Demokratian lahottajat

1 toukokuun, 2021

Viisi vuotta sitten kirjoitin täällä kahden historiantutkijan, unkarilaisen Andrea Petőn ja puolalaisen Weronika Grzebalskan lanseeraamasta nimikkeestä ”kääpävaltio”, polypore state. Sillä tarkoitetaan järjestelmää, joka lahottajasienen lailla loisii valtion demokraattisissa rakenteissa ja imee niiden resurssit tuottaakseen vain lisää kääpää. Julkiset varat, myös EU-tuet, imetään rinnakkaisyhteiskunnan rakentamiseen. Kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöjen rinnalle perustetaan hallitusta tukevia valekansalaisjärjestöjä ja ”ihmisoikeusinstituutteja”; Unkarissa tästä jälkimmäisestä voisi olla esimerkkinä omituista kansallispopulistista propagandamateriaalia tuottava ajatuspaja, jonka nimeksi on annettu ”Perusoikeuksien puolesta -instituutti” (Alapjogokért Intézet).

Kääpää kasvaa myös tiedemaailmassa, ja tästä Pető puhui kuluneella viikolla Wienin yliopistossa järjestetyssä virtuaalisessa seminaarissa, jonka aiheena oli sananvapaus. Tästäkin olen jo aiemmin useaan otteeseen kirjoittanut: Unkarin valtio perustaa olemassaolevien etenkin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuslaitosten rinnalle omia vaihtoehtoisia instituuttejaan. Niiden ”tutkijat” saavat parempaa palkkaa joutumatta kantamaan samanlaista tulosvastuuta kuin akateemiset tutkijat yleensä, eivätkä ne näytä hakevan paikkaansa niinkään kansainvälisestä tiedeyhteisöstä kuin ”tutkimuksen” ja suuren yleisön rajapinnalta. Tästä komeimpana esimerkkinä voi jälleen mainita samoin kansallispopulistista propagandamateriaalia tuottavan ja ainakin osaksi jo selvän huuhaan puolelle livenneen ”Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin”, Magyarságkutató Intézet.

Kaikki lahottajat eivät kasvata komeita pahkuroita puun kylkeen. Jotkin niistä imeytyvät suoraan demokratian sisäisiin rakenteisiin ja tyhjentävät ne sisältä käsin. Ja tässä on taas kerran pakko selostaa 444.hu:n toimittajien oivaa videota. Tällä kertaa aiheena on parlamentti, tuo Tonavan rannalla komeileva Budapestin symboli ja kansallisylpeys, jonka prameaa rakennusta muuan vanha tuttavani unohtumattomalla tavalla vertasi Ankkalinnan tuomiokirkkoon. Samalla kun parlamentista on rakennettu Orbánin illiberaalin kansallispopulismin elävää muistomerkkiä omine puolisakraaleine juhlamenoineen – niiden huipentumana voidaan pitää ns. Pyhän Kruunun siirtämistä museosta parlamenttitaloon, missä sitä vartioi oma erikseen palkattu vartiokaarti, jolle on erikseen disainattu omat univormut ja kehitetty näyttävät vahdinvaihtoseremoniat yleisön iloksi – se on alkanut tyhjentyä varsinaisista poliittisista tehtävistään.

Videota juontava mainio toimittajakaksikko, Bence Gáspár Tamás (voi itku näitä unkarilaisten nimiä, Tamás lienee siis sukunimi ja Bence Gáspár etunimet) ja Gergő Plankó, teki 2010-luvun alussa eli Orbánin järjestelmän alkuvuosina vielä Index-uutissivustossa työskennellessään satiirista poliittisten videoiden sarjaa Riszpekt Ház (nimi viittaa parlamentin istunnoissa käytettyyn kansanedustuslaitoksen puhutteluun tisztelt Ház ‘kunnioitettu Huone’). Plankó ja Tamás kommentoivat vitsikkäästi kansanedustajien toilailuja, kiersivät parlamenttitalon käytävillä esittämässä hankalia kysymyksiä, kunnes lopulta osaksi näillä arvokkailla käytävillä kuvattu laulava ja tanssiva jouluspesiaali oli liikaa. Ohjelman tekeminen loppui, ja vähitellen loppui ylipäätään hankalia kysymyksiä esittävien toimittajien rellestäminen parlamentissa.

Entisellä ”lehdistökäytävällä” poliittiset päättäjät kieltäytyivät nyt avoimesti vastaamasta kysymyksiin, ja tiedotusvälineiden edustajien käyttöön rajattiin yksi käytävänpätkä ja yksi huone. Nyt ei enää ole sitäkään. Toimittajat eivät enää värikkäinä rypäleinä parveile päättäjien perässä pitkin käytäviä mikrofoneineen ja kameroineen, vaan heidän on pysyteltävä nauhan takana aulaan rajatussa ”karsinassa”, josta he voivat vain avuttomina ojennella mikrofonejaan ja huudella kohti ohi viuhahtavia poliitikkoja. Kaiken lisäksi parlamentin puhemies László Kövér on ryhtynyt myös säätelemään kansanedustajien lehdistötilaisuuksien pitoa.

Kysymys ei ole vain siitä, että hallituskoalitio haluaa pitää tiedotuksen tiukasti omissa käsissään. Myöskään oppositiopuolueet eivät tunnu enää toimittajista piittaavan: syvät rivit on paljon helpompi tavoittaa somen kautta, joten miksi antaa haastattelua ja vääntää sitten toimittajan kanssa sanamuodoista ja niiden tulkinnasta, kun voi twiitata itse omin sanoin tai videoida puheenvuoronsa ja lykätä sen Facebookiin?

Käytävien tyhjentyessä hankalia kysymyksiä esittävistä toimittajista myös istuntosalin meininki on muuttunut. Kahden kolmasosan enemmistöllä lakeja läpi myllyttävä hallituskoalitio ei kaipaa poliittista keskustelua todellisista kysymyksistä. Tarvitaan vain äänestyskone, ja äänestyspäätökset valmistellaan salin ulkopuolella ja ajetaan läpi ryhmäkurin voimalla – siitä lipeämisestä voi tulla jopa rahallisia sakkoja. Vuodesta 2013 lähtien parlamentin puhemies voi nimittäin rangaista kansanedustajia rahallisesti, pidättämällä osan näiden palkkiosta, ja näitä sakkoja on tullut myös ryhmäkurista lipeäville hallituskoalition edustajille. Suurin osa rangaistuksista on toki koskenut oppositioedustajia, jotka ovat ”rikkoneet järjestystä” salissa esimerkiksi metelöimällä tai näyttelemällä julisteita.

Opposition toimintaa on vaikeutettu myös perustamalla uusi lainsäädäntövaliokunta, jonka pöydälle opposition lakiehdotukset pysähtyvät pääsemättä edes parlamentin käsittelyyn. Entisten aikojen selvitys- tai tutkintakomissiot sitä vastoin ovat kadonneet. Yleensä oppositioedustajien aloitteesta muodostetut komissiot toimivat ennen vanhaan kuin amerikkalaisten elokuvien oikeusistuimet, todistajien kuulemisineen päivineen, ja vielä vuosituhannen alkukymmenellä nähtiin jännittäviä korruptiojuttujen selvittelydraamoja. Fidesz-puolueen ympärillä kukkiva korruptio ei ole tämmöistä enää synnyttänyt.

Kun poliittinen väittely ei enää onnistu, oppositio on siirtynyt mielenosoitusperformansseihin. Istuntosalissa on nähty viime vuosina esimerkiksi puhemiehen korokkeen valtaus, erilaisten julisteiden ja banderollien levittelyä, paperisilpun lennättelyä, pilleillä, sireeneillä ja megafoneilla metelöintiä, presidentti János Áderia esittävän marionetin nytkyttelyä sekä kuuluisa perunasäkkitempaus. Viime lokakuussa äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbikin Péter Jakab otti pääministerin kyselytunnilla puheeksi äskettäiset Szerencsin täytevaalit, joissa Fidesz-puolueen ehdokas oli voittanut, kenties sen ansiosta, että Fidesz erityisesti köyhimmillä alueilla ostaa kansalta ääniä ruokalahjoituksilla. Tämän johdosta Jakab nimitti Orbánia ”perunakuninkaaksi” ja yritti marssia hänen luokseen ojentamaan säkillistä perunoita, niin että muutamat hallituspuolueiden edustajat joutuivat menemään väliin.

Kun näyttävistä tempauksista sitten rävähtelee ylempänä mainittuja kurinpitosakkoja, niin keskustelun sijasta oppositio keskittää voimansa pääministerin kyselytunteihin: kerran viikossa voi yrittää edes letkauttaa pääministeri Orbánille jotain todella viiltävää. Jobbikin Jakab on tämän ansiosta jo saanut runsaasti julkisuutta ja noussut opposition näkyvimmäksi johtohahmoksi. Jakab saa tässä myös edustaa oppositiopopulismin vaarallista puolta: ”kansan” edustajaa, joka ei kuvia kumartele vaan sanoo roistomaisille herroille suorat sanat – ja tämä merkitsee, että hän ei myöskään kunnioita kansanvallan korkeita instituutioita, kuten ”kunnioitettua Huonetta”, tisztelt Ház, puhumattakaan demokraattisesta ja faktapohjaisesta päätöksenteosta ylipäätään. Jos päätöksenteko parlamentissa ei toimi, todellista mielenkiintoa ei voikaan enää herättää muu kuin anoturtiais- tai teuvohakkaraistyylinen pöhköpopulistinen performanssi. Samaan aikaan kuitenkin todellisia poliittisia päätöksiä tehdään jossakin aivan muualla.

Parlamentissa puolestaan tehdään identiteetti- ja ideologiapolitiikkaa, kuten viime maanantaina pääministerin kyselytunnilla taas nähtiin. Tällä kertaa puikoissa ei ollut puhemies László Kövér, tuo kuuluisa perinteisten perhearvojen puolustaja, vaan varapuhemies, kristillisdemokraatti János Latorcai. Oppositio yritti hiillostaa pääministeri Orbánia siitä, miksi tämä ei (enää) puhu Unkarin yhä pelottavan korkeista koronakuolleisuuslukemista ja miksi kansassa yritetään nostattaa väärää turvallisuudentunnetta ja kohtuutonta luottamusta vauhdilla etenevään rokotuskampanjaan. Lukuisista välihuutelijoista varapuhemies Latorcai poimi esiin sosialistipuolue MSZP:n nuorehkon, tomeran ja simpsakan näköisen Ágnes Kunhalmin ja kivahti:

Arvoisa Ágnes Kunhalmi, olen jo kerran huomauttanut, että tuo välihuutelu varjostaa teidän kauneuttanne!


Nuorna vitsa väännettävä

6 tammikuun, 2021

Unkarissa on jo vuosikaudet käyty kiivasta keskustelua koulujen oppikirjoista. Useita esimerkkejä on ollut esillä tässäkin blogissa: opetussuunnitelmat ja oppikirjojen sisällöt näyttävät olevan yhä tiukemmin hallituksen käsiohjauksessa, ja tämä näkyy erityisesti aatteellisissa kysymyksissä, jotka liittyvät kansalliseen historiankirjoitukseen tai ns. perhearvoihin ja ns. perinteisiin sukupuolirooleihin.

Uusin kohu on noussut lukion äidinkielen verkko-oppikirjaan sisältyvästä tietokilpailukysymysten muotoon puetusta tehtäväsarjasta. Viestintää ja kommunikaatio-ongelmia käsittelevään osioon siis on sijoitettu tämmöinen kysely, jonka aiheena ovat miesten ja naisten erot eli sukupuolten välisen kommunikaation ongelmat.

”Naisten ja miesten verbaalisen kommunikaation ominaispiirteet eroavat toisistaan monessa kohdin. Siinä määrin, että se voi johtaa väärinymmärryksiin. Yritä selvittää, kumpi seuraavassa esitetyistä väitteistä tai sitaateista luonnehtii naisia ja kumpi miehiä!”

Tästä se lähtee:

Kuvan mahdollinen sisältö: tekstissä sanotaan 13. Kommunikaciós zavarok Nemek közti kommunikació 1/13 nők és a férfiak verbális kommunikációs sajátosságai számos ponton eltérnek. Olyannyira, hogy félre is érthetik egymást. Próbáld megállapítani, hogy következő állítások vagy idézetek melyike lehet jellemző nőkre, és melyik férfiakra! 1. állítás: Azonos nemű társaságban erről beszélgetnek: üzlet, politika, gazdaság, jogi kérdések, adók, sport, legfrissebb hírek, autók, másik nem, kütyük, praktikus dolgok. 2. állítás: Azonos nemű társaságban erről beszélgetnek: család, érzelmek, másik nem, társas élet, könyvek, ételek, italok, életproblémák, életstílus. 1. állítás: férfiak állítás: nők 1. állítás: nők 2. állítás: férfiak Újrakezdés Ellenőrzés

Väite 1: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan liikeasioista, politiikasta, taloudesta, laki- ja oikeuskysymyksistä, veroista, urheilusta, uusimmista uutisista, autoista, vastakkaisesta sukupuolesta, laitteista ja vehkeistä, käytännön asioista. Väite 2: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan perheestä, tunteista, vastakkaisesta sukupuolesta, seuraelämästä, kirjoista, ruoasta, juomasta, yksityiselämän ongelmista, elämäntyylistä.

[Vasemmanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: miehet – 2. väite: naiset
[Oikeanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: naiset – 2. väite: miehet

Ja näin se jatkuu. Niitä varten, jotka eivät viitsi kelailla läpi koko testiä (seuraavaan kysymykseen ei pääse, ennen kuin vastaus on tarkistettu oikeaksi tai vääräksi, ja oikeita vaihtoehtoja on tietenkin vain yksi), 444.hu-sivuston jutussa Kitti Fődi on laatinut tiivistelmän niistä stereotypioista, joita tällä ”testillä” on tarkoitus opettaa nousevalle nuorisolle. Tyypillisten puheenaiheiden lisäksi…

  • miehillä nyökkäys tai minimipalaute (”mm”, ”joo”) merkitsee myöntymystä (”olen samaa mieltä”), naisilla se merkitsee: ”kuuntelen ja tajusin, mitä sanoit, mutta en välttämättä ole samaa mieltä”;
  • naiset esittävät kysymyksiä keskustelun edistämiseksi tai ylläpitämiseksi, miehet vain saadakseen (lisä)tietoja;
  • miehet mielellään vaihtavat aihetta kesken keskustelun, naiset yhdistävät sanomansa aiemmin sanottuun;
  • naisille on tärkeää jakaa ongelmansa toisten kanssa, kertoa huolensa ja siten osoittaa molemminpuolista luottamusta, miehet taas tulkitsevat ongelmista kertomisen avunpyynnöksi ja vastaavat antamalla konkreettisia ratkaisuehdotuksia;
  • mies ei halua toistella rakastavansa naista, ”ettei se kyllästyisi”, nainen taas odottaa kuulevansa jatkuvia rakkaudentunnustuksia tai rupeaa muuten ajattelemaan, että ”se on kyllästynyt minuun”;
  • miehet tulkitsevat asioihinsa puuttumisen ”häiritsemiseksi” ja määräilynhaluksi, kun nainen taas haluaa huolehtimalla osoittaa välittävänsä toisesta;
  • kun mies raskaan työpäivän jälkeen istahtaa koneelle surfailemaan ilman sen kummempia taka-ajatuksia, nainen ajattelee, että mies ei halua kertoa hänelle raskaan työpäivänsä ongelmista eikä siis enää rakasta häntä;
  • kun naisella on ollut rankka työpäivä, mies haluaa antaa hänelle tilaa rauhoittua, nainen taas tulkitsee tämän tahalliseksi välinpitämättömyydeksi (”hän ei enää rakasta minua”);
  • kun mies saa ulkomailta hyvän työtarjouksen, hän odottaa ilman muuta naisen lähtevän mukaan, nainen taas vastaavassa tilanteessa päättää ensiksi kysyä miehensä mielipidettä;
  • kun nainen on kertonut ongelmansa ja saanut mieheltä siihen vastauksen, hän loukkaantuu (”se ei edes antanut minun kertoa koko juttua, sanoi vain mielipiteensä asiaan niin kuin se olisi sillä selvä”), mies taas uskoo auttaneensa, kun kertoi toisen ongelmaan selvän ratkaisun.

Nämähän ovat niitä tilanteita, joista amerikkalaisissa perhe-sitcomeissa on vuosikymmenten ajan lypsetty huumoria. Eikä vain Amerikassa. Tulee etsimättä mieleen takavuosien kotimainen huumorisarja Ou nou!, jossa karismaattiset miesnäyttelijät, Peteliukset ja Vierikot ja kumppanit, käyttäytyivät kuin stereotyyppiset naiset, kiljahtelivat, huokailivat, kävivät pitkiä ja monisanaisia pohdintoja tunne-elämästä ja ihmissuhteista tai lässyttivät aamiaispöydässä terveellisen aterian tärkeydestä töihin lähdössä olevalle vaimolle, joka vastaa yksitavuisilla mörähdyksillä. Hillittömän hauskaa. Meillä on nimittäin vankat käsitykset siitä, millaista on naisten ja millaista miesten kommunikaatiokäyttäytyminen, ja niistä me haluamme pitää kiinni. Tutkimuksilla, jotka vahvistavat uskoamme siihen, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, että naisilla on tippaleipä- ja miehillä putkiaivot, on loppumaton kysyntä, kun taas päinvastaista todistavat tutkimustulokset eivät millään näytä pääsevän lehtien tiedepalstoille (tästä on jo vuonna 2004 ilmestynyt todella valaiseva artikkeli The Chronicle of Higher Educationissa).

Deborah Tannenin kuuluisan ja kiistellyn You Just Don’t Understand -teoksen vanavedessä kulkevat suositut keittiöpsykologiset parisuhdeoppaat kertovat meille, että miehet ja naiset puhuvat eri kieliä eivätkä siksi ymmärrä toisiaan. Usein näissä oppaissa asia myös esitetään siten, että miesparat ovat ikään kuin kömpelömpiä ja kyvyttömiä käyttelemään kielellisiä keinoja ja että kommunikaation sujumisesta on siksi vastuussa nainen, jonka pitäisi ymmärtää, ottaa huomioon ja sopeutua. Tätähän on Suomessa tutkinut jo ajat sitten Liisa Tainio, joka väitöskirjassaan 2001 analysoi paitsi parisuhdeoppaita myös pariskuntien haastatteluja – löytämättä haastatteluaineistosta mitään tukea sille, että naiset ja miehet puhuisivat eri kieltä ja että tästä aiheutuisi ymmärtämisvaikeuksia. Ja jo tätäkin ennen, suomalaisen genderlingvistiikan tienraivaajateoksessa, Lea Laitisen toimittamassa artikkelikokoelmassa Isosuinen nainen (1988) Auli Hakulinen analysoi miesporukoiden keskusteluaineistoa ja osoitti, että luottamuksellisissa tilanteissa miehet voivat yhtä hyvin kuin naiset keskenään myös juoruilla, puhua tunteista, perheestä ja ihmissuhteista, huokailla ja käyttää semmoisia naistyypillisiä kielellisiä keinoja kuin sanaa ihana.

Samantapaista ovat tietenkin kertoneet myös 444.hu:n haastattelemat unkarilaiset kielentutkijat. László Kálmán muistuttaa, että miesten ja naisten välillä voi toki kielenkäytössä olla eroja, jotka johtuvat miesten ja naisten erilaisesta yhteiskunnallisesta asemasta, erilaisista elämäntilanteista, erilaisista odotuksista, kasvatuksesta jne., mutta eri asia on, miten tätä pitäisi kouluopetuksessa käsitellä. On suorastaan järkyttävää, että koululaisia ei opeteta analysoimaan ja kyseenalaistamaan stereotyyppisiä käsityksiä ja kliseitä, päivittelee Kálmán:

Nämä [väitteet] on ilmeisesti kirjoitettu pelkästään mahatuntumalla, tarkistamatta asiaa yhtään mistään. Jos kemian tai fysiikan oppikirjassa esitettäisiin samanlaisia valetieteellisiä kysymyksiä kuin tämä 11. luokan oppikirja tarjoaa miesten ja naisten kommunikaatiosta, se olisi kansainvälinen skandaali. Jos reaaliaineissa odotetaan oppikirjojen perustuvan tieteelliseen tietoon, miksi näin ei ole kielenopetuksessa?

Tohtoriopiskelija Norbert Bencze puolestaan, joka parhaillaan tekee väitöskirjatutkimusta kielenkäytöstä pikatreffeillä, vahvistaa 444.hu:lle, että monet kyselytehtävässä esitetyistä stereotypioista eivät kerta kaikkiaan edes pidä paikkaansa. Esimerkiksi puheenaiheen vaihtaminen tai minimipalautteilla vastaaminen keskustelussa on, sukupuolesta riippumatta, paljon monimutkaisempi juttu.

Kieliasioissahan tunnetusti jokainen on omasta mielestään asiantuntija. Kammottavaa mutua ja urbaanilegendaa kielestä ja kielistä on helppo löytää, ja joskus sitä pääsee oppikirjoihinkin, muuallakin kuin Unkarissa. Olen joskus kymmenkunta vuotta sitten törmännyt suomalaisessa maantiedon oppikirjassa Pohjois-Euroopan kielistä kertovaan virheitä ja väärinkäsityksiä vilisevään mutu-pakettiin – mutta asia lienee sittemmin korjattu, ja joka tapauksessa kyseessä oli maantiedon oppikirja. Alan varsinaisten ammattilaisten luulisi tietävän asiat paremmin. Suomalaiseen äidinkielen oppikirjaan en tässä kuvatun kaltaista ”tietokilpailua” todellakaan pystyisi kuvittelemaan.

Unkarissa sitä vastoin asiaa pahentaa entisestään oppikirjatuotannon poliittinen kehikko. Myös äidinkielen oppikirja on valjastettu opettamaan virallisen ideologian mukaista käsitystä sukupuolirooleista, mutta vielä pahempaa on, että tälle ei ole vaihtoehtoa, sillä myös oppikirjojen kustantaminen on omittu valtion monopoliksi. Unkarin äidinkielenopettajien liiton johtokunnan edustaja Mariann Schiller toteaa lopuksi:

Ei suurin ongelma ole se, että tämmöistä voi ilmestyä [oppi]kirjassa, vaan se, että tämä on ainoa oppikirja, josta koulussa saa opettaa, opettajat eivät voi valita toista sen tilalle.


Kansallista taidekasvatusta

22 kesäkuun, 2020

Viime päivinä unkarilaisessa somekuplassani on puitu uutta viidesluokkalaisten kirjallisuuden oppikirjaa ja erityisesti sen, hm, hämmentävää kuvitusta. Tässä oppikirjan ”Perhe, koti, kansakunta” -nimisen osion alkusivu. Mottona ovat transilvanianunkarilaisen kirjailija Sándor Kányádin haastattelusta napatut säkeet ”Ensiksi kansakunta, toiseksi perhe, / ja vasta kolmanneksi etsi omaa etuasi!”; Kányádi tosin ei ole kirjoittanut näitä säkeitä vaan siteeraa kansanperinnettä. Kuvan ratsastavat heimosoturit on helppo tunnistaa unkarilaisten tarunomaisiksi esi-isiksi. Mutta mitä tekevät kuvassa nuo perspektiiviä uhmaten sateenkaarella vääntelehtivät Disney-prinsessat?

Taiteilijan nimeä ei kehdata kertoa, vain se, että kirjaa varten tehdyt kuvituskuvat on tuottanut ”grafiikkastudio Cynomys”.

Kirjallisuus on todellakin Unkarin kouluissa oma erillinen oppiaineensa, jonka sisällöistä on viime vuosina keskusteltu runsaasti. Virallinen opetussuunnitelma määrää hyvinkin yksityiskohtaisesti, mitä kirjailijoita lapsille pitää esitellä ja miten, ja ulkomaita myöten on päästy kauhistelemaan sitä, miten kaanoniin tällä tavalla nostetaan Albert Wassin tapaisia natsahtavan kansallisviihteen tuottajia. Yleisemmällä tasolla on arvosteltu opetussuunnitelman yksityiskohtaisuutta ja vaativuutta. Onko raskaiden, vaikeaa ja vanhanaikaista kieltä sisältävien, aikuisellekin haastavien klassikkojen luettaminen oikea tapa kasvattaa lapsista sivistyneitä kirjallisuuden ystäviä?

Tämä ensi syksystä käyttöön tuleva viidennen luokan oppikirja, jonka uteliaisuuttani latasin verkosta, näyttää sisältävän kokonaisuudessaan Sándor Petőfin pitkän romanttisen saturunoelman János vitéz. Lisäksi kirjassa esitellään Ferenc Molnárin klassikkoromaani Koulupoikia (A Pál utcai fiúk), István Feketen turkkilaisvallan ajoista kertova historiallinen romaani A koppányi aga testamentuma (‘Koppányn agan testamentti’), lukuisia runoja (monet 1800-luvun klassikoilta) ja muita lyhyempiä tekstejä, antiikin myyteistä Andersenin satuihin. Samalla pitäisi oppia tuntemaan kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä: eeppiset ja lyyriset tekstilajit, taide- ja kansanrunouden ero, metafora, runojalka, minä-kertoja… Tuntuu suoraan sanoen melkoisen vaativalta 10–11-vuotiaalle.

Selvästikin tässä myös rakennetaan vähän vanhanaikaisen ja elitistisen tuntuista kirjallista sivistyspohjaa. Suurin osa teksteistä on kansallisia klassikkoja, ja kyllähän niiden tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Mutta pantaisiinko suomalaisessa koulussa lapsia lukemaan Seitsemää veljestä, Topeliusta tai Runebergiä sellaisenaan jo ala-asteella? Tai voidaanko ylipäätään ajatella, että koko vuosi työskenneltäisiin tekstien parissa, joista häviävän pieni osa (tässä tapauksessa: pari-kolme lyhyttä runoa ja yksi katkelma Michael Enden kirjasta A varázslóiskola / Die Zauberschule im Wünschelreich) on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen? Toki myös antiikin taruston ja Raamatun kertomusten tunteminen on eurooppalaisen yleissivistyksen ydintä. Mutta kuuluvatko Daidalos ja Ikaros, Prometheus, Paris ja kolme jumalatarta, Raamatun luomiskertomus, vedenpaisumus ja Nooan arkki, Jeesuksen syntymä ja itämaan tietäjien vierailu kaikki viidennen luokan kirjallisuuden oppikirjaan?

Tarkoituksena siis näyttää olevan kasvattaa ihmisiä, joilla on perinteisen eurooppalaisen sivistyskäsityksen mukainen yleissivistys. Tämä on tavallaan hieno päämäärä, kun ajattelee, miten monet jo minunkin ikäiseni suomalaiset, nuoremmista puhumattakaan, tuntevat antiikin taruston korkeintaan Disney-versioina. Mutta päästäänkö tähän pakkaamalla lasten päähän nimiä, vuosilukuja ja muita yksityiskohtia? Oppivatko lapset arvostamaan Petőfin János vitéz -runoelmaa, jos heille tarjotaan kaksi sitaattia, joissa aikuiset kirjallisuudentutkijasedät toisille aikuisille lukijoille ylistelevät tämän teoksen kielen verratonta, kansankielestä ammentavaa runollista kekseliäisyyttä? Ja jos tarkoitus on kasvattaa lasten yleissivistystä, niin voisivatko sivistävät faktat olla oikein? (“Gootit olivat kansainvaellusten aikaan eläneitä germaanien – saksalaisten [sic] – esi-isiä.”)

Mutta päällimmäisenä tässä kirjassa tuntuu väkevä arvokasvatuksen henki. Oman kansan ja sen historian arvostamisen ohella pääpaino näyttää olevan perhearvoissa. Melkein puolet kirjasta täyttää tuo yllä mainittu osio ”Perhe, koti, kansakunta”. Tämän ylevän otsikon alta löytyy odotetusti sekä entisaikaisen perheen ja kodin ihannointia, kuten Sándor Kányádin runo isoäidin leipomasta leivästä, että romanttista kansallistunteen hehkua (esimerkiksi Sándor Petőfin vuonna 1847 kirjoittama, kansakunnan alennustilaa surkutteleva runo Magyar vagyok, ‘Olen unkarilainen’). Mutta mitä ihmettä tekevät tässä osastossa antiikin tarut Daidaloksesta ja Ikaroksesta (no niin, olivathan ne isä ja poika), Prometheuksesta tai Pariksesta kolmen jumalattaren kiistan tuomarina? Tai miten Raamatun kertomukset maailman luomisesta ja vedenpaisumuksesta kuuluvat perheen, kodin ja kansakunnan yhteyteen? Lukijasta alkaa suoraan sanoen tuntua, että kirjan aineistoa yritetään ahtaa jonkinlaiseen ideologian sanelemaan kehikkoon, suuremmalla kuuliaisuuden innolla kuin asiantuntemuksella.

Ja näin pääsemme takaisin tuohon ylempänä näytettyyn kuvaan, jonka tarina on kansallisen kulttuurihistorian ytimessä. Oppikirjassa kerrotaan ensiksi keskiaikaisten kronikkojen tallentama tarina tiivistetyssä muodossa: veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten tarunomaiset esi-isät, ajaessaan takaa ihmehirveä löytävät ensin uudet, ihanat laidunmaat, sitten törmäävät keskenään huvittelevaan naisjoukkoon, josta veljekset ryöstävät puolisoikseen alaanien ruhtinaan Dulan tyttäret. Sitten seuraa sama 1800-luvun runokielellä. Yli 150 vuotta sitten runoilija János Arany yritti keskiaikaisten kronikkojen hunnitarujen pohjalta luoda unkarilaisille sankarieepoksen, ja tähän pitkään runoelmaan Buda halála sisältyy myös 55 säkeistön mittainen episodi, jossa kerrotaan Hunorin ja Magorin seikkailusta.

Runoilija kuvailee antaumuksella, miten muukalaisheimon neitoset ovat lähteneet leireilemään haltiattarien luokse, missä he opettelevat taikakeinoja miesten pään menoksi. (”Kova koetus: surmata mies, / yhdeksän nuorukaista lumota, / houkutella rakkauteen, / pysyä rakkaudesta neitsyenä.”) Hunor ja Magor tovereineen ratsastavat keskelle tanssivaa naisjoukkoa, sieppaavat neidot satulaansa, eikä näiden auta muuta kuin luopua haltiatarhaaveistaan ja suostua miesten vaimoiksi, ”synnyttämään poikia sankariheimolle / ja kauniita tyttöjä rakkautta varten”. Että tämmöistä lukemista miesten ja naisten perherooleista siis hermostuneesti hihittäville yksitoistavuotiaille. Juupajuu, tämä on entisiä aikoja ja myyttistä tarinaa, ei oppia tosielämää varten. Ehkäpä tämänkin asian osaa järkevä opettaja ottaa esille, vaikka kirjassa ei mihinkään suostumusmääritelmiin asti mennäkään.

Tähän kohtaukseen siis viittaa tuo ylempänä näkyvä, estetiikaltaan hieman hämmentävä kuva. Maassa, josta löytyisi paljon hienoja taiteilijoita ja upeita lastenkirjojen kuvituksia, valtion tukema ja monopoliasemaan nostama oppikirja käyttää jonkun kapuvárilaisen ”grafiikkastudion” nimettömiä tekeleitä lapsosten esteettisen kasvatuksen tukena. Tässä voisi taas kerran pohtia kitschin suhdetta populismiin ja miettiä, onko tämmöisen Disney-estetiikasta ja Hubertus-likööripullon etiketistä inspiraatiota ammentavan kuvan tarkoitus laskea rima kohdeyleisön matalimmalle mahdolliselle tasolle vai antaa nirppanokkaisille eliiteille symbolinen näpäytys. Mutta annan tässä viimeisen sanan toimittaja András Hontille, joka Facebook-kommentissaan tuumii: ”En tiedä, ehtiikö vielä ilmoittautua oppikirjankuvittajaksi, mutta lähtisin itse kilpaan tällä työllä. Teoksen nimi: Mihály Takaró [uuden kirjallisuuden opetussuunnitelman kiistelty taustavaikuttaja] saapuu viidennen luokan kirjallisuudenopetukseen.” Teoksen pohjana on käytetty Árpád Fesztyn kuuluisaa historiallista maalausta ”Unkarilaisten maahantulo”, ja sen mottona on ministeri Miklós Káslerin suuhun pantu sananlasku ”Älä venyttele pitemmälle kuin peitteesi [takaró] riittää”.