Vapaus, lempi –
kumpi kultaisempi?
Lemmelle henkeni
uhriksi kannan,
vapaus jos vaativi,
lempenikin annan!
Kaunis ja liikuttava runo, johon ensi kertaa tutustuin Aapelin Pikku Pietarin piha -romaanin kautta. Siinä Vetterantin Klory, suloinen ja muutamia vuosia varhemmin sattuneesta pikku vahingosta huolimatta (äidin ja mummon hoivissa varttuva Vetterantin Kloryn Henry, jota pihan poikien pitää opettaa pissimään seisaaltaan) elämässä eteen- ja ylöspäin yrittävä nuori nainen ottaa opettaja Helmeläiseltä lausuntotunteja. Lausunto-, ei lausunta-, koska sanotaanhan myös ahtaat asunto-olot eikä asunta-. Ehkä tämä ihana kielioppinatsiuden parodia osaltaan vaikutti siihen, että Kloryn lausuntoharrastuksen myötä myös runo jäi muistiini.
Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi, että runo on Otto Mannisen suomennos Sándor Petőfin runosta Szabadság, szerelem, jonka sittemmin joku minua hieman vanhempi fennougristi – en muista nimeä, tarinasta kierteli assistenttiaikoinani Helsingissä useita versioita – suomensi Loman ja rakkauden / kummankin tarvitsen. (Aivan pätevä suomennos, szabadság tarkoittaa suomeksi sekä vapautta että lomaa.) Ja vielä pitempään kesti, ennen kuin tajusin, että yksi suomalaisen yksinlaulukirjallisuuden klassikko, Oskar Merikannon Kas, oksa värähtää, perustuu sekin Petőfin rakkausrunoon (Reszket a bokor, mert madárka szállott rá).
Sándor Petőfi oli aikoinaan, sekä kansalliseen heräämiseen liittyvän heimoharrastuksen että Otto Mannisen kaltaisten mestarisuomentajien ansiosta, Suomessa varsin tunnettu ja luettu runoilija. Minun sukupolveni, myöhemmistä puhumattakaan, ei enää juuri muuta tiedä kuin korkeintaan, että olipahan siellä Unkarissa tuommoinen romanttinen kansallisrunoilija. Kerrataanpa siis vähän faktoja, tietäväiset voivat hypätä parin seuraavan kappaleen yli.
Sándor Petőfi syntyi vuonna 1822 Kiskőrösissä, keskisessä Unkarissa, teurastaja István Petrovicsin ja ennen naimisiinmenoaan paikallisen luterilaisen papin palvelijattarena työskennelleen Mária Hrúzin poikana. Molemmat vanhemmat olivat slovakialaista syntyperää (Unkarin Alföldissä on tai paremminkin on ollut melkoisia slovakkivähemmistöjä, jotka osaltaan ovat syntyneet Slovakian protestanttien paetessa vastauskonpuhdistusta), äiti-Mária oppi unkarin kieltä vasta aikuisiällään. Isä yritti kouluttaa lahjakkaasta pojastaan herraa, mutta varat loppuivat kesken, ja nuori Petrovics joutui elättämään itseään muun muassa opettajana ja näyttelijänä. 1840-luvun mittaan hän alkoi saada toisaalta eurooppalaisesta kansallisromantiikasta, toisaalta Unkarin omasta kansanlauluperinteestä ammentavia runojaan julki ja kerätä mainetta kansallismielisissä kulttuuripiireissä, ja tässä yhteydessä myös slaavilainen sukunimi vaihtui unkarilaisemmaksi Petőfiksi.
Kuuluisa daguerrotypia nuoresta Petőfistä vuodelta 1844.
Vuosien 1848-49 vallankumouksessa, unkarilaisten itsenäisyystaistelussa Habsburgeja vastaan, Petőfi oli keskeisiä hahmoja ja alullepanijoita. Hänen runoaan Nemzeti dal ‘Kansallislaulu’ pidetään vallankumouksen lähtölaukauksena, ja hän oli mukana laatimassa kuuluisaa 12 kohdan vaatimusluetteloa, jonka kapinalliset esittivät Wienin hoville. Tapahtumien edetessä Petőfi kuitenkin syrjäytyi johtotehtävistä. Vuonna 1849 hän taisteli kapinallisarmeijan riveissä Transilvaniassa. Viimeisen kerran hänet nähtiin elossa 31. heinäkuuta 1849 Segesvárin (rom. Sighişoara) taistelussa, jossa kapinalliset kukistettiin Itävallan ja Venäjän keisarillisten armeijojen voimin. Petőfin ruumista ei koskaan löydetty, eikä koskaan varmuudella selvinnyt, mitä hänelle oli tapahtunut.
Jo nuorena kansakunnan kaapin päälle päätyneen kansallisrunoilijan ja kansallissankarin kohtalo on tietenkin puolentoista vuosisadan mittaan houkutellut monenlaisiin fantasioihin ja spekulaatioihin (muutamia vale-Petőfien tarinoita on koottu nyest.hu-portaalin artikkeliin). 1980-luvulla julkisuuteen ilmestyi uusi tarina: Petőfi ei kaatunutkaan taistelussa vaan joutui venäläisten vangiksi ja päätyi kauas Etelä-Siperiaan Baikaljärven taakse, Barguzin-nimiseen kylään. Siellä hän eli yhdessä Anna Kuznetsova -nimisen naisen kanssa ja siitti tälle lapsenkin, kunnes kuoli keuhkotautiin, erään tiedon mukaan vuonna 1868.
Tätä johtolankaa lähti seuraamaan kiistelty tutkija István Kiszely, alun perin koulutukseltaan maantieteilijä ja maaperähydrologian asiantuntija, sittemmin innokas arkeologian ja antropologian harrastaja, joka kävi aikoinaan Suomessakin kuuluisaa Leväluhdan luulöytöä ”tutkimassa”. Hänellä oli myös painokkaita mielipiteitä suomalais-ugrilaisuudesta unkarilaisvastaisena salaliittoteoriana. (Kiszely muun muassa väitti löytäneensä jostakin Wienin arkistosta historioitsijoille annetun keisarillisen määräyksen kirjoittaa Unkarin kansalle uusi, vaihtoehtoinen ja vähemmän kunniakas menneisyys. Kopiota, kuvaa, tarkkaa sitaattia tai edes diaarinumeroa ja sijaintitietoa tästä määräyksestä ei tiettävästi ole kukaan nähnyt.)
Kuten nyest.hu-portaalin artikkelissa kerrotaan, Kiszelyn johtama ja unkarilaisen liikemiehen Ferenc Morvain mesenoima retkikunta lähti Barguziniin vuonna 1989 ja kaivoi sikäläiseltä hautausmaalta esiin luurangon, jossa Kiszelyn mielestä kaikki tuntomerkit sopivat Petőfiin. Kun unkarilaiset ja venäläiset asiantuntijat eivät ottaneet tätä uskoakseen ja Kiszely ja Morvai pelkäsivät, että ”luuranko tuhottaisiin ja kätkettäisiin merkitsemättömään hautaan”, kallisarvoiset jäännökset pakattiin salaa Morvain vaimon luovuttamaan Malév-lentoyhtiön olkalaukkuun ja salakuljetettiin Amerikkaan. Siellä niille tehtiin laboratoriotutkimuksia, jotka Kiszelyn mukaan tukivat hänen väitteitään; henkilöllisyyden varmistamiseksi olisi kuitenkin vaadittu vertailevaa DNA-tutkimusta Petőfin äidin ja veljen jäännöksistä, mutta heidän hautansa avaamiseen ei annettu lupaa. Syykin on ilmeinen: toisin kuin Kiszely väittää, amerikkalainen DNA-tutkimus osoitti, että Barguzinista esiin kaivetut luut olivat naisen.
Vaihtoehtoiset teoriat Petőfin elämästä eivät kuitenkaan jääneet tähän. István Kiszelyn vaiherikas elämä on päättynyt pari vuotta sitten, mutta hänen ajatuksilleen riittää innokkaita kannattajia myös nyky-Unkarissa, missä kaikenlaisille salaliittoteorioille altista, suorastaan mielenterveyden rajamailla liikkuvaa väkeä näyttää olevan aina vain enemmän. Maaliskuussa 2014 – näin kertoo László Lőrinc tieteenpopularisointisivustolla Tényleg! – innokas salaliittoteorioiden levittäjä János Drábik kertoi nettikanavalla Viva Natura uusia hätkähdyttäviä totuuksia Petőfistä. Barguzinin tuntematon vainaja oli tietenkin Petőfi itse, mutta vapaamuurarien ja kansainvälisen suurpääoman (jälkimmäisellä tietenkin, kuten kaikki ymmärtävät, tarkoitetaan juutalaisia) salaliitto, joka kukisti Unkarin vapaustaistelun ja on koko ajan pitänyt vallassaan Unkarin Tiedeakatemiaa, pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan tämän totuuden. Vaan eipä tässä kyllin: Petőfi, kertoi Drábik, ei tietenkään ollut slovakki (hyi olkoon) ainakaan molempien vanhempiensa puolelta, vaan hänen avioton isänsä oli itse kreivi István Széchényi, legendaarinen valtiomies ja reformipoliitikko. Tämän totuuden vain Tiedättehänketkä haluavat salata, sillä jos Petőfin todellinen syntyperä tulisi kaikkien tietoon…
… silloin Unkarin kansa saisi monessakin suhteessa sellaista uutta voimaa – sillä tiedämmehän, että menneisyys on meidän voimanlähteemme – että tämä fantastinen nouseva kehitys, josta Luojan kiitos olemme osallisia, tapahtuisi vieläkin nopeammin.
Ja nyt, kun pari päivää sitten tuli kuluneeksi 165 vuotta Petőfin oletetusta kuolinpäivästä, hysteria nousee jälleen (kuten hvg.hu-portaalin artikkelissa kerrotaan), ja Magyarok Világszövetsége (Unkarilaisten maailmanliitto) -niminen järjestö antoi asian johdosta julkilausuman. Tämä kyseinen järjestö on ilmeisesti entisinä maailmanaikoina ollut aivan vakavasti otettava länsimaiden diasporaunkarilaisten yhteistyö- ja edustuselin, mutta viime vuosina se on luisunut täysin eetteripyörrelinjoille. Vuonna 2012 se valitsi ”Vuoden unkarilaiseksi kirjaksi” János Borbolan teoksen Az egyiptomi ősmagyar nyelv (‘Egyptin muinaisunkarilainen kieli’, nimi kertonee kaiken olennaisen) ja julisti nyt tieteellisesti todistetun, että unkarilaiset ovat perustaneet kaikki maapallon suuret muinaissivilisaatiot kaikilla mantereilla, Antarktista nyt ehkä lukuun ottamatta. Nyt, Segesvárin taistelun vuosipäivän yhteydessä, oli Petőfin vuoro:
Hvg.hu-portaalin pirullisessa uutisvideopätkässä jälleen ystävämme Drábik, joka näköjään johtaa Unkarilaisten maailmanliiton Petőfi-kysymyksen johdosta nimittämää ”strategista komiteaa”, julistaa lavalta, että Barguzinin vainajan henkilöllisyys samoin kuin Petőfin ja Széchenyin sukulaisuus selviäisi ”yksinkertaisella DNA-tutkimuksella”, jota vain ilkeä Tiedeakatemia ei halua sallia. Ääneen pääsevät myös yleisön joukosta haastatellut kuulijat, jotka tietävät ”sataprosenttisen varmasti”, että Petőfi ei kuollut Segesvárissa vaan Siperiassa ja että tämän kaiken salaaminen on ilkeän ”taustamahdin” syytä, jonka nimeä ei kannata mainita, koska kaikkihan me tiedämme, mistä on kyse…
Hulluja tietenkin kasvaa kylvämättä kaikkialla. Mutta se, miten johdonmukaisesti nämä kahjot Unkarissa kokoontuvat nimenomaan äärinationalististen lippujen alle (uutisvideossa muuten näkyy runsaasti punavalkoraitaisia ns. Árpád-raidallisia lippuja, joita perinteisesti käyttää Unkarin äärioikeisto) ja pyrkivät omimaan itselleen kansallisia kulttuurisymboleja, ei enää ole pelkästään naurun asia.
Sentrooppa-Santra 