Muiston mahdottomuudesta

1 kesäkuun, 2020

Nimi Trianon on tässä blogissa joskus ennenkin ollut esillä. Versailles’n palatsin puiston laidalla entisen Trianonin kylän mailla sijaitseva kuuluisa palatsi, jossa asustivat useat Ranskan hallitsijat, oli myös se paikka, jossa allekirjoitettiin rauhansopimus Unkarin ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä. Unkarilaisille nimi Trianon merkitsee yhä kansallista katastrofia: kun rajat määrättiin vastaamaan suurin piirtein marras-joulukuussa 1918 tulitauon aikaan vallinneita rintamalinjoja, niiden ulkopuolelle jäi kaksi kolmasosaa historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueista ja yksi kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Näin syntyivät naapurimaiden suuret unkarilaisvähemmistöt, jotka sen jälkeen ovat uusissa kotimaissaan joutuneet kokemaan monenlaisia sortotoimia. Ja ensi torstaina 4.6.2020 tämän häpeärauhan allekirjoittamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen oli sodan päätyttyä viivästynyt Unkarin sekavien olojen takia. Viimeinen Habsburg-hallitsija, kuningas-keisari Kaarle oli syrjäytetty mutta kieltäytynyt virallisesti luopumasta kruunusta, Unkarissa ns. asterivallankumouksen valtaan nostama Károlyin porvarillis-edistysmielinen hallitus ei saanut oloja järjestykseen ja joutui väistymään lyhytikäisen ”Neuvostotasavallan(Tanácsköztársaság) tieltä. Keväällä 1919 syttyi, yhtenä ensimmäisen maailmansodan aseellisista jälkiselvittelyistä, Unkarin ja Romanian välille sota, jossa Neuvostotasavalta lopulta kukistui; Romanian joukot valtasivat suuren osan Unkaria, pääkaupunkia myöten, ja väistyivät vasta kun voittajavaltojen siunauksella amiraali Horthy ratsasti pääkaupunkiin ja nousi tosiasialliseksi valtionpäämieheksi.

Faktat olivat kuitenkin selvillä jo paljon ennen kuin Unkarin edustajat joulukuussa 1919 kutsuttiin virallisesti rauhanneuvotteluihin. Syyskuussa 1919 oli sodanjälkeisen uuden Itävallan asema lyöty lukkoon Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Tämä sopimus määräsi ns. Deutsch-Westungarnin eli vanhan Unkarin kuningaskunnan läntisimmän, enimmäkseen saksankielisen reuna-alueen Itävallalle (missä uusi maakunta sai nimekseen Burgenland). Se myös määritti Itävallan rajanaapuriksi upouuden valtion nimeltä Tšekkoslovakia, jota sodan aikana maanpaossa elävät tšekkiaktivistit kuten Tomáš Masaryk olivat ajaneet; tähän valtioon siis kuuluisivat sekä Itävallan entiset Böömi ja Määri että Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia.

”Ei! Ei! Ei koskaan!” (samoin kuin Mindent vissza! ‘Kaikki takaisin!’) oli unkarilaisten Trianonin vastustajien tärkeimpiä iskulauseita.

Unkarissa Trianonin rauhaan jouduttiin alistumaan, mutta sitä ei hyväksytty. Horthyn Unkari harrasti toiseen maailmansotaan saakka vertauskuvallista sapelinkalistelua ja revisionistista muistopolitiikkaa, jossa ”uskottiin yhden Unkarin ylösnousemukseen”, ja jotakin samantapaista yrittää myös Orbánin hallitus: ylirajaisen kansakunnan aatetta (ja pinnan alla kaunaa roistomaisia naapureita kohtaan) vaalitaan, vaikka ajatus oikeista rajansiirroista EU- ja Nato-kumppanusten kesken on kaikkea muuta kuin realistinen. Tälle on myös kansan laaja tuki. Viime kesänä Nato-maissa järjestetyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa unkarilaisista (suhteessa Nato-maiden suurin osuus, Kreikan ja Bulgarian edellä) oli sitä mieltä, että ”jotkin naapurimaidemme osat kuuluvat oikeasti meille”.

Virallista suruun, kansalliseen tragediaan ja kaunaan keskittyvää muistopolitiikkaa kuitenkin arvostellaan ainakin kriittisen älymystön kuplissa. Budapestin ydinkeskustaan nousevasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä, kaivannosta, jonka seinämiin on kaiverrettu entisen Suur-Unkarin paikannimet, olen jo aiemmin kirjoittanut. Slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä aiheeseen palaa historiantutkija László Szarka, jonka mielestä muistomerkki ikuistaa ”yksikielistä unelmaa monikielisestä valtakunnasta”.

A Nemzeti Összetartozás Emlékhelye (Fotók: Steindl Imre Program, Facebook)
Kaivantoon laskeutuvan luiskan päässä on Unkarin jakoa symboloiva seitsemäksi osaksi lohkottu möhkäle, jonka keskellä palaa ikuinen tuli. Kuva Imre Steindl -ohjelman (Budapestin hallinto-ydinkeskustan uusi kaavoitus) Facebook-sivulta.

Entinen Unkarin kuningaskunta oli muuttoliikkeiden sekoittelema kansojen ja kielten mosaiikki, jossa vielä 1800-luvun puolessavälissä etnisiä unkarilaisia oli alle puolet väestöstä. Vuoden 1867 jälkeisessä kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa tätä moninaisuutta yritettiin muokata länsimaisen kansallisvaltioihanteen mukaiseksi. Apua vähemmistöjen unkarilaistamiseen odotettiin modernisaatiolta ja unkarinkieliseksi muovattavalta kaupunkikulttuurilta sekä ennen kaikkea koulujärjestelmältä. Kouluissa vähemmistökielten asemaa heikennettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan, ja tämän kehityksen huipensi vuoden 1907 lex Apponyi, silloisen opetusministerin mukaan nimetty laki, jonka mukaan kaikkien kansakoululaisten oli ensimmäisen neljän kouluvuoden kuluessa opittava kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan unkariksi. Trianonin myötä tilanne muuttui täysin. Tynkä-Unkarissa kielivähemmistöjen osuus on kutistunut mitättömäksi, vuonna 2011 tunnustettuihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvista vain neljäsosa, alle 150 000, ilmoitti äidinkielekseen jonkin muun kuin unkarin. Tämä uusi yksikielinen Unkari, näin Szarka väittää, ei selvästikään osaa käsitellä monikielistä perintöään.

Uuden muistokaivannon seinämiin on kaiverrettu ne 12 537 paikannimeä, jotka vuonna 1913 kirjattiin silloisen Unkarin kuningaskunnan viralliseen paikannimiluetteloon – virallisessa unkarinkielisessä muodossa. Tämä virallinen paikannimiluettelo kuvasti karkean assimiloivaa kansallisuuspolitiikkaa, ja sitä vastustivat jo jotkut tuonaikaiset unkarilaiset tutkijat ja poliitikot. Unkarilaisen historiantutkijan Pál Engelin mukaan noin 2500 paikannimeä tässä listassa oli unkarilaistettu täysin harhaanjohtavasti ja väärin: näillä uusilla unkarilaisnimillä ei ollut mitään paikallista historiaa, niitä ei ollut koskaan käytetty, myös koska näillä seuduilla ei koskaan ollut asunut mainittavampaa unkarinkielistä väestöä. Nimien pakkounkarilaistaminen oli alkanut jo aiemmin. Niinpä – kirjoittaa Szarka – esimerkiksi 400 vuoden ajan Kutti (Kúty) -nimellä tunnetusta Länsi-Slovakian pitäjästä tuli vuonna 1898 kansanetymologisesti Jókút ‘Hyväkaivo’, ja tämä hihasta ravistettu nimi on käytössä Unkarissa ilmestyvissä unkarinkielisissä julkaisuissa vielä nykyäänkin. Nämä aiheettomasti unkarilaistetut nimet saattavat vielä nykyäänkin harhateille unkarinkielisen GPS:n varassa eksyileviä unkarilaisia turisteja – ja nyt ne on hakattu kiveen Trianonin muistoksi.

Kun nyt Trianonia muistellaan, sietäisi muistaa, että Unkarin jaon ja sitä seuranneiden kansallisten kaunojen, sorto- ja kostotoimien syynä oli myös entisen Unkarin kuningaskunnan pakkounkarilaistamispolitiikka. Tästä samasta aiheesta kirjoittaa filosofi ja tunnettu esseisti Gáspár Miklós Tamás, unkarilaisille vain TGM (alun perin Élet és Irodalom -lehdessä ilmestynyt juttu löytyy myös Civilhetes-sivustolta). TGM, itse taustaltaan Transilvanian unkarilaisia, on työlästynyt siihen historiasivistymättömyyteen, jonka vallassa unkarilaiset nyt tuntuvat haikailevan takaisin jotain koskaan-olematonta kansallisesti yhtenäistä Suur-Unkaria. Hänen kirjoituksensa on otsikoitu ”Miksi meidän ei pidä kirjoittaa Trianonista”.

Trianonin rauha kosketti unkarilaisten lisäksi ainakin kahdeksaa muuta kansakuntaa, muistuttaa TGM. Silti Unkarissa jopa älymystökin, syvistä riveistä puhumattakaan, katselee Trianonia pelkästään Unkaria ja unkarilaisia kohdanneena katastrofina. Esimerkiksi entisen Unkarin romanialaisvähemmistöjen ja niiden poliittisen liikehdinnän historiasta on kirjoitettu hyviä, perusteellisia teoksia, jotka ovat saatavilla myös unkariksi, mutta niitä ei lue kukaan. Unkarin älymystö ei kysy, miksi romanialaiset halusivat eroon ensin unkarilaisten hallitsemasta Transilvaniasta, sitten Transilvanian kanssa yhdistetystä Suur-Unkarista. Ei tunneta Transilvanian romanialaisten Horean ja Cloşcan talonpoikaiskapinan (1784) taustoja eikä Baanaatin romanialaisen Aurel C. Popovicin vuonna 1906 julkaisemaa manifestia Die Vereinigten Staaten von Groß-Österreich, jossa hahmotellaan yhtenäistä, keskitetysti hallittua monikansallista Itävaltaa. Ei kysytä, miksi nykyisessä Itävallassa Unkarin ja slaavilaisalueiden ”menetystä” ei nähdä suurena kansallisena tragediana. Unkarin älymystö keskustelee Trianonista lukematta Tomáš Masarykia, Tšekkoslovakian ”isää”, tai Romanian kenties suurinta historiantutkijaa Nicolae Iorgaa, aikoinaan merkittäviä eurooppalaisia ajattelijoita, joiden teoksia on saatavissa myös useilla maailmankielillä. Trianon nähdään pelkästään Unkariin kohdistuneen kansainvälisen ”valtapelin” lopputuloksena, suurvaltojen ja kenties ylikansallisten salaliittojen (niin, ne koukkunokkaiset Siionin viisaat…) tuotteena, unohtaen, että tässä ”valtapelissä” olivat innolla mukana myös kaikki Unkarin naapurikansakunnat.

Ylipäätään, jyrisee TGM, entisiä aikoja haikaileva Unkari on unohtanut todellisen Kaksoismonarkian perinnön. Nykyaikaisia kansallisvaltioita moderneine yksikielisine identiteetteineen heijastetaan anakronistisesti entisaikaan, ja samalla unohtuu tämän entisajan todellinen monikielisyys sekä se paljolti saksankielinen yhtenäiskulttuuri, jonka piirissä eurooppalainen älymystö Hampurista Belgradiin ja Zürichistä Czernowitziin (nyk. Ukrainan Tšernivtsi) eli ja työskenteli. Yksi olennainen osatekijä tässä on sekin, että saksan kieltä ei enää osata; TGM kuittailee myrkyllisesti nuoremmista kollegoistaan, jotka siteeraavat Karl Krausia ”englanninkielisestä alkutekstistä” ja puhuvat ”Uolter Bendžäministä” (saksalaisfilosofi Walter Benjamin).

Näillä eväillä Trianonista ei edes kannata keskustella, tiivistää TGM:

Trianon on meille kipeä asia, sillä menetimme jotakin, mitä emme tunne, mitä emme rakasta emmekä osaa kaivata. Kun kerran tämä tuntemisen ja rakastamisen työ, jonkin sellaisen parissa, mikä on aivan erilaista kuin meidän nykyinen elämämme ja siitä nousevat ennakkoluulomme tai uskottelemamme taustatiedot, ei vielä ole edes alkanut, on parempi, kun emme sano Trianonista yhtään mitään, vain tunnustamme, että emme ole arvollisia emmekä kelvollisia siitä lörpöttelemään.

Oli miten oli, ensi torstaina myös Budapest pysähtyy muistelemaan Trianonin tragediaa. Aikoinaan, sata vuotta sitten, Unkarissa kirkkojen kellot soivat, mustat suruliput vedettiin salkoon, kaupat ja koulut suljettiin, ja liikenne pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi. Nyt ylipormestari Gergely Karácsony on ilmoittanut, että Budapestin julkinen liikenne pysähtyy torstaina kello 16:30 minuutin ajaksi ja myös yksityisautoilijoita, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotetaan pysähtymään kansallisen muistohetken viettoon.

Oppositiopoliitikko Karácsonyn muistopoliittinen tempaus ei välttämättä ihastuta politiikan kumpaakaan laitaa. Orbánin hallitukseen kriittisesti suhtautuvat näkevät tässä hieman ylipinnistellyn yrityksen vakuutella omaa isänmaallisuutta. Hallituksen äänitorvet taas eivät usko Karácsonyn tarkoitusperien vilpittömyyteen vaan nälvivät ”pelkästä markkinointitempusta”. Fidesz-puolueen tiedottajan István Hollikin mukaan ”pormestari ja hänen poliittiset liittolaisensa ovat jo lukemattomat kerrat osoittaneet, että rajantakaisten unkarilaisten kohtalo ei heitä liikuta”. Vastoin kaikkia kauniita toiveita tästäkään Trianonin muistelutapahtumasta ei taida tulla tilaisuutta, joka toisi unkarilaiset yhteen ja lähemmäksi toisiaan, vaan taas yksi tilaisuus syventää koko Unkarin poliittista kahtiajakoa.


Nolite timere

28 toukokuun, 2020

Unkarissa on nyt ilmoitettu koronapoikkeustilan loppuvan, heti kun pääministeri tarkemman päivämäärän ilmoittaa: tiistaina jätettiin parlamentin käsiteltäväksi poikkeustilan päättymistä koskeva lakiehdotus. Sen saatetekstissä myös selvin sanoin paheksuttiin sitä ”ennennäkemätöntä hysteriannostatusta” ja poliittista kampanjaa, jota asian johdosta oli Unkarissa ja ulkomailla harjoitettu. Toisin sanoen pääministeri Orbán päättää, milloin hätätila päättyy, joten aivan turhanaikaisia olivat ne opposition, politiikantutkijoiden ja ulkomaisen median väitteet, että poikkeustilalaki olisi merkinnyt diktatuuriin ja pääministerin mielivaltaan siirtymistä, eikö niin?

Koronapoikkeustilan ja sitä seuranneen kohun varjossahan nähtiin kaikenlaista, esimerkiksi varapääministeri Zsolt Semjénin parlamentille esittelemä kuuluisa salaattilaki, johon sisältyi muun muassa laajaa kohua ja kansainvälisiä protesteja nostattanut anti-transpykälä: väestökirjanpidossa otettiin käyttöön ”syntymäsukupuoli”, jonka muuttaminen on nimenomaisesti kielletty. Vähemmän verenmakuisia, silti kauaskantoisia päätöksiä on tehty kulttuurimaailmassa. Siellähän on jo jonkin aikaa raivonnut ns. kulttuuritaistelu eli tieteen ja taiteen alistaminen ideologiseen valvontaan laitos- ja rahoitusrakennetta muuttamalla.

Korkeakouluthan siirtyivät jo aiemmin ”inhimillisten voimavarojen” superministeriön (EMMI) alaisuudesta innovaatio- ja teknologiaministeriön haltuun. Siinä, missä EMMIä johtaa innoissaan ”kansallismielisen” vaihtoehtotieteen rajamailla hössöttävä setä, jonka pätevyys on koronakriisin aikana yhä useammin kyseenalaistettu, innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovics taas tunnetaan tiukkana teknokraattina, ”työperustaisen yhteiskunnan” (maa ei tarvitse joutilasta haihattelijaälymystöä ja akateemisia työttömiä vaan sinikaulus- ja haalariväkeä saksalaisten autotehtaisiin) takuumiehenä, myös Unkarin Tiedeakatemian haudankaivajana.

Nyt Zsolt Semjén on jättänyt parlamentille uuden lakiehdotuksen, joka koskee Unkarin teatterikorkeakoulua eli Teatteri- ja elokuvataiteen yliopistoa (Színház- és Filmművészeti Egyetem). Innovaatio- ja teknologiaministeriön esityksen mukaan teatterikorkeakoulun toimintamallia on muutettava vastaamaan ajan haasteita (?) ja takaamaan riittävä laatu (?) sekä Unkarin kulttuurin kehitys (?). Ennen kaikkea: esityksen mukaan teatterikorkeakoulu muuttuisi säätiöpohjaiseksi yliopistoksi. Tämän ylläpitäjäsäätiön perustaisi hallitus ja sitä ohjaisi ministeri Palkovics, joka myös nimittäisi säätiön kuratorion johtajan ja jäsenet. Yliopiston kiinteistöt ja omaisuus siirtyisivät suoraan uuden säätiön omaisuudeksi – ja tässä, arvellaan unkarilaisessa somekuplassani, lienee koko uudistuksen perimmäinen tarkoitus.

Mutta tarkoitukseni ei tänään ollut vain leikkiä poliittista kommentaattoria vaan kertoa historiallinen tarina taustaksi eilen Hírcsárda-vitsiuutissivustolla näkemääni vitsiuutiseen. Siirrymme ensiksi vuoteen 1213, aikaan, jolloin Suomeen on vasta äskettäin tehty (sikäli kuin on) ensimmäiset puoliksi tarunomaiset ristiretket eikä piispanistuintakaan ole vielä siirretty Turkuun…

Unkarin kuningas Andreas (András, Endre) II:n sotaretkellä ollessa kuningatar Gertrud (Gertrudis) – syntyjään baijerilainen ruhtinatar Andechs-Meranin huonetta ja sukua, Unkarin myöhemmän kuninkaan Béla IV:n sekä Pyhän Elisabetin äiti – suututtaa Unkarin ylimystön istuttamalla omia sukulaisiaan tärkeisiin virkoihin, muun muassa pikkuveljensä Kalocsan arkkipiispaksi. Unkarin herrat ovat baijerilaisten röyhkeydestä niin raivoissaan, että alkavat suunnitella kuningattaren murhaamista; näistä tapahtumista on József Katona kirjoittanut kansakunnan 1800-luvun klassikkokaapin päällä kököttävän näytelmän Bánk bán, jonka pohjalta Ferenc Erkel sävelsi oopperan.

Ennen toimeen tarttumista salaliittolaiset haluavat kuitenkin kysyä valtakunnan hengellisen mahtimiehen, Esztergomin arkkipiispan Johannes (János) Meranialaisen mielipidettä hankkeesta. Piispa, joka ei halua ottaa turhia riskejä, päkistää hädissään latinankielisen kannanoton, josta sittemmin tuli euroopankuulu esimerkki onnistuneesta monitulkintaisuudesta: REGINAM OCCIDERE NOLITE TIMERE BONUM EST SI OMNES CONSENTIUNT EGO NON CONTRADICO. Koska tuohon aikaan ei välimerkkejä liiemmin käytetty, tekstin voi jaksotella ja ymmärtää kahdella tavalla. Joko: ”Kuningatarta tappaa ette saa pelätä. Hyvä on, jos kaikki ovat yhtä mieltä, minä en vastusta.” Tai: ”Kuningatarta tappaa ette saa. Pelätä on hyvä. Jos kaikki ovatkin yhtä mieltä, minä en. Vastustan.”

Ensimmäisen tulkinnan mukaisesti salaliittolaiset tarttuivatkin toimeen, ja kuningatar Gertrudis toimitettiin hengiltä hoviväen metsästysretken yhteydessä. Kuningas Andreas rakennutti vaimovainajalleen upean sarkofagin nykyisen Pilisszentkeresztin alueella Budapestin lähistöllä sijainneeseen, turkkilaisvallan aikana tuhoutuneeseen cistersiläisluostariin. Syylliset joutuivat tuomiolle, mutta ainakin jotkut salamurhasta syytetyistä, myös näytelmän ja oopperan sankariksi nostettu Bánk, Kroatia-Slavonian baani eli käskynhaltija, selvisivät omaisuuden takavarikolla ja pääsivät myöhemmin takaisin kuninkaan suosioon. Arkkipiispa Johannes, joka kirkonmiehenä oli maallisen lain ulottumattomissa, kutsuttiin paavi Innocentius III:n eteen vastaamaan osallisuudestaan kuningattaren murhaan, mutta tekstin kakkostulkinnan mukainen selitys meni läpi ja piispa selvisi seuraamuksitta.

Tarina arkkipiispan moniselitteisestä kannanotosta tuli tunnetuksi muuallakin Euroopassa, ja sen tietävät yhä kaikki sivistyneet unkarilaiset. Siihen viittasi eilen myös vitsiuutissivusto Hírcsárda:

”Sairaaloiden vuodepaikkoja tyhjentää ette saa pelätä on hyvä”. Miklós Káslerin 11. käsky.

Muutama viikko sittenhän toteutettiin sairaaloissa ”sotaharjoitus” eli laajamittainen vuodepaikkojen tyhjennysoperaatio odotettavissa olevien koronapotilaiden varalta. Media ja some täyttyivät kauhutarinoista: kipeästi kuntoutuksen tai ammattilaishoidon tarpeessa olevia toipilaita, kroonikkoja ja kuolevia oli lykätty hätääntyneiden omaistensa hoiviin ilman kunnon aihetta – sillä tuhansia tehohoitoa kaipaavia koronapotilaita ei vielä ole sairaaloihin ilmestynyt. Ministeri Kásler tosin on itse lääkäri, mutta hänen asiantuntevuuttaan on kriittisessä mediassa epäilty jo aikoja sitten. Näitä epäluuloja kiteyttää viittaus Káslerin omaan väitteeseen: 70–80% kuolemaan johtavista taudeista olisi vältettävissä noudattamalla kymmentä käskyä.

Esztergomin arkkipiispa Johannes aikoinaan selvisi selittämällä. Ministeri Káslerin selviytyminen ei ole vielä yhtä varmaa. Viime päivinä hänelle on monesti povailtu potkuja, ja kritiikkiä on sadellut ei vain oppositiolta vaan myös esimerkiksi Unkarin Lääkäriliitolta, joka ei laisinkaan tykkää siitä, miten Kásler yrittää vetäytyä vastuusta ja selitellä sairaalapaikkojen tyhjennysoperaatiota kunkin sairaalan lääkärien yksittäisiksi päätöksiksi. Toistaiseksi kuitenkin Kásler on saanut tukea korkeimmalta taholta: muutama päivä sitten pääministeri Orbán parlamentin kyselytunnilla suorastaan ylisti Káslerin ”vaistoa” ja väitti, että jonkun toisen ministerin komennossa kriisi olisi ollut paljon pahempi ja kuolonuhreja paljon enemmän.

Toki Kásler voidaan vielä siirtää syrjään sillä sekunnilla, kun Viktor Orbán niin päättää. Mutta toistaiseksi näyttää siltä, että miesten peleissä ei muutaman siviiliuhrin henki paljoa paina, oli kyse sitten kroonikkovanhuksista ja terminaalivaiheessa olevista syöpäpotilaista tai biologis-dynastisen tehtävänsä jo täyttäneestä kuningattaresta.


Pyhä Corona, auta!

17 maaliskuun, 2020

Ennennäkemättömän viruspandemian kotikaranteeniin ajamana – onneksi ehdin ennen rajojen sulkeutumista eristäytymään Suomeen perheen luokse – en nyt juuri jaksa kauheasti kommentoida Sentroopan elämänmenoa. Itävallassahan yhteiskunta on pysäytetty ja mahdollisimman monet ihmiset ajettu koteihinsa eristyksiin, vaikka kriitikoiden mukaan ihan liian myöhään. Erityisen ilkeä tapaus on Tirolin tilanne.

Suomen uutisia heikommin seurattuani vielä viikko sitten ihmettelin, miksi Suomessa vaahdotaan erityisesti Tirolista, vaikka Itävallan uutisten mukaan siellä oli siinä vaiheessa paljon vähemmän koronatartuntoja kuin Wienissä ja Ala-Itävallassa. Vasta nyt olen itävaltalaista äänenkannattajaani luettuani tajunnut, mitä Tirolissa oikein tapahtui. Hiihtokeskuksissa, etenkin Ischgl-nimisessä hiihtoturismikeskittymässä ja sen afterski-baareissa, koronavirus pääsi leviämään eri puolilta Eurooppaa, varsinkin Pohjolasta saapuneiden matkailijoiden keskuudessa. Esimerkiksi Islannissa tämä huomattiin jo maaliskuun alkupäivinä, mutta Tirolin viranomaiset vitkastelivat, koska hiihtoturismin tuomat tulot ovat koko osavaltiolle niin olennaisen tärkeitä. Sittemmin Tirolin maaherra Günther Platter on tunnustanut, että matkailuväen kanssa jouduttiin koronaturvatoimista käymään hirmuinen vääntö. Kun sitten hiihtohotellit lopulta sulkivat ovensa, sekin tehtiin niin äkkiä, että monet turistit jäivät yllättäen suorastaan kadulle kimpsuineen ja kampsuineen ja löytyivät etsimään itselleen uuden hätämajoituksen. Samalla uusiin majapaikkoihin levisi myös näiden turistien kantama virustartunta.

Mutta nyt tekee mieli unohtaa tämän hetken huolet ja palata sanojen, nimien ja eurooppalaisen kulttuurihistorian pariin. ”Corona” on nimittäin muutakin kuin latinan kielen ’kruunua’ merkitsevä sana. Katolisessa Euroopassa, erityisesti Baijerissa ja Itävallassa, Corona on tunnettu pyhimyksenä, jonka mukaan on nimetty paikkakuntiakin, ainakin Ala-Itävallan St. Corona am Wechsel. (Sielläkin on muuten matkailijoita houkutteleva hiihtokeskus…)

Pyhän Coronan todellisesta historiasta ei paljoa tiedetä. Legendat sijoittavat hänen lyhyen elämänsä joko 100-luvun lopulle tai 200- ja 300-luvun taitteeseen, joko Syyrian Damaskokseen tai nykyisessä Turkissa sijaitsevaan Antiokiaan, ellei peräti Egyptin Aleksandriaan, Sisiliaan tai Marseilleen. Usein hänet yhdistetään toiseen alkukirkon marttyyriin, P. Victoriin, roomalaiseen sotilaaseen, joka uskonsa takia tuomittin kidutettavaksi ja mestattavaksi. Nuori, vasta 16-vuotias Corona – toisten legendojen mukaan Victorin toverin, toisten mukaan Victorin itsensä puoliso – meni lohduttamaan ja rohkaisemaan kidutettua Victoria ja joutui itsekin vainon uhriksi: hänet sidottiin kahteen taivutettuun palmuun, jotka pystyyn pongahtaessaan repivät hänet kahtia. P. Coronaa kunnioitettiin tiettävästi Italiassa jo 500-luvulla, ja sieltä hänen kulttinsa levisi saksalaiselle kielialueelle. Useilla Baijerin ja Itävallan paikkakunnilla on ollut P. Coronalle omistettuja pyhiinvaelluskohteita; St. Corona am Wechselissä löytyi vuonna 1504 ontosta lehmuksenrungosta P. Coronaa kuvaava patsas, minkä johdosta paikalle pystytettiin hänelle omistettu kirkko.

Victor ja Corona 1400-luvun ranskalaisessa rukouskirjassa (Wikimedia Commons)

Kirkkotaiteessa P. Corona kuvataan joskus kaksi palmunlehvää käsissään (palmu on myös yleinen marttyyriuden symboli), mutta hänen ikonografisina attribuutteinaan voi olla myös kruunu (tietenkin), kultaraha tai pieni aarrearkku tai rahalipas. Coronalla ja rahalla on nimittäin kummallinen suhde. Toisaalta Ökumenisches Heiligenlexikon väittää, että Itävallan rahayksikkö vuoteen 1924 oli nimenomaan hänen mukaansa saanut nimen Krone.  Itse asiassa taitaa kuitenkin olla niin päin, että hallitsijan symboleilla ja arvonmerkeillä leimattuja rahoja on monissa maissa iät ajat nimitetty ”kruunuiksi”, ja tämän takia sitten P. Coronaa on ruvettu pyytämään avuksi rahaan liittyvissä asioissa. Hänet on tunnettu myös aarteenetsijöiden suojeluspyhänä, ja 1600- ja 1700-luvun taika- ja loitsukirjoista löytyy ns. Corona-rukouksia, joiden avulla on uskottu maahan kaivettujen aarteiden paljastuvan. Ala-Itävallan St. Corona am Wechselissä kyllä kerrotaan P. Coronaa huudetun avuksi myös rajuilmalla – ja kulkutaudeissa. Muualta ilmeisesti vastaavaa perinnettä ei tunneta, väittää saksankielinen Wikipedia.

Corona, yksi alkukirkon taruhämärän lukuisista mielikuvituksekkaan julmilla tavoilla surmatuista marttyyrineidoista, on nimensäkin perusteella jonkinlainen geneerinen marttyyri. Corona, kruunu tai seppele, on marttyyriuden symboli, ja kruunua tai seppelettä merkitsi myös kristinuskon ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen kreikankielinen nimi. Nimensä perusteella P. Corona kuitenkin on joutunut aivan toisenlaisten, inhimillisen raadollisten asioiden symboliksi. Ja tätä on jännää miettiä samalla kun pohtii sitä, mikä osuus meidän aikamme rahataloudella ja siinä ilmenevällä ihmisen raadollisuudella on ollut tätä samaa nimeä kantavan virustaudin muuttumiseen globaaliksi katastrofiksi.

***

LISÄYS. Kun suomenkielistäkin somea nyt kiertää englanninkielisten somekanavien ja uutistuuttien välityksellä levinnyt väite siitä, että Pyhä Corona olisi erityisesti kulkutaudeista suojelija, ja siitä kehitellään sekä kauniita kuvia että viihdyttäviä juttuja, niin lisätään vielä viittaus tähän oikaisuun. Truth or Fiction -sivuston faktantarkistajat ovat huomanneet, että tuo ylempänä viittaamani Ökumenisches Heiligenlexikon on itse asiassa lisännyt Corona-artikkeliinsa maininnan kulkutaudeista vasta aivan hiljattain. Corona ei siis todellakaan kuulunut perinteisiin ”ruttopyhimyksiin” – näitä olivat Rochus, ”neljä Jumalan marsalkkaa” (Quirinus Roomalainen, Cornelius, Rooman piispa, kiusauksistaan tunnettu Antonius Suuri sekä myös metsästäjien suojeluspyhimyksenä tunnettu Hubertus) ynnä niin kutsutut neljätoista hädässä auttajaa, sarja 300–500-lukujen marttyyripyhimyksiä. Joskus ruttopyhimysten joukossa mainitaan myös pyhä Sebastian.

Mutta koska Corona oli saksankielisen alueen ulkopuolella vähemmän tunnettu ja hänen kulttinsa lienee hiipunut jo aikoja sitten, niin hyvä tarina on tietenkin tärkeämpi kuin todellinen kulttuurihistoria. Näin varsinkin, kun eksoottista saksan kieltä ei Suomessa enää osata, ja tieto myös oman maanosamme menneisyydestä tulee meille nykyään amerikankielisistä tuuteista.


Historia havisee

8 helmikuun, 2020

Siirrymme ensiksi 75 vuotta ajassa taaksepäin. Helmikuussa 1945 Budapestiin saarrettujen saksalaisten (sekä saksalaiskomennossa taistelevien unkarilaisten) joukkojen tilanne oli käynyt toivottomaksi. Hitler oli määrännyt Budapestin ”linnoitukseksi”, jota pitäisi puolustaa loppuun saakka, mutta helmikuun alussa Budan linnavuorella sinnittelevien joukko-osastojen johto ei enää nähnyt muuta keinoa kuin uhmata ylipäällikön käskyä ja yrittää murtautumista Puna-armeijan linjojen läpi. Seurasi yksi toisen maailmansodan verisimmistä sotilaallisista katastrofeista. Parikymmentätuhatta sotilasta sai surmansa, suunnilleen yhtä paljon joutui sotavankeuteen (mistä monet eivät palanneet), vain 600-700 selviytyi vihollisen linjojen läpi turvaan ”omien” puolelle – toistaiseksi. Suuri osa vainajista jäi kaupungin ympäristön metsikköihin ja pöpelikköihin saamatta koskaan merkittyä ja nimettyä hautaa.

Lajos Botosin sodan jälkeen Budan vuorilla ottama kuva, historiantutkija Krisztián Ungváryn arkistosta.

Krisztián Ungváry, yksi Unkarin merkittävimmistä 1900-luvun ja toisen maailmansodan historian tutkijoista, kirjoitti neljä vuotta sitten Index-uutissivustolla näistä tapahtumista, keskittyen yhden joukko-osaston kohtaloihin. Selonteko on hyytävää lukemista. Nälissään ja kylmissään, monet haavoittuneina, hajalle lyötyjen osastojen eksyneet sotilaat harhailivat lumessa Budapestin liepeillä päiväkausia, pysyen tolpillaan vain kofeiinisuklaan ja Pervitin-amfetamiinitablettien voimalla, niin kauan kuin niitä riitti. Useimpien jäätävä inferno päättyi kuolemaan tai sotavankeuteen.

Sodan jälkeen tämä episodi unohtui historian lehdille monien muiden kaltaistensa, inhimillisesti järkyttävien mutta poliittisesti ongelmallisten tapahtumien joukkoon. Sosialistisessa Unkarissa ei Hitlerin joukkojen kokemasta tragediasta oikein voinut eikä kannattanut pitää ääntä, varsinkin kun mukana oli ollut myös saksalaisten puolella taistelleita unkarilaisia ja unkarinsaksalaisia. Unkarilaisten kannalta vielä karmeampaa oli ollut koko Budapestia kohdannut laajamittainen tuho piirityksen yhteydessä (surmansa sai noin 38 000 siviiliä) sekä ”nuoliristiläisten”, Unkarin natsien mellastuksen vaihtuminen ”vapautuksen” myötä uuteen ryöstelyn ja väkivallan aaltoon. Koko suursodan historiassa taas Budapestin kohtalo oli vain pieni osa Kolmannen valtakunnan romahdusta ja toivotonta lopullista taistelua siinä vaiheessa, kun sodan lopputulos alkoi olla jo kaikille selvä.

Unohtuneissa historian tapahtumissa on se ikävä puoli, että ne on helppo kaivaa esiin ja valjastaa monenlaisiin tarkoituksiin. 1990-luvun lopulla Ulosmurtautumisen (Kitörés) muistoa alkoivat vaalia erilaiset äärioikeisto- ja uusnatsiryhmät. Epätoivoisesta, mielettömästä pakoyrityksestä – jolla ei voitettu mitään, päinvastoin: toisin kuin väitetään, Ungváry muistuttaa, antautuneita saksalaisjoukkoja ei luultavasti olisi ”teurastettu viimeiseen mieheen” vaan ”vain” viety sotavankeuteen – rakenneltiin eeppinen sankaritarina, ylipäällikön käskyn uhmaamisesta uljas kertomus ”uskollisuudesta kuolemaan saakka”. Äärioikeisto on alkanut käyttää muistopäivästä nimeä ”Kunnian päivä” (Becsület napja). Sen yhteydessä järjestetystä vaellusretkestä, jolla kierrellään Budan kukkuloiden muistorikkaita maisemia ja kauniita näköaloja, on tullut kummallinen tapahtuma, johon osallistuu aidonnäköisissä SS-univormuissa hakaristilippuja heiluttelevaa väkeä, joukossa runsaasti saksalaisia ja muunkinmaalaisia – ehkä osaksi ”viattomia” historia-larppaajia mutta varmasti myös paljon uusnatseja.

Tänä vuonna ”Kunnian päivän” järjestämisestä on käyty melkoista julkisuusäläkkää ja oikeustaistelua. On ilmennyt, että muistelu-vaellusretken järjestämistä on tuettu, ikään kuin tavallisena liikuntatapahtumana, valtion toimesta ja veronmaksajien rahoilla. Budapestin I., II. ja XII. kaupunginosien johtoelimet ilmoittivat, etteivät hyväksy natsimeininkejä eivätkä salli muisteluretkueen lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaan I. kaupunginosan (siis linnavuoren alueen) Kapisztrán tériltä, sitä vastoin yritys kieltää koko tapahtuma oikeusteitse ilmeisesti epäonnistui. Tätä kirjoittaessani Budapestissa on meneillään sekä ”Kunnian päivän” muisto-mielenilmaus että useampia erilaisten fasisminvastaisten ryhmien vastamielenosoituksia. Siitä todellisesta, järjettömästä murhenäytelmästä, joka 75 vuotta sitten muutaman hyytävän talvipäivän kuluessa tapahtui, tulee tämän kaiken yhteydessä puhutuksi aina vain vähemmän.

***

Jatketaan matkaa sadan vuoden taakse. Tänä vuonnahan tulee kuluneeksi sata vuotta Trianonin rauhasta, jolla ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot leikkasivat siihenastisesta Unkarin kuningaskunnasta usein esitetyn laskelman mukaan kaksi kolmasosaa, minkä johdosta myös kolmasosa etnisistä unkarilaisista muuttui sorretuiksi vähemmistöiksi uusissa kotimaissaan. (Tässä toki oli mukana myös kostoa siitä unkarilaistamispolitiikasta, jota entisen Unkarin vallanpitäjät olivat vähemmistöjä kohtaan harjoittaneet.) Trianonilla on siitä pitäen lyöty poliittista mynttiä ja lietsottu kansallisia kaunoja puolin ja toisin, eikä tälle ainakaan nykyisellä meiningillä loppua näy. Parlamenttitalon viereen kohoavasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä on täällä ollut jo puhetta, mutta paljon muutakin satavuotistapahtumaa on luvassa. Tämän johdosta Foucault ingája (‘Foucaultin heiluri’) -blogisti julkaisi varoiksi tiivistelmän pahimmista Trianon-myyteistä. Sen pohjana on Unkarin Tiedeakatemian Trianon-tutkijaryhmässä toimivan historiantutkijan Tamás Révészin tuore kirja Unkarin valtion ja armeijan historiasta vuosina 1918–1919.

Ensinnäkin: Nykyinen hallitus näyttää muistopolitiikassaan entistä selvemmin glorifioivan entisen kaksoismonarkian aikaa. Itävalta-Unkarin keisari- ja kuningaskunta nähdään niin loistokkaana rakennelmana, että sen sortumisen on ollut pakko olla joidenkin salaperäisten pahisten myyräntyön syytä. Jo Horthyn Unkarissa levitettiin innolla Saksasta maahan tuotua ns. tikarinpistolegendaa (Dolchstosslegende): meidän uljas armeijamme ei ikinä olisi sortunut, elleivät kotirintaman vehkeilijät – esimerkiksi poliittinen vasemmisto – olisi puukottaneet sitä selkään. Unkarilaisen version mukaan syypäitä tikarinpistoon olivat ennen kaikkea uudet vallanpitäjät: syksyllä 1918 verettömän porvarillisen ns. asterivallankumouksen valtaan nostama edistysmielisen kreivi Károlyin hallitus jonkinlaisen itsetuhopuuskan vallassa hajotti armeijan ja tuhosi koko maan puolustuksen. Näin ei kuitenkaan tutkimuksen valossa näytä olleen. Syksyllä 1918 unkarilaisten joukko-osastojen moraali oli romahtanut, eikä tähän tarvittu punaisten agitaattorien katalia temppuja, vain ”viestintää pienyhteisöissä”. Sotilaallinen tilanne, huolto ja tulevaisuudennäkymät olivat niin surkeat, että sotilaiden oli helppo keskenään ja spontaanisti todeta taistelun jatkaminen mielettömäksi ja lähteä omin neuvoin, iloisen sekasorron vallassa, valumaan kotipuolta kohti.

Károlyin hallitus ei siis romahduttanut Unkarin puolustusvoimia tahallaan tai jonkinlaisen idealistisen kommunistisen pasifismin vallassa. Kotiin palaavat sotilaat oli pakko riisua aseista yleisen järjestyksen turvaamiseksi, ja tähän viittasi myös tuolloisen puolustusministerin Béla Linderin pahaan maineeseen noussut lausahdus ”En halua nähdä enempää sotilaita”. Nimittäin: syksyn mittaan rintamilta perin juurin traumatisoituneina saapuneet, väkivaltaan tottuneet sotilaat alkoivat kotipaikkakunnillaan mellakoida ja kostaa niille, joita pitivät syypäinä kaikkiin koettelemuksiin. Levottomuuksien ja väkivallantekojen uhriksi joutui paikallisia suurmaanomistajia, pappeja ja virkamiehiä tai esimerkiksi juutalaisia kauppiaita. Armeijan hajottamisen myötä Unkari jäi vaille puolustusvoimia, mutta Károlyin hallitus luotti vielä – turhan naiivisti – sodan voittajavaltojen hyvään tahtoon ja odotti asian kohta järjestyvän. Näinhän ei käynyt, vaan Unkarilla oli edessään suistuminen sosialistiseen diktatuuriin, toivoton taistelu maahan vyöryviä miehittäjäjoukkoja vastaan ja lopulta Trianon sekä voittajavaltioiden suostumuksella Tynkä-Unkarista rakennettu puolidiktatuuri.

Vanhaa Unkarin kuningaskuntaa ei siis romahduttanut ja hajottanut mikään pahantahtoinen salaliitto ja myyräntyö, niin kuin nykyään taas monet haluavat uskoa. Entinen Unkari ja sen armeija tuhoutuivat, kun ensimmäinen maailmansota oli jauhanut hajalle siihenastisten valtioiden rakenteet ja kansan luottamuksen niihin. Jonkinlaisia torjuntavoittoja saavutettiin vain siellä, missä pienyhteisöjen sisäinen solidaarisuus piti yllä yhteishenkeä: Transilvanian unkarilaisten paikallisissa kansankaarteissa, tehtaantyöläisten järjestötoiminnan perinteisiin nojaavissa Unkarin neuvostotasavallan armeijan joissakin osastoissa, Horthyn järjestelmän vanhojen sotakaverien veljespiireissä.

1800-luvulla rakennettu kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus, jossa reippain duurisävelin lippujen hulmutessa vainolaisen hurmehella peitettiin maa, kuoli ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen veriseen kuraan. Saman kohtalon koki toisen maailmansodan vielä järjettömämmässä teurastuksessa tuon sotasankarmyytin uudelleen pystyyn nostettu zombiversio. Ja mitä näemmekään nykyään: saman zombin entistäkin riekaleisempia jäännöksiä ollaan nostamassa jaloilleen, sille ollaan jälleen antamassa hulmuavaa sotalippua käteen ja selittämässä, että kaikki tähänastiset murhenäytelmät olivat vain joidenkin ulkopuolisten pahisten täysin kohtuuttoman ilkeän juonittelun syytä ja kohta vedetään taas.


Aikuisten suusta

28 marraskuun, 2019

Tänään pikainen kimara esimerkkejä siitä, miten Unkarin hallituksen edustajien lausunnot tuntuvat täysin irronneen todellisuudesta. Aluksi päästäkäämme ääneen tämä sepelvaltimopunakka herrasmies, joka on siviiliammatiltaan lääkäri ja nykyiseltä tehtävältään inhimillisten voimavarojen (kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat) ministeri. Tästä lausahduksesta raportoi 444.hu-sivuston blogissaan Zsombor Kunetz, joka oli seuraamassa ministeri Káslerin parlamentin kansanterveysvaliokunnalle antamaa selontekoa:

kasler.jpg

Vältettävissä olevien kuolemantapausten lukumäärä ei todista sitä, että terveydenhuollosta puuttuisi sairaaloita, vuodepaikkoja, leikkaussaleja tai kirurgeja, vaan sen, että unkarilainen potilas ei mene ajoissa lääkäriin.

Öö tuota. Siis Unkarissa syöpäkuolleisuus on lähes Euroopan tilastojen kärjessä, mutta tämä ei suinkaan johdu hoidon kehnosta saatavuudesta. (Kesällä mediaan levisi uutisia potilasjoukosta, joka Budapestin Onkologian instituutissa kerääntyy aamuviideltä käytävään jonottamaan pääsyä jonotusnumerolaitteelle, joka puolestaan aukeaa seitsemältä.) Sairaalainfektioiden suuri määrä ei tietenkään ole missään yhteydessä siihen, että Unkarin sairaaloissa jostain syystä käytetään desinfiointiainetta paljon vähemmän kuin muualla, eikä amputointien suuri määrä (Unkarissa amputoidaan kaksi ja puoli kertaa niin paljon raajoja kuin Euroopassa keskimäärin) mitenkään liity verisuonikirurgian resurssipulaan.

***

Toinen tarina alkaa kansainvälisestä Emmy-gaalasta mutta haarautuu aivan muualle. Parhaan ei-amerikkalaisen elokuvan naisnäyttelijän Emmy-palkinnon sai tänä vuonna nimittäin unkarilainen Marina Gera, joka esiintyy Attila Szászin ohjaamassa “Ikuisessa talvessa” (Örök tél, Eternal Winter); se puolestaan kertoo Unkarin vuoden 1956 kansannoususta ja sen seurauksista. [kiitos asiasta huomauttaneille, korjaan:] ns. málenkij robotista eli pakkotyöstä, johon neuvostoliittolaiset ”vapauttajat” sodan jälkeen raahasivat tuhansittain unkarilaisia. Tästä oikeusministeri Judit Varga innostui yrittämään jonkinlaista kissatappelua twiittaamalla, että tämä elokuva sietäisi myös Klára Dobrevin katsoa, koska hän on kommunistisen sortohallinnon perillinen.

Klára Dobrev on entisen sosialistipääministerin, nykyään sosialistipuolueesta lohkaisemaansa ”Demokraattista koalitiota” johtavan Ferenc Gyurcsányn vaimo. Viime EU-parlamenttivaaleissa hän keräsi vakuuttavan äänisaaliin ja vaikuttaa nyt Brysselissä parin muun julkisuudessa aktiivisesti näkyvän unkarilaisen oppositio-naismepin rinnalla. Tätä ”sosialisteilla ei ole oikeutta arvostella meitä, koska he ovat entisaikojen kommunisti-valtapuolueen jatkajia” -argumenttia on Fidesz-puolueessa käytetty ennenkin, mutta tässä tapauksessa kyse lienee muustakin, eli Klára Dobrevin henkilökohtaisista taustoista. Hänen isänsä Petar Dobrev oli bulgarialainen vientikauppamies (jota hallitusta lähellä oleva Pesti Srácok -blogi vihjailee vakoojaksi), äiti Piroska Apró puolestaan pahamaineisen Antal Aprón tytär; Antal Apró, vaatimattomista oloista noussut työväenliikkeen veteraani, istui sodanjälkeisen Unkarin kommunistipuolueen johtoelimissä ja ryvettyi perin pohjin viimeistään vuoden 1956 jälkiselvittelyissä ja Imre Nagyn oikeudenkäynnin yhteydessä. Klára Dobrev on itse avoimesti arvostellut isoisäänsä ja sanoutunut irti tämän poliittisesta toiminnasta, mutta mitäpä tuosta.

Eipä kulunut kauankaan, kun oppositiokansanedustaja, sitoutumaton Ákos Hadházy vastasi, että Judit Vargan sietäisi varoa sanojaan. Hänen oma isänsä nimittäin oli ”kolmekauttakakkonen” eli entiseen maailmanaikaan sisäministeriön tiedusteluosaston III alaosaston II (vastavakoilu) palveluksessa. Eikä vain mikä hyvänsä värvätty siviili vaan hotellinjohtajan toimensa ohella salaisen tiedustelupoliisin aliluutnantti, asiakirjojen mukaan innokas ja vakaumuksellinen työntekijä, joka sai ansioistaan erityispalkkioitakin. Tämä ei oikein sovi yhteen sen kanssa, mitä Judit Varga on itse selittänyt: hänen isänsä ei koskaan harrastanut politiikkaa, ei koskaan ilmiantanut ketään, isä oli yllätyksekseen ja vastoin tahtoaan värvätty tiedusteluosaston palvelukseen hotellinjohtajanimityksen yhteydessä, ja kun tämä hänelle selvisi, hän oli oitis jättänyt eroanomuksen. Keskusteluun puuttui myös historiantutkija Krisztián Ungváry, jonka mielestä Vargan selittelyt ovat lapsellisia valheita. Asiakirjoista ilmenee aivan selvästi, että Judit Vargan isä ei suinkaan ollut naiivi, tietämätön tai passiivinen myötäjuoksija vaan aktiivinen vastavakoilu-upseeri, jonka vakaumusta ja operatiivisia taitoja hänen papereissaan kiitellään.

Nythän ei tietenkään – kuten sekä Hadházy että Ungváry muistuttavat – Judit Varga kuten Klára Dobrevkaan ole vastuussa isiensä tai isoisiensä teoista, vain siitä, miten he itse tätä perintöään hoitavat. Kysymys ei ole mutkuttelusta eli whataboutismista (”mutku sekin teki niin…”) vaan jälleen kerran siitä, että lasitalossa asuvan ei kannattaisi heitellä kiviä. Vihjailun esivanhempien perintöön aloitti Judit Varga, joten hänen on myös kestettävä arvostelu – ei vain se, että arvostellaan hänen isäänsä, vaan se, että muistutetaan siitä, miten hän itse on isänsä roolia julkisuudessa käsitellyt.

***

Lopuksi itse Viktor Orbán, joka muutama päivä sitten avasi Budapestissa kansainvälisen kristittyjen vainoa käsittelevän konferenssin. Aihe on sinänsä erittäin perusteltu: kristittyjä todellakin syrjitään, ahdistellaan ja vainotaan useissa maailman maissa, eikä tästä(kään) saisi vaieta. Siitä huolimatta tuntuu merkilliseltä tämä vainottujen kristittyjen suojeleminen puheiden tasolla (todellisista teoista ei ole oikein varmaa tietoa, kuten muutaman vuoden takainen ”tuhannen koptiperheen” tapaus osoittaa), kun todellisia pakolaisia (näiden uskoa ihmeemmin kyselemättä) kohdellaan niin ”kristillisesti” kuin kohdellaan.

Konferenssin avajaispuhetta, joka nyttemmin on myös pääministerin omalla verkkosivulla luettavissa, Index-uutissivusto selosti ja siteerasi näin. Orbán oli intoutunut lukemaan Unkarin perustajakuninkaan Tapani Pyhän kuuluisaa teosta tuhannen vuoden takaa, ”Opetuksia prinssi Imrelle”. (Imre-prinssi, Tapanin ja Baijerin Giselan ainoa poika kuoli nuorena eikä koskaan päässyt hallitsijana soveltamaan isänsä neuvoja, neuvojen todellisesta kirjoittajasta ei myöskään ole varmaa tietoa, vaikka ne kuninkaan nimissä julkaistiinkin.)

“Lempeyden hyveen harjoittaminen johdattaa sinut vielä täydelliseen autuuteen. Ole armelias kaikille, jotka kärsivät väkivaltaa, älä hengessäsi koskaan unohda Jumalan kehotusta: ’laupeutta minä tahdon enkä uhria’. Ole laupias kaikkia kohtaan, ei vain mahtavia vaan myös niitä, joilta puuttuu valtaa. Ole myös hengessäsi vahva, ettei hyväosaisuutesi tekisi sinua liian ylimieliseksi eikä huono onni syöksisi sinua maan tomuun. Ole myös nöyrä, että Jumala ylentäisi sinut nyt ja tulevaisuudessa! Ole lempeä, ettet koskaan vastustaisi oikeudenmukaisuutta! Ole kunniallinen, ettet koskaan tahallasi mustaisi kenenkään mainetta!” – siteerasi pääministeri ja jatkoi toteamalla, että nyt seuraa unkarilaisten lempisitaatti:
“paina mieleesi, että (…) sinun on hallittava ilman mielenkiihkoa, kopeutta ja vihaa, sopuisasti, hengessä nöyränä ja lempeästi, sillä jokainen ihminen syntyy samassa tilassa, ja että sinua ei ylennä mikään muu kuin nöyryys eikä alenna mikään muu kuin kopeus ja viha.”
– näin lausui Orbán ja lisäsi: “tämän pohjalta työskentelee Unkarin hallitus tänäänkin.”

Nöyryys! Sepä se!

***

Pakko vielä pikaisesti kommentoida viime kerralla selostettua merkillistä hyökkäystä oppositiojournalistin kimppuun, joka kehtasi jäädä uuden jalkapallostadionin avajaisottelun katsomossa istumaan, kun ei tunnistanut yleisön yhteislaulamaa ”kansallismielistä” iskelmää, ja siten ”loukkasi” myös ottelun aluksi stadionille laulamaan tuotuja slovakianunkarilaisia lapsia ja koko ylirajaista Unkarin kansakuntaa. Viikonloppuna nimittäin eri puolille Budapestia ilmestyi julisteita, joissa on toimittaja Gábor Miklósin sekä toisen Index-sivuston journalistin András Dezsőn kuvat, taustalla Israelin lippu (!) ja alla teksti ”Mekin tulimme rajan takaa”. Siis äärimmäisen primitiivinen antisemitistinen hyökkäys, jonka tekijäksi ei ole kukaan julkisuudessa kehdannut tunnustautua. Hallitusta lähellä oleva media menee vielä pitemmälle: syyttämään uhria. 888.hu-sivustolla on ilmeisesti jo varsin suoraan vihjailtu, että Indexin toimittajat ovat itse järjestäneet koko kampanjan, provokaatioksi.

Ja samanlaista etnonationalistista (se lienee nykyään ”rasistisen” synonyymi) unkarilaisuuden uudelleenmäärittelyä harrastavat pahamaineisessa keskusteluohjelmassa Sajtóklub (‘Pressiklubi’) täälläkin usein esillä ollut öyhöttäjä-toimittaja-blogisti Zsolt Bayer ja hänen vieraansa. Stadion-skandaalin jälkimainingeissa herrat ottivat käsittelyyn oppositiopuolue Párbeszédin (‘Vuoropuhelu’) edustajan Olivio Kocsis-Caken. Tummaihoinen Kocsis-Cake (nimen jälkiosa äännetään unkarilaisittain ”tsake”) on syntynyt ja kasvanut Unkarissa, unkarilaisen äidin ja Guinea-Bissausta maahan muuttaneen isän poikana. Hänen äidinkielensä on unkari, ja isänsä synnyinmaan hän on nähnyt vain postikorteissa. Tämä ei estänyt Bayeria ja kumppaneita toteamasta, että Kocsis-Cake olisi varmaan jäänyt istumaan Nélküled-kappaletta laulettaessa, sillä hän ”ei kuulu kansakuntaan”. (Lisää inhottavia yksityiskohtia englanniksi täällä.)

En enää aikoihin ole jaksanut huokailla, että ”voiko tämän alemmaksi enää mennä”.


Historiaa uusiksi

5 marraskuun, 2019

Tämä syksy on ollut käsittämättömän kiireinen, mutta yhteen lyhyeen blogahdukseen on pakko nyt löytää aikaa. Nimittäin: viime viikonloppuna paljastettiin Budapestissa ”vuosien 1918–1919 punaisen terrorin uhreille” omistettu ”Kansallisten marttyyrien muistomerkki” (Nemzeti vértanúk emlékműve, nykyinen systeemi kerta kaikkiaan rakastaa tuota määritettä nemzeti). Muistomerkki on jonkinlainen rekonstruktio monumentista, jonka Horthyn hallitus pystytti 1934. Sodan jälkeen se tuhottiin, pari viime vuosikymmentä paikalla seisoi Imre Nagyn muistomerkki, joka sitten äskettäin siirrettiin syrjään tämän retro-komeuden tieltä.

Kuva on Eva S. Baloghin englanninkielisestä Hungarian Spectrum –blogista, jossa myös selostetaan laajalti tämän muistomerkin ja sen vihkiäispuheen taustoja.

Muistomerkin toisella puolella seisoo ylväänä Hungária asszony, Unkarin vertauskuvallinen henkilöitymä, toisella puolella lihaksikas mieshahmo painii jättiläiskäärmeen kanssa. Muistomerkin edessä puolestaan, lippujen katveessa, pidettiin viime lauantaina puheita, joista uskomattomimman julkaisi hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet kokonaisuudessaan. Uutisen ingressissä todetaan, tilaisuudessa puhuneen rabbiini Slomó Kövesin sanoin (sen ”Yhtenäisen Unkarin juutalaisen uskonyhteisön” johtaja, joka Unkarin juutalaisten uskonnollisista yhdyskunnista uskollisimmin seisoo hallituksen rinnalla), että Unkarin tuhatvuotisessa historiassa vuoden 1919 neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) oli ensimmäinen järjestelmä, joka julkisesti kielsi Jumalan. Otsikko puolestaan on sitaatti parlamentin puhemiehen László Kövérin puheesta: ”Lenin-poikien jälkeläiset seisovat tänäänkin vastassamme!”

Niin, punainen terrori ja Lenin-pojat. Maaliskuusta elokuuhun 1919 Unkaria hallinneesta militanttisosialistisesta järjestelmästä halutaan nykyään muistaa vain se kiistämätön terrori, jota panivat toimeen etenkin ”Lenin-poikina” tunnetut vapaajoukot pahamaineisen (ja surkean lopun saaneen) kansankomissaari Tibor Szamuelyn johdolla. Siispä punaisen terrorin uhrit saavat muistomerkin ja ylevän isänmaallisia puheita, joissa heidän muistollaan ratsastetaan myös tämänhetkisiä poliittisia vastustajia vastaan. Yhtä kiistämätön ja vähintään yhtä julma valkoinen terrori (lynkkauksineen ja pogromeineen) taas unohdetaan täysin. On vain me ja he, ja ”heihin” kuuluvat sekä Szamuelyn pika-nappituomioita jakaneet pyövelit että nykyinen poliittinen oppositio äärioikeistosta epämääräisen viher-liberaali-keskustan kautta jonkinlaisiin sosialisteihin.

Näistä vihollisista Kövér rakentaa puheessaan pitkän jatkumon, jonka loppupäässä ovat esimerkiksi roistomaiset lehtimiehet (”ulkomailta käsin rahoitettu Unkarin bolševismi oli oikeastaan kotimaisen journalismin erään osan yritys luoda oma valtionsa”), sekä tietenkin Imre Nagy ja meidän aikamme katalat postkommunistit:

”… kansallisten [!] marttyyriemme vuonna 1934 pystytetyn muistomerkin kommunistit tuhosivat vuonna 1945, ja puoli vuosisataa myöhemmin sen paikan varasivat postkommunistit omien edeltäjiensä teloittaman kommunistin patsaalle, tällä mittaamattoman ylimielisellä eleellä antaen ymmärtää, että kommunistien murhaamaksi kansalliseksi marttyyriksikin kelpaa vain se, joka aiemmin on itse osallistunut kommunistien rikoksiin. Muille ei kuulu edes marttyyrin kunnia!”

Mutta tämän päivän tekstin kannalta mielenkiintoisempi on tämä roistosarjan alku. Kaikki alkaa Kövérin mukaan vuosien 1848-49 vapaustaistelun kukistamisesta. Nujerrettu Unkari oli menettänyt paitsi fyysisen ja poliittisen myös henkisen puolustuskykynsä:

”Näin mahdollistui esimerkiksi se kuvaava tapaus, että vuonna 1858, 22-vuotiaana maahamme saapunut ulkomaalainen nuorukainen, joka ei edes osannut unkaria, oli kolme vuotta myöhemmin jo Unkarin Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen, ja hänestä saattoi tulla unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää koskevan dogmin perustaja. Eräälle tutkijakollegalleen hän sivumennen sanoen ilmaisi asian näin: ”Unkarissa sitä helposti menettää hyvän tuulensa, kun joutuu puuhaamaan niin hyödyttömien asioiden parissa kuin unkarin kielen tutkimus.” Onneksi unkarilaiset, heidän kimppuunsa lähetetyn kulttuuriagentin jatkuvista ponnisteluista huolimatta, eivät menetä äidinkieltään eivätkä elämänhaluaan omassa isänmaassaan.”

Tämä ulkomaalainen nuorukainen oli tietenkin Josef (József) Budenz, nuori kielentutkija, joka saapui Saksasta tuonaikaisen historiallis-vertailevan kielitieteen ajantasaisin työkalupakki mukanaan ja josta ”antifennougristien” salaliittoteorioissa on leivottu Habsburgien agentti ja jonkinlainen Unkarin-syöjien ykkösnyrkki akateemisessa maailmassa. (Kielentutkija Ádám Nádasdy on jo vuosia sitten paketoinut nämä kahjoaatteet näpsäkkään nippuun kirjoituksessaan ”Paha Budenz”, jonka olen suomentanut tänne.) Budenz ei tosin tarinoiden mukaan koskaan päässyt eroon saksalaisesta aksentistaan, mutta unkarin kielen hän oppi ja rupesi pitämään itseään unkarilaisena. Ajatuskin siitä, että hän olisi jonkinlaisena poliittisena agenttina pitänyt päämääränään unkarilaisten vieroittamista äidinkielestään, on älytön. Ja yhtä idioottimaista on, että Kövér ei tunnista tai halua tunnistaa Budenzin heittoa unkarin kielen tutkimuksen ”hyödyttömyydestä” ironiaksi, jonka kohteena on nimenomaan unkarin kielen liian vähäinen arvostus.

Tosielämän Rauno Repomies suoltaa siis kuuluisien pörheiden kalapuikkoviiksiensä takaa semmoista salaliittoteoria-palopuhetta, että kuulija alkaa ihmetellä, olisiko puhemiehen nyt tosiaankin aika kaivaa se lääketuubi povitaskustaan. Unkarin kielen ja unkarilaisten elämänhalun tuhoaminen on siis suuri kansainvälinen salajuoni, jonka takana piilevät nimeämättömät, häijyt voimat ovat kohdeyleisölle tuttuja. Ja näihin pahiksiin kuuluvat sekä kansainväliset koukkunokkaiset suurkapitalistit ja luihut kommunistit että ikävää feiknjuussia suoltavat lehdistön palkkakynäilijät ja kansasta vieraantuneet akateemiset älyköt, jotka – silloin kun eivät notku työttöminä rauniokapakoissa – piileksivät hyödyttömän valtavirtatieteen norsunluutorneissa unohtaen, että kyllä kansa tietää. Jälleen kerran ilmenee myös, että suomalais-ugrilaisesta kielitieteestä on tullut nyky-Unkarissa jonkinlainen absoluuttinen bullshit-ilmaisin: se, joka rupeaa haukkumaan Budenzia Habsburgien agentiksi, on asemoinut itsensä ei vain itse rakentamansa hyvän ja pahan rajan suhteen vaan myös tieteen ja huuhaan rajan väärälle puolelle.

Mutta ei tässä ole kyse vain kielitieteen ”dogmien” kiistämisestä vaan ennen kaikkea kansallisesta historian- tai myytinkirjoituksesta. Uudelleen rakennetun muistomerkin huipulla kököttää tyylitelty ruumisarkku: ”kansakunnan kuoleman” metaforiikka liittyy paitsi unkarilaisten kansallismyyttien krooniseen, järjettömään sukupuutonpelkoon myös erityisesti siihen Trianonin rauhan ja revansismin surukulttiin, jonka jonkinlaista huipentumaa voimme odottaa ensi vuodeksi. (Ruumisarkusta tulee väkisinkin mieleen pahamaineisen, 1990-luvulla äärikansallismieliseen äärioikeistoon luisuneen kirjailijan István Csurkan kohuttu näytelmä A hatodik koporsó [‘Kuudes ruumisarkku’], jossa juutalaiset esitetään syyllisinä sekä ensimmäisen maailmansodan tappioon ja sitä seuranneeseen Trianonin häpeärauhaan että myöhempiinkin katastrofeihin, holokaustia myöten.) Ruumisarkulla kenties vihjataan, että Neuvostotasavalta ja sen punainen terrori olisivat olleet syynä Trianonin tragediaan. Itse asiassahan Neuvostotasavallan johto pystytti armeijan, joka joltisellakin menestyksellä puolusti Unkarin vanhoja rajoja, kun taas Horthyn ”kristillis-kansallinen” järjestelmä nostettiin pystyyn voittajavaltojen tuella ja osana sitä prosessia, jolla Unkarin kuningaskunnasta leikattiin kaksi kolmasosaa sen naapurivaltioille.

Mutta ei Neuvostotasavallan punaisesta terrorista vedetä linjaa vain Trianoniin ja nykyaikaan. Erityisen omituista on se, että punaisen terrorin alkua venytetään myös historiassa taaksepäin, vuoteen 1918 – siitä huolimatta, että Neuvostotasavaltaa edeltäneiden Károlyin ja Peidlin hallitusten aikana ei mistään punaisesta terrorista ollut puhettakaan. Avainkohtana ja punaisen terrorin alkupisteenä myös Kövérin patsaanpaljastuspuheessa on moninkertaisen pääministerin ja johtavan konservatiivipoliitikon, kreivi István Tiszan murha lokakuun 31:ntenä 1918. Tuolloin, muuten verettömän ns. asterivallankumouksen yhteydessä, joukko sotilaita tunkeutui Tiszan huvilaan ja ampui hänet; unkarilaisessa Wikipediassa julkaistun aikalaisuutisen mukaan sotilaat olivat syyttäneet häntä Unkarin viemisestä sotaan ja kaikista sodan aiheuttamista kärsimyksistä.

Tiszan murha on jäänyt yhdeksi Unkarin historian arvoituksista. Epäselvää on, keitä sotilaat olivat, kuka heidät järjesti paikalle ja miksi huvilaa valvoneet santarmit oli juuri vähän aikaisemmin komennettu poistumaan. Murhaa selviteltiin 1920-luvun alussa kahdessakin oikeudenkäynnissä, jotka keskeytettiin tuloksettomina. Näitä oikeudenkäyntejä myöhempien aikojen historioitsijat ovat arvostelleet poliittisiksi näytösprosesseiksi: ilmeisesti tarkoitus oli vain löytää johtolankoja, jotka johtaisivat murhasta asterivallankumouksen johtohahmoihin tai etenkin ensimmäisen tasavallan pääministerin, ”punaiseksi kreiviksi” haukutun edistysmielisen aristokraatin Mihály Károlyin lähipiiriin.

Károlyi on jo pitkään ollut nykyisen Orbánin hallituksen hampaissa; hänenkin patsaansa siirrettiin pois parlamenttitalon lähistöltä jo vuonna 2012 (sittemmin se on pystytetty uudelleen kuvanveistäjän kotikaupunkiin Siófokiin). Myös ”asterivallankumousta” ja sitä seurannutta ensimmäistä tasavaltaa pyritään nyt ankarasti esittämään uudessa valossa, ei enää epäonnisena yrityksenä rakentaa porvarillista, modernia demokratiaa luhistuvan feodaalimonarkian jälkeensä jättämään kaaokseen vaan – niin, kansainvälisten superpahisten yliaikaisena, ylikansallisena salajuonena Unkaria vastaan? Tällaisille mieltäylentäville tarinoille on näköjään entistä kovempi poliittinen kysyntä.

Tätä mietin entistä ankarammin, kun sähköpostiini tipahti Wienin Collegium Hungaricumin eli paikallisen kulttuurikeskuksen kutsu näytelmäesitykseen. Tizennyolc (‘Kahdeksantoista’) -niminen näytelmä kuulemma kuvailee kreivi Tiszan murhaan johtaneen salaliiton vaiheita – taustalla tietenkin ”pieni asterivallankumouksellisten joukko” – ja sen kehutaan perustuvan yli kymmenen vuoden tutkimustyöhön. Tutkimukset ovat kuulemma osoittaneet, että kuuluisa ns. Ketjusillan taistelu (28. lokakuuta 1918 monituhatpäinen väkijoukko vaati Károlyin nimittämistä pääministeriksi, ja poliisit ampuivat Budapestin ketjusillalla mielenosoittajajoukkoon, niin että kolme ihmistä kuoli ja kymmeniä haavoittui) olikin provokaatio, jonka tarkoituksena oli edistää vallankumousta synnyttämällä sille marttyyreja… Selväksi ei käy, kuka tätä tutkimusta on tehnyt ja mikä oli hänen suhteensa ammattimaiseen tai (hyi olkoon) akateemiseen historiankirjoitukseen. Sitä vastoin kerrotaan, että näytelmän on kirjoittanut muuan Attila Andrási.

En ihmeemmin tunne Unkarin teatteriskeneä, joten suoritin pienen nettihaun, ja heti ensimmäiseksi esiin pomppasi tämä muutaman vuoden takainen kulttuuriuutinen. Ystävämme Attila Andrási sai tuolloin johtaakseen Serbian Vojvodinan unkarilaisalueella, Szabadkan (Subotica) kaupungissa toimivan unkarilaisen teatterin, huolimatta teatterin työntekijöiden yksimielisestä vastustuksesta ja muistakin kulttuuriväen protesteista: niiden mukaan Szabadkan teatterissa on nyt odotettavissa, vapaasti kääntäen, ”henkseleitä paukuttelevaa kansallis-nyyhkyilyä”. Andrási näkyy myös johtavan perustamaansa Udvari Kamaraszínház (Hovi-kamariteatteri) -nimistä teatteria, joka on asettanut tehtäväkseen Unkarin historian avainkohtien tuomisen näyttämölle sekä Unkarissa että erityisesti naapurimaiden unkarilaisalueilla. Tähän kuuluu myös ”Kahdeksantoista”-näytelmän tuominen Wieniin. Udvari Kamaraszínházin kotisivuilla pöhisee kristillis-kansallinen paatos: ”Kutsumuksestamme nousevia tehtäviämme olemme tähän asti pystyneet täyttämään paljolti hyväntahtoisten ihmisten tuella sekä Jumalan armosta.”

Voisin ”Jumalan” tilalle sijoittaa muutamia maallisia nimiä, mutta se jääköön lukijoiden täydennettäväksi.


Turkin hihasta

17 lokakuun, 2019

No nih, Unkarin kunnallisvaalit olivat pienoinen yllätys. Budapestin ylipormestariksi valittiin kuin valittiinkin opposition yhteisehdokas Gergely Karácsony, monessa muussakin kaupungissa opposition ehdokas korjasi yllätyspotin. Riippumatta siitä, mitä jatkossa tapahtuu ja miten opposition yhteisrintama ajan mittaan kestää, nämä vaalit osoittivat, että huolimatta hallituksen mediaylivoimasta ja sen takaamasta jatkuvasta propagandatulvasta Orbán ja Fidesz ovat voitettavissa. Tästä on kerrottu Suomenkin mediassa laajalti, joten ei nyt sen enempää. Jäämme odottelemaan, miten uudet luudat lakaisevat. Karácsony on jo nähty lehtikuvissa ajamassa vihreästi ja vaatimattomasti polkupyörällä töihin. Muutamissa Budapestin kaupunginosissa taas hävinneet tähänastiset vallanpitäjät ovat tehneet vaalituloksesta valituksen, joka estää uusia pormestareita aloittamasta heti työtään ja – näin somekuplassani yleisesti arvellaan – antaa tähänastisille viranhaltijoille jopa muutaman viikon aikaa huudattaa asiakirjasilppuria ja hävittää raskauttavimmat korruption ja suhmurointien jäljet.

Mutta samaan aikaan tapahtuu Lähi-Idässä kauheita, ja yhtenä päätekijänä näissä tapahtumissa on Turkin Erdoğan, joka tunnetusti on Viktor Orbánin vanha kaveri. Unkari onkin revennyt EU:n rintamasta ja kieltäytynyt tuomitsemasta Turkin hyökkäystä kurdien kimppuun. Ulkoministeri Szíjjártón yhteistyössä turkkilaisten kanssa tarjoama selitys on henkeäsalpaava: Turkin hyökkäys on Unkarin kansallisen edun mukainen, se suojelee muun muassa Unkaria uudelta pakolaistulvalta, koska sen avulla luodaan turvavyöhyke, jonne Syyrian pakolaiset voivat asettua eikä heidän tarvitse vyöryä Eurooppaan.

Eikä tässä kyllin. Viime päivinä on vuoden takaista postaustani taas ruvettu jakamaan somessa, sillä Viktor Orbán on taas kerran kaivanut esiin unkarilaisten ja turkkilaisten suuren sukulaisuuden. Seurueineen hän kävi edustamassa Unkaria Azerbaidžanin Bakussa, turkkilaiskielisten valtioiden liiton kokouksessa – tässä liitossa Unkari on ”tarkkailijajäsenenä” mukana.

türkkenesi.jpg

Vuosi sitten Kirgisian Tšolpon-Atassa Orbán lausui suoria sanoja unkarin ja turkkilaiskielten sukulaisuudesta. Tämänkertainen julkilausuma, joka yleisen hämmästelyn säestyksellä kiertää riippumatonta mediaa ja somea, oli ehkä vieläkin räväkämpi. Orbán onnitteli Kazahstanin virallisesti eläkkeelle (väittämän mukaan vain kulissien taakse naruja vetelemään) siirtynyttä suurta johtajaa Nursultan Nazarbajevia kunniamerkistä, jonka heimoveli Erdoğan oli hänelle juuri ojentanut, näin sanoen:

Tahtoisin onnitella kiptšakkien suurta ystävää, herra presidentti Nazarbajevia korkeasta kunniamerkistä. Läsnäolijoista eivät kaikki tätä tiedä, mutta Unkarissa on kiptšakkeja. Monissa unkarilaisissa on kiptšakkilaista verta, heillä on oma itsehallinto, ja herra presidentti Nazarbajev on myös Unkarin kiptšakkiheimojen ikuinen presidentti, ja joka vuosi myös lähetämme hänelle viestin, kun kiptšakkien vuosikokousta vietetään Unkarissa.

Luultavasti melkoinen osa unkarilaisista ei tätä ennen ole tiennyt, mitä kiptšakit ovat ja voiko niitä syödä. Kyseessä on historiallinen heimonnimi, jota turkologiassa on käytetty myös turkkilaisen kieliperheen yhden päähaaran nimityksenä (kiptšakkikieliin luetaan muun muassa tataari, baškiiri, kazahi ja kirgiisi). Kiptšakeiksi nimitettyjä, ilmeisesti turkkilaissukuista kieltä puhuvia heimoja liikkui 1000–1200-luvuilla eri puolilla itäisen Euroopan ja Keski-Aasian aroja. Tähän luultavasti etnisesti kirjavaan heimoliittoon, joka venäläisissä lähteissä tunnetaan ”polovtseina”, kuuluivat myös kumaanit, toinen turkkilaiskielinen kansanryhmä.

Kumaaneja, unkariksi kun, asettui 1200-luvulla Unkariin, missä heidän mukaansa saivat nimensä Kiskunságin ja Nagykunságin maakunnat. Jonkin aikaa he olivat merkittävä tekijä Unkarin erinäisten eturistiriitojen repimässä sisäpolitiikassa. Jopa Unkarin kuningas László (Ladislaus) IV (1262–1290) on jäänyt historiaan lisänimellä Kun László; hän oli äitinsä puolelta kumaanilaista sukua (hänen äitinsä oli kumaaniruhtinaan tytär) ja eli itse mielellään kumaanien joukossa näiden tuohon aikaan vielä varsin villien ja pakanallisten tapojen mukaan. Kumaanin kieltä, joka sekin kuului turkkilaiskielten kiptšakkiryhmään, puhuttiin Unkarissa vielä muutaman vuosisadan ajan, mutta lopullisesti se sammui viimeistään 1700-luvulla. Kumaanien perintömassaa on varmasti monissa nykyisissä unkarilaisissa, mutta Unkarin vanhojen kumaanialueiden väestö on turkkilaisvallan aikaisten ja sen jälkeisten muuttoliikkeiden perin pohjin sekoittama.

1900-luvulla jotkut kumaanien jälkeläiset tai sellaisiksi itsensä tuntevat ovat ryhtyneet tutkimaan juuriaan ja elvyttämään identiteettiään. Merkittävin vaikuttaja tällä alalla oli kielen- ja perinteentutkija, tunnustettu turkologi István Mándoky Kongur (1944–1992), joka muun muassa keräsi kumaanialueiden kansanperinteestä käsittämättömiksi loruiksi vääntyneitä kumaanin kielen jäänteitä. Kumaaniperinteen harrastajilla on omat järjestönsä ja kokouksensa – näihin ilmeisesti Viktor Orbán viittasi puhuessaan Unkarin kiptšakkien kokouksesta. Ja yhteys Kazahstanin ”heimoveljiin” on myös olemassa. Karcagin kaupungissa on vuodesta 1998 toiminut paikallisen kumaaniaktivistin pyörittämä Kazahstanin kunniakonsulaatti.

Tästä kumaanimeiningistä tulevat jossain määrin mieleen ns. metsäsaamelaiset tai mettälappalaiset, siis ne nykyisen Suomen Lapin eteläisemmissä osissa asuvat suomalaiset, jotka viime aikoina ovat ruvenneet löytämään saamelaisia juuriaan ja rakentamaan itselleen jonkinlaista saamelaista identiteettiä. Vaikka ”mettälappalaisten” esi-isissä onkin voinut olla suomalaisiin uudisasukkaisiin sulautuneita noiden alueiden entisiä saamelaisia, niin heidän saamelainen kielimuotonsa on sammunut jo parisataa vuotta sitten, ja ajatus siitä, että jonkinlainen saamelainen etnisyys olisi kaikessa hiljaisuudessa katkeamatta elänyt Peräpohjan suomalaisten keskuudessa, tuntuu näin puusta katsoen hieman epäilyttävältä. Riittääkö etnisen identiteetin rakennusaineiksi pelkkä epämääräinen usko siihen, että kenties ollaan näillä seuduilla aikoinaan asuneen jännittävän, kadonneen kansan jälkeläisiä?

Etnisen identiteetin rakennustyöllä on myös poliittiset ulottuvuutensa. ”Metsäsaamelaisuuden” nousuun on varmasti vaikuttanut ”oikeiden” alkuperäiskansojen kuten pohjoisempien saamelaisten taistelu oikeuksiensa puolesta. Unkarin kumaaniaktivistit taas ovat jo vuosia sitten keksineet ”sukulaisuutensa” muihin kiptšakkiturkkilaisiin kansoihin, jostain syystä etenkin kazaheihin. Nyt tätä ajatusta tarjoillaan turkkilaissukuisille ”veljeskansoille” osana Orbánin ”avaus itään” -politiikkaa. Näinköhän vielä tulevaisuudessa nähdään Orbánin outojen puheiden muuttuvan todeksi? Saavatko ”kumaanit” virallisen vähemmistökansan statuksen, vaaleihin omat listat ja mahdollisuuden omaan parlamenttiedustajaan (jollainen Unkarin saksalaisvähemmistöllä jo on)? Perustetaanko kumaaneille oikeasti oma virallinen itsehallintoelin (jollaisen Orbán jo väitti heillä olevan), samantapainen kuin Unkarin romanien sakean korruptionkäryn ympäröimä ORÖ? Onko Orbán vain innostunut liikaa diktaattoritoverien veljespiirissä ja seonnut sanoissaan (somekuplassani spekuloidaan myös lääkityksen tarkistamisen tarpeella…), vai näkeekö hän todellakin kumaaneissa mahdollisuuden mafiaimperiumin laajentamiseen?

***

Pikapäivitys: Juuri tulleen tiedon mukaan Budapestin Ferencvárosissa alkaa toimia turkkilainen koulu, jota ylläpitää Erdoğanin vuonna 2016 Fethullah Gülenin liikkeen vastapainoksi perustama Maarif-säätiö. Koulun ohjelmasta ja oppilaista ei vielä ole tarkempaa tietoa, mutta Turkin Maarif-kouluissa konservatiivinen (?) islamin ja Koraanin opetus on keskeisellä sijalla. Jo aiemmin on kerrottu suunnitelmasta rakentaa Budapestin Kőbányaan turkkilaisten kustantama moskeija. Tämän suunnitelman tosin keskeytti vuoden 2015 pakolaiskriisi, jonka yhteydessä islamin ekspansiolla pelottelusta tuli Orbánin hallituksen keskeisin propagandavaltti. Mutta ehkä tämäkin suunnitelma voidaan nyt ottaa hyllyltä, kun Erdoğan itse on taas tulossa vierailemaan ystävänsä Viktorin valtakunnassa marraskuun alussa.