Turkin hihasta

lokakuu 17, 2019

No nih, Unkarin kunnallisvaalit olivat pienoinen yllätys. Budapestin ylipormestariksi valittiin kuin valittiinkin opposition yhteisehdokas Gergely Karácsony, monessa muussakin kaupungissa opposition ehdokas korjasi yllätyspotin. Riippumatta siitä, mitä jatkossa tapahtuu ja miten opposition yhteisrintama ajan mittaan kestää, nämä vaalit osoittivat, että huolimatta hallituksen mediaylivoimasta ja sen takaamasta jatkuvasta propagandatulvasta Orbán ja Fidesz ovat voitettavissa. Tästä on kerrottu Suomenkin mediassa laajalti, joten ei nyt sen enempää. Jäämme odottelemaan, miten uudet luudat lakaisevat. Karácsony on jo nähty lehtikuvissa ajamassa vihreästi ja vaatimattomasti polkupyörällä töihin. Muutamissa Budapestin kaupunginosissa taas hävinneet tähänastiset vallanpitäjät ovat tehneet vaalituloksesta valituksen, joka estää uusia pormestareita aloittamasta heti työtään ja – näin somekuplassani yleisesti arvellaan – antaa tähänastisille viranhaltijoille jopa muutaman viikon aikaa huudattaa asiakirjasilppuria ja hävittää raskauttavimmat korruption ja suhmurointien jäljet.

Mutta samaan aikaan tapahtuu Lähi-Idässä kauheita, ja yhtenä päätekijänä näissä tapahtumissa on Turkin Erdoğan, joka tunnetusti on Viktor Orbánin vanha kaveri. Unkari onkin revennyt EU:n rintamasta ja kieltäytynyt tuomitsemasta Turkin hyökkäystä kurdien kimppuun. Ulkoministeri Szíjjártón yhteistyössä turkkilaisten kanssa tarjoama selitys on henkeäsalpaava: Turkin hyökkäys on Unkarin kansallisen edun mukainen, se suojelee muun muassa Unkaria uudelta pakolaistulvalta, koska sen avulla luodaan turvavyöhyke, jonne Syyrian pakolaiset voivat asettua eikä heidän tarvitse vyöryä Eurooppaan.

Eikä tässä kyllin. Viime päivinä on vuoden takaista postaustani taas ruvettu jakamaan somessa, sillä Viktor Orbán on taas kerran kaivanut esiin unkarilaisten ja turkkilaisten suuren sukulaisuuden. Seurueineen hän kävi edustamassa Unkaria Azerbaidžanin Bakussa, turkkilaiskielisten valtioiden liiton kokouksessa – tässä liitossa Unkari on ”tarkkailijajäsenenä” mukana.

türkkenesi.jpg

Vuosi sitten Kirgisian Tšolpon-Atassa Orbán lausui suoria sanoja unkarin ja turkkilaiskielten sukulaisuudesta. Tämänkertainen julkilausuma, joka yleisen hämmästelyn säestyksellä kiertää riippumatonta mediaa ja somea, oli ehkä vieläkin räväkämpi. Orbán onnitteli Kazahstanin virallisesti eläkkeelle (väittämän mukaan vain kulissien taakse naruja vetelemään) siirtynyttä suurta johtajaa Nursultan Nazarbajevia kunniamerkistä, jonka heimoveli Erdoğan oli hänelle juuri ojentanut, näin sanoen:

Tahtoisin onnitella kiptšakkien suurta ystävää, herra presidentti Nazarbajevia korkeasta kunniamerkistä. Läsnäolijoista eivät kaikki tätä tiedä, mutta Unkarissa on kiptšakkeja. Monissa unkarilaisissa on kiptšakkilaista verta, heillä on oma itsehallinto, ja herra presidentti Nazarbajev on myös Unkarin kiptšakkiheimojen ikuinen presidentti, ja joka vuosi myös lähetämme hänelle viestin, kun kiptšakkien vuosikokousta vietetään Unkarissa.

Luultavasti melkoinen osa unkarilaisista ei tätä ennen ole tiennyt, mitä kiptšakit ovat ja voiko niitä syödä. Kyseessä on historiallinen heimonnimi, jota turkologiassa on käytetty myös turkkilaisen kieliperheen yhden päähaaran nimityksenä (kiptšakkikieliin luetaan muun muassa tataari, baškiiri, kazahi ja kirgiisi). Kiptšakeiksi nimitettyjä, ilmeisesti turkkilaissukuista kieltä puhuvia heimoja liikkui 1000–1200-luvuilla eri puolilla itäisen Euroopan ja Keski-Aasian aroja. Tähän luultavasti etnisesti kirjavaan heimoliittoon, joka venäläisissä lähteissä tunnetaan ”polovtseina”, kuuluivat myös kumaanit, toinen turkkilaiskielinen kansanryhmä.

Kumaaneja, unkariksi kun, asettui 1200-luvulla Unkariin, missä heidän mukaansa saivat nimensä Kiskunságin ja Nagykunságin maakunnat. Jonkin aikaa he olivat merkittävä tekijä Unkarin erinäisten eturistiriitojen repimässä sisäpolitiikassa. Jopa Unkarin kuningas László (Ladislaus) IV (1262–1290) on jäänyt historiaan lisänimellä Kun László; hän oli äitinsä puolelta kumaanilaista sukua (hänen äitinsä oli kumaaniruhtinaan tytär) ja eli itse mielellään kumaanien joukossa näiden tuohon aikaan vielä varsin villien ja pakanallisten tapojen mukaan. Kumaanin kieltä, joka sekin kuului turkkilaiskielten kiptšakkiryhmään, puhuttiin Unkarissa vielä muutaman vuosisadan ajan, mutta lopullisesti se sammui viimeistään 1700-luvulla. Kumaanien perintömassaa on varmasti monissa nykyisissä unkarilaisissa, mutta Unkarin vanhojen kumaanialueiden väestö on turkkilaisvallan aikaisten ja sen jälkeisten muuttoliikkeiden perin pohjin sekoittama.

1900-luvulla jotkut kumaanien jälkeläiset tai sellaisiksi itsensä tuntevat ovat ryhtyneet tutkimaan juuriaan ja elvyttämään identiteettiään. Merkittävin vaikuttaja tällä alalla oli kielen- ja perinteentutkija, tunnustettu turkologi István Mándoky Kongur (1944–1992), joka muun muassa keräsi kumaanialueiden kansanperinteestä käsittämättömiksi loruiksi vääntyneitä kumaanin kielen jäänteitä. Kumaaniperinteen harrastajilla on omat järjestönsä ja kokouksensa – näihin ilmeisesti Viktor Orbán viittasi puhuessaan Unkarin kiptšakkien kokouksesta. Ja yhteys Kazahstanin ”heimoveljiin” on myös olemassa. Karcagin kaupungissa on vuodesta 1998 toiminut paikallisen kumaaniaktivistin pyörittämä Kazahstanin kunniakonsulaatti.

Tästä kumaanimeiningistä tulevat jossain määrin mieleen ns. metsäsaamelaiset tai mettälappalaiset, siis ne nykyisen Suomen Lapin eteläisemmissä osissa asuvat suomalaiset, jotka viime aikoina ovat ruvenneet löytämään saamelaisia juuriaan ja rakentamaan itselleen jonkinlaista saamelaista identiteettiä. Vaikka ”mettälappalaisten” esi-isissä onkin voinut olla suomalaisiin uudisasukkaisiin sulautuneita noiden alueiden entisiä saamelaisia, niin heidän saamelainen kielimuotonsa on sammunut jo parisataa vuotta sitten, ja ajatus siitä, että jonkinlainen saamelainen etnisyys olisi kaikessa hiljaisuudessa katkeamatta elänyt Peräpohjan suomalaisten keskuudessa, tuntuu näin puusta katsoen hieman epäilyttävältä. Riittääkö etnisen identiteetin rakennusaineiksi pelkkä epämääräinen usko siihen, että kenties ollaan näillä seuduilla aikoinaan asuneen jännittävän, kadonneen kansan jälkeläisiä?

Etnisen identiteetin rakennustyöllä on myös poliittiset ulottuvuutensa. ”Metsäsaamelaisuuden” nousuun on varmasti vaikuttanut ”oikeiden” alkuperäiskansojen kuten pohjoisempien saamelaisten taistelu oikeuksiensa puolesta. Unkarin kumaaniaktivistit taas ovat jo vuosia sitten keksineet ”sukulaisuutensa” muihin kiptšakkiturkkilaisiin kansoihin, jostain syystä etenkin kazaheihin. Nyt tätä ajatusta tarjoillaan turkkilaissukuisille ”veljeskansoille” osana Orbánin ”avaus itään” -politiikkaa. Näinköhän vielä tulevaisuudessa nähdään Orbánin outojen puheiden muuttuvan todeksi? Saavatko ”kumaanit” virallisen vähemmistökansan statuksen, vaaleihin omat listat ja mahdollisuuden omaan parlamenttiedustajaan (jollainen Unkarin saksalaisvähemmistöllä jo on)? Perustetaanko kumaaneille oikeasti oma virallinen itsehallintoelin (jollaisen Orbán jo väitti heillä olevan), samantapainen kuin Unkarin romanien sakean korruptionkäryn ympäröimä ORÖ? Onko Orbán vain innostunut liikaa diktaattoritoverien veljespiirissä ja seonnut sanoissaan (somekuplassani spekuloidaan myös lääkityksen tarkistamisen tarpeella…), vai näkeekö hän todellakin kumaaneissa mahdollisuuden mafiaimperiumin laajentamiseen?

***

Pikapäivitys: Juuri tulleen tiedon mukaan Budapestin Ferencvárosissa alkaa toimia turkkilainen koulu, jota ylläpitää Erdoğanin vuonna 2016 Fethullah Gülenin liikkeen vastapainoksi perustama Maarif-säätiö. Koulun ohjelmasta ja oppilaista ei vielä ole tarkempaa tietoa, mutta Turkin Maarif-kouluissa konservatiivinen (?) islamin ja Koraanin opetus on keskeisellä sijalla. Jo aiemmin on kerrottu suunnitelmasta rakentaa Budapestin Kőbányaan turkkilaisten kustantama moskeija. Tämän suunnitelman tosin keskeytti vuoden 2015 pakolaiskriisi, jonka yhteydessä islamin ekspansiolla pelottelusta tuli Orbánin hallituksen keskeisin propagandavaltti. Mutta ehkä tämäkin suunnitelma voidaan nyt ottaa hyllyltä, kun Erdoğan itse on taas tulossa vierailemaan ystävänsä Viktorin valtakunnassa marraskuun alussa.

Mainokset

Ei millään pahalla, heimoveljet, mutta…

heinäkuu 26, 2019

Suomi mainittu taas. Niin kuin Suomenkin mediassa on viime päivinä noteerattu, Unkarin hallitusta lähellä oleva verkkosivusto Origo on julkaissut sarjan artikkeleita, joissa Suomea arvostellaan tyyliin ”ei pitäisi suomalaisilla olla mitään kanttia kirjoittaa ilkeästi Unkarin demokratian tilasta, kun Suomessakin on kohdassa sejase isoja ongelmia, eikä varsinkaan EU:n pitäisi kehdata arvostella Unkaria, kun puheenjohtajamaallakin on monet asiat pielessä”.

Origon ensimmäisen, 16.7. ilmestyneen kirjoituksen aiheena oli median moniäänisyyden vaarantuminen Suomessa: median omistus on keskittynyt siten, että ”vasemmistoliberaali [!!!] Sanoma-konserni tavoittaa 95% yleisöstä”, julkisen palvelun media on politiikan ohjauksessa, eivätkä vähemmistöt (ruotsinkieliset, saamelaiset, romanit) saa siellä riittävästi lähetysaikaa. Kirjoituksessa viitataan Centre for Media Pluralism and Media Freedom -nimisen laitoksen laatimaan tutkimusraporttiin, jossa median moniäänisyyden riskin todetaan Suomessa olevan korkealla etenkin markkinoiden ja omistuspohjan kannalta. Omistuksen keskittyminen on kuitenkin aivan eri asia kuin sananvapaus tai median sisältöjen aatteellinen moniäänisyys (vaikka Origo tekeekin parhaansa sekoittaakseen nämä asiat toisiinsa), ja lehdistönvapauden suhteenhan Suomi on viime vuosina ollut kansainvälisten vertailujen kärjessä, kun taas Unkarin hallituksen lähes totaalista mediakontrollia on kansainvälisissä analyyseissa kauhisteltu jo pitkään. Vähemmistöjen mediaedustuksen suhteen myös Suomeen kohdistuva kritiikki on varmasti ainakin osin oikeutettua, mutta samainen CMPMF:n Unkari-raportti toteaa vähemmistöjen osalta riskin Unkarissa olevan vielä selvästi korkeammalla tasolla kuin Suomessa. (Raportin mukaan Unkarin suurimmalla etnisellä vähemmistöllä romaneilla on viikossa yksi makasiiniohjelma. Tämä on kuitenkin, tuota, hieman eri tasolla kuin YLEn saamenkielisen toimituksen anti, ruotsinkielisestä puhumattakaan.)

Heti seuraavana päivänä Origo jatkoi muistuttamalla, että Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta. Eipä niin, koska järjestelmä on rakennettu toisin: Suomessa perustuslain noudattamista valvovat oikeuskansleri sekä säädettävien lakien osalta eduskunnan perustuslakivaliokunta asiantuntijoiden avustuksella. Tämäkään tilanne ei ole ongelmaton; viime aikoina suomalaisetkin oikeusoppineet ovat alkaneet arvella, että perustuslakituomioistuin – jollaisia tyypillisesti on perustettu diktatuurista toipuviin nuoriin demokratioihin, joissa perustuslaillisuuden valvonnan on katsottu tarvitsevan erityistä tukea – ei välttämättä olisi hullumpi idea Suomessakaan. Tästä huolimatta Suomen oikeuslaitos on aivan eri tilanteessa kuin Unkarin, missä oikeuslaitoksessa ylintä valtaa käyttää pääministerin perheystävä Tünde Handó ja ylin syyttäjä Péter Polt on samoin pääministerin luottomies ja tukijaWorld Justice Projectin oikeusvaltioindeksin 2019 vertailussa Suomi on kolmantena Tanskan ja Norjan jälkeen (ja sama kolmikko on ollut kärjessä jo usean vuoden ajan), Unkari sijalla 57 (pudonnut neljä sijaa viimevuotisesta), EU-maista viimeisenä.

Origon juttusarjan kolmas osa ilmestyi pari päivää myöhemmin, ja sen aiheena oli Unkarin Tiedeakatemian tuhoamiseen kohdistunut ”epäoikeudenmukainen” arvostelu. Nimittäin: miten ihmeessä Brysselissä ja ympäri Eurooppaa nostatetaan hysteriaa Unkarin Tiedeakatemian (MTA) saattamisesta valtion valvontaan, kun puheenjohtajamaassa Suomen Akatemia toimii hallituksen ohjauksessa, eikä siihen puutu kukaan?

Suomessa Tiedeakatemiaa ohjaa hallitus Tiede- ja kulttuuriministeriön kautta. Akatemian johtajan nimittää tasavallan presidentti. Tästä huolimatta ei Helsingin älymystö eikä Brysseli esitä kritiikkiä, ja Akatemian riippumattomuutta pidetään itsestäänselvänä.

finnakademia

Tämähän on totaalinen väärinkäsitys. MTA:sta ja sen riippumattomuudesta käydyssä keskustelussa kyse on ollut sen alaisuuteen kuuluvista tutkimusinstituuteista, jotka tekevät tärkeää perustutkimusta ja työllistävät yhteensä tuhansia tutkijoita. Suomessa vastaavanlainen tutkimus sijoittuu osaksi itsenäisiin tai yliopistojen yhteydessä toimiviin erillisiin tutkimuslaitoksiin (kuten vaikkapa Ilmatieteen laitos tai Ulkopolitiikan instituutti), osaksi suoraan yliopistoihin. Suomessa ei ole kokonaisia tutkimusinstituutteja kokoavaa ja pyörittävää ”itäeurooppalaistyyppistä” tiedeakatemiaa laisinkaan, on vain Suomalainen Tiedeakatemia, joka on ”länsieurooppalaistyyppinen” tutkijoiden yleistieteellinen tiedeseura ja arvovaltainen tieteen edustuselin. Origon artikkelissa kuvattu ”Finn Tudományos Akadémia” puolestaan viittaa Suomen Akatemiaan, joka on valtion tutkimusrahoitusta jakava ja koordinoiva elin, samantapainen kuin Unkarin NKFIH (entinen OTKA) eli ”Kansallinen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohallitus” (jonka siihenastinen johtaja muuten sai vuosi sitten potkut tämänkin laitoksen ”virtaviivaistamisen” yhteydessä). Väärinkäsitys tuli varmaankin ilmi varsin nopeasti, sillä artikkeli poistettiin Origon sivuilta. Internetin uumenista, Googlen välivarastosta sen ehti vielä löytää unkarilainen tuttavani, jolta sain tämän linkin.

Origo-sivuston lisäksi asiaan puuttui myös pääministerin kanslian ylläpitämässä About Hungary -blogissa valtiosihteeri Zoltán Kovács, nyt englanniksi ja kansainvälistä yleisöä varten. Kovács toistaa tiivistäen Origon ”kritiikin” Suomen oikeuslaitoksen ja median tilasta ja muistuttaa myös, että tuoreessa EU:n oikeuslaitosten vertailussa Suomi pärjäsi useimmilla mittareilla huonommin kuin Unkari. (Useimmat näistä mittareista mittaavat oikeuslaitoksen toiminnan tehokkuutta, siis esimerkiksi oikeusjuttujen käsittelyyn kuluvaa aikaa, oikeusistuinten toimintaa koskevan tiedon saatavuutta, vaihtoehtoisten sovittelumenettelyjen käyttöä, tuomarien tai lakimiesten lukumäärää asukasta kohti, tuomarikunnan sukupuolijakaumaa tai oikeusistuinten valtionrahoitusta. Oikeusvaltion kannalta olennainen kysymys on oikeuslaitoksen riippumattomuus, ja siihen kansalaisten luottamus on Suomessa paljon korkeammalla kuin Unkarissa. Suomi on vertailussa sijalla 2, ja yli 80 % suomalaisista katsoo oikeusistuinten olevan varsin tai erittäin riippumattomia; Unkari on sijalla 19, ja siellä vastaavasti oikeusistuimiin luottaa vain vähän yli 40 % kansasta. Yritysten osalta sama vertailu on vielä murskaavampi.) Kovács tiivistää päätelmänsä Keski-Euroopassa tuttuun Heinrich Heinen kielikuvaan tekopyhyydestä: he saarnaavat vedestä ja juovat itse viiniä. Vähänkin Unkarin mediaa seuranneelle tulee kyllä mieleen toinen tunnettu kielikuva: ihmisistä, jotka heittelevät kiviä, vaikka itse asuvat lasitalossa.

Keskusteluun ovat myös sosiaalisessa mediassa osallistuneet sekä Unkarin Helsingin-suurlähetystö (”nämä kirjoitukset eivät ole Unkarin hallituksen virallisia kannanottoja, Unkarin ja Suomen ystävyys on vakaa, ja tärkeät keskustelut käydään ihan muualla”) että Suomen Budapestin-suurlähetystö. Varsinaisesta aiheesta on nopeasti edetty metatasolle eli keskustelemaan keskustelusta itsestään. Unkarin Suomen-lähetystö yrittää selitellä, että ”kyseessä on yksityinen blogikirjoitus” (entä About Hungary -blogi ja valtiosihteeri Kovácsin puheenvuoro?), jonka ei pitäisi antaa häiritä Suomen ja Unkarin hyviä suhteita. Eipä tietenkään; selvää on, että näiden juttujen perimmäinen tarkoitus ei ole solvata Suomea vaan vahvistaa Unkarin hallituksen tukijoiden EU-kriittisyyttä ja mielikuvia siitä, miten Brysseli epäoikeudenmukaisesti suosii ”vasemmistoliberaaleja” Pohjoismaita ja sortaa ”kansallismielistä” Unkaria. Aivan ilmeistä on myös, että kyseessä on Unkarin hallituksen taholta masinoitu kampanja, joka liittyy Suomen EU-puheenjohtajuuteen ja sen yhteydessä esitettyihin selviin uhkauksiin siitä, että EU:n rahahanat suljettaisiin niiltä jäsenmailta, jotka eivät noudata EU:n arvoja ja oikeusvaltioperiaatetta.

Ulkoministeri Haavisto on kuitenkin aivan ymmärrettävästi hieman hermostunut ja kertoi taannoin YLEn A-studiossa haluavansa keskustella tästä jupakasta Unkarin ulkoministerin Péter Szíjjártón kanssa, sillä eihän tämmöinen ole normaalia kanssakäymistä EU-maiden kesken. (Ei tietenkään – mutta, kuten jo todettu, tässä jutussa ei oikeasti olekaan kyse Unkarin ja Suomen suhteista.) Tämä puolestaan on jo pantu merkille Unkarin riippumattomassa mediassa. Hallitukseen kriittisesti suhtautuvan lukijakunnan kommentit jakautuvat paljonpuhuvasti kahtia: optimistit uskovat, että Unkarin hallitus on nyt kävellyt omaan ansaansa ja nolaa itsensä tällä junttimaisella käytöksellään koko Euroopan edessä, pessimistit taas pelkäävät, että koirien haukunnasta huolimatta karavaani tulee kulkemaan ja EU-raha tavalla tai toisella virtaamaan Orbánin kleptokratian taskuihin kuten ennenkin.

Mielenkiintoista joka tapauksessa, että samaan aikaan tämän EU- ja oikeusvaltiokeskustelun kanssa Unkari on jälleen nostettu tikun nokkaan ja haastettu EU-oikeuteen, syynä tällä kertaa ns. Stop Soros -lakipaketti (eli maahanmuuton avustamisen kriminalisoiminen). Samalla Unkarille on lähetetty nootti koskien turvapaikanhakijoiden epäinhimillistä kohtelua ns. transitvyöhykkeellä; tätä ovat viime aikoina jälleen arvostelleet myös YK:n tarkkailijat. EU:n myllyt kyllä jauhavat, mutta tuskastuttavan hitaasti.

***

Mutta lopuksi vielä hetkinen esteettistä pohdintaa. Korostan taas heti alkuun, että en ymmärrä esteettisistä arvoista paljoakaan enkä kuvaamataiteesta yhtikäs mitään. Silti on tässäkin blogissa monesti ollut ihan pakko ihmetellä sitä julkista, etenkin kuvanveistotaidetta, johon Unkarin julkisia varoja, siis veronmaksajien rahaa, Orbánin järjestelmässä on sijoitettu. Ja ihmettely jatkuu. Äskettäin nimittäin Serbiassa Zemunin (unk. Zimony) entisessä kaupungissa, joka nykyään on osa Belgradin kaupunkia,  paljastettiin Unkarin valtion veljellisesti lahjoittama János Hunyadin, 1400-luvun suuren unkarilaisen sankarin ja Unkarin valtionhoitajan patsas.

Tämä János Hunyadi oli luultavasti pikkuaatelismiehen poika Transilvaniasta, ja hänen sukunsa saattoi olla etniseltä taustaltaan romanialainen, vaikka tästä tietenkin on Unkarissa kiistelty ankarasti. Suhteellisen vaatimattomasta syntyperästään huolimatta Hunyadi kohosi mahtimieheksi ja suureksi sotapäälliköksi, jota kunnioittaa sekä Unkarin että Serbian kansallinen historiankirjoitus etenkin Nándorfehérvárin eli Belgradin taistelussa vuonna 1456 turkkilaisista saavutetun voiton johdosta. János Hunyadi kuoli Zimonyssa kulkutautiin pian suuren voittonsa jälkeen, mutta hänen pojastaan Matiaksesta (Mátyás) tuli kuningas, Unkarin historian kenties maineikkain ja ihailluin hallitsija, kansansatujen sankari.

János Hunyadista on vuosisatojen mittaan syntynyt lukemattomia maalauksia, piirroksia, etsauksia, veistoksia ynnä muita taideteoksia. Vanhin on ilmeisesti 1400-luvulta ns. Thuróczi-kronikan kuvituksena tunnettu piirros, ja sen mukaan monet myöhemmätkin taiteilijat ovat kuvanneet János Hunyadin seisovassa asennossa miekkoineen, kilpineen ja täysine taisteluvarustuksineen. Tätä perinnettä noudattelee myös uusin, István Madarassyn veistämä patsas…

 

adervucic.jpg

Unkarin presidentti János Áder ja Serbian presidentti Aleksandar Vučić paljastavat uuden János Hunyadin patsaan. (Kuva MTI/Szilárd Koszticsák)

… mutta muuten sen muotokieli (kuten tämä 24.hu-sivuston jutussa julkaistu vertailu muutamaa sataa vuotta varhaisempaan kuvaan osoittaa) on paremminkin koomisen tyylittelevä ja tuo mieleen pilakuvat…

hunyadi-5-800x533.jpg

… tai lastenkirjan kuvituksen. Erityisesti unkarilaisessa somekuplassani on kiertänyt vertailuja monien ainakin päälle nelikymppisten unkarilaisten hellyydellä muistamaan, vuosina 1976–1984 valmistuneeseen lasten nukkefilmisarjaan Süsü, a sárkány (‘Lohikäärme Höppänä’), jonka keskiaikaisen satumaailman hupaisiin hahmoihin kuuluu myös pari kypäräpäistä, roikkuviiksistä ja apeailmeistä ”palkkasoturia” (zsoldos):

zsoldos2

Tämä kuva puolestaan on näpsäisty kuuluisan Erzsi-kissan Facebook-sivulta.

Mikä hauskinta: hullunkurinen Hunyadi on tullut maksamaan Unkarin veronmaksajille neljäkymmentä miljoonaa forinttia eli yli satakaksikymmentä tuhatta euroa. Ne, joille tässä ei vielä ole tosielämän satiiria tarpeeksi, voivat vilkaista tätä 24.hu-sivuston julkaisemaa koostetta viime vuosina pystytetyistä omituisista, mauttoman koomisista tai muuten vain käsittämättömistä julkisten tilojen veistoksista. Oma suosikkini on vuoden 1956 kansannousun muistomerkki, jossa joukko ihmisiä kannattelee ilmassa jättiläiskokoista (kuollutta?) koiperhosta. Siinä on jonkinlaista hypersurrealismia, samanlaista kuin koko Unkarin nykyisessä kulttuuripolitiikassa.

 


Palkkapiian poika

heinäkuu 15, 2019

Minun sukupolveni lapsuuden Suomessa politiikan taivaalla loisteli yksi aurinko. ”Kekkonen” oli ”presidentin” synonyymi. Samaan aikaan Unkarissa elettiin Kádárin aikaa. Vuoden 1956 kansannousun kukistamisen yhteydessä vallan kahvaan nostettu János Kádár hallitsi ”sosialistisen leirin hauskinta parakkia” niin kauan kuin voimia riitti. Kun hänet lopulta terveys jo pahasti rakoilevana siirrettiin syrjään, myös reaalisosialismin kuolinkamppailu oli alkanut. Vähän aikaa sitten muisteltiin kansannousun sankarin ja marttyyrin Imre Nagyn uudelleenhautajaisten kolmikymmenvuotispäivää, ja juuri äskettäin tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta János Kádárin hautajaisista, jotka myös kuuluvat sosialistisen Unkarin lopun aikojen merkkitapahtumiin.

Hyväntuulisen näköinen Kádár Kekkosen vieraana Helsingin ETYK-huippukokouksessa (Lehtikuva).

 

Kádária ja Kekkosta on monesti vertailtu toisiinsa. (Yksityiskohtaisemman tutkielman Kádárin Unkarin ja Kekkosen Suomen poliittisten kulttuurien vertailusta on muuten julkaissut jo toistakymmentä vuotta sitten politiikantutkija Heino Nyyssönen.) Molemmat olivat johtajia, joiden valta-asemaa ei jännittävien alkuvaiheiden jälkeen uhannut kukaan, sillä kummallakin oli sekä oman kansansa laaja kannatus että selkänsä takana Neuvostoliiton tuki: molemmat nähtiin eräänlaisina hyvinvoinnin ja jonkinasteisen riippumattomuuden takuumiehinä Moskovan suuntaan (vaikka Kádárin lieka toki oli paljon lyhyempi ja tiukempi kuin Kekkosen). Molemmat olivat varsin vaatimattomista oloista lähtöisin, osasivat kohdata kansan syvät rivit ja esiintyä reiluina tavallisina kansanmiehinä. Molemmat juhlivat mielellään ystävien seurassa, Kekkonen hiihdon ja saunailtojen merkeissä, Kádár metsästysretkillä oman metsästysseuransa kanssa, mutta muuten kummankin elämäntavat olivat asialliset ja pröystäilemättömät, kumpikaan ei (toisin kuin eräät muut aikansa pitkäaikaiset valtionpäämiehet) harrastanut huvipursia, kalliita urheiluautoja, timanttikoristeisia luksusrannekelloja tai muuta jetset-elämäntyyliin kuuluvaa. Molemmat olivat fyysisiä ja urheilullisia; Kádár ei tosin koskaan ollut kilpaurheilija, mutta hänen kehutaan olleen luonnostaan, treenaamatta, vaikuttavan voimakas ja lihaksikas, ja jossain määrin hän harrasti sekä jalkapalloa että uintia.

Kekkonen ja Kádár myös tapasivat useaan kertaan – itse asiassa Kádárin suhteet Kekkoseen taisivat olla tiheämmät kuin yhteenkään toiseen itäblokin ulkopuoliseen valtionpäämieheen – ja ilmeisesti tunsivat keskinäistä sympatiaa: Kekkonen kehuu päiväkirjoissaan Kádárin hiljaista, ironista huumorintajua. Mutta tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Jos yksityiselämästä puhutaan, niin Kádár, toisin kuin Kekkonen, ei ollut salonkileijona eikä naistenmies vaan eleli tyynen uskollisesti vaimonsa Mária Tamáskan kanssa, johon oli tutustunut sota-aikana Horthyn Unkarin poliisia piileskellessään. (Avioliitto oli lapseton.) Ennen kaikkea: Kekkonen oli vaatimattomasta maalaistaustastaan huolimatta akateemisesti koulutettu mies, joka jo ennen toista maailmansotaa oli aloittanut uransa virkamiehenä ja poliitikkona porvarillisessa demokratiassa, koko ajan mukavasti kirjoituspöydän ääressä, ja edennyt politiikassa huipulle asti kenties häikäilemättömästi mutta kuitenkin periaatteessa demokraattisin keinoin. Kádárin, itseoppineen työläispojan, tie oli ollut paljon rankempi ja rajumpi, ja kahdesti hänet oli nostanut valtaan vieras miehittäjä.

János József -nimen saanut poika syntyi Adrianmeren rannalla “Join” eli Fiumen kaupungissa, joka nykyään on Kroatiaa ja paikalliselta nimeltään Rijeka, 26. toukokuuta 1912, piikatytön aviottomana lapsena. (Opin aikoinaan unkarin kielen sanan zabigyerek nimenomaan János Kádárin yhteydessä; sitä käytti satunnainen junamatkan juttukaveri, kiltti setämies, joka selvästi arvosti Kádária ja hänen yhteiskunnallista nousuaan.) Äiti Borbála Czermanik (myöhemmin nimestä käytettiin paremmin unkarin kielen oikeinkirjoitukseen sopivaa muotoa Csermanek) oli kotoisin Komáromin läänistä, nykyisen Slovakian puolelta, ja isän puolelta slovakialaista syntyperää. Kaupungin herrasväen palvelukseen saapuneelle maalaistytölle oli käynyt ns. hullusti Fiumeen sijoitetussa unkarilaisessa jalkaväkirykmentissä palvelevan tilanomistajan kanssa. János-poika kasvoi ensin kasvattivanhempien hoivissa, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Budapestiin muuttanut äiti otti pojan luokseen.

Nuori János Csermanek sai koulunkäynnin ohessa jo varhain ansaita jatketta äidin niukoille pyykkärin ja siivoojan tienesteille, muun muassa lähettinä ja lehtipoikana. Viisitoistavuotiaana hän valmistui ammattikoulusta kirjoituskoneasentajaksi, ja juuri tuolloin iski Unkariinkin maailmanlaajuinen talouslama. Proletariaatin elämän ankaria puolia jo varhain kokenut nuori Csermanek päätyi kielletyn kommunistisen työväenliikkeen riveihin ja joutui välillä poliittisesta toiminnastaan vankilaankin, missä hän tutustui muun muassa sittemmin stalinismin aikaan Unkaria diktaattorina hallinneeseen Mátyás Rákosiin. Sodan aikana maan alla toimiessaan hän otti käyttöön slaavilaisen nimensä tilalle unkarilaisemman sukunimen Kádár, joka virallistettiin heti sodan jälkeen.

Sodanjälkeisessä Unkarissa János Kádár nousi nopeasti korkeisiin puoluetehtäviin, ja vuosina 1948–50 hän toimi sisäministerinä. Viimeistään nyt hän tahrasi kätensä vereen osallistumalla ns. László Rajkin juttuun. (Rajk, aiempi sisäministeri, tuomittiin kuuluisassa näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan tekaistuin syyttein vakoilusta Titon Jugoslavian hyväksi.) Pian sen jälkeen tuli Kádárin vuoro joutua saman vainoharhaisen koneiston sisäisten välienselvittelyjen uhriksi: vuonna 1951 hänet pidätettiin syytettynä ”järjestelmälle vieraiden ainesten” päästämisestä ministeriön palvelukseen. Näytösoikeudenkäynnissä hänelle määrättiin elinkautinen kuritushuonetuomio – mutta sitten kuoli Stalin, tuuli kääntyi, ja Moskovan uusien ohjeiden mukaan myös Kádár vapautettiin ja palautettiin vanhoihin puoluetehtäviinsä. Heinäkuussa 1956 hän oli jo puolueen keskuskomitean, politbyroon ja sihteeristön jäsen.

Sitten koitti lokakuu, ja pitkään hautunut tyytymättömyys purkautui kansannousuksi. Kun suosittu ja ryvettymätön reformikommunisti Imre Nagy nostettiin pääministeriksi, Kádár sai tapahtumien edetessä Nagyn hallituksesta salkuttoman ministerin paikan. Samoin kuin Nagy, myös Kádár aluksi tuomitsi neuvostomiehittäjiä vastaan käynnistyneen aseellisen konfliktin ”vastavallankumouksellisena”, ja kun Nagyn hallitus lopulta avoimesti asettui kapinallisten puolelle ja Neuvostoliittoa vastaan, myös Kádár radiopuheessaan, julistaessaan uudistuneen Unkarin sosialistisen työväenpuolueen perustetuksi, puhui ”kunniakkaasta kansannousustamme”. Kun tämä purkitettu puhe radioitiin marraskuun 1. päivän iltana, Kádár itse oli kuitenkin jo lähtenyt maasta.

Neuvostoliiton lähettiläs (ja myöhempi johtaja) Juri Andropov oli Moskovan toimeksiannosta kutsunut Kádárin ja puoluetoveri Ferenc Münnichin neuvotteluihin siitä, miten kansannousun jälkiselvittelyt ja uuden, uskollisemman Unkarin rakentaminen hoidettaisiin. Loppu on historiaa. Kádár ja Münnich lennätettiin Moskovaan, mistä Kádár palasi Unkariin uuden ”työläisten ja talonpoikien vallankumoushallituksen” keulahahmona. Kansannousun aktivisteja ja nokkamiehiä tuomittiin kuolemaan – näin myös itse Imre Nagy – tai heille jaeltiin pitkiä vankeustuomioita, mutta jo 1960-luvun alussa pääpaino siirtyi kansan olojen helpottamiseen.

”Gulassikommunismiksi” kutsutussa Kádárin järjestelmässä kaupoissa oli tavaraa ja kulttuurielämässä vapauksia aivan toisella tavalla kuin useimmissa muissa sosialistimaissa. Diktatuurissa toki elettiin, mutta varsin pehmoisessa: tavallisia kansalaisia ei arkielämässä niinkään painanut pelko kuin turhautuminen korruptoituneeseen byrokratiaan ja suunnitelmatalouden järjettömyyksiin. Sosialismin iskulauseet, punalippujen heilutus ja aatteellisen oikeaoppisuuden kyylääminen vähenivät vuosi vuodelta, kaupoissa oli cocacolaa ja tavallisilla pulliaisillakin oli mahdollisuus matkailla ulkomailla, joskin rajoitetusti mutta silti aivan toisella tavalla kuin vaikkapa Neuvostoliiton kansalaisilla.

Gulassikommunismi tosin rakennettiin sortotoimien luomalle perustalle vieraiden aseiden tuella, velkarahalla ja valheen varaan, mutta lähes kolmenkymmenen vuoden ajan suuri osa Unkarin kansaa näki Kádárin jonkinlaisena hyvänä hallitsijana, jonka ansiota oli rauha, hyvinvointi ja vähitellen nouseva elintaso. Sitten Euroopan reaalisosialismi ja ennen kaikkea sen tärkein tukija Neuvostoliitto lopulta alkoivat tulla tiensä päähän, ja samaan aikaan puhkiruostuneen poliittisen systeemin kanssa alkoi hajota myös Kádárin terveys. Toukokuussa 1988 Kádár terveydellisistä syistä siirrettiin syrjään politbyroosta ja puolueen pääsihteerin tehtävistä. Tuolloin Unkarissa puhaltelivat jo vapauden tuulet, oli alettu perustaa uusia puolueita, vuoden alusta oli matkustusrajoituksia väljennetty (mikä käynnisti unkarilaisten legendaariset ostosmatkat Wienin Magyar-, eiku Mariahilferstraßelle) ja maaliskuussa oli toistakymmentätuhatta ihmistä osoittanut mieltään Budapestissa vaatien vapaita vaaleja. Järjestelmänvaihdos oli edessä, ja vanha valta tiesi, että nyt ei voinut muuta kuin etsiä kivuttominta ja turvallisinta tietä irti Moskovasta, kohti kansan kaipaamaa monipuoluejärjestelmää ja markkinataloutta.

Joutsenlaulunsa Kádár esitti huhtikuussa 1989. Vanha, fyysisesti ja henkisestikin sairauden merkitsemä mies päästettiin kaikesta huolimatta vielä puhumaan politbyroon eteen. Puhe kesti toista tuntia, se oli sekava ja omituinen mutta myös niin henkilökohtainen ja aidon tuskainen, että sen päättyessä kuulemma politbyroon naisjäsenet itkivät. Puhetta ei ollut tarkoitus koskaan julkistaa, mutta se kuitenkin nauhoitettiin, ja äänite pelastui jälkipolville. Vuonna 2011 siitä tehtiin elokuva, jossa kirjailija Mihály Kornis selostaa ja tulkitsee Kádárin ajatuksia lopun edellä. (Elokuva löytyy englanninkielisin tekstein myös YouTubesta.) Keskiössä on kuolemansairaan vanhan miehen syyllisyys. On se moraalinen valintatilanne, kun Ferenc Münnich lähetti auton parlamenttitalolle noutamaan Kádária kohti Moskovaa ja uusia seikkailuja ja Kádár päätti jättää pääministerinsä Imre Nagyn ja nousta kyytiin. Ja on kysymys syyllisyydestä Imre Nagyn kuolemaan; tätä kipeää asiaa Kádár ei saanut kunnolla edes lausutuksi julki.

Vajaat kolme kuukautta myöhemmin, heinäkuun 6:ntena, János Kádár veti viimeisen henkäyksensä. Samana päivänä Unkarin korkein oikeus julisti Imre Nagyn – joka vähän aiemmin oli jo haudattu uudelleen, valtavan väkijoukon seuratessa seremoniaa ja sytyttäviä puheita – kuolleen syyttömänä ja laittomasti tuomittuna.

Kansa jonottaa pääsyä Kádárin ruumiin ääreen.

János Kádárin julkisiin ruumiinvalvojaisiin 13. heinäkuuta saapui suuri kansanjoukko, ja hautajaiset 14. heinäkuuta olivat lähes Imre Nagyn uudelleenhautaukseen verrattava joukkotapahtuma. Kádárista oli monille tullut rauhan, turvallisuuden ja riittävän hyvinvoinnin takuumies, hänen väistymisensä ja edessä olevat murrokset pelottivat monia, eivätkä syyttä. Sekä yllä linkitetyssä 444.hu:n artikkelissa että YouTubesta löytyvässä elokuvassa ”János Kádárin viimeinen puhe” kommenttiketjut kertovat, että moni haluaa edelleenkin muistaa Kádárin aikaa hyvällä.

Kuten historiantutkija Anssi Halmesvirta oivassa analyysissaan tiivistää, Unkarin kádárismi samoin kuin Neuvostoliiton brežnevismi kuoli ideologisesti tyhjenemällä, muuttumalla tyhjäksi, merkityksettömäksi kuoreksi: sillä ei enää ollut aatteellista sisältöä, joka olisi antanut sille periaatteellisen oikeutuksen. Yhä pragmaattisemmaksi ja suvaitsevaisemmaksi muuttuessaan sosialismi oli samalla ohentunut pelkäksi olevien olojen ja valtarakenteiden pönkittämiseksi ja hajosi niiden myötä. Mutta mikä on tämän tarinan opetus Unkarin nykypäivän kannalta?

Orbánin Unkaria verrataan riippumattomassa mediassa usein Kádárin Unkariin, kahdestakin negatiivisesta kulmasta. Toisaalta muistutetaan siitä, miten Orbán (samoin kuin monet hänen lähipiirinsä tovereista) kaikesta väitetystä kommunisminvastaisuudestaan huolimatta on itse reaalisosialismin ja Kádárin Unkarin kasvatti, joka sai ensimmäiset järjestötoimintakokemuksensa kommunistisen nuorisoliiton paikallisosaston sihteerinä. Orbánin Unkarin hallintokoneiston toiminta, älytön autoritaarisuus ja feodaaliset valtarakenteet suojelu- ja lojaaliussuhteineen muistuttavat paljossa Kádárin Unkaria, samoin kuin tämän kaiken takana piilevä eräänlainen paksuniskainen, rasvanahkainen moukkamaisuus: valtaa eivät käytä vanhan Euroopan monokkelisilmäiset sivistyneistöeliitit vaan tökerön suorasukaiset entiset haalarimiehet, joiden yllä tumma puku edelleenkin istuu huonosti. Oudon tutulta tuntuu myös valtion viestimien yhä propagandistisempi ilme, etenkin se sävy, jolla ”rappeutunutta” ja perusarvot unohtanutta Länsi-Eurooppaa parjataan (samalla kun suuri osa kansasta haluaisi muuttaa sinne).

Toisaalta taas Kádárin aika alkaa muistoissa kultautua sitä enemmän, mitä polttavammiksi nousevat nykyiset köyhyyden ja eriarvoisuuden ongelmat. Sosialismin aika oli nykyiseen verrattuna ankeaa, harmaata ja köyhää, mutta asunnottomuutta ja työttömyyttä massiivisina ongelmina ei ollut, ei ollut kokonaisia syväköyhien yhteisöjä, joissa työttömyys ja syrjäytyneisyys on periytynyt jo useammalle sukupolvelle, ja jos sosialismin aikaan ei koskaan puhuttu nälkää näkevistä lapsista tai talvella lämmittämättömiin asuntoihinsa paleltuvista vanhuksista, se ei johtunut vain sensuurista. Ennen kaikkea: Kádárinkin järjestelmässä tehtiin kaikenlaista vilunkia, varasteltiin ja fuskattiin, mutta senaikainen korruptio kutistuu lapselliseksi amatöörimeiningiksi, kun sitä vertaa Orbánia ympäröivään oligarkki-kleptokratiaan. Kádárilla, niin jalkapallon ystävä kuin hän olikin, ei ollut pihan perällä omaa jalkapallostadionia (vaan kanala, jossa hän vaimonsa kanssa kasvatti maatiaiskanoja, koska tykkäsi tuoreista munista), hän ei hankkinut itselleen tai bulvaaneilleen kartanolinnoja vaan lomaili valtion hänelle järjestämässä suhteellisen vaatimattomassa funkishuvilassa Balatonilla – eikä sielläkään juuri viihtynyt sisällä vaan istui rannalla onkimassa. Tätä viattomuuden ja tasa-arvon, tai edes tasa-arvon illuusion, aikaa, nuoruusmuistojen nostalgian kultaamaa haavetta turvallisesta yhteiskunnasta, itkevät takaisin yhä useammat.

Kádár kuten Kekkonenkaan ei kuole koskaan.


Trianonin pitkä varjo

kesäkuu 8, 2019

Olen täällä ennenkin kirjoittanut Transilvaniasta, nykyiseen Romaniaan kuuluvasta maakunnasta, jolla on Unkarille huikea kulttuuri- ja symbolipoliittinen merkitys. Siellä asustaa suuri unkarilaisvähemmistö, jota emä-Unkarin vallanpitäjät nykyään tukevat monin tavoin – ja saavat vastapalvelukseksi ylivoimaisesti suurimman osan äänistä vaaleissa, joissa Unkarin kansalaisuuden saaneet ulkounkarilaiset saavat äänestää. Myös Orbánin lähipiireissä on useita emämaahan muuttaneita romanianunkarilaisia, esimerkiksi näkyvillä kulttuuripoliittisilla paikoilla: tässä blogissa ovat esillä olleet muun muassa entinen kulttuuriasiain valtiosihteeri Géza Szőcs ja nykyinen Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter. Tämä Orbánin hallituksen nojaaminen ”romanialaisiin” on usein aiheuttanut kitkeriä kommentteja opposition piireissä ja kiristänyt emämaan ja rajantakaisten unkarilaisten välejä. Omassa mediakuplassani Romanian unkarilaisista kirjoitellaan usein hieman happameen sävyyn. Nyt on kuitenkin tapahtunut jotakin, mikä on nostattanut Unkarin kriittisessäkin mediassa melkoisen kansallisen pöyristelyn.

Úzvölgye (romaniaksi Valea Uzului) on vanhastaan roomalaiskatolisten unkarilaisten asuttama mutta viime vuosikymmenten mittaan autioksi jäänyt kylä Transilvanian (Székelymaan) vuorilla, Hargitan läänin itärajalla. Sen seuduilla käytiin ensimmäisessä maailmansodassa rajuja taisteluja, ja tämän yhteydessä kylään perustettiin sotilashautausmaa, jonne haudattiin lähinnä unkarilaisia mutta myös itävaltalaisia vainajia. Myös toisen maailmansodan taisteluissa kaatuneita on sittemmin haudattu samaan kalmistoon. Sosialistisen järjestelmän kaaduttua Unkarin hallitus on tukenut hautausmaan kunnostamista ja sitä hoitavia paikallisia unkarilaisia vapaaehtoisia, on pystytetty ristejä ja muistomerkkejä ja säännöllisesti järjestetty sankarivainajien muistotilaisuuksia.

Uzvolgye_2007_megemlekezes.jpg

Veteraaneja, katolista papistoa ja paikallisia aktivisteja Úzvölgyen sotilashautausmaalla järjestetyssä tilaisuudessa vuonna 2007. Kuva unkarilaisesta Wikipediasta.

Romanian paikallishallinnossa hautausmaa kuuluisi – kertoo tapahtumista uutisoinut 444.hu-sivusto – väestöltään enimmäkseen unkarilaiseen Csíkszentmártonin (rom. Sânmartin) kuntaan. Viime aikoina kuitenkin lääninrajan toisella puolella, siis entisen Unkarin ulkopuolella Bacaun (Bákó) läänissä sijaitsevan, väestöltään enimmäkseen romanialaisen Dărmăneştin (unk. Dormánfalva) kunnan hallinto on alkanut omia hautausmaata. Romanialaiset ovat paaluttaneet osan hautausmaasta itselleen ja pystyttäneet sinne romanialaisten sankarivainajien muistomerkkejä – unkarilaiset taas väittävät, että romanialaisia ei edes ole sinne haudattu. Paikalliset unkarilaiset ovat käyneet oikeustaistelua saadakseen romanialaisten muistomerkkien rakennusluvat kumotuksi, ja toukokuun 17:nneksi suunnitellun romanialaisten muistomerkkien vihkiäisjuhlan he onnistuivat mielenilmauksellaan estämään.

Viime torstaina sitten tilanne kärjistyi, kun romanialaisten muistomerkkien vihkimistä yritettiin toisen kerran. ”Hiljaisen rukouksen” merkeissä protestoimassa paikalla oli muutamia satoja unkarilaisia aktivisteja, myös romanianunkarilaisten RMDSZ-puolueen edustajia. Romanialaisia saapui paikalle toista tuhatta, joukossa samoin poliitikkoja mutta myös – unkarilaisten selontekojen mukaan – jalkapallohuligaanin oloista ja tukevia rohkaisuryyppyjä nauttinutta väkeä. Nämä kävivät unkarilaisten kimppuun, heittelivät kivillä ja löivät kepeillä (vakavia ruumiinvammoja ei ilmeisesti saanut kukaan), tunkeutuivat hautausmaalle ja vandalisoivat unkarilaisia hautoja. Erityistä närkästystä on herättänyt se, että paikalla olleet romanialaiset poliisit eivät puuttuneet asiaan.

uzvölgyi_temető.jpeg

MTI:n kuva (Nándor Veres): Székelymaan ja Unkarin lippuja kantavat aktivistit seisovat hautausmaan portilla. (Huomiota herättää myös oranssinvärinen sateenvarjo. Oranssi on Fidesz-puolueen väri, ja näkyisikö sateenvarjon reunassa myös Fidekszen logo?) Portti on ns. székelykapu, paikallisen talonpoikaisarkkitehtuurin ja kulttuurin symboli; myöhemmin sen mursivat hautausmaalle rynnivät romanialaiset vandaalit.

Tapahtumien johdosta on nyt nousemassa kunnon ulkopoliittinen konflikti. RMDSZ vaatii Romanian sisäministeriä eroamaan, koska maan viranomaiset eivät pysty suojelemaan omia kansalaisia väkivallalta tai paikallishallinnon lainvastaisilta toimilta – mutta asiaa mutkistaa se, että RMDSZ:n johdon takana seisoo aina sen läheinen yhteistyökumppani, Unkarin hallituskoalitio. Romanian ulkoministeri on varoittanut unkarilaista kollegaansa lietsomasta mielenkiihkoa ja puuttumasta Romanian sisäiseen tilanteeseen. Unkarin ulkoministeri puolestaan kutsui Romanian lähettilään puhutteluun – mutta tämä, ilmeisesti Bukarestista saamiensa ohjeiden mukaisesti, kieltäytyi tulemasta, mikä on melkoisen harvinainen veto.

Unkarin ja Romanian suhteet eivät viime aikoina ole olleet erityisen huonot, mutta niiden pohjalla kytee aivan riittävästi vanhoja kaunoja. Poliittisen ja sotahistorian lisäksi kuvioon kuuluu uskonnollinen konflikti – unkarilaiset ovat perinteisesti roomalaiskatolisia tai protestantteja, romanialaiset ortodokseja – ja tämä nousi pintaan paavi Fransiskuksen äskettäin vieraillessa Romaniassa, missä Transilvanian Csíksomlyóssa helluntaina järjestettävä pyhiinvaellustapahtuma on unkarinkielisten katolilaisten merkittävin uskonnollinen tilaisuus.

On tavallaan sangen ymmärrettävää, että Romanian hallituksen pinnaa kiristää Orbánin miesten huseeraaminen Romanian puolella (alkaen Tusványosin kesätapahtumasta, missä Orbán on viime vuosina pitänyt tärkeimmät linjapuheensa), RMDSZ:n avoin tukeminen ja revansistisen kansalliskiihkon rohkaiseminen. Valitettavasti vain kahjonationalismia ja haittaisänmaallisuutta on Sentroopassa runsain mitoin muuallakin kuin Unkarissa. Entisen Unkarin kuningaskunnan päähänpotkitut vähemmistöt ovat 1900-luvun mittaan useampaan otteeseen päässeet kostamaan kokemansa loukkaukset paikallisille unkarilaisille, sodankäynnin ja diktatorisen hallinnon ansiosta myös väkivaltaisesti, ja näitä haavoja osataan repiä auki molemmilla puolilla. Myös Úzvölgyen konfliktin alullepanijat näyttäisivät löytyvän romanialaiselta puolelta.

Myös päinvastaisella ilmansuunnalla Unkarin hyvät naapuruussuhteet ovat koetuksella. Ulkopoliittisesta kärhämästä Slovenian kanssa – Mladina-lehden julkaiseman Orbán-pilapiirroksen johdosta – kirjoitin pari kuukautta sitten, ja nyt on tässä kiistassa nähty uusi kierros. Trianonin rauhansopimuksen 99-vuotispäivän johdosta Unkarin pääministerin kanslian Twitter-tili ”About Hungary” julkaisi vanhan propagandakuvan, jossa vihollisten ahneet kädet repivät Unkarista isoja palasia itselleen.

trianon_twiit.jpg

Sloveniassa kuvasta hermostuttiin oikein näyttävästi. Maan ulkoministeriön mukaan tämä kuva, jossa vihjataan Slovenian riistäneen Unkarilta alueita, ei ”edistä Euroopan Unionin arvojen vahvistumista eikä hyviä naapuruussuhteita”. Pääministeri Marjan Šarecin mielestä kuva oli kuin Slovenian sydämeen pistetty veitsi, presidentti Borut Pahor taas lausui ymmärtävänsä tuomitsevat arviot tämmöisten kuvien julkaisemisesta, joilla ”tuetaan aluevaatimuksia toisia maita kohtaan”. Tämähän on siinä mielessä hieman erikoinen juttu, että Trianonin rauhanteon aikaan Sloveniaa ei vielä ollut olemassakaan poliittisena tekijänä, joka olisi voinut ”riistää” alueita itselleen. Slovenian unkarilaisvähemmistö on myös varsin pieni, sen asema on vähemmistölainsäädännöllisesti ainakin paperilla suorastaan ihanteellisen hyvin turvattu, eikä sen kohtelu ole varsinkaan viime aikoina ollut minkäänlaisten konfliktien aiheena – aivan toisin kuin Slovakian, Romanian tai Ukrainan unkarilaisten, joiden asemasta on viime vuosiin asti käyty monenlaista poliittista kädenvääntöä.

Samaan aikaan Orbán yrittää ryömiä takaisin EU:n maltillisten päättäjien piireihin. Konservatiivinen kansanpuolueryhmä EPP:hän jäädytti eurovaalien alla Fidesz-puolueen jäsenyyden, minkä Unkarin valtion media esitti kansalle muodossa ”ne halusivat heittää meidät ulos, mutta mepäs siirryttiin itse syrjään”. Kun äärioikeiston odotettu eurojytky sitten kuivuikin kokoon eivätkä Salvini ja muut Orbánin aateveljet näytä saavan europarlamenttiin uutta voimakasta äärioikeistoryhmää kasaan, Orbán yrittää korjata virhearviointinsa ja lausuu jo kansliaministerinsä suulla, että ”EPP:n olisi hyvä pitää meidät joukoissaan”. Mutta miten tähän sopii se, että samaan aikaan on koeteltava Euroopan rauhanprojektin kestävyyttä kaivelemalla vanhaa sotakirvestä taas esiin?

Trianonin rauhansopimus tai paremminkin rauhandiktaatti oli voittajavaltioiden kosto. Sitä toki motivoi Unkarin siihenastisten hallitusten ylimielinen vähemmistöpolitiikka ja se merkillinen ylemmyydentuntoinen nationalismi, jolla Unkarin yläluokassa on ollut pitkät perinteet. Mutta loukkausten ja sorron kostaminen uusilla loukkauksilla ja uudella sorrolla ei taida koskaan olla oikein hyvä idea. Unkarissa ja sen naapurimaissa Trianon on varjostanut koko 1900-lukua, eikä tämä varjo näytä vieläkään väistyvän. Paremminkin näyttää siltä, että sitä oikein manaamalla manataan takaisin, ja Unkarissa tästä voi olla vielä ikäviä seurauksia, kun ”kansallismielisen” vaalikarjan miellyttämiseksi harrastettu revansismilla mehustelu törmää sekä EU:n asettamiin poliittisiin rajoihin että – kuten Úzvölgyessä nähtiin – naapurien vastaavanlaiseen ja vastaavantapaisista syistä harrastettuun kansalliskahjoiluun.


Sata vuotta sitten oli kai jotakin

maaliskuu 25, 2019

Olisi taas kaikenlaista hauskaa ajankohtaista päiviteltävää. Unkarilaista mediakuplaani täyttivät monen päivän ajan pohdiskelut Orbánin Fidesz-puolueen EPP-jäsenyyden jäädyttämisestä – ja siitä tavasta, jolla se hallituksen medioissa omalle yleisölle esitettiin suurena voittona. Ehkä jälleen ylioptimistisen mutta hauskan analyysin tarjosi HVG:n lukijoille Árpád W. Tóta (suomennos täällä), saksantaitoisille suosittelen myös saksalaisen ZDF-kanavan Heute-Showpoliittista satiiria tämän aiheen tiimoilta.

Vakavammin voisi miettiä myös, mitä Unkarin Tiedeakatemialle tapahtuu. Viime viikolla Akatemian työntekijät osoittivat jälleen mieltään ”reformia” vastaan, jolla Akatemian tutkimusinstituutit tuhansine työntekijöineen irrotettaisiin säätiöpohjalle ja politiikan armoille. Valitettavasti ei ole nähtävissä, että tälläkään mielenosoituksella olisi mitään vaikutusta. Akatemian johto, jonka toisaalta olisi moraalinsa ja itsekunnioituksensakin tähden taisteltava viimeiseen saakka ja toisaalta yritettävä suojella niitä tuhansia ihmisiä, joiden toimeentulosta tässä on kysymys, on pahasti puun ja kuoren välissä.

Tai jos kepeämpää ajankohtaista kaipaa, niin voisi ihastella tätä kuvaa, jota ympäri unkarinkielistä nettiä nyt enimmäkseen kauhistellaan.

cili2.jpg

Merkilliseen paljettihörsylään sonnustautunut naishenkilö, toinen ”Inspiroivien naisten ilta” -nimisen tilaisuuden vetäjistä, sai hallituksen mediamonopoliin kuuluvissa naistenlehdissä osakseen tulvan vaivaannuttavia ylisanoja ei vain ”virheettömästä vartalostaan” ja ”valloittavasta hymystään” vaan myös ”erikoista kauneuttaan ja naisellisuuttaan korostavan” pukunsa valinnasta, joka lojaalin toimittajan mielestä osoittaa erehtymätöntä tyylitajua. Öh, tuota… Rouva ei olekaan kuka hyvänsä vaan Cecília Rogán, ”propagandaministeri” Antal Rogánin puoliso ja korruptionkäryisen puolue-eliitin ykkösedustaja naistenlehtijulkisuudessa. Unkarinkielisen somekuplani laitamilla rehottavissa reaktioissa kansan oikeutettu ärtymys tätä korruptiota kohtaan kanavoituu taas kerran perinteiseen naisvihaan, valitettavasti.

Mutta luksusrouvan kimalkuteiden sijasta haluaisin tänään miettiä sadan vuoden takaista historiaa. Maaliskuussa 1919 julistettiin Unkarissa neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jota Budapestissa tervehtivät tuhatpäiset joukot (kuva on otettu 23.3.1919, kaksi päivää virallisen julistuksen jälkeen).

1_016a.jpg

Syksyllä 1918, kun hajoavan Habsburg-monarkian kansat alkoivat perustaa omia kansallisia neuvostojaan, Unkarissa ns. asterivallankumous oli nostanut valtaan ”punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin edistysmielisen hallituksen. Tilanne oli hankala eikä talven mittaan mitenkään helpottunut. Vanhan Unkarin kuningaskunnan lukuisat vähemmistöt napisivat, ja osa niiden alueista olikin jo voittajavaltojen ja naapurimaiden hallussa, joille valmisteilla olevissa rauhanneuvotteluissa saatettaisiin leikata suuri osa Unkarista (niin kuin sitten kävikin). Elintarvikehuolto ei toiminut kunnolla, suurtilavetoisen maanomistustilanteen ongelmat olivat järjestämättä ja yhteiskunnallinen tyytymättömyys sodan uuvuttaman rahvaan parissa suurta. Hieman samaan tapaan kuin Venäjällä puolitoista vuotta aikaisemmin, kun kaatuneen monarkian tilalle tullut vallankumoushallitus ei saanut järjestystä aikaan, isännättömäksi jääneen vallan nappasi, ei niinkään vallankumouksella kuin eräänlaisella kaappausoperaatiolla, määrätietoinen bolševistinen etujoukko.

Uutta hallitusta eli ”Vallankumouksellista hallitusneuvostoa” johti periaatteessa sosiaalidemokraatti Sándor Garbai, mutta käytännössä hallitusta ja etenkin sen jälkimainetta ovat henkilöineet ulkoasiain kansankomissaari Béla Kun (alun perin Kohn, pikkuvirkamiehen poika, sittemmin lakitieteen opiskelija ja toimittaja, josta sotavankeus Venäjällä teki kommunistin) sekä muutamat muutkin Venäjältä vallankumousoppia hakeneet kommunistit. Hallitus ryhtyi oitis toteuttamaan sosialistista ohjelmaa: naiset saivat äänioikeuden, työläiset kahdeksantuntisen työpäivän, kartanonherrojen maita ryhdyttiin jakamaan ja suuryrityksiä kansallistamaan, koulut otettiin valtion valvontaan ja irrotettiin kirkon otteesta. Innostuksen ohella ilmassa oli alusta alkaen myös tyytymättömyyttä, siellä täällä uusia vallanpitäjiä vastaan kapinoitiin, ja kurin ja järjestyksen säilyttämiseksi perustettiin tietenkin uusi kansallinen Punakaarti (Vörös Őrség).

reszkess

”Sinä pimeässä piileksivä, huhuja levittävä vastavallankumouksellinen, vapise!” Tämä Sándor Kónyan piirtämä, ”Opetusasiain kansankomissariaatin” julkaisema juliste on Unkarin neuvostotasavallan kuuluisimpia kuvamuistoja, joka sekä alkuperäisessä muodossa että erilaisina meemimuunnelmina kiertää edelleenkin unkarinkielistä nettiä.

Neuvostotasavalta sai rakennetuksi yllättävän toimivan armeijan – Károlyin hallituksen purkamien vanhojen puolustusvoimien tilalle – ja saavutti aluksi sotilaallista menestystä. Unkarin uusi armeija eteni pohjoiseen ja valloitti takaisin eteläosan entisestä Ylä-Unkarista eli nykyisestä Slovakiasta. Ajan mittaan kuitenkin koko hallituksen tilanne kävi kestämättömäksi. Idästä lähestyivät romanialaisten joukot, omat sotilaat karkailivat ja niskuroivat, työläistenkin keskuudessa puhkesi lakkoja, ja heinäkuussa voittajavaltiot ilmoittivat purkavansa saarron ja sallivansa elintarvikekuljetukset vain, jos hallitus vaihtuu. Neuvosto-Venäjän aateveljet olivat liian kaukana ja liian kiinni omissa ongelmissaan, ja elokuun alussa neuvostotasavallan hallitus heitti pyyhkeen kehään ja pakeni erikoisjunalla Wieniin. Béla Kun jatkoi matkaa Moskovaan ja teki komean uran Kominternin agitaatio- ja propagandaosaston palveluksessa, kunnes stalinistisen terrorin ja puhdistusten huippuvuonna 1937 vallankumous söi tämänkin lapsensa. Unkarissa puolestaan voittajavaltioiden tuella palautetun kuningaskunnan valtionhoitajaksi – sillä Habsburgien paluu valtaistuimelle ei tullut kysymykseen – nousi amiraali Miklós Horthy, jonka oikeistokonservatiivis-autoritaarisessa komennossa elettiin toisen maailmansodan lopuille saakka.

Unkarin lyhytikäinen Tanácsköztársaság jätti jälkeensä muistoja paremman elämän haaveista,  yhteiskunnallisista kokeiluista ja myös taiteellisesta kunnianhimosta. Neuvostotasavallan taide-elämää ohjaavissa ns. direktorioissa vaikuttivat monet Unkarin taiteen merkkihenkilöt, Kodálysta ja Bartókista alkaen; kirjailijadirektoriota johti filosofi György Lukács, ja siihen kuuluivat esimerkiksi kirjallisuuden kaanoniin kiistämättä kuuluvat Mihály Babits ja Zsigmond Móricz. Aivan äskettäin törmäsin sattumalta Béla Lugosin, valkokankaan kuuluisimman kreivi Draculan elämäkertaan: Lugosi toimi Neuvostotasavallan aikaan näyttelijöiden ammattiyhdistyksessä ilmeisesti niin aktiivisesti, että Neuvostotasavallan kukistuttua joutui lähtemään Unkarista. Sattuneesta syystä Neuvostotasavallan kulttuurista ovat unkarilaisten kulttuuriseen muistiin jääneet parhaiten poliittiset propagandajulisteet, tuon ylempänä näkyvän ”Vapise!”-julisteen ohella ennen muuta Róbert Berényn kuuluisa värväysjuliste “Aseisiin! Aseisiin!”

fegyverbe.jpg

Mutta päällimmäisinä Neuvostotasavallan muisteluissa ovat kuitenkin koko ajan ”punainen terrori”, ”valkoinen terrori” ja vertaileva ruumiidenlaskenta. Neuvostotasavallan todellisia tai luuloteltuja vastustajia pitivät kurissa väkivaltaa ja murhatöitäkin kaihtamattomat ”erikoisosastot”, joista tunnetuin, ”Lenin-pojat”, yhdistetään kansankomissaari Tibor Szamuelyn nimeen. Neuvostotasavallan kukistuttua taas ”valkoiset” rangaistusretkikunnat eri puolilla maata kostivat todellisia tai kuviteltuja punaisia terroritekoja. Molemmin puolin arviot terrorin uhrien lukumäärästä vaihtelevat muutamasta sadasta jopa muutamaan tuhanteen; luotettavia tilastoja ei ole,  kummallakin puolella veritekoihin syyllistyivät omavaltaisesti toimivat puolivillit vapaaehtoisjoukot, ja joskus on vaikea ratkaista, miten terrori määritellään: missä kulkee raja virallisten oikeusistuimien laillisen toiminnan, kyseenalaisten pikaoikeudenkäyntien ja suoranaisten lynkkausten välillä.

Múltunk-aikakauskirjan artikkelissa vuodelta 2010 historioitsija Péter Konok muistuttaa, että punainen terrori oli paljolti ”itsepuolustusta”, järjestelmän reaktiota sitä uhkaavaan vastarintaan, valkoisen terrorin toimeenpanijat taas kävivät maata läpi systemaattisesti etsien mahdollisia ”punaisia” – ja kummassakin tapauksessa uhrien joukossa oli paljon köyhiä ja vähäväkisiä. Samaan tapaan kuin Suomessa vuonna 1918 myös Unkarissa vuonna 1919 valkoinen terrori oli voittajien kostoa hävinneille, ja sitä toteutettiin kaikessa rauhassa myös sotatoimien lakattua. Tietenkin voi aina jossitella, millaisiksi uhriluvut olisivat muodostuneet, jos punainen puoli olisi lopulta voittanut.

800px-La_dictature_du_prolétariat_les_ravages_du_bolchévisme_en_Hongrie-page-082.jpg

Unkarilaisen Wikipedian artikkelia Tibor Szamuelysta kuvittaa tämä taiteilijan näkemys  ”kuolemanjunasta”, jolla Szamuelyn Lenin-lippalakkiset, nahkatakkiset ja rähinäremmiset iskujoukot liikkuivat kylväen kauhua ympärilleen. Kuva on Armand Lebrunin teoksesta ”La dictature du prolétariat: les ravages du bolchévisme en Hongrie”.

Valkoiseen terroriin liittyy myös tyypillisen sentrooppalainen häijy juonne. Työväenliikkeen ja vasemmistopuolueiden johtoporras värväytyi paljolti nousevasta kaupunkikeskiluokasta, niistä rahvaan jälkeläisistä, jotka olivat saaneet jonkin verran oppia – ja historiallisista syistä tähän kerrokseen kuului paljon juutalaisia. Siispä Neuvostotasavallan johtajista joidenkin arvioiden mukaan juutalaistaustaisia oli yli puolet; tähän joukkoon kuuluivat esimerkiksi Béla Kun ja Tibor Szamuely. Vastustajien silmissä tämä sopi hyvin siihen yleiseen ajatukseen, että epäkansallinen ja kosmopoliittinen juutalaisuus on kansallisromanttisen unkarilaisen isänmaallisuuden vaarallisin vastavoima. Neuvostotasavalta leimattiin juutalaisten projektiksi (tästä kuuluisin esimerkki on Horthyn ajan kenties juhlituimman naiskirjailijan Cécile Tormayn Bujdosó könyv, avoimen antisemitistinen muistelmateos), ja valkoisen terrorin kostoiskuista saattoi kehittyä paikallisia pogromeja. Yhden Krisztián Nyáryn kertoman esimerkkitarinan tämmöisestä tapauksesta olen jo aiemmin kääntänyt tänne.

Suomalaisena tietenkin ensiksi vertailee Neuvostotasavallan aikaa meidän vuoden 1918 sisällissotaamme. Molemmat tapahtumasarjat olivat osa ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjä hajonneiden imperiumien raunioilla. Niissä kietoutuivat yhteen kansallisromanttiset itsenäisyysprojektit sekä Venäjän vallankumouksesta puhtia saanut työväenliikkeen internationalismi, turhautuminen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, sekä rikkaiden että köyhien pelko turvallisuutensa ja toimeentulonsa puolesta vanhan järjestyksen horjuessa, ynnä paikallistasolla joskus aivan henkilökohtaisetkin kaunat ja kalavelat. Molemmat kuuluivat siihen sisällissotien, kapinoiden, vallankaappausten ja levottomuuksien sarjaan, joka levittäytyi maailmansodan ja vanhojen imperiumien romahduksen jälkeen kautta Euroopan, ja silti molempia on kansallisessa diskurssissa tarkasteltu koko ajan jonkinlaisena kansallisena erikoisuutena, osana nimenomaan meidän maamme historiaa.

Sikäli kuin on tarkasteltu. Nythän noista ajoista on kulunut niin kauan, että silloiset aktiiviset toimijat eivät enää ole keskuudessamme, ja etäisyys periaatteessa riittäisi kiihkottomaan ja asialliseen menneisyyden selvittelyyn. Minusta Suomessa vuoden 1918 satavuotismuistoa käsiteltiinkin kaiken kaikkiaan varsin mallikkaasti ja monitahoisesti, oli paljon mielenkiintoisia teatteri- ja taideproduktioita, joissa tuotiin esille molempien puolten kokemuksia, tutkimuksia ilmestyi ja niistä väiteltiin enimmäkseen asiallisesti. Unkarista ei silmääni ole oikeastaan osunut vielä mitään vastaavaa.

Tanácsköztársaságin satavuotismuistolle on omistettu jokunen historian- ja politiikantutkijoiden seminaari, keskustelutilaisuus tai julkaisu, mutta mistään kansallisesta teemavuodesta ei puhettakaan. Kansallista muistopolitiikkaa dominoivat Trianon (1920) sekä lähestyvä järjestelmänvaihdoksen 30-vuotisjuhla, jonka järjestelyjen johtajaksi on tietenkin nimitetty Mária Schmidt. Punaisen terrorin uhrien kohtaloita on jonkin verran tuotu esille: kommunistisen diktatuurin muistojen työstämistä varten vuonna 2013 perustettu ‘Kansallisen muistin komitea’, Nemzeti Emlékezet Bizottsága julkaisee niitä FB-seinällään  (komitealla on myös verkkosivu, mutta se ei näytä nyt toimivan), ja kuten taannoin kerroin, Budapestin ‘Terrorin talon’ ensimmäisen maailmansodan seurauksia esittelevässä näyttelyssä myös “Tibor ‘Lukitar’ Szamuely” on saanut oman teemahuoneensa. Valkoista terroria vallanpitäjät ja valtavirta eivät näytä noteeraavan mitenkään.

Kyse ei ole vain siitä, että nykyinen valta on selvästi puolensa valinnut: valkoinen hyvä, punainen paha. Vielä pelottavampaa ja oudompaa on se, miten vähän virallinen Unkari katselee vuoden 1919 tapahtumia ”jaetun kansakunnan” näkökulmasta, miten vähän tragedian ytimeksi nostetaan sitä, että valtakunnan sisällä veli oli veljeä vastassa ja samaan kansaan kuuluvat ampuivat ja hirttivät toisiaan. Vai onko minulta jäänyt jotain olennaista huomaamatta? Olisi helpottavaa, jos niin olisi.


Linnoissa ruhtinaiden

tammikuu 24, 2019

Itävallassa on viime päivinä hämmästelty kummallista rikosta, joka sitten ei ilmeisesti ollutkaan rikos. Tarinalla on Unkariin ulottuvat säikeensä, ja siksi siitä on kirjoitettu myös Unkarin viestimissä.

Kaikki alkoi täältä, Itävallan Burgenlandin osavaltion pääkaupungista Eisenstadtista (unk. Kismarton), missä seisoo kuvan rakennus, Esterházy-suvun linna, tai siis yksi niistä. Linna on nykyään museona, ja komea museo onkin. Kävimme puolison kanssa siellä viime vuonna katsomassa Haydn-näyttelyä – Joseph Haydn työskenteli merkittävän osan elämästään kulttuuriharrasteisten Esterházy-ruhtinaiden hovisäveltäjänä – ja samalla toistakin näyttelyä, joka kertoi ruhtinas Paul (Pál) V. Esterházyn (1901–1989) ja hänen puolisonsa Melindan, omaa sukua Ottrubay, romanttisen ja liikuttavan tarinan.

Esterházyn aatelissuvun historia alkaa 1500-luvulta (vaikka, kuten toisessa Esterházyjen linnassa, Forchtensteinissa (unk. Fraknó) näimme, suvulle toki välillä kehiteltiin fiktiivisiä ylhäisiä esi-isiä Aatamista alkaen). Suvulla on useampia haaroja; yhteen kreivilliseen haaraan kuului esimerkiksi unkarilainen merkittävä nykykirjailija, pari vuotta sitten edesmennyt Péter Esterházy. Varsinaisesti maineeseen ja mahtiin suvun ns. forchtensteinilaisen haaran nosti 1600-luvulla ruhtinas Paul I, joka ei vain harrastanut kulttuuria ja säveltänyt musiikkia vaan oli mukana karkottamassa turkkilaisia Wienin porteilta ja ohjailemassa turkkilaisvallasta vapautuvan Unkarin ylhäisöä Habsburgien helmoihin. Keisarihovin suosion ja suotuisien naimakauppojen ansiosta Esterházyille karttui melkoiset tilukset ja linnat täyteen taideaarteita. (Forchtensteinissa on esillä etenkin niitä vanhempia, historiallisia kuriositeetteja sun muuta tavaraa, jota välillä pidettiin liian vanhanaikaisena Eisenstadtin linnaan.)

Habsburg-monarkian romahdettua uusi Itävallan ja Unkarin välinen raja jakoi Esterházyjen vanhat tilukset kahtia. Itävallan puolella aatelisarvot lakkautettiin, ja entisistä ruhtinaista tuli virallisesti tavallisia, joskin vauraita kansalaisia. Ruhtinas Paul V. oleskeli ilmeisesti paljon Unkarin puolella, ja siellä hän tuli tuntemaan Melinda Ottrubayn, joka oli Budapestin oopperan baletin primaballerina, herraskaisen mutta aatelittoman budapestilaisperheen tytär. Kollegat ja ihailijat kuulemma kutsuivat häntä ”Neiti Propelliksi”, koska hänet tunnettiin erityisesti vauhdikkaasti pyörivistä pirueteistaan. Eisenstadtin museossa oli näytteillä ruusukimppu, jonka ruhtinas Paul oli esiintymisen jälkeen lähettänyt Melindalle. Kimpun nauhoissa luki suomeksi: Minä rakastan sinua. (Niinpä, Horthyn Unkarissa harrastettiin heimotyötä, ja sukulaisuus suomalaisten kanssa oli positiivinen ja jännä juttu. Tämä tuppaa nykyään unohtumaan niiltä lukuisilta unkarilaisilta, jotka tosissaan uskovat, että suomalais-ugrilaisuus oli kommunistien keksintöä.)

Sodan jälkeen Pál ja Melinda Esterházy vihittiin kaikessa hiljaisuudessa, ja he viettivät Budapestissa varsin yksinkertaista elämää. Unkariin jääneet linnat ja tilukset sosialisoitiin, Itävallan puolella rajaa taas Burgenlandin maakunta oli Neuvostoliiton miehitysaluetta. Vuonna 1948 ruhtinas Pál vangittiin yhdessä kardinaali Mindszentyn ja muutamien muiden kanssa, joita syytettiin erinäisistä valtionvastaisista teoista, ja vain nipin napin hän vältti kuolemantuomion. Vuonna 1956 hän pääsi vapaaksi ja pakeni yhdessä Melindansa kanssa suoraa päätä Sveitsiin. 1960-luvulta lähtien pariskunta hallinnoi ja järjesteli Itävallan-puoleisia tiluksiaan. Tämä omaisuus jäi ruhtinas Pálin kuollessa Melindalle. Omia perillisiä avioliitosta ei ollut syntynyt, joten ruhtinaan arvon ja suvun päämiehen aseman peri Pálin veljenpoika Anton (Antal).

Melinda Esterházy, jonka Eisenstadtin linnan näyttely esitteli aktiivisena ihmis- ja luonnonystävänä, siirsi ennen kuolemaansa mieheltään perimänsä omaisuuden useiden säätiöiden haltuun, jotka ylläpitävät kiinteistöjä ja harjoittavat monenlaista yleishyödyllistä toimintaa, ja yritti hyvittää perinnöttä jääneitä sukulaisia lahjoituksilla, ilmeisesti turhaan. Erityisesti Esterházyja harmitti se, että Melinda oli nimittänyt säätiöiden johtoon, mahtavaa omaisuutta hallinnoimaan, veljenpoikansa Stefan (István) Ottrubayn, kokeneen unkarilaisen pankkimiehen. Tästä syntyi ilmiriita, jonka päätteeksi ruhtinatar Melinda lakkautti säätiöitä muodollisesti hallinneen sukuneuvoston ja peruutti ruhtinas Antonin elinkoron. Ja ilmeisesti komeissa kulisseissa kytee edelleen, ruhtinatar Melindan poismenon jälkeenkin, jonkinlainen konflikti.

Muutamia päiviä sitten nimittäin tapahtui jotakin merkillistä. 88-vuotias Magdalena Theresia Ottrubay, omaa sukua von Arentschild, Stefan Ottrubayn äiti eli ruhtinatar Melinda -vainajan käly, oli hoitajansa kanssa köpöttelemässä Eisenstadtin Esterházystraßella, kun naisten viereen pysähtyi musta limusiini. Autosta nousi kaksi miestä ja nainen, he työnsivät hoitajan syrjään, istuttivat vanhan rouvan autoon ja kiidättivät paikalta renkaat ulvoen. Itävallan poliisi pani toimeen suuretsinnät, joiden yhteydessä väittämän mukaan pysäytettiin erityisesti Unkarin kilvillä ajelevia autoja. Unkarilaisessa mediakuplassani uumoiltiin myös yhteyksiä kärhämään, joka Esterházyilla on meneillään Unkarin valtion kanssa: 1900-luvun alussa Forchtensteinin linnasta vietiin Unkariin arvokas taide-esinekokoelma, koruja, tekstiilejä, juhla-astioita sun muuta, nämä arvoesineet Unkarin valtio sodan jälkeen sosialisoi mutta myös restauroi ja pelasti (ne olivat jääneet Esterházyjen Budapestin-palatsin romahtaneeseen kellariin ja kärsineet pahasti), vuonna 2006–2008 ne olivat näytteillä Budapestissa, mutta sen jälkeen niiden olinpaikasta ei ole ollut varmaa tietoa…

No, joka tapauksessa uutinen vanhan rouvan ryöstöstä oli tuskin levinnyt mediaan, kun jo ilmoitettiin, että ”ryöstetty” oli löytynyt. Hän oli tyttärensä luona Tirolin Kitzbühelissä, ja oli lähtenyt sinne omasta vapaasta tahdostaan. Ilmeisesti vanhan rouvan asuinpaikasta oli perheen kesken ollut kiistaa, joka oli vaatinut näin dramaattista ratkaisua. Poliisi ilmoittaa vielä selvittelevänsä asiaa, perhe pyytää julkisuudelta rauhaa yksityisasioilleen. Tavallinen uutistenlukija jää ihmettelemään, miksi ”uhrin” poika ei ollut tiennyt koko jutusta mitään, miten merkillisiä tempauksia voidaan hoidella hienosti ja diskreetisti viranomaistenkin vain kunnioittavasti nyökytellessä, ja millainen historiallinen hohde Sentroopan ylhäisöä edelleenkin ympäröi, vaikka aatelisarvoja ja läänityksiä ei virallisesti enää ole olemassakaan.


Koskaan ei ole myöhäistä saada loistava menneisyys

tammikuu 13, 2019

Magyarság, ‘unkarilaisuus’. Substantiivijohdos, jolla on monta merkitystä. Hupaisimman löysin aikoinaan Sándor Weöresin viehättävästä Unkarin vanhan kirjallisuuden kuriositeettien antologiasta Három veréb hat szemmel, Péter Ilosvai Selymesin 1500-luvulla tuttavansa tyttären ristiäisiin kirjoittamasta tilapäisrunosta, jossa selitetään naisten nimien etymologioita. Zsófia-nimen (Sophia, ‘viisaus’) selitykseksi on annettu ‘magyarság’. Tässä on taustalla sama sinänsä yleisinhimillinen ajatus kuin verbijohdannaisessa magyaráz ‘selittää’: meidän kieli on se oikeiden merkitysten ja oikean ymmärtämisen kieli. Nykyään magyarság, samaan tapaan kuin muutkin kansojen ja kielten nimityksistä johdetut abstraktisubstantiivit, voi tarkoittaa unkarin kieltä ja sen hallinnan tasoa: hyvin unkariksi ilmaistu asia voi olla kirjoitettu szép magyarsággal, ‘kauniilla unkarilaisuudella’. Toinen yleinen käyttötapa on kollektiivinen: magyarság tarkoittaa unkarilaisia ryhmänä, Unkarin kansakuntaa.

1920- ja 1930-luvulla, kun historiallinen Unkarin kuningaskunta oli Trianonin rauhassa menettänyt kaksi kolmasosaa alueistaan eikä tämän menneen suuruuden palauttamiseen ollut välittömiä poliittisia keinoja näkyvissä, Unkarissa ei pelkästään harrastettu revansistista symbolipolitiikkaa ja kollektiivista surutyötä (“uskon Unkarin ylösnousemukseen…”). Suru ja huoli, myös absurdi mutta perinteinen sukupuuton pelko, ilmeni myös ‘unkarilaisuustieteen’ (magyarságtudomány) eli ‘hungarologian’ tukemisena kautta maailman. Moniin maihin syntyi Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksia (Collegium Hungaricum), ja Horthyn Unkari tuki avokätisesti unkarin kielen ja unkarilaisen kulttuurin opetusta ja tutkimusta ulkomailla. Tämä tutkimusperinne ja akateeminen laitosten verkosto säilyi myös sosialismin ajan yli – osaksi ulkounkarilaisten, toisen maailmansodan ja vuoden 1956 jälkeen länteen siirtyneiden tai jääneiden tieteen- ja kulttuurintekijöiden voimin – ja nykyään sitä hallinnoi 1500-luvun merkittävimmän unkarilaisen runoilijan Bálint Balassin mukaan nimetty Balassi-instituutti. Kansainvälisiä Unkari-tutkijoita yhdistää kansainvälinen hungarologian seura, Nemzetközi Magyarságtudományi Társaság.

Monilla muillakin mailla ja kansakunnilla on toki vastaavaa. On ”kansallisia” filologioita eli jonkin tietyn kielen ja kirjallisuuden tutkimusta yliopistollisena oppiaineena ja tutkimusalana kansainvälisine verkostoineen, on ulkomaisia kulttuurikeskuksia ja niiden katto-organisaatioita British Councilista ja Goethe-instituutista alkaen, on julkaisusarjoja, sekä kyseisessä maassa että ulkomailla ilmestyviä (kuten vaikkapa Amerikassa ilmestyvä Journal of Finnish Studies). Ja niin edelleen. Unkarissa mielenkiintoista on kuitenkin kompaktin termin hungarológia tai magyarságtudomány käyttö: ei ole kysymys vain ”unkarilaisesta filologiasta” tai epämääräisestä nipusta tutkimusaloja monikossa (Finnish Studies), vaan tiiviillä yksisanaisella termillä annetaan ymmärtää, että kyseessä on yhtenäinen ja vakiintunut, holistinen tutkimusala. Toisin kuin perinteisesti kielen- ja monesti myös kirjallisuudentutkimukseksi ymmärretyt fennistiikka, germanistiikka, turkologia, polonistiikka, iberoromanistiikka ynnä muut, hungarologia käsittää hyvin monenlaista Unkariin liittyvää tutkimusta filologisen perinteen ulkopuolelta. Hungarologia-käsitteen luojan, kirjallisuushistorioitsija Róbert Graggerin (1887–1926) kerrotaan joskus kivahtaneen, että ”myös Unkarin rautateiden historia kuuluu hungarologiaan”.

Tämän ”unkarilaisuustieteen” rinnalle on viime aikoina julkiseen keskusteluun ilmestynyt ”unkarilaisuudentutkimus”, magyarságkutatás. Sekään ei ole uusi nimike, kuten esimerkiksi Index-uutisportaalin viimelokakuisesta perusteellisesta artikkelista ilmenee. Kansainvälisen ”hungarologisen” maabrändäyksen ja ulkomaisten unkarilaisvähemmistöjen suojelun ohella maailmansotien välisenä aikana Horthyn Unkarissa ”unkarilaisuudentutkimusta” motivoi kulttuurielämän suuntaus, jonka nimitystä népi (‘kansallinen’) on vaikea kääntää. Hieman samaan tapaan kuin Venäjän narodnikit vähän aiemmin nämä kulttuuri-ihmiset, kirjailijat, kansa- ja yhteiskuntatieteilijät, halusivat nostaa Unkarin maaseudun köyhän kansan ja sen arjen esiin myös kulttuurielämässä ja tieteessä. ”Oikeita” unkarilaisia eivät olisi vain historian suuret aristokraatti-sankarit eikä varsinkaan kaupunkien kulttuuriporvaristo, joka oli suurelta osin saksalaista, juutalaista tai muuten muukalaista alkuperää. Oikeaa unkarilaisuutta etsittiin talonpoikaisesta kulttuurista (aiemman kansallisromanttisen kitschin, mustalaismusiikin ja ”viihdekansanlaulujen” (magyarnóták) tai historiallisten sankaritarujen sijaan), ja sen kantajat haluttiin paremmin osallistaa poliittiseen päätöksentekoon. Myös tämä perinne katkesi reaalisosialismin myötä, jolla oli oma ainoa ja oikea lähestymistapansa siihen, mitä on kansan oikea kulttuuri.

Unkarilaisuuden tutkimukseen tai unkarilaisuustieteeseen on siis aikojen saatossa mahtunut vaikka mitä, vankasta kulttuurin- ja kielentutkimuksesta tai kriittisestä sosiografiasta aina selviin tai hämäriin poliittisiin puuhiin, amatööri- ja huuhaatieteeseen asti eli (ylempänä linkitettyä Indexin juttua siteeratakseni) ”foliohattuiseen aivopiereskelyyn”. Tähän viimeksi mainittuun kuuluu myös suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden vastustamisen pitkä ja merkillinen, oudosti politisoitunut perinne siihen liittyvine salaliittoteorioineen häijyistä Habsburgeista ja heidän perinnettään jatkavista häijyistä kommunisteista, jotka haluavat vaientaa ja salata unkarilaisten todellisen, uljaan esihistorian.

Vaihtoehtoisen esihistoriankirjoituksen perinne juontaa juurensa keskiaikaisiin hunnitaruihin ja niiden hyväksikäyttöön kansallisromanttisessa identiteetinrakennustyössä, mutta todella keulimaan sen mopo lähti toisen maailmansodan jälkeen ulkounkarilaisten piireissä ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen taas myös koti-Unkarissa. Unkarilaisten ja unkarin kielen sukujuurten johtaminen sumerilaisiin, muinaisegyptiläisiin tai muihin muinaisuuden kulttuurikansoihin ulkoavaruutta myöten (kenties niihin kaikkiin) pysyi pitkään amatööriaktivistien harrastuksena, mutta viime aikoina nämä puuhat ovat saaneet uuden korkean tason tukijan.

Inhimillisten voimavarojen (siis terveys-, sosiaali-, opetus- ja kulttuuriasioiden) uusi superministeri Miklós Kásler, siviiliammatiltaan lääkäri, on myös kansallismielinen historianharrastaja, jonka kristillis-konservatiiviset mutta villit ajatukset ovat viime aikoina nostattaneet melkoista kauhistelua kriittisessä mediassa. Káslerin mielestä suurin osa sairauksista voitaisiin välttää noudattamalla Kymmentä käskyä, hän ei usko alkuräjähdykseen eikä suhteellisuusteoriaan ja näkee valistuksen tasa-arvoaatteineen vain porttina reaalisosialismin kauhuihin. Suomalais-ugrilaisuus on hänen mielestään geeneissä – joita taas, kuten hän väittää viitaten tutkimusartikkeliin, jonka kirjoittajien listaan hänenkin nimensä pantiin (luultavasti siksi, että geneetikkoryhmä teki testejään hänen johtamansa instituutin laboratoriossa), Unkarin muinaisilla kuninkailla ei ollut: nämä olivat ”euraasialaisia mutta eivät suomalais-ugrilaisia”.

Vuoden alusta Káslerin yksi harrastehaave toteutui: toimintansa aloitti virallisesti uusi tutkimuslaitos, Magyarságkutató Intézet (MKI) eli Unkarilaisuustutkimuksen instituutti. Instituutin on ilmoitettu työllistävän sata henkeä (!), ja sen toiminta-ala tulee kattamaan monenlaista kulttuuripuuhaa, arkeologiasta ja kulttuuriturismin edistämisestä kirkkohistoriaan. Erityistä huomiota on herättänyt se Káslerin monesti mainitsema tavoite, että uuden instituutin tulisi lopultakin ratkaista ikivanha kiista unkarilaisten alkuperästä: suomalais-ugrilaisia vai turkkilaisia? Itse asiassahan tämä ”kiista” on ratkaistu jo vähintäänkin pitkästi toistasataa vuotta sitten. Unkarin kielen alkuperä on suomalais-ugrilainen, vaikka siihen ovat sittemmin voimakkaasti vaikuttaneet muun muassa arokansojen turkkilaiskielet. Unkarin kansan juuret taas, kuten kansojen aina, haarovat moneen suuntaan. Näitä suuntia voi toki genetiikan keinoin selvitellä, ja siinä uusin tutkimus avaa monenlaisia jännittäviä mahdollisuuksia. Mutta yhtä ainoaa ”kansan alkuperää” ei tietenkään voi löytää genetiikan eikä minkään muunkaan tieteen avulla, ihan vain siksi, että ”kansa” ei ole mikään ikuinen orgaaninen kokonaisuus eikä etnisyys kulje geeneissä – paitsi ehkä Perussuomalaisten nuorisojärjestön mielestä.

Uusi MKI ei hallinnollisesti ole missään tekemisissä Unkarin Tiedeakatemian tai muiden tiedeinstituutioiden kanssa, vaan se on suoraan inhimillisten voimavarojen ministeriön alainen. Perustaminen noudattaa siis samaa kaavaa kuin muutamien muidenkin vastaavantapaisten laitosten, joita Unkarin hallitus on viime vuosina luonut: on useampia historian tutkimusinstituutteja tai ajatuspajoja, joista osa toimii hovihistorioitsija Mária Schmidtin johtaman terrorimuseon ympärillä, on Unkarin kaksoismonarkian ajan sekä 1900-luvun historiaa tutkiva Veritas-instituutti, on ”Kansallisstrategian tutkimusinstituutti”, ja on ollut arvoituksellinen Kielistrategiainstituutti (MANYSI), josta jo aiemmin kirjoitin ja joka nyt ilmeisesti sulautuu uuden MKI:n osaksi. Nämä ”tutkimusinstituutit” eivät tähän asti ole tosissaan pyrkineet kilpailemaan ”oikeiden” tiedelaitosten kanssa; ne ovat järjestäneet pienimuotoisia konferensseja, julkaisseet julkaisuja ja taanneet muutamille oikeilla aatteellisilla linjoilla oleville luotettaville henkilöille mukavia työpaikkoja. Mutta voisiko MKI:n perustaminen olla merkkinä linjan muuttumisesta, kun samaan aikaan Unkarin Tiedeakatemiaa ja sen ”oikeita” tutkimusinstituutteja kuristavat ankarat säästötoimet?

HVG-sivustolla, artikkelissa otsikolla “Uusi unkarilaisten alkuperätaru tekeillä sadoilla miljoonilla”, Péter Hamvay pohtii, mitä vaihtoehtoisen kansallisen esihistorian etsintä oikein merkitsee ja mihin se johtaa. Hän siteeraa historioitsija ja kustantaja János Gyurgyákia, jonka mukaan Orbánin poliittisena päämääränä ei näköjään niinkään ole minkään konkreettisen vaihtoehtoisen tieteellisen rakennelman luominen – jos tämmöinen tavoite olisi selvänä olemassa, se olisi jo toteutettu – vaan paremminkin ”läntisen” tai ”liberaalin” aatemaailman vastainen taistelu tieteen ja kulttuurin alalla ylipäätään. Käytännössä viime vuosina on nähty erilaisia omituisia yrittäjiä, joiden yksittäisiä merkillisiä möläytyksiä on saatu mediassa hämmästellä, mutta mitään ratkaisevia muutoksia tiedemaailmaan ne eivät ole tuoneet.

Vuonna 2010 kulttuuriasiain valtiosihteeri Géza Szőcs jo kaipaili geneettisiä tutkimuksia unkarilaisten alkuperää koskevan kiistan selvittämiseksi. Tämä idea haudattiin nopeasti ja vähin äänin. Mária Schmidtin möläytykset ovat olleet useampaan otteeseen esillä tässäkin blogissa; viime aikoina hän on kunnostautunut vaatimalla koulujen historianopetukseen lisää kansallisylpeyden nostatusta ja kansallista historiaa ja vähemmän Ranskan tai Britannian historiaa tai ”marxilaista lineaarista historianäkemystä”. Veritas-instituutin johtaja Sándor Szakály puolestaan herätti muutama vuosi sitten pahennusta nimittämällä Unkarin holokaustin tärkeintä esinäytöstä vuonna 1941, kymmenientuhansien juutalaisten kyyditystä lähes varmaan kuolemaan Ukrainan Kamenets-Podolskiin, ”tavalliseksi muukalaispoliisitoimeksi”.  Aivan äskettäin samainen Szakály puolestaan, haastattelussa, jossa kommentoi vuoden 1956 kansannousun pääministerin ja marttyyrin Imre Nagyn muistomerkin äskettäistä siirtämistä, innostui myös puolustelemaan vuoden 1920 ns. numerus clausus -lakia, jolla vähemmistöjen, myös (ja erityisesti) juutalaisten osuudet korkeakoulujen opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan näiden kansanryhmien osuutta koko väestöstä. Szakályn mukaan laissa oli kysymys vain juutalaista uskoa tunnustavasta vähemmistöstä, ei Unkarin juutalaisista laajemmassa mielessä ja myös kristinuskoon kääntyneet mukaan lukien. Tämähän ei pidä paikkaansa; itse asiassa numerus clausus -lakia ajaneet poliitikot halusivat nimenomaan määritellä juutalaiset ”roduksi”, uskonnosta ja äidinkielestä riippumatta, ja rajoittaa heidän osuuttaan Unkarin sivistyksen ja yhteiskunnan korkeammilla portailla.

Tällaisia möläytyksiä siis on kuultu poliittisin perustein luoduista ”tutkimusinstituuteista”. Mutta olisiko siis uuden MKI:n myötä tulossa jotain uudenlaista? Ehkä ei. Hamvayn mielestä on hyvinkin mahdollista, että MKI:stä tulee entisten kaltainen ”rahaa nielevä, uinuva instituutti, jossa akateemisten piirien ulkopuolelle jääneet saavat lämmitellä ja josta voi kasvaa uusi tieteentekijäjoukko, jolle uskollisuus hallitusta kohtaan on aina ammattietiikkaa tärkeämpi”. Paljon on vielä tietymättömissä. Keillä täytetään uuden instituutin sata työpaikkaa, niiden kymmenkunnan lisäksi, jotka siirtynevät MKI:n leipiin entisestä Kielistrategiainstituutista? Mielenkiintoista on myös se, että uuden instituutin johtajaksi on nimitetty juristi Gábor Horváth-Lugossy, jolla ei ole mitään tieteellisiä meriittejä. Hän on Fidesz-puolueelle uskollinen hallintomies, jolla on ollut läheisiä bisnesyhteyksiä viime aikojen ”kulttuuritaistelussa” kunnostautuneeseen Árpád Szakácsiin, ”Suur-Unkari”-nimisen historiallisen aikakauslehden toimittajaan. Hamvayn haastattelemat lähteet arvelevatkin, että Horváth-Lugossy on vain paikantäyttäjä ja varsinaisesti MKI on tarkoitettu jonkinlaiseksi syytinkituvaksi ministeri Káslerille, joka ministerinhommat jätettyään saisi siirtyä uuden instituutin johtajaksi puuhastelemaan historiaharrastuksensa parissa.

Unkarin hallitus siis, samalla kun se kurjistaa normitieteen toimintaedellytyksiä, jakaa rahaa poliittisesti motivoidulle ja vallanpitäjien suosikkijärjestelmässä hyvin sijoittuneelle, huuhaan rajamailla liikkuvalle toiminnalle. Tässä voi Hamvayn mukaan nähdä selvän tavoitteen heikentää Unkarin Tiedeakatemiaa. Jos esihistorian tutkimukseen ohjatut määrärahat todellakin siirtyvät uuden MKI:n haltuun, syntyykö siitä ”tutkimusta”, jonka tulokset politiikka sanelee ennalta, viime kädessä ”kansallismielistä” historian väärentämistä? Hamvayn haastattelemien tutkijoiden mielestä tieteen immuunijärjestelmä on vielä tarpeeksi vahva torjumaan uuden MKI:n taholta mahdollisesti nousevat vaarat. Toivokaamme parasta.