Pieni viikonloppukimara

maaliskuu 9, 2019

Viikonloppua, hyvät lukijat!

Unkarissa ja Euroopassa jatkuu spekulointi sen ympärillä, näyttääkö europarlamentin konservatiiviryhmä EPP lopultakin ovea Viktor Orbánin Fidesz-puolueelle tai päättääkö Fidesz itse lähteä ulos ennen tätä, ja jos päättää, kenen joukkoihin se liittyy. Orbán itse on kommentoinut tilannetta hupaisalla ilmauksella csigavér, joka kirjaimellisesti merkitsee ‘etananveri’ ja varsinaisesti jotain sen tapaista kuin ‘kanan villat!’ tai ‘eipä olla millänsäkään’; nyt ei kuulemma kannata hosua eikä hätäillä. Samaan aikaan perinteikkään, lakkautetun konservatiivilehden nimen Magyar Nemzet napannut hallituksen äänitorvi nimettömässä pääkirjoituksessaan vaatii Fidesztä eroamaan EPP:stä, joka ei enää ole Helmut Kohlin puolue vaan sosialistien ja ”liberaalien” liittolainen, joka yhdessä näiden kanssa haluaa toteuttaa ”György Sorosin kuumehoureen”:

EPP ei enää puolusta kansakuntaa, ei kristinuskoa, ei perinteistä perhemallia, eikä mitään nimeltä mainittavaa eurooppalaista perinnettä. EPP:stä on nyt tullut sairaan liberalismin palvelija. Johtui se sitten pelosta, rahasta, vakaumuksesta tai läntisen lehdistön aggressiivisesta painostuksesta – yhdentekevää.

Lähipäivinä siis luvassa kannunvalannan ohella lisää kansallismielistä kaunopuheisuutta. Ulkoministeri Szíjjártó ehti jo julistamaan, että missään nimessä Unkari ei ainakaan suostu EPP:n Manfred Weberin vaatimuksiin ja pyydä anteeksi. ”Anteeksi pyytäköön se, joka on itse valehdellut toisesta.” Ilmeisesti kuitenkin alkuperäisestä suunnitelmasta jatkaa Brysselin haukkumista (kuitenkin siten, että julisteissa EPP:n Junckerin rinnalle vaihdetaan sosialistien Timmermans) on luovuttu: kansliaministeri Gergely Gulyásin ilmoituksen mukaan maaliskuun 15:nnesta lähtien kampanjan pääaiheena on oleva ”perheiden suojeleminen”.

***

Niin, ne ikuiset perhearvot! Niistä on puhuttu myös kansainvälisen naisten päivän yhteydessä. Naistenpäivähän on alun perin sosialistisen nais- ja työväenliikkeen piirissä syntynyt merkkipäivä, jota Neuvostoliiton luhistumiseen saakka vietettiin virallisesti ennen kaikkea ns. itäblokin maissa. Käytännössä keskeisintä oli monin paikoin se, että kunhan työtätekevien naisten tärkeää yhteiskunnallista panosta oli juhlistettu ojentamalla perheen tai työpaikan naisille kukkia tai makeisia, voitiin sekä naisten että etenkin miesten kesken aloittaa perinteinen juhlapäivän työmaajuopottelu. Reaalisosialismin kukistuminen idässä ja tasa-arvoaatteen valtavirtaistuminen lännessä ovat laimentaneet naistenpäivän alkuperäisen poliittisen sisällön, ja paikoin se näyttää jo kilpailevan äitienpäivän kanssa äitelässä tunteellisuudessa.

Näin ainakin Unkarissa, missä ”Nuorten perheellisten klubi” FICSAK (Fiatal Családosok Klubja) juhlisti naistenpäivää merkillisellä propagandajulkaisulla, otsikolla ”Naisen sielu miehen silmin” (!). FICSAK mainostaa itseään nuoria perheitä tukevana (ja nuoria ihmisiä perheen perustamiseen kannustavana) kansalaisjärjestönä. Sitä johtaa Nóra Király, joka FICSAKin sivuston kertoman mukaan on viiden lapsen onnellinen äiti; 444.hu tietää lisäksi kertoa, että hän on Fidesz-puolueen edustajana Újbudan eli Budapestin 11. kaupunginosan alipormestari. ”Kansalaisjärjestö” FICSAK lienee sekin, kuten asia ilmaistaan, ”lähellä” Fidesz-puoluetta. Ja mitä kätkeekään naistenpäivän juhlajulkaisu?

Verbaalista sokeria ja suklaata, välillä vähän raikkaampaa, välillä vähän tunkkaisempaa. Kullakin sivulla tai aukeamalla isossa valokuvassa poseeraava herra – joukossa on ministereitä, valtiosihteerejä ja muita poliitikkoja, mutta myös taiteilijoita, urheilijoita ja liikemiehiä – esittää naistenpäivän johdosta jonkinlaisia pieniä juhlapuheita naisten kunniaksi. Jotka ovat kauniita ja ihania, ikuisesti arvoituksellisia, monikasvoisia ja mystisiä, aina rakastavia ja anteeksi antavia, uupumatta uurastavia mutta salaperäisyydellään lumoavia, elämää luovia ja ylläpitäviä olentoja, ah, oh. Kenties kammottavinta settiä (kilpailu on kyllä kova) tarjoaa vanha ystävämme, hallituskoalition pienen sivuvaunupuolueen kristillisdemokraattien maireahymyinen kärkihahmo, varapääministeri Zsolt Semjén:

tiszteltholgyeim

”Arvoisat naiset!
Kristillisdemokraattinen poliitikko on onnekkaassa asemassa. Aikamme taisteluissa, joita ei suinkaan käydä leppeästi kypäränsilmikko auki, meille tarkkana kompassina toimii luomakunnan järjestys, jota ilmaisevat pyhä Sana sekä kirkon kaksituhatvuotinen opetus. Tämä opetus määrää selkeästi miesten ja naisten omat elämäntehtävät, heidän varmimman tiensä elämän täyttymykseen, ja tämän tien voidaan nähdä kulkevan läheisessä yhteistyössä mutta ei samaa rataa. Ei puhettakaan mistään universaalista muotista, johon haluaisimme pakottaa kaikki, mutta ei myöskään valheellisesta ja keinotekoisesta tasa-arvoilusta, josta seuraa kummankin sukupuolen vaikea vääristyminen. Naisten elämänura kulkee uskomme mukaan ensisijaisesti äitiyden kautta, mikä mahdollistaa ainutlaatuisen osallisuuden luomisen mysteeriin. Kahden sukupuolen erilaisten elämäntehtävien todeksi eläminen tekee mahdolliseksi sen purkamattoman liiton, joka edelleenkin tarjoaa terveimmät puitteet lasten kasvatukselle – perheen mysteerin.
Kiitos rakkaudestanne ja huolenpidostanne!”

Kiitos itsellesi, Zsolt-setä. Onpa hienoa, että sinulla on tarkka moraalinen kompassi, joka sallii oppiarvon hankkimisen plagioimalla tai uhanalaisten eläinlajien metsästyksen (vuonna 2011 Semjén luonnonsuojeluväen kauhuksi ehdotti useiden suojelulistalla olevien lajien metsästyksen sallimista) mutta suojelee väärältä ja keinotekoiselta tasa-arvoilulta. Eikä tietenkään mitään puhetta sellaisista asioista kuin palkkaerot, syrjintä tai perheväkivalta, koska mysteeri. Ellei aikamme homofobinen ”Aito avioliitto” -agenda olisi tässä tekstissä niin sakeana läsnä, niin sanoisin, että tämä ei enää ole edes 1930-lukua vaan setä on palannut oikopäätä 1800-luvulle.

***

Tämän jälkeen piti kertomani Unkarin Tiedeakatemian ympärillä käydystä taistelusta, joka päättyi jonkinlaiseen sangen vähän rauhoittavaan kompromissiratkaisuun: Akatemian tutkimuslaitosverkosto periaatteessa säilyy mutta siirtyy erillisen säätiön hallintaan. Mutta palaan siihen ehkä tuonnempana ja lopetan tämän postauksen aiheeseen ”naurua kyynelten läpi”.

Unkarin sairaaloiden kammottava tila on ollut tässäkin blogissa monesti esillä. On järkyttävää pulaa sekä henkilökunnasta ja laitteista että perustarvikkeistakin, desinfiointiaineesta ja sideharsosta vessapaperiin ja liinavaatteisiin. Somessa kiertää säännöllisesti kauhutarinoita tosielämästä: milloin on potilashuoneen katto romahtanut potilaiden niskaan, milloin löytyy sairaalan asiakasvessasta siellä pari päivää lojunut vainaja, milloin kertoo kommenttiketjussa potilaan omainen, miten hoitajat eivät pystyneet siivoamaan potilashuoneen lattialta mahatautiin sairastuneen potilaan oksennusta (osaston ainoan mopin oli siivooja vienyt lukkojen taakse, ettei sitäkin varastettaisi) vaan vain peittivät sen vanhalla lehdellä. Järkyttävimmältä tuntuvat ne hätähuudot, joita silloin tällöin ilmestyy Facebook-syötteeseeni: jonkun tuttavantuttavantuttavan omainen on joutumassa leikkaukseen ja hänelle tarvitaan senjasen tyyppistä verta, eli ilmeisesti veripalvelukaan ei Unkarissa kunnolla toimi.

Vaihtelun vuoksi 444.hu-sivusto on käynnistänyt juttusarjan otsikolla ”Sairaala nauraa”. Tällä tunnuksella pyydetään yleisöä lähettämään hupaisia tarinoita Unkarin terveydenhuollon arjesta, ja muutamia uskomattomia kertomuksia ja kuvia on jo kertynyt. Budapestin Heim Pál -lastensairaalassa joku henkilökunnan edustaja ilmeisesti pyörittää sivubisneksenään yksityistä lihakauppaa ja säilyttää urologiaosaston käytävän jääkaapissa makkaroita, kyljyksiä ja leikkeleitä, joita punnitaan asiakkaille potilashuoneen vauvavaa’alla. (Voi hyvin kuvitella, että sairaaloiden henkilöstö ei tule toimeen varsinaisella palkallaan. Yksityisen lihamyynnin harjoittaminen tuntuu silti jotenkin sympaattisemmalta kuin valitettavan tavanomainen ns. kiitollisuusrahan eli lahjusten vastaanotto.)

Budapestilaisen Honvéd-sairaalan plastiikkakirurgian osastolla ikkunoista ja parvekkeiden ovista oli poistettu kahvat (väittämän mukaan joko lämmityskulujen säästämiseksi tai itsemurhien estämiseksi), joten ilma oli erilaisten eritteiden, veren ja sairaalaruoan hajusta niin sakeana, että epätoivoiset potilaat salakuljetuttivat omaisillaan kotoa kahvoja, joilla sitten hoitajien silmän välttäessä availivat ikkunoita ja salatuulettivat. Egerin kaupungissa puolestaan sairaalan tapaturmapoliklinikalla 6-7 tuntia odottelemaan joutunut lukija ”Tibor” kiinnitti huomiota tippatelineeseen, jonka nostovarsi oli murtunut ja kekseliäästi korjattu kipsaamalla.

Eipä voi kuin toivottaa tippatelineelle ja koko Unkarin terveydenhuoltojärjestelmälle pikaista paranemista!


Protesteja suuntaan ja toiseen

maaliskuu 4, 2019

Viimeksi kuvailemani pelottelujulisteet, joissa Jean-Claude Junckerin takaa virnistää György Sorosin häijy naama valmiina päästämään maahanmuuttajien tuhotulvan Unkarin kimppuun (”Teilläkin on oikeus tietää, mitä Brysseli kaavailee!”), ovat nyt ehtineet Unkarin kaduille. Myös meemit ja kuvat vaihtoehtoisista tai vandalisoiduista julisteista ovat alkaneet kiertää somessa.

momentumplakat.jpeg

Momentum-oppositiopuolueen versioissa ”teilläkin on oikeus tietää”, että joka kuudes unkarilaislapsi syntyy ulkomailla [siis: nimenomaan nuoret lapsiperheet ja lisääntymisikäiset ovat viime vuosina lähteneet maasta suurin joukoin], että Viktor Orbán on Unkarin rikkain mies ja että yli 400 sairaanhoitopiiristä puuttuu perhelääkäri, Unkarin terveydenhuoltojärjestelmän kulmakivi.

joga-van-trüffel-730x548.jpg

Vitsipuolue Kaksihäntäisen koiran FB-sivulla julkaistu vaihtoehtoversio: Teilläkin on oikeus tietää, mistä tryffeliä tehdään!

Mutta kuten jo kerroin, tämä kampanja on lopultakin alkanut tosissaan hermostuttaa Brysseliä ja Länsi-Euroopan mahtimaita (siis Saksaa ainakin), jotka tähän asti ovat olleet kuin eivät mitään tietäisi siitä kuran määrästä, jota Unkarin hallitus ja sen mediamonopoli jatkuvasti nakkelevat ilkeän Brysselin ja sen takana naruista vetelevien hämärien kansainvälisten, kosmopoliittisten voimien suuntaan. (Jotka kaikki, näin Unkari väittää, ovat ”maahanmuuttomielisiä”, bevándorláspárti, mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan.)

Ei vain Euroopan komissio oitis laatinut julisteelle vastajulistetta. Myös Euroopan keskustaoikeistolaisen EPP-ryhmittymän kärkiehdokas, saksalainen Manfred Weber on ilmoittanut, että EU tulee jatkossa entistä tiukemmin vaatimaan perusperiaatteiden – oikeusvaltio, median ja oikeuslaitoksen riippumattomuus, korruptionvastainen taistelu, tieteen vapaus – kunnioittamista ja harkitsemaan tarvittaessa uusien pakotteiden käyttöönottoa niitä maita kohtaan, jotka eivät tätä noudata. EPP:n jäsenpuolueista riittävän monet – myös Suomen Kokoomus – ovat nyt esittäneet Orbánin Fidesz-puolueen erottamista, ja asia on vielä tässä kuussa otettava virallisesti puoluevaltuuston käsittelyyn. Lopputulos on tietenkin vielä hämärän peitossa. 444.hu:n haastattelemien asiantuntijoiden mukaan EPP ei suinkaan vielä ole valmis heikentämään asemiaan karkottamalla Fidesz-edustajat kilpailijoiden leiriin, vaikka ”rima heiluukin pahemmin kuin koskaan ennen”.

Tiistaina kansliaministeri Gergely Gulyás sekä entinen inhimillisten voimavarojen ministeri Zoltán Balog lähetettiin ilmeisesti tulipalonsammutusmatkalle Berliiniin. Pian mediaan levisi myös arveluja heidän mahdollisesti lupaamistaan myönnytyksistä, esimerkiksi, että Soros-Juncker-julistekampanja lopetettaisiin ja jatkossa pidettäisiin kampanjoinnin tyyli vähän siivompana. Perjantaina Manfred Weber kuitenkin oli vielä sitä mieltä, että kampanja on heti lopetettava ja Orbánin pitää vähintäänkin pyytää anteeksi. Ulkoministeri Péter Szíjjártón suunniteltu vierailu Saksaan, Baden-Württembergin osavaltioon taas peruutettiin, minkä isäntä, osavaltion vihreä pääministeri Winfried Kretschmann suorin sanoin ilmoitti johtuvan Junckeria herjaavasta, “eurooppalaisten arvojen vastaisesta” julistekampanjasta.

Anteeksipyynnöstä ei vielä näy merkkejä. Päinvastoin lauantaina Orbán saksalaiselle Die Welt am Sonntagille antamassaan haastattelussa ilmoitti, että Juncker-julisteet poistetaan 15. maaliskuuta, mutta julistekampanjaa tullaan jatkamaan. Julisteisiin Junckerin tilalle nousee komission hollantilainen varapuheenjohtaja, vasemmiston kärkiehdokas Frans Timmermans, joka – näin Orbán – on ”itse tunnustanut olevansa” Sorosin liittolainen (… (ist) sein zugestandener Verbündeter). Tämä vaihe tulee olemaan jo Fidesz-puolueen vaalikampanjaa (in der nächsten Phase des Wahlkampfs, die dann schon unsere Parteikampagne sein wird…). Toisin sanoen samaan aikaan, kun Unkarin valtion valvontaviranomaiset hätyyttelevät oppositiopuolueita vaalirahoituksen epäselvyyksistä, valtapuolueen puheenjohtaja ei näe mitään ongelmaa siinä, että ”hallituksen tiedotuskampanjasta” siirrytään saumattomasti puolueen vaalikampanjaan, samalla iskulauseella ja visuaalisella konseptilla (näinhän on tehty ennenkin), sekä ilmeisesti myös samoilla veronmaksajien varoilla.

Hyökkäys on edelleen paras puolustus. Saksalaistoimittajalle Orbán vakuuttaa myös, että itse asiassa EPP:n kimppuun ollaan hyökkäämässä vasemmalta. Häijyt sosialistit haluavat salamitaktikoida ensin Unkarin pois tieltä, ja seuraavaksi kohteina tulevat olemaan Italia ja Itävalta (?!). Ne kriittiset EPP-edustajat ja puolueet, joiden mielestä, kuten Petteri Orpo asian ilmaisi, Fidesz on nyt mennyt liian pitkälle, ovat Orbánin mukaan ”hyödyllisiä idiootteja”, jotka näin edesauttavat oman puolueensa heikentämistä. Kansainvälisen kommunikaation valtiosihteeri Zoltán Kovács puolestaan on ehtinyt jo julistamaan, että itse asiassa Junckeria herjaava julistekampanja on alun alkaenkin ollut tarkoitus lopettaa 15. maaliskuuta, mikä on saanut lukuisat somekommentoijat muistelemaan vanhaa unkarilaista vitsiä aggressiivisesta pikkupossusta, joka kaatuu polkupyörällä. (”Turpa kiinni! Näin minä aina nousen pyörältä!”) Ja niin, tietenkin: myös Unkarin ja Saksan välien kiristyminen on maahanmuuton syytä!

EU:n kritiikkiin Unkarin hallitus puolestaan vastaa verkkosivuillaan 8 sivun laajuudelta. Tämän kannanoton kahdeksasta kohdasta yksikään ei – Index-sivuston yksityiskohtaisemman analyysin mukaan – oikein vastaa totuutta. Mitään pakollista maahanmuutto- tai, kuten unkariksi asia ilmaistaan, ”maahanasuttamiskiintiötä” (betelepítési kvóta) ei ole esitetty, edes vapaaehtoisia kiintiöitä koskevat ehdotukset eivät ole päässeet EU:ssa ehdotusta pitemmälle. Kansallisvaltioiden rajojen suojelua ei olla heikentämässä; alkuperäisessä esityksessä EU:n Frontex voisi ottaa osan rajavartioinnista koordinoidakseen hätätilanteessa, jos jokin valtio ei suuremman maahanmuuttajavirran tullessa itse suoriutuisi valvomaan rajojaan, mutta tämäkään esitys ei mennyt läpi. Mitään ”migranttiviisumia” ei olla ottamassa käyttöön, espanjalaisen mepin tekemä esitys humanitaarisesta viisumista on sekin äänestetty kumoon. ”Maahanmuuttomielisten” kansalaisjärjestöjen tukea ollaan Unkarin hallituksen mukaan lisäämässä – niin voi tietysti sanoa, jos kerran tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta toimivat ja korruptiota vastustavat järjestöt ovat ”maahanmuuttomielisiä” ja ”sorosistisia” per definitionem…

Viime marraskuusta saakka Unkarin hallitus on myös toistanut populistifoorumeilla kiertävää urbaanilegendaa pakolaisille jaetuista ”rahaa täyteen ladatuista” pankkikorteista. Itse asiassa kyseessä on Kreikassa toteutettu projekti, jossa turvapaikanhakijoille joka tapauksessa myönnetty varsin vaatimaton toimeentuloavustus maksetaan rahan tai tavaran sijaan henkilökohtaiselle pankkikortille, jota voi käyttää ainoastaan Kreikassa. Ja lopuksi: toisin kuin Unkarin hallitus edelleenkin väittää, EU ei ole ”laillistamassa migraatiota” saati ”rankaisemassa maahanmuuttovastaisia jäsenmaita”. Sanalla sanoen: Unkarin hallitus ei edelleenkään kykene reagoimaan kritiikkiin muuten kuin itsepintaisesti vastaan inttämällä ja hokemalla ”maahanmuutto” ja ”Soros”. Hyvinhän se on toiminut tähän asti.

Vai onko? Näin sivusta katsoen sitä miettii, miten kauan maahanmuuttovastaisuudella mekkaloiminen riittää hillitsemään tyytymättömyyttä, kun siihen alkaa olla todellisia ja kouraantuntuvia aiheita. Tämmöinen on ennen muuta terveydenhuollon järkyttävä tila, jota oppositioviestimet sitkeästi pyrkivät pitämään esillä: sairaaloiden resurssi-, hygienia- ja henkilökuntaongelmat, etenkin koulutetun henkilökunnan massiivinen maastamuutto. Jo kuukausien ajan on riippumattomassa mediassa puhuttu tilastoista, joiden mukaan tuhansia unkarilaisia vuodessa kuolee sairauksiin ja komplikaatioihin, jotka olisivat olleet hoidettavissa. Ja viime päivinä on esille nostettu yksi konkreettinen osaongelma eli verisuonikirurgien puute: Unkarissa amputoidaan verenkierto-ongelmien vuoksi 7000 raajaa vuodessa, kaksi ja puoli kertaa niin paljon kuin Euroopassa keskimäärin, vuosittain tarvittaisiin verisuonileikkauksia ainakin 15.000, mutta henkilökuntapulan takia järjestelmä suoriutuu vain 9500:sta. Tämä tarkoittaa, kärjistää flamingok.hu-sivustolla ”Hunor Magyar”, että Unkari ”vuosittain rampauttaa 4500 kansalaistaan”, koska rahat käytetään mieluummin jalkapalloon. Nimittäin: futishullun pääministeri Orbánin hallitus tukee jalkapalloa todella massiivisesti sekä Unkarissa että rajantakaisilla unkarilaisalueilla, ja keskimääräinen liigapelaaja ansaitsee noin kymmenkertaisesti verisuonikirurgiin verraten, joten ei liene ihme, että verisuonikirurgit lähtevät ulkomaille parempien tienestien perään. Populistinen vertailu varmaankin, mutta – toisin kuin hallituksen ”tiedotuskampanjoissa” – ilman tosiasioiden vääristelyä.

Hieman sivussa suurimmista otsikoista jatkuu myös taistelu Unkarin Tiedeakatemian suunniteltua alasajoa vastaan. Tiedeakatemian johto on edelleenkin päättänyt – 26. helmikuuta pidetty istunto kesti tuntikausia, mutta päätös oli edellistäkin vahvemman enemmistön tukema – jatkaa uuden rahoitusmallin boikotointia. Innovaatio- ja teknologiaministeri László Palkovicsin edellyttämiä hakemuksia uuteen, projektipohjaiseen rahoitukseen ei tulla jättämään eikä asioista neuvotella, ennen kuin Akatemia on saanut tämän vuoden lainmukaisen rahoituksensa.

Mielenosoitusten sekä kansallisten ja kansainvälisten tukikannanottojen lisäksi on nähty myös taiteellinen mielenilmaus, johon tämä postaus voisi olla hyvä lopettaa. Kansallisrunoilijan ja 1800-luvun vapaustaistelijan mukaan nimensä ottanut taiteellinen iskuryhmä, Petőfi Sándor Művészeti Akciócsoport, sijoitti Tiedeakatemian rakennuksen ulkoseinään pienen reliefin, jossa ministeri Palkovics esitetään hallituksen sätkynukkena, pää täynnä sitä ihtiään. En usko tämmöisten protestien paljoa auttavan. Kiistassa, jossa toinen puoli ei järkiargumenteista piittaa ja toinen taistelee ylivoimaa vastaan selkä seinää vasten, on luultavasti asiapuolella kaikki mahdollinen jo sanottu. Mutta tulipahan ainakin ilmaistuksi, miten valtava on ainakin osassa kansaa turhautuneisuus ja epäluottamus sitä hallitusta kohtaan, joka väittää toimivansa kansan enemmistön nimissä.

palkovicsbab.jpg


Vuosi vaihtuu, muuttuuko mikään?

joulukuu 28, 2018

Joulunvietto on hetkeksi hiljentänyt Unkarin mielenosoitukset, mutta kansainvälisessä julkisuudessa maan poliittisen tilanteen ruotiminen jatkuu. New York Times julkaisi joulupäivänä artikkelin otsikolla “Päältä katsoen Unkari on demokratia, mutta mitä on pinnan alla?” Kirjoittaja Patrick Kingsley analysoi varsin asiantuntevasti viimeaikaisia tapahtumia: Keski-Euroopan yliopistoa ei karkotettu maasta väkisin vaan kaikessa hiljaisuudessa sääntöjä muuttamalla, maassa toimii laillisuutta valvova perustuslakituomioistuin mutta itse asiassa tuomarit ja syyttäjäviranomainen ovat pääministeri Orbánin taskussa, vaalit ovat vapaat mutta vaalijärjestelmä räätälöity suosimaan hallituspuoluetta, media on periaatteessa vapaa mutta käytännössä yksityiset viestintäkanavat on taloudellisella painostuksella vaiennettu tai siirretty hallitusta lähellä olevien oligarkkien omistukseen, julkisen palvelun yleisradioyhtiö taas on muutettu kyselemättömän lojaaliksi puoluepropagandatuutiksi. Kuten Weronika Grzebalska ja Andrea Pető jo pari vuotta sitten kirjoittivat, ”kääpävaltio” loisii demokratian rakenteissa.

Tässä ei Unkarin tapahtumia seuranneelle ole sinänsä mitään uutta. (Nämä asiat on puettu sanoiksi jo monesti, tunteellisesti mutta vakuuttavasti esimerkiksi tässä suomentamassani blogikirjoituksessa.) Uutta on korkeintaan ehkä se avoimuus, jolla Kingsleyn haastattelemat asiantuntijat vertaavat Orbánin järjestelmää fasismiin. Keski-Euroopan yliopiston rehtori Michael Ignatieff toteaa, että 21. vuosisadan demokratian kulisseissa ja rakenteissa toimiva Unkari harjoittaa pohjimmiltaan samanlaista keskitettyä kontrollia kuin 1900-luvun diktatuurit (ja antikommunistisesta retoriikastaan huolimatta uusintaa tiettyjä reaalisosialististen valtioiden piirteitä).

Yalen yliopiston professori Jason Stanley, joka kirjassaan How Fascism Works on tutkinut fasismin ilmenemismuotoja nykyisten poliittisten johtajien toiminnassa, taas muistuttaa, että jos lojaalius omaa etnistä ryhmää kohtaan tai oman ryhmän tarunomainen menneisyys asetetaan tärkeämmäksi kuin totuus tai kunnioitus toista mieltä olevia ihmisiä kohtaan, silloin kyseessä on fasistinen ideologia ja fasistinen poliittinen taktiikka. Erityisen painokkaasti Stanley puhuu totuudesta ja informaatiosta:

Demokratia ei ole vain äänestysjärjestelmä. Se on kulttuuri, joka kunnioittaa totuutta. Jos hallitus estää yleisöä saamasta käsiinsä oikeaa informaatiota, käyttäen propagandajärjestelmää, joka valehtelee kaikille maan asukkaille, silloin kaikki tulevat koko ajan äänestämään suurta johtajaa. Tämä taas ei ole demokratiaa.

New York Timesin kirjoitukseen oli Unkarin hallituksen tietenkin pakko reagoida. Hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács, sujuvaa englantia puhuva ja itse Keski-Euroopan yliopistosta valmistunut älykönoloinen kaljupää, julistaa Magyar Idők -lehden palstoilla:

Kahdeksan viime vuoden aikana jo tutuksi tulleeseen tapaan New York Times toitottaa taas säälittäviä typeryyksiä Unkarista ja sen pääministeristä.

(Hetkinen, mitenkäs tuo elmúlt nyolc év, kahdeksan viime vuotta, kuulostaakin niin tutulta? Sitä kuultiin Orbánin valtaannousun jälkeiset ensimmäiset vuodet taukoamatta: mikä sitten olikin pielessä, syynä olivat elmúlt nyolc év eli edelliset kaksi sosialistihallitusten valtakautta, joiden virheiden korjaamisessa menisi aikaa. No nyt on Orbán ollut itse vallassa kahdeksan vuotta, ja edellisten hallitusten tilalle on ollut vähitellen pakko löytää uusia syntipukkeja.)

Tämän yksityiskohtaisemmin ei artikkelissa vaivauduta oikomaan NYT:n mahdollisia erehdyksiä; Kovácsin kivahduksen jälkeen Magyar Idők vain niukan asiallisesti referoi Kingsleyn artikkelin olennaisimmat väitteet. Mutta eipä tässä enempää kaivatakaan, sillä lopun voi delegoida räväkämmille ja kansanomaisemmille viestimille. Hallitusta lähellä olevan keltajournalismisivusto 888.hu:n mukaan ”Zoltán Kovács teki yhdellä lauseella selvää New York Timesin uusimmista fasismisyytöksistä”, ja sitä paitsi koko tämä fasismivihjailu on vain merkkinä siitä, että tätä ”vasemmistoliberaalien” Unkarin-vastaista hyökkäystä merentakaisesta päämajastaan käsin orkestroiva György Soros alkaa käydä epätoivoiseksi, kun tapahtumat Unkarissa eivät suju hänen käsikirjoituksensa mukaan…

Samaan aikaan Unkarissa on siis vietetty joulua, lähimmäisenrakkauden, lasten ja perheiden juhlaa. Oma uutissyötteeni on ollut täynnä kertomuksia esimerkiksi joulunvietosta ja maastamuutosta (halpalentoyhtiöt kuljettavat isoäitejä salamimakkaralla, Túró Rudi -rahkapatukoilla tai bejgli-joululeivonnaisilla täytettyine laukkuineen Berliinin, Lontoon, Amsterdamin ja Dublinin kentille lastenlasten luo) tai jokajouluisesta Hare Krishna -yhteisön ruoanjakelutempauksesta, johon tänäkin vuonna jonotti Budapestin Blaha Lujza térillä satoja ellei tuhansia ihmisiä aamuvarhaisesta alkaen. Tai siitä, että kolmen viime vuoden aikana on Unkarissa kymmenentuhatta perhettä häädetty asunnoistaan maksamattomien vuokrien tai velkojen takia (syynä usein devizahitel, valuuttaluottoloukku); osa häädetyistä joutuu kadulle, jolloin lasten edessä on huostaanotto, vanhempien pahimmassa tapauksessa vankila (asunnottomuushan on kriminalisoitu). Alkuvuodesta parlamentti äänesti kumoon oppositiopuolueiden lainmuutosehdotuksen, jonka mukaan sellaisia lapsiperheitä, joilla ei ole tiedossa korvaavaa asuntoa, ei saisi häätää kodistaan, toisin sanoen hajottaa. Vuosi 2018 sivumennen sanoen oli julistettu perheiden vuodeksi; teemasivulla perhe- ja nuorisoasiain valtiosihteeri Katalin Novák julistaa silmää räpäyttämättä, että kahdestakymmenestä viime vuodesta Unkarissa on kahdentoista vuoden ajan ollut perhevihamielinen mutta kahdeksan vuoden ajan perhemyönteinen hallitus…

Kaiken tämän keskellä lähestyy loppuaan hiljakseen toteutettu prestiisiprojekti: pääministeri Orbán hallituksineen muuttaa työtilansa Budan linnakortteliin, Tonavan rannalla kohoavalle mäelle, Unescon maailmanperintönä suojeltuun rakennuskompleksiin, johon kuuluu eri aikoina keskiajalta 1800-luvulle saakka rakennettuja palatseja, kirkkoja, hallinto- ja asuinrakennuksia. Entisen karmeliittaluostarin rakennukseen on lisätty erikoisluvalla kattoparveke, ja neljännen adventtisunnuntain tervehdyksenään pääministeri postasi Facebookiin jo tämän parvekkeen kaiteelta otetun tunnelmallisen maisemakuvan, jossa taustalla häämöttävät Tonava ja parlamenttitalo.

4advent.jpg

Nyt toteutuu Viktor Orbánin pitkäaikainen unelma. Jo edellisellä Orbánin valtakaudella vuosituhannen taitteessa suunniteltiin pääministerin kanslian muuttoa linnakorttelin ns. Sándor-palatsiin, mutta vuoden 2002 vaalitappion jälkeen uusi pääministeri Medgyessy ei halunnut muuttaa, joten Sándor-palatsista tuli presidentin residenssi. Uuden valtaannousunsa jälkeen Orbán on käynnistänyt uljaan ”kehitysprojektin”. Pääministerin kanslian lisäksi linnakorttelin rakennuksiin muuttaa muitakin valtion laitoksia, mm. sisäministeriö ja valtionvarainministeriö. Oman siivunsa saanevat myös sopivia suhteita omaavat yrittäjät. Syyskuussa oppositioviestimet kertoivat, että entiseen Budan kaupungintaloon, jonka oli ostanut Unkarin valtionpankille kuuluva Pallas Athene Domus Animae -säätiö, ei tulekaan (vain?) alkuperäisen ilmoituksen mukaista ”opetus- ja tutkimuskeskusta” (johon sisältyisi englanninkielistä tohtorikoulutusta, kirjastoja ja tutkijanhuoneita) vaan (myös?) ravintola ja kahvila, läheisten talojen asukkaiden protesteista huolimatta.

Koko Budan linnan rakennuskompleksin uudistaminen korkeimman valtionhallinnon käyttöön nielee huikeita summia valtion ja veronmaksajien rahaa: parin vuoden takaisen Átlátszó-blogin mukaan viralliset arviot liikkuivat 200 miljardissa forintissa (noin 620 miljoonaa euroa), mutta todellinen loppusumma lienee vähintään viisinkertainen. Rahoista melkoinen osa ohjautunee kleptokraattien taskuihin, ja väkisinkin tämä megasijoitus valtion edustustiloihin kontrastoituu ikävästi niiden kuvien kanssa, joita oppositioviestimissä on viime vuodet nähty leipäjonoista, asunnottomista, häädetyistä perheistä tai vaikkapa niistä monesti tässäkin blogissa esillä olleista rapistuvista sairaaloista.

(Äskettäin muuten amerikkalainen Hollywood-näyttelijä Ruby Rose joutui Budapestissa uutta toimintaleffaa kuvattaessa käymään sairaalassa, kun silikoninen korvatulppa oli kuvausten tuiskeessa uponnut niin syvälle, että sen poistamiseen tarvittiin ammattiapua. Sairaalan – joka verkossa liikkuvien väitteiden mukaan ei ole kunnoltaan läheskään pahimpia – hygieniaolot ja varustelu järkyttivät Rosen perinpohjaisesti: vessa oli kuulemma ollut kuin kauhufilmin lavasteista (vaikka siellä ei edes, toisin kuin taannoin erään budapestilaisen sairaalan yleisö-wc:ssä, lojunut muutaman päivän ajaksi sinne unohtunutta vainajaa) ja saanut Rosen rukoilemaan, että tetanusrokotus olisi vielä voimassa. Sairaalasta päästyään Rose ryhtyi selvittelemään asioita ja toimimaan: yhdessä unkarilaisen aktivistin kanssa hän tiedusteli sairaaloista, mitä eniten tarvittaisiin, ja lahjoitti kasoittain vuodevaatteita sekä kärrykaupalla leluja Heim Pál -lastensairaalan potilaille.)

Niin, demagogiaa tai ei, oppositioviestimet ovat viime vuosina halukkaasti tuoneet julkisuuteen niitä tiedonmurusia, joita pääministerin linnaprojektista on ollut saatavilla. Kun joulun kunniaksi tiedotusvälineetkin lopulta päästettiin katselemaan pääministerin kanslian uusia tiloja, hallitusta lähellä olevat lehdet ja sivustot korostivat sisustuksen ”vaatimattomuutta” ja ”puritaanisuutta”, kriittinen Átlátszó-blogi taas muistuttaa, että ei vain rakennuksen korjaaminen ja sisustaminen niellyt huikeita summia: kanslian lattioilla olevat arvokkaat itämaiset matot, jotka on ”lainattu” Käsityötaiteen museosta, eivät suinkaan ole ilmaisia vaan niidenkin hankintaan ja kunnossapitoon on käytetty julkisia varoja. Uutiset pääministerin uudesta linnasta saivat Katalin Jánosin, vuoden 1956 kapinahallituksen pääministerin Imre Nagyn lapsenlapsen puuskahtamaan Facebookissa, että hänen isoisänsä – jota nykyinen hallitus haukkuu pahimmaksi kommunistiksi – maksoi vuokransa ja osti asuntonsa sisustuksen omalla palkallaan, eikä hänen omaisuuteensa – joka kuolemantuomion yhteydessä takavarikoitiin – kuulunut huviloita, huvipursia, isoja tiluksia tai ulkomaisia pankkitilejä. (Mielenkiintoinen sattuma: pitkään vetkuteltu Imre Nagyn muistomerkin purkaminen Budapestin Marttyyrien aukiolta on juuri nyt pantu toimeen.)

Alussa mainitun New York Timesin artikkelin lopussa annetaan ymmärtää, että asiat saattaisivat olla muuttumassa. Orbánin hallinto, nähdessään, että EU ei edelleenkään ratkaisevasti puutu sen toimintaan, on muuttunut yhä röyhkeämmäksi ja kenties lopulta ylittänyt tietyn vedenjakajan. Näin väittää sitoutumaton kansanedustaja Ákos Hadházy, jonka mielestä  taannoinen oppositiopoliitikkojen poistaminen yleisradiotalosta väkivalloin merkitsee jonkinlaista vedenjakajaa: disinformaation diktatuurista on siirrytty suoranaiseen väkivaltaan. Näin Unkarin mediaa sivusta seuratessa on myös näkevinään, että vallanpitäjien tietynlainen häikäilemättömyys kasvaa koko ajan: ahneutta ei peitellä eikä kainostella, kansalle tarjotaan aina vain kiihkeämpää, mustavalkoisempaa kuvaa hyvästä, oikeita arvoja ja onnellisia unkarilaisperheitä suosivasta hallituksesta ja sen häijyistä vastavoimista, jotka silkkaa pahuuttaan haluavat tuhota tämän kaiken.

Kolozsvári Szalonna -blogisti kysyykin: muuttaako Orbán Budan linnaan vai pakeneeko hän sinne kansan tyytymättömyyttä? Itse asiassa Publicus-tutkimuslaitoksen toimittaman mielipidetutkimuksen mukaan niiden osuus, jotka ovat tyytyväisiä Unkarin viimeaikaisiin kehityksiin, on kuukaudessa pudonnut 41 %:sta 30 %:iin, ja kokonaista 64% on nyt tyytymättömiä nykyiseen asiaintilaan. Paljonpuhuva on kuitenkin puolueiden joulukuinen kannatusmittaus:

2018_12_ppef-768x579.png

”Jos ensi sunnuntaina olisi vaalit, mitä puoluetta äänestäisitte?” Nykyinen ”kahden kolmasosan kannatuksellaan” mahtaileva hallituskoalitio saisi äänistä 23 %, sosialistien ja Párbeszéd-puolueen liittouma sekä äärioikeistolainen Jobbik 9% kumpikin, hännänhuippuina keikkuvat vihreän LMP:n, sosialisteista lohjenneen DK:n sekä uuden Momentum-liikkeen lisäksi vitsipuolue Kétfarkú Kutya (Kaksihäntäinen koira). Huomattavinta on, että taas kerran suurin osuus äänestäjistä, melko tarkkaan puolet, ei osaa tai halua nimetä yhtään puoluetta, jota voisi äänestää. Niin kauan kuin tämä tilanne ei muutu, mikään tyytymättömyys ei tule syrjäyttämään Orbánin hallitusta vallasta – ellei sitten koko maa suistu kapinaan ja kaaokseen.

Perin pessimistisesti kirjoittaa tilanteesta myös saksankielinen Pester Lloyd: joulukuun mielenosoitukset saattoivat herättää lännessä toiveita, että unkarilaiset olisivat lopultakin vapautuneet henkisestä holhouksenalaisuudestaan, mutta nämä toiveet ovat turhia. Protestiliikkeet eivät edusta eivätkä tavoita kansan syviä rivejä, joiden hallitsemiseen Pester Lloydin mukaan riittää, kuten vuodesta 2010 lähtien on riittänyt, Orbánin rahvaanomainen vävypoika-mafioso-charmi sekä Suur-Unkarin lipun heiluttaminen.

Ihan vielä nämä mielenosoitukset eivät kuitenkaan ole sammahtamassa. Mérce-uutisportaalin mukaan uudenvuodenaatosta lähtien on suunnitteilla useita eri mielenosoituksia, sekä Budapestissa että Unkarin muissa kaupungeissa, jopa ulkomaillakin. Erityisen runsaasti väkeä odotetaan Budapestiin 5. tammikuuta: useiden järjestäjäyhteisöjen ylläpitämällä FB-tapahtumasivulla on tässä vaiheessa yli viisituhatta ilmoittautunutta osallistujaa ja 23 000 kiinnostunutta. Ei tässä voi kuin jäädä odottamaan ja toivomaan parasta.


Suoraa – köh köh! – demokratiaa

lokakuu 14, 2018

Yksi suuri ero sentrooppalaisen ja suomalaisen elämäntavan välillä pisti silmääni ja vielä enemmän nenääni jo ensimmäisinä Wienin-vuosinani. Keski-Euroopassa käryää tupakki paljon enemmän kuin Suomessa, ja nimenomaan julkisilla paikoilla. Wienin silloisella Südbahnhofilla joskus vuosituhannen alkuvuosina perheen kanssa lomamatkalle lähtiessä tajusimme hätkähtäen, että rautatieasemilla tulee merkillinen lapsuusnostalginen olo, koska siellä leijailee kaikkialla sama pinttynyt tupakanhaju, joka vielä meidän sukupolvemme lapsuudessa tuntui Suomessakin julkisilla paikoilla – mutta eipä tunnu enää. Eikä tunnu enää myöskään uusilla asemilla, kuten Wienin Südbahnhofin paikalle nousseella uudenhohtavalla Hauptbahnhofilla. Ajat muuttuvat Sentroopassakin. Vai muuttuvatko?

Vielä 1980-luvun alussa suomalaisista miehistä poltti päivittäin melkein 40%, nykyään 13%. (Naisten tupakointi on ollut vähäisempää, ja sekin on vähentynyt, mutta vähemmän selvästi.) Ja vielä selvemmin tuntui se, että siihen maailmanaikaan tupakoitsijoilla oli itsestäänselvä oikeus ympäröidä savupilvellä myös tupakoimattomat lähimmäisensä. Kuka vielä muistaa sen ajan, kun junissa oli tupakkavaunuja (joihin oli helpompi saada paikkavaraus kuin tupakoimattomiin)? Ja etenkin sen, kun jokaisen ravintolaillan jälkeen hiukset ja vaatteet olivat tupakankäryn kyllästämät?

Suomessa viattomien sivullisten savustaminen on viime vuosikymmeninä loppunut aika huomaamattomasti ja kivuttomasti (ainakin näin omasta tupakoimattoman näkökulmastani). Tupakoitsijatkin vaikuttavat tajunneen, että itse asiassa on paljon kivempaa, kun junassa tai ravintolassa voi istua savuttomassa ilmassa – sen nikotiiniannoksen voi välillä käydä vetäisemässä tupakkatilassa tai pihalla ja sitten palata mukavampaan ilmanalaan. Sentroopassa savustamisesta on ollut vaikeampaa päästä eroon. Vuoden 2014 Eurostat-tilaston mukaan Euroopan tupakointi painottuu etelään sekä itään, Balkanilta Baltiaan.

rauchenineuropa.jpg

Itävaltalaisista polttaa vuoden 2014 tilaston mukaan päivittäin 24,3%, nuorista (15–30-vuotiaista) peräti 30,1%. Unkarissa vuonna 2015 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan kolmasosa kyselyyn vastanneista teini-ikäisistä koululaisista polttaa tupakkaa säännöllisesti. Hallituksen edustajien mukaan tosin tupakoitsijoiden määrä Unkarissakin olisi laskussa, eurooppalaisten tilastojen mukaan kaikista unkarilaisista tupakoi päivittäin enää ”vain” 27,5%.

Kansanterveydellisistä syistä ympäri Eurooppaa pyritään nykyään luomaan savuttomia ympäristöjä. EU:lla on tietenkin joukko tupakoinninvastaisia säännöksiä ja ohjeistuksia, ja näitä on pyritty panemaan toimeen myös Itävallassa. Tuoreimpien säännösten mukaan Itävallassa on tupakoinnin alaikäraja nostettu 16 vuodesta 18 vuoteen, millä toivotaan nuorison tupakointia saatavaksi edes hieman kuriin. Mielenkiintoinen on myös suunnitteilla oleva tupakointikielto autoissa, siis myös yksityisautoissa, joissa matkustajina on alaikäisiä. Mitenkähän tämmöistä voidaan valvoa? (Ja eikö Itävallassa muka verhoiluun piintynyt körssinkatku laske auton arvoa merkittävästi?)

EU-ohjeistusten mukaan Itävallassakin oli jo päätetty saattaa voimaan täydellinen tupakointikielto kaikissa ravitsemusliikkeissä ja julkisissa tiloissa, missä elintarvikkeita valmistetaan ja tarjoillaan. Tähän asti ravintolat ovat tulleet toimeen jakamalla tilansa tupakka- ja ei-tupakka-osastoihin. (Käytännön toteutus vaihtelee. Kaasukammion ja tupakkakielto-osaston välillä voi olla esimerkiksi heiluriovi, josta tarjoilijat koko ajan kulkevat savupölähdysten saattelemina.) Toukokuussa 2018 tämänkin piti loppua. Mutta sitten tuli vaalit ja populistihallitus.

”Perusitävaltalaisille” (FPÖ) ilmeisesti mahdollisuus käryttää syöpäseivästä ruokailun, kaljailun tai viineilyn yhteydessä on luovuttamaton ihmisoikeus. Tästä tehtiin samanlainen poliittinen prestiisiprojekti kuin meillä perussuomalaisille on ollut taistelu autoveroja tai ainakin niiden korottamista vastaan. Yksilön vapaus! Yrittäjän oikeus päättää, kannattaako hänen sallia asiakkailleen savuttaminen, ja asiakkaan oikeus valita perinteinen ravintola, jossa perinteisten ruokien ja juomien ohessa voi nauttia nikotiinista perinteiseen tapaan! Meitähän ei terveysfasistit määräile, ja oman elämänsä marlboromies kulkee omia polkujaan!

Uusi oikeisto-äärioikeistohallitus siis peruutti ravintoloiden tupakointikiellon voimaanastumisen. Tämä tietenkin nostatti myös voimakkaan vastaliikkeen, jota toki saattoivat motivoida muutkin kuin kansanterveydelliset syyt. Aloitteen, jonka nimi on tietenkin englanniksi Don’t smoke (saksankielisen maailman totaalinen vastustuskyvyn puute ”kansainvälisen” englannin suhteen on asia, johon toiste ehkä vielä palaan), virallisina liikkeellepanijoina oli ryhmä lääketieteen edustajia, ja sitä toteuttivat Wienin lääkäriliitto (Wiener Ärztekammer) sekä meidän Syöpäsäätiömme itävaltalainen vastine, Österreichische Krebshilfe. 

Varaliittokansleri ja FPÖ:n karismaattinen johtaja HC Strache oli etukäteen ilmoittanut, että mikäli kansalaisaloite kerää 900 000 allekirjoitusta, asiasta järjestetään virallinen kansanäänestys. Tällaista suoran demokratian mekanismia – siis että kansanäänestys on pakko järjestää, jos sitä vaatii tietty määrä kansalaisia – ei Itävallassa vielä ole, mutta nykyinen hallitus on asettanut sen niiden tavoitteiden joukkoon, jotka pyritään toteuttamaan vuoteen 2022 mennessä. Aivan tähän asti ei päästy: kampanja tupakkakiellon puolesta sai ”vain” 881 569 kannattajaa. Oppositio aikoo tietenkin jatkaa taistelua, ja ilmeisesti myöskään isomman hallituspuolueen, konservatiivisen ÖVP:n riveissä eivät kaikki ole tyytyväisiä päätökseen. Don’t smoke -aloitteen puolesta puhuivat aktiivisesti esimerkiksi Steiermarkin ÖVP:läinen maaherra Hermann Schützenhöfer sekä Grazin ÖVP-pormestari Siegfried Nagl.

FPÖ:ssä sitä vastoin Don’t smoke -aloitteen jääminen asetetun äänirajan alle on otettu tyytyväisyydellä vastaan. Kun FPÖ:n entinen tiedottaja Heimo Lepuschitz ilmoitti aloitteen lopputuloksesta Twitterissä, tähän vastasi Strachen nykyinen tiedottaja Martin Glier rennosti: ”Pistänpä tästä yhden Luckyn palamaan.” Tämän twiitin julkisti Facebookin FPÖ Fails -sivusto, ja lisäsi siihen myös mielenkiintoisen taustoituksen…

dontsmoke.jpg

… nimittäin: FPÖ on kunnon populistipuolueen tapaan jo iät ja ajat liputtanut suoran kansanäänestysdemokratian puolesta. Kuvassa siteeratun Tiroler Tageszeitungin uutisen mukaan FPÖ oli vielä vuosi sitten sitä mieltä, että oikeudellisesti sitova kansanäänestys tulisi aina järjestää, jos kansalaisaloitetta tukee yli neljä prosenttia äänioikeutetuista, siis hieman yli 250 000 itävaltalaista. Vuonna 2015 EU:sta eroamista vaatinut kansalaisaloite keräsi 261 058 allekirjoitusta, ja tuolloin Strache FB-sivullaan (vaikka totesikin valtiomiesmäisesti EU-eron olevan tässä vaiheessa epärealistinen ajatus) onnitteli aloitteen järjestäjiä tästä suoran demokratian riemuvoitosta ja kansan tahdon ilmoille tuomisesta.

Mutta näinhän se populismin logiikka toimii. Kansa tietää ja kansa on oikeassa – paitsi silloin, kun ”kansa” on eri mieltä kuin me. Sananvapaus pitää olla ja vaikeistakin asioista pitää saada puhua – paitsi silloin, kun meitä arvostellaan, mikä on vihapuhetta ja syrjintää meitä kohtaan. Ja perusarvot ja perusoikeudet eivät tarkoita kaikkien ihmisten kohtelemista samalla tavalla vaan meidän oikeuttamme tehdä, niin kuin meistä hyvältä tuntuu.

Olisikohan tämä homma pitänyt alun alkaen pohjustaa toisin? Sitä odoteltaessa, että Itävaltakin vähitellen seuraa edistyksellisempien Euroopan maiden tietä kohti savuttomampaa ja terveellisempää elämäntapaa, olisi voinut vaikka yrittää muistuttaa FPÖ:n kenttäväelle, että tuon yllä mainitun vuoden 2014 tilaston mukaan tupakointi on Itävallassa selkeästi yleisempää maahanmuuttajataustaisilla kuin kantaväestöllä. (Maahanmuuttajataustaisista polttaa päivittäin 31,7%, Itävallassa asuvista ulkomaiden kansalaisista kokonaista 37,1%, kun taas itävaltalaisista, joilla ei ole maahanmuuttotaustaa, päivittäin panee palamaan vain 22,5%.)


Käsien pesua

heinäkuu 17, 2018

Heinäkuun alussa tuli kuluneeksi kaksisataa vuotta Ignaz (unkarilaisittain: Ignác) Semmelweisin, eurooppalaisen lääketieteen historian merkkimiehen syntymästä. Semmelweis syntyi vuonna 1818 nykyisen Budapestin alueella varakkaan liikemiehen poikana. Isä Josef/József Semmelweis oli muuttanut nykyisen Itävallan Burgenlandista, silloin vielä Unkarin kuningaskuntaan kuuluneesta Eisenstadtin/Kismartonin kaupungista Budaan ja avannut siellä menestyvän elintarvike- ja päivittäistavaraliikkeen, äiti Therese/Teréz oli unkarinsaksalaisen vaunusepän tytär, ja perheen kieli oli ilmeisestikin saksa. Ignaz-poika lähti Wieniin suorittamaan säädynmukaisia juristinopintoja, mutta vaihtoi sitten jostain syystä lääketieteeseen ja valmistui lääkäriksi vuonna 1844, minkä jälkeen hän erikoistui synnytysoppiin.

Tästä alkaa kuuluisa tarina. Semmelweis työskenteli 1840-luvulla assistenttina Wienin Allgemeines Krankenhausissa (jonka entisissä rakennuksissa nykyään toimii Wienin yliopistocampus). Wienissä kuten muissakin Euroopan suurkaupungeissa köyhien työläisnaisten, palvelijattarien ja prostituoitujen synnyttämät aviottomat lapset olivat melkoinen sosiaalinen ongelma, ja lapsenmurhien ynnä muiden hirveyksien torjumiseksi sairaalan synnytysklinikalle pääsivät köyhät äidit ilmaiseksi, kunhan suostuivat samalla toimimaan tulevien lääkärien ja kätilöiden oppimateriaalina. (Parempien perheiden naiset tietenkin synnyttivät kotona, kätilön ja tarvittaessa perhelääkärin avustuksella.) Allgemeines Krankenhausissa toimi kaksi tällaista klinikkaa, toinen lääkärien, toinen kätilöiden koulutusta varten. Semmelweis pani merkille, että jostain syystä synnyttäjien kuolleisuus pelättyyn lapsivuodekuumeeseen oli lääkärien klinikalla paljon korkeampi kuin kätilöiden puolella. Itse asiassa tämä oli naisten keskuudessa yleisessä tiedossa, ja synnyttäjät saattoivat jopa polvillaan anella, ettei heitä otettaisi lääkärien klinikalle.

Tutkittuaan tilastoja ja yritettyään selvittää mahdollisia syitä Semmelweis sai ratkaisevan oivalluksen sen jälkeen, kun hänen kollegansa oli ruumiinavauksen yhteydessä saanut vahingossa haavan leikkausveitsestä ja kuollut verenmyrkytykseen. Mikrobien osuutta tautien syntyyn ja leviämiseen ei tuolloin vielä kunnolla tunnettu, mutta Semmelweis päätteli, että lääketieteen opiskelijat, jotka saattoivat tulla ruumiinavauksesta suoraan synnytykseen pesemättä välillä käsiään, kantoivat käsissään jonkinlaisia ruumishiukkasia, jotka sitten aiheuttivat synnyttäjän sairastumisen. Semmelweis pani kandit pesemään kätensä klooriliuoksella, ja lapsivuodekuumetapaukset vähenivät heti dramaattisesti.

Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin koululääketieteen valtavirta hyväksyi ”antiseptiikan isän” ja ”äitien pelastajan” ajatukset. Asiaa ei helpottanut sekään, että Semmelweis oli hankala ja äkkiväärä persoona, joka onnistui riitaantumaan monien vaikutusvaltaisten herrojen kanssa sekä Wienissä että sittemmin Budapestissa. Lopulta hänen mielenterveytensä alkoi horjua, ja hän kuoli mielisairaalassa Wienissä vain 47-vuotiaana. Semmelweisin kuolemasta liikkuu monenlaisia teorioita ja huhuja, mutta välitön kuolinsyy (kohtalon ivaa!) oli kuolioon menneen haavan aiheuttama verenmyrkytys; haavan hän oli saattanut saada, kun häntä turhan kovakouraisesti pantiin pakkopaitaan.

Kuolemansa jälkeen Semmelweis on nostettu Unkarissa kansakunnan kaapin päälle yhtenä Unkarin tieteen suurista nimistä. Hänen mukaansa on nimetty sairaaloita ja kokonainen lääketieteellinen yliopisto, ja hädin tuskin päästiin juhlistamasta vuotta 2015 Semmelweisin kuoleman 150-vuotismuiston merkeissä, kun Unkarin hallitus jo julisti tämän kuluvan vuoden Semmelweisin juhlavuodeksi. Budapestin Semmelweis-yliopiston sivuilta löytyy linkkejä moninaisiin tapahtumiin: on patsasta, muistomitalia, postimerkkiä ja näyttelyä, jo viime syksynä Budapestin Kansallisteatterissa esitettiin norjalaisen Jens Bjørneboen vuonna 1958 kirjoittama Semmelweis-aiheinen näytelmä, ja tänä kesänä on vuorossa amerikkalaisen Ray Lustigin säveltämä Semmelweis-ooppera.

Mutta samaan aikaan kun antiseptiikan ja sairaalahygienian isän muistoa näin kunnioitetaan, Unkarissa nousevat yhä enemmän tapetille terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat, etenkin hygieenis-tekniset puutteet ja näistä aiheutuvat sairaalainfektiot. Tammikuussa julkistettu Euroopan terveydenhuollon kuluttajaindeksi (EHCI 2017) osoitti, että Unkari on Euroopan maista häntäpäässä, jäljessään vain Liettua, Kreikka, Romania, Bulgaria ja Kypros. (Listaa johtaa Hollanti, jäljessään Sveitsi, Tanska, Norja, Luxemburg ja kuudentena Suomi.) Oppositiomedian riemuksi tämä julkistus osui samaan aikaan, kun hallituksen edustaja, valtiosihteeri Rétvári oli juuri ehtinyt kehua Unkarin terveydenhuoltojärjestelmän viimeaikaista kehitystä.

EHCI-indeksi perustui lukuisiin indikaattoreihin kuudella eri alueella: potilaiden oikeusturva, hoidon saatavuus, hoidon tuloksellisuus, terveydenhuollon rahoitus, sairauksien ehkäisy sekä lääkkeiden saatavuus. Näistä (esimerkiksi Napi.hu:n tiivistelmän mukaan) Unkari sai pyyhkeitä lähes jokaisessa. Eurooppalaisessa vertailussa erityisen kehnoja noteerauksia saivat potilasjärjestöjen heikko osallistaminen päätöksentekoon, syöpähoitojen ja CT-kuvausten pitkät jonotusajat, syöpä- ja sydäntautikuolleisuus, sairaalainfektioiden (!) ja aborttien runsaus, heikko julkinen rahoitus, ns. kiitollisuusrahakäytäntö (lääkärien ja hoitajien lahjominen) sekä keisarileikkausten suuri osuus. Eurooppalaisen tason alapuolelle jäävät Unkarissa myös alkoholin aiheuttamien sekä verenpainetautien ehkäisy, ja lääkehuollon alalla kuudesta indikaattorista eurooppalaiset vaatimukset täyttää vain antibioottien saatavuus.

EHCI-indeksin ohella HVG-lehti puolestaan esittelee jutussaan myös Euroopan komission hieman varhemmin julkaisemia EU-maiden terveysprofiileja. Sielläkin kertomus on koruton. Unkarin valtion terveydenhuoltobudjetti henkeä kohti on noin puolet Euroopan keskitasosta (Suomessa se on hivenen Euroopan keskiarvon yläpuolella), ja potilaiden omasta taskustaan maksamat kulut suhteellisen korkeat, myös tuon edellä mainitun kiitollisuusrahakäytännön johdosta. Koska suhteellisen suuri osa väestöstä on hyvin köyhää, on myös paljon niitä, joilla terveyden- ja sairaanhoitokuluihin uppoaa jopa yli 40% talouden tuloista, ja eriarvoisuus rikkaampien ja köyhempien välillä on huutava myös terveydenhuollossa.

Kehnoon rahoituspohjaan yhdistyvät ”tuottavuuden” ongelmat: kuolleisuus ja sairastavuus ovat korkealla siitä huolimatta, että Unkarissa maataan sairaalassa enemmän kuin muualla, keskimäärin 9,5 vuorokautta potilasta kohti. Terveydenhuolto on edelleen kovin sairaalakeskeistä, ja Euroopan komission raportissa arvostellaan myös vuoden 2011 reformia, viralliselta nimeltään ”Semmelweis-suunnitelma” (!). Tarkoituksena oli parantaa perusterveydenhuoltoa tehostamalla organisaatiota, luomalla monialaisia vastaanottopoliklinikoita sekä yhtenäistämällä kroonisten sairauksien hoidon hallintoa. Reformin keskiöön päätyi kuitenkin sairaaloiden valtiollistaminen, ja perusterveydenhuollon kehittäminen jäi sivuseikaksi.

Edelleen: koko terveydenhuoltosektoria heikentää tässäkin blogissa monesti mainittu lääkärien ja sairaanhoitajien massiivinen maastamuutto (tai siirtyminen yksityisen sektorin ja maksukykyisten asiakkaiden palvelukseen). Perusterveydenhuollon kivijalkana toimivat Unkarissa sentrooppalaiseen tapaan perhelääkärien pienet yksityispraktiikat, ja perhelääkärikunnasta puolestaan monet ovat joko lähteneet maasta tai vanhenemassa käsiin. Vuoden 2015 tilastojen mukaan perhelääkäreistä lähes puolet oli yli 60-vuotiaita. Lääkärien lisäksi myös alipalkatut ja ylirasitetut sairaanhoitajat pakenevat systeemistä, paitsi ulkomaille myös muihin töihin. Vuosi sitten oli otsikoissa erään budapestilaisen sairaalan tapaus: kokonainen osasto jouduttiin sulkemaan, koska lähistöllä oli avattu uusi IKEA, josta monet hoitajat löysivät paremmin palkatun ja mukavamman työpaikan.

Ja lopuksi hyytävin päätelmä, valtion terveydenhuoltohallinnon omasta selonteosta vuodelta 2017: Unkarissa vuonna 2014 sattuneista kuolemantapauksista 14 % olisi voitu välttää ajoissa annetulla lääkärinavulla, 12 % tehokkaammalla hoidolla. Toisin sanoen: yli neljäsosa kaikista vuonna 2014 kuolleista unkarilaisista, yhteensä yli 32 000 ihmistä, Szekszárdin kaupungin kokoinen väestömäärä, voisi yhä elää, jos magneettikuvaan, leikkaukseen, liuotus- tai sädehoitoon olisi päässyt kohtuullisessa ajassa, jos diagnoosi olisi saatu ajallaan, jos saatavilla olisi ollut ajoissa oikeanlaisia lääkkeitä tai toimivat laitteet, tai jos sairaalan hygienia ei olisi pettänyt. (Tuoreimpien, vuoden 2016 tietojen mukaan Unkarin sairaaloista raportoitiin 4830 sairaalainfektiotapausta, niiden määrä on vuosi vuodelta lisääntynyt.) HVG:n kirjoituksessa muistutetaan myös, että samainen noin 30 000 hengen lukumäärä on mainittu myös – toistaiseksi varsin vaatimattomalla menestyksellä pyöritettyjen – syntyvyydenlisäämiskampanjojen tavoitteena.

mosskezet.jpeg

Ratkaisu on myös sinun käsissäsi: Ehkäiskäämme yhdessä sairaanhoitoon liittyvät infektiot. Käsien pesu voi pelastaa ihmishenkiä! (SEMMELWEIS-JUHLAVUOSI 2018)

Semmelweis-juhlavuoteen liittyvä julistekampanja, jossa vastuu infektioiden ehkäisemisestä työnnetään kunkin käsienpesijän niskoille, saikin äskettäin WMN.hu-sivustolle kirjoittavan Gábor Doffekin kipinöivän raivon valtaan. Käsienpesusta muistuttelu on paitsi kyynistä myös toivotonta niissä monissa sairaaloissa, joiden vessoissa ei ole saippuaa saati käsidesiä, ei pyyhkeitä, joskus ei edes toimivaa vesihanaa tai ehjää pesuallasta. Ja kun tällaisissa oloissa sitten ruvetaan hymistellen juhlimaan Semmelweis-teemavuotta, se on – tykittää Doffek – kuin ”tosi rakkaus odottaa” -kampanjan juhlalliset avajaiset järjestettäisiin bordellissa.


Vakioaiheita

tammikuu 24, 2018

Päivän mediakattauksestani kaksi perin tuttua aihetta.

Ensinnäkin: 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjassa tldr on tänään Zsolt Sarkadi julkaissut viiltävän analyysin Unkarin terveydenhuoltoa riivaavasta korruptiosta. Potilaiden niskaan lahoavista sairaaloista, loppuun palavasta tai ulkomaille pakenevasta henkilökunnasta ja lääkärien lahjonnasta on tässä blogissa ollut juttua ennenkin. Sarkadi keskittyy jutussaan selvittämään, mitä tapahtui vuonna 2015, kun terveydenhuoltosektorin ongelmia oli tarkoitus korjata EU-varoin.

Tapahtui siis niin, että EU-varoista julistettiin haettavaksi määrärahoja ”terveydenhuollon energiataloudellisemman laitteiston kehittämiseen” eli uusien tietokone-, röntgen- ja magneettikuvauslaitteiden hankkimiseen sairaaloille. Lopulta tätä rahoitusta myönnettiin yhteensä 40,9 miljardilla forintilla (tämänhetkisen kurssin mukaan yli 132 miljoonaa euroa) kaikkiaan 81 laitokselle. Tämä olisi voinut merkitä melkoista kehitysharppausta maassa, jossa keuhkosyöpä- ja paksusuolensyöpäkuolleisuus on Euroopan pahin, mikä väittämän mukaan johtuu paljolti juuri diagnostiikan ongelmista. Mutta kuinkas kävikään? Sarkadi muotoilee asian tylysti: homma varastettiin hajalle.

Nimittäin: loppuvuodesta 2015 terveydenhuoltoalan tärkeimpien firmojen edustajat kokoontuivat useaan otteeseen eräässä ravitsemusliikkeessä ja muodostivat ilmeisesti kaikkien aikojen kartellin. Sovittiin siis, millä hinnalla laitteita myydään ja kenties myös se, minne hintoihin yhteisvoimin puhallettu ”ilma” sitten ohjataan. Asiaa tutkii parhaillaan Unkarin kilpailuvirasto GVH, mutta juttu on kuulemma niin mutkikas ja hankala, että tuloksia on odotettavissa vasta huhtikuussa. Toisin sanoen – vaalien jälkeen. Epäiltävissä on, että tämän sopan keittäjillä on liian läheiset yhteydet Fidesz-valtapuolueen johtoon, ja ikävät korruptiouutiset ennen huhtikuun alkua saattaisivat vaarantaa puolueen kaikesta huolimatta varsin todennäköiseltä tuntuvan vaalivoiton.

(Sikäli kuin Unkarin parkkiintunutta kansaa enää mikään korruptiouutinen mihinkään heilauttaa, ”kaikki poliitikot” kun ovat joka tapauksessa roistoja ja varkaita. Euroopan petostentorjuntavirasto OLAF ja nyttemmin jopa Unkarin yleinen syyttäjänvirastokin tutkivat parhaillaan epäselvyyksiä julkisissa valaistushankinnoissa: tarjoussuhmuroinnin ja ylihinnoittelun ansiosta EU:n varojen epäillään valuneen asiattomiin taskuihin katulamppufirman kautta, jonka johdossa vielä tuolloin oli pääministeri Orbánin vävypoika.)

Joka tapauksessa Sarkadin tietolähteet arvelevat, että kartellissa mukana olleet firmat joutuivat lisäämään tarjouksiinsa vähintään 20 prosenttia ylimääräistä, joka sitten ohjattiin tarjouksista päättävien tahojen taskuihin kiitokseksi. Toisin sanoen vähintään noin 6,5 miljardia forinttia eli parikymmentä miljoonaa euroa päätyi vääriin käsiin. Jutussa nimeltä mainituilla avainhenkilöillä on kuitenkin kytköksiä niin korkealle, että saattaa hyvinkin käydä niin, että GVH:n tutkimukset vielä katkeavat kuin kananlento.

Jutun kommenttiketjussa kansa tuulettaa voimatonta raivoaan terveydenhuoltosektorin tilan johdosta. Tässä vielä yksi omakohtainen tarina:

Tuttavani katkaisi jalkansa ja joutui János-sairaalan ortopediaklinikalle, tarvittiin leikkaus.
Siellä häntä katsomassa käydessäni näin aivan uskomattomia asioita. Illalla rakennukseen 26 astuessani nenään ei iskenytkään tuttu sairaalanhaju vaan massiivinen paskan ja kusen löyhkä. Siivouksen sijasta oli vain avattu käytävän ikkunat, sillä oli helkkarin kylmä.
Mutta kerron nyt vain tuttavani potilashuoneesta. Ikkunoissa rikkinäiset verhot tai ei verhoja lainkaan, ei ollut lamppua sängyn vieressä, ei pistorasiaa, vain reikä seinässä. Lattia aivan likainen, potilaille annetut vuodevaatteet käytettyjä.
Tuttavani kertoi, että yksi huonetovereista oli oksentanut lattialle kun sai sairaalan ruoasta ripuli-oksennustaudin. Hoitajat vain PEITTIVÄT oksennuksen. Tuttavani ja toinen petinaapuri pyysivät, että saisivat edes mopin ja ämpärin että voisivat siivota jäljet, haju oli sietämätön. Siihen hoitajat sanoivat, että ei voi, koko osastoa kohti on vain yksi moppi ja sen on siivooja lukinnut jonnekin, he eivät tienneet, minne. Lukkojen taakse kuitenkin, sillä muuten se aina vietiin, niin että siivoojan piti panna se talteen.
Ja vielä: Tuttavani pyysi hoitajilta säädettäviä kainalosauvoja, jotta voisi käydä vessassa. Hoitaja kysyi toiselta hoitajalta, onko semmoisia. Toinen hoitaja vastasi, että oli niitä ollut YHDET, mutta toinen niistä oli varastettu, ei siis voinut antaa. Koko János-sairaalan ortopediaosastolla on siis yksi ainoa pariton säädettävä kainalosauva!
Äskettäin tuttavani sitten pääsi sairaalasta kotiin, sairaalatuomisinaan se oksennustauti-ripulitartunta.

***

Toinen mediakuplaani loiskauttanut aihe tänään:

Lauantaina, 27.1., tulee kuluneeksi 73 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta tammikuussa 1945. Sitä edeltäneenä vuonna, jonka 70. muistovuotta Unkarissakin taannoin vietettiin monenlaisten traumojen kohotessa pintaan, suuri osa Unkarin juutalaisista oli kyyditetty keskitysleireille; Auschwitzissa murhatuista joka kolmas oli Unkarin kansalainen. Tätä traumaa on tässäkin blogissa monesti muisteltu, ja yhtenä keskushahmona on Unkarin valtionhoitaja, amiraali Miklós Horthy.

Puolustajiensa mukaan Horthy ei ollut natsi eikä vihannut juutalaisia, ja Budapestin juutalaisista melkoinen osa pelastui koska Horthy mahtikäskyllään keskeytti keskitysleirikyyditykset heinäkuun alussa 1944. Horthyn elämän loppuvuosia maanpaossa Portugalissa vieläpä rahoitti joukko yksityisiä lahjoittajia, joista osa oli ”kiitollisia” juutalaisia. Tämä kaunis kuva ei kuitenkaan kestä tarkempaa tarkastelua. Horthy oli toki upseeri ja herrasmies mutta myös tuon ajan unkarilaisten upseeri-herrasmiesten tapaan sivistynyt mutta anteeksipyytelemätön salonkiantisemitisti. Hän nousi valtaan vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan jälkiselvittelyjen yhteydessä, jolloin hänen johtamiensa vapaajoukkojen kostotoimet punaisen terrorin johdosta, ns. valkoinen terrori siis, usein muuttuivat juutalaisvihan lietsonnaksi. Horthyn Unkarissa maailmansotien välillä vallitsi rakenteellinen antisemitismi, joka johti rotulakien säätämiseen ja yhä ankarampaan syrjintään ja viime kädessä valmisti tien Unkarin holokaustille – joka toteutettiin Horthyn hallinnon virkamiesten auliilla avustuksella. Keskitysleirikyyditysten lopettamisesta annettua käskyäkin oli edeltänyt ankara kansainvälinen painostus.

No nyt, näin kertoo Magyar Narancs -lehden ”Musta aukko” -palsta, ”Kristityn älymystön liitto” -niminen järjestö kutsuu kansaa ensi lauantaina Budapestin keskustassa sijaitsevaan, Neitsyt Marialle omistettuun katoliseen kirkkoon (Nagyboldogasszony templom), messuun, jossa muistetaan ”150 vuotta sitten syntynyttä entistä valtionhoitajaamme, vitéz Miklós Nagybányai Horthya ja hänen rakasta miniäänsä”.  Magyar Narancsin toimitus ihmettelee viattomasti, miksi tämä toimitus on sijoitettu tähän aikaan vuodesta, kun Horthyn syntymän 150-vuotisjuhla on vasta kesäkuussa ja hänen kuolinpäivänsä helmikuussa. (”Rakas miniä”, Horthyn István-pojan puoliso kreivitär Ilona Edelsheim-Gyulai olisi täyttänyt sata vuotta tammikuussa, mutta hänen syntymäpäivänsä oli jo tammikuun 14:ntena.) Ja ennen kaikkea: miten ihmeessä Horthyn muistomessu on kehdattu sijoittaa Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivään?

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok kirjoittaa Facebookissa:

Minä pystyttäisin Miklós Horthylle vielä patsaankin.
Ei ratsastajapatsasta, ne on niin nähty. Tämä kuulkaas olisi junamatkustajapatsas: siinä olisi Horthyn yksityisjuna, kuuluisa luksusvaunu ”Turán”. Siinä oli kaikesta nimestä kaikenlaista hienoa. Oli englantilaismallinen vesiklosetti, ranskalaista konjakkia, venäläistä kaviaaria, Brysselin pitsiä, kuubalaisia sikareja, amerikkalainen gramofoni soitteli unkarilaista tunnelmamusiikkia.
Kaikki parasta laatua, paitsi ihmiset.
Ja kuitenkin ihmisen hinta oli tuohon aikaan halpa.
Patsaassa kuvattaisiin sitä, miten maaliskuun 19:ntena 1944, kun Horthy oli palaamassa kotimaahan isäntäänsä Hitleriä tapaamasta, Turánin perään kytkettiin lisävaunu. Mitä kahdella veturilla, kun yksikin riittää? Saksalaiset eivät tykänneet tuhlauksesta.
Siinä vaunussa matkusti hänen ylhäisyytensä SS-Brigadenführer, Dr. (oec. publ.) Edmund Veesenmayer, Kolmannen valtakunnan ylimääräinen valtuutettu suurlähettiläs ja täysivaltainen edustaja. Miehitysjoukkojen johtaja. Turán kuljetti Kotkaa.
Samalla vitéz Gabriel Horthy de Nagybánya konjakkia siemaillen kuunteli gramofonistaan jotain suloisenhaikeaa unkarilaista sävelmää. Kiskojen kolkkeen tahtiin hänen sydämensäkin hakkasi ja itki Unkarin puolesta.
Tämmöinen olisi minun Horthy-patsaani.


Terrorismista ja terveydenhoidosta

tammikuu 9, 2018

Muistatteko vielä Ahmed H:n tapauksen? Syyrialainen, laillisesti Kyproksella (siis EU:ssa) asuva nelikymppinen mies liittyi kesällä 2015 pakolaiskriisin huipentuessa siihen ihmisvirtaan, joka vaelsi Unkarin sulkeutuvaa rajaa kohti, auttamaan tämän joukon mukana kulkevia iäkkäitä ja vaivaisia vanhempiaan. Röszken raja-aseman luona turhautuneessa pakolaisjoukossa alkoi syntyä rähinää, jolloin Ahmedin nähtiin huutavan megafoniin – puolustuksen mukaan hän yritti rauhoitella väkijoukkoa, syyttäjän mukaan hän kannusti pakolaisia tunkeutumaan raja-aidan läpi – sekä heittävän kiven tai jonkin sentapaisen esineen kohti rajavartijoita. Poliisi pysäytti vyöryvän väkijoukon lopulta vesitykkien ja kyynelkaasun avulla, Ahmed H. joutui muutamia päiviä myöhemmin Unkarin poliisin haaviin, ja kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen kauhistellessa hänelle tuomittiin kymmenen vuotta kuritushuonetta terrorismista.

(Toistan, että raja-aidan läpi rynniminen tai rajavartijoiden heitteleminen kivillä ei ole kiva juttu ja jonkinlainen rangaistusseuraamus siitä kyllä on paikallaan meikäläisenkin oikeudentajun mukaan. Kymmenen vuoden kuritushuonetuomio on kuitenkin aivan kohtuuton, kun pikaisen rikosuutisten selailun perusteella taposta tai kuolemantuottamuksestakin selviää vähemmällä, ja megafoniin huutelun sekä kivien heittelyn luokitteleminen ”terrorismiksi” on – kuten jossain Unkarin hallituskriittisessä viestimessä todettiin – todellisten terrori-iskujen uhrien muiston häpäisemistä.)

Ahmed H:n tuomiosta kuitenkin valitettiin, ja yllättäen vetoomustuomioistuin kumosi sen useiden muotovirheiden perusteella – todisteita ja todistajanlausuntoja ei ollut arvioitu asiallisesti ja puolueettomasti – ja määräsi uuden käsittelyn. Tänään on sitten Szegedissä alkanut toinen oikeudenkäynti, joka on ylittänyt kansainvälisenkin uutiskynnyksen. Käsi- ja jalkaraudoissa oikeussaliin talutettu Ahmed H. on tällä välin istunut tutkintavankeudessa kolmatta vuotta eikä enää kysyttäessä muistanut Röszken tapahtumista muuta kuin että oli ollut aivan raivoissaan. Oikeudenkäynti jatkuu huomenna, ja oma unkarilainen somekuplani täyttyy myötätunnon ilmauksilla.

Mutta siinä, missä ns. oikeusvaltioissa kukaan ei ole syyllinen ennen kuin todistetaan ja tuomitaan (ei edes se, joka niin kuin rikosjuttujen arjessa usein, löytyy ”hillopurkilta käsi purkissa ja posket hillossa”, niin kuin muistaakseni Jukka Kemppinen on joskus asiaa kuvaillut), Unkarissa hallitus on ottanut Ahmed H:n syyllisyyden vakuuttamisen asiakseen alusta alkaen. Jo ensi pidätyksen jälkeen pääministeri Orbán julisti radiossa, että ”olemme saaneet kiinni terroristin”, ja nyt ilmestyi (oppositioviestimen kauhistellessa) hallituksen Facebook-sivulle uusi kuva-albumi, jonka otsikkona on mikäs muu kuin Ahmed H. on terroristi. Väittäkööt Sorosin rahoittamat ihmisoikeusjärjestöt mitä väittävät…

ahmedh_kormany.jpeg

Tänään jatkui Ahmed H:n oikeusjuttu. Hän on näkökantamme mukaan terroristi, joka ohjasi hyökkäystä Unkarin rajaa ja unkarilaisia poliiseja vastaan. On skandaali, että Sorosin tukemat järjestöt ja maahamuuttoa kannattavat Brysselin poliitikot painostavat unkarilaista tuomioistuinta terroristin vapauttamiseksi.

Mihin tässä enää oikeuslaitosta tarvitaan, kun syyllinen on jo saatu selville?

***

Tänään on uutisvirrassani ollut myös paljon ikäviä tarinoita Unkarin terveydenhuollosta. Ensinnäkin: Ágnes Geréb, lääkäri ja lääkärinoikeutensa menetettyään freelance-kätilö, joka 1970-luvulta alkaen on taistellut Unkarissa pehmeämpien synnytysten puolesta, tuonut isät synnytyssaliin ja vaatinut naisille oikeutta synnyttää kotona, on pitkällisen oikeustaistelun jälkeen joutumassa vankilaan. Vuonna 2009 Geréb joutui oikeuteen synnytyksestä, joka oli johtanut lapsen kuolemaan, ja siitä, onko tämä katsottavissa tapoksi tai kuolemantuottamukseksi (kyseessä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun Unkarissa lääkäri joutui tällaisesta tapauksesta syytteeseen), kinattiin eri oikeusasteissa vuosikausia, Geréb oli välillä vankilassa, välillä kotiarestissa, ja nyt hänen hakemuksensa uudesta oikeuskäsittelystä on hylätty. Geréb syyttää katkerana oikeuslaitosta, joka uskoo ”kiitollisuusrahojen” pehmentämiä lääkäripiirejä enemmän kuin ammattikirjallisuutta ja muita selviä todisteita. Oli tämän laita miten oli, suomalaisen silmään kyllä Sentroopassa pistää gynekologikunnan miehisyys ja mahtava autoritaarisuus. Kyseessä on ala, jolla liikkuu paljon rahaa, ja Unkarissa erityisesti ns. kiitollisuusrahat, joita potilaat pimeästi maksavat onnistuneesta synnytyksestä, voivat suosittujen suurten sairaaloiden lääkäreillä nousta todella komeisiin summiin. Gerébin ja hänen kannattajiensa syytökset sairaaloiden (mies)lääkärimafiaa kohtaan eivät välttämättä ole aivan tuulesta temmattuja.

Gerébin tapaus on nostanut somejulkisuuteen monien unkarilaisten ikäviä kokemuksia sairaalasynnytyksistä ja sairaaloista ylipäätään. Nämä puolestaan liittyvät siihen kauhutarinoiden genreen, joka verkossa nykyään velloo: tosikertomuksiin Unkarin terveydenhuollon tilasta. Tässäkin blogissa on jo ollut puhetta homehtuvista sairaaloista, sairaalan yleisövessassa päiväkausia maanneista vainajista, desinfiointiaineiden puutteessa leviävistä sairaalainfektioista tai lapsista, joita kuljetetaan kesken leikkauksen rintakehä avattuna sairaalasta toiseen kun ei kaikkialla ole tietokonetomografialaitteita. Eilen RTL-kanavan uutiset kertoivat budapestilaisen sairaalan vanhustenosastolla leviävästä syyhypunkkitartunnasta, joka vaivaa sekä potilaita että henkilökuntaa. Tänään sairaala kiisti uutisen: ei kuulemma ollut syyhypunkkia, vain syksymmällä oli ollut muutama ihotulehdustapaus, joiden yhteydessä oli epäilty punkkitartuntaa ja siksi suoritettu laajempia desinfiointeja. Ketähän pitäisi uskoa?

Näinä päivinä on somessa levinnyt myös erinäisten etno- ja maailmanmusiikkiyhtyeiden laulajana tunnetun opettaja Kinga Krámlin tapaus. Krámli kertoi Facebook-seinällään kärsivänsä endometrioosista eli kohdun limakalvon pesäkesirottumataudista, joka hänen tapauksessaan oli levinnyt suolistoon, aiheutti jatkuvia infernaalisia kipuja ja vaatisi leikkausta. Leikkaus puolestaan olisi niin suuri ja hankala, että odotuslista oli järjettömän pitkä: Krámlille luvattiin leikkausajankohta tammikuulle 2022. Rahalla ja yksityispuolella leikkaus toki järjestyisi vaikka heti. Kansan karttuisa käsi oli jo keräämässä rahaa leikkaukseen, valtion terveysvakuutuslaitos NEAK puolestaan oli tiukasti kiistänyt monivuotiset leikkausjonot, kun Krámli uudemmassa postauksessaan torjui kaikki tapahtuneen poliittiset tulkinnat, selitti, että jonojen pituus riippuu sairaalasta ja lääkäristä ja hänen tapauksessaan kysymys oli siitä, että hän halusi oman luottolääkärinsä tekevän leikkauksen. Kerätyt rahat Krámli lahjoittaisi naisten terveyden hyväksi toimivalle säätiölle, sillä hänen leikkauksensa onneksi järjestyisi yksityissairaalassa hänen perheensä järjestämillä rahoilla.

Mitähän tästäkin tapauksesta näin ulkoapäin ajattelisi? Onko tosiaankin niin, että tolkuttoman pitkien leikkausjonojen ongelmaa ei ole olemassakaan, vaikka oppositioviestimet yrittävät asian näin esittää? Vai riensikö Krámli selittelemään tilannetta (ja ”torjumaan poliittiset tulkinnat”) siltä varalta, ettei joutuisi hankaluuksiin järjestelmän arvostelijana? Totuus lienee mutkikas ja moninainen. Varmasti Unkarissa on hyvin monenlaista ja monentasoista terveydenhoitoa, ja järjestelmän todellisuuteen mahtuu sekä homehtuvia ja rapistuvia sairaaloita ahneine ja ylimielisine johtoportaineen ja voimiensa äärirajoilla pinnistelevine henkilökuntineen että aivan kunnollista ja tasokastakin hoitoa. Ja selvää on, että poliittinen oppositio aivan tietoisesti ja tarkoituksella rinnastaa toisiinsa rapistuvien sairaaloiden aineellisen hädän ja samaan aikaan valtion tuella eri puolille Unkaria nousevat toinen toistaan komeammat jalkapallostadionit. Mutta se, että ongelmaa käytetään poliittisena aseena, ei merkitse sitä, että ongelmaa ei olisi. Eikä ”poliittisten tulkintojen torjumisella” poisteta ongelmia, sikäli kuin ne ovat todellisia.