Pyhimyksiä ja itsevaltiaita

12 tammikuun, 2022

Tämän kuvan totiset hahmot ovat (näin arvelisin, miespuolisen hahmon ikonografisten attribuuttien niukkuudesta huolimatta) ritari- ja soturikuningas László (Ladislaus) I Pyhä (n. 1040 – 1095) ja ruusukoria kantava Pyhä Elisabet (1207–1231), Unkarin ensimmäisen hallitsijasuvun, Árpád-dynastian kuuluisimmat pyhimykset. Kuva mainostaa näyttelyä nimeltä “Kuninkaita ja pyhimyksiä: Árpádien aika”. Sen on tarkoitus aueta maaliskuussa 2022 ns. Kultabullan (Aranybulla, Bulla aurea) 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Tätä asiakirjaa, joka kuningas Andreas II (Pyhän Elisabetin isä muuten) pakotettiin allekirjoittamaan Székesfehérvárin valtiopäivillä 1222, on verrattu Englannin Magna Cartaan; se oli ensimmäinen eräänlainen perustuslaillinen dokumentti, jolla kansalaisille – toki vain aatelisille, mutta ei pelkästään mahtavimmalle ylimystölle vaan myös pikkuaateliston muodostamalle jonkinlaiselle esi-keskiluokalle – myönnettiin tietyt, kuninkaan tahdosta riippumattomat vapaudet ja perusoikeudet. Kyseessä on siis Unkarin valtion historian merkkitapaus ja tärkeä juhlavuosi. Tietenkin voisi kysyä, miksi Kultabullan juhlavuoden yhteydessä halutaan muistaa kuninkaita ja pyhimyksiä eikä esimerkiksi modernin oikeusvaltiokäsityksen, kansalaisoikeuksien ja demokratian kehityksen ensimmäisiä alkuituja Euroopassa… mutta joka tapauksessa nyt on tämän juhlanäyttelyn yhteydessä puhjennut pienoinen skandaali, josta kertoo yksityiskohtaisesti Válasz-sivusto.

Näyttelyn suunnitteleminen on alkanut virallisesti vuonna 2017, ja siitä on tarkoitus tulla kaikkien aikojen suurin Árpádien aikaa esittelevä näyttely. Unkarin valtion perustajakuninkaalle Tapani Pyhälle omistettu museo on Székesfehérvárista, Unkarin kuninkaiden vanhasta kruunauskaupungista saanut käyttöönsä näyttelytiloiksi isolla rahalla kunnostetun vanhan cistersiläisluostarin, ja näyttelyyn on tulossa esineistöä kahdeksasta maasta, esimerkiksi Pietarin Eremitaasista, Oxfordin yliopiston kirjastosta ja Vatikaanista. Päävastuussa näyttelyn suunnittelusta oli alun perin Unkarin Kansallismuseo (Nemzeti Múzeum), esineistöä kokosi ja katalogin taustatekstejä kirjoitti joukko historian ja arkeologian asiantuntijoita. Sitten joulun alla tapahtui jotakin.

Kaksi päivää ennen joulua tutkijat saivat yllättäen sähköpostia ministeriöstä – siis Inhimillisten voimavarojen ministeriöstä, jonka alle kuuluvat sekä sosiaali- ja terveys- että kulttuuri- ja sivistysasiat. Siinä ilmoitettiin, ilman mitään perusteluja, että lähes valmiin näyttelyn kuraattorit vapautetaan tehtävistään ja näyttely aineistoineen siirtyy Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin (Magyarságkutató Intézet, MKI) vastuulle. Aatonaattona saapui seuraava viesti uudelta kuraattorilta. Miklós Makoldi, joka on MKI:n Arkeologian tutkimuskeskuksen johtaja, ilmoitti ottaneensa tehtäväkseen näyttelykatalogin toimittamisen, jota jatketaan “uuden ylläpitäjän ohjeistukset huomioon ottaen”. Tammikuun alkuun mennessä on tullut selväksi, että katalogiin on tarkoitus tehdä sekä rakenteellisia että sisällöllisiä muutoksia. Julkista tietoa näiden muutosten sisällöstä ei ole saatu, mutta Válaszin toimituksen käymistä ”keskusteluista” on ilmennyt, että esimerkiksi unkarilaisten maahantulon aikaan Unkarissa eläneitä slaavi- ynnä muita kansoja sekä Árpádien aikana Unkariin muuttaneita kansanryhmiä (muslimit, juutalaiset, arojen paimentolaiskansat) käsittelevät osat olisi tarkoitus jättää kokonaan pois. Sitä vastoin uudessa suunnitelmassa on mukana MKI:n Arkeogenetiikan tutkimuskeskuksen edustajia.

Tästähän on ollut puhetta jo vuosikaudet, ja etenkin siitä lähtien, kun inhimillisten voimavarojen ministeriksi nousi Miklós Kásler, lääkäri-setämies, jonka sydäntä lähellä on erityisesti huuhaan rajamailla tai selvästi jo rajan tuolla puolen liikkuva kansallismielinen amatööri-historiantutkimus: Unkarin varhaishistoria halutaan kirjoittaa uusiksi, tai paremminkin sen romanttisen ja viihteellisen näkemyksen mukaiseksi, joka nojautuu lähinnä keskiaikaisiin kronikkoihin ja legendoihin mutta jota 1800-luvulla ruvettiin oikein olan takaa levittämään kansalle isänmaallisissa runoissa, historiallisissa romaaneissa ja koulukirjoissa. Tämän näkemyksen mukaan Unkarin kansakunnalla on poikkeuksellisen uljas historia, joka alkaa Attilan hunneista ja saa ensimmäisen täyttymyksensä Árpád-suvun kuninkaissa, koko kristillisen Euroopan puolustajissa idän barbariaa vastaan. Loistokkaan kansallisen menneisyyden, kielen ja kulttuurin ylivertaisuuden ajatusta vaalimaan on perustettu itse asiassa koko MKI. Ja jos tämä ”kristillis”-isänmaallinen pyrkimys vie törmäyskurssille kansainvälisen tiedeyhteisön kanssa, niin vieköön.

Hunniromantiikkaa on vaikea sovittaa yhteen nykyaikaisen kriittisen historiantutkimuksen kanssa, ja erityisesti suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on sille vaikea pala. Viime vuosina onkin nähty suomalais-ugrilaisuuden häivyttämistä historian oppikirjoista ja opetussuunnitelmista syrjemmälle, esimerkiksi sekaviin ja täysin kestämättömiin spekulaatioihin siitä, miten suomalais-ugrilaisten kielten väliset yhtenevyydet voisivat johtua jonkinlaisista esihistoriallisista kontakteista. Ministeri Káslerin erityisenä keppihevosena ovat jo pitkään olleet Árpád-suvun kuninkaat ja heidän oletettu polveutumisensa Attilasta. Olen tässä blogissa jo aiemmin kirjoittanut sekä Káslerin oudoista arkeogenetiikkaprojekteista että MKI:n tuottamasta, uusvanhaa ”kansallismielistä” näkemystä propagoivasta kummallisesta animaatioelokuvasta ”Pozsonyn taistelu”, jonka omituisuudet, virheet ja suoranaiset historianvääristelyt nostattivat vuosi sitten melkoista kritiikkiä.

”Pozsonyn taistelun” asiantuntijatiimiin kuului myös ”Kuninkaita ja pyhimyksiä” -näyttelyn uusi kuraattori Miklós Makoldi, jolla ei Válaszin mukaan ole tieteellistä oppiarvoa – tohtoriopinnot ilmeisesti ovat kesken – eikä juuri muitakaan tutkimusmeriittejä. Hänet ilmeisesti tunnetaan lähinnä mediakommenteistaan, jotka ovat osin omituisia. Válaszin mukaan hän on esimerkiksi M5-kanavan tiedeohjelmassa kertonut, että unkarin sana karácsony ‘joulu’ juontaisi juurensa sanasta kerecsen(sólyom) ‘aavikkohaukka, Falco cherrug’, mikä viittaisi unkarilaisten muinaisuskon (jonkinlainen haukka tai kotka on tyypillisesti ollut arokansojen, myös unkarilaisten esi-isien pyhä eläin) ja kristinuskon ikivanhoihin yhteyksiin. Tämähän on täyttä wettenhovi-aspaa, oikeasti karácsony (samoin kuin romanian crăciun) on slaavilainen laina, alkuaan useissa slaavikielissä tunnettu talvipäivänseisauksen tai keskitalven juhlan nimitys kračun. Huuhaaetymologia on ilmeisesti peräisin maallikko-”kulttuurintutkija” Lajos Szántailta, joka näkyy vuosikymmenten ajan ”tutkineen” Unkarin legendanhohteista menneisyyttä. Taustalla väijyy se vaihtoehtopiireissä suosittu ajatus, jonka kanssa ministeri Káslerkin tuntuu flirttailevan, että muinaiset unkarilaiset alusta lähtien, kenties jopa Attilasta alkaen, olivat kristittyjä ja kristinuskon puolustajia ja että Unkarin valtiolla siksi on poikkeuksellinen, jumalallinen legitimaatio – jota myös esimerkiksi Pyhä Kruunu ilmentää.

Alan tutkijoiden piireissä tyrmistys on ollut melkoinen. Jo välipäivinä toistakymmentä historiantutkijaa ja arkeologia, suurin osa katalogin kirjoittajista, ilmoitti vetäytyvänsä tehtävästä ja myös kieltävänsä tekstinsä julkaisemisen. Válasz haastatteli asiasta mm. Budapestin ELTE-yliopiston keskiajan historian laitoksen apulaisprofessoria (docens) Gábor Thoroczkayta, jonka mielestä tämänasteinen poliittisten päättäjien puuttuminen tiedeihmisten toimintaan on ”vieläpä nykyisissäkin oloissa poikkeuksellisen raaka veto”. Monitieteisen tutkijatiimin työ valuu hukkaan, kun katalogin kirjoittajat vetävät takaisin jo taittoa odottaneet, valmiit tutkielmansa. Siitä, miten tämä heijastuu varsinaiseen näyttelyyn (vaikuttaako nyt syntynyt tiedeskandaali esimerkiksi ulkomaisiin yhteistyökumppaneihin ja esineistön lainaksi saamiseen), ei vielä ole mitään tietoa.

Olen tässä blogissa ennenkin kirjoitellut Unkarin tiedepolitiikan huolestuttavista kehityksistä, muun muassa siitä, miten vallanpitäjät perustavat uusia, tiedeinstituutioista, kansainvälisistä tiedeyhteisöistä ja tieteen yleisistä laatukriteereistä riippumattomia, suoraan hallitukselle alisteisia ”tutkimusinstituutteja”. Tämä alkoi historiantutkimuksesta ja jatkui ”Kielistrategian instituutin” perustamisella, joka instituutti sittemmin on sulautunut osaksi ministeri Káslerin MKI:tä. Jaksoin aikoinaan vielä toivoa, että nämä uudet rinnakkaisinstituutit jäisivät vallanpitäjien ja heidän suosikkiensa harmittomaksi harrastukseksi, joka tuottaa kulttuuriohjelmaa ”kansallismielisten” piirien viihteeksi sekä tekijöilleen pseudoakateemisia leikkimeriittejä mutta ei oikeasti häiritse vakavaa tieteentekoa. Sitten alkoi Unkarin Tiedeakatemian hajottaminen sekä yliopistojen säätiöiminen ja sementoiminen nykyisen hallituksen nimittämien kuratorioiden ja kanslerien hallintaan. Ja nyt alkaa oikeasti vaikuttaa siltä, että Orbánin järjestelmä toimii tässäkin – Weronika Grzebalskan ja Andrea Petőn lanseeraamaa termiä käyttääkseni – kuin ”kääpävaltio”, joka loisii valtion rakenteissa ja imee niistä resursseja vain tuottaakseen lisää kääpää.

Ennen tämän postauksen julkaisemista halusin vielä käydä vilkaisemassa MKI:n kotisivua, ja sinnepä olikin ilmestynyt uusi tiedote tämän näyttelyskandaalin johdosta, reaktiona ”oppositiolehdistössä ilmestyneisiin useisiin harhaanjohtaviin artikkeleihin”. Julkilausumassa korostetaan, että näyttelyn valmistelujen kokoamisesta yhden pääkuraattorin johdolla on sovittu kaikkien kolmen järjestäjälaitoksen, siis Kansallismuseon, Tapani Pyhän museon ja MKI:n kesken. Ehdotus tällaisesta ratkaisusta tuli Kansallismuseon johdolta. Ja kukapa muu Unkarin Kansallismuseota nykyään johtaakaan kuin elokuussa hieman hämmentävästi tehtävään nimitetty László L. Simon, runoilija ja korruptioepäilyjenkin kohteena ollut viinitila- ja matkailuyrittäjä, Fidesz-puolueen kansanedustaja vuodesta 2010 ja erilaisten kulttuuripoliittisten tehtävien veteraani.

Simon on valmistunut yliopistosta unkarin ja historian opettajaksi, mutta hänen tohtoriopintonsa jäivät kesken, eikä hänellä tiettävästi ole tieteellisiä ansioita. Oppositiolehdistössä on terävästi ruodittu hänen avoimesti ilmoittamaansa pyrkimystä “tehdä Kansallismuseosta paradigmanvaihdoksen lippulaiva”, jossa siis tiedon sijasta tarjotaan tarinoita ja elämyksiä (huokaus!) ja tehdään (kuten hän itse kirjoittaa) “identiteettiä vahvistavaa, kansalliseen identiteettiimme fokusoivaa työtä, joka voi toimia luonnollisessa liitossa hallituksen politiikan kanssa”. Telex-uutissivuston mukaan Simonin virkaanastujaispuheesta välittyi pyrkimys muuttaa Kansallismuseo ”kansallismielisten” satujen, tarinoiden ja legendojen tyyssijaksi.

Unkarissa on vaarassa oikeusvaltioperiaatteen ohella myös tieteen vapaus, eivätkä nämä kaksi vaaraa ole riippumattomia toisistaan. Tiedevastaisuudesta puhuttaessa ajatellaan nykyään usein rokotusvastaisuutta ja ilmastodenialismia, jotka tällä hetkellä uhkaavat välittömästi koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Mutta vaarallista tiedevastaisuutta on myös historia-, kieli- ja käyttäytymistieteiden painaminen pelkkään tarinankertojan rooliin.


”Samojedilainen moraali”?

20 joulukuun, 2021

Endre Ady (1877–1919), jota Suomessa joskus verrataan aikalaiseensa Eino Leinoon, oli Unkarin suurimpia runoilijoita. Klassisen runoilijanuran ohella – kesken jääneet opinnot, naisasiat kroonisesti sekaisin, pyörimistä epämääräisissä taiteilijapiireissä, terveys rempallaan ja liian varhainen kuolema syfiliksen seurauksiin – hän oli myös lehtimies ja yhteiskunnallisten ajankohtaiskysymysten teräväkynäinen kommentoija. Yksi hänen kuuluisimmista ja siteeratuimmista kirjoituksistaan ilmestyi Nagyváradi Napló -lehdessä (Nagyváradin kaupunki löytyy nykyisen Romanian kartalta nimellä Oradea) tammikuussa 1902. Siinä hän ruoskii politiikan moraalista rappiota, tämän ajankohtaisena ilmentymänä se, miten tarmokasta ja taitavaa mutta juutalaistaustaista kansanedustajaa Vilmos Vázsonyia oli parlamentissa loukattu ja pyritty vaientamaan. Adyn johtopäätös tästä kaikesta on: me unkarilaiset emme kuulu Euroopan kulttuurikansoihin, ”palatkaamme takaisin Aasiaan”.

Ne pitävät meitä kulttuurikansana. Ja näkevät kyvyttömyytemme edistykseen, näkevät, miten me samojedilaisine moraaleinemme leveilemme kiusankappaleina keskellä Eurooppaa kuin tänne unohtunut palanen keskiaikaa, näkevät, miten tyhjiä ja köykäisiä me olemme, jos tahdomme tehdä jotain suurta, niin hakkaamme juutalaisia, ja kun päämme vähänkin alkaa selvitä, riennämme oitis taas siemailemaan tuon kuuluisan tuhatvuotisen menneisyytemme koreaksi värjätyn kunnian makeaa juomaa, näkevät, että olemme jonninjoutavia tyhjäntoimittajia, parlamenttikin, suurten kansakuntien turva ja linna, kelpaa meillä vain halvennettavaksi. Miten tämä päättyy, rakkaat jalosukuiset heimolaiseni? Sillä ikiunkarilainenhan olen minäkin, en mikään juutalainen kamasaksa, niin kuin te nimittelette kaikkia, jotka ovat teitä pystyvämpiä. Niin se päättyy, että meidät kohteliaasti mutta päättäväisesti ohjaillaan täältä ulos kuin olisimme jo.

Unkarin tämänhetkisessä tilanteessa nämä sanat tietenkin tuntuvat kiusallisen ajankohtaisilta, eikä ihmetytä, että niitä on viime vuosina Unkarin riippumattomassa mediassa tavan takaa siteerailtu. Kielitiedettä popularisoivan nyest.hu-sivuston vakioavustaja ”Zegernyei” ei kuitenkaan rupea pohtimaan asian näitä puolia vaan tarttuu suomalais-ugrilaisten (uralilaisten) kielten tutkijaa usein hämmentäneeseen kysymykseen: miksi Ady puhuu ”samojedilaisesta moraalista” (szamojéd erkölcsök) ja mistä hän on tämän ilmauksen keksinyt?

Kaukaisen Pohjolan kansojahan pidettiin eteläisemmässä Euroopassa pitkään ”rodullisesti” alempiarvoisina ja niihin kohdistettiin samantapaisia (nykyajan kielellä) rasistisia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi Afrikan alkuperäiskansoihin. Kuten tiedämme, tämä oli suurena syynä siihen, että Unkarissa aikoinaan sukulaisuutta ”kalanrasvanhajuisiin lappalaisiin” oli monien niin vaikea hyväksyä. Endre Adyn aikaan unkarilaisten kielisukulaisuus myös samojedien kanssa – meiltä Suomesta katsoen kielikunnan kaukaisimman päähaaran, jonka kieliä on puhuttu laajalla alueella Länsi-Siperian äärimmäisistä pohjoisosista etelään Mongolian rajoille – oli jo tiedepiireissä tunnettu ja tunnustettu asia. Silti mietityttää, miksi Ady nappasi kirjoitukseensa kielikuvaksi nimenomaan samojedit eikä esimerkiksi näissä keskusteluissa monesti mainittuja ”lappalaisia” tai unkarilaisten lähimpiä kielisukulaisia, Siperian hanteja (”ostjakkeja”) tai manseja (”voguleja”). Tai tataareja tai mongoleja, joiden heimolaisina unkarilaiset ovat itseään perinteisesti pitäneet.

Zegernyei mainitsee eksoottisen Pohjolan alkuperäiskansoista usein kerrotun, miten näiden kansojen parissa vieraalle on tapana muun kestityksen lisäksi tarjota talon emännän tai tyttären seksuaalisia palveluksia. Unkarilaisessa aikalaislehdistössä tätä porvarillisen eurooppalaisen silmissä ”moraalitonta” käytäntöä ei kuitenkaan ihmeemmin käsitellä. (Lisäksi voisi tietenkin pohtia, olisiko ”samojediuden” arviointiin vaikuttanut venäläinen kansanetymologia, joka lienee koko (etymologialtaan arvoituksellisen ja kiistellyn) samojedi-nimen taustalla: venäjän samojed voidaan kääntää ‘itse-syöjäksi’ (niin kuin samovar on ‘itse-keittäjä’), ja tämän on joskus ajateltu viitanneen siihen, että samojedeja olisi pidetty kannibaaleina. Mutta Endre Adyn ajan Unkarissa ei venäjää mitenkään yleisesti osattu.)

Selitys löytyy suomalaisen korvaan tahattomanhauskan kirjailijanimen takaa. Multatuli, jonka patsaita ja muistomerkkejä Hollannissa käyneet suomalaiset aina silloin tällöin hihitellen kommentoivat, oikealta nimeltään Eduard Douwes Dekker (1820–1887), tunnetaan nykyään hollantilaisen kolonialismin aikalaiskriitikkona. Hänen kirjailijanimensä ei tietenkään ole suomea vaan latinaa, multa tuli tarkoittaa ”paljon kannoin” tai ”paljon kestin”. Zegernyei on nyt saanut selville, että Multatuli kertoi myös samojedeista. Vuonna 1901 oli unkariksi ilmestynyt kokoelma hänen kertomuksiaan, ja niihin sisältyy ”samojedien” pariin sijoitettu opettavainen satu, nimeltään ”Moraalinen ja moraaliton”. Sen päähenkilö ei halua noudattaa kansansa tapaa ja voidella ruumistaan pahanhajuisella härskiintyneellä rasvalla, ja siksi – vaikka hän on hyvä metsästäjä ja tappaa mursuja enemmän kuin kukaan muu heimon jäsenistä – hänet julistetaan ”moraalittomaksi” ja hakataan mursunluulla hengiltä. Tarina ilmeisesti huvitti tuon ajan unkarilaisia, sillä muokkaelmia siitä ilmestyi 1910-luvulle asti useissa unkarilaisissa lehdissä.

”Samojedilainen moraali” oli siis 1900-luvun alun unkarilaisille tuttu käsite, vaikka oikeiden samojedien kanssa sillä on näköjään vielä vähemmän tekemistä kuin aiemmin kuvittelin. Nykyisen Indonesian alueella siirtomaahallinnossa työskennellyt ”Multatuli” luultavasti oli tiennyt samojedikansojen elämästä vielä vähemmän kuin tuon ajan sivistyneet unkarilaiset, joiden saatavilla sentään oli, periaatteessa, unkarilaistenkin tutkijoiden kuvauksia ja kertomuksia Siperiassa elävistä kaukaisista kielisukulaisista.

”Samojedilainen moraali” ei siis suoranaisesti kytkeydy suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta kohtaan tunnettuun salaliittoteoreettiseen epäluuloon, joka nyky-Unkarissa on jälleen käynyt poliittisesti ajankohtaiseksi. Se on oman aikansa ”viattoman humoristinen” salonkirasistinen kielikuva, jossa tyypillisen rasistiseen tapaan keskiössä on ”puhtaus” tai sen puute, ”pahanhajuisuus”. Vertauksen todellisena kohteena eivät tietenkään ole eksoottiset alkuperäiskansat, vaan sillä pilkattiin konservatiivista oman kansan vanhoihin perinteisiin takertumista. Tästä kirjoitti myös Endre Ady, eikä ole hänen vikansa, että nykyajan lukijoista suurelle osalle ”samojedista” tulee ensiksi mieleen koirarotu.


Pieni mies ja fasismin olemus

12 joulukuun, 2021

Itävallan hallituskriisi on toistaiseksi selätetty, vaikka oppositiopuolueet uhkailevatkin ruveta laittelemaan uusia vaaleja tulille, kunhan tästä korona-aallosta on selvitty. Uusi liittokansleri Karl Nehammer on saanut puolueensa ja kannattajakuntansa ulkopuoleltakin positiivista palautetta ainakin selkeästä ja määrätietoisesta esiintymisestä tähänastisen populistisen venkoilun sijaan. Samalla kansleripuolue ÖVP:n ministerikuntaa vähän vaihdeltiin ja kierrätettiin, ja uusissa henkilövalinnoissa ilmeisesti näkyy selvästi federalistinen aluepolitiikka: osavaltioiden, etenkin ÖVP-johtoisten, paikallisvaikuttajat pääsivät esiin.

Uusiin ministereihin kuului myös uusi sisäministeri Gerhard Karner, Ala-Itävallan osavaltioparlamentin toinen puhemies ja Texingtalin kaupungin pormestari. Tämä Karnerin tausta puolestaan on nostanut julkisuuteen erään Itävallan 1900-luvun historian kipupisteen, josta ulkomailla vähemmän puhutaan. Texingtalissa nimittäin syntyi Engelbert Dollfuß (kirjoitan nimen nyt ß:llä, jota hän itse käytti, mieluummin kuin ”kansainvälisellä” tuplaässällä), josta 1930-luvun alussa tuli liittokansleri ja jonkinasteinen diktaattori eli ns. austrofasismin luoja. Kaupungin suuren pojan syntymäkodissa toimii kotimuseo, jota syytetään kritiikittömyydestä ja demokratianvastaisen toiminnan ihannoimisesta. Dollfuß-museo on ollut toiminnassa jo ennen Karnerin pormestariksi tuloa, ja Karner on ilmeisesti jo toukokuussa neuvotellut sen ”ajanmukaistamisesta”. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan oppositiopuolue SPÖ (sosiaalidemokraatit) vaatii Karnerilta ja hänen puolueeltaan selvempää irtisanoutumista Dollfußin muistosta, miehen, joka ”lopetti parlamentin ja demokratian toiminnan, otti käyttöön pikatuomioistuimet ja kuolemanrangaistuksen ja määräsi armeijan ampumaan kaupungin vuokrataloja.”

Siis kuka Dollfuß (tuon nimen muistan koulun historiantunneilta) ja mikä austrofasismi (tätä koko sanaa taas en ollut kuullutkaan ennen Itävaltaan tuloani)? Dollfußissa itsessään kiteytyy koko Itävallan aseman ongelmallisuus sankarillisen itsenäisyyden ja fasismin myötäilyn rajamailla, ja samoin kuin koko Itävalta, myös Dollfuß voidaan nähdä sankarina ja natsi-Saksan uhrina – vaikka tällä uhritarinalla on samalla paljon rumempi kääntöpuoli. ”Austrofasismi” puolestaan, kiistelty ja ongelmallinen termi, on hankala jo siksikin, että ”fasismi” käsitteenä ja terminä on niin vaikea ja osaksi väärinkäytettykin. Mutta ennen kuin mennään tähän, käydään läpi hieman Dollfußin ja Itävallan meillä vähemmän tunnettua historiaa – joka siis meni aika lailla toisin kuin pelkästään Sound of Musicin perusteella voisi kuvitella.

Nuori Engelbert Dollfuß (keskellä) soitti klarinettia Oberhollabrunnin poikakoulun orkesterissa. (Wikimedia Commons)

Engelbert Dollfuß syntyi 1892 maatalon tyttären ja myllärinrengin aviottomana poikana ja vietti lapsuutensa kasvattina toisessa perheessä. Hän oli hyväpäinen ja kunnollinen poika, joka toimi kirkossa messupalvelijana ja haaveili papin ammatista; hartaana katolilaisena hän pysyi elämänsä loppuun asti. Paikallisen kirkkoherran suosituksesta piispa järjesti Engelbert-pojalle stipendin Wienin arkkihiippakunnan poikakouluun, mistä hän kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin vuonna 1913. Teologian opinnot vaihtuivat pian oikeustieteellisiin, ja sitten alkoikin ensimmäinen maailmansota. Pienikasvuista, vain 151-senttistä Dollfußia ei ensin tuumattu kelpuuttaa sotaväkeen, mutta lopulta armeijaan ja upseerikouluun päästyään hän kunnostautui Italian rintamalla ja sai kokonaista kahdeksan urhoollisuusmitalia; joitakin Alppien puolustusasemia kutsuttiin jo sodan kestäessä hänen nimellään.

Sodan jälkeen Dollfuß jatkoi opintojaan ja löysi poliittisenkin kotinsa Cartellverbandista, katolis-konservatiivis-kansallismielisten opiskelijayhdistysten (Burschenschaft) kattojärjestöstä. Tässä aatemaailmassa ”kansallismielisyys” oli nimenomaan ”saksalaisuutta”. Voittajavaltiothan eivät sallineet sodanjälkeisen tynkä-Itävallan liittyä Saksaan, mutta silti suuri osa itävaltalaisista piti itseään – etnisessä ja kulttuurisessa mielessä, kuten nykyään sanottaisiin – ”saksalaisina”. Sekä kansallisuusaatteen että poliittisen kristillisyyden ikävänä kääntöpuolena Sentroopassa on ollut avoin antisemitismi. Saksankielisessä Wikipediassa siteeratun tutkielman mukaan Dollfuß esitti vuonna 1920 Cartellverbandin kokouksessa, että jäsenjärjestöt vaatisivat kaikilta jäseniltä ”saksalais-arjalaista” (siis: ei-juutalaista) syntyperää vähintään isovanhempia myöten. Esitys torjuttiin enemmistön äänin. Valmistuttuaan juristiksi (eli sentrooppalaisittain ”tohtoriksi”) 1922 Dollfuß siirtyi maanviljelijöiden etujärjestön (Landwirtschaftskammer) palvelukseen ja nousi vähitellen merkittäväksi maaseutupolitiikan asiantuntijaksi. Hän oli kehittämässä maanviljelijöiden sosiaaliturvaa ja maatyöläisten työttömyystukea.

1920-luvun lopulla Itävallan poliittinen tilanne alkoi käydä epävakaaksi ja hallitukset vaihtuivat taajaan. Oikeistokonservatiivisten puolueiden, kuten Dollfußin edustaman kristillis-sosiaalisen puolueen (nykyisen ÖVP:n edeltäjä), ja sosiaalidemokraattien välisten jännitteiden lisäksi venettä keikutti kansallissosialistien, Saksan natsien aateveljien, kohisten nouseva kansansuosio. Turvattomuudentunne oli jo aiemmin johtanut molemmilla puolin poliittista kenttää puna- ja valkokaartien perustamiseen: sosiaalidemokraattisella työväenliikkeellä oli suojeluskaarti Schutzbund, oikeistolla kodinturvajoukot, Heimwehr. Dollfuß, joka vuonna 1929 oli nimitetty maatalousministeriksi, sai vuonna 1932 ryhtyä uutena liittokanslerina muodostamaan hallitusta edellisen hajottua uusia vaaleja vaativien sosiaalidemokraattien epäluottamukseen. Kun sosiaalidemokraatit eivät edelleenkään suostuneet yhteistyöhön, Dollfuß sai minimaalisella enemmistöllä aikaan hauraan oikeistokoalitiohallituksen, ja kun tämänkin kannatuspohja jatkuvasti horjui, Dollfuß lopulta julisti parlamentin tehneen itse itsensä toimintakyvyttömäksi. Parlamentin yritykset jatkaa istuntoa varapuhemiehen johdolla estettiin poliisivoimin.

Alkoi tuon kiistellyn ”austrofasismin” eli, niin kuin systeemi itseään nimitti, ”säätyvaltion” (Ständestaat) aika. Samoin kuin jokseenkin koko ”Väli-Euroopan” vyöhykkeellä, Virosta Balkanille, pirua (kommunismia ja natsismia) ajettiin ulos belsebuubin eli autoritaaristen järjestelmien tai (puoli)diktatuurien avulla. Tarvittaessa myös väkisin. Itävallassa Schutzbund-työväenkaartien hajottaminen johti helmikuussa 1934 suoranaiseen sisällissotaan Wienissä ja muutamissa muissa kaupungeissa. (Yllä mainittu ”kaupungin vuokratalojen ampuminen” viittasi juuri tähän. ”Punaisen”, sosiaalidemokraattijohtoisen Wienin keskeisiä, kaupunkikuvaa leimaavia projekteja oli ollut modernien asuintalojen rakentaminen työläisille entisten lutikkalinnojen tilalle. Komeimpia näistä oli Karl-Marx-Hof-niminen linnamainen rakennuskompleksi, edelleenkin huomattava arkkitehtoninen nähtävyys, joka taistelujen kuluessa hieman vaurioitui tykkitulessa.)

Mutta oliko austrofasismi fasismia vai jotain muuta? Tätä pohtii Sebastian Majstorovic englanninkielisessä kirjoitelmassa, joka perustuu hänen graduunsa eikä sisällä uutta syvällistä perustutkimusta mutta mukavasti tiivistää tähänastisen keskustelun. Ongelmana on mm. se, että fasismia on käytetty sekä endonyyminä (omana nimityksenä: ”oikeaa” fasismia on vain se, mikä itse nimittää itseään fasismiksi, kuten Mussolinin Italiassa) että poliittisena haukkumasanana (kuten Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä: ”fasisteja” ovat jokseenkin kaikki ne, jotka ovat ”meitä” vastaan) ja lisäksi vielä jonkinlaisena analyyttisena käsitteenä. Tämä viimeksi mainittu käyttötapa perustuu usein vankasti Italian fasismin ja Saksan natsismin esimerkkeihin, ja näistä järjestelmistähän Itävallan austrofasismi poikkesi monessa suhteessa. Molemmat systeemit kuitenkin nousivat samoilta romanttisen nationalismin juurilta.

Siinä, missä Mussolini ja Hitler pyrkivät luomaan jonkinlaisen uuspakanuuteen kallellaan olevan, näyttävän ja kokonaisvaltaisen korvikeuskonnon, jonka suhde mahtavaan katoliseen kirkkoon oli jännitteinen ja ristiriitainen, Itävallan austrofasismi istui tiukasti katolisen kirkon helmassa hyväksyen sen opit ja tukien sen hierarkiaa, siinä määrin, että sitä on nimitetty myös ”klerikofasismiksi”. Austrofasismi ei halunnut luoda uutta maailmaa ja teräksisin silmin tulevaisuuteen katsovaa uutta ihmistä; Dollfußin ja hänen seuraajansa Schuschniggin Itävalta oli ihannoituun menneisyyteen palaava, taloudellisestikin eristäytyvä ja omavaraisuutta tavoitteleva järjestelmä, jossa oli ”säätyjä” ja ”kiltoja” (toden totta, ammattiyhdistysten sijasta) ja joka ei yrittänytkään laajentua rajojensa ulkopuolelle. Väkivallan käyttö oli kohtuullisempaa kuin isovelimaassa: Itävallan Ständestaat tosin otti sisällissodan aikana käyttöön kuolemanrangaistuksen, ja järjestelmän vastustajat, niin sosiaalidemokraatit ja kommunistit kuin natsitkin, istuivat vankilassa tai ”pidätysleireillä” (Anhaltelager), mutta tuhoamisleirejä ei rakennettu. Ei myöskään virallisesti syrjitty tai vainottu juutalaisia, vaikka perinteinen antisemitismi oli valtarakenteissa epävirallisesti läsnä.

Tyylin ja ihanteiden puolesta yhtymäkohtia italialaisiin ja saksalaisiin aateveljiin kyllä löytyi. Aatekasvatus aloitettiin jo kouluista (joihin palautettiin pakollinen uskonnonopetus) ja kansallisesta lasten- ja nuorisojärjestöstä Österreichisches Jungvolk. Virkamiesten ja yliopistojen opettajien ideologista soveltuvuutta syynättiin tarkasti. Tyttöjen koulunkäyntiä vaikeutettiin ja naisia pyrittiin ohjaamaan vaimon ja kotiäidin kutsumukseen. Koko yhteiskunnasta pyrittiin hävittämään ”luokkataistelu” ja korvaamaan se korporatiivisella järjestelmällä, jossa kaikki tietävät paikkansa ja arvostavat omaa asemaansa hierarkiassa. Yhteishenkeä rakennettiin myös näyttävällä symboliikalla. Tässä kuvassa (Itävallan kansalliskirjaston aineistoa Majstorovicin artikkelista) ”Isänmaallinen rintama” (Vaterländische Front), yhteiskunnan eri kerroksia yhdistävä kansalaisten kattojärjestö pitää Wienissä vuonna 1936 yleisötilaisuutta, jossa lavaa ja lippuja koristaa järjestelmän symboli Kruckenkreuz.

Dollfuß ei ehtinyt kauan hallita alulle panemaansa järjestelmää. Heinäkuussa 1934 kansallissosialistit yrittivät kaapata vallan ja miehittivät liittokanslerin viraston. Otto Planetta -niminen wieniläinen natsi tovereineen ampui pakoon yrittävää Dollfußia, joka kuoli verenvuotoon, koska vallattuun rakennukseen ei päästetty lääkintähenkilökuntaa. (Planetta tuomittiin sittemmin kuolemaan, ja myöhemmin natsit tekivät hänestä kansallissankarin.) Vallankaappausyritys tukahtui, koska muut hallituksen jäsenet pääsivät pakoon ja armeija pysyi uskollisena heille. Dollfußin jälkeen liittokansleriksi nousi Kurt Schuschnigg, joka onnistui vielä muutaman vuoden ajan sinnittelemään nousevan natsi-Saksan painetta vastaan. Jo näiden vuosien aikana Dollfußin ympärille rakennettiin kansallinen kultti, alkaen “Dollfuß-laulusta”, jonka toista säettä (ein Toter führt uns an, ’kuollut mies meitä johdattaa’) on itävaltalaisessa julkisuudessa sittemminkin siteerattu esimerkiksi Jörg Haiderin kuoltua. Ja tietenkin Dollfuß, kuten koko Itävalta, on haluttu esittää “Hitlerin ensimmäisenä uhrina”, niin kuin myös Dollfußin tyttären isästään kirjoittama elämäkertateos on otsikoitu.

Dollfußin jälkimaineesta on viime vuosikymmeninä aina silloin tällöin kiistelty. Sodan jälkeenkin häntä on ylistetty pelottomaksi ja vilpittömäksi vakaumuksen mieheksi, joka – niin kuin pitkän linjan eurooppalainen konservatiivipoliitikko ja kirjailija Otto (von) Habsburg-Lothringen, Itävalta-Unkarin viimeisen keisari-kuninkaan poika, vuonna 2008 totesi – ainoana Euroopan valtion kanslerina kaatui taistelussa Hitleriä vastaan. Dollfuß-elämäkerturi Gudula Walterskirchen muistuttaa myös, että ”työläisten murhaajaksi” haukuttu Dollfuß taisteli maaseudun työväestön sosiaaliturvan puolesta. Monipuoluejärjestelmän ja demokratian instituutioiden lakkauttaminen alkaa kuitenkin olla liian raskas synti, enemmänkin kuin ”dramaattinen virhe”, niin kuin Wolfgang Schüssel, vuosituhannen alun liittokansleri ja ÖVP:n pitkäaikainen johtohahmo, aikoinaan parlamentin lakkauttamista luonnehti.

Erityisesti ÖVP:lle, Dollfußin kristillis-sosiaalisen puolueen perilliselle, austrofasismin perustajan muisto ja sen vaaliminen on ollut kuuma peruna. Vielä 1998 puolueen keskeinen vaikuttaja, Ala-Itävallan pitkäaikainen maaherra Erwin Pröll lausui Texingtalin Dollfuß-museon avajaisissa, että Dollfuß ei tosin ollut demokraatti ”mutta ei varmasti myöskään fasistinen diktaattori vaan kiistämättä suuri ja urhoollinen isänmaanystävä epätoivoisessa puolustustaistelussa kansallissosialismia vastaan”.Tällä vuosituhannella useammat puolueen edustajat ovat joutuneet ottamaan asiaan kriittisemmin kantaa, ei vain tämän museon johdosta (jota historiantutkija Lucile Dreidemy kymmenen vuotta sitten nimitti ”kotiseutumuseon ja pyhiinvaelluspaikan sekoitukseksi”). Vuonna 2009 syntyi kohu Dollfußin muotokuvasta, joka siihen saakka oli ollut esillä ÖVP:n tiloissa parlamenttirakennuksessa (tuolloin ilmestyneen Die Presse -lehden jutun mukaan puolueessa ei edes osattu tarkemmin kertoa, milloin ja miksi muotokuva oli sinne ilmestynyt). Vuonna 2017 ÖVP:sta ilmoitettiin, että puolueen parlamenttiryhmän siirtyessä väistötiloihin (parlamenttitalossa on edelleenkin käynnissä peruskorjaus) osa sen tiloissa esillä olleista taideteoksista luovutetaan pitkäaikaiseksi lainaksi Ala-Itävallan osavaltion museolle. Uusimpien tietojen mukaan Dollfußin muotokuva on sielläkin siirretty varastoon.

Viimeisen sanan saakoon kontrast.at-sivuston tuoreessa jutussa siteerattu politiikantutkija Emmerich Tálos. Hänen mielestään Dollfußin rakentama järjestelmä ei ollut vain ”kansleridiktatuuri”, niin kuin sitä nyttemmin ovat ÖVP:n johtajat nimittäneet, vaan sitä pitäisi sanoa suoraan fasistiseksi, koska siinä oli selvästi fasistisia piirteitä: olemassa olevien puolueiden syrjäyttäminen ja korvaaminen uudella monopoliorganisaatiolla (”Isänmaallinen rintama”), poliittisen estetiikan ilmentymät (johtajakultti, massiiviset yleisötilaisuudet), fanaattinen sosialisminvastaisuus sekä parlamentarismin torjuminen. Tálosin mukaan ÖVP:lla on vielä tekemistä menneisyytensä ja Dollfußin jälkimaineen hoidon selvittelemisessä.

Ja kyllä Dollfußin tarinaan kannattaisi tutustua muuallakin. Ihan vain siksi, että voitaisiin yrittää pohtia, mitä se ”fasismi” oikein on ja miten siitä voi järkevästi puhua. Siitä puhumattakaan, että Itävallan historiasta olisi hyvä tuntea muutakin kuin se Sound of Music -versio.


Raunioiden unohdettu isäntä

23 marraskuun, 2021

Petőfiszállás, kahdesta entisestä pitäjästä, Ferencszállásista ja Szentkútista, yhdistetty ja kansallisrunoilijan mukaan nimetty pieni paikkakunta rautatieseisakkeineen, sijaitsee eteläisessä Unkarissa Szegedin ja Kecskemétin välillä. Sinne on 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjan tl.dr toimittaja Zsolt Sarkadi vaeltanut etsimään ”kartanoa” (kúria), jota paikalliset nimittivät suorastaan ”linnaksi” (kastély). Kahdeksanhuoneinen entinen komea päärakennus rappeutuu unohdettuna pöpelikön keskellä, joka aikoinaan oli hoidettu puisto jalopuineen ja tenniskenttineen.

1920- ja 1930-luvuilla, vielä sodan aikanakin, talossa vieraili mahtimiehiä Unkarista ja ulkomailta, Belgiasta, Ranskasta, Saksasta, myös Virosta ja Suomesta, kertoo artikkelissaan Zsolt Sarkadi. (Virolaisten ja suomalaisten vierailut lienevät liittyneet Horthyn Unkarin aktiiviseen heimosuhdepolitiikkaan. Tarkempaa tietoa en ole vielä onnistunut löytämään; Kansalliskirjaston aineistoon digitoiduista suomalaisista sanomalehdistä ei talon isännän nimeä löydy.) Huhtikuussa 1944 siellä tehtiin saksalaisten arvovieraiden kanssa kohtalokas päätös, jonka toteuttamisesta suuren vastuun kantoi talon isäntä, sisäministeriön valtiosihteeri László Endre. Tämä mies, joka – kuten syyttäjä joulukuussa 1945 sanoi – ”vei koko Unkarin kansan ja yhteiskunnan mukanaan syytettyjen penkille”, on jäänyt unohduksiin lähes yhtä lailla kuin hänen villiintyneen puiston peittämä kotinsakin.

László Endre syntyi vuoden 1895 ensimmäisenä päivänä ellei kulta- niin ainakin hopealusikka suussa. Perhe ei kuulunut suurmaanomistaja-aristokratiaan vaan pikkuaateliin, josta Unkarissa on tapana käyttää unkarilaisittain kirjoitettua englantilaista sanaa dzsentri. Isä Zsigmond Endre omisti kuitenkin yli sadan hehtaarin tilukset, joista oli kehittänyt modernin ja hyvin tuottavan mallitilan, ja nautti paikkakunnalla suurta arvostusta. László-poika suoritti säädynmukaiset lakitieteen opinnot, jotka ensimmäinen maailmansota tosin keskeytti, ja ryhtyi sodan jälkeen säädynmukaiselle virkamiesuralle. Lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan ajan hän vietti hiljaiseloa kotikartanossaan. Kommunistivallan kukistumisen jälkeen Endre osallistui ns. valkoiseen terroriin eli järjestyksenpalautus- ja kostotoimiin. Hän oli monien kaltaistensa lailla vankasti vakuuttunut siitä, että sekä kaksoismonarkian romahdus että Neuvostotasavallan punainen terrori olivat nimenomaisesti juutalaisten syytä.

Zsigmond-isänsä rinnalla László Endre pääsi nopeasti Unkarin uuden johtajan, valtionhoitaja-amiraali Horthyn lähipiiriin. Vuonna 1923 hän sai vitézin arvonimen (vitézit eli ‘urhot’ olivat Horthyn perustama eräänlainen uuden ajan aatelisto) ja hyvän viran. Főszolgabíró, joka joskus käännetään ‘nimismieheksi‘, oli kaupunkitasolla paikallishallinnon ja oikeuslaitoksen keskeinen vallankäyttäjä. Tässä tehtävässä Endre kunnostautui suorastaan esimerkillisesti, koska ei ollut ainoastaan taitava ja ahkera vaan myös, toisin kuin useimmat aikalaiskollegansa, lahjomaton ja korruptoitumaton. Häntä ei ohjannut raha vaan aate, ”kristillis-kansallinen” ideologia ja etenkin siihen kuuluva antisemitismi. Aikalaislähteiden mukaan Endre toteutti uutterasti ns. byrokraattista antisemitismiä eli juutalaisten kiusaamista. Sarkadi kertoo:

Újság- ja Est-lehdille raportoineen Jenő Lévain mukaan Endre sakotti esimerkiksi isaszegiläistä virvoitusjuomatehtailijaa Ignác Lőwyä, koska tämän hyllyillä oli pölyä ja joissakin pulloissa etiketit eivät olleet asianmukaiset, ravintoloitsija Géza Haasia, koska hänen vaa’assaan “oli gramman verran heittoa”, sekatavarakauppias Lajos Glückiä, koska ”tietyt elintarvikkeet eivät olleet harsolla peitettyinä” ”eikä hintoja ollut merkitty joka pakkaukseen, vain koottu taululle”, sekatavarakauppias Vilmos Ádleria, koska ”tiski ei ollut hangattu puhtaaksi”, ”lattialla oli jalanjälkiä” ja ”liikehuoneiston nurkassa seisoi roskaämpäri”, leipuri Sámuel Steineria, koska hänellä ei ollut kärpäsverkkoa omassa ruokasalissaan ja hänen 500 kilon vaakansa näytti 70 grammaa vikaan. Kistarcsalainen rouva Sonnenschein puolestaan joutui putkaan useammaksi päiväksi, koska oli laiduntanut hanhiaan kielletyssä paikassa.

Virkatyönsä ohella László Endre edisti poliittista uraansa ja loi suhteita aateveljiinsä sekä kotimaassa että ulkomailla, Mussolinia ja Hitleriä myöten. Aktiivinen antisemitismi loi hänelle mainetta tietyissä piireissä, ja 1930-luvulla hän itse julkaisi useita mielipidekirjoituksia, joissa muun muassa ehdotti kiertelevien mustalaisten sulkemista työleireihin ja sterilisoimista. Juutalaiset taas tulisi Endren mielestä poistaa Unkarista kokonaan ja siirtää jonnekin, Palestiinaan, Madagaskariin tai kenties Siperiaan, missä he voisivat muodostaa kokonaan oman yhteiskuntansa, jossa täyttäisivät kaikkia tehtäviä, ja siten torjuisivat niskoiltaan sen ”tällä hetkellä täysin oikeutetun syytteen, että he ovat loisrotu, joka pystyy säilymään hengissä vain imemällä elinvoimaa toisilta roduilta ja niiden työstä”.

Nämä näkemykset eivät tuolloin olleet harvinaisia vaan lähes valtavirtaa: melkoinen osa unkarilaisista pohti ns. juutalaiskysymystä ja uskoi, että juutalaisia oli Unkarissa liikaa ja heillä liikaa vaikutusvaltaa. Jonkinlainen herrasmiesantisemitismi oli Unkarissa laajalti vallalla korkeimpia johtoportaita, itseään amiraali Horthya myöten, ja myös byrokraattinen juutalaisten kiusaaminen oli normaalia. Endre oli kuitenkin näkemyksissään niin äänekäs ja jyrkkä, että jopa Horthyn Unkarissakin sitä hieman paheksuttiin, sisäministeriöstä heristeltiin sormea, ja Endre joutui lopulta luopumaan virastaan ja siirtymään politiikkaan. Poliittiseksi kodiksi löytyi Unkarin kansallissosialistinen puolue, jonka johtaja Ferenc Szálasi sodan lopulla, natsimiehityksen aikaan nousi Unkarin Quislingiksi. Mutta eipä riennetä tapahtumien edelle.

László Endren onni kääntyi pian jälleen, kun tuolloinen pääministeri Kálmán Darányi päätti yrittää ”kesyttää” kansallissosialistit suopeammiksi hallitusta kohtaan nimittämällä heidän johtomiehiään tärkeisiin tehtäviin. Vuonna 1938 Endrestä tuli Unkarin suurimman ja keskeisimmän, Pest-Pilis-Solt-Kiskunin läänin ali-išpaani eli maaherra, korkeimman toimeenpanovallan käyttäjä. Tässä tehtävässä hän pääsi näkyvästi myös edistämään aatteitaan ja toteuttamaan vuosina 1938–42 säädettyjä juutalaislakeja, joilla Unkarin juutalaisilta – vaikka heitä ei vielä fyysisesti hätyytettykään – vähitellen riistettiin oikeudet ja omaisuus. Kun Endrestä vuonna 1944 lopulta tuli ”Unkarin juutalaisten pyöveli”, tämä ei ollut mikään yllätys vaan luontevaa jatkoa hänen toiminnalleen, ja jo kaksikymmentä vuotta kaikille olisi pitänyt olla selvää, mihin tämä mies pyrkisi.

Maaliskuussa 1944 saksalaiset länteen päin ”strategisesti vetäytyvän” itärintamansa turvaamiseksi miehittivät Unkarin. Miehitys oli nopea ja kivuton, Unkarin armeijaa ja hallintoa ei hajotettu eikä rajoja avattu, valtionhoitaja Horthy sai jäädä paikoilleen mutta joutui nimittämään entisen Saksan-lähettilään Sztójayn johtaman saksalaismielisen hallituksen, jonka sisäministeriö saksalaisten vaatimuksesta annettiin äärioikeistolaisten käsiin. Hallintokokemusta taas ei näistä monellakaan ollut, joten László Endre sai tärkeän valtiosihteerin tehtävän, erityisenä osaamisalueenaan ”juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet”. Ja nyt seuraa kammottavia tilastoja, jokaisen numeron takana yhtä monta oikeaa ihmiskohtaloa:

Unkarissa eli alkuvuodesta 1944 ehkä 760–780 000 juutalaista, Saksan vallassa olevan Euroopan suurin jokseenkin ehjänä säilynyt juutalaisyhteisö. Muutamia kymmeniä tuhansia oli tosin kuollut työpalvelussa rintamalla tai Kamenets-Podolskin ”muukalaispoliisitoimen” yhteydessä, mutta toisaalta Unkariin oli muualta Itä-Euroopasta saapunut juutalaisia pakolaisia. Toukokuusta heinäkuuhun 1944 Unkarista kyyditettiin 437 402 juutalaista, joista suuri osa menehtyi Auschwitzin kuolemanleirillä. Tätä operaatiota ohjaavalla Adolf Eichmannilla oli alaisinaan 150–200 saksalaista, mukaan lukien autonkuljettajat, sotilaspalvelijat ja toimistohenkilökunta. Suurimman osan kyyditysten yhteydessä tehtävästä ns. likaisesta työstä hoitivat siis unkarilaiset santarmit, poliisit ja virkamiehet László Endren komennossa. Operaatio oli lajissaan Euroopan ja Kolmannen valtakunnan historian ylivoimaisesti massiivisin ja tehokkain. Se oli myös Auschwitzin historian suurin logistinen haaste: leirillä surmattiin jopa 9000 ihmistä päivässä. Auschwitzin uhreista kaikkiaan noin kolmasosa oli Unkarin kansalaisia.

Eichmann ja Endre kohtasivat ensi kerran maaliskuun lopulla 1944; sympatia oli molemminpuolinen, ja miesten välille syntyi ystävyys ja tehokas työtoveruus. Huhtikuun alussa operaation aikataulusta oli jo sovittu. Eichmannin ehdotuksen mukaisesti (Endre olisi esittänyt päinvastaista järjestystä) ensin kyyditettäisiin maaseudun, sitten pääkaupungin juutalaiset. Eri puolilla Unkaria perustettiin – usein tiilitehtaisiin tms. sopivasti kaupungin laidalla ja rautatien lähistöllä sijaitseviin rakennuksiin – juutalaisleirejä tai ghettoja, joihin kesäkuun alkuun mennessä oli kerätty yli 400 000 ihmistä. Virallisten ilmoitusten mukaan juutalaiset vietäisiin ”työhön”, ja lapset ja vanhukset otettaisiin mukaan vain, ”jotta perheet saisivat olla yhdessä”.

Lopullinen päätös logistisesti vaativasta operaatiosta syntyi 22. huhtikuuta Endren nykyisessä rauniokartanossa Szentkútissa, missä illalla asian kunniaksi juhlamaljoja kallistelivat Unkarin sisäministeriön koko johto sekä Eichmann lähimpine työtovereineen. Kyyditysten päämääräksi valikoitui Auschwitz, ainoa vielä toiminnassa oleva ja riittävän kaukana rintamasta sijaitseva suuri tuhoamisleiri. Endre ja Eichmann laativat yksityiskohtaisen aikataulun ja ohjelman, jota jouduttiin vielä vauhdittamaan, sillä täyteen ahdetuissa ghetoissa olot kävivät sietämättömiksi ja kulkutaudit alkoivat levitä. Toukokuun 15:ntena ensimmäiset junat lähtivät liikkeelle, kussakin 47 vaunua ja noin 3000 epäinhimillisen ahtaasti pakattua, usein jo lähtiessään huonokuntoista ja kärsinyttä ihmistä.

Kesäkuun 21:ntenä Endre raportoi ylpeänä ministerineuvoston istunnossa, miten ”maamme puhdistetuissa osissa” tunnelma on kuin ”vuosituhantinen painajainen olisi hellittänyt” ja ”kirvoista puhdistetussa puussa käynnistynyt voimakas, terve verenkierto”. Poissa ovat mustan pörssin kauppiaat ja koronkiskurit, Endre väittää, poissa propaganda ja pelottelu, poissa kylänraiteilta päät yhdessä kuiskuttelevat ja kristittyjä häijysti pälyilevät juutalaisjoukkiot, enää eivät ahneet juutalaiset asianajajat pyöritä ”siviilioikeusjuttujen tulvaa”, enää ei sabotoida eikä piilotella neuvostodesantteja, jopa ”tyypilliset intellektuelli-juutalaiset rikokset” (???) ovat lakanneet… Tämä puhdistumisprosessi jäi kuitenkin kesken.

Kun olisi tullut Budapestin juutalaisten vuoro, valtionhoitaja Horthy pysäytti kuljetukset 6. heinäkuuta. Syynä tähän oli luultavasti sekä ulkopuolinen painostus ja tulevien voittajavaltioiden koston pelko että sisäinen laskelmointi: on arveltu Horthyn pelänneen, että natsimieliset hallintovirkamiehet (kuten Endre) käyttäisivät pääkaupunkiin kyydityksiä hoitamaan tulevia santarmijoukkoja hyväkseen ja tekisivät vallankaappauksen. Ainakaan keskitysleirikuljetuksia ei pysäytetty siksi, että Unkarin johto olisi nyt vasta saanut tietää, mikä Unkarin juutalaisia määränpäässä odotti. Lukuisat unkarilaiset historioitsijat ovat selvitelleet tätä kysymystä ja osoittaneet, että Horthy ja korkeat virkamiehet – myös László Endre – olivat jo aikoja sitten eri lähteistä saaneet tarkkoja tietoja siitä, miten ”lopullista ratkaisua” toteutettiin. Ei myöskään pidä paikkaansa se selitys, jota Endre vielä tuomiota odottaessaan yritti esittää puolustuksekseen: ellei juutalaisia olisi kyyditetty, saksalaiset olisivat tehneet saman ja paljon julmemmin.

Natsien miehittämissä tai asevelimaissa ”juutalaiskysymys” sai monenlaisia ”ratkaisuja”. Miehitetty Tanska onnistui pelastamaan suurimman osan juutalaisista kansalaisistaan, ja aseveli-Suomen pieni juutalaisyhteisö välttyi vainoilta täysin. Romaniassa taas – missä kansanomaisella antisemitismillä oli jokseenkin yhtä vahvat juuret kuin Unkarissakin – diktaattori Antonescun armeija murhasi miehitettyjen alueiden juutalaisia joukoittain, ja elokuussa 1942 valmisteltiin jo Romanian juutalaisten kyydittämistä Belzecin kuolemanleirille. Tämä hanke kuitenkin pysäytettiin, kun Romanian johto tajusi saksalaisten sotaonnen kääntyneen ja alkoi pelätä voittajien kostotoimia. Saksalaiset kiukuttelivat jonkin aikaa, mutta lopulta Romanialle ei koitunut aseveljien taholta mitään hankaluuksia. Liittolaissuhteista tai miehityksestä huolimatta Unkarinkaan juutalaisten kohtalo ei olisi ollut kiveen kirjoitettu.

Elokuussa 1944 Horthy – saksalaisten puuttumatta asiaan! – erotti pääministeri Sztójayn ja nimitti pääministeriksi Géza Lakatosin, jonka tehtävänä (kuten liian pian tuli julki) oli valmistella Unkarin yritys irtautua sodasta ja hypätä Saksan kelkasta. Tässä vaiheessa László Endre pyysi eroa ja matkusti kotikartanoonsa Szentkútiin, minne koko perhe oli kokoontunut juhlimaan isä-Zsigmondin ja hänen Mária-vaimonsa hääpäivää. Kotiin palasi myös László Endren poika Zsiga (suvun pitkän perinteen mukaan esikoispojat saivat joka toisessa sukupolvessa nimekseen Zsigmond, joka toisessa László), joka oli taistellut vapaaehtoisena Suomen rintamalla. Juhlien jälkeen kodille piti jättää hyvästit. Puna-armeijan lähestyessä perhe pakkasi arvoesineet, hautasi hopeat kartanon puutarhaan ja muutti evakkoon Unkarin länsirajalle Kőszegin seudulle. Siellä vanha Zsigmond Endre eräänä aamuna meni majapaikan puutarhaan ja ampui itsensä. Jäähyväiskirjeessään hän selitti, ettei pahenevan sairautensa takia enää halunnut olla taakaksi perheelleen.

Zsigmond Endre haudattiin 15. lokakuuta 1944, ja samana päivänä Horthyn Unkari yritti irrottautua sodasta. Yritys epäonnistui komeasti: saksalaiset miehittivät Budapestin strategiset kohteet ja nostivat valtaan, ”kansakunnanjohtajaksi” (nemzetvezető) kansallissosialistipuolueen johtajan Ferenc Szálasin. László Endre lähti Zsiga-poikansa kanssa oitis Budapestiin ja ilmoittautui taas hallituksen palvelukseen. Hänet nimitettiin sotatoimialueiden siviilihallintokomissaariksi huolehtimaan muun muassa puna-armeijaa pakenevien evakuoimisesta. Niinpä hän ei enää ehtinyt avustamaan ystäväänsä Eichmannia juutalaisten kyydittämisessä.

Saksalaiset nimittäin vaativat edelleenkin Unkarista juutalaisia, ei enää niinkään kuolemanleireissä tuhottaviksi (Auschwitzinkin toiminta alkoi jo yskiä rintaman lähestyessä) kuin työvoimaksi sotateollisuudelle ja viimeisiin epätoivoisiin linnoitustöihin. Enää ei ollut käytettävissä juniakaan, vaan 50–60 000 juutalaista lähetettiin jalan, surkeissa oloissa ja ilman kunnon huoltoa, kuolemanmarssille länttä kohti. Tämän jälkeen Szálasin hallitus kuitenkin alkoi vastustella. Juutalaisista kyllä haluttiin päästä eroon, mutta tässä tilanteessa, kuten ulkoministeri, paroni Gábor Kemény asian ilmaisi, Unkarilla ei ollut varaa menettää neljää miljoonaa miestyötuntia päivässä. Näin syntyi outo tilanne: Sztójayn hallitus oli halunnut taloudellisissa ja sotilaallisissa kysymyksissä vetää itsenäisempää linjaa ja siksi auliisti suostunut saksalaisten vaatimuksiin ”juutalaiskysymyksen” suhteen, Szálasi taas oli paljon valmiimpi sotilaalliseen ja taloudelliseen yhteistyöhön saksalaisten kanssa mutta halusi hoitaa ”juutalaiskysymyksen” omalla tavallaan. Siten Szálasi ja hänen ”nuoliristiläisensä”, kaikista terroriteoistaan huolimatta, tulivat edistäneeksi natsien ”lopullista ratkaisua” paljon vähemmän kuin Sztójayn hallituksen konservatiiviset herrasmiehet.

Szálasin hallituksen päivät olivat luetut. Huhtikuun alussa 1945 koko Unkari oli jo neuvostoarmeijan hallinnassa. László Endre puolisoineen ehti pakoon Itävallan puolelle Salzburgin alueella sijaitsevaan Altenmarktiin asti. Siellä hänet pidättivät heinäkuun alussa amerikkalaiset ja luovuttivat lokakuussa Unkariin yhdessä muiden unkarilaisten sotarikollisten kanssa. Joulukuussa 1945 Endre kahden työtoverinsa, sisäministeri Jarossin ja valtiosihteeri Bakyn kanssa, istui syytettyjen penkillä Budapestin Musiikkiakatemian suuressa, lämmittämättömässä juhlasalissa. Hän kiisti syyllisyytensä loppuun saakka ja korosti vielä viimeisessä puheenvuorossaankin toimineensa vain demokratian periaatteiden mukaisesti, kansan enemmistön tahtoa toteuttaen. László Endre tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin yhdessä Bakyn kanssa 29. maaliskuuta 1946.

Szentkútin rauniokartanon luona ei mikään muistomerkki tai taulu muistuta talon entisistä asukkaista ja heidän osuudestaan Unkarin historian synkimpään lukuun. Vain kartanon lähistöllä sijaitsevan, Pyhän erakko Paavalin sääntökunnan – tätä munkkiveljestöä Endren suku oli erityisesti tukenut – ylläpitämän kappelin luokse on pystytetty kivi ”ikuiseksi muistoksi”, Zsigmond Endren ja hänen Mária-vaimonsa sadannen hääpäivän johdosta 1993. László Endren sisaret Ilona, Mária, Etelka, Szidónia ja Márta kuolivat kaikki vieraalla maalla, Saksassa tai Amerikassa, poika, Suomen-kävijä Zsiga, päätyi äitinsä kanssa Argentiinaan. Muistokiven tekstissä lapsenlapset kertovat tuoneensa ympäri maailmaa sijaitsevilta haudoilta kotimaahan kukan ja kourallisen multaa.

Ja miksi olen pannut tuntikaupalla aikaani tämän pitkän, siis alun perin todella pitkän, artikkelin referoimiseen? Siksi, että minua todella hämmensi se, miten sentään jonkin verran Unkarin historiaa harrastaneena ihmisenä olen voinut tähän asti olla törmäämättä László Endren tarinaan, semminkin kun perheen historiaan kuuluu mielenkiintoinen Suomi-kytkös. Eichmannin rooli holokaustin toimeenpanijana tunnetaan kautta maailman melkein jokaisesta natsismin jälkipyykkiä sivuavasta elokuvasta, ja Szálasi nuoliristiläisineen on helppo nostaa esiin kammottavana pikkuhitlerinä. László Endre taas, vaikka hänen tarinaansa ei varsinaisesti salailla tai peitellä, jää sovinnolla kulisseihin harmaana, asiallisena hallintomiehenä, joka teki vain työtään ja toteutti demokraattisesti enemmistön poliittista tahtoa.

Tämä sopii Unkarin hallituksen historiapolitiikkaan, jossa syyllisyys Unkarin juutalaisten joukkomurhista työnnetään mahdollisimman paljolti saksalaisten ja, sikäli kuin tämä ei onnistu, Szálasin nuoliristiläisten niskoille. Ikään kuin tavallisista, siivoista ja kunnollisista ihmisistä, jopa – kuten László Endren oikeudenkäynnissä syyttäjä muistutti – neljätoistavuotiaista pojanklopeista, ei millään, missään oloissa voisi tulla murhaajia, ikään kuin pahuus ja syyllisyys olisi jossain myyttisessä ”ääripäässä”, kaukana kaukana meistä hyvistä ihmisistä, turvallisen matkan päässä.

***

Päivitys: Tunnuksilla ja paremmalla hakurutiinilla varustetulta kollegalta sain tämän jutun, jonka Uusi Suomi oli julkaissut 23.10.1942. László Endre (muuten taaskin malliesimerkki siitä, miten vaikeaa on ulkomaalaisten hahmottaa ah niin tavallisia unkarilaisia miehennimiä, joissa sukunimenä on tavallinen etunimi, tyyliin ”Lassi Antero” – kumpi olikaan kumpi?) ei vain isännöinyt suomalaisvieraita vaan myös vieraili Suomessa tapaamassa sankaripoikaansa, joka oli ehtinyt haavoittuakin. Juutalaislakien toimeenpanosta ei jutussa kerrota, sitä vastoin kehutaan Unkarin sosiaalipolitiikkaa ja etenkin lapsiperheiden tukemista…


Pistä pirua!

18 syyskuun, 2021

Tämä tässä, suopeat lukijani, on muinainen neularasia, joka löydettiin Jánoshida-nimisestä keskisen Unkarin kylästä 1930-luvulla.

Löytöä on siis tutkittu jo melkein sata vuotta, ja se on ilmeisen kiistattomasti ajoitettu 600- tai 700-luvulle, aikaan, joka Unkarin esihistorian tutkimuksessa tunnetaan nimellä avar kor, avaariaika. ”Avaareiksi” nimitetty, ilmeisesti idän aroilta saapunut kansa hallitsi etenkin 500–600-luvuilla suunnilleen nykyisen Unkarin ja Romanian alueita silloisen Bysantin imperiumin rajan pohjoispuolella, ja lähes kaikki, mitä heistä tiedetään, on peräisin bysanttilaisesta historiankirjoituksesta.

Avaareista on aiheen johtava asiantuntija, itävaltalainen historiantutkija Walter Pohl kirjoittanut paksun kirjan, joka on iät ja ajat loikonut yöpöydälläni odottamassa, että sen sisältö ilmojen teitä imeytyisi aivoihini. Tai olenhan sitä kyllä lueskellutkin, mutta äkkinäinen uupuu hyvin nopeasti bysanttilaisten kronikoitsijoiden kertomuksiin oudonnimisistä hallitsijoista ja kummallisista kansoista. Tässä onkin yksi jutun ydinkohdista: avaarit, kuten monet muutkin kansainvaellusten ajan vaeltavat kansat, olivat luultavasti pikemminkin poliittinen kuin etninen tai kielellinen ryhmä. Tämmöisiä kansoja ei yhdistänyt kieli eikä etnisyys (eikä tietenkään varsinkaan mikään alue tai kotiseutu) vaan johtajan arvovalta ja siihen liittyvä, veriveljeysliitoilla ja heimojen tai sukujen dynastisilla naimakaupoilla vahvistettu symbolinen ”sukulaisuus”. Ne syntyivät usein valtataistelujen kautta, lohkeamalla jostakin aiemmasta mahtavasta heimoryhmittymästä, ja tässä yhteydessä ne ottivat itselleen uuden nimen, joka saattoi olla perintöä joltakin aivan toiselta ”kansalta”. Siispä noiden aikojen historialähteissä ”kansojen” nimet vaihtuvat villisti, nousevat esiin ja katoavat.

Myös avaarit haihtuvat historian hämäriin jo ennen unkarilaisten maahantuloa, kun heidän valtakuntansa 700-luvun lopulla valloitetaan lopullisesti: lännestä vyöryvät Kaarle Suuri ja hänen seuraajansa, idästä bulgaarien nouseva mahti. Sitten saapuvat idästä unkarilaiset, ja alueen poliittiset kuviot menevät jälleen kerran uusiksi. Avaareista jää jäljelle noita yllä mainittuja sekavia kertomuksia oudonnimisistä hallitsijoista, joiden kanssa Bysantin valtiaat sotivat tai neuvottelivat, sekä hautalöytöjä, joiden perusteella avaarien on ajateltu todellakin olleen alkuaan Aasian aroilta peräisin. Ei kuitenkaan tiedetä, olivatko he etnisesti mitenkään yhtenäinen ryhmä – erittäin luultavasti eivät – eikä varsinkaan, mitä kieltä tai kieliä he puhuivat. (Mahdollista on, että ennen lopullista katoamistaan Pannonian tasankojen avaarit olisivat jo menettäneet alkuperäiset kielensä, mitä ne sitten olivatkin, ja kielellisesti sulautuneet alueen slaaveihin.) Heidän nimensä on samanlainen kuin Kaukasian avaareilla, nah-dagestanilaiseen kieliryhmään kuuluvaa kieltä puhuvalla kansalla, mutta tämä on erittäin luultavasti silkkaa sattumaa.

Avaarien kielestä tai kielistä, niin kuin useimmista muistakaan tuon ajan lukemattomien ”pakanakansojen” kielimuodoista, ei siis ole säilynyt kirjallisia muistomerkkejä. On kuitenkin mahdollista, että he (tai jokin pieni asiantuntijaryhmä heidän keskuudessaan) hallitsivat jonkinlaisen ns. riimukirjoituksen, jollaisia tuohon aikaan oli sekä turkkilais- että germaanikansoilla ja mahdollisesti myös unkarilaisten esi-isillä. Näille kirjoitusjärjestelmille tyypillistä on, että niillä ei laadittu ”kirjallisuutta” (näiden kansojen runot, tarut, kertomukset ja muu kielellinen perinne välittyivät suullisessa muodossa) vaan lyhyitä usein seremoniallisia tai maagisia tekstejä: nimikointeja, merkintöjä (”Kilroy oli täällä”), muistokirjoituksia, uskonnollisia tai maagisia ”omistuksia”. Ja koska kovaan pintaan raaputettavat merkit pyrkivät koostumaan suorista pysty- ja vinoviivoista, eri riimuaakkostot muistuttavat kovasti toisiaan.

Myös Jánoshidan neularasian kyljessä on tämmöisiä vinoviivoja, joita vuosikymmenten ajan on yritetty tulkita kirjoitusmerkeiksi – vaikka näin puusta katsoen niitä voisi ajatella myös koristekuvioksi. Tulkintaa kuitenkin vaikeuttaa se, että rasia on kovasti kulunut ja mahdollisista kirjaimista osa on muuttunut lukukelvottomiksi tai kenties kulunut kokonaan pois. Ei tiedetä, mitä kirjoitusjärjestelmää nämä merkit edustavat, mihin suuntaan teksti on kulkenut, eikä ennen kaikkea, mitä kieltä se on ollut: jotain avaarien alkuaan puhumista kenties turkkilaissukuisista kielistä, jotain alueen slaavilaista kielimuotoa (jota kenties puhuivat nimenomaan neulojen käyttäjät eli naiset, avaarisoturien alkuasukaspuolisot), vaiko jotain muuta? (Entäpä jos rasiaan olisi yksinkertaisesti raaputettu ihan vain sen omistajan nimi?) Neularasian riipustuksissa onkin vuosikymmenten mittaan nähty hyvin erilaisia siunauksia, toivotuksia tai manauksia.

Nyt sitten unkarilainen tutkija, uutta kansallista historiantutkimusta voimalla (ja huuhaan rajoilla) ajavan Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin ”Klassis-filologisen tutkimuskeskuksen” johtaja Bence Fehér julistaa, että on tehty tieteellinen läpimurto: teksti on unkarin kielen vanhin tunnettu muistomerkki. Aiheesta uutisoi yksityiskohtaisesti ja kriittisesti Telex-uutissivusto, lisäksi toiselta (ja vähemmän kriittiseltä) sivustolta löytyy Fehérin haastattelu. Uuden selityksen mukaan neularasiassa lukisi baszjad izüt. Ensimmäinen sana on turkkilaisperäinen verbi, joka nykyunkarissa tarkoittaa, hm, panemista, mutta alkuperäinen merkitys on voinut olla jotain sellaista kuin ”painaa”, ”lyödä” tai ”kukistaa, voittaa”. Izü taas olisi nimitys jonkinlaiselle pahalle henkiolennolle. Ajatuksena tässä tulkinnassa lienee siis, että neularasia tai sen sisältö tämän manauksen avulla jotenkin maagisesti torjuisi pahantahtoisia uskomusolentoja, eli tekstin voisi kai vapaasti suomentaa ”pistä pirua!”. Valitettavasti vain tämä tulkinta, kuten kaikki muutkin tähän mennessä esitetyt, leijailee ilmassa spekulaation ohuella yläpilvellä.

Telexin jutusta ei löytynyt suoraa linkkiä alkuperäiseen tutkimukseen, jossa merkkejä ja niiden äännearvoja olisi tarkemmin selitetty. (Tämä olisi sikälikin mielenkiintoista, että Bence Fehérillä ei näyttäisi koulutustaustansa puolesta olevan erityistä asiantuntemusta unkarin kielihistorian, turkkilais- tai slaavilaiskielten alalta: hänen alkuperäinen koulutuksensa ja tieteellinen pätevyytensä on klassisen filologian ja latinankielisen epigrafiikan alalta, vaikka hän viime vuosina näyttääkin siirtyneen harrastamaan riimukirjoitusten historiaa.) Sitä vastoin jutussa pohditaan ansiokkaasti sitä poliittista kehikkoa, jossa tämä tulkinta on syntynyt, ja tämä lienee asiassa olennaisinta.

Ajatus siitä, että Unkarin alueella olisi puhuttu unkarin kieltä jo ennen perinteisen käsityksen, kronikkojen ja perimätiedon mukaista unkarilaisten maahantuloa vuonna 896, ei ole uusi. 1960-luvulla arkeologi Gyula László kehitteli ns. kaksinkertaisen maanvaltauksen (kettős honfoglalás) teoriaa, jonka mukaan osa unkarilaisista olisi saapunut alueelle jo parisataa vuotta varhemmin, ns. myöhäisavaarilaiseksi nimitetyn kulttuurin kantajina. Tässä ideassa on se mielenkiintoinen puoli, että se auttaisi ymmärtämään, miten unkarin kieli, jonka puhujat luultavasti edustivat pientä soturieliittiä, onnistui niin tehokkaasti syrjäyttämään alueen muut kielet. Muuten Lászlón teoria ei kuitenkaan ole saanut tieteen valtavirran hyväksyntää.

Rajumpi ajatusmalli on elänyt tieteellisten instituutioiden ulkopuolella jo pitkään ja yrittää nyt ilmeisesti saada jonkinlaista virallista asemaa, kuten taannoisen kaamean ”Pozsonyn taistelu” -animaatioelokuvan yhteydessä nähtiin. Sen mukaan – ja näinhän unkarilaiset ovat keskiajan kronikoitsijoista lähtien uskoneet – unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä, siis vielä yhden, avaareja edeltäneen, idän arojen soturikansan, jonka pelätty päällikkö Attila piti hoviaan nykyisessä Unkarissa 400-luvulla, ja vuoden 896 maahantulo olisi ollut ”paluuta” unkarilaisten vanhoille perintömaille (missä kenties osa unkarilaisista olisi tällä välin koko ajan elellyt). Näin voitaisiin sekä unkarin kielen historiaa että Unkarin unkarilaisen asutuksen jatkuvuutta pidentää edes muutaman sadan vuoden verran. Ja näin jopa jotkut unkarilaiset tieteentekijät voisivat lähteä mukaan – niin kuin arkeologi Csanád Bálint jo vuonna 2003 (!) viiltävästi totesi – ”todellisuudessa lähinnä huvittavaan ’kuka oli täällä ensin?’ -peliin”, jota itäisessä Keski-Euroopassa(kin) on kansallisvaltioita ja kansallisidentiteettejä rakennettaessa pelattu jo pitkään.

Erityisen opettavainen tältä kannalta on Gondola-sivuston haastattelun kohta, jossa myötämielinen haastattelija lähtee tutuille syntipukki-salaliittolinjoille. Nyt päästään myös innolla viittaamaan ns. dakoromaaniseen jatkuvuusteoriaan eli romanialaisten nationalistien hellimään (ja todellakin tieteellisesti hieman kyseenalaiseen) ajatukseen, jonka mukaan romanialaiset, heidän kielensä ja identiteettinsä polveutuvat suoraan muinaisista roomalaisista, joihin entisen Daakian provinssin muinaiset asukkaat kielellisesti sulautuivat (eikä romanian kieli siis kuulu Balkanin vaeltelevien lammaspaimenheimojen aikoinaan puhumiin romaanisiin kielimuotoihin, ehei). Ja tämmöiseenhän me emme todellakaan alennu…

– On siis avaariaikaisia esineitä, joiden tekstit ovat epäilemättä [sic] unkarinkielisiä. Kenen intresseissä ja miksi on pilkata tai vähätellä tätä havaintoa?

– Jos toimisimme vain terveen järjen varassa, niin ei kenenkään. Luonnollisesti tiedämme, että jotkin naapurimme näkevät irrationaalisen tärkeänä sen ajatuksen, että he olisivat eläneet tällä alueella pitempään kuin me. Joskus he eivät tätä asiaa ajaakseen kaihda edes törkeää tieteellisten tutkimustulosten väärentämistä. (…)

Tuota noin. Väkisinkin tulee mieleen vanha kunnon ”itse on, joka toista sanoo”, eli ”projektio on heissä väkevä”.


Kansallis-kitsch-päivän jälkipyykkiä

23 elokuun, 2021

Unkarin kansallispäivä, valtakunnan perustajakuninkaan Pyhän Tapanin ja Uutisleivän päivä on nyt koettu, ja unkarinkielisessä somekuplassani virtaa vuolas meemien kymi. Aivan aluksi, toverit, on pakko jakaa kanssanne tämä pinkin turul-kotkan inspiroima asetelma, jossa ilotulitusten ja ”Onnellista syntymäpäivää, Unkari!” -toivotuksen säestyksellä Viktor Orbán on lähetetty fantasiamatkalle idolinsa, aikamme tahattoman gay-ikonin seurassa.

Turul-kotka ja ihmehirvi eivät monien pettymykseksi lopulta esiintyneetkään pinkissä suoja- tai pohjamaalissa vaan hopeanhohtoisina tai paremminkin krominkimalteisina. Ja ne siis olivat osa Budapestin Andrássy útilla kulkenutta paraatia. Niiden seurana liikkui tanssijoita, soittajia ja laulajia, jälkimmäiset rullaten sekä perinteisillä autonlavoilla että, yllätys yllätys, sen jättiläiskokoisen Pyhän Kruunun sisällä. (Edelleenkin ihmettelen, miten jättiläiskokoisen kruunun täyttäminen mustalaissoittokunnalla suhteutuu siihen kirjaimellisesti uskonnollisen hartaaseen palvontaan tai kulttiin, joka tämän kansallissymboli-kruunun ympärillä kukkii, ja lakiin, joka nimenomaisesti kieltää Pyhän Kruunun häpäisemisen.) Lisäksi kulkueessa rullasi iso kullankimalteinen Pyhä Tapani -patsas sekä Tapanin monogrammia jäljittelevä häkkyräteline, jonka päälle oli sijoitettu laulamaan yksi kulkueen esiintyjistä. (Tunnen Unkarin viihdemusiikkiskeneä vielä huonommin kuin Suomen eli en laisinkaan, joten en rupea kommentoimaan esiintyjävalintoja mitenkään.)

Unkarilaisessa uutisvirrassani käydään nyt kiivasta keskustelua tämän kansallispäiväohjelman esteettisistä arvoista, erityisesti arvokkaiden tai – monien unkarilaisten mielestä todellakin ihan kirjaimellisesti – pyhien kansallissymbolien yhdistämisestä räikeään viihdemeininkiin (esimerkiksi iskelmään, jossa pidetään hauskaa rannalla ja hypätään laiturilta veteen ”perspommilla”). On myös päivitelty ristiä pitelevän pyhän kuninkaan ja muiden kristillisten symbolien ongelmatonta kehystämistä jonkinlaisiksi muinaisunkarilaisiksi šamaaneiksi sonnustautuneilla, rumpua lyövillä tanssijoilla. Ehkä eniten keskustelua on kuitenkin käyty jättiläismäisestä turul-kotkasta, jota kulkueessa veti ja työnsi joukko lihaksikkaita puolialastomia nuorukaisia.

Teologi ja feministi Rita Perintfalvi kirjoittaa Facebookissa:

Ei minulla todellakaan ole mitään Turul-kotkaa vastaan eikä Emeseä [Unkarin muinaisen hallitsijasuvun tarunomaista esiäitiä], jonka Turul unessa saattoi raskaaksi. Ei myöskään näitä kauniiita poikia, eikä edes C-3PO-tyyliin kultaverhoiltua Pyhä Tapani -joulupukkiakaan. Tämä vain tuntuu minusta jotenkin surrealistiselta ja eklektiseltä sillisalaatilta. Siis saattoiko nyt Turul-kotka Emesen raskaaksi vai Pyhä Henki Neitsyt Marian? Onko tämä nyt pakanallis-šamanistinen vai kristitty maa? Tämä alkaa olla jotenkin liian hapokasta. Samoin vähän liikaa on se, että nämä kaksi miesparkaa – joille koko maa nyt nauraa – on puettu, anteeksi, riisuttu aivan samannäköisiksi kuin ne tyllihameiset, verkkosukkaiset homppelipojat joita, niin väitetään, Andrássy útin Pride-kulkueen pitäisi olla täynnä. Tuikea, miehinen katse yrittää luoda kovasti heteroa vaikutelmaa, mutta jotenkin, anteeksi vain, tuo poikien nänneille ruiskutettu hopeamaali vie siitä tehon. Ja tästä kaikesta tulee mieleen kommunistien naurettavat yritykset rakentaa omaa ideologista pöperöään kristillisten juhlien perustalle: näin ristiäisistä tuli nimenantajaiset, ensimmäisestä ehtoollisesta pikkurumpalien [pioneereja edeltänyt kommunistinen lapsijärjestö] vihkiminen, vahvistuksen sakramentista pioneerivala. Nyt taas näyttää siltä, että Pride-kulkueen pohjalle rakennetaan šamanistis-kristillistä tapahtumaa, jota tähdittävät hopeamaalilla spreijatut pojut. Ei, sanon vielä kerran, ei minulla ole sinänsä mitään tätä vastaan, se on vain jotenkin naurettavaa, mutta ei siinä mitään, ainakin tästä syntyy taas tappohauskoja meemejä!

Pride- tai Euroviisu-estetiikan ohella pyörillä kulkevaa kimallekotkaa on rinnastettu fasistisen Italian tai Saksan juhlakulkueissa nähtyihin kotkasymboleihin, ja toki myös miesruumiin piilohomoeroottisessa esillepanossa (samalla kun vaihtoehtoinen seksuaalinen suuntautuminen kaikin voimin torjutaan) on paljon 1930-luvulta haiskahtavaa. Jotakin on kuitenkin 90 vuodessa muuttunut olennaisesti, ja tässä rupeaa taas muistelemaan sitä sanontaa, että historia toistaa itseään mutta niin, että tragedia toistuu farssina. 1930-luvun kulkueissa hehkui vielä aatteen palo, uhrivalmius ja käsitys jonkinlaisesta yksilön elämää suuremmasta ja tärkeämmästä pyhästä, olkoonkin että se pyhyys oli kieroutunutta ja karmeaa ja johti ennennäkemättömiin hirmutekoihin ihmisyyttä vastaan. 2020-luvulla jäljelle on jäänyt pelkkä hauskanpito ja jatkuvasti tahattoman komiikan puolelle lipsahteleva diskoviihde-estetiikka.

Vielä joskus 1980-luvulla muistan unkarilaisen tuttavani hieman kimpaantuneen Unkarin perustajakuninkaasta kertovasta rock-oopperasta István a király, tai paremminkin sen kohtauksesta, jossa kuningatar Gizella laulaa: ”Olen kyllästynyt politiikkaan, mennään tekemään kruununperillistä!” Fiksu, kouluja käynyt nuori mies pauhasi: ”Siis minähän olen ateisti, mutta tässä maassa on ihmisiä, joille se nainen on pyhimys!” Nyt ei enää pyhimysten pyhyydestä näytä olevan paljoa jäljellä. Samalla kun entisistä ideologisista symboleista on tullut ontoimpia mahdollisia ei enää edes identiteetin vaan vain jonkinlaisen poliittisen lojaalisuuden symboleja, Pyhän Tapanin tarina on tyhjentynyt ja maallistunut saduksi, jota voi ongelmitta yhdistää toisiin satuihin. Eikä se välttämättä ole pelkästään paha asia.

Népszava-lehden haastattelussa Cambridgen yliopistossa työskentelevä (ja tässä blogissa ennenkin esillä ollut) keskiajan historian tutkija Nóra Berend toteaa tylysti, että lähes kaikki, mitä nykyunkarilaiset uskovat Tapani Pyhästä tietävänsä, on mielikuvituksen tuotetta. Alkaen siitä, mitä Unkarin perustuslain esipuheessa julistetaan:

Olemme ylpeitä siitä, että kuninkaamme Pyhä Tapani tuhat vuotta sitten asetti Unkarin valtion vankalle perustalle ja teki maastamme osan kristittyä Eurooppaa.

Tapani kyllä aikalaislähteidenkin mukaan ”teki Unkarista osan kristittyä Eurooppaa” siinä mielessä, että Unkarin hallitsija tunnusti virallisesti kristinuskoa ja Jerusalemiin suuntaavat pyhiinvaeltajat saattoivat kulkea hänen maidensa halki turvallisesti. Aivan eri asia on, että kristinuskon vakiintuminen Unkarin kansan keskuuteen kesti luultavasti – kuten muuallakin Euroopassa – vielä useita sukupolvia. Tapanin aikaan ei myöskään edes ollut olemassa Unkarin valtiota ja kansakuntaa nykyisessä mielessä, ja hänen laajenevaan valta-alueeseensa kuului vain osa myöhemmästä historiallisesta Unkarista. Ennen kaikkea: kasteen ottaessaan Tapani tuskin ajatteli ”asettavansa Unkarin valtiota vankalle perustalle”. Hän teki valtapoliittisia ratkaisuja ja solmi liittoja valtansa lujittamiseksi – ennen muuta avioliiton Baijerin prinsessa Giselan kanssa, joka saapui uuteen kotimaahansa mukanaan ritareita ja sotaväkeä uuden hallitsijaparin vallan tueksi. Tapania tuskin ajoi kasteelle mikään syvällinen uskonnollinen vakaumus sen kummemmin kuin muitakaan tuon ajan ”pyhiä” kuninkaita.

Ylipäätään Tapanin elämästä ja ajattelusta tiedetään sangen vähän. Hänen nimiinsä pantu mietelmäteos, “ohjeet” (Szent István intelmei) prinssi Imrelle (Tapanin ja Giselan ainoa poika Imre kuoli nuorena eikä koskaan päässyt hallitsijana näitä viisauksia toteuttamaan), on mitä varmimmin jonkun toisen kirjoittama, emmekä tiedä, osasiko Tapani latinaa sen verran, että edes ymmärsi tämän teoksen latinankielistä tekstiä, jos sitä hänelle luettiin. Varmaa on oikeastaan vain se, että Tapani oli historiallinen henkilö, Unkarin hallitsija ja Baijerin Giselan puoliso, ja että hän kuoli 1038. Sitä vastoin hänen syntymävuottaan ei tiedetä, joten romanttisten taiteilijoiden kuvat vanhasta, viisaasta, valkopartaisesta kuninkaasta ovat nekin pelkkää spekulointia. Pyhä Kruunu on valmistettu vasta paljon hänen kuolemansa jälkeen, eikä pyhäinjäännöksenä palvottu muumioitunut oikea käsikään (Szent Jobb) luultavasti kuulunut Tapanille.

Mutta jos ei Tapanista varmuudella tiedetä juuri mitään, miksi kansa ei saisi kuvitella ja rakentaa mielikuviaan myöhemmin syntyneiden legendojen ja kronikkojen (siis satujen, tarinoiden ja aikansa poliittisen propagandakirjallisuuden) varaan? Berend vastaa:

Tästä on selvästi monenlaisia mielipiteitä, minun mielestäni myytit vaikuttavat vääristävästi. Historiallinen totuus on sangen monikerroksinen juttu, myytti sitä vastoin aina yksinkertaistaa ja asettaa sitten näin luomansa kuvan ihanteeksi ja esikuvaksi. Tämä on minusta erittäin ongelmallista. Myyttien nimissä on tehty paljon hirmutekoja, sitä taas en ole vielä nähnyt, että niistä syntyisi jotain hyvää. Niissä maissa, missä elämä on mallillaan ja asiat suurin piirtein kunnossa, nämä myytit eivät, hassua kyllä, näytä olevan kovin tärkeitä. Niille annetaan merkitystä siellä, missä asiat eivät ole järjestyksessä. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi asiaa liittyvät jotenkin toisiinsa.

Jos näin ajatellaan, on ehkä sittenkin hyvä asia, että Tapani Pyhään ja Unkarin valtion historiaan liittyvä mytologia nykyään näyttäytyy näin äärimmilleen viihteistetyssä ja banalisoidussa muodossa. 1930-luvun kotkaparaateissa marssineista nuorista miehistä monet saattoivat tosissaan haaveilla sodasta, verisistä vaatteista ja valloitusretkistä rajojen taakse. 2020-luvun turul-kotkaa vetävistä nuorukaisista tätä samaa on vaikea kuvitella. Viime perjantain merkillisen simulacrum-paraatin kitschinen koomisuus alleviivaa sitä, miten loppuun kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus on itsensä kuluttanut. Taistelut, kriisit ja todelliset vaarat ovat nykymaailmassa jossakin aivan muualla kuin kansallisvaltioiden ja kuviteltujen kansallisidentiteettien rajoilla.


Kansallis-kitsch-päivä

19 elokuun, 2021

Olen tässä blogissa joskus ennenkin pohtinut poliittisen kitschin suhdetta nationalistiseen populismiin. Nyt on pakko palata aiheeseen, kun huomenna on Unkarin kansallispäivä, jonka johdosta pääkaupunkiin on tulossa monenlaista näyttävää ohjelmaa. Nämä taideluomukset ovat tänään saaneet aikaan melkoista pulputusta unkarilaisessa somekuplassani:

Tämä näyttää olevan jättiläiskokoinen versio kuuluisasta skyyttalaisen hautalöydön kultahirvestä. Skyytithän olivat suositun populaarimytologisen käsityksen mukaan unkarilaistenkin esi-isiä, ja kultahirvi yhdistetään Unkarissa usein unkarilaisen muinaistarun ihmehirveen, jota veljekset Hunor ja Magor eli hunnien ja unkarilaisten myyttiset esi-isät lähtivät ajamaan takaa.

Tämä taas on selvästikin turul, unkarilaisten muinaistarujen ihmekotka ja sittemmin kansallisromanttinen kansallissymboli. Tarina ei kerro, mikä merkitys on turulin ja ihmehirven erikoisella pinkillä värityksellä (proosallisempien arvelujen mukaan kyseessä voisi olla vain jonkinlainen pohjamaali, jonka päälle voi tulla vielä vaikkapa kultaa ja kimallusta), mutta somen koiranleuat lohkovat jo, että niitä on ilmeisesti tarkoitus käyttää myös ensi vuoden Pride-kulkueessa.
Tässä kököttävä veikeä vekotin voisi olla huvimaja tai karuselli, mutta sehän on tietenkin tyylitelty jättiläisversio Unkarin valtion perustajakuninkaan Tapani Pyhän (jonka muistopäivä huominen kansallispäivä on) Pyhästä Kruunusta. On toki vaikea sanoa, missä kulkee kunnioituksen ja pilkan raja. Pyhän Kruunun pilkkaaminen on joka tapauksessa Unkarissa oikein erillisellä lailla kielletty.

Kaikkein eniten minua tässä somekuplaani jaetussa postauksessa hämmensi tämä junanvaunu, jonka kylkiin on maalattu pyhimyksiä ja enkeleitä. Kuvista (niitä löytyy verkosta lisääkin) olen tunnistavinani ainakin Tapani Pyhän itsensä (valtakunnanomena kädessä ja kruunu päässä), hänen nuorena (ja legendan mukaan neitseellisenä) kuolleen ainoan poikansa, autuaan prinssi Imren (lyhyempihelmainen hahmo keski-ikkunan vasemmalla puolella, ellei sitten ole pyhä soturikuningas László), Pyhän Elisabetin leipä ja ruusu kädessään, ja varmaan toiseltakin puolelta löytyy lisää unkarilaisia pyhimyksiä.

Kunnes asia selvisi hallituksen tiedottajan Alexandra Szentkirályin (onpa muuten osuva nimi, szent király tarkoittaa ‘pyhä kuningas’) FB-postauksesta. Siinä kerrotaan, että kyseessä on ns. Kultajunan rekonstruktio. Alkuperäinen Kultajuna, joka tuhoutui sodassa, oli rakennettu vuonna 1938 kuljettamaan Tapani Pyhän (jonka kuolemasta tuolloin täyttyi 900 vuotta) pyhäinjäännöksenä palvottua muumioitunutta oikeaa kättä (Szent Jobb) ympäri ”historiallista Unkaria”. ”Harvat tietävät”, kertoo Szentkirályi, ”että alkuperäinen juhlavaunu ei ollut varta vasten valmistettu vaan Pyhän oikean käden kuljettamista varten muokattu alkuperäinen konduktöörivaunu”, jollaisen rekonstruoiminen on kuulemma maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen juttu. Vaunu on rakennettu Unkarin rautateiden modernit vaatimukset huomioon ottaen niin, että sitä on teknisesti mahdollista todellakin kuljettaa ympäri maata, samaan tapaan kuin vuonna 1938 tehtiin.

Alkuperäinen pyhäinjäännösjuna Nyíregyházassa 1939. Kuva Kultajunan uudelleenrakennusyhdistyksen FB-sivulta.

Pyhäinjäännösjunan on ilmeisesti rakentanut perinneyhdistys, ja työhön on kerätty lahjoitusvaroja. Unkarilaisessa somekuplassani kuitenkin näkyy ilkeitä arveluja verovarojen käytöstä. Ja erityinen symboliarvo näyttää olevan nimellä ”Kultajuna” (Aranyvonat). Tähän nimeen nimittäin liittyy toinenkin tarina.

1900-luvun eri mullistusten yhteydessä on syntynyt kertomuksia useistakin eri ”kultajunista”, joilla esimerkiksi Venäjän tsaarin kalleuksia kuljetettiin turvaan vallankumoukselta tai vuonna 1940 Hollannin kuningaskunnan aarteita vietiin saksalaisten hyökätessä pois maasta Pariisiin. Unkarilaisten ”kultajunaan” taas natsit, tai siis Unkarin nuoliristiläiset, keräsivät talvella 1944-45 talteen uskomattoman määrän arvoesineitä ja rahaa. Junan 77 vaunussa kuljetettiin lopulta Unkarin valtionpankin koko kulta- ja valuuttavarantoja, useita arvokkaita museoesineitä sekä Unkarin juutalaisilta ryöstettyjä taide- ja arvoesineitä. Puna-armeijan vyöryessä Unkaria kohti kultajuna lähti matkaan kohti länttä ja joutui sitten toukokuussa 1945 Salzburgin lähellä amerikkalaisten käsiin. Osa kultajunan aarteista palautettiin Unkariin, mutta osa päätyi Amerikkaan, ja etenkin yksityishenkilöiltä ryöstettyjen taide- ja arvoesineiden kohtalosta on kiistelty näihin päiviin saakka, kertoo Rubicon-historiasivusto.

Tässä voi siis historiatietoisesti virnistellen miettiä, symboloiko kansallispäivän kunniaksi uudelleenrakennettu Kultajuna pelkästään yritystä herättää henkiin 1930-luvun isänmaallis-uskonnolliset tunteet. Onko siis todellakin ajateltu, että tämäkin juna lähtisi kuljettamaan Pyhän Tapanin kättä ympäri maata kerätäkseen isänmaalliset katolilaiset herkistymään pyhän kuninkaan muiston äärellä? Onko 1930-luvun uskonnollis-poliittisesta kitschistä tarkoitus tehdä toimivaa 2020-luvun poliittis-uskonnollista kitschiä? Vai ajatteleeko Unkarin kansa näiden uutisten äärellä jo niitä huhuja, joiden mukaan Orbánin hallinto pitäisi jo vaalitappiota ja vallanmenetystä mahdollisena ja valmistautuisi keräämään hillot ajoissa turvaan? Tätähän on jo uumoiltu – ei tosin konkreettista kalleuksien kuljetusta jonnekin ulkomaille vaan omaisuuksien siirtoa säätiöille. Nyttemminhän on jo säädetty lait, joiden perusteella säätiöille siirrettävät julkiset varat ”menettävät julkisten varojen luonteensa”. Mutta se on jo toinen tarina.


Operettimeininkiä

5 huhtikuun, 2021

Olen tässä blogissa viime vuosina sattuneesta syystä ollut toisinaan satavuotismuistojen äärellä: ensimmäisen maailmansodan syttymisen, Itävallan keisarin ja Unkarin kuninkaan Kaarle Viimeisen kruunajaisten, Unkarin lyhytikäisen ”neuvostotasavallan” ja sen surkean lopun. Tästä viimeksimainitusta, tarkemmin sanoen kevään ja kesän 1919 punaisen terrorin johtohahmon Tibor Szamuelyn kurjasta kuolemasta ja sen jälkimuistosta, kirjoitti pari vuotta sitten Der Standard -lehdessä Wolfgang Weisgram (suomensin silloin jutun muistiinpanoihini). Nyt Weisgram samassa lehdessä muistelee pääsiäisen 1921 tapahtumia. Ne liittyvät Burgenlandiin eli Itävallan itäreunan osavaltioon, entiseen “Deutsch-Westungarniin”, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirtyi Unkarin kuningaskunnasta osaksi uutta tynkä-Itävaltaa. Tarinaan kuuluvat myös kruununsa menettänyt keisari-kuningas Kaarle ja “menetetyn maan ritari”, kuuluisan operettisäveltäjän veli. Mutta otetaan ensin hieman omakohtaista vauhtia.

Pari vuotta sitten, silloin kun kukaan ei voinut aavistaa, mitä Euroopassa matkailemisen vapaudelle kohta tapahtuisi, kävimme puolison kanssa tutustumassa Bad Ischliin, sievään pieneen kylpyläkaupunkiin kauniin vuorimaiseman keskellä. Ischl tuli aikoinaan tunnetuksi ja suosituksi itsensä keisari Frans Joosefin lomakohteena (missä keisari kuulemma rentoutui viettämällä hiljaista, suorastaan porvarillista elämää ystävättärensä, näyttelijätär Katharina Schrattin kanssa, jonka huvila on yhä Ischlin nähtävyyksiä). Vuodesta 1912 lähtien siellä vietti kesiään myös yksi kuuluisimmista Wienin operettisäveltäjistä, Franz Lehár. Hänen huvilansa on nykyään museona, jossa kävijät saavat ihastella Iloisen lesken ja muiden menestysteosten tuotoilla hankittuja mukavia olikkeita, taide-esineineen ja aikaansa nähden todella moderneine saniteettitiloineen päivineen.

Niin, operetit. Maailmansotien välisen ajan kaupunkikeskiluokka rakasti näitä näyttämöteoksia, joissa sokeristen sävelten säestyksellä tanssittiin linnoissa kreivien ja lopuksi korkealta ja kovaa laulava iltapukuinen aatelisneito ja kultakaluunaiseen, entisen kaksoismonarkian itäisten alueiden balkanilaista eksotiikkaa huokuvaan univormuun sonnustautunut upseeri saivat toisensa. Franz Lehárin operetit syntyivät saksankielisiin librettoihin ja ensiksi wieniläiselle yleisölle, mutta niiden maailma heijastelee vielä entistä maailmanaikaa, jolloin kansallisuus ei määrittynyt kielen perusteella ja kansalliset erikoispiirteet olivat ennen kaikkea esteettinen juttu, eksoottisen ”paikallisvärin” antajia. Myös säveltäjä itse oli tämän monikansallisen maailman tuote, vaikka esimerkiksi unkarilaisen Wikipedian käsittämättömän pitkä ja yksityiskohtainen Lehár Ferenc -artikkeli korostaa hänen unkarilaisuuttaan ja väittää, että hän yksitoistavuotiaaksi asti puhui pelkästään unkaria. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän otti Unkarin kansalaisuuden mutta teki elämäntyönsä saksankielisessä Itävallassa saksan kielellä.

Lehárin isän suku oli pohjoisesta Määristä, siis nykyisen Tšekin tasavallan alueelta, äiti Krisztina Neubrandt oli unkarilaistuneen saksalaisen kauppiaan tytär. Franz Lehár vanhempi oli sotilassoittokunnan kapellimestari, joten perhe asui missä varuskuntakaupungissa milloinkin. Tuleva operettisäveltäjä Franz (Ferenc) syntyi 1870 Komáromissa eli nykyisen Slovakian Komárnossa Tonavan varrella, pikkuveli Anton (Antal) 1876 nykyisen länsi-Unkarin Sopronissa, sittemmin perhe muutti kaikkiaan 22 kertaa ympäri kaksoismonarkiaa: Galitsiaan, Bosniaan, Transilvaniaan. Kaksoismonarkian hajoaminen oli myös Lehárin pojille kova pala ja vaikea identiteettikysymys. Weisgramin mukaan Anton/Antal Lehár kertoo muistelmissaan:

”Isäni kautta olisin kuulunut nykyiseen Tšekkoslovakiaan. Olin syntynyt Ödenburgissa (Sopron), siis Unkarissa, minut oli kasvattanut unkarilainen äiti. Olin käynyt koulua Pressburgissa (nykyinen Slovakian Bratislava), Prahassa ja Wienissä. Vaimoni oli wienitär, Wien toinen kotiseutuni.”

Operettibisneksessä unkarilaista ”eksotiikkaansa” myyvän Franz-veljensä mieliksi, väittää Weisgram, Antal Lehár, itävaltalainen upseeri, joka ensimmäisessä maailmansodassa kunnostauduttuaan ja vaikeasti haavoituttuaan oli saanut korkean kunniamerkin ja itävaltalaisen paroninarvon, kuitenkin rupesi unkarilaiseksi.

Vuonna 1919, kun Unkarissa pitivät vähän aikaa valtaa kommunistit, eversti Antal Lehár pakeni Itävallan puolelle ja asettui palvelemaan kreivien István Bethlenin ja Pál Telekin organisoimaa pakolaishallitusta, ”Antibolševistista komiteaa”. Tämän hallituksen näyttävimpiin tempauksiin kuului isku ”punaisen” Unkarin lähetystöön Wienin Bankgasselle ja melkoisen rahasumman takavarikoiminen. Näillä rahoilla kustannettiin muun muassa parituhatpäisen sotajoukon värväys Grazista käsin. Eversti Lehárin vaivoin hallitsemat joukot, turhautuneet ja väkivaltaiset, kommunistivihan ja antisemitismin siivittämät ”palkkasoturit” saivat nykyisen Itävallan ja Unkarin rajan molemmin puolin ikävän maineen, mutta miehittivät menestyksekkäästi osia läntisestä Unkarista. Nämä voitot eivät kuitenkaan pystyneet auttamaan ”Antibolševistista komiteaa” takaisin valtaan, sillä kilpajuoksun romahtavan Unkarin Neuvostotasavallan raunioilla voitti toinen pakolaishallitus, jonka eteläisen Unkarin Szegediin oli muodostanut amiraali Miklós Horthy, ranskalaisten, romanialaisten ja jugoslaavien tuella.

Hajonneen kaksoismonarkian kappaleista syntyvien tynkä-Itävallan ja tynkä-Unkarin rajat vedettiin lopullisesti voittajavaltioiden komennossa Pariisin liepeillä, Saint-Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa vuonna 1920. Läheskään kaikki eivät olleet näihin rajoihin tyytyväisiä. Unkarin ja Itävallan rajaseuduilla – uuden Unkarin ”reunoista” ainoa alue, missä ei ollut läsnä voimakkaan voittajavallan miehitysjoukkoja – uutta rajaa ei hyväksytty ilman vastarintaa ja aseellisia yhteenottoja. Nämä johtivat lopulta ainoaan onnistuneeseen Trianonin rajojen oikaisuyritykseen: Sopronin kaupunki, civitas fidelissima, äänesti Unkariin liittymisen puolesta.

Rajaa Itävallan ja Unkarin välille oli vedetty kielellis-etnisin perustein, mikä ei ollut aivan yksinkertaista: entinen Deutsch-West-Ungarn, siis nykyinen Itävallan Burgenland oli paljolti saksankielinen, mutta siellä oli unkarinkielisiä saarekkeita, ja Unkarin puolelle jääneellä alueella asui myös saksankielistä väestöä. Kansanäänestyksen alla unkarilainen Kuolema soittelee viuluaan Ödenburg/Sopronin asukkaille. Itävaltalainen juliste kehottaa: ”Älkää uskoko mielisteleviin lauluihin! Äänestäkää saksalaisuuden puolesta!” (Kuva múlt-kor.hu-portaalin jutusta.)

Tyytymätön oli myös entisen kaksoismonarkian viimeinen hallitsija, Itävallan viimeinen keisari ja Unkarin viimeinen kuningas Kaarle (Karl/Károly), joka oli antanut ns. vallastaluopumisilmoituksen (Verzichtserklärung) suostumatta kuitenkaan viralliseen kruunusta luopumiseen (Abdankung). Ja tässä tarinaan palaa jälleen eversti Antal Lehár, Länsi-Unkarin sotilaskomentaja, joka pääsiäisyönä, maaliskuun 27:ttä vasten 1921, oli jo mennyt nukkumaan, kun hänen majapaikkaansa ilmestyi Szombathelyn piispan sihteeri László Almásy. (Samainen tutkimusmatkailija-seikkailija-aristokraatti muuten, joka toimi esikuvana Michael Ondaatjen romaanin Englantilainen potilas ja sen kuuluisan filmatisoinnin päähenkilölle.) Almásy oli lähetetty kutsumaan Lehária kiireesti piispan palatsiin, sillä: ”Hänen Majesteettinsa on täällä!” Unkarin kuningas Károly halusi palata valtakuntaansa ja tarvitsi armeijalleen ylipäällikön.

Kireään sisäpoliittiseen tilanteeseen ja voittajavaltojen painostukseen vedoten valtionhoitaja Horthy onnistui suostuttelemaan Kaarlen luopumaan hankkeesta, ja eversti Lehár sai tehtäväkseen saatella entisen kuninkaan pois maasta. Tämän luottamus Horthyyn oli kuitenkin pahasti järkkynyt. Lokakuussa 1921 Länsi-Unkarissa puhjennut konflikti laukesi Sopronin kansanäänestykseen, ja Kaarlen unkarilaiset kannattajat pelkäsivät, että alueelle kokoontuneet ”legitimistien”, entisen kuningashuoneen tukijoiden joukot tilanteen rauhoittuessa taas hajaantuisivat ja tilaisuus vallan palauttamiseen menisi hukkaan.

Siispä Kaarle tukijoineen lokakuun 22:ntena lähti jälleen kohti Budapestia, kaikessa rauhassa pysähdellen puheita pitämään ja uskollisuudenvaloja vastaanottamaan. Ilmeisesti hän kuvitteli, että Unkarin kansa ja pääkaupunki ottaisivat hänet avosylin vastaan. Maailmansodan voittajavaltiot kuitenkin tekivät selväksi, että Habsburg-hallitsijan paluuta ei tultaisi sallimaan, ja Kaarlen sotilasjuna pysäytettiin Budapestin länsiliepeille. Budaörsin taistelussa sai surmansa kaikkiaan 19 Horthyn hallituksen puolustajaa, paljolti yliopisto-opiskelijoista värvättyjä tilapäisjoukkoja, sillä Unkarin vielä vähän vaiheessa oleva armeija ei olisi heti ehtinyt hätiin. (Tätä operaatiota ohjasi myöhemmin Horthyn 1930-luvun alun fasistimielisenä pääministerinä tunnettu Gyula Gömbös.) ”Legitimistien” mieshukan tarkkaa määrää ei tiedetä.

Kaarlen viimeinen operettitempaus sinetöi Horthyn vallan Unkarissa ja teki selväksi, että ”laillisen” Habsburg-hallitsijahuoneen paluusta ei olisi enää toivoa. Viimeinen keisari-kuningas pidätettiin, vietiin ensiksi arestiin Tihanyn luostariin ja kuljetettiin lopulta laivalla Tonavan ja Mustanmeren kautta Madeiralle, missä ”Tonavan pikku-Napoleon”, kuten Weisgram häntä esseessään nimittää, jo seuraavana vuonna kuoli keuhkokuumeeseen. Budaörsin taistelun opiskelijajoukoista puolestaan syntyi tässäkin blogissa äskettäin mainittu ”kansallismielinen” ja vaikutusvaltainen opiskelijajärjestö Turul.

Operettikuninkaan avustaja ja toisenlaisen operettikuninkaan veli Antal Lehár joutui pakenemaan Unkarista Prahan kautta Saksaan. Münchenissä hän seurusteli joidenkin natsipuolueen alkuvaiheen vaikuttajien kanssa, oli kerran kuulemassa Hitlerinkin puhetta, mutta ei ollut erityisen innostunut. Paroni, upseeri ja herrasmies Lehár oli liian ”legitimisti” kannattaakseen natseja. 1930-luvulla hän siirtyi Itävaltaan, missä jonkin aikaa harjoitti veljensä tekijänoikeuksien avulla tuottoisaa musiikkikustannusbisnestä, kunnes myi firmansa ja vetäytyi säädynmukaisia eläkepäiviä viettämään. Anschlussin jälkeen hän joutui Itävallassakin välillä vaikeuksiin natsien kanssa ja oli sodan aikana jopa Gestapon valvonnassa: vanha upseeri oli mennyt liian suoraan sanomaan asiantuntijan mielipiteensä siitä, miten tässä sodassa kävisi.

Viimeiset vuotensa Antal/Anton Lehár vietti Wienin Nussdorfin kaupunginosassa – juuri siellä, missä sijaitsevat monet tunnetuimmat perinteiset viinitarharavintolat, Heuriger – vuonna 1948 edesmenneeltä veljeltään perimässään huvilassa tai ”pikkupalatsissa”. (Rakennus tunnetaan nimellä Schikaneder-Schlössl, sillä 1800-luvun alussa siellä asui Emanuel Schikaneder, Mozartin ystävä ja Taikahuilun libretisti.) Siellä hän kuoli 1962, korkean iän ja vanhojen sotavammojen murtamana.

Mies, joka aikoinaan oli ollut kuuluisampi kuin veljensä, lähti ajasta unohdettuna ja vailla kotimaata, johon hänenkaltaisensa entisen maailmanajan ihminen olisi voinut tuntea kuuluvansa. Monikansallisen, monikielisen ja monikulttuurisen kaksoismonarkian kuviteltu folkloristinen eksotiikka ja loisto olivat siirtyneet lopullisesti operettien maailmaan. Se, miten tätä folkloristista operettieksotiikkaa nykyään yritetään elvyttää ”kansallismielisyyden” nimissä, on sitten jo toinen, vielä surkeampi tarina.


Kiviä lasitalosta

20 maaliskuun, 2021

Budapest, kuten tiedämme, koostuu kahdesta osasta: Tonavan itärannalla on Pest ja länsirannalla Buda. Budan puolella on korkeita kukkuloita (joilla sijaitsee perinteisiä paremman väen huvilakaupunginosia) ja erityisesti se melkein jokaiseen keskieurooppalaiseen kaupunkiin ehdottomasti kuuluva joen rannalla sijaitseva linnavuori. Budan vuoren linnakortteli, Budai Várnegyed, on vuodesta 1987 saakka kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Siellä on eri-ikäisiä hienoja rakennuksia, jotka historian eri vaiheissa ovat kokeneet kovia. 1870- ja 1880-luvuilla Budan linnaa restauroitiin romanttiseen tyyliin, toisen maailmansodan aikana linnakortteli kärsi jälleen pahoja vaurioita, ja suunnilleen nykyiseen kuntoonsa se korjattiin 1960-luvulta lähtien. Viime vuosina erityisen kohun aiheena on ollut Orbánin hallinnon hinku päästä kukkulan kuninkaaksi, omia ja kunnostaa linnakorttelin rakennuksia omaan käyttöönsä ja häätää sieltä tähänastiset käyttäjät; esimerkiksi kansalliskirjastoa on jo vuosikaudet oltu ajamassa pois Budan linnasta, vaikka uusista tiloista ei vielä ole varmaa tietoa. Entiseen karmeliittaluostariin ”puritaanisesti” mutta kalliisti remontoidusta pääministerin virkahuoneistosta on ollut täälläkin jo puhetta.

Budan linnasta lähtee liikkeelle myös Deutsche Wellen äskettäinen uutispätkä. Toimittajat jututtavat ensin kaupunginosan pormestaria (Budapestissa kaupunginosat ovat hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja pormestarinsa), oppositiopuolue Párbeszédin Márta V. Naszályia, joka ei tykkää siitä, miten arkkitehtuuria palautetaan 1940-luvun asuun. Sitten tavataan linnakorttelin liepeillä asuva Tamás Wagner, joka paheksuu hallituksen omavaltaisia ja kalliita rakennusprojekteja. Täältä singahdetaan Tonavan toiselle puolelle parlamenttitalon lähistölle, missä Kossuthin aukio on palautettu vuoden 1944 asuun, sodan jälkeen tuhottua ja nyt rekonstruoitua ”kansallisten marttyyrien muistomerkkiä” myöten. (Tämä muistomerkki on siis omistettu vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan ”punaisen terrorin” uhreille.) Muistomerkin luona tapaamme vanhan tuttumme, historiantutkija Krisztián Ungváryn, joka katselee tabletilta arkistofilmejä muistomerkin ensimmäisistä vihkiäisistä vuonna 1934 ja uudistetun monumentin vihkiäisistä, joihin keväällä 2019 marssivat rinta rinnan pääministeri Orbán ja kansallisromanttiseen ns. Bocskai-takkiin sonnustautunut parlamentin puhemies László Kövér.

Filmillä Kövér saa puhujanpöntöstä lausua, miten Unkari parkaa nykyään syytetään populismista, islamofobiasta ja homofobiasta ja ties mistä, vain siksi, että se pitää kiinni kansallisista perinteistään. Tätä päästetään selittämään Ungváry, joka lausuu (tai näin ainakin päällepuhuva selostaja hänen puheitaan tulkitsee), että Kövérin mielestä Unkarin tämänhetkinen oppositio on terroristeja ja maanpettureita. Kuitenkin tämän opposition aatetoverit ovat vallassa monissa Euroopan maissa. Miksi Unkarin pitää ylipäätään olla EU:ssa, jos sen hallituksen arvot ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä EU edustaa? Ungváry ei ymmärrä Orbánin nostalgista suhtautumista Horthyn aikojen perintöön, nehän olivat synkkiä aikoja, jolloin satojatuhansia unkarilaisia kyyditettiin keskitysleireille kuolemaan.

Lopuksi kuva palaa Budan linnakortteliin. Siellä alussa haastateltu Tamás Wagner tapaa naapurinsa, joka lastaa laatikoita pakettiautoon. Hän on muuttamassa pois Budapestista ja kenties koko Unkarista, sillä nykyinen meininki ei tiedä hyvää. Naapurin vaimo on kuulemma juutalainen. ”Silloin aikoinaan, jos juutalaiset olisivat tienneet, miksi heitä pakataan juniin, he olisivat kieltäytyneet. Vaimoni ei halua, että mitään sellaista tapahtuisi enää koskaan.” Siispä naapuri on lähdössä, niin kuin ”sadattuhannet unkarilaiset, jotka eivät viime vuosina ole kestäneet katsella maansa poliittista muutosta”.

Ohhoh, huhhuh. Jos tätä juttua nyt oikein pahantahtoisesti katselee, niin senhän voi melkein tulkita niin kuin siinä syytettäisiin Orbánin hallituksen suunnittelevan uutta juutalaisten joukkomurhaa. Ja tämä syytöshän olisi ilman muuta järjetön ja kohtuuton. Deutsche Welle lisäsikin juttuunsa täsmennyksen, korostaen, että satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksistä ja murhista oli tietenkin vastuussa Natsi-Saksa, ja pahoitellen mahdollista ”yksipuolista” vaikutelmaa. (No jaa. Itse asiassahan, vaikka keskitysleireille kuljetetut juutalaiset tietenkin viime kädessä murhasi natsien tappokoneisto, heidät rekisteröi, kokosi ghettoihin ja pakkasi karjavaunuihin Horthyn Unkarin hallinto ja virkamiehistö, joka enimmäkseen hoiti tämän tehtävän auliisti ja innokkaasti.)

Tästä huolimatta Unkarin yleisradioyhtiön ykkös-teeveeuutiskanava teki Deutsche Wellen jutusta uutisen, jonka otsikkoon nostettiin, että DW oli ”pyytänyt anteeksi harhaanjohtavaa Unkari-raporttia”. Jutussa esiintyy myös ”Budavárin asukkaiden liitto” -nimisen ”kansalaisjärjestön” edustaja paheksumassa Deutsche Wellen toimintaa. Sitä ei tosin kerrottu, että kyseinen liitto on itse asiassa käytännössä Fidesz-puolueen paikallisosasto. Tai näin ainakin kertoo Krisztián Ungváry kiukkuisessa kirjoituksessaan. Tämä kirjoitus puolestaan alkaa siitä, kun Ungvárylle hänen viinitarhaansa, kesken keväisien leikkuutöiden, soitti Unkarin yleisradion toimittaja kysyen, haluaako hän pyytää anteeksi Deutsche Wellen ohjelman johdosta. Tästä seurannutta vänkäystä selostettuaan Ungváry lataa:

Deutsche Wellen ohjelma ei siis kertonut siitä, mitä lakeijamedia [Unkarin hallituksen arvostelijoiden yleinen nimitys hallituksen kontrollissa oleville viestimille] halusi siinä nähdä. Ei siinä väitetty, että Viktor Orbán haluaisi toistaa vuoden 1944 juutalaisvainot. Se sitä vastoin kyllä sanottiin, että hallituksen megalomaaniset rakennushankkeet ovat huolestuttavia.

Tähän on sekä historiallisia että kaupunkikuvallisia syitä. Linna-alueen uudelleenrakennukseen on jo kulutettu yli 200 miljardia forinttia [543 miljoonaa euroa], samalla kun kuka hyvänsä liikenneinsinööri ymmärtää, että ministeriöiden muuttaminen tänne on järjetöntä, sillä ministeriöiden paikalle vetämiä ihmismassoja ei pystytä kuljettamaan paikalle julkisilla kulkuneuvoilla, ministeriöiden henkilöautoliikenne käy mahdottomaksi, eikä Linnakortteli pysty logistisestikaan palvelemaan turistien ohella sinne ilmestyvien virkamiesten virtaa. Senkin ovat monet asiantuntijat jo kirjoittaneet, että se, mitä nykyään kunnostetaan, on suurelta osin itse asiassa arvotonta ja käyttökelvotonta kansallista kitschiä. Ei ole sattumaa, että ministeriöiden muuttamisesta Linnakortteliin ei tiedetä tehdyn edes vaikutustutkimusta. Hallitusta tietenkin pyydettiin esiintymään ohjelmaan, mutta siihen ei suostuttu. Ei siis ole Deutsche Wellen syytä, jos ohjelmasta tuli yksipuolinen, syy on hallituksen, joka ei suostunut vastaamaan.

Tässä on hyvä siteerata myös László Kövérin ajatuksia, jotka ohjelmassa kuultiin ja joita itsekin kommentoin.

”Meillä ei pidä olla epäilystäkään tästä: jos annatte heidän palata, he palaavat ja leimaavat teidän lapsenne ja lapsenlapsenne. Lenin-poikien [vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan terrori-iskujoukkojen] jälkeläiset ovat nytkin vastassamme, ja joskin toistaiseksi vain virtuaalimaailmassa, he jatkavat siitä, mihin Szamuelyn miehet sata vuotta sitten lopettivat.”

Kysymys ei siis ensisijaisesti ole Unkarin holokaustista ja siihen liittyvistä moraalisista syyllisyysongelmista, vaikka tämä ulottuvuus saksalaisten toimittajien ja heidän yleisönsä mielessä onkin aina pinnalla. Kysymys on yleisesti Unkarin hallituksen historia-, muisto- ja kaupunkisuunnittelupolitiikan autoritaarisuudesta ja valheellisuudesta. Ja erityisemmin siitä, että Orbánin järjestelmä on aina valmis syyttelemään toisia siitä, mitä itse tekee. Samoin kuin diktatuurit maailman sivu, se – samalla kun itse itkee muualta saamansa kritiikin kohtuuttomuutta – leimaa kaikki arvostelijansa, siis poliittisen erimielisyyden ja opposition edustajat, terroristeiksi, murhaajiksi ja maanpettureiksi.

Erityisesti Ungvárya hapottaa se, miten hallituksen propagandassa kaikki jollakin tavalla entisiin tai nykyisiin vasemmistopuolueisiin yhdistettävissä olevat tahot ovat ”pahoja kommunisteja”, rinnastettavissa viattomien ihmisten murhaajiin, kun taas Fidesz-puolueen suojelemat, sen omassa johdossa ja johtomiesten (kuten László Kövérin, vuoden 1919 punasotilaan pojanpojan ja kommunistin pojan) taustassa piilevät entiset ”kommunistit” taas ovat ilmeisesti niitä ”hyviä kommunisteja”. Vanhempiensa ja isovanhempiensa teoista eivät nykyiset vallanpitäjät tietenkään ole vastuussa, mutta juuri siksi heidän ei myöskään pitäisi purkaa omia kompleksejaan tekaistuihin syytöksiin ja heitellä toisia kivillä omasta lasitalostaan käsin. Tätä valheellisuutta historiantutkija ei pysty antamaan anteeksi.


Murhaajien muistomerkki

29 tammikuun, 2021

Budapest (samoin kuin Wien) koostuu numeroiduista kaupunginosista, joilla on usein oma vahva alueellinen identiteettinsä. Kaupunginosat ovat myös hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja alipormestarinsa. Tämä tarina liittyy Budapestin XII kaupunginosaan, joka tunnetaan myös nimellä Hegyvidék, Vuoriseutu. Se ulottuu Budan puolen vanhan ydinkeskustan, I kaupunginosan rajoilta Budan kukkuloille ja koko kaupungin länsirajaan asti. Erityisesti kysymys on vuonna 2005 pystytetystä turul-muistomerkistä, joka seisoo kyseisessä kaupunginosassa lähellä Eteläistä rautatieasemaa (Déli pályaudvar).

Kuva Azonnali.hu-sivuston artikkelista.

Turul on kotkan tai haukan tapainen myyttinen lintu, joka ilmeisesti kuului unkarilaisten esi-isien – kuten muidenkin arokansojen – uskomusmaailmaan. Tämmöinen mytologinen kotka tai haukka legendan mukaan ilmestyi unessa Emeselle, myöhempien Unkarin kuninkaiden esiäidille, ja sittemmin johdatti unkarilaiset Karpaattien yli luvattuun kotimaahansa. Mahdollisesti turkkilaisperäinen turul-nimi mainitaan yhdessä ainoassa lähteessä, 1200-luvulla kirjoitetussa Kézain kronikassa, jossa myös ensi kertaa esitetään Attilan hunnit unkarilaisten esi-isinä. Kézain mukaan Attilan vaakunaan oli kuvattu kruunupäinen lintu, quae hungarice turul dicitur. 1800-luvulla kansallisromanttiset runoilijat nostivat turul-linnun Unkarin sankarillisen muinaisuuden symboliksi, ja viimeistään Unkarin tuhatvuotisjuhlista (1896) lähtien turul-patsaita on pystytetty ympäri entistä ja nykyistä Unkaria.

Vuonna 2005 Budapestin XII kaupunginosan hallinto päätti pystyttää tämmöisen turul-patsaan muistomerkiksi “toisen maailmansodan uhreille”. Päätös nostatti kuitenkin melkoisen tunnekuohun, joka on jatkunut viime aikoihin saakka, sillä aivan lähellä muistomerkin paikkaa tapahtui toisen maailmansodan loppuvaiheessa hirveitä – eikä ole ollenkaan selvää, mitä tähän paikkaan pystytetyn turul-patsaan on sen yhteydessä tarkoitus viestiä. Muutama päivä sitten, vainojen uhrien muistopäivän alla julkistetussa vähän yli tunnin mittaisessa dokumenttielokuvassa A gyilkosok emlékműve (‘Murhaajien muistomerkki’), jonka on tuottanut ja julkaissut uutissivusto 444.hu ja ohjannut Dániel Ács, tätä kammottavaa tarinaa puretaan, kertojina muun muassa aikalaistodistajia, journalisteja ja kansalaisaktivisteja, historiantutkijat Krisztián Ungváry ja Laura Csonka sekä aiheesta Orgia-nimisen romaanin kirjoittanut Gábor Zoltán. Elokuva löytyy myös YouTubesta, toivottavasti aikanaan myös tekstitettynä versiona. Suosittelen sitä jo nyt kaikille unkarintaitoisille, mutta varoitan: tarinaan sisältyy hirveitä järjettömän väkivallan kuvauksia.

Pitääkö kansallista yhteyttä luovista, perinteisistä kulttuurisymboleista muka luopua vain siksi, että niitä on 1900-luvun mittaan muutaman vuoden ajan käytetty väärin ja rikollisiin tarkoituksiin? Näin kysyy videolla XII kaupunginosan pormestari Zoltán Pokorni (nykyinen valtapuolue Fidesz) suuren kokousyleisön (eturivissä myös Viktor Orbán) edessä vuonna 2009. Tuolloin turul-patsaasta oli väännetty kättä kaupungin (tuolloinen pitkäaikainen sosialistinen ylipormestari Gábor Demszky) ja kaupunginosan oikeistokonservatiivisen hallinnon kesken jo neljä vuotta. ”Nyt kadun noita sanojani”, kommentoi Pokorni vuonna 2020.

Turul-patsasta pystytettäessä vuonna 2005 ei vielä yleisesti tiedetty, mitä kaikkea sen lähistöllä oli tapahtunut lokakuussa 1944. Tapahtumien puitteet olivat kyllä hyvin tiedossa. Sodan lopun alkaessa häämöttää valtionhoitaja Horthyn avuton yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, Saksa miehittänyt maan, ja lopulta vallan Unkarissa otti nuoliristiläisten (nyilas(keresztes)) eli paikallisten natsien järjestö, jonka johtajasta Ferenc Szálasista tuli Unkarin oma Führer. Puna-armeijan vyöryessä kohti Budapestia nuoliristiläiset kävivät pääkaupungissa omaa piensotaansa ja ryhtyivät systemaattisesti likvidoimaan vastustajiaan: sekä poliittisia vihollisiaan että juutalaisia. (Unkarin maaseudun juutalaisyhteisöt oli tässä vaiheessa jo aikaa koottu ja kyyditetty Auschwitziin, mutta pääkaupungissa eli vielä tuhansittain juutalaisia.)

Unkarin antisemitismin pitkästä, rumasta historiasta on tässä blogissa ollut puhetta monesti ennenkin. 1920- ja 30-lukujen mittaan juutalaisvastaisuus ja ”juutalaiskysymyksen” puiminen oli jossain mielessä kuulunut viralliseen “kristillis-kansalliseen” ideologiaan ja politiikkaan: kansaa suorastaan rohkaistiin kantamaan kaunaa juutalaisille, joita oli eteenpäin pyrkivässä kaupunkikeskiluokassa “suhteettoman” paljon. Budapestissa juutalaiset asuivat enimmäkseen Pestin puolella eli Tonavan itärannalla, aristokraattisemmassa Budassa Tonavan länsipuolella heitä oli vähän – paitsi nimenomaan XII kaupunginosassa, jossa oli paljon uutta rakennuskantaa, ei vain herrashuviloita vaan myös uuden koulutetun kaupunkikeskiluokan asuntoja, yrityksiä ja teollisuutta.

Myös nuoliristiläisten paikallisjärjestö oli tässä kaupunginosassa poikkeuksellisen vahva. Se veti puoleensa sekä ”kansallismielistä” porvaristoa ja ei-juutalaisia pienyrittäjiä että sosiaalista kaunaa kantavia työläisiä Eteläisen rautatieaseman ympäristön proletaarikortteleista. Tutkija Laura Csonkan mukaan tässä joukossa oli vahvoja alaverkostoja ja tiivis yhteishenki. Kun lokakuussa 1944 nuoliristiläiset alkoivat jakaa aseita ja ryhtyä väkivaltaiseen toimintaan, joukon paine vei nopeasti mukanaan kidutusten ja joukkomurhien syöksykierteeseen nämä miehet, joista monet olisivat joissakin muissa oloissa kenties rauhassa jatkaneet rauhanomaista arkielämää, vaikkapa paistellen sämpylöitä paikallisessa leipomossa niin kuin yksi pahimmista joukkomurhaajista, leipurinkisälli Dénes Bokor.

Sitten päästetään kauheaa tarinaa kertomaan historiantutkijat ja aikalaistodistajat (kuten ilmeisesti parinkymmenen vuoden takaisella arkistofilmillä haastateltu Hanna Szegő, jonka pelasti kidutukselta ja verilöylyltä se taikauskoinen kunnioitus, jota tappajat tunsivat hänen pitkälle edennyttä raskaudentilaansa kohtaan). XII kaupunginosan nuoliristiläisten päämajaan ruvettiin kokoamaan juutalaisia, joita pahoinpideltiin, silvottiin, raiskattiin ja murhattiin joukoittain. Muutamien eloonjääneiden uhrien kertomuksista sekä sodanjälkeisten oikeudenkäyntien pöytäkirjoista rekonstruoituu tapahtumasarjoja, joita kuvaamaan on vaikea löytää adjektiiveja ja joita en halua tässä selostaa yhtään sen tarkemmin. Myös muutamia murhaajia esitellään. Mieleenpainuvin lienee isä Kun, katolinen pappi, joka ei vain kannustanut tappajia vaan oli itse mukana toimeenpanemassa verilöylyjä. (Unkarin perinteisten kirkkojen piirissä vaikutti monia ihmisiä, jotka suojelivat ja pelastivat joukoittain vainottuja juutalaisia, jopa oman henkensä uhalla. Tässä voisi mainita vaikkapa lasten pelastajan, pastori Gábor Sztehlon, tai sittemmin autuaaksi julistetun nunnan Sára Salkaházin, jonka nuoliristiläiset lopulta ampuivat Tonavaan yhdessä hänen suojelemiensa juutalaisten kanssa. Mutta oli tosiaankin myös sellaisia kuin isä Kun, joka saattoi aloittaa puheensa: ”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Eläköön Szálasi!”)

Nuoliristiläisten ohella tähän tarinaan liittyy myös Turul. Se oli nimittäin nimeltään Horthyn Unkarin suurin ja merkittävin opiskelijajärjestö, jonka kansallismieliseen profiiliin kuului myös aktiivinen juutalaisvastaisuus. Turulin nuorukaiset ahdistelivat ja pahoinpitelivät juutalaisia, järjestivät juutalaisvastaisia kampanjoita, ja vuonna 1920 säädetyn numerus clausus -lain (jolla vähemmistökansallisuuksien, ennen kaikkea juutalaisten osuus yliopisto-opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan kyseisen kansanryhmän osuutta koko väestöstä) sijasta he halusivat, että säädettäisiin numerus nullus.

Turul vaatii kouluihin ja yliopistoihin juutalaisille ”keltaista penkkiä” [so. segregaatiota: juutalaisten opiskelijoiden pitäisi istua ”häpeäpenkillä” erossa muista].

Itse asiassa turul-kotkasta tuli Unkarin nuoliristiläisten ja kansallissosialistien näkyvä ja paljon käytetty symboli.

Historiantutkija Krisztián Ungváry muistuttaa, että fasismiyhteyksistä riippumattakin turul-kotka on aina ymmärretty nimenomaan sotaisan isänmaallisuuden ja sotilaskunnian symboliksi. Muistomerkkinä se ehkä sopisi sodassa taistelleiden muistoa kunnioittamaan, mutta suorastaan loukkaavaa on pystyttää turul-patsas niiden viattomien siviili-ihmisten muistoksi, joita turul-kotkaa tunnuksenaan käyttäneet omat maanmiehet murhasivat. Aivan toista mieltä, niin, varmaan suunnilleen kaikesta ovat elokuvaan haastateltu äärioikeistolaisen Mi hazánk ‘Meidän isänmaamme’ -puolueen Előd Novák tai ne turul-patsaan luona kuvatut mielenosoittajat, joiden mielestä turul on unkarilaisuuden symbolina ainakin 35 000 vuotta vanha… ”Ja sillä on miekka, ei mikään Mooseksen sauva, heh heh.”

Hämmentäviä yksityiskohtia paljastui myös turul-patsaan jalustaan veistetyistä uhrien nimistä. Joukossa nimittäin on muuan József Pokorni, joka oli pormestari Pokornin isoisä – ja, kuten sittemmin on selvinnyt, ei uhri vaan yksi murhaajista. Itse asiassa patsaan jalustan nimilistasta löytyi tarkemmissa tutkimuksissa muitakin natsimurhaajia, satojen uhrien nimiä taas oli jäänyt pois. Kesäkuussa 2020 turul-patsaan kohtalosta ja sen mahdollisesta poistamisesta keskusteltiin jälleen. Elokuvan lopussa näemme, miten XII kaupunginosan valtuusto äänestää asiasta. Murtunut ja neuvoton pormestari Pokorni äänestää tyhjää, mutta enemmistö on patsaan säilyttämisen puolesta. Viimeisten tietojen mukaan nimet poistetaan patsaan jalustasta ja se nimetään uudelleen: ensimmäisen maailmansodan muistomerkiksi. Toisen maailmansodan uhreille on tarkoitus ruveta hankkimaan uutta muistomerkkiä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten oppia? Juuri äskettäin näin somekuplassani jonkun kommentoivan sitä, miten jatkuva 1900-luvun ihmisyydenvastaisten rikosten muisteleminen nostattaa ”holokaustiuupumuksen”, holocaust fatigue. Kauhutarinoita murhista ja kidutuksista ei kukaan kestä määräänsä enempää. Ei myöskään ole aivan mahdotonta ymmärtää, että jotkut kokevat nämä kauhutarinat syyttelynä ja vihjailuna kollektiiviseen syyllisyyteen, ikään kuin esimerkiksi pormestari Pokorni olisi jotenkin vastuussa siitä, mitä hänen isoisänsä on tehnyt joskus kauan ennen hänen syntymäänsä. Tai ikään kuin Unkarin nykyinen hallitus ja valtapuolue, joka virallisesti koko ajan julistaa nollatoleranssia antisemitismiä kohtaan ja tuomitsee jyrkästi sodanaikaiset hirmuteot, olisi jotenkin suojelemassa vanhoja ja uusia natseja. Eikö nyt lopultakin voisi antaa menneiden olla menneitä? Eikö nyt, kun kaikki syylliset ovat varmaankin jo lähteneet täältä isomman tuomarin eteen, vihdoinkin voisi lopettaa jälkiviisaat hurskastelut, kauhistelut ja pöyristelyt (“hyvesignaloinnin”, niin kuin sitä näköjään tietyissä piireissä nimitetään) ja siirtyä eteenpäin?

Valitettavasti menneisyys ei katoa mihinkään, ja ellei totuutta nosteta esiin ja pidetä esillä, sen tilalle nousevat tarinat. Hankala, kipeä, monisyinen ja ristiriitainen menneisyys korvautuu tunteisiin vetoavilla, yksinkertaisilla ja mustavalkoisilla kertomuksilla hyviksistä ja pahiksista. Näin on käynyt niille, jotka alun perin halusivat pystyttää typerän julmuuden muistomerkiksi kuvitellun kansallisen uljauden symbolin. Tai niille, jotka viime vuosinakin ovat kokoontuneet turul-patsaan luokse heiluttelemaan äärioikeiston punavalkoraitaisia ns. Árpád-lippuja ja huutelemaan samoja juutalaisvastaisia iskulauseita kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten. Ja niin voi käydä myös niille, jotka mielellään unohtavat, että Budapestissa talvella 1944-45 propagandan ja porukan paine yhdessä lukemattomien henkilökohtaisten syiden kanssa teki murhaajia ja kiduttajia ihmisistä, jotka jossakin muussa tilanteessa olisivat voineet elää siivoa ja arvokasta elämää vahingoittamatta ketään. Niin voisi käydä myös meille.