Pökäleitä postilaatikossa

Perheistä ja perhearvoista Unkarissa on tullut kirjoitettua jo muutamaankin otteeseen, mutta asia pysyy pinnalla Unkarin julkisuudessa oudon sitkeästi. Vähän alkaa todellakin vaikuttaa siltä, että kun ”maahanmuuttokriittisyys” eli muukalaisvihan lietsonta ei vedä kansaa riittävän hyvin – ne valtion uutiskanavissa jatkuvasti kuvaillut ”migranttien” laumat, joiden pitäisi olla höökimässä Unkarin rajoille, ovat jääneet tulematta – niin ykkös-viholliskuvaksi on nostettu ns. perhearvoja vastustava kuviteltu ”gender-ideologia”. Vaara uhkaa jokaista tavallista unkarilaista, sillä vaihtoehtojahan on vain kaksi. Joko ihannoitu menneisyys ja perinteiset patriarkaaliset perheet, joissa vaimo tietää paikkansa eikä kilpaile miesten kanssa ja joissa päämääränä on synnyttää Karpaattien allas niin täyteen, ettei maahanmuuttajia mahdu sekaan. Tai lännen ”monikulttuurinen” rappio, jossa naisista tehdään itsekkäitä miesmäisiä ”itsensätoteuttajia” ja miehistä naismaisia homoja, lapsia ei synny tai jos syntyy, nekin vedetään mukaan kammottaviin perversioihin.

Kyllä, homoseksuaalisuus on tietenkin samaa kuin pedofilia. Tähän vihjaavia ”tehkööt mitä haluavat mutta jättäkööt lapset rauhaan” -puheenvuoroja on (taannoisen satukirjaskandaalin yhteydessä) kuultu jopa itsensä pääministeri Orbánin suusta. Asiaan kuuluu, että samaan aikaan katolisen kirkon piirissä tapahtunutta lasten hyväksikäyttöä on viime aikoihin saakka hyssytelty ja tuhansien lapsipornokuvien hallussapidosta kärähtäneen Unkarin Perun-lähettilään juttua yritetty painaa villaisella, alkaen siitä, että asiaa käsitelleen parlamentin ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjat määrättiin kymmeneksi vuodeksi salaisiksi.

Niin kuin tässäkin blogissa olen aiemmin kirjoittanut, ei vain Unkarin perustuslaissa avioliittoa ole määritelty miehen ja naisen väliseksi, vaan ”syntymäsukupuolen” muuttaminen on erikseen lailla kielletty (“transkieltopykälä”) ja adoptointi tehty käytännössä lähes mahdottomaksi muille kuin (hetero)aviopareille. Kaikesta huolimatta Unkarissakin on homopariskuntia, jotka yhdessä kasvattavat jommankumman puolison biologisia tai adoptiolapsia ja siis muodostavat lapsiperheen, jota vallanpitäjät eivät halua tunnustaa. Nyt sateenkaariperheiden yhteisö on lanseerannut kampanjan A család az család eli ‘Perhe on perhe’. Kampanjan kotisivulla korostetaan, asiantuntijoihin ja tutkimustietoon viitaten, että avioliiton ja perheen käsite on ihmiskunnan historian kuluessa monesti muuttunut, että samasukupuolisten vanhempien lapsena kasvaminen ei vahingoita lapsen kehitystä mutta sitä vastoin on lapsen etujen vastaista, että häntä yhdessä kasvattavista aikuisista toista ei virallisesti tunnusteta hänen vanhemmakseen.

Kampanjan tueksi on ilmoittautunut useita yrityksiä, julkisia toimijoita ja julkisuuden henkilöitä, myös Suomen Budapestin-suurlähetystö. Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahti, Saksassa ammattilaisena pelaava Péter Gulácsi poseerasi Facebookissa vaimonsa kanssa kampanjan logo piirrettynä kämmeneensä ja kertoi: ”Mitä enemmän aikaa sitä viettää ulkomailla tai erilaisten ihmisten parissa, sen paremmin tajuaa, että se, että kaikki eivät ole samanlaisia, tekee maailmasta vain värikkäämmän, ja että tärkeintä on rakkaus, hyväksyntä ja suvaitsevaisuus toisia kohtaan.” Samoin teki toinen unkarilainen jalkapalloilija, samoin Saksassa pelaava Zsanett Jakabfi, Wolfsburgin joukkueessa kuusinkertainen naisten Bundesligan voittaja.

Mutta vastaääniäkin toki löytyy. Tässä blogissa on ennenkin mainittu Alapjogokért Központ (‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’), joka on ihmisoikeusjärjestönä esiintyvä, hallitusta lähellä oleva ajatuspaja. Se puolestaan (kertoo uutissivusto Telex) kommentoi kampanjaa Facebookissa merkillisellä puheenvuorolla, jonka kohteena oli kampanjan tukijaksi ilmoittautunut lounasravintolaketju Fruccola.

Salaatti maistuu paremmalta kylmänä kuin lämpimänä. [Sanaleikki: unkarin meleg tarkoittaa sekä ’lämmin’ että ’homo’.] Yli neljänkymmenen muun tuotemerkin ohella myös Fruccola on päättänyt tukea sitä, että homoseksuaaliset parit saisivat adoptoida lapsia. Me taas päätimme, ettemme enää tilaa Fruccolalta…

Valistuneen suomalaisen nuorison edustaja, jolle näytin kuvaa, oli perin hämmentynyt. ”Siis noihan on drag queeneja. Miten se mitenkään liittyy sateenkaariperheisiin?” Kuva näyttää itse asiassa olevan peräisin jutusta, jossa kerrotaan dragia harrastavasta 8-vuotiaasta pojasta, mutta tätä teemaa ei ”Perusoikeuksien puolesta -keskus” lähde kehittelemään sen pitemmälle. Riittää yleisön shokeeraaminen tämmöisellä kuvalla, jossa on kaksi outoa naista muistuttavaa hahmoa, toinen kaiken lisäksi tummaihoinen. Vai riittääkö? Tämän Facebook-postauksen kommenttien kärjessä näkyy armotonta kritiikkiä: ”Fruccolasta olen ainakin tähän mennessä kuullut hyvää, Perusoikeuksien puolesta -keskuksesta en mitään.” ”Tämä postaus näyttää hyvin, millaisella henkisellä tasolla te olette. Onnittelut!”

***

Olen joskus ennenkin maininnut myös Krisztina Tóthin, joka on nyky-Unkarin nimekkäimpiä runoilijoita. Jo muutama vuosi sitten hän kirpeästi kommentoi julkisuudessa Unkarin julkisen keskustelun rappiota, kärjistymistä ja tyhmistymistä. Tähän haastatteluun liittyvästä tositarinasta, jossa Tóth kuvailee vierailuaan eräässä koulussa ja sen kirjallisuudenopetuksen tukahduttavaa ilmapiiriä, tuli jonkinlainen somehitti (suomensin sen julkisiin Facebook-muistiinpanoihini). Nyt Tóth on jälleen julkisuudessa, perin ikävällä tavalla. Ja viimeisimpänä syynä on Mór Jókai.

Mór Jókai (1825–1904) oli jonkinlainen Unkarin Dickens, romantiikan ja realismin rajamailla liikkuvia paksuja romaaneja suoltava kansallinen klassikko, jota pitäisi jostain syystä kovasti ihailla. (Sekä Dickens että Jókai ovat minulle aina olleet ongelma, kummankaan teosten päällekäyvään sentimentaalisuuteen en millään pysty tykästymään, en jaksanut niitä lukea edes alttiissa nuoruudessani, kun muuten söin paksuja historiallisia tiiliskiviä aamupalaksi.) Jókai oli jo elinaikanaan tavattoman suosittu, ja ”Mauri Jókain” romaanien suomennokset kuluivat jo yli sata vuotta sitten myös Suomen kansan käsissä. Tässä jutussa avainasemassa on romaani Az arany ember, aikoinaan suomennettu nimellä ‘Onnen kultapoika’. Se on monipolvinen fantasia-seikkailutarina miehestä, joka perustaa Tonavan saarelle jonkinlaisen onnellisten valtakunnan, missä voi – sopuisan mutta intohimottoman avioliittonsa vastapainoksi – elää yhdessä rakastettunsa kanssa.

Könyves Magazin -lehden haastattelusarjassa ”Mitä kirjailija lukee?” Krisztina Tóth jutusteli toimittajan kanssa, joka keksi kysyä, mitä kirjoja Tóth haluaisi lisätä koulujen kirjallisuudenopetuksen pakolliselle lukulistalle ja mitä poistaa. (Unkarin koulujen kirjallisuudenopetukseenhan sisältyy valtava määrä pakollista luettavaa, josta on yksityiskohtaisesti määrätty valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa ja jota on paljon arvosteltu: nämä tavoitteet ovat täysin toivottomia ja todellisuudelle vieraita.) Poistettavista Tóth mainitsi ensimmäisenä Jókain ”Kultapojan”, ei vain siksi, että se on seitsemäsluokkalaisille liian raskasta ja vastahakoista luettavaa, joka saattaa tappaa kiinnostuksen kirjallisuuden klassikkoja kohtaan lopullisesti, vaan ennen kaikkea kirjan naiskuvien takia. Kuuliaisesti miestään palveleva vaimo ja yhtä kuuliaisesti ja kyselemättä sivuvaimoksi suostuva rakastettu antavat lapsille sukupuolirooleista perin oudon kuvan.

Tästä haastattelusta sitten HVG:n – siis riippumattoman ”laatulehden”! – toimittaja tekaisi klikinkalastelujutun, otsikolla “Krisztina Tóth poistaisi pakolliselta lukulistalta Arany emberin ja [Magda Szabón lastenkirjan] Bárány Boldizsárin sukupuoliroolien kuvauksen takia”. Ja siitäkös mekkala nousi, otsikkohan oli – kuten kirjailija ja kirjallisuudentutkija Gábor Schein osuvasti huomauttaa – hysterisoituneessa keskusteluilmapiirissä aivan ilmeinen haaste, täkysanaa ”sukupuolirooli” myöten. Tóth alkoi saada sekä sähköiseen että todelliseen postilaatikkoonsa sekä sähkömuotoista että aivan konkreettista sitä ihtiään. Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet otsikoi ironisesti: “Az arany ember pitää kieltää, kert’ se ei ole gender-yhteensopiva”. Siis “kieltää”. Samanhenkisillä uutis- ja keskustelualustoilla juttu on tosiaan jo ryöpsähtänyt siihen muotoon, että poliittisen korrektiuden ja liberaalin mielipideterrorin talibanit ovat kieltämässä Unkarin kirjallisuuden klassikkoja (hyvä kun eivät pistämässä silppuriin). Samaan syssyyn siteerataan kansainvälisillä altright-foorumeilla kiertäviä urbaanilegendoja siitä, miten länsimaiden yliopistoissa cancel-kulttuuri rehottaa siinä määrin, että pahaa patriarkaalista Shakespeareakaan ei enää saisi opettaa.

Eihän tässä tietenkään kirjallisuudesta ole enää kysymys, ei kirjallisuuden taiteellisista arvoista eikä kirjallisuudenopetuksestakaan. Koko jupakan käynnistymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen HVG.hu:n kulttuurisivuilla Bálint Kovács päättelee:

Koiranpaskaa ei tungeta kirjailijoiden postilaatikkoihin [näin on ilmeisesti Krisztina Tóthille käynyt] silloin, kun jossain novellissa on käytetty sekavaa metaforaa tai runoon päätynyt todella raivostuttavan epäonnistunut kielikuva. Vaan silloin, kun kirjallisuus ei ole muuta kuin ryhmysauva, jolla poliittista vakaumusta voi hakata toiseen ihmiseen. Kun Jókaista tykätään tai ei tykätä ei siksi, että hänen romaaninsa ovat hyviä tai huonoja, vaan siksi, että kyseinen poliittinen vakaumus ei salli keskustelua kansallisista arvoista tai menneisyyden jonkin näkökohdan uudelleenarviointia, varsinkin jos tämä näkökohta saattaisi poiketa politiikan määräämistä suuntaviivoista. Kun Nobel-kirjailijan (muka) ammatillisessa arvioinnissa ei ole kyse kirjailijan teoksista vaan hänen kannanotoistaan tai kenties syntyperästään. Sillä niin kauan kuin Jókai ja kumppanit ovat politiikan leikkikaluja, niin kauan täällä ei tule olemaan kirjallisuuskeskustelua, vain koiranpaskaa postilaatikossa.

***

Ja kun nyt tuli puheeksi äidinkielen ja kirjallisuuden opetus Unkarin kouluissa, niin 15. helmikuuta julkistettiin vähin äänin ylioppilastutkinnon uusia vaatimuksia koskeva asetus. Unkarin äidinkielenopettajien liiton järkyttyneessä kannanotossa uudet tutkintovaatimukset – ja ennen kaikkea niiden autoritaarinen, alan ammattilaiset ja julkisuuden tykkänään ohittanut valmistelu –saavat lievästi sanoen ankaraa kritiikkiä. Käytännön tekstitaitojen kokeen tilalle on tuotu ”sivistystesti”, joka siis käytännössä edellyttää kirjailijoiden ja teosten nimien, yksityiskohtien ja vuosilukujen ulkoa pänttäämistä, ja näitä nimiä ja yksityiskohtia on koulun yksityiskohtaisesti säädellyssä pakollisessa lukulistassa kerrassaan kohtuuton määrä. Ylioppilaskokeen suullista kuulustelua varten on opiskeltava ei enää kuuden vaan kymmenen kirjailijan elämäntarinat ja tuotannot. (Suullinen kuulustelu. Niin juuri. Keski-Euroopassa ei jostain syystä voida toimia pelkkien kirjallisten tenttien varassa; ilkeästi arvelen pääsyyksi sitä, että lunttaaminen on maan tapa ja sitä on mahdoton torjua.)

Kaksi kappaletta on pakko siteerata sellaisenaan:

Koulun opetusohjelmasta tähän asti täysin puuttuneen Herczegin “löytämistä”, hänen kohottamistaan samalle tasolle Babitsin, Petőfin tai Attila Józsefin kanssa ei tue mikään vakavasti otettava kirjallisuustieteellinen tutkimus, ei ainutkaan merkittävä kirjallisuuden historia, se on siis pelkästään ideologinen ele.

Ideologinen luonteeltaan on myös se muutos, että uudessa suunnitelmassa ei kielihistoriaa koskevan tiedon osalta mainita unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää – jota tukee alan tutkimus – vaan sen asemesta nimetään “unkarin kielen sukulaisuutta koskevat hypoteesit”.

3 Responses to Pökäleitä postilaatikossa

  1. Kimmo Rossinen sanoo:

    Olen lukenut tekstejäsi kotvasen. Useimmiten päädyn huokailemaan. Kykenisitkö, voisitko, uskaltaisitko analysoida: Miten ja miksi Unkari on ajautunut noin outoon jamaan ja vallankumoustako vaatii, että siellä tolkku pääsisi toimeen?

    • Jaa-a. Useinhan selitykseksi tarjotaan demokratiatradition ohuutta: Unkari, kuten eräät muutkin itäisen Keski-Euroopan maat, siirtyi myöhäisfeodaalisesta autoritaarisesta systeemistä melkein suoraan reaalisosialismiin, ja diktatuurien tai puolidiktatuurien välillä on ollut vain lyhyitä toivonpilkahduksia. Ehkä tässä vaikuttaa sekin, että Unkarilla on tukahdutettujen kansallisten traumojen painolasti (Trianon ennen kaikkea, mutta myös toiseen maailmansotaan liittyvät tapahtumat), ja että Orbán ja kumppanit ovat poikkeuksellisen ovelia ja taitavia käyttämään tätä taustaa populistisesti hyväkseen.
      En tiedä, olisiko vallankumouksestakaan apua tähän hätään. Kun kansa saa vallan niin kuka sen saa, kuten jo Haavikko kysyi. Niin kauan kuin ei löydy järkevää ja kansaa kokoavaa oppositiopuoluetta nykyisten pienten ja riitaisten yritelmien tilalle, niin kehnolta näyttää.

      • Kimmo Rossinen sanoo:

        Et, kuten en minäkään, halua kommenttipalstasta väittelykenttää. Äskettäin ryhdyin ”Lumikuningas” -kirjan innoittamana perehtymään 30-vuotiseen sotaan. Unkari mieltänee olleensa suurvalta. Mutta mielestäni Euroopan nykytila pohjautuu ennemminkin 30-vuotiseen sotaan kuin mihinkään nykyisyyttä lähempänä podettuihin kamaluuksiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: