Meissä jokaisessa asuu pieni Petőfi

Maaliskuun 15:ntena vietetään Unkarin kolmesta kansallispäivästä periaatteessa kirkkainta ja ongelmattominta. Varsinainen pää-kansallispäivähän on elokuun 20:ntenä, Unkarin kristillisen kuningaskunnan perustajan Pyhän Tapanin muistoksi. Tämä on siis ensisijaisesti katolisen kirkon juhla, jota toki on 1900-luvun mittaan eri tavoin yritetty nostaa koko kansakunnan juhlapäiväksi; sosialismin aikaan sitä vietettiin sadonkorjuun, ”uuden leivän” ja sitä tuottavien talonpoikien, sittemmin myös uuden perustuslain kunniaksi. Lisäksi 23. lokakuuta vietetään vuoden 1956 kansannousun muistopäivää, joka sekään ei ole ongelmaton tai ristiriidaton: kaikesta sankarillisuudesta huolimatta kansannousun tapahtumiin liittyi myös pimeä puolensa, ja ennen kaikkea tämän vallankumousyrityksen, kun se lopulta lähti käyntiin, jyräsivät Neuvostoliiton panssarit ennen kuin se ehti kasvaa koko maata ja kansaa todella yhdistäväksi liikkeeksi.

Mutta maaliskuun 15. on hieno ja reipas juhla. Tuona päivänä, Euroopan hulluna vuonna 1848, kun monissa muissakin maissa kuohui (Wienissä alkoi vallankumouksen tapainen jo pari päivää aikaisemmin), kansallisrunoilija Sándor Petőfi ja muutamat muut tulisielut (kuten sittemminkin suosittu romaanikirjailija, ”Unkarin Dickens” Mór Jókai) kokosivat kansanjoukot Budapestin kaduille kuuntelemaan Petőfin uutta isänmaallista runoa Nemzeti dal (‘Kansallislaulu’) sekä pari päivää aiemmin koottua kahdentoista vaatimuksen luetteloa.

”Mitä toivoo Unkarin kansakunta?
Tulkoon rauha, vapaus ja yksimielisyys.

1. Toivomme lehdistön vapautta ja sensuurin poistamista.
2. Vastuullista ministeriötä Budapestiin. [Unkarilla ei ollut omaa hallitusta eikä ministeriötä.]
3. Vuosittaisia valtiopäiviä Pestiin. [Valtiopäivät kokoontuivat Pozsonyssa (Bratislava) silloin, kun keisari ne suvaitsi kutsua koolle.]
4. Yhdenvertaisuutta lain edessä kansalaisuuden ja uskonnon kannalta. [Tällä tarkoitettiin ennen kaikkea aateliston ja katolilaisten etuoikeuksien lakkauttamista.]
5. Kansallista puolustuskaartia. [Unkarilla ei ollut omaa armeijaa.]
6. Yhteistä rasitusten kantoa [= aateliston verovapauden poistamista].
7. Feodaalijärjestelmän lakkauttamista [= kartanon maita viljelevät talonpojat suorittivat maanomistajalle taksvärkkiä, luontais- tai rahakorvauksia tai lahjoja].
8. Valamiestuomioistuinta, tasa-arvoon perustuvaa edustusta. [Kartanonherrat käyttelivät alueillaan myös tuomarin oikeuksia, puolueettomia paikallisia oikeusistuimia ei ollut.]
9. Kansallista pankkia.
10. Sotilaiden on vannottava uskollisuutta perustuslaille, Unkarin sotilaita ei pidä viedä ulkomaille, ulkomaiset sotilaat on vietävä meiltä pois.
11. Poliittiset vangit on vapautettava.
12. Unionia [= erillisenä yksikkönä hallittu Transilvania pitää yhdistää Unkariin].”

Tästä alkoi tapahtumasarja, joka johti Unkarin vapaussotaan Habsburg-imperiumia vastaan ja tämän(kin) vapaustaistelun kukistumiseen seuraavana vuonna. Elokuussa 1849 Unkarin joukot antautuivat Világosissa (nykyinen Şiria Romaniassa) vastustajilleen, venäläisille joukoille, joita johti baltiansaksalainen kenraali von Rüdiger – Venäjän tsaari oli rientänyt itävaltalaisen kollegansa apuun kapinan tukahduttamiseksi. Tappiota seurasi joukko kostotoimia, osa kapinallisista lähti maanpakoon. Sándor Petőfi oli luultavasti saanut surmansa Segesvárin taistelussa heinäkuussa 1849, vaikka mitään varmaa hänen kohtalostaan ei tiedetä.

Tänä vuonna maaliskuun 15. päivän juhlana Unkarin valtion korkein johto eli pääministeri Orbán jatkoi jo lokakuun kansannousujuhlan yhteydessä aloittamaansa linjaa eikä puhunut kansanjoukoille pääkaupungissa, siellä, missä Petőfi ja kumppanit aikoinaan, vaan Kiskőrösissä, Petőfin syntymäkaupungissa, runoilijan syntymäkodin edessä. Puheen tiivistelmä löytyy Orbánin viralliselta kotisivulta myös englanniksi. Vapaudesta siinä puhutaan, siitä, miten Petőfi oli hankala, omapäinen ja uppiniskainen maalaispoika (vähän niin kuin Orbán itse). Ja miten jokaisessa unkarilaisessa elää pieni Petőfi, miten näemme Petőfin nytkin, kun ulkopuoliset haluavat sanella unkarilaisille, miten näiden pitää elää, ja sulauttaa Unkarin osaksi eurooppalaista supervaltiota. ”Näemme Petőfin, kun hän raapustaa 12 vaatimuksen listan alkuun: tulkoon rauha.”

(Tähän on riippumattomassa mediassa ja kriittisessä somessa uutterasti muistuteltu, miten Petőfi ei suinkaan ollut vaatimassa ensimmäiseksi rauhaa vaan valmiina lähtemään sotaan tasa-arvon ja liberaalien ihmisoikeuksien puolesta. Ja miten Petőfin ja hänen taistelutoverinsa lopulta voittivat Venäjän taantumuksellisen yksinvaltiaan ”perinteisiä perusarvoja” puolustavat joukot.)

***

Samaan aikaan Budapestissa József Budenzin (tuon Unkarin fennougristiikan merkkimiehen, josta ”vaihtoehtoiset” piirit ovat tehneet suurpahiksen) mukaan nimetyssä koulussa nousi metakka opettajien ja oppilaiden yhdessä valmisteleman Petőfi-aiheisen juhlaesityksen johdosta. Ohjelma, johon kuului kerrontaa, lausuntaa ja musiikkinumeroita, esitettiin koulun salissa, jonne koko koulun väki ei mahdu kerralla, joten esityksiä piti järjestää kaksi. Ensimmäisen jälkeen sitten tuli ilmoitus, että toista esitystä ei enää tule, koska ohjelmassa on liikaa ”viittauksia ajankohtaiseen politiikkaan”. Oppilaat hermostuivat siinä määrin, että osa heistä käynnisti spontaanin mielenosoituksen koulun käytävällä ja ryhtyi keräämään allekirjoituksia joukkovetoomukseen.

444.hu-sivuston toimittaja tavoitti koulun rehtorin, joka kertoi itse tehneensä päätöksen ohjelman kieltämisestä, koska siinä oli ”suoria ja yksiselitteisiä viittauksia päivänpolitiikkaan” ja koska julkisen sivistyslaitoksen hänen mielestään on pysyttävä politiikan kysymyksissä puolueettomana. Arvailtavaksi siis jää, mikä oli ohjelman tekstissä liikaa. Ehkä viittaus Petőfin tekstiin, jossa ”Eurooppa on hiljaa, jälleen hiljaa”. Tai Petőfin runo ”Hirttäkää kuninkaat!”, jossa säkeen loppu erään kuulijan mukaan oli ”nielaistu” niin, että kuulijat oitis ajattelivat Viktor Orbánia.

Tähän on tosiaankin tultu. Unkarissa on vallalla niin yksiselitteisesti itsevaltainen systeemi, että lapsikin osaa rinnastaa pääministerin johonkin 1800-luvun monarkkiin?

***

Petőfin nimeä kantaa myös kirjallisuusmuseo, josta Orbánin järjestelmässä on tullut yksi kirjallisuus- ja taidepolitiikan valtakeskittymä. Sen johtoon on nostettu transilvanialaistaustainen runoilija ja rokkikukko Szilárd Demeter, erikoinen hahmo, josta olen tässä blogissa kirjoitellut ennenkin. Petőfi-museolla ja Demeterillä on hallinnassaan erinäisiä kulttuurin rahahanoja, muun muassa kirjallisuuden kääntämistä tukeva säätiö. Ja tämän johdosta hyppäsi Facebookissa silmiini muutama päivä sitten virolaisen kääntäjän Leelo Jõulun postaus.

Aiheena on, kuinka ollakaan, Suomessakin jonkin verran julkisuutta saanut (ja meillä Saarni Laitisen suomennoksena ilmestynyt) lastenkirja Satumaa kuuluu kaikille, kokoelma suvaitsevaisuuteen kasvattavia tarinoita, joissa nähdään mm. vähemmistöihin kuuluvia ja ”poikkeavia” sankareita sekä epätavallisia ja ei-heteronormatiivisia perheitä ja parisuhteita. Unkarissa kirja nostatti aikoinaan huikean kohun, äärioikeistopoliitikko työnsi sen julkisesti silppuriin ja kirjakaupat joutuivat sulkemaan sen erilliseen ”myrkkykaappiin” tai paketoimaan näkymättömiin. Nyt Leelo Jõulu kirjoittaa (ja tämä uutinen löytyy toki myös useilta unkarilaisilta uutissivustoilta, lähtökohtana konservatiiviselle Mandiner-sivustolle annettu kommentti):

Petőfi-kulttuuriagentuurin kirjallisuustukia myöntävä kuratorio hajotetaan. Nimittäin Bolognan kirjamessuilla oli säätiön kirjapöydällä näytteillä vironkielinen ”Satumaa kuuluu kaikille” (”Imedeilm on kõigile”) ja Petőfi-instituutin johtaja Szilárd Demeter, Fidesz-puolueen nimittämä, sai tätä kautta tietää, että hän johtamansa säätiö on rahoittanut käännöstä. Hän kommentoi: ”Minun henkilökohtainen mielipiteeni on ollut tiedossa jo vuosikausia, olen lukemattomat kerrat sanonut ja kirjoittanut, että puolustan ajatuksen-, mielipiteen- ja sananvapautta, siis taiteen vapautta. Mutta siinä, mihin valtion rahaa käytetään, on rajansa, ja tätäkin olen toistamiseen korostanut: rajana ovat perustuslailliset arvot. Tukea voi sitä, mikä näihin rajoihin mahtuu. Rajan ulkopuolelle jäävälle ei kuulu tuki.”

Demeter oli yllätyksekseen saanut tietää, että säätiö on tukenut kirjan julkaisemista vuonna 2021, ja nyt hän on vakaasti sitä mieltä, että kuratorion jäsenet ovat tehneet virheen. Kuratorioon ovat jäseniä nimittäneet Unkarin taideakatemia, Unkarin kirjailijaliitto, Unkarin kirjailijoiden yhdistys, Unkarin kaunokirjallisuuden kääntäjien yhdistys, Unkarin PEN sekä Petőfi-säätiö itse. Siksi Demeter pysäyttää nyt kuratorion toiminnan, ja jatkossa on suunnitteilla, että kirjallisuusviennin kysymyksiin otetaan kantaa uudelleen. Samoin Unkarin kustantajilta tullaan tästä lähin vaatimaan messuilla esiteltävien teosten luettelot, niiden sopivuus perustuslain kannalta arvioidaan ja lupa kirjojen esittelemiseen annetaan sen mukaan. Lopuksi Demeter lisäsi: ”Henkilökohtaisesti en haluaisi enempää sensuuria, mutta isänä pidän lasten suojelemista kaikkein tärkeimpänä.”

Tämmöisiä Petőfi-juttuja siis tänään. Vapaus, lempi – kumpi kultaisempi?

Vapaus tietää

Viime viikon aikana nähtiin taas hupaisaa laukaustenvaihtoa Suomen suurimman päivälehti-mediajätin ja Unkarin Suomen-lähetystön välillä. Samaan aikaan YLE haastatteli Suomessa vieraillutta Unkarin ulkoministeriä. Kummassakin konfrontaatiossa keskeisessä asemassa oli kysymys sanan ja median vapaudesta.

Ulkoministeri Szijjártó tunnetaan unkarilaisessa julkisuudessa hilpeän poikamaisista hiustyyleistään, futsal-harrastuksestaan, hulppeasta talostaan, jonka ”vanhempani ostivat minulle säästöillään”, sekä viimekesäisestä luksuslomastaan oligarkin huvipurrella. Varsinaista tehtäväänsä harjoittaessaan Szijjártó on tultu tuntemaan Orbánin tiuskeana rakkina, joka on aina valmis räyhähtämään, kun Unkaria loukataan. Hän kutsuu herkästi ulkovaltojen lähettiläitä puhutteluun ja saattaa itsekin menettää malttinsa ulkomaisten tiedotusvälineiden haastattelussa, jos esimerkiksi muihin maihin muuttavia unkarilaisia kehdataan verrata niihin ”pahoihin” maahanmuuttajiin.

YLEn haastattelussa Szijjártó tapansa mukaan syytteli ulkomaista mediaa Unkarin mustamaalaamisesta, etenkin koronarokotustoimien osalta. Unkarissahan rokotustahti on ollut kansainvälisessä vertailussa oivallinen, ja tämän on Unkarin kansalle selitetty johtuvan siitä, että Unkari ennakkoluulottomasti tarttui Venäjän ja Kiinan veljellisiin käsiin ja hankki maahan runsaasti Sputnik- ja Sinopharm-rokotteita. (Tosin viime päivinä rokotuskampanja on alkanut yskiä, ja on käynyt ilmi, että melkoinen osa kansasta ei luota idän ystävien toimittamiin rokotteisiin vaan mieluummin odottaa, että Pfizeriä tulisi taas saataville.) Nyt sitten ilkeät länsimaat mustamaalaavat Kiinan ja Venäjän rokotteita.

Erityisesti ministeri Szijjártó hermostuu, kun haastattelija ottaa esille lehdistönvapauden tilan Unkarissa. Kansainvälisessä lehdistönvapausindeksissä Unkarin sijoitus on jatkuvasti pudonnut, se on nyt sijalla 92 eli Euroopan maista viimeisten joukossa. Tunnetusti Unkarissa hallituksen kontrollissa on perinteisestä mediasta suurin osa, esimerkiksi kaikki maakuntalehdet. Szijjártó ei näe tässä mitään ongelmaa, pelkkää panettelua kaikki:

– Kuka niin väittää? Tarkoitatko, että hallitukselle vihamielinen media sanoo, ettei Unkarissa ole median vapautta. He ovat olemassa ja voivat kirjoittaa ja sanoa mitä haluavat. Se tarkoittaa, että Unkarissa on lehdistönvapaus.

– Ulkomaalaisia on helppo huijata, koska te ette puhu unkaria. Jos puhuisitte unkaria ja pystyisitte seuraamaan Unkarin mediaa, ette esittäisi moisia kysymyksiä.

Varmaan lukuisat hyvin unkaria osaavat ja Unkarin tapahtumia seuraavat ei-unkarilaiset tuttavani kieriskelivät tämän lukiessaan karvalankamatolla mahaansa pidellen. Olen tässäkin blogissa monesti päivitellyt sitä länsieurooppalaiseen silmään uskomatonta propagandistista naiiviutta, jota esimerkiksi Unkarin yleisradioyhtiön ykkösteeveekanavan uutiset jatkuvasti tuuttaavat: valeuutisiin ja jopa todesta otettuihin vitseihin nojaavaa pelottelupropagandaa, hyökkäyksiä ulkomaisia poliitikkoja ja jopa toimittajia kohtaan, tunteenomaista showta feikki-naurunkyynelien pyyhintää myöten. Yleisesti on myös tiedossa, millaisen painostuksen alla näiden uutisten toimittajat työskentelevät.

Tokihan Unkarissa voi kirjoittaa ja sanoa mitä haluaa, ilman että nahkatakkimiehet ilmestyisivät seuraavana aamuyönä mustalla autolla raahaamaan kirjoittajaa salaisen poliisin kidutuskammioon. Voi pyörittää vaihtoehtoisia uutissivustoja netissä ja miksei julkaista paperilehteäkin. Niihin voi kuitenkin iskeä taloudellinen painostus: kuinka ollakaan, mainostulot hupenevat, ja lopulta koko homman ostaa hallituksen luottomies, joka kaappaa tai lakkauttaa lehden tai sivuston. Näin kävi vuonna 2014 uutissivusto Origolle, josta sittemmin on tullut hallituksen propagandatuutti, vuonna 2016 Népszabadság-lehdelle, jonka itävaltalainen oikeistopopulistien kaveri ja liikemies osti ja lakkautti, vuonna 2018 perinteiselle konservatiiviselle Magyar Nemzet -lehdelle, jonka nimen ja logon on sittemmin ominut hallituksen puhetorveksi perustettu entinen Magyar Idők, ja viimeksi tätä tietä lähti kulkemaan uutisportaali Index. Indexin toimittajat erosivat joukolla ja perustivat uuden sivuston Telex.hu, ja tämän puolestaan otti laajan uutisoinnin aiheeksi Helsingin Sanomat.

Maanantain Hesarissa julkaistiin iso juttu Telex-uutisportaalin perustamisesta, kahden päätoimittajan kertomana, ja samasta aiheesta tehtiin puolivaivaannuttavan hupaisa minidokumentti ”Vaientamattomat”. HS kertoi, miten se oli tukenut ja neuvonut uuden uutissivuston pystyttäjiä. Tätähän ei Unkarin lähetystö tietenkään voinut jättää vastausta vaille.

Maanantaina HS kampanjoi riippumattoman unkarilaisen Telex-uutistoimituksen puolesta. Sitten saimme kirjeen Unkarin suurlähettiläältä @urkutiAMB:lta.
Siinä on uutinen: ”Lehdistönvapaus on Unkarissa itsestäänselvyys.” pic.twitter.com/loFl703E93

— Kaius Niemi (@KaiusNiemi) May 6, 2021

Kuten HS:n Kaius Niemi Twitterissä kertoi, Unkarin suurlähettiläs György Urkuti julisti painokkaassa kirjeessään, että ”Unkarissa kuka tahansa saa haukkua hallitusta tai mediaa”, ja että ”lehdistönvapaus Unkarissa on itsestäänselvyys”. Siinähän Urkuti on tietenkin oikeassa, että kuka hyvänsä tavis saa rauhassa kirjoitella nettiin ilkeyksiä hallituksesta tai sen käsissä olevasta mediasta, ja ilkeyksiä nimenomaan kirjoitellaankin. (Tosin ei-taviksille voi tästä tulla ikäviä seurauksia, eikä pelkästään ilkeyksien kirjoittelusta vaan jopa ideologisesti vääränlaisesta sometykkäyksestä.) Mutta kuten on nähty, kriittisen ja riippumattoman, laadukkaan joukkoviestimen olemassaolon oikeus ei Unkarissa todellakaan ole itsestäänselvyys.

Ennen kaikkea tässä rupeaa kylmäämään, kun ajattelee sitä kasvustoa, mitä tästä mediamaisemasta nousee. Mitä tietää maailmasta tavallinen unkarilainen, joka ei seuraa netin uutissivustoja eikä tilaa pääkaupunkiälymystön kriittisiä kulttuurijulkaisuja vaan lähinnä katselee teeveetä, kuuntelee radiota ja kenties lukee paikallislehteä? Tutkimusten mukaan ei paljoakaan. Muutama vuosi sitten Abcug-blogin toimittajat jalkautuivat kyselemään, mitä maaseudulla tiedetään maailman tapahtumista, ja totesivat, että yleiseen tietoisuuteen oli päässyt lähinnä silloin ajankohtainen pakolaiskriisi, erityisesti murhaavien ja raiskaavien muslimiterroristien tulvalla pelottelu sekä György Sorosin syyttely.

Nyttemmin vaikuttaa siltä, että Unkarissa väestön tietämys koronapandemian tuhoista Unkarissa on yllättävän heikko – siitä huolimatta, että koronatautiin kuolleita on nyt jo yli 28 000, joukossa tunnettuja julkisuuden henkilöitä, ja lähes jokaisen unkarilaisen tuttavapiirissä lienee joku kuollut tai vakavasti sairastunut. Tietenkin myös Unkarissa kuten muuallakin rehottaa koronadenialismi, yleisestä epäluuloisuudesta (”rokotteet on kehitetty liian nopeasti, kukaan ei tiedä, mitä niissä oikeasti on”) umpikahjoihin salaliittoteorioihin (Telex-sivuston julkaiseman tutkimuksen mukaan 5 % unkarilaisista uskoo täysin ja 3 % jossakin määrin siihen, että rokotteella muunnetaan ihmisten DNA:ta, ja kaksi sadasta haastatellusta on vakaasti sitä mieltä, että rokotteen mukana ihmiseen istutetaan mikrosiru). Mutta vielä hurjempaa on se, miten hallituksen käsissä oleva mediatarjonta on muovannut ihmisten käsitystä Unkarin koronatoimien menestyksekkyydestä.

Rokotuskampanjan tehokkuutta rummuttamalla ja Kiinasta ostettuja tuhansia hengityskoneita kehumalla on annettu kansan ymmärtää, että Unkarin taistelu pandemiaa vastaan on ollut poikkeuksellisen tehokas, ja samalla on painettu unholaan se, että Unkarin koronakuolleisuusluvut – jotka onneksi ovat jo voimakkaassa laskussa – olivat välillä maailman korkeimmat. Vielä syksyllä hallituksen media kehui kaikille Unkarin koronastrategian menestystä. ”Unkari suojautuu koronalta paljon paremmin kuin EU keskimäärin”, kehui esimerkiksi Magyar Hírlap lokakuun lopulla. Sitten kuolleisuuskäyrät lähtivät jyrkkään nousuun, mutta hallituksen mediaimperiumissa huomio siirtyi toisaalle, ja kuolleisuustilastojen sijasta ruvettiin yhtäkkiä vertailemaan jotakin aivan muuta.

Koronakuolemat Unkarissa (lähde: 444.hu). Punainen käyrä on seitsemän päivän trendi.

Tästä seuraa sitten perin omituisia puuskahduksia. Kuluneen viikon aikana Unkarin julkisuudessa on puitu tv-haastatteluohjelmasta Egyenes beszéd ‘Suoraa puhetta’ tunnetuksi tulleen toimittajan, nyttemmin oppositiopuolue DK:n johtokunnan jäsenen Olga Kálmánin uhkailutapausta. Kálmán nimittäin sai (ja julkaisi Facebookissa) melkoisen törkeän vihapuhepalautteen äitinsä Facebook-profiililla esiintyneeltä mieheltä. Uhkailijan mielestä Kálmán ja hänen kaltaisensa ovat monin tavoin likaisia, haisevia jne. kansanvihollisia, natseja, roistoja, kansakunnan syöpäkasvain ja ihmiskunnan häpeä, jne. jne., ja Kálmán perheineen pitäisi mm. mestata sekä valella bensiinillä ja tuikata tuleen. Juorulehti Blikk tavoitti uhkailijan, 53-vuotiaan Gábor V:n, joka ei rikosilmoituksista ja meneillään olevasta poliisitutkinnasta piittaa vaan kertoo vihaavansa kaikkia ”vasemmistolaisia” ja kirjoittaneensa vastaavanlaista vihapostia jo lukemattomille muillekin.

Tämmöistä somekuraahan saavat niskaansa julkiset toimijat ja etenkin näkyvillä paikoilla olevat naiset koko ajan myös Suomessa. Siinä ei sinänsä ole mitään erityisen unkarilaista. Mutta nostaisin esille tästä vastenmielisestä vuodatuksesta yhden katkelman:

”… Minä sinun sijassasi menisin peilin eteen ja sylkisin itseäni päin naamaa minkä jaksan, kun olen niin saastainen moukka, että puhun näin ja haukun viatonta, rakasta herra Viktor Orbánia, jota saamme kiittää enemmän kuin vielä ketään. Joka on jo nyt tehnyt pienen isänmaamme puolesta enemmän kuin kukaan häntä ennen. Jonka ansiota on, että meillä puolustaudutaan pandemialta paremmin kuin missään koko maailmassa, meillä kuollaan ja sairastutaan vähiten, meillä rokotetaan eniten ihmisiä. Me olemme rakkaalle hallituksellemme kaikkein suurimman kiitoksen velkaa…”

Niinpä. Maaliskuun lopulla joukko riippumattomia Unkarin viestimiä julkaisi avoimen kirjeen pääministerille, pyytäen lupaa päästä sairaaloihin raportoimaan koronatilanteesta. Taustalla oli slovakianunkarilaisten toimittajien esimerkki: nämä olivat Dunaszerdahely/Dunajská Stredan kaupungissa sairaalan koronaosastolla, sairaalan johdon ja henkilökunnan luvalla ja tuella, kuvanneet järkyttävän dokumenttielokuvan, joka auttoi koronasulku-uupumuksen stressaamaa kansaa ymmärtämään tilanteen vakavuuden ja skarppaamaan vielä vähän. Arvellaan, että tässä tapauksessa vapaa tiedotus pelasti lukuisia ihmishenkiä.

Lehdistön vapaudessa ei ole kyse (vain) siitä, saako mielipiteensä ilmaista vapaasti ja saako esimerkiksi valtakunnan johtavia päättäjiä ”haukkua” julkisesti. Kyse on siitä, kerrotaanko totuus ja saako myös ikävistä tosiasioista kertoa. Unkarissa hallituksen mediakontrolli on luonut vaihtoehtoisen todellisuuden, johon uskovat voivat vakavalla naamalla edelleen väittää, että ”meillä sairastutaan ja kuollaan kaikkein vähiten”. Tämä on ihan oikeasti pelottavaa.

Demokratian lahottajat

Viisi vuotta sitten kirjoitin täällä kahden historiantutkijan, unkarilaisen Andrea Petőn ja puolalaisen Weronika Grzebalskan lanseeraamasta nimikkeestä ”kääpävaltio”, polypore state. Sillä tarkoitetaan järjestelmää, joka lahottajasienen lailla loisii valtion demokraattisissa rakenteissa ja imee niiden resurssit tuottaakseen vain lisää kääpää. Julkiset varat, myös EU-tuet, imetään rinnakkaisyhteiskunnan rakentamiseen. Kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöjen rinnalle perustetaan hallitusta tukevia valekansalaisjärjestöjä ja ”ihmisoikeusinstituutteja”; Unkarissa tästä jälkimmäisestä voisi olla esimerkkinä omituista kansallispopulistista propagandamateriaalia tuottava ajatuspaja, jonka nimeksi on annettu ”Perusoikeuksien puolesta -instituutti” (Alapjogokért Intézet).

Kääpää kasvaa myös tiedemaailmassa, ja tästä Pető puhui kuluneella viikolla Wienin yliopistossa järjestetyssä virtuaalisessa seminaarissa, jonka aiheena oli sananvapaus. Tästäkin olen jo aiemmin useaan otteeseen kirjoittanut: Unkarin valtio perustaa olemassaolevien etenkin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuslaitosten rinnalle omia vaihtoehtoisia instituuttejaan. Niiden ”tutkijat” saavat parempaa palkkaa joutumatta kantamaan samanlaista tulosvastuuta kuin akateemiset tutkijat yleensä, eivätkä ne näytä hakevan paikkaansa niinkään kansainvälisestä tiedeyhteisöstä kuin ”tutkimuksen” ja suuren yleisön rajapinnalta. Tästä komeimpana esimerkkinä voi jälleen mainita samoin kansallispopulistista propagandamateriaalia tuottavan ja ainakin osaksi jo selvän huuhaan puolelle livenneen ”Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin”, Magyarságkutató Intézet.

Kaikki lahottajat eivät kasvata komeita pahkuroita puun kylkeen. Jotkin niistä imeytyvät suoraan demokratian sisäisiin rakenteisiin ja tyhjentävät ne sisältä käsin. Ja tässä on taas kerran pakko selostaa 444.hu:n toimittajien oivaa videota. Tällä kertaa aiheena on parlamentti, tuo Tonavan rannalla komeileva Budapestin symboli ja kansallisylpeys, jonka prameaa rakennusta muuan vanha tuttavani unohtumattomalla tavalla vertasi Ankkalinnan tuomiokirkkoon. Samalla kun parlamentista on rakennettu Orbánin illiberaalin kansallispopulismin elävää muistomerkkiä omine puolisakraaleine juhlamenoineen – niiden huipentumana voidaan pitää ns. Pyhän Kruunun siirtämistä museosta parlamenttitaloon, missä sitä vartioi oma erikseen palkattu vartiokaarti, jolle on erikseen disainattu omat univormut ja kehitetty näyttävät vahdinvaihtoseremoniat yleisön iloksi – se on alkanut tyhjentyä varsinaisista poliittisista tehtävistään.

Videota juontava mainio toimittajakaksikko, Bence Gáspár Tamás (voi itku näitä unkarilaisten nimiä, Tamás lienee siis sukunimi ja Bence Gáspár etunimet) ja Gergő Plankó, teki 2010-luvun alussa eli Orbánin järjestelmän alkuvuosina vielä Index-uutissivustossa työskennellessään satiirista poliittisten videoiden sarjaa Riszpekt Ház (nimi viittaa parlamentin istunnoissa käytettyyn kansanedustuslaitoksen puhutteluun tisztelt Ház ‘kunnioitettu Huone’). Plankó ja Tamás kommentoivat vitsikkäästi kansanedustajien toilailuja, kiersivät parlamenttitalon käytävillä esittämässä hankalia kysymyksiä, kunnes lopulta osaksi näillä arvokkailla käytävillä kuvattu laulava ja tanssiva jouluspesiaali oli liikaa. Ohjelman tekeminen loppui, ja vähitellen loppui ylipäätään hankalia kysymyksiä esittävien toimittajien rellestäminen parlamentissa.

Entisellä ”lehdistökäytävällä” poliittiset päättäjät kieltäytyivät nyt avoimesti vastaamasta kysymyksiin, ja tiedotusvälineiden edustajien käyttöön rajattiin yksi käytävänpätkä ja yksi huone. Nyt ei enää ole sitäkään. Toimittajat eivät enää värikkäinä rypäleinä parveile päättäjien perässä pitkin käytäviä mikrofoneineen ja kameroineen, vaan heidän on pysyteltävä nauhan takana aulaan rajatussa ”karsinassa”, josta he voivat vain avuttomina ojennella mikrofonejaan ja huudella kohti ohi viuhahtavia poliitikkoja. Kaiken lisäksi parlamentin puhemies László Kövér on ryhtynyt myös säätelemään kansanedustajien lehdistötilaisuuksien pitoa.

Kysymys ei ole vain siitä, että hallituskoalitio haluaa pitää tiedotuksen tiukasti omissa käsissään. Myöskään oppositiopuolueet eivät tunnu enää toimittajista piittaavan: syvät rivit on paljon helpompi tavoittaa somen kautta, joten miksi antaa haastattelua ja vääntää sitten toimittajan kanssa sanamuodoista ja niiden tulkinnasta, kun voi twiitata itse omin sanoin tai videoida puheenvuoronsa ja lykätä sen Facebookiin?

Käytävien tyhjentyessä hankalia kysymyksiä esittävistä toimittajista myös istuntosalin meininki on muuttunut. Kahden kolmasosan enemmistöllä lakeja läpi myllyttävä hallituskoalitio ei kaipaa poliittista keskustelua todellisista kysymyksistä. Tarvitaan vain äänestyskone, ja äänestyspäätökset valmistellaan salin ulkopuolella ja ajetaan läpi ryhmäkurin voimalla – siitä lipeämisestä voi tulla jopa rahallisia sakkoja. Vuodesta 2013 lähtien parlamentin puhemies voi nimittäin rangaista kansanedustajia rahallisesti, pidättämällä osan näiden palkkiosta, ja näitä sakkoja on tullut myös ryhmäkurista lipeäville hallituskoalition edustajille. Suurin osa rangaistuksista on toki koskenut oppositioedustajia, jotka ovat ”rikkoneet järjestystä” salissa esimerkiksi metelöimällä tai näyttelemällä julisteita.

Opposition toimintaa on vaikeutettu myös perustamalla uusi lainsäädäntövaliokunta, jonka pöydälle opposition lakiehdotukset pysähtyvät pääsemättä edes parlamentin käsittelyyn. Entisten aikojen selvitys- tai tutkintakomissiot sitä vastoin ovat kadonneet. Yleensä oppositioedustajien aloitteesta muodostetut komissiot toimivat ennen vanhaan kuin amerikkalaisten elokuvien oikeusistuimet, todistajien kuulemisineen päivineen, ja vielä vuosituhannen alkukymmenellä nähtiin jännittäviä korruptiojuttujen selvittelydraamoja. Fidesz-puolueen ympärillä kukkiva korruptio ei ole tämmöistä enää synnyttänyt.

Kun poliittinen väittely ei enää onnistu, oppositio on siirtynyt mielenosoitusperformansseihin. Istuntosalissa on nähty viime vuosina esimerkiksi puhemiehen korokkeen valtaus, erilaisten julisteiden ja banderollien levittelyä, paperisilpun lennättelyä, pilleillä, sireeneillä ja megafoneilla metelöintiä, presidentti János Áderia esittävän marionetin nytkyttelyä sekä kuuluisa perunasäkkitempaus. Viime lokakuussa äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbikin Péter Jakab otti pääministerin kyselytunnilla puheeksi äskettäiset Szerencsin täytevaalit, joissa Fidesz-puolueen ehdokas oli voittanut, kenties sen ansiosta, että Fidesz erityisesti köyhimmillä alueilla ostaa kansalta ääniä ruokalahjoituksilla. Tämän johdosta Jakab nimitti Orbánia ”perunakuninkaaksi” ja yritti marssia hänen luokseen ojentamaan säkillistä perunoita, niin että muutamat hallituspuolueiden edustajat joutuivat menemään väliin.

Kun näyttävistä tempauksista sitten rävähtelee ylempänä mainittuja kurinpitosakkoja, niin keskustelun sijasta oppositio keskittää voimansa pääministerin kyselytunteihin: kerran viikossa voi yrittää edes letkauttaa pääministeri Orbánille jotain todella viiltävää. Jobbikin Jakab on tämän ansiosta jo saanut runsaasti julkisuutta ja noussut opposition näkyvimmäksi johtohahmoksi. Jakab saa tässä myös edustaa oppositiopopulismin vaarallista puolta: ”kansan” edustajaa, joka ei kuvia kumartele vaan sanoo roistomaisille herroille suorat sanat – ja tämä merkitsee, että hän ei myöskään kunnioita kansanvallan korkeita instituutioita, kuten ”kunnioitettua Huonetta”, tisztelt Ház, puhumattakaan demokraattisesta ja faktapohjaisesta päätöksenteosta ylipäätään. Jos päätöksenteko parlamentissa ei toimi, todellista mielenkiintoa ei voikaan enää herättää muu kuin anoturtiais- tai teuvohakkaraistyylinen pöhköpopulistinen performanssi. Samaan aikaan kuitenkin todellisia poliittisia päätöksiä tehdään jossakin aivan muualla.

Parlamentissa puolestaan tehdään identiteetti- ja ideologiapolitiikkaa, kuten viime maanantaina pääministerin kyselytunnilla taas nähtiin. Tällä kertaa puikoissa ei ollut puhemies László Kövér, tuo kuuluisa perinteisten perhearvojen puolustaja, vaan varapuhemies, kristillisdemokraatti János Latorcai. Oppositio yritti hiillostaa pääministeri Orbánia siitä, miksi tämä ei (enää) puhu Unkarin yhä pelottavan korkeista koronakuolleisuuslukemista ja miksi kansassa yritetään nostattaa väärää turvallisuudentunnetta ja kohtuutonta luottamusta vauhdilla etenevään rokotuskampanjaan. Lukuisista välihuutelijoista varapuhemies Latorcai poimi esiin sosialistipuolue MSZP:n nuorehkon, tomeran ja simpsakan näköisen Ágnes Kunhalmin ja kivahti:

Arvoisa Ágnes Kunhalmi, olen jo kerran huomauttanut, että tuo välihuutelu varjostaa teidän kauneuttanne!

Arvomaailmoja

Ihan äsken kirjoitin tapaus Gulácsista eli Saksassa työskentelevästä unkarilaisesta jalkapalloilijasta, joka antoi tukensa Unkarin sateenkaariperheiden julkisuuskampanjalle, ja sitä seuranneesta tapaus Petrystä, eli Saksassa työskentelevästä unkarilaisesta jalkapallovalmentajasta, joka puolestaan kuvitteli, että koto-Unkarissa voi pelata toisilla säännöillä kuin Saksassa ja lehtihaastattelussa paheksua Gulácsin tempausta ja kauhistella maahanmuuton mukanaan tuomaa moraalista rappiota ja rikollisuutta. Petry sai tästä hyvästä potkut, sillä hänen työnantajansa Hertha BSC:n julkisuusstrategiaan eivät homofobiset ja rasistiset lausunnot sovi. Tästä puolestaan nousi Unkarissa hirmuinen mekkala.

Samoin kuin kuuden vuoden takaisessa Ákos-Telekom-jupakassa, jossa puhelinyhtiö sanoi irti Unkarin hallitusta näyttävästi tukevan viihdelaulaja Ákosin sponsorisopimuksen tämän seksististen möläytysten takia ja sai siitä hyvästä hallituksen kimppuunsa, myös Petryn tapauksessa halutaan nähdä ”sananvapauden” loukkaus. Niin vaikeaa on ymmärtää, että Petryä ei ole kukaan ”vaientanut” eikä ”rangaissut”. Hän saa ajatella maahanmuutosta tai sateenkaariperheiden kampanjasta aivan mitä vain, mutta hänen työnantajansa, julkisuudessa vaikuttava ”viihdetuottaja”, ei ole velvollinen maksamaan hänelle siitä palkkaa eli pitämään palveluksessaan työntekijää, jonka julkiset ulostulot ovat työnantajan edun ja toimintaperiaatteiden vastaisia.

Petry-jupakkaa on nyt puitu parlamentteja ja ministeriöitä myöten. Saksan Budapestin-lähetystön asiainhoitaja kutsuttiin ulkoministeriön puhutteluun, pääministeri Orbán lausui radiossa, että Euroopassa vallitsee liberaali mielipidesorto, mutta yhtään unkarilaista ei jätetä yksin, ”me seisomme kaikki Zsolt Petryn rinnalla”. Saksan ulkoministeriö puolestaan on tiedottajansa suulla paheksunut Unkarin hallituksen kannanottoja ja erityisesti järkyttyneenä torjunut Unkarissa heitellyt rinnastukset Natsi-Saksaan. Ja tähän samaan saumaan rymähtää seuraava ulkopoliittinen julkisuuskohu, tällä kertaa toisena osapuolena Itävalta.

Itävaltalaisen viikkolehti Profilin, joka vertautuu lähinnä Suomen Kuvalehteen, toimittaja Franziska Tschinderle oli kollegansa kanssa tekemässä juttua europarlamentin oikealle laidalle kenties tekeillä olevasta uudesta puolueryhmittymästä – nyt kun Fidesz-puolue lopultakin heitettiin ulos maltillisten konservatiivien EPP:stä. Orbán oli huhtikuun alussa kutsunut aatetoverinsa ja puoluejohtajakollegansa, Puolan Mateusz Morawieckin ja Italian Matteo Salvinin Budapestiin neuvotteluihin, mutta kun niiden päätteeksi järjestettyyn ”lehdistötilaisuuteen” ei lehdistöä edes kutsuttu, Tschinderle oli lähettänyt Fidesz-puolueen europarlamenttiryhmälle kirjallisesti muutamia kysymyksiä, joihin toivoi vastausta. Nimittäin:

1. Miksi tähän neuvotteluun ei ollut kutsuttu Ranskan Rassemblement Nationalin tai Itävallan FPÖ:n edustajaa?
2. Mikä on suunnitellun liittoutuman päämäärä ja keitä siihen on tulossa?
3. Euroskeptisiä koalitioita on kehitelty europarlamentissa ennenkin. Ne ovat hajonneet esimerkiksi Venäjää tai Turkkia koskeviin erimielisyyksiin tai antisemitismisyytöksiin. Miten nyt on tarkoitus välttää uuden liittoutuman hajoaminen?

Vastausta ei tullut, sitä vastoin Tschinderlen kysely päätyi Unkarin yleisradioyhtiön ykkösuutiskanavan illan pääuutisten yhdeksi aiheeksi. Kolmen ja puolen minuutin mittaisessa pätkässä väitettiin, että kysymykset olivat pelkästään kysymyksiksi naamioitua hyökkäystä Unkaria vastaan, silkkaa provokaatiota – tämän takia europarlamentin Fidesz-ryhmyri Tamás Deutsch ei ollut halunnut edes vastata niihin. Tikun nokkaan nostettiin erityisesti, oikein kasvokuvan kanssa, toimittaja Tschinderle, jonka kerrottiin ennenkin tehneen juttuja ns. oikeistovaarasta ja arvostelleen Orbánin hallitusta ja jota syytettiin myös ”amatöörimäisyydestä”.

”TOIMITTAJA PROVOSOI KYSYMYKSILLÄ”

Mitä johdatteleviin ”epäkysymyksiin” tulee, parempia esimerkkejä löytyisi Unkarin hallituksen kuuluisista ”kansallisista konsultaatioista”. Mutta ylipäätään: eikö journalistin työhön nimenomaan kuulu tarvittaessa tiukkojenkin kysymysten esittäminen poliittisille päättäjille? Kuten Tschinderle Twitterissä muistutti, tässä ei myöskään ole kysymys vain yhdestä ulkomaalaisesta toimittajasta vaan Budapestissa ja koko Unkarissa toimivista kollegoista, jotka joutuvat jatkuvasti työskentelemään tällaisissa oloissa ja tarvitsevat solidaarisuutta.

Tschinderlen tapaus eskaloitui salamannopeasti. Itävallan ulkoministeriö protestoi ja paheksui julkisesti, ulkoministeri soitti unkarilaiselle kollegalleen, Profil-lehden päätoimittaja Christian Rainer julisti, että kyseessä on autoritaarisen järjestelmän hyökkäys lehdistön vapautta ja länsimaisia ydinarvoja vastaan. Itävallan useammat parlamenttipuolueet (paitsi oikeistopopulistien FPÖ, joka näkee tässä ”mielivaltaista Unkarin panettelua”), samoin Itävallan toimittajien ammattijärjestö sekä Reportterit ilman rajoja tuomitsevat yksimielisesti Unkarin yleisradioyhtiön toiminnan. Tschinderlelle satelee solidaarisuuden ilmauksia.

Unkarin puolella on jo ehditty seuraavalle kierrokselle. Samainen valtion ykkös-uutiskanava palasi tähän juttuun vielä kerran yrittäen vakuuttaa, että Tschinderlen kysymykset olivat todellakin pelkästään provokatiivisia väitteitä, eivät kysymyksiä. Ja kaiken takana ovat tietenkin Unkarin ilkeä oppositio sekä Sorosin karvainen käsi… En jaksa ruveta kääntämään koko juttua tähän, mutta ehkä pitäisi, sillä sen tyylilaji on suomalaisen silmään tai korvaan aivan uskomaton, lapsellisessa ironisuuden tavoittelussaan lähes pohjoiskorealaisen naiivi ja tosikon tunteellinen.

(Edelleenkin ihmettelen: Unkarin poliittisista päättäjistä ja vaikuttajista melkoinen osa, myös pääministeri Orbán itse, on 60-luvulla syntyneitä ja muistaa sosialismin ajat erittäin hyvin. Eikö heistä kenellekään MTV1:n nykyisen uutisoinnin tyyli nosta mieleen muistoja entisiltä maailmanajoilta?)

***

Mutta palataan vielä lopuksi Gulácsin ja Petryn tapausten taustalla oleviin arvokysymyksiin, esimerkiksi sukupuolirooleja tai rasismia koskeviin näkemyksiin. Etelä-Unkarissa Szegedin yliopistokaupungissa nimittäin on muutama päivä sitten noussut kohu Szegedin yliopiston opettajankoulutustiedekunnan professorin László Gulyásin möläytyksistä. Unkarin tieteellisten julkaisujen tietokannassa (MTMT) Gulyás on luokiteltu ”aluetieteen” (regionális tudomány) edustajaksi, mutta hänen julkaisunsa näyttäisivät päältä katsoen edustavan ennen kaikkea Trianonin rauhan ja Horthyn kauden Unkarin historiaa. Gulyás toimii myös hallituksen toimeksiannosta perustetun, kansallisen huuhaan rajamaita kyntävän ”Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin” tieteellisenä neuvonantajana, ja maaliskuussa hänelle myönnettiin korkea kunniamerkki, Unkarin Ansioritarikunnan risti

”hänen unkarilaisuuden historiaan liittyvistä korkeatasoisista tutkimuksistaan, merkittävästä toiminnastaan opettajana ja tieteen organisaattorina sekä kansallista, porvarillista arvomaailmaa välittävistä julkaisuistaan”.

(Csaba Karnokin kuva délmagyar.hu:n jutusta)

Sama ilmaus értékrend (‘arvomaailma’ tai kirjaimellisesti ‘arvojärjestys’) toistuu myös haastattelussa, jonka Gulyás kunniamerkkinsä johdosta antoi délmagyar.hu-sivustolle. Miehellämme näyttäisi olevan visio ja missio:

(…) Historia on semmoinen tiede, joka on kansallista identiteettiä muodostava voima, ja juuri sen vasemmisto haluaa viedä meiltä, ja sitä vastaan meidän täytyy pystyä osoittamaan kansallinen, porvarillinen henkinen perusta, ja sillä näyttämään heille, että mekin olemme yhtä vahvoja kuin he, joilla sosialismin perillisinä on 40 vuoden etumatka. (…) Jatkan Trianonin historian kirjoittamista, ja työskentelen sen puolesta, että pystymme puolustamaan perinteistä, konservatiivista, kansallista, porvarillista arvomaailmaa siltä, mitä nykyään kutsumme kulttuuritaisteluksi. (…) Nähdäkseni porvarillinen arvomaailma on nyt semmoisen hyökkäyksen kohteena, että meidän kansallista, konservatiivista arvomaailmaa noudattavien on pidettävä yhtä, jotta meidän joukkueemme olisi vahvempi.

Tämän arvomaailma-sedän toiminnasta opettajana on siis nyt noussut kohu. Szeged.hu-uutissivuston mukaan neljä opiskelijaa on tehnyt Gulyásin helmikuussa etänä pitämästä luennosta (tiedossa ei ole, oliko tapaus ainutkertainen vai onko samaa koettu Gulyásin muillakin luennoilla) valituksen, jota tiedekunta parhaillaan tutkii. Luento – kurssin otsikkona oli ”Migraatio ja pakolaisuus 20. vuosisadalla” – oli nimittäin ilmeisesti vilissyt rasistisia ja seksistisiä möläytyksiä.

Heti alkajaisiksi opiskelija, joka oli avatar-kuvakseen pannut näkyviin Győziken, romanitaustaisen tositeeveejulkkiksen kuvan, sai käskyn poistaa sen: ”Siis minä inhoan mustalaisia, ja Győzikeä varsinkin, en halua nähdä sitä.” Kun sivilisaatiohistoriaa käsittelevässä luennossa päästiin Amerikan mustaan väestöön ja afrikkalaisiin, joista Gulyás ilmeisen innoissaan käytti alatyylistä nimitystä feka (tyylisävyltään kai suunnilleen ”mutakuono”), opiskelijat saivat kuulla muun muassa, miten ”englantilaiset sotilaat [kuvassa] tekevät mutakuonoista silppua”, tai miten ”ei ole mitään afrikkalaista sivilisaatiota, ne mutakuonot siellä viidakossa eivät ole tehneet hevon vittuakaan [elin vaihdettu idiomaattisempaan tyylisävy säilyttäen, suom. huom.]”. Myös ”poikkeuksellisen rumista niggereistä” oli puhetta. Jossain vaiheessa siirryttiin ilmeisesti Amerikan nykypäiviin ja Yhdysvaltain varapresidenttiin, jonka nimeäkään Gulyás ei ensin ollut muistavinaan: ”minä sanon sitä vain mustaksi lutkaksi [fekete ribanc]”.

Etenkin naisopiskelijoita luennoitsijasetä taas oli ”ilahduttanut” melkoisen tunkkaisilla kommenteilla. Kun esimerkiksi joku opiskelija oli pyynnöstä arvioinut jonkun esityksen ”täydelliseksi”, Gulyás oli huomauttanut: ”Täydellistä olisi se, jos Claudia Schiffer olisi minun makuuhuoneessani, mutta tiedän, että opiskelijalle kaikki kyllä kelpaa.” Ja kun useimmat opiskelijat olivat sulkeneet kuvayhteytensä, Gulyás pyyteli: ”olisi mukavaa nähdä muitakin kuin XY-pojan naama, neidit voisivat avata kameransa niin olisi minullakin jotain katseltavaa.” Tauon jälkeen – Szegedin yliopisto ilmeisesti käyttää Zoomin ilmaisversiota, joka katkaisee istunnon neljänkymmenen minuutin välein – Gulyás kyseli, ovatko kaikki opiskelijat palanneet linjoille, eikä malttanut yhden miesopiskelijan vastaukseen olla heh-heh-vitsikkäästi lohkaisematta, että on heteroseksuaali eikä siksi ole kiinnostunut miespuolisten opiskelijoiden ilmoituksista.

Tämmöistä läppää ei ainakaan Suomessa kai nykyään voisi kuvitella seuraamuksitta heiteltävän opetustilanteessa edes Takahikiän työväenopiston iltakurssilla. Tiettävästi Szegedin yliopisto selvittääkin asiaa, sillä Gulyásin möläytykset eivät tietenkään sovi sen virallisiin toimintaperiaatteisiin ja -ohjeisiin. Riippumattoman Klubrádión haastattelema professori József Pálinkás, entinen Unkarin Tiedeakatemian esimies, arvelee, että jonkinlaisia kurinpidollisia seuraamuksia tämmöisestä ”suorastaan sairaasta” käytöksestä täytyy tulla. Jos näin käy, saapas nähdä, miten pitkälle ja miten korkealle ”sananvapauden” ja ”konservatiivisten perusarvojen” sankarin uhriutuminen yltää: tullaanko samalta korkealta taholta, mistä kunniamerkkejäkin on jaettu, yhä sedän tueksi vai uskaltaako joku ruveta jo vähän toppuuttelemaan, ennen kuin Gulyásin käytökselle nauravat maailmalla naurismaan aidatkin.

Ainakaan szeged.hu:n kysymyksiin Gulyás ei varsinaisesti vastannut, lähetti vain tekstinpätkän, jonka vaati julkaisemaan sellaisenaan: siinä luetellaan hänen tieteellisiä ansioitaan ja vakuutetaan, että hänen toimintansa yliopiston opettajana on aina ollut ammatillisesti ja henkilökohtaisesti nuhteetonta. Szegedin yliopiston CooSpace-nimisellä verkko-opetusalustalla opiskelijoille julkaisemassaan kannanotossa hän sitä vastoin puolustautuu syyttelemällä ja uhriutumalla. Nyt on ARVOMAAILMAsta kysymys, ja seksistisistä ja rasistisista möläytyksistä kanteleminen on sitä kamalaa kommunismia, juuri niin tehtiin stalinismin aikaan! Vuodatus on pitkänpuoleinen, mutta haluan kääntää sen tähän lopuksi (mahdollisimman tarkasti, huutomerkkeineen päivineen), sillä muuten tätä voi olla vaikea uskoa. Näin kirjoittaa eurooppalaisen yliopiston professori vuonna 2021:

Arvoisat opiskelijat, hyvät naiset ja herrat!

Sain sattumalta tietooni, että joitakin opiskelijoita ei miellytä se maailmankatsomusperusta, jolta käsin pidän migraatioluentoani. He ovat kuulemma jopa tehneet minua vastaan ilmiannon!!!

Tämä katala käytös järkytti minua syvästi. Opettajan ilmiantaminen maailmankatsomuksen perusteella tuo mieleen pahimmat kommunismin ajat. Tällaista tekivät Stalinin ja Rákosin [aikaan] nuoret kommunistit. Tämmöinen käytös ei ole yliopiston aseman eikä opettaja-oppilas-suhteen arvoista [?].

Yliopiston autonomia määrää, että opettajalla on opetuksen puitteissa perusoikeus opettaa oman arvomaailmansa mukaisesti. Kansallista, porvarillista, konservatiivista arvomaailmaa tunnustavana opettajana en hyväksy sitä, että yksikään opiskelija kyseenalaistaisi arvomaailmani.

Opiskelijalla ei ole velvollisuutta olla samaa mieltä Minun kanssani [Velem, isolla alkukirjaimella…]! Opiskelija voi oman arvomaailmansa mukaisesti hyväksyä tai torjua, mitä opetetaan.

Koska migraatioluentoni on valinnainen kurssi, ehdotan, että
a) se, jota ei miellytä luentoni maailmankatsomuspohja,
b) joka ei ole yhtä mieltä tästä kansallisesta, porvarillisesta, konservatiivisesta arvomaailmasta
c) jota tämän kuunteleminenkin häiritsee

se KIRJAUTUU HETI ULOS KURSSILTANI!!! (Tämä on mahdollista vielä tänään keskiyöhön asti.)

En haluaisi Szegedin yliopiston muuttuvan muutaman opiskelijan takia ideologian taistelukentäksi. Yliopiston autonomian johdosta yliopistossamme toimii lukuisia kommunisti- ja liberaaliopettajia, joten näilläkin opiskelijoilla on mahdollisuus seurata omaa maailmankatsomuksellista vakaumustaan vastaavia kursseja.

Mitä tulee ”opettajan ilmiantamiseen maailmankatsomuksen perusteella”, vastahan siitä on pari-kolme vuotta, kun hallitusta lähellä oleva 888.hu-keltajournalismiportaali yritti käynnistää ilmiantolinjan:

Oletko saanut tarpeeksesi yliopistoissa kursseilla pyytämättä pyörivästä vasemmistopolitiikasta? Tuntuuko sinusta, että vain liberaalilla opettajallasi on oikeus mielipiteeseen ja oikeassa olemiseen? Jos näin on, kirjoita meille sähköpostiosoitteeseen (…)

Tämmöisiä moraalisia ja arvopolitiikkakysymyksiä siis tänään. Tuoreiden Ano Turtiais -uutisten hengessä siirryn lopuksi viikonloppua pohtimaan, missä määrin ja miten tärkeässä asemassa olevia aikuisia ihmisiä voisi vaatia käyttäytymään aikuisten ihmisten lailla.

Sananvapaus, yhä uudelleen

Olen tainnut jo muutaman kerran mainita, että unkarilainen uutisvirtani pursuu kauhutarinoita kolmanteen korona-aaltoon hukkuvista sairaaloista. Mediaa ei yleensä sairaaloihin päästetä, mutta somessa leviävät potilaiden ja henkilökunnan kokemukset. Telex-uutissivusto – se sama, jonka alkutaipaleesta kerrottiin yksityiskohtaisesti YLEn äskettäin esittämässä ”Unkarin kulttuurisota” -dokumentissa, joka taitaa yhä olla Areenassa katseltavissa, suosittelen! – julkaisi äskettäin vapaaehtoisena koronaosastolla työskentelevän lääketieteen opiskelijan kertomuksen. Se on kurkkua kuristavaa luettavaa.

Heti työvuoronsa alussa kertoja huomaa, että ennen sosiaalitilana ja siviilikamppeiden säilytyspaikkana toiminut keittiö on yllättäen muuttunut ylimääräiseksi koronaosastoksi ja täyttynyt potilassängyillä, niin että tuskin liikkumaan pääsee. Työvuoron aluksi sairaalaan tuodaan esimerkiksi tajuttomana löydetty 44-vuotias nainen, jolla koronavirus on aiheuttanut aivokalvontulehduksen. Mitään ei näytä olevan enää tehtävissä, nainen on aivokuollut. Jälkipuoliskon työvuorostaan – kuusi tuntia suojavarusteissa, syömättä, juomatta, vessassa käymättä – kertoja viettää ”punaisella vyöhykkeellä”, missä tunnelma on kuin sodassa. Taukoamatta häärivää henkilökuntaa, joka paikka täynnä potilaita, jotka yskivät, itkevät, anelevat apua, korisevat, haukkovat henkeä. Happipullot sihisevät, työntekijät huutavat toisilleen, koska suojavarusteiden läpi on puheesta vaikea saada selvää. Kaksi sairaalavahtimestaria tulee tuoden viittä happipulloa: tässä on nyt koko sairaalan hapet, jakakaa viisaasti, ei ole tietoa, koska saadaan lisää. Lähtiessään hakemaan tippapumppua toiselta osastolta kertoja lopulta, lopen uupuneena ja suojalasit huurussa, kompastuu käytävässä, jonne on yllättäen ilmestynyt seinustallinen paareja, ja huomaa, että paarit ovat täynnä ruumissäkkejä. Vainajat eivät enää mahdu normaaleihin säilytystiloihin.

Mutta ei tässä kaikki, vaan kertomuksen loppuun nimetön kirjoittaja on jälkikäteen halunnut lisätä:

Reaktiona lukemattomiin saamiini kommentteihin haluaisin korostaa, että tämä kirjoitus ei missään nimessä ole poliittinen kannanotto. Kirjoitin tämän siksi, että se auttoi minua työstämään omaa jännitystäni, ja ajattelin, että se voisi auttaa muitakin, tai herättää ajattelemaan. Pyydän, ettette veisi tätä keskustelua poliittiseksi väittelyksi.

Siis hetkinen. Se, miten terveydenhuoltoa on Unkarissa viime vuosien ajan resursoitu ja organisoitu, on mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys. Voi toki hyvinkin olla, että kirjoittajaa surettaa ja suututtaa se, miten julkinen keskustelu on Unkarissa nykyään täysin rikki: vuoropuhelun tilalla on pelkkää aggressiivista vastapuolen syyttelyä, eikä tämänhetkisestä koronakatastrofistakaan pystytä keskustelemaan järkevästi, kun tilanteen korjaamista tärkeämpää tuntuu olevan syyllisen selvittäminen. Mutta rupesin myös miettimään, onko tämä ”apua, en halua sekaantua politiikkaan” myös pelon ilmaus. Selvästikään vallanpitäjät eivät tykkää tällaisista kauhukertomuksista. Perjantaina Unkarin sairaaloiden valtakunnallinen johtoelin (Országos Kórházi Főigazgatóság) puuttui Pohjois-Unkarissa Ózdin kaupungissa toimivan sairaalan johtajan puheisiin – tämä oli verrannut nykyistä tilannetta viime vuonna Italiasta välitettyihin kauhukuviin – ja jyrähti, että sairaalat, poliklinikat ja rokotuspisteet pystyvät hyvin toimimaan omin voimin, ”mitään ylikuormitusta ei ole”.

Muuallakin kuin korona-asioissa on Unkarin riippumattomassa mediassa viime päivinä tullut esiin kummallisia esimerkkejä siitä, että tiettyjä asioita ei todellakaan saa sanoa. Joku aika sitten kirjoitin täällä Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahdista, nykyään Leipzigissa pelaavasta Péter Gulácsista, joka oli somessa julkisesti antanut tukensa sateenkaariperheiden A család az család (‘Perhe on perhe’) -kampanjalle ja saanut tästä sekä kiitosta että kuraa niskaansa. Gulácsin tueksi asettui somessa ja sittemmin myös WMN-portaalille kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa János Hrutka, entinen huippujalkapalloilija ja nyttemmin suosittu urheilukommentaattori. Kuinka ollakaan, Hrutka sai pian tämän jälkeen lähtöpassit työpaikastaan urheilukanava Spíler TV:ltä, joka kuuluu Viktor Orbánin luottomiehen ja oletettavasti bulvaanin, äkkirikastuneen superoligarkin Lőrinc Mészárosin bisnesimperiumiin yhdistettyyn TV2-mediaryhmittymään. Ja siinä samassa myös hallituksen mediakeskittymään, ”Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiöön” (KESMA) kuuluva urheilusivusto riensi haukkumaan Hrutkaa, kaivaen esille vuosien takaisen palkkiokiistan Hrutkan ja FC Ferencvárosin (“Fradi”) välillä; jutun myötähäpeää nostattavan tökerö pilakuva esittää Hrutkaa lypsämässä Fradi-lehmää. Mérce-sivuston jutussa Bence Bogatin muistuttaa, että tästä tapauksesta ei suinkaan joudu kärsimään Saksassa mukavasti tienaava Gulácsi eikä myöskään arvostettu ja suosittu tv-kasvo Hrutka, joka tuskin joutuu pitkään olemaan työttömänä näiden potkujen jälkeen. Hrutkan saamien potkujen ja haukkujen tarkoitus on varoittaa kotikatsomoiden kansaa, niitä tavallisia ihmisiä, jotka voivat liikaa päätään aukomalla todellakin menettää toimeentulonsa.

Toinen viime päivien kohu koskee HVG-lehden teräväkynäistä ja ilkeää kolumnistia, tässäkin blogissa usein siteerattua Árpád W. Tótaa. Marraskuussa 2018 Tóta sivalteli sanansäilällään pääministeri Orbánin vävypojan István Tiborczin katulamppubisnestä, ns. Elios-juttua, johon EU:n korruptiontorjuntaviranomaiset olivat puuttuneet, ja sitä röyhkeää tyyliä, jolla Orbán kieltäytyi reagoimasta.

(…) Viktor Orbán lähetti viestin: jatkan varastamista.

Ne rahat, mitä tämän jälkeen on tulossa, hän aikoo myös pistää liiveihinsä, eikä sitä täällä pidetä rikoksena. Kyllä hän allekirjoittaa minkä hyvänsä kuvakortin, jossa puhutaan liberaaleista arvoista ja oikeusvaltiosta, sehän ei maksa mitään. Vallan kolmijaonkin hän hyväksyy mieluusti, laittaa oikeusistuimet oikein omalle pikkulautaselleen satakertamuhennoksen [unkarilainen perinneruoka] viereen. Mutta perheenjäseniään tai ystäviään hän ei aio pistää tyrmään. Jos oikeusvaltio merkitsee sitä, niin oikeusvaltio vetäköön käteen.

Ei hän sitä ole huvikseen hajottanut.

Ei ruhtinas Árpádkaan vetänyt ympäri Eurooppaa ryösteleviä sotureitaan sotaoikeuteen vaan palkitsi heidät. Rosvoilua, paikkojen polttamista ja väkivaltaa – “seikkailujen aikaa” – taas eivät lopettaneet oikeuden päätökset vaan Augsburgin taistelu. Siellä tapahtui niin, että ne löyhkäävät unkarilaiset migrantit olivat koko ajan toitottaneet, että kun he hävittävät kyliä ja luostareita, siihen ei sisälly rikosta, päinvastoin, mutta eurooppalaiset ritarit eivät paljon paskaakaan välittäneet heidän pelinsäännöistään ja illiberaalista maailmankuvastaan vaan pistivät kavereille kalvan suusta sisään ja persiistä ulos. Tämän jälkeen unkarilaiset bandiitit kipittivät kotiin ja kertoivat, että tästä lähin näistä seikkailuista tuleekin helevetinmoinen selkäsauna.

Tästä ne sitten ottivat opikseen, vähän ajan päästä rupesivatkin kristityiksi ja nyt ovatkin siitä niin ylpeitä että. No kuulkaas, juuri näin käy liberaalin demokratiankin kanssa.

Tai sitten mennään takaisin Aasiaan, mutta se on sitten meidän ongelmamme, ja Endre Adyn.

Tässä jutussa mainittu ”seikkailujen aika” (tai ”päällikköjen aika”) viittaa siihen noin sadan vuoden jaksoon, joka sijoittuu unkarilaisten maahantulon ja Unkarin kristityn kuningaskunnan perustamisen välille. Unkarilaisessa historiankirjoituksessa villien madjaarien sota- ja ryöstöretkistä läntisten naapurien maille – ne pysäytti vasta tappio Augsburgin taistelussa 955 – on vanhastaan käytetty nimitystä ”seikkailu” (kalandozás), ja unkarilaiset ovat olleet tuonaikaisesta pelottavasta maineestaan yhtä ylpeitä kuin Tapani Pyhän perustamasta kuningaskunnasta, näkemättä tässä juurikaan ristiriitaa. Runoilija Endre Ady (1877–1919), ”Unkarin Eino Leino” oli puolestaan kenties merkittävin niistä unkarilaisista taiteilijoista ja intellektuelleista, jotka yrittivät kriittisesti kyseenalaistaa romanttista, hurraa-isänmaallista sankarikuvaa Unkarin kansasta. Runoissaan hän ruoski valheellista ”kansallismielisyyttä” tavalla, joka nykyään tuntuu taas raikkaan radikaalilta, ja hänen rinnalleen asettuu pakinassaan myös Árpád W. Tóta. Samalla Tóta rakentaa sarkastisen sillan Unkarin hallituksen viime vuosina ahkerasti harrastamaan muukalaisvihapropagandaan: Eurooppaan kriisialueilta pyrkivät pakolaiset ovat tässä propagandassa ”migrantteja” (migráns), rikollisia ja terroristeja, kun taas tuhatsata vuotta sitten Eurooppaan ryöstäen ja hävittäen tunkeutuneet unkarilaisten esi-isät olivat sankareita ja ”seikkailijoita”.

Kuinkas sitten kävikään? Kaksi yksityishenkilöä haastoi Tótan oikeuteen, koska he kokivat tulleensa unkarilaisina loukatuiksi. Alempien oikeusasteiden kautta juttu kulki korkeimpaan oikeuteen (Kúria), joka jätti ensimmäisen oikeusasteen tuomion voimaan: Tótan on poistettava loukkaavat ilmaukset (HVG.hu:n verkkoartikkelissa on niiden paikalla nyt tähtiä, joihin on linkitetty toimituksen kommentti), esitettävä julkinen anteeksipyyntö ja maksettava kantajille yhteensä 400.000 forintin (1100 €) korvaus. Kúrian tiedotteen mukaan näiden ikävien ilmausten – ”haiseva” (büdös), ”nykyisessä yleisessä kielenkäytössä sisällöltään halventava migráns” sekä ”unkarilaiset bandiitit” – käyttö loukkaa Unkarin kansakunnan yhteisöä. Eikä edes kirjoittajan taiteellinen vapaus tai ironian käyttö tyylikeinona oikeuta loukkaamaan toisten ihmisarvoa tai yhteisön arvokkuutta.

Hämmentävää. HVG:n julkaisemassa pitkässä artikkelissa lehden lainopillinen asiantuntija yrittää vääntää perusasioita rautalangasta. Esimerkiksi sitä, että syytöksessä ”migrantti” ja ”bandiitti” on revitty irti asiayhteydestä, ymmärtämättä, että tekstin pilkka ei kohdistu todellisiin unkarilaisiin tai unkarilaisten ”kansanyhteisöön” vaan siihen järjettömään ja sisäisesti ristiriitaiseen tapaan, jolla Unkarin hallituksen propaganda kuvaa kansallista muinaisuutta ja nykyisyyttä. Tai että ”migrantti”-sanasta on tehnyt halventavan juuri tämä hallituksen propaganda. Ja tietenkin voi aina ihmetellä, miten poliittisesta satiirista joutuu Unkarissa leivättömän pöydän ääreen mutta jatkuvasta vähemmistöjen, muukalaisten tai oppositiopoliitikkojen alatyylisestä haukkumisesta voi saada kunniamerkin.

Ei tullut yllätyksenä

Vaikeaa on irrottautua Amerikan presidentinvaalien jälkipyykistä, kun siitä on verkossa tarjolla niin paljon taitavasti tehtyä infotainmenttiä. Viimeksi osuin tänä aamuna kuuntelemaan amerikkalaisen MSNBC:n haastattelupätkää, jossa esiintyi historiantutkija, Yalen yliopiston professori Timothy Snyder, 1900-luvun autoritaaristen järjestelmien asiantuntija ja kirjojen On Tyranny ja The Road to Unfreedom kirjoittaja. Snyder on tällä hetkellä Wienissä vierailevana tutkijana laitoksessa nimeltä Institut für die Wissenschaften vom Menschen/Institute for Human Studies. Haastattelussa Snyder kertoi mielipiteensä siitä jonkinlaisesta vallankaappauksesta, jota Donald Trump näyttää olevan yrittämässä kiistäessään epätoivoisesti presidentinvaalien tuloksen. Snyderin ajatuksista erityisesti kolahti tämä: Trumpissa vaarallista on se, että hän on syöttämässä systeemiin ja kansalaisiin suurta valhetta. Ja saadessaan kansan uskomaan tähän valheeseen hän muuttaa demokraattisen politiikan, joka perustuu faktoihin, intresseihin ja arvoihin, autoritaariseksi politiikaksi, jossa kyse on uskosta. Uskosta johtajaan, jota uskotaan, sanoi hän mitä hyvänsä.

Juuri tätä oli pakko ajatella, kun suomalaisessa mediasyötteessäni sitten törmäsin kommenttiketjujen suomalaisiin trumpisteihin. Suomestakin löytyy näköjään runsaasti ihmisiä, jotka uskovat Bidenin voittaneen vaalit likaisten temppujen avulla. Heitä ilmestyy myös esimerkiksi YLEn tai suomalaisten sanomalehtien kommenttipalstoille huutamaan, että ”valtamedia valehtelee”. Tätä väitettä ei ikinä todisteta tai perustella mitenkään, mutta – ja tässä on taas kerran pakko siteerata perussuomalaisten Riikka Slunga-Poutsaloa, joka silloin aikoinaan loistavasti tiivisti populistisen ajattelutavan ytimen – ”onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu, näin nämä asiat koetaan”.

Autoritaaristen järjestelmien keskeinen tuntomerkki on se, että kansalle rakennetaan vaihtoehtoisista faktoista koostuva vaihtoehtoinen todellisuus, jossa kansa sitten voi ”kokea” asiat itselleen mieluisella tavalla, esimerkiksi siten, että ”me” olemme hyviä ja kaikki paha on ”niiden” syytä. Ja jos kaikki eivät tätä nielekään, riittää sekin, että uskoa mediaan on horjutettu. Mikään, mitä televisiossa, radiossa ja lehdissä kerrotaan, ei välttämättä ole totta. Tämän luulisi olevan tuttua kaikille niille keski-ikäistä iäkkäämmille eurooppalaisille, jotka vielä muistavat, millaista oli elää ns. reaalisosialismissa. Entisessä Neuvostoliitossa ei juuri kukaan uskonut virallisiin uutisiin, vaan suosituin ja luotetuin uutistoimisto oli OBS, odna baba skazala eli ‘yksi eukko kertoi’. Ja kun vapauden tuulet alkoivat puhaltaa silloisessa Neuvosto-Virossa vuonna 1988, sen huomasi ensiksi mediasta. Sikäläiset ruuhkavuosia elävät tuttavani valittelivat, että ”lehtien lukemiseen kuluu älyttömästi aikaa, kun niissä nykyään on oikeasti mielenkiintoista asiaa”.

Olen tässä blogissa monesti ennenkin jankuttanut siitä, miten ilmeisellä tavalla Unkarin valtion hallinnassa olevan mediaimperiumin ja erityisesti yleisradioyhtiön uutiskanavien anti tuo tämänikäiselle ihmiselle mieleen entiset maailmanajat. Jotakin tästä kertoo myös se, että Yhdysvaltain hallituksen rahoittama Radio Free Europe/Radio Liberty, joka perustettiin kylmän sodan aikana tarjoamaan vapaata tiedonvälitystä Itä-Euroopan, Lähi-idän ja Keski-Aasian diktatuurien kansoille, aloitti toimintansa Unkarissa uudelleen tämän vuoden syyskuussa. Muutama päivä sitten tämän RFERL:n unkarilaisilla verkkosivuilla ilmestyi Ákos Keller-Alántin kaksiosainen artikkeli, jossa tarjotaan hyytäviä paljastuksia siitä, miten Unkarin julkinen media todella toimii.

Kolme Unkarin valtion ykkösteeveekanavan (M1) työntekijää, jotka artikkelissa esiintyvät vain nimikirjaimilla P, S ja F, kertoivat koruttomia tositarinoita uutistoimituksen työstä. On aiheita, joista saavat kirjoittaa vain kokeneet luottotoimittajat, ja on myös täydellisiä tabuteemoja: ”ilmastoliikkeestä kertovista uutisista esimerkiksi leikattiin Greta Thunberg pois tai sanottiin suoraan, että häntä ei saa ottaa esille.” Pahinta oli itsesensuuri, sanoo ”F”:

Se, että tiedät tarkkaan, että esimerkiksi Pride-kulkueesta et voi tehdä kolmeminuuttista pätkää siitä näkökulmasta, että miten mahtavaa on että tällaista on. Siispä kukaan ei edes yrittänyt mitään sellaista.

Toimintaohjeet tulevat ylhäältä, eikä niihin ole vastaansanomista. Lokakuussa, kun koronavirusepidemian toinen aalto alkoi Unkarissakin nousta, toimittajille ilmoitettiin, että koronatilanteesta Euroopassa on tehtävä suuri teemablokki, ja ”koko tämän teatterin päämääränä on saada kansa tuntemaan, että meillä tilanne ei ole niin paha kuin muualla” – näin siis kirjoitti sähköpostiviestissä alaisilleen toimittaja Miklós Beregnyei. Kanavan ykkösmies Zsolt ”Pitbull” Németh kehystää usein nämä toimintaohjeet sanoilla ”meille sanottiin, että”. Joitakin yksityiskohtaisia ohjeistus-sähköviestejä päätyi myös RFERL:n toimituksen käsiin.

Ulkopolitiikan osasto, kertoo ”P”, oli pitkään suhteellisen itsenäinen, mutta sitten paine alkoi lisääntyä. ”F”:n mukaan käännekohta oli Trumpin nousu valtaan Yhdysvalloissa: jossakin ministeriössä joku ilmeisesti tajusi, että Trump ja Orbán ovat samoilla linjoilla, ja siitä lähtien Yhdysvaltain uutisia valvottiin yhä tiukemmin. Tämähän on tunnetusti viime päivinä huipentunut perin omituiseen, välttelevään uutisointiin Trumpin vaalitappiosta ja väitetystä vaalivilpistä. Samoin pakolaiskriisiä ja pakolaispolitiikkaa koskeva uutisointi on tiukasti ohjeistettua: kuten jokaiselle Unkarin uutisia seuraavalle on jo pitkään ollut ilmeistä, myös ”pakolainen”-sanan (menekült) käyttäminen on pannassa (sallittu ilmaus on ”migrantti”, migráns). Ulkomaiden äärioikeistolaisia puolueita, kuten Ranskan Front Nationalia, saa nimittää vain ”oikeistolaisiksi”, ja jos ulkomaiden poliitikoista kerrotaan jotakin ikävää, heidät on mahdollisuuksien mukaan esitettävä vasemmistolaisina. Esimerkiksi Ranskan Macron on ”entinen sosialistiministeri”. Kun Ruotsin sosiaaliministeri Annika Strandhäll oli arvostellut Unkarin perhepolitiikkaa, hänestä piti etsiä uutisiin mahdollisimman ruman näköinen kuva.

Varsinainen skuuppi tuli kuitenkin RFERL:n artikkelin toisessa osassa. ”Vapaan Euroopan” haltuun päätyi vuodettu äänite, jossa yleisradioyhtiö MTVA:n ulkomaanuutiskabinetin päällikkö Balázs Bende jakaa ohjeita alaisilleen lähestyvien Eurooppa-vaalien tiimoilta. Tähän tapaan:

… ja olen varma, että kenellekään ei tule yllätyksenä, kun sanon, että tässä talossa ei tueta opposition yhteisrintamaa. Jos tämä tuli jollekulle odottamatta, niin lähteköön kotiin nyt. (…) Vastedes ei myöskään kysytä, millaista aineistoa minä haluaisin. Ei myöskään ole kysymystä siitä, miten tästä aineistosta pitää kirjoittaa. Joka ei tähän pysty, saa mennä kotiin eikä tarvitse enää tulla takaisin. (…) Ennen kaikkea Brysseli, maahanmuutto ynnä muut. Tässä kuka hyvänsä, mitä hyvänsä haluaisikin kuulla, minun pitää nyt kertoa se ikävä juttu että poikkeuksia ei tehdä. Se, joka saa tehtävän, saa vuorollaan kirjoittaa siitä jutun asianmukaisen narratiivin, asianmukaisen metodin ja ohjeistuksen mukaan. Edelleenkin, se, jota tämä ei miellytä, saa mennä pomon puheille, jättää eronpyyntönsä ja mennä. Ei täällä ole kenenkään pakko olla töissä. (…) Se pitää päättää nyt, ja haluaisin saada jokaiselta nyt yksiselitteisen vastauksen, tuleeko hän, suostuuko hän työskentelemään täällä näillä ehdoilla. Jos ei, pitää puhua siitä, miten tästä eteenpäin. Sillä en minäkään jaksa enkä ehdi leikkiä lastentarhan setää kenenkään kanssa. En pidä ketään niin älyttömänä, niin typeränä ihmisenä, ettei tajuaisi, missä on töissä ja mitkä ovat odotukset. (…)

Tämähän ei oikeasti ”tule yllätyksenä” kenellekään, joka on viime vuosina hiukankaan seurannut Unkarin hallituksen ohjauksessa olevaa mediaa. Myös kansainvälisissä yhteistyöelimissä ongelmat on huomattu jo aikaa sitten, esimerkiksi Unkarin vuoden 2018 parlamenttivaalien yhteydessä, joissa ETYJin tarkkailijoiden mukaan tasapuolisuutta vinoutti pahasti hallituksen mediaylivoima.

Oikeusvaltion rapautumista Unkarissa on viime aikoina jälleen käsitelty myös EU:n johtoelimissä. Euroopan komission varapuheenjohtaja Věra Jourován ja Unkarin hallituksen välillä on käyty melkoista nokkapokkaa jo syyskuun lopulta alkaen, jolloin Jourová kovin sanoin arvosteli Unkarin demokratian tilaa ja Unkarin edustajat vastasivat vaatimalla Jourován eroa. Muutama päivä sitten Jourová on jälleen puuttunut Unkarin tilanteeseen myös Euroopan demokratian tilaa käsitelleessä keskustelutilaisuudessa, nostaen erikseen esiin kysymykset median vapaudesta. Samansuuntaisia puhui myös oikeusasian komissaari Didier Reynders. Tähän Unkarin hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács vastasi jo tunnettuun tyyliinsä, eli – kuten 444.hu ironisesti asian ilmaisee, ”pitkään ja asiallisesti kiistäen Brysselistä tulevan kritiikin”, eli: ”EU:n komissaarit valehtelevat, eivät osaa, eivät tiedä mitään, ja valehtelevat, koska Soros”. Tuleeko kenellekään muulle mieleen Trump-trollien ja kumppanien hysteerinen inttäminen ”valtamedian valheista”?

1/2 Again, @verajourova has compromised herself and shown that she is too small for the role of commissioner. When it's about media freedom in Hungary, she knows nothing and is lying b/c she’s on the Soros payroll

— Zoltan Kovacs (@zoltanspox) November 13, 2020

Matkailu- ja mediauutisia

Neusiedlerjärvi (Neusiedlersee, unkariksi Fertő tó) on jännä järvi Itävallan ja Unkarin rajalla, suurimmaksi osaksi Itävallan puolella eli Burgenlandin osavaltiossa, siis siinä entisessä Deutsch-Westungarnin kaistaleessa, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiin entisestä Unkarin kuningaskunnasta uuteen tynkä-Itävaltaan. Käytiin siellä puolison kanssa autoretkellä toista vuotta sitten, silloin, kun ei kukaan vielä osannut kuvitella, että Euroopassa turisteeraaminen jostain syystä muuttuisi vaikeaksi tai vaaralliseksi. Järven lähistölläkin on kaikenlaista kivaa nähtävää, on linnoja ja söpöjä kaupunkeja, koko ympäristö kuuluu nykyään Unescon kulttuuriperintöluetteloon. Mutta itse järvi on todella erikoinen luontokohde.

Neusiedlerjärvi on suuri mutta – aivan toisin kuin läntisemmän Itävallan jyrkkärantaiset, syvät ja kirkkaat alppijärvet – käsittämättömän matala. Sen pinta-ala on yli 300 neliökilometriä, hieman Näsijärveä tai Höytiäistä suurempi ja Pyhäselkää tai Puruvettä pienempi, mutta keskisyvyydeltään järvi on vain metrin ja syvimmilläänkin vajaat kaksi metriä syvä, ja sen niinsanotut saaret (Schoppen) paremminkin kaislikkomatalikkoja. Järvestä noin puolet onkin kaislikkoa (kaisloittumista on 1800-luvulta lähtien edistänyt ympäristön maanviljelyksen vauhdittama rehevöityminen sekä 1900-luvun loppupuolella vedensäännöstely), ja sitä uhkaa lopullinen kuivuminen, kunhan ilmastonmuutos tässä etenee. Historiansa aikana järvi on jo välillä kuivunut kokonaan muutamaksi vuodeksi, viimeksi vuosina 1864–1870, jolloin sen pohjassa yritettiin viljellä riisiä. Vuonna 1929 se jäätyi talvella pohjaa myöten. Toisen maailmansodan aikana, vuonna 1941, Neusiedlerjärvi taas tulvi kilometrikaupalla ympäröivälle tasangolle. Nykyään järveä säännöstellään, sekä tulvimista että kaisloittumista yritetään pitää kurissa. Myös sen veden laatua yritetään valvoa; tertiäärikauden Tethysmeren suolasedimenttien takia Neusiedlerjärven vesi on suolapitoista, ja siksi järven rannoilla elelee myös erikoisia suolaisen ympäristön kasveja.

Kuten arvata saattaa, Neusiedlerjärvi on lintuparatiisi; siellä on kotkia, haikaroita, monenlaisia kahlaaja- ja vesilintuja, ja muuttoaikaan vilske on valtava. Saksankielisen Wikipedian mukaan siellä tavataan Euroopan lintulajeista 40 % ja Itävallan lintulajeista kokonaista 80 %. Rannoilla on monenlaisia luontoretkeily- ja -matkailukohteita, joissa voi katsella lintuja tai vaikkapa valkoisia aaseja. (Valkoiset ”barokkiaasit” ovat erikoinen rotu, jota 1600-luvun Länsi-Unkarin ylimystö kasvatti linnoissaan rouviensa ja lastensa hupieläimiksi. Illmitzin kansallispuistoalueella turistit saavat ihmetellä vapaana laiduntavaa valkoista aasilaumaa.) Ja koska Sentroopassa järvien viihde- ja virkistyskäyttöön on pakko osata panostaa, Neusiedlerjärven rannoilta löytyy myös monenlaista vesiliikuntaturismia ja rantaelämää, on kylpylöitä, uimarantoja ja erilaisia veneilymahdollisuuksia. (Tässä muistelen aina nuoruuteni ensimmäistä kuoromatkaa Saksaan. Pienen pohjoissaksalaisen kaupungin lähellä olevan pikkujärven ranta oli täynnä kylpylää, kalastuskerhoa, uimarantaa, purjehdusklubia ja venevuokraamoa. Joku matkatovereista huomautti: ”Iittalassa on Äimäjärvi, joka on suunnilleen tuon kokoinen, ja siitä sanotaan, ettei mokomassa viitsi edes uida.”)

Neusiedlerjärven eteläpäässä kulki entiseen maailmanaikaan rautaesirippu. Unkarin puolelle jää sokeritoukan muotoisen järven kapeasta eteläpäästä toinen reuna. Ja siellä puolestaan on noussut nyky-Unkarille surullisen tyypillinen kohu. Pari päivää sitten unkarilaisessa uutisvirrassani kerrottiin, että kolmekymmentä kansalaisjärjestöä kahdestakymmenestä maasta on lähettänyt Unescolle vetoomuksen järven suojelun puolesta, syynä Unkarin-puoleiselle rannalle suunniteltu massiivinen matkailuprojekti.

Unkarin valtion omistama matkailuyritys olisi rakentamassa suojellulle ranta-alueelle uutta hotellia, motellia ja leirintäaluetta sekä entistä suurempaa venesatamaa: suon ja kaislikon tilalle betonia! Rakennustyöt eivät vielä ole alkaneet, mutta jo toista vuotta ranta-alue on ollut eristetty aidalla, eivätkä lähitienoon ihmiset enää pääse noin vain uimaan. Magyar Hang -lehden toimittajalle paikalliset purkivat harmiaan: järven rantaveteen pylväiden päälle rakennettujen lomamökkien omistajia hätyytetään ja painostetaan luopumaan ja lähtemään, esimerkiksi katkaisemalla vedentulo tai jätehuolto. ”Mitä turismia semmoinen on, että turisteja vastassa on yrmeä turvamies, joka joko päästää rannalle tai sitten ei? Mitä se on, että valokuvia ei saa ottaa, ja jos laitat uimapuvun ja menet lähelle järvenrantaa, ne soittavat poliisin paikalle?”

Outoa kyllä, jo kuukausi sitten unkarilaisessa mediassa kerrottiin myös, että unkarilaisten matkailuprojekti olisi yllättäen pantu hyllylle, toistaiseksi tietymättömistä syistä. Samaisen HVG:n jutun mukaan mahdollista luontoarvojen vaarantumista selvittäisi Unescon ohella Euroopan komissio, ja koko prosessin olisi pannut liikkeelle selvityspyynnöillään unkarilainen yksityishenkilö, joka ryhtyi vaatimaan ympäristöselvitystä ja myös itävaltalaisen osapuolen ottamista mukaan. Mene tiedä, kesän ja loma-ajan jälkeen asiasta ehkä kuullaan lisää.

Neusiedlerjärvi, ”wieniläisten meri”, sijaitsee Pannonian tasangon laidalla, keskisen Euraasian arovyöhykkeen äärimmäisessä länsilaidassa, ja se on tämän vyöhykkeen tyypillisistä arojärvistä läntisin. Samaan matalien arojärvien sarjaan kuuluu hieman idempänä Unkarin Balatonjärvi, ”unkarilaisten meri”, jonka rannoilla on jo jonkin aikaa raivonnut samanlainen oligarkkikapitalismi kuin Neusiedlerjärven unkarilaisessa eteläpäässä. Tänä kesänä, kun koronavirus on rankasti rajoittanut maksukykyisempienkin unkarilaisten ulkomaanmatkailua, unkarilainen media- ja somekuplani on ollut täynnä valitusta Balatonin ”menetyksestä”.

Nykyiset keski-ikäiset ja vanhemmat muistavat Balatonin vielä ”kansanlavuaarina”, kuten sitä lempeän ivallisesti kutsuttiin, reaalisosialismin ajan kohtuuhintaisena kesälomakohteena, jossa elementtilähiöiden työläisperheiden ja DDR:stä tai muualta Itä-Euroopasta saapuneiden reppunuorten demokraattinen tungos täytti telttailualueet ja uimarannat. Nykyään järven rannat ovat yhä suuremmalta osalta oligarkkien omistuksessa – näistä nimeltä mainitaan usein pääministeri Orbánin vävypoika István Tiborcz sekä Orbánin naapuri, nuoruudenystävä ja bulvaani, entinen kaasuasentaja ja päätähuimaavalla vauhdilla rikastunut superliikemies Lőrinc Mészáros. Balatonin rannoille nousee yksityishuviloiden lisäksi kalliita hotelleja ja eksklusiivi-klubeja, entisten ilmaisten uimarantojen portilla kerätään nyt pääsymaksu (myös omat eväät on tietenkin kielletty), ja ylipäätään Balatonin rannikon hotellien ja ravintoloiden hinnat ovat koronankin myötä nousseet pilviin. Näin siis maassa, jonka asukkaista jo viime vuonna melkein puolella ei ollut varaa edes yhden viikon mittaiseen lomailuun. Olisi mielenkiintoista, jos tämän kehityksen Neusiedlerjärven rannalla torppaisivat kansainväliset sopimukset ja luontoarvot.

***

Loppukevennykseksi palaan viimekertaiseen teemaan eli Unkarin lehdistön vapauteen. Riippumaton Átlátszó-sivusto julkaisi kiintoisan jutun, jossa Unkarin mediamaailman kehityksiä kymmenen viime vuoden aikana havainnollistetaan kivoilla interaktiivisilla grafiikoilla (joiden tekstit ovat selvyyden vuoksi myös englanniksi). Kopioin tähän vain pari staattista kuvakaappausta.

Ensinnäkin hallituksen mediaimperiumiin kuuluvien (punainen) ja riippumattomien tai oppositiomedioiden (musta) osuudet pelkästään lehtien, sivustojen tai kanavien määriä laskien.

Päivälehdistä enemmistö on ollut hallituksen käsissä vuodesta 2017, maakuntalehdet siirtyivät käytännössä kaikki hallituksen puolella olevien mediaoligarkkien haltuun vuonna 2016. Viikkolehtien ja netin uutisportaalien enemmistö on yhä ”riippumaton”, radioasemistakin melkein puolet ja tv-yhtiöistä neljäsosa. Aivan eri asia on tietenkin, kuinka suuren osan kansasta mikäkin media todella tavoittaa. Tutkimusten mukaan maakuntalehtien koko lukijakunta ja radionkuuntelijoistakin lähes kaikki seuraavat hallituksen ohjailemaa uutistarjontaa. Television ja päivälehtien osalta puntit menevät jokseenkin tasan. Verkon uutisportaalien lukijoista suuri osa ja viikkolehtien lukijoista vielä suurempi seuraa riippumatonta mediaa – mutta Unkarin kansasta melkoinen osa ei käytä netin uutissivuja laisinkaan eikä lue viikoittain ilmestyviä uutislehtiä.

Mutta kiintoisinta on ehkä kuitenkin se, mikä Unkarin eri viestimiä pitää pystyssä. Hallituksen mediaimperiumille olennaisen tärkeitä ovat valtion kontrolloimat mainos- ja ilmoitustulot. Valtion ilmoitusten osuus kaikista tuloista näkyy seuraavassa diagrammissa (olen tähän valinnut vain päivälehtien osuuden):

Punaiset käyrät merkitsevät valtion hallussa olevia viestimiä. Vuonna 2015 Magyar Nemzet -lehden käyrä muuttuu mustaksi ns. G-päivän eli Viktor Orbánin ja hänen entisen ykköstukija-oligarkkinsa Lajos Simicskan välirikon yhteydessä. Samaan aikaan kuvaan ilmestyy uusi lehti, hallituksen tukema Magyar Idők, joka sittemmin omi hallituksen mediaimperiumin omistukseen siirtyneen ja lakkautetun Magyar Nemzetin nimen ja logon. Magyar Idők toimii selvästi hallituksesta riippuvaisten ilmoitustulojen varassa, ja samansuuntaiselta näyttää myös hallituksen linjoilla olevan Magyar Hírlapin tilanne. ”Viimeisen laatupäivälehden” Népszabadságin lakkauttaminen ”kannattamattomana” saa myös selityksensä tästä diagrammista. Kiinnostavaa sitä vastoin on, että riippumaton vasemmistolainen Népszava on Népszabadságin lakattua saanut melkoisesti ilmoitustuloja hallituksen kontrollissa olevista lähteistä. Miten riippumaton on ”riippumaton”?

Vapaata ilmaisua

Suomenkin uutisiin pääsi viime viikon lopulla tieto Unkarin lehdistönvapauden kokemasta uusimmasta iskusta. Riippumaton uutisportaali Index.hu myytiin hallitusta lähellä olevalle liikemiehelle, ja sen päätoimittaja Szabolcs Dull erotettiin. Indexin ”uhanalaisuudesta” oli puhuttu Unkarissa jo pitkään, oli arveltu sen itsesensuroivan sisältöjään ja riippumattomuudestaan huolimatta varovan vallanpitäjien suututtamista. Tiedettiin, että milloin hyvänsä voi tapahtua se, mikä nyt tapahtui. Myös Indexin toimittajat ymmärsivät, että tässä ei ollut kysymys vain tavallisesta yrityskaupasta: uusi omistaja Miklós Vaszily oli aiemmin ollut mukana tuhoamassa uutisportaali Origoa, joka vuonna 2014 muutettiin hallituksen propagandatorveksi. Kun Dullin erottamisen jälkeen toimituksen protestiin ei vastattu, lähes koko Indexin toimitus – yli kahdeksankymmentä toimittajaa – sanoutui irti saman tien, ja perjantai-iltana useita tuhansia mielenosoittajia ilmestyi Budapestin kaduille osoittamaan mieltään Indexin puolesta.

Index.hu oli Unkarin laatujournalismin viimeisiä linnakkeita. Maassa, jossa uutismediaa ilmeisesti muutenkin seurataan vähemmän kuin Suomessa, Index oli tälle lehtiä lukevalle ja maailman tapahtumia seuraavalle yleisölle ensisijainen uutislähde. Se kattoi koko uutismedian kirjon maailmanpolitiikasta ja tiedeuutisista urheiluun ja viihdejulkkisten romansseihin. Index oli myös aikoinaan Unkarin mediamaisemassa poikkeuksellinen tulokas sikäli, että se ei ollut yhteydessä mihinkään poliittiseen puolueeseen tai suuntaukseen vaan kritisoi tarvittaessa kaikkia poliittisia toimijoita. Haastateltujen mielenosoittajien järkytys tiivistyi sanoihin nincs másik, ‘ei ole toista’.

Samoin kuin Népszabadság-lehden lakkauttamisen yhteydessä neljä vuotta sitten, nytkin Orbánin hallituksen puolustajat muualla maailmassa voivat yrittää väittää, että omistajanvaihdokset ja uudelleenjärjestelyt ovat vain vapaan markkinatalouden normaalia toimintaa. Näihin väitteisiin on vain vaikea uskoa, kun ajattelee asiaa niiden toimittajien kannalta, joiden ammattina ja uravalintana on ollut tehdä tasokasta journalismia yhdellä pienehköllä kielialueella ja jotka nyt olivat valmiita lähtemään pystypäin kilometritehtaalle, kohti epävarmaa tulevaisuutta. Heidän tuntemuksiaan ymmärtää toimittaja, entinen Unkarin yleisradioyhtiön MTV:n uutisankkuri ja talkshow-emäntä Kriszta D. Tóth, joka kirjoittaa johtamallaan WMN-sivustolla:

Kun nouset portaita pomon luokse irtisanoutumiskirje kädessä, koputat hänen oveensa, kerrot, miksi tulit, ja ojennat paperin, se on elämäsi tapahtumista ankarimpia, silloinkin, kun jo kovasti haluaisit lähteä. (…) Olen itse julkisen palvelun tv-yhtiön talossa kaksi kertaa noussut portaat johtokerrokseen erokirje kädessä. Ennen toista kertaa, tammikuussa 2013, kun tiesin, että näin ei todellakaan enää voi jatkua, maskin tytöt komensivat minua ottamaan Valeriana Relax -tabletin. Televisiossa jo tuolloin vallinneista oloista kertoo paljon se, että työvuorossa olevista kolmesta maskeeraajasta kahdella oli valeriaanaa mukanaan. (…) Astuin siis ovesta johtajan luokse, jolle tässä tragikomediassa oli annettu hyvän poliisin rooli. (…) Että mitäkö haluan, oman tuotantoyhtiön? Lisää palkkaa? Paremman aseman? Lupauksia? Ei kiitos, sanoin hänelle, tahtoisin olla rauhassa. Itseni kanssa. Haluan etäisyyttä teihin, läheisyyttä omaan alaani. ”Ja mitä nyt aiotte tehdä?” En tiedä. Kirjoitan. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoin. Lopulta nousimme seisomaan. Toimistosta poistuessani, vielä ennen oven avaamista, hän laski kätensä olkapäälleni, puristi sitä hieman ja katsoen minuun alaspäin, päätä pitempänä, sanoi: ”Kriszta pieni, nyt teidän taktiikkanne meni pieleen.” (…)

On seitsemän ja puoli vuotta siitä, kun astuin ulos tuosta toimistosta. Ja kun nyt perjantai-iltana katsoin videota Index-kollegojen ulosmarssista, tunsin jälleen olkapäälläni tuon kämmenen. Vallan käden.

Nämä ihmiset, tällä hetkellä noin kahdeksankymmentä, eivät tiedä, mitä huomenna seuraa. Heillä ei ole toista sopimusta pöydällä, ei uutta suunnitelmaa. He tietävät vain, että se, mikä nyt on, vaarantaa heidän ammatillisen ja inhimillisen integriteettinsä siinä määrin, että he eivät halua siihen suostua. Heillä ei ole omia varoja yhdessä pysymiseen ja työn jatkamiseen yhdessä. Heillä on vain lahjakkuutensa ja rohkeutensa, uskonsa johonkin, mitä kutsutaan journalismiksi ja mistä osa tästä kansasta ei suostu uskomaan, että sitä voisi harjoittaa muuten kuin valtiovaltaan mukautuen, aikataulussa saapuvien ukaasien mukaan ja/tai pelosta, vakaumuksesta tai opportunismista, sisäistetyn itsesensuurin ohjaamana. (…)

Ne, jotka aloittivat uransa samaan aikaan kuin minä, järjestelmänvaihdoksen aikoihin tai sen jälkeen. Puhtaalta pöydältä. Ilman puoluetaustaa tai vanhoja feodaalisosialistisia hyväveli-kytköksiä. Usein ulkomailla harjaantuneina, mukanaan satoja vuosia vanhoista demokratioista tuotua tietoa, periaatteita, niin kutsutut taiteen säännöt kaiken muun yläpuolelle asettaen. (…) Me kaikki lähdimme liikkeelle suurella innolla 90-luvun lopulla, vuosituhannen alussa, emmekä halunneet muuta kuin tehdä työmme hyvin. Kuten mukava, kokenut ja äärettömän lahjakas kollegani Balázs Weyer kirjoitti perjantai-iltaisessa Facebook-postauksessaan (joka ei ollut julkinen, joten toivon, että hän antaa anteeksi tämän siteerauksen):

”(…) Emme halunneet muuta kuin toimittaa hyviä uutisia, sellaisten sääntöjen mukaan, joita ilman toimiminen olisi toki ollut helpompaa mutta myös mieletöntä. Sillä uutismedian toimittaminen on kuin ruokailu, se on vain osaksi makuasia. On tiettyjä välttämättömiä aineksia ja toimintasääntöjä, joita ilman ruoka kerta kaikkiaan ei onnistu, siitä voi tulla jopa vaarallista. (…) Voi kiistellä siitä, mikä on kenenkin lempiruoka, mutta se on kiistämätöntä, että epäterveellisestä ruoasta tulee epäterveeksi ja myrkylliseen ruokaan voi kuolla. Tätä eivät ymmärrä ne, jotka eivät ymmärrä, ”miksi tästä oikein vouhotetaan”. Kuvitelkoot he olevansa kokkeina suositussa ravintolassa, jossa jonakin päivänä tulee voimaan käsky, että kaikkia elintarvikehygienian sääntöjä ei enää tarvitse noudattaa, ja kohta jo kaksi päivää vanhan lihapadan saa tarjota lihakeitoksi laimennettuna. Tämän jälkeen on jo selvää, että parin päivän päästä wieninleike tehdään rotasta, ja sitä sinä et enää halua olla kokkaamassa.”

Niin että tässä minä nyt istun, laimennetun lihasopan karvas maku suussani, ja konetta naputtaessani tunnen vallan käden meidän kaikkien olkapäillä. Enkä tiedä, mitä on tulossa. Toivon vain, että se ei olisi rotanlihasta tehty wieninleike.

***

Journalismin vapauden ja periaatteiden ohella paljon on viime aikoina puhuttu poliittisen keskustelun tyylistä, tasosta ja laadusta. Tänään Hesarin poliittinen toimituskin nosti esille Suomen oikeistopopulistien kielenkäytön ongelmat. Korkean tason poliittiset toimijat venyttävät loukkaavalla ja solvaavalla kielenkäytöllään jatkuvasti hyvän käytöksen ja normaalin sivistyneen poliittisen keskustelun rajoja.

Unkarilaisessa mediakuplassani on nyt jonkin aikaa keskusteltu uusimmasta haukkumasanasta libernyák, jonka ehkä voisi kääntää ”suvakiksi”. Se kuuluu niihin halventaviin termeihin, joita oikeistopopulistit aatteellisista vastustajistaan käyttävät. Suomessa puhutaan ”suvakeista” ja ”kukkahattutädeistä”, saksalaisella kielialueella nimitys on ”suvaitsevaiston” oletettuun itsetyytyväisyyteen viittaava Gutmensch, ”hyvis”. Halventavaa sävyä etsitään usein yhteyksistä toisiin, samoin oikeistopopulistien halveksimiin ihmisryhmiin. Viitataan esimerkiksi henkiseen jälkeenjääneisyyteen (”suvakki” assosioituu ”vajakkiin”, englanninkielisessä maailmassa on käytössä libtard). Tai seksuaaliseen poikkeavuuteen: ainakin virolaisessa kuplassani olen nähnyt nimikkeen tolerast, jonka taustalla on tietenkin pederast, kreikkalaisperäinen ”poikienrakastaja”, josta Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa on tullut usein käytetty homoseksuaalien nimitys. Sentroopassa halventavia yhteyksiä löytyy kolmannestakin perinteisestä suunnasta. Unkarissa meikäläistä ”suvakkia” vastaava libsi assosioituu paitsi ”liberaaliin” poliittiseen näkemykseen myös sanaan bibsi, joka taas on kehitelmä vanhasta epäkorrektista juutalaisten nimityksestä biboldó (se puolestaan, kuten monet unkarin slangisanat, on kuulemma romanikielestä peräisin).

Perjantaiaamun radiopuheessaan pääministeri Orbán kommentoi tyytyväisenä EU:n äskettäisessä huippukokouksessa syntynyttä talousratkaisua, jonka Unkarin valtion mediaimperiumin viestimet tulkitsevat suureksi voitoksi. Ankarista, pitkälle yöhönkin venyneistä neuvotteluista kertoessaan Orbán innostui uhoamaan fyysisellä kestävyydellään: hän on ollut armeijassa ja vanhana urheilijana (Orbán pelasi nuorena jalkapalloa hartaasti ja vakavissaan) viettänyt ”puolet elämästään harjoitusleireillä ja pukuhuoneissa”. Siispä ”muutamia näistä libernyákeista, joiden kanssa minun piti väitellä, minä kannan vaikka selässäni”.

Nimitys libernyák sisältää siis ”liberaalin” lisäksi monista slaavilaisista ihmisryhmien ja -tyyppien nimityksistä (vaikkapa bosnyák, bosnialainen) tutun päätteen, mutta se assosioituu myös yhteen homoseksuaalien haukkumanimeen buzernyák. Asiayhteydestäkin on selvää, että Orbán käytti sanaa halveksivassa ja vähättelevässä mielessä. Tähän puuttui kielentutkija László Kálmán Facebook-postauksessaan, jota Unkarin mediassa on jo laajalti puitu:

Kielenkäytön yhtenä tehtävänä on ryhmään kuuluvuuden merkitseminen. On aina joukko sellaisia ilmauksia ja rakenteita, jotka luonnehtivat jonkin pienemmän tai suuremman ryhmän puhetapaa, ja niitä käyttämällä voimme ilmaista kuuluvamme tähän joukkoon (sama ilmiö näkyy myös pukeutumisessa). Amerikassa nigger-sanasta ei suinkaan tullut salonkikelvoton vain sattumalta vaan siksi, että sitä käyttivät kaikkein törkeimmät rasistit kaikkein halveksivimmassa merkityksessä, ja siksi se valkoisen ihmisen suusta kuultuna automaattisesti ilmaisi tähän joukkoon lukeutumista.

Monet eivät ehkä enää muista, että libernyák-sanan ensimmäinen julkinen esiintymä on peräisin listasta, jonka kokosivat HÖK:n aktivistit ehkä fuksileiriin osallistuvien opiskelijoiden luokittelemiseksi. [Vuonna 2013 julkisuuteen vuoti Excel-taulukko, johon äärioikeistolaisten käsissä olevan opiskelijajärjestön pojat seksistisesti ja rasistisesti olivat kommentoineet haastattelemiaan uusia opiskelijoita.] Sittemmin sanaa on käytetty julkisuudessa nimenomaan natsismiin vivahtavissa puheenvuoroissa, suuren halveksunnan ilmaisijana ja törkeään liberalismin vastaiseen kiihotukseen.

Jos tämmöistä sanaa käyttää pääministeri, joko tietoisesti tai vain lipsahduksena, silloin hän samastuu tähän ryhmään. En minä samasta häntä siihen vaan hän itse. ”Analyytikot” voivat puhua populismista, autokraattisista taipumuksista, nationalismista, mafiavaltiosta tai mistä hyvänsä, hän itse on täten luokitellut itsensä roskaväen pohjimmaiseksi.

Epidemian varjolla

Mistäpä tässä kirjoittaisi ellei koronavirusepidemiasta ja sen torjunnasta. Itävallassa viranomaiset ovat luvanneet, että rajoituksia voidaan vähitellen ruveta löysäämään, koska ne vaikuttavat purevan, mutta mihinkään yleiseen helpotukseen ei vielä ole aihetta. Unkarissa tartuntaluvut ovat suhteellisen alhaiset mutta käyrä nousee jyrkästi, samalla kun julkinen kritiikki kohdistuu liian vähäiseen testaukseen: pelätään, että aivan liian paljon tapauksia jää löytämättä ja tartunta pääsee leviämään.

Samoin kuin Suomessa, myös Unkarissa virus on päässyt leviämään joihinkin vanhainkoteihin. Budapestin ylipormestari Gergely Karácsony syyttää tästä hallituksen terveysviranomaisia ja kriisijohtoa: vaikka kaupunki on jo aikoja sitten pyytänyt, ettei sairaalahoidossa olleita vanhuksia palautettaisi hoivakoteihin ilman koronavirustestiä, sairaalat ovat kieltäytyneet tästä viitaten viralliseen ohjeistukseen, jonka mukaan testi on hyödytön. Onhan nimittäin mahdollista, että vielä ennen sairaalasta lähtöä mutta jo testin ottamisen jälkeen potilas ehtisi saamaan tartunnan. Karácsony ilmoittaa, että Budapest aloittaa nyt hoivakodeissa henkilökunnan ja asukkaiden koronatestaukset ja testitulosten julkistukset. Propagandasotaa käydään siis täysillä suuntaan ja toiseen.

Pääministerin viisaudensanoja Fidesz-puolueen Facebook-sivulta: ”Oppositiolle ei edes kulkutaudin aikaan tule mieleen muuta kuin miten voisi heikentää hallitusta ja miten itse pääsisi valtaan. Tähän mennessä he eivät ole selvinneet edes vanhainkodin hoitamisesta, joten kehottaisin heitä harjaantumaan ja keskittymään niihin asioihin, joista he ovat vastuussa.”

Tietenkin poliittista mynttiä on lyötävä sieltä, missä vain pystytään. Jo aiemmin käsittelemäni vääntö EU-tuesta jatkuu. Riippumaton media muistaa kertoa, miten Brysselin rahahanat ovat jatkuvasti auki (uutinen toissapäivältä: Euroopan komissio hyväksyi Unkarin 50 miljardin forintin (n. 140 miljoonaa euroa) tukiohjelman koronakriisin koettelemille yrityksille), hallituksen mediaimperiumissa taas muistutellaan, että EU:lta ei sinänsä tule yhtään ”ylimääräistä” rahaa, koska budjetti on se mikä on. ”Ylimääräinen” tuki kriisitilanteessa muodostuu käyttöehtojen ja luototuksen löysentämisestä. Nämä budjettiasiat ovat abstrakteja ja mutkikkaita, joten siksi on helpompaa näyttää kuvia Turkista tai Uzbekistanista saapuvista rahtilaatikoista ja selittää, että ”Brysselistä”, toisin kuin turkkilaisilta veljiltämme, ei meille tule mitään apua, vain aiheettomia syytöksiä ja solvauksia, yhyy.

Koronaviruksen yhdistäminen maahanmuuttoon ei viime aikoina ole ollut niin tapetilla, koska niitä Unkarin etelärajan kuuluisalle piikkilanka-aidalle rynnäköiviä valtavia pakolais-, anteeksi, migranttilaumoja ei edelleenkään ole näkynyt (tosin poikkeuksellisen maahanmuuttopaineen johdosta vuonna 2015 voimaan julistettu kriisitila on edelleen voimassa) ja koska selväksi on käynyt, että Unkarissa virusta levittävät aivan tavalliset unkarilaiset. Sitä vastoin näin Trianonin häpeärauhan satavuotismuistovuoden kunniaksikin on pidettävä esillä ylirajaisen kansakunnan ajatusta, eräänlaista piilorevansismia, joka on Orbánin keskeisiä vaalivaltteja. Liitänpä tähän vielä toisenkin propagandakuvan Fidesz-puolueen FB-sivulta. Ulkoministeri Péter Szíjjártó julistaa, otsa vakavassa kurtussa:

”Jokainen unkarilainen on vastuussa jokaisesta unkarilaisesta, siksi järjestämme 600 000 kasvosuojusta, muutamia kymmeniä tuhansia suoja-asuja sekä testejä rajantakaisille unkarilaisyhteisöille.”

Hetkinen, eikö niiden testien pitänyt olla käytännössä hyödyttömiä?

Toisin sanoen: koronapandemian aikaankin Unkarin vallanpitäjät keskittyvät valtansa lujittamiseen. Muutamia avainkohtia tiivistää tässäkin blogissa monesti mainittu historiantutkija Krisztián Ungváry itävaltalaisessa Die Presse -lehdessä ilmestyneessä vastineessaan valtiosihteeri Vince Szalay-Bobrovniczkyn kirjoitukseen. (Suomennos täällä.) Jotenkin erityisen huolestuttavalta tuntuu Ungváryn syytöksistä viimeinen: hallitus käyttää koronapandemiaa hyväkseen rajoittaakseen lehdistön vapautta. Tätähän Unkarin tuoreen poikkeuslain (”diktatuurilaki”) arvostelijat ovat korostaneet: lakiin sisältyvä ”huhujen levittämisen” kieltopykälä on sekä koronaviruksen vastaisten toimien kannalta merkityksetön että riittävän hämärä mahdollistaakseen kaikenlaisen kritiikin tukahduttamisen.

Tästä puolestaan näin äskettäin somesyötteessäni huolestuttavan esimerkin.  Hallitusta lähellä oleva ajatuspaja Századvég on ruvennut julkaisemaan jonkinlaista ”valeuutistenvalvontapalstaa”. Taulukossa listataan otsikolla ”Valeuutinen / Pelon lietsontaan soveltuva, harhaanjohtava väite” otteita mediasta ja somesta. Esimerkiksi näin:

• Perustuslakiasiantuntija László Majtényi arvosteli Unkarin poikkeuslakia hvg.hu-sivustolla väittäen, että laki merkitsee ”vapauden rajoittamista rankemmin kuin koskaan ennen on esitetty”.
• Index-uutissivusto kertoi 19.3. (!), että suurimmalla osalla perhelääkäreistä ei ole koronavirustartunnalta suojelevia varusteita eikä tietoa siitä, mistä hengityssuojaimia voisi saada.
• Valaszonline.hu-sivuston mukaan Viktor Orbánille ei kelvannut kolmen kuukauden poikkeusvaltuutus (tämmöiseen poikkeuslakiin olisi suostunut oppositiokin), vaan hän halusi äärettömiin kestävät valtuudet. Suunnilleen samaa ovat kirjoittaneet monet muutkin riippumattomat viestimet ja oppositiopuolueiden edustajat. (Tähän Századvég vastaa, kuten muutkin Unkarin hallituksen puolestapuhujat, että nykyisen poikkeustilan voi parlamentti lopettaa milloin vain. Ongelma on vain se, että (a) hallitus ei ole velvollinen tätä parlamentilta kysymään, (b) parlamentti nykyisellään on täysin hallituspuolueen superenemmistön pyöritettävissä.)
• Oppositiomeppi Katalin Cseh oli Facebook-sivullaan arvostellut Unkarin liikkumisrajoitusten löysyyttä muistuttaen (ilmeisesti hieman liioitellen), että ”Ranskassa on sallittu vain koiran ulkoiluttaminen”.
• Magyar Hang -lehti kirjoitti, että poikkeuslain myötä ”Viktor Orbán on saanut rajattomat valtuudet”.
• Oppositiopoliitikko Bernadett Szél kysyi Facebook-sivullaan, miksi Unkari kehutusta talouskasvustaan huolimatta ei suojele työpaikkoja eikä takaa työntekijöille riittävää elantoa.
• Taloustieteilijä Zoltán Pogátsa arveli, että virallisesta optimismista huolimatta talouskasvua ei tänä vuonna ole odotettavissa, päinvastoin kehitys voi olla negatiivinen.

Toisin sanoen: Unkarin hallituksen ja sen toimien arvosteleminen on vaarallisten valeuutisten levittämistä, josta poikkeuslain mukaan voi seurata jopa viiden vuoden vankeustuomio. Se, että hallitusta lähellä oleva taho on rakentanut tämmöisen virtuaalihäpeäpaalun, jossa ”vaarantaminen”, ”valehtelu” ja ”kritiikki” niputetaan yhteen, on lievästi sanoen huolestuttavaa.

***

Loppukevennys: Unkarissa pääsiäismaanantain perinteisiin kuuluu locsolkodás, kastelu, jonkinlainen vanhan hedelmällisyysrituaalin jäänne. Ennen vanhaan maaseudulla miehet kaatoivat (nuorten) naisten niskaan ämpärikaupalla vettä tai heittivät koko tytön juottokaukaloon, kaupunkikulttuurissa tämä on muuttunut hajuveden roiskutteluksi. Kastelua voidaan säestää mukamaskohteliailla värssyillä, joissa esimerkiksi naista verrataan kuihtumassa olevaan kukkaan, vaikkapa näin:

Zöld erdőben jártam,
kék ibolyát láttam.
El akart hervadni –
szabad-e locsolni?

‘Vihreässä metsässä kuljin,
sinisen orvokin näin.
Se tuumasi kuihtua,
saako kastella?’

Vitsiuutissivusto Hírcsárda, jolla on viime vuosina ollut kova työ pysyä todellisuuden perässä, tarjoilee taas vaihtoehtoisia kasteluvärssyjä.

‘Vihreässä metsässä kuljin,
kasvoilla hengityssuojain,
sadan metrin päästä
katsoin orvokeita.’

‘Vihreässä metsässä kuljin –
ei helvetti!’

‘Vihreässä metsässä kuljin,
montakin sääntöä rikoin,
siitä suuttui Ceci [kriisihallinnon korkein lääkintöviranomainen, Cecília Müller],
Orbán, saako silti kastella?’

‘Olen pieni lääkäripoika,
parantelen potilaita,
yksi niistä tuumasi kuihtua,
kuulemma siitä pitää syyttää Sorosta.’

Hupaisimman ajankohtaisen kasteluvärssyn näin silti tuttavani Facebook-seinällä. Kun kaikki muukin siirtyy virtuaalisesti verkkoon, niin myös ylempänä siteeratun kaikkein tunnetuimman kastelurunon viimeisessä säkeessä on yhdysmerkkiä siirretty. Alkuperäisestä kysymyksestä szabad-e locsolni? ‘saako kastella?’, missä -e on kysymysliite (samanlainen kuin suomen -ko, tosin unkarissa suorat kyllä/ei-kysymykset useimmin ilmaistaan pelkällä intonaatiolla) saadaan näin szabad e-locsolni? ‘saako e-kastella?’.

Rottauutisia, osa 2

Ennen kuin siirryn päivän varsinaiseen asiaan, on pakko jatkaa viimekertaisesta rottateemasta. Samaan aikaan kun oikeat eläinmaailmaan kuuluvat rotat leviävät ympäri Budapestin viemäreitä, kellareita ja roskiksia (koska pääkaupungin tuholaistorjunnan sai hoitaakseen pätevän sijasta sopiva firma), Unkarin politiikassa puhutaan vertauskuvallisista rotista. Tämän käynnisti muutama päivä sitten ATV-kanavan keskusteluohjelmassa vieraillut sosialistipuolue MSZP:n kansanedustaja Ildikó Bangóné Borbély (tai Borbély-Bangó, tai miten tämä unkarilainen nimityyppi nyt halutaan kirjoittaa: hänen oma sukunimensä on siis Borbély ja hän on ilmeisesti naimisissa Bangó-nimisen hemmon kanssa). Näin:

ATV: Jos viesti on niin selkeä ja yksiselitteinen, että EU:n rahoja varastetaan, ja hallitus, nykyinen hallitus varastaa EU:n rahoja, eikö niin, miten voi olla mahdollista, että Fidesz-puolueen kannatus jatkuvasti nousee?

Bangóné: Sanonpa vain yhden lauseen, kun kerran tuli sanotuksi: Unkarissa on paljon rottia. Kun kerran tämä rottateema on noussut esille täällä Budapestissa. Eikä vain Budapestissa.

ATV: Hyvä on, siis mitä tämä tarkoittaa?

Bangóné: Kukin ajatelkoon tästä niin kuin haluaa. Se pitäisi pysäyttää, myös tämä rottainvaasio, sillä ne pystyvät aiheuttamaan Unkarissa paljon vahinkoa, ja ovat jo aiheuttaneetkin viime aikoina.

Rottaongelman tai korruption sijasta on siis viime päivät julkisuudessa jauhettu siitä, keneen Bangóné Borbély oikein viittasi: tarkoittiko hän rotilla poliittisia päättäjiä, Fidesz-puoluetta vai peräti, varjelkoon, Fidesz-puoluetta äänestävää kansaa. Fidesz on tietenkin tarttunut tilaisuuteen ja päivitellyt julkisesti, miten sosialistit solvaavat ja halventavat miljoonia kunnon unkarilaisia. Muutaman päivän mietittyään MSZP on päättänyt tarttua savuavaan aseeseen ja julistaa, että todellakin voi puhua rottahallituksesta: rottia eivät ole harhaan johdetut äänestäjät vaan korruptoituneet, vihaa lietsovat, Unkarin aseman Euroopassa vaarantavat Fidesz-päättäjät. Muu unkarinkielinen media ja some sitten kiistelee siitä, kuka oikeasti on sanonut ketä rotaksi ja saako näin tehdä. Ilmeisesti tämä kielikuva – ihmisten vertaaminen rottiin – on niin väkevä, että se tappaa asiallisen poliittisen keskustelun kertalaakista.

***

Mutta tänään halusin varsinaisesti kirjoittaa Itävallan tapahtumista ja etenkin mediasta, erityisesti taas kerran suosikkitoimittajastani Armin Wolfista, jonka Itävallan yleisö tuntee yleisradioyhtiö ORFin tv-uutislähetysten (ZiB eli Zeit im Bild) ykkösankkurina. Nykyiselle hallitukselle ja etenkin koalition junioripuolueelle, oikeistopopulistien FPÖ:lle, parlamentaarisesti valvottu ORF on ollut piikki lihassa jo pitkään, ja tästä ärtymyksestä suuri osa henkilöityy Armin Wolfiin. Mokoma Rotfunk vasemmistolaisine ja kulttuurimarxistisine toimittajineen (polkupyöräilyä ja kiviterapiaa eivät ”perusitävaltalaiset” tietääkseni vielä ole tässä yhteydessä hoksanneet mainita) edustaa juuri sitä ”valehtelevaa ja mädättävää valtamediaa”, jonka sijasta FPÖ:ssä enemmän suositaan sen omia somekanavia tai hätätilassa myös skandaalinjanoista keltalehdistöä, kuten suosittua ja surullisenkuuluisaa Kronen Zeitungia. ORF:n suitsiminen myös sen itsenäistä rahoitusta rajoittamalla on FPÖ:n päätavoitteita; äskettäin puoluejohtaja Strache julisti taistelevansa kuin leijona lupamaksujen poistamisen puolesta.

ZiB-studiossa on viime viikkoina haastateltu kaikkien puolueiden eurovaalien kärkiehdokkaat, ja viime viikolla oli vuorossa FPÖ:n Harald Vilimsky. Tästä haastattelusta nousikin melkoinen äläkkä; pääkohdat kertoo Wolf blogissaan, ja saksantaitoiset löytävät koko haastattelun transkription täältä. Jo ennen tätä haastattelua oli hallituspuolueiden kesken koettu eräänlainen pieni koalitiokriisi, jonka virikkeenä olivat viime postauksessani kuvaillun Braunaun rottarunon lisäksi myös viime päivinä paljastuneet FPÖ:n johtoportaan suhteet äärioikeistolaisiin identitääreihin (”hipsterifasisteihin”, kuten heitä joskus kutsutaan).

Samaan aikaan kierteli itävaltalaisessa somessa Steiermarkin osavaltion FPÖ:n nuorisojärjestön levittämä kuva: ”Traditio lyö migraation!” Kuvassa etualalla kansainvälisiä käsimerkkejä näyttelee Steiermarkin vaakunaeläin, 1100-luvulta lähtien (kyllä!) tunnettu ”punasarvinen hopeapantteri” (kyllä!), ja sen takana poseeraa iloisena nuori, hm, arjalaisen näköinen pariskunta kansallispuvussa. Taustalla kohoaa uhkaavia islamin symboleja, ja nuorenparin ympärillä liikehtii harmaita häijynnäköisiä olentoja, jotka ilmeisesti edustavat maahanmuuton vaaroja.

Nämä kuvan hahmot Wolf studiossa näytti Vilimskylle, eikä tämä nähnyt kuvassa mitään rasistista tai moitittavaa. (“Vanha juttu, ei tuo Steiermarkissa ketään kiihdytä… Mitä pahaa tuossa on?”). Niinpä Wolf halusi kysyä, mitä mieltä Vilimsky on erityisesti etualalla näkyvän koukkunokkaisen tyypin yhtäläisyyksistä natsiajan juutalaiskarikatyyreihin. (Näistä ZiB:n graafikko oli valinnut esimerkiksi natsien propagandalehti Der Stürmerin kannessa aikoinaan kuvatun ahneen juutalaisroiston.) Tästäkös Vilimsky hermostui.

“Siis tämmöisen rinnakkaisuuden näkeminen, herra Wolf, tämä on törkeyden huippu. Kun te otatte tähän Stürmeristä kuvan, asetatte sen nuorisojulisteen rinnalle ja synnytätte vaikutelman, että me olisimme lähellä kansallissosialismia … tämä on jotakin, mikä ei voi jäädä ilman seurauksia. (…) Tämä on ylipäätään jotakin, mitä en ole vielä koskaan ORF:ssa kokenut. Tämä on pohjanoteeraus. Tämä, mitä te, herra Wolf, teette, on kaikkien rajojen tuolla puolen… Minusta tämä on kertakaikkinen skandaali.”

Haastattelu kuitenkin jatkui; Wolf ehti vielä kysyä muun muassa Vilimskyn maksetuista ilmoituksista äärioikeistolaisten lehdessä, FPÖ:n tunnetusti läheisistä Venäjä-suhteista ja sopimuksesta Putinin “Yhtenäisen Venäjän” kanssa – se ei kuulemma ole yhteistyösopimus vaan vain “Memorandum of Understanding” – sekä sitoutumattoman FPÖ-ulkoministerin Karin Kneisslin asemasta. Kneissl, Lähi-Idän asiantuntija ja arabisti, joka taannoin kohautti kutsumalla itsensä Vladimir Putinin vieraaksi häihinsä, ei ole suostunut kertomaan, äänestääkö eurovaaleissa itse FPÖ:tä, ja puolueen väitetään harkitsevan hänelle potkuja – tämän Vilimsky kuitenkin kiisti.

Haastattelu päättyi kohteliaisiin kiitoksiin ja hyvästelyihin, mutta asia ei todellakaan jäänyt tähän. Seuraavana päivänä Vilimsky kertoi lehdistölle, että jos hän olisi ORF:n pääjohtaja, hän antaisi Wolfille oitis kenkää. FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache nimitti haastattelua ”vastenmieliseksi”, ja entinen tv-toimittaja ja tv-kasvo Ursula Stenzel, joka vaikutettuaan ensin pitkään konservatiivipuolue ÖVP:ssa eräänlaisena Itävallan Eva-Riitta Siitosena loikkasi FPÖ:n riveihin, vertasi Wolfin haastattelua natsien ”kansantuomioistuimeen”. Itse ORF:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, FPÖ:n Norbert Steger, ehdotti Wolfille määräaikaista vapaaehtoista jäähyä ja piti hänen Vilimskylle esittämäänsä kysymystä ”perverssinä”. Wolf itse lähti haastattelun jälkeen muutaman päivän lomamatkalle. Sen aikana hänen virtuaaliset postilaatikkonsa täyttyivät viesteistä, joista ylivoimaisesti suurin osa oli kiittäviä ja kannustavia – näin hän kertoo blogissaan – mutta sekaan mahtui myös erään herrasmiehen koko nimellään lähettämä kannanotto: “Terve miksi te ette ole vielä saanut orfilta potkuja senkin. Rotta paska huoran penikka.”

Palasimme rottateemaan tai asiallisen poliittisen keskustelun puutteeseen. Olisi taas niin helppo jäädä ruotimaan sanojen ja ilmausten loukkaavuutta tai päivittelemään julkisen keskustelun raaistumista, pohtimaan, kuka saa sanoa kenelle miten pahasti ja miksi. Tämä ehkä liittyy siihenkin, että monien ihmisten käsitys kielestä on eräänlaisen magian leimaama: ikään kuin kuviteltaisiin kielen nousevan suoraan todellisuudesta, sanojen olevan jonkinlaisessa luonnollisessa suhteessa kuvaamiinsa ilmiöihin. Mutta oikeastihan kyse ei ole siitä, saako ihmistä verrata rottaan. Ei myöskään siitä, saako toimittaja jäädä jankkaamaan joistakin pilapiirroksista ja niissä esiintyvien hahmojen nenän käyryysasteesta (koukkunenäisiä hahmoja esittävistä pilapiirroksistahan on FPÖ:n johdon yhteydessä ollut puhetta ennenkin) vai pitääkö hänen keskustella haastateltavan poliitikon kanssa tämän keskeisistä vaaliteemoista (kuten Wolf haastattelun loppupuolella latasi Vilimskylle: ”Te yritätte pitää vaalipuhetta. Se ei nyt onnistu.”).

Armin Wolf käytti toimittajan vapautta tarttuakseen kipeään teemaan: demokraattisena puolueena esiintyvän FPÖ:n läheisiin vaikka pontevasti kiistettyihin suhteisiin uusnatsismin tai natsismin perinnön kanssa. Puolueen nuorisojärjestön RFJ:n kotisivulla komeilevassa piirroksessa (se löytyy Steiermarkin RFJ:n sivulta edelleen) olennaista ei ole se, minkämuotoisia neniä piirtäjä saa piirtää, vaan se, minkälaisilla keinoilla puolue pyrkii vetoamaan ja vaikuttamaan ja minkälaiseen yleisöön. Se älähdys, jonka vertaus natsiajan kuvakieleen FPÖ:n ja sen kannattajien riveissä nostatti, osoittaa, että kalikka on kalahtanut. Ja tästä viime kädessä on kysymys: yleisön oikeudesta riippumattomaan tiedonvälitykseen, ja toimittajan vapaudesta heiluttaa kalikkaa ja tehdä juuri niitä kysymyksiä, jotka saavat haastateltavan hermostumaan. Sanat ovat tekoja.