Poikkeuksellinen valtiomies

kesäkuu 25, 2017

Unkarin 1900-luvun historiasta on vaikea puhua käsittelemättä amiraali Miklós Horthya (1868–1957), Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajaa vuosina 1920–1944. Häntä on joskus verrattu ikä- ja säätytoveriinsa Mannerheimiin: molemmat olivat köyhtyneen aatelisperheen poikia, jotka tekivät komean upseerinuran isänmaansa silloisen emä-imperiumin armeijassa ja palasivat ensimmäisen maailmansodan lopulla ohjailemaan imperiumista irtautuvan isänmaansa kohtaloita.  Tosin siinä missä Mannerheimin lyhyt valtionhoitajuus päättyi ensimmäisen tasavallan presidentin valintaan 1919, Horthy valittiin 1920 kuningaskunnan valtionhoitajaksi ja pysyi tässä tehtävässä toisen maailmansodan lopun täysromahdukseen saakka. Molemmat myös saivat uransa lopulla tehtäväkseen johtaa maansa ulos toisesta maailmansodasta. Tässä tehtävässä Mannerheim onnistui ja toimi menestyksekkäästi sekä kansakuntaa kokoavana että riittävää ulkovaltojen luottamusta nauttivana hahmona, Horthy taas jäi umpikujaan ja perikatoa kohti syöksyvien saksalaisten liittolaistensa vangiksi – lopulta aivan kirjaimellisesti.

Sekä itsenäistyvässä Suomessa että nykyisessä muodossaan syntyvässä Unkarissa nähtiin ensimmäisen maailmansodan aikaisten mullistusten ja imperiumin hajoamisen lopuksi sisällissotaa, punaista ja valkoista terroria. Unkarissa tilanne oli kuitenkin sekavampi ja mutkikkaampi. Ns. asterivallankumous lokakuun 1918 nosti valtaan sittemmin “punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin, idealistisen aristokraatin, joka valittiin lyhytaikaisen ensimmäisen tasavallan presidentiksi. Olot olivat kuitenkin sekä sisäisesti että ulkoisesti epävakaat: tiedettiin, että voittajavallat aikoivat irrottaa suuria osia Unkarista ja että tätä samaa halusivat myös monet vanhan Unkarin suurilukuiset vähemmistökansat. Heikolta porvarilliselta hallitukselta valta ajautui kommunisteille, ja maaliskuusta elokuuhun 1919 suunnilleen nykyistä Unkaria vastaavalla alueella vallitsi neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jossa suurinta valtaa käytti kommunistien johtaja Béla Kun. Sekä melkoista osaa kansasta että naapurivaltioita kauhistanut ”proletariaatin diktatuuri” päättyi, kun Romanian joukot miehittivät suuren osan Unkarista, Budapestia myöten. Romanialaisten tilalle saapui sitten, voittajavaltojen siunauksella, neuvostotasavallan aikana porvarillisiksi vastarintajoukoiksi muodostettu Kansallinen armeija (Nemzeti hadsereg). Sen kärjessä Budapestiin ratsasti amiraali Horthy, upseeri ja herrasmies, joka sodan, miehityksen, punaisen ja valkoisen terrorin repimässä maassa ilmeisesti nähtiin luotettavimmaksi vakauden takaajaksi.

Horthyn roolia jälkikäteen arvioitaessa vuoden 1919 sotatoimet ja terroriteot ovat yksi ydinkysymys. Neuvostotasavallan aikaan Unkarissa oli vaikuttanut useita terrorijoukkoja, jotka pyrkivät torjumaan sisäistä vastarintaa pikaoikeudenkäynneillä, ”teloituksilla” ja ylipäätään siviiliväestöä pelottelemalla. Vastapuolella oli omat terrorijoukkonsa, joiden toimintaan kuului myös Neuvostotasavallan kukistuttua tehtyjä kostoiskuja. Näiden uhreiksi joutui myös melkoisen syyttömiä, neuvostotasavallan tukijoiksi tulkittuja siviili-ihmisiä sekä erityisesti juutalaisia – Unkarin kommunistien johtajista (kuten kaupunkiälymystöstä muutenkin) suuri osa oli ollut juutalaisia, ja perinteikäs antisemitismi valjastettiin mieluusti myös kommunismin torjunnan palvelukseen, tai toisinpäin.

Molemmin puolin on lähes sadan vuoden ajan harrastettu asiaankuuluvaa kilpailevaa ruumiidenlaskentaa, ja sekä punaisen että valkoisen terrorin uhrien määrästä liikkuu hyvin erilaisia arvioita, mutta ensinmainitun uhreja oli joka tapauksessa satoja, valkoisen terrorin uhrien määrä noussee ehkä pariin tuhanteen. Syyllisyys- ja vastuullisuuskysymysten selvittämistä vaikeuttaa sekin, että sekä punaiset että valkoiset puolivillit terrorikaartit toimivat osaksi omien ylimpien johtajiensa siunauksella, osaksi omin päin ja kurinpitomääräyksiä uhmaten. Horthyn puolustajat nostavat esiin hänen lukuisat yrityksensä hillitä terroria ja omavaltaisia väkivallantekoja. Toisaalta Horthyn valtaannousua aivan suoranaisesti varmistivat myös valkoiset terrorijoukot, joiden päälliköt Horthya valtionhoitajaksi valittaessa seisoivat parlamentin istuntosalissa äänestystä ”turvaamassa” pistooli vyöllä (näin kertoo historiantutkija Péter Konok punaista ja valkoista terroria käsittelevässä artikkelissaan aikakauskirjassa Múltunk vuodelta 2010).

Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajana Horthy rakensi kristillis-konservatiivisia perinteitä, kunniakasta menneisyyttä ja revansismia (Trianonin rauhassa menetettyjen valtavien alueiden takaisin itkemistä) korostavan järjestelmän, jonka tarkemmasta sijainnista jossakin demokratian ja diktatuurin välimailla on kiistelty vuosikymmeniä. Modernisointipyrkimyksistä huolimatta Unkari säilyi postfeodaalisena luokkayhteiskuntana, jossa suurmaanomistaja-aristokratialla oli edelleenkin merkittävä asema, ja ”kansallismieliseen” ideologiaan sisältyi myös nykynäkökulmasta katsoen pelottavan rasistisia aineksia. Yksi merkittävä kipupiste oli tässä blogissakin jo monesti käsitelty antisemitismi, joka – kuten historiantutkija Krisztián Ungváry on yksityiskohtaisesti osoittanut – kehitti oman dynamiikkansa ja lopulta johti Unkarin holokaustiin. 1930-luvun taitteessa alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi iski pahasti myös Unkariin, ja maata lamasta nostamaan Horthy nimitti uudeksi pääministeriksi vanhan taistelutoverinsa, Italian fasisteja sympatisoivan Gyula Gömbösin, jonka Horthyn puolustajat mielellään asettavat päävastuuseen siitä, että Unkari 1930-luvun mittaan liukui ulkopolitiikassaan yhä lähemmäksi Mussolinin Italiaa ja Hitlerin Saksaa.

Kenties eniten huomiota Horthyn jälkimaineen arvioinnissa on kuitenkin saanut hänen osuutensa toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, Unkarin armeijan lähettämiseen saksalaisten tueksi itärintamalle sekä juutalaisten joukkomurhaan. Horthyn puolustajat korostavat, että hän ei ollut natsi, ei henkilökohtaisesti pitänyt Hitleristä (kuten ei Mannerheimkään) eikä hyväksynyt juutalaisten joukkomurhaamista. He myös muistuttavat, että Horthyn poliittinen liikkumatila sodan aikana oli niukka ja niukkeni entisestään, että maaliskuussa 1944, kun Saksa miehitti Unkarin, Horthyn asema valtionhoitajana oli enää muodollinen ja että siitä huolimatta Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin keskeytettiin heinäkuun alussa 1944 nimenomaan Horthyn määräyksestä. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Horthya kuultiin vain todistajana, voittajavallat eivät olleet kiinnostuneita hänen saamisestaan tuomiolle, ja Horthyyn myönteisesti suhtautuvat tahot jaksavat muistuttaa, että hänen elämänsä loppuvuosia Portugalissa turvasi taloudellisesti säätiö, jonka rahoittajina oli myös useita juutalaisia yksityishenkilöitä.

Horthyn toiminta voidaan kuitenkin nähdä ja arvioida myös aivan toisin. Kriittisemmin arvioituna Horthy oli romantisoituun menneisyyteen tuijottava taantumuksen ruumiillistuma, arvoiltaan ja ihanteiltaan 1800-luvulle jämähtänyt antidemokraatti ja salonki-antisemiitti. On helppo uskoa, että hän ei yhtään tykännyt natsien raakuudesta, mutta huomattavasti vaikeampi on uskoa, että hän ei jo paljon ennen vuotta 1944 olisi hyvin tiennyt natsien toimeenpanemista juutalaisten joukkomurhista. Arvostelijoiden silmissä Horthy on vähintäänkin taitamaton, näkemyksetön ja heikko valtionpäämies, pahimmillaan sotarikollinen, joka on suoraan syypää satojen tuhansien kansalaistensa kuolemaan – sekä itärintamalla turhaan tapatettujen sotilaiden ja työpalvelumiesten että Kamenets-Podolskiin kyyditettyjen tai niiden, lähinnä Unkarin maaseudun juutalaisten, jotka ehdittiin lähettää kuolemaansa ennen Auschwitzin-kuljetusten keskeyttämistä.

Niin paljon kuin viime vuosina onkin Unkarissa puhuttu Horthy-kultin henkiin herättämisestä, pystytetty patsaita ja muistuteltu, miten lähellä Horthyn ”kristillis-kansallinen” ideologia oli nykyisen hallituksen linjaa, Horthyn varaukseton kehuminen ei silti ole ollut riskiä vailla. Vielä puolitoista vuotta sitten pääministeri Orbán kieltäytyi ylistämästä Horthya, kun parlamentissa keskusteltiin kiistellyn antisemitistisen historiantutkijan ja poliitikon Bálint Hómanin muistopatsaasta. Tuolloin Orbán lausui varsin yksiselitteisesti:

En kannata tällaisen patsaan pystyttämistä, enkä siksi henkilökohtaisesti kannata myöskään patsaan pystyttämistä Miklós Horthylle. (…) tietenkin miehittäjävaltojen kanssa tehty yhteistyö voi johtua monesta syystä, se voi olla erilaatuista, -syvyistä jne., tähän en halua lähemmin syventyä, totean vain sen tosiseikan, että hallitus ei voi tukea sellaisen poliitikon patsaan pystyttämistä, joka työskenteli yhdessä sortajien kanssa ja ryhtyi yhteistoimintaan Unkarin sortajien kanssa, olivat hänen muut ansionsa millaiset hyvänsä.

Mutta nyt. Muutama päivä sitten avattiin juhlallisin menoin ns. Klebelsberg-kartano, Horthyn Unkarin opetus- ja kulttuuriministerinä ansiokkaasti lähes kymmenen vuotta toimineen Kunó Klebelsbergin entinen koti Pesthidegkútissa Budapestin laitamilla. Kauniin kartanolinnan, joka nyt on valtion varoin korjattu ja entistetty, on tarkoitus toimia ministeri Klebelsbergin muistomerkkinä sekä vierailijoiden majoituspaikkana. Avajaisissa pääministeri Orbán puhui kansallis-kristillisistä arvoista sekä ”porvarillisista piireistä”, joiden uhrautuvan toiminnan ansiota oli myös Klebelsbergin kartanon pelastaminen rappiolta. Puheessa oli myös kohta, jota oppositiomedioissa on viime päivät närkästyneesti siteerattu:

1900-luvun toinen ja kolmas vuosikymmen olivat Unkarin kansan historian vaikea koetinkivi. Siitä, että hävityn maailmansodan, punaisen terrorin 133 päivän ja Trianonin diktaatin painon alla emme kuitenkaan hautautuneet historian uumeniin, siitäpä saamme olla kiitollisia muutamille poikkeuksellisille valtiomiehille. Valtionhoitaja Miklós Horthylle, pääministeri István Bethlenille ja ministeri Kunó Klebelsbergille. Ilman valtionhoitajaa ei ole pääministeriä, ilman pääministeriä ei ole ministeriä, ja tätä ei aseta kyseenalaiseksi edes Unkarin murheellinen rooli toisessa maailmansodassa.

Toisin sanoen: Viktor Orbán on aivan selvin sanoin nimittänyt Horthya ”poikkeukselliseksi valtiomieheksi”. Tämä oli vain yksi kohta hänen puheessaan, jonka varsinainen sanoma oli tietenkin ”kansallismielisen” politiikan korostamisessa, välttämättömine vihjauksineen Brysselin ja sen väitetysti ajaman ”monikulttuurisuuspolitiikan” suuntaan:

Missä suhteessa meidän nykymaailmamme muistuttaa sitä maailmaa, jossa Klebelsberg toteutti kulttuuripolitiikkaansa? Euroopalla on nykyään vastassaan uudentyyppinen vaara. Siihen kohdistuu ulkoinen ja sisäinen hyökkäys, joka suuntautuu sen juuriin. Päämääräksi on asetettu Euroopan kulttuurisen maaperän vaihtaminen. Euroopan täytyy ymmärtää: mitä enemmän se luovuttaa uskostaan ja kulttuuristaan, sen heikompi siitä tulee poliittisesti ja taloudellisesti. Mitä enemmän se sallii kuihduttaa juuristoaan, sen vähemmän mahdollisuuksia sillä on palata aitoon eurooppalaiseen kristittyyn ajatteluun.

Horthyn mainitseminen ”poikkeuksellisena valtiomiehenä” on ollut liikaa sekä oppositiopuolueille että erityisesti Unkarin juutalaisjärjestöille, ja viimeksi tästä jyrähti myös Juutalaisten maailmankongressin puheenjohtaja, Estée Lauderin kosmetiikkaimperiumin perillinen Ronald S. Lauder – joka itse asiassa kävi vasta keskiviikkona tapaamassa pääministeri Orbánia. Lauderin mielestä 1900-luvun antisemitismin ja juutalaisvainojen jättämiä ikuisia arpia ei saa unohtaa eikä vähätellä, ja Horthyn osuus siihen, miten Unkarin juutalaisilta riistettiin kansalaisoikeudet, omaisuus ja lopulta henki, on anteeksiantamaton.

Orbán puolestaan joutui vielä selittelemään sanojaan perjantaina Brysselissä. Kotimaassahan Orbán ei juuri harrasta lehdistötilaisuuksia eikä antaudu ulkopuolisten haastateltavaksi. Brysselissä lehdistö pääsi esittämään ikäviä kysymyksiä, joista yksi koski juuri ”poikkeuksellisesta valtiomiestä”. ATV-kanavan toimittaja kysyi, oliko Orbán näin sanoessaan ajatellut myös Horthyn roolia juutalaislakien allekirjoittajana. Näin Orbán, 444.hu-sivuston mukaan:

On naurettavaa ajatella, että kulttuuriministeri on hyvä tyyppi [tai ”kiltti poika”, jófiú] mutta se, joka nimittää hänet nimittäneen pääministerin, ei ole. Se on terveen järjen vastaista. Mutta terveen järjen tuolle puolen menevät kiistat jättäkäämme historioitsijoille.

Öh, tuota. Siis terveen järjen mukaista on ajatella, että hyväjätkyys siirtyy ylös tai alas pitkin poliittisia hierarkiasuhteita, ja jos ministeri Klebelsberg oli hyvän puolella, hänen ansionsa pyhittävät sekä hallituksen muodostajan että tämän toimeksiantajan?

Nyt ollaan itse asiassa tämänhetkisen poliittisen retoriikan logiikan ytimessä. Kysymys ei enää oikeasti ole siitä, missä määrin valtionhoitaja Horthyn muistoa tahrii vuoden 1919 valkoisen terrorin tai holokaustin uhrien veri. Eikä varsinkaan kristillis-konservatiivis-kansallisista ideologioista ja eurooppalaisista perusarvoista. Kysymys on pelkästään siitä, että ”minä määrään, kuka on hyvä tyyppi, ja kaikki, jotka ovat meidän puolellamme, ovat hyviä tyyppejä”. On mielenkiintoista ja samalla aika pelottavaa, miten Orbánin yhä uhittelevammiksi muuttuvat puheet yhä selvemmin siirtyvät, hänen omia sanojaan käyttääkseni, terveen järjen tuolle puolen.


Sodan kauhuista ja niiden jälkiselvittelystä

kesäkuu 13, 2017

Tämäkin juttu on pitkään hautunut mielessäni. Historiantutkija Krisztián Ungváry on ollut tässä blogissa esillä ennenkin, ja aikoinaan esittelin hänen kirjansa A Horthy-rendszer mérlege. Sen aiheena oli Horthyn Unkarin rakenteellinen antisemitismi, joka lopulta johti Unkarin juutalaisten joukkotuhoon vuonna 1944 – toki viime kädessä Natsi-Saksan tappokoneiston toimesta mutta Unkarin valtion virkamiesten ja kansan syvien rivien avustuksella. Unkarin 1900-luvun historian synkimpiä vaiheita perkaa myös tämä, jo pari vuotta sitten ilmestynyt kirja ‘Unkarilaiset miehitysjoukot Neuvostoliitossa 1941–1944’. Se perustuu laajaan aineistoon, johon sisältyy sekä virallista dokumentaatiota että unkarilaisten sotilaiden ja työpalvelumiesten henkilökohtaisia muisteluksia, myös miehitetyillä alueilla otettuja valokuvia. (Kirjan kansikuvassa, jonka on ottanut lääkintäkapteeni, tohtori László Szendei, vietetään elonkorjuujuhlaa siviiliväestön kanssa lokakuussa 1942.)

ungvary-krisztian-magyar-megszallo-csapatok-a-szovjetunioban-1941-1944_4f26a2ab.jpg

Itärintaman sotahistoriaa kaikkine kauheuksineen on tutkittu perinpohjaisesti Saksan historiankirjoituksessa, mutta saksalaiset tutkijat ovat lähinnä keskittyneet SS:n ja Wehrmachtin toimintaan, eivät unkarilaisten, romanialaisten, italialaisten tai muiden ”asevelijoukkojen”. Neuvostoliitossa puolestaan historiantutkimus keskittyi rakentamaan kansallista mytologiaa Suuren isänmaallisen sodan sankareista, rintamasotilaista ja – erityisesti! – partisaaneista, ja valitettavasti nyky-Venäjän historiankirjoitus samaan tapaan näyttää palvelevan kansallis-poliittisia päämääriä. Unkarissa Ungváryn monografia täyttää ilmeisen aukon.

Unkarin armeijan osallistumista itärintaman taisteluihin nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueella on nyky-Unkarissakin toki julkisuudessa käsitelty. Vuonna 2013 muisteltiin laajalti ns. Donin-armeijan kohtaloa, eli 70 vuotta aikaisemmin, Puna-armeijan vuoden 1943 läpimurtohyökkäyksessä traagisesti tuhoutunutta Unkarin 2. armeijaa. Näissä muisteluissa usein unkarilaiset sotilaat esitettiin uhreina – mitä he toki olivatkin, kehnosti varusteltuina saksalaisten aseveljien sotaponnistusten tueksi heitettyjä pelinappuloita – ja samalla pohdiskeltiin tähän johtaneita poliittisia päätöksiä: miksi valtionhoitaja Horthy suorastaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä tarjosi omia sotilaitaan tapatettaviksi kauas kotimaasta, sotaretkelle, jonka mielekkyyttä oli vaikea ymmärtää.

Jonkin verran erityistä huomiota sai myös työpalvelumiesten kohtelu, siis niiden unkarilaisten, ennen kaikkea juutalaisten mutta myös esimerkiksi kommunistien, joille Horthyn Unkari ei halunnut antaa asetta käteen. Aseettomat työpalvelumiehet kaivoivat ojia ja raivasivat miinakenttiä, kaikkein kehnoimmin kohdeltuina ja varustettuina, kokien simputusta ja joskus suoranaista kidutusta, eikä ole aivan perusteetonta nähdä heidän kohtaloaan osana Unkarin juutalaisten joukkomurhaa. Kaikesta huolimatta työpalvelumiehet, niin tylysti kuin heidän isänmaansa heitä kohteli, usein loppuun saakka solidaarisesti seisoivat Unkarin armeijan rinnalla. Ungváryn kirjassa siteerataan sydäntäraastavaa tarinaa Géza Perjesin sotamuisteluksista. Starodubin luona kesällä 1943 partisaanit olivat hyökänneet työpalvelukomppanian ja sitä vartioivien unkarilaisten sotilaiden kimppuun ja siepanneet työpalvelumiehet mukaansa:

Löysimme paikalta komppaniaa vartioimaan määrättyjen sotilaiden ruumiit, ja yhdestä pensaasta putkahti esiin nuori työpalvelumies. Muistan vieläkin tuon miellyttävän näköisen juutalaispojan: ruskettuneena, valkoisissa shortseissa hän seisoi edessäni ja kertoi tapahtuneesta jännityksestä tukahtuneella äänellä. (…) Sitten hän esitti erikoisen pyynnön: hänkin haluaisi auttaa ”poikien” vapauttamisessa ja pyysi, että vain tätä varten antaisin hänelle aseen. Vaikka aseiden luovuttaminen työpalvelumiehille oli ankarasti kielletty, uhmasin tätä määräystä (…) Lopulta sumusta ilmestyi näkyviin yksi työpalvelumies, sitten toinen, ja lopulta kaikki häärivät ympärillämme. Oli käynyt niin, että partisaanit, pelästyen sinko- ja pikatykkitulta, olivat luulleet meitä suureksi joukko-osastoksi ja päättäneet paeta suolta johtavaa polkua pitkin, jättäen juutalaiset ja hevoset siihen paikkaan. (…) Työpalvelumiehet saivat kenttäkeittiöstäni aamiaista ja kahvia rommin kera. (…) Huomasin heidän joukossaan lääkärin, jonka olin aikoinaan nimittänyt juutalaisten johtajaksi. Kutsuin hänet puheilleni ja kysyin häneltä: ”Miksi palasitte, miksi ette lähteneet partisaanien matkaan? Ettekö näe, mitä teille täällä tapahtuu?” Lääkäri vastasi hyvin sotilaallisesti: ”Herra yliluutnantti! Me olemme unkarilaisia, budapestilaisia, mitä asiaa meillä olisi partisaanien joukkoon?”

Mutta Puna-armeijan läpimurtoon ja Unkarin 2. armeijan viimeiseen taisteluun keskittyvä historiankirjoitus on paljolti unohtanut, että jo vuosikausia ennen tätä unkarilaiset sotilaat toimivat Saksan Wehrmachtin avustajina suurissa osissa miehitettyä Ukrainaa. Unkarilaiset olivat tukemassa sekä saksalaisen miehityshallinnon toimintaa että jatkuvaa sotaa partisaaneja vastaan. He joutuivat myös osallistumaan Ukrainan juutalaisten joukkomurhiin – jotka täällä päin eivät yleensä tapahtuneet tuhoamisleireissä vaan paikan päällä, kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä. Varsinaisen tappamisen tosin hoitivat yleensä saksalaisten omat erikoisosastot, mutta unkarilaiset joukot saivat usein esimerkiksi vartioida kylistä ja kaupungeista koottuja juutalaisia tai saattaa heidät teloituspaikoille. Heidän ”myötäsyyllisyytensä” astetta ei ole aivan helppo arvioida; Ungváry vertailee heidän tilannettaan Milgramin ja Zimbardon kuuluisiin psykologisiin kokeisiin, joissa koetilanteen paine ja auktoriteetin läsnäolo sai koehenkilöt suostumaan jopa avustajien ”kiduttamiseen”. Monet joukkomurhien todistajiksi joutuneet unkarilaiset sotilaat järkyttyivät kokemastaan perin juurin, jotkut jopa yrittivät auttaa tai piilotella juutalaisia. Jotkut taas olivat sadistisesti innoissaan ottamistaan valokuvista tai keräämistään ”matkamuistoista”.

(Kuvia ja kertomuksia levisi myös sotilaiden omaisille ja ystäville koti-Unkariin, ja tietenkin unkarilaiset upseerit olivat selvillä tapahtumista ja raportoivat niistä koko ajan. Yksi poliittisesti aivan olennainen johtopäätös tästä on se, että Unkarin poliittisen johdonkin on täytynyt koko ajan tietää Kolmannen valtakunnan kansanmurhapolitiikasta ja juutalaisten joukkotuhosta. Tämäkin vie pohjaa niiltä valtionhoitaja Horthyn myöhempien puolustelijoiden väitteiltä, joiden mukaan Horthy ei olisi ensin tiennyt, mitä natsit tekevät juutalaisille, ja siksi olisi keskeyttänyt Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vasta heinäkuun 1944 alussa.)

Ungváryn tutkimus on yksityiskohtaisuudessaan uuvuttavaa luettavaa, mutta se antaa myös oivallisen kuvan tilanteen sekavuudesta ja monitahoisuudesta. Rintamalla, jossa kahden julman diktatuurin armeijat ottivat yhteen, taistelu oli tietenkin niin armotonta kuin kuvitella saattaa, mutta selustassa nähtiin laaja kirjo toimintatapoja, raaoista joukkomurhista hyvää tarkoittaviin siviilihallintotoimiin. Hitlerin ja natsijohdon suunnitelmiin kyllä kuului juutalaisten tuhoamisen ohella myös Ukrainan vilja-aitan ryöstäminen Saksan armeijan ja kansan huoltamiseen, vaikka siitä seuraisi slaavilaisten ali-ihmisten nälänhätä ja joukkokuolema. Samaan aikaan kuitenkin toiset saksalaiset, upseerit ja miehityshallinnon johtomiehet, saattoivat kehottaa kohtelemaan miehitettyjen alueiden ukrainalaisia veljellisesti ja ystävällisesti. Ali-ihmisoppien rinnalla liikkui aivan yhtä epätieteellisiä sovellettuja rotuoppeja, joiden mukaan ukrainalaiset ovat itse asiassa itägoottien slaavilaistuneita jälkeläisiä ja siksi ”uudelleengermanisoitavissa” tulevaisuuden suursaksalaisiksi. Käytännössä ukrainalaisten ja venäläisten kanssa toimittiin myös yhdessä ja veljeiltiin, jo siksikin, että heitä oli joukoittain mukana erilaisissa yhteistoimintarakenteissa, kuten vapaaehtoisina armeijassa tai järjestystä valvomassa miehityshallinnon alaisissa poliisivoimissa. Paikoin – ei usein, mutta joillakin seuduilla – saksalaisia tai heidän aseveljiään tervehdittiin suorastaan vapauttajina.

Erityisen kipeä kohta siviiliväestön kärsimyksissä on partisaanisota. Neuvostoliiton ja Venäjän historiankirjoitus on rakentanut partisaaneista, miehittäjiä vastaan taistelleista sisseistä, kultareunaisen sankarikuvan, mutta itse asiassa partisaanit monesti toimivat kuin kurittomat metsärosvot, keskittyen lähinnä ryöstelyyn ja pontikankeittoon. Heidän toiminnastaan suuri osa koostui siviiliväestön terrorisoimisesta ja pelottelemisesta, jolla oli tarkoitus estää alueen asukkaita tukemasta miehitysjoukkoja – käytännössä vaikutus oli toisinaan päinvastainen, eli partisaanien pelko ajoi siviiliväestön entistä selvemmin yhteistoimintaan miehittäjien kanssa. Partisaanisota antoi myös molemmille sodankäyjäpuolille keinot ja syyt kiertää väkivallan kierre äärimmilleen ja tehdä sodasta todella totaalista. Saksalaiset eivät ottaneet ”partisaaneiksi” julistettuja vihollisia vangiksi, eivät huolineet heitä edes yliloikkareiksi, vaan kaikki kiinni joutuneet surmattiin armotta – tai tämä oli sodanjohdon määräys, jota tosin monet vanhanaikaisesta ammattietiikasta kiinni pitävät upseerit eivät noudattaneet. Siviiliväestö taas saattoi partisaaneja tukemalla joutua itsekin partisaanien kirjoihin ja samojen kostotoimien kohteeksi.

Tämän kaiken keskellä tempoilivat unkarilaiset sotilaat ja heidän upseerinsa. Joistakuista tilaisuus teki rosvon, raiskaajan tai murhaajan. Muuan yliluutnantti Merész kehui tappaneensa 150 partisaania (näiden joukossa luultavasti myös monia viattomia siviilejä), käytti vankien hirttämistä viihdenumerona juhlissaan – ja nautti koko ajan esimiestensä suojelusta, ilmeisesti siksikin, että hänen osastonsa oli ”rykmentin esikunnan ruoka-aitta”, toisin sanoen hänen ryöstösaaliistaan pääsivät myös ylemmät osille. Ryöstelyjä tapahtui jatkuvasti, myös siksi, että huolto toimi kehnosti; erään unkarilaisen joukko-osaston raportissa maaliskuulta 1944 kerrotaan, että kolmasosa miehistä on vailla alusvaatteita ja joutuu pitemmälle marssille lähtiessään sitomaan pyyhe- tai nenäliinan alapäänsä suojaksi housujen alle. Paikallisten naisten kanssa unkarilaiset miehittäjät solmivat monenlaisia, enemmän tai joskus vähemmän molemminpuoliseen suostumukseen perustuvia suhteita. Tällä alueella, johon liittyy eniten tabuja ja häpeää, myös todistusaineisto on kaikkein niukinta.

Jotkut kuitenkin joutuivat omavaltaisuuksista edesvastuuseen, ja hämmentävimpiä kohtia tässä lukukokemuksessa oli kertomus alikersantti Ernő Künsztlerin oikeudenkäynnistä. Künsztler selosti, miten partisaanien tukikohdaksi epäiltyä kylää tutkittaessa oli astunut sisään taloon, jossa lattialla makasi nainen kahden alaikäisen lapsensa kanssa; Künsztler oli suoraa päätä kysynyt rintama-käyttövenäjällään, ”saako panna”, ja (varmaankin henkensä edestä pelkäävän) naisen vastatessa ”saa” ryhtynyt oitis toimiin. Todistajat vahvistivat, että mitään väkivaltaa ei ollut käytetty ja sitä paitsi nainen oli ollut ”vanha ja ruma” (!). Kenttäoikeus tuomitsi lopulta Künsztlerin kuudenkymmenen päivän kovennettuun vankeusrangaistukseen ja arvonalennukseen. Ankarampiakin tuomioita annettiin, jotkut raiskaajat ja tappajat pääsivät hengestäänkin, mutta yleisvaikutelmaksi jää, että hyvin paljon riippui vastaavasta komentajasta: toiset olivat selvästi paljon halukkaampia suojelemaan rikoksiin syyllistyneitä alaisiaan kuin toiset. Tässäkin suhteessa elämä myös miehittäjäarmeijassa oli epävarmaa ja kaoottista.

Sekavuutta lisäsivät miehitetyllä alueella ennestäänkin vallinneet etnopoliittiset jännitteet, jotka sodan aikana saattoivat räjähtää kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Etnisistä ryhmistä kaikkein turvattomimpia olivat tietenkin juutalaiset; heitä pakeni jonkin verran muun muassa neuvostopartisaaneihin, mutta se saksalaispropagandan väite, että partisaanit olisivat pääsääntöisesti juutalaisia, oli tietenkin täysin perätön. Ukrainalaisia nationalistiryhmiä oli useita, ja näiden toiminta suuntautui eri tavoin milloin saksalaisia, milloin Neuvostoliittoa, milloin puolalaisia vastaan. Vuonna 1943 Länsi-Ukrainan hallinta monin paikoin siirtyi ukrainalaisten vapautusarmeija UPA:lle, jopa niin, että jotkut neuvostokenraalit kävivät kahden rintaman taistelua toisaalta saksalaisia, toisaalta UPA:ta vastaan. UPA näki ensisijaisena vihollisenaan Neuvostoliiton, ja sen hallitsemilla alueilla ei neuvostopartisaaneilla juuri ollut mahdollisuuksia toimia. Sekä saksalaiset että unkarilaisetkin miehitysjoukot saattoivat paikoin solmia aselepoja ja käytännön avunantosopimuksia UPA:n kanssa. Puolalaisten vastarintaa puolestaan toteutti – vuoteen 1943 lähinnä maan alla – Lontoossa toimivan pakolaishallituksen alainen Armia Krajowa, ja sillä puolestaan oli usein yllättävän hyvät välit nimenomaan unkarilaisten miehittäjien kanssa. Puolalaisten ja unkarilaisten historiallinen ystävyys, samantapainen historia ja yhteiskuntarakenne johtivat siihen, että Unkarin armeijan upseerit ja herrasmiehet löysivät helposti sielunveljiään Länsi-Ukrainan, vanhan Itävallan Galitsian puolalaisen yläluokan keskuudesta.

Sodanaikaisten tapahtumien lisäksi Ungváry käsittelee varsin laajalti sitä, miten näitä tapahtumia sodan jälkeen kommunistivallan aikana selvitettiin. Hieman yllättäväksi lopputulemaksi jää, että kommunistisen Unkarin viranomaisia ei erityisemmin kiinnostanut saattaa syytteeseen niitä unkarilaisia, jotka miehitysarmeijassa palvellessaan olivat syyllistyneet sotarikoksiin Neuvostoliiton kansalaisia kohtaan. Suuri osa ilmeisesti jäi rankaisematta, ja ennen reaalisosialismin luhistumista vanha valtionpoliisi tuhosi muun kompromettoivan aineistonsa ohella myös miehittäjien sotarikosten tutkintaan liittyviä asiakirjoja. Ungváryn mukaan siis sosialistiset vallanpitäjät käytännössä estivät miehitysarmeijan rikosten tutkimisen ja rankaisemisen, yhtä Unkarin historian mätäpaisetta ei päästy puhkaisemaan eikä hoitamaan. Syynä oli Ungváryn mielestä viime kädessä natsismin ja reaalisosialismin ideologinen sukulaisuus:

Itse asiassa siinä, miksi kommunistinen sortokoneisto teki kaikkensa estääkseen totuuden selviämistä, piilee syvä ja johdonmukainen logiikka. Puoluevaltion sortoelimet tosin esiintyivät natsismin ideologisina vastustajina, mutta moraaliltaan ne eivät olleet yhtään natsien yläpuolella, ja toiminnassaankin ne osoittautuivat natsien liittolaisiksi. Neljänkymmenen vuoden ajan ne salasivat Unkarin yhteiskunnalta todelliset sotarikokset ja siten estivät yhteiskuntaa kohtaamasta omaa vastuutaan. Tämän voi ymmärtää, sehän olisi johtanut siihen, mitä kaikin keinoin yritettiin estää: henkiseen vapautumiseen. Vapautunutta yhteiskuntaa ei voi kiristää eikä rajoittaa, se on kaiken sen vastakohta, mitä diktatuuri haluaa.

Yhtään puolustelematta stalinismia ja kommunistisen puolueen diktatuuria tai kiistämättä Ungváryn johtopäätöstä sinänsä – tämä outo aatteellisuuden puuska keskellä kuivan asiallista, yksityiskohtaista dokumenttihistoriaa hieman hämmentää ainakin ei-unkarilaista lukijaa. Kommunistisen diktatuurin kukistumisesta on nyt jo kulunut niin paljon aikaa, että sen syytteleminen alkaa tuntua kuolleen hevosen pieksämiseltä, semminkin kun Unkarin nykyiset vallanpitäjät usein torjuvat kaiken kritiikin pelkästään viittaamalla kommunismin rikoksiin (”sosialisteilla ei ole mitään oikeutta arvostella meitä, koska heidän puolueensa juridinen edeltäjä syyllistyi siihen ja siihen”). Mielenkiintoista olisikin lukea analyysi siitä, mitä järjestelmänvaihdoksen jälkeinen Unkari on tehnyt sodanaikaisten tapahtumien pimeiden puolten selvittämiseksi.


Linnoissa kreivien

maaliskuu 13, 2016

Burgenland on Itävallan kartan oikeassa laidassa sijaitseva, Unkariin rajoittuva maakunta. Toisin kuin muut Itävallan osavaltiot, joilla usein on ikivanha historia ja identiteetti itsenäisinä ruhtinaskuntina, Burgenland syntyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun vanhasta Unkarin kuningaskunnasta leikeltiin kaksi kolmasosaa sen uusiin naapurivaltioihin. Kaksoismonarkian aikaan perinteinen raja oli kulkenut vähän lännempänä Leithajoessa (latinalaisittain oli monarkian osia ollut tapana nimittää Cisleithaniaksi ja Transleithaniaksi). Nykyisen Itävallan Burgenlandin hallinto, viranomaiset ja koulut olivat Itävalta-Unkarin hajoamiseen saakka toimineet pääsääntöisesti unkariksi, vaikka unkarilaisia olikin alueen asukkaista vähemmistö. Pienet unkarilaissaarekkeet oli aikoinaan sijoitettu sinne Unkarin kuningaskunnan läntistä rajaa vartioimaan, kuten ’vartijaa’ tarkoittava monien paikannimien Wart- tai unkariksi őr-sana (esimerkiksi nimessä Oberwart / Felsőőr) ilmaisee. Kun tämä paljolti saksan- ja osaksi kroaatinkielisenkin väestön asuttama vanhan Unkarin länsilieve sitten liitettiin uuteen saksankieliseen tynkä-Itävaltaan, sille piti kehittää oma nimi. Nimeksi vakiintui Burgenland, Linnainmaa – en oikein tiedä, miksi, historiallisia linnojahan on muuallakin Itävallassa yllin kyllin.

Toisen maailmansodan jälkeen Burgenland kuului Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeeseen, kunnes vuonna 1955 Itävallan valtiosopimus saatiin aikaan ja liittoutuneiden miehitysjoukot lähtivät maasta. Senkin jälkeen alue oli pitkään suhteellisen takapajuista maatalousseutua rautaesiripun kyljessä, ja vasta viime vuosikymmenten määrätietoinen kehityspolitiikka, rajantakainen järjestelmänvaihdos ja rautaesiripun kaatuminen sekä EU:n tukema ylirajainen alueyhteistyö ovat auttaneet Burgenlandia kirimään muiden osavaltioiden etumatkan kiinni. Mutta ei minun ollut tästä tarkoitus kirjoittaa vaan parista Burgenlandin linnasta tai paremminkin niiden isäntäväkiin liittyvistä tarinoista.

Ensimmäisenä esiteltäköön hieman hassunnäköinen mutta kiistämättömän siniverinen herrasmies, Alfons Mensdorff-Pouilly, joka tässä (Der Standard -lehden julkaisemassa APA:n) kuvassa astuu viime joulukuussa ulos oikeussalista saatuaan talousrikoksesta kolmen vuoden vankeustuomion.

mensdorff.jpg

Mensdorff-Pouillyn  kreivillinen suku on alkuaan Ranskan ja Saksan rajamailta Lothringenin/Lorrainen maakunnasta, mistä Ranskan vallankumousta paenneet esi-isät päätyivät Preussin kautta lopulta Itävallan Habsburgien palvelukseen. Vaikka Itävallassa ei virallisesti Habsburg-monarkian hajottua tunnusteta mitään aatelisarvoja, Mensdorff-Pouilly tunnetaan kaikkialla ”kreivinä”, näin etenkin Burgenlandin Luisingissa, minne hän on rakennuttanut komean kartanolinnan.  Hänet tunnetaan myös mukavana, pidettynä seuramiehenä, joka Luisingin linnassaan järjestää mainioita metsästysjuhlia. Aateluus velvoittaa, ja onhan hänen kahdeksasta etunimestään seitsemäs Hubertus metsästäjien suojeluspyhimyksen mukaan.

Seuramiehen taidoillaan Mensdorff-Pouilly on hankkinut itselleen sekä mukavat tulot että sittemmin kyseenalaista julkisuutta ja lopulta vankeustuomion. Hän on nimittäin ollut viime vuodet pääasialliselta ammatiltaan lobbari, Lobbyist.  Miten lobbaaminen sitten ymmärretäänkin, Mensdorff-Pouillyn on jo aiemmin epäilty siirtyneen aktiivisen suhdetoiminnan puolelta suoranaiseen lahjontaan ja pimeisiin rahansiirtoihin ainakin erinäisten kansainvälisten hävittäjäkauppojen yhteydessä, mm. brittiläisen sotatarvikekonsernin BAE:n toimeksiannosta. Itävallan sisäpoliittisessa julkisuudessa taas syntyi ikävää jupinaa, kun vuonna 2006 terveys- ja sosiaaliministeri Maria Rauch-Kallat, joka tuolloin oli naimisissa Mensdorff-Pouillyn kanssa, ostatti suuren erän hengityssuojaimia saksalaiselta firmalta, joka samoihin aikoihin siirsi jostakin syystä melkoisen summan rahaa Mensdorff-Pouillyn omistamalle yritykselle. Nyt taas lopulta vankeustuomioon johti lobbailu ns. Tetron-jutussa. Itävallan poliisiviranomaisten uusi sisäinen viestintäverkko Tetron – jota ei vieläkään ole saatu kunnolla pystyyn – tilattiin hieman hämärissä merkeissä Telekom-yhtiöltä, ja tässä yhteydessä Telekomilta siirtyi Mensdorffille toista miljoonaa euroa, joiden vastikkeena olevaa todellista suoritusta ei oikeudelle kyetty vakuuttavasti selvittämään.

Mensdorff-Pouillyn talouskähmintöjä paljon hyytävämpi tarina liittyy erääseen toiseen Burgenlandin siniveriseen perheeseen.  Profil-lehti palasi äskettäin erääseen toisen maailmansodan loppuvaiheen karmeaan episodiin, josta sveitsiläinen Sacha Batthyany on juuri julkaissut kirjan Und was hat das mit mir zu tun? (‘Ja mitä se minuun liittyy?’). Kysymys on siitä, mitä tapahtui palmusunnuntain aattona 1945 Burgenlandin Rechnitzissä (unkariksi Rohonc) ja mikä osuus lähes kahdensadan aseettoman, viattoman ihmisen joukkomurhaan oli Batthyanyn omalla isotädillä, kreivitär Margit Thyssen-Batthyánylla.

Batthyányn suku on alkuaan vanhaa länsiunkarilaista aatelia; sen juuret juontavat jo unkarilaisten maahantulon aikaan, mutta varsinaisesti suvun nousu alkoi 1500-1600-luvulla Habsburg-hallitsijoille tehdyistä palveluksista. Kreivitär Margit puolestaan oli  omaa sukua Thyssen-Bornemisza; hänen isänsä, kuuluisan saksalaisen teollisuussuvun vesa Heinrich Thyssen oli vuonna 1907 perinyt unkarilaisen aatelisarvon apeltaan,  unkarilaiselta paroni Bornemiszalta, kun suku poikaperillisen puutteessa oli sammumassa.  Kreivitär Margitin veli Hans-Heinrich von Thyssen-Bornemisza tuli tunnetuksi taiteenkerääjänä, jonka museo on Madridin merkittäviä taidenähtävyyksiä. Kreivitär Margit itse harrasti kilpahevosten kasvatusta, myös sodan jälkeen Sveitsissä asustaessaan. Jälkimaailman muistiin hän on kuitenkin jäänyt niistä selvittämättömistä mutta hyytävistä huhuista, joita yhä kulkee hänen osuudestaan Rechnitzin verilöylyyn maaliskuussa 1945.

Vuonna 1911 syntynyt Margit von Thyssen-Batthyány oli sodan loppuvaiheessa kypsä  ja elämäniloinen nainen parhaassa iässään, Thyssen-teräskonsernin perijättärenä yksi Euroopan rikkaimpia naisia ja myös hyvissä väleissä natsivallanpitäjien kanssa. Rechnitzin linnassaan hän järjesti natsipomo-ystävilleen komeita juhlia. Samasta linnasta käsin hallinnoitiin myös ns. Südostwallin, hupenevan natsi-imperiumin viimeisen kaakkoisen puolustuslinjan rakennustöitä.  Töitä varten paikalle oli marssitettu pakkotyöläisiä, lähinnä ilmeisesti Unkarin juutalaisia, joiden majoitusparakkeina toimivat linnan tallit.

Palmusunnuntain aattona 1945 sitten tapahtui jotakin kammottavaa. Tiedetään, että linnassa vietettiin hilpeää ja ilmeisesti erittäin kosteaa juhlaa, varmaankin jonkinlaisissa maailmanlopun orgiatunnelmissa. Jossakin vaiheessa sitten satakahdeksankymmentä pakkotyöläisvankia vietiin yhteen talleista, sitten – näin kertovat huhut – humalaisille juhlavieraille jaettiin aseet ja kaikki halukkaat saivat kokeilla elävään maaliin ampumista. Lopuksi kuolleet haudattiin, ja myös haudankaivajina toimineet kaksikymmentä vankia surmattiin.

Margit von Thyssen-Batthyány on sittemmin kuvattu ”murhaajakreivittärenä”, perverssin jännittävänä natsi-naispetona niin brittiläisessä bulevardilehdistössä kuin  Elfriede Jelinekin, tuon Itävallan kansallisten kipupisteiden pistelijän, Suomessakin esitetyssä Rechnitz-näytelmässä.  Totuus on kuitenkin, että kukaan ei varmuudella tiedä, oliko hän itse mukana ampumassa aseettomia pakkotyövankeja tai kehottamassa siihen, saati kenen humalaisen päähänpisto koko verilöyly alun alkaen oli. ”Todistajia ei ole. Todisteita ei ole”, kirjoittaa Sacha Batthyany kirjassaan. Ja hänen elämäniloinen Margit-isotätinsä, joka sodan jälkeen oli onnistunut pakenemaan Puna-armeijan tieltä suvun Sveitsin-tiluksille ja välttymään syytteiltä, otti loppuelämästään ilon irti, teki Luganon-linnastaan käsin Välimeren-risteilyjä ja metsästyssafareja Afrikkaan ja kestitsi toisinaan sukulaispoika Sachaa Zürichin kalleimmissa ravintoloissa. Kuitenkin hän, mitä sitten itse olikin tehnyt, oli vähintäänkin hyvin tiennyt kaikesta, mitä Rechnitzissä pääsiäisen alla 1945 tapahtui.

Sodan jälkeen kolme ihmistä tuomittiin Rechnitzin verilöylyn osallisuudesta lieviin vankeusrangaistuksiin, mutta varsinaisia pääsyyllisiä ei koskaan löydetty. Tutkimuksia on tehty useita, kirjoja kirjoitettu, paikallinen historiayhdistys pitää yllä muistomerkkejä. Silti ei vieläkään ole edes selvinnyt, minne verilöylyn parisataa uhria haudattiin. Rechnitzin kaupungin laidalla kolmestatoista verilöylyn muistotaulusta yksi odottaa edelleen tyhjänä, että siihen voitaisiin kirjoittaa kuvaus joukkohaudan löytymisestä.

Burgenlandin linnoihin liittyy monenlaisia metsästystarinoita. Sekä viime vuosien bisneseliitin surkuhupaisille kähminnöille että natsiaikojen kauheuksille näyttäisi kuitenkin olevan yhteistä jonkinlainen sumuinen salaperäisyys. Ei tiedetä, ei tunneta, ei muisteta, ei puhuta pahaa tutuista, mukavista ja arvostetuista ihmisistä. Burgenlandissa, Pannonian aron äärimmäisellä laidalla, syrjäseudun maatiaisihmisten varovaisuus ja sentrooppalainen jälkifeodaalinen hierarkiatietoisuus lyövät kättä.


Menneisyyden käsittelyä

tammikuu 28, 2015

Eilen on muisteltu Auschwitzin vapauttamisen 70-vuosipäivää ja sen johdosta haastateltu sitä viimeistä eloonjääneiden sukupolvea, joka vielä pystyy tuosta kaikesta kertomaan. Unkarilainen origo.hu-uutisportaali julkaisi pysäyttävän haastattelun, jota lämpimästi suosittelen kaikkien unkarintaitoisten luettavaksi. Éva Fahidi, noin yhdeksänkymmentävuotias mutta vielä ihailtavan virkeä ja reipas vanha rouva, vietti mukavan ja turvatun lapsuuden varsin tavallisessa unkarilaisessa keskiluokkaisessa perheessä. Perhe oli juutalainen mutta juutalaiseen uskontoon ja perinteeseen sillä ei ollut kovin vahvaa sidosta, itse asiassa koko perhe otti katolisen kasteen vuonna 1936 Évan ollessa 11-vuotias. (Kuten asia unkariksi tyylikkäästi ilmaistaan: kikeresztelkedtünk, sananmukaisesti ”ristiydyimme ulos”.) Tarina on tyypillinen: myös tässä perheessä uskottiin, että Unkarin juutalaisille ei tapahtuisi mitään pahaa, vaikka ”olisimme voineet tietää, jos olisimme halunneet” – osa suvusta asui Slovakian puolella rajaa, ja siellä juutalaisten kyyditykset alkoivat jo pari vuotta ennen kuin Unkarissa.

Myös Éva Fahidin perhe pakattiin karjavaunuun ja vietiin Auschwitziin, missä kammottavan junamatkan jälkeen ensin miehet ja naiset erotettiin toisistaan, sitten lapset ja vanhukset työkykyisestä joukosta. Ystävällinen ja komea upseeri – vasta myöhemmin selvisi, että hän oli itse kuolemanenkeli, tohtori Mengele – tuli kysymään, ovatko Éva ja hänen nuorempi sisarensa kaksoset, ja kun Éva vastasi kieltävästi, jono katkaistiin juuri sisarusten välistä. Leiriin marssitetuille vangeille kerrottiin, että vanhukset ja lapset matkasta väsyneinä kuljetettaisiin erikseen kuorma-autoilla perille, ja vasta muutamia päiviä myöhemmin Éva tovereineen sai tietää totuuden ”kapolta” eli luottovangilta, joka tylysti osoitti sormellaan krematorion piipusta tupruavaa savua: siellä ne teidän perheenjäsenenne ovat. ”Järjellään sen tiesi, että se on totta, mutta silti emme kyenneet uskomaan.”

Éva Fahidin perheestä palasi kotiin hänen lisäkseen vain yksi täti. Tämä oli lääkäri ja selvisi leiriltä hengissä ammattinsa ansiosta mutta sai ilmeisesti niin syvät henkiset vammat, että muutamia vuosia sodan jälkeen teki itsemurhan. Éva itse pelastui luultavasti siksi, ettei joutunut viettämään Auschwitzissa kuin muutaman viikon; sen jälkeen hänet muiden nuorten ja vahvojen vankien kanssa vietiin Buchenwaldin leirin yhteydessä toimivaan työleiriin sotatarvikkeita valmistamaan. Leirin komentaja oli selväjärkinen vanha herra, joka ymmärsi, mitä tuleman piti (ja selvisikin sodan jälkeen muutaman vuoden vankeustuomiolla). Puna-armeijan lähestyessä hän tyhjensi leirin ja lähetti vangit marssimaan kohti lähestyvää rintamaa, ja kapeaa puusiltaa (”nomen est omen”, Éva toteaa, Fahidi tarkoittaa ”puusiltalainen”) ylitettäessä syntyneessä sekasorrossa 40-kiloiseksi laihtunut Éva, joka ei enää jaksanut kulkea, onnistui jättäytymään joukosta.

Nuori ja vahva kun oli, Éva aloitti toivuttuaan ja kotiin palattuaan uuden elämän, meni naimisiin ja sulki leirimuistot pois mielestään. Vuosikymmeniin hän ei unissaankaan muistanut koko Auschwitzia. Sitten vuonna 1989 entisen työleirin eloonjääneet vangit kutsuttiin muistotilaisuuteen, saksalaisen pikkukaupungin viranomaiset kestitsivät vieraita kuin piispaa pappilassa ja paikallisen museon johtajan pyynnöstä Éva Fahidi kirjoitti kokemuksistaan lyhyen muisteluksen. Lopullinen ”läpimurto” tapahtui vuonna 2003, kun Éva 59 vuoden jälkeen uudelleen vieraili Auschwitzissa ja tajusi, että hänen tehtävänsä on kertoa kokemuksistaan nuoremmille polville. Hän on kirjoittanut perheensä kohtaloista romaanin Anima rerum – A dolgok lelke ‘Asioiden (tai: esineiden) sielu’ ja kiertää nykyään kouluissa kertomassa nuorisolle holokaustin todellisuudesta. Saksalaiseen koulunuorisoon verrattuna, jolle nämä asiat nykyään systemaattisesti opetetaan, ”unkarilaisilla koululaisilla ei yleensä ole minkäänlaisia tietoja tästä, vain perhetausta ratkaisee, onko heillä ennakkoluuloja vai ei. Mutta samalla he ovat tämän asian suhteen hyvin avoimia ja kiinnostuneita.”

Niinpä. Unkarissa ei vahva paikallisen antisemitismin perinne ilmeisesti missään vaiheessa täysin katkennut. Éva Fahidi muistelee, miten hän sodan jälkeen kotikaupunkiinsa Debreceniin palattuaan meni ensi kertaa torille ostoksille ja kuuli siellä selkänsä takana jonkun möläyttävän: ”Niitä on tullut takaisin enemmän kuin täältä lähtikään.” Usko ”juutalaiskysymykseen”, siis se ajatus, että juutalaisia on ”liikaa” ja niillä on ”liikaa vaikutusvaltaa”, on elänyt Unkarissa vahvana vähintään toistasataa vuotta eikä järkiperusteista piittaa. Ei myöskään siitä, että Unkarin juutalaiset ovat 1800-luvulta lähtien voimakkaasti assimiloituneet ja ottaneet unkarin kielen, unkarilaisen kulttuurin ja  kansallismielisyyden omaksi asiakseen.

Oikeastaan rupesin kirjoittamaan tätä koko postausta vain voidakseni julkaista tämän kuuluisan valokuvan, johon koko tämä tilanne tiivistyy. Asemalaiturilla karjavaunun vieressä seisoo kaksi surullista poikaa, yllään ns. Bocskai-takit. Kansallisromanttis-operettisotilaallinen tyyli, jota Unkarissa jostakin syystä ruvettiin 1500-1600-luvun taitteessa vaikuttaneen István Bocskain, Transilvanian ruhtinaan ja vapaustaistelijan mukaan nimittämään Bocskai-puvuksi, oli maailmansotien välisenä aikana kansallismielisen porvariston suosiossa. Myös näiden poikien perheessä oltiin isänmaallisia unkarilaisia – mutta kauniiseen kaluunatakkiin piti silti ommella keltainen tähti, ja poikien tie ilmeisesti päättyi sinne, minne yli neljänsadantuhannen muunkin Unkarin juutalaisen. Auschwitzin juutalaisista uhreista suhteessa suurin osa oli unkarilaisia.

bocskais

***

Unkarilaissyntyinen journalisti Paul Lendvai siteerasi Der Standard -lehden kolumnissaan Saksan liittopresidentin Joachim Gauckin sanoja: ”Me emme ole vastuussa menneisyydestämme, vain siitä, miten sitä käsitellään.” Nyt kun viimeisetkään todelliset syylliset eivät kohta enää ole maallisen oikeuden tavoitettavissa, luulisi, että menneisyyden kauhuja lopultakin pystyttäisiin käsittelemään asiallisesti. Ilmeisesti ne kuitenkin yhä kietoutuvat päivänpoliittisiin intohimoihin. Näin ainakin Unkarissa, missä holokaustiin johtaneiden tapahtumien käsittelystä on taas puhjennut uusi Historikerstreit.

Kiistan keskipisteessä on historiantutkija Krisztián Ungváry ja hänen tässäkin blogissa esitelty laaja tutkimuksensa A Horthy-rendszer mérlege (‘Horthy-järjestelmän tilinpäätös’). Kirja sai Unkarin tiedeakatemian palkinnon ja ilmeisesti Ungváry on sen perusteella hakemassa ns. akatemiatohtorin arvoa. (Koska tavallinen tohtorintutkinto Unkarissa on tuommoinen, hm, keskieurooppalainen juttu, järjestelmään on vanhan ”pikkutohtorin” lisäksi jo iät ajat kuulunut ”akatemia-” eli ”iso tohtorinarvo”, jonka yleensä saavuttavat vasta varttuneet tieteenharjoittajat merkittävän elämäntyön jälkeen.) Nyt nuori jatko-opiskelija Dániel Bolgár hyökkää Ungváryn kimppuun syyttäen häntä ensin metodivirheistä, sitten peräti plagioinnista. Index-uutisportaalin  mukaan asiasta tekee hieman merkillisen se, että plagioinnin ”uhrit”, tutkijakollegat Mária M. Kovács ja Péter Bihari, itse kiistävät syytteet ja kehuvat Ungváryn tutkimusta. Tietenkään kaikki teoksen saama kritiikki ei ole ollut pelkästään myönteistä, ja Ungvárya on moitittu käsitteistön epäselvyydestä ja jopa poliittisen journalismin sekoittamisesta historiantutkimukseen. Mutta tosiasioiden vääristelystä tai vakavista rikkomuksista hyvää tieteellistä käytäntöä vastaan häntä ei vielä ole kukaan muu syyttänyt.

Indexin toimittaja on myös seurannut jälkiä, jotka johtavat sylttytehtaalle. Ungvárya poikkeuksellisen häijysti ja henkilökohtaisesti syyttävä Bolgár on nimittäin toisen nimekkään historiantutkijan András Gerőn assistentti, ja Gerő puolestaan nostatti pari vuotta sitten kiivaan kiistan historioitsijapiireissä syyttämällä arvostettua kollegaansa Ignác Romcsicsia antisemitismistä ja juutalaisvainojen vähättelystä – samantapainen henkilökohtainen maineentahraus siis kyseessä kuin plagiaattisyytöksen tapauksessa. Indexin mukaan alan piireissä huhutaan, että Ungváryn ja hänen vanhan opettajansa  Romsicsin ”rintamaa” vastassa olisi Gerőn ohella kiistelty historiantutkija, nykyisen hallituksen suosikki ja neuvonantaja, poliittisia intohimoja nostattaneen ”terrorimuseon” johtaja Mária Schmidt.

Mistä siis on kysymys? Ungváryn tutkimuksen keskeinen sanoma on, että antisemitismi oli sisäänrakennettu Horthyn järjestelmän ideologiaan ja toimintaan ja siitä johti suora tie Unkarin holokaustiin. Vaikka suurimman osan murhista saattoi loppuun natsi-Saksan keskitysleirikoneisto, niin joukkotuhon oli vuosien mittaan valmistellut ja siihen antoi olennaista apua Unkarin valtio, sen virkamiehistö ja melkoinen osa kansasta. Unkarin nykyinen hallitus taas on päättänyt panostaa kansallis-konservatiiviseen perinteeseen, mihin kuuluu tunteellinen oikeistoisänmaallisuus ja jonkinasteinen Horthyn järjestelmän maineenpalautus. Ja jotta myös äänestäjäkunnan äärilaita pysyisi omassa karsinassa eikä valuisi avorasistisen Jobbikin linjoille, myöskään perinteiseen oikeistoisänmaallisuuteen sisältyvää antisemitismiä ei saa ruveta perkaamaan esille – helpompi on salonkikelpoisesti ja sivistyneesti kunnioittaa vainojen uhrien muistoa siten, että mahdollisimman suuri osa syyllisyydestä lykätään vuoden 1944 natsimiehittäjien niskoille.

Tätä strategiaa Ungváryn tutkimus nyt tulee pilaamaan ikävillä tosiasioilla. Yrittääkö joku – kuka, ja miten korkealla portaalla? – tahallaan katkaista Ungváryn uran ja viedä häneltä uskottavuuden, vai onko nuori tutkijanalku aivan oma-aloitteisesti haistanut, mistä voisi kulkea tie menestykseen ja vaikutusvaltaan?


Kaksi konferenssia

lokakuu 5, 2014

Nyt lokakuun alussa on uutisvirrassani pompahdellut kaksi Budapestissa järjestettävää, ideologisesti ilmeisesti jokseenkin vastakkaista konferenssia.

Ensinnäkin ns. identitäärien kansainvälinen tapaaminen. Yleensä ns. uus- tai äärioikeistoon luokiteltavien identitäärien liikehdintä on ilmeisesti saanut alkunsa Ranskasta, missä 2003 perustettiin virallisesti Bloc identitaire. Sittemmin ”Identitär”-nimitystä käyttäviä järjestöjä on syntynyt ainakin saksalaisella kielialueella, missä identitääreillä on myös oma visuaalinen symboliikkansa (keltamustat värit ja kreikkalainen lambda-kirjain Λ). Identitääreihin luettiin myös Ruotsissa vuoteen 2010 asti toiminut Nordisk förbund. Identitäärit ovat aatteellisesti ja organisatorisesti hajanaista joukkoa, joka ilmeisesti eri maissa tekee yhteistyötä hyvinkin erilaisten tahojen kanssa. Ulkopuoliset usein samastavat identitäärit uusnatseihin, identitäärit itse taas mielellään korostavat, että eivät ole natseja – vaikka ideologioissa ja tyylissä näyttäisikin olevan tiettyjä silmäänpistäviä yhtäläisyyksiä. (”Hipsterifasisteja”, kommentoi saksankielinen Pester Lloyd.) Näkyvimpiä aatteellisia piirteitä tässä toiminnassa on alueellisten erikoispiirteiden ja oman kulttuuriperinnön uhanalaisuuden korostaminen, huoli ”kansallisen identiteetin säilymisestä”, liberalismin sekä etenkin Euroopan ulkopuolelta tulevan maahanmuuton vastustaminen.

Lokakuun alkupäivinä eurooppalaisten identitäärien (tai ainakin joidenkin tätä nimikettä käyttävien tahojen) piti järjestää Budapestissa verkostoitumistilaisuus yhdessä amerikkalaisten ja venäläisten aatetoverien kanssa. Isäntinä toimisivat ainakin amerikkalainen uusoikeistolainen ja rasistinen, valkoisen rodun uhanalaista ylemmyyttä puolustava National Policy Institute sekä englantilais-ruotsalainen uusoikeistolainen kustantamo Arktos Media. Isäntämaata edustaisi Jobbik, jonka kansanedustaja Márton Gyöngyösi – sama mies, joka pari vuotta sitten ehdotti juutalaisten, korjaus, ”Israelin ja Unkarin kaksoiskansalaisten”, virallista rekisteröimistä – olisi yksi puhujista. Puhujalistalta löytyi myös venäläinen Aleksandr Dugin, ”eurasianismin” ja Venäjän imperiumi-ihanteen ideologi, meidän suomalaisten ikioman kohudosentti Johan Bäckmanin ”rakas ystävä”.

Kuten Pusztaranger kertoo blogissaan, konferenssihanke hyytyi aivan loppumetreille, kun korkeimmalta taholta saapui mahtikäsky. Kiusallisen kansainvälisen julkisuuden välttämiseksi pääministeri Orbán kehotti syyskuun loppupäivinä henkilökohtaisesti sisäministeri Sándor Pintériä estämään konferenssin järjestämisen ”kaikilla lain sallimilla keinoilla”. (Kriittiset viestimet tietenkin tuomitsivat päätöksen tekopyhyydeksi:  identitäärien konferensseja on järjestetty jopa Ruotsissa ilman että oikeusvaltio olisi siihen hajonnut, ja toisaalta Unkarissa paikalliset ääriainekset ovat saaneet harrastaa paljonkin räväkämpää toimintaa ilman, että järjestysvalta olisi puuttunut siihen mitenkään.) Tapahtumapaikaksi suunniteltu kongressikeskus sanoi sopimuksen irti ja monet esiintyjät peruivat osallistumisensa: näin ainakin Dugin, Gyöngyösi sekä ranskalainen identitääriaktivisti Philippe Vardon. Amerikkalainen pääjärjestäjä, NPI:n Richard Spencer, saapui Budapestiin valittamaan pettymystään Jobbikiin, jonka veljeily Aasian suuntaan ei häntä miellytä. Spencerin tarkoitus oli järjestää Budapestissa edes pienimuotoisempi keskustelutilaisuus, mutta Pusztarangerin saamien tietojen mukaan poliisi saapui kesken tämän yksityistilaisuuden ja pidätti Spencerin. Osa valkoisen rodun puolustajista on ilmeisesti Budapestissa yhä vapaalla jalalla suunnittelemassa jatkotoimia.

Mielenkiintoisinta kuitenkin, mitä tämä pelleily kertoo Unkarin sisä- ja ulkopolitiikasta. Pusztaranger siteeraa DPA-tietotoimiston kirjeenvaihtajan Gregor Mayerin arviota Aleksandr Duginin poisjäämisen syistä: Orbánin ilmoitettua, että ei tykkää konferenssihankkeesta, Kremlissä on ilmeisesti ymmärretty yskä ja tehty Duginille selväksi, että Putinin  yhteistyökumppaneita Unkarissa eivät ole Jobbikin pojat vaan Orbán ja Fidesz. Unkarin hallitus muuten lähetti äskettäin virallisen edustajansa, vt. valtiosihteeri Gergely Prőhlen Moskovaan syyskuun alussa järjestettyyn, konservatiivisia perhearvoja propagoivaan ”Monilapsiset perheet ja ihmiskunnan tulevaisuus” -konferenssiin, johon osallistui myös länsieurooppalaisten äärioikeistopuolueiden edustajia. (Nämähän tunnetusti ovat viime aikoina lämmitelleet suhteita Venäjän vallanpitäjiin. Itävallassa äskettäin joku uudelleentulkitsi FPÖ-puolueen nimilyhenteen: Freunde Putins in Österreich, Putinin ystävät Itävallassa.)

Toisin sanoen: ehkä ongelmana ei alun alkaenkaan ollut Budapestin identitääritapaamisen mahdollinen rasismi ja sen nostattama negatiivinen julkisuus – vaan se, että Jobbik yritti sitä kautta kehitellä omia Venäjä-suhteitaan ohi Fidesz-puolueen vallanpitäjien?

***

Toinen konferenssi, josta tässä halusin kirjoittaa, puolestaan liittyy runsaasti poliittisia intohimoja nostattaneeseen Unkarin holokaustin muistovuoteen. Kansainvälinen konferenssi on alkamassa viikon päästä (12.-14.10.), pääjärjestäjinä ovat Unkarin metodistien Wesley-korkeakoulu, jossa toimii erityinen kristinuskon ja holokaustin tutkimuskeskus, sekä amerikkalainen Hickey Center for Interfaith Studies and Dialogue. Israelin ja Yhdysvaltain lähetystöt esittävät tervehdyssanansa, Yhdysvaltain lähetystö ja Fulbright-keskus sponsoroivat vastaanoton, ja kansainvälisen esitelmöitsijäjoukon lisäksi avausesitelmän pitää Unkarin älymystöopposition yhdeksi keulakuvaksi viime vuosina noussut filosofi Ágnes Heller. Sitä vastoin Unkarin valtio, yliopistot ja historialliset kirkot eivät ole järjestäjien joukossa, vaikka yliopistojen ja kirkkojen edustajia kyllä konferenssissa esiintyy.

Tämä tilaisuus on vain yksi esimerkki siitä, millainen symbolipoliittinen hajaannus Unkarissa tällä hetkellä vallitsee. Virallinen Unkari on kaikin voimin pyrkinyt fokusoimaan juutalaisten (sekä romanien ynnä muidenkin natsikomennolle vastenmielisten ryhmien) joukkomurhan muistelun vuoteen 1944 ja saksalaismiehitykseen, siten siirtäen mahdollisimman suuren osan syyllisyydestä pois valtionhoitaja Horthyn ja hänen hallintonsa harteilta. Tätä sanomaa julistavat sekä kiistelty saksalaismiehityksen muistomerkki että hallituksen suunnittelema uusi Sorsok Háza (‘Kohtaloiden talo’) -museo, jonka projektijohtajaksi on nimetty samoin runsaasti oppositiokritiikkiä nostattanut historioitsija Mária Schmidt. Schmidt on alusta saakka johtanut myös 2002 avattua Terror Háza -museota, jossa fasistinen ja kommunistinen terrori esitetään rinnakkaisina, toisiinsa verrattavina ilmiöinä; myös tämän museon on väitetty vähättelevän unkarilaisten syyllisyyttä ja esittävän Unkarin kansan viattomina ulkopuolisten sortajien uhreina.

(Mária Schmidtin ympärillä ilmeisesti raivoaa kaikenlaisia konflikteja, myös Fidesz-puolueen sisäisiä, kuten oppositiofoorumeilla on päätelty hänen viime aikoina julkaisemistaan laajoista, kiukkuisista artikkeleista. Tuoreimmassa tällaisessa, jota Zsófia Mihancsik äskettäin kommentoi Galamus-sivustolla, Schmidt purkaa närkästystään ”vuoteen 1968 juuttuneiden” ”vasemmistoliberaalien henkistä terroria” kohtaan. Nämä ”vakaumukselliset antinationalistit”, joista osa on ulkomaalaisten Tiedättehänkeiden palkkalistoilla, halveksivat kaikkea unkarilaista ja siksi toimivat Unkarin etua vastaan. Schmidt syyttää katkerana ministeri Lázária, joka ei hänkään ymmärrä tilanteen vakavuutta. Ilmeisesti Schmidtillekään ei ole vielä käynyt selväksi, että Orbánin järjestelmän liikkeellepanevana voimana ei ole mikään ideologia, ei edes kansallis-oikeistokonservatiivinen.)

Metodistien isännöimä muistokonferenssi on jo nimensä puolesta protesti tätä vuoteen 1944 keskittyvää virallista muistelupolitiikkaa vastaan. Sen otsikkona on nimittäin Kamenets-Podolskista Auschwitziin, ja nimen alkuosa viittaa vuoden 1941 tapahtumiin, aikaan, jolloin Unkari ei ollut Saksan miehittämä alusmaa vaan muodollisesti vapaa liittolainen, jota Saksa ei vielä millään tavalla vaatinut tai painostanut osallistumaan juutalaiskysymyksen ”lopulliseen ratkaisuun”. Vuosina 1939–1941 Unkarissa oli tosin jo säädetty syrjiviä juutalaislakeja, mutta varsinaista fyysistä vainoa ja väkivaltaa ei siellä vielä juurikaan ollut nähty, ja siksi sinne oli suhteelliseen ”turvaan” paennut Saksan miehittämiltä alueilta arvioiden mukaan jopa 10.000–20.000 juutalaista. Näistä osan olivat Unkarin viranomaiset sulkeneet internointileireihin, osa taas piileskeli maassa väärennettyjen papereiden turvin.

Tuon ajan Unkarissa vallitsi laaja yksimielisyys ”juutalaiskysymyksen” todellisuudesta, vain sen suhteen mielipiteet erosivat, millä keinoilla kysymys pitäisi ratkaista. Oli ilmeistä, että suuri osa kansasta ja vallanpitäjistä ei halunnut maahan ainakaan lisää juutalaisia, ja erityisesti ”itäjuutalaisten” tai ”galitsialaisten” maahanmuutto oli helppo esittää uhkana kansakunnan ja valtion turvallisuudelle. Tämän johdosta viranomaiset vuonna 1941 panivat toimeen laajoja ratsioita ”kansalaisuudettomien” henkilöiden löytämiseksi ja poistamiseksi maasta. Vaikka virallisesti selitettiin kyseessä olevan poliittisesti epäluotettavan aineksen poistaminen, käytännössä Unkarin poliisivoimat – lähinnä pääkaupungissa sekä äskettäin Unkarin yhteyteen palautetussa Taka-Karpatiassa (nykyisen Ukrainan puolella rajaa) – keskittyivät ratsaamaan juutalaisia. Haaviin jäi pakolaisten ohella sellaisia Unkarin juutalaisia, jotka itse asiassa olivat asuneet Unkarissa koko ikänsä ja pitivät itseään täysin unkarilaisina mutta eivät olleet jostain syystä saaneet kansalaisuuspapereitaan ajoissa hoidetuksi järjestykseen. Tiedetään myös poliisien pidättäneen niitäkin juutalaisia, joiden kansalaisuuspaperit olivat täysin kunnossa.

Pidätetyt juutalaiset pakattiin raa’asti karjavaunuihin ja rahdattiin Kőrösmezőn internointileirille. Sieltä heidät kyyditettiin, edelleenkin epäinhimillisissä oloissa, rajan taakse Ukrainan Kamenets-Podolskiin, saksalaisten juurikään miehittämälle alueelle. Hämmentyneet SS-joukot, joiden kanssa ilmeisesti ei ollut sovittu tällaisesta karkotustoimesta, ratkaisivat tästä syntyneet huolto-ongelmat lopulta paikallisesti joukkomurhaamalla tulokkaat paikallisten juutalaisten ohessa; on arvioitu, että yli 20.000 surmatusta vähintään puolet oli Unkarista karkotettuja. Jotkut pääsivät pakenemaan takaisin Unkariin ja tuomaan sikäläisille juutalaisyhteisöille tiedon tapahtumista. Pieni mutta päättäväinen joukko Unkarin älymystöä ja poliitikkoja – esimerkiksi konservatiivinen katolilainen Margit Slachta, aikoinaan Unkarin parlamentin ensimmäinen naiskansanedustaja – sai sitten painostuksellaan kyyditykset loppumaan.

Kamenets-Podolskin tapahtumat olivat monien mielestä Unkarin holokaustin alkusoitto, ensimmäinen viisinumeroisen uhrimäärän vaatinut joukkomurha ja vuoden 1944 Auschwitz-kyyditysten eräänlainen logistiikkaharjoitus. Niistä voidaan tehdä myös kaksi johtopäätöstä, jotka ovat äärimmäisen kiusallisia Horthyn Unkarin puolustajille: ensinnäkin selvää on, että juutalaisten joukkomurhaa ei voida lykätä yksin saksalaisten niskoille, ja toiseksi Kamenets-Podolskin kyyditysten keskeyttäminen todistaa, että Unkarin vallanpitäjät hyvin tiesivät, miten Kolmannessa valtakunnassa ”juutalaiskysymys” ratkaistaisiin. Kuvaavaa onkin, että juuri Kamenets-Podolskista (Mária Schmidtin ”Kohtaloiden talon” ohella) tuli tämän holokaustin muistovuoden virallisen juhlinnan  kompastuskivi: kun valtion perustaman uuden Veritas-historiantutkimusinstituutin johtaja Sándor Szakály meni möläyttämään, että Kamenets-Podolskin operaatiossa oli kyseessä vain tavallinen muukalaispoliisitoimi, Unkarin suurin juutalaisyhteisö Mazsihisz hermostui eikä edelleenkään halua olla mukana Orbánin hallituksen virallisissa holokaustin muistovuoden järjestelyissä.

Pieni vaihtoehtokonferenssi, jolla kuitenkin on huomattavia kansainvälisiä tukijoita, tuo monella tavalla näkyviin Unkarin nykyisen poliittisen elämän kipupisteet. Kysymys ei ole nyt minkään kansan ”kollektiivisesta syyllisyydestä” (tai syyttömyydestä) vaan siitä, että järjestelmässä, jossa sananvapaus ei kunnolla toimi, ei myöskään kansakunnan historiallisessa muistissa pitkään muhineita ongelmia pystytä (edelleenkään) käsittelemään.


Kansallispäivän jälkipuintia

elokuu 22, 2014

Elokuun 20:ntenä juhlivat molemmat suurimmat heimokansamme. Virolaiset muistelevat itsenäisyyden palauttamista ja niitä hurjia päiviä, kun Lennart Meri Tuglas-seuran tiloista Helsingistä käsin rakensi uuden Viron valtion yhteyksiä ulkomaailmaan. Unkarilaiset viettävät kansallispäiväänsä, Pyhän Tapanin päivää (joka etenkin sosialismin aikaan tunnettiin myös perustuslain sekä uuden leivän juhlana). Kuten tässä blogissa on ennenkin ollut esillä, juhlaan kuuluu pyhäinjäännöksen, väittämän mukaan pyhälle Tapani-kuninkaalle kuuluneen muumioituneen oikean käden kantaminen juhlakulkueessa keskikaupungilla. Historian harrastajat käyvät vuosittaista ideologiavääntöään siitä, oliko Tapani kristilliseen Eurooppaan liittyvän yhtenäisen, uppounkarilaisen kansakunta-yhteisön perustaja vai varhainen monikulttuurisuuden apostoli – hänen kirjoittamansa, tai hänen nimissään kirjoitetut ”Opastukset” prinssi Imrelle (Szent István intelmei) sisältävät myös kohdan, jonka mukaan ”valtakunta, jossa on vain yhdet tavat ja yksi kieli, on heikko ja horjuva”, ja siksi muukalaiset on otettava vastaan ja heitä suosittava, valtakunnan rikastamiseksi. Vähemmän hardcore-väelle tarjolla on aina ilotulitus, jota seuraamaan kansa pakkautuu Budapestin keskustassa Tonavan rantapenkereille.

Ja tietenkin kansallispäivän kunniaksi jaetaan valtion korkeimmat kunniamerkit. Tänä vuonna kunnon metakka on noussut Imre Kertészin, Unkarin ainoan Nobel-palkitun kirjailijan, palkitsemisesta. Siltä varalta, että joku ei muistaisi, kenestä on kysymys: Kertész nousi maineeseen suomeksikin ilmestyneellä, (osittain) omaelämäkerrallisella romaanillaan Kohtalottomuus (Sorstalanság), joka koruttomasti, kauhuilla mässäilemättä kertoo Auschwitzin kuolemanleirille joutuneen nuoren pojan tarinan. Vähäeleisesti ja saarnaamatta olemassaolon peruskysymyksiä ja pahan banaaliutta luotaava tarina voidaan tietenkin lukea monella tapaa, ja Unkarissa selvästikin monet lukivat sitä unkarilaisen antisemitismin linssin lävitse, moraalittomana, aatteettomana ja isänmaattomana tekstinä, josta puuttui se oikea unkarilaisuuden paatos. Kertészin Nobel-palkinto sai tietyt piirit Unkarissa älähtämään: kun vihdoinkin se Nobel meille tuli, miksi ei oikealle unkarilaiselle kirjailijalle? Kuten muuan kirjallisuudentutkijakollega pirullisesti huomautti: nyt olisi konservatiiveille kelvannut jopa Péter Esterházy, tuo hienon aatelissukunsa perinteitä ja muitakin perinteisiä arvoja rienaava käsittämätön postmodernisti, joka sentään ei ole juutalainen…

Kertész on jo vuosikausia asunut Saksassa ja siirtänyt sinne myös oman henkilökohtaisen arkistonsa. Hänen tiedetään suhtautuvan kriittisesti nykyiseen hallitukseen: pari vuotta sitten hän Le Mondelle antamassaan haastattelussa (unkarinnos täällä) vertasi pääministeri Viktor Orbánia Hamelnin pillipiipariin, joka on lumonnut kansan ja johdattaa sitä takaisin Kádárin aikaan, ellei peräti 30-luvulle. Vanha kirjailija kertoi ahdistuvansa Unkarin ilmapiiristä, jossa hänet on lokeroitu ”juutalaiseksi” (siis: ei-unkarilaiseksi) ja jossa ”järjellä ei enää ole kansalaisoikeuksia”. Siksipä oppositioviestimet perin juurin hämmentyivät kuullessaan, että Kertész olisi ottamassa vastaan Pyhän Tapanin kunniamerkin. Näitä Maria Teresian perustamia kunniamerkkejä jakoi 1930-luvulla valtionhoitaja Horthy muun muassa Göringille ja Ribbentropille, sodan jälkeen kunniamerkki lakkautettiin, mutta 2011 se perustettiin uudelleen, Unkarin valtion korkeimmaksi kunnianosoitukseksi, joka myönnetään erityisistä henkilökohtaisista ja kansainvälisistä ansioista. Vuonna 2013 Pyhän Tapanin ritarimerkin saivat olympiauimari Krisztina Egerszegi ja yhtenä ”euron isänä” tunnettu unkarilaissyntyinen belgialainen pankkimies Sándor Lámfalussy, tänä vuonna vuorossa olivat sitten kuuluisan kuution keksijä Ernő Rubik – sekä Nobel-kirjailija Kertész.

Pääministeri Orbán onnittelee kunniamerkin saajaa. ATV-uutissivuston kuva.

Kertész, joka ei ole vain pitkästi yli 80-vuotias vaan myös pahasti sairas mies – hän potee Parkinsonin tautia ja  parin vuoden takaisessa haastattelussaan sanoi joutuvansa jo etsimään sanoja – on elänyt viime vuodet eristyksissä julkisuudesta. Kunniamerkin johdosta hän ilmoitti, vaimonsa välityksellä, että ottaa kunniamerkin vastaan ”konsensuksen luomiseksi”. Oppositiofoorumeilla johtopäätös on ollut selvä: vanhaa ja sairasta miestä, joka ei  enää kenties täysin ymmärrä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, käytetään hyväksi. (Kenties vähän samantapainen juttu kuin pääministeri Orbánin ja Saksan entisen liittokanslerin Helmut Kohlin taannoinen tapaaminen, jonka yhteydessä Kohlin kerrotaan onnitelleen Orbánia tämän vaalivoiton johdosta. Kohl on myös hyvin sairas mies,  istuu halvaantuneena pyörätuolissaan ja pystyy kommunikoimaan vain vaimonsa avustuksella – jota Kohlin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet lapset ovat syyttäneet vanhan kanslerin hyväksikäyttämisestä.) Kun Unkarin holokaustin muistovuosi on muuten mennyt pipariksi, saksalaismiehityksen muistomerkistä noussut nolo skandaali ja juutalaisjärjestöt kieltäytyneet yhteistyöstä muistovuosihankkeissa, kansakunnan julkisivua pyyhitään nyt vanhalla nobelistilla.

Mutta samalla, kun hallitus palkitsee kuuluisan kirjailijan, sen on toisella kädellä annettava jotain niille piireille, jotka Nobel-palkinnosta saakka ovat pitäneet Kertésziä vain yhtenä ”holobisneksen” mannekiineista, niiden salaperäisten ja pahantahtoisten epä- ja ylikansallisten tahojen edustajana, jotka haluavat vain nöyryyttää unkarilaisia ja loppumattomiin kiristää näiltä vahingonkorvauksia ja anteeksipyyntöjä. Näille piireille Kertész ei ole ”unkarilainen” vaan ”unkarilaissyntyinen” kirjailija, ja usein hänestä puhutaan Imre Kertészinä, siis etu- ja sukunimi ulkomaalaisessa, ei unkarilaisessa järjestyksessä; näin Unkarissa usein tehdään sen osoittamiseksi, että unkarilaista nimeä kantava henkilö ei oikeasti ole unkarilainen. (Näin tekevät myös opposition edustajat ja hallituksen arvostelijat, joille entinen Hollywood-tuottaja ja nykyinen valtion filmikomissaari Andy (Andrew) Vajna ei vahingossakaan ole Vajna András.)

Siispä Unkarin valtion ansioristi myönnettiin kansallispäivän johdosta muiden muassa kirjallisuudentutkija Mihály Takarólle, joka 444.hu-sivuston mukaan on ”maamme muka-äärioikeistolaisen kirjallisuuden tärkeimpiä ideologeja”. Takaró, jonka poliittinen kanta lienee lähinnä Jobbikia, on kunnostautunut etenkin Horthyn Unkarin puolifasististen ja antisemitististen kirjailijoiden maineenpalauttajana. Hänen suosikkejaan ovat Albert Wass, järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarin oikeistopiirien jalustalle nostama transilvanialainen upseeri ja herrasmies,  kansallismielisten historiallisten romaanien kirjoittaja, joka sodan jälkeen (poissaolevana, Wass vietti pitkän elämänsä loppukymmenet Amerikassa) tuomittiin Romaniassa sotarikoksista kuolemaan, toinen transilvanialainen József Nyirő, Szálasin ”nuoliristiläisparlamentin” jäsen ja Goebbelsin avoin ihailija, sekä Cécile Tormay, 1920- ja 30-lukujen varhaisfasisti, joka vuoden 1918 neuvostotasavaltaa kuvaavassa päiväkirjaromaanissaan Bujdosó könyv sysää koko punaisen terrorin juutalaisten syyksi. (Tormay oli muuten aikansa kuuluisimpia (puoli)julkilesboja, mutta ilmeisesti reilun juutalaisvihan ansiosta myös Unkarin nykyinen homokammoinen äärioikeisto pystyy ummistamaan silmänsä sankarittarensa yksityiselämälle.) Takarón mielestä Imre Kertész ei tietenkään ole oikea unkarilainen, ja tämän hän on kohdeyleisönsä riemuksi tuonut julki useaan otteeseen.

Galamus-sivustolla Ágnes Huszár toteaa hyytävästi, että hallitus näköjään jakelee kunnianosoituksia sekä sinne että tänne, niin järjetöntä kuin onkin antaa virallista tunnustusta sekä tietynlaisille arvoille että näiden arvojen avoimelle kiistämiselle yhtaikaa. Tällainen sulle-mulle-periaate ei ole ”kohtuullisuutta” eikä ”tasapainoisuutta” vaan pelkästään kyynistä ja epäuskottavaa toimintaa. Niinpä niin, mutta pahoin pelkään tämän strategian silti toimivan, niin hyvinhän me ihmiset osaamme suodattaa uutiset ja ottaa vastaan vain itsellemme mieluiset asiat.


Päivystävä älymystö analysoi

heinäkuu 23, 2014

En millään malta olla jatkamatta kahdessa edellisessä blogissa käsitellyn muistomerkkijupakan jälkipuintia. Vuoden 1944 saksalaismiehityksen muistomerkki, jonka Unkarin hallitus pitkällisten protestien jälkeen rakennutti Budapestin Szabadság térille kuin varas yöllä ja ”etävihki” – pääministeri antoi julkilausuman, jolla ikään kuin korvattiin nolon julkisuuden pelossa pitämättä jätetyt paljastajaisseremoniat – nimittäin nostattaa jatkuvasti keskustelua. Kielentutkijana minusta kiintoisinta on, että, kuten pilpul.net-blogin päivystävä hebreisti huomautti, koko muistomerkkiskandaalin ydin ilmenee kauniisti juuri muistomerkin teksteissä ja kiistellyissä käännöksissä.

Muistomerkin yläosassa, kreikkalaisen pylväikön päätykolmiossa, jonka kehikossa oudosti ja tyylirikkoisesti sojottavat teräslevyn niitit, lukee (kuten oppositioviestimien grafiikka-asiantuntijat irvailevat: kököllä ilmaisfontilla tulostettuna) ei esimerkiksi ”Natsien hirmuvallan uhrien muistoksi surevalta kansakunnalta”, vaan ”Saksalaismiehityksen uhrien muistomerkki”. (Jotenkin tulee mieleen 1980-luvulla Helsingissä Kaisaniemen puiston kivimuuriin ruiskaistu minimalistis-syvällinen graffiti: TÄÄ ON KIVI.)

muistomerkki

Mutta tämä teksti on ainoastaan unkariksi, ja muistomerkin pystyttäjät ovat varman varmistamiseksi halunneet valistaa muistomerkin tarkoituksesta myös muunkielisiä paikalla kulkijoita. Siispä yhden katkenneen pylvään päähän on veistetty Az áldozatok emlékére (‘Uhrien muistolle’), ja tämän tekstin käännökset on hakattu vieressä olevaan muurinkappaleeseen englanniksi, hepreaksi, saksaksi ja venäjäksi.

(Kuva nyest.hu-portaalin artikkelista.)

Monien omatekoisten eksperttien lisäksi nyest.hu-portaalin kieliasiantuntijat ovat ryhtyneet selvittämään, mikä käännöksissä oikein mättää. Törkein virhe on tietenkin hepreankielisessä tekstissä, jonka sanat ovat väärässä järjestyksessä, koska ilmeisesti kivenhakkaaja on joutunut omavaltaisesti jakamaan yhdelle riville kirjoitetun tekstin kahtia eikä ole tiennyt tai tajunnut, että hepreaa luetaan oikealta vasemmalle. Niinpä fraasin alkuosa on joutunut loppuosan alapuolelle, ja kokonaisuus on järjetön. Muuten nyest.hu:n artikkelissa päivystävä lingvisti László Kálmán päätyy samansuuntaiseen mielipiteeseen kuin pilpul.net-blogisti: heprealaisen tekstin sana korban ‘uhri’ ei sinänsä ole aivan väärä tässä yhteydessä, mutta kuulostaakseen luontevalta se vaatisi jonkin määritteen kertomaan, minkä tai kenen uhreista on kysymys.

Heprealaisessa tekstissä on kuitenkin muitakin kiintoisia ongelmia. Kálmánin (tai hänen konsultoimiensa asiantuntijoiden) mukaan hepreankielisessä tekstissä oudoksuttaa siinä käytetty ns. raamattuheprealainen kirjaintyyppi. Näitä kirjaimia, jotka tunnistaa viivojen paksuuden vaihtelusta, käytetään perinteisissä uskonnollisissa teksteissä (sekä jiddišin kielessä, mutta kuka hyvänsä kielitaitoinen tietenkin näkee tekstistä heti, että se ei ole jiddišiä), nykyheprealaisissa kirjaimissa taas viivat ovat normaalisti tasapaksuja. Vanhan kirjaintyypin käyttäminen muistomerkissä panee lukijan odottamaan viittausta klassisiin pyhiin teksteihin. Kielellisesti kuitenkaan teksti ei ole arkaisoivaa raamattuhepreaa, vaan sekä korban-sanan käyttö modernissa ‘katastrofin tai rikoksen uhrin’ merkityksessä että syntaktisesti modernimman tyyppinen omistusrakenne viittaavat nykyhepreaan. Ja toisaalta korban-sanan oikeinkirjoitus ei mene aivan nykyheprean sääntöjen mukaan…

Englanninkielisestä tekstistä puuttuu oudosti määräinen artikkeli. In memory of the victims tuntuisi luontevammalta, koska muistomerkin tarjoaman kontekstin (Saksan kotkan, vuosiluvun 1944, Unkarin valtakunnanomenan) pitäisi tehdä selväksi, että tässä on kysymys tietystä historiallisesta tapahtumasta. Sitä paitsi määräinen artikkeli az on myös unkarilaisessa alkutekstissä, ja sitä tarjoaa jopa Google Translate (kyllä, kokeilin!). Venäjänkielinen v pamjat’ žertvam ei ole kieliopillisesti aivan mahdoton mutta Kálmánin haastattelemien venäjäntaitajien mukaan kuitenkin jotenkin outo, vähän kuin suomeksi sanottaisiin ”muistoksi uhreille”. Luontevampi olisi v pamjat’ o žertvah, sananmukaisesti ”muistoksi uhreista”. (Ja kyllä, sitäkin tarjoaa Google Translate, mainettaan parempi.)

Mutta mitä tämä kaikki kertoo? Samaa kuin muistomerkin katastrofaalinen mauttomuus, jota kilvan päivittelee koko Unkarin älymystö. Muoviselta näyttävä imelänkaunis enkelipoika, jonka pinnasta patinointi irtoilee (siitä jouduttiin jo ensimmäisenä päivänä vesisuihkulla pesemään mielenosoittajien heittelemiä kananmunia), kipsisen näköiset pylväät, joiden päällä kököttää niitattujen teräslevyjen reunustama päätykolmio, ja rujo sulkasatoinen kotka luovat yhdessä ainutlaatuisen hajuvesi-lihapulla-kermavaahtoefektin. Arkkitehtuuria ja kuvanveistotaidetta ymmärtävät ovat myös ankarasti arvostelleet koko muistomerkin mittasuhteita – se on typerän iso mutta ei tarpeeksi iso tehdäkseen kunnollisen monumentaalista vaikutusta, eikä sen sijoitus nykyiselle paikalleen toimi. Kokonaisuus näyttää juuri siltä, mitä se ilmeisesti onkin, eli hätäisesti ja taitamattomasti kokoon paiskatulta.

Ja mitä tämän taitamattoman hutiloinnin takana piilee? Toisaalta törkeää itsevarmuutta: mehän tehdään niin kuin halutaan! Pääministeri Orbán ilmoitti jo kuukausia sitten, ettei hänellä ole ”pelivaraa” muistomerkin suhteen eikä aikaa tai mahdollisuuksia ryhtyä laajempaan kansalaiskeskusteluun, jota eri tahot kilvan vaativat. Ja kun opposition ja älymystön suunnalta kuuluva ininä ei lakannut, huhtikuussa pääministeri jyräytti: ”Tämä taideteos on moraaliselta kannalta, ilmaisurakenteensa historiallisen sisällön suhteen täsmällinen ja virheetön.”

Ja toisaalta: luimistelevaa, lapsellista vastuun pakoilua. Muistomerkki tuodaan paikalleen yön ja poliisisaattueen turvin ja julistetaan pystytetyksi pääministerin kansliasta käsin, ettei kenenkään tarvitse asettua alttiiksi kananmunasateelle. Muistomerkin tekstit muotoillaan mahdollisimman löysästi ja pelkurimaisesti – kuten pilpul.net-blogisti huomasi, oikeastaan kaikki käännösongelmat voidaan palauttaa siihen, että tekstissä yritetään kouristuksenomaisesti välttää ilmaisemasta, kenen tai minkä uhreista on kyse. Ja kun tekstien ja käännösten laatu saa asiantuntijat älähtämään, mitä tekee toimeksiantaja eli Unkarin hallitus? Julkaisee verkkosivuillaan virallisen julkilausuman, jolla syy työnnetään valtion kääntäjä- ja käännöslautakunnan (OFFI) niskoille. ”Tekstien käännökset neljälle vieraalle kielelle laati OFFI (pääministerin kanslian sekä Unkarin tiedeakatemian toimeksiannosta). Vieraskielisten tekstien kieliopillisen oikeellisuuden OFFI vahvisti liitteenä olevilla asiakirjoilla.”

OFFIn rooliin tässä jupakassa puolestaan puuttui Unkarin ammattimaisten käännöspalvelujen tarjoajien liitto Proford. Nyest.hu-portaalin julkaisemassa kannanotossa Proford valittaa OFFIn saavuttamaa monopoliasemaa ja vetoaa päättäjiin, että virallisten käännösten vahvistamiseen kehitettäisiin ajanmukaisempi ja eurooppalaisissa oloissa paremmin toimiva ratkaisu. Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, missä tutkinnon suorittaneet valantehneet kielenkääntäjät ovat oikeutettuja itse takaamaan käännöstensä oikeellisuuden, Unkarissa valtion omistamalla OFFIlla on yksinoikeus virallisten käännösten vahvistamiseen. Ja kuten muistomerkkimunaus osoittaa, tästä on ikäviä seurauksia.

Tässä siis syy, miksi päivystäviä filologeja, kielen- ja kulttuurintutkijoita tarvitaan pohtimaan sitä kuvaa, jonka julkinen valta kuvan ja sanan keinoin itsestään rakentaa. Tietenkin voisi ja pitäisikin kirjoittaa myös siitä, mikä välittömästi tuntuu kansalaisten kukkarossa, mahassa ja selkänahassa eli esimerkiksi valtion taloudesta. (444.hu-uutissivuston mukaan Brysselistä ei sitten huhtikuun ole maksettu Unkarille EU-tukia, koska niiden käytössä on ollut epäselvyyksiä. Virallisesti rahahanoja ei ole vielä suljettu tai tukia jäädytetty, mutta käytännössä tilanne on aivan sama: Brysselistä ei tule rahaa, koska tähänastisia tukia ei ole käytetty tai niiden käytöstä ei ole raportoitu niin kuin pitäisi, ja jos näin jatkuu vielä muutaman kuukauden ajan, tulossa voi olla ihan oikeita ongelmia.) Mutta itse asiassa pieni taidehistoriallinen tai filologinen analyysi antaa aivan yhtä hyvän kuvan siitä, mikä Unkarissa tällä hetkellä on pielessä.