Vakioaiheita

tammikuu 24, 2018

Päivän mediakattauksestani kaksi perin tuttua aihetta.

Ensinnäkin: 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjassa tldr on tänään Zsolt Sarkadi julkaissut viiltävän analyysin Unkarin terveydenhuoltoa riivaavasta korruptiosta. Potilaiden niskaan lahoavista sairaaloista, loppuun palavasta tai ulkomaille pakenevasta henkilökunnasta ja lääkärien lahjonnasta on tässä blogissa ollut juttua ennenkin. Sarkadi keskittyy jutussaan selvittämään, mitä tapahtui vuonna 2015, kun terveydenhuoltosektorin ongelmia oli tarkoitus korjata EU-varoin.

Tapahtui siis niin, että EU-varoista julistettiin haettavaksi määrärahoja ”terveydenhuollon energiataloudellisemman laitteiston kehittämiseen” eli uusien tietokone-, röntgen- ja magneettikuvauslaitteiden hankkimiseen sairaaloille. Lopulta tätä rahoitusta myönnettiin yhteensä 40,9 miljardilla forintilla (tämänhetkisen kurssin mukaan yli 132 miljoonaa euroa) kaikkiaan 81 laitokselle. Tämä olisi voinut merkitä melkoista kehitysharppausta maassa, jossa keuhkosyöpä- ja paksusuolensyöpäkuolleisuus on Euroopan pahin, mikä väittämän mukaan johtuu paljolti juuri diagnostiikan ongelmista. Mutta kuinkas kävikään? Sarkadi muotoilee asian tylysti: homma varastettiin hajalle.

Nimittäin: loppuvuodesta 2015 terveydenhuoltoalan tärkeimpien firmojen edustajat kokoontuivat useaan otteeseen eräässä ravitsemusliikkeessä ja muodostivat ilmeisesti kaikkien aikojen kartellin. Sovittiin siis, millä hinnalla laitteita myydään ja kenties myös se, minne hintoihin yhteisvoimin puhallettu ”ilma” sitten ohjataan. Asiaa tutkii parhaillaan Unkarin kilpailuvirasto GVH, mutta juttu on kuulemma niin mutkikas ja hankala, että tuloksia on odotettavissa vasta huhtikuussa. Toisin sanoen – vaalien jälkeen. Epäiltävissä on, että tämän sopan keittäjillä on liian läheiset yhteydet Fidesz-valtapuolueen johtoon, ja ikävät korruptiouutiset ennen huhtikuun alkua saattaisivat vaarantaa puolueen kaikesta huolimatta varsin todennäköiseltä tuntuvan vaalivoiton.

(Sikäli kuin Unkarin parkkiintunutta kansaa enää mikään korruptiouutinen mihinkään heilauttaa, ”kaikki poliitikot” kun ovat joka tapauksessa roistoja ja varkaita. Euroopan petostentorjuntavirasto OLAF ja nyttemmin jopa Unkarin yleinen syyttäjänvirastokin tutkivat parhaillaan epäselvyyksiä julkisissa valaistushankinnoissa: tarjoussuhmuroinnin ja ylihinnoittelun ansiosta EU:n varojen epäillään valuneen asiattomiin taskuihin katulamppufirman kautta, jonka johdossa vielä tuolloin oli pääministeri Orbánin vävypoika.)

Joka tapauksessa Sarkadin tietolähteet arvelevat, että kartellissa mukana olleet firmat joutuivat lisäämään tarjouksiinsa vähintään 20 prosenttia ylimääräistä, joka sitten ohjattiin tarjouksista päättävien tahojen taskuihin kiitokseksi. Toisin sanoen vähintään noin 6,5 miljardia forinttia eli parikymmentä miljoonaa euroa päätyi vääriin käsiin. Jutussa nimeltä mainituilla avainhenkilöillä on kuitenkin kytköksiä niin korkealle, että saattaa hyvinkin käydä niin, että GVH:n tutkimukset vielä katkeavat kuin kananlento.

Jutun kommenttiketjussa kansa tuulettaa voimatonta raivoaan terveydenhuoltosektorin tilan johdosta. Tässä vielä yksi omakohtainen tarina:

Tuttavani katkaisi jalkansa ja joutui János-sairaalan ortopediaklinikalle, tarvittiin leikkaus.
Siellä häntä katsomassa käydessäni näin aivan uskomattomia asioita. Illalla rakennukseen 26 astuessani nenään ei iskenytkään tuttu sairaalanhaju vaan massiivinen paskan ja kusen löyhkä. Siivouksen sijasta oli vain avattu käytävän ikkunat, sillä oli helkkarin kylmä.
Mutta kerron nyt vain tuttavani potilashuoneesta. Ikkunoissa rikkinäiset verhot tai ei verhoja lainkaan, ei ollut lamppua sängyn vieressä, ei pistorasiaa, vain reikä seinässä. Lattia aivan likainen, potilaille annetut vuodevaatteet käytettyjä.
Tuttavani kertoi, että yksi huonetovereista oli oksentanut lattialle kun sai sairaalan ruoasta ripuli-oksennustaudin. Hoitajat vain PEITTIVÄT oksennuksen. Tuttavani ja toinen petinaapuri pyysivät, että saisivat edes mopin ja ämpärin että voisivat siivota jäljet, haju oli sietämätön. Siihen hoitajat sanoivat, että ei voi, koko osastoa kohti on vain yksi moppi ja sen on siivooja lukinnut jonnekin, he eivät tienneet, minne. Lukkojen taakse kuitenkin, sillä muuten se aina vietiin, niin että siivoojan piti panna se talteen.
Ja vielä: Tuttavani pyysi hoitajilta säädettäviä kainalosauvoja, jotta voisi käydä vessassa. Hoitaja kysyi toiselta hoitajalta, onko semmoisia. Toinen hoitaja vastasi, että oli niitä ollut YHDET, mutta toinen niistä oli varastettu, ei siis voinut antaa. Koko János-sairaalan ortopediaosastolla on siis yksi ainoa pariton säädettävä kainalosauva!
Äskettäin tuttavani sitten pääsi sairaalasta kotiin, sairaalatuomisinaan se oksennustauti-ripulitartunta.

***

Toinen mediakuplaani loiskauttanut aihe tänään:

Lauantaina, 27.1., tulee kuluneeksi 73 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta tammikuussa 1945. Sitä edeltäneenä vuonna, jonka 70. muistovuotta Unkarissakin taannoin vietettiin monenlaisten traumojen kohotessa pintaan, suuri osa Unkarin juutalaisista oli kyyditetty keskitysleireille; Auschwitzissa murhatuista joka kolmas oli Unkarin kansalainen. Tätä traumaa on tässäkin blogissa monesti muisteltu, ja yhtenä keskushahmona on Unkarin valtionhoitaja, amiraali Miklós Horthy.

Puolustajiensa mukaan Horthy ei ollut natsi eikä vihannut juutalaisia, ja Budapestin juutalaisista melkoinen osa pelastui koska Horthy mahtikäskyllään keskeytti keskitysleirikyyditykset heinäkuun alussa 1944. Horthyn elämän loppuvuosia maanpaossa Portugalissa vieläpä rahoitti joukko yksityisiä lahjoittajia, joista osa oli ”kiitollisia” juutalaisia. Tämä kaunis kuva ei kuitenkaan kestä tarkempaa tarkastelua. Horthy oli toki upseeri ja herrasmies mutta myös tuon ajan unkarilaisten upseeri-herrasmiesten tapaan sivistynyt mutta anteeksipyytelemätön salonkiantisemitisti. Hän nousi valtaan vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan jälkiselvittelyjen yhteydessä, jolloin hänen johtamiensa vapaajoukkojen kostotoimet punaisen terrorin johdosta, ns. valkoinen terrori siis, usein muuttuivat juutalaisvihan lietsonnaksi. Horthyn Unkarissa maailmansotien välillä vallitsi rakenteellinen antisemitismi, joka johti rotulakien säätämiseen ja yhä ankarampaan syrjintään ja viime kädessä valmisti tien Unkarin holokaustille – joka toteutettiin Horthyn hallinnon virkamiesten auliilla avustuksella. Keskitysleirikyyditysten lopettamisesta annettua käskyäkin oli edeltänyt ankara kansainvälinen painostus.

No nyt, näin kertoo Magyar Narancs -lehden ”Musta aukko” -palsta, ”Kristityn älymystön liitto” -niminen järjestö kutsuu kansaa ensi lauantaina Budapestin keskustassa sijaitsevaan, Neitsyt Marialle omistettuun katoliseen kirkkoon (Nagyboldogasszony templom), messuun, jossa muistetaan ”150 vuotta sitten syntynyttä entistä valtionhoitajaamme, vitéz Miklós Nagybányai Horthya ja hänen rakasta miniäänsä”.  Magyar Narancsin toimitus ihmettelee viattomasti, miksi tämä toimitus on sijoitettu tähän aikaan vuodesta, kun Horthyn syntymän 150-vuotisjuhla on vasta kesäkuussa ja hänen kuolinpäivänsä helmikuussa. (”Rakas miniä”, Horthyn István-pojan puoliso kreivitär Ilona Edelsheim-Gyulai olisi täyttänyt sata vuotta tammikuussa, mutta hänen syntymäpäivänsä oli jo tammikuun 14:ntena.) Ja ennen kaikkea: miten ihmeessä Horthyn muistomessu on kehdattu sijoittaa Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivään?

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok kirjoittaa Facebookissa:

Minä pystyttäisin Miklós Horthylle vielä patsaankin.
Ei ratsastajapatsasta, ne on niin nähty. Tämä kuulkaas olisi junamatkustajapatsas: siinä olisi Horthyn yksityisjuna, kuuluisa luksusvaunu ”Turán”. Siinä oli kaikesta nimestä kaikenlaista hienoa. Oli englantilaismallinen vesiklosetti, ranskalaista konjakkia, venäläistä kaviaaria, Brysselin pitsiä, kuubalaisia sikareja, amerikkalainen gramofoni soitteli unkarilaista tunnelmamusiikkia.
Kaikki parasta laatua, paitsi ihmiset.
Ja kuitenkin ihmisen hinta oli tuohon aikaan halpa.
Patsaassa kuvattaisiin sitä, miten maaliskuun 19:ntena 1944, kun Horthy oli palaamassa kotimaahan isäntäänsä Hitleriä tapaamasta, Turánin perään kytkettiin lisävaunu. Mitä kahdella veturilla, kun yksikin riittää? Saksalaiset eivät tykänneet tuhlauksesta.
Siinä vaunussa matkusti hänen ylhäisyytensä SS-Brigadenführer, Dr. (oec. publ.) Edmund Veesenmayer, Kolmannen valtakunnan ylimääräinen valtuutettu suurlähettiläs ja täysivaltainen edustaja. Miehitysjoukkojen johtaja. Turán kuljetti Kotkaa.
Samalla vitéz Gabriel Horthy de Nagybánya konjakkia siemaillen kuunteli gramofonistaan jotain suloisenhaikeaa unkarilaista sävelmää. Kiskojen kolkkeen tahtiin hänen sydämensäkin hakkasi ja itki Unkarin puolesta.
Tämmöinen olisi minun Horthy-patsaani.

Mainokset

Terrorismista ja terveydenhoidosta

tammikuu 9, 2018

Muistatteko vielä Ahmed H:n tapauksen? Syyrialainen, laillisesti Kyproksella (siis EU:ssa) asuva nelikymppinen mies liittyi kesällä 2015 pakolaiskriisin huipentuessa siihen ihmisvirtaan, joka vaelsi Unkarin sulkeutuvaa rajaa kohti, auttamaan tämän joukon mukana kulkevia iäkkäitä ja vaivaisia vanhempiaan. Röszken raja-aseman luona turhautuneessa pakolaisjoukossa alkoi syntyä rähinää, jolloin Ahmedin nähtiin huutavan megafoniin – puolustuksen mukaan hän yritti rauhoitella väkijoukkoa, syyttäjän mukaan hän kannusti pakolaisia tunkeutumaan raja-aidan läpi – sekä heittävän kiven tai jonkin sentapaisen esineen kohti rajavartijoita. Poliisi pysäytti vyöryvän väkijoukon lopulta vesitykkien ja kyynelkaasun avulla, Ahmed H. joutui muutamia päiviä myöhemmin Unkarin poliisin haaviin, ja kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen kauhistellessa hänelle tuomittiin kymmenen vuotta kuritushuonetta terrorismista.

(Toistan, että raja-aidan läpi rynniminen tai rajavartijoiden heitteleminen kivillä ei ole kiva juttu ja jonkinlainen rangaistusseuraamus siitä kyllä on paikallaan meikäläisenkin oikeudentajun mukaan. Kymmenen vuoden kuritushuonetuomio on kuitenkin aivan kohtuuton, kun pikaisen rikosuutisten selailun perusteella taposta tai kuolemantuottamuksestakin selviää vähemmällä, ja megafoniin huutelun sekä kivien heittelyn luokitteleminen ”terrorismiksi” on – kuten jossain Unkarin hallituskriittisessä viestimessä todettiin – todellisten terrori-iskujen uhrien muiston häpäisemistä.)

Ahmed H:n tuomiosta kuitenkin valitettiin, ja yllättäen vetoomustuomioistuin kumosi sen useiden muotovirheiden perusteella – todisteita ja todistajanlausuntoja ei ollut arvioitu asiallisesti ja puolueettomasti – ja määräsi uuden käsittelyn. Tänään on sitten Szegedissä alkanut toinen oikeudenkäynti, joka on ylittänyt kansainvälisenkin uutiskynnyksen. Käsi- ja jalkaraudoissa oikeussaliin talutettu Ahmed H. on tällä välin istunut tutkintavankeudessa kolmatta vuotta eikä enää kysyttäessä muistanut Röszken tapahtumista muuta kuin että oli ollut aivan raivoissaan. Oikeudenkäynti jatkuu huomenna, ja oma unkarilainen somekuplani täyttyy myötätunnon ilmauksilla.

Mutta siinä, missä ns. oikeusvaltioissa kukaan ei ole syyllinen ennen kuin todistetaan ja tuomitaan (ei edes se, joka niin kuin rikosjuttujen arjessa usein, löytyy ”hillopurkilta käsi purkissa ja posket hillossa”, niin kuin muistaakseni Jukka Kemppinen on joskus asiaa kuvaillut), Unkarissa hallitus on ottanut Ahmed H:n syyllisyyden vakuuttamisen asiakseen alusta alkaen. Jo ensi pidätyksen jälkeen pääministeri Orbán julisti radiossa, että ”olemme saaneet kiinni terroristin”, ja nyt ilmestyi (oppositioviestimen kauhistellessa) hallituksen Facebook-sivulle uusi kuva-albumi, jonka otsikkona on mikäs muu kuin Ahmed H. on terroristi. Väittäkööt Sorosin rahoittamat ihmisoikeusjärjestöt mitä väittävät…

ahmedh_kormany.jpeg

Tänään jatkui Ahmed H:n oikeusjuttu. Hän on näkökantamme mukaan terroristi, joka ohjasi hyökkäystä Unkarin rajaa ja unkarilaisia poliiseja vastaan. On skandaali, että Sorosin tukemat järjestöt ja maahamuuttoa kannattavat Brysselin poliitikot painostavat unkarilaista tuomioistuinta terroristin vapauttamiseksi.

Mihin tässä enää oikeuslaitosta tarvitaan, kun syyllinen on jo saatu selville?

***

Tänään on uutisvirrassani ollut myös paljon ikäviä tarinoita Unkarin terveydenhuollosta. Ensinnäkin: Ágnes Geréb, lääkäri ja lääkärinoikeutensa menetettyään freelance-kätilö, joka 1970-luvulta alkaen on taistellut Unkarissa pehmeämpien synnytysten puolesta, tuonut isät synnytyssaliin ja vaatinut naisille oikeutta synnyttää kotona, on pitkällisen oikeustaistelun jälkeen joutumassa vankilaan. Vuonna 2009 Geréb joutui oikeuteen synnytyksestä, joka oli johtanut lapsen kuolemaan, ja siitä, onko tämä katsottavissa tapoksi tai kuolemantuottamukseksi (kyseessä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun Unkarissa lääkäri joutui tällaisesta tapauksesta syytteeseen), kinattiin eri oikeusasteissa vuosikausia, Geréb oli välillä vankilassa, välillä kotiarestissa, ja nyt hänen hakemuksensa uudesta oikeuskäsittelystä on hylätty. Geréb syyttää katkerana oikeuslaitosta, joka uskoo ”kiitollisuusrahojen” pehmentämiä lääkäripiirejä enemmän kuin ammattikirjallisuutta ja muita selviä todisteita. Oli tämän laita miten oli, suomalaisen silmään kyllä Sentroopassa pistää gynekologikunnan miehisyys ja mahtava autoritaarisuus. Kyseessä on ala, jolla liikkuu paljon rahaa, ja Unkarissa erityisesti ns. kiitollisuusrahat, joita potilaat pimeästi maksavat onnistuneesta synnytyksestä, voivat suosittujen suurten sairaaloiden lääkäreillä nousta todella komeisiin summiin. Gerébin ja hänen kannattajiensa syytökset sairaaloiden (mies)lääkärimafiaa kohtaan eivät välttämättä ole aivan tuulesta temmattuja.

Gerébin tapaus on nostanut somejulkisuuteen monien unkarilaisten ikäviä kokemuksia sairaalasynnytyksistä ja sairaaloista ylipäätään. Nämä puolestaan liittyvät siihen kauhutarinoiden genreen, joka verkossa nykyään velloo: tosikertomuksiin Unkarin terveydenhuollon tilasta. Tässäkin blogissa on jo ollut puhetta homehtuvista sairaaloista, sairaalan yleisövessassa päiväkausia maanneista vainajista, desinfiointiaineiden puutteessa leviävistä sairaalainfektioista tai lapsista, joita kuljetetaan kesken leikkauksen rintakehä avattuna sairaalasta toiseen kun ei kaikkialla ole tietokonetomografialaitteita. Eilen RTL-kanavan uutiset kertoivat budapestilaisen sairaalan vanhustenosastolla leviävästä syyhypunkkitartunnasta, joka vaivaa sekä potilaita että henkilökuntaa. Tänään sairaala kiisti uutisen: ei kuulemma ollut syyhypunkkia, vain syksymmällä oli ollut muutama ihotulehdustapaus, joiden yhteydessä oli epäilty punkkitartuntaa ja siksi suoritettu laajempia desinfiointeja. Ketähän pitäisi uskoa?

Näinä päivinä on somessa levinnyt myös erinäisten etno- ja maailmanmusiikkiyhtyeiden laulajana tunnetun opettaja Kinga Krámlin tapaus. Krámli kertoi Facebook-seinällään kärsivänsä endometrioosista eli kohdun limakalvon pesäkesirottumataudista, joka hänen tapauksessaan oli levinnyt suolistoon, aiheutti jatkuvia infernaalisia kipuja ja vaatisi leikkausta. Leikkaus puolestaan olisi niin suuri ja hankala, että odotuslista oli järjettömän pitkä: Krámlille luvattiin leikkausajankohta tammikuulle 2022. Rahalla ja yksityispuolella leikkaus toki järjestyisi vaikka heti. Kansan karttuisa käsi oli jo keräämässä rahaa leikkaukseen, valtion terveysvakuutuslaitos NEAK puolestaan oli tiukasti kiistänyt monivuotiset leikkausjonot, kun Krámli uudemmassa postauksessaan torjui kaikki tapahtuneen poliittiset tulkinnat, selitti, että jonojen pituus riippuu sairaalasta ja lääkäristä ja hänen tapauksessaan kysymys oli siitä, että hän halusi oman luottolääkärinsä tekevän leikkauksen. Kerätyt rahat Krámli lahjoittaisi naisten terveyden hyväksi toimivalle säätiölle, sillä hänen leikkauksensa onneksi järjestyisi yksityissairaalassa hänen perheensä järjestämillä rahoilla.

Mitähän tästäkin tapauksesta näin ulkoapäin ajattelisi? Onko tosiaankin niin, että tolkuttoman pitkien leikkausjonojen ongelmaa ei ole olemassakaan, vaikka oppositioviestimet yrittävät asian näin esittää? Vai riensikö Krámli selittelemään tilannetta (ja ”torjumaan poliittiset tulkinnat”) siltä varalta, ettei joutuisi hankaluuksiin järjestelmän arvostelijana? Totuus lienee mutkikas ja moninainen. Varmasti Unkarissa on hyvin monenlaista ja monentasoista terveydenhoitoa, ja järjestelmän todellisuuteen mahtuu sekä homehtuvia ja rapistuvia sairaaloita ahneine ja ylimielisine johtoportaineen ja voimiensa äärirajoilla pinnistelevine henkilökuntineen että aivan kunnollista ja tasokastakin hoitoa. Ja selvää on, että poliittinen oppositio aivan tietoisesti ja tarkoituksella rinnastaa toisiinsa rapistuvien sairaaloiden aineellisen hädän ja samaan aikaan valtion tuella eri puolille Unkaria nousevat toinen toistaan komeammat jalkapallostadionit. Mutta se, että ongelmaa käytetään poliittisena aseena, ei merkitse sitä, että ongelmaa ei olisi. Eikä ”poliittisten tulkintojen torjumisella” poisteta ongelmia, sikäli kuin ne ovat todellisia.

 


Demagogiaa?

heinäkuu 13, 2017

Unkari valmistautuu isännöimään uinnin maailmanmestaruuskisoja. Oppositioviestimissä on kirjoiteltu kitkerästi sekä tapahtuman budjetista, joka ensimmäisiin arvioihin verraten on levinnyt kymmenkertaiseksi (ja ylimääräisen rahan arvellaan virtaavan päättäjiä lähellä olevien oligarkkien ja bulvaanien taskuihin), että erinäisistä omituisuuksista ja kömmähdyksistä järjestelyissä. Tonavan rantaan rakennetun uuden uimalan muodonmuutoksista sekä kisamaskottien nolosta nimenvaihdoksesta on tässäkin blogissa jo ollut puhetta. Viime päiviin saakka on julkisuudessa ihmetelty kuvia vielä varsin keskeneräisistä kisapaikkojen rakennustöistä tai uutisia avajaisohjelmasta, johon viime tingassa kutsuttiin osallistumaan muutamia kansainvälisesti menestyneimpiä unkarilaisia entisiä kilpauimareita (joita toki riittää) ja sitten vielä viimemmässä tingassa peruttiin tämä kutsu. Kisojen verkkosivuston englannin kielen tasoa on kauhisteltu, Leiterjakab-käännösvirheblogi päätyi toteamaan, että englanninkielisiä tekstejä ei ole voinut laatia ”oikea” kääntäjä vaan ne on teetetty jollakulla englantia ”osaavalla”, kenties opiskelijalla. (Ja ilmeisesti, toteavat tämän kommentoijat, jonkun tärkeän henkilön sukulaispojalle tai -tytölle on tästä maksettu ammattilaistaksan mukaan.) Rahaa siis on poltettu, mutta ei välttämättä oikein eikä rehellisesti.

Uintikisojen kunniaksi ilmeisesti poistetaan näkyviltä myös pahennusta herättäneet ”Ei anneta Sorosin nauraa viimeisenä” –julisteet, joita on viime päivinä kommentoitu laajalti myös kansainvälisessä lehdistössä. Hallituksen tiedottajat kiistävät jyrkästi, että julisteiden poistamisella olisi mitään tekemistä kansainvälisen kritiikin tai varsinkaan tulossa olevan suuren urheilutapahtuman kanssa: julistekampanja on vain alun alkaen suunniteltu päättymään 15.7., ei sen ihmeempää. Siitä huolimatta oppositioviestimet muistuttavat, mitä natsi-Saksassa tehtiin olympialaisten alla kun virallinen juutalaisvastaisuus piti raivata pois kansainvälisten arvovieraiden näkyviltä:

antijewishsignsdown

Uintikisojen (ja tietenkin jalkapallostadionien) lisäksi jatkuu julkisten varojen käyttäminen merkillisiin prestiisiprojekteihin, muuhunkin kuin pääministerin kanslian uusiin toimitiloihin Budan linnassa. Pari vuotta sitten Unkarin hallitus onnistui hankkimaan takaisin osan ”perhehopeista” (családi ezüst), kuten pääministeri Orbán asian ilmaisi, eli niin kutsutusta Seuson aarteesta. Kyseessä on 300-400-luvulta jKr. peräisin oleva loistelias hopea-astiasto, joka on ilmeisesti kuulunut Seuso-nimiselle mahtavalle roomalaiselle (nimi mainitaan yhden hopeavadin latinankielisessä kaiverruksessa), kenties Pannonian provinssin korkealle sotilasvirkamiehelle. Hopea-aarteen löysi 1970-luvulla Polgárdista, Balatonjärven itäpäästä paikallinen mies, joka sittemmin teki hämärissä oloissa monenlaisia arveluja nostattaneen itsemurhan. Aarre päätyi tuntemattomia teitä pois Unkarista ja englantilaisen lordin omistukseen, ilmestyi 1990-luvun alussa newyorkilaiseen taidehuutokauppaan, ja siitä pitäen Unkarin valtio on yrittänyt hankkia sitä takaisin.

Pari vuotta sitten Orbánin hallitus julisti riemuissaan ”perhehopeiden” palaavan kotiin, mutta tuolloin hankittiin 4,5 miljardin forintin (noin 15 miljoonaa euroa) summalla vain osa astiastosta. Kaupan yksityiskohdat julistettiin salaisiksi 30 vuoden ajaksi. Nyt pääministeri Orbán ilmoitti uudessa tiedotusvideossa, että vielä seitsemän upeaa astiaa samoista ”perhehopeista” on saatu hankituksi takaisin Unkariin.

Koko aarteen hintaa ei ilmeisesti ole julkistettu, eikä tiedossa ole, onko Seuson astioita vielä jossakin liikkeellä, mutta selvästikin hallitus on päättänyt, että Seuson hopeat ”tuodaan takaisin” Unkariin, maksoi mitä maksoi.

Ja tästä pääsemme tuohon poliittisen demagogian, populistisen kansankiihotuksen ongelmaan. Moderni yhteiskunta on kerta kaikkiaan sen verran monimutkainen, että raha ei siellä kierrä yksinkertaisesti yhtyvien astioiden periaatteella. Kansainväliset suhteet, talouselämän mutkikkaat mekanismit, kulttuuri- ja arvovaltakysymykset ja monet muut asiat on kustannettava joskus kalliistikin, samalla kun rahaa aivan selvästi puuttuu kaikkein köyhimmiltä ja onnettomimmilta. Saataisiinko Suomesta leipäjonot poistettua, vanhuksille riittävästi vaippoja ja koulurakennukset alun alkaen rakennettua homehtumattomiksi, jos eduskuntatalon remontista olisi luovuttu tai jos Kansallisoopperan uutta taloa ei koskaan olisi rakennettu? Paljonko lasten mielenterveyspalveluja, kehitysapua, luonnonsuojelua tai maahanmuuttajien kotouttamisprojekteja voitaisiin rahoittaa Suomi100-juhlavuoden tapahtumiin käytetyillä varoilla? Ei se valitettavasti näin yksinkertaisesti mene, että jostakin ”tarpeettomasta” säästyvä raha voidaan heti käyttää johonkin ”tarpeelliseen”. Ja mikä on tarpeetonta – urheilu, kirjallisuustiede, moderni kuvataide, teoreettinen filosofia, arkeologia, tietokonepelien tutkimus? Toimiakseen ja kansalaisensa sitouttaakseen nykyaikainen valtio tarvitsee myös kaunista turhuutta, kulttuuria, sivistystä ja kansainvälistä näkyvyyttä.

Siitä huolimatta Unkarin tilanne, etenkin terveydenhuollon ja koulujärjestelmän silminnähtävä kurjistuminen, alkaa mennä niin pitkälle, että ”demagogisia” vertailuja ei kerta kaikkiaan voi enää olla tekemättä. Julkisia varoja käytetään luksus- ja prestiisiprojekteihin, ja ennen kaikkea tässä yhteydessä niitä kanavoidaan myös suoraan poliittisille päättäjille tai heitä lähellä oleville tahoille. Pääministeri Orbánin lähipiiri, ministerit ja korkeat virkamiehet, asuvat ja elävät paljon ylellisemmin kuin heidän palkallaan olisi mahdollista. Samaan aikaan kouluissa kytee kapina ja sairaaloissa on pulaa tärkeimmästäkin. On sairaaloita, joissa potilaita tai näiden omaisia pyydetään tuomaan mukanaan ei vain henkilökohtaisia hygienia- ja ateriointivälineitä, yöpukua ja pyyhettä vaan myös esimerkiksi reseptittömiä särkylääkkeitä, sideharsoa, sauvaparistoja kannettaviin EKG- tai verenpaineseurantalaitteisiin tai jopa paperia potilaskertomusten tulostamista varten. Äskettäin lääkärien ammattijärjestö käynnisti kampanjan, jolla kerättiin sairaaloille lahjoituksia käsidesinfiointiaineen ostoon – väittämän mukaan sairaalainfektioihin kuolee Unkarissa enemmän ihmisiä kuin liikenneonnettomuuksissa, ja monissa sairaaloissa ilmeisesti säästöleikkaukset ovat iskeneet myös desinfiointiin.

Omassa somekuplassani tämän ristiriidan symboliksi on noussut äskettäinen lapsen kuolemantapaus. Tyttö, jolle tehtiin sydänleikkausta Budapestin valtakunnallisessa kardiologian instituutissa, jouduttiin kesken operaation rintakehä avattuna kuljettamaan toiseen sairaalaan, koska maan tärkeimmässä sydänsairaalassa ei ollut tietokonetomografia- tai magneettikuvauslaitteita. Lääkärien ponnisteluista huolimatta lapsi kuoli samana iltana. Asiasta kertoi lapsen isoäiti Klubrádió-radiokanavan ohjelmassa, ja siitä pitäen unkarinkielinen Internet on ollut täynnä närkästystä. Valtiosihteeri Bence Rétvári ja sittemmin itse terveysasioista vastaava superministeri Zoltán Balog ovat vastanneet arvosteluihin muistuttaen, että tietokonekuvantamislaitteita on nyt jo enemmän kuin edellisen hallituksen aikaan…

Missä kulkee demagogian ja ”kansan oikeutetun raivon” välinen raja? On vaikea olla puristamatta käsiään nyrkkiin lukiessaan Anikó Nagypálin mielipidekirjoitusta:

Kolmetoistavuotias ja vastasyntynyt. Unkarin kaksi uusinta uhria.

Olkaa hyvä ja katsokaa heitä, herra ministeri Balog. Katsokaa vain, vuoron perään, varovasti, te kaikki, te kyyniset elostelijat, mahtailijat, jotka samastatte itsenne Unkariin, jotka johdatte täällä tätä paskaläjää.

(…)

 

Lapsenmurhaajille ei armoa.

Ei armoa niille, jotka kyynisesti, pönäkästi vain toteavat, että olihan edes toisessa sairaalassa CT- ja MR-laitteet.

Oli niin.

Eräässä toisessa Unkarissa taas ennen vanhaan oli niin, ettei joka päivä tarvinnut raivostua järjiltään jonkin järkyttävän, mielettömän kuolemantapauksen tähden.