Huhhei, me nuoret meripoijat!

kesäkuu 9, 2018

Aivan kohta tulee kuluneeksi sata vuotta eräästä loppuaan kohti kallistuvan ensimmäisen maailmansodan mielenkiintoisesta välinäytöksestä. Kesäkuun 10. päivän vastaisena yönä 1918 kontra-amiraali Miklós Horthy oli käynnistänyt hyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli murtaa ympärysvaltojen sulku Otranton salmesta, Italian saappaankoron ja Albanian rannikon välistä, että Itävalta-Unkarin sotalaivasto pääsisi ulos saarroksista Adrianmereltä. Myös SMS Szent István, Unkarin historian suurin ja modernein sotalaiva, oli lähtenyt Pulan satamasta etelää kohti. Aamun sarastaessa se kuitenkin joutui italialaisten torpedoveneiden tulitukseen ja sai pahoja vaurioita. Sisaralus Tegetthoff yritti vetää sitä rantaan, mutta lopulta Szent István upposi; yli tuhannesta miehistön jäsenestä suurin osa selviytyi, mutta 85 matruusia ja 4 upseeria sai surmansa. Tästä tapahtumasta on säilynyt jopa harvinainen aikalaisfilmi:

Niinpä. Harvoin sitä nykyään tulee ajatelleeksi, että Itävallalla ja Unkarilla oli aikoinaan uljas sotalaivasto, jonka historian muistona amiraali Tegetthoffin, 1800-luvun meritaistelujen sankarin, patsas yhä seisoo mahtavan pylvään nokassa Wienin Pratersternin rautatieaseman luona. Ennen kuin moderneja Kroatian, Slovenian ja Italian valtioita oli olemassakaan, Wienin Habsburgien valtakuntaan oli eri aikoina ja eri tavoin liitetty koko Adrianmeren pohjoispään ympäristö italian- ja eteläslaavinkielisine kansanryhmineen ja vanhoine merenkulkuperinteineen (ajatellaan vaikkapa Venetsiaa, joka suuren osan 1800-luvusta kuului Habsburgien valtakuntaan). Osa tästä rannikkoalueesta, lähinnä nykyinen Kroatia, kuului vuonna 1868 solmitun erikoissopimuksen nojalla kaksoismonarkian Unkari-puoliskoon. Siihen kuului myös Fiumen, nykyään kroatiaksi Rijekan kaupunki, missä toimineesta meriupseerikoulusta valmistui vuonna 1886 nuori merikadetti, unkarilaisen pikkuaatelissuvun toivorikas poika Miklós Horthy, ja missä Szent István vuonna 1914 laskettiin vesille.

Ensimmäinen maailmansotahan ei tullut salamana kirkkaalta taivaalta vaan hartaasti ja innolla odotettuna ja valmisteltuna. Jo vuonna 1908 Itävalta-Unkarissa oli pantu merkille brittien uudet dreadnought-tyyppiset sota-alukset ja päätetty ryhtyä omankin sotalaivaston modernisointiin. Unkarin kuningaskunta, joka muodollisesti yhdessä Itävalta-puoliskon kanssa hallinnoi Österreichisch-Ungarische Kriegsmarinea, päätti valtiopäivillään osallistua tähän hankkeeseen sillä ehdolla, että laivatilauksen saisi unkarilainen Ganz-Danubius-tehdas. Szent Istvánin rakentaminen aloitettiin 1912, ja se saatiin lasketuksi vesille jo muutamia kuukausia ennen sodan alkua, tammikuussa 1914, kertoo unkarilainen Érdekes Világ -historiablogi. Laivan kastoi arkkiherttuatar Maria Teresia Henrietta, molempien vanhempiensa puolelta Habsburg-sukua ja keisari Frans Joosefin veljen tyttärentytär. Kruununperillinen Franz Ferdinand sitä vastoin ei tullut koko tilaisuuteen, koska oli pahoittanut mielensä siitä, että laiva ristittiin Unkarin valtion perustajakuninkaan Tapani Pyhän eikä kuuluisan itävaltalaisen (itse asiassa baltiansaksalaistaustaisen) 1700-luvun sotapäällikön, marsalkka Laudonin mukaan.

Szent István kuten useimmat muutkin Itävalta-Unkarin sotalaivaston alukset sai viettää maailmansodan vuodet Adrianmerellä operoiden. Merkittävin meritaistelu käytiin Otrantonsalmessa 1917 (siihen tosin Szent István ei osallistunut), mutta vaikka Itävalta-Unkarin laivasto siinä tuotti vastustajilleen merkittävät tappiot, salmen sulkua se ei pystynyt murtamaan. Sodan päätyttyä Itävalta-Unkarin jäljelle jääneet sotalaivat jaettiin voittajavaltioiden kesken. Szent István puolestaan makaa yhä Premudan saaren kaakkoispuolella, 66 metrin syvyydessä Adrianmeren pohjaliejussa. Hylylle on 1970-luvulta lähtien tehty muutamia tutkimussukelluksia, ja vuonna 2008, Szent Istvánin uppoamisen 90-vuotispäivänä, sukeltajat jättivät sen kannelle ristin ja muistolaatan, jossa lukee unkariksi, saksaksi ja kroaatiksi: Enemmän kuin elämä on velvollisuus. Sankarivainajien muistolle.

Ja miten kävikään Szent Istvánin ja sen sisaralusten hyökkäystä komentaneelle keisarillis-kuninkaallisten merivoimien (tuolloin suhteellisen tuoreelle) ylipäällikölle, amiraali Horthylle? Kuten tiedämme, luovutettuaan keisari Kaarlen käskystä laivaston vasta perustetun Jugoslavian kuningaskunnan hallintaan Horthy jäi maihin. Vuonna 1919 hän lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan kukistuttua ratsasti voittaja-armeijan kärjessä valkoisella hevosella Budapestiin, missä hänet vuonna 1920 valittiin kuningaskunnan valtionhoitajaksi. Alkoi myöhäisfeodalistisen stagnaation aikakausi, jonka “kristillis-kansallis-konservatiivista” aatteellista linjaa Unkarin nykyinen hallitus yhä selvemmin kaiuttelee.

Näitä kaikuja kuultiin juur’ikään Unkarin puolustusministeriön järjestämässä konferenssissa, jonka otsikkona oli “Unkarin merisotilaat ensimmäisessä maailmansodassa”. Puolustusministeriön verkkosivuilla julkaistussa tiedotteessa siteerataan valtiosihteeri Szilárd Némethiä – niin juuri, Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja, entinen kunnallistekniikkakustannusten alentamisprojektista vastaava komissaari ja silavalevitereseptejään jakeleva kotikokki, on nyt puolustusministeriön valtiosihteeri. Näin:

Szilárd Németh totesi, että kansakunnan identiteetti vaikuttaa sen tulevaisuuteen, sen kykyyn säilyttää kulttuurinsa ja arvonsa. Sotalaivaston perinteet ovat rakentuneet kansalliseen identiteettiimme ja “rikastaneet sitä perintöä, jota 21. vuosisadallakin tulemme tarvitsemaan”, lausui valtiosihteeri. (…) Mainitessaan sotalaivaston Unkarin menneisyyden ylpeydenaiheena valtiosihteeri totesi: tämän aselajin kunniasta kommunistit vaikenivat siksi, että sitä johti myöhempi valtionhoitaja Miklós Horthy. (…) Taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista mainitessaan Szilárd Németh julisti: “se valaa meihin uskoa siihen, että tämän sotateollisuuden alan pystymme vielä elvyttämään.”

Tähän on tietenkin pakko siteerata suosikkipakinoitsijani, historiantutkijan ja vapaan systeemikriitikon Péter Konokin Facebook-kommenttia:

En tiedä, mistä tuo tomppeli puhuu. Jos nyt oikein halutaan väittää, niin olihan toki olemassa Unkarin sotalaivasto, joskin unkarilaisen suuhun hankalasti sopivalta nimeltään kaiserliche und königliche Kriegsmarine, mutta ei nyt juututa pikkuseikkoihin. Suurin unkarilainen merisodankävijä lienee ollut Likainen Fred, joka onnistuneesti varasti kokonaisen risteilijän [Piszkos Fred on Unkarin 1900-luvun suosituimman humoristisen seikkailuviihdekirjailijan Jenő Rejtőn tunnetuimpia henkilöhahmoja, suom. huom.], mutta tämähän ei tietenkään ole mitään verrattuna Szilárd Némethin isäntiin, jotka ovat varastaneet kokonaisen maan, vaikka eivät ole läheskään niin hauskoja tyyppejä kuin kapteeni Fred. (Szilárd Németh sopisi kyllä ulkoiselta olemukseltaan mihin hyvänsä Rejtőn romaaniin, mutta näin typeriä, negatiivisia hahmoja Rejtő ei koskaan keksinyt.)
No olennaistahan tässä tietenkin on Ratsastava Amiraalimme, vaikka hänenkin huippusuorituksiinsa maailmansodassa kuuluu, että hän taistelulaiva Novaran komentajana upotti kaksi brittiläistä kalastusalusta. Sellaista Likainen Fred ei olisi tehnyt, siihen hän oli liian hieno herrasmies, ei mikään Horthy.

Ja mitä ihmettä oikein tarkoittaa Némethin kommentti taistelulaiva Szent Istvánin huippusuorituksista ja tämän sotateollisuuden alan elvyttämisestä? Näin Konok:

Tasan sata vuotta sitten upposi SMS (Seiner Majestät Schiff, noin aitounkarilaisittain) Szent István. Uppoaminen ei niinkään johtunut laivan saamasta kahdesta torpedo-osumasta vaan enemmänkin pahoista suunnitteluvirheistä. Laivan (koko Tegetthoff-luokan) syväys oli vähäinen, painopiste liian korkealla, ja sen kaksitoista 305 mm:n tykkiä lisäsivät epävakautta.
Se oli surkea, tasapainoton, humalaisen lailla horjuva alus, jonka kannella tusina tykkiä toi holtitonta tuhoa. Ei ihme, jos Szilárd Németh jotenkin tunnistaa siinä itsensä.

Puolustusministeriön konferenssista raportoi myös 444.hu-sivusto, jonka lyhyessä jutussaan julkaisema animoitu kuva tiivistää koko merisotahistoriahehkuttelun järjettömyyden. En tiedä, mitä Szilárd Németh on tässä kuvassa oikeasti tekevinään, mutta loppuillan tulee päässäni soimaan vanhan koulun laulukirjan Kapteeni katsoi horisonttihin, oli myrsky alkava, oli myrsky alkava…

 

haditengereszet.gif

 

 

Mainokset

Esihistoriaa ja vaalieuforiaa

helmikuu 27, 2018

Perin merkillinen ”antifennougrismin” purskahdus levisi viime viikolla Unkarin mediaan. Unkarilaistenhan oli jo 1800-luvulla vaikea luopua keskiaikaisiin kronikoihin palautuvista hunnitaruista, joista oli tullut osa kansallista kulttuurihistoriaa, ja 1900-luvun loppupuoliskolla kysymys suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta politisoitiin tavalla, jota on puusta katsoen hyvin vaikea ymmärtää. Ensin ulkounkarilaisten parissa, sittemmin sosialismin ikeestä vapautuneessa Unkarissa alkoivat levitä merkilliset salaliittoteoriat: suomalais-ugrilainen sukulaisuus on ensin Habsburgien kätyrien, sittemmin Moskovan imperialismien masinoima huijaus, jonka tarkoituksena on nöyryyttää ylpeät unkarilaiset riistämällä heiltä heidän uljas ja sotaisa esihistoriansa ja tekemällä heistä joidenkin kalanrasvanhajuisten tundrantonkijoiden sukulaisia.

Unkarin kielen suomalais-ugrilaisuutta ei nykynäkymällä voi täysin ruveta kiistämään, koska se merkitsisi koko historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmien ja tulosten heittämistä roskiin maailmanlaajuisesti. Kuitenkin Unkarin nykyisten vallanpitäjien klienteelissä on paljon äärikansallismielistä väkeä, joita ei haluta karkottaa kilpailijoiden karsinaan. Varsinkaan äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen, jonka viralliseen ohjelmaan ”suomalais-ugrilaisen narratiivin uudelleenarviointi” on jo pitkään kuulunut. Tälle porukalle tarjoillaankin säännöllisin väliajoin esimerkiksi hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden palstoilla ”toisinajattelijoiden” kuten huuhaa-kielisukulaisuusteorioita levittelevän László Maráczin haastatteluja. (Tämä ei estä samaa lehteä vähän myöhemmin julkaisemasta sympaattista henkilöjuttua ansioituneesta fennougristista Márta Csepregistä; tässä jutussa puolestaan ei sanallakaan vihjata, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa olisi mitään epäilyttävää.)

Pari viikkoa sitten unkarilainen tutkijaryhmä julkaisi jännittäviä tutkimustuloksia Székesfehérvárin vanhoista kuningashaudoista löydetystä DNA:sta. Tutkijat olivat analysoineet Unkarin vanhinta kuningassukua, ns. Árpád-dynastiaa eli maahantulon aikaisten ruhtinaiden jälkeläisiä edustavan kuningas Béla III:n ja hänen puolisonsa jäännöksiä ja identifioineet hänen haploryhmäkseen itäisessä Keski-Euroopassa ja Keski-Venäjällä mutta laajalti muuallakin Euraasiassa esiintyvän R1a-tyypin. Vaan ei tämä vielä mitään: Magyar Idők -lehdelle antamassaan haastattelussa ryhmän puolesta lausui valtakunnallisen syöväntutkimuslaitoksen johtaja, professori Miklós Kásler: Árpád-suvun jäsenet ovat aivan varmasti euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista alkuperää.

Siis mitä ihmettä? Fennougristit ovat vähintään sadan vuoden ajan jankuttaneet, että kielisukulaisuus ei kulje geeneissä. Koska kieli ja geenit periytyvät eri tavoin, ”suomalais-ugrilaisuus” on kielellinen käsite eikä sitä voi todeta tai kumota geenien perusteella. Ja mitä oikein tarkoittaa ”euraasialaisuus”, tai tämä haploryhmä, jonka tyypillistä esiintymisseutua näyttäisivät olevan muiden muassa juuri Volgan mutkan tienoilla asustavien kielisukulaistemme kotimaat? Index-uutisportaali julkaisi samana päivänä Magyar Idők -lehden jutun kanssa pitkän pohdinnan, jossa näitä käsitteitä yritettiin vääntää rautalangasta. (Englanninkielinen selostus löytyy Éva S. Baloghin Hungarian Spectrum blogista.) Mutta pari päivää myöhemmin tähän asiaan palasi vielä nykyään hallituksen kontrolloimaan mediaimperiumiin kuuluva Origo-uutissivusto. Tamás Elterin artikkelissa julistetaan, että ”unkarilaisten suomalais-ugrilainen alkuperä saattaa olla tieteenhistoriallinen erehdys”.

Koko tämä juttu on tietenkin niin masentavaa väärinkäsitysten juhlaa, että sitä ei viitsisi oikein edes kommentoida. Olennaista on, että Unkarin vallanpitäjiä lähellä olevat tahot haluavat oikein tosissaan piiskata kuollutta hevosta ja vakuutella samaa asiaa, mitä fennougristit itse asiassa ovat korostaneet jo yli sadan vuoden ajan: suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien kansojen kesken ei ole olemassa mitään erityistä antropologista tai geneettistä sukulaisuutta. Valitettavasti vain tämä ajatus ei Unkarissa ole koskaan oikein lyönyt itseään läpi, vaan varsinaisen fennougristiikkatieteen sijaan kansalle on ilmeisesti tarjottu vääristeltyjä, yksinkertaistettuja propagandaversioita unkarilaisten ”suomalais-ugrilaisesta alkuperästä”. Ja kaiken takana on nationalismin harha.

Asiahan olisi erittäin yksinkertainen. Kieli periytyy sukupolvelta toiselle kokonaisena systeeminä. Vaikka se tässä muuntuukin ja ottaa vastaan vieraita vaikutteita, eräänlainen neitseellinen polveutumislinja säilyy, ja tämän perusteella – vain tämän perusteella – voidaan sanoa, että unkarin kieli on suomalais-ugrilainen ja sukua esimerkiksi suomelle. Geenit taas sekoittuvat joka sukupolvessa fifty-fifty, ja toisin kuin kieli, ne eivät voi siirtyä sukuun kuulumattomalle esimerkiksi adoption tai avioliiton kautta. Geneettinen ”sukulaisuus” on siis eri tason ilmiö kuin kielisukulaisuus.

Tässä ei olisi mitään ongelmaa, ellei kansallisromantiikasta alkunsa saanut perinne haluaisi nähdä ”kansaa” jonkinlaisena ikuisena, elimellisenä kokonaisuutena: esimerkiksi ”unkarilaiset” ovat aina olleet olemassa, muista kansoista selvästi erottuvana yksikkönä, ja tehtävänä on vain löytää tämän yksikön alkuperä, mihin esimerkiksi kieli voi tarjota johtolankoja. Oikeasti tällainen yhden linjan alkuperä on vain kielellä: kieli kulkee omia latujaan, samalla kun sitä kannattelevat ihmiset vaihtuvat ja heidän joukkoonsa liittyy eri tavoin eri suunnilta tullutta väkeä. Kansa ei siis muodosta kieltä vaan kieli yhdistää puhujayhteisön, joka sitten jossain vaiheessa saattaa ruveta tulkitsemaan itsensä ”kansakunnaksi”. Nationalismi on kääntänyt tämän logiikan päälaelleen. Ja koska tämä nurinkurinen ajattelutapa Unkarissa yhä menee kansaan kuin häkä, sitä kannattaa jatkaa ja kannustaa. Mehän olemme etnisesti homogeeninen kansa, ja pahoihin, hirveisiin maahanmuuttajiin sekoittumiselta Boldogasszony (Neitsyt Marian nimitys, jonka tietyissä piireissä uskotaan alkuaan viitanneen esikristillisten unkarilaisten palvomaan äitijumalattareen) meitä varjelkoon!

***

Mutta tämän tappojärjettömän ikuisuusväännön sijasta minun piti kirjoittaa tuoreimmista poliittisista uutisista eli Hódmezővásárhelyn vaalituloksista. Hódmezővásárhely, suomeksi ”Majavapellonmarkkinapaikka”, on pieni, alle 45 000 asukkaan kaupunki Etelä-Unkarissa lähellä Szegediä. Poliittisesti mielenkiintoiseksi sen tekee se, että kaupunki on ollut harvinaisen lujasti Fidesz-puolueen otteessa, erityisesti ministeri János Lázárin, joka vuosina 2002–2012 toimi kaupungin pormestarina. Pormestari puolestaan on unkarilaisessa järjestelmässä melkoisen vallan haltija, suorastaan paikallinen pikkukuningas.

Äskettäisten pormestarinvaalien yhteydessä tapahtui se, mitä Unkarin politiikassa on tähän asti turhaan haikailtu. Oppositio sai kootuksi rivinsä ja kaikki puolueet, äärioikeiston Jobbikista sosialisteihin, asettuivat yhden ehdokkaan, Péter Márki-Zayn taakse. Márki-Zay on elämässään opiskellut useampia ammatteja, viimeksi väitellyt tohtoriksi taloushistoriasta, työskennellyt sekä Amerikassa että Unkarissa mm. markkinointialalla ja opettanut Szegedin yliopistossa. Hän on ilmeisesti paikkakunnalla tunnettu ja arvostettu henkilö myös siksi, että osallistuu aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan ja on toiminut paikallisen seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Politiikkaan hän sanoo lähteneensä, koska ei kristittynä ihmisenä kestänyt katsella korruptiota, sortoa ja ihmisten pelottelua. Kotisivullaan hän kertoo selittäneensä asian kahdeksanvuotiaalle pojalleen näin:

”Tiedätkös, tämä on niin kuin silloin, kun luokassa joku iso tuhma poika vuoron perään hakkaa pienempiään ja vie niiltä eväät. Jos vain joku silloin, toinen tällöin panee vastaan, iso poika vain antaa niille turpaan. Mutta nyt isi aikoo mennä sanomaan, että tämä ei käy. Ehkä siitä tulee turpaan. Mutta voi käydä niinkin, että pienemmät kaikki vihdoinkin nousevat yhdessä ja ajavat kiusaajan tiehensä.”

Márki-Zayn kannatus sai Fidesz-puolueen hermostumaan. Ei vain paikallinen kirkkoherra pantu messun jälkeen (jota kirkkoherra itse ei toimittanut) julistamaan kirkkokansalle, että kirkon asiat ovat nyt Orbánin hallituksen aikana paremmin kuin koskaan ennen ja siksi kunnon kristityn ei pidä äänestää Márki-Zayta. Jostain ilmestyi myös kilpaileva sitoutumaton (entinen sosialisti-) ehdokas jakamaan opposition ääniä, ja vielä vaalien alla kaupungissa jaettiin tämännäköistä lehtistä:

összefogtak.jpeg

”He liittyivät yhteen saadakseen Hódmezővásárhelyn valtaansa.” Péter Márki-Zayn tukijoiksi nimetään tietenkin ykköspahis, maailmanlaajuista Unkarin-vastaista salaliittoa pyörittävä György Soros, sosialistipuolueen László Botka ja sosialisteista lohjenneen DK:n johtaja, entinen pääministeri Ferenc Gyurcsány, vihreän LMP-puolueen Bernadett Szél, Jobbikin Gábor Vona sekä pääministeri Orbánin entinen ykkösoligarkki ja nykyinen verivihollinen Lajos Simicska – ja sosialistipuolueen entinen kampanjaguru Ron Werber. Márki-Zayn kuvan alla puolestaan kerrotaan, että hän on ”valehtelija ja susi lammasten vaatteissa”.

Ei kuitenkaan auttanut pelottelukampanja, ei edes se perinteinen pelote, että ei-fideszläisen pormestarin valitseminen johtaa valtionapujen leikkaamiseen kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista. Hódmezővásárhelyn äänestäjät lähtivät uurnille ja valitsivat Márki-Zayn: Fidesz-puolueen ehdokas sai suunnilleen yhtä paljon ääniä kuin edellisissäkin vaaleissa, mutta äänestysprosentti kohosi merkittävästi, ja aktivoituneiden nukkuvien äänet ratkaisivat vaalin.

Nyt on Unkarin oppositiopiireissä tunnelma katossa ja suorastaan euforinen optimismi vallalla huhtikuun 8:nnen parlamenttivaalien lähestyessä. Fidesz-puolue on sittenkin voitettavissa, jos vain äänestysprosentti saadaan tarpeeksi korkealle ja ihmiset uskomaan, että äänestäminen kannattaa. Pelkästään vaalimatemaattisesti tämä on toki mahdollista, mutta aivan yksinkertaista se ei tule olemaan. Pienen kaupungin mittakaavassa rehellisen ”puolueiden yläpuolella olevan” ehdokkaan imagoon perustuva kampanja on aivan eri juttu kuin valtakunnallisessa politiikassa. Márki-Zayn valinta ei myöskään ollut aatteellinen tai ideologinen ratkaisu: hän on mielipiteiltään selvästikin oikeistokonservatiivi ja sai puolelleen perinteistä Fideszin kannattajakuntaa siksi, että edustaa niitä arvoja, joita nykyinen valtakin sanoo edustavansa – vain ilman korruptiota ja vallan väärinkäyttöä. Ja ennen kaikkea: vaalien jälkeen voittajien pitäisi pystyä hallitsemaan ideologisesti maksimaalisen laajalla koalitiolla, tullen toimeen sekä äärioikeiston että sosialistien kanssa. Sateenkaaret ja sikspäkit taas ovat osoittautuneet hankaliksi jopa suuriin koalitioihin tottuneessa Suomessa, saati sitten yhden tai korkeintaan kahden puolueen hallituksilla pyörineissä Sentroopan maissa. Erityinen ongelma on Jobbik, joka tosin on kovasti yrittänyt kehittää imagoaan kansanpuoluemaisemmaksi ja salonkikelpoisemmaksi mutta jonka historiasta ja laitamilta yhä löytyy avonatsismia ja väkivaltaista rasismia. Uskaltaako tässä lähteä liittoutumaan Belsebubin kanssa pirua vastaan?

Skeptikkojen tunnelmat tiivistää pieneen eläinsatuunsa historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok:

– Hei Susi, kuule!
– No mitä, Jänöpupu?
– Eikös niin että sinäkin vihaat Kettua?
– Kyllä vihaan, Jänöpupu!
– Ai kun kiva, niin minäkin! Eikö pidettäisi yhtä?
– Mielihyvin, Jänöpupu!
– Sovitaanpa sitten yhteistyöstä. Miksi muuten sinä vihaat Kettua?
– Koska me molemmat tykätään sinusta, Jänöpupu.

 


Vakioaiheita

tammikuu 24, 2018

Päivän mediakattauksestani kaksi perin tuttua aihetta.

Ensinnäkin: 444.hu-sivuston pitkän journalismin sarjassa tldr on tänään Zsolt Sarkadi julkaissut viiltävän analyysin Unkarin terveydenhuoltoa riivaavasta korruptiosta. Potilaiden niskaan lahoavista sairaaloista, loppuun palavasta tai ulkomaille pakenevasta henkilökunnasta ja lääkärien lahjonnasta on tässä blogissa ollut juttua ennenkin. Sarkadi keskittyy jutussaan selvittämään, mitä tapahtui vuonna 2015, kun terveydenhuoltosektorin ongelmia oli tarkoitus korjata EU-varoin.

Tapahtui siis niin, että EU-varoista julistettiin haettavaksi määrärahoja ”terveydenhuollon energiataloudellisemman laitteiston kehittämiseen” eli uusien tietokone-, röntgen- ja magneettikuvauslaitteiden hankkimiseen sairaaloille. Lopulta tätä rahoitusta myönnettiin yhteensä 40,9 miljardilla forintilla (tämänhetkisen kurssin mukaan yli 132 miljoonaa euroa) kaikkiaan 81 laitokselle. Tämä olisi voinut merkitä melkoista kehitysharppausta maassa, jossa keuhkosyöpä- ja paksusuolensyöpäkuolleisuus on Euroopan pahin, mikä väittämän mukaan johtuu paljolti juuri diagnostiikan ongelmista. Mutta kuinkas kävikään? Sarkadi muotoilee asian tylysti: homma varastettiin hajalle.

Nimittäin: loppuvuodesta 2015 terveydenhuoltoalan tärkeimpien firmojen edustajat kokoontuivat useaan otteeseen eräässä ravitsemusliikkeessä ja muodostivat ilmeisesti kaikkien aikojen kartellin. Sovittiin siis, millä hinnalla laitteita myydään ja kenties myös se, minne hintoihin yhteisvoimin puhallettu ”ilma” sitten ohjataan. Asiaa tutkii parhaillaan Unkarin kilpailuvirasto GVH, mutta juttu on kuulemma niin mutkikas ja hankala, että tuloksia on odotettavissa vasta huhtikuussa. Toisin sanoen – vaalien jälkeen. Epäiltävissä on, että tämän sopan keittäjillä on liian läheiset yhteydet Fidesz-valtapuolueen johtoon, ja ikävät korruptiouutiset ennen huhtikuun alkua saattaisivat vaarantaa puolueen kaikesta huolimatta varsin todennäköiseltä tuntuvan vaalivoiton.

(Sikäli kuin Unkarin parkkiintunutta kansaa enää mikään korruptiouutinen mihinkään heilauttaa, ”kaikki poliitikot” kun ovat joka tapauksessa roistoja ja varkaita. Euroopan petostentorjuntavirasto OLAF ja nyttemmin jopa Unkarin yleinen syyttäjänvirastokin tutkivat parhaillaan epäselvyyksiä julkisissa valaistushankinnoissa: tarjoussuhmuroinnin ja ylihinnoittelun ansiosta EU:n varojen epäillään valuneen asiattomiin taskuihin katulamppufirman kautta, jonka johdossa vielä tuolloin oli pääministeri Orbánin vävypoika.)

Joka tapauksessa Sarkadin tietolähteet arvelevat, että kartellissa mukana olleet firmat joutuivat lisäämään tarjouksiinsa vähintään 20 prosenttia ylimääräistä, joka sitten ohjattiin tarjouksista päättävien tahojen taskuihin kiitokseksi. Toisin sanoen vähintään noin 6,5 miljardia forinttia eli parikymmentä miljoonaa euroa päätyi vääriin käsiin. Jutussa nimeltä mainituilla avainhenkilöillä on kuitenkin kytköksiä niin korkealle, että saattaa hyvinkin käydä niin, että GVH:n tutkimukset vielä katkeavat kuin kananlento.

Jutun kommenttiketjussa kansa tuulettaa voimatonta raivoaan terveydenhuoltosektorin tilan johdosta. Tässä vielä yksi omakohtainen tarina:

Tuttavani katkaisi jalkansa ja joutui János-sairaalan ortopediaklinikalle, tarvittiin leikkaus.
Siellä häntä katsomassa käydessäni näin aivan uskomattomia asioita. Illalla rakennukseen 26 astuessani nenään ei iskenytkään tuttu sairaalanhaju vaan massiivinen paskan ja kusen löyhkä. Siivouksen sijasta oli vain avattu käytävän ikkunat, sillä oli helkkarin kylmä.
Mutta kerron nyt vain tuttavani potilashuoneesta. Ikkunoissa rikkinäiset verhot tai ei verhoja lainkaan, ei ollut lamppua sängyn vieressä, ei pistorasiaa, vain reikä seinässä. Lattia aivan likainen, potilaille annetut vuodevaatteet käytettyjä.
Tuttavani kertoi, että yksi huonetovereista oli oksentanut lattialle kun sai sairaalan ruoasta ripuli-oksennustaudin. Hoitajat vain PEITTIVÄT oksennuksen. Tuttavani ja toinen petinaapuri pyysivät, että saisivat edes mopin ja ämpärin että voisivat siivota jäljet, haju oli sietämätön. Siihen hoitajat sanoivat, että ei voi, koko osastoa kohti on vain yksi moppi ja sen on siivooja lukinnut jonnekin, he eivät tienneet, minne. Lukkojen taakse kuitenkin, sillä muuten se aina vietiin, niin että siivoojan piti panna se talteen.
Ja vielä: Tuttavani pyysi hoitajilta säädettäviä kainalosauvoja, jotta voisi käydä vessassa. Hoitaja kysyi toiselta hoitajalta, onko semmoisia. Toinen hoitaja vastasi, että oli niitä ollut YHDET, mutta toinen niistä oli varastettu, ei siis voinut antaa. Koko János-sairaalan ortopediaosastolla on siis yksi ainoa pariton säädettävä kainalosauva!
Äskettäin tuttavani sitten pääsi sairaalasta kotiin, sairaalatuomisinaan se oksennustauti-ripulitartunta.

***

Toinen mediakuplaani loiskauttanut aihe tänään:

Lauantaina, 27.1., tulee kuluneeksi 73 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta tammikuussa 1945. Sitä edeltäneenä vuonna, jonka 70. muistovuotta Unkarissakin taannoin vietettiin monenlaisten traumojen kohotessa pintaan, suuri osa Unkarin juutalaisista oli kyyditetty keskitysleireille; Auschwitzissa murhatuista joka kolmas oli Unkarin kansalainen. Tätä traumaa on tässäkin blogissa monesti muisteltu, ja yhtenä keskushahmona on Unkarin valtionhoitaja, amiraali Miklós Horthy.

Puolustajiensa mukaan Horthy ei ollut natsi eikä vihannut juutalaisia, ja Budapestin juutalaisista melkoinen osa pelastui koska Horthy mahtikäskyllään keskeytti keskitysleirikyyditykset heinäkuun alussa 1944. Horthyn elämän loppuvuosia maanpaossa Portugalissa vieläpä rahoitti joukko yksityisiä lahjoittajia, joista osa oli ”kiitollisia” juutalaisia. Tämä kaunis kuva ei kuitenkaan kestä tarkempaa tarkastelua. Horthy oli toki upseeri ja herrasmies mutta myös tuon ajan unkarilaisten upseeri-herrasmiesten tapaan sivistynyt mutta anteeksipyytelemätön salonkiantisemitisti. Hän nousi valtaan vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan jälkiselvittelyjen yhteydessä, jolloin hänen johtamiensa vapaajoukkojen kostotoimet punaisen terrorin johdosta, ns. valkoinen terrori siis, usein muuttuivat juutalaisvihan lietsonnaksi. Horthyn Unkarissa maailmansotien välillä vallitsi rakenteellinen antisemitismi, joka johti rotulakien säätämiseen ja yhä ankarampaan syrjintään ja viime kädessä valmisti tien Unkarin holokaustille – joka toteutettiin Horthyn hallinnon virkamiesten auliilla avustuksella. Keskitysleirikyyditysten lopettamisesta annettua käskyäkin oli edeltänyt ankara kansainvälinen painostus.

No nyt, näin kertoo Magyar Narancs -lehden ”Musta aukko” -palsta, ”Kristityn älymystön liitto” -niminen järjestö kutsuu kansaa ensi lauantaina Budapestin keskustassa sijaitsevaan, Neitsyt Marialle omistettuun katoliseen kirkkoon (Nagyboldogasszony templom), messuun, jossa muistetaan ”150 vuotta sitten syntynyttä entistä valtionhoitajaamme, vitéz Miklós Nagybányai Horthya ja hänen rakasta miniäänsä”.  Magyar Narancsin toimitus ihmettelee viattomasti, miksi tämä toimitus on sijoitettu tähän aikaan vuodesta, kun Horthyn syntymän 150-vuotisjuhla on vasta kesäkuussa ja hänen kuolinpäivänsä helmikuussa. (”Rakas miniä”, Horthyn István-pojan puoliso kreivitär Ilona Edelsheim-Gyulai olisi täyttänyt sata vuotta tammikuussa, mutta hänen syntymäpäivänsä oli jo tammikuun 14:ntena.) Ja ennen kaikkea: miten ihmeessä Horthyn muistomessu on kehdattu sijoittaa Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivään?

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok kirjoittaa Facebookissa:

Minä pystyttäisin Miklós Horthylle vielä patsaankin.
Ei ratsastajapatsasta, ne on niin nähty. Tämä kuulkaas olisi junamatkustajapatsas: siinä olisi Horthyn yksityisjuna, kuuluisa luksusvaunu ”Turán”. Siinä oli kaikesta nimestä kaikenlaista hienoa. Oli englantilaismallinen vesiklosetti, ranskalaista konjakkia, venäläistä kaviaaria, Brysselin pitsiä, kuubalaisia sikareja, amerikkalainen gramofoni soitteli unkarilaista tunnelmamusiikkia.
Kaikki parasta laatua, paitsi ihmiset.
Ja kuitenkin ihmisen hinta oli tuohon aikaan halpa.
Patsaassa kuvattaisiin sitä, miten maaliskuun 19:ntena 1944, kun Horthy oli palaamassa kotimaahan isäntäänsä Hitleriä tapaamasta, Turánin perään kytkettiin lisävaunu. Mitä kahdella veturilla, kun yksikin riittää? Saksalaiset eivät tykänneet tuhlauksesta.
Siinä vaunussa matkusti hänen ylhäisyytensä SS-Brigadenführer, Dr. (oec. publ.) Edmund Veesenmayer, Kolmannen valtakunnan ylimääräinen valtuutettu suurlähettiläs ja täysivaltainen edustaja. Miehitysjoukkojen johtaja. Turán kuljetti Kotkaa.
Samalla vitéz Gabriel Horthy de Nagybánya konjakkia siemaillen kuunteli gramofonistaan jotain suloisenhaikeaa unkarilaista sävelmää. Kiskojen kolkkeen tahtiin hänen sydämensäkin hakkasi ja itki Unkarin puolesta.
Tämmöinen olisi minun Horthy-patsaani.


Menneisyyden kaikuja

syyskuu 30, 2017

Viime postauksessani käsitellyn Őcsényn tapauksen puinti jatkuu. Pääministeri Orbán tavoitettiin perjantaina EU-huippukokouksesta Tallinnasta kameroiden eteen, ja häneltä kysyttiin, mitä mieltä hän on tapahtuneesta: pienen paikkakunnan lomahotellinpitäjä aikoo majoittaa muutamia laillisesti Unkarissa oleskelevia pakolaisperheitä lapsineen muutamaksi päiväksi, jolloin raivoon yllytetyt paikkakuntalaiset uhkailevat katkaista häneltä kaulan ja viiltelöivät hänen autostaan renkaat. Orbánin mielestä oli ”aivan oikein, että he ilmaisivat mielipiteensä päättäväisesti, äänekkäästi ja selkeästi”.

(Haastattelija:) Miten suuri on mielestänne hallituksen vastuu, kun muukalaisviha on voimistunut niin, että lastenkin majoittaminen nostattaa tällaista mielenkiihkoa pienellä paikkakunnalla?
Orbán: En näe tässä mitään moitittavaa. Jos ihmiset eivät halua ottaa vastaan maahanmuuttajia, eivät halua heitä maahansa eivätkä kyläänsä, ja [silmin nähden kiihtyen:] heille on jo valehdeltu maahanmuuttaja-asiassa niin paljon, että he eivät enää usko, että sieltä tulee vain lapsia. Unkarilainen ihminen rakastaa lapsia, ja, ja, muutenkin mielellään auttaa heikompiosaisia. Mutta maahanmuuttaja-asiassa on valehdeltu niin paljon, että kun sanotaan, että sieltä tulee vain lapsia, niin unkarilainen sanoo, että ensin tulevat lapset ja sitten vanhemmat…

Oppositiomedia tietenkin pursuu järkyttyneitä kommentteja. Esimerkiksi: kukahan tässä oikein on ”valehdellut maahanmuuttoasiasta”, ellei hallitus itse, joka käyttää miljardeja forintteja veronmaksajien rahaa muukalaisvihan ja pelon lietsomiseen? 444.hu-sivuston Zsolt Sarkadi kehottaa painamaan mieleen tämän päivän, jona Unkarin pääministeri avoimesti asettui puolustamaan laitonta, rasistista väkivaltaa. Samalla kun Őcsényn tapahtumat ja Orbánin kyyninen kommentti nostattavat päivittelyä jo Unkarin rajojen ulkopuolellakin, monet muistuttavat myös, että tällaista lynkkausmielialan nostatusta on nähty Unkarissa ennenkin.

Ennen vanhaan pelottavina mörköinä eivät toimineet muslimi-maahanmuuttajat vaan juutalaiset. Mekanismi oli kuitenkin samanlainen: kansaa kiihotettiin pelkäämään ja vihaamaan toisuskoisia muukalaisia, ja tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta puhuvat enemmistöpoliitikot pyrittiin kuvaamaan tämän vähemmistön kätyreinä. Selvimmillään tämä väkivaltamielialojen nostatus näkyi ei vain toisen maailmansodan ja holokaustin aikaan vaan jo ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun hajonneesta kaksoismonarkiasta irronnut Unkari lopullista rauhansopimusta ja rajanvetoja odoteltaessa luisui vuonna 1919 joksikin aikaa kommunistien ns. Neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) käsiin.

Unkarin Neuvostotasavallan johto ei totisesti ollut mitään puhtoisia pulmusia vaan terrorisoi kansaa samalla tavalla kuin aateveljensä muuallakin. Käytännössä oltiin jonkinlaisessa sisällissodassa, ja sisällissodathan ovat aina erityisen julmia. Ja hieman samaan tapaan kuin Suomessa vuonna 1918 myös käsky- ja vastuusuhteet saattoivat olla epäselviä, ja pahimmat terroriteot toteutettiin molemmin puolin jonkinlaisten puolivillien iskuryhmien toimesta. Viimeaikaisten tapahtumien kannalta pelottavan tuttua on kuitenkin se, miten terrori yhdistettiin toisuskoiseen viholliseen. Neuvostotasavallan kukistuessa uudet valkoiset vallanpitäjät muistivat usein korostaa kansalle, että monet neuvostotasavallan näkyvistä hahmoista, kuten kommunistien johtohahmo Béla Kun tai kansankomissaari ja terrori-organisaattori Tibor Szamuely, olivat olleet juutalaisia. (Itä-Euroopassahan kommunistipuolueiden johto ja älymystö värväytyi kaupunkien nousevasta alemmasta keskiluokasta, joka historiallisista syistä oli paljolti juutalaista.)

munkasvereink

”Työläiset, heimolaisemme! Taas teitä johdetaan harhaan!! Veli, pidä varasi!! Älä anna periksi!!”

Näin kirjoittaa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, Unkarin historian hahmojen ja tapahtumien ansiokas popularisoija:

“Pogromia ei tule, mutta muutamia tullaan kyllä kylvettämään” – näin ylipäällikkö Miklós Horthy otti etäisyyttä väkivallasta, kun sisäministeri Ödön Beniczky ja [antibolševistisen komitean johtaja, sittemmin Unkarin pääministeri] István Bethlen elokuussa 1919 hänen päämajassaan Siófokissa yrittivät taivutella häntä, että hän ei ainakaan pääkaupungissa sallisi upseerien iskuryhmien lynkata bolševikkeina tai juutalaisina pidettyjä henkilöitä. Kun Bethlen selitti Horthylle, että – ottaen huomioon meneillään olevat Trianonin rauhanneuvottelut – tällaiset ilman mitään oikeuden päätöstä toimitetut teloitukset (sekä ryöstely) voisivat nostattaa länsimaiden poliitikot vielä pahemmin Unkaria vastaan, Horthy ärähti hermostuneena: ”Vai käännyt sinäkin minua vastaan?!” Sitten hän kuitenkin lupasi, että ei itse antaisi määräystä laittomaan väkivaltaan. Ei hänen tarvinnutkaan. Erään iskuryhmän kapteenin selonteon mukaan maaseudun talonpojat kävivät spontaanisti epäilyttävien henkilöiden kimppuun: ”Turanilainen unkarilaisrotu on kansoista kärsivällisimpiä ja rauhallisimpia, ja siten selittyy, että kansan tuomion kohteeksi joutuivat suhteessa niin harvat.” Ei siis tapahtunut sen kummempaa kuin että joillain paikkakunnilla asukkaat ”ilmaisivat mielipiteensä päättäväisesti, äänekkäästi ja selkeästi”. Levitetyillä julisteilla ei ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa.

Esimerkiksi erään iskuryhmän komentaja Pál Prónay ei Dunaföldvárissa kohdannut minkäänlaista mielten kiihkoa. Sitten se vain nousi aivan spontaanisti: ”… heitä piti vähän sähköistää ja pippuroida, ennen kaikkea etenkin juutalaisia vastaan (…) Iltapäivällä minun upseerini hautausmaalla seppelöivät Szamuelyn miesten teloittamien kristittyjen kansalaisten haudan, ja siellä kapteeni Giczey taitavalla tavallaan piti niin hehkuttavan puheen, että väkijoukko paluumatkalla jo raivoissaan vaati syyllisten teloittamista. Ensimmäiseksi eräs isä oman poikansa kanssa hirtettiin apteekin luona olevaan lyhtypylvääseen, sillä he olivat olleet Szamuelyn pyöveleitä. Tästä innostuen väkijoukko sitten lynkkasi vielä muutamia terroristeja, sitten juutalaisia.”

Historiantutkimuksen tämänhetkisen kannan mukaan ”sellaista asiakirjaa, joka kaikki epäilykset pois sulkien todistaisi, että Horthy ylipäällikkönä olisi antanut teloitusmääräyksiä, ei vielä tähän päivään mennessä ole löytynyt”. Tämän toteamme tässä vain historiallisen totuudenmukaisuuden nimissä. Ja tämä koko juttu tuli mieleemme aivan sattumalta.


Länteen, itään

elokuu 26, 2017

Unkarissa on taas päästy kansainvälisen uutiskynnyksen yli. Tällä kertaa kyse ei ole turvapaikanhakijoiden kohtelusta tai Brysselin-vastaisista propagandakampanjoista, vaan kunnon ulkopoliittisesta kärhämästä. Sen käynnistäjänä toimi viran puolesta ulkoministeri Péter Szíjjártó, joka tunnetaan töyhtökampauksestaan, salijalkapalloharrastuksestaan (kuulemma ulkoministeriö on ”miehitetty ministerin futsal-kavereilla”) sekä räväkästä tyylistään: suurlähettiläs jos toinenkin on jo kutsuttu nuhdeltavaksi, jos Unkarin hallitusta jossain arvostellaan. (Valitettavasti en nyt löydä tähän hätään mistään sitä Péter Konokin Tähtien sota -parodiaa, jossa maailmojen sodan laukaisee rikkinäinen ja epäkohtelias protokolladroidi CR2.) Lähtölaukauksen puolestaan ampui Hollannin Unkarin-lähettiläs Gajus Scheltema.

Neljä vuotta Unkarissa toiminut Scheltema on nyt jäämässä eläkkeelle ja julkaisi lähtiäisiksi kirjan nimeltä Andrássy út, kokoelman Unkarissa tekemiään haastatteluja ja kauniita valokuvia Budapestin näkymistä. Tämän johdosta Scheltemaa haastatteli hallituskriittinen 168 óra -lehti, ja haastattelussa Scheltema rupesi ampumaan kovilla, kuten näkyy jo haastattelujutun otsikosta: Emme voi pitää hengissä korruptoitunutta järjestelmää. Esimerkiksi näin:

Hollannissa me aina etsimme kompromisseja: vähän tätä, vähän tuota. Hallituskoalitiossa on neljä-viisi puoluetta, kukin niistä antaa jossakin periksi. Sovittelu saattaa kestää kuukausia, mutta lopulta kompromissi löydetään. Täällä taas mahdollisia ovat vain pro- ja contra-näkökannat, joku on vain meidän puolellamme tai meitä vastaan. Klassinen marxistinen maailmankatsomus. (…)
György Sorosia voidaan arvostella monesta asiasta, riittää, kun ajattelee hänen keinottelutoimiaan. Samalla hän ansaitsee arvostusta siitä, miten on sijoittanut suunnattomia summia demokratian ja kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen. Siksi kaikkien ulkomaalaisten näkökulmasta näyttää lievästi sanoen omituiselta se, miten poikkeuksellisen intensiivisesti ja aggressiivisesti Unkarin hallitus hyökkää häntä vastaan. (…)
Autoattentaatteja voi tapahtua missä vain, etenkin Lähi-idässä. Pitäisikö meidän nyt pommittaa Lähi-itä hajalle? Tässä on kyseessä ryhmä, jonka jäsenet ovat globalisaation häviäjiä, siksi he ovat kääntyneet äärimmäisyyksien, fanaattisen uskonnollisuuden puoleen, sillä se antaa heille turvallisuuden tunnetta. He luovat vihollisia samalla periaatteella kuin Unkarin hallitus. (…)
Sanoinkin muutamien hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden kansalaisjärjestöjen johtajille: tunnustakaa ylpeästi, että Hollannin hallitus tukee heitä. Jos taas Unkarin hallitus alkaa vihjailla, että heidän takanaan on läpinäkymättömien finanssikeinottelujen kautta jokin ulkoinen taustavoima tai György Soros, sanokoot tyynesti, että asia ei ole niin. Me uskomme vakaasti samoihin arvoihin kuin he, ja tiedämme, että he ovat huolissaan vähemmistöjen, median vapauden ja muutamien muidenkin demokraattisten asioiden puolesta. (…)
Todellakin yhä kärkevämmin väitellään siitä, mitä meidän rahoillemme tapahtuu. Me emme voi rahoittaa korruptiota, emme voi pitää hengissä korruptoitunutta järjestelmää. Takapajulle jääneiden alueiden tukemista on jatkettava, se on solidaarisuutta. Unkari on taloudellisesti yhä jäljessä Länsi-Europasta, siksi meidän pitää auttaa. Mutta niin, että sekä unkarilaiset että hollantilaiset olisivat tyytyväisiä. Järjestelmä on tehtävä paljon läpinäkyvämmäksi, vastuullisemmaksi, paremmin valvottavissa olevaksi. Tätä nykyä raha virtaa paikallisille vallanpitäjille, jotka tekevät sillä, mitä haluavat, tämä täytyy muuttaa. (…)

Eniten pahennusta herätti Schelteman väite, että muslimiterroristit, jotka globalisaation häviäjinä etsivät turvaa äärimmäisyysaatteesta, ”luovat itselleen vihollisia samalla periaatteella kuin Unkarin hallitus”. Ministeri Szíjjártó ilmoitti, että Unkarin arvokkuutta ja suvereeniutta on loukattu ja että Unkarin Hollannin-suurlähettiläs kutsutaan saman tien kotiin eli suurlähettilästason diplomaattisuhteet katkaistaan, mikä on ”diplomatian radikaaleimpia askelia”.  (Hollantiin jää Unkarin asiainhoitaja, eli täysin eivät yhteydet katkea.)

Hollannin ulkoministeri Bert Koenders pahoitteli tapahtunutta ja ilmoitti, että asiaa selvitetään – tietenkään Unkarin hallituksen toimintaa ei voida yhdistää terrorismiin. Samalla ulkoministeri muistutti, että Unkarin ihmisoikeustilannetta arvostellaan ulkomailla aivan aiheesta ja että tähän myös suurlähettiläs on oikeutettu ottamaan kantaa. Unkarissa taas jatkuvat ”oikeutetut närkästyksen ilmaukset”. Fidesz-puolueen euroedustaja Tamás Deutsch, joka ennestään tunnetaan omituisista some-möläytyksistään, ilmoitti, että Hollanti on ”operettivaltio”, Budapestin ylipormestari Tarlós taas julisti suurlähettiläs Schelteman ennenkin käyttäytyneen kummallisesti, kun esimerkiksi lähetteli hänelle kaupungin julkista liikennettä koskevia viestejä ”kaiken maailman baareista”. Unkarin kansan syvät rivit puolestaan täyttivät suurlähettiläs Schelteman Facebook-seinän erilaisilla haukkumasanoilla, joista mielenkiintoisimpia lienee ”iljettävä ylimielinen primitiivinen poliittisesti korrekti liberaalifasisti”.

pclibf.png

Yhden mielenkiintoisen juonteen on nostanut esiin ainakin Index-uutissivusto. Hollanti ei nimittäin ole Unkarille mikä hyvänsä länsieurooppalainen kauppa- ym. kumppani, vaan Hollanti ja Unkari (Sveitsin ja Skotlannin ohella) ovat niitä harvoja Euroopan maita, joiden uskonnollisessa ja kulttuurielämässä reformoitu (”kalvinistinen”) protestantismi on esittänyt merkittävää osaa. Unkarissa tosin perinteisistä kristityistä kirkkokunnista lukumääräisesti vahvin on ollut roomalais-katolinen kirkko, mutta reformoidulla kirkolla on ollut voimakas asema tietyillä alueilla, esimerkiksi Transilvaniassa ja Itä-Unkarissa, ja tietyissä historian vaiheissa. Jo 1600-luvulla Unkarin nuoria protestantteja lähti opiskelemaan Hollannin yliopistoihin, kuten nyt kotiin kutsuttu suurlähettiläs Kocsis (kuulemma ministeri Szíjjártón luokkatoveri muuten) muistutti ottaessaan virkaa vastaan, ja sittemminkin ainakin symbolisella tasolla yhteyttä on pidetty esimerkiksi nyt reformaation juhlavuoden merkeissä. Index-uutissivusto uumoilee, että Unkarin kalvinisteille voi välirikosta Hollannin kanssa koitua suoranaista vahinkoa.

Näkyviä mahtikalvinisteja nyky-Unkarissa ovat ainakin inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog, siviiliammatiltaan peräti reformoidun kirkon pappi, sekä itse pääministeri Orbán, joka nuoruutensa maallistuneesta antiklerikaalista on muuttunut kristillisistä perusarvoista jankuttavaksi, perheineen kameroiden edessä rukoilevaksi konservatiiviksi. (Orbánin Gáspár-poika puolestaan on epäonnistuneen jalkapalloilijanuransa jälkeen toisinaan kohahdutellut Unkarin julkisuutta jonkinlaisen vapaakarismaattisen seurakunnan saarnamiehenä, mutta se on jo toinen tarina.) Muuten reformoidun kirkon julkipoliittiset toimijat näyttävät jakautuvan Fidesz-hallituspuolueen kannattajien (Fidekszen pieni apupuolue, kristillisdemokraattinen KDNP on selkeästi katolisen kirkon käsissä) ja äärioikeistolaisen Jobbikin kesken. Mahdollinen välirikko Hollannin kanssa tuskin ainakaan auttaa hallitusta lähellä olevan kalvinistisiiven asemaa.

Reformoidun kirkon perinteinen keskus nykyisessä Unkarissa, ”kalvinistien Rooma”, on Debrecenin kaupunki Itä-Unkarin tasangoilla. Siellä puolestaan on viime päivinä tehty toisensuuntainen ulkopoliittinen tempaus. Debrecenin yliopisto nimittäin myönsi ”kunniakansalaisen” (civis honoris causa) arvonimen itselleen Vladimir Vladimirovitš Putinille. Tämän kunnianimen voivat statuuttien mukaan saada ”ne koti- tai ulkomaiset henkilöt, jotka ovat harjoittaneet huomionarvoista yhteiskunnallista tai taiteellista toimintaa sekä työllään, moraalisella tai aineellisella tuellaan edistäneet yliopiston tai sen jonkin yksikön hyvän maineen vahvistumista”.

Aiemmin kunniacivikseksi on nimitetty Georg/György (von) Habsburg, Unkarissa asuva Itävalta-Unkarin viimeisen hallitsijan pojanpoika (2014), sittemmin myös Slovakian entinen presidentti Rudolf Schuster (2016). Putinin kunnianosoituksen virallisena perusteluna on, että sekä Unkarin hallitus että Venäjän federaatio yhteistyössä suunnittelevat Debrecenin yliopistolle merkittäviä tehtäviä Paksin ydinvoimalalaajennuksen yhteydessä. Yliopiston on tarkoitus kouluttaa asiantuntijoita sekä kehitellä yhteistyössä venäläisten kanssa mm. isotooppiteknologioiden kaupallisia sovelluksia, ja tietenkin myös opetusyhteistyötä ja opiskelijavaihtoa suunnitellaan. Putin itse ei ilmeisesti ehdi edes Debrecenissä asti piipahtamaan, vaan kunniakirja tullaan ojentamaan hänelle Budapestissa, minne Putin muutama ministeri seuranaan saapuu käväisemään judon maailmanmestaruuskilpailujen yhteydessä.

Unkarinkielinen verkko tietenkin lainehtii kansalaisten ja yliopistolaistenkin raivonilmauksia, ja ainakin yksi joukkovetoomus Putinin nimitystä vastaan on jo käynnistetty. Monet debreceniläiset tai Debrecenin yliopiston alumnit ovat järkyttyneitä siitä, miten yliopisto ja kaupunki, joiden historiassa reformaatio ja omantunnon vapauden puolustaminen myös hallitsijoiden mielivaltaa vastaan ovat esittäneet niin tärkeää osaa, nyt nöyrtyvät nuolemaan diktaattoria. Näin tekee samainen Debrecen, joka – muistuttaa kielentutkija Ágnes Huszár Facebook-sivullaan – olisi ennemmin voinut esimerkiksi julkisesti kunnioittaa Michiel de Ruyterin muistoa.

De Ruyter (1607–1676) oli hollantilainen amiraali ja useiden meritaistelujen sankari. Unkarin historiaan hän jäi kaleeriorjien vapauttajana: kun vuonna 1675, vastauskonpuhdistuksen käydessä kiivaimmillaan, neljäkymmentä unkarilaista protestanttisaarnaajaa oli tuomittu majesteettirikoksesta kuolemaan ja teloituksen sijasta myyty Välimerelle kaleeriorjiksi, de Ruyter Hollannin valtioneuvoston määräyksestä lunasti heidät vapaiksi. Tämän jalon teon muistoa kunnioittaa Debrecenissä vain yksi muistolaatta, jonka kuulemma yksityishenkilö, muuan leskirouva, aikoinaan kustansi omista varoistaan. Virallinen Unkari puolestaan jakaa Debrecenissä kunniaa ”majesteettirikollisia” vainoavalle diktaattorille ja rikkoo välinsä Unkarissa nykyäänkin vapaita kansalaisjärjestöjä ja ajatuksen vapautta tukevaan Hollantiin.


Poikkeuksellinen valtiomies

kesäkuu 25, 2017

Unkarin 1900-luvun historiasta on vaikea puhua käsittelemättä amiraali Miklós Horthya (1868–1957), Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajaa vuosina 1920–1944. Häntä on joskus verrattu ikä- ja säätytoveriinsa Mannerheimiin: molemmat olivat köyhtyneen aatelisperheen poikia, jotka tekivät komean upseerinuran isänmaansa silloisen emä-imperiumin armeijassa ja palasivat ensimmäisen maailmansodan lopulla ohjailemaan imperiumista irtautuvan isänmaansa kohtaloita.  Tosin siinä missä Mannerheimin lyhyt valtionhoitajuus päättyi ensimmäisen tasavallan presidentin valintaan 1919, Horthy valittiin 1920 kuningaskunnan valtionhoitajaksi ja pysyi tässä tehtävässä toisen maailmansodan lopun täysromahdukseen saakka. Molemmat myös saivat uransa lopulla tehtäväkseen johtaa maansa ulos toisesta maailmansodasta. Tässä tehtävässä Mannerheim onnistui ja toimi menestyksekkäästi sekä kansakuntaa kokoavana että riittävää ulkovaltojen luottamusta nauttivana hahmona, Horthy taas jäi umpikujaan ja perikatoa kohti syöksyvien saksalaisten liittolaistensa vangiksi – lopulta aivan kirjaimellisesti.

Sekä itsenäistyvässä Suomessa että nykyisessä muodossaan syntyvässä Unkarissa nähtiin ensimmäisen maailmansodan aikaisten mullistusten ja imperiumin hajoamisen lopuksi sisällissotaa, punaista ja valkoista terroria. Unkarissa tilanne oli kuitenkin sekavampi ja mutkikkaampi. Ns. asterivallankumous lokakuun 1918 nosti valtaan sittemmin “punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin, idealistisen aristokraatin, joka valittiin lyhytaikaisen ensimmäisen tasavallan presidentiksi. Olot olivat kuitenkin sekä sisäisesti että ulkoisesti epävakaat: tiedettiin, että voittajavallat aikoivat irrottaa suuria osia Unkarista ja että tätä samaa halusivat myös monet vanhan Unkarin suurilukuiset vähemmistökansat. Heikolta porvarilliselta hallitukselta valta ajautui kommunisteille, ja maaliskuusta elokuuhun 1919 suunnilleen nykyistä Unkaria vastaavalla alueella vallitsi neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jossa suurinta valtaa käytti kommunistien johtaja Béla Kun. Sekä melkoista osaa kansasta että naapurivaltioita kauhistanut ”proletariaatin diktatuuri” päättyi, kun Romanian joukot miehittivät suuren osan Unkarista, Budapestia myöten. Romanialaisten tilalle saapui sitten, voittajavaltojen siunauksella, neuvostotasavallan aikana porvarillisiksi vastarintajoukoiksi muodostettu Kansallinen armeija (Nemzeti hadsereg). Sen kärjessä Budapestiin ratsasti amiraali Horthy, upseeri ja herrasmies, joka sodan, miehityksen, punaisen ja valkoisen terrorin repimässä maassa ilmeisesti nähtiin luotettavimmaksi vakauden takaajaksi.

Horthyn roolia jälkikäteen arvioitaessa vuoden 1919 sotatoimet ja terroriteot ovat yksi ydinkysymys. Neuvostotasavallan aikaan Unkarissa oli vaikuttanut useita terrorijoukkoja, jotka pyrkivät torjumaan sisäistä vastarintaa pikaoikeudenkäynneillä, ”teloituksilla” ja ylipäätään siviiliväestöä pelottelemalla. Vastapuolella oli omat terrorijoukkonsa, joiden toimintaan kuului myös Neuvostotasavallan kukistuttua tehtyjä kostoiskuja. Näiden uhreiksi joutui myös melkoisen syyttömiä, neuvostotasavallan tukijoiksi tulkittuja siviili-ihmisiä sekä erityisesti juutalaisia – Unkarin kommunistien johtajista (kuten kaupunkiälymystöstä muutenkin) suuri osa oli ollut juutalaisia, ja perinteikäs antisemitismi valjastettiin mieluusti myös kommunismin torjunnan palvelukseen, tai toisinpäin.

Molemmin puolin on lähes sadan vuoden ajan harrastettu asiaankuuluvaa kilpailevaa ruumiidenlaskentaa, ja sekä punaisen että valkoisen terrorin uhrien määrästä liikkuu hyvin erilaisia arvioita, mutta ensinmainitun uhreja oli joka tapauksessa satoja, valkoisen terrorin uhrien määrä noussee ehkä pariin tuhanteen. Syyllisyys- ja vastuullisuuskysymysten selvittämistä vaikeuttaa sekin, että sekä punaiset että valkoiset puolivillit terrorikaartit toimivat osaksi omien ylimpien johtajiensa siunauksella, osaksi omin päin ja kurinpitomääräyksiä uhmaten. Horthyn puolustajat nostavat esiin hänen lukuisat yrityksensä hillitä terroria ja omavaltaisia väkivallantekoja. Toisaalta Horthyn valtaannousua aivan suoranaisesti varmistivat myös valkoiset terrorijoukot, joiden päälliköt Horthya valtionhoitajaksi valittaessa seisoivat parlamentin istuntosalissa äänestystä ”turvaamassa” pistooli vyöllä (näin kertoo historiantutkija Péter Konok punaista ja valkoista terroria käsittelevässä artikkelissaan aikakauskirjassa Múltunk vuodelta 2010).

Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajana Horthy rakensi kristillis-konservatiivisia perinteitä, kunniakasta menneisyyttä ja revansismia (Trianonin rauhassa menetettyjen valtavien alueiden takaisin itkemistä) korostavan järjestelmän, jonka tarkemmasta sijainnista jossakin demokratian ja diktatuurin välimailla on kiistelty vuosikymmeniä. Modernisointipyrkimyksistä huolimatta Unkari säilyi postfeodaalisena luokkayhteiskuntana, jossa suurmaanomistaja-aristokratialla oli edelleenkin merkittävä asema, ja ”kansallismieliseen” ideologiaan sisältyi myös nykynäkökulmasta katsoen pelottavan rasistisia aineksia. Yksi merkittävä kipupiste oli tässä blogissakin jo monesti käsitelty antisemitismi, joka – kuten historiantutkija Krisztián Ungváry on yksityiskohtaisesti osoittanut – kehitti oman dynamiikkansa ja lopulta johti Unkarin holokaustiin. 1930-luvun taitteessa alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi iski pahasti myös Unkariin, ja maata lamasta nostamaan Horthy nimitti uudeksi pääministeriksi vanhan taistelutoverinsa, Italian fasisteja sympatisoivan Gyula Gömbösin, jonka Horthyn puolustajat mielellään asettavat päävastuuseen siitä, että Unkari 1930-luvun mittaan liukui ulkopolitiikassaan yhä lähemmäksi Mussolinin Italiaa ja Hitlerin Saksaa.

Kenties eniten huomiota Horthyn jälkimaineen arvioinnissa on kuitenkin saanut hänen osuutensa toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, Unkarin armeijan lähettämiseen saksalaisten tueksi itärintamalle sekä juutalaisten joukkomurhaan. Horthyn puolustajat korostavat, että hän ei ollut natsi, ei henkilökohtaisesti pitänyt Hitleristä (kuten ei Mannerheimkään) eikä hyväksynyt juutalaisten joukkomurhaamista. He myös muistuttavat, että Horthyn poliittinen liikkumatila sodan aikana oli niukka ja niukkeni entisestään, että maaliskuussa 1944, kun Saksa miehitti Unkarin, Horthyn asema valtionhoitajana oli enää muodollinen ja että siitä huolimatta Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin keskeytettiin heinäkuun alussa 1944 nimenomaan Horthyn määräyksestä. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Horthya kuultiin vain todistajana, voittajavallat eivät olleet kiinnostuneita hänen saamisestaan tuomiolle, ja Horthyyn myönteisesti suhtautuvat tahot jaksavat muistuttaa, että hänen elämänsä loppuvuosia Portugalissa turvasi taloudellisesti säätiö, jonka rahoittajina oli myös useita juutalaisia yksityishenkilöitä.

Horthyn toiminta voidaan kuitenkin nähdä ja arvioida myös aivan toisin. Kriittisemmin arvioituna Horthy oli romantisoituun menneisyyteen tuijottava taantumuksen ruumiillistuma, arvoiltaan ja ihanteiltaan 1800-luvulle jämähtänyt antidemokraatti ja salonki-antisemiitti. On helppo uskoa, että hän ei yhtään tykännyt natsien raakuudesta, mutta huomattavasti vaikeampi on uskoa, että hän ei jo paljon ennen vuotta 1944 olisi hyvin tiennyt natsien toimeenpanemista juutalaisten joukkomurhista. Arvostelijoiden silmissä Horthy on vähintäänkin taitamaton, näkemyksetön ja heikko valtionpäämies, pahimmillaan sotarikollinen, joka on suoraan syypää satojen tuhansien kansalaistensa kuolemaan – sekä itärintamalla turhaan tapatettujen sotilaiden ja työpalvelumiesten että Kamenets-Podolskiin kyyditettyjen tai niiden, lähinnä Unkarin maaseudun juutalaisten, jotka ehdittiin lähettää kuolemaansa ennen Auschwitzin-kuljetusten keskeyttämistä.

Niin paljon kuin viime vuosina onkin Unkarissa puhuttu Horthy-kultin henkiin herättämisestä, pystytetty patsaita ja muistuteltu, miten lähellä Horthyn ”kristillis-kansallinen” ideologia oli nykyisen hallituksen linjaa, Horthyn varaukseton kehuminen ei silti ole ollut riskiä vailla. Vielä puolitoista vuotta sitten pääministeri Orbán kieltäytyi ylistämästä Horthya, kun parlamentissa keskusteltiin kiistellyn antisemitistisen historiantutkijan ja poliitikon Bálint Hómanin muistopatsaasta. Tuolloin Orbán lausui varsin yksiselitteisesti:

En kannata tällaisen patsaan pystyttämistä, enkä siksi henkilökohtaisesti kannata myöskään patsaan pystyttämistä Miklós Horthylle. (…) tietenkin miehittäjävaltojen kanssa tehty yhteistyö voi johtua monesta syystä, se voi olla erilaatuista, -syvyistä jne., tähän en halua lähemmin syventyä, totean vain sen tosiseikan, että hallitus ei voi tukea sellaisen poliitikon patsaan pystyttämistä, joka työskenteli yhdessä sortajien kanssa ja ryhtyi yhteistoimintaan Unkarin sortajien kanssa, olivat hänen muut ansionsa millaiset hyvänsä.

Mutta nyt. Muutama päivä sitten avattiin juhlallisin menoin ns. Klebelsberg-kartano, Horthyn Unkarin opetus- ja kulttuuriministerinä ansiokkaasti lähes kymmenen vuotta toimineen Kunó Klebelsbergin entinen koti Pesthidegkútissa Budapestin laitamilla. Kauniin kartanolinnan, joka nyt on valtion varoin korjattu ja entistetty, on tarkoitus toimia ministeri Klebelsbergin muistomerkkinä sekä vierailijoiden majoituspaikkana. Avajaisissa pääministeri Orbán puhui kansallis-kristillisistä arvoista sekä ”porvarillisista piireistä”, joiden uhrautuvan toiminnan ansiota oli myös Klebelsbergin kartanon pelastaminen rappiolta. Puheessa oli myös kohta, jota oppositiomedioissa on viime päivät närkästyneesti siteerattu:

1900-luvun toinen ja kolmas vuosikymmen olivat Unkarin kansan historian vaikea koetinkivi. Siitä, että hävityn maailmansodan, punaisen terrorin 133 päivän ja Trianonin diktaatin painon alla emme kuitenkaan hautautuneet historian uumeniin, siitäpä saamme olla kiitollisia muutamille poikkeuksellisille valtiomiehille. Valtionhoitaja Miklós Horthylle, pääministeri István Bethlenille ja ministeri Kunó Klebelsbergille. Ilman valtionhoitajaa ei ole pääministeriä, ilman pääministeriä ei ole ministeriä, ja tätä ei aseta kyseenalaiseksi edes Unkarin murheellinen rooli toisessa maailmansodassa.

Toisin sanoen: Viktor Orbán on aivan selvin sanoin nimittänyt Horthya ”poikkeukselliseksi valtiomieheksi”. Tämä oli vain yksi kohta hänen puheessaan, jonka varsinainen sanoma oli tietenkin ”kansallismielisen” politiikan korostamisessa, välttämättömine vihjauksineen Brysselin ja sen väitetysti ajaman ”monikulttuurisuuspolitiikan” suuntaan:

Missä suhteessa meidän nykymaailmamme muistuttaa sitä maailmaa, jossa Klebelsberg toteutti kulttuuripolitiikkaansa? Euroopalla on nykyään vastassaan uudentyyppinen vaara. Siihen kohdistuu ulkoinen ja sisäinen hyökkäys, joka suuntautuu sen juuriin. Päämääräksi on asetettu Euroopan kulttuurisen maaperän vaihtaminen. Euroopan täytyy ymmärtää: mitä enemmän se luovuttaa uskostaan ja kulttuuristaan, sen heikompi siitä tulee poliittisesti ja taloudellisesti. Mitä enemmän se sallii kuihduttaa juuristoaan, sen vähemmän mahdollisuuksia sillä on palata aitoon eurooppalaiseen kristittyyn ajatteluun.

Horthyn mainitseminen ”poikkeuksellisena valtiomiehenä” on ollut liikaa sekä oppositiopuolueille että erityisesti Unkarin juutalaisjärjestöille, ja viimeksi tästä jyrähti myös Juutalaisten maailmankongressin puheenjohtaja, Estée Lauderin kosmetiikkaimperiumin perillinen Ronald S. Lauder – joka itse asiassa kävi vasta keskiviikkona tapaamassa pääministeri Orbánia. Lauderin mielestä 1900-luvun antisemitismin ja juutalaisvainojen jättämiä ikuisia arpia ei saa unohtaa eikä vähätellä, ja Horthyn osuus siihen, miten Unkarin juutalaisilta riistettiin kansalaisoikeudet, omaisuus ja lopulta henki, on anteeksiantamaton.

Orbán puolestaan joutui vielä selittelemään sanojaan perjantaina Brysselissä. Kotimaassahan Orbán ei juuri harrasta lehdistötilaisuuksia eikä antaudu ulkopuolisten haastateltavaksi. Brysselissä lehdistö pääsi esittämään ikäviä kysymyksiä, joista yksi koski juuri ”poikkeuksellisesta valtiomiestä”. ATV-kanavan toimittaja kysyi, oliko Orbán näin sanoessaan ajatellut myös Horthyn roolia juutalaislakien allekirjoittajana. Näin Orbán, 444.hu-sivuston mukaan:

On naurettavaa ajatella, että kulttuuriministeri on hyvä tyyppi [tai ”kiltti poika”, jófiú] mutta se, joka nimittää hänet nimittäneen pääministerin, ei ole. Se on terveen järjen vastaista. Mutta terveen järjen tuolle puolen menevät kiistat jättäkäämme historioitsijoille.

Öh, tuota. Siis terveen järjen mukaista on ajatella, että hyväjätkyys siirtyy ylös tai alas pitkin poliittisia hierarkiasuhteita, ja jos ministeri Klebelsberg oli hyvän puolella, hänen ansionsa pyhittävät sekä hallituksen muodostajan että tämän toimeksiantajan?

Nyt ollaan itse asiassa tämänhetkisen poliittisen retoriikan logiikan ytimessä. Kysymys ei enää oikeasti ole siitä, missä määrin valtionhoitaja Horthyn muistoa tahrii vuoden 1919 valkoisen terrorin tai holokaustin uhrien veri. Eikä varsinkaan kristillis-konservatiivis-kansallisista ideologioista ja eurooppalaisista perusarvoista. Kysymys on pelkästään siitä, että ”minä määrään, kuka on hyvä tyyppi, ja kaikki, jotka ovat meidän puolellamme, ovat hyviä tyyppejä”. On mielenkiintoista ja samalla aika pelottavaa, miten Orbánin yhä uhittelevammiksi muuttuvat puheet yhä selvemmin siirtyvät, hänen omia sanojaan käyttääkseni, terveen järjen tuolle puolen.


Sodan kauhuista ja niiden jälkiselvittelystä

kesäkuu 13, 2017

Tämäkin juttu on pitkään hautunut mielessäni. Historiantutkija Krisztián Ungváry on ollut tässä blogissa esillä ennenkin, ja aikoinaan esittelin hänen kirjansa A Horthy-rendszer mérlege. Sen aiheena oli Horthyn Unkarin rakenteellinen antisemitismi, joka lopulta johti Unkarin juutalaisten joukkotuhoon vuonna 1944 – toki viime kädessä Natsi-Saksan tappokoneiston toimesta mutta Unkarin valtion virkamiesten ja kansan syvien rivien avustuksella. Unkarin 1900-luvun historian synkimpiä vaiheita perkaa myös tämä, jo pari vuotta sitten ilmestynyt kirja ‘Unkarilaiset miehitysjoukot Neuvostoliitossa 1941–1944’. Se perustuu laajaan aineistoon, johon sisältyy sekä virallista dokumentaatiota että unkarilaisten sotilaiden ja työpalvelumiesten henkilökohtaisia muisteluksia, myös miehitetyillä alueilla otettuja valokuvia. (Kirjan kansikuvassa, jonka on ottanut lääkintäkapteeni, tohtori László Szendei, vietetään elonkorjuujuhlaa siviiliväestön kanssa lokakuussa 1942.)

ungvary-krisztian-magyar-megszallo-csapatok-a-szovjetunioban-1941-1944_4f26a2ab.jpg

Itärintaman sotahistoriaa kaikkine kauheuksineen on tutkittu perinpohjaisesti Saksan historiankirjoituksessa, mutta saksalaiset tutkijat ovat lähinnä keskittyneet SS:n ja Wehrmachtin toimintaan, eivät unkarilaisten, romanialaisten, italialaisten tai muiden ”asevelijoukkojen”. Neuvostoliitossa puolestaan historiantutkimus keskittyi rakentamaan kansallista mytologiaa Suuren isänmaallisen sodan sankareista, rintamasotilaista ja – erityisesti! – partisaaneista, ja valitettavasti nyky-Venäjän historiankirjoitus samaan tapaan näyttää palvelevan kansallis-poliittisia päämääriä. Unkarissa Ungváryn monografia täyttää ilmeisen aukon.

Unkarin armeijan osallistumista itärintaman taisteluihin nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueella on nyky-Unkarissakin toki julkisuudessa käsitelty. Vuonna 2013 muisteltiin laajalti ns. Donin-armeijan kohtaloa, eli 70 vuotta aikaisemmin, Puna-armeijan vuoden 1943 läpimurtohyökkäyksessä traagisesti tuhoutunutta Unkarin 2. armeijaa. Näissä muisteluissa usein unkarilaiset sotilaat esitettiin uhreina – mitä he toki olivatkin, kehnosti varusteltuina saksalaisten aseveljien sotaponnistusten tueksi heitettyjä pelinappuloita – ja samalla pohdiskeltiin tähän johtaneita poliittisia päätöksiä: miksi valtionhoitaja Horthy suorastaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä tarjosi omia sotilaitaan tapatettaviksi kauas kotimaasta, sotaretkelle, jonka mielekkyyttä oli vaikea ymmärtää.

Jonkin verran erityistä huomiota sai myös työpalvelumiesten kohtelu, siis niiden unkarilaisten, ennen kaikkea juutalaisten mutta myös esimerkiksi kommunistien, joille Horthyn Unkari ei halunnut antaa asetta käteen. Aseettomat työpalvelumiehet kaivoivat ojia ja raivasivat miinakenttiä, kaikkein kehnoimmin kohdeltuina ja varustettuina, kokien simputusta ja joskus suoranaista kidutusta, eikä ole aivan perusteetonta nähdä heidän kohtaloaan osana Unkarin juutalaisten joukkomurhaa. Kaikesta huolimatta työpalvelumiehet, niin tylysti kuin heidän isänmaansa heitä kohteli, usein loppuun saakka solidaarisesti seisoivat Unkarin armeijan rinnalla. Ungváryn kirjassa siteerataan sydäntäraastavaa tarinaa Géza Perjesin sotamuisteluksista. Starodubin luona kesällä 1943 partisaanit olivat hyökänneet työpalvelukomppanian ja sitä vartioivien unkarilaisten sotilaiden kimppuun ja siepanneet työpalvelumiehet mukaansa:

Löysimme paikalta komppaniaa vartioimaan määrättyjen sotilaiden ruumiit, ja yhdestä pensaasta putkahti esiin nuori työpalvelumies. Muistan vieläkin tuon miellyttävän näköisen juutalaispojan: ruskettuneena, valkoisissa shortseissa hän seisoi edessäni ja kertoi tapahtuneesta jännityksestä tukahtuneella äänellä. (…) Sitten hän esitti erikoisen pyynnön: hänkin haluaisi auttaa ”poikien” vapauttamisessa ja pyysi, että vain tätä varten antaisin hänelle aseen. Vaikka aseiden luovuttaminen työpalvelumiehille oli ankarasti kielletty, uhmasin tätä määräystä (…) Lopulta sumusta ilmestyi näkyviin yksi työpalvelumies, sitten toinen, ja lopulta kaikki häärivät ympärillämme. Oli käynyt niin, että partisaanit, pelästyen sinko- ja pikatykkitulta, olivat luulleet meitä suureksi joukko-osastoksi ja päättäneet paeta suolta johtavaa polkua pitkin, jättäen juutalaiset ja hevoset siihen paikkaan. (…) Työpalvelumiehet saivat kenttäkeittiöstäni aamiaista ja kahvia rommin kera. (…) Huomasin heidän joukossaan lääkärin, jonka olin aikoinaan nimittänyt juutalaisten johtajaksi. Kutsuin hänet puheilleni ja kysyin häneltä: ”Miksi palasitte, miksi ette lähteneet partisaanien matkaan? Ettekö näe, mitä teille täällä tapahtuu?” Lääkäri vastasi hyvin sotilaallisesti: ”Herra yliluutnantti! Me olemme unkarilaisia, budapestilaisia, mitä asiaa meillä olisi partisaanien joukkoon?”

Mutta Puna-armeijan läpimurtoon ja Unkarin 2. armeijan viimeiseen taisteluun keskittyvä historiankirjoitus on paljolti unohtanut, että jo vuosikausia ennen tätä unkarilaiset sotilaat toimivat Saksan Wehrmachtin avustajina suurissa osissa miehitettyä Ukrainaa. Unkarilaiset olivat tukemassa sekä saksalaisen miehityshallinnon toimintaa että jatkuvaa sotaa partisaaneja vastaan. He joutuivat myös osallistumaan Ukrainan juutalaisten joukkomurhiin – jotka täällä päin eivät yleensä tapahtuneet tuhoamisleireissä vaan paikan päällä, kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä. Varsinaisen tappamisen tosin hoitivat yleensä saksalaisten omat erikoisosastot, mutta unkarilaiset joukot saivat usein esimerkiksi vartioida kylistä ja kaupungeista koottuja juutalaisia tai saattaa heidät teloituspaikoille. Heidän ”myötäsyyllisyytensä” astetta ei ole aivan helppo arvioida; Ungváry vertailee heidän tilannettaan Milgramin ja Zimbardon kuuluisiin psykologisiin kokeisiin, joissa koetilanteen paine ja auktoriteetin läsnäolo sai koehenkilöt suostumaan jopa avustajien ”kiduttamiseen”. Monet joukkomurhien todistajiksi joutuneet unkarilaiset sotilaat järkyttyivät kokemastaan perin juurin, jotkut jopa yrittivät auttaa tai piilotella juutalaisia. Jotkut taas olivat sadistisesti innoissaan ottamistaan valokuvista tai keräämistään ”matkamuistoista”.

(Kuvia ja kertomuksia levisi myös sotilaiden omaisille ja ystäville koti-Unkariin, ja tietenkin unkarilaiset upseerit olivat selvillä tapahtumista ja raportoivat niistä koko ajan. Yksi poliittisesti aivan olennainen johtopäätös tästä on se, että Unkarin poliittisen johdonkin on täytynyt koko ajan tietää Kolmannen valtakunnan kansanmurhapolitiikasta ja juutalaisten joukkotuhosta. Tämäkin vie pohjaa niiltä valtionhoitaja Horthyn myöhempien puolustelijoiden väitteiltä, joiden mukaan Horthy ei olisi ensin tiennyt, mitä natsit tekevät juutalaisille, ja siksi olisi keskeyttänyt Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vasta heinäkuun 1944 alussa.)

Ungváryn tutkimus on yksityiskohtaisuudessaan uuvuttavaa luettavaa, mutta se antaa myös oivallisen kuvan tilanteen sekavuudesta ja monitahoisuudesta. Rintamalla, jossa kahden julman diktatuurin armeijat ottivat yhteen, taistelu oli tietenkin niin armotonta kuin kuvitella saattaa, mutta selustassa nähtiin laaja kirjo toimintatapoja, raaoista joukkomurhista hyvää tarkoittaviin siviilihallintotoimiin. Hitlerin ja natsijohdon suunnitelmiin kyllä kuului juutalaisten tuhoamisen ohella myös Ukrainan vilja-aitan ryöstäminen Saksan armeijan ja kansan huoltamiseen, vaikka siitä seuraisi slaavilaisten ali-ihmisten nälänhätä ja joukkokuolema. Samaan aikaan kuitenkin toiset saksalaiset, upseerit ja miehityshallinnon johtomiehet, saattoivat kehottaa kohtelemaan miehitettyjen alueiden ukrainalaisia veljellisesti ja ystävällisesti. Ali-ihmisoppien rinnalla liikkui aivan yhtä epätieteellisiä sovellettuja rotuoppeja, joiden mukaan ukrainalaiset ovat itse asiassa itägoottien slaavilaistuneita jälkeläisiä ja siksi ”uudelleengermanisoitavissa” tulevaisuuden suursaksalaisiksi. Käytännössä ukrainalaisten ja venäläisten kanssa toimittiin myös yhdessä ja veljeiltiin, jo siksikin, että heitä oli joukoittain mukana erilaisissa yhteistoimintarakenteissa, kuten vapaaehtoisina armeijassa tai järjestystä valvomassa miehityshallinnon alaisissa poliisivoimissa. Paikoin – ei usein, mutta joillakin seuduilla – saksalaisia tai heidän aseveljiään tervehdittiin suorastaan vapauttajina.

Erityisen kipeä kohta siviiliväestön kärsimyksissä on partisaanisota. Neuvostoliiton ja Venäjän historiankirjoitus on rakentanut partisaaneista, miehittäjiä vastaan taistelleista sisseistä, kultareunaisen sankarikuvan, mutta itse asiassa partisaanit monesti toimivat kuin kurittomat metsärosvot, keskittyen lähinnä ryöstelyyn ja pontikankeittoon. Heidän toiminnastaan suuri osa koostui siviiliväestön terrorisoimisesta ja pelottelemisesta, jolla oli tarkoitus estää alueen asukkaita tukemasta miehitysjoukkoja – käytännössä vaikutus oli toisinaan päinvastainen, eli partisaanien pelko ajoi siviiliväestön entistä selvemmin yhteistoimintaan miehittäjien kanssa. Partisaanisota antoi myös molemmille sodankäyjäpuolille keinot ja syyt kiertää väkivallan kierre äärimmilleen ja tehdä sodasta todella totaalista. Saksalaiset eivät ottaneet ”partisaaneiksi” julistettuja vihollisia vangiksi, eivät huolineet heitä edes yliloikkareiksi, vaan kaikki kiinni joutuneet surmattiin armotta – tai tämä oli sodanjohdon määräys, jota tosin monet vanhanaikaisesta ammattietiikasta kiinni pitävät upseerit eivät noudattaneet. Siviiliväestö taas saattoi partisaaneja tukemalla joutua itsekin partisaanien kirjoihin ja samojen kostotoimien kohteeksi.

Tämän kaiken keskellä tempoilivat unkarilaiset sotilaat ja heidän upseerinsa. Joistakuista tilaisuus teki rosvon, raiskaajan tai murhaajan. Muuan yliluutnantti Merész kehui tappaneensa 150 partisaania (näiden joukossa luultavasti myös monia viattomia siviilejä), käytti vankien hirttämistä viihdenumerona juhlissaan – ja nautti koko ajan esimiestensä suojelusta, ilmeisesti siksikin, että hänen osastonsa oli ”rykmentin esikunnan ruoka-aitta”, toisin sanoen hänen ryöstösaaliistaan pääsivät myös ylemmät osille. Ryöstelyjä tapahtui jatkuvasti, myös siksi, että huolto toimi kehnosti; erään unkarilaisen joukko-osaston raportissa maaliskuulta 1944 kerrotaan, että kolmasosa miehistä on vailla alusvaatteita ja joutuu pitemmälle marssille lähtiessään sitomaan pyyhe- tai nenäliinan alapäänsä suojaksi housujen alle. Paikallisten naisten kanssa unkarilaiset miehittäjät solmivat monenlaisia, enemmän tai joskus vähemmän molemminpuoliseen suostumukseen perustuvia suhteita. Tällä alueella, johon liittyy eniten tabuja ja häpeää, myös todistusaineisto on kaikkein niukinta.

Jotkut kuitenkin joutuivat omavaltaisuuksista edesvastuuseen, ja hämmentävimpiä kohtia tässä lukukokemuksessa oli kertomus alikersantti Ernő Künsztlerin oikeudenkäynnistä. Künsztler selosti, miten partisaanien tukikohdaksi epäiltyä kylää tutkittaessa oli astunut sisään taloon, jossa lattialla makasi nainen kahden alaikäisen lapsensa kanssa; Künsztler oli suoraa päätä kysynyt rintama-käyttövenäjällään, ”saako panna”, ja (varmaankin henkensä edestä pelkäävän) naisen vastatessa ”saa” ryhtynyt oitis toimiin. Todistajat vahvistivat, että mitään väkivaltaa ei ollut käytetty ja sitä paitsi nainen oli ollut ”vanha ja ruma” (!). Kenttäoikeus tuomitsi lopulta Künsztlerin kuudenkymmenen päivän kovennettuun vankeusrangaistukseen ja arvonalennukseen. Ankarampiakin tuomioita annettiin, jotkut raiskaajat ja tappajat pääsivät hengestäänkin, mutta yleisvaikutelmaksi jää, että hyvin paljon riippui vastaavasta komentajasta: toiset olivat selvästi paljon halukkaampia suojelemaan rikoksiin syyllistyneitä alaisiaan kuin toiset. Tässäkin suhteessa elämä myös miehittäjäarmeijassa oli epävarmaa ja kaoottista.

Sekavuutta lisäsivät miehitetyllä alueella ennestäänkin vallinneet etnopoliittiset jännitteet, jotka sodan aikana saattoivat räjähtää kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Etnisistä ryhmistä kaikkein turvattomimpia olivat tietenkin juutalaiset; heitä pakeni jonkin verran muun muassa neuvostopartisaaneihin, mutta se saksalaispropagandan väite, että partisaanit olisivat pääsääntöisesti juutalaisia, oli tietenkin täysin perätön. Ukrainalaisia nationalistiryhmiä oli useita, ja näiden toiminta suuntautui eri tavoin milloin saksalaisia, milloin Neuvostoliittoa, milloin puolalaisia vastaan. Vuonna 1943 Länsi-Ukrainan hallinta monin paikoin siirtyi ukrainalaisten vapautusarmeija UPA:lle, jopa niin, että jotkut neuvostokenraalit kävivät kahden rintaman taistelua toisaalta saksalaisia, toisaalta UPA:ta vastaan. UPA näki ensisijaisena vihollisenaan Neuvostoliiton, ja sen hallitsemilla alueilla ei neuvostopartisaaneilla juuri ollut mahdollisuuksia toimia. Sekä saksalaiset että unkarilaisetkin miehitysjoukot saattoivat paikoin solmia aselepoja ja käytännön avunantosopimuksia UPA:n kanssa. Puolalaisten vastarintaa puolestaan toteutti – vuoteen 1943 lähinnä maan alla – Lontoossa toimivan pakolaishallituksen alainen Armia Krajowa, ja sillä puolestaan oli usein yllättävän hyvät välit nimenomaan unkarilaisten miehittäjien kanssa. Puolalaisten ja unkarilaisten historiallinen ystävyys, samantapainen historia ja yhteiskuntarakenne johtivat siihen, että Unkarin armeijan upseerit ja herrasmiehet löysivät helposti sielunveljiään Länsi-Ukrainan, vanhan Itävallan Galitsian puolalaisen yläluokan keskuudesta.

Sodanaikaisten tapahtumien lisäksi Ungváry käsittelee varsin laajalti sitä, miten näitä tapahtumia sodan jälkeen kommunistivallan aikana selvitettiin. Hieman yllättäväksi lopputulemaksi jää, että kommunistisen Unkarin viranomaisia ei erityisemmin kiinnostanut saattaa syytteeseen niitä unkarilaisia, jotka miehitysarmeijassa palvellessaan olivat syyllistyneet sotarikoksiin Neuvostoliiton kansalaisia kohtaan. Suuri osa ilmeisesti jäi rankaisematta, ja ennen reaalisosialismin luhistumista vanha valtionpoliisi tuhosi muun kompromettoivan aineistonsa ohella myös miehittäjien sotarikosten tutkintaan liittyviä asiakirjoja. Ungváryn mukaan siis sosialistiset vallanpitäjät käytännössä estivät miehitysarmeijan rikosten tutkimisen ja rankaisemisen, yhtä Unkarin historian mätäpaisetta ei päästy puhkaisemaan eikä hoitamaan. Syynä oli Ungváryn mielestä viime kädessä natsismin ja reaalisosialismin ideologinen sukulaisuus:

Itse asiassa siinä, miksi kommunistinen sortokoneisto teki kaikkensa estääkseen totuuden selviämistä, piilee syvä ja johdonmukainen logiikka. Puoluevaltion sortoelimet tosin esiintyivät natsismin ideologisina vastustajina, mutta moraaliltaan ne eivät olleet yhtään natsien yläpuolella, ja toiminnassaankin ne osoittautuivat natsien liittolaisiksi. Neljänkymmenen vuoden ajan ne salasivat Unkarin yhteiskunnalta todelliset sotarikokset ja siten estivät yhteiskuntaa kohtaamasta omaa vastuutaan. Tämän voi ymmärtää, sehän olisi johtanut siihen, mitä kaikin keinoin yritettiin estää: henkiseen vapautumiseen. Vapautunutta yhteiskuntaa ei voi kiristää eikä rajoittaa, se on kaiken sen vastakohta, mitä diktatuuri haluaa.

Yhtään puolustelematta stalinismia ja kommunistisen puolueen diktatuuria tai kiistämättä Ungváryn johtopäätöstä sinänsä – tämä outo aatteellisuuden puuska keskellä kuivan asiallista, yksityiskohtaista dokumenttihistoriaa hieman hämmentää ainakin ei-unkarilaista lukijaa. Kommunistisen diktatuurin kukistumisesta on nyt jo kulunut niin paljon aikaa, että sen syytteleminen alkaa tuntua kuolleen hevosen pieksämiseltä, semminkin kun Unkarin nykyiset vallanpitäjät usein torjuvat kaiken kritiikin pelkästään viittaamalla kommunismin rikoksiin (”sosialisteilla ei ole mitään oikeutta arvostella meitä, koska heidän puolueensa juridinen edeltäjä syyllistyi siihen ja siihen”). Mielenkiintoista olisikin lukea analyysi siitä, mitä järjestelmänvaihdoksen jälkeinen Unkari on tehnyt sodanaikaisten tapahtumien pimeiden puolten selvittämiseksi.