Kyynelsilmin

Viimeksi kirjoittelin Unkarin uutisia siitä, miten pääministeri Orbán alkuviikosta paukutteli ammattikoulutusmessuilla perinteistä hevospaimenten ruoskaa ja loppuviikosta tapasi paavin, kun taas ns. statuslain johdosta mieltään osoittavat opettajat ja koululaiset saivat pääministerin virkahuoneiston edustalla pippurisumua silmilleen. Samantapaista tarjolla tänäänkin.

Koululaisten mielenosoitukset Budan linnavuorella entisestä karmeliittaluostarista muokatun pääministerin kanslian edessä jatkuivat tälläkin viikolla. Keskiviikkona mediaan levisi hurjannäköisiä kuvia verkkoaidan luokse tunkevista mielenosoittajista ja mellakkapoliiseista kypärineen ja kilpineen. Ilmeisesti jotkut mielenosoittajat avasivat aitaan aukon päästäkseen lähemmäksi rakennusta. Poliisin selonteon mukaan aggressiivinen väkijoukko olisi hyökännyt poliisin kimppuun (kertoo esim. Telex-uutissivusto, jonka jutusta myös tämä kuva), paikalla ollut ihmisoikeusjärjestö TASZin juristi taas oli nähnyt tilanteen niin, että väkijoukko pysähtyi eikä suinkaan ollut heti tunkemassa aitaan syntyneestä aukosta.

Telex-sivuston julkaisemalla videolla (YouTubesta löytyy myös englanninkielinen tekstitys) näkyy koululaisia huutamassa ”Maksakaa palkat meidän opettajille!”, ”Kyynelkaasu ei meitä opeta!” tai ”Saastainen Fidesz!”, vaatimassa sisäministeri Sándor Pintérin (jonka vastuulla ovat myös opetusasiat!) eroa, painimassa mellakkapoliisien kanssa, kyynelsilmin tilittämässä, että näin ei todellakaan olisi pitänyt käydä, ja vakuuttamassa, että mielenilmaukset eivät tähän lopu.

Joka tapauksessa syntyi välikohtaus, jota on jo luonnehdittu yhdeksi Orbánin valtakauden väkivaltaisimmista. Poliisien kanssa puhkesi käsirysyä, ilmeisesti pamputkin heiluivat, teini-ikäiset mielenosoittajat saivat kyynelkaasua tai pippurisumutetta kasvoilleen, ja muutamia mielenosoittajia pidätettiin. Yksi näistä oli oppositiopuolue Momentumin kansanedustaja Márton Tompos, joka kiistää hyökänneensä aitaa tai poliiseja vastaan: oman kertomansa mukaan Tompos oli mennyt auttamaan tuskissaan aitaan takertunutta 17-vuotiasta poikaa, joka oli saanut sumutetta silmiinsä niin että ei nähnyt mitään. (Poika, Máté Hidász nimeltään, on puolestaan kertonut 444.hu-sivustolle, että ei neljään tuntiin pystynyt avaamaan silmiään, ja koska hänellä on myös sydänvika ja astma, hänet oli varmuudeksi viety vielä sairaalan päivystykseen.)

Poliittisesti mielenkiintoista tässä on se, että Orbánin nykyisen valtakauden katsotaan saaneen alkunsa mielenosoituksista, jotka syksyllä 2006 repesivät mellakoiksi. Orbánin Fidesz-puoluetta on syytetty näiden mellakoiden lietsomisesta – jotka sitten lipesivät poliisin hallinnasta, niin että molemmin puolin ihmisiä loukkaantui. Joka tapauksessa tästä käynnistyi poliittinen prosessi, joka lopulta kaatoi siihenastisen sosialistihallituksen. Orbánin hallitus on vuodesta 2010 lähtien muistutellut mieliin, miten vuoden 2006 poliisin väkivaltaisuudet eivät kuulu demokratiaan eivätkä sovi yhteen sananvapauden kanssa. Nyt Orbánin järjestelmän omien poliisien väitetään pahoinpidelleen mielenosoittajia. Kaiken lisäksi alaikäisiä mielenosoittajia – samaan aikaan, kun Orbán ja hänen hallintonsa koko ajan puhuvat ”lasten suojelemisesta”.

”Lasten suojelemisesta” kuten muistakin perusarvoista on puolestaan puhuttu kahden päivän ajan suurtapahtumassa, joka nimittää itseään ”konservatiiviseksi”. (Minun on aina vain vaikeampi ymmärtää, mitä ”säilyttävää” tai ”suojelevaa” on yhä räikeämmässä oikeistoradikalismissa, eurooppalaisen demokratian, valistuksen ihanteiden, ihmisoikeuksien ja tieteellisen tiedon vastustamisessa.) CPAC (Conservative Political Action Conference) on alun perin Yhdysvalloissa vuonna 1974 perustettu tapahtuma, jollaisesta väitetään myös Donald Trumpin poliittisen uran alkaneen. Viime vuosina on alkuperäisen Amerikan CPACin lisäksi muuallakin maailmassa järjestetty samaa nimeä kantavia tilaisuuksia, ja tämä CPAC Hungary oli nyt jo toinen laatuaan.

CPAC Hungaryn esiintyjäkaartissa oli laitaoikeistoa ja erilaisia ”persumielisiä” poliitikkoja Viron EKREn Martin Helmestä Slovenian ex-presidentti Janez Janšaan, Itävallan FPÖ:n johtajaan Herbert Kickliin ja Brasilian ex-presidentin poikaan Eduardo Bolsonaroon. Viimeksimainitut tosin osallistuivat vain etänä, samoin kuin muutamat muutkin etävieraat. Amerikkalaisia Trump-linjan republikaaneja oli paikalla sankoin joukoin, yhtenä kutsuvieraista esimerkiksi Kari Lake, se taannoinen Arizonan kuvernööriehdokas, joka nostatti vaalitappiostaan huikean Trump-tyylisen vaalipetossyytösspektaakkelin. Itse Trump lähetti tilaisuuteen videotervehdyksen, johon isäntä Orbán vastasi toivottaen Trumpille paluuta presidentinvirkaan. Sillä – näin Orbán on useasti väittänyt – Ukrainan sotaakaan ei olisi syttynyt, jos Trump olisi yhä ollut USA:n johdossa.

CPAC-tapahtumasta löytyy yksityiskohtainen englanninkielinen juttu esimerkiksi Politicon sivuilta, kirjoittajana toimittaja Jacob Heilbrunn, joka tosin joutui seuraamaan tilaisuutta verkon välityksellä, sillä häntä ei päästetty paikan päälle Bálna (‘Valas’) -nimellä tunnettuun messuhalliin, jonka porteilla komeili teksti NO WOKE ZONE. Etukäteen asianmukaisesti tehty akkreditaatio ei hänen tapauksessaan toiminutkaan. Vielä näyttävämmin kävi The Guardian -lehteä edustavalle toimittaja Flóra Garamvölgyille. Hän oli juuri haastattelemassa USA:n republikaanien entistä senaattoria Rick Santorumia, ilmeisesti aivan leppoisassa tunnelmassa, kun järjestäjät tulivat nykäisemään häntä hihasta ja turvamiehet saattelivat hänet ulos selittäen, että hänelle myönnetty akkreditaatio olikin ollut erehdys eikä hänen kuulunut päästä paikalle laisinkaan.

Woke-vapaalle vyöhykkeelle ei siis haluttu vihervasemmistolaisen suvakki-valtamedian edustajia. Sitä vastoin selvääkin selvemmäksi tehtiin, että Unkari on vihollisten ympäröimä vapauden linnake ja Orbán ”konservatiivien” kansainvälinen kellokas ja johtohahmo. Paljonpuhuvia ovat CPACin puhujien esittelysivulla esiintyvät luonnehdinnat: serbipoliitikko Jovan Palalić on ”serbialainen »nationalisti» joka ei pelkää Joe Bidenia”, oikeusministeri Judit Varga on ”Brysselin byrokraattien painajainen”, Unkarin hallituksen viestinnästä vastaava valtiosihteeri Zoltán Kovács on ”liberaalien mediatyöntekijöiden ojentaja”… Avauspuheessaan Orbán kuvaili Unkaria ”hautomoksi, jossa kokeillaan tulevaisuuden konservatiivista politiikkaa”. Tämä politiikka on Unkarissa edennyt suunnittelusta jo soveltamisvaiheeseen, kun Soros (niinpä niin…) usutti Euroopan kimppuun pakolaisten miljoonapäiset laumat mutta Unkari onnistui pysäyttämään ne. (Tämä väite, että Unkari olisi pelastanut Euroopan pakolaiskriisiltä, ei tunnetusti pidä paikkaansa, mutta mitäs pienistä.)

Orbánin Unkari on siis tarjoamassa koko maailmalle unkarilaista ”vastalääkettä edistysmieliseen virukseen”. Riittää, kun ennen vaaleja otetaan ohjelmaksi ”no migration, no gender, no war”, tiivistää hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács Twitterissä. Ja sitten pannaan tämä toimeen, mikä Unkarissa on jo tehty: maahanmuutto on pysäytetty rajalle, ”genderpropaganda” kielletty kouluista, ja nyt tehdään työtä rauhan puolesta.

Hm. Niin kuin ennenkin on todettu, Orbánin väite ”maahanmuuton pysäyttämisestä” ei pidä paikkaansa. Unkari on ainakin viime aikoihin asti ottanut vastaan sekä työvoimapulan takia kipeästi kaivattua työperäistä maahanmuuttoa että maksukykyisiä EU:n alueelle pyrkijöitä esimerkiksi Venäjältä tai Aasiasta. Työvoimapulaa puolestaan pahentaa työikäisten unkarilaisten massiivinen maastamuutto EU:n länsilaidalle parempien palkkojen ja työolojen perässä.

”Genderpropaganda” puolestaan… gender on alun perin sana, joka englanninkielisessä tutkimuksessa otettiin käyttöön kuvaamaan sukupuolta sosiaalisena konstruktiona, siis kaikkia niitä naiseuteen, mieheyteen tai muunlaisiin sukupuoli-identiteetteihin liittyviä tapoja, toimintoja, käsityksiä, asenteita ja käytänteitä, jotka eivät selity pelkästään biologisella sukupuolella (sex). Konservatiivinen populismi ympäri Eurooppaa on ottanut tämän oudon gender-sanan merkitsemään jonkinlaista kuviteltua hirviötä, ”gender-ideologiaa”, joka kieltää sanomasta poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, tyrkyttää ”sukupuolenvaihdosleikkauksia” jo alaikäisillekin, pakkohomostuttaa nuoret ja tuhoaa perheet. Tältä keksityltä kammotukselta on suojeltava etenkin lapsia, ja tämän takia Eurooppa on haastamassa Unkaria oikeuteen homo- ja transfobisen lainsäädännön takia, joka Unkarin oman selityksen mukaan on pelkkää lastensuojelua.

Mutta jos nyt tarkemmin mietitään, niin siinä aatemaailmassa, jota Unkari haluaa julistaa ja edistää ja joka perustuslakiinkin on kirjattu (”äiti on nainen, isä on mies”), ei tietenkään ole kyse siitä, mitä Unkarin mies- ja naisoletettujen housuista löytyy, vaan siitä, miten heidän odotetaan elävän ja toimivan – siis sukupuolirooleista ja sosiaalisista odotuksista, eli nimenomaan genderistä. Toisin sanoen siitä, että Orbánin Unkarissa halutaan ihmisten toimivan toisenlaisen, perinteisemmän ja ankaramman gender-systeemin mukaan kuin mitä feministit ja sateenkaariaktivistit haluaisivat. Orbánin ”no gender” on siis samalla tavalla järjetön kuin ”no war”, sillä eihän Venäjän energialieassa kulkeva Unkari ole lopettamassa sotaa, vain edistämässä sodan kulkua sellaiseksi, että Venäjä voisi pakottaa Ukrainan ns. rauhaan.

Sanalla sanoen: ei kyse ole maahanmuuton, sukupuoliroolien tai sodan vastustamisesta sinänsä vaan oikeudesta määritellä, mitä niillä tarkoitetaan. Orbánin Unkari rakentaa vauhdilla omaa uuskieltään ja rinnakkaistodellisuuttaan.

Advertisement

Mihinpä sitä tiedettä tarvittaisiin

Unkarin valtion tarkastusvirasto (Állami Számvevőszék, ÁSZ) on valtion taloudenpitoa ja julkisen omaisuuden hallinnointia valvova viranomaistaho, normaalisti yhtä näkymätön harmaa taustatoimija kuin vaikkapa suomalainen vastineensa VTV. Nyt se on pompannut otsikkoihin erikoisen ”selvityksen” ansiosta, joka itse asiassa julkistettiin jo heinäkuussa mutta osui lehdistön silmään vasta muutama päivä sitten. Mm. Telex-sivuston englanninkielisen uutisoinnin ansiosta se on ylittänyt uutiskynnyksen jo Suomessakin. Raportin päätoimittajana on ”projektijohtaja” Beatrix Füzi, hänen lisäkseen sitä kirjoittamassa on ollut kolme ÁSZ:n työntekijää, ja näistä neljästä muuten kolme on naisia. Füzi on kasvatustieteilijä, jolla on unkarilaisessa mtmt.hu-tiedejulkaisutietokannassa 40 julkaisua mm. korkeakoulupolitiikan ja mentoroinnin alalta, muita tekijöitä mtmt.hu ei tunne (oletan, että raporttia laatimassa ollut Eszter Váradi on eri henkilö kuin mtmt:stä löytyvä senniminen molekyylibiologi).

ANALYYSI: “Pink education” -ilmiö Unkarissa?! Korkeasti koulutettujen naisten yliedustuksen osatekijät ja sen taloudellis-yhteiskunnalliset vaikutukset

Katsotaanpas. On siis olemassa jonkinlainen kysymys- ja huutomerkkejä kirvoittava pink education -ilmiö eli ”vaaleanpunainen kasvatus”. Hakufraasilla pink education ei Google Scholar tosin löydä kuin kourallisen osumia, niistäkin monet erheellisiä eli johonkin muuhun asiaan viittaavia – ja relevanteimmat vain Unkarista. Szociológiai Szemle -aikakauskirjassa vuonna 2011 ilmestyneestä kirja-arviosta saan itse asiassa sen käsityksen, että koko pink education -ilmauksen olisi kehittänyt unkarilainen Hajnalka Fényes tutkimuksessaan, jossa käsiteltiin sukupuolieroja koulutusjärjestelmässä. Taustalla on joka tapauksessa vakiintuneempi käsite pink collar work eli tyypilliset ”naisten ammatit” tai tiettyjen alojen ”naisistumisen” problematiikka. (Muutenhan pink liitetään nykyään usein sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin. Ensi näkemältä pink education -ilmauksen, jos sitä todellakin kansainvälisesti käytettäisiin, voisi kuvitella viittaavan vaikkapa opetuksen HLBTQI+-sensitiivisyyteen. Tämmöinen kouluopetushan on Unkarissa kielletty.)

Unkarissa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa, yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijoista enemmistö on naisia. ÁSZ:n raportin mukaan vuosina 2010–2021 Unkarissa naisten osuus uusista opiskelijoista on kaikkiaan ollut 55,3 %. Valmistuneista naisia on ollut viime vuosina kuutisenkymmentä prosenttia, eli koulutuspolku jää miehiltä kesken useammin kuin naisilta. Naisenemmistöisiä aloja ovat opettajakoulutus (81,4 % naisia), humanistiset tieteet (74,4%), lääke- ja terveystiede (67,5%), oikeus- ja yhteiskuntatieteet (molemmat n. 65 %) sekä taiteet (62,9%). Tyypillisiä miesaloja on vähemmän: tietojenkäsittely (miehiä opiskelijoista 84,6%), tekniikka (74,9%) ja liikuntatiede (62,2%). Korkeammilla akateemisilla portailla ”naisten ylivoima” sitten katoaa: tohtorikoulutuksessa naisia on enää 44,1 %.

Erityiseksi huolenaiheeksi raportissa nostetaan opettajakunnan naisistuminen (siis alemmilla asteilla, korkeakoulujen opettajista edelleenkin enemmistö on miehiä!). Opettajat nimittäin saattavat myös tiedostamattaan ja tahtomattaan välittää oppilailleen stereotyyppisiä käsityksiä. ELTE-yliopiston vuonna 2014 julkistetussa kyselytutkimuksessa, jossa vastaajina oli 344 opettajaa, kävi ilmi, että opettajien mielestä, kun eri sukupuolten positiivisia ominaisuuksia pitää luonnehtia, pojat ovat luovia, toimivia, loogisesti ajattelevia, huumorintajuisia, tytöt taas ystävällisiä, empaattisia ja ahkeria – ja tietenkin pojat ovat parempia reaali-, tytöt humanistisissa aineissa.

Mutta eipä tämä vielä mitään, sillä tämän jälkeen raportin kirjoittajat siirtyvät itse esittelemään juuri noita stereotyyppisiä sukupuolieroja ”kansainvälisen tutkimuksen” valossa. Siteerattua tutkimuskirjallisuutta on tosin varsin vähän, kun ottaa huomioon, miten kiistelty, ongelmallinen ja laajalti käsitelty tämä kysymys on: lähdeviitteitä on kaikkiaan kymmenkunta, niistä suurin osa unkarilaiseen kirjallisuuteen. Silti raportti julistaa takki auki, että ”kansainvälisten tutkimusten” perusteella sukupuolieroja on osoitettavissa neljällä alueella: (1) verbaalinen, (2) visuaalinen ja tilanhahmotus- sekä (3) matemaattinen lahjakkuus ynnä (4) aggressio. Pojat ovat riskihakuisia ja kilpailukeskeisiä, tytöt epäitsekkäitä ja riskinottoa välttäviä. Tytöillä on paremmat kielelliset ja kielenoppimiskyvyt sekä lyhytmuisti, pojilla parempi tilanhahmotus, looginen ja matemaattinen lahjakkuus. Okei, selvä. Toki raportin kirjoittajat muistuttavat, että pojilla on suurempi itseluottamus, tyttöihin taas vaikuttavat enemmän ympäristön paineet ja odotukset.

Raportin laatijat ovat tehneet myös omaa tutkimusta eli kaavakekyselyn. Opettajia ja vanhempia pyydettiin arvioimaan seitsenportaisella asteikolla tiettyjen ominaisuuksien poika- tai tyttömäisyyttä sekä samojen ominaisuuksien tärkeyttä tai merkityksellisyyttä koulunkäynnin ja koulutuksen kannalta. Merkittäviä eroja ei ilmennyt. Molempien ryhmien mielestä enemmän tytöille ominaisia ovat ahkeruus, hyvä kielellinen ilmaisukyky, hyvä muisti, itsekuri, itsenäisyys, sopeutuvuus, tottelevaisuus (!), emotionaalinen ja sosiaalinen kypsyys, tarkkuus, luovuus, yksitoikkoisuuden sietäminen (!) sekä kätevyys. Poikien vahvuuksia taas ovat logiikka, itseluottamus, joukkuehenki, käytännöllisyys, rakentavuus (?), innovatiivisuus, yritteliäisyys, vilkkaus, riskinotto sekä tekniikan taju. Molemmissa ryhmissä selvimmin tyttömäisenä ominaisuutena pidettiin emotionaalista ja sosiaalista kypsyyttä, selvimmin poikamaisena tekniikan tajua. Ja kuinka ollakaan, sekä opettajien että vanhempien tärkeysasteikolla tyttömäiset ominaisuudet ovat yläpäässä (ahkeruus, hyvä muisti, itsenäisyys, itsekuri, kielelliset kyvyt), poikamaiset taas alapäässä (vähiten tärkeiksi arvioitiin tekniikan taju ja riskinotto). Tosin suurin osa opettajista (79 %) ja vanhemmista (87 %) on sitä mieltä, että koulujärjestelmä ei mitenkään erityisesti suosi tyttömäisiä eikä poikamaisia ominaisuuksia. Opettajista kuitenkin 16 % katsoo koulun suosivan tyttöjen ominaisuuksia enemmän kuin poikien (päinvastaista mieltä on opettajista vain 4 %).

No juu. Tässähän voisi jäädä ihmettelemään esimerkiksi sitä, miten ”itsenäisyys” (önállóság) on ymmärretty, kun se näköjään kuuluu yhteen ”tottelevaisuuden” (szófogadás) kanssa eikä mitenkään liity itseluottamukseen tai innovatiivisuuteen, tai mitä eroa on tyttöjen ”sosiaalisella kypsyydellä” ja poikien ”joukkuehengellä”, tai tyttöjen ”luovuudella” ja poikien ”innovatiivisuudella”. Tai pohtia sitä, missä määrin näihin kysymyksiin annetut vastaukset oikeasti heijastavat koulun arkea ja opetuksen käytäntöjä, ja miten validi ylipäätään on tutkimus, jossa asetelma ja odotukset ovat kyselykaavakkeesta selvästi nähtävissä. Mutta jätän nämä kysymykset oikeiden asiantuntijoiden pohdittaviksi, sillä nyt seuraa ilmeisestikin tämän raportin pääasia: väitetyn pink education -ilmiön (siis ”koulu suosii tyttöjä ja syrjii poikia, yhyy”) yhteiskunnalliset seuraukset. Kas näin:

Sukupuolten tasa-arvo on yhteiskunnan yhteinen etu. On myös naisten edun mukaista, että miehetkin suoriutuvat hyvin, saavuttavat tuloksia ja menestystä. Jos miehekkäiden ja poikamaisten ominaisuuksien tai vahvuuksien kehittyminen jää heikommalle osalle, siitä on monia taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia.

Miehekkäiden ominaisuuksien ja vahvuuksien riittämätön kehittäminen aiheuttaa taloudellista haittaa ja on epäedullista maamme kilpailukyvyn kannalta. Luovuus, innovaatiot, yrittäjähenki, tekniikan taju sekä kilpailuhenkinen, suoritussuuntautunut asenne ovat tarpeellisia Unkarin talouden optimaalisen kehityksen, maamme yritysten tuottavuuden, kilpailukyvyn ja kestävän kehityksen kohentamiseksi. Näitä ominaisuuksia tarvitaan myös arkielämässä, sillä kasvavat nuoret joutuvat aikanaan kodeissaan kohtaamaan tilanteita, joissa tietokone hyytyy, vesihana vuotaa tai huonekalut toimitetaan osina paketissa, eikä paikalla ole asiantuntijaa näiden ongelmien ratkaisemiseen.

Eikä tässä kaikki. Korkeasti koulutettua, loogisesti ja luovasti ajattelevaa työvoimaa tarvitaan kipeästi etenkin tekniikan alalla, joten ”poikaominaisuuksiin” panostaminen olisi tärkeää. Mutta myös yhteiskunnan tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus kärsii naisten yliedustuksesta. Miesominaisuuksien syrjiminen koulussa voi aiheuttaa ”mentaalisia ja käytösongelmia”…

Mutta joka on tarkkaillut pikkupoikaa, joka harjoittelee pallon kanssa peippailemista tai purkaa ja kokoaa jotakin vehjettä, voi nähdä, että pojat (ja miehet) pystyvät harvinaisen keskittyneesti ja intensiivisesti suorittamaan tehtäviä, harjoittelemaan ja ratkaisemaan ongelmia.

Ja tämän yhden sivun mittaisen johtopäätöskoosteen lopuksi: ne demografiset seuraukset. Naisten yliedustus korkeasti koulutetussa väestössä johtaa parinvalintaongelmiin, koska tilastojenkin mukaan avioliittoja solmitaan useimmiten joko samalla koulutustasolla olevien kesken tai sitten niin, että mies on korkeammin koulutettu:

Jos tämä tendenssi jatkuu, sukupuolten eriarvoisuus korkeammassa koulutuksessa voi aiheuttaa sen riskin, että hedelmällisyys vähenee, koska naisten avioitumisen todennäköisyys ja siten myös lasten hankkimisen mahdollisuudet vähenevät.

ÁSZ:n analyysia on nyt muutaman päivän ajan ruodittu mediassa ja somessa ympäri maailmaa, ja etenkin sen johtopäätökset ovat saaneet melkoisen murskaavaa kritiikkiä. Telex-uutissivuston jutussa esimerkiksi historiantutkija Andrea Pető näkee analyysin taustalla poliittisen pyrkimyksen savustaa naiset ulos korkeakouluista. Tasa-arvoa edistävän Egyenlítő-säätiön johtaja Edina Heal muistuttaa, että kehittyneissä maissa nimenomaan korkeasti koulutetut naiset todennäköisemmin perustavat perheen ja hankkivat lapsia ja että työelämässä (Heal on entinen Googlen Unkarin maajohtaja) on monilla aloilla pulaa nimenomaan korkeasti koulutetuista naisista. Entinen ammattijalkapalloilija, urheilutoimittaja János Hrutka (sama mies, joka viime vuonna sai potkut silloiselta työnantajaltaan tuettuaan sateenkaariperheiden kampanjaa) taas on nähnyt myös taitavasti peippailevia tyttöjä ja naisia eikä ymmärrä, miten miesten tai naisten tyypillisiin ominaisuuksiin (sikäli kuin niitä tilastollisesti olisikin osoitettavissa) keskittyminen veisi yhteiskuntaa eteenpäin.

Ennen kaikkea on järjetöntä ja naurettavaa, että mutkikasta ja ympäri maailman laajalti tutkittua ongelmakimppua käsitellään yhden pienen kyselytutkimuksen sekä täysin anekdoottimaisten mutu-”todisteiden” ja esimerkkien (IKEA-huonekalun kokoaminen, tippuvan hanan korjaaminen ja pallolla peippailevat pikkupojat) varassa – ja että näistä vedetään jonkinlaisella Mikael Jungner -pokerilla taloudellista kilpailukykyä, väestönkehitystä ja koko yhteiskunnan tulevaisuutta koskevia johtopäätöksiä. Sukupuolentutkimustahan Unkarissa ei saa tehdä (näin kärjistetysti ilmaisten: yliopistojen sukupuolentutkimuksen oppiaineet tai ohjelmat kiellettiin vuonna 2018), mutta jos sukupuolisensitiivinen kasvatus ja sukupuolten tasa-arvo kouluissa todella koetaan ongelmaksi, tätä asiaa selvittämään olisi voitu rahoittaa jonkin oikean tiedelaitoksen, yliopiston tai tutkimusinstituutin, vetämä oikea, mieluusti monitieteinen tutkimusprojekti. Nyt on jostain käsittämättömästä syystä valtiontalouden tarkastusviraston (!) resursseja käytetty 20-sivuisen (sekä toinen mokoma liitteitä) brosyyrin julkaisemiseen, jonka relevanssi jää hämäräksi, ainakin jos valtiontaloudesta on kysymys.

Tästä päästäänkin laajempaan ongelmaan. Olen jo useampaan kertaan kirjoittanut siitä, miten Unkarissa menneisyyden ja etenkin kansallisen esihistorian tutkimus ja sen popularisointi on kansainvälisillä säännöillä pelaavien tieteellisten laitosten sijasta annettu valtiovallan tukemien tahojen, ”hovihistorioitsijoiden” tai asianharrastaja-poliitikkojen käsiin. Aivan helpolla ei pääse luonnontiedekään. Äskettäin levisi – englanninkielisten uutistuuttien välityksellä tietenkin – Suomeenkin uutinen Unkarin kansallispäivän aikoihin puhjenneesta sääennustusskandaalista.

Pyhän Tapanin päivänä 20. elokuuta järjestetään perinteisesti komeat ilotulitukset, joita Budapestissa taajat kansanjoukot kertyvät katselemaan Tonavan rantaan. Viime aikoina ympäristöaktivistit ovat entistä kiivaammin vaatineet loppua tälle perinteelle, ja etenkin nyt katastrofaalisen kuivuuden keskellä, inflaation ja energiakriisin painaessa päälle, tuntuu entistä järjettömämmältä käyttää julkisia varoja tämmöiseen. Ilotulituskiistan päätteeksi tuli tänä vuonna sääongelma. Unkarin ilmatieteen laitos (Országos Meteorológiai Szolgálat, OMSZ) ennusti kansallispäiväksi rankkasadetta ja myrskyä. (Tosin OMSZ muistutti, että ennuste ei ole lopullinen, ja pyysi järjestäjiä odottamaan hieman, että sääennuste selkiäisi. Pyyntöön ei suostuttu.) Ilotulitus peruttiin, mutta saderintama kulkikin toista tietä ja pääkaupunki säilyi poutaisena. Tämän jälkeen teknologia- ja teollisuusministeri László Palkovics, vanha teknokraatti, ”työperustaisen” yhteiskunnan rakentaja ja Unkarin Tiedeakatemian haudankaivaja, erotti OMSZ:n johtajan Kornélia Radicsin ja tämän kakkosmiehen Gyula Horváthin. Väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin talouspäällikkö László Hanyecz, ilmeisesti pomoportaan ainoa ei-meteorologi ja myös talon ainoa osastonjohtaja, joka ei liittynyt protestiin Radicsin erottamisen johdosta. Ministeri Palkovics sekä pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás vakuuttelevat nyt, että erottaminen ei mitenkään liittynyt kansallispäivän sääennusteeseen, mutta tätä ei vaikuta monikaan uskovan. Joukko meteorologeja 51 eri maasta on jo julkaissut somessa yhteisen protestin ja solidaarisuudenilmauksen.

Tarina meteorologien erottamisesta on tietenkin kuin jostain stalinismin aikaa kuvaavasta satiirista. Tai panee muistelemaan Herodotoksen kertomusta Persian Kserkses I:n Kreikan-sotaretkestä: kun myrsky hajotti Hellespontoksen salmen poikki rakennetun siltaviritelmän, soturikuningas suuttui ja komensi miehensä antamaan merelle kolmesataa raipaniskua. Tällaisilla tarinoillahan me ihmiset mielellämme jäsennämme ympäröivää maailmaa. Tarinoissa on vain se vaara, että ne voivat viedä huomion pois laajemmista kokonaisuuksista. Tässä tapauksessa siitä, että Unkarissa poliittinen päätöksenteko kokonaisuudessaan alkaa olla ei vain tieteestä piittaamatonta vaan suorastaan tiedevihamielistä. Ja semmoiseen ei tässä maailmantilanteessa totisesti olisi varaa missään.

Demokratian lahottajat

Viisi vuotta sitten kirjoitin täällä kahden historiantutkijan, unkarilaisen Andrea Petőn ja puolalaisen Weronika Grzebalskan lanseeraamasta nimikkeestä ”kääpävaltio”, polypore state. Sillä tarkoitetaan järjestelmää, joka lahottajasienen lailla loisii valtion demokraattisissa rakenteissa ja imee niiden resurssit tuottaakseen vain lisää kääpää. Julkiset varat, myös EU-tuet, imetään rinnakkaisyhteiskunnan rakentamiseen. Kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöjen rinnalle perustetaan hallitusta tukevia valekansalaisjärjestöjä ja ”ihmisoikeusinstituutteja”; Unkarissa tästä jälkimmäisestä voisi olla esimerkkinä omituista kansallispopulistista propagandamateriaalia tuottava ajatuspaja, jonka nimeksi on annettu ”Perusoikeuksien puolesta -instituutti” (Alapjogokért Intézet).

Kääpää kasvaa myös tiedemaailmassa, ja tästä Pető puhui kuluneella viikolla Wienin yliopistossa järjestetyssä virtuaalisessa seminaarissa, jonka aiheena oli sananvapaus. Tästäkin olen jo aiemmin useaan otteeseen kirjoittanut: Unkarin valtio perustaa olemassaolevien etenkin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuslaitosten rinnalle omia vaihtoehtoisia instituuttejaan. Niiden ”tutkijat” saavat parempaa palkkaa joutumatta kantamaan samanlaista tulosvastuuta kuin akateemiset tutkijat yleensä, eivätkä ne näytä hakevan paikkaansa niinkään kansainvälisestä tiedeyhteisöstä kuin ”tutkimuksen” ja suuren yleisön rajapinnalta. Tästä komeimpana esimerkkinä voi jälleen mainita samoin kansallispopulistista propagandamateriaalia tuottavan ja ainakin osaksi jo selvän huuhaan puolelle livenneen ”Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin”, Magyarságkutató Intézet.

Kaikki lahottajat eivät kasvata komeita pahkuroita puun kylkeen. Jotkin niistä imeytyvät suoraan demokratian sisäisiin rakenteisiin ja tyhjentävät ne sisältä käsin. Ja tässä on taas kerran pakko selostaa 444.hu:n toimittajien oivaa videota. Tällä kertaa aiheena on parlamentti, tuo Tonavan rannalla komeileva Budapestin symboli ja kansallisylpeys, jonka prameaa rakennusta muuan vanha tuttavani unohtumattomalla tavalla vertasi Ankkalinnan tuomiokirkkoon. Samalla kun parlamentista on rakennettu Orbánin illiberaalin kansallispopulismin elävää muistomerkkiä omine puolisakraaleine juhlamenoineen – niiden huipentumana voidaan pitää ns. Pyhän Kruunun siirtämistä museosta parlamenttitaloon, missä sitä vartioi oma erikseen palkattu vartiokaarti, jolle on erikseen disainattu omat univormut ja kehitetty näyttävät vahdinvaihtoseremoniat yleisön iloksi – se on alkanut tyhjentyä varsinaisista poliittisista tehtävistään.

Videota juontava mainio toimittajakaksikko, Bence Gáspár Tamás (voi itku näitä unkarilaisten nimiä, Tamás lienee siis sukunimi ja Bence Gáspár etunimet) ja Gergő Plankó, teki 2010-luvun alussa eli Orbánin järjestelmän alkuvuosina vielä Index-uutissivustossa työskennellessään satiirista poliittisten videoiden sarjaa Riszpekt Ház (nimi viittaa parlamentin istunnoissa käytettyyn kansanedustuslaitoksen puhutteluun tisztelt Ház ‘kunnioitettu Huone’). Plankó ja Tamás kommentoivat vitsikkäästi kansanedustajien toilailuja, kiersivät parlamenttitalon käytävillä esittämässä hankalia kysymyksiä, kunnes lopulta osaksi näillä arvokkailla käytävillä kuvattu laulava ja tanssiva jouluspesiaali oli liikaa. Ohjelman tekeminen loppui, ja vähitellen loppui ylipäätään hankalia kysymyksiä esittävien toimittajien rellestäminen parlamentissa.

Entisellä ”lehdistökäytävällä” poliittiset päättäjät kieltäytyivät nyt avoimesti vastaamasta kysymyksiin, ja tiedotusvälineiden edustajien käyttöön rajattiin yksi käytävänpätkä ja yksi huone. Nyt ei enää ole sitäkään. Toimittajat eivät enää värikkäinä rypäleinä parveile päättäjien perässä pitkin käytäviä mikrofoneineen ja kameroineen, vaan heidän on pysyteltävä nauhan takana aulaan rajatussa ”karsinassa”, josta he voivat vain avuttomina ojennella mikrofonejaan ja huudella kohti ohi viuhahtavia poliitikkoja. Kaiken lisäksi parlamentin puhemies László Kövér on ryhtynyt myös säätelemään kansanedustajien lehdistötilaisuuksien pitoa.

Kysymys ei ole vain siitä, että hallituskoalitio haluaa pitää tiedotuksen tiukasti omissa käsissään. Myöskään oppositiopuolueet eivät tunnu enää toimittajista piittaavan: syvät rivit on paljon helpompi tavoittaa somen kautta, joten miksi antaa haastattelua ja vääntää sitten toimittajan kanssa sanamuodoista ja niiden tulkinnasta, kun voi twiitata itse omin sanoin tai videoida puheenvuoronsa ja lykätä sen Facebookiin?

Käytävien tyhjentyessä hankalia kysymyksiä esittävistä toimittajista myös istuntosalin meininki on muuttunut. Kahden kolmasosan enemmistöllä lakeja läpi myllyttävä hallituskoalitio ei kaipaa poliittista keskustelua todellisista kysymyksistä. Tarvitaan vain äänestyskone, ja äänestyspäätökset valmistellaan salin ulkopuolella ja ajetaan läpi ryhmäkurin voimalla – siitä lipeämisestä voi tulla jopa rahallisia sakkoja. Vuodesta 2013 lähtien parlamentin puhemies voi nimittäin rangaista kansanedustajia rahallisesti, pidättämällä osan näiden palkkiosta, ja näitä sakkoja on tullut myös ryhmäkurista lipeäville hallituskoalition edustajille. Suurin osa rangaistuksista on toki koskenut oppositioedustajia, jotka ovat ”rikkoneet järjestystä” salissa esimerkiksi metelöimällä tai näyttelemällä julisteita.

Opposition toimintaa on vaikeutettu myös perustamalla uusi lainsäädäntövaliokunta, jonka pöydälle opposition lakiehdotukset pysähtyvät pääsemättä edes parlamentin käsittelyyn. Entisten aikojen selvitys- tai tutkintakomissiot sitä vastoin ovat kadonneet. Yleensä oppositioedustajien aloitteesta muodostetut komissiot toimivat ennen vanhaan kuin amerikkalaisten elokuvien oikeusistuimet, todistajien kuulemisineen päivineen, ja vielä vuosituhannen alkukymmenellä nähtiin jännittäviä korruptiojuttujen selvittelydraamoja. Fidesz-puolueen ympärillä kukkiva korruptio ei ole tämmöistä enää synnyttänyt.

Kun poliittinen väittely ei enää onnistu, oppositio on siirtynyt mielenosoitusperformansseihin. Istuntosalissa on nähty viime vuosina esimerkiksi puhemiehen korokkeen valtaus, erilaisten julisteiden ja banderollien levittelyä, paperisilpun lennättelyä, pilleillä, sireeneillä ja megafoneilla metelöintiä, presidentti János Áderia esittävän marionetin nytkyttelyä sekä kuuluisa perunasäkkitempaus. Viime lokakuussa äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbikin Péter Jakab otti pääministerin kyselytunnilla puheeksi äskettäiset Szerencsin täytevaalit, joissa Fidesz-puolueen ehdokas oli voittanut, kenties sen ansiosta, että Fidesz erityisesti köyhimmillä alueilla ostaa kansalta ääniä ruokalahjoituksilla. Tämän johdosta Jakab nimitti Orbánia ”perunakuninkaaksi” ja yritti marssia hänen luokseen ojentamaan säkillistä perunoita, niin että muutamat hallituspuolueiden edustajat joutuivat menemään väliin.

Kun näyttävistä tempauksista sitten rävähtelee ylempänä mainittuja kurinpitosakkoja, niin keskustelun sijasta oppositio keskittää voimansa pääministerin kyselytunteihin: kerran viikossa voi yrittää edes letkauttaa pääministeri Orbánille jotain todella viiltävää. Jobbikin Jakab on tämän ansiosta jo saanut runsaasti julkisuutta ja noussut opposition näkyvimmäksi johtohahmoksi. Jakab saa tässä myös edustaa oppositiopopulismin vaarallista puolta: ”kansan” edustajaa, joka ei kuvia kumartele vaan sanoo roistomaisille herroille suorat sanat – ja tämä merkitsee, että hän ei myöskään kunnioita kansanvallan korkeita instituutioita, kuten ”kunnioitettua Huonetta”, tisztelt Ház, puhumattakaan demokraattisesta ja faktapohjaisesta päätöksenteosta ylipäätään. Jos päätöksenteko parlamentissa ei toimi, todellista mielenkiintoa ei voikaan enää herättää muu kuin anoturtiais- tai teuvohakkaraistyylinen pöhköpopulistinen performanssi. Samaan aikaan kuitenkin todellisia poliittisia päätöksiä tehdään jossakin aivan muualla.

Parlamentissa puolestaan tehdään identiteetti- ja ideologiapolitiikkaa, kuten viime maanantaina pääministerin kyselytunnilla taas nähtiin. Tällä kertaa puikoissa ei ollut puhemies László Kövér, tuo kuuluisa perinteisten perhearvojen puolustaja, vaan varapuhemies, kristillisdemokraatti János Latorcai. Oppositio yritti hiillostaa pääministeri Orbánia siitä, miksi tämä ei (enää) puhu Unkarin yhä pelottavan korkeista koronakuolleisuuslukemista ja miksi kansassa yritetään nostattaa väärää turvallisuudentunnetta ja kohtuutonta luottamusta vauhdilla etenevään rokotuskampanjaan. Lukuisista välihuutelijoista varapuhemies Latorcai poimi esiin sosialistipuolue MSZP:n nuorehkon, tomeran ja simpsakan näköisen Ágnes Kunhalmin ja kivahti:

Arvoisa Ágnes Kunhalmi, olen jo kerran huomauttanut, että tuo välihuutelu varjostaa teidän kauneuttanne!

Nuorna vitsa väännettävä

Unkarissa on jo vuosikaudet käyty kiivasta keskustelua koulujen oppikirjoista. Useita esimerkkejä on ollut esillä tässäkin blogissa: opetussuunnitelmat ja oppikirjojen sisällöt näyttävät olevan yhä tiukemmin hallituksen käsiohjauksessa, ja tämä näkyy erityisesti aatteellisissa kysymyksissä, jotka liittyvät kansalliseen historiankirjoitukseen tai ns. perhearvoihin ja ns. perinteisiin sukupuolirooleihin.

Uusin kohu on noussut lukion äidinkielen verkko-oppikirjaan sisältyvästä tietokilpailukysymysten muotoon puetusta tehtäväsarjasta. Viestintää ja kommunikaatio-ongelmia käsittelevään osioon siis on sijoitettu tämmöinen kysely, jonka aiheena ovat miesten ja naisten erot eli sukupuolten välisen kommunikaation ongelmat.

”Naisten ja miesten verbaalisen kommunikaation ominaispiirteet eroavat toisistaan monessa kohdin. Siinä määrin, että se voi johtaa väärinymmärryksiin. Yritä selvittää, kumpi seuraavassa esitetyistä väitteistä tai sitaateista luonnehtii naisia ja kumpi miehiä!”

Tästä se lähtee:

Väite 1: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan liikeasioista, politiikasta, taloudesta, laki- ja oikeuskysymyksistä, veroista, urheilusta, uusimmista uutisista, autoista, vastakkaisesta sukupuolesta, laitteista ja vehkeistä, käytännön asioista. Väite 2: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan perheestä, tunteista, vastakkaisesta sukupuolesta, seuraelämästä, kirjoista, ruoasta, juomasta, yksityiselämän ongelmista, elämäntyylistä.

[Vasemmanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: miehet – 2. väite: naiset
[Oikeanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: naiset – 2. väite: miehet

Ja näin se jatkuu. Niitä varten, jotka eivät viitsi kelailla läpi koko testiä (seuraavaan kysymykseen ei pääse, ennen kuin vastaus on tarkistettu oikeaksi tai vääräksi, ja oikeita vaihtoehtoja on tietenkin vain yksi), 444.hu-sivuston jutussa Kitti Fődi on laatinut tiivistelmän niistä stereotypioista, joita tällä ”testillä” on tarkoitus opettaa nousevalle nuorisolle. Tyypillisten puheenaiheiden lisäksi…

• miehillä nyökkäys tai minimipalaute (”mm”, ”joo”) merkitsee myöntymystä (”olen samaa mieltä”), naisilla se merkitsee: ”kuuntelen ja tajusin, mitä sanoit, mutta en välttämättä ole samaa mieltä”;
• naiset esittävät kysymyksiä keskustelun edistämiseksi tai ylläpitämiseksi, miehet vain saadakseen (lisä)tietoja;
• miehet mielellään vaihtavat aihetta kesken keskustelun, naiset yhdistävät sanomansa aiemmin sanottuun;
• naisille on tärkeää jakaa ongelmansa toisten kanssa, kertoa huolensa ja siten osoittaa molemminpuolista luottamusta, miehet taas tulkitsevat ongelmista kertomisen avunpyynnöksi ja vastaavat antamalla konkreettisia ratkaisuehdotuksia;
• mies ei halua toistella rakastavansa naista, ”ettei se kyllästyisi”, nainen taas odottaa kuulevansa jatkuvia rakkaudentunnustuksia tai rupeaa muuten ajattelemaan, että ”se on kyllästynyt minuun”;
• miehet tulkitsevat asioihinsa puuttumisen ”häiritsemiseksi” ja määräilynhaluksi, kun nainen taas haluaa huolehtimalla osoittaa välittävänsä toisesta;
• kun mies raskaan työpäivän jälkeen istahtaa koneelle surfailemaan ilman sen kummempia taka-ajatuksia, nainen ajattelee, että mies ei halua kertoa hänelle raskaan työpäivänsä ongelmista eikä siis enää rakasta häntä;
• kun naisella on ollut rankka työpäivä, mies haluaa antaa hänelle tilaa rauhoittua, nainen taas tulkitsee tämän tahalliseksi välinpitämättömyydeksi (”hän ei enää rakasta minua”);
• kun mies saa ulkomailta hyvän työtarjouksen, hän odottaa ilman muuta naisen lähtevän mukaan, nainen taas vastaavassa tilanteessa päättää ensiksi kysyä miehensä mielipidettä;
• kun nainen on kertonut ongelmansa ja saanut mieheltä siihen vastauksen, hän loukkaantuu (”se ei edes antanut minun kertoa koko juttua, sanoi vain mielipiteensä asiaan niin kuin se olisi sillä selvä”), mies taas uskoo auttaneensa, kun kertoi toisen ongelmaan selvän ratkaisun.

Nämähän ovat niitä tilanteita, joista amerikkalaisissa perhe-sitcomeissa on vuosikymmenten ajan lypsetty huumoria. Eikä vain Amerikassa. Tulee etsimättä mieleen takavuosien kotimainen huumorisarja Ou nou!, jossa karismaattiset miesnäyttelijät, Peteliukset ja Vierikot ja kumppanit, käyttäytyivät kuin stereotyyppiset naiset, kiljahtelivat, huokailivat, kävivät pitkiä ja monisanaisia pohdintoja tunne-elämästä ja ihmissuhteista tai lässyttivät aamiaispöydässä terveellisen aterian tärkeydestä töihin lähdössä olevalle vaimolle, joka vastaa yksitavuisilla mörähdyksillä. Hillittömän hauskaa. Meillä on nimittäin vankat käsitykset siitä, millaista on naisten ja millaista miesten kommunikaatiokäyttäytyminen, ja niistä me haluamme pitää kiinni. Tutkimuksilla, jotka vahvistavat uskoamme siihen, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, että naisilla on tippaleipä- ja miehillä putkiaivot, on loppumaton kysyntä, kun taas päinvastaista todistavat tutkimustulokset eivät millään näytä pääsevän lehtien tiedepalstoille (tästä on jo vuonna 2004 ilmestynyt todella valaiseva artikkeli The Chronicle of Higher Educationissa).

Deborah Tannenin kuuluisan ja kiistellyn You Just Don’t Understand -teoksen vanavedessä kulkevat suositut keittiöpsykologiset parisuhdeoppaat kertovat meille, että miehet ja naiset puhuvat eri kieliä eivätkä siksi ymmärrä toisiaan. Usein näissä oppaissa asia myös esitetään siten, että miesparat ovat ikään kuin kömpelömpiä ja kyvyttömiä käyttelemään kielellisiä keinoja ja että kommunikaation sujumisesta on siksi vastuussa nainen, jonka pitäisi ymmärtää, ottaa huomioon ja sopeutua. Tätähän on Suomessa tutkinut jo ajat sitten Liisa Tainio, joka väitöskirjassaan 2001 analysoi paitsi parisuhdeoppaita myös pariskuntien haastatteluja – löytämättä haastatteluaineistosta mitään tukea sille, että naiset ja miehet puhuisivat eri kieltä ja että tästä aiheutuisi ymmärtämisvaikeuksia. Ja jo tätäkin ennen, suomalaisen genderlingvistiikan tienraivaajateoksessa, Lea Laitisen toimittamassa artikkelikokoelmassa Isosuinen nainen (1988) Auli Hakulinen analysoi miesporukoiden keskusteluaineistoa ja osoitti, että luottamuksellisissa tilanteissa miehet voivat yhtä hyvin kuin naiset keskenään myös juoruilla, puhua tunteista, perheestä ja ihmissuhteista, huokailla ja käyttää semmoisia naistyypillisiä kielellisiä keinoja kuin sanaa ihana.

Samantapaista ovat tietenkin kertoneet myös 444.hu:n haastattelemat unkarilaiset kielentutkijat. László Kálmán muistuttaa, että miesten ja naisten välillä voi toki kielenkäytössä olla eroja, jotka johtuvat miesten ja naisten erilaisesta yhteiskunnallisesta asemasta, erilaisista elämäntilanteista, erilaisista odotuksista, kasvatuksesta jne., mutta eri asia on, miten tätä pitäisi kouluopetuksessa käsitellä. On suorastaan järkyttävää, että koululaisia ei opeteta analysoimaan ja kyseenalaistamaan stereotyyppisiä käsityksiä ja kliseitä, päivittelee Kálmán:

Nämä [väitteet] on ilmeisesti kirjoitettu pelkästään mahatuntumalla, tarkistamatta asiaa yhtään mistään. Jos kemian tai fysiikan oppikirjassa esitettäisiin samanlaisia valetieteellisiä kysymyksiä kuin tämä 11. luokan oppikirja tarjoaa miesten ja naisten kommunikaatiosta, se olisi kansainvälinen skandaali. Jos reaaliaineissa odotetaan oppikirjojen perustuvan tieteelliseen tietoon, miksi näin ei ole kielenopetuksessa?

Tohtoriopiskelija Norbert Bencze puolestaan, joka parhaillaan tekee väitöskirjatutkimusta kielenkäytöstä pikatreffeillä, vahvistaa 444.hu:lle, että monet kyselytehtävässä esitetyistä stereotypioista eivät kerta kaikkiaan edes pidä paikkaansa. Esimerkiksi puheenaiheen vaihtaminen tai minimipalautteilla vastaaminen keskustelussa on, sukupuolesta riippumatta, paljon monimutkaisempi juttu.

Kieliasioissahan tunnetusti jokainen on omasta mielestään asiantuntija. Kammottavaa mutua ja urbaanilegendaa kielestä ja kielistä on helppo löytää, ja joskus sitä pääsee oppikirjoihinkin, muuallakin kuin Unkarissa. Olen joskus kymmenkunta vuotta sitten törmännyt suomalaisessa maantiedon oppikirjassa Pohjois-Euroopan kielistä kertovaan virheitä ja väärinkäsityksiä vilisevään mutu-pakettiin – mutta asia lienee sittemmin korjattu, ja joka tapauksessa kyseessä oli maantiedon oppikirja. Alan varsinaisten ammattilaisten luulisi tietävän asiat paremmin. Suomalaiseen äidinkielen oppikirjaan en tässä kuvatun kaltaista ”tietokilpailua” todellakaan pystyisi kuvittelemaan.

Unkarissa sitä vastoin asiaa pahentaa entisestään oppikirjatuotannon poliittinen kehikko. Myös äidinkielen oppikirja on valjastettu opettamaan virallisen ideologian mukaista käsitystä sukupuolirooleista, mutta vielä pahempaa on, että tälle ei ole vaihtoehtoa, sillä myös oppikirjojen kustantaminen on omittu valtion monopoliksi. Unkarin äidinkielenopettajien liiton johtokunnan edustaja Mariann Schiller toteaa lopuksi:

Ei suurin ongelma ole se, että tämmöistä voi ilmestyä [oppi]kirjassa, vaan se, että tämä on ainoa oppikirja, josta koulussa saa opettaa, opettajat eivät voi valita toista sen tilalle.

Kansallista taidekasvatusta

Viime päivinä unkarilaisessa somekuplassani on puitu uutta viidesluokkalaisten kirjallisuuden oppikirjaa ja erityisesti sen, hm, hämmentävää kuvitusta. Tässä oppikirjan ”Perhe, koti, kansakunta” -nimisen osion alkusivu. Mottona ovat transilvanianunkarilaisen kirjailija Sándor Kányádin haastattelusta napatut säkeet ”Ensiksi kansakunta, toiseksi perhe, / ja vasta kolmanneksi etsi omaa etuasi!”; Kányádi tosin ei ole kirjoittanut näitä säkeitä vaan siteeraa kansanperinnettä. Kuvan ratsastavat heimosoturit on helppo tunnistaa unkarilaisten tarunomaisiksi esi-isiksi. Mutta mitä tekevät kuvassa nuo perspektiiviä uhmaten sateenkaarella vääntelehtivät Disney-prinsessat?

Taiteilijan nimeä ei kehdata kertoa, vain se, että kirjaa varten tehdyt kuvituskuvat on tuottanut ”grafiikkastudio Cynomys”.

Kirjallisuus on todellakin Unkarin kouluissa oma erillinen oppiaineensa, jonka sisällöistä on viime vuosina keskusteltu runsaasti. Virallinen opetussuunnitelma määrää hyvinkin yksityiskohtaisesti, mitä kirjailijoita lapsille pitää esitellä ja miten, ja ulkomaita myöten on päästy kauhistelemaan sitä, miten kaanoniin tällä tavalla nostetaan Albert Wassin tapaisia natsahtavan kansallisviihteen tuottajia. Yleisemmällä tasolla on arvosteltu opetussuunnitelman yksityiskohtaisuutta ja vaativuutta. Onko raskaiden, vaikeaa ja vanhanaikaista kieltä sisältävien, aikuisellekin haastavien klassikkojen luettaminen oikea tapa kasvattaa lapsista sivistyneitä kirjallisuuden ystäviä?

Tämä ensi syksystä käyttöön tuleva viidennen luokan oppikirja, jonka uteliaisuuttani latasin verkosta, näyttää sisältävän kokonaisuudessaan Sándor Petőfin pitkän romanttisen saturunoelman János vitéz. Lisäksi kirjassa esitellään Ferenc Molnárin klassikkoromaani Koulupoikia (A Pál utcai fiúk), István Feketen turkkilaisvallan ajoista kertova historiallinen romaani A koppányi aga testamentuma (‘Koppányn agan testamentti’), lukuisia runoja (monet 1800-luvun klassikoilta) ja muita lyhyempiä tekstejä, antiikin myyteistä Andersenin satuihin. Samalla pitäisi oppia tuntemaan kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä: eeppiset ja lyyriset tekstilajit, taide- ja kansanrunouden ero, metafora, runojalka, minä-kertoja… Tuntuu suoraan sanoen melkoisen vaativalta 10–11-vuotiaalle.

Selvästikin tässä myös rakennetaan vähän vanhanaikaisen ja elitistisen tuntuista kirjallista sivistyspohjaa. Suurin osa teksteistä on kansallisia klassikkoja, ja kyllähän niiden tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Mutta pantaisiinko suomalaisessa koulussa lapsia lukemaan Seitsemää veljestä, Topeliusta tai Runebergiä sellaisenaan jo ala-asteella? Tai voidaanko ylipäätään ajatella, että koko vuosi työskenneltäisiin tekstien parissa, joista häviävän pieni osa (tässä tapauksessa: pari-kolme lyhyttä runoa ja yksi katkelma Michael Enden kirjasta A varázslóiskola / Die Zauberschule im Wünschelreich) on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen? Toki myös antiikin taruston ja Raamatun kertomusten tunteminen on eurooppalaisen yleissivistyksen ydintä. Mutta kuuluvatko Daidalos ja Ikaros, Prometheus, Paris ja kolme jumalatarta, Raamatun luomiskertomus, vedenpaisumus ja Nooan arkki, Jeesuksen syntymä ja itämaan tietäjien vierailu kaikki viidennen luokan kirjallisuuden oppikirjaan?

Tarkoituksena siis näyttää olevan kasvattaa ihmisiä, joilla on perinteisen eurooppalaisen sivistyskäsityksen mukainen yleissivistys. Tämä on tavallaan hieno päämäärä, kun ajattelee, miten monet jo minunkin ikäiseni suomalaiset, nuoremmista puhumattakaan, tuntevat antiikin taruston korkeintaan Disney-versioina. Mutta päästäänkö tähän pakkaamalla lasten päähän nimiä, vuosilukuja ja muita yksityiskohtia? Oppivatko lapset arvostamaan Petőfin János vitéz -runoelmaa, jos heille tarjotaan kaksi sitaattia, joissa aikuiset kirjallisuudentutkijasedät toisille aikuisille lukijoille ylistelevät tämän teoksen kielen verratonta, kansankielestä ammentavaa runollista kekseliäisyyttä? Ja jos tarkoitus on kasvattaa lasten yleissivistystä, niin voisivatko sivistävät faktat olla oikein? (“Gootit olivat kansainvaellusten aikaan eläneitä germaanien – saksalaisten [sic] – esi-isiä.”)

Mutta päällimmäisenä tässä kirjassa tuntuu väkevä arvokasvatuksen henki. Oman kansan ja sen historian arvostamisen ohella pääpaino näyttää olevan perhearvoissa. Melkein puolet kirjasta täyttää tuo yllä mainittu osio ”Perhe, koti, kansakunta”. Tämän ylevän otsikon alta löytyy odotetusti sekä entisaikaisen perheen ja kodin ihannointia, kuten Sándor Kányádin runo isoäidin leipomasta leivästä, että romanttista kansallistunteen hehkua (esimerkiksi Sándor Petőfin vuonna 1847 kirjoittama, kansakunnan alennustilaa surkutteleva runo Magyar vagyok, ‘Olen unkarilainen’). Mutta mitä ihmettä tekevät tässä osastossa antiikin tarut Daidaloksesta ja Ikaroksesta (no niin, olivathan ne isä ja poika), Prometheuksesta tai Pariksesta kolmen jumalattaren kiistan tuomarina? Tai miten Raamatun kertomukset maailman luomisesta ja vedenpaisumuksesta kuuluvat perheen, kodin ja kansakunnan yhteyteen? Lukijasta alkaa suoraan sanoen tuntua, että kirjan aineistoa yritetään ahtaa jonkinlaiseen ideologian sanelemaan kehikkoon, suuremmalla kuuliaisuuden innolla kuin asiantuntemuksella.

Ja näin pääsemme takaisin tuohon ylempänä näytettyyn kuvaan, jonka tarina on kansallisen kulttuurihistorian ytimessä. Oppikirjassa kerrotaan ensiksi keskiaikaisten kronikkojen tallentama tarina tiivistetyssä muodossa: veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten tarunomaiset esi-isät, ajaessaan takaa ihmehirveä löytävät ensin uudet, ihanat laidunmaat, sitten törmäävät keskenään huvittelevaan naisjoukkoon, josta veljekset ryöstävät puolisoikseen alaanien ruhtinaan Dulan tyttäret. Sitten seuraa sama 1800-luvun runokielellä. Yli 150 vuotta sitten runoilija János Arany yritti keskiaikaisten kronikkojen hunnitarujen pohjalta luoda unkarilaisille sankarieepoksen, ja tähän pitkään runoelmaan Buda halála sisältyy myös 55 säkeistön mittainen episodi, jossa kerrotaan Hunorin ja Magorin seikkailusta.

Runoilija kuvailee antaumuksella, miten muukalaisheimon neitoset ovat lähteneet leireilemään haltiattarien luokse, missä he opettelevat taikakeinoja miesten pään menoksi. (”Kova koetus: surmata mies, / yhdeksän nuorukaista lumota, / houkutella rakkauteen, / pysyä rakkaudesta neitsyenä.”) Hunor ja Magor tovereineen ratsastavat keskelle tanssivaa naisjoukkoa, sieppaavat neidot satulaansa, eikä näiden auta muuta kuin luopua haltiatarhaaveistaan ja suostua miesten vaimoiksi, ”synnyttämään poikia sankariheimolle / ja kauniita tyttöjä rakkautta varten”. Että tämmöistä lukemista miesten ja naisten perherooleista siis hermostuneesti hihittäville yksitoistavuotiaille. Juupajuu, tämä on entisiä aikoja ja myyttistä tarinaa, ei oppia tosielämää varten. Ehkäpä tämänkin asian osaa järkevä opettaja ottaa esille, vaikka kirjassa ei mihinkään suostumusmääritelmiin asti mennäkään.

Tähän kohtaukseen siis viittaa tuo ylempänä näkyvä, estetiikaltaan hieman hämmentävä kuva. Maassa, josta löytyisi paljon hienoja taiteilijoita ja upeita lastenkirjojen kuvituksia, valtion tukema ja monopoliasemaan nostama oppikirja käyttää jonkun kapuvárilaisen ”grafiikkastudion” nimettömiä tekeleitä lapsosten esteettisen kasvatuksen tukena. Tässä voisi taas kerran pohtia kitschin suhdetta populismiin ja miettiä, onko tämmöisen Disney-estetiikasta ja Hubertus-likööripullon etiketistä inspiraatiota ammentavan kuvan tarkoitus laskea rima kohdeyleisön matalimmalle mahdolliselle tasolle vai antaa nirppanokkaisille eliiteille symbolinen näpäytys. Mutta annan tässä viimeisen sanan toimittaja András Hontille, joka Facebook-kommentissaan tuumii: ”En tiedä, ehtiikö vielä ilmoittautua oppikirjankuvittajaksi, mutta lähtisin itse kilpaan tällä työllä. Teoksen nimi: Mihály Takaró [uuden kirjallisuuden opetussuunnitelman kiistelty taustavaikuttaja] saapuu viidennen luokan kirjallisuudenopetukseen.” Teoksen pohjana on käytetty Árpád Fesztyn kuuluisaa historiallista maalausta ”Unkarilaisten maahantulo”, ja sen mottona on ministeri Miklós Káslerin suuhun pantu sananlasku ”Älä venyttele pitemmälle kuin peitteesi [takaró] riittää”.