Raunioiden unohdettu isäntä

23 marraskuun, 2021

Petőfiszállás, kahdesta entisestä pitäjästä, Ferencszállásista ja Szentkútista, yhdistetty ja kansallisrunoilijan mukaan nimetty pieni paikkakunta rautatieseisakkeineen, sijaitsee eteläisessä Unkarissa Szegedin ja Kecskemétin välillä. Sinne on 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjan tl.dr toimittaja Zsolt Sarkadi vaeltanut etsimään ”kartanoa” (kúria), jota paikalliset nimittivät suorastaan ”linnaksi” (kastély). Kahdeksanhuoneinen entinen komea päärakennus rappeutuu unohdettuna pöpelikön keskellä, joka aikoinaan oli hoidettu puisto jalopuineen ja tenniskenttineen.

1920- ja 1930-luvuilla, vielä sodan aikanakin, talossa vieraili mahtimiehiä Unkarista ja ulkomailta, Belgiasta, Ranskasta, Saksasta, myös Virosta ja Suomesta, kertoo artikkelissaan Zsolt Sarkadi. (Virolaisten ja suomalaisten vierailut lienevät liittyneet Horthyn Unkarin aktiiviseen heimosuhdepolitiikkaan. Tarkempaa tietoa en ole vielä onnistunut löytämään; Kansalliskirjaston aineistoon digitoiduista suomalaisista sanomalehdistä ei talon isännän nimeä löydy.) Huhtikuussa 1944 siellä tehtiin saksalaisten arvovieraiden kanssa kohtalokas päätös, jonka toteuttamisesta suuren vastuun kantoi talon isäntä, sisäministeriön valtiosihteeri László Endre. Tämä mies, joka – kuten syyttäjä joulukuussa 1945 sanoi – ”vei koko Unkarin kansan ja yhteiskunnan mukanaan syytettyjen penkille”, on jäänyt unohduksiin lähes yhtä lailla kuin hänen villiintyneen puiston peittämä kotinsakin.

László Endre syntyi vuoden 1895 ensimmäisenä päivänä ellei kulta- niin ainakin hopealusikka suussa. Perhe ei kuulunut suurmaanomistaja-aristokratiaan vaan pikkuaateliin, josta Unkarissa on tapana käyttää unkarilaisittain kirjoitettua englantilaista sanaa dzsentri. Isä Zsigmond Endre omisti kuitenkin yli sadan hehtaarin tilukset, joista oli kehittänyt modernin ja hyvin tuottavan mallitilan, ja nautti paikkakunnalla suurta arvostusta. László-poika suoritti säädynmukaiset lakitieteen opinnot, jotka ensimmäinen maailmansota tosin keskeytti, ja ryhtyi sodan jälkeen säädynmukaiselle virkamiesuralle. Lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan ajan hän vietti hiljaiseloa kotikartanossaan. Kommunistivallan kukistumisen jälkeen Endre osallistui ns. valkoiseen terroriin eli järjestyksenpalautus- ja kostotoimiin. Hän oli monien kaltaistensa lailla vankasti vakuuttunut siitä, että sekä kaksoismonarkian romahdus että Neuvostotasavallan punainen terrori olivat nimenomaisesti juutalaisten syytä.

Zsigmond-isänsä rinnalla László Endre pääsi nopeasti Unkarin uuden johtajan, valtionhoitaja-amiraali Horthyn lähipiiriin. Vuonna 1923 hän sai vitézin arvonimen (vitézit eli ‘urhot’ olivat Horthyn perustama eräänlainen uuden ajan aatelisto) ja hyvän viran. Főszolgabíró, joka joskus käännetään ‘nimismieheksi‘, oli kaupunkitasolla paikallishallinnon ja oikeuslaitoksen keskeinen vallankäyttäjä. Tässä tehtävässä Endre kunnostautui suorastaan esimerkillisesti, koska ei ollut ainoastaan taitava ja ahkera vaan myös, toisin kuin useimmat aikalaiskollegansa, lahjomaton ja korruptoitumaton. Häntä ei ohjannut raha vaan aate, ”kristillis-kansallinen” ideologia ja etenkin siihen kuuluva antisemitismi. Aikalaislähteiden mukaan Endre toteutti uutterasti ns. byrokraattista antisemitismiä eli juutalaisten kiusaamista. Sarkadi kertoo:

Újság- ja Est-lehdille raportoineen Jenő Lévain mukaan Endre sakotti esimerkiksi isaszegiläistä virvoitusjuomatehtailijaa Ignác Lőwyä, koska tämän hyllyillä oli pölyä ja joissakin pulloissa etiketit eivät olleet asianmukaiset, ravintoloitsija Géza Haasia, koska hänen vaa’assaan “oli gramman verran heittoa”, sekatavarakauppias Lajos Glückiä, koska ”tietyt elintarvikkeet eivät olleet harsolla peitettyinä” ”eikä hintoja ollut merkitty joka pakkaukseen, vain koottu taululle”, sekatavarakauppias Vilmos Ádleria, koska ”tiski ei ollut hangattu puhtaaksi”, ”lattialla oli jalanjälkiä” ja ”liikehuoneiston nurkassa seisoi roskaämpäri”, leipuri Sámuel Steineria, koska hänellä ei ollut kärpäsverkkoa omassa ruokasalissaan ja hänen 500 kilon vaakansa näytti 70 grammaa vikaan. Kistarcsalainen rouva Sonnenschein puolestaan joutui putkaan useammaksi päiväksi, koska oli laiduntanut hanhiaan kielletyssä paikassa.

Virkatyönsä ohella László Endre edisti poliittista uraansa ja loi suhteita aateveljiinsä sekä kotimaassa että ulkomailla, Mussolinia ja Hitleriä myöten. Aktiivinen antisemitismi loi hänelle mainetta tietyissä piireissä, ja 1930-luvulla hän itse julkaisi useita mielipidekirjoituksia, joissa muun muassa ehdotti kiertelevien mustalaisten sulkemista työleireihin ja sterilisoimista. Juutalaiset taas tulisi Endren mielestä poistaa Unkarista kokonaan ja siirtää jonnekin, Palestiinaan, Madagaskariin tai kenties Siperiaan, missä he voisivat muodostaa kokonaan oman yhteiskuntansa, jossa täyttäisivät kaikkia tehtäviä, ja siten torjuisivat niskoiltaan sen ”tällä hetkellä täysin oikeutetun syytteen, että he ovat loisrotu, joka pystyy säilymään hengissä vain imemällä elinvoimaa toisilta roduilta ja niiden työstä”.

Nämä näkemykset eivät tuolloin olleet harvinaisia vaan lähes valtavirtaa: melkoinen osa unkarilaisista pohti ns. juutalaiskysymystä ja uskoi, että juutalaisia oli Unkarissa liikaa ja heillä liikaa vaikutusvaltaa. Jonkinlainen herrasmiesantisemitismi oli Unkarissa laajalti vallalla korkeimpia johtoportaita, itseään amiraali Horthya myöten, ja myös byrokraattinen juutalaisten kiusaaminen oli normaalia. Endre oli kuitenkin näkemyksissään niin äänekäs ja jyrkkä, että jopa Horthyn Unkarissakin sitä hieman paheksuttiin, sisäministeriöstä heristeltiin sormea, ja Endre joutui lopulta luopumaan virastaan ja siirtymään politiikkaan. Poliittiseksi kodiksi löytyi Unkarin kansallissosialistinen puolue, jonka johtaja Ferenc Szálasi sodan lopulla, natsimiehityksen aikaan nousi Unkarin Quislingiksi. Mutta eipä riennetä tapahtumien edelle.

László Endren onni kääntyi pian jälleen, kun tuolloinen pääministeri Kálmán Darányi päätti yrittää ”kesyttää” kansallissosialistit suopeammiksi hallitusta kohtaan nimittämällä heidän johtomiehiään tärkeisiin tehtäviin. Vuonna 1938 Endrestä tuli Unkarin suurimman ja keskeisimmän, Pest-Pilis-Solt-Kiskunin läänin ali-išpaani eli maaherra, korkeimman toimeenpanovallan käyttäjä. Tässä tehtävässä hän pääsi näkyvästi myös edistämään aatteitaan ja toteuttamaan vuosina 1938–42 säädettyjä juutalaislakeja, joilla Unkarin juutalaisilta – vaikka heitä ei vielä fyysisesti hätyytettykään – vähitellen riistettiin oikeudet ja omaisuus. Kun Endrestä vuonna 1944 lopulta tuli ”Unkarin juutalaisten pyöveli”, tämä ei ollut mikään yllätys vaan luontevaa jatkoa hänen toiminnalleen, ja jo kaksikymmentä vuotta kaikille olisi pitänyt olla selvää, mihin tämä mies pyrkisi.

Maaliskuussa 1944 saksalaiset länteen päin ”strategisesti vetäytyvän” itärintamansa turvaamiseksi miehittivät Unkarin. Miehitys oli nopea ja kivuton, Unkarin armeijaa ja hallintoa ei hajotettu eikä rajoja avattu, valtionhoitaja Horthy sai jäädä paikoilleen mutta joutui nimittämään entisen Saksan-lähettilään Sztójayn johtaman saksalaismielisen hallituksen, jonka sisäministeriö saksalaisten vaatimuksesta annettiin äärioikeistolaisten käsiin. Hallintokokemusta taas ei näistä monellakaan ollut, joten László Endre sai tärkeän valtiosihteerin tehtävän, erityisenä osaamisalueenaan ”juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet”. Ja nyt seuraa kammottavia tilastoja, jokaisen numeron takana yhtä monta oikeaa ihmiskohtaloa:

Unkarissa eli alkuvuodesta 1944 ehkä 760–780 000 juutalaista, Saksan vallassa olevan Euroopan suurin jokseenkin ehjänä säilynyt juutalaisyhteisö. Muutamia kymmeniä tuhansia oli tosin kuollut työpalvelussa rintamalla tai Kamenets-Podolskin ”muukalaispoliisitoimen” yhteydessä, mutta toisaalta Unkariin oli muualta Itä-Euroopasta saapunut juutalaisia pakolaisia. Toukokuusta heinäkuuhun 1944 Unkarista kyyditettiin 437 402 juutalaista, joista suuri osa menehtyi Auschwitzin kuolemanleirillä. Tätä operaatiota ohjaavalla Adolf Eichmannilla oli alaisinaan 150–200 saksalaista, mukaan lukien autonkuljettajat, sotilaspalvelijat ja toimistohenkilökunta. Suurimman osan kyyditysten yhteydessä tehtävästä ns. likaisesta työstä hoitivat siis unkarilaiset santarmit, poliisit ja virkamiehet László Endren komennossa. Operaatio oli lajissaan Euroopan ja Kolmannen valtakunnan historian ylivoimaisesti massiivisin ja tehokkain. Se oli myös Auschwitzin historian suurin logistinen haaste: leirillä surmattiin jopa 9000 ihmistä päivässä. Auschwitzin uhreista kaikkiaan noin kolmasosa oli Unkarin kansalaisia.

Eichmann ja Endre kohtasivat ensi kerran maaliskuun lopulla 1944; sympatia oli molemminpuolinen, ja miesten välille syntyi ystävyys ja tehokas työtoveruus. Huhtikuun alussa operaation aikataulusta oli jo sovittu. Eichmannin ehdotuksen mukaisesti (Endre olisi esittänyt päinvastaista järjestystä) ensin kyyditettäisiin maaseudun, sitten pääkaupungin juutalaiset. Eri puolilla Unkaria perustettiin – usein tiilitehtaisiin tms. sopivasti kaupungin laidalla ja rautatien lähistöllä sijaitseviin rakennuksiin – juutalaisleirejä tai ghettoja, joihin kesäkuun alkuun mennessä oli kerätty yli 400 000 ihmistä. Virallisten ilmoitusten mukaan juutalaiset vietäisiin ”työhön”, ja lapset ja vanhukset otettaisiin mukaan vain, ”jotta perheet saisivat olla yhdessä”.

Lopullinen päätös logistisesti vaativasta operaatiosta syntyi 22. huhtikuuta Endren nykyisessä rauniokartanossa Szentkútissa, missä illalla asian kunniaksi juhlamaljoja kallistelivat Unkarin sisäministeriön koko johto sekä Eichmann lähimpine työtovereineen. Kyyditysten päämääräksi valikoitui Auschwitz, ainoa vielä toiminnassa oleva ja riittävän kaukana rintamasta sijaitseva suuri tuhoamisleiri. Endre ja Eichmann laativat yksityiskohtaisen aikataulun ja ohjelman, jota jouduttiin vielä vauhdittamaan, sillä täyteen ahdetuissa ghetoissa olot kävivät sietämättömiksi ja kulkutaudit alkoivat levitä. Toukokuun 15:ntena ensimmäiset junat lähtivät liikkeelle, kussakin 47 vaunua ja noin 3000 epäinhimillisen ahtaasti pakattua, usein jo lähtiessään huonokuntoista ja kärsinyttä ihmistä.

Kesäkuun 21:ntenä Endre raportoi ylpeänä ministerineuvoston istunnossa, miten ”maamme puhdistetuissa osissa” tunnelma on kuin ”vuosituhantinen painajainen olisi hellittänyt” ja ”kirvoista puhdistetussa puussa käynnistynyt voimakas, terve verenkierto”. Poissa ovat mustan pörssin kauppiaat ja koronkiskurit, Endre väittää, poissa propaganda ja pelottelu, poissa kylänraiteilta päät yhdessä kuiskuttelevat ja kristittyjä häijysti pälyilevät juutalaisjoukkiot, enää eivät ahneet juutalaiset asianajajat pyöritä ”siviilioikeusjuttujen tulvaa”, enää ei sabotoida eikä piilotella neuvostodesantteja, jopa ”tyypilliset intellektuelli-juutalaiset rikokset” (???) ovat lakanneet… Tämä puhdistumisprosessi jäi kuitenkin kesken.

Kun olisi tullut Budapestin juutalaisten vuoro, valtionhoitaja Horthy pysäytti kuljetukset 6. heinäkuuta. Syynä tähän oli luultavasti sekä ulkopuolinen painostus ja tulevien voittajavaltioiden koston pelko että sisäinen laskelmointi: on arveltu Horthyn pelänneen, että natsimieliset hallintovirkamiehet (kuten Endre) käyttäisivät pääkaupunkiin kyydityksiä hoitamaan tulevia santarmijoukkoja hyväkseen ja tekisivät vallankaappauksen. Ainakaan keskitysleirikuljetuksia ei pysäytetty siksi, että Unkarin johto olisi nyt vasta saanut tietää, mikä Unkarin juutalaisia määränpäässä odotti. Lukuisat unkarilaiset historioitsijat ovat selvitelleet tätä kysymystä ja osoittaneet, että Horthy ja korkeat virkamiehet – myös László Endre – olivat jo aikoja sitten eri lähteistä saaneet tarkkoja tietoja siitä, miten ”lopullista ratkaisua” toteutettiin. Ei myöskään pidä paikkaansa se selitys, jota Endre vielä tuomiota odottaessaan yritti esittää puolustuksekseen: ellei juutalaisia olisi kyyditetty, saksalaiset olisivat tehneet saman ja paljon julmemmin.

Natsien miehittämissä tai asevelimaissa ”juutalaiskysymys” sai monenlaisia ”ratkaisuja”. Miehitetty Tanska onnistui pelastamaan suurimman osan juutalaisista kansalaisistaan, ja aseveli-Suomen pieni juutalaisyhteisö välttyi vainoilta täysin. Romaniassa taas – missä kansanomaisella antisemitismillä oli jokseenkin yhtä vahvat juuret kuin Unkarissakin – diktaattori Antonescun armeija murhasi miehitettyjen alueiden juutalaisia joukoittain, ja elokuussa 1942 valmisteltiin jo Romanian juutalaisten kyydittämistä Belzecin kuolemanleirille. Tämä hanke kuitenkin pysäytettiin, kun Romanian johto tajusi saksalaisten sotaonnen kääntyneen ja alkoi pelätä voittajien kostotoimia. Saksalaiset kiukuttelivat jonkin aikaa, mutta lopulta Romanialle ei koitunut aseveljien taholta mitään hankaluuksia. Liittolaissuhteista tai miehityksestä huolimatta Unkarinkaan juutalaisten kohtalo ei olisi ollut kiveen kirjoitettu.

Elokuussa 1944 Horthy – saksalaisten puuttumatta asiaan! – erotti pääministeri Sztójayn ja nimitti pääministeriksi Géza Lakatosin, jonka tehtävänä (kuten liian pian tuli julki) oli valmistella Unkarin yritys irtautua sodasta ja hypätä Saksan kelkasta. Tässä vaiheessa László Endre pyysi eroa ja matkusti kotikartanoonsa Szentkútiin, minne koko perhe oli kokoontunut juhlimaan isä-Zsigmondin ja hänen Mária-vaimonsa hääpäivää. Kotiin palasi myös László Endren poika Zsiga (suvun pitkän perinteen mukaan esikoispojat saivat joka toisessa sukupolvessa nimekseen Zsigmond, joka toisessa László), joka oli taistellut vapaaehtoisena Suomen rintamalla. Juhlien jälkeen kodille piti jättää hyvästit. Puna-armeijan lähestyessä perhe pakkasi arvoesineet, hautasi hopeat kartanon puutarhaan ja muutti evakkoon Unkarin länsirajalle Kőszegin seudulle. Siellä vanha Zsigmond Endre eräänä aamuna meni majapaikan puutarhaan ja ampui itsensä. Jäähyväiskirjeessään hän selitti, ettei pahenevan sairautensa takia enää halunnut olla taakaksi perheelleen.

Zsigmond Endre haudattiin 15. lokakuuta 1944, ja samana päivänä Horthyn Unkari yritti irrottautua sodasta. Yritys epäonnistui komeasti: saksalaiset miehittivät Budapestin strategiset kohteet ja nostivat valtaan, ”kansakunnanjohtajaksi” (nemzetvezető) kansallissosialistipuolueen johtajan Ferenc Szálasin. László Endre lähti Zsiga-poikansa kanssa oitis Budapestiin ja ilmoittautui taas hallituksen palvelukseen. Hänet nimitettiin sotatoimialueiden siviilihallintokomissaariksi huolehtimaan muun muassa puna-armeijaa pakenevien evakuoimisesta. Niinpä hän ei enää ehtinyt avustamaan ystäväänsä Eichmannia juutalaisten kyydittämisessä.

Saksalaiset nimittäin vaativat edelleenkin Unkarista juutalaisia, ei enää niinkään kuolemanleireissä tuhottaviksi (Auschwitzinkin toiminta alkoi jo yskiä rintaman lähestyessä) kuin työvoimaksi sotateollisuudelle ja viimeisiin epätoivoisiin linnoitustöihin. Enää ei ollut käytettävissä juniakaan, vaan 50–60 000 juutalaista lähetettiin jalan, surkeissa oloissa ja ilman kunnon huoltoa, kuolemanmarssille länttä kohti. Tämän jälkeen Szálasin hallitus kuitenkin alkoi vastustella. Juutalaisista kyllä haluttiin päästä eroon, mutta tässä tilanteessa, kuten ulkoministeri, paroni Gábor Kemény asian ilmaisi, Unkarilla ei ollut varaa menettää neljää miljoonaa miestyötuntia päivässä. Näin syntyi outo tilanne: Sztójayn hallitus oli halunnut taloudellisissa ja sotilaallisissa kysymyksissä vetää itsenäisempää linjaa ja siksi auliisti suostunut saksalaisten vaatimuksiin ”juutalaiskysymyksen” suhteen, Szálasi taas oli paljon valmiimpi sotilaalliseen ja taloudelliseen yhteistyöhön saksalaisten kanssa mutta halusi hoitaa ”juutalaiskysymyksen” omalla tavallaan. Siten Szálasi ja hänen ”nuoliristiläisensä”, kaikista terroriteoistaan huolimatta, tulivat edistäneeksi natsien ”lopullista ratkaisua” paljon vähemmän kuin Sztójayn hallituksen konservatiiviset herrasmiehet.

Szálasin hallituksen päivät olivat luetut. Huhtikuun alussa 1945 koko Unkari oli jo neuvostoarmeijan hallinnassa. László Endre puolisoineen ehti pakoon Itävallan puolelle Salzburgin alueella sijaitsevaan Altenmarktiin asti. Siellä hänet pidättivät heinäkuun alussa amerikkalaiset ja luovuttivat lokakuussa Unkariin yhdessä muiden unkarilaisten sotarikollisten kanssa. Joulukuussa 1945 Endre kahden työtoverinsa, sisäministeri Jarossin ja valtiosihteeri Bakyn kanssa, istui syytettyjen penkillä Budapestin Musiikkiakatemian suuressa, lämmittämättömässä juhlasalissa. Hän kiisti syyllisyytensä loppuun saakka ja korosti vielä viimeisessä puheenvuorossaankin toimineensa vain demokratian periaatteiden mukaisesti, kansan enemmistön tahtoa toteuttaen. László Endre tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin yhdessä Bakyn kanssa 29. maaliskuuta 1946.

Szentkútin rauniokartanon luona ei mikään muistomerkki tai taulu muistuta talon entisistä asukkaista ja heidän osuudestaan Unkarin historian synkimpään lukuun. Vain kartanon lähistöllä sijaitsevan, Pyhän erakko Paavalin sääntökunnan – tätä munkkiveljestöä Endren suku oli erityisesti tukenut – ylläpitämän kappelin luokse on pystytetty kivi ”ikuiseksi muistoksi”, Zsigmond Endren ja hänen Mária-vaimonsa sadannen hääpäivän johdosta 1993. László Endren sisaret Ilona, Mária, Etelka, Szidónia ja Márta kuolivat kaikki vieraalla maalla, Saksassa tai Amerikassa, poika, Suomen-kävijä Zsiga, päätyi äitinsä kanssa Argentiinaan. Muistokiven tekstissä lapsenlapset kertovat tuoneensa ympäri maailmaa sijaitsevilta haudoilta kotimaahan kukan ja kourallisen multaa.

Ja miksi olen pannut tuntikaupalla aikaani tämän pitkän, siis alun perin todella pitkän, artikkelin referoimiseen? Siksi, että minua todella hämmensi se, miten sentään jonkin verran Unkarin historiaa harrastaneena ihmisenä olen voinut tähän asti olla törmäämättä László Endren tarinaan, semminkin kun perheen historiaan kuuluu mielenkiintoinen Suomi-kytkös. Eichmannin rooli holokaustin toimeenpanijana tunnetaan kautta maailman melkein jokaisesta natsismin jälkipyykkiä sivuavasta elokuvasta, ja Szálasi nuoliristiläisineen on helppo nostaa esiin kammottavana pikkuhitlerinä. László Endre taas, vaikka hänen tarinaansa ei varsinaisesti salailla tai peitellä, jää sovinnolla kulisseihin harmaana, asiallisena hallintomiehenä, joka teki vain työtään ja toteutti demokraattisesti enemmistön poliittista tahtoa.

Tämä sopii Unkarin hallituksen historiapolitiikkaan, jossa syyllisyys Unkarin juutalaisten joukkomurhista työnnetään mahdollisimman paljolti saksalaisten ja, sikäli kuin tämä ei onnistu, Szálasin nuoliristiläisten niskoille. Ikään kuin tavallisista, siivoista ja kunnollisista ihmisistä, jopa – kuten László Endren oikeudenkäynnissä syyttäjä muistutti – neljätoistavuotiaista pojanklopeista, ei millään, missään oloissa voisi tulla murhaajia, ikään kuin pahuus ja syyllisyys olisi jossain myyttisessä ”ääripäässä”, kaukana kaukana meistä hyvistä ihmisistä, turvallisen matkan päässä.

***

Päivitys: Tunnuksilla ja paremmalla hakurutiinilla varustetulta kollegalta sain tämän jutun, jonka Uusi Suomi oli julkaissut 23.10.1942. László Endre (muuten taaskin malliesimerkki siitä, miten vaikeaa on ulkomaalaisten hahmottaa ah niin tavallisia unkarilaisia miehennimiä, joissa sukunimenä on tavallinen etunimi, tyyliin ”Lassi Antero” – kumpi olikaan kumpi?) ei vain isännöinyt suomalaisvieraita vaan myös vieraili Suomessa tapaamassa sankaripoikaansa, joka oli ehtinyt haavoittuakin. Juutalaislakien toimeenpanosta ei jutussa kerrota, sitä vastoin kehutaan Unkarin sosiaalipolitiikkaa ja etenkin lapsiperheiden tukemista…


Kiviä lasitalosta

20 maaliskuun, 2021

Budapest, kuten tiedämme, koostuu kahdesta osasta: Tonavan itärannalla on Pest ja länsirannalla Buda. Budan puolella on korkeita kukkuloita (joilla sijaitsee perinteisiä paremman väen huvilakaupunginosia) ja erityisesti se melkein jokaiseen keskieurooppalaiseen kaupunkiin ehdottomasti kuuluva joen rannalla sijaitseva linnavuori. Budan vuoren linnakortteli, Budai Várnegyed, on vuodesta 1987 saakka kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Siellä on eri-ikäisiä hienoja rakennuksia, jotka historian eri vaiheissa ovat kokeneet kovia. 1870- ja 1880-luvuilla Budan linnaa restauroitiin romanttiseen tyyliin, toisen maailmansodan aikana linnakortteli kärsi jälleen pahoja vaurioita, ja suunnilleen nykyiseen kuntoonsa se korjattiin 1960-luvulta lähtien. Viime vuosina erityisen kohun aiheena on ollut Orbánin hallinnon hinku päästä kukkulan kuninkaaksi, omia ja kunnostaa linnakorttelin rakennuksia omaan käyttöönsä ja häätää sieltä tähänastiset käyttäjät; esimerkiksi kansalliskirjastoa on jo vuosikaudet oltu ajamassa pois Budan linnasta, vaikka uusista tiloista ei vielä ole varmaa tietoa. Entiseen karmeliittaluostariin ”puritaanisesti” mutta kalliisti remontoidusta pääministerin virkahuoneistosta on ollut täälläkin jo puhetta.

Budan linnasta lähtee liikkeelle myös Deutsche Wellen äskettäinen uutispätkä. Toimittajat jututtavat ensin kaupunginosan pormestaria (Budapestissa kaupunginosat ovat hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja pormestarinsa), oppositiopuolue Párbeszédin Márta V. Naszályia, joka ei tykkää siitä, miten arkkitehtuuria palautetaan 1940-luvun asuun. Sitten tavataan linnakorttelin liepeillä asuva Tamás Wagner, joka paheksuu hallituksen omavaltaisia ja kalliita rakennusprojekteja. Täältä singahdetaan Tonavan toiselle puolelle parlamenttitalon lähistölle, missä Kossuthin aukio on palautettu vuoden 1944 asuun, sodan jälkeen tuhottua ja nyt rekonstruoitua ”kansallisten marttyyrien muistomerkkiä” myöten. (Tämä muistomerkki on siis omistettu vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan ”punaisen terrorin” uhreille.) Muistomerkin luona tapaamme vanhan tuttumme, historiantutkija Krisztián Ungváryn, joka katselee tabletilta arkistofilmejä muistomerkin ensimmäisistä vihkiäisistä vuonna 1934 ja uudistetun monumentin vihkiäisistä, joihin keväällä 2019 marssivat rinta rinnan pääministeri Orbán ja kansallisromanttiseen ns. Bocskai-takkiin sonnustautunut parlamentin puhemies László Kövér.

Filmillä Kövér saa puhujanpöntöstä lausua, miten Unkari parkaa nykyään syytetään populismista, islamofobiasta ja homofobiasta ja ties mistä, vain siksi, että se pitää kiinni kansallisista perinteistään. Tätä päästetään selittämään Ungváry, joka lausuu (tai näin ainakin päällepuhuva selostaja hänen puheitaan tulkitsee), että Kövérin mielestä Unkarin tämänhetkinen oppositio on terroristeja ja maanpettureita. Kuitenkin tämän opposition aatetoverit ovat vallassa monissa Euroopan maissa. Miksi Unkarin pitää ylipäätään olla EU:ssa, jos sen hallituksen arvot ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä EU edustaa? Ungváry ei ymmärrä Orbánin nostalgista suhtautumista Horthyn aikojen perintöön, nehän olivat synkkiä aikoja, jolloin satojatuhansia unkarilaisia kyyditettiin keskitysleireille kuolemaan.

Lopuksi kuva palaa Budan linnakortteliin. Siellä alussa haastateltu Tamás Wagner tapaa naapurinsa, joka lastaa laatikoita pakettiautoon. Hän on muuttamassa pois Budapestista ja kenties koko Unkarista, sillä nykyinen meininki ei tiedä hyvää. Naapurin vaimo on kuulemma juutalainen. ”Silloin aikoinaan, jos juutalaiset olisivat tienneet, miksi heitä pakataan juniin, he olisivat kieltäytyneet. Vaimoni ei halua, että mitään sellaista tapahtuisi enää koskaan.” Siispä naapuri on lähdössä, niin kuin ”sadattuhannet unkarilaiset, jotka eivät viime vuosina ole kestäneet katsella maansa poliittista muutosta”.

Ohhoh, huhhuh. Jos tätä juttua nyt oikein pahantahtoisesti katselee, niin senhän voi melkein tulkita niin kuin siinä syytettäisiin Orbánin hallituksen suunnittelevan uutta juutalaisten joukkomurhaa. Ja tämä syytöshän olisi ilman muuta järjetön ja kohtuuton. Deutsche Welle lisäsikin juttuunsa täsmennyksen, korostaen, että satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksistä ja murhista oli tietenkin vastuussa Natsi-Saksa, ja pahoitellen mahdollista ”yksipuolista” vaikutelmaa. (No jaa. Itse asiassahan, vaikka keskitysleireille kuljetetut juutalaiset tietenkin viime kädessä murhasi natsien tappokoneisto, heidät rekisteröi, kokosi ghettoihin ja pakkasi karjavaunuihin Horthyn Unkarin hallinto ja virkamiehistö, joka enimmäkseen hoiti tämän tehtävän auliisti ja innokkaasti.)

Tästä huolimatta Unkarin yleisradioyhtiön ykkös-teeveeuutiskanava teki Deutsche Wellen jutusta uutisen, jonka otsikkoon nostettiin, että DW oli ”pyytänyt anteeksi harhaanjohtavaa Unkari-raporttia”. Jutussa esiintyy myös ”Budavárin asukkaiden liitto” -nimisen ”kansalaisjärjestön” edustaja paheksumassa Deutsche Wellen toimintaa. Sitä ei tosin kerrottu, että kyseinen liitto on itse asiassa käytännössä Fidesz-puolueen paikallisosasto. Tai näin ainakin kertoo Krisztián Ungváry kiukkuisessa kirjoituksessaan. Tämä kirjoitus puolestaan alkaa siitä, kun Ungvárylle hänen viinitarhaansa, kesken keväisien leikkuutöiden, soitti Unkarin yleisradion toimittaja kysyen, haluaako hän pyytää anteeksi Deutsche Wellen ohjelman johdosta. Tästä seurannutta vänkäystä selostettuaan Ungváry lataa:

Deutsche Wellen ohjelma ei siis kertonut siitä, mitä lakeijamedia [Unkarin hallituksen arvostelijoiden yleinen nimitys hallituksen kontrollissa oleville viestimille] halusi siinä nähdä. Ei siinä väitetty, että Viktor Orbán haluaisi toistaa vuoden 1944 juutalaisvainot. Se sitä vastoin kyllä sanottiin, että hallituksen megalomaaniset rakennushankkeet ovat huolestuttavia.

Tähän on sekä historiallisia että kaupunkikuvallisia syitä. Linna-alueen uudelleenrakennukseen on jo kulutettu yli 200 miljardia forinttia [543 miljoonaa euroa], samalla kun kuka hyvänsä liikenneinsinööri ymmärtää, että ministeriöiden muuttaminen tänne on järjetöntä, sillä ministeriöiden paikalle vetämiä ihmismassoja ei pystytä kuljettamaan paikalle julkisilla kulkuneuvoilla, ministeriöiden henkilöautoliikenne käy mahdottomaksi, eikä Linnakortteli pysty logistisestikaan palvelemaan turistien ohella sinne ilmestyvien virkamiesten virtaa. Senkin ovat monet asiantuntijat jo kirjoittaneet, että se, mitä nykyään kunnostetaan, on suurelta osin itse asiassa arvotonta ja käyttökelvotonta kansallista kitschiä. Ei ole sattumaa, että ministeriöiden muuttamisesta Linnakortteliin ei tiedetä tehdyn edes vaikutustutkimusta. Hallitusta tietenkin pyydettiin esiintymään ohjelmaan, mutta siihen ei suostuttu. Ei siis ole Deutsche Wellen syytä, jos ohjelmasta tuli yksipuolinen, syy on hallituksen, joka ei suostunut vastaamaan.

Tässä on hyvä siteerata myös László Kövérin ajatuksia, jotka ohjelmassa kuultiin ja joita itsekin kommentoin.

”Meillä ei pidä olla epäilystäkään tästä: jos annatte heidän palata, he palaavat ja leimaavat teidän lapsenne ja lapsenlapsenne. Lenin-poikien [vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan terrori-iskujoukkojen] jälkeläiset ovat nytkin vastassamme, ja joskin toistaiseksi vain virtuaalimaailmassa, he jatkavat siitä, mihin Szamuelyn miehet sata vuotta sitten lopettivat.”

Kysymys ei siis ensisijaisesti ole Unkarin holokaustista ja siihen liittyvistä moraalisista syyllisyysongelmista, vaikka tämä ulottuvuus saksalaisten toimittajien ja heidän yleisönsä mielessä onkin aina pinnalla. Kysymys on yleisesti Unkarin hallituksen historia-, muisto- ja kaupunkisuunnittelupolitiikan autoritaarisuudesta ja valheellisuudesta. Ja erityisemmin siitä, että Orbánin järjestelmä on aina valmis syyttelemään toisia siitä, mitä itse tekee. Samoin kuin diktatuurit maailman sivu, se – samalla kun itse itkee muualta saamansa kritiikin kohtuuttomuutta – leimaa kaikki arvostelijansa, siis poliittisen erimielisyyden ja opposition edustajat, terroristeiksi, murhaajiksi ja maanpettureiksi.

Erityisesti Ungvárya hapottaa se, miten hallituksen propagandassa kaikki jollakin tavalla entisiin tai nykyisiin vasemmistopuolueisiin yhdistettävissä olevat tahot ovat ”pahoja kommunisteja”, rinnastettavissa viattomien ihmisten murhaajiin, kun taas Fidesz-puolueen suojelemat, sen omassa johdossa ja johtomiesten (kuten László Kövérin, vuoden 1919 punasotilaan pojanpojan ja kommunistin pojan) taustassa piilevät entiset ”kommunistit” taas ovat ilmeisesti niitä ”hyviä kommunisteja”. Vanhempiensa ja isovanhempiensa teoista eivät nykyiset vallanpitäjät tietenkään ole vastuussa, mutta juuri siksi heidän ei myöskään pitäisi purkaa omia kompleksejaan tekaistuihin syytöksiin ja heitellä toisia kivillä omasta lasitalostaan käsin. Tätä valheellisuutta historiantutkija ei pysty antamaan anteeksi.


Murhaajien muistomerkki

29 tammikuun, 2021

Budapest (samoin kuin Wien) koostuu numeroiduista kaupunginosista, joilla on usein oma vahva alueellinen identiteettinsä. Kaupunginosat ovat myös hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja alipormestarinsa. Tämä tarina liittyy Budapestin XII kaupunginosaan, joka tunnetaan myös nimellä Hegyvidék, Vuoriseutu. Se ulottuu Budan puolen vanhan ydinkeskustan, I kaupunginosan rajoilta Budan kukkuloille ja koko kaupungin länsirajaan asti. Erityisesti kysymys on vuonna 2005 pystytetystä turul-muistomerkistä, joka seisoo kyseisessä kaupunginosassa lähellä Eteläistä rautatieasemaa (Déli pályaudvar).

Kuva Azonnali.hu-sivuston artikkelista.

Turul on kotkan tai haukan tapainen myyttinen lintu, joka ilmeisesti kuului unkarilaisten esi-isien – kuten muidenkin arokansojen – uskomusmaailmaan. Tämmöinen mytologinen kotka tai haukka legendan mukaan ilmestyi unessa Emeselle, myöhempien Unkarin kuninkaiden esiäidille, ja sittemmin johdatti unkarilaiset Karpaattien yli luvattuun kotimaahansa. Mahdollisesti turkkilaisperäinen turul-nimi mainitaan yhdessä ainoassa lähteessä, 1200-luvulla kirjoitetussa Kézain kronikassa, jossa myös ensi kertaa esitetään Attilan hunnit unkarilaisten esi-isinä. Kézain mukaan Attilan vaakunaan oli kuvattu kruunupäinen lintu, quae hungarice turul dicitur. 1800-luvulla kansallisromanttiset runoilijat nostivat turul-linnun Unkarin sankarillisen muinaisuuden symboliksi, ja viimeistään Unkarin tuhatvuotisjuhlista (1896) lähtien turul-patsaita on pystytetty ympäri entistä ja nykyistä Unkaria.

Vuonna 2005 Budapestin XII kaupunginosan hallinto päätti pystyttää tämmöisen turul-patsaan muistomerkiksi “toisen maailmansodan uhreille”. Päätös nostatti kuitenkin melkoisen tunnekuohun, joka on jatkunut viime aikoihin saakka, sillä aivan lähellä muistomerkin paikkaa tapahtui toisen maailmansodan loppuvaiheessa hirveitä – eikä ole ollenkaan selvää, mitä tähän paikkaan pystytetyn turul-patsaan on sen yhteydessä tarkoitus viestiä. Muutama päivä sitten, vainojen uhrien muistopäivän alla julkistetussa vähän yli tunnin mittaisessa dokumenttielokuvassa A gyilkosok emlékműve (‘Murhaajien muistomerkki’), jonka on tuottanut ja julkaissut uutissivusto 444.hu ja ohjannut Dániel Ács, tätä kammottavaa tarinaa puretaan, kertojina muun muassa aikalaistodistajia, journalisteja ja kansalaisaktivisteja, historiantutkijat Krisztián Ungváry ja Laura Csonka sekä aiheesta Orgia-nimisen romaanin kirjoittanut Gábor Zoltán. Elokuva löytyy myös YouTubesta, toivottavasti aikanaan myös tekstitettynä versiona. Suosittelen sitä jo nyt kaikille unkarintaitoisille, mutta varoitan: tarinaan sisältyy hirveitä järjettömän väkivallan kuvauksia.

Pitääkö kansallista yhteyttä luovista, perinteisistä kulttuurisymboleista muka luopua vain siksi, että niitä on 1900-luvun mittaan muutaman vuoden ajan käytetty väärin ja rikollisiin tarkoituksiin? Näin kysyy videolla XII kaupunginosan pormestari Zoltán Pokorni (nykyinen valtapuolue Fidesz) suuren kokousyleisön (eturivissä myös Viktor Orbán) edessä vuonna 2009. Tuolloin turul-patsaasta oli väännetty kättä kaupungin (tuolloinen pitkäaikainen sosialistinen ylipormestari Gábor Demszky) ja kaupunginosan oikeistokonservatiivisen hallinnon kesken jo neljä vuotta. ”Nyt kadun noita sanojani”, kommentoi Pokorni vuonna 2020.

Turul-patsasta pystytettäessä vuonna 2005 ei vielä yleisesti tiedetty, mitä kaikkea sen lähistöllä oli tapahtunut lokakuussa 1944. Tapahtumien puitteet olivat kyllä hyvin tiedossa. Sodan lopun alkaessa häämöttää valtionhoitaja Horthyn avuton yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, Saksa miehittänyt maan, ja lopulta vallan Unkarissa otti nuoliristiläisten (nyilas(keresztes)) eli paikallisten natsien järjestö, jonka johtajasta Ferenc Szálasista tuli Unkarin oma Führer. Puna-armeijan vyöryessä kohti Budapestia nuoliristiläiset kävivät pääkaupungissa omaa piensotaansa ja ryhtyivät systemaattisesti likvidoimaan vastustajiaan: sekä poliittisia vihollisiaan että juutalaisia. (Unkarin maaseudun juutalaisyhteisöt oli tässä vaiheessa jo aikaa koottu ja kyyditetty Auschwitziin, mutta pääkaupungissa eli vielä tuhansittain juutalaisia.)

Unkarin antisemitismin pitkästä, rumasta historiasta on tässä blogissa ollut puhetta monesti ennenkin. 1920- ja 30-lukujen mittaan juutalaisvastaisuus ja ”juutalaiskysymyksen” puiminen oli jossain mielessä kuulunut viralliseen “kristillis-kansalliseen” ideologiaan ja politiikkaan: kansaa suorastaan rohkaistiin kantamaan kaunaa juutalaisille, joita oli eteenpäin pyrkivässä kaupunkikeskiluokassa “suhteettoman” paljon. Budapestissa juutalaiset asuivat enimmäkseen Pestin puolella eli Tonavan itärannalla, aristokraattisemmassa Budassa Tonavan länsipuolella heitä oli vähän – paitsi nimenomaan XII kaupunginosassa, jossa oli paljon uutta rakennuskantaa, ei vain herrashuviloita vaan myös uuden koulutetun kaupunkikeskiluokan asuntoja, yrityksiä ja teollisuutta.

Myös nuoliristiläisten paikallisjärjestö oli tässä kaupunginosassa poikkeuksellisen vahva. Se veti puoleensa sekä ”kansallismielistä” porvaristoa ja ei-juutalaisia pienyrittäjiä että sosiaalista kaunaa kantavia työläisiä Eteläisen rautatieaseman ympäristön proletaarikortteleista. Tutkija Laura Csonkan mukaan tässä joukossa oli vahvoja alaverkostoja ja tiivis yhteishenki. Kun lokakuussa 1944 nuoliristiläiset alkoivat jakaa aseita ja ryhtyä väkivaltaiseen toimintaan, joukon paine vei nopeasti mukanaan kidutusten ja joukkomurhien syöksykierteeseen nämä miehet, joista monet olisivat joissakin muissa oloissa kenties rauhassa jatkaneet rauhanomaista arkielämää, vaikkapa paistellen sämpylöitä paikallisessa leipomossa niin kuin yksi pahimmista joukkomurhaajista, leipurinkisälli Dénes Bokor.

Sitten päästetään kauheaa tarinaa kertomaan historiantutkijat ja aikalaistodistajat (kuten ilmeisesti parinkymmenen vuoden takaisella arkistofilmillä haastateltu Hanna Szegő, jonka pelasti kidutukselta ja verilöylyltä se taikauskoinen kunnioitus, jota tappajat tunsivat hänen pitkälle edennyttä raskaudentilaansa kohtaan). XII kaupunginosan nuoliristiläisten päämajaan ruvettiin kokoamaan juutalaisia, joita pahoinpideltiin, silvottiin, raiskattiin ja murhattiin joukoittain. Muutamien eloonjääneiden uhrien kertomuksista sekä sodanjälkeisten oikeudenkäyntien pöytäkirjoista rekonstruoituu tapahtumasarjoja, joita kuvaamaan on vaikea löytää adjektiiveja ja joita en halua tässä selostaa yhtään sen tarkemmin. Myös muutamia murhaajia esitellään. Mieleenpainuvin lienee isä Kun, katolinen pappi, joka ei vain kannustanut tappajia vaan oli itse mukana toimeenpanemassa verilöylyjä. (Unkarin perinteisten kirkkojen piirissä vaikutti monia ihmisiä, jotka suojelivat ja pelastivat joukoittain vainottuja juutalaisia, jopa oman henkensä uhalla. Tässä voisi mainita vaikkapa lasten pelastajan, pastori Gábor Sztehlon, tai sittemmin autuaaksi julistetun nunnan Sára Salkaházin, jonka nuoliristiläiset lopulta ampuivat Tonavaan yhdessä hänen suojelemiensa juutalaisten kanssa. Mutta oli tosiaankin myös sellaisia kuin isä Kun, joka saattoi aloittaa puheensa: ”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Eläköön Szálasi!”)

Nuoliristiläisten ohella tähän tarinaan liittyy myös Turul. Se oli nimittäin nimeltään Horthyn Unkarin suurin ja merkittävin opiskelijajärjestö, jonka kansallismieliseen profiiliin kuului myös aktiivinen juutalaisvastaisuus. Turulin nuorukaiset ahdistelivat ja pahoinpitelivät juutalaisia, järjestivät juutalaisvastaisia kampanjoita, ja vuonna 1920 säädetyn numerus clausus -lain (jolla vähemmistökansallisuuksien, ennen kaikkea juutalaisten osuus yliopisto-opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan kyseisen kansanryhmän osuutta koko väestöstä) sijasta he halusivat, että säädettäisiin numerus nullus.

Turul vaatii kouluihin ja yliopistoihin juutalaisille ”keltaista penkkiä” [so. segregaatiota: juutalaisten opiskelijoiden pitäisi istua ”häpeäpenkillä” erossa muista].

Itse asiassa turul-kotkasta tuli Unkarin nuoliristiläisten ja kansallissosialistien näkyvä ja paljon käytetty symboli.

Historiantutkija Krisztián Ungváry muistuttaa, että fasismiyhteyksistä riippumattakin turul-kotka on aina ymmärretty nimenomaan sotaisan isänmaallisuuden ja sotilaskunnian symboliksi. Muistomerkkinä se ehkä sopisi sodassa taistelleiden muistoa kunnioittamaan, mutta suorastaan loukkaavaa on pystyttää turul-patsas niiden viattomien siviili-ihmisten muistoksi, joita turul-kotkaa tunnuksenaan käyttäneet omat maanmiehet murhasivat. Aivan toista mieltä, niin, varmaan suunnilleen kaikesta ovat elokuvaan haastateltu äärioikeistolaisen Mi hazánk ‘Meidän isänmaamme’ -puolueen Előd Novák tai ne turul-patsaan luona kuvatut mielenosoittajat, joiden mielestä turul on unkarilaisuuden symbolina ainakin 35 000 vuotta vanha… ”Ja sillä on miekka, ei mikään Mooseksen sauva, heh heh.”

Hämmentäviä yksityiskohtia paljastui myös turul-patsaan jalustaan veistetyistä uhrien nimistä. Joukossa nimittäin on muuan József Pokorni, joka oli pormestari Pokornin isoisä – ja, kuten sittemmin on selvinnyt, ei uhri vaan yksi murhaajista. Itse asiassa patsaan jalustan nimilistasta löytyi tarkemmissa tutkimuksissa muitakin natsimurhaajia, satojen uhrien nimiä taas oli jäänyt pois. Kesäkuussa 2020 turul-patsaan kohtalosta ja sen mahdollisesta poistamisesta keskusteltiin jälleen. Elokuvan lopussa näemme, miten XII kaupunginosan valtuusto äänestää asiasta. Murtunut ja neuvoton pormestari Pokorni äänestää tyhjää, mutta enemmistö on patsaan säilyttämisen puolesta. Viimeisten tietojen mukaan nimet poistetaan patsaan jalustasta ja se nimetään uudelleen: ensimmäisen maailmansodan muistomerkiksi. Toisen maailmansodan uhreille on tarkoitus ruveta hankkimaan uutta muistomerkkiä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten oppia? Juuri äskettäin näin somekuplassani jonkun kommentoivan sitä, miten jatkuva 1900-luvun ihmisyydenvastaisten rikosten muisteleminen nostattaa ”holokaustiuupumuksen”, holocaust fatigue. Kauhutarinoita murhista ja kidutuksista ei kukaan kestä määräänsä enempää. Ei myöskään ole aivan mahdotonta ymmärtää, että jotkut kokevat nämä kauhutarinat syyttelynä ja vihjailuna kollektiiviseen syyllisyyteen, ikään kuin esimerkiksi pormestari Pokorni olisi jotenkin vastuussa siitä, mitä hänen isoisänsä on tehnyt joskus kauan ennen hänen syntymäänsä. Tai ikään kuin Unkarin nykyinen hallitus ja valtapuolue, joka virallisesti koko ajan julistaa nollatoleranssia antisemitismiä kohtaan ja tuomitsee jyrkästi sodanaikaiset hirmuteot, olisi jotenkin suojelemassa vanhoja ja uusia natseja. Eikö nyt lopultakin voisi antaa menneiden olla menneitä? Eikö nyt, kun kaikki syylliset ovat varmaankin jo lähteneet täältä isomman tuomarin eteen, vihdoinkin voisi lopettaa jälkiviisaat hurskastelut, kauhistelut ja pöyristelyt (“hyvesignaloinnin”, niin kuin sitä näköjään tietyissä piireissä nimitetään) ja siirtyä eteenpäin?

Valitettavasti menneisyys ei katoa mihinkään, ja ellei totuutta nosteta esiin ja pidetä esillä, sen tilalle nousevat tarinat. Hankala, kipeä, monisyinen ja ristiriitainen menneisyys korvautuu tunteisiin vetoavilla, yksinkertaisilla ja mustavalkoisilla kertomuksilla hyviksistä ja pahiksista. Näin on käynyt niille, jotka alun perin halusivat pystyttää typerän julmuuden muistomerkiksi kuvitellun kansallisen uljauden symbolin. Tai niille, jotka viime vuosinakin ovat kokoontuneet turul-patsaan luokse heiluttelemaan äärioikeiston punavalkoraitaisia ns. Árpád-lippuja ja huutelemaan samoja juutalaisvastaisia iskulauseita kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten. Ja niin voi käydä myös niille, jotka mielellään unohtavat, että Budapestissa talvella 1944-45 propagandan ja porukan paine yhdessä lukemattomien henkilökohtaisten syiden kanssa teki murhaajia ja kiduttajia ihmisistä, jotka jossakin muussa tilanteessa olisivat voineet elää siivoa ja arvokasta elämää vahingoittamatta ketään. Niin voisi käydä myös meille.


Katutaistelijoista ja kaasukammioista

28 marraskuun, 2020

Euroopan ytimessä käydään parhaillaan taistelua arvoista, oikeudesta ja oikeusvaltiosta. Niin kuin Suomenkin mediassa on kerrottu, Unkari ja Puola eivät hyväksy EU:n budjetin sitomista oikeusvaltioperiaatteeseen. Torstaina Unkarin Orbán ja Puolan Morawiecki vahvistivat yhteisen uhmaliittonsa: jos EU rupeaa sanelemaan, miten sen antamat rahat pitäisi käyttää, ja liikaa urputtaa esimerkiksi korruptiosta, Unkari ja Puola pistävät veto-kapulan rattaaseen. Orbánin ja Morawieckin mukaan EU:n uusi systeemi ei vahvistaisi oikeusvaltiota, päinvastoin: sitä ”voitaisiin käyttää politiikan välineenä”. Näin ainakin kertoo Unkarin yleisradioyhtiön uutissivusto ja konkretisoi myös, millaisen politiikan välineestä olisi kyse. Useamman uutisjutun voimin unkarilaisille tehdään selväksi, että Brysseli haluaa sanella maahanmuuttopolitiikkaa (MAAHANMUUTTO!), mikä merkitsee ”kaikkien oikeuksien antamista migranteille”, ja tämän kaiken takana on tietenkin Soros (SOROS!), EU nimittäin toteuttaa ”Soros-suunnitelmaa”.

Näin Fidesz-puolueen viestintäpäällikkö István Hollik kiteyttää: Brysselin tuorein suunnitelma on kaikkien luettavissa Euroopan komission kotisivulla. ”Sen otsikkokin on paljastava: Täydellinen kotouttaminen.” (Hollikin käyttämän fraasin teljes befogadás voi kääntää myös ”täysi vastaanotto”, ja kohdeyleisö voi ymmärtää sen siten, että ”meille saavat tulla kaikki halukkaat ja saavat heti täydet oikeudet”, mutta näillä hakusanoilla ei Euroopan komission unkarinkielisiltä kotisivuilta löydy yhtään mitään. Arvoitukseksi jää, mihin Hollik on viittaamassa.) Tämän suunnitelman mukaan siis Eurooppaan halutaan lisää maahanmuuttajia, näille annetaan kaikki taloudellinen tuki asuntoa myöten (varmaan myös uudet lastenvaunut ja kultahampaat…), ja ”pahin” on suunnitelman kolmas kohta, jonka mukaan Eurooppaan saapuvien maahanmuuttajien on saatava äänioikeus ja tultava mukaan poliittiseen päätöksentekoon. ”Tällä tavalla vasemmisto ostaa ääniä!” hehkuttaa Hollik. ”Heille ei merkitse mitään, vaikka Eurooppa tuhoutuisi tähän, he vain toteuttavat Soros-suunnitelmaa!”

Öö, joo. On siis olemassa Soros-verkosto ja Soros-suunnitelma, ja EU:n päätöksentekoakin ohjailee kulissien takaa naruja vedellen yksi ikivanha unkarinjuutalainen miljonääri. Tähän uskomista helpottaa se, että Soros on oikeasti ilmaissut mielipiteitään siitä, mihin suuntaan EU:n pitäisi politiikkaansa kehittää. Niille, joita asia kiinnostaa, suosittelen tätä Eva S. Baloghin Hungarian Spectrum blogipostausta, josta löytyvät englanniksi sekä Project Syndicaten julkaisema Sorosin kirjoitus että Orbánin vastine siihen. Orbánin tekstiä ei Project Syndicate suostunut julkaisemaan, koska se ei ollut vaatimusten mukaista ”älyllistä argumentointia tai poliittista toimintaehdotusta, jonka tarkoitus on informoida lukijoita ja avartaa julkista keskustelua”. Aika nopealla vilkaisullakin selviää, että näin on: Orbánin teksti on salaliittohuuruista propagandahöttöä, joka jättää kultin ulkopuoliset sanattomina päätään pyörittelemään – ja ”kultin ulkopuolisilla” tarkoitan siis niitä, joille ei ole itsestäänselvä totuus, että ”mahtavat voimat ovat taas liikkeellä pyyhkiäkseen maan päältä Euroopan kansakunnat” tai että ”EU:n byrokraatit haluavat pakottaa Euroopan vapaat kansakunnat yhteen yhtenäiseen ajattelu-, kulttuuri- ja yhteiskuntamalliin”.

Hyökkäys on paras puolustus. Siitä huolimatta leukani loksahti, kun uutisvirtaani tipahti tämä kuva, jonka Unkarin hallituksen tiedotusasioista vastaava valtiosihteeri Zoltán Kovács oli postannut Facebookiin:

”Me olemme oikeusvaltioperiaatteen katutaistelijoita ja vallankumouksellisia.”

”Katutaistelijoilla ja vallankumouksellisilla” luodaan tietenkin mielleyhtymiä vuoden 1956 tapahtumiin. Niiden polttopisteessä Orbánin hallituksen suosiman version mukaan eivät olleet ihmiskasvoista sosialismia ja demokratiaa etsivät poliitikot (alkaen pääministeri Imre Nagysta) tai avoimempaa yhteiskuntaa kaipaavat opiskelijat ja nuoret älyköt vaan pesti srácok, Budapestin katujen kundit (ja friidut), joiden aiheellinen ja aito kauna kommunistista diktatuuria ja neuvostomiehittäjiä kohtaan on jälkikäteen helppo tupeerata romanttiseksi hurraaisänmaallisuudeksi kansallis-kristillis-konservatiivisin tunnuksin. Mutta että oikein oikeusvaltion katutaistelijoita…

Propagandassa asiat kääntyvät päälaelleen. Kuten tiedämme, vapaus on orjuutta, viha on rakkautta, ja myös murhaajien ja uhrien roolit vaihtuvat yllättävän kepeästi. Parkkiintuneetkin Unkarin median seuraajat ovat silti saaneet hieraista silmiään, kun tässä blogissa jo aiemmin esitelty Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter julkaisi tänä aamuna hallituksen propagandatorvena toimivalla Origo-sivustolla ”esseen” otsikolla Sor(o)s. (Sors tarkoittaa unkariksi ’kohtalo’, ja tässä tapauksessa se saattaa assosioitua Nobel-kirjailija Imre Kertészin kuuluisan Auschwitz-romaanin Kohtalottomuus otsikkoon.)

Demeterin mielestä György Soros on kuin vanheneva, elämäänsä ja aikaansaannoksiinsa pettynyt ja turhautunut taiteilija. (”Kirjoittajaksi hän on lahjaton, hänen ajatusjärjestelmänsä on sekava ja epäjohdonmukainen. Sen verran järkeä hänellä on, että tajuaa, että ei ole nero. Se lienee hänen suurin kärsimyksensä.” Hm, tuota noin… onkohan Demeter nyt heijastamassa tähän kuvitteelliseen Soros-hahmoon jotakin itsestään?) Elämänsä lopulla hän pakenee kuvitellun kutsumuksensa turviin ja haluaa rakentaa itsestään jonkinlaisen vapahtajahahmon, kiivetä ikuisuuden valtaistuimelle vaikka ruumiiden yli.

Laita on nyt niin, että tie Sorosin valtaistuimelle johtaa nyt meidän ylitsemme. Eurooppa on György Sorosin kaasukammio: monikulttuurisen avoimen yhteiskunnan kapselista virtaa myrkkykaasu, joka koituu eurooppalaisen elämänmuodon kuolemaksi, me, Euroopan kansakunnat, taas olemme tuomitut toisiamme tallaten, toistemme päälle kiiveten taistelemaan viimeisestä siemauksesta ilmaa.

Liber-arjalaiset [liberárják, uusi näppärä ”suvakki”-ilmaus] haluavat nyt suljetuttaa puolalaiset ja unkarilaiset ulos siitä poliittisesta yhteisöstä, jonka jäseninä meillä vielä on oikeuksia. Me olemme uusia juutalaisia.

Demeterin töräytystä on nyt kauhisteltu ympäri unkarinkielistä mediakuplaani. Unkarin juutalaisten suurin keskusjärjestö Mazsihisz pitää tämmöistä holokaustin suhteellistamista mauttomana, vastuuttomana ja anteeksiantamattomana. Samana iltapäivänä tieto oli ehtinyt myös Itävallan mediaan; ainakin konservatiivinen Die Presse uutisoi asiasta muistuttaen, että Demeter on Orbánin kulttuuripoliittinen luottomies ja fanaattinen ihailija. Saksalaisella kielialueella tämän aihepiirin suhteen ei ymmärretä leikkiä. Nähtäväksi jää, joutuuko Demeter vielä tekemään isännälleen tiliä sanoistaan – vai onko Orbán jo polttamassa siltoja Eurooppaan siinä määrin, että tämmöinenkin möläytys on hänen lähipiirissään vain, Ano Turtiaista siteeratakseni, ”sulka hattuun”?


Amiraali ja moraali

18 elokuun, 2020

Olen tässä blogissa ennenkin esitellyt unkarilaisen historiantutkijan Krisztián Ungváryn teoksia. Ungváry on tutkinut erityisesti 1900-luvun Unkarin historiaa, toista maailmansotaa ja sitä edeltänyttä aikaa. Kirjassaan ”Horthy-järjestelmän tilinpäätös” hän kuvasi laajalti niitä mekanismeja, jotka maailmansotien välisessä Unkarissa voimistivat virallista antisemitismiä, johtivat juutalaislakien säätämiseen ja lopulta Unkarin juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka suurimman osan näistä murhista viime kädessä toteuttikin natsi-Saksan tappokoneisto, juutalaisten eristäminen yhteiskunnasta ja kyydittäminen kuolemaan ei olisi onnistunut ilman virallisen Unkarin hallintokoneiston ja kansan aulista yhteistyötä. Ungváry on myös selvitellyt Unkarin armeijan toimintaa Hitlerin Wehrmachtin rinnalla miehitetyssä Ukrainassa ja etelä-Venäjällä, mutkikkaassa tilanteessa, johon mahtui sekä rauhanomaista veljeilyä että totaalista sotaa, kansanmurhaa ja joukkotuhoa.

Tuoreimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Ungváry palaa pohtimaan toisen maailmansodan kauhujen ja erityisesti Unkarin holokaustin taustaa. Tällä kertaa kirja ei sisällä valtavaa lähdeviiteaparaattia pyörittävää perustutkimusta vaan niukempaa ja esseemäisempää pohdintaa; kyse ei ole järjestelmästä vaan yhden ihmisen toiminnasta ja moraalisesta vastuusta. Tämä mies oli valtionhoitaja, amiraali ja vitéz nagybányai Horthy Miklós eli Nicolaus Horthy de Nagybánya.

Ungváry Krisztián - Horthy Miklós

(Pieni tietoisku unkarilaisen aateliston nimistä. Unkarilaiset sukunimethän sisältävät usein suffiksin -i, joka vähän fiinemmissä nimissä usein kirjoitetaan vanhanaikaisesti y:llä. Tämä johdin vastaa merkitykseltään suomen johdinta -lainen tai saksan tai ranskan aatelisprepositiota von/de. Horthyn suvun nimi – joka nykyunkarin normaalin oikeinkirjoituksen mukaan kirjoitettaisiin Horti – näyttäisi tämän mukaan olevan alkuaan lähtöisin Hort-nimiseltä keskisen Unkarin paikkakunnalta. Aatelisnimiin kuului varsinaisen sukunimen lisäksi usein praedicatum, samalla i-johtimella jostakin paikannimestä johdettu lisänimi, joka viittasi suvun alkuperäisiin läänityksiin tai joskus fiktiiviseenkin kotilinnaan, amiraali Horthyn tapauksessa Nagybányan kaupunkiin. Unkariksi tämä lisänimi sijoitetaan sukunimen eteen koko nimen alkuun, pienellä alkukirjaimella, ulkomailla vaikuttaessaan unkarilaiset aateliset käänsivät ”predikaatin” saksaksi tai ranskaksi ja sijoittivat sen länsimaisittain nimensä loppuun. Aatelispredikaatit kiellettiin Unkarissa lailla vuonna 1947, ja tämä laki on edelleen voimassa, mutta siihen ei sisälly mitään sanktioita, joten yksityisesti ja epävirallisesti niitä sopii käyttää. Vitéz Horthyn nimen edessä puolestaan viittaa hänen perustamaansa vitézien [“urhojen”] järjestöön, jonka tarkoitus oli toimia jonkinlaisena uuden ajan ritariveljestönä.)

Valtionhoitaja Horthya on usein verrattu meidän marsalkka Mannerheimiimme. Miehet olivat ikätovereita (Horthy syntyi 1868, Mannerheim 1867), kumpikin vanhaa aatelissukua mutta ei maansa korkeinta eliittikerrosta (Horthyn suku, toisin kuin kreivi Mannerheimin, oli alempaa aatelia). Molemmat päätyivät jo nuorina upseerikouluun ja komealle sotilasuralle kauas kotoa, emä-imperiumin armeijaan. Mannerheim loisti Pietarissa tanssiaisissa ja paraateissa siinä missä Kaukoidässä ja Puolassa sotatoimissakin ja olisi varmaankin, ellei vallankumousta olisi tullut, jäänyt tyytyväisenä palvelemaan tsaaria loppuiäkseen. Horthy valmistui Fiumen (nykyinen Kroatian Rijeka) keisarillis-kuninkaallisesta laivastoakatemiasta 1886 ja yleni vihdoin, ensimmäisen maailmansodan jo lähestyessä loppuaan, koko Itävalta-Unkarin laivaston viimeiseksi komentajaksi. Välillä hän matkusteli maailmalla myös diplomaattitehtävissä ja oli vuosina 1911-1914 suuresti arvostamansa keisari Frans Joosefin adjutantti.

Imperiumin hajottua alta sekä Mannerheim että Horthy palasivat kotimaahansa, missä uudesta yhteiskuntajärjestyksestä taisteltiin suursodan varjossa ”punaisten” ja ”valkoisten” kesken. Molemmat saivat ratsastaa voitonparaatin kärjessä pääkaupunkiin, mutta kummankin jälkimaineeseen jäi hävinneisiin kohdistuneiden kostotoimien, valkoisen terrorin jäljiltä tahroja. Suomessa tämä prosessi oli kuitenkin ohi jo ennen suursodan loppua, ja lopulta maa lähti kehittymään tasavallaksi ja kohti niitä ihanteita, joita nykyään nimitetään pohjoismaiseksi demokratiaksi – samalla kun Mannerheim siirtyi joksikin aikaa siviiliuralle. Unkarissa taas Horthy ratsasti Budapestiin voittajavaltojen siunauksella vasta 1919 ja jäi johtamaan historiallista monarkiaa, myöhäisfeodaalista säätyvaltiota, konservatiivis-autoritaarista järjestelmää, jota joskus on nimitetty myös puolidiktatuuriksi ja joka lopulta toisen maailmansodan myötä luisui Hitlerin Saksan syliin.

Sodan loppuvaiheessa, kun myöhästynyt yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, syrjäytetty Horthy perheineen joutui ensin baijerilaiseen linnaan saksalaisten vangiksi, sitten amerikkalaisten vapauttajien hoteisiin. Häntä kuulusteltiin mutta ei koskaan virallisesti pantu syytteeseen sodan aikana tapahtuneista ihmisoikeusrikoksista. Viimeiset vuotensa Horthy vietti Portugalissa, missä hänen suhteellisen vaatimatonta elämäänsä rahoitti yksityishenkilöiden perustama säätiö. Tämä viimeinen hiljaiselo päättyi hiljaisesti vuonna 1957. Myötätuntoisten elämäkerturien mukaan Horthy oli lopullisesti menettänyt elämänhalunsa, kun vuoden 1956 kansannousu kukistettiin.

Sodanjälkeisessä sosialistisessa Unkarissa Horthy oli lahtarikenraali, fasistidiktaattori ja roisto. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen julkisuuteen on Unkarissakin alettu tuoda positiivisempiakin mielipiteitä, ja Horthyn kiistelty jälkimaine on saanut unkarilaisessa Wikipediassa kokonaisen oman artikkelin. Entisen valtionhoitajan ihailijoita ei ole aivan vähän: vuonna 2006 tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan Horthyn näki ”pikemminkin positiivisena” hahmona 18% unkarilaisista, ”pikemminkin negatiivisena” 48%. Ihailijoilleen Horthy on historiallisen Unkarin kuningaskunnan ja sen jatkuvuuden pelastaja, sankari, upseeri ja herrasmies. Raskaimpiin syytteisiin, jotka koskevat Horthyn osuutta Unkarin holokaustiin, satojen tuhansien Unkarin juutalaisten joukkomurhaan, ihailijat vastaavat, että Horthy nimenomaan mahtikäskyllään pysäytti Budapestin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vuonna 1944 ja että ”monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”. Wikipedian jälkimaine-artikkelissa asetetaan tästä todisteeksi seppele, jonka muuan János Blumgrund toimitti Horthyn haudalle, kun hänen jäännöksensä oli 1993 palautettu kotimaan multiin. Seppeleen nauhoissa luki ”Muistoksi yksi kiitollinen Unkarin juutalainen monien joukossa”.

Tähän kiisteltyyn jälkimaineeseen siis historiantutkija Ungváry tarttuu uudessa kirjassaan, jonka tarkoitus ei ole kilpailla useiden yksityiskohtaisten Horthy-elämäkertojen kanssa vaan käsitellä valtionhoitajan moraalista vastuuta viiden avainkohdan kautta. Nämä kipeät kohdat ovat valtaannousu ja valkoinen terrori, Horthyn toiminta rauhanaikaisena valtionpäämiehenä, sotaan liittyminen ja irtautumisyritys, Horthyn rasistiset näkemykset sekä hänen toimintansa saksalaismiehityksen aikaan.

Ensinnäkin Horthyn valtaannousu: sehän oli tietenkin ennen kaikkea voittajavaltioiden ansiota. Maailmansodan voittajat tarvitsivat vahvan miehen, joka pystyisi vakauttamaan sodan näännyttämän ja sisäisten taistelujen repimän maan ja saamaan sen kansan suostumaan raskaisiin rauhanehtoihin, eikä siinä mitään. Ongelmana on valkoinen terrori, joka Unkarissa nopeasti muuntui juutalaisvainoksi ja pogromeiksi, kun Unkarin lyhytikäinen Neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) leimattiin juutalaisten projektiksi. Horthy ei itse jaellut suoranaisia tappokäskyjä, mutta hän oli hyvin tietoinen pogromeista ja lynkkauksista ja tuntui pitävän niitä jonkinlaisena välttämättömänä pahana. (”Älkää sitten tappako liikaa juutalaisia, sillä siitäkin tulee harmia.”) Horthy myös todistettavasti suojeli terrori-iskujen nokkamiehiä ja luultavasti tästä syystä myös vaati lakiin kirjattavaksi, että hänellä valtionhoitajana olisi yleinen armahdusoikeus.

Mikään kirkasotsainen demokraatti Horthy ei todellakaan ollut; vielä joulukuussa 1919, kun uuden Unkarin hallintomallia vasta luonnosteltiin, hän ehdotteli briteille ja amerikkalaisille parlamentaarisen järjestelmän sijaan sotilasdiktatuuria. Siinä määrin, kuin sotien väliseen Unkariin saatiin jonkinlainen demokratia pystyyn, se tapahtui enemmän Horthysta huolimatta kuin hänen ansiostaan. Muutamia onnekkaita rekrytointeja toki nähtiin, kuten taitava pääministeri István Bethlen, joka onneksi oli lähtöisin Horthylle tutuista aristokraattipiireistä. Ungváryn mukaan nimittäin Horthy antoi viedä itseään kuin pässiä narussa, ”jos vastassa oli hänen omaan yhteiskunnalliseen taustaansa kuuluva voimakas persoonallisuus”. Horthyn ansioksi on luettava myös, että hän ei täysin antanut periksi 1930-luvun alussa pääministeriksi nousseelle Gyula Gömbösille, joka ihaili fasismia ja olisi mielellään muuttanut Unkarinkin korporatiiviseksi yksipuoluevaltioksi.

Kaiken kaikkiaan Horthy valtionpäämiehenä ei kuitenkaan ollut henkisesti, älyllisesti tai moraalisesti tehtävänsä mittainen. Salskeaan sotilaalliseen olemukseen kätkeytyi puolisivistynyt, epävarma ja toisinaan todellisuudentajuton mies, jonka toimintaa ohjasivat ylevien ihanteiden ohella ennakkoluulot ja kyselemättä nielty nationalistinen mytologia. Trianonin rauhasta ja sen valtavista aluemenetyksistä syytettiin Horthyn Unkarissa pelkästään kansakunnan ulkoisia ja sisäisiä vihollisia ilman minkäänlaista kansallista itsekritiikkiä, revanssihaaveiden ympärille rakennettiin todellinen ”kaikki takaisin” -kultti, johon ei lainkaan mahtunut se ajatus, että esimerkiksi Transilvanian ja Partiumin romanialaiset tai entisen ”Ylä-Unkarin” slovakit eivät haluaisikaan ”takaisin” Unkarin yhteyteen. Esimerkiksi vuonna 1937 kuultuaan Berliinissä käyneiltä ministereiltä, että Saksa suunnitteli Tšekkoslovakian jakoa, Horthy kaikki valtuutensa ylittäen säntäsi neuvottelemaan Unkarin armeijan esikuntapäällikön ja Itävallan sotilasattašean kanssa Slovakian ”palauttamisesta” Unkarin, Itävallan ja Saksan yhteisponnistuksin. Itävalta tyrmäsi ajatuksen oitis ”hulluutena”, ja Unkarin hallitukselle tilanne oli äärimmäisen kiusallinen. Tinkimätön ja lyhytnäköinen revanssipolitiikka ajoi Unkarin lopulta Saksan sivuvaunuksi ja jätti Etelä-Slovakian ja Pohjois-Transilvanian siviili-ihmiset ees taas jyräävien rajansiirtojen ja toistuvien kostotoimien armoille. Jos rajankorjauksista olisi maltettu yrittää neuvotella laajemmalla kansainvälisellä pohjalla, myös Ranskan tai Britannian sympatiat huomioon ottaen, Ungváry jossittelee, myös sodanjälkeisistä rajanpalautuksista olisi kenties selvitty vähemmillä kärsimyksillä.

Myös sodanaikaisena valtionpäämiehenä Horthy saa Ungvárylta kehnon arvosanan. Raivokkaita antikommunisteja olivat monet muutkin Euroopan johtajat, esimerkiksi Winston Churchill, mutta kaikki eivät silti syöksyneet päätä pahkaa sotimaan Stalinia vastaan Hitlerin rinnalla. Ungváry nostaa useampaan otteeseen vertailukohdaksi Suomen, joka vuoteen 1944 saakka onnistui välttelemään muodollista liittosopimusta Saksan kanssa ja vitkutteli pitkään myös sotaan joutumista länsiliittoutuneita vastaan, kun Unkari taas liittyi kolmivaltasopimukseen jo 1940. Edelleen Ungváry muistuttaa, että suomalaiset lopettivat sotatoimet saksalaisia vastaan lokakuun 1944 jälkeen, vaikka (pienessä) osassa maata oli yhä saksalaisia joukkoja; ehkä Unkarikin olisi voinut tehdä Suomet ja julistaa Neuvostoliiton rauhoittamiseksi saksalaisille sodan, vaikka ei tosiasiassa olisikaan lähtenyt ajamaan armeijaansa entisten liittolaisten tapettavaksi.

Mannerheim oli vuotta vanhempi kuin Horthy, mutta pystyi paljon paremmin järjestelemään maansa irti sodasta. Voi toki väittää, että Suomen geopoliittinen asema oli erilainen, mutta ennakoinnin ja varautumisen kannalta tämä on yhdentekevää. Mannerheim ei antanut moniselitteisiä käskyjä eikä muutellut päätöksiään tunnista toiseen niin kuin Miklós Horthy.

Kun saksalaiset lopulta miehittivät Unkarin, Horthy ei suinkaan – niin kuin asiaa joskus näkee esitettävän – eristäytynyt loukkaantuneena ja murtuneena miehenä palatsiinsa heittäen ohjakset käsistään. Miehitetyn maan keulakuvana Horthy jatkoi poliitikkojen tapaamista ja edustustilaisuuksissa esiintymistä, kenties toivoen, että saksalaiset tehtävänsä tehtyään lähtisivät maasta. Näin siitä huolimatta, että Horthy ei koskaan ollut saksalaismielinen (samoin kuin Mannerheimilla, hänen sympatiansa olivat enemmän Britannian ja Ranskan suunnalla) eikä ihmeemmin arvostanut Hitleriä. Silti hän oli saksalaisille luotettava ja helppo yhteistyökumppani, joka juuri tämän takia sai jäädä paikoilleen lähes loppuun saakka. Tämän takia hänellä oli myös jonkin verran poliittista pelivaraa, jota hän Ungváryn mukaan olisi voinut käyttää hyväkseen ja siten pelastaa maineestaan (ja kansastaan) edes osan.

Kipein kohta Horthyn jälkimaineen arvioinnissa taitaa olla hänen rasisminsa ja hänen kiistelty myötäsyyllisyytensä Unkarin holokaustiin. Horthy uskoi koko ikänsä unkarilaiseen ”rotuun” ja rotuhygieniaan (fajvédelem, ’rodunsuojelu’). Hänen unkarilaiseen kansakuntaansa eivät kuuluneet syntyperältään juutalaiset, eivät myöskään slaavit tai romanialaiset tai edes heidän jälkeläisensä. Eivät edes saksalaiset, vaikka unkarilaistuneita unkarinsaksalaisia kuitenkin oli ns. kristityssä keskiluokassa, porvarillisen Unkarin yhteiskunnan tukipylväiden joukossa niin paljon, että heitä kohtaan oli käytännössä pakko olla suvaitsevampi. Vielä kesällä 1944 Horthy lausui Budapestin ylipormestarille, että miten sota sitten päättyisikin, ”kaikkien vierasrotuisten, olkoot juutalaisia, romanialaisia, serbejä tai saksalaisia, on lähdettävä maasta, että unkarilaiset voisivat taas [!] olla omina herroinaan tässä maassa.”

Ungváry syyttää Horthya Unkarin saksalaisten kavaltamisesta natseille: vuosina 1943 ja 1944 Saksan asiamiehet päästettiin ”värväämään” eli käytännössä pakottamaan unkarinsaksalaisia miehiä Waffen-SS:n riveihin. Listoille päätyi joukoittain itseään unkarilaisina pitäviä miehiä, jotka eivät kaikki edes kunnolla osanneet saksaa eivätkä olisi halunneet taistella vieraan vallan joukoissa. Puolustusministeri Csatay protestoi, mutta hänen vastalauseensa jyrättiin kumoon. (Csatay, ”Taistonheimo”, oli muuten vuonna 1906 nimensä unkarilaistanut entinen Tuczentaller.)

Mitä Unkarin juutalaisten kohtaloon tulee, Horthy ei pitänyt 1930-luvun lopulta lähtien säädetyistä juutalaislaeista, mutta vahvisti ne silti yrittämättäkään käyttää lain suomaa veto-oikeuttaan. Horthy ei myöskään vanhan koulun herrasmiehenä tykännyt natseista eikä siitä raa’asta ja epäinhimillisestä tavasta, jolla nämä kohtelivat juutalaisia. Tosin syynä tähän vastahakoisuuteen oli myös raadollinen laskelmointi. Kirjallisuudessa siteerataan usein Horthyn kirjettä pääministeri Pál Telekille lokakuulta 1940:

”Mitä juutalaiskysymykseen tulee, olen koko ikäni ollut antisemitisti, juutalaisten kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä. [Tämä ei aivan pidä paikkaansa, Horthyn tuttavapiiriin kuului juutalaisia suurkapitalisteja.] (…) Kuitenkin (…) juutalaisia, joiden käsissä on ollut kaikki, on mahdotonta vuoden-parin kuluessa poistaa ja korvata asiantuntemattomilla, arvottomilla, suurisuisilla aineksilla, sillä silloin joudumme vararikkoon. Siihen tarvitaan ainakin yksi ihmisikä. Minä olen kenties ensimmäisenä ääneen julistanut antisemitismiä, mutta en voi tyynin mielin seurata epäinhimillisyyttä, sadistisia, järjettömiä nöyryytyksiä, kun vielä tarvitsen heitä.”

Suorastaan tuskallisen yksityiskohtaisesti Ungváry repii hajalle Horthyn ihailijoiden useimmin kuullut puolustelut. Toisin kuin joskus väitetään, valtionhoitaja varmasti tiesi jo hyvissä ajoin useista eri lähteistä, mitä Kolmanteen valtakuntaan ”työhön” kyyditetyille juutalaisille tapahtui ja millaista ”lopullista ratkaisua” saksalaiset suunnittelivat ja toteuttivat. Horthy ei pysäyttänyt karjavaunukuljetuksia Auschwitziin siksi, että olisi järkyttynyt saatuaan tietää totuuden tuhoamisleireistä, vaan vasta laajan kansainvälisen painostuksen johdosta. Eikä hän heinäkuussa 1944 kutsunut santarmijoukkoja koolle Budapestiin estääkseen saksalaisia kuljettamasta juutalaisia Auschwitziin (tämä tarina, jonka Ungváry yksityiskohtaisesti kumoaa, on päässyt jopa osaksi virallista historiankirjoitusta) vaan koska pelkäsi vallankaappausta; Ungváryn mukaan on itse asiassa todennäköistä, että santarmien oli tarkoitus avustaa juutalaisten kyydittämisessä. Ei myöskään pidä paikkaansa, että Horthylla ei olisi ollut valinnan varaa. Ainakin hän olisi voinut tinkiä saksalaisten kanssa ja viivyttelemällä pelastaa tuhansien hengen. Kuitenkaan hän ei pyynnöistä huolimatta käyttänyt edes lain suomaa oikeuttaan vapauttaa ansioituneita henkilöitä (esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan veteraaneja) juutalaislakien alta läheskään siinä määrin kuin olisi voinut.

Vuonna 2011 Unkarin uutta perustuslakia juhlittiin tilaamalla unkarilaisilta taiteilijoilta viisitoista maalausta, jotka esittivät Unkarin historian eri aikakausia ja suurhahmoja. Taiteilija Mózes Inczen teosta ”Horthyn aikakausi” on historiantutkija Dávid Turbucz tulkinnut niin laittamattomasti, että Ungváry siteeraa häntä suoraan, sillä sanat kertovat kaiken olennaisen myös Orbánin Unkarin historia- ja muistopolitiikasta:

Mitä kuvassa näkyy? (Maalauksen taiteellista arvoa en ole pätevä arvioimaan.) Miklós Horthy istuu valkoisen hevosen selässä. Hänen allaan on myrskyävää vettä tai tulta, en saa selvää, mitä sinne on maalattu. Hevonen kulkee kiskojen välissä, lisäksi sitä taluttaa kaksi kättä sen merkiksi, että ratsastajalla ei ole liikkumavaraa eikä päätäntämahdollisuuttta. Hän voi vain edetä yhteen suuntaan, toisin sanoen: sille, mitä vuosina 1920–1944 tapahtui, ei Miklós Horthy (eikä poliittinen eliitti) mahtanut mitään. Tämä puolestaan on täysin väärä kuvaus tapahtumien kulusta, täysin yksipuolinen arvio tästä aikakaudesta. Tätä maalausta voidaan pitää julkisilla varoilla rahoitettuna Horthyn aikakauden puolustuksena. Julkisilla varoilla rahoitettuna historian väärentämisenä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että vuonna 2011 olemme samassa tilanteessa kuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut: vallitseva valta tuntee velvollisuudekseen tulkita menneisyyttä, kertoa, mistä Unkarin yhteiskunnan kuuluu mitäkin ja mitenkin ajatella.


It ain’t necessarily so

9 huhtikuun, 2019

Pari päivää sitten tuli seitsemänkymmentäviisi vuotta täyteen siitä keväisestä päivästä, jona Unkarin juutalaiset määrättiin ompelemaan vaatteisiinsa keltainen daavidintähti. Kirjailija György Dragomán julkaisi tämän johdosta Facebook-seinällään tähän liittyvän pienen monologin romaanistaan Máglya (‘Rovio’), ja käänsin sen tänne. Eilen taas vietettiin kansainvälistä romanien kansallispäivää. On siis ehkä aika jälleen pohtia rasismiin liittyviä ilmiöitä.

Unkarin romanien tilannehan on silloin tällöin ollut esillä tässäkin blogissa. Tämä tilanne on tunnetusti ankea. Toki jotkut romanit ovat menestyneet elämässä, saavuttaneet hyvinvointia, mainetta ja vaikutusvaltaakin; yhtenä huippuesimerkkinä tulee mieleen juhlittu ja palkittu julkkisviulisti Zoltán Mága, joka esittää sekä perinteistä mustalaismusiikkia että klassisen viulukirjallisuuden tunnettuja virtuoosikappaleita, esiintyy rikkaille ja mahtaville ympäri maailmaa ja pyörittää melkoista showkonserttikoneistoa. On myös arjen sankareita, jollaisista yksi valitaan vuosittain romanijärjestöjen Kultanauha-palkinnon saajaksi. Tänä vuonna sankariksi nousi sairaanhoitaja Edina Sztojka, joka yksinhuoltaja-teiniäidistä ankaralla työllä ja aikuisopiskelulla kouluttautui unelma-ammattiinsa ja haastattelussa kertoo koskettavasti, mitä työ saattohoidossa, kuolevien ja heidän omaistensa parissa on hänelle opettanut.

Melkoinen osa Unkarin romaniväestöstä elää kuitenkin yhteiskunnan alareunalla tai ulkopuolella, ghettoutuu tiettyihin köyhiin kyliin tai kaupunginosiin, käy ”segregoituja” kouluja ja elää sukupolvelta toiselle periytyvässä työttömyys- ja syrjäytymiskierteessä, mistä on helppoa luiskahtaa myös rikolliseen elämään. Syrjäytyminen ja enemmistön ennakkoluulot ruokkivat toisiaan ja pyörittävät noidankehää, eivätkä poliittiset päättäjät tunnu pystyvän tekemään tälle oikein mitään. Romaneilla virallisena vähemmistökansana on periaatteessa oma itsehallintojärjestelmä, mutta tämäkin tuntuu toimivan enemmän korruptiokanavana kuin yhteiskunnallisen tasa-arvon rakentajana. Etenkin romanien valtakunnallisen edustuselimen pitkäaikainen johtaja Flórián Farkas on päässyt myös EU:n korruptionvalvontaelimen OLAFin syyniin taloussotkujensa takia. Olen useammankin kerran nähnyt väitettävän, että jos murto-osakin romanien eriarvoisuuden korjaamiseen annetuista valtion- ja EU-tuista olisi vuosien mittaan mennyt oikeaan osoitteeseen, niin suuri osa ”romanikysymyksestä” olisi jo menneen talven lumia.

Viime päivinä on unkarilaista somea kohisuttanut vanhaan tuttavaamme, Fidesz-puolueen kansanedustajaan János Pócsiin liittyvä video, joka yli kymmenen vuoden takaa ilmestyi YouTubeen. Pócs on siis sama hemmo, joka taannoin postasi Facebookiin siantappajaiskuvan, missä kärvennetyn sianraadon kylkeen oli kirjoitettu Soros-nimeen perustuva, heh heh, sanaleikki. Nyt Herbal Reality -kanava julkaisi videon, jolla Pócs pistää tuolloin – vuonna 2008 – palveluksessaan työskennelleen romanimiehen lämpökattilan polttouuniin, vitsailee polttavansa uunissa ne mustalaiset, joista ei tykkää, ja on lopuksi vielä sytyttävinään uunin palavalla paperilla. 444.hu-sivuston toimitus kävi Pócsilta itseltään kyselemässä uunivideon taustoja, mutta ei oikein saanut selville muuta kuin että tämähän oli vitsi ja kuulemma uuniin pantu mies oli itse ehdottanut videon tekemistä. (Mieheltä itseltään asiaa ei enää saa selville, hän on sittemmin kuollut.) Romanien valtakunnallinen itsehallintoelin on jo vaatinut Pócsia eroamaan, mutta Flórián Farkasin mielestä, vaikka video olikin ”onneton”, tämmöinen on tarpeetonta.

Yhteen romanit kuitenkin kelpaavat: äänestämään valtapuoluetta. Jo useampien vaalien alla on kuultu kuvauksia siitä, miten ”mustalaiset myyvät äänensä säkillisestä perunoita” ja miten köyhien romaniasutusten asukkaille vaalien alla jaetaan elintarvikkeita ja lupauksia työllistämistöistä. Kartoiltakin näkyy, että Fidesz-puolueen äänisaaliit ovat suhteessa runsaimmat juuri kaikkein köyhimmillä alueilla. Nyt EU-vaalien lähestyessä on myös romaneihin kohdistuva vaalikampanjointi taas alkanut. 444.hu-sivusto löysi hieman hyytävän esimerkin Bács-Kiskunin läänin romaniedustuselimen johtajan Szilveszter Horváthin FB-sivulta. Video on sittemmin näköjään poistettu, mutta jutussa selostetaan, että Horváth kehottaa kuulijoitaan saapumaan vaalipaikalle Fidesztä äänestämään ja tuomaan mukanaan vähintään kolme kaveriaankin. Sillä vain Viktor Orbán pystyy suojelemaan Unkaria vierailta valloilta, jotka haluavat tuoda maahan ”migrantteja”. Näistä ”migranteista” 90% on terroristeja, ja ”migranttien” kulttuuriin kuuluu se, että jos ne tulevat kadulla pyytämään tupakkaa eikä sitä anneta, ne oitis puukottavat. Tätä ei ”migranttien laki” pidä rangaistavana, niin kuin ei myöskään lasten raiskaamista.

Karmeintahan tässä on se, että juuri samanlaisia tarinoita – väkivaltaisuudesta, ryöstelystä, alaikäisten hyväksikäytöstä, joka kaikki on muka ”kulttuurisesti hyväksyttyä” – kerrotaan Unkarin ”valkolaisten” parissa romaneista itsestään. Verkossa kiertelee jo tähän perustuvia rasistimeemejä, joissa Horváth parkaa pannaan halvalla. Onneton pitää sen ihmisen olla, joka on valmis käskystä lyömään toista samalla aseella, millä käskijä häntä itseään lyö. Valitettavasti Unkarin romaneista monet saattavat hyvinkin olla näin onnettomassa asemassa.

***

Kaikkialla läsnä olevasta arkirasismista hieman kaukaisempiin maailmoihin. George ja Ira Gershwinin vuonna 1935 valmistunut ooppera Porgy ja Bess kertoo ramman, hyväsydämisen Porgyn ja hyväksikäyttäjämiesten uhrina kokaiinikoukussa rimpuilevan Bessin karvaansuloisen rakkaustarinan kautta Amerikan mustien ankarasta elämästä Charlestonin slummeissa. Tekijöiden alkuperäinen tarkoitus oli, että Porgya ja Bessiä saisivat esittää vain mustat laulajat, ja tästä pitää edelleen kiinni teoksen tekijänoikeuksia hallinnoiva yhtiö. Euroopassa oopperaa ovat kyllä esittäneet valkoiset laulajat naama mustaksi maalattuina, ainakin siihen aikaan, kun tätä ei meillä ymmärretty yhdistää amerikkalaiseen “blackface”-perinteeseen eikä pitää rasistisena. Nykyään nämä asiat tietenkin ovat hankalampia.

Jo toista vuotta sitten Budapestin ooppera otti Porgyn ja Bessin ohjelmaansa, tällä kertaa ilman kenkälankkia. Tässä produktiossa tapahtumat sijoittuivat pakolaiskeskukseen jossakin Euroopassa, eikä esittäjien eurooppalaista ihonväriä ole yritetty muuttaa. Tekijänoikeuksia siis rikottiin, ja syntyneessä kiistassa oopperatalo pakotettiin julkisesti ilmoittamaan, että tämä produktio ei ole saanut lupaa tekijänoikeuksien haltijalta eikä se vastaa teoksen esittämiselle asetettuja vaatimuksia. Asiaa tietenkin pahensi se, että jupakka yhdistettiin maailmalla Unkarin valtion toimintaan pakolaiskriisissä ja niihin, hm, ei aivan perusteettomiin rasismisyytöksiin, joita Soro…, vihervass…, siis, ulko- ja kotimaiset älymystöpiirit aina silloin tällöin esittävät.

Valtionoopperan (Erkel-teatterin) johtaja Szilveszter Ókovács yritti puolustaa ratkaisua kiistämällä edesmenneiden Gershwinien määräyksen. ”Tämä säännös on rasistinen ja poliittisesti epäkorrekti. Maassa, missä ei asu käytännössä lainkaan mustia ihmisiä, koska meillä ei ole ollut siirtomaita, tätä säännöstä ei voi selittää.” Tuo ”meillä ei ole ollut siirtomaita” on paljonpuhuva lausahdus. Samaan Orbán on vedonnut yrittäessään selittää, miksi Unkari ei pysty ottamaan vastaan ei-valkoihoisia maahanmuuttajia, vaikka läntisen Euroopan ”maahanmuuttomaat” semmoiseen katsovat kykenevänsä. Lisäksi sillä tietenkin kiillotetaan omaa kilpeä: me emme ole koskaan tehneet kenellekään pahaa emmekä siksi tarvitse myöskään kollektiivisia kulttuurisia katumusharjoituksia. Ja kun Unkaria on puolustettava, nyt voidaan kaivaa esille myös semmoiset käsitteet kuin ”rasismi” ja ”poliittinen korrektius”, joita Unkarissa on muuten enemmänkin vähätelty ja pilkattu.

Kaiken lisäksi Ókovács ilmoitti epäilevänsä koko Gershwinien jälkisäädöksen pätevyyttä. ”Jos tämmöistä vaatimusta ei ole esitetty tekijän elinaikana, miksi tekijät vaatisivat tätä kuolemansa jälkeen?” Itse asiassa, muistutti asiasta uutisoinut The Guardian, George Gershwin jo eläessään kieltäytyi yhteistyöstä New Yorkin Metropolitanin kanssa, koska tässä produktiossa olisi esiintynyt mustaksi maalattuja valkoisia laulajia. Guardianin mukaan Ókovács väittää, että tekijänoikeuksia hallinnoiva Tams-Witmarks olisi alun perin antanut hänen uskoa, että esittäjien mustaihoisuutta ei vaadittaisi, ja vastalauseita olisi alkanut kuulua vasta myöhemmin.

Tästä siis kerrottiin maailman tiedotusvälineissä jo toista vuotta sitten. Ilmeisesti kiista on yhä vireillä, sillä tänään Unkarin julkisuudessa on naureskeltu uudelle uutiselle Porgyn ja Bessin tiimoilta: johtaja Ókovács on kirjallisesti pyytänyt tässä produktiossa esiintyneitä laulajia vakuuttamaan, että ”afroamerikkalainen alkuperä ja tietoisuus muodostaa erottamattoman osan heidän identiteetistään”, ja 28 esiintyjästä kaikkiaan 15 olisi tähän suostunut. Ókovács selittelee ratkaisuaan näin:

“Unkarissa ei pidetä rekisteriä ihmisten ihonväristä, ei myöskään rikoslaissa, se on henkilökohtaista informaatiota, enkä minä pysty sanomaan esimerkiksi roolituksesta, vastaako se ehtoja vai eikö, siksi kysyn ennemmin heiltä.”

Entisessä natsi-Saksassa tunnetusti Johtaja päätti, kuka on juutalainen ja kuka ei. Unkari taas on demokratia, joten afroamerikkalaisuudestaan voi näköjään kukin päättää itse, heh heh. Vaikka oltaisiinkin maassa, jossa tunnetusti ei voisi eikä saisi elää kuin valkoisia eurooppalaisia. Ja jossa jo pitkän aikaa on vallanpitäjien tuella pilkattu väitetyn ”gender-ideologian” ajatusta siitä, että jokainen voisi vapaasti valita identiteettinsä. No, Népszava kertoo Ókovácsin luonnehtineen tätä afroamerikkalaiseksi julistautumista ”satiiriseksi ratkaisuksi”. It ain’t necessarily so, niin kuin Porgyn ja Bessin kokaiinikauppias Sporting Life kuuluisassa jumalanpilkkanumerossaan laulaa.


Poliittisen hevosen tarina

28 lokakuun, 2018

Toissapäivänä vietettiin Itävallan kansallispäivää myös tasavallan satavuotisjuhlavuoden merkeissä. Eilen sitten käväisin katsomassa Itävallassa tämän vuoden Oscar-ehdokkaaksi nimetyn uuden dokkarin, Ruth Beckermannin ohjaaman “Waldheimin valssin” (Waldheims Walzer). Minun sukupolvenihan vielä muistaa semmoisen Kurt Waldheimin, joka oli aikoinaan YK:n pääsihteeri – ja valittiin tähän toimeen suomalaisten suureksi pettymykseksi ohi Max Jakobsonin. (Ne olivat muuten niitä aikoja, joihin sijoittuu oma ensimmäinen kunnon poliittinen lapsuusmuistoni: korvaani osui radiouutinen siitä, miten YK:ssa oli äänestetty siitä, onko sionismi rasismia, ja Suomi oli äänestänyt päätöksen puolesta mutta samalla ilmoittanut, että Suomen virallisen kannan mukaan näin ei ole laita. Olin jo noin kolmetoistavuotias ja tarpeeksi iso ymmärtämään sekä tuon toiminnan totaalisen järjettömyyden että syyn siihen: tuommoista kikkailuahan Suomen puolueettomuuspolitiikka oli siihen aikaan, kun jo sana ”puolueettomuus” saattoi saada Tehtaankadun sedät hermostumaan.)

Kurt Waldheim oli siis YK:n pääsihteerinä kaksi kautta, vuodesta 1972 vuoteen 1981. Beckermannin elokuvaan otetussa tuonaikaisessa haastattelunpätkässä hän kertoo, tyylikkäästi mutta ei vailla tiettyä itsetyytyväisyyttä, että vaikka hänellä ei mitään toimeenpanovaltaa olekaan, hän on YK:n edustaman moraalisen vallan huipulla: se viimeinen instanssi, jonka yläpuolella ei ole ketään. Hänen koko maapallon asukkaiden nimissä lausumansa tervehdyspuhe matkaa nytkin äänitteenä Voyager-luotaimen kyydissä kohti mahdollisia ulkoavaruuden älykkäitä olentoja. Pääsihteeriytensä jälkeen salskea ja reipas 63-vuotias otti vastaan tehtävän Georgetownin yliopiston vierailevana professorina, ja vuonna 1983 kotimaassa konservatiivipuolue ÖVP nimesi hänet presidenttiehdokkaakseen. ”Valitkaa itävaltalainen, johon koko maailma luottaa!” Siitä alkoi elokuvan varsinaisena aiheena oleva Waldheim-Affäre.

Jo vanhastaan oli tiedetty, että vuonna 1918 syntynyt Waldheim oli sodan aikana toiminut upseerina Kolmannen valtakunnan armeijassa. Tämä tausta oli kuitenkin julkisuudessa ohitettu varsin nopeasti: tuon ikäpolven itävaltalaismiehillä ei juuri muuta vaihtoehtoa ollut, kun sota tuli ja käsky kävi palvelukseenJulkisuudessa Waldheimin sodanaikaisista vaiheista oli kerrottu lähinnä sen verran, että hän oli itärintamalla haavoittunut ja palannut kotiin Wieniin toipumaan sekä lopettelemaan säädynmukaiset oikeustieteen “tohtorin” opintonsa. Muuten hän ei yhtään tykännyt sodasta eikä sotimisesta, näin hän vakuuttaa dokumenttiinkin otetussa haastattelussa. Itse asiassa sodanvastustaja Waldheim oli jo nuorena ylioppilaana vuonna 1936 ilmoittautunut vapaaehtoiseksi Itävallan armeijaan ja kouluttautunut ratsuväen reservin upseeriksi…

Jo 1970-luvulla oli Waldheimin menneisyydestä ollut esillä satunnaisia ikäväntuntuisia väitteitä ja arveluja. Presidenttiehdokkuuden myötä näistä kasvoi kohu, jonka Waldheim ja ÖVP tietenkin julistivat pelkäksi poliittisten vastustajien katalaksi mustamaalauskampanjaksi. Muun muassa profil-lehden artikkelisarjan myötä lehdistöön ilmestyi sodanaikaisia valokuvia univormupukuisesta Waldheimista korkeiden natsiupseerien seurassa. Kun tammikuussa 1986 wieniläisen kasarmin seinälle ripustettiin vuonna 1947 Jugoslaviassa sotarikollisena teloitetun kenraali Löhrin muistolaatta, asiasta nousseen äläkän yhteydessä julkisuuteen levisi tieto siitä, että Waldheim oli toiminut sodan aikana Balkanilla Löhrin avustajana tai ”lähettiupseerina” (Ordonnanzoffizier). Mitä Waldheim itse olikaan tehnyt, ainakin hän oli ollut lähellä tapahtumien johtoporrasta ja avainasemia sekä ns. Operaatio Mustan (Aktion Schwarz, jugoslavialaisten siviilien joukkomurha) että Thessalonikin juutalaisten keskitysleirikyyditysten järjestelyissä. Näin siitä huolimatta, mitä Beckermannin dokumentissa haastateltu jugoslaavidiplomaatti muistelee: aikoinaan heillä vieraillessaan Waldheim oli ihastellut maisemia ja kysyttäessä nimenomaisesti vakuuttanut, ettei ole ikinä aiemmin käynyt Jugoslaviassa.

Lehdistön käsiin päätyi myös Waldheimin armeija-aikainen kantakortti. Kävi ilmi, että Waldheim oli itärintaman vammoistaan toivuttuaan todellakin vaikuttanut Balkanilla erinäisissä tulkin ja yhteysupseerin tehtävissä. Jo aiemmin hän oli ollut natsien SA:n ratsujoukoissa, vaikka vakuutteli itse, että oli vain ”ratsastanut mukana muutaman kerran”. Tämä kirvoitti sosiaalidemokraattien johtajan ja liittokanslerin Fred Sinowatzin lausumaan kuuluisat sanansa:

sinowatz

”Merkitsen tiedoksi, että Waldheim ei koskaan ollut SA:ssa, vain hänen hevosensa oli.”

Hevonen on keskeinen symboli siinä poliittisessa hälinässä, jota Beckermannin dokumentti Waldheimin vaalikampanjan yhteydessä seuraa. Mielenosoittajat, joukko nuorta edistysmielistä älymystöä, joita dokumentaristin uraansa aloitteleva Beckermann tuonaikaisella kömpelöllä kamerallaan kuvasi, seurasivat Waldheimin puhetilaisuuksia mukanaan kuvanveistäjä Alfred Hrdlickan suunnittelema SA-päähineinen ”Waldheimin hevonen”.

waldheimspferd

(© Lukas Beck / Ruth Beckermann Filmproduktion)

Itävallan presidentinvaalikampanja sai poikkeuksellisen paljon kansainvälistä julkisuutta, erityisen innokkaasti Waldheimin natsimenneisyyttä penkoivat amerikkalaiset tiedotusvälineet sekä Maailman juutalaiskongressi WJC. Tämä sai aikaan kuitenkin myös melkoisen vastavaikutuksen. Ei vain Waldheim itse pontevasti kiistänyt kaikkia syytöksiä ja ylevän närkästyneesti puhunut ”solvauskampanjasta”. (”En ollut jäsen! Jotkut sukulaiset ovat ilmoittaneet minut jäseneksi minun tietämättäni!”) Myös monet itävaltalaiset asettuivat Waldheimin tueksi, iskulauseenaan jetzt erst recht! eli “nyt kyllä!” tai ”no nyt sitäkin suuremmalla syyllä!”. Meillehän eivät jotkut amerikanjuutalaiset tule sanelemaan, ketä saamme äänestää! Itävallan natsimenneisyys oli yhä kriittisesti käsittelemättä, ja hyvin monet olivat tuudittautuneet hieman Sound of Music -henkiseen uhritarinaan, jossa kaikki paha oli saksalaisten syytä. Sikäli kuin mitään pahaa edes oli tapahtunut… ja joka tapauksessa Waldheim oli ollut vain sotilas, joka teki velvollisuutensa keskellä sodan kauhuja, aikana, jolloin kauheita asioita tapahtui puolin ja toisin, eikö niin?

wenwirwollen.png

Me itävaltalaiset valitsemme kenet itse haluamme!

Kaikista protesteista huolimatta Waldheim lopulta valittiin liittopresidentin lähinnä symboliseen edustusvirkaan. Tämä vahingoitti Itävallan kansainvälistä imagoa ja haittasi sen suhteita. Waldheim sai Yhdysvaltoihin maahantulokiellon, eikä häntä huolittu valtiovierailulle useimpiin länsimaihin, ei myöskään Suomeen; Saksan Helmut Kohl piti yhteyttä Waldheimin kanssa mutta tapasi hänet vain epävirallisesti. ÖVP, ”Itävallan Kokoomus”, joutui kamppailemaan hajottavien jännitteiden kanssa, kun Waldheimia tukevat ”kansallismieliset”, joiden näkemys natsiajoista ei välttämättä ollut pelkästään negatiivinen, joutuivat kiistaan puolueen perinteisen amerikkalaismielisyyden kanssa. Tämän varjossa vahvistui myös nuoren Jörg Haiderin johtama FPÖ. Rakentavaa keskustelua Itävallan natsimenneisyydestä ei heti saatu aikaan, päinvastoin puolin ja toisin jämähdettiin poliittisiin poteroihin. (Eivätkä Waldheimin syytökset mustamaalauskampanjasta aivan täysin perusteettomia olleet nekään, vaan poliittisella vastapuolellakin nähtiin muutama hieman arveluttava tempaus.)

Waldheimin sodanaikaista toimintaa selvitellyt historiantutkijaryhmä päätyi lopulta tulokseen, jonka Waldheim itse halusi nähdä vapauttavana tuomiona, vaikka oikeastaan se ei sitä ollut. Tutkijat totesivat, että Waldheimin ei voitu todistaa itse osallistuneen siviilien joukkomurhiin. Hän oli kuitenkin ns. Mitwisser, kenties jopa ns. Schreibtischtäter, kirjoituspöytäsyyllinen – hän oli ollut mukana, kun sotarikoksia suunniteltiin, hänen oli täytynyt tietää niistä, eikä hän ilmeisesti ollut millään tavalla yrittänyt estää epäinhimillisiä tekoja tai pelastaa niiden uhreja. Ennen kaikkea sitä tapaa, jolla hän oli jättänyt kertomatta tästä elämänvaiheestaan, ei voinut pitää oikein rehellisenä ja nuhteettomana toimintana. Myöhäisessä itsekritiikissään Waldheim ennen kaikkea pahoitteli sitä, että ei – “hirviömäisten syytösten paineen alla” – ollut ajoissa asiallisesti käsitellyt sodanaikaisia kokemuksiaan.

Kurt Waldheim ei negatiivisen julkisuuden paineessa enää asettunut toista kertaa ehdolle liittopresidentin virkaan. Hän vetäytyi eläkkeelle virkakautensa päättyessä 1992 ja menehtyi sydänpysähdykseen vuonna 2007, 88 vuoden kunnioitettavassa iässä. Hän sai arvokkaat hautajaiset kardinaali Schönbornin toimittamine hautajaispalveluksineen, mutta hänen omasta toivomuksestaan läsnä ei ollut ulkovaltojen korkeita edustajia.

Waldheimin juttu, vaikka ei suoranaisiin oikeudellisiin seuraamuksiin johtanutkaan, ilmeisesti aloitti kuitenkin Itävallassa uuden vaiheen natsiaikojen jälkiselvittelyissä. Mutta pääpaino Beckermannin elokuvassa ei kuitenkaan ole natsien rikoksissa tai siinä, mitä niistä kuuluisi tietää. Waldheim-jupakka on ajankohtainen aivan toisella, pelottavalla tavalla. Näin Beckermann:

Kun näin jälleen tuon materiaalin, jonka olin kuvannut 30 vuotta sitten Waldheimin-vastaisissa mielenosoituksissa, sain shokin. Olinko unohtanut, miten helposti toisten ihmisryhmien vastaista mielenkiihkoa voi nostattaa ja käyttää populistiseen politiikantekoon? ”Waldheimin valssissa” yritän analysoida, mitä tuolloin tapahtui. Ja mikä valitettavasti taas näyttää kovin tutulta, kun ajattelemme Trumpia, Kurzia ja Strachea tai muita ”vaihtoehtoisten faktojen” ja populismin mestareita.

Waldheim-jupakka näytti, miten helposti oikeat olennaiset asiat – rikokset ihmisyyttä vastaan, kysymykset vastuusta ja totuudesta – tallautuvat poliittisten laumojen tömisevien sorkkien alle ja kirjaimellisesti hukkuvat mölinään, ja miten helppo nämä laumat on saada pillastuneina ryntäämään milloin minnekin. Ja miten helppo poliitikon on torjua aiheellisetkin syytökset pelkästään riittävän röyhkeällä teflonpokerilla ja vastasyytöksillä ”solvauskampanjasta” – ja saada syvät rivit myötäpöyristymään ja kanssauhmaamaan, esimerkiksi kansallisen itsetunnon nimissä. ”Waldheimin valssista” mieleeni jäi erityisesti kaksi kohtausta: tyylikäs kypsä rouvashenkilö päivittelemässä, miten Waldheimin vainoaminen pitäisi jo lopettaa, ”mieshän on katolilainen!”, ja kahden mielenosoittajajoukon miekkoset huutamassa naama punaisina kilpaa: Waldheim NEIN! – Waldheim JA! Tuolloin ei vielä ollut sosiaalista mediaa, jossa olisi voinut tehokkaasti uhriutua, venyttää ”vihapuheen” ja ”sananvapauden” käsitteitä tai heittäytyä ”somelynkkauksen” marttyyriksi. Mutta kilpahuuto siitä, kenen newsit ovat fake newseja ja kuka on oikeassa/väärässä vain siksi, että kuuluu meihin/niihin, osattiin jo kolmekymmentä vuotta sitten.


Taas kerran muistopolitiikasta

28 syyskuun, 2018

Tässä blogissa on pari kertaa ennenkin viitattu Unkarin hallituksen suunnitelmiin rakentaa uusi toisen maailmansodan ja natsismin aikaisen juutalaisten joukkotuhon muistomerkki tai museo, työnimeltään Sorsok Háza eli Kohtaloiden talo. Muistopaikka rakennettaisiin entiselle Budapestin Józsefvárosin rautatieasemalle, ja se keskittyisi vaalimaan erityisesti keskitysleireille kyyditettyjen lasten muistoa. (Nimestä tietenkin tulee heti mieleen Nobel-palkitun Imre Kertészin maineikas omaelämäkerrallinen Auschwitz-romaani Sorstalanság, Kohtalottomuus. Kertész oli viimeisinä elinvuosinaan, tuolloin jo pahasti dementoituneena, Unkarin hallituksen erinäisten huomionosoitusten kohteena; pahojen kielten mukaan häntä käytettiin heikossa tilassaan hyväksi saman hallituksen imagonrakennukseen, johon hän aiemmin oli suhtautunut varsin kriittisesti.) Kohtaloiden talo -projektin sai johtaakseen tietenkin Orbánin hovihistorioitsija (tiedän, olen tätä termiä käyttänyt jo liiankin monta kertaa, mutta minusta se tuntuu kerta kaikkiaan osuvalta), tässäkin blogissa monesti esillä ollut Mária Schmidt, jonka johdossa jo ennestään on ollut Terror Háza eli Terrorin talo, natsismin ja kommunismin hirmutekoja Unkarissa rinnakkain esittelevä museo.

Kohtaloiden talo -hanke liittyi alun perin Unkarin holokaustin muistovuoteen 2014, jolloin satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksestä Auschwitziin tuli kuluneeksi 70 vuotta. Alusta alkaen oli kuitenkin pelättävissä, että tämäkin projekti palvelisi samaa propagandapäämäärää kuin kiistelty, väkevää poliittis-esteettistä vastustusta herättänyt saksalaismiehityksen muistomerkki enkeleineen ja kotkineen, eli sen tarkoituksena olisi lykätä vastuu vuoden 1944 tapahtumista pelkästään pahojen saksalaisten niskoille ja häivyttää mahdollisimman kauas se kipeä totuus, että Unkarin holokaustilla oli ollut unkarilaisia esinäytöksiä ja että sen toteuttamista sekä valmisteltiin että innokkaasti avustettiin kotimaisin voimin. Unkarin juutalaisyhteisöjen keskusjärjestö Mazsihisz veti siksi tukensa pois tältä hankkeelta, ja ilmeisesti Viktor Orbánin lähipiirissä käytyjen sisäisten valtataistelujen tiimellyksessä Mazsihiszin tueksi asettui myös silloinen pääministerin kansliaministeri ja toinen ”perintöprinssi” János Lázár. Kohtaloiden talo päätyi joksikin aikaa jäihin. Nyt kuitenkin János Lázár on vetäytynyt politiikasta politiikan kärkipaikoilta – häviönsä tunnustaen vaiko vastaisen varalle korkoa kasvamaan, se on toinen tarina – ja Kohtaloiden talo -hanke on nostettu taas esiin.

Syyskuun alussa hallitus ilmoitti, että Kohtaloiden talo avataan kuin avataankin ensi vuonna. HVG-lehden lähteen mukaan tässä on meneillään samantapainen operaatio kuin Unkarin Tiedeakatemian suhteen: hallitus ei rupea suoraan vastustamaan uppiniskaisia instituutioita vaan mieluummin vetää niiltä vähitellen maton jalkojen alta ja rakentaa itselleen uuden, korvaavan, lojaalimman yhteistyökumppanin. Nyt Kohtaloiden talon tukijaksi on löytynyt Unkarin opillisesti ja poliittisesti monensuuntaisista juutalaisyhteisöistä yksi, vuonna 2004 perustettu selkeän ortodoksijuutalainen EMIH (Egységes Magyarországi Izraelita Hitközösség), jonka suhteet opillisesti modernimpaan Mazsihisziin eivät ole olleet parhaat mahdolliset ja jonka Fidesz-puolue ilmeisesti jo vuosia sitten on ottanut erityiseen suojelukseensa. EMIHin johtaja, rabbiini Slomó Köves, poseeraa tässä MTI:n uutiskuvassa Mária Schmidtin, kansliaministeri Gergely Gulyásin (toisella puhujanpaikalla) sekä pääkaupungin kehittämisestä vastaavan valtiosihteerin Balázs Fürjesin kanssa.

kövesym

Kövesin mukaan on parempi olla mukana tekemässä ja katsomassa, mitä saadaan aikaan, kuin jäädä loukkaantuneena valittamaan. Kaikki Unkarin juutalaisten edustajat eivät kuitenkaan ole yhtä varmoja asiasta, eivät myöskään muun maailman juutalaisyhteisöt ja holokaustin tutkijat. Jerusalemin Yad Vashem -keskus, maailman merkittävin juutalaisten joukkotuhon museo, arvostelee Kohtaloiden talo -hanketta historian vääristelystä ja Horthyn Unkarin juutalaisvastaisten toimien vähättelystä. Mazsihisz pysyttelee edelleen etäällä tarkkailemassa tapahtumia, ja muutama päivä sitten sen johtaja András Heisler postasi Facebookiin viestin, jonka oli saanut maailman kenties tunnetuimmalta holokaustin tutkijalta Randolph L. Brahamilta. Braham kiittää Heisleria ja Mazsihisziä näiden rohkeasta vastarinnasta ja jatkaa:

Olen suurella mielenkiinnolla seurannut teidän jatkuvaa ja perusteltua vastarintaanne niin kutsutun Kohtaloiden talon avaamisen suhteen, hankkeen, jonka on näennäisesti ”holokaustiin liittyväksi museoksi” kuvitellut ja suunnitellut Terrorin talon johtaja – joka aloitti uransa holokaustin tutkijana mutta on lopulta muuttunut kiihkonationalistiseksi holokaustin vääristelijäksi. Vaikuttaa siltä, että tämä holokaustimuseo on osa sitä pitkän tähtäimen historianpuhdistussuunnitelmaa, jonka Viktor Orbánin hallitus on käynnistänyt rehabilitoidakseen Horthyn aikakauden.

Holokaustin muisto ja sillä tehtävä politiikka ovat Keski-Euroopassa edelleen käsittämättömän kipeitä ja vaikeita kysymyksiä. Niistä eivät riitele vain primitiivistä ”kansallismielistä” populismia suoltavat propagandistit vaan jopa oikeat ja vakavasti otettavat historiantutkijat keskenään – historioitsijat László Karsai ja András Gerő olivat Kohtaloiden talon tiimoilta tukkanuottasilla jo muutama vuosi sitten.

Unkarin äärimmilleen tulehtuneessa poliittisessa tilanteessa lähes joka ainoa kiista tietenkin kärjistyy siihen, kuka on hallituksen puolella ja kuka sen hankkeita vastaan. Mutta tässä muistopolitiikan kysymyksessä on paljon vakavampia ja syvempiä näkökohtia, sillä “unkarilainen” ja “juutalainen” identiteetti (kuten Gábor T. Szántó jo vuonna 2014 huomautti kiistakirjoituksessaan András Gerőn ajatusten johdosta), kuten etniset ja uskonnolliset identiteetit yleensäkin, eivät ole selkeitä eivätkä selvärajaisia, vaikka poliitikot ne miten haluaisivat sellaisina nähdä ja esittää. Puolustaessaan sitä ajatusta, että holokaustin muistonäyttelyn tulisi keskittyä nimenomaan lasten kohtaloon, koska viattoman lapsen murhaaminen on kaikkein pahin, kaikkein vähiten puolustettavissa oleva teko, Gerő on tietenkin tavallaan oikeassa. Mutta samalla, kuten Sándor Révész huomauttaa, tämä näkökulma jättää keskustelun ulkopuolelle sen kysymyksen, onko sitten aikuisten ihmisten syrjintä tai jopa surmaaminen jossain tapauksessa oikeutettua ja miksi – ja tästä on Orbánin hallituksen kannattajien keskuudessa monenlaisia mielipiteitä, joiden kriittinen esiin nostaminen ei ole hallituksen intresseissä.

Lopuksi haluaisin antaa puheenvuoron vielä yhdelle historioitsijalle, nykyään vapaana kirjoittajana ja enimmäkseen Internetissä toimivalle Péter Konokille (alkuperäinen postaus täällä). Tarinan henkilöinä András Gerőn ohella kolme kuvitteellista pojankoltiaista: Móricka (pikku Móric, meidän Pikku-Kallemme tapaan vitsien päähenkilö, mutta Moritz-nimi voi viitata myös kaupunkilais-porvarillis-juutalaiseen taustaan), Pistike eli umpiunkarilainen pikku István ja Hansi, jonka tausta lienee arvattavissa.

Sehän oli se Kurosawan elokuva, eikö niin, Rashomon, missä samurain murhasta kertovat kaikki asianosaiset eri tavalla, myös samurain paikalle manattu henki?

No, Kurosawahan ei puhu totuudesta (totuuden suhteellisuudesta) vaan siitä, miten ihmiset rakentavat omat totuutensa.

Kuvitellaanpa, että Pistike, Móricka ja Hansi istuvat suljetussa junan vaunuosastossa. Juna ajaa tunneliin (valot eivät jostain syystä juuri tuolloin pala), ja kun tulee taas valoisaa, Mórickaa ei vaunussa enää näy. Joku on työntänyt hänet ikkunasta ulos.

Pistike vakuuttelee, että ei se hän ollut. Itse asiassa hän oli joutunut samaan osastoon noiden toisten kanssa aivan sattumalta, paikkalippukassan oikusta. Ei hän tosin pitänyt Mórickasta, oli sen usein sanonutkin, mutta ikkunasta heittäminen? Ei todellakaan! Höpöpuhetta. Joskus hän oli kyllä uhkaillut Mórickaa, viime aikoina oli tullut käytyä käsiksikin, jopa ruumiinvammoja oli tullut, mutta että tuommoista?! Hänen parhaimmista ystävistäänkin jotkut ovat mórickoja. Sitä paitsi hän oli koko tuon ajan syönyt valkosipulilla maustettua silavaa, haistakaapa vain hänen hengitystään! Hansi se syyllinen oli, järkyttävää, mitä kaikkea voi tapahtua!

Hansi ei kiistä tapahtunutta. Kyllä, hän se oli, silloin se tuntui hyvältä idealta, nyt hän ei enää tekisi moista. Päinvastoin. Hän on syvästi järkyttynyt. Mutta se hänen kuitenkin on sanottava, että kun hän oli tunkemassa Mórickaa ulos vaunun ikkunasta, hän tunsi vierellään kaksi auttavaa kättä, jotka myös innokkaasti työnsivät heidän matkatoveriaan ulospäin. Sitä paitsi – suoraan sanoen – joku siinä ponnistellessaan myös läähätti hänen naamaansa valkosipulin ja silavan hajua. Ja tunnetusti Móricka ei syönyt valkosipulisilavaa.

Paikalle sattumalta osunut jälkikäteinen silminnäkijä, virallinen menneisyysopas András Gerő huomauttaa, että Pistike on oikeassa. Se, että Pistike on jo vuosikausia aiemmin huomauttanut, että Mórickat on pidettävä poissa junien matkustajaosastoista, myös heidän omaksi turvakseen, ”ettei heille vain tapahtuisi jotakin”, viittaa siihen, että Pistike nimenomaan halusi suojella Mórickaa Hansilta. Vai että silloin vuosia sitten Hansia ei ollut mailla eikä halmeilla? Se on vain detalji. Pistike vihasi ja vainosi Mórickaa vain Mórickan omaksi eduksi, ellei Hansi olisi tullut, hän edelleenkin vihaisi kaikessa rauhassa, ellei olisi tällä välin kuollut.

Mórickan henkeä manaamaan Pistike ja András Gerő valtuuttivat erityisen meedion. Meedio, palkkarabbi Slomó Köves, vahvisti Pistiken ja András Gerőn version pitävän paikkansa. Köves myös lisäsi erityisen kiitoksensa Pistikelle ja András Gerőlle siitä, että nämä ovat Mórickan muistoksi sekä pelkästään Hansia painavan syyllisyyden painottamiseksi rakennuttaneet mahtavan, kalliin, tyylitellyn Tunnelin, jonka rakennustöiden neuvonantajaksi myös hänet on palkattu.

Siellä Tunnelissa on kunniapaikalla, kaksinkertaisen lasikannen alla näytteillä se kahdensadan gramman silavakimpale, jota Pistike pahaa aavistamatta nautiskeli silloin, kun itse asiassa ei käytännössä edes ollut paikalla. Pienestä lisämaksusta kävijät saavat myös haistella sen läpitunkevaa, ellottavaa valkosipulin hajua.


Vakioaiheita

24 tammikuun, 2018

Päivän mediakattauksestani kaksi perin tuttua aihetta.

Ensinnäkin: 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjassa tldr on tänään Zsolt Sarkadi julkaissut viiltävän analyysin Unkarin terveydenhuoltoa riivaavasta korruptiosta. Potilaiden niskaan lahoavista sairaaloista, loppuun palavasta tai ulkomaille pakenevasta henkilökunnasta ja lääkärien lahjonnasta on tässä blogissa ollut juttua ennenkin. Sarkadi keskittyy jutussaan selvittämään, mitä tapahtui vuonna 2015, kun terveydenhuoltosektorin ongelmia oli tarkoitus korjata EU-varoin.

Tapahtui siis niin, että EU-varoista julistettiin haettavaksi määrärahoja ”terveydenhuollon energiataloudellisemman laitteiston kehittämiseen” eli uusien tietokone-, röntgen- ja magneettikuvauslaitteiden hankkimiseen sairaaloille. Lopulta tätä rahoitusta myönnettiin yhteensä 40,9 miljardilla forintilla (tämänhetkisen kurssin mukaan yli 132 miljoonaa euroa) kaikkiaan 81 laitokselle. Tämä olisi voinut merkitä melkoista kehitysharppausta maassa, jossa keuhkosyöpä- ja paksusuolensyöpäkuolleisuus on Euroopan pahin, mikä väittämän mukaan johtuu paljolti juuri diagnostiikan ongelmista. Mutta kuinkas kävikään? Sarkadi muotoilee asian tylysti: homma varastettiin hajalle.

Nimittäin: loppuvuodesta 2015 terveydenhuoltoalan tärkeimpien firmojen edustajat kokoontuivat useaan otteeseen eräässä ravitsemusliikkeessä ja muodostivat ilmeisesti kaikkien aikojen kartellin. Sovittiin siis, millä hinnalla laitteita myydään ja kenties myös se, minne hintoihin yhteisvoimin puhallettu ”ilma” sitten ohjataan. Asiaa tutkii parhaillaan Unkarin kilpailuvirasto GVH, mutta juttu on kuulemma niin mutkikas ja hankala, että tuloksia on odotettavissa vasta huhtikuussa. Toisin sanoen – vaalien jälkeen. Epäiltävissä on, että tämän sopan keittäjillä on liian läheiset yhteydet Fidesz-valtapuolueen johtoon, ja ikävät korruptiouutiset ennen huhtikuun alkua saattaisivat vaarantaa puolueen kaikesta huolimatta varsin todennäköiseltä tuntuvan vaalivoiton.

(Sikäli kuin Unkarin parkkiintunutta kansaa enää mikään korruptiouutinen mihinkään heilauttaa, ”kaikki poliitikot” kun ovat joka tapauksessa roistoja ja varkaita. Euroopan petostentorjuntavirasto OLAF ja nyttemmin jopa Unkarin yleinen syyttäjänvirastokin tutkivat parhaillaan epäselvyyksiä julkisissa valaistushankinnoissa: tarjoussuhmuroinnin ja ylihinnoittelun ansiosta EU:n varojen epäillään valuneen asiattomiin taskuihin katulamppufirman kautta, jonka johdossa vielä tuolloin oli pääministeri Orbánin vävypoika.)

Joka tapauksessa Sarkadin tietolähteet arvelevat, että kartellissa mukana olleet firmat joutuivat lisäämään tarjouksiinsa vähintään 20 prosenttia ylimääräistä, joka sitten ohjattiin tarjouksista päättävien tahojen taskuihin kiitokseksi. Toisin sanoen vähintään noin 6,5 miljardia forinttia eli parikymmentä miljoonaa euroa päätyi vääriin käsiin. Jutussa nimeltä mainituilla avainhenkilöillä on kuitenkin kytköksiä niin korkealle, että saattaa hyvinkin käydä niin, että GVH:n tutkimukset vielä katkeavat kuin kananlento.

Jutun kommenttiketjussa kansa tuulettaa voimatonta raivoaan terveydenhuoltosektorin tilan johdosta. Tässä vielä yksi omakohtainen tarina:

Tuttavani katkaisi jalkansa ja joutui János-sairaalan ortopediaklinikalle, tarvittiin leikkaus.
Siellä häntä katsomassa käydessäni näin aivan uskomattomia asioita. Illalla rakennukseen 26 astuessani nenään ei iskenytkään tuttu sairaalanhaju vaan massiivinen paskan ja kusen löyhkä. Siivouksen sijasta oli vain avattu käytävän ikkunat, sillä oli helkkarin kylmä.
Mutta kerron nyt vain tuttavani potilashuoneesta. Ikkunoissa rikkinäiset verhot tai ei verhoja lainkaan, ei ollut lamppua sängyn vieressä, ei pistorasiaa, vain reikä seinässä. Lattia aivan likainen, potilaille annetut vuodevaatteet käytettyjä.
Tuttavani kertoi, että yksi huonetovereista oli oksentanut lattialle kun sai sairaalan ruoasta ripuli-oksennustaudin. Hoitajat vain PEITTIVÄT oksennuksen. Tuttavani ja toinen petinaapuri pyysivät, että saisivat edes mopin ja ämpärin että voisivat siivota jäljet, haju oli sietämätön. Siihen hoitajat sanoivat, että ei voi, koko osastoa kohti on vain yksi moppi ja sen on siivooja lukinnut jonnekin, he eivät tienneet, minne. Lukkojen taakse kuitenkin, sillä muuten se aina vietiin, niin että siivoojan piti panna se talteen.
Ja vielä: Tuttavani pyysi hoitajilta säädettäviä kainalosauvoja, jotta voisi käydä vessassa. Hoitaja kysyi toiselta hoitajalta, onko semmoisia. Toinen hoitaja vastasi, että oli niitä ollut YHDET, mutta toinen niistä oli varastettu, ei siis voinut antaa. Koko János-sairaalan ortopediaosastolla on siis yksi ainoa pariton säädettävä kainalosauva!
Äskettäin tuttavani sitten pääsi sairaalasta kotiin, sairaalatuomisinaan se oksennustauti-ripulitartunta.

***

Toinen mediakuplaani loiskauttanut aihe tänään:

Lauantaina, 27.1., tulee kuluneeksi 73 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta tammikuussa 1945. Sitä edeltäneenä vuonna, jonka 70. muistovuotta Unkarissakin taannoin vietettiin monenlaisten traumojen kohotessa pintaan, suuri osa Unkarin juutalaisista oli kyyditetty keskitysleireille; Auschwitzissa murhatuista joka kolmas oli Unkarin kansalainen. Tätä traumaa on tässäkin blogissa monesti muisteltu, ja yhtenä keskushahmona on Unkarin valtionhoitaja, amiraali Miklós Horthy.

Puolustajiensa mukaan Horthy ei ollut natsi eikä vihannut juutalaisia, ja Budapestin juutalaisista melkoinen osa pelastui koska Horthy mahtikäskyllään keskeytti keskitysleirikyyditykset heinäkuun alussa 1944. Horthyn elämän loppuvuosia maanpaossa Portugalissa vieläpä rahoitti joukko yksityisiä lahjoittajia, joista osa oli ”kiitollisia” juutalaisia. Tämä kaunis kuva ei kuitenkaan kestä tarkempaa tarkastelua. Horthy oli toki upseeri ja herrasmies mutta myös tuon ajan unkarilaisten upseeri-herrasmiesten tapaan sivistynyt mutta anteeksipyytelemätön salonkiantisemitisti. Hän nousi valtaan vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan jälkiselvittelyjen yhteydessä, jolloin hänen johtamiensa vapaajoukkojen kostotoimet punaisen terrorin johdosta, ns. valkoinen terrori siis, usein muuttuivat juutalaisvihan lietsonnaksi. Horthyn Unkarissa maailmansotien välillä vallitsi rakenteellinen antisemitismi, joka johti rotulakien säätämiseen ja yhä ankarampaan syrjintään ja viime kädessä valmisti tien Unkarin holokaustille – joka toteutettiin Horthyn hallinnon virkamiesten auliilla avustuksella. Keskitysleirikyyditysten lopettamisesta annettua käskyäkin oli edeltänyt ankara kansainvälinen painostus.

No nyt, näin kertoo Magyar Narancs -lehden ”Musta aukko” -palsta, ”Kristityn älymystön liitto” -niminen järjestö kutsuu kansaa ensi lauantaina Budapestin keskustassa sijaitsevaan, Neitsyt Marialle omistettuun katoliseen kirkkoon (Nagyboldogasszony templom), messuun, jossa muistetaan ”150 vuotta sitten syntynyttä entistä valtionhoitajaamme, vitéz Miklós Nagybányai Horthya ja hänen rakasta miniäänsä”.  Magyar Narancsin toimitus ihmettelee viattomasti, miksi tämä toimitus on sijoitettu tähän aikaan vuodesta, kun Horthyn syntymän 150-vuotisjuhla on vasta kesäkuussa ja hänen kuolinpäivänsä helmikuussa. (”Rakas miniä”, Horthyn István-pojan puoliso kreivitär Ilona Edelsheim-Gyulai olisi täyttänyt sata vuotta tammikuussa, mutta hänen syntymäpäivänsä oli jo tammikuun 14:ntena.) Ja ennen kaikkea: miten ihmeessä Horthyn muistomessu on kehdattu sijoittaa Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivään?

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok kirjoittaa Facebookissa:

Minä pystyttäisin Miklós Horthylle vielä patsaankin.
Ei ratsastajapatsasta, ne on niin nähty. Tämä kuulkaas olisi junamatkustajapatsas: siinä olisi Horthyn yksityisjuna, kuuluisa luksusvaunu ”Turán”. Siinä oli kaikesta nimestä kaikenlaista hienoa. Oli englantilaismallinen vesiklosetti, ranskalaista konjakkia, venäläistä kaviaaria, Brysselin pitsiä, kuubalaisia sikareja, amerikkalainen gramofoni soitteli unkarilaista tunnelmamusiikkia.
Kaikki parasta laatua, paitsi ihmiset.
Ja kuitenkin ihmisen hinta oli tuohon aikaan halpa.
Patsaassa kuvattaisiin sitä, miten maaliskuun 19:ntena 1944, kun Horthy oli palaamassa kotimaahan isäntäänsä Hitleriä tapaamasta, Turánin perään kytkettiin lisävaunu. Mitä kahdella veturilla, kun yksikin riittää? Saksalaiset eivät tykänneet tuhlauksesta.
Siinä vaunussa matkusti hänen ylhäisyytensä SS-Brigadenführer, Dr. (oec. publ.) Edmund Veesenmayer, Kolmannen valtakunnan ylimääräinen valtuutettu suurlähettiläs ja täysivaltainen edustaja. Miehitysjoukkojen johtaja. Turán kuljetti Kotkaa.
Samalla vitéz Gabriel Horthy de Nagybánya konjakkia siemaillen kuunteli gramofonistaan jotain suloisenhaikeaa unkarilaista sävelmää. Kiskojen kolkkeen tahtiin hänen sydämensäkin hakkasi ja itki Unkarin puolesta.
Tämmöinen olisi minun Horthy-patsaani.


Poikkeuksellinen valtiomies

25 kesäkuun, 2017

Unkarin 1900-luvun historiasta on vaikea puhua käsittelemättä amiraali Miklós Horthya (1868–1957), Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajaa vuosina 1920–1944. Häntä on joskus verrattu ikä- ja säätytoveriinsa Mannerheimiin: molemmat olivat köyhtyneen aatelisperheen poikia, jotka tekivät komean upseerinuran isänmaansa silloisen emä-imperiumin armeijassa ja palasivat ensimmäisen maailmansodan lopulla ohjailemaan imperiumista irtautuvan isänmaansa kohtaloita.  Tosin siinä missä Mannerheimin lyhyt valtionhoitajuus päättyi ensimmäisen tasavallan presidentin valintaan 1919, Horthy valittiin 1920 kuningaskunnan valtionhoitajaksi ja pysyi tässä tehtävässä toisen maailmansodan lopun täysromahdukseen saakka. Molemmat myös saivat uransa lopulla tehtäväkseen johtaa maansa ulos toisesta maailmansodasta. Tässä tehtävässä Mannerheim onnistui ja toimi menestyksekkäästi sekä kansakuntaa kokoavana että riittävää ulkovaltojen luottamusta nauttivana hahmona, Horthy taas jäi umpikujaan ja perikatoa kohti syöksyvien saksalaisten liittolaistensa vangiksi – lopulta aivan kirjaimellisesti.

Sekä itsenäistyvässä Suomessa että nykyisessä muodossaan syntyvässä Unkarissa nähtiin ensimmäisen maailmansodan aikaisten mullistusten ja imperiumin hajoamisen lopuksi sisällissotaa, punaista ja valkoista terroria. Unkarissa tilanne oli kuitenkin sekavampi ja mutkikkaampi. Ns. asterivallankumous lokakuun 1918 nosti valtaan sittemmin “punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin, idealistisen aristokraatin, joka valittiin lyhytaikaisen ensimmäisen tasavallan presidentiksi. Olot olivat kuitenkin sekä sisäisesti että ulkoisesti epävakaat: tiedettiin, että voittajavallat aikoivat irrottaa suuria osia Unkarista ja että tätä samaa halusivat myös monet vanhan Unkarin suurilukuiset vähemmistökansat. Heikolta porvarilliselta hallitukselta valta ajautui kommunisteille, ja maaliskuusta elokuuhun 1919 suunnilleen nykyistä Unkaria vastaavalla alueella vallitsi neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jossa suurinta valtaa käytti kommunistien johtaja Béla Kun. Sekä melkoista osaa kansasta että naapurivaltioita kauhistanut ”proletariaatin diktatuuri” päättyi, kun Romanian joukot miehittivät suuren osan Unkarista, Budapestia myöten. Romanialaisten tilalle saapui sitten, voittajavaltojen siunauksella, neuvostotasavallan aikana porvarillisiksi vastarintajoukoiksi muodostettu Kansallinen armeija (Nemzeti hadsereg). Sen kärjessä Budapestiin ratsasti amiraali Horthy, upseeri ja herrasmies, joka sodan, miehityksen, punaisen ja valkoisen terrorin repimässä maassa ilmeisesti nähtiin luotettavimmaksi vakauden takaajaksi.

Horthyn roolia jälkikäteen arvioitaessa vuoden 1919 sotatoimet ja terroriteot ovat yksi ydinkysymys. Neuvostotasavallan aikaan Unkarissa oli vaikuttanut useita terrorijoukkoja, jotka pyrkivät torjumaan sisäistä vastarintaa pikaoikeudenkäynneillä, ”teloituksilla” ja ylipäätään siviiliväestöä pelottelemalla. Vastapuolella oli omat terrorijoukkonsa, joiden toimintaan kuului myös Neuvostotasavallan kukistuttua tehtyjä kostoiskuja. Näiden uhreiksi joutui myös melkoisen syyttömiä, neuvostotasavallan tukijoiksi tulkittuja siviili-ihmisiä sekä erityisesti juutalaisia – Unkarin kommunistien johtajista (kuten kaupunkiälymystöstä muutenkin) suuri osa oli ollut juutalaisia, ja perinteikäs antisemitismi valjastettiin mieluusti myös kommunismin torjunnan palvelukseen, tai toisinpäin.

Molemmin puolin on lähes sadan vuoden ajan harrastettu asiaankuuluvaa kilpailevaa ruumiidenlaskentaa, ja sekä punaisen että valkoisen terrorin uhrien määrästä liikkuu hyvin erilaisia arvioita, mutta ensinmainitun uhreja oli joka tapauksessa satoja, valkoisen terrorin uhrien määrä noussee ehkä pariin tuhanteen. Syyllisyys- ja vastuullisuuskysymysten selvittämistä vaikeuttaa sekin, että sekä punaiset että valkoiset puolivillit terrorikaartit toimivat osaksi omien ylimpien johtajiensa siunauksella, osaksi omin päin ja kurinpitomääräyksiä uhmaten. Horthyn puolustajat nostavat esiin hänen lukuisat yrityksensä hillitä terroria ja omavaltaisia väkivallantekoja. Toisaalta Horthyn valtaannousua aivan suoranaisesti varmistivat myös valkoiset terrorijoukot, joiden päälliköt Horthya valtionhoitajaksi valittaessa seisoivat parlamentin istuntosalissa äänestystä ”turvaamassa” pistooli vyöllä (näin kertoo historiantutkija Péter Konok punaista ja valkoista terroria käsittelevässä artikkelissaan aikakauskirjassa Múltunk vuodelta 2010).

Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajana Horthy rakensi kristillis-konservatiivisia perinteitä, kunniakasta menneisyyttä ja revansismia (Trianonin rauhassa menetettyjen valtavien alueiden takaisin itkemistä) korostavan järjestelmän, jonka tarkemmasta sijainnista jossakin demokratian ja diktatuurin välimailla on kiistelty vuosikymmeniä. Modernisointipyrkimyksistä huolimatta Unkari säilyi postfeodaalisena luokkayhteiskuntana, jossa suurmaanomistaja-aristokratialla oli edelleenkin merkittävä asema, ja ”kansallismieliseen” ideologiaan sisältyi myös nykynäkökulmasta katsoen pelottavan rasistisia aineksia. Yksi merkittävä kipupiste oli tässä blogissakin jo monesti käsitelty antisemitismi, joka – kuten historiantutkija Krisztián Ungváry on yksityiskohtaisesti osoittanut – kehitti oman dynamiikkansa ja lopulta johti Unkarin holokaustiin. 1930-luvun taitteessa alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi iski pahasti myös Unkariin, ja maata lamasta nostamaan Horthy nimitti uudeksi pääministeriksi vanhan taistelutoverinsa, Italian fasisteja sympatisoivan Gyula Gömbösin, jonka Horthyn puolustajat mielellään asettavat päävastuuseen siitä, että Unkari 1930-luvun mittaan liukui ulkopolitiikassaan yhä lähemmäksi Mussolinin Italiaa ja Hitlerin Saksaa.

Kenties eniten huomiota Horthyn jälkimaineen arvioinnissa on kuitenkin saanut hänen osuutensa toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, Unkarin armeijan lähettämiseen saksalaisten tueksi itärintamalle sekä juutalaisten joukkomurhaan. Horthyn puolustajat korostavat, että hän ei ollut natsi, ei henkilökohtaisesti pitänyt Hitleristä (kuten ei Mannerheimkään) eikä hyväksynyt juutalaisten joukkomurhaamista. He myös muistuttavat, että Horthyn poliittinen liikkumatila sodan aikana oli niukka ja niukkeni entisestään, että maaliskuussa 1944, kun Saksa miehitti Unkarin, Horthyn asema valtionhoitajana oli enää muodollinen ja että siitä huolimatta Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin keskeytettiin heinäkuun alussa 1944 nimenomaan Horthyn määräyksestä. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Horthya kuultiin vain todistajana, voittajavallat eivät olleet kiinnostuneita hänen saamisestaan tuomiolle, ja Horthyyn myönteisesti suhtautuvat tahot jaksavat muistuttaa, että hänen elämänsä loppuvuosia Portugalissa turvasi taloudellisesti säätiö, jonka rahoittajina oli myös useita juutalaisia yksityishenkilöitä.

Horthyn toiminta voidaan kuitenkin nähdä ja arvioida myös aivan toisin. Kriittisemmin arvioituna Horthy oli romantisoituun menneisyyteen tuijottava taantumuksen ruumiillistuma, arvoiltaan ja ihanteiltaan 1800-luvulle jämähtänyt antidemokraatti ja salonki-antisemiitti. On helppo uskoa, että hän ei yhtään tykännyt natsien raakuudesta, mutta huomattavasti vaikeampi on uskoa, että hän ei jo paljon ennen vuotta 1944 olisi hyvin tiennyt natsien toimeenpanemista juutalaisten joukkomurhista. Arvostelijoiden silmissä Horthy on vähintäänkin taitamaton, näkemyksetön ja heikko valtionpäämies, pahimmillaan sotarikollinen, joka on suoraan syypää satojen tuhansien kansalaistensa kuolemaan – sekä itärintamalla turhaan tapatettujen sotilaiden ja työpalvelumiesten että Kamenets-Podolskiin kyyditettyjen tai niiden, lähinnä Unkarin maaseudun juutalaisten, jotka ehdittiin lähettää kuolemaansa ennen Auschwitzin-kuljetusten keskeyttämistä.

Niin paljon kuin viime vuosina onkin Unkarissa puhuttu Horthy-kultin henkiin herättämisestä, pystytetty patsaita ja muistuteltu, miten lähellä Horthyn ”kristillis-kansallinen” ideologia oli nykyisen hallituksen linjaa, Horthyn varaukseton kehuminen ei silti ole ollut riskiä vailla. Vielä puolitoista vuotta sitten pääministeri Orbán kieltäytyi ylistämästä Horthya, kun parlamentissa keskusteltiin kiistellyn antisemitistisen historiantutkijan ja poliitikon Bálint Hómanin muistopatsaasta. Tuolloin Orbán lausui varsin yksiselitteisesti:

En kannata tällaisen patsaan pystyttämistä, enkä siksi henkilökohtaisesti kannata myöskään patsaan pystyttämistä Miklós Horthylle. (…) tietenkin miehittäjävaltojen kanssa tehty yhteistyö voi johtua monesta syystä, se voi olla erilaatuista, -syvyistä jne., tähän en halua lähemmin syventyä, totean vain sen tosiseikan, että hallitus ei voi tukea sellaisen poliitikon patsaan pystyttämistä, joka työskenteli yhdessä sortajien kanssa ja ryhtyi yhteistoimintaan Unkarin sortajien kanssa, olivat hänen muut ansionsa millaiset hyvänsä.

Mutta nyt. Muutama päivä sitten avattiin juhlallisin menoin ns. Klebelsberg-kartano, Horthyn Unkarin opetus- ja kulttuuriministerinä ansiokkaasti lähes kymmenen vuotta toimineen Kunó Klebelsbergin entinen koti Pesthidegkútissa Budapestin laitamilla. Kauniin kartanolinnan, joka nyt on valtion varoin korjattu ja entistetty, on tarkoitus toimia ministeri Klebelsbergin muistomerkkinä sekä vierailijoiden majoituspaikkana. Avajaisissa pääministeri Orbán puhui kansallis-kristillisistä arvoista sekä ”porvarillisista piireistä”, joiden uhrautuvan toiminnan ansiota oli myös Klebelsbergin kartanon pelastaminen rappiolta. Puheessa oli myös kohta, jota oppositiomedioissa on viime päivät närkästyneesti siteerattu:

1900-luvun toinen ja kolmas vuosikymmen olivat Unkarin kansan historian vaikea koetinkivi. Siitä, että hävityn maailmansodan, punaisen terrorin 133 päivän ja Trianonin diktaatin painon alla emme kuitenkaan hautautuneet historian uumeniin, siitäpä saamme olla kiitollisia muutamille poikkeuksellisille valtiomiehille. Valtionhoitaja Miklós Horthylle, pääministeri István Bethlenille ja ministeri Kunó Klebelsbergille. Ilman valtionhoitajaa ei ole pääministeriä, ilman pääministeriä ei ole ministeriä, ja tätä ei aseta kyseenalaiseksi edes Unkarin murheellinen rooli toisessa maailmansodassa.

Toisin sanoen: Viktor Orbán on aivan selvin sanoin nimittänyt Horthya ”poikkeukselliseksi valtiomieheksi”. Tämä oli vain yksi kohta hänen puheessaan, jonka varsinainen sanoma oli tietenkin ”kansallismielisen” politiikan korostamisessa, välttämättömine vihjauksineen Brysselin ja sen väitetysti ajaman ”monikulttuurisuuspolitiikan” suuntaan:

Missä suhteessa meidän nykymaailmamme muistuttaa sitä maailmaa, jossa Klebelsberg toteutti kulttuuripolitiikkaansa? Euroopalla on nykyään vastassaan uudentyyppinen vaara. Siihen kohdistuu ulkoinen ja sisäinen hyökkäys, joka suuntautuu sen juuriin. Päämääräksi on asetettu Euroopan kulttuurisen maaperän vaihtaminen. Euroopan täytyy ymmärtää: mitä enemmän se luovuttaa uskostaan ja kulttuuristaan, sen heikompi siitä tulee poliittisesti ja taloudellisesti. Mitä enemmän se sallii kuihduttaa juuristoaan, sen vähemmän mahdollisuuksia sillä on palata aitoon eurooppalaiseen kristittyyn ajatteluun.

Horthyn mainitseminen ”poikkeuksellisena valtiomiehenä” on ollut liikaa sekä oppositiopuolueille että erityisesti Unkarin juutalaisjärjestöille, ja viimeksi tästä jyrähti myös Juutalaisten maailmankongressin puheenjohtaja, Estée Lauderin kosmetiikkaimperiumin perillinen Ronald S. Lauder – joka itse asiassa kävi vasta keskiviikkona tapaamassa pääministeri Orbánia. Lauderin mielestä 1900-luvun antisemitismin ja juutalaisvainojen jättämiä ikuisia arpia ei saa unohtaa eikä vähätellä, ja Horthyn osuus siihen, miten Unkarin juutalaisilta riistettiin kansalaisoikeudet, omaisuus ja lopulta henki, on anteeksiantamaton.

Orbán puolestaan joutui vielä selittelemään sanojaan perjantaina Brysselissä. Kotimaassahan Orbán ei juuri harrasta lehdistötilaisuuksia eikä antaudu ulkopuolisten haastateltavaksi. Brysselissä lehdistö pääsi esittämään ikäviä kysymyksiä, joista yksi koski juuri ”poikkeuksellisesta valtiomiestä”. ATV-kanavan toimittaja kysyi, oliko Orbán näin sanoessaan ajatellut myös Horthyn roolia juutalaislakien allekirjoittajana. Näin Orbán, 444.hu-sivuston mukaan:

On naurettavaa ajatella, että kulttuuriministeri on hyvä tyyppi [tai ”kiltti poika”, jófiú] mutta se, joka nimittää hänet nimittäneen pääministerin, ei ole. Se on terveen järjen vastaista. Mutta terveen järjen tuolle puolen menevät kiistat jättäkäämme historioitsijoille.

Öh, tuota. Siis terveen järjen mukaista on ajatella, että hyväjätkyys siirtyy ylös tai alas pitkin poliittisia hierarkiasuhteita, ja jos ministeri Klebelsberg oli hyvän puolella, hänen ansionsa pyhittävät sekä hallituksen muodostajan että tämän toimeksiantajan?

Nyt ollaan itse asiassa tämänhetkisen poliittisen retoriikan logiikan ytimessä. Kysymys ei enää oikeasti ole siitä, missä määrin valtionhoitaja Horthyn muistoa tahrii vuoden 1919 valkoisen terrorin tai holokaustin uhrien veri. Eikä varsinkaan kristillis-konservatiivis-kansallisista ideologioista ja eurooppalaisista perusarvoista. Kysymys on pelkästään siitä, että ”minä määrään, kuka on hyvä tyyppi, ja kaikki, jotka ovat meidän puolellamme, ovat hyviä tyyppejä”. On mielenkiintoista ja samalla aika pelottavaa, miten Orbánin yhä uhittelevammiksi muuttuvat puheet yhä selvemmin siirtyvät, hänen omia sanojaan käyttääkseni, terveen järjen tuolle puolen.