Maanantaiaamuna soi puhelin, eikä siellä yllättäen ollutkaan lehti- tai liittymäkauppias. Koska olen huono sanomaan ei, huomasin kohta lupautuneeni käyttämään etäpuheenvuoron Historians without borders -nimisen puljun järjestämässä, Erkki Tuomiojan puheenjohtamassa keskustelutilaisuudessa Politics of history and freedom of speech in Hungary. Tilaisuuteen aiemmin videoitse lupautunut Balázs Bárány – ilmeisesti kyseessä on tämä sosialistipoliitikko – oli nimittäin viime tingassa perunut osallistumisensa. Hänen puheenvuoronsa aiheena olisi ollut ”historianopetuksen asema Unkarissa”.
En tiedä, miten perehtynyt Bárány, joka näyttää olevan koulutukseltaan politiikantutkija, on nimenomaisesti koulujen historianopetukseen. Varmaan hänellä olisi kuitenkin ollut ajankohtaisempaa ja konkreettisempaa kerrottavaa kuin meikäläisellä, joka vain seuraa aiheesta Unkarin mediassa käytävää keskustelua. Jotakin kuitenkin höpötin, ja ajattelin työntää myös tähän blogiini näitä ajatuksentynkiä, ennen kuin unohdan, mitä yritin sanoa.
Tilaisuudessahan oli ennen omaa puheenvuoroani äänessä kaksi oikeaa historiantutkijaa Suomesta, Heino Nyyssönen ja Katalin Miklóssy. Nyyssönen keskittyi puheenvuorossaan historiapolitiikkaan ja historian julkiseen näkyvyyteen Unkarissa: mitä kertovat muistomerkit ja patsaat, joita Budapestissa on uskomaton määrä (ja lisää tulee koko ajan, mielenkiintoisten debattien säestyksellä), mitä kertovat sellaiset historiakonstruktiot kuin riimukirjoitus-paikannimikilvet, millaisia kanonisia historiakertomuksia ja -käsityksiä kuvaavat viralliset juhlapäivät? Miklóssy taas puhui Unkarin historiankirjoituksen puitteista ja instituutioista, yhtenä keskeisenä kohtana se, miten viime vuosina valtio on perustanut omia, vaihtoehtoisia, olemassaolevista tiedeinstituutioista kuten Unkarin Tiedeakatemiasta riippumattomia ”tutkimuskeskuksiaan”, jotka rakentavat jonkinlaista kanonista, yhtä ja oikeaa historiakäsitystä.
Oma puheenvuoroni yritti lähteä liikkeelle historian opetuksesta ja kansallisten myyttien rakentamisesta. Tämähän oli yksi avainkohtia tässä blogissa aiemmin referoimassani historiantutkija Nóra Berendin hyytävässä arviossa uudesta viidennen luokan historian oppikirjasta. Myytti tai mytologia ovat ilmauksia, joita nykyään usein käytetään ”valheen” tai ”harhaluulon” merkityksessä, kun puhutaan esimerkiksi ”myytinmurtamisesta”. Myytin voi kuitenkin ymmärtää myös sosiaalisena ”uskontekona”: myytti on uskomus, jolla rakennetaan yhteisöä ja sen yhteenkuuluvuutta, ja tämän kannalta vähemmän olennaista on se, onko myytti sellaisenaan ja kokonaisuudessaan objektiivisesti totta. Esimerkiksi Unkarin historian suositut myytit, Attilasta alkaen, ovat joka tapauksessa osa Unkarin kulttuurihistoriaa. Berendin oppikirja-arvostelussa ongelmaksi nostettiin se, että kirja parhaansa mukaan sekoittaa ja hämärtää myytin ja faktan eroa. Näin siitä huolimatta, että uusimmassakin kansallisessa opetussuunnitelmassa (Nemzeti alaptanterv, NAT) opetuksen tavoitteiden joukossa nimenomaisesti mainitaan, että oppilaiden on tarkoitus oppia erottamaan menneisyydestä kertovat fiktiiviset kertomukset historiallisista tosiasioista.
Unkarissa kansallinen historiakäsitys pääsi rakentumaan vahvasti myyttien pohjalle, koska 1800-luvulla, siinä vaiheessa kun Euroopan kansakunnat alkoivat hartiavoimin rakentaa itselleen sankarillista ja sotaisaa menneisyyttä, Unkarissa oli jo olemassa vahva kansallisen imagonrakennuksen perinne, joka juonsi juurensa keskiajan taruihin ja kronikoihin, siis aikaan ennen modernia tiedettä ja kriittistä historiankirjoitusta. Suomalaisilla oli onneksi ollut naapurissa vienankarjalainen sankariepiikka, josta saattoi koota Kalevalan. Unkarilaisessa kansanperinteessä ei ollut mitään vastaavaa, joten se romanttinen esi- ja varhaishistorian sankaruus, jota jokainen itseään kunnioittava kansakunta 1800-luvulla kaipasi ja jota esiteltiin koulujen lukukirjoissa ja suosituissa historiallisissa romaaneissa, piti rakentaa pseudohistorian, Attilan ja hunnitarujen varaan.
Hunnimyyteissä taas oli se ikävä juttu, että ne kerta kaikkiaan eivät sopineet yhteen sen kanssa, mitä kielitiede ja sittemmin myös kriittinen historiantutkimus kertoivat Unkarin kansan muinaisuudesta. Toki romanttis-mytologisessa kansallishistoriakäsityksessä on yleisiäkin ongelmia, ennen muuta se, että sen perustana olevaa yhtenäistä ja monoliittista ”kansaa” ei ole olemassa. ”Kansan” alkuperää ja alkukotia ei voi tutkia, koska sitä ei ole. Siinä missä kielen historiassa yleensä erottuu selvä sukulinja, yksi polveutumisjatkumo, jokaisella kansalla on monta ”alkuperää” ja sen juuret haarovat moneen suuntaan – etenkin Euraasian arovyöhykkeellä, missä liikkuvaisten ratsastajakansojen etniset koostumukset, kielet ja nimitykset ovat vaihdelleet sangen taajaan. Mutta unkarilaisten esi- ja varhaishistoriassa tämä ongelma nousi erityisen kipeänä esiin.
Kun niin monien unkarilaisten on edelleenkin (tai nykyään taas) vaikea hyväksyä suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta, kun sitä kuvitellaan kommunistien salajuoneksi unkarilaisia vastaan, syynä ei nykyään ole mikään ”kalanrasvanhajuisten” kielisukulaisten halveksunta (unkarilaisilla ei yleensä ole mitään suomalaisia vastaan, päinvastoin) vaan se, että tämä näkemys – tai sen mutkia oikova populaariversio, jossa väinämöislakkinen ”suomalais-ugrilainen” kansa lähtee jostakin Volgan mutkasta vaeltelemaan eri suuntiin – ei sovi yhteen Attilan, hunnien ja sankarillisen soturimuinaisuuden kanssa. Ja kun Viktor Orbán kazahien, kirgiisien, turkkilaisten tai kiinalaisten kanssa neuvotellessaan puhuu unkarilaisista hunnien jälkeläisinä ja turkkilaisten heimolaisina, hän voi nojautua siihen mytologiseen historiakäsitykseen, joka niin monille unkarilaisille on tuttu ja rakas.
Jos tämä mytologinen näkemys sitten hiipii myös koulukirjoihin ja koulujen historianopetukseen, siihen voi olla useampiakin syitä. Ensinnäkin se, että NAT sinänsä pätevistä sisällöistään ja päämääristään huolimatta on ongelmallinen. Lukuisat opetuksen ja eri alojen asiantuntijat ovat unkarilaisessa mediassa arvostelleet opetussuunnitelmaa kohtuuttomasta leksikaalisen nippelitiedon määrästä: pääpaino ei ole tiedonhankintataitojen, kriittisen ja itsenäisen ajattelun kehittämisessä vaan nimien, tapahtumien ja vuosilukujen pänttäämisessä, ”yleissivistyksen” hankkimisessa. Tämä taas sujuu helpoimmin ”tarinallisuuden” kautta, eli opettelemalla ne jännittävät myyttiset tarut kansamme muinaisista sankareista ja taisteluista. Myyttiset tarinat toki ovat sinänsä hienoja, ja kyllä, niiden tunteminen kuuluu kulttuuriseen yleissivistykseen. Mutta – tässä tullaan toiseen ongelmaan. Sekä Nyyssönen että Miklóssy nostivat maanantaisessa tilaisuudessa omissa puheenvuoroissaan esille Unkarin historiapolitiikan päämäärän: siellä rakennetaan yhtä kanonista Suurta Kertomusta. Tätä päämäärää palvelevat sekä lukemattomat muistomerkit ja monumentit (joista monista on tässäkin blogissa ollut puhetta) että Unkarin hallituksen perustamat uudet historian ”tutkimuslaitokset”. Tämän yksiäänisen tuuttauksen rinnalla moniäänisen ja kriittisen tutkimuksen elintila käy aina vain ahtaammaksi.
Ettei menisi liian negatiiviseksi, niin muistettakoon, että vilpitön kiinnostus kielisukulaisuutta kohtaan on yhä Unkarissa olemassa. Siitä hienon esimerkin antoi Budapestin ELTE-yliopiston nuorten fennougristien syksyllä 2018 käynnistämä projekti, joka kulki nimellä rendhagyó magyaróra eli ‘poikkeuksellinen unkarintunti’. Ennen kuin projekti ilmeisesti tekijöidensä muiden kiireiden takia pantiin toistaiseksi jäihin, nuoret tutkijat kävivät kaikkiaan 146 koulussa kertomassa elävästi ja elämyksellisesti suomalais-ugrilaisista kansoista, veivät mukanaan kuvia ja esineitä, videoita ja äänitteitä, mahdollisuuksien mukaan myös eläviä suomalais-ugrilaisia kielisukulaisia, tarinoivat värikkäistä kenttätyökokemuksistaan tai soittivat udmurtinkielistä Despacitoa, ja kokemukset olivat ilmeisesti erittäin selkeän myönteisiä. Projektin puuhanainen, tohtoriopiskelija Bogáta Timár kertoo Anyanyelv-pedagógia-lehteen kirjoittamassaan jutussa, että negatiivista palautetta ei tullut yhdeltäkään oppilaalta; useimmilla ei ollut suomalais-ugrilaisuudesta mitään ennakkokäsityksiä, toisilla oli ollut vain hämäriä mielikuvia sukupuuttoon kuolleista kielistä, ja kaikista oli mukava kuulla elävistä, nuorista ja nykyaikaisista unkarin sukukielten puhujista. Jokunen opettajakuntaan kuuluva suomalais-ugrilaisuusskeptikkokin kuulemma muutti mielensä istuuduttuaan kuulemaan vierailijoiden opetusta.
***
Kun saduista ja tarinoista on puhe, niin lopuksi vielä pieni hauska satu-uutinen. Unkarilaisen Labrisz-lesbojärjestön aloitteesta ilmestyi äskettäin lastenkirja Meseország mindenkié (‘Satumaa kuuluu kaikille’). Kirja sisältää eri kirjoittajien, sekä tunnettujen kirjailijoiden että vähemmän tunnettujen nimien uusioversioita kaikkiaan 17 klassikkosadusta. Niissä on poikkeavia henkilöitä ja erilaisia elämäntilanteita, sellaisia, joita ei perinteisissä lastenkirjoissa tavata: on lohikäärmeentappajatyttöjä, syväköyhyydessä eläviä ja kaltoin kohdeltuja lapsia, romaneja, erilaisia vaihtoehtoisia perhemalleja ja onnellisena loppuna onnellinen avioero, fyysistä poikkeavuutta (satu kolmikorvaisesta jäniksestä) – ja erityistä kohua nostattaneet pari tarinaa, joissa Tuhkimo tykkää tytöistä ja kaksi kuninkaanpoikaa saavat toisensa.
Tämä nostatti ns. perinteisten perhearvojen puolustajat raivoon. Hallituksen äänenkannattajan, Magyar Nemzet -lehden mielipidekirjoituksen mukaan kirja on ”matka Satuneuvostotasavaltaan” ja ”lasten aivopesua”. Äärioikeistolaisen, entisestä Jobbik-puolueesta lohjenneen Mi Hazánk (’Meidän isänmaamme’) -puolueen kansanedustaja Dóra Dúró työnsi kameroiden edessä silppuriin sivuja tästä ”homoseksualismin propagandakirjasta, joka on hyökkäys sekä lasten tervettä kehitystä että unkarilaista kulttuuria vastaan”. Alkuperäinen, ympäri Unkarin mediaa levinnyt video on ilmeisesti sittemmin poistettu, mutta unkarilaisessa somekuplassani tämä juttu kiertää ahkerasti, myös siksi, että Dóra Dúrón nimi yhdistettynä silppuamista tai jauhamista merkitsevään verbiin darál inspiroi äännesymboliseen leikittelyyn. Hupaisinta kuitenkin on, että Dúró tempauksellaan nosti kirjan myyntitilastojen kärkeen, niin että tällä hetkellä painokoneet jyskyttävät uusintapainoksia.
Sentrooppa-Santra 