahvaasta oli mukavaa katsella, miten eläimiä usutettiin (saksaksi hetzen) toistensa kimppuun. Wienissä toimi, nykyisellä Hetzgassella, vielä 1700-luvulla Hetztheater, jossa järjestettiin eläinten tappelunäytöksiä. Tämä laitos alkoi tosin valistuksen myötä saada sivistyneistön kritiikkiä osakseen ja tuhoutui lopulta näyttävässä tulipalossa, jossa kuulemma menehtyi myös kaksi leijonaa, pantteri sekä useita karhuja – mutta wieniläiseen puhekieleen jäi ilmaus Hetz tarkoittamaan hauskuutta ja hupia ylipäätään.

Samaan aikaan, kun Saksassa Wilhelm Buschin Max ja Moritz, pojat, joit’ ei saatu hyviks’, monien häijyjen kepposten jälkeen lopulta joutuivat myllyn tuuttiin ja jauhettiin jyviks’ (ja se oli vuonna 1865 olevinaan hauskaa), Suomessa satusetä Topeliuksen kirkassilmäisiin tarinoihin tällaista julkijulmuutta ei olisi voinut kuvitellakaan. Ja jotenkin minusta tuntuu, että sekä kammottavien Krampus-kuvien ”hauskuudessa” että gsunde Watschn -kasvatusideologiassa on taustalla jonkinlainen syvään piintynyt hierarkian ja arvovallan taju, joka meikäläiselle ajatusmaailmalle on ainakin jonkin verran vieraampi.

Onko pientä poikaa korvasta kiskova Krampus jonkinlainen kauhuhumoristinen irvikuva siitä nykyitävaltalaisesta isästä, jonka mielestä Ohrenzieher on edelleenkin aivan oivallinen tapa opettaa kolmivuotiasta tavoille? Tai onko Krampus, joka Pyhän Nikolauksen tyynenä vierestä katsellessa pakkaa lapsia säkkiin ja kuljettaa ties minne, jonkinlainen syvyyspsykologinen heijastuma autoritaarisen isän, opettajan tai papin pimeistä puolista – jotka eivät ole vain perheen tai kahdenkeskisen luottamussuhteen asia vaan koko yhteiskunnassa tunnettuja ja hiljaa hyväksyttyjä kipupisteitä? Krampus-kortteja katsellessa väkisinkin miettii, että nyt ollaan sekä Sigmund Freudin että ”masokismin isän”, Leopold von Sacher-Masochin aikakaudella ja kotiseudulla.

Ja nyt on ehkä aika palata paholaiseen, jota myös Krampus edustaa (BuzzFeedin korttikavalkadin tšekinkielisessä Krampus-kortissa hahmon nimi näkyykin olevan aivan selkeästi čert, piru) – ja sen myötä katolisen uskon kysymyksiin. Krampus-kuvia katsellessani nimittäin mieleeni nousi ruotsalaisen Vilhelm Mobergin, ”Ruotsin Väinö Linnan”, Min svenska historia, romaanikirjailijan 1970-luvun taitteessa ilmestynyt, valitettavasti kesken jäänyt yritys nostaa esiin kansallisen historiankirjoituksen kääntöpuolia. Yksi Mobergin väkevän henkilökohtaisen sävyisistä uudelleentulkinnoista koskee uskonpuhdistusta, jota katolisen kansanhurskauden kauniisiin muotoihin kiintynyt rahvas ei suinkaan ottanut innolla vastaan. Vanhassa katolisessa kansanuskossa myös paholainen oli ollut melkeinpä inhimillinen ja joskus hieman hassunkurinenkin satuhahmo, jonka juonet saattoi tehdä tyhjäksi yksinkertaisilla tempuilla, ristinmerkillä, vihkivedellä tai pyhimyksen kuvalla. Uskonpuhdistus, väittää Moberg, teki paholaisesta yli-inhimillisen ja ylimaallisen uhkaajan, jolla protestanttiset parannussaarnaajat musersivat syntisen ja voimattoman, yksilöllisen moraalisen vastuunsa alla uupuvan ihmisparan ikuisen helvetinpelon valtaan.

Toisin sanoen: protestanttisessa Pohjolassa sekä hyvä että paha otetaan kuolemanvakavasti – niitä ei saa arkipäiväistää kitsch-enkeleiksi tai hassunkurisiksi piruiksi – ja sälytetään kunkin omille harteille. Pohjolan ihminen eksistentiaalisessa, kierkegaardilaisessa yksinäisyydessään saa yksin kantaa äärimmäisen vastuun elämästään ja teoistaan, häntä ei auta kukaan, sillä – niin kuin Tuomari Nurmiolla, Sven Delblancilla tai Ingmar Bergmanilla – enkeleitä ei ole olemassa, paitsi korkeintaan mustia enkeleitä, jos jokin yliluonnollinen tuntuu todelliselta, niin korkeintaan yliluonnollinen pahuus. Transsendentaalinen hyvyys nimittäin on niin armottoman korkealla ja kaukana, että se uhkaa kadota näkyvistä kokonaan. Katolisen Sentroopan feodaalisten hierarkiasuhteiden kasvatti taas elää lojaalisuus- ja kuuliaisuussuhteiden verkossa, jossa hyvä ja paha kietoutuvat yhteen, molemmat tulevat lähelle ihmistä ja molemmat tulevat tutuiksi pienestä pitäen. Valtasuhteisiin perustuvassa yhteiskunnassa sekä hyvien että pahojen hallitsijoiden valta, sekä koko valtakunnassa että sen pienoiskuvassa perheessä, on kiistaton ja kaikkien tunnustama – ja siksi molemmista voi myös yhteisesti laskea leikkiä.


Kristillistä ja demokraattista?

elokuu 18, 2013

Länsi- ja Keski-Euroopan poliittisten puolueiden kirjoon on vanhastaan kuulunut ”kristillisdemokraattisia” tai ”kristillissosiaalisia” puolueita. Saksan keisarikunnan vanha Christlichsoziale Arbeiterpartei perustettiin 1878 vaihtoehdoksi sosiaalidemokraattiselle työväenliikkeelle. Itävallan Christlichsoziale Partei syntyi toistakymmentä vuotta myöhemmin, ja kuten Arbeiter-sanan puuttuminen sen nimestä osoittaa, sen kohderyhmänä oli pikemminkin kaupunkiporvaristo, jossain määrin myös maaseudun omistava luokka. Molempien ideologiaan kuului jonkinlainen välittäjyysmissio ja sovittelijan tehtävä, myös yhteiskuntasovun rakentaminen luokkarajojen yli, ja toisaalta isänmaallisuus ja kansallinen lojaalisuus. Itävallan kristillis-sosiaalit saivat jonkin verran tukea myös hovin ja aristokratian taholta, koska asettuivat tukemaan tuolloin monesti jo aikansa eläneenä pidettyä monikansallista kaksoismonarkiaa, toisin kuin lähin kilpailijansa, ”saksalais-kansallinen puolue”, jonka mielestä tulevaisuus oli verenperinnön ja kielen yhdistämissä kansallisvaltioissa. Vuonna 1938 kristillissosiaaliset kansanedustajat (joiden puolue oli tosin jo lakkautettu ja yhdistetty ”Isänmaalliseen kansanrintamaan” jo muutama vuosi aikaisemmin) kuitenkin asettuivat Anschlussin kannalle, tukemaan Itävallan liittämistä Hitlerin Saksaan.

Molempien kristillissosiaalisten puolueiden ideologiassa oli sama tyypillisen sentrooppalainen pimeä puoli: ”kristillinen” tarkoitti selkeästi myös ”ei-juutalaista”, ja puolueen toimintaa leimasi enemmän tai vähemmän avoin antisemitismi. Kansallinen solidaarisuus kuului rakentaa sulkemalla sen ulkopuolelle juutalaiset, joita pidettiin vieraana ”loisena” kansakunnan ruumiissa, vaarallisen kansainvälisen rappiokulttuurin tai kansallista elinkeinoelämää uhkaavan ylikansallisen talousliberalismin edustajina.

”Saksalaiset kristityt, pelastakaa Itävalta!” Kristillis-sosiaalisen puolueen vaalijuliste Wienistä vuodelta 1920. (Wikimedia Commons)

Toisen maailmansodan ja Kolmannen valtakunnan perikadon jälkeen antisemitistiset aatteet oli pakko kuopata tai ainakin sulloa pois näkyvistä kaapin perukoille. Samaan aikaan kristillissosiaalisista puolueista tuli monissa Euroopan maissa tärkeitä yhteiskuntasovun jälleenrakentajia, ei-sosialistisia mutta köyhimpienkin puolesta puhuvia sovintopuolueita. Itävallan kristillis-sosiaalisten puolueperinteiden jatkajaksi syntyi Kansanpuolue, Österreichische Volkspartei (ÖVP), joka siitä pitäen on käytännössä koko ajan ollut hallitsemassa maata, usein koalitiossa sosiaalidemokraattien (SPÖ) kanssa.

Edelleenkin ÖVP määrittelee itsensä (muun muassa) kristillisdemokraattiseksi puolueeksi. Puolueen arvostelijat väittävät kuitenkin, että tämä ”kristillissosiaalinen” perintö, toisin sanoen moraalisen vastuun, yhteiskunnan heikoimmista huolehtimisen ja lähimmäisenrakkauden periaatteet, uhkaa jäädä toisaalta arvokonservatismin, toisaalta markkinatalousliberalismin jalkoihin: ÖVP:n valtapoliitikot eivät ole todellakaan profiloituneet esimerkiksi muukalaisten tai yhteiskunnan köyhimpien puolustajina. Julkikristillisyys on maallistuvassa ja uskonnollisesti pirstoutuvassa yhteiskunnassa liian vaarallinen strategia puolueelle, joka edelleenkin haluaa pysyä laajapohjaisena kansanpuolueena ja vallan kahvassa kiinni. Siispä ÖVP ei ole viime vuosina ihmeemmin pitänyt esillä kristillistä perintöään. Ja niinpä, vähän samaan tapaan kuin Suomessa kristillisdemokraatit omivat kokoomuksen vanhan iskulauseen Koti, uskonto, isänmaa, Itävallassa ”kristillisyyteen” on tarttunut äärioikeistopuolue FPÖ – jonka omaan aatetaustaan itse asiassa on kuulunut antiklerikaalisuus, taistelu katolisen kirkon valtaa vastaan.

(Kirkonvastaisuus on osa natsismin aatteellista perintöä, jota FPÖ ei virallisesti tunnusta, vaikka sen perustajissa aikoinaan oli melkoisesti ”katumattomia” vanhoja natseja. Hitlerin natsipuolue, vaikka pyrkikin käyttämään Saksan valtakunnan kristittyjä kirkkoja hyväkseen, suhtautui perimmältään kielteisesti koko kristinuskoon, ja korkeamman tason natsipomojen odotettiin eroavan kirkosta ja uskovan vain jonkinlaiseen ikigermaaniseen, ei-juutalaiseen Sallimukseen. Toisaalta FPÖ:n ideologiset juuret ovat myös 1800-luvun lopun nationalismissa, joka vierasti kristinuskon universaalisuutta ja etenkin katolisen kirkon ylikansallista valtaa. Luteeruksen usko oli monille puolueen henkisistä oppi-isistä se parempi, oikea saksalainen usko, ja FPÖ on näihin aikoihin saakka pärjännyt parhaiten niillä seuduilla, missä protestantteja on eniten – kuten Kärntenin vuorilla, minne aikoinaan kaikkeinkatolisimpien Habsburg-majesteettien ajamasta vastauskonpuhdistuksesta huolimatta jäi protestanttisia vastarintapesäkkeitä.)

FPÖ:n johtaja Heinz-Christian ”HC” Strache esiintyi jo muutama vuosi sitten krusifiksi kourassa mielenosoitustilaisuudessa, jonka FPÖ järjesti Wieniin suunnitteilla ollutta uutta islamilaista kulttuurikeskusta vastaan.

(Kuva Profil-lehden ylempänä linkitetystä jutusta; APA/Ludwig Vysocan.)

Samaan tapaan kuin sadan vuoden takaisessa ”kristillisessä” antisemitismissä, ”kristinusko” oli siis otettu aseeksi tiettyä ei-kristittyä ryhmää vastaan. (Kirkolliset piirit protestoivat, itse konservatiivisten katolilaisten johtohahmo kardinaali Schönborn arvosteli Strachen tempausta saarnassaan muistuttaen, että risti on sovituksen ja vihollisten rakastamisen symboli, jota ei saa käyttää aseena toisia uskontoja ja toisia ihmisiä vastaan.) FPÖ on myös ottanut kantaa ns. krusifiksikiistassa sen puolesta, että ristit tai ristiinnaulitunkuvat säilytettäisiin Itävallan koulujen luokkahuoneiden seinillä – mitä monet uskonnottomat tai ei-kristityt vanhemmat nykyään vastustavat. Lisäksi Strache käyttää kristinuskoa ulko- ja maahanmuuttopoliittisena kriteerinä: ortodoksiset serbialaiset maahanmuuttajat ovat OK, toisin kuin turkkilaiset muslimit, ja EU:n tulisi ”kristillis-länsimaisena arvoyhteisönä” pikimmiten ottaa Serbia jäsenekseen ja suojella Kosovon serbejä albaanimuslimien hyökkäyksiltä – eikä jatkaa neuvotteluja islamistisen, ”aasialaisen” Turkin kanssa.

Nyt, kun Itävalta on valmistautumassa syyskuun lopun parlamenttivaaleihin, viime aikojen osavaltiovaaleissa odotettua kehnommin pärjännyt FPÖ on jälleen tarttunut kristillisiin symboleihin. Kohua herättäneessä vaalijulisteessa hymyilevää Strachea taputtaa tai silittää poskelle hopeahiuksinen daami:

liebe

”RAKASTA LÄHIMMÄISIÄSI.” Minulle niitä ovat meidän itävaltalaisemme. – FPÖ: Nyt on lähimmäisenrakkauden aika!

Sanoma on tietenkin selvä, se tuttu populistinen. Ensin oman maan ja oman kansan asiat kuntoon (ikään kuin ne koskaan saataisiin niin hyvään kuntoon, että tällä logiikalla jotain riittäisi muillekin). Ja omassa maassa etenkin mahdollisesti huono-osaisista ryhmistä äänestyskykyisimmän (ja muukalaiskammoisimman) eli eläkeläisten.

Jo pelkästään esteettis-retoriselta kannalta julisteen äitelä falskius on tietenkin herättänyt runsaasti reaktioita. Verkossa on kiertänyt esimerkiksi julisteparodia, jossa iskulause on korvattu toisella raamattuperäisellä sloganilla: ”Autuaita ovat hengessään köyhät. Minulle niitä ovat ne, jotka äänestävät minua.” Oma suosikkini on uudelleentekstitetty versio, jossa vanha rouva kivahtaa: ”Nyt saat ympäri korvia niin, että pääsi on höllällä kaksi viikkoa!”

Kummallisinta on kuitenkin, että ”kristillisistä arvoista” mesoava puolue näin huonosti tuntee kristinuskon peruskäsitteitä. Krusifiksillä huitominen vielä menköön – kardinaali Schönbornin kauniista sanoista huolimatta totuus on, että risti on koristanut ”kristittyjen” armeijojen sotalippuja maailman sivu. Mutta miten voi käyttää termiä ”lähimmäisenrakkaus” siinä sananmukaisessa ”omat ensin” -merkityksessä tietämättä, että laupiaan samarialaisen tarinan yhteydessä (löytyy Luukkaan evankeliumin 10. luvusta) Jeesus kääntää tämän ajatuksen päälaelleen selittämällä, että ”lähimmäinen” voi olla nimenomaan muukalainen? Vuosisatojen ajan meille eurooppalaisille on koulussa ja kirkossa tolkutettu, että juuri tämä lähimmäisenrakkauden uudenlainen tulkinta, sen ulottaminen oman perheen ja heimon ulkopuolelle, kaikkiin kansoihin, on se, mikä nostaa kristinuskon moraalisesti korkeammalle tasolle kuin muut, ”primitiivisemmät” eettiset koodit. Uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta, siitä riippumatta, miten ”kristityt” ovat todelisuudessa muukalaisia kohdelleet, luulisi tämän asian tietämisen kuuluvan yleissivistykseen, juuri niihin eurooppalaisiin ja länsimaisiin arvoihin, joita FPÖ väittää olevansa puolustamassa.