Menneisyys aina edessämme

Piti kirjoittaa Unkarin merkillisistä venkoiluista Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden yhteydessä ja parista muustakin jutusta. Mutta sitten törmäsin somessa kirjoitukseen, joka vei huomion taas historiaan.

Unkarissa on viime keväästä lähtien kiertänyt vaihtoehtoisia versioita toisen maailmansodan lopun sekä vuoden 1956 tapahtumista: ne pahikset, jotka vuonna 1944 ”vapauttivat” Unkarin, ryöstelivät ja raiskasivat, eivät olleet venäläisiä sotilaita vaan nimenomaan ukrainalaisia, ja samoin vuoden 1956 kansannousun kukistivat ukrainalaiset joukko-osastot. Tietenkin voisi kysyä, miten tämä liittyy nykyisen Venäjän ja Ukrainan käymään sotaan – mutta liittyyhän se, kun ympäri Itä-Eurooppaa aina Suomeen saakka Venäjän hyökkäyssota on nostanut esiin vanhan tutun ”perivihollis”-kuvaston: vaikka voissa paistaisi. Butšan hirmuteot on ainakin entisen rautaesiripun itäpuolella ihan liian helppo yhdistää siihen, mitä toisen maailmansodan aikana Puna-armeija harrasti miehittämillään alueilla.

Ja selvästi Unkarissa on myös tahoja, joille tämä ei ole mieleen ja jotka yrittävät pelastaa Venäjän maineen, joskus suoltaen suoranaista putinistista propagandaa. Twitterissä Beáta Kiss -niminen käyttäjä äskettäin avasi keskustelun Puna-armeijan sotarikoksista (ilmeisesti häntä kuten monia muitakin hapottaa Orbánin hallituksen nykyinen Venäjä-mielisyys), ja käyttäjä Kmw:n vastauksesta käy ilmi, että iäkkäämpi polvi (väkisinkin tulevat mieleen Fidesz-puoluetta kannattavat ”mummojengit”) on saattanut antaa muistojensa muokkautua sopivaan suuntaan.

– Minulle mummoni (hän oli lapsi silloin vuonna 44-45) kertoi, että venäläiset eivät suinkaan tehneet heille pahaa, mutta ukrainalaisia he pelkäsivät. En kyllä tiedä, miten hyvin ne pystyivät erottamaan venäläisen ja ukrainalaisen toisistaan.

– Silloin ne olivat neuvostoliittolaisia kaikki. En usko, että niiltä kysyttiin, mihin kansallisuuteen ne lukivat itsensä. Puhuivat venäjää, sehän oli virallinen kieli, eikä unkarilainen maalaisihminen niitä muutenkaan olisi osannut erottaa toisistaan.

En tiedä, oliko nimimerkki Kmw:n mummo tosiaan tietämätön ja vain sittemmin niellyt ukrainalaisvastaista ja/tai venäläismyönteistä propagandaa vai oliko hänen perheellään ollut jokin erityinen suhde ukrainalaisuuteen ja siihen liittyviä kaunoja ja pelkoja: vanhaa unkarilaisten ja naapurikansojen välistä vihanpitoa löytyy, Luoja paratkoon, entisen suur-Unkarin reunamailta etnisten rajojen molemmin puolin. Joka tapauksessa Beáta Kiss on sinänsä aivan oikeassa, kuten jo viime vuonna julkaistu Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkelikin kertoo. Sekä 1944 että 1956 Unkariin vyöryivät Neuvostoliiton ”Ukrainan rintamaksi” nimitetyt tai Neuvosto-Ukrainaan asemoidut joukko-osastot, mutta nämä joukot olivat ”ukrainalaisia” enemmän maantieteellisessä kuin etnisessä mielessä: niissä saattoi olla etnisiä ukrainalaisia hivenen keskimääräistä enemmän, mutta yleisilmeeltään ne olivat venäjänkielisiä, monietnisiä ja yleis-neuvostoliittolaisia.

Samainen vuoden takainen faktantarkistusartikkeli joutui myös muistuttamaan, että toisin kuin väitetään, Neuvostoliiton johtajista Hruštšev ei ollut ukrainalainen ja Brežnevinkin ukrainalaisuus on kyseenalainen. Nikita Hruštšev (jota mm. Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt innoissaan väitti ukrainalaiseksi) syntyi Venäjällä (joskin lähellä Ukrainan rajaa) Kurskin alueella, venäläiseen ja venäjänkieliseen perheeseen, vaikka sittemmin työskentelikin Ukrainassa. Muistelmissaan hän kertoo olevansa internationalisti, jolle ei ole mitään merkitystä sillä, onko hän venäläinen vai ukrainalainen. Leonid Brežnev puolestaan syntyi Ukrainassa, papereissa hänet mainitaan milloin ukrainalaisena, milloin venäläisenä, hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ukrainaan Venäjältä, hekin Kurskin alueelta, ja muistelmissaan hän itse kirjoittaa olevansa kansallisuudeltaan venäläinen. Ukrainalaisuuden ja venäläisyyden osittain sumea ja muuttoliikkeiden sekoittelema raja ymmärrettiin tuolloin eri tavoin kuin nykyään. Mielenkiintoista on nyt se into, millä jotkin tahot Unkarissa haluavat selventää tätä rajaa siten, että Neuvostoliittoon liittyvät ikävät muistot irrotetaan venäläisyydestä ja yhdistetään nimenomaan Ukrainaan.

Mitkähän tahot? Viktor Orbánin ja Venäjän suhteesta on sodan alusta alkaen kirjoitettu paljon. Ilmeisesti Unkarin yksinvaltias pääministeri, sen lisäksi että on sitonut maansa ja energiapolitiikkansa kaasu-, öljy- ja ydinriippuvuuteen Venäjästä, tuntee yleistä sympatiaa idän diktaattoreja kohtaan ja uskoo tai toivoo edelleenkin, että Venäjä ei voi hävitä tätä nyt aloittamaansa sotaa. Kun muu Eurooppa vakuuttelee seisovansa Ukrainan rinnalla ja tuomitsevansa Venäjän hyökkäyssodan, Unkarin hallitus yrittää jatkuvasti ajella kaksilla rattailla, kuten sodan alkupäivistä lähtien on nähty.

Orbánin Venäjä-mielisyys on rikkonut Visegrád-maiden yhteisrintaman ja, niin kuin jo vuosia on ounasteltu, lopulta pilannut vanhan ystävyyden Puolan kanssa. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan, jota Facebook-sivullaan esitteli pari viikkoa sitten unkarilainen historiantutkija ja Puola-asiantuntija Miklós Mitrovits, Puolassa unkarilaisia kohtaan tunnetut sympatiat ovat lyhyessä ajassa huvenneet vauhdilla. Vielä vuosi sitten unkarilaiset (węgrzy) olivat puolalaisten mielestä toiseksi mukavin kansa italialaisten (włosi) jälkeen, nyt puolalaisten suhtautuminen heihin on enää hädin tuskin positiivisen puolella, vain hiukan juutalaisia (żydzi) myönteisempi ja selvästi kielteisempi kuin esimerkiksi ukrainalaisiin (ukraińcy), joiden arvostus on noussut kohisten.

Julkisesti Orbánin hallinto ei venäjämielisyyttä tai Putinin tukemista myönnä, vaan puolustaa ”rauhaa” (”Unkari kuuluu rauhan leiriin”), Ukrainaan ei lähetetä aseita, mutta humanitaarista apua annetaan ja jälleenrakennustyötä tottahan toki tuetaan (kuvakaappaus hallituksen kansainvälisen tiedottajan Zoltán Kovácsin Twitteristä):

Nämä rauha- ja yhteistyöpuheet vuorottelevat avoimen nyrkinheristelyn kanssa: viimeksi ulkoministeri Szijjártó ilmoitti, että Ukrainan ulkoministerin kutsuminen Naton ulkoministerien tapaamiseen ”loukkaa Naton yhtenäisyyttä” eikä Unkari suostu tukemaan Ukrainan lähentymispyrkimyksiä ennen kuin Transkarpatian unkarilaisten oikeudet palautetaan.

Niin, tämä Transkarpatia (myös Taka-Karpatiana tai Karpatoruteniana tunnettu, unkariksi Kárpátalja) on siis nykyisen Ukrainan lounaiskulma, joka kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan aina Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian luhistumiseen saakka. Ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen jälkeen se liitettiin uuden Tšekkoslovakian valtion itäiseksi hännänhuipuksi, palasi diktaattorien siunauksella takaisin Unkarin osaksi vuonna 1939 ja sodan jälkeen muodollisesti pariksi vuodeksi Tšekkoslovakialle, kunnes se vuonna 1946 liitettiin silloiseen Ukrainan neuvostotasavaltaan. Alueella on vanhastaan elänyt monia kansanheimoja; unkarilaisia, jotka nykyään ovat suurin vähemmistö, oli vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 12,1 % alueen väestöstä. Suurin osa heistä elää Unkarin rajan lähistöllä, Užhorodin (Ungvár), Mukatševen (Munkács) ja Berehoven (Beregszász) alueilla.

Lisätietoja Ukrainan unkarilaisvähemmistön tilanteesta kaipaaville suosittelen lämpimästi tätä englanninkielistä, kauniisti kuvitettua ja oikeiden paikallisten asiantuntijoiden kirjoittamaa brosyyria, josta myös tuo yllä esitetty kartta on peräisin. Siinä kerrotaan asiallisesti, miten Ukrainan vuosina 2017, 2019 ja 2020 säätämät kieli- ja koululait kaventavat unkarin kielen elintilaa. Vuoden 2019 kielilaki kielsi muiden kielten kuin ukrainan käyttämisen kunta- ja aluehallinnossa, joten jopa lähes täysin unkarinkielisillä alueilla kunnanvaltuustot tai -hallitukset eivät saa työskennellä unkariksi. Myös kaksikieliset katukilvet ja virastojen kyltit katosivat. Erityisen kipeä paikka unkarilaisvähemmistölle on koululaki, joka vuodesta 2023 lähtien on lisännyt myös vähemmistökielisissä kouluissa ukrainankielisen opetuksen osuutta: unkarinkielisissä kouluissa opetus on täysin unkariksi vain neljän ensimmäisen vuoden ajan, sen jälkeen ukrainankielistä on opetuksesta eri asteilla vähintään 20 tai jopa 60 %.

Kiovan hallituksen ns. ukrainisaatiopolitiikka tähtää tietenkin ennen kaikkea venäjän kielen perinteistä ylivaltaa vastaan ja pyrkii nostamaan pitkään hassun etnomurteen asemassa olleen ja monissa suvuissa muutaman viime sukupolven aikana venäjän tieltä väistyneen ukrainan kielen taas paikoilleen täysiarvoiseksi kansalliskieleksi. Tämän voi jollain lailla ymmärtää, kun muistaa, miten Ukrainassa monin paikoin vielä maan itsenäistyttyäkin venäjän dominanssi esimerkiksi kulttuurin, viihteen tai nuorison arkielämän kielenä on ollut ehdoton: olen lukenut kuvauksia siitä, miten kiovalaisen koulun ukrainalaiset oppilaat puhuivat ukrainaa tunnilla, kun se kerran oli opetuskieli, mutta luokan ulkopuolella ukrainaa puhuvat leimautuivat oudokeiksi tai junteiksi. Mutta pienempiin vähemmistöihin ukrainisaatio osuu kipeästi, unkarilaisiin erityisesti siksi, että siinä heiltä viedään saavutettuja etuja ja ylimuistoisia oikeuksia. Tilannetta voisi verrata siihen, että Suomen valtio rupeaisi vaatimaan ruotsinkielisiin kouluihin – myös Närpiössä tai Ahvenanmaalla – opetuskieleksi suomea ainakin puolessa oppiaineista, ja tätä perusteltaisiin sillä, että suomen kielen tulevaisuus on uhattuna ja että ruotsinkieliset eivät muuten opi suomea tarpeeksi hyvin.

Mutta ei tässä kaikki. Jos Suomi olisi kuin Ukraina ja Pietarsaari kuin Mukatševe, niin tässä kuvitellussa tilanteessa myös Suomen ruotsinkieliset liputtaisivat mielellään kelta- eikä siniristisellä lipulla ja riitelisivät verisesti viranomaisten kanssa, jotka poistattaisivat historiallisia kolme kruunua -vaakunoita julkisista tiloista. Ruotsin valtio tukisi avokätisesti suomenruotsalaisten kouluja ja kulttuuritilaisuuksia ja ennen kaikkea kannustaisi heitä samastumaan Ruotsin ylirajaiseen kansakuntaan ja muistelemaan uljasta menneisyyttään koko Suomea hallinneen ”johtajakansan” edustajina. (Jotkut, eivät suinkaan kaikki, olisivat tästä innoissaan.) Kaikille suomenruotsalaisille tarjottaisiin Ruotsin passia, ja ruotsinmaalaiset poliitikot kalastelisivat Ruotsin vaalien alla myös heidän ääniään; Ruotsin politiikan äärilaidalla ja kansan syvien rivien syvemmässä päädyssä haikailtaisiin Suomea tai ainakin Svenskfinlandia takaisin Ruotsin yhteyteen. Ja jotta analogia olisi täydellinen, niin kuvitellaanpa edelleen, että Suomella olisi itärajallaan menossa Venäjän kanssa pitkällinen konflikti, joka räjähtäisi lopulta ilmisodaksi, mutta Ruotsin valtion johto – ja johdossa olisi hankala, autoritäärinen ja läpeensä korruptoitunut tyyppi – tuntuisi sympatiseeraavan Putinia ja peukuttavan Venäjää niin paljon kuin vain muun EU:n kanssa ilmiriitaantumatta kehtaisi, samalla kun Ruotsissa jotkut piirit (toki ilman valtiojohdon virallista siunausta, mutta kärkkäästi koirapillin merkinantoihin reagoiden) avoimesti haaveilisivat siitä, miten Ruotsi ja Venäjä vielä jakavat Suomen keskenään.

No, tästäpä näkyykin hyvin, että Suomi ja Ruotsi eivät (onneksi) ole Ukraina ja Unkari. Tämän olennaisen eron juuret ovat jo satojen vuosien takaisessa historiassa, ja historiaa tunteville suomalaisille, ruotsalaisille, ukrainalaisille tai unkarilaisille ne ovat ilmiselvät. Nämä edellisten sukupolvien aikaiset tai jopa vuosisatojen takaiset tapahtumat nostetaan sitten yhä uudelleen esiin aina, kun kansojen välille syntyy kahnausta.

Tässä voisikin lopuksi hiljentyä muistelemaan Euroopan läntisempien valtojen ja Venäjän konfliktien historiaa ja palata jälleen Puolaan. Twitteristä löytämässäni uutiskuvassa Ukrainan presidentti Zelenskyi äskeisellä Puolan-vierailullaan katselee Jan Matejkon (1838–1893) historiallista maalausta. Zelenskyin kasvoja ei näy, mutta voisin arvailla ilmeen olevan hymyssä.

"Volodymyr Zelensky looking at things… in Warsaw".

But this "thing" is special. Jan Matejko's painting, depicting boyars of the Russian tsar Ivan the Terrible kneeling before the Polish king Stefan Batory at Pskov. And begging for peace.

Photo credit => @jakub_szymczuk pic.twitter.com/QcZVFzQ5Ja

— Marek Magierowski (@mmagierowski) April 6, 2023

Maalauksessa, joka on enemmän allegoria kuin kuvaus todellisesta tapahtumasta, Iivana Julman edustajat kohtaavat Pihkovassa Puolan kuninkaan Stefan Báthoryn ja polvistuvat tämän eteen anomaan rauhaa, mikä varmaankin kutkutteli 1800-luvun kuten nykyistenkin puolalaisten isänmaallisia tunteita. Vuosina 1581–1582 Puola-Liettuan sota Venäjää vastaan huipentui Pihkovan (Pskov) piiritykseen. Báthoryn joukot eivät onnistuneet valloittamaan kaupunkia, mutta Venäjä kuitenkin tunnusti vastustajan ylivoimaisuuden ja allekirjoitti itselleen epäedullisen rauhansopimuksen. Venäjä ei vieläkään päässyt Itämeren rannikolle (meni vielä toistasataa vuotta ennen kuin Pietari Suuri pääsi pykäämään uutta pääkaupunkiaan, joka nyt on taas jäämässä sotilaallisesti eristyksiin Nato-järven pohjukkaan), Puola sai taas itselleen Liivinmaan, johon siis kuului nykyisen Latvian pohjois- ja nykyisen Viron eteläosa.

Mielenkiintoista tarinassa on se, että Stefan (István) Báthory oli itse asiassa unkarilainen, mahtavan aatelissuvun vesa, joka 1571 oli noussut Transilvanian ruhtinaaksi ja viisi vuotta myöhemmin Puolan kuninkaaksi, avioiduttuaan Anna Jagellonican kanssa. Annan veli oli lapsettomana kuollut Puolan kuningas Sigismund II, Annan ja Sigismund II:n sisar Katariina puolestaan tunnetaan meillä ”Juhana-herttuan” puolisona, joka Turussa vähän aikaa emännöi Suomen historian ainoaa jonkinlaista renessanssihovia. István Báthoryn ja tuolloin jo sangen kypsässä iässä olleen Anna Jagellonican avioliitosta (joka ilmeisesti oli enemmänkin muodollinen) ei syntynyt lapsia, joten heidän seuraajanaan Puolan valtaistuimelle nousi Annan sisarenpoika, Katariinan ja Suomen herttuan, sittemmin Ruotsin kuninkaan Juhanan poika Sigismund, ensimmäisenä Puolan Vaasa-sukuisista hallitsijoista. Näin tähän tarinaan tulevat mukaan myös Suomi ja Ruotsi. István Báthory puolestaan oli niitä ilmeisesti varsin harvoja hallitsijoita, joiden alamaisiin on kuulunut sekä unkarilaisia että virolaisia ja liiviläisiä.

Eksyin aiheesta, tai sitten en. Jos tähän vielä jonkinlainen opettavainen loppulauselma pitää vääntää, niin kansojen historiat ovat paljon monisyisempiä kuin kansallisten perusmyyttien kuvitukseen mahtuu tai mitä nostetaan esiin. Mutta jostain syystä István Báthoryn joukot Pihkovassa tai niiden mukana voittoisasti taistellut transilvanianunkarilaisen Gáspár Bekesin johtama palkkasoturiarmeija eivät kiinnosta Unkarin nykyistä identiteettipolitiikkaa.

Unkari, Puola ja Ruotsi voidaan nykyään nähdä siisteinä ja homogeenisina yhden kansan kansallisvaltioina. Tämä kuva ei vastaa totuutta nytkään, saati silloin, kun näillä valtioilla oli suurvalta-aikansa, jonka jäljiltä niiden entisille reuna-alueille on jäänyt monenlaista työstämätöntä traumaa. Mitä paremmin historian monimutkaisuutta tunnetaan, sen helpompi on luultavasti myös selvitellä näitä ongelmia. Transkarpatian osalta selvittelyn aika tulee viimeistään sitten, kun Ukrainan ja Venäjän sota on päättynyt, toivottavasti demokratian voittoon. Mitä Unkari siinä vaiheessa tekee, on taas ihan oma tarinansa.

Advertisement

Meissä jokaisessa asuu pieni Petőfi

Maaliskuun 15:ntena vietetään Unkarin kolmesta kansallispäivästä periaatteessa kirkkainta ja ongelmattominta. Varsinainen pää-kansallispäivähän on elokuun 20:ntenä, Unkarin kristillisen kuningaskunnan perustajan Pyhän Tapanin muistoksi. Tämä on siis ensisijaisesti katolisen kirkon juhla, jota toki on 1900-luvun mittaan eri tavoin yritetty nostaa koko kansakunnan juhlapäiväksi; sosialismin aikaan sitä vietettiin sadonkorjuun, ”uuden leivän” ja sitä tuottavien talonpoikien, sittemmin myös uuden perustuslain kunniaksi. Lisäksi 23. lokakuuta vietetään vuoden 1956 kansannousun muistopäivää, joka sekään ei ole ongelmaton tai ristiriidaton: kaikesta sankarillisuudesta huolimatta kansannousun tapahtumiin liittyi myös pimeä puolensa, ja ennen kaikkea tämän vallankumousyrityksen, kun se lopulta lähti käyntiin, jyräsivät Neuvostoliiton panssarit ennen kuin se ehti kasvaa koko maata ja kansaa todella yhdistäväksi liikkeeksi.

Mutta maaliskuun 15. on hieno ja reipas juhla. Tuona päivänä, Euroopan hulluna vuonna 1848, kun monissa muissakin maissa kuohui (Wienissä alkoi vallankumouksen tapainen jo pari päivää aikaisemmin), kansallisrunoilija Sándor Petőfi ja muutamat muut tulisielut (kuten sittemminkin suosittu romaanikirjailija, ”Unkarin Dickens” Mór Jókai) kokosivat kansanjoukot Budapestin kaduille kuuntelemaan Petőfin uutta isänmaallista runoa Nemzeti dal (‘Kansallislaulu’) sekä pari päivää aiemmin koottua kahdentoista vaatimuksen luetteloa.

”Mitä toivoo Unkarin kansakunta?
Tulkoon rauha, vapaus ja yksimielisyys.

1. Toivomme lehdistön vapautta ja sensuurin poistamista.
2. Vastuullista ministeriötä Budapestiin. [Unkarilla ei ollut omaa hallitusta eikä ministeriötä.]
3. Vuosittaisia valtiopäiviä Pestiin. [Valtiopäivät kokoontuivat Pozsonyssa (Bratislava) silloin, kun keisari ne suvaitsi kutsua koolle.]
4. Yhdenvertaisuutta lain edessä kansalaisuuden ja uskonnon kannalta. [Tällä tarkoitettiin ennen kaikkea aateliston ja katolilaisten etuoikeuksien lakkauttamista.]
5. Kansallista puolustuskaartia. [Unkarilla ei ollut omaa armeijaa.]
6. Yhteistä rasitusten kantoa [= aateliston verovapauden poistamista].
7. Feodaalijärjestelmän lakkauttamista [= kartanon maita viljelevät talonpojat suorittivat maanomistajalle taksvärkkiä, luontais- tai rahakorvauksia tai lahjoja].
8. Valamiestuomioistuinta, tasa-arvoon perustuvaa edustusta. [Kartanonherrat käyttelivät alueillaan myös tuomarin oikeuksia, puolueettomia paikallisia oikeusistuimia ei ollut.]
9. Kansallista pankkia.
10. Sotilaiden on vannottava uskollisuutta perustuslaille, Unkarin sotilaita ei pidä viedä ulkomaille, ulkomaiset sotilaat on vietävä meiltä pois.
11. Poliittiset vangit on vapautettava.
12. Unionia [= erillisenä yksikkönä hallittu Transilvania pitää yhdistää Unkariin].”

Tästä alkoi tapahtumasarja, joka johti Unkarin vapaussotaan Habsburg-imperiumia vastaan ja tämän(kin) vapaustaistelun kukistumiseen seuraavana vuonna. Elokuussa 1849 Unkarin joukot antautuivat Világosissa (nykyinen Şiria Romaniassa) vastustajilleen, venäläisille joukoille, joita johti baltiansaksalainen kenraali von Rüdiger – Venäjän tsaari oli rientänyt itävaltalaisen kollegansa apuun kapinan tukahduttamiseksi. Tappiota seurasi joukko kostotoimia, osa kapinallisista lähti maanpakoon. Sándor Petőfi oli luultavasti saanut surmansa Segesvárin taistelussa heinäkuussa 1849, vaikka mitään varmaa hänen kohtalostaan ei tiedetä.

Tänä vuonna maaliskuun 15. päivän juhlana Unkarin valtion korkein johto eli pääministeri Orbán jatkoi jo lokakuun kansannousujuhlan yhteydessä aloittamaansa linjaa eikä puhunut kansanjoukoille pääkaupungissa, siellä, missä Petőfi ja kumppanit aikoinaan, vaan Kiskőrösissä, Petőfin syntymäkaupungissa, runoilijan syntymäkodin edessä. Puheen tiivistelmä löytyy Orbánin viralliselta kotisivulta myös englanniksi. Vapaudesta siinä puhutaan, siitä, miten Petőfi oli hankala, omapäinen ja uppiniskainen maalaispoika (vähän niin kuin Orbán itse). Ja miten jokaisessa unkarilaisessa elää pieni Petőfi, miten näemme Petőfin nytkin, kun ulkopuoliset haluavat sanella unkarilaisille, miten näiden pitää elää, ja sulauttaa Unkarin osaksi eurooppalaista supervaltiota. ”Näemme Petőfin, kun hän raapustaa 12 vaatimuksen listan alkuun: tulkoon rauha.”

(Tähän on riippumattomassa mediassa ja kriittisessä somessa uutterasti muistuteltu, miten Petőfi ei suinkaan ollut vaatimassa ensimmäiseksi rauhaa vaan valmiina lähtemään sotaan tasa-arvon ja liberaalien ihmisoikeuksien puolesta. Ja miten Petőfin ja hänen taistelutoverinsa lopulta voittivat Venäjän taantumuksellisen yksinvaltiaan ”perinteisiä perusarvoja” puolustavat joukot.)

***

Samaan aikaan Budapestissa József Budenzin (tuon Unkarin fennougristiikan merkkimiehen, josta ”vaihtoehtoiset” piirit ovat tehneet suurpahiksen) mukaan nimetyssä koulussa nousi metakka opettajien ja oppilaiden yhdessä valmisteleman Petőfi-aiheisen juhlaesityksen johdosta. Ohjelma, johon kuului kerrontaa, lausuntaa ja musiikkinumeroita, esitettiin koulun salissa, jonne koko koulun väki ei mahdu kerralla, joten esityksiä piti järjestää kaksi. Ensimmäisen jälkeen sitten tuli ilmoitus, että toista esitystä ei enää tule, koska ohjelmassa on liikaa ”viittauksia ajankohtaiseen politiikkaan”. Oppilaat hermostuivat siinä määrin, että osa heistä käynnisti spontaanin mielenosoituksen koulun käytävällä ja ryhtyi keräämään allekirjoituksia joukkovetoomukseen.

444.hu-sivuston toimittaja tavoitti koulun rehtorin, joka kertoi itse tehneensä päätöksen ohjelman kieltämisestä, koska siinä oli ”suoria ja yksiselitteisiä viittauksia päivänpolitiikkaan” ja koska julkisen sivistyslaitoksen hänen mielestään on pysyttävä politiikan kysymyksissä puolueettomana. Arvailtavaksi siis jää, mikä oli ohjelman tekstissä liikaa. Ehkä viittaus Petőfin tekstiin, jossa ”Eurooppa on hiljaa, jälleen hiljaa”. Tai Petőfin runo ”Hirttäkää kuninkaat!”, jossa säkeen loppu erään kuulijan mukaan oli ”nielaistu” niin, että kuulijat oitis ajattelivat Viktor Orbánia.

Tähän on tosiaankin tultu. Unkarissa on vallalla niin yksiselitteisesti itsevaltainen systeemi, että lapsikin osaa rinnastaa pääministerin johonkin 1800-luvun monarkkiin?

***

Petőfin nimeä kantaa myös kirjallisuusmuseo, josta Orbánin järjestelmässä on tullut yksi kirjallisuus- ja taidepolitiikan valtakeskittymä. Sen johtoon on nostettu transilvanialaistaustainen runoilija ja rokkikukko Szilárd Demeter, erikoinen hahmo, josta olen tässä blogissa kirjoitellut ennenkin. Petőfi-museolla ja Demeterillä on hallinnassaan erinäisiä kulttuurin rahahanoja, muun muassa kirjallisuuden kääntämistä tukeva säätiö. Ja tämän johdosta hyppäsi Facebookissa silmiini muutama päivä sitten virolaisen kääntäjän Leelo Jõulun postaus.

Aiheena on, kuinka ollakaan, Suomessakin jonkin verran julkisuutta saanut (ja meillä Saarni Laitisen suomennoksena ilmestynyt) lastenkirja Satumaa kuuluu kaikille, kokoelma suvaitsevaisuuteen kasvattavia tarinoita, joissa nähdään mm. vähemmistöihin kuuluvia ja ”poikkeavia” sankareita sekä epätavallisia ja ei-heteronormatiivisia perheitä ja parisuhteita. Unkarissa kirja nostatti aikoinaan huikean kohun, äärioikeistopoliitikko työnsi sen julkisesti silppuriin ja kirjakaupat joutuivat sulkemaan sen erilliseen ”myrkkykaappiin” tai paketoimaan näkymättömiin. Nyt Leelo Jõulu kirjoittaa (ja tämä uutinen löytyy toki myös useilta unkarilaisilta uutissivustoilta, lähtökohtana konservatiiviselle Mandiner-sivustolle annettu kommentti):

Petőfi-kulttuuriagentuurin kirjallisuustukia myöntävä kuratorio hajotetaan. Nimittäin Bolognan kirjamessuilla oli säätiön kirjapöydällä näytteillä vironkielinen ”Satumaa kuuluu kaikille” (”Imedeilm on kõigile”) ja Petőfi-instituutin johtaja Szilárd Demeter, Fidesz-puolueen nimittämä, sai tätä kautta tietää, että hän johtamansa säätiö on rahoittanut käännöstä. Hän kommentoi: ”Minun henkilökohtainen mielipiteeni on ollut tiedossa jo vuosikausia, olen lukemattomat kerrat sanonut ja kirjoittanut, että puolustan ajatuksen-, mielipiteen- ja sananvapautta, siis taiteen vapautta. Mutta siinä, mihin valtion rahaa käytetään, on rajansa, ja tätäkin olen toistamiseen korostanut: rajana ovat perustuslailliset arvot. Tukea voi sitä, mikä näihin rajoihin mahtuu. Rajan ulkopuolelle jäävälle ei kuulu tuki.”

Demeter oli yllätyksekseen saanut tietää, että säätiö on tukenut kirjan julkaisemista vuonna 2021, ja nyt hän on vakaasti sitä mieltä, että kuratorion jäsenet ovat tehneet virheen. Kuratorioon ovat jäseniä nimittäneet Unkarin taideakatemia, Unkarin kirjailijaliitto, Unkarin kirjailijoiden yhdistys, Unkarin kaunokirjallisuuden kääntäjien yhdistys, Unkarin PEN sekä Petőfi-säätiö itse. Siksi Demeter pysäyttää nyt kuratorion toiminnan, ja jatkossa on suunnitteilla, että kirjallisuusviennin kysymyksiin otetaan kantaa uudelleen. Samoin Unkarin kustantajilta tullaan tästä lähin vaatimaan messuilla esiteltävien teosten luettelot, niiden sopivuus perustuslain kannalta arvioidaan ja lupa kirjojen esittelemiseen annetaan sen mukaan. Lopuksi Demeter lisäsi: ”Henkilökohtaisesti en haluaisi enempää sensuuria, mutta isänä pidän lasten suojelemista kaikkein tärkeimpänä.”

Tämmöisiä Petőfi-juttuja siis tänään. Vapaus, lempi – kumpi kultaisempi?

Erasmus ja Andreas

Suomalaisessakin mediassa on nyt kerrottu jymäyksestä, joka yllätti Unkarin akateemiset piirit maanantaina: sosiaalidemokraattinen Népszava-lehti kirjoitti, että EU sulkee Unkarin ns. säätiöyliopistot Erasmus+-vaihtosopimusten sekä Horizon-tutkimusrahoituksen ulkopuolelle, kunnes niiden toimintamalli muutetaan vastaamaan läpinäkyvyydelle ja riippumattomuudelle asetettuja ehtoja – eli sen jälkeen, kun joulukuussa 2022 myönnetyt rahat on käytetty, ei Brysselistä tule lisää tukea, ellei meininki muutu. Näkyvin ja esimerkiksi tuossa YLE-uutisessa eniten esillä ollut seuraus on opiskelijavaihdon katkeaminen useimpien unkarilaisten yliopistojen kanssa. Vähemmän huomiota on herättänyt se vähintään yhtä ikävä seikka, että opetusvierailut ja suuret kansainväliset tutkimusprojektit ovat uhattuina – siis näiltä säätiöyliopistoilta. Mistä tässä säätiöhommassa olikaan kysymys?

Pari vuotta sitten Unkarin hallitus siirsi useimmat etenkin pääkaupungin ulkopuoliset yliopistot valtion hallusta säätiöiden omistukseen. Malli muistuttaa esimerkiksi Yhdysvaltojen systeemiä, missä yliopistoja paljolti pyörittää yksityisiltä lahjoittajilta ja sijoittajilta tuleva tuki, ja eurooppalaisessa perinteessä se vaikuttaa oudolta, semminkin kun Unkarissa on vaikea kuvitella edes Orbánin järjestelmän rikastuttamien oligarkkien kiinnostuvan akateemisen tutkimuksen rahoittamisesta. Itse asiassa yliopistojen toiminnan välttämätön rahoitus tulisi uudessakin systeemissä pääasiassa valtiolta, ja säätiörakennetta tarvittiin johonkin aivan muuhun: yliopistoja ja niiden kiinteistöjä ynnä muita omistuksia hallinnoivien säätiöiden johtokunnat miehitettiin hallituksen ja valtapuolueiden edustajilla. Näin Orbánin järjestelmän luottomiehille ja -naisille luotiin mukavasti palkatut asemat, joista heitä olisi hyvin vaikeaa erottaa, jopa siinäkin tapauksessa, että maan hallitus vaihtuisi. Ja koska – kuten aiemmin on jo nähty esimerkiksi Unkarin valtionpankkia lähellä olevien, arvokiinteistöjä ja muuta mukavaa hallitsevien säätiöiden yhteydessä – ”säätiöön sijoitettu julkinen raha menettää julkisen rahan luonteensa”, yliopistoja hallitsevat poliitikot saisivat tehdä yliopistojen rahalla ja omaisuudella mitä tykkäävät, joutumatta tekemään siitä tiliä kenellekään.

Aivan kitkatta säätiöiminen ei sujunut. Suurin rähinä oli jo aiemmin noussut teatteri- ja elokuvakorkeakoulussa (SZFE), jossa hallintomalliuudistus ja johtajanvaihdos saivat opiskelijat ja opettajat kapinoimaan ja muutamaksi kuukaudeksi valtaamaan yliopiston rakennuksen. SZFE:n kapinalliset lähtivät lopulta talosta kokonaan ja suorittavat opintojaan loppuun kansainvälisen yhteistyöverkoston avustuksella muiden maiden oppilaitoksissa. Myös esimerkiksi Szegedin yliopistossa säätiömuotoon siirtyminen nostatti kiivasta keskustelua ja mielenilmauksia. Yliopistojen oli kuitenkin pakko taipua valtiovallan kiristyksen edessä, kirjoittaa 444.hu-sivustolla Péter Magyari: jos ne eivät suostuisi säätiöintiin, myös rahoitus loppuisi, mutta yhteistyökykyisille yliopistoille lupailtiin EU:n elpymisrahastosta aikanaan mukavasti rahukkaa.

Itse asiassa jo säätiöintiuudistuksen aikaan Unkarin hallituksen piti tietää, että EU ei tykkää tästä järjestelystä. Ministeri Tibor Navracsics, joka nyt uutisen tultua julki on esittänyt yllättynyttä ja puhunut mahdollisista väärinkäsityksistä, joutui jo pari vuotta sitten turhaan selittelemään asiaa EU:n komissiolle. Jo tuolloin asianosaisille tehtiin selväksi, että Unkarin elpymissuunnitelmaan upotettu säätiöyliopistojen runsas rahoitus ei kävisi päinsä. Elpymissuunnitelma kirjoitettiin sitten uusiksi ja yliopistoille suunniteltu rahoitus käytännössä poistettiin siitä; tämä elpymisrahoitus puolestaan on edelleenkin jäissä EU:n arvostelemien oikeusvaltio- ja demokratiaongelmien takia.

Joulukuussa siis EU:n komissio päätti rangaista Unkaria, ja tämä päätös oli lähes yksimielinen, vain Puola puuttui yhteisrintamasta. Unkarin elpymisrahoituksesta jäädytettiin korruptioepäilyjen ja oikeusvaltio-ongelmien takia yli kuusi miljardia euroa, ja samalla komissio päätti myös, että EU:n instituutiot (siten myös Erasmus- ja Horizon-ohjelmat) eivät saa myöntää rahoitusta Unkarin säätiöpohjaisille laitoksille, koska näihin päätyvän rahan reilusta ja läpinäkyvästä käytöstä ei ole takeita. Ongelmat olivat olleet tiedossa jo pitkän aikaa, mutta rehellisen ratkaisun sijaan Unkari oli yrittänyt temppuilla: etenkin säätiöiden johtokunnissa istuvien poliitikkojen palleja yritettiin pelastaa kummallisella sääntövempuloinnilla, jolle Brysselistä oli ärähdetty jo marraskuussa. Nyt – näin 444.hu:n jutussa selitetään – Unkari on itse sotkenut asiansa pahemman kerran. Kun yliopistojen säätiöistä noussutta Erasmus- ja Horizon-ongelmaa ei ajoissa hoidettu asiallisesti, se on nyt saattanut juridisesti niputtua yhteen muiden sanktiokysymysten kanssa, mikä merkitsisi sitä, että mitään ei voida korjata ennen kuin kaikki muutkin EU:n asettamat 17 vaatimusta on täytetty.

Unkarin hallituksen kuva asiasta on aivan toinen. Tänään ministeri Gergely Gulyás lehdistötilaisuudessa syytteli Brysseliä, uhkaili oikeusprosessilla ja ennen kaikkea väitti, että Brysselin herrat yrittävät ”kouristuksenomaisesti” etsiä jotain verukkeita varojen jäädyttämiseksi, vaikka Unkari on täyttänyt kaikki vaatimukset. EU:sta ei muka missään vaiheessa olisi selvästi kerrottu, että poliitikkojen osallistuminen yliopistosäätiöiden johtokuntiin olisi ongelma. (444.hu:n mukaan tämä ei pidä paikkaansa, vaan tämä ongelma oli selvästi nimetty useammassakin Brysselin kirjelmässä sekä marras- että joulukuussa. Tähän Gulyás: ”Niin, mutta vasta pitkän kannanoton 18:nnella rivillä… Kun ei kukaan siitä sen enempää kysynyt, niin keskityimme kymmeneen muuhun, tärkeämpään juttuun…”) Ja jos rahaa ei Brysselistä tule, niin tarvittaessa kuulemma Unkarin valtio rahoittaa Erasmus-vaihdot.

Näin on syntynyt aika metkalta näyttävä tilanne. Tähän asti Unkari on tosin ärhennellyt Venäjä-sanktioista ja Ukrainan tukemisesta mutta tiukan paikan tullen ollut kilttiä poikaa ja suostunut mukaan EU:n yhteisrintamaan. Nyt sitten tulee raja vastaan – yliopistojen kohdalla, sen jälkeen kun Tiedeakatemia on jo hajotettu ja koulujärjestelmä ajettu romahduksen partaalle.

Mutta, kuten täällä olen tainnut ennenkin todeta, kuka mitään tiedettä ja tietoa kaipaa, kun Unkarissa näköjään tarvitaan ennen kaikkea kansallista mytologiaa ja uskoa oman kansakunnan ylemmyyteen ja erityiseen kutsumukseen. Siitä yksi esimerkki ilmestyi joulukuussa kansan kuvaruutuihin.

“Andreas II oli paljon aikaansa edellä oleva uudistusajattelija, aitoja kristillisiä arvoja edustava hallitsija.” Tämä teksti jysäytetään kuvaruutuun uuden Aranybulla-tv-sarjan jokaisen osan aluksi. Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

Viime vuonna juhlittiin Unkarissa ns. Kultabullan (Aranybulla) 800-vuotismuistoa. Kuningas Andreas II:n (n. 1176 – 1235) vuonna 1222 antama asiakirja oli eräänlainen Unkarin Magna Charta, joka rajoitti hallitsijan valtaa ja takasi tiettyjä perusoikeuksia kansalaisille, tosin vain aatelisille; Kultabulla itse asiassa loi perustan feodaali-Unkarin laeille ja hallinnolle, jotka toimivat 1800-luvulle saakka. Muutenhan Andreas oli jälkimaineeltaan kiistelty hallitsija, joka tunnetaan paitsi Pyhän Elisabetin isänä myös ”kansallisooppera” Bánk Bániin aiheen antaneen murhatun kuningatar Gertrudin puolisona. Nyt Philip Rákay, Fidesz-puoluetta lähellä oleva mediapersoona ja entinen tv-juontaja, on saanut tuottaakseen Andreas-kuninkaasta historiallisen tv-sarjan, jossa kuningas on nostettu jalustalle ja peitetty niin paksulla kultauksella, että tyhminkin tajuaa isänmaallisen sanoman. Kas näin se alkaa:

Pyhällä Kruunulla kruunatun Unkarin kuninkaan valtakunnalla on kristityssä Euroopassa erityinen oikeudellinen ja moraalinen rooli. Euroopan kansat ja kronikat tunnustivat unkarilaiset hunnien jälkeläisiksi. Ainutlaatuisella taistelutekniikallaan ja ikivanhoilla perinteillään nämä todistivat tämän sukulaisuuden. Ruhtinaansa ja johtajansa he valitsivat joukostaan “yksi monista on sopiva” -periaatteella, toisin kuin lännen kuninkaat, jotka hallitsivat “yksi kaikkien ylitse” -periaatteen mukaan. (…) Aroilta tuotu ikivanha perinne, heimokulttuuri, muinainen usko ja tarumaailma, tietoisuus jumalallisesta kutsumuksesta ja tietäjien kunnioitus säilyivät pitkään kansan keskuudessa.

Samoin kuin täälläkin esitellyssä historiallisessa animaatioelokuvassa Pozsonyn taistelusta, kristinusko ja pakanallisten heimosoturi-esi-isien romantisointi kulkevat oudon ongelmattomasti käsi kädessä: unkarilaiset olivat sekä hunnien jälkeläisiä (mikä on vuosisatojen ajan ollut osa kansallisromanttista historiankirjoitusta mutta ei oikeasti pidä paikkaansa), arojen villejä sotureita, että hartaita kristittyjä ja koko kristityn Euroopan tukipylväitä, joiden keskuudessa kukkivat tasa-arvo, oikeus ja romanttinen 1800-luvun kansallisuusaate. Ja koko ajan kertojaääni – taitaa muuten olla sama setä kuin tässäkin Unkarin kansallista mytologiaa rakentavassa propagandafilmissä – jaksaa muistuttaa, miten poikkeuksellisen hieno valtio Unkari jo tuolloin oli ja miten yleviä ja sankarillisia sen kuninkaat.

Andreas-kuninkaan tarina kerrotaan dramatisoituina kohtauksina, joissa puvustukseen ja lavastukseen on panostettu ja saatu aikaan suorastaan Game of Thrones -tyylistä näyttävyyttä, niin kuin nuorta kuningasta esittävä Tamás Veréb oli jossain todennut. Näyttelijätkin tekevät parhaansa (kuningasta kypsässä iässä esittää muuten tässäkin blogissa esillä ollut transkarpatialainen Zsolt Trill), mutta dialogi on käsittämättömän mahtipontista pökkelöintiä ja yksittäisiksi kohtauksiksi hajoava toiminta kaikkea muuta kuin uskottavaa: henkilöistä ei tule todellisen tuntuisia hahmoja eikä draaman kaarta oikein synny. Paatoksellisen kertojasedän selostusten lisäksi aina välillä kuvaan ilmestyy nojatuolissa istuva historiantutkija selittämään tapahtumien taustoja. Lopputulos on siis jonkinlainen dramatisoidun dokumentin, opetuselokuvan ja romanttisen linnasarjatarinan ristisiitos, joka ei oikein ole mitään näistä.

Elokuvakriitikoilta ja kulttuuriväeltä Kultabulla-sarja onkin saanut varsin kylmää kyytiä. Filmtekercs-elokuvaportaalin arvio kiteyttää, että pääongelmana on yritys heijastaa nykyajan konservatiivinen politiikka ja sen käsitteet 800 vuoden takaiseen maailmaan. HVG:n arvostelija kehuu sarjaa fantastiseksi Game of Thrones -parodiaksi, ikään kuin kohtausten tahaton naiivi koomisuus olisikin tahallinen piikki Orbánin järjestelmää kohtaan. 444.hu:n artikkelissa nostettiin esille huikea ristiriita tv-sarjan viisaan sankarikuninkaan ja todellisen Andreaksen välillä, joka taisteli kuningas-veljeään vastaan vaimonsa baijerilaisten sukulaisten tuella ja ajoi veljensä lesken kruununperijä-poikineen maanpakoon, teki täysin hyödyttömän ristiretken Jerusalemiin, sähläsi sekä ulkopolitiikassa että valtakunnan talousasioissa muun muassa heikentäen rahan arvoa (mikä väkisinkin panee ajattelemaan viimeaikaista forintin kurssin alamäkeä)…

IMDb-sivustolla Kultabulla-sarja on päässyt kaikkien aikojen huonoimpien unkarilaisten produktioiden joukkoon. Tuottaja Rákaylla on tähän selitys, johon sopii ehkä lopettaa tämä surullinen tarina. HírTV-kanavan haastatteluohjelmassa hän nimittäin syytti heikoista pisteistä ”hungarofobeja” ja ”amerikkalaisia trolleja”, jotka oli varta vasten värvätty jakelemaan Kultabullalle yhden pisteen arvioita. Jäämme odottamaan, mikä on oleva Rákayn seuraavan produktion kohtalo: hänellä on tekeillä kansallisrunoilija Sándor Petőfin elämästä kertova suurelokuva, jonka valmistamiseen on myönnetty kaikkien aikojen suurin valtiontuki, 4,5 miljardia forinttia (yli 11 miljoonaa euroa) sekä puolentoista miljardin edestä verohelpotuksia.

Teilattujen miesten muisto

Tervehdys taas pitkästä aikaa, kaikki, joita historia huvittaa!

Naputtelen tätä työkeikalla Romaniassa, Cluj-Napocan eli Kolozsvárin eli Klausenburgin kaupungissa, joka on vanhan unkarilaisen Transilvanian perinteisiä keskuksia. Kaupungissa on yliopisto, jonka vuonna 1581 perusti jesuiittakollegion muodossa István (Ştefan) Báthory, Transilvanian ruhtinas ja Puola-Liettuan hallitsija, jonka valtakuntaan kuului myös silloisesta Liivinmaasta suuri osa, liiviläisine ja etelävirolaisine alamaisineen. Monenkirjavien vaiheiden jälkeen, toimittuaan useilla kielillä ja nimillä, yliopisto kantaa nykyään romanialaisen bakteriologin ja mikrobiologian uranuurtajan Victor Babeşin sekä transilvanianunkarilaisten matemaatikkojen, isä ja poika Bolyain nimiä. Babeş-Bolyai-yliopistossa suomen kielen opetus täyttää nyt 50 vuotta, mutta nyt ei pitänyt kirjoittaa siitä vaan vähän kaukaisemmista historian kipupisteistä.

Yksi kaupungin pääkaduista, jolla myös yliopiston filologinen tiedekunta sijaitsee, on nimeltään Strada Horea, ja majapaikastani kävelen sinne Strada Crişan -nimistä katua pitkin. Tämä pani selvittelemään, mitä oikein tekivätkään Horea, Cloşca ja Crişan (unkarilaisissa lähteissä toisinaan unkarilaisittain Hóra, Kloska ja Krizsán, romanian kielen nykyinen latinalaiskirjaiminen oikeinkirjoitushan syntyi vasta myöhemmin), joiden epämääräisesti muistelin olleen talonpoikaiskapinan johtajia joskus kauan sitten ja myöhemmin romanialaisten kunnioittamia kansallissankareita, Jaakko Ilkan romanialaisia vastineita. Olin mielessäni sijoittanut tämän tarinan en välttämättä samaan aikaan mutta kuitenkin jotenkin samaan lokeroon György Dózsan, Unkarin suuren talonpoikaiskapinajohtajan kanssa. Hieman hämmennyin, kun tajusin, että Horean, Cloşcan ja Crişanin tarina ei kuulunutkaan keskiajalle (niin kuin Englannissa Wat Tylerin kapina) tai 1500-luvulle, niin kuin Dózsan kapina, Saksassa uskonpuhdistuksen tiimellyksessä puhjenneet talonpoikaiskapinat tai Suomen nuijasota. Unkarilaisessa historiankirjoituksessa näistä tapahtumista käytetään nimeä 1784-es erdélyi parasztfelkelés, vuoden 1784 Transilvanian talonpoikien kansannousu.

1700-luvun loppupuolella Transilvaniassa kuten muuallakin vanhan Unkarin kuningaskunnan alueella maanomistusolot olivat (kuten vielä pitkään myöhemminkin) synkeän feodaaliset. Turpeeseen sidottujen, kartanonherran mielivallan alla elävien talonpoikien elämä oli Transilvaniassa erityisen rankkaa siksikin (näin arvelee Tamás M. Tarján populaarihistoriallisella Rubicon-sivustolla), että karummalla, vuoristoisemmalla seudulla maatalous tuotti vähemmän, aateliset tilanherrat olivat keskimäärin köyhempiä ja ”joutuivat” siksi rasittamaan talonpoikiaan ankarammalla verotuksella ja taksvärkillä. Kapinan ydinalueilla näistä talonpojista suurin osa oli etnisiä romanialaisia, maanomistaja-aatelisto taas unkarilaista. 1770-luvun alussa talonpoikien verotaakka syrjäisillä Érchegység/Metaliferi-vuorilla vielä koveni kaksinkertaiseksi, kun paljastui, että useita vuorten ja metsien kätköissä piileksiviä kyliä oli siihen asti jäänyt asianmukaisesti merkitsemättä veroluetteloihin.

Kapinan kolme johtohahmoa olivat jo vuosien ajan yrittäneet viedä kansan valituksia tiedoksi korkeammille tahoille. Horea (oikealta nimeltään Vasile Ursu Nicola, taitava kirvesmies ja lukutaitoinen, mikä tuon ajan rahvaanmiehille oli harvinaista) oli jopa käynyt ”kuninkaissa” eli Wienissä asti kertomassa keisari Joosef II:lle kansan ahdingosta, turhaan. Sitten vuonna 1784 keisarilta tuli määräys värvätä Transilvanian rajavartiojoukkoihin lisää miehiä. Talonpojat innostuivat tästä mahdollisuudesta päästä irti herrojensa työ- ja vero-orjuudesta ja tungeksivat värväytymään, paikalliset virkamiehet taas eivät tykänneet Wienin keskushallinnon määräilystä vaan vitkuttelivat värväysprosessia, mikä sai talonpojat tulkitsemaan, että unkarilaiset herrat yrittävät tukkia heiltä tämänkin tien helpompaan elämään. Puhkesi kapina, johon armeija ei aluksi halunnut puuttua, mikä sai mellakoivat talonpojat uskomaan, että keisari on heidän puolellaan paikallisia herroja vastaan.

Syksystä 1784 seuraavaan syksyyn kestäneessä kapinassa Horean ja kumppanien joukot tuhosivat toistasataa enimmäkseen unkarilaisten asuttamaa kylää tai taajamaa ja surmasivat jopa neljätuhatta ihmistä, aikalaiskertomusten mukaan ”armahtamatta edes sikiötä äitinsä vatsassa”. Kapinallisia sai taisteluissa surmansa ainakin toistatuhatta, ja kun armeija lopulta oli kukistanut vastarinnan, johtajat tuomittiin kuolemaan. Crişan ehti vartijoiden silmän välttäessä hirttäytyä selliinsä, mutta Horea ja Cloşca teilattiin julkisesti, siis surmattiin näyttävästi ruhjomalla suurella ns. teilipyörällä (kammottava keskiaikainen kuolemanrangaistuksen muoto, joka – niin uskomattomalta kuin se tuntuukin – oli esimerkiksi Saksassa virallisesti käytössä jopa 1800-luvulle asti).

Karmeasta tapahtumasarjasta ovat jälkipolvet nostaneet esiin erilaisia kertomuksia. Romanialaisessa kansallisessa historiankirjoituksessa Horeasta, Cloşcasta ja Crişanista on ollut helppo tehdä kansakunnan marttyyreja, jotka taistelivat unkarilaisia sortajia vastaan romanialaisuuden puolesta. Tuossa yllä linkittämässäni Rubicon-portaalin artikkelissa Tamás M. Tarján taas pyrkii laimentamaan konfliktin etnistä puolta nostaen pääsyyksi köyhyyden ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, joka nyt sattumalta osui nimenomaan etnisiin romanialaisiin ja sai nämä nousemaan aseisiin. Kapinallisten vihollisia olivat ”herrat”, jotka joskus saattoivat olla myös Transilvanian saksalaisia tai jopa romanialaisia. (Ilmeisesti joillakin alueilla kapinallisten joukkoihin liittyi myös etnisiä unkarilaisia.) Tarján muistuttaa myös, että kapinan kukistamiseen liitettiin valheellista nationalistista kertomusta: koska Habsburg-imperiumiin alun perin itsenäisenä yksikkönä liitetyn Transilvanian hallintosysteemi oli mutkikas ja Wien kaukana, kesti aikansa, ennen kuin armeija ryhtyi tehokkaasti kukistamaan kapinaa, ja tätä on tulkittu unkarilais-nationalistisesta näkökulmasta niinkin, että ”keisari antoi romanialaisten tappaa unkarilaisia”, mikä siis ei pitänyt paikkaansa.

Silti Horean, Cloşcan ja Crişanin kapinalla oli myös ”kansallinen” puolensa. Transilvanian perinteisessä hallintojärjestelmässä ”kolme vapaata kansaa” olivat unkarilaiset, keskiajalla maahan muuttaneet saksilaiset sekä unkaria puhuvat mutta itsenäistä identiteettiään eräänlaisena vapaana soturikastina vaalivat székelyt. Romanialaisia eli ”valakkeja” (unk. oláh), talonpoikia ja vuorten lammaspaimenia, ei tunnustettu kansaksi ollenkaan (ja unkarilais-nationalistisen historiankirjoituksen mukaan he olivatkin myöhempiä tulokkaita). Heidän ortodoksista kirkkoaan siedettiin, mutta sillä ei ollut virallista asemaa. Unkarilaisen Wikipedian artikkeli, joka näköjään nojaa Hegyesin ja Marczalin Transilvanian historiaan (Erdély története, 2002), maalaa kuvan jo pitkään muhineesta etnisestä konfliktista.

Turkkilaisvallan väistyessä Kaakkois-Euroopasta ja vapautuvien alueiden rajoja järjesteltäessä Habsburg-imperiumi ja Venäjä olivat sopineet, että Bessarabian, Moldovan ja Valakian ruhtinaskunnista – karkeasti sanoen nykyisen Romanian koillisista ja eteläisistä ”reunoista”, jotka käännetyn c-kirjaimen muodossa ympäröivät Transilvaniaa – muodostettaisiin oma valtionsa. Tämä nykyisen Romanian syntyyn johtanut idea levisi Transilvanian etnisten romanialaisten pariin, apunaan Venäjän sympatiaa nauttiva ortodoksinen kirkko: kehittyvää romanialaisuusaatetta levittivät myös ortodoksipapit. Tietenkään kansallisuutta tai etnisyyttä ei 1700-luvulla ymmärretty aivan samalla tavalla kuin nykyään. Uskonto oli siinä, niin kuin monesti myöhemminkin meidän aikoihimme asti, keskeinen osa, ei niinkään henkilökohtainen maailmankatsomusvalinta kuin tärkein kriteeri johonkin ryhmään kuulumiselle. Aikalaiskertomuksen mukaan Horean, Cloşcan ja Crişanin joukot uhkasivat seivästää tai mestata ”kaikki, jotka eivät siirtyneet yhdistymättömään uskoon (disunita religio) ja pukeutuneet valakkien vaatteisiin”. (Disunita religio kuvaa ortodoksikirkkoa uniaattikirkkojen vastakohtana, siis mm. Länsi-Ukrainassa ja historiallisen Unkarin itäosissa toimivien kirkkokuntien, jotka itäiset menonsa ja perinteensä säilyttäen liittyivät roomalais-katoliseen kirkkoon.)

Horealla, Cloşcalla ja Crişanilla on nykyään nimikkokatunsa lukuisissa Romanian kaupungeissa, ja etnis-kielellis-yhteiskunnallisia konflikteja on Transilvaniassa riittänyt meidän päiviimme saakka. (Yksi hentoinen jälkikaiku, tai muistutus pinnan alla yhä muhivista katkeruuksista, hyppäsi silmääni hotellihuoneen teeveeuutisista. Paikallinen unkarinkielinen tv-kanava kertoi, miten joku ministeri oli lehdistötilaisuudessa vastannut unkarilaisen toimittajan kysymykseen unkariksi. Tästä oli romanialais-kansallismielisissä piireissä noussut julkista naputusta, mikä tv-uutistoimittajan mukaan ilmensi naurettavaa ”allergiaa unkarin kieltä kohtaan.”) Konfliktien historiasta voi sitten aina halutessaan nostaa esiin ja korostaa milloin mitäkin puolta. Minulle Transilvanian talonpoikaiskapinan historiaan tutustuminen oli ennen kaikkea muistutus siitä, millaisia aukkoja tiedoista voi löytyä myös keskivertosuomalaista enemmän Unkarin historiaa harrastaneelta ihmiseltä – joka on muodostanut käsityksensä sen pohjalta, mitä unkarilaisten ja unkarinkielisten linssien läpi näkyy.

Herrat ja ylhäisyydet

Mihály Fazekasin 1800-luvun alussa kirjoittama kuuluisa satu Ludas Matyi, “Hanhi-Matti”, kertoo reippaasta hanhipaimenpojasta, jonka ilkeä kartanonherra ruoskituttaa mutta joka ”maksaa selkäsaunan kolmin verroin takaisin”. Hanhi-Matin mukaan oli entisaikojen Unkarissa nimetty myös pilalehti, jollaiset kaikissa sosialistimaissa tarjosivat kansalaisille mahdollisuuden vaarattomasti naureskella systeemin epäkohdille (sekä katsella viattoman pehmoeroottisia pilapiirroksia, joissa esiintyi uhkeita vähäpukeisia naishahmoja). Maineikas Attila Dargay teki Hanhi-Matin tarinasta vuonna 1977 animaatioelokuvan, jonka hahmot ovat edelleenkin koko kansalle tuttuja. Myös tämä kaluunatakkinen miekkonen, tarinan pääpahis, häijy kartanonherra Döbrögi, jonka kuva on viime päivinä alkanut täyttää somesyötettäni.

Döbrögin nimi, yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden symboli, on muutenkin silloin tällöin esiintynyt unkarilaisessa kriittisessä mediassa, kun on puhuttu Orbánin kleptokratian rikastuttamista oligarkeista, näiden pröystäilevästä elämäntyylistä ja erityisesti siitä, miten maatalousmaata ja luontoa – unkarilaisten rakkaan lomajärven Balatonin rannoista alkaen – siirtyy uuden ajan döbrögien haltuun. Tuoreen Döbrögi-kuvien aallon on kuitenkin saanut aikaan sinänsä täysin symbolinen päätös: uudessa lakiehdotuksessa halutaan vaihtaa hallituksen komissaarien (kormánybiztos), siis valtion laitosten ministeritasoa alempien johtajien, nimikkeeksi főispán, yli-išpaani.

Išpaani-nimitys (latinaksi – latinahan oli Unkarissa 1800-luvulle saakka hallintokieli – comes eli ’kreivi’) lienee slaavilaista alkuperää, vaikka unkarilaisen Wikipedian siteeraamat lähteet eivät tätä etymologiaa hyväksykään vaan tarjoavat tilalle aika epäilyttävän oloisia selityksiä. Keskiajan Unkarissa megyés ispán (comes comitatus) oli kuninkaan läänin johtoon nimittämä korkea virkamies ja sotapäällikkö, joka kantoi veroja ja johti läänitason tuomioistuinta. Vähitellen išpaaneista tuli yli-išpaaneja, entistä mahtavampia herroja, joiden asema alkoi muuttua perinnölliseksi ja jotka nimittivät avustajikseen ali-išpaaneja. Uudella ajalla yli-išpaaneista tuli hallituksen korkeita edustajia, ja lisäksi yli-išpaanin arvon saattoi saada hallitsijalta perinnölliseksi kunnianimeksi, ali-išpaanista taas kehittyi lähinnä suomalaisen hallintoperinteen maaherraa vastaava, kansan (tai siis paikallisen aateliston) valitsema läänitason hallintovirkamies.

Sosialistisessa Unkarissa išpaani-titteleistä luovuttiin, samalla kun vuoden 1949 uusi sosialistinen perustuslaki teki vanhoista komitaateista eli “linnalääneistä” (vármegye) virallisesti pelkkiä ”läänejä” (megye). Mutta eipä huolta, nyt ovat vanhat hyvät ajat taas palaamassa. Eilen parlamentille jätetty uusi lakiehdotus, jota riippumaton media nimittää ”salaattilaiksi” (salátatörvény), siinä kun on erittäin sekalainen kokoelma monenlaisia asioita sääteleviä pykäliä, palauttaisi sekä yli-išpaanit että linnaläänit. Yli-išpaaneiksi on kuulemma Fidesz-puolueen piirissä hallituksen komissaareja nimitetty jo ennenkin (oho!), ja – näin selittää ministeri Mihály Varga –

“yli-išpaani-nimityksen palauttaminen Unkarin lainsäädäntöön sitoo Unkarin julkishallinnon yhä useammilla säikeillä kommunismia edeltäneen Unkarin valtionhallinnon käsitteistöön, ja tätä kautta myös Unkarin tuhatvuotisen valtion perustuslailliset perinteet voivat jatkaa elämäänsä tässäkin muodossa. Euroopan maista löytyy lukuisia esimerkkejä entisaikojen nimitysten nykyaikaisesta käytöstä. Englanninkielisissä maissa käytetään kunnallishallintojen valitusta johdosta usein nimitystä alderman…”

Fidesz-puolueen ryhmyri Máté Kocsis puolestaan esittää taaskin muutosta perustuslakiin. Sen mukaan Unkarissa kuntavaalit järjestettäisiin vastedes yhtaikaa europarlamenttivaalien kanssa, mikä tekee opposition vaalikampanjoinnista hyvin hankalaa (parlamenttivaalien tappion jälkeen oppositiopuolueet haluavat kampanjoida eurovaaleissa erikseen mutta harkitsevat kuntavaaleihin jälleen yhteisrintamaa). Lisäksi läänien nimitykseksi todellakin palautettaisiin historiallinen vármegye, ”linnalääni”.

Tämähän kuulostaa vähän siltä kuin Suomessa vaihdettaisiin hovioikeuden presidentin titteliksi ”drotsi”, kunnanvaltuustojen puheenjohtajia ruvettaisiin kutsumaan kuudennusmiehiksi ja Pohjanmaan maakuntien sijaan puhuttaisiin Korsholman linnaläänistä. Tai itse asiassa ei ihan niinkään. Unkarissa nämä nimikkeet eivät ole vain satojen vuosien takaista (kansallis)romanttista historiaa vaan tälle kansallisromanttiselle pohjalle rakennettua modernia perinnettä, josta teki lopun vasta sosialismin tulo. Vielä maailmansotien välisenä aikana Horthyn Unkari, myöhäisfeodaalinen ja takapajuinen järjestelmä, katseli taaksepäin kuviteltuun, ritariromanttiseen historiaan, sulkien silmänsä sen ikäviltä puolilta kuten vähemmistökansojen sorrolta (jonka seurausta ainakin jossakin mielessä myös Trianonin tragedia oli) ja, tosiaankin, huutavalta yhteiskunnalliselta epäoikeudenmukaisuudelta. Tätä menneisyyden iltaruskoa kohti ratsastaa liput liehuen nyt Orbánin Unkari, missä kukaan ei kiistä yksinvaltaisen hallitsijan oikeutta nimittää hallintojärjestelmään omat yli-išpaaninsa.

Seuraava looginen askel, kuten ympäri unkarilaista somekuplaani nyt vitsaillaan, on varmaankin oleva puhuttelutapojen uudistus. Sosialismin tuloon saakkahan Unkarissa ei riittänyt pelkkä herroittelu ja rouvittelu, vaan arvohenkilöitä ja mahtimiehiä (sekä soveltuvin osin näiden puolisoita) puhuteltiin käsittämättömän moniportaisen järjestelmän mukaan, josta kertovaa Regnum-portaalin artikkelia on tänään somessa siteerattu ahkerasti. Korkeinta kunnioituksen astetta edustivat ”hänen pyhyytensä” paavi, Szentséges Atya, sekä kuninkaallinen majesteetti (őfelsége, Felséges úr!). Kuninkaallisia korkeuksia (fenség) olivat muut kuningashuoneen jäsenet kruununperillistä lukuun ottamatta, kardinaaleja puhuteltiin ”eminensseiksi” tai ”pääkorkeuksiksi” (főmagasságú). Valtionhoitajalle sekä muutamille aristokraattisukujen jäsenille kuului titteli főméltóságú (’pääarvollinen’), ”suuriarvollisia” (nagyméltóságú) olivat arkkipiispa, todelliset salaneuvokset, ministerit, suurlähettiläät, kenraalit ja muutamien valtionlaitosten korkeimmat johtajat. Pelkkä ”arvollinen” (méltóságos) -nimike kuului piispoille, korkeammille tuomareille, eversteille ja kenraalimajureille, valtiosihteereille, Budapestin ylipormestarille, yli- ja ali-išpaaneille, kreiveille ja paroneille ynnä monille korkeammille virkamiehille. ”Suuruudellisia” (nagyságos) olivat kirkkoherrat, everstiluutnantit ja majurit, alemmat tuomarit ja monet virkamiehet. ”Kansakunnallisiksi” (nemzetes) nimitettiin Horthyn perustaman vitéz-uusaateliston jäseniä. Sitten oli vielä sarja kunnioittavia nimityksiä katolisille ((fő)tisztelendő ‘(pää)kunnioitettava’) ja protestanttisille (főtiszteletű, nagytiszteletű, tiszteletes) eri portaiden pappishenkilöille – ja niin, myös juutalainen rabbiini oli tisztelendő. Loput älymystön edustajat olivat yleisesti ”armollisia” (kegyelmes), yrittäjät ja käsityöläismestarit ”arvostettavia” (tekintetes).

Ja lisätäänpä tähän vielä arvonimien käyttösääntöjä ja puhuttelumuotoja. Herrasväen kesken keskusteltaessa hienot naiset eivät herroitelleet vieraita miehiä (paitsi pappeja) vaan puhuttelivat näitä sukunimellä. Miehet taas eivät neiditelleet naimattomia nuoria neitosia vaan puhuttelivat näitä etunimellä (toki teititellen), rouville sitä vastoin käytettiin miehen arvon mukaan määräytyvää puhuttelunimikettä tyyliin méltóságos báróné ’arvollinen paronitar’, kegyelmes asszonyom ‘armollinen rouvani’.

Maailma voi muuttua suuntaan jos toiseenkin, mutta (Georg Otsin äänellä) muuttuuko ihminen? Kerrotaanpa lopuksi tarina niiltä yli seitsemänkymmenen vuoden takaisilta ajoilta, kun Horthyn ajan autoritaarinen systeemi oli vasta äskettäin romahtanut ja vaihtanut etumerkkejä ja säätykierto kävi ennennäkemättömän vilkkaana. Ison budapestilaisen kaupunkikerrostalon tyypillisellä sisäpihalla seisoo joku apua tarvitseva asukas ja huutaa täyttä kurkkua: Viciné! Viciné! (‘Talkkarin muija hei!’) Talonmiehen kellariasunnosta vääntäytyy pihalle tuikea emäntäihminen ja puuskahtaa: ”Mikä hemmetin talkkarin muija! Minun mieheni on kuulkaas kaksi päivää sitten nimitetty ministeriksi. Ja jos ei vain olisi tätä saatanan uutta systeemiä, niin minä olisin nyt méltóságos asszony!”

Pyhimyksiä ja itsevaltiaita

Tämän kuvan totiset hahmot ovat (näin arvelisin, miespuolisen hahmon ikonografisten attribuuttien niukkuudesta huolimatta) ritari- ja soturikuningas László (Ladislaus) I Pyhä (n. 1040 – 1095) ja ruusukoria kantava Pyhä Elisabet (1207–1231), Unkarin ensimmäisen hallitsijasuvun, Árpád-dynastian kuuluisimmat pyhimykset. Kuva mainostaa näyttelyä nimeltä “Kuninkaita ja pyhimyksiä: Árpádien aika”. Sen on tarkoitus aueta maaliskuussa 2022 ns. Kultabullan (Aranybulla, Bulla aurea) 800-vuotisjuhlan kunniaksi. Tätä asiakirjaa, joka kuningas Andreas II (Pyhän Elisabetin isä muuten) pakotettiin allekirjoittamaan Székesfehérvárin valtiopäivillä 1222, on verrattu Englannin Magna Cartaan; se oli ensimmäinen eräänlainen perustuslaillinen dokumentti, jolla kansalaisille – toki vain aatelisille, mutta ei pelkästään mahtavimmalle ylimystölle vaan myös pikkuaateliston muodostamalle jonkinlaiselle esi-keskiluokalle – myönnettiin tietyt, kuninkaan tahdosta riippumattomat vapaudet ja perusoikeudet. Kyseessä on siis Unkarin valtion historian merkkitapaus ja tärkeä juhlavuosi. Tietenkin voisi kysyä, miksi Kultabullan juhlavuoden yhteydessä halutaan muistaa kuninkaita ja pyhimyksiä eikä esimerkiksi modernin oikeusvaltiokäsityksen, kansalaisoikeuksien ja demokratian kehityksen ensimmäisiä alkuituja Euroopassa… mutta joka tapauksessa nyt on tämän juhlanäyttelyn yhteydessä puhjennut pienoinen skandaali, josta kertoo yksityiskohtaisesti Válasz-sivusto.

Näyttelyn suunnitteleminen on alkanut virallisesti vuonna 2017, ja siitä on tarkoitus tulla kaikkien aikojen suurin Árpádien aikaa esittelevä näyttely. Unkarin valtion perustajakuninkaalle Tapani Pyhälle omistettu museo on Székesfehérvárista, Unkarin kuninkaiden vanhasta kruunauskaupungista saanut käyttöönsä näyttelytiloiksi isolla rahalla kunnostetun vanhan cistersiläisluostarin, ja näyttelyyn on tulossa esineistöä kahdeksasta maasta, esimerkiksi Pietarin Eremitaasista, Oxfordin yliopiston kirjastosta ja Vatikaanista. Päävastuussa näyttelyn suunnittelusta oli alun perin Unkarin Kansallismuseo (Nemzeti Múzeum), esineistöä kokosi ja katalogin taustatekstejä kirjoitti joukko historian ja arkeologian asiantuntijoita. Sitten joulun alla tapahtui jotakin.

Kaksi päivää ennen joulua tutkijat saivat yllättäen sähköpostia ministeriöstä – siis Inhimillisten voimavarojen ministeriöstä, jonka alle kuuluvat sekä sosiaali- ja terveys- että kulttuuri- ja sivistysasiat. Siinä ilmoitettiin, ilman mitään perusteluja, että lähes valmiin näyttelyn kuraattorit vapautetaan tehtävistään ja näyttely aineistoineen siirtyy Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin (Magyarságkutató Intézet, MKI) vastuulle. Aatonaattona saapui seuraava viesti uudelta kuraattorilta. Miklós Makoldi, joka on MKI:n Arkeologian tutkimuskeskuksen johtaja, ilmoitti ottaneensa tehtäväkseen näyttelykatalogin toimittamisen, jota jatketaan “uuden ylläpitäjän ohjeistukset huomioon ottaen”. Tammikuun alkuun mennessä on tullut selväksi, että katalogiin on tarkoitus tehdä sekä rakenteellisia että sisällöllisiä muutoksia. Julkista tietoa näiden muutosten sisällöstä ei ole saatu, mutta Válaszin toimituksen käymistä ”keskusteluista” on ilmennyt, että esimerkiksi unkarilaisten maahantulon aikaan Unkarissa eläneitä slaavi- ynnä muita kansoja sekä Árpádien aikana Unkariin muuttaneita kansanryhmiä (muslimit, juutalaiset, arojen paimentolaiskansat) käsittelevät osat olisi tarkoitus jättää kokonaan pois. Sitä vastoin uudessa suunnitelmassa on mukana MKI:n Arkeogenetiikan tutkimuskeskuksen edustajia.

Tästähän on ollut puhetta jo vuosikaudet, ja etenkin siitä lähtien, kun inhimillisten voimavarojen ministeriksi nousi Miklós Kásler, lääkäri-setämies, jonka sydäntä lähellä on erityisesti huuhaan rajamailla tai selvästi jo rajan tuolla puolen liikkuva kansallismielinen amatööri-historiantutkimus: Unkarin varhaishistoria halutaan kirjoittaa uusiksi, tai paremminkin sen romanttisen ja viihteellisen näkemyksen mukaiseksi, joka nojautuu lähinnä keskiaikaisiin kronikkoihin ja legendoihin mutta jota 1800-luvulla ruvettiin oikein olan takaa levittämään kansalle isänmaallisissa runoissa, historiallisissa romaaneissa ja koulukirjoissa. Tämän näkemyksen mukaan Unkarin kansakunnalla on poikkeuksellisen uljas historia, joka alkaa Attilan hunneista ja saa ensimmäisen täyttymyksensä Árpád-suvun kuninkaissa, koko kristillisen Euroopan puolustajissa idän barbariaa vastaan. Loistokkaan kansallisen menneisyyden, kielen ja kulttuurin ylivertaisuuden ajatusta vaalimaan on perustettu itse asiassa koko MKI. Ja jos tämä ”kristillis”-isänmaallinen pyrkimys vie törmäyskurssille kansainvälisen tiedeyhteisön kanssa, niin vieköön.

Hunniromantiikkaa on vaikea sovittaa yhteen nykyaikaisen kriittisen historiantutkimuksen kanssa, ja erityisesti suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on sille vaikea pala. Viime vuosina onkin nähty suomalais-ugrilaisuuden häivyttämistä historian oppikirjoista ja opetussuunnitelmista syrjemmälle, esimerkiksi sekaviin ja täysin kestämättömiin spekulaatioihin siitä, miten suomalais-ugrilaisten kielten väliset yhtenevyydet voisivat johtua jonkinlaisista esihistoriallisista kontakteista. Ministeri Káslerin erityisenä keppihevosena ovat jo pitkään olleet Árpád-suvun kuninkaat ja heidän oletettu polveutumisensa Attilasta. Olen tässä blogissa jo aiemmin kirjoittanut sekä Káslerin oudoista arkeogenetiikkaprojekteista että MKI:n tuottamasta, uusvanhaa ”kansallismielistä” näkemystä propagoivasta kummallisesta animaatioelokuvasta ”Pozsonyn taistelu”, jonka omituisuudet, virheet ja suoranaiset historianvääristelyt nostattivat vuosi sitten melkoista kritiikkiä.

”Pozsonyn taistelun” asiantuntijatiimiin kuului myös ”Kuninkaita ja pyhimyksiä” -näyttelyn uusi kuraattori Miklós Makoldi, jolla ei Válaszin mukaan ole tieteellistä oppiarvoa – tohtoriopinnot ilmeisesti ovat kesken – eikä juuri muitakaan tutkimusmeriittejä. Hänet ilmeisesti tunnetaan lähinnä mediakommenteistaan, jotka ovat osin omituisia. Válaszin mukaan hän on esimerkiksi M5-kanavan tiedeohjelmassa kertonut, että unkarin sana karácsony ‘joulu’ juontaisi juurensa sanasta kerecsen(sólyom) ‘aavikkohaukka, Falco cherrug’, mikä viittaisi unkarilaisten muinaisuskon (jonkinlainen haukka tai kotka on tyypillisesti ollut arokansojen, myös unkarilaisten esi-isien pyhä eläin) ja kristinuskon ikivanhoihin yhteyksiin. Tämähän on täyttä wettenhovi-aspaa, oikeasti karácsony (samoin kuin romanian crăciun) on slaavilainen laina, alkuaan useissa slaavikielissä tunnettu talvipäivänseisauksen tai keskitalven juhlan nimitys kračun. Huuhaaetymologia on ilmeisesti peräisin maallikko-”kulttuurintutkija” Lajos Szántailta, joka näkyy vuosikymmenten ajan ”tutkineen” Unkarin legendanhohteista menneisyyttä. Taustalla väijyy se vaihtoehtopiireissä suosittu ajatus, jonka kanssa ministeri Káslerkin tuntuu flirttailevan, että muinaiset unkarilaiset alusta lähtien, kenties jopa Attilasta alkaen, olivat kristittyjä ja kristinuskon puolustajia ja että Unkarin valtiolla siksi on poikkeuksellinen, jumalallinen legitimaatio – jota myös esimerkiksi Pyhä Kruunu ilmentää.

Alan tutkijoiden piireissä tyrmistys on ollut melkoinen. Jo välipäivinä toistakymmentä historiantutkijaa ja arkeologia, suurin osa katalogin kirjoittajista, ilmoitti vetäytyvänsä tehtävästä ja myös kieltävänsä tekstinsä julkaisemisen. Válasz haastatteli asiasta mm. Budapestin ELTE-yliopiston keskiajan historian laitoksen apulaisprofessoria (docens) Gábor Thoroczkayta, jonka mielestä tämänasteinen poliittisten päättäjien puuttuminen tiedeihmisten toimintaan on ”vieläpä nykyisissäkin oloissa poikkeuksellisen raaka veto”. Monitieteisen tutkijatiimin työ valuu hukkaan, kun katalogin kirjoittajat vetävät takaisin jo taittoa odottaneet, valmiit tutkielmansa. Siitä, miten tämä heijastuu varsinaiseen näyttelyyn (vaikuttaako nyt syntynyt tiedeskandaali esimerkiksi ulkomaisiin yhteistyökumppaneihin ja esineistön lainaksi saamiseen), ei vielä ole mitään tietoa.

Olen tässä blogissa ennenkin kirjoitellut Unkarin tiedepolitiikan huolestuttavista kehityksistä, muun muassa siitä, miten vallanpitäjät perustavat uusia, tiedeinstituutioista, kansainvälisistä tiedeyhteisöistä ja tieteen yleisistä laatukriteereistä riippumattomia, suoraan hallitukselle alisteisia ”tutkimusinstituutteja”. Tämä alkoi historiantutkimuksesta ja jatkui ”Kielistrategian instituutin” perustamisella, joka instituutti sittemmin on sulautunut osaksi ministeri Káslerin MKI:tä. Jaksoin aikoinaan vielä toivoa, että nämä uudet rinnakkaisinstituutit jäisivät vallanpitäjien ja heidän suosikkiensa harmittomaksi harrastukseksi, joka tuottaa kulttuuriohjelmaa ”kansallismielisten” piirien viihteeksi sekä tekijöilleen pseudoakateemisia leikkimeriittejä mutta ei oikeasti häiritse vakavaa tieteentekoa. Sitten alkoi Unkarin Tiedeakatemian hajottaminen sekä yliopistojen säätiöiminen ja sementoiminen nykyisen hallituksen nimittämien kuratorioiden ja kanslerien hallintaan. Ja nyt alkaa oikeasti vaikuttaa siltä, että Orbánin järjestelmä toimii tässäkin – Weronika Grzebalskan ja Andrea Petőn lanseeraamaa termiä käyttääkseni – kuin ”kääpävaltio”, joka loisii valtion rakenteissa ja imee niistä resursseja vain tuottaakseen lisää kääpää.

Ennen tämän postauksen julkaisemista halusin vielä käydä vilkaisemassa MKI:n kotisivua, ja sinnepä olikin ilmestynyt uusi tiedote tämän näyttelyskandaalin johdosta, reaktiona ”oppositiolehdistössä ilmestyneisiin useisiin harhaanjohtaviin artikkeleihin”. Julkilausumassa korostetaan, että näyttelyn valmistelujen kokoamisesta yhden pääkuraattorin johdolla on sovittu kaikkien kolmen järjestäjälaitoksen, siis Kansallismuseon, Tapani Pyhän museon ja MKI:n kesken. Ehdotus tällaisesta ratkaisusta tuli Kansallismuseon johdolta. Ja kukapa muu Unkarin Kansallismuseota nykyään johtaakaan kuin elokuussa hieman hämmentävästi tehtävään nimitetty László L. Simon, runoilija ja korruptioepäilyjenkin kohteena ollut viinitila- ja matkailuyrittäjä, Fidesz-puolueen kansanedustaja vuodesta 2010 ja erilaisten kulttuuripoliittisten tehtävien veteraani.

Simon on valmistunut yliopistosta unkarin ja historian opettajaksi, mutta hänen tohtoriopintonsa jäivät kesken, eikä hänellä tiettävästi ole tieteellisiä ansioita. Oppositiolehdistössä on terävästi ruodittu hänen avoimesti ilmoittamaansa pyrkimystä “tehdä Kansallismuseosta paradigmanvaihdoksen lippulaiva”, jossa siis tiedon sijasta tarjotaan tarinoita ja elämyksiä (huokaus!) ja tehdään (kuten hän itse kirjoittaa) “identiteettiä vahvistavaa, kansalliseen identiteettiimme fokusoivaa työtä, joka voi toimia luonnollisessa liitossa hallituksen politiikan kanssa”. Telex-uutissivuston mukaan Simonin virkaanastujaispuheesta välittyi pyrkimys muuttaa Kansallismuseo ”kansallismielisten” satujen, tarinoiden ja legendojen tyyssijaksi.

Unkarissa on vaarassa oikeusvaltioperiaatteen ohella myös tieteen vapaus, eivätkä nämä kaksi vaaraa ole riippumattomia toisistaan. Tiedevastaisuudesta puhuttaessa ajatellaan nykyään usein rokotusvastaisuutta ja ilmastodenialismia, jotka tällä hetkellä uhkaavat välittömästi koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Mutta vaarallista tiedevastaisuutta on myös historia-, kieli- ja käyttäytymistieteiden painaminen pelkkään tarinankertojan rooliin.

”Samojedilainen moraali”?

Endre Ady (1877–1919), jota Suomessa joskus verrataan aikalaiseensa Eino Leinoon, oli Unkarin suurimpia runoilijoita. Klassisen runoilijanuran ohella – kesken jääneet opinnot, naisasiat kroonisesti sekaisin, pyörimistä epämääräisissä taiteilijapiireissä, terveys rempallaan ja liian varhainen kuolema syfiliksen seurauksiin – hän oli myös lehtimies ja yhteiskunnallisten ajankohtaiskysymysten teräväkynäinen kommentoija. Yksi hänen kuuluisimmista ja siteeratuimmista kirjoituksistaan ilmestyi Nagyváradi Napló -lehdessä (Nagyváradin kaupunki löytyy nykyisen Romanian kartalta nimellä Oradea) tammikuussa 1902. Siinä hän ruoskii politiikan moraalista rappiota, tämän ajankohtaisena ilmentymänä se, miten tarmokasta ja taitavaa mutta juutalaistaustaista kansanedustajaa Vilmos Vázsonyia oli parlamentissa loukattu ja pyritty vaientamaan. Adyn johtopäätös tästä kaikesta on: me unkarilaiset emme kuulu Euroopan kulttuurikansoihin, ”palatkaamme takaisin Aasiaan”.

Ne pitävät meitä kulttuurikansana. Ja näkevät kyvyttömyytemme edistykseen, näkevät, miten me samojedilaisine moraaleinemme leveilemme kiusankappaleina keskellä Eurooppaa kuin tänne unohtunut palanen keskiaikaa, näkevät, miten tyhjiä ja köykäisiä me olemme, jos tahdomme tehdä jotain suurta, niin hakkaamme juutalaisia, ja kun päämme vähänkin alkaa selvitä, riennämme oitis taas siemailemaan tuon kuuluisan tuhatvuotisen menneisyytemme koreaksi värjätyn kunnian makeaa juomaa, näkevät, että olemme jonninjoutavia tyhjäntoimittajia, parlamenttikin, suurten kansakuntien turva ja linna, kelpaa meillä vain halvennettavaksi. Miten tämä päättyy, rakkaat jalosukuiset heimolaiseni? Sillä ikiunkarilainenhan olen minäkin, en mikään juutalainen kamasaksa, niin kuin te nimittelette kaikkia, jotka ovat teitä pystyvämpiä. Niin se päättyy, että meidät kohteliaasti mutta päättäväisesti ohjaillaan täältä ulos kuin olisimme jo.

Unkarin tämänhetkisessä tilanteessa nämä sanat tietenkin tuntuvat kiusallisen ajankohtaisilta, eikä ihmetytä, että niitä on viime vuosina Unkarin riippumattomassa mediassa tavan takaa siteerailtu. Kielitiedettä popularisoivan nyest.hu-sivuston vakioavustaja ”Zegernyei” ei kuitenkaan rupea pohtimaan asian näitä puolia vaan tarttuu suomalais-ugrilaisten (uralilaisten) kielten tutkijaa usein hämmentäneeseen kysymykseen: miksi Ady puhuu ”samojedilaisesta moraalista” (szamojéd erkölcsök) ja mistä hän on tämän ilmauksen keksinyt?

Kaukaisen Pohjolan kansojahan pidettiin eteläisemmässä Euroopassa pitkään ”rodullisesti” alempiarvoisina ja niihin kohdistettiin samantapaisia (nykyajan kielellä) rasistisia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi Afrikan alkuperäiskansoihin. Kuten tiedämme, tämä oli suurena syynä siihen, että Unkarissa aikoinaan sukulaisuutta ”kalanrasvanhajuisiin lappalaisiin” oli monien niin vaikea hyväksyä. Endre Adyn aikaan unkarilaisten kielisukulaisuus myös samojedien kanssa – meiltä Suomesta katsoen kielikunnan kaukaisimman päähaaran, jonka kieliä on puhuttu laajalla alueella Länsi-Siperian äärimmäisistä pohjoisosista etelään Mongolian rajoille – oli jo tiedepiireissä tunnettu ja tunnustettu asia. Silti mietityttää, miksi Ady nappasi kirjoitukseensa kielikuvaksi nimenomaan samojedit eikä esimerkiksi näissä keskusteluissa monesti mainittuja ”lappalaisia” tai unkarilaisten lähimpiä kielisukulaisia, Siperian hanteja (”ostjakkeja”) tai manseja (”voguleja”). Tai tataareja tai mongoleja, joiden heimolaisina unkarilaiset ovat itseään perinteisesti pitäneet.

Zegernyei mainitsee eksoottisen Pohjolan alkuperäiskansoista usein kerrotun, miten näiden kansojen parissa vieraalle on tapana muun kestityksen lisäksi tarjota talon emännän tai tyttären seksuaalisia palveluksia. Unkarilaisessa aikalaislehdistössä tätä porvarillisen eurooppalaisen silmissä ”moraalitonta” käytäntöä ei kuitenkaan ihmeemmin käsitellä. (Lisäksi voisi tietenkin pohtia, olisiko ”samojediuden” arviointiin vaikuttanut venäläinen kansanetymologia, joka lienee koko (etymologialtaan arvoituksellisen ja kiistellyn) samojedi-nimen taustalla: venäjän samojed voidaan kääntää ‘itse-syöjäksi’ (niin kuin samovar on ‘itse-keittäjä’), ja tämän on joskus ajateltu viitanneen siihen, että samojedeja olisi pidetty kannibaaleina. Mutta Endre Adyn ajan Unkarissa ei venäjää mitenkään yleisesti osattu.)

Selitys löytyy suomalaisen korvaan tahattomanhauskan kirjailijanimen takaa. Multatuli, jonka patsaita ja muistomerkkejä Hollannissa käyneet suomalaiset aina silloin tällöin hihitellen kommentoivat, oikealta nimeltään Eduard Douwes Dekker (1820–1887), tunnetaan nykyään hollantilaisen kolonialismin aikalaiskriitikkona. Hänen kirjailijanimensä ei tietenkään ole suomea vaan latinaa, multa tuli tarkoittaa ”paljon kannoin” tai ”paljon kestin”. Zegernyei on nyt saanut selville, että Multatuli kertoi myös samojedeista. Vuonna 1901 oli unkariksi ilmestynyt kokoelma hänen kertomuksiaan, ja niihin sisältyy ”samojedien” pariin sijoitettu opettavainen satu, nimeltään ”Moraalinen ja moraaliton”. Sen päähenkilö ei halua noudattaa kansansa tapaa ja voidella ruumistaan pahanhajuisella härskiintyneellä rasvalla, ja siksi – vaikka hän on hyvä metsästäjä ja tappaa mursuja enemmän kuin kukaan muu heimon jäsenistä – hänet julistetaan ”moraalittomaksi” ja hakataan mursunluulla hengiltä. Tarina ilmeisesti huvitti tuon ajan unkarilaisia, sillä muokkaelmia siitä ilmestyi 1910-luvulle asti useissa unkarilaisissa lehdissä.

”Samojedilainen moraali” oli siis 1900-luvun alun unkarilaisille tuttu käsite, vaikka oikeiden samojedien kanssa sillä on näköjään vielä vähemmän tekemistä kuin aiemmin kuvittelin. Nykyisen Indonesian alueella siirtomaahallinnossa työskennellyt ”Multatuli” luultavasti oli tiennyt samojedikansojen elämästä vielä vähemmän kuin tuon ajan sivistyneet unkarilaiset, joiden saatavilla sentään oli, periaatteessa, unkarilaistenkin tutkijoiden kuvauksia ja kertomuksia Siperiassa elävistä kaukaisista kielisukulaisista.

”Samojedilainen moraali” ei siis suoranaisesti kytkeydy suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta kohtaan tunnettuun salaliittoteoreettiseen epäluuloon, joka nyky-Unkarissa on jälleen käynyt poliittisesti ajankohtaiseksi. Se on oman aikansa ”viattoman humoristinen” salonkirasistinen kielikuva, jossa tyypillisen rasistiseen tapaan keskiössä on ”puhtaus” tai sen puute, ”pahanhajuisuus”. Vertauksen todellisena kohteena eivät tietenkään ole eksoottiset alkuperäiskansat, vaan sillä pilkattiin konservatiivista oman kansan vanhoihin perinteisiin takertumista. Tästä kirjoitti myös Endre Ady, eikä ole hänen vikansa, että nykyajan lukijoista suurelle osalle ”samojedista” tulee ensiksi mieleen koirarotu.

Pieni mies ja fasismin olemus

Itävallan hallituskriisi on toistaiseksi selätetty, vaikka oppositiopuolueet uhkailevatkin ruveta laittelemaan uusia vaaleja tulille, kunhan tästä korona-aallosta on selvitty. Uusi liittokansleri Karl Nehammer on saanut puolueensa ja kannattajakuntansa ulkopuoleltakin positiivista palautetta ainakin selkeästä ja määrätietoisesta esiintymisestä tähänastisen populistisen venkoilun sijaan. Samalla kansleripuolue ÖVP:n ministerikuntaa vähän vaihdeltiin ja kierrätettiin, ja uusissa henkilövalinnoissa ilmeisesti näkyy selvästi federalistinen aluepolitiikka: osavaltioiden, etenkin ÖVP-johtoisten, paikallisvaikuttajat pääsivät esiin.

Uusiin ministereihin kuului myös uusi sisäministeri Gerhard Karner, Ala-Itävallan osavaltioparlamentin toinen puhemies ja Texingtalin kaupungin pormestari. Tämä Karnerin tausta puolestaan on nostanut julkisuuteen erään Itävallan 1900-luvun historian kipupisteen, josta ulkomailla vähemmän puhutaan. Texingtalissa nimittäin syntyi Engelbert Dollfuß (kirjoitan nimen nyt ß:llä, jota hän itse käytti, mieluummin kuin ”kansainvälisellä” tuplaässällä), josta 1930-luvun alussa tuli liittokansleri ja jonkinasteinen diktaattori eli ns. austrofasismin luoja. Kaupungin suuren pojan syntymäkodissa toimii kotimuseo, jota syytetään kritiikittömyydestä ja demokratianvastaisen toiminnan ihannoimisesta. Dollfuß-museo on ollut toiminnassa jo ennen Karnerin pormestariksi tuloa, ja Karner on ilmeisesti jo toukokuussa neuvotellut sen ”ajanmukaistamisesta”. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan oppositiopuolue SPÖ (sosiaalidemokraatit) vaatii Karnerilta ja hänen puolueeltaan selvempää irtisanoutumista Dollfußin muistosta, miehen, joka ”lopetti parlamentin ja demokratian toiminnan, otti käyttöön pikatuomioistuimet ja kuolemanrangaistuksen ja määräsi armeijan ampumaan kaupungin vuokrataloja.”

Siis kuka Dollfuß (tuon nimen muistan koulun historiantunneilta) ja mikä austrofasismi (tätä koko sanaa taas en ollut kuullutkaan ennen Itävaltaan tuloani)? Dollfußissa itsessään kiteytyy koko Itävallan aseman ongelmallisuus sankarillisen itsenäisyyden ja fasismin myötäilyn rajamailla, ja samoin kuin koko Itävalta, myös Dollfuß voidaan nähdä sankarina ja natsi-Saksan uhrina – vaikka tällä uhritarinalla on samalla paljon rumempi kääntöpuoli. ”Austrofasismi” puolestaan, kiistelty ja ongelmallinen termi, on hankala jo siksikin, että ”fasismi” käsitteenä ja terminä on niin vaikea ja osaksi väärinkäytettykin. Mutta ennen kuin mennään tähän, käydään läpi hieman Dollfußin ja Itävallan meillä vähemmän tunnettua historiaa – joka siis meni aika lailla toisin kuin pelkästään Sound of Musicin perusteella voisi kuvitella.

Nuori Engelbert Dollfuß (keskellä) soitti klarinettia Oberhollabrunnin poikakoulun orkesterissa. (Wikimedia Commons)

Engelbert Dollfuß syntyi 1892 maatalon tyttären ja myllärinrengin aviottomana poikana ja vietti lapsuutensa kasvattina toisessa perheessä. Hän oli hyväpäinen ja kunnollinen poika, joka toimi kirkossa messupalvelijana ja haaveili papin ammatista; hartaana katolilaisena hän pysyi elämänsä loppuun asti. Paikallisen kirkkoherran suosituksesta piispa järjesti Engelbert-pojalle stipendin Wienin arkkihiippakunnan poikakouluun, mistä hän kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin vuonna 1913. Teologian opinnot vaihtuivat pian oikeustieteellisiin, ja sitten alkoikin ensimmäinen maailmansota. Pienikasvuista, vain 151-senttistä Dollfußia ei ensin tuumattu kelpuuttaa sotaväkeen, mutta lopulta armeijaan ja upseerikouluun päästyään hän kunnostautui Italian rintamalla ja sai kokonaista kahdeksan urhoollisuusmitalia; joitakin Alppien puolustusasemia kutsuttiin jo sodan kestäessä hänen nimellään.

Sodan jälkeen Dollfuß jatkoi opintojaan ja löysi poliittisenkin kotinsa Cartellverbandista, katolis-konservatiivis-kansallismielisten opiskelijayhdistysten (Burschenschaft) kattojärjestöstä. Tässä aatemaailmassa ”kansallismielisyys” oli nimenomaan ”saksalaisuutta”. Voittajavaltiothan eivät sallineet sodanjälkeisen tynkä-Itävallan liittyä Saksaan, mutta silti suuri osa itävaltalaisista piti itseään – etnisessä ja kulttuurisessa mielessä, kuten nykyään sanottaisiin – ”saksalaisina”. Sekä kansallisuusaatteen että poliittisen kristillisyyden ikävänä kääntöpuolena Sentroopassa on ollut avoin antisemitismi. Saksankielisessä Wikipediassa siteeratun tutkielman mukaan Dollfuß esitti vuonna 1920 Cartellverbandin kokouksessa, että jäsenjärjestöt vaatisivat kaikilta jäseniltä ”saksalais-arjalaista” (siis: ei-juutalaista) syntyperää vähintään isovanhempia myöten. Esitys torjuttiin enemmistön äänin. Valmistuttuaan juristiksi (eli sentrooppalaisittain ”tohtoriksi”) 1922 Dollfuß siirtyi maanviljelijöiden etujärjestön (Landwirtschaftskammer) palvelukseen ja nousi vähitellen merkittäväksi maaseutupolitiikan asiantuntijaksi. Hän oli kehittämässä maanviljelijöiden sosiaaliturvaa ja maatyöläisten työttömyystukea.

1920-luvun lopulla Itävallan poliittinen tilanne alkoi käydä epävakaaksi ja hallitukset vaihtuivat taajaan. Oikeistokonservatiivisten puolueiden, kuten Dollfußin edustaman kristillis-sosiaalisen puolueen (nykyisen ÖVP:n edeltäjä), ja sosiaalidemokraattien välisten jännitteiden lisäksi venettä keikutti kansallissosialistien, Saksan natsien aateveljien, kohisten nouseva kansansuosio. Turvattomuudentunne oli jo aiemmin johtanut molemmilla puolin poliittista kenttää puna- ja valkokaartien perustamiseen: sosiaalidemokraattisella työväenliikkeellä oli suojeluskaarti Schutzbund, oikeistolla kodinturvajoukot, Heimwehr. Dollfuß, joka vuonna 1929 oli nimitetty maatalousministeriksi, sai vuonna 1932 ryhtyä uutena liittokanslerina muodostamaan hallitusta edellisen hajottua uusia vaaleja vaativien sosiaalidemokraattien epäluottamukseen. Kun sosiaalidemokraatit eivät edelleenkään suostuneet yhteistyöhön, Dollfuß sai minimaalisella enemmistöllä aikaan hauraan oikeistokoalitiohallituksen, ja kun tämänkin kannatuspohja jatkuvasti horjui, Dollfuß lopulta julisti parlamentin tehneen itse itsensä toimintakyvyttömäksi. Parlamentin yritykset jatkaa istuntoa varapuhemiehen johdolla estettiin poliisivoimin.

Alkoi tuon kiistellyn ”austrofasismin” eli, niin kuin systeemi itseään nimitti, ”säätyvaltion” (Ständestaat) aika. Samoin kuin jokseenkin koko ”Väli-Euroopan” vyöhykkeellä, Virosta Balkanille, pirua (kommunismia ja natsismia) ajettiin ulos belsebuubin eli autoritaaristen järjestelmien tai (puoli)diktatuurien avulla. Tarvittaessa myös väkisin. Itävallassa Schutzbund-työväenkaartien hajottaminen johti helmikuussa 1934 suoranaiseen sisällissotaan Wienissä ja muutamissa muissa kaupungeissa. (Yllä mainittu ”kaupungin vuokratalojen ampuminen” viittasi juuri tähän. ”Punaisen”, sosiaalidemokraattijohtoisen Wienin keskeisiä, kaupunkikuvaa leimaavia projekteja oli ollut modernien asuintalojen rakentaminen työläisille entisten lutikkalinnojen tilalle. Komeimpia näistä oli Karl-Marx-Hof-niminen linnamainen rakennuskompleksi, edelleenkin huomattava arkkitehtoninen nähtävyys, joka taistelujen kuluessa hieman vaurioitui tykkitulessa.)

Mutta oliko austrofasismi fasismia vai jotain muuta? Tätä pohtii Sebastian Majstorovic englanninkielisessä kirjoitelmassa, joka perustuu hänen graduunsa eikä sisällä uutta syvällistä perustutkimusta mutta mukavasti tiivistää tähänastisen keskustelun. Ongelmana on mm. se, että fasismia on käytetty sekä endonyyminä (omana nimityksenä: ”oikeaa” fasismia on vain se, mikä itse nimittää itseään fasismiksi, kuten Mussolinin Italiassa) että poliittisena haukkumasanana (kuten Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä: ”fasisteja” ovat jokseenkin kaikki ne, jotka ovat ”meitä” vastaan) ja lisäksi vielä jonkinlaisena analyyttisena käsitteenä. Tämä viimeksi mainittu käyttötapa perustuu usein vankasti Italian fasismin ja Saksan natsismin esimerkkeihin, ja näistä järjestelmistähän Itävallan austrofasismi poikkesi monessa suhteessa. Molemmat systeemit kuitenkin nousivat samoilta romanttisen nationalismin juurilta.

Siinä, missä Mussolini ja Hitler pyrkivät luomaan jonkinlaisen uuspakanuuteen kallellaan olevan, näyttävän ja kokonaisvaltaisen korvikeuskonnon, jonka suhde mahtavaan katoliseen kirkkoon oli jännitteinen ja ristiriitainen, Itävallan austrofasismi istui tiukasti katolisen kirkon helmassa hyväksyen sen opit ja tukien sen hierarkiaa, siinä määrin, että sitä on nimitetty myös ”klerikofasismiksi”. Austrofasismi ei halunnut luoda uutta maailmaa ja teräksisin silmin tulevaisuuteen katsovaa uutta ihmistä; Dollfußin ja hänen seuraajansa Schuschniggin Itävalta oli ihannoituun menneisyyteen palaava, taloudellisestikin eristäytyvä ja omavaraisuutta tavoitteleva järjestelmä, jossa oli ”säätyjä” ja ”kiltoja” (toden totta, ammattiyhdistysten sijasta) ja joka ei yrittänytkään laajentua rajojensa ulkopuolelle. Väkivallan käyttö oli kohtuullisempaa kuin isovelimaassa: Itävallan Ständestaat tosin otti sisällissodan aikana käyttöön kuolemanrangaistuksen, ja järjestelmän vastustajat, niin sosiaalidemokraatit ja kommunistit kuin natsitkin, istuivat vankilassa tai ”pidätysleireillä” (Anhaltelager), mutta tuhoamisleirejä ei rakennettu. Ei myöskään virallisesti syrjitty tai vainottu juutalaisia, vaikka perinteinen antisemitismi oli valtarakenteissa epävirallisesti läsnä.

Tyylin ja ihanteiden puolesta yhtymäkohtia italialaisiin ja saksalaisiin aateveljiin kyllä löytyi. Aatekasvatus aloitettiin jo kouluista (joihin palautettiin pakollinen uskonnonopetus) ja kansallisesta lasten- ja nuorisojärjestöstä Österreichisches Jungvolk. Virkamiesten ja yliopistojen opettajien ideologista soveltuvuutta syynättiin tarkasti. Tyttöjen koulunkäyntiä vaikeutettiin ja naisia pyrittiin ohjaamaan vaimon ja kotiäidin kutsumukseen. Koko yhteiskunnasta pyrittiin hävittämään ”luokkataistelu” ja korvaamaan se korporatiivisella järjestelmällä, jossa kaikki tietävät paikkansa ja arvostavat omaa asemaansa hierarkiassa. Yhteishenkeä rakennettiin myös näyttävällä symboliikalla. Tässä kuvassa (Itävallan kansalliskirjaston aineistoa Majstorovicin artikkelista) ”Isänmaallinen rintama” (Vaterländische Front), yhteiskunnan eri kerroksia yhdistävä kansalaisten kattojärjestö pitää Wienissä vuonna 1936 yleisötilaisuutta, jossa lavaa ja lippuja koristaa järjestelmän symboli Kruckenkreuz.

Dollfuß ei ehtinyt kauan hallita alulle panemaansa järjestelmää. Heinäkuussa 1934 kansallissosialistit yrittivät kaapata vallan ja miehittivät liittokanslerin viraston. Otto Planetta -niminen wieniläinen natsi tovereineen ampui pakoon yrittävää Dollfußia, joka kuoli verenvuotoon, koska vallattuun rakennukseen ei päästetty lääkintähenkilökuntaa. (Planetta tuomittiin sittemmin kuolemaan, ja myöhemmin natsit tekivät hänestä kansallissankarin.) Vallankaappausyritys tukahtui, koska muut hallituksen jäsenet pääsivät pakoon ja armeija pysyi uskollisena heille. Dollfußin jälkeen liittokansleriksi nousi Kurt Schuschnigg, joka onnistui vielä muutaman vuoden ajan sinnittelemään nousevan natsi-Saksan painetta vastaan. Jo näiden vuosien aikana Dollfußin ympärille rakennettiin kansallinen kultti, alkaen “Dollfuß-laulusta”, jonka toista säettä (ein Toter führt uns an, ’kuollut mies meitä johdattaa’) on itävaltalaisessa julkisuudessa sittemminkin siteerattu esimerkiksi Jörg Haiderin kuoltua. Ja tietenkin Dollfuß, kuten koko Itävalta, on haluttu esittää “Hitlerin ensimmäisenä uhrina”, niin kuin myös Dollfußin tyttären isästään kirjoittama elämäkertateos on otsikoitu.

Dollfußin jälkimaineesta on viime vuosikymmeninä aina silloin tällöin kiistelty. Sodan jälkeenkin häntä on ylistetty pelottomaksi ja vilpittömäksi vakaumuksen mieheksi, joka – niin kuin pitkän linjan eurooppalainen konservatiivipoliitikko ja kirjailija Otto (von) Habsburg-Lothringen, Itävalta-Unkarin viimeisen keisari-kuninkaan poika, vuonna 2008 totesi – ainoana Euroopan valtion kanslerina kaatui taistelussa Hitleriä vastaan. Dollfuß-elämäkerturi Gudula Walterskirchen muistuttaa myös, että ”työläisten murhaajaksi” haukuttu Dollfuß taisteli maaseudun työväestön sosiaaliturvan puolesta. Monipuoluejärjestelmän ja demokratian instituutioiden lakkauttaminen alkaa kuitenkin olla liian raskas synti, enemmänkin kuin ”dramaattinen virhe”, niin kuin Wolfgang Schüssel, vuosituhannen alun liittokansleri ja ÖVP:n pitkäaikainen johtohahmo, aikoinaan parlamentin lakkauttamista luonnehti.

Erityisesti ÖVP:lle, Dollfußin kristillis-sosiaalisen puolueen perilliselle, austrofasismin perustajan muisto ja sen vaaliminen on ollut kuuma peruna. Vielä 1998 puolueen keskeinen vaikuttaja, Ala-Itävallan pitkäaikainen maaherra Erwin Pröll lausui Texingtalin Dollfuß-museon avajaisissa, että Dollfuß ei tosin ollut demokraatti ”mutta ei varmasti myöskään fasistinen diktaattori vaan kiistämättä suuri ja urhoollinen isänmaanystävä epätoivoisessa puolustustaistelussa kansallissosialismia vastaan”.Tällä vuosituhannella useammat puolueen edustajat ovat joutuneet ottamaan asiaan kriittisemmin kantaa, ei vain tämän museon johdosta (jota historiantutkija Lucile Dreidemy kymmenen vuotta sitten nimitti ”kotiseutumuseon ja pyhiinvaelluspaikan sekoitukseksi”). Vuonna 2009 syntyi kohu Dollfußin muotokuvasta, joka siihen saakka oli ollut esillä ÖVP:n tiloissa parlamenttirakennuksessa (tuolloin ilmestyneen Die Presse -lehden jutun mukaan puolueessa ei edes osattu tarkemmin kertoa, milloin ja miksi muotokuva oli sinne ilmestynyt). Vuonna 2017 ÖVP:sta ilmoitettiin, että puolueen parlamenttiryhmän siirtyessä väistötiloihin (parlamenttitalossa on edelleenkin käynnissä peruskorjaus) osa sen tiloissa esillä olleista taideteoksista luovutetaan pitkäaikaiseksi lainaksi Ala-Itävallan osavaltion museolle. Uusimpien tietojen mukaan Dollfußin muotokuva on sielläkin siirretty varastoon.

Viimeisen sanan saakoon kontrast.at-sivuston tuoreessa jutussa siteerattu politiikantutkija Emmerich Tálos. Hänen mielestään Dollfußin rakentama järjestelmä ei ollut vain ”kansleridiktatuuri”, niin kuin sitä nyttemmin ovat ÖVP:n johtajat nimittäneet, vaan sitä pitäisi sanoa suoraan fasistiseksi, koska siinä oli selvästi fasistisia piirteitä: olemassa olevien puolueiden syrjäyttäminen ja korvaaminen uudella monopoliorganisaatiolla (”Isänmaallinen rintama”), poliittisen estetiikan ilmentymät (johtajakultti, massiiviset yleisötilaisuudet), fanaattinen sosialisminvastaisuus sekä parlamentarismin torjuminen. Tálosin mukaan ÖVP:lla on vielä tekemistä menneisyytensä ja Dollfußin jälkimaineen hoidon selvittelemisessä.

Ja kyllä Dollfußin tarinaan kannattaisi tutustua muuallakin. Ihan vain siksi, että voitaisiin yrittää pohtia, mitä se ”fasismi” oikein on ja miten siitä voi järkevästi puhua. Siitä puhumattakaan, että Itävallan historiasta olisi hyvä tuntea muutakin kuin se Sound of Music -versio.

Raunioiden unohdettu isäntä

Petőfiszállás, kahdesta entisestä pitäjästä, Ferencszállásista ja Szentkútista, yhdistetty ja kansallisrunoilijan mukaan nimetty pieni paikkakunta rautatieseisakkeineen, sijaitsee eteläisessä Unkarissa Szegedin ja Kecskemétin välillä. Sinne on 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjan tl.dr toimittaja Zsolt Sarkadi vaeltanut etsimään ”kartanoa” (kúria), jota paikalliset nimittivät suorastaan ”linnaksi” (kastély). Kahdeksanhuoneinen entinen komea päärakennus rappeutuu unohdettuna pöpelikön keskellä, joka aikoinaan oli hoidettu puisto jalopuineen ja tenniskenttineen.

1920- ja 1930-luvuilla, vielä sodan aikanakin, talossa vieraili mahtimiehiä Unkarista ja ulkomailta, Belgiasta, Ranskasta, Saksasta, myös Virosta ja Suomesta, kertoo artikkelissaan Zsolt Sarkadi. (Virolaisten ja suomalaisten vierailut lienevät liittyneet Horthyn Unkarin aktiiviseen heimosuhdepolitiikkaan. Tarkempaa tietoa en ole vielä onnistunut löytämään; Kansalliskirjaston aineistoon digitoiduista suomalaisista sanomalehdistä ei talon isännän nimeä löydy.) Huhtikuussa 1944 siellä tehtiin saksalaisten arvovieraiden kanssa kohtalokas päätös, jonka toteuttamisesta suuren vastuun kantoi talon isäntä, sisäministeriön valtiosihteeri László Endre. Tämä mies, joka – kuten syyttäjä joulukuussa 1945 sanoi – ”vei koko Unkarin kansan ja yhteiskunnan mukanaan syytettyjen penkille”, on jäänyt unohduksiin lähes yhtä lailla kuin hänen villiintyneen puiston peittämä kotinsakin.

László Endre syntyi vuoden 1895 ensimmäisenä päivänä ellei kulta- niin ainakin hopealusikka suussa. Perhe ei kuulunut suurmaanomistaja-aristokratiaan vaan pikkuaateliin, josta Unkarissa on tapana käyttää unkarilaisittain kirjoitettua englantilaista sanaa dzsentri. Isä Zsigmond Endre omisti kuitenkin yli sadan hehtaarin tilukset, joista oli kehittänyt modernin ja hyvin tuottavan mallitilan, ja nautti paikkakunnalla suurta arvostusta. László-poika suoritti säädynmukaiset lakitieteen opinnot, jotka ensimmäinen maailmansota tosin keskeytti, ja ryhtyi sodan jälkeen säädynmukaiselle virkamiesuralle. Lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan ajan hän vietti hiljaiseloa kotikartanossaan. Kommunistivallan kukistumisen jälkeen Endre osallistui ns. valkoiseen terroriin eli järjestyksenpalautus- ja kostotoimiin. Hän oli monien kaltaistensa lailla vankasti vakuuttunut siitä, että sekä kaksoismonarkian romahdus että Neuvostotasavallan punainen terrori olivat nimenomaisesti juutalaisten syytä.

Zsigmond-isänsä rinnalla László Endre pääsi nopeasti Unkarin uuden johtajan, valtionhoitaja-amiraali Horthyn lähipiiriin. Vuonna 1923 hän sai vitézin arvonimen (vitézit eli ‘urhot’ olivat Horthyn perustama eräänlainen uuden ajan aatelisto) ja hyvän viran. Főszolgabíró, joka joskus käännetään ‘nimismieheksi‘, oli kaupunkitasolla paikallishallinnon ja oikeuslaitoksen keskeinen vallankäyttäjä. Tässä tehtävässä Endre kunnostautui suorastaan esimerkillisesti, koska ei ollut ainoastaan taitava ja ahkera vaan myös, toisin kuin useimmat aikalaiskollegansa, lahjomaton ja korruptoitumaton. Häntä ei ohjannut raha vaan aate, ”kristillis-kansallinen” ideologia ja etenkin siihen kuuluva antisemitismi. Aikalaislähteiden mukaan Endre toteutti uutterasti ns. byrokraattista antisemitismiä eli juutalaisten kiusaamista. Sarkadi kertoo:

Újság- ja Est-lehdille raportoineen Jenő Lévain mukaan Endre sakotti esimerkiksi isaszegiläistä virvoitusjuomatehtailijaa Ignác Lőwyä, koska tämän hyllyillä oli pölyä ja joissakin pulloissa etiketit eivät olleet asianmukaiset, ravintoloitsija Géza Haasia, koska hänen vaa’assaan “oli gramman verran heittoa”, sekatavarakauppias Lajos Glückiä, koska ”tietyt elintarvikkeet eivät olleet harsolla peitettyinä” ”eikä hintoja ollut merkitty joka pakkaukseen, vain koottu taululle”, sekatavarakauppias Vilmos Ádleria, koska ”tiski ei ollut hangattu puhtaaksi”, ”lattialla oli jalanjälkiä” ja ”liikehuoneiston nurkassa seisoi roskaämpäri”, leipuri Sámuel Steineria, koska hänellä ei ollut kärpäsverkkoa omassa ruokasalissaan ja hänen 500 kilon vaakansa näytti 70 grammaa vikaan. Kistarcsalainen rouva Sonnenschein puolestaan joutui putkaan useammaksi päiväksi, koska oli laiduntanut hanhiaan kielletyssä paikassa.

Virkatyönsä ohella László Endre edisti poliittista uraansa ja loi suhteita aateveljiinsä sekä kotimaassa että ulkomailla, Mussolinia ja Hitleriä myöten. Aktiivinen antisemitismi loi hänelle mainetta tietyissä piireissä, ja 1930-luvulla hän itse julkaisi useita mielipidekirjoituksia, joissa muun muassa ehdotti kiertelevien mustalaisten sulkemista työleireihin ja sterilisoimista. Juutalaiset taas tulisi Endren mielestä poistaa Unkarista kokonaan ja siirtää jonnekin, Palestiinaan, Madagaskariin tai kenties Siperiaan, missä he voisivat muodostaa kokonaan oman yhteiskuntansa, jossa täyttäisivät kaikkia tehtäviä, ja siten torjuisivat niskoiltaan sen ”tällä hetkellä täysin oikeutetun syytteen, että he ovat loisrotu, joka pystyy säilymään hengissä vain imemällä elinvoimaa toisilta roduilta ja niiden työstä”.

Nämä näkemykset eivät tuolloin olleet harvinaisia vaan lähes valtavirtaa: melkoinen osa unkarilaisista pohti ns. juutalaiskysymystä ja uskoi, että juutalaisia oli Unkarissa liikaa ja heillä liikaa vaikutusvaltaa. Jonkinlainen herrasmiesantisemitismi oli Unkarissa laajalti vallalla korkeimpia johtoportaita, itseään amiraali Horthya myöten, ja myös byrokraattinen juutalaisten kiusaaminen oli normaalia. Endre oli kuitenkin näkemyksissään niin äänekäs ja jyrkkä, että jopa Horthyn Unkarissakin sitä hieman paheksuttiin, sisäministeriöstä heristeltiin sormea, ja Endre joutui lopulta luopumaan virastaan ja siirtymään politiikkaan. Poliittiseksi kodiksi löytyi Unkarin kansallissosialistinen puolue, jonka johtaja Ferenc Szálasi sodan lopulla, natsimiehityksen aikaan nousi Unkarin Quislingiksi. Mutta eipä riennetä tapahtumien edelle.

László Endren onni kääntyi pian jälleen, kun tuolloinen pääministeri Kálmán Darányi päätti yrittää ”kesyttää” kansallissosialistit suopeammiksi hallitusta kohtaan nimittämällä heidän johtomiehiään tärkeisiin tehtäviin. Vuonna 1938 Endrestä tuli Unkarin suurimman ja keskeisimmän, Pest-Pilis-Solt-Kiskunin läänin ali-išpaani eli maaherra, korkeimman toimeenpanovallan käyttäjä. Tässä tehtävässä hän pääsi näkyvästi myös edistämään aatteitaan ja toteuttamaan vuosina 1938–42 säädettyjä juutalaislakeja, joilla Unkarin juutalaisilta – vaikka heitä ei vielä fyysisesti hätyytettykään – vähitellen riistettiin oikeudet ja omaisuus. Kun Endrestä vuonna 1944 lopulta tuli ”Unkarin juutalaisten pyöveli”, tämä ei ollut mikään yllätys vaan luontevaa jatkoa hänen toiminnalleen, ja jo kaksikymmentä vuotta kaikille olisi pitänyt olla selvää, mihin tämä mies pyrkisi.

Maaliskuussa 1944 saksalaiset länteen päin ”strategisesti vetäytyvän” itärintamansa turvaamiseksi miehittivät Unkarin. Miehitys oli nopea ja kivuton, Unkarin armeijaa ja hallintoa ei hajotettu eikä rajoja avattu, valtionhoitaja Horthy sai jäädä paikoilleen mutta joutui nimittämään entisen Saksan-lähettilään Sztójayn johtaman saksalaismielisen hallituksen, jonka sisäministeriö saksalaisten vaatimuksesta annettiin äärioikeistolaisten käsiin. Hallintokokemusta taas ei näistä monellakaan ollut, joten László Endre sai tärkeän valtiosihteerin tehtävän, erityisenä osaamisalueenaan ”juutalaiskysymykseen liittyvät toimenpiteet”. Ja nyt seuraa kammottavia tilastoja, jokaisen numeron takana yhtä monta oikeaa ihmiskohtaloa:

Unkarissa eli alkuvuodesta 1944 ehkä 760–780 000 juutalaista, Saksan vallassa olevan Euroopan suurin jokseenkin ehjänä säilynyt juutalaisyhteisö. Muutamia kymmeniä tuhansia oli tosin kuollut työpalvelussa rintamalla tai Kamenets-Podolskin ”muukalaispoliisitoimen” yhteydessä, mutta toisaalta Unkariin oli muualta Itä-Euroopasta saapunut juutalaisia pakolaisia. Toukokuusta heinäkuuhun 1944 Unkarista kyyditettiin 437 402 juutalaista, joista suuri osa menehtyi Auschwitzin kuolemanleirillä. Tätä operaatiota ohjaavalla Adolf Eichmannilla oli alaisinaan 150–200 saksalaista, mukaan lukien autonkuljettajat, sotilaspalvelijat ja toimistohenkilökunta. Suurimman osan kyyditysten yhteydessä tehtävästä ns. likaisesta työstä hoitivat siis unkarilaiset santarmit, poliisit ja virkamiehet László Endren komennossa. Operaatio oli lajissaan Euroopan ja Kolmannen valtakunnan historian ylivoimaisesti massiivisin ja tehokkain. Se oli myös Auschwitzin historian suurin logistinen haaste: leirillä surmattiin jopa 9000 ihmistä päivässä. Auschwitzin uhreista kaikkiaan noin kolmasosa oli Unkarin kansalaisia.

Eichmann ja Endre kohtasivat ensi kerran maaliskuun lopulla 1944; sympatia oli molemminpuolinen, ja miesten välille syntyi ystävyys ja tehokas työtoveruus. Huhtikuun alussa operaation aikataulusta oli jo sovittu. Eichmannin ehdotuksen mukaisesti (Endre olisi esittänyt päinvastaista järjestystä) ensin kyyditettäisiin maaseudun, sitten pääkaupungin juutalaiset. Eri puolilla Unkaria perustettiin – usein tiilitehtaisiin tms. sopivasti kaupungin laidalla ja rautatien lähistöllä sijaitseviin rakennuksiin – juutalaisleirejä tai ghettoja, joihin kesäkuun alkuun mennessä oli kerätty yli 400 000 ihmistä. Virallisten ilmoitusten mukaan juutalaiset vietäisiin ”työhön”, ja lapset ja vanhukset otettaisiin mukaan vain, ”jotta perheet saisivat olla yhdessä”.

Lopullinen päätös logistisesti vaativasta operaatiosta syntyi 22. huhtikuuta Endren nykyisessä rauniokartanossa Szentkútissa, missä illalla asian kunniaksi juhlamaljoja kallistelivat Unkarin sisäministeriön koko johto sekä Eichmann lähimpine työtovereineen. Kyyditysten päämääräksi valikoitui Auschwitz, ainoa vielä toiminnassa oleva ja riittävän kaukana rintamasta sijaitseva suuri tuhoamisleiri. Endre ja Eichmann laativat yksityiskohtaisen aikataulun ja ohjelman, jota jouduttiin vielä vauhdittamaan, sillä täyteen ahdetuissa ghetoissa olot kävivät sietämättömiksi ja kulkutaudit alkoivat levitä. Toukokuun 15:ntena ensimmäiset junat lähtivät liikkeelle, kussakin 47 vaunua ja noin 3000 epäinhimillisen ahtaasti pakattua, usein jo lähtiessään huonokuntoista ja kärsinyttä ihmistä.

Kesäkuun 21:ntenä Endre raportoi ylpeänä ministerineuvoston istunnossa, miten ”maamme puhdistetuissa osissa” tunnelma on kuin ”vuosituhantinen painajainen olisi hellittänyt” ja ”kirvoista puhdistetussa puussa käynnistynyt voimakas, terve verenkierto”. Poissa ovat mustan pörssin kauppiaat ja koronkiskurit, Endre väittää, poissa propaganda ja pelottelu, poissa kylänraiteilta päät yhdessä kuiskuttelevat ja kristittyjä häijysti pälyilevät juutalaisjoukkiot, enää eivät ahneet juutalaiset asianajajat pyöritä ”siviilioikeusjuttujen tulvaa”, enää ei sabotoida eikä piilotella neuvostodesantteja, jopa ”tyypilliset intellektuelli-juutalaiset rikokset” (???) ovat lakanneet… Tämä puhdistumisprosessi jäi kuitenkin kesken.

Kun olisi tullut Budapestin juutalaisten vuoro, valtionhoitaja Horthy pysäytti kuljetukset 6. heinäkuuta. Syynä tähän oli luultavasti sekä ulkopuolinen painostus ja tulevien voittajavaltioiden koston pelko että sisäinen laskelmointi: on arveltu Horthyn pelänneen, että natsimieliset hallintovirkamiehet (kuten Endre) käyttäisivät pääkaupunkiin kyydityksiä hoitamaan tulevia santarmijoukkoja hyväkseen ja tekisivät vallankaappauksen. Ainakaan keskitysleirikuljetuksia ei pysäytetty siksi, että Unkarin johto olisi nyt vasta saanut tietää, mikä Unkarin juutalaisia määränpäässä odotti. Lukuisat unkarilaiset historioitsijat ovat selvitelleet tätä kysymystä ja osoittaneet, että Horthy ja korkeat virkamiehet – myös László Endre – olivat jo aikoja sitten eri lähteistä saaneet tarkkoja tietoja siitä, miten ”lopullista ratkaisua” toteutettiin. Ei myöskään pidä paikkaansa se selitys, jota Endre vielä tuomiota odottaessaan yritti esittää puolustuksekseen: ellei juutalaisia olisi kyyditetty, saksalaiset olisivat tehneet saman ja paljon julmemmin.

Natsien miehittämissä tai asevelimaissa ”juutalaiskysymys” sai monenlaisia ”ratkaisuja”. Miehitetty Tanska onnistui pelastamaan suurimman osan juutalaisista kansalaisistaan, ja aseveli-Suomen pieni juutalaisyhteisö välttyi vainoilta täysin. Romaniassa taas – missä kansanomaisella antisemitismillä oli jokseenkin yhtä vahvat juuret kuin Unkarissakin – diktaattori Antonescun armeija murhasi miehitettyjen alueiden juutalaisia joukoittain, ja elokuussa 1942 valmisteltiin jo Romanian juutalaisten kyydittämistä Belzecin kuolemanleirille. Tämä hanke kuitenkin pysäytettiin, kun Romanian johto tajusi saksalaisten sotaonnen kääntyneen ja alkoi pelätä voittajien kostotoimia. Saksalaiset kiukuttelivat jonkin aikaa, mutta lopulta Romanialle ei koitunut aseveljien taholta mitään hankaluuksia. Liittolaissuhteista tai miehityksestä huolimatta Unkarinkaan juutalaisten kohtalo ei olisi ollut kiveen kirjoitettu.

Elokuussa 1944 Horthy – saksalaisten puuttumatta asiaan! – erotti pääministeri Sztójayn ja nimitti pääministeriksi Géza Lakatosin, jonka tehtävänä (kuten liian pian tuli julki) oli valmistella Unkarin yritys irtautua sodasta ja hypätä Saksan kelkasta. Tässä vaiheessa László Endre pyysi eroa ja matkusti kotikartanoonsa Szentkútiin, minne koko perhe oli kokoontunut juhlimaan isä-Zsigmondin ja hänen Mária-vaimonsa hääpäivää. Kotiin palasi myös László Endren poika Zsiga (suvun pitkän perinteen mukaan esikoispojat saivat joka toisessa sukupolvessa nimekseen Zsigmond, joka toisessa László), joka oli taistellut vapaaehtoisena Suomen rintamalla. Juhlien jälkeen kodille piti jättää hyvästit. Puna-armeijan lähestyessä perhe pakkasi arvoesineet, hautasi hopeat kartanon puutarhaan ja muutti evakkoon Unkarin länsirajalle Kőszegin seudulle. Siellä vanha Zsigmond Endre eräänä aamuna meni majapaikan puutarhaan ja ampui itsensä. Jäähyväiskirjeessään hän selitti, ettei pahenevan sairautensa takia enää halunnut olla taakaksi perheelleen.

Zsigmond Endre haudattiin 15. lokakuuta 1944, ja samana päivänä Horthyn Unkari yritti irrottautua sodasta. Yritys epäonnistui komeasti: saksalaiset miehittivät Budapestin strategiset kohteet ja nostivat valtaan, ”kansakunnanjohtajaksi” (nemzetvezető) kansallissosialistipuolueen johtajan Ferenc Szálasin. László Endre lähti Zsiga-poikansa kanssa oitis Budapestiin ja ilmoittautui taas hallituksen palvelukseen. Hänet nimitettiin sotatoimialueiden siviilihallintokomissaariksi huolehtimaan muun muassa puna-armeijaa pakenevien evakuoimisesta. Niinpä hän ei enää ehtinyt avustamaan ystäväänsä Eichmannia juutalaisten kyydittämisessä.

Saksalaiset nimittäin vaativat edelleenkin Unkarista juutalaisia, ei enää niinkään kuolemanleireissä tuhottaviksi (Auschwitzinkin toiminta alkoi jo yskiä rintaman lähestyessä) kuin työvoimaksi sotateollisuudelle ja viimeisiin epätoivoisiin linnoitustöihin. Enää ei ollut käytettävissä juniakaan, vaan 50–60 000 juutalaista lähetettiin jalan, surkeissa oloissa ja ilman kunnon huoltoa, kuolemanmarssille länttä kohti. Tämän jälkeen Szálasin hallitus kuitenkin alkoi vastustella. Juutalaisista kyllä haluttiin päästä eroon, mutta tässä tilanteessa, kuten ulkoministeri, paroni Gábor Kemény asian ilmaisi, Unkarilla ei ollut varaa menettää neljää miljoonaa miestyötuntia päivässä. Näin syntyi outo tilanne: Sztójayn hallitus oli halunnut taloudellisissa ja sotilaallisissa kysymyksissä vetää itsenäisempää linjaa ja siksi auliisti suostunut saksalaisten vaatimuksiin ”juutalaiskysymyksen” suhteen, Szálasi taas oli paljon valmiimpi sotilaalliseen ja taloudelliseen yhteistyöhön saksalaisten kanssa mutta halusi hoitaa ”juutalaiskysymyksen” omalla tavallaan. Siten Szálasi ja hänen ”nuoliristiläisensä”, kaikista terroriteoistaan huolimatta, tulivat edistäneeksi natsien ”lopullista ratkaisua” paljon vähemmän kuin Sztójayn hallituksen konservatiiviset herrasmiehet.

Szálasin hallituksen päivät olivat luetut. Huhtikuun alussa 1945 koko Unkari oli jo neuvostoarmeijan hallinnassa. László Endre puolisoineen ehti pakoon Itävallan puolelle Salzburgin alueella sijaitsevaan Altenmarktiin asti. Siellä hänet pidättivät heinäkuun alussa amerikkalaiset ja luovuttivat lokakuussa Unkariin yhdessä muiden unkarilaisten sotarikollisten kanssa. Joulukuussa 1945 Endre kahden työtoverinsa, sisäministeri Jarossin ja valtiosihteeri Bakyn kanssa, istui syytettyjen penkillä Budapestin Musiikkiakatemian suuressa, lämmittämättömässä juhlasalissa. Hän kiisti syyllisyytensä loppuun saakka ja korosti vielä viimeisessä puheenvuorossaankin toimineensa vain demokratian periaatteiden mukaisesti, kansan enemmistön tahtoa toteuttaen. László Endre tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin yhdessä Bakyn kanssa 29. maaliskuuta 1946.

Szentkútin rauniokartanon luona ei mikään muistomerkki tai taulu muistuta talon entisistä asukkaista ja heidän osuudestaan Unkarin historian synkimpään lukuun. Vain kartanon lähistöllä sijaitsevan, Pyhän erakko Paavalin sääntökunnan – tätä munkkiveljestöä Endren suku oli erityisesti tukenut – ylläpitämän kappelin luokse on pystytetty kivi ”ikuiseksi muistoksi”, Zsigmond Endren ja hänen Mária-vaimonsa sadannen hääpäivän johdosta 1993. László Endren sisaret Ilona, Mária, Etelka, Szidónia ja Márta kuolivat kaikki vieraalla maalla, Saksassa tai Amerikassa, poika, Suomen-kävijä Zsiga, päätyi äitinsä kanssa Argentiinaan. Muistokiven tekstissä lapsenlapset kertovat tuoneensa ympäri maailmaa sijaitsevilta haudoilta kotimaahan kukan ja kourallisen multaa.

Ja miksi olen pannut tuntikaupalla aikaani tämän pitkän, siis alun perin todella pitkän, artikkelin referoimiseen? Siksi, että minua todella hämmensi se, miten sentään jonkin verran Unkarin historiaa harrastaneena ihmisenä olen voinut tähän asti olla törmäämättä László Endren tarinaan, semminkin kun perheen historiaan kuuluu mielenkiintoinen Suomi-kytkös. Eichmannin rooli holokaustin toimeenpanijana tunnetaan kautta maailman melkein jokaisesta natsismin jälkipyykkiä sivuavasta elokuvasta, ja Szálasi nuoliristiläisineen on helppo nostaa esiin kammottavana pikkuhitlerinä. László Endre taas, vaikka hänen tarinaansa ei varsinaisesti salailla tai peitellä, jää sovinnolla kulisseihin harmaana, asiallisena hallintomiehenä, joka teki vain työtään ja toteutti demokraattisesti enemmistön poliittista tahtoa.

Tämä sopii Unkarin hallituksen historiapolitiikkaan, jossa syyllisyys Unkarin juutalaisten joukkomurhista työnnetään mahdollisimman paljolti saksalaisten ja, sikäli kuin tämä ei onnistu, Szálasin nuoliristiläisten niskoille. Ikään kuin tavallisista, siivoista ja kunnollisista ihmisistä, jopa – kuten László Endren oikeudenkäynnissä syyttäjä muistutti – neljätoistavuotiaista pojanklopeista, ei millään, missään oloissa voisi tulla murhaajia, ikään kuin pahuus ja syyllisyys olisi jossain myyttisessä ”ääripäässä”, kaukana kaukana meistä hyvistä ihmisistä, turvallisen matkan päässä.

***

Päivitys: Tunnuksilla ja paremmalla hakurutiinilla varustetulta kollegalta sain tämän jutun, jonka Uusi Suomi oli julkaissut 23.10.1942. László Endre (muuten taaskin malliesimerkki siitä, miten vaikeaa on ulkomaalaisten hahmottaa ah niin tavallisia unkarilaisia miehennimiä, joissa sukunimenä on tavallinen etunimi, tyyliin ”Lassi Antero” – kumpi olikaan kumpi?) ei vain isännöinyt suomalaisvieraita vaan myös vieraili Suomessa tapaamassa sankaripoikaansa, joka oli ehtinyt haavoittuakin. Juutalaislakien toimeenpanosta ei jutussa kerrota, sitä vastoin kehutaan Unkarin sosiaalipolitiikkaa ja etenkin lapsiperheiden tukemista…

Pistä pirua!

Tämä tässä, suopeat lukijani, on muinainen neularasia, joka löydettiin Jánoshida-nimisestä keskisen Unkarin kylästä 1930-luvulla.

Löytöä on siis tutkittu jo melkein sata vuotta, ja se on ilmeisen kiistattomasti ajoitettu 600- tai 700-luvulle, aikaan, joka Unkarin esihistorian tutkimuksessa tunnetaan nimellä avar kor, avaariaika. ”Avaareiksi” nimitetty, ilmeisesti idän aroilta saapunut kansa hallitsi etenkin 500–600-luvuilla suunnilleen nykyisen Unkarin ja Romanian alueita silloisen Bysantin imperiumin rajan pohjoispuolella, ja lähes kaikki, mitä heistä tiedetään, on peräisin bysanttilaisesta historiankirjoituksesta.

Avaareista on aiheen johtava asiantuntija, itävaltalainen historiantutkija Walter Pohl kirjoittanut paksun kirjan, joka on iät ja ajat loikonut yöpöydälläni odottamassa, että sen sisältö ilmojen teitä imeytyisi aivoihini. Tai olenhan sitä kyllä lueskellutkin, mutta äkkinäinen uupuu hyvin nopeasti bysanttilaisten kronikoitsijoiden kertomuksiin oudonnimisistä hallitsijoista ja kummallisista kansoista. Tässä onkin yksi jutun ydinkohdista: avaarit, kuten monet muutkin kansainvaellusten ajan vaeltavat kansat, olivat luultavasti pikemminkin poliittinen kuin etninen tai kielellinen ryhmä. Tämmöisiä kansoja ei yhdistänyt kieli eikä etnisyys (eikä tietenkään varsinkaan mikään alue tai kotiseutu) vaan johtajan arvovalta ja siihen liittyvä, veriveljeysliitoilla ja heimojen tai sukujen dynastisilla naimakaupoilla vahvistettu symbolinen ”sukulaisuus”. Ne syntyivät usein valtataistelujen kautta, lohkeamalla jostakin aiemmasta mahtavasta heimoryhmittymästä, ja tässä yhteydessä ne ottivat itselleen uuden nimen, joka saattoi olla perintöä joltakin aivan toiselta ”kansalta”. Siispä noiden aikojen historialähteissä ”kansojen” nimet vaihtuvat villisti, nousevat esiin ja katoavat.

Myös avaarit haihtuvat historian hämäriin jo ennen unkarilaisten maahantuloa, kun heidän valtakuntansa 700-luvun lopulla valloitetaan lopullisesti: lännestä vyöryvät Kaarle Suuri ja hänen seuraajansa, idästä bulgaarien nouseva mahti. Sitten saapuvat idästä unkarilaiset, ja alueen poliittiset kuviot menevät jälleen kerran uusiksi. Avaareista jää jäljelle noita yllä mainittuja sekavia kertomuksia oudonnimisistä hallitsijoista, joiden kanssa Bysantin valtiaat sotivat tai neuvottelivat, sekä hautalöytöjä, joiden perusteella avaarien on ajateltu todellakin olleen alkuaan Aasian aroilta peräisin. Ei kuitenkaan tiedetä, olivatko he etnisesti mitenkään yhtenäinen ryhmä – erittäin luultavasti eivät – eikä varsinkaan, mitä kieltä tai kieliä he puhuivat. (Mahdollista on, että ennen lopullista katoamistaan Pannonian tasankojen avaarit olisivat jo menettäneet alkuperäiset kielensä, mitä ne sitten olivatkin, ja kielellisesti sulautuneet alueen slaaveihin.) Heidän nimensä on samanlainen kuin Kaukasian avaareilla, nah-dagestanilaiseen kieliryhmään kuuluvaa kieltä puhuvalla kansalla, mutta tämä on erittäin luultavasti silkkaa sattumaa.

Avaarien kielestä tai kielistä, niin kuin useimmista muistakaan tuon ajan lukemattomien ”pakanakansojen” kielimuodoista, ei siis ole säilynyt kirjallisia muistomerkkejä. On kuitenkin mahdollista, että he (tai jokin pieni asiantuntijaryhmä heidän keskuudessaan) hallitsivat jonkinlaisen ns. riimukirjoituksen, jollaisia tuohon aikaan oli sekä turkkilais- että germaanikansoilla ja mahdollisesti myös unkarilaisten esi-isillä. Näille kirjoitusjärjestelmille tyypillistä on, että niillä ei laadittu ”kirjallisuutta” (näiden kansojen runot, tarut, kertomukset ja muu kielellinen perinne välittyivät suullisessa muodossa) vaan lyhyitä usein seremoniallisia tai maagisia tekstejä: nimikointeja, merkintöjä (”Kilroy oli täällä”), muistokirjoituksia, uskonnollisia tai maagisia ”omistuksia”. Ja koska kovaan pintaan raaputettavat merkit pyrkivät koostumaan suorista pysty- ja vinoviivoista, eri riimuaakkostot muistuttavat kovasti toisiaan.

Myös Jánoshidan neularasian kyljessä on tämmöisiä vinoviivoja, joita vuosikymmenten ajan on yritetty tulkita kirjoitusmerkeiksi – vaikka näin puusta katsoen niitä voisi ajatella myös koristekuvioksi. Tulkintaa kuitenkin vaikeuttaa se, että rasia on kovasti kulunut ja mahdollisista kirjaimista osa on muuttunut lukukelvottomiksi tai kenties kulunut kokonaan pois. Ei tiedetä, mitä kirjoitusjärjestelmää nämä merkit edustavat, mihin suuntaan teksti on kulkenut, eikä ennen kaikkea, mitä kieltä se on ollut: jotain avaarien alkuaan puhumista kenties turkkilaissukuisista kielistä, jotain alueen slaavilaista kielimuotoa (jota kenties puhuivat nimenomaan neulojen käyttäjät eli naiset, avaarisoturien alkuasukaspuolisot), vaiko jotain muuta? (Entäpä jos rasiaan olisi yksinkertaisesti raaputettu ihan vain sen omistajan nimi?) Neularasian riipustuksissa onkin vuosikymmenten mittaan nähty hyvin erilaisia siunauksia, toivotuksia tai manauksia.

Nyt sitten unkarilainen tutkija, uutta kansallista historiantutkimusta voimalla (ja huuhaan rajoilla) ajavan Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin ”Klassis-filologisen tutkimuskeskuksen” johtaja Bence Fehér julistaa, että on tehty tieteellinen läpimurto: teksti on unkarin kielen vanhin tunnettu muistomerkki. Aiheesta uutisoi yksityiskohtaisesti ja kriittisesti Telex-uutissivusto, lisäksi toiselta (ja vähemmän kriittiseltä) sivustolta löytyy Fehérin haastattelu. Uuden selityksen mukaan neularasiassa lukisi baszjad izüt. Ensimmäinen sana on turkkilaisperäinen verbi, joka nykyunkarissa tarkoittaa, hm, panemista, mutta alkuperäinen merkitys on voinut olla jotain sellaista kuin ”painaa”, ”lyödä” tai ”kukistaa, voittaa”. Izü taas olisi nimitys jonkinlaiselle pahalle henkiolennolle. Ajatuksena tässä tulkinnassa lienee siis, että neularasia tai sen sisältö tämän manauksen avulla jotenkin maagisesti torjuisi pahantahtoisia uskomusolentoja, eli tekstin voisi kai vapaasti suomentaa ”pistä pirua!”. Valitettavasti vain tämä tulkinta, kuten kaikki muutkin tähän mennessä esitetyt, leijailee ilmassa spekulaation ohuella yläpilvellä.

Telexin jutusta ei löytynyt suoraa linkkiä alkuperäiseen tutkimukseen, jossa merkkejä ja niiden äännearvoja olisi tarkemmin selitetty. (Tämä olisi sikälikin mielenkiintoista, että Bence Fehérillä ei näyttäisi koulutustaustansa puolesta olevan erityistä asiantuntemusta unkarin kielihistorian, turkkilais- tai slaavilaiskielten alalta: hänen alkuperäinen koulutuksensa ja tieteellinen pätevyytensä on klassisen filologian ja latinankielisen epigrafiikan alalta, vaikka hän viime vuosina näyttääkin siirtyneen harrastamaan riimukirjoitusten historiaa.) Sitä vastoin jutussa pohditaan ansiokkaasti sitä poliittista kehikkoa, jossa tämä tulkinta on syntynyt, ja tämä lienee asiassa olennaisinta.

Ajatus siitä, että Unkarin alueella olisi puhuttu unkarin kieltä jo ennen perinteisen käsityksen, kronikkojen ja perimätiedon mukaista unkarilaisten maahantuloa vuonna 896, ei ole uusi. 1960-luvulla arkeologi Gyula László kehitteli ns. kaksinkertaisen maanvaltauksen (kettős honfoglalás) teoriaa, jonka mukaan osa unkarilaisista olisi saapunut alueelle jo parisataa vuotta varhemmin, ns. myöhäisavaarilaiseksi nimitetyn kulttuurin kantajina. Tässä ideassa on se mielenkiintoinen puoli, että se auttaisi ymmärtämään, miten unkarin kieli, jonka puhujat luultavasti edustivat pientä soturieliittiä, onnistui niin tehokkaasti syrjäyttämään alueen muut kielet. Muuten Lászlón teoria ei kuitenkaan ole saanut tieteen valtavirran hyväksyntää.

Rajumpi ajatusmalli on elänyt tieteellisten instituutioiden ulkopuolella jo pitkään ja yrittää nyt ilmeisesti saada jonkinlaista virallista asemaa, kuten taannoisen kaamean ”Pozsonyn taistelu” -animaatioelokuvan yhteydessä nähtiin. Sen mukaan – ja näinhän unkarilaiset ovat keskiajan kronikoitsijoista lähtien uskoneet – unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä, siis vielä yhden, avaareja edeltäneen, idän arojen soturikansan, jonka pelätty päällikkö Attila piti hoviaan nykyisessä Unkarissa 400-luvulla, ja vuoden 896 maahantulo olisi ollut ”paluuta” unkarilaisten vanhoille perintömaille (missä kenties osa unkarilaisista olisi tällä välin koko ajan elellyt). Näin voitaisiin sekä unkarin kielen historiaa että Unkarin unkarilaisen asutuksen jatkuvuutta pidentää edes muutaman sadan vuoden verran. Ja näin jopa jotkut unkarilaiset tieteentekijät voisivat lähteä mukaan – niin kuin arkeologi Csanád Bálint jo vuonna 2003 (!) viiltävästi totesi – ”todellisuudessa lähinnä huvittavaan ’kuka oli täällä ensin?’ -peliin”, jota itäisessä Keski-Euroopassa(kin) on kansallisvaltioita ja kansallisidentiteettejä rakennettaessa pelattu jo pitkään.

Erityisen opettavainen tältä kannalta on Gondola-sivuston haastattelun kohta, jossa myötämielinen haastattelija lähtee tutuille syntipukki-salaliittolinjoille. Nyt päästään myös innolla viittaamaan ns. dakoromaaniseen jatkuvuusteoriaan eli romanialaisten nationalistien hellimään (ja todellakin tieteellisesti hieman kyseenalaiseen) ajatukseen, jonka mukaan romanialaiset, heidän kielensä ja identiteettinsä polveutuvat suoraan muinaisista roomalaisista, joihin entisen Daakian provinssin muinaiset asukkaat kielellisesti sulautuivat (eikä romanian kieli siis kuulu Balkanin vaeltelevien lammaspaimenheimojen aikoinaan puhumiin romaanisiin kielimuotoihin, ehei). Ja tämmöiseenhän me emme todellakaan alennu…

– On siis avaariaikaisia esineitä, joiden tekstit ovat epäilemättä [sic] unkarinkielisiä. Kenen intresseissä ja miksi on pilkata tai vähätellä tätä havaintoa?

– Jos toimisimme vain terveen järjen varassa, niin ei kenenkään. Luonnollisesti tiedämme, että jotkin naapurimme näkevät irrationaalisen tärkeänä sen ajatuksen, että he olisivat eläneet tällä alueella pitempään kuin me. Joskus he eivät tätä asiaa ajaakseen kaihda edes törkeää tieteellisten tutkimustulosten väärentämistä. (…)

Tuota noin. Väkisinkin tulee mieleen vanha kunnon ”itse on, joka toista sanoo”, eli ”projektio on heissä väkevä”.