Demagogiaa?

heinäkuu 13, 2017

Unkari valmistautuu isännöimään uinnin maailmanmestaruuskisoja. Oppositioviestimissä on kirjoiteltu kitkerästi sekä tapahtuman budjetista, joka ensimmäisiin arvioihin verraten on levinnyt kymmenkertaiseksi (ja ylimääräisen rahan arvellaan virtaavan päättäjiä lähellä olevien oligarkkien ja bulvaanien taskuihin), että erinäisistä omituisuuksista ja kömmähdyksistä järjestelyissä. Tonavan rantaan rakennetun uuden uimalan muodonmuutoksista sekä kisamaskottien nolosta nimenvaihdoksesta on tässäkin blogissa jo ollut puhetta. Viime päiviin saakka on julkisuudessa ihmetelty kuvia vielä varsin keskeneräisistä kisapaikkojen rakennustöistä tai uutisia avajaisohjelmasta, johon viime tingassa kutsuttiin osallistumaan muutamia kansainvälisesti menestyneimpiä unkarilaisia entisiä kilpauimareita (joita toki riittää) ja sitten vielä viimemmässä tingassa peruttiin tämä kutsu. Kisojen verkkosivuston englannin kielen tasoa on kauhisteltu, Leiterjakab-käännösvirheblogi päätyi toteamaan, että englanninkielisiä tekstejä ei ole voinut laatia ”oikea” kääntäjä vaan ne on teetetty jollakulla englantia ”osaavalla”, kenties opiskelijalla. (Ja ilmeisesti, toteavat tämän kommentoijat, jonkun tärkeän henkilön sukulaispojalle tai -tytölle on tästä maksettu ammattilaistaksan mukaan.) Rahaa siis on poltettu, mutta ei välttämättä oikein eikä rehellisesti.

Uintikisojen kunniaksi ilmeisesti poistetaan näkyviltä myös pahennusta herättäneet ”Ei anneta Sorosin nauraa viimeisenä” –julisteet, joita on viime päivinä kommentoitu laajalti myös kansainvälisessä lehdistössä. Hallituksen tiedottajat kiistävät jyrkästi, että julisteiden poistamisella olisi mitään tekemistä kansainvälisen kritiikin tai varsinkaan tulossa olevan suuren urheilutapahtuman kanssa: julistekampanja on vain alun alkaen suunniteltu päättymään 15.7., ei sen ihmeempää. Siitä huolimatta oppositioviestimet muistuttavat, mitä natsi-Saksassa tehtiin olympialaisten alla kun virallinen juutalaisvastaisuus piti raivata pois kansainvälisten arvovieraiden näkyviltä:

antijewishsignsdown

Uintikisojen (ja tietenkin jalkapallostadionien) lisäksi jatkuu julkisten varojen käyttäminen merkillisiin prestiisiprojekteihin, muuhunkin kuin pääministerin kanslian uusiin toimitiloihin Budan linnassa. Pari vuotta sitten Unkarin hallitus onnistui hankkimaan takaisin osan ”perhehopeista” (családi ezüst), kuten pääministeri Orbán asian ilmaisi, eli niin kutsutusta Seuson aarteesta. Kyseessä on 300-400-luvulta jKr. peräisin oleva loistelias hopea-astiasto, joka on ilmeisesti kuulunut Seuso-nimiselle mahtavalle roomalaiselle (nimi mainitaan yhden hopeavadin latinankielisessä kaiverruksessa), kenties Pannonian provinssin korkealle sotilasvirkamiehelle. Hopea-aarteen löysi 1970-luvulla Polgárdista, Balatonjärven itäpäästä paikallinen mies, joka sittemmin teki hämärissä oloissa monenlaisia arveluja nostattaneen itsemurhan. Aarre päätyi tuntemattomia teitä pois Unkarista ja englantilaisen lordin omistukseen, ilmestyi 1990-luvun alussa newyorkilaiseen taidehuutokauppaan, ja siitä pitäen Unkarin valtio on yrittänyt hankkia sitä takaisin.

Pari vuotta sitten Orbánin hallitus julisti riemuissaan ”perhehopeiden” palaavan kotiin, mutta tuolloin hankittiin 4,5 miljardin forintin (noin 15 miljoonaa euroa) summalla vain osa astiastosta. Kaupan yksityiskohdat julistettiin salaisiksi 30 vuoden ajaksi. Nyt pääministeri Orbán ilmoitti uudessa tiedotusvideossa, että vielä seitsemän upeaa astiaa samoista ”perhehopeista” on saatu hankituksi takaisin Unkariin.

Koko aarteen hintaa ei ilmeisesti ole julkistettu, eikä tiedossa ole, onko Seuson astioita vielä jossakin liikkeellä, mutta selvästikin hallitus on päättänyt, että Seuson hopeat ”tuodaan takaisin” Unkariin, maksoi mitä maksoi.

Ja tästä pääsemme tuohon poliittisen demagogian, populistisen kansankiihotuksen ongelmaan. Moderni yhteiskunta on kerta kaikkiaan sen verran monimutkainen, että raha ei siellä kierrä yksinkertaisesti yhtyvien astioiden periaatteella. Kansainväliset suhteet, talouselämän mutkikkaat mekanismit, kulttuuri- ja arvovaltakysymykset ja monet muut asiat on kustannettava joskus kalliistikin, samalla kun rahaa aivan selvästi puuttuu kaikkein köyhimmiltä ja onnettomimmilta. Saataisiinko Suomesta leipäjonot poistettua, vanhuksille riittävästi vaippoja ja koulurakennukset alun alkaen rakennettua homehtumattomiksi, jos eduskuntatalon remontista olisi luovuttu tai jos Kansallisoopperan uutta taloa ei koskaan olisi rakennettu? Paljonko lasten mielenterveyspalveluja, kehitysapua, luonnonsuojelua tai maahanmuuttajien kotouttamisprojekteja voitaisiin rahoittaa Suomi100-juhlavuoden tapahtumiin käytetyillä varoilla? Ei se valitettavasti näin yksinkertaisesti mene, että jostakin ”tarpeettomasta” säästyvä raha voidaan heti käyttää johonkin ”tarpeelliseen”. Ja mikä on tarpeetonta – urheilu, kirjallisuustiede, moderni kuvataide, teoreettinen filosofia, arkeologia, tietokonepelien tutkimus? Toimiakseen ja kansalaisensa sitouttaakseen nykyaikainen valtio tarvitsee myös kaunista turhuutta, kulttuuria, sivistystä ja kansainvälistä näkyvyyttä.

Siitä huolimatta Unkarin tilanne, etenkin terveydenhuollon ja koulujärjestelmän silminnähtävä kurjistuminen, alkaa mennä niin pitkälle, että ”demagogisia” vertailuja ei kerta kaikkiaan voi enää olla tekemättä. Julkisia varoja käytetään luksus- ja prestiisiprojekteihin, ja ennen kaikkea tässä yhteydessä niitä kanavoidaan myös suoraan poliittisille päättäjille tai heitä lähellä oleville tahoille. Pääministeri Orbánin lähipiiri, ministerit ja korkeat virkamiehet, asuvat ja elävät paljon ylellisemmin kuin heidän palkallaan olisi mahdollista. Samaan aikaan kouluissa kytee kapina ja sairaaloissa on pulaa tärkeimmästäkin. On sairaaloita, joissa potilaita tai näiden omaisia pyydetään tuomaan mukanaan ei vain henkilökohtaisia hygienia- ja ateriointivälineitä, yöpukua ja pyyhettä vaan myös esimerkiksi reseptittömiä särkylääkkeitä, sideharsoa, sauvaparistoja kannettaviin EKG- tai verenpaineseurantalaitteisiin tai jopa paperia potilaskertomusten tulostamista varten. Äskettäin lääkärien ammattijärjestö käynnisti kampanjan, jolla kerättiin sairaaloille lahjoituksia käsidesinfiointiaineen ostoon – väittämän mukaan sairaalainfektioihin kuolee Unkarissa enemmän ihmisiä kuin liikenneonnettomuuksissa, ja monissa sairaaloissa ilmeisesti säästöleikkaukset ovat iskeneet myös desinfiointiin.

Omassa somekuplassani tämän ristiriidan symboliksi on noussut äskettäinen lapsen kuolemantapaus. Tyttö, jolle tehtiin sydänleikkausta Budapestin valtakunnallisessa kardiologian instituutissa, jouduttiin kesken operaation rintakehä avattuna kuljettamaan toiseen sairaalaan, koska maan tärkeimmässä sydänsairaalassa ei ollut tietokonetomografia- tai magneettikuvauslaitteita. Lääkärien ponnisteluista huolimatta lapsi kuoli samana iltana. Asiasta kertoi lapsen isoäiti Klubrádió-radiokanavan ohjelmassa, ja siitä pitäen unkarinkielinen Internet on ollut täynnä närkästystä. Valtiosihteeri Bence Rétvári ja sittemmin itse terveysasioista vastaava superministeri Zoltán Balog ovat vastanneet arvosteluihin muistuttaen, että tietokonekuvantamislaitteita on nyt jo enemmän kuin edellisen hallituksen aikaan…

Missä kulkee demagogian ja ”kansan oikeutetun raivon” välinen raja? On vaikea olla puristamatta käsiään nyrkkiin lukiessaan Anikó Nagypálin mielipidekirjoitusta:

Kolmetoistavuotias ja vastasyntynyt. Unkarin kaksi uusinta uhria.

Olkaa hyvä ja katsokaa heitä, herra ministeri Balog. Katsokaa vain, vuoron perään, varovasti, te kaikki, te kyyniset elostelijat, mahtailijat, jotka samastatte itsenne Unkariin, jotka johdatte täällä tätä paskaläjää.

(…)

 

Lapsenmurhaajille ei armoa.

Ei armoa niille, jotka kyynisesti, pönäkästi vain toteavat, että olihan edes toisessa sairaalassa CT- ja MR-laitteet.

Oli niin.

Eräässä toisessa Unkarissa taas ennen vanhaan oli niin, ettei joka päivä tarvinnut raivostua järjiltään jonkin järkyttävän, mielettömän kuolemantapauksen tähden.