Pistä pirua!

18 syyskuun, 2021

Tämä tässä, suopeat lukijani, on muinainen neularasia, joka löydettiin Jánoshida-nimisestä keskisen Unkarin kylästä 1930-luvulla.

Löytöä on siis tutkittu jo melkein sata vuotta, ja se on ilmeisen kiistattomasti ajoitettu 600- tai 700-luvulle, aikaan, joka Unkarin esihistorian tutkimuksessa tunnetaan nimellä avar kor, avaariaika. ”Avaareiksi” nimitetty, ilmeisesti idän aroilta saapunut kansa hallitsi etenkin 500–600-luvuilla suunnilleen nykyisen Unkarin ja Romanian alueita silloisen Bysantin imperiumin rajan pohjoispuolella, ja lähes kaikki, mitä heistä tiedetään, on peräisin bysanttilaisesta historiankirjoituksesta.

Avaareista on aiheen johtava asiantuntija, itävaltalainen historiantutkija Walter Pohl kirjoittanut paksun kirjan, joka on iät ja ajat loikonut yöpöydälläni odottamassa, että sen sisältö ilmojen teitä imeytyisi aivoihini. Tai olenhan sitä kyllä lueskellutkin, mutta äkkinäinen uupuu hyvin nopeasti bysanttilaisten kronikoitsijoiden kertomuksiin oudonnimisistä hallitsijoista ja kummallisista kansoista. Tässä onkin yksi jutun ydinkohdista: avaarit, kuten monet muutkin kansainvaellusten ajan vaeltavat kansat, olivat luultavasti pikemminkin poliittinen kuin etninen tai kielellinen ryhmä. Tämmöisiä kansoja ei yhdistänyt kieli eikä etnisyys (eikä tietenkään varsinkaan mikään alue tai kotiseutu) vaan johtajan arvovalta ja siihen liittyvä, veriveljeysliitoilla ja heimojen tai sukujen dynastisilla naimakaupoilla vahvistettu symbolinen ”sukulaisuus”. Ne syntyivät usein valtataistelujen kautta, lohkeamalla jostakin aiemmasta mahtavasta heimoryhmittymästä, ja tässä yhteydessä ne ottivat itselleen uuden nimen, joka saattoi olla perintöä joltakin aivan toiselta ”kansalta”. Siispä noiden aikojen historialähteissä ”kansojen” nimet vaihtuvat villisti, nousevat esiin ja katoavat.

Myös avaarit haihtuvat historian hämäriin jo ennen unkarilaisten maahantuloa, kun heidän valtakuntansa 700-luvun lopulla valloitetaan lopullisesti: lännestä vyöryvät Kaarle Suuri ja hänen seuraajansa, idästä bulgaarien nouseva mahti. Sitten saapuvat idästä unkarilaiset, ja alueen poliittiset kuviot menevät jälleen kerran uusiksi. Avaareista jää jäljelle noita yllä mainittuja sekavia kertomuksia oudonnimisistä hallitsijoista, joiden kanssa Bysantin valtiaat sotivat tai neuvottelivat, sekä hautalöytöjä, joiden perusteella avaarien on ajateltu todellakin olleen alkuaan Aasian aroilta peräisin. Ei kuitenkaan tiedetä, olivatko he etnisesti mitenkään yhtenäinen ryhmä – erittäin luultavasti eivät – eikä varsinkaan, mitä kieltä tai kieliä he puhuivat. (Mahdollista on, että ennen lopullista katoamistaan Pannonian tasankojen avaarit olisivat jo menettäneet alkuperäiset kielensä, mitä ne sitten olivatkin, ja kielellisesti sulautuneet alueen slaaveihin.) Heidän nimensä on samanlainen kuin Kaukasian avaareilla, nah-dagestanilaiseen kieliryhmään kuuluvaa kieltä puhuvalla kansalla, mutta tämä on erittäin luultavasti silkkaa sattumaa.

Avaarien kielestä tai kielistä, niin kuin useimmista muistakaan tuon ajan lukemattomien ”pakanakansojen” kielimuodoista, ei siis ole säilynyt kirjallisia muistomerkkejä. On kuitenkin mahdollista, että he (tai jokin pieni asiantuntijaryhmä heidän keskuudessaan) hallitsivat jonkinlaisen ns. riimukirjoituksen, jollaisia tuohon aikaan oli sekä turkkilais- että germaanikansoilla ja mahdollisesti myös unkarilaisten esi-isillä. Näille kirjoitusjärjestelmille tyypillistä on, että niillä ei laadittu ”kirjallisuutta” (näiden kansojen runot, tarut, kertomukset ja muu kielellinen perinne välittyivät suullisessa muodossa) vaan lyhyitä usein seremoniallisia tai maagisia tekstejä: nimikointeja, merkintöjä (”Kilroy oli täällä”), muistokirjoituksia, uskonnollisia tai maagisia ”omistuksia”. Ja koska kovaan pintaan raaputettavat merkit pyrkivät koostumaan suorista pysty- ja vinoviivoista, eri riimuaakkostot muistuttavat kovasti toisiaan.

Myös Jánoshidan neularasian kyljessä on tämmöisiä vinoviivoja, joita vuosikymmenten ajan on yritetty tulkita kirjoitusmerkeiksi – vaikka näin puusta katsoen niitä voisi ajatella myös koristekuvioksi. Tulkintaa kuitenkin vaikeuttaa se, että rasia on kovasti kulunut ja mahdollisista kirjaimista osa on muuttunut lukukelvottomiksi tai kenties kulunut kokonaan pois. Ei tiedetä, mitä kirjoitusjärjestelmää nämä merkit edustavat, mihin suuntaan teksti on kulkenut, eikä ennen kaikkea, mitä kieltä se on ollut: jotain avaarien alkuaan puhumista kenties turkkilaissukuisista kielistä, jotain alueen slaavilaista kielimuotoa (jota kenties puhuivat nimenomaan neulojen käyttäjät eli naiset, avaarisoturien alkuasukaspuolisot), vaiko jotain muuta? (Entäpä jos rasiaan olisi yksinkertaisesti raaputettu ihan vain sen omistajan nimi?) Neularasian riipustuksissa onkin vuosikymmenten mittaan nähty hyvin erilaisia siunauksia, toivotuksia tai manauksia.

Nyt sitten unkarilainen tutkija, uutta kansallista historiantutkimusta voimalla (ja huuhaan rajoilla) ajavan Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin ”Klassis-filologisen tutkimuskeskuksen” johtaja Bence Fehér julistaa, että on tehty tieteellinen läpimurto: teksti on unkarin kielen vanhin tunnettu muistomerkki. Aiheesta uutisoi yksityiskohtaisesti ja kriittisesti Telex-uutissivusto, lisäksi toiselta (ja vähemmän kriittiseltä) sivustolta löytyy Fehérin haastattelu. Uuden selityksen mukaan neularasiassa lukisi baszjad izüt. Ensimmäinen sana on turkkilaisperäinen verbi, joka nykyunkarissa tarkoittaa, hm, panemista, mutta alkuperäinen merkitys on voinut olla jotain sellaista kuin ”painaa”, ”lyödä” tai ”kukistaa, voittaa”. Izü taas olisi nimitys jonkinlaiselle pahalle henkiolennolle. Ajatuksena tässä tulkinnassa lienee siis, että neularasia tai sen sisältö tämän manauksen avulla jotenkin maagisesti torjuisi pahantahtoisia uskomusolentoja, eli tekstin voisi kai vapaasti suomentaa ”pistä pirua!”. Valitettavasti vain tämä tulkinta, kuten kaikki muutkin tähän mennessä esitetyt, leijailee ilmassa spekulaation ohuella yläpilvellä.

Telexin jutusta ei löytynyt suoraa linkkiä alkuperäiseen tutkimukseen, jossa merkkejä ja niiden äännearvoja olisi tarkemmin selitetty. (Tämä olisi sikälikin mielenkiintoista, että Bence Fehérillä ei näyttäisi koulutustaustansa puolesta olevan erityistä asiantuntemusta unkarin kielihistorian, turkkilais- tai slaavilaiskielten alalta: hänen alkuperäinen koulutuksensa ja tieteellinen pätevyytensä on klassisen filologian ja latinankielisen epigrafiikan alalta, vaikka hän viime vuosina näyttääkin siirtyneen harrastamaan riimukirjoitusten historiaa.) Sitä vastoin jutussa pohditaan ansiokkaasti sitä poliittista kehikkoa, jossa tämä tulkinta on syntynyt, ja tämä lienee asiassa olennaisinta.

Ajatus siitä, että Unkarin alueella olisi puhuttu unkarin kieltä jo ennen perinteisen käsityksen, kronikkojen ja perimätiedon mukaista unkarilaisten maahantuloa vuonna 896, ei ole uusi. 1960-luvulla arkeologi Gyula László kehitteli ns. kaksinkertaisen maanvaltauksen (kettős honfoglalás) teoriaa, jonka mukaan osa unkarilaisista olisi saapunut alueelle jo parisataa vuotta varhemmin, ns. myöhäisavaarilaiseksi nimitetyn kulttuurin kantajina. Tässä ideassa on se mielenkiintoinen puoli, että se auttaisi ymmärtämään, miten unkarin kieli, jonka puhujat luultavasti edustivat pientä soturieliittiä, onnistui niin tehokkaasti syrjäyttämään alueen muut kielet. Muuten Lászlón teoria ei kuitenkaan ole saanut tieteen valtavirran hyväksyntää.

Rajumpi ajatusmalli on elänyt tieteellisten instituutioiden ulkopuolella jo pitkään ja yrittää nyt ilmeisesti saada jonkinlaista virallista asemaa, kuten taannoisen kaamean ”Pozsonyn taistelu” -animaatioelokuvan yhteydessä nähtiin. Sen mukaan – ja näinhän unkarilaiset ovat keskiajan kronikoitsijoista lähtien uskoneet – unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä, siis vielä yhden, avaareja edeltäneen, idän arojen soturikansan, jonka pelätty päällikkö Attila piti hoviaan nykyisessä Unkarissa 400-luvulla, ja vuoden 896 maahantulo olisi ollut ”paluuta” unkarilaisten vanhoille perintömaille (missä kenties osa unkarilaisista olisi tällä välin koko ajan elellyt). Näin voitaisiin sekä unkarin kielen historiaa että Unkarin unkarilaisen asutuksen jatkuvuutta pidentää edes muutaman sadan vuoden verran. Ja näin jopa jotkut unkarilaiset tieteentekijät voisivat lähteä mukaan – niin kuin arkeologi Csanád Bálint jo vuonna 2003 (!) viiltävästi totesi – ”todellisuudessa lähinnä huvittavaan ’kuka oli täällä ensin?’ -peliin”, jota itäisessä Keski-Euroopassa(kin) on kansallisvaltioita ja kansallisidentiteettejä rakennettaessa pelattu jo pitkään.

Erityisen opettavainen tältä kannalta on Gondola-sivuston haastattelun kohta, jossa myötämielinen haastattelija lähtee tutuille syntipukki-salaliittolinjoille. Nyt päästään myös innolla viittaamaan ns. dakoromaaniseen jatkuvuusteoriaan eli romanialaisten nationalistien hellimään (ja todellakin tieteellisesti hieman kyseenalaiseen) ajatukseen, jonka mukaan romanialaiset, heidän kielensä ja identiteettinsä polveutuvat suoraan muinaisista roomalaisista, joihin entisen Daakian provinssin muinaiset asukkaat kielellisesti sulautuivat (eikä romanian kieli siis kuulu Balkanin vaeltelevien lammaspaimenheimojen aikoinaan puhumiin romaanisiin kielimuotoihin, ehei). Ja tämmöiseenhän me emme todellakaan alennu…

– On siis avaariaikaisia esineitä, joiden tekstit ovat epäilemättä [sic] unkarinkielisiä. Kenen intresseissä ja miksi on pilkata tai vähätellä tätä havaintoa?

– Jos toimisimme vain terveen järjen varassa, niin ei kenenkään. Luonnollisesti tiedämme, että jotkin naapurimme näkevät irrationaalisen tärkeänä sen ajatuksen, että he olisivat eläneet tällä alueella pitempään kuin me. Joskus he eivät tätä asiaa ajaakseen kaihda edes törkeää tieteellisten tutkimustulosten väärentämistä. (…)

Tuota noin. Väkisinkin tulee mieleen vanha kunnon ”itse on, joka toista sanoo”, eli ”projektio on heissä väkevä”.


Kansallis-kitsch-päivän jälkipyykkiä

23 elokuun, 2021

Unkarin kansallispäivä, valtakunnan perustajakuninkaan Pyhän Tapanin ja Uutisleivän päivä on nyt koettu, ja unkarinkielisessä somekuplassani virtaa vuolas meemien kymi. Aivan aluksi, toverit, on pakko jakaa kanssanne tämä pinkin turul-kotkan inspiroima asetelma, jossa ilotulitusten ja ”Onnellista syntymäpäivää, Unkari!” -toivotuksen säestyksellä Viktor Orbán on lähetetty fantasiamatkalle idolinsa, aikamme tahattoman gay-ikonin seurassa.

Turul-kotka ja ihmehirvi eivät monien pettymykseksi lopulta esiintyneetkään pinkissä suoja- tai pohjamaalissa vaan hopeanhohtoisina tai paremminkin krominkimalteisina. Ja ne siis olivat osa Budapestin Andrássy útilla kulkenutta paraatia. Niiden seurana liikkui tanssijoita, soittajia ja laulajia, jälkimmäiset rullaten sekä perinteisillä autonlavoilla että, yllätys yllätys, sen jättiläiskokoisen Pyhän Kruunun sisällä. (Edelleenkin ihmettelen, miten jättiläiskokoisen kruunun täyttäminen mustalaissoittokunnalla suhteutuu siihen kirjaimellisesti uskonnollisen hartaaseen palvontaan tai kulttiin, joka tämän kansallissymboli-kruunun ympärillä kukkii, ja lakiin, joka nimenomaisesti kieltää Pyhän Kruunun häpäisemisen.) Lisäksi kulkueessa rullasi iso kullankimalteinen Pyhä Tapani -patsas sekä Tapanin monogrammia jäljittelevä häkkyräteline, jonka päälle oli sijoitettu laulamaan yksi kulkueen esiintyjistä. (Tunnen Unkarin viihdemusiikkiskeneä vielä huonommin kuin Suomen eli en laisinkaan, joten en rupea kommentoimaan esiintyjävalintoja mitenkään.)

Unkarilaisessa uutisvirrassani käydään nyt kiivasta keskustelua tämän kansallispäiväohjelman esteettisistä arvoista, erityisesti arvokkaiden tai – monien unkarilaisten mielestä todellakin ihan kirjaimellisesti – pyhien kansallissymbolien yhdistämisestä räikeään viihdemeininkiin (esimerkiksi iskelmään, jossa pidetään hauskaa rannalla ja hypätään laiturilta veteen ”perspommilla”). On myös päivitelty ristiä pitelevän pyhän kuninkaan ja muiden kristillisten symbolien ongelmatonta kehystämistä jonkinlaisiksi muinaisunkarilaisiksi šamaaneiksi sonnustautuneilla, rumpua lyövillä tanssijoilla. Ehkä eniten keskustelua on kuitenkin käyty jättiläismäisestä turul-kotkasta, jota kulkueessa veti ja työnsi joukko lihaksikkaita puolialastomia nuorukaisia.

Teologi ja feministi Rita Perintfalvi kirjoittaa Facebookissa:

Ei minulla todellakaan ole mitään Turul-kotkaa vastaan eikä Emeseä [Unkarin muinaisen hallitsijasuvun tarunomaista esiäitiä], jonka Turul unessa saattoi raskaaksi. Ei myöskään näitä kauniiita poikia, eikä edes C-3PO-tyyliin kultaverhoiltua Pyhä Tapani -joulupukkiakaan. Tämä vain tuntuu minusta jotenkin surrealistiselta ja eklektiseltä sillisalaatilta. Siis saattoiko nyt Turul-kotka Emesen raskaaksi vai Pyhä Henki Neitsyt Marian? Onko tämä nyt pakanallis-šamanistinen vai kristitty maa? Tämä alkaa olla jotenkin liian hapokasta. Samoin vähän liikaa on se, että nämä kaksi miesparkaa – joille koko maa nyt nauraa – on puettu, anteeksi, riisuttu aivan samannäköisiksi kuin ne tyllihameiset, verkkosukkaiset homppelipojat joita, niin väitetään, Andrássy útin Pride-kulkueen pitäisi olla täynnä. Tuikea, miehinen katse yrittää luoda kovasti heteroa vaikutelmaa, mutta jotenkin, anteeksi vain, tuo poikien nänneille ruiskutettu hopeamaali vie siitä tehon. Ja tästä kaikesta tulee mieleen kommunistien naurettavat yritykset rakentaa omaa ideologista pöperöään kristillisten juhlien perustalle: näin ristiäisistä tuli nimenantajaiset, ensimmäisestä ehtoollisesta pikkurumpalien [pioneereja edeltänyt kommunistinen lapsijärjestö] vihkiminen, vahvistuksen sakramentista pioneerivala. Nyt taas näyttää siltä, että Pride-kulkueen pohjalle rakennetaan šamanistis-kristillistä tapahtumaa, jota tähdittävät hopeamaalilla spreijatut pojut. Ei, sanon vielä kerran, ei minulla ole sinänsä mitään tätä vastaan, se on vain jotenkin naurettavaa, mutta ei siinä mitään, ainakin tästä syntyy taas tappohauskoja meemejä!

Pride- tai Euroviisu-estetiikan ohella pyörillä kulkevaa kimallekotkaa on rinnastettu fasistisen Italian tai Saksan juhlakulkueissa nähtyihin kotkasymboleihin, ja toki myös miesruumiin piilohomoeroottisessa esillepanossa (samalla kun vaihtoehtoinen seksuaalinen suuntautuminen kaikin voimin torjutaan) on paljon 1930-luvulta haiskahtavaa. Jotakin on kuitenkin 90 vuodessa muuttunut olennaisesti, ja tässä rupeaa taas muistelemaan sitä sanontaa, että historia toistaa itseään mutta niin, että tragedia toistuu farssina. 1930-luvun kulkueissa hehkui vielä aatteen palo, uhrivalmius ja käsitys jonkinlaisesta yksilön elämää suuremmasta ja tärkeämmästä pyhästä, olkoonkin että se pyhyys oli kieroutunutta ja karmeaa ja johti ennennäkemättömiin hirmutekoihin ihmisyyttä vastaan. 2020-luvulla jäljelle on jäänyt pelkkä hauskanpito ja jatkuvasti tahattoman komiikan puolelle lipsahteleva diskoviihde-estetiikka.

Vielä joskus 1980-luvulla muistan unkarilaisen tuttavani hieman kimpaantuneen Unkarin perustajakuninkaasta kertovasta rock-oopperasta István a király, tai paremminkin sen kohtauksesta, jossa kuningatar Gizella laulaa: ”Olen kyllästynyt politiikkaan, mennään tekemään kruununperillistä!” Fiksu, kouluja käynyt nuori mies pauhasi: ”Siis minähän olen ateisti, mutta tässä maassa on ihmisiä, joille se nainen on pyhimys!” Nyt ei enää pyhimysten pyhyydestä näytä olevan paljoa jäljellä. Samalla kun entisistä ideologisista symboleista on tullut ontoimpia mahdollisia ei enää edes identiteetin vaan vain jonkinlaisen poliittisen lojaalisuuden symboleja, Pyhän Tapanin tarina on tyhjentynyt ja maallistunut saduksi, jota voi ongelmitta yhdistää toisiin satuihin. Eikä se välttämättä ole pelkästään paha asia.

Népszava-lehden haastattelussa Cambridgen yliopistossa työskentelevä (ja tässä blogissa ennenkin esillä ollut) keskiajan historian tutkija Nóra Berend toteaa tylysti, että lähes kaikki, mitä nykyunkarilaiset uskovat Tapani Pyhästä tietävänsä, on mielikuvituksen tuotetta. Alkaen siitä, mitä Unkarin perustuslain esipuheessa julistetaan:

Olemme ylpeitä siitä, että kuninkaamme Pyhä Tapani tuhat vuotta sitten asetti Unkarin valtion vankalle perustalle ja teki maastamme osan kristittyä Eurooppaa.

Tapani kyllä aikalaislähteidenkin mukaan ”teki Unkarista osan kristittyä Eurooppaa” siinä mielessä, että Unkarin hallitsija tunnusti virallisesti kristinuskoa ja Jerusalemiin suuntaavat pyhiinvaeltajat saattoivat kulkea hänen maidensa halki turvallisesti. Aivan eri asia on, että kristinuskon vakiintuminen Unkarin kansan keskuuteen kesti luultavasti – kuten muuallakin Euroopassa – vielä useita sukupolvia. Tapanin aikaan ei myöskään edes ollut olemassa Unkarin valtiota ja kansakuntaa nykyisessä mielessä, ja hänen laajenevaan valta-alueeseensa kuului vain osa myöhemmästä historiallisesta Unkarista. Ennen kaikkea: kasteen ottaessaan Tapani tuskin ajatteli ”asettavansa Unkarin valtiota vankalle perustalle”. Hän teki valtapoliittisia ratkaisuja ja solmi liittoja valtansa lujittamiseksi – ennen muuta avioliiton Baijerin prinsessa Giselan kanssa, joka saapui uuteen kotimaahansa mukanaan ritareita ja sotaväkeä uuden hallitsijaparin vallan tueksi. Tapania tuskin ajoi kasteelle mikään syvällinen uskonnollinen vakaumus sen kummemmin kuin muitakaan tuon ajan ”pyhiä” kuninkaita.

Ylipäätään Tapanin elämästä ja ajattelusta tiedetään sangen vähän. Hänen nimiinsä pantu mietelmäteos, “ohjeet” (Szent István intelmei) prinssi Imrelle (Tapanin ja Giselan ainoa poika Imre kuoli nuorena eikä koskaan päässyt hallitsijana näitä viisauksia toteuttamaan), on mitä varmimmin jonkun toisen kirjoittama, emmekä tiedä, osasiko Tapani latinaa sen verran, että edes ymmärsi tämän teoksen latinankielistä tekstiä, jos sitä hänelle luettiin. Varmaa on oikeastaan vain se, että Tapani oli historiallinen henkilö, Unkarin hallitsija ja Baijerin Giselan puoliso, ja että hän kuoli 1038. Sitä vastoin hänen syntymävuottaan ei tiedetä, joten romanttisten taiteilijoiden kuvat vanhasta, viisaasta, valkopartaisesta kuninkaasta ovat nekin pelkkää spekulointia. Pyhä Kruunu on valmistettu vasta paljon hänen kuolemansa jälkeen, eikä pyhäinjäännöksenä palvottu muumioitunut oikea käsikään (Szent Jobb) luultavasti kuulunut Tapanille.

Mutta jos ei Tapanista varmuudella tiedetä juuri mitään, miksi kansa ei saisi kuvitella ja rakentaa mielikuviaan myöhemmin syntyneiden legendojen ja kronikkojen (siis satujen, tarinoiden ja aikansa poliittisen propagandakirjallisuuden) varaan? Berend vastaa:

Tästä on selvästi monenlaisia mielipiteitä, minun mielestäni myytit vaikuttavat vääristävästi. Historiallinen totuus on sangen monikerroksinen juttu, myytti sitä vastoin aina yksinkertaistaa ja asettaa sitten näin luomansa kuvan ihanteeksi ja esikuvaksi. Tämä on minusta erittäin ongelmallista. Myyttien nimissä on tehty paljon hirmutekoja, sitä taas en ole vielä nähnyt, että niistä syntyisi jotain hyvää. Niissä maissa, missä elämä on mallillaan ja asiat suurin piirtein kunnossa, nämä myytit eivät, hassua kyllä, näytä olevan kovin tärkeitä. Niille annetaan merkitystä siellä, missä asiat eivät ole järjestyksessä. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi asiaa liittyvät jotenkin toisiinsa.

Jos näin ajatellaan, on ehkä sittenkin hyvä asia, että Tapani Pyhään ja Unkarin valtion historiaan liittyvä mytologia nykyään näyttäytyy näin äärimmilleen viihteistetyssä ja banalisoidussa muodossa. 1930-luvun kotkaparaateissa marssineista nuorista miehistä monet saattoivat tosissaan haaveilla sodasta, verisistä vaatteista ja valloitusretkistä rajojen taakse. 2020-luvun turul-kotkaa vetävistä nuorukaisista tätä samaa on vaikea kuvitella. Viime perjantain merkillisen simulacrum-paraatin kitschinen koomisuus alleviivaa sitä, miten loppuun kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus on itsensä kuluttanut. Taistelut, kriisit ja todelliset vaarat ovat nykymaailmassa jossakin aivan muualla kuin kansallisvaltioiden ja kuviteltujen kansallisidentiteettien rajoilla.


Kansallis-kitsch-päivä

19 elokuun, 2021

Olen tässä blogissa joskus ennenkin pohtinut poliittisen kitschin suhdetta nationalistiseen populismiin. Nyt on pakko palata aiheeseen, kun huomenna on Unkarin kansallispäivä, jonka johdosta pääkaupunkiin on tulossa monenlaista näyttävää ohjelmaa. Nämä taideluomukset ovat tänään saaneet aikaan melkoista pulputusta unkarilaisessa somekuplassani:

Tämä näyttää olevan jättiläiskokoinen versio kuuluisasta skyyttalaisen hautalöydön kultahirvestä. Skyytithän olivat suositun populaarimytologisen käsityksen mukaan unkarilaistenkin esi-isiä, ja kultahirvi yhdistetään Unkarissa usein unkarilaisen muinaistarun ihmehirveen, jota veljekset Hunor ja Magor eli hunnien ja unkarilaisten myyttiset esi-isät lähtivät ajamaan takaa.

Tämä taas on selvästikin turul, unkarilaisten muinaistarujen ihmekotka ja sittemmin kansallisromanttinen kansallissymboli. Tarina ei kerro, mikä merkitys on turulin ja ihmehirven erikoisella pinkillä värityksellä (proosallisempien arvelujen mukaan kyseessä voisi olla vain jonkinlainen pohjamaali, jonka päälle voi tulla vielä vaikkapa kultaa ja kimallusta), mutta somen koiranleuat lohkovat jo, että niitä on ilmeisesti tarkoitus käyttää myös ensi vuoden Pride-kulkueessa.
Tässä kököttävä veikeä vekotin voisi olla huvimaja tai karuselli, mutta sehän on tietenkin tyylitelty jättiläisversio Unkarin valtion perustajakuninkaan Tapani Pyhän (jonka muistopäivä huominen kansallispäivä on) Pyhästä Kruunusta. On toki vaikea sanoa, missä kulkee kunnioituksen ja pilkan raja. Pyhän Kruunun pilkkaaminen on joka tapauksessa Unkarissa oikein erillisellä lailla kielletty.

Kaikkein eniten minua tässä somekuplaani jaetussa postauksessa hämmensi tämä junanvaunu, jonka kylkiin on maalattu pyhimyksiä ja enkeleitä. Kuvista (niitä löytyy verkosta lisääkin) olen tunnistavinani ainakin Tapani Pyhän itsensä (valtakunnanomena kädessä ja kruunu päässä), hänen nuorena (ja legendan mukaan neitseellisenä) kuolleen ainoan poikansa, autuaan prinssi Imren (lyhyempihelmainen hahmo keski-ikkunan vasemmalla puolella, ellei sitten ole pyhä soturikuningas László), Pyhän Elisabetin leipä ja ruusu kädessään, ja varmaan toiseltakin puolelta löytyy lisää unkarilaisia pyhimyksiä.

Kunnes asia selvisi hallituksen tiedottajan Alexandra Szentkirályin (onpa muuten osuva nimi, szent király tarkoittaa ‘pyhä kuningas’) FB-postauksesta. Siinä kerrotaan, että kyseessä on ns. Kultajunan rekonstruktio. Alkuperäinen Kultajuna, joka tuhoutui sodassa, oli rakennettu vuonna 1938 kuljettamaan Tapani Pyhän (jonka kuolemasta tuolloin täyttyi 900 vuotta) pyhäinjäännöksenä palvottua muumioitunutta oikeaa kättä (Szent Jobb) ympäri ”historiallista Unkaria”. ”Harvat tietävät”, kertoo Szentkirályi, ”että alkuperäinen juhlavaunu ei ollut varta vasten valmistettu vaan Pyhän oikean käden kuljettamista varten muokattu alkuperäinen konduktöörivaunu”, jollaisen rekonstruoiminen on kuulemma maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen juttu. Vaunu on rakennettu Unkarin rautateiden modernit vaatimukset huomioon ottaen niin, että sitä on teknisesti mahdollista todellakin kuljettaa ympäri maata, samaan tapaan kuin vuonna 1938 tehtiin.

Alkuperäinen pyhäinjäännösjuna Nyíregyházassa 1939. Kuva Kultajunan uudelleenrakennusyhdistyksen FB-sivulta.

Pyhäinjäännösjunan on ilmeisesti rakentanut perinneyhdistys, ja työhön on kerätty lahjoitusvaroja. Unkarilaisessa somekuplassani kuitenkin näkyy ilkeitä arveluja verovarojen käytöstä. Ja erityinen symboliarvo näyttää olevan nimellä ”Kultajuna” (Aranyvonat). Tähän nimeen nimittäin liittyy toinenkin tarina.

1900-luvun eri mullistusten yhteydessä on syntynyt kertomuksia useistakin eri ”kultajunista”, joilla esimerkiksi Venäjän tsaarin kalleuksia kuljetettiin turvaan vallankumoukselta tai vuonna 1940 Hollannin kuningaskunnan aarteita vietiin saksalaisten hyökätessä pois maasta Pariisiin. Unkarilaisten ”kultajunaan” taas natsit, tai siis Unkarin nuoliristiläiset, keräsivät talvella 1944-45 talteen uskomattoman määrän arvoesineitä ja rahaa. Junan 77 vaunussa kuljetettiin lopulta Unkarin valtionpankin koko kulta- ja valuuttavarantoja, useita arvokkaita museoesineitä sekä Unkarin juutalaisilta ryöstettyjä taide- ja arvoesineitä. Puna-armeijan vyöryessä Unkaria kohti kultajuna lähti matkaan kohti länttä ja joutui sitten toukokuussa 1945 Salzburgin lähellä amerikkalaisten käsiin. Osa kultajunan aarteista palautettiin Unkariin, mutta osa päätyi Amerikkaan, ja etenkin yksityishenkilöiltä ryöstettyjen taide- ja arvoesineiden kohtalosta on kiistelty näihin päiviin saakka, kertoo Rubicon-historiasivusto.

Tässä voi siis historiatietoisesti virnistellen miettiä, symboloiko kansallispäivän kunniaksi uudelleenrakennettu Kultajuna pelkästään yritystä herättää henkiin 1930-luvun isänmaallis-uskonnolliset tunteet. Onko siis todellakin ajateltu, että tämäkin juna lähtisi kuljettamaan Pyhän Tapanin kättä ympäri maata kerätäkseen isänmaalliset katolilaiset herkistymään pyhän kuninkaan muiston äärellä? Onko 1930-luvun uskonnollis-poliittisesta kitschistä tarkoitus tehdä toimivaa 2020-luvun poliittis-uskonnollista kitschiä? Vai ajatteleeko Unkarin kansa näiden uutisten äärellä jo niitä huhuja, joiden mukaan Orbánin hallinto pitäisi jo vaalitappiota ja vallanmenetystä mahdollisena ja valmistautuisi keräämään hillot ajoissa turvaan? Tätähän on jo uumoiltu – ei tosin konkreettista kalleuksien kuljetusta jonnekin ulkomaille vaan omaisuuksien siirtoa säätiöille. Nyttemminhän on jo säädetty lait, joiden perusteella säätiöille siirrettävät julkiset varat ”menettävät julkisten varojen luonteensa”. Mutta se on jo toinen tarina.


Operettimeininkiä

5 huhtikuun, 2021

Olen tässä blogissa viime vuosina sattuneesta syystä ollut toisinaan satavuotismuistojen äärellä: ensimmäisen maailmansodan syttymisen, Itävallan keisarin ja Unkarin kuninkaan Kaarle Viimeisen kruunajaisten, Unkarin lyhytikäisen ”neuvostotasavallan” ja sen surkean lopun. Tästä viimeksimainitusta, tarkemmin sanoen kevään ja kesän 1919 punaisen terrorin johtohahmon Tibor Szamuelyn kurjasta kuolemasta ja sen jälkimuistosta, kirjoitti pari vuotta sitten Der Standard -lehdessä Wolfgang Weisgram (suomensin silloin jutun muistiinpanoihini). Nyt Weisgram samassa lehdessä muistelee pääsiäisen 1921 tapahtumia. Ne liittyvät Burgenlandiin eli Itävallan itäreunan osavaltioon, entiseen “Deutsch-Westungarniin”, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirtyi Unkarin kuningaskunnasta osaksi uutta tynkä-Itävaltaa. Tarinaan kuuluvat myös kruununsa menettänyt keisari-kuningas Kaarle ja “menetetyn maan ritari”, kuuluisan operettisäveltäjän veli. Mutta otetaan ensin hieman omakohtaista vauhtia.

Pari vuotta sitten, silloin kun kukaan ei voinut aavistaa, mitä Euroopassa matkailemisen vapaudelle kohta tapahtuisi, kävimme puolison kanssa tutustumassa Bad Ischliin, sievään pieneen kylpyläkaupunkiin kauniin vuorimaiseman keskellä. Ischl tuli aikoinaan tunnetuksi ja suosituksi itsensä keisari Frans Joosefin lomakohteena (missä keisari kuulemma rentoutui viettämällä hiljaista, suorastaan porvarillista elämää ystävättärensä, näyttelijätär Katharina Schrattin kanssa, jonka huvila on yhä Ischlin nähtävyyksiä). Vuodesta 1912 lähtien siellä vietti kesiään myös yksi kuuluisimmista Wienin operettisäveltäjistä, Franz Lehár. Hänen huvilansa on nykyään museona, jossa kävijät saavat ihastella Iloisen lesken ja muiden menestysteosten tuotoilla hankittuja mukavia olikkeita, taide-esineineen ja aikaansa nähden todella moderneine saniteettitiloineen päivineen.

Niin, operetit. Maailmansotien välisen ajan kaupunkikeskiluokka rakasti näitä näyttämöteoksia, joissa sokeristen sävelten säestyksellä tanssittiin linnoissa kreivien ja lopuksi korkealta ja kovaa laulava iltapukuinen aatelisneito ja kultakaluunaiseen, entisen kaksoismonarkian itäisten alueiden balkanilaista eksotiikkaa huokuvaan univormuun sonnustautunut upseeri saivat toisensa. Franz Lehárin operetit syntyivät saksankielisiin librettoihin ja ensiksi wieniläiselle yleisölle, mutta niiden maailma heijastelee vielä entistä maailmanaikaa, jolloin kansallisuus ei määrittynyt kielen perusteella ja kansalliset erikoispiirteet olivat ennen kaikkea esteettinen juttu, eksoottisen ”paikallisvärin” antajia. Myös säveltäjä itse oli tämän monikansallisen maailman tuote, vaikka esimerkiksi unkarilaisen Wikipedian käsittämättömän pitkä ja yksityiskohtainen Lehár Ferenc -artikkeli korostaa hänen unkarilaisuuttaan ja väittää, että hän yksitoistavuotiaaksi asti puhui pelkästään unkaria. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän otti Unkarin kansalaisuuden mutta teki elämäntyönsä saksankielisessä Itävallassa saksan kielellä.

Lehárin isän suku oli pohjoisesta Määristä, siis nykyisen Tšekin tasavallan alueelta, äiti Krisztina Neubrandt oli unkarilaistuneen saksalaisen kauppiaan tytär. Franz Lehár vanhempi oli sotilassoittokunnan kapellimestari, joten perhe asui missä varuskuntakaupungissa milloinkin. Tuleva operettisäveltäjä Franz (Ferenc) syntyi 1870 Komáromissa eli nykyisen Slovakian Komárnossa Tonavan varrella, pikkuveli Anton (Antal) 1876 nykyisen länsi-Unkarin Sopronissa, sittemmin perhe muutti kaikkiaan 22 kertaa ympäri kaksoismonarkiaa: Galitsiaan, Bosniaan, Transilvaniaan. Kaksoismonarkian hajoaminen oli myös Lehárin pojille kova pala ja vaikea identiteettikysymys. Weisgramin mukaan Anton/Antal Lehár kertoo muistelmissaan:

”Isäni kautta olisin kuulunut nykyiseen Tšekkoslovakiaan. Olin syntynyt Ödenburgissa (Sopron), siis Unkarissa, minut oli kasvattanut unkarilainen äiti. Olin käynyt koulua Pressburgissa (nykyinen Slovakian Bratislava), Prahassa ja Wienissä. Vaimoni oli wienitär, Wien toinen kotiseutuni.”

Operettibisneksessä unkarilaista ”eksotiikkaansa” myyvän Franz-veljensä mieliksi, väittää Weisgram, Antal Lehár, itävaltalainen upseeri, joka ensimmäisessä maailmansodassa kunnostauduttuaan ja vaikeasti haavoituttuaan oli saanut korkean kunniamerkin ja itävaltalaisen paroninarvon, kuitenkin rupesi unkarilaiseksi.

Vuonna 1919, kun Unkarissa pitivät vähän aikaa valtaa kommunistit, eversti Antal Lehár pakeni Itävallan puolelle ja asettui palvelemaan kreivien István Bethlenin ja Pál Telekin organisoimaa pakolaishallitusta, ”Antibolševistista komiteaa”. Tämän hallituksen näyttävimpiin tempauksiin kuului isku ”punaisen” Unkarin lähetystöön Wienin Bankgasselle ja melkoisen rahasumman takavarikoiminen. Näillä rahoilla kustannettiin muun muassa parituhatpäisen sotajoukon värväys Grazista käsin. Eversti Lehárin vaivoin hallitsemat joukot, turhautuneet ja väkivaltaiset, kommunistivihan ja antisemitismin siivittämät ”palkkasoturit” saivat nykyisen Itävallan ja Unkarin rajan molemmin puolin ikävän maineen, mutta miehittivät menestyksekkäästi osia läntisestä Unkarista. Nämä voitot eivät kuitenkaan pystyneet auttamaan ”Antibolševistista komiteaa” takaisin valtaan, sillä kilpajuoksun romahtavan Unkarin Neuvostotasavallan raunioilla voitti toinen pakolaishallitus, jonka eteläisen Unkarin Szegediin oli muodostanut amiraali Miklós Horthy, ranskalaisten, romanialaisten ja jugoslaavien tuella.

Hajonneen kaksoismonarkian kappaleista syntyvien tynkä-Itävallan ja tynkä-Unkarin rajat vedettiin lopullisesti voittajavaltioiden komennossa Pariisin liepeillä, Saint-Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa vuonna 1920. Läheskään kaikki eivät olleet näihin rajoihin tyytyväisiä. Unkarin ja Itävallan rajaseuduilla – uuden Unkarin ”reunoista” ainoa alue, missä ei ollut läsnä voimakkaan voittajavallan miehitysjoukkoja – uutta rajaa ei hyväksytty ilman vastarintaa ja aseellisia yhteenottoja. Nämä johtivat lopulta ainoaan onnistuneeseen Trianonin rajojen oikaisuyritykseen: Sopronin kaupunki, civitas fidelissima, äänesti Unkariin liittymisen puolesta.

Rajaa Itävallan ja Unkarin välille oli vedetty kielellis-etnisin perustein, mikä ei ollut aivan yksinkertaista: entinen Deutsch-West-Ungarn, siis nykyinen Itävallan Burgenland oli paljolti saksankielinen, mutta siellä oli unkarinkielisiä saarekkeita, ja Unkarin puolelle jääneellä alueella asui myös saksankielistä väestöä. Kansanäänestyksen alla unkarilainen Kuolema soittelee viuluaan Ödenburg/Sopronin asukkaille. Itävaltalainen juliste kehottaa: ”Älkää uskoko mielisteleviin lauluihin! Äänestäkää saksalaisuuden puolesta!” (Kuva múlt-kor.hu-portaalin jutusta.)

Tyytymätön oli myös entisen kaksoismonarkian viimeinen hallitsija, Itävallan viimeinen keisari ja Unkarin viimeinen kuningas Kaarle (Karl/Károly), joka oli antanut ns. vallastaluopumisilmoituksen (Verzichtserklärung) suostumatta kuitenkaan viralliseen kruunusta luopumiseen (Abdankung). Ja tässä tarinaan palaa jälleen eversti Antal Lehár, Länsi-Unkarin sotilaskomentaja, joka pääsiäisyönä, maaliskuun 27:ttä vasten 1921, oli jo mennyt nukkumaan, kun hänen majapaikkaansa ilmestyi Szombathelyn piispan sihteeri László Almásy. (Samainen tutkimusmatkailija-seikkailija-aristokraatti muuten, joka toimi esikuvana Michael Ondaatjen romaanin Englantilainen potilas ja sen kuuluisan filmatisoinnin päähenkilölle.) Almásy oli lähetetty kutsumaan Lehária kiireesti piispan palatsiin, sillä: ”Hänen Majesteettinsa on täällä!” Unkarin kuningas Károly halusi palata valtakuntaansa ja tarvitsi armeijalleen ylipäällikön.

Kireään sisäpoliittiseen tilanteeseen ja voittajavaltojen painostukseen vedoten valtionhoitaja Horthy onnistui suostuttelemaan Kaarlen luopumaan hankkeesta, ja eversti Lehár sai tehtäväkseen saatella entisen kuninkaan pois maasta. Tämän luottamus Horthyyn oli kuitenkin pahasti järkkynyt. Lokakuussa 1921 Länsi-Unkarissa puhjennut konflikti laukesi Sopronin kansanäänestykseen, ja Kaarlen unkarilaiset kannattajat pelkäsivät, että alueelle kokoontuneet ”legitimistien”, entisen kuningashuoneen tukijoiden joukot tilanteen rauhoittuessa taas hajaantuisivat ja tilaisuus vallan palauttamiseen menisi hukkaan.

Siispä Kaarle tukijoineen lokakuun 22:ntena lähti jälleen kohti Budapestia, kaikessa rauhassa pysähdellen puheita pitämään ja uskollisuudenvaloja vastaanottamaan. Ilmeisesti hän kuvitteli, että Unkarin kansa ja pääkaupunki ottaisivat hänet avosylin vastaan. Maailmansodan voittajavaltiot kuitenkin tekivät selväksi, että Habsburg-hallitsijan paluuta ei tultaisi sallimaan, ja Kaarlen sotilasjuna pysäytettiin Budapestin länsiliepeille. Budaörsin taistelussa sai surmansa kaikkiaan 19 Horthyn hallituksen puolustajaa, paljolti yliopisto-opiskelijoista värvättyjä tilapäisjoukkoja, sillä Unkarin vielä vähän vaiheessa oleva armeija ei olisi heti ehtinyt hätiin. (Tätä operaatiota ohjasi myöhemmin Horthyn 1930-luvun alun fasistimielisenä pääministerinä tunnettu Gyula Gömbös.) ”Legitimistien” mieshukan tarkkaa määrää ei tiedetä.

Kaarlen viimeinen operettitempaus sinetöi Horthyn vallan Unkarissa ja teki selväksi, että ”laillisen” Habsburg-hallitsijahuoneen paluusta ei olisi enää toivoa. Viimeinen keisari-kuningas pidätettiin, vietiin ensiksi arestiin Tihanyn luostariin ja kuljetettiin lopulta laivalla Tonavan ja Mustanmeren kautta Madeiralle, missä ”Tonavan pikku-Napoleon”, kuten Weisgram häntä esseessään nimittää, jo seuraavana vuonna kuoli keuhkokuumeeseen. Budaörsin taistelun opiskelijajoukoista puolestaan syntyi tässäkin blogissa äskettäin mainittu ”kansallismielinen” ja vaikutusvaltainen opiskelijajärjestö Turul.

Operettikuninkaan avustaja ja toisenlaisen operettikuninkaan veli Antal Lehár joutui pakenemaan Unkarista Prahan kautta Saksaan. Münchenissä hän seurusteli joidenkin natsipuolueen alkuvaiheen vaikuttajien kanssa, oli kerran kuulemassa Hitlerinkin puhetta, mutta ei ollut erityisen innostunut. Paroni, upseeri ja herrasmies Lehár oli liian ”legitimisti” kannattaakseen natseja. 1930-luvulla hän siirtyi Itävaltaan, missä jonkin aikaa harjoitti veljensä tekijänoikeuksien avulla tuottoisaa musiikkikustannusbisnestä, kunnes myi firmansa ja vetäytyi säädynmukaisia eläkepäiviä viettämään. Anschlussin jälkeen hän joutui Itävallassakin välillä vaikeuksiin natsien kanssa ja oli sodan aikana jopa Gestapon valvonnassa: vanha upseeri oli mennyt liian suoraan sanomaan asiantuntijan mielipiteensä siitä, miten tässä sodassa kävisi.

Viimeiset vuotensa Antal/Anton Lehár vietti Wienin Nussdorfin kaupunginosassa – juuri siellä, missä sijaitsevat monet tunnetuimmat perinteiset viinitarharavintolat, Heuriger – vuonna 1948 edesmenneeltä veljeltään perimässään huvilassa tai ”pikkupalatsissa”. (Rakennus tunnetaan nimellä Schikaneder-Schlössl, sillä 1800-luvun alussa siellä asui Emanuel Schikaneder, Mozartin ystävä ja Taikahuilun libretisti.) Siellä hän kuoli 1962, korkean iän ja vanhojen sotavammojen murtamana.

Mies, joka aikoinaan oli ollut kuuluisampi kuin veljensä, lähti ajasta unohdettuna ja vailla kotimaata, johon hänenkaltaisensa entisen maailmanajan ihminen olisi voinut tuntea kuuluvansa. Monikansallisen, monikielisen ja monikulttuurisen kaksoismonarkian kuviteltu folkloristinen eksotiikka ja loisto olivat siirtyneet lopullisesti operettien maailmaan. Se, miten tätä folkloristista operettieksotiikkaa nykyään yritetään elvyttää ”kansallismielisyyden” nimissä, on sitten jo toinen, vielä surkeampi tarina.


Kiviä lasitalosta

20 maaliskuun, 2021

Budapest, kuten tiedämme, koostuu kahdesta osasta: Tonavan itärannalla on Pest ja länsirannalla Buda. Budan puolella on korkeita kukkuloita (joilla sijaitsee perinteisiä paremman väen huvilakaupunginosia) ja erityisesti se melkein jokaiseen keskieurooppalaiseen kaupunkiin ehdottomasti kuuluva joen rannalla sijaitseva linnavuori. Budan vuoren linnakortteli, Budai Várnegyed, on vuodesta 1987 saakka kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Siellä on eri-ikäisiä hienoja rakennuksia, jotka historian eri vaiheissa ovat kokeneet kovia. 1870- ja 1880-luvuilla Budan linnaa restauroitiin romanttiseen tyyliin, toisen maailmansodan aikana linnakortteli kärsi jälleen pahoja vaurioita, ja suunnilleen nykyiseen kuntoonsa se korjattiin 1960-luvulta lähtien. Viime vuosina erityisen kohun aiheena on ollut Orbánin hallinnon hinku päästä kukkulan kuninkaaksi, omia ja kunnostaa linnakorttelin rakennuksia omaan käyttöönsä ja häätää sieltä tähänastiset käyttäjät; esimerkiksi kansalliskirjastoa on jo vuosikaudet oltu ajamassa pois Budan linnasta, vaikka uusista tiloista ei vielä ole varmaa tietoa. Entiseen karmeliittaluostariin ”puritaanisesti” mutta kalliisti remontoidusta pääministerin virkahuoneistosta on ollut täälläkin jo puhetta.

Budan linnasta lähtee liikkeelle myös Deutsche Wellen äskettäinen uutispätkä. Toimittajat jututtavat ensin kaupunginosan pormestaria (Budapestissa kaupunginosat ovat hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja pormestarinsa), oppositiopuolue Párbeszédin Márta V. Naszályia, joka ei tykkää siitä, miten arkkitehtuuria palautetaan 1940-luvun asuun. Sitten tavataan linnakorttelin liepeillä asuva Tamás Wagner, joka paheksuu hallituksen omavaltaisia ja kalliita rakennusprojekteja. Täältä singahdetaan Tonavan toiselle puolelle parlamenttitalon lähistölle, missä Kossuthin aukio on palautettu vuoden 1944 asuun, sodan jälkeen tuhottua ja nyt rekonstruoitua ”kansallisten marttyyrien muistomerkkiä” myöten. (Tämä muistomerkki on siis omistettu vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan ”punaisen terrorin” uhreille.) Muistomerkin luona tapaamme vanhan tuttumme, historiantutkija Krisztián Ungváryn, joka katselee tabletilta arkistofilmejä muistomerkin ensimmäisistä vihkiäisistä vuonna 1934 ja uudistetun monumentin vihkiäisistä, joihin keväällä 2019 marssivat rinta rinnan pääministeri Orbán ja kansallisromanttiseen ns. Bocskai-takkiin sonnustautunut parlamentin puhemies László Kövér.

Filmillä Kövér saa puhujanpöntöstä lausua, miten Unkari parkaa nykyään syytetään populismista, islamofobiasta ja homofobiasta ja ties mistä, vain siksi, että se pitää kiinni kansallisista perinteistään. Tätä päästetään selittämään Ungváry, joka lausuu (tai näin ainakin päällepuhuva selostaja hänen puheitaan tulkitsee), että Kövérin mielestä Unkarin tämänhetkinen oppositio on terroristeja ja maanpettureita. Kuitenkin tämän opposition aatetoverit ovat vallassa monissa Euroopan maissa. Miksi Unkarin pitää ylipäätään olla EU:ssa, jos sen hallituksen arvot ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä EU edustaa? Ungváry ei ymmärrä Orbánin nostalgista suhtautumista Horthyn aikojen perintöön, nehän olivat synkkiä aikoja, jolloin satojatuhansia unkarilaisia kyyditettiin keskitysleireille kuolemaan.

Lopuksi kuva palaa Budan linnakortteliin. Siellä alussa haastateltu Tamás Wagner tapaa naapurinsa, joka lastaa laatikoita pakettiautoon. Hän on muuttamassa pois Budapestista ja kenties koko Unkarista, sillä nykyinen meininki ei tiedä hyvää. Naapurin vaimo on kuulemma juutalainen. ”Silloin aikoinaan, jos juutalaiset olisivat tienneet, miksi heitä pakataan juniin, he olisivat kieltäytyneet. Vaimoni ei halua, että mitään sellaista tapahtuisi enää koskaan.” Siispä naapuri on lähdössä, niin kuin ”sadattuhannet unkarilaiset, jotka eivät viime vuosina ole kestäneet katsella maansa poliittista muutosta”.

Ohhoh, huhhuh. Jos tätä juttua nyt oikein pahantahtoisesti katselee, niin senhän voi melkein tulkita niin kuin siinä syytettäisiin Orbánin hallituksen suunnittelevan uutta juutalaisten joukkomurhaa. Ja tämä syytöshän olisi ilman muuta järjetön ja kohtuuton. Deutsche Welle lisäsikin juttuunsa täsmennyksen, korostaen, että satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksistä ja murhista oli tietenkin vastuussa Natsi-Saksa, ja pahoitellen mahdollista ”yksipuolista” vaikutelmaa. (No jaa. Itse asiassahan, vaikka keskitysleireille kuljetetut juutalaiset tietenkin viime kädessä murhasi natsien tappokoneisto, heidät rekisteröi, kokosi ghettoihin ja pakkasi karjavaunuihin Horthyn Unkarin hallinto ja virkamiehistö, joka enimmäkseen hoiti tämän tehtävän auliisti ja innokkaasti.)

Tästä huolimatta Unkarin yleisradioyhtiön ykkös-teeveeuutiskanava teki Deutsche Wellen jutusta uutisen, jonka otsikkoon nostettiin, että DW oli ”pyytänyt anteeksi harhaanjohtavaa Unkari-raporttia”. Jutussa esiintyy myös ”Budavárin asukkaiden liitto” -nimisen ”kansalaisjärjestön” edustaja paheksumassa Deutsche Wellen toimintaa. Sitä ei tosin kerrottu, että kyseinen liitto on itse asiassa käytännössä Fidesz-puolueen paikallisosasto. Tai näin ainakin kertoo Krisztián Ungváry kiukkuisessa kirjoituksessaan. Tämä kirjoitus puolestaan alkaa siitä, kun Ungvárylle hänen viinitarhaansa, kesken keväisien leikkuutöiden, soitti Unkarin yleisradion toimittaja kysyen, haluaako hän pyytää anteeksi Deutsche Wellen ohjelman johdosta. Tästä seurannutta vänkäystä selostettuaan Ungváry lataa:

Deutsche Wellen ohjelma ei siis kertonut siitä, mitä lakeijamedia [Unkarin hallituksen arvostelijoiden yleinen nimitys hallituksen kontrollissa oleville viestimille] halusi siinä nähdä. Ei siinä väitetty, että Viktor Orbán haluaisi toistaa vuoden 1944 juutalaisvainot. Se sitä vastoin kyllä sanottiin, että hallituksen megalomaaniset rakennushankkeet ovat huolestuttavia.

Tähän on sekä historiallisia että kaupunkikuvallisia syitä. Linna-alueen uudelleenrakennukseen on jo kulutettu yli 200 miljardia forinttia [543 miljoonaa euroa], samalla kun kuka hyvänsä liikenneinsinööri ymmärtää, että ministeriöiden muuttaminen tänne on järjetöntä, sillä ministeriöiden paikalle vetämiä ihmismassoja ei pystytä kuljettamaan paikalle julkisilla kulkuneuvoilla, ministeriöiden henkilöautoliikenne käy mahdottomaksi, eikä Linnakortteli pysty logistisestikaan palvelemaan turistien ohella sinne ilmestyvien virkamiesten virtaa. Senkin ovat monet asiantuntijat jo kirjoittaneet, että se, mitä nykyään kunnostetaan, on suurelta osin itse asiassa arvotonta ja käyttökelvotonta kansallista kitschiä. Ei ole sattumaa, että ministeriöiden muuttamisesta Linnakortteliin ei tiedetä tehdyn edes vaikutustutkimusta. Hallitusta tietenkin pyydettiin esiintymään ohjelmaan, mutta siihen ei suostuttu. Ei siis ole Deutsche Wellen syytä, jos ohjelmasta tuli yksipuolinen, syy on hallituksen, joka ei suostunut vastaamaan.

Tässä on hyvä siteerata myös László Kövérin ajatuksia, jotka ohjelmassa kuultiin ja joita itsekin kommentoin.

”Meillä ei pidä olla epäilystäkään tästä: jos annatte heidän palata, he palaavat ja leimaavat teidän lapsenne ja lapsenlapsenne. Lenin-poikien [vuoden 1919 lyhytikäisen Unkarin Neuvostotasavallan terrori-iskujoukkojen] jälkeläiset ovat nytkin vastassamme, ja joskin toistaiseksi vain virtuaalimaailmassa, he jatkavat siitä, mihin Szamuelyn miehet sata vuotta sitten lopettivat.”

Kysymys ei siis ensisijaisesti ole Unkarin holokaustista ja siihen liittyvistä moraalisista syyllisyysongelmista, vaikka tämä ulottuvuus saksalaisten toimittajien ja heidän yleisönsä mielessä onkin aina pinnalla. Kysymys on yleisesti Unkarin hallituksen historia-, muisto- ja kaupunkisuunnittelupolitiikan autoritaarisuudesta ja valheellisuudesta. Ja erityisemmin siitä, että Orbánin järjestelmä on aina valmis syyttelemään toisia siitä, mitä itse tekee. Samoin kuin diktatuurit maailman sivu, se – samalla kun itse itkee muualta saamansa kritiikin kohtuuttomuutta – leimaa kaikki arvostelijansa, siis poliittisen erimielisyyden ja opposition edustajat, terroristeiksi, murhaajiksi ja maanpettureiksi.

Erityisesti Ungvárya hapottaa se, miten hallituksen propagandassa kaikki jollakin tavalla entisiin tai nykyisiin vasemmistopuolueisiin yhdistettävissä olevat tahot ovat ”pahoja kommunisteja”, rinnastettavissa viattomien ihmisten murhaajiin, kun taas Fidesz-puolueen suojelemat, sen omassa johdossa ja johtomiesten (kuten László Kövérin, vuoden 1919 punasotilaan pojanpojan ja kommunistin pojan) taustassa piilevät entiset ”kommunistit” taas ovat ilmeisesti niitä ”hyviä kommunisteja”. Vanhempiensa ja isovanhempiensa teoista eivät nykyiset vallanpitäjät tietenkään ole vastuussa, mutta juuri siksi heidän ei myöskään pitäisi purkaa omia kompleksejaan tekaistuihin syytöksiin ja heitellä toisia kivillä omasta lasitalostaan käsin. Tätä valheellisuutta historiantutkija ei pysty antamaan anteeksi.


Murhaajien muistomerkki

29 tammikuun, 2021

Budapest (samoin kuin Wien) koostuu numeroiduista kaupunginosista, joilla on usein oma vahva alueellinen identiteettinsä. Kaupunginosat ovat myös hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja alipormestarinsa. Tämä tarina liittyy Budapestin XII kaupunginosaan, joka tunnetaan myös nimellä Hegyvidék, Vuoriseutu. Se ulottuu Budan puolen vanhan ydinkeskustan, I kaupunginosan rajoilta Budan kukkuloille ja koko kaupungin länsirajaan asti. Erityisesti kysymys on vuonna 2005 pystytetystä turul-muistomerkistä, joka seisoo kyseisessä kaupunginosassa lähellä Eteläistä rautatieasemaa (Déli pályaudvar).

Kuva Azonnali.hu-sivuston artikkelista.

Turul on kotkan tai haukan tapainen myyttinen lintu, joka ilmeisesti kuului unkarilaisten esi-isien – kuten muidenkin arokansojen – uskomusmaailmaan. Tämmöinen mytologinen kotka tai haukka legendan mukaan ilmestyi unessa Emeselle, myöhempien Unkarin kuninkaiden esiäidille, ja sittemmin johdatti unkarilaiset Karpaattien yli luvattuun kotimaahansa. Mahdollisesti turkkilaisperäinen turul-nimi mainitaan yhdessä ainoassa lähteessä, 1200-luvulla kirjoitetussa Kézain kronikassa, jossa myös ensi kertaa esitetään Attilan hunnit unkarilaisten esi-isinä. Kézain mukaan Attilan vaakunaan oli kuvattu kruunupäinen lintu, quae hungarice turul dicitur. 1800-luvulla kansallisromanttiset runoilijat nostivat turul-linnun Unkarin sankarillisen muinaisuuden symboliksi, ja viimeistään Unkarin tuhatvuotisjuhlista (1896) lähtien turul-patsaita on pystytetty ympäri entistä ja nykyistä Unkaria.

Vuonna 2005 Budapestin XII kaupunginosan hallinto päätti pystyttää tämmöisen turul-patsaan muistomerkiksi “toisen maailmansodan uhreille”. Päätös nostatti kuitenkin melkoisen tunnekuohun, joka on jatkunut viime aikoihin saakka, sillä aivan lähellä muistomerkin paikkaa tapahtui toisen maailmansodan loppuvaiheessa hirveitä – eikä ole ollenkaan selvää, mitä tähän paikkaan pystytetyn turul-patsaan on sen yhteydessä tarkoitus viestiä. Muutama päivä sitten, vainojen uhrien muistopäivän alla julkistetussa vähän yli tunnin mittaisessa dokumenttielokuvassa A gyilkosok emlékműve (‘Murhaajien muistomerkki’), jonka on tuottanut ja julkaissut uutissivusto 444.hu ja ohjannut Dániel Ács, tätä kammottavaa tarinaa puretaan, kertojina muun muassa aikalaistodistajia, journalisteja ja kansalaisaktivisteja, historiantutkijat Krisztián Ungváry ja Laura Csonka sekä aiheesta Orgia-nimisen romaanin kirjoittanut Gábor Zoltán. Elokuva löytyy myös YouTubesta, toivottavasti aikanaan myös tekstitettynä versiona. Suosittelen sitä jo nyt kaikille unkarintaitoisille, mutta varoitan: tarinaan sisältyy hirveitä järjettömän väkivallan kuvauksia.

Pitääkö kansallista yhteyttä luovista, perinteisistä kulttuurisymboleista muka luopua vain siksi, että niitä on 1900-luvun mittaan muutaman vuoden ajan käytetty väärin ja rikollisiin tarkoituksiin? Näin kysyy videolla XII kaupunginosan pormestari Zoltán Pokorni (nykyinen valtapuolue Fidesz) suuren kokousyleisön (eturivissä myös Viktor Orbán) edessä vuonna 2009. Tuolloin turul-patsaasta oli väännetty kättä kaupungin (tuolloinen pitkäaikainen sosialistinen ylipormestari Gábor Demszky) ja kaupunginosan oikeistokonservatiivisen hallinnon kesken jo neljä vuotta. ”Nyt kadun noita sanojani”, kommentoi Pokorni vuonna 2020.

Turul-patsasta pystytettäessä vuonna 2005 ei vielä yleisesti tiedetty, mitä kaikkea sen lähistöllä oli tapahtunut lokakuussa 1944. Tapahtumien puitteet olivat kyllä hyvin tiedossa. Sodan lopun alkaessa häämöttää valtionhoitaja Horthyn avuton yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, Saksa miehittänyt maan, ja lopulta vallan Unkarissa otti nuoliristiläisten (nyilas(keresztes)) eli paikallisten natsien järjestö, jonka johtajasta Ferenc Szálasista tuli Unkarin oma Führer. Puna-armeijan vyöryessä kohti Budapestia nuoliristiläiset kävivät pääkaupungissa omaa piensotaansa ja ryhtyivät systemaattisesti likvidoimaan vastustajiaan: sekä poliittisia vihollisiaan että juutalaisia. (Unkarin maaseudun juutalaisyhteisöt oli tässä vaiheessa jo aikaa koottu ja kyyditetty Auschwitziin, mutta pääkaupungissa eli vielä tuhansittain juutalaisia.)

Unkarin antisemitismin pitkästä, rumasta historiasta on tässä blogissa ollut puhetta monesti ennenkin. 1920- ja 30-lukujen mittaan juutalaisvastaisuus ja ”juutalaiskysymyksen” puiminen oli jossain mielessä kuulunut viralliseen “kristillis-kansalliseen” ideologiaan ja politiikkaan: kansaa suorastaan rohkaistiin kantamaan kaunaa juutalaisille, joita oli eteenpäin pyrkivässä kaupunkikeskiluokassa “suhteettoman” paljon. Budapestissa juutalaiset asuivat enimmäkseen Pestin puolella eli Tonavan itärannalla, aristokraattisemmassa Budassa Tonavan länsipuolella heitä oli vähän – paitsi nimenomaan XII kaupunginosassa, jossa oli paljon uutta rakennuskantaa, ei vain herrashuviloita vaan myös uuden koulutetun kaupunkikeskiluokan asuntoja, yrityksiä ja teollisuutta.

Myös nuoliristiläisten paikallisjärjestö oli tässä kaupunginosassa poikkeuksellisen vahva. Se veti puoleensa sekä ”kansallismielistä” porvaristoa ja ei-juutalaisia pienyrittäjiä että sosiaalista kaunaa kantavia työläisiä Eteläisen rautatieaseman ympäristön proletaarikortteleista. Tutkija Laura Csonkan mukaan tässä joukossa oli vahvoja alaverkostoja ja tiivis yhteishenki. Kun lokakuussa 1944 nuoliristiläiset alkoivat jakaa aseita ja ryhtyä väkivaltaiseen toimintaan, joukon paine vei nopeasti mukanaan kidutusten ja joukkomurhien syöksykierteeseen nämä miehet, joista monet olisivat joissakin muissa oloissa kenties rauhassa jatkaneet rauhanomaista arkielämää, vaikkapa paistellen sämpylöitä paikallisessa leipomossa niin kuin yksi pahimmista joukkomurhaajista, leipurinkisälli Dénes Bokor.

Sitten päästetään kauheaa tarinaa kertomaan historiantutkijat ja aikalaistodistajat (kuten ilmeisesti parinkymmenen vuoden takaisella arkistofilmillä haastateltu Hanna Szegő, jonka pelasti kidutukselta ja verilöylyltä se taikauskoinen kunnioitus, jota tappajat tunsivat hänen pitkälle edennyttä raskaudentilaansa kohtaan). XII kaupunginosan nuoliristiläisten päämajaan ruvettiin kokoamaan juutalaisia, joita pahoinpideltiin, silvottiin, raiskattiin ja murhattiin joukoittain. Muutamien eloonjääneiden uhrien kertomuksista sekä sodanjälkeisten oikeudenkäyntien pöytäkirjoista rekonstruoituu tapahtumasarjoja, joita kuvaamaan on vaikea löytää adjektiiveja ja joita en halua tässä selostaa yhtään sen tarkemmin. Myös muutamia murhaajia esitellään. Mieleenpainuvin lienee isä Kun, katolinen pappi, joka ei vain kannustanut tappajia vaan oli itse mukana toimeenpanemassa verilöylyjä. (Unkarin perinteisten kirkkojen piirissä vaikutti monia ihmisiä, jotka suojelivat ja pelastivat joukoittain vainottuja juutalaisia, jopa oman henkensä uhalla. Tässä voisi mainita vaikkapa lasten pelastajan, pastori Gábor Sztehlon, tai sittemmin autuaaksi julistetun nunnan Sára Salkaházin, jonka nuoliristiläiset lopulta ampuivat Tonavaan yhdessä hänen suojelemiensa juutalaisten kanssa. Mutta oli tosiaankin myös sellaisia kuin isä Kun, joka saattoi aloittaa puheensa: ”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Eläköön Szálasi!”)

Nuoliristiläisten ohella tähän tarinaan liittyy myös Turul. Se oli nimittäin nimeltään Horthyn Unkarin suurin ja merkittävin opiskelijajärjestö, jonka kansallismieliseen profiiliin kuului myös aktiivinen juutalaisvastaisuus. Turulin nuorukaiset ahdistelivat ja pahoinpitelivät juutalaisia, järjestivät juutalaisvastaisia kampanjoita, ja vuonna 1920 säädetyn numerus clausus -lain (jolla vähemmistökansallisuuksien, ennen kaikkea juutalaisten osuus yliopisto-opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan kyseisen kansanryhmän osuutta koko väestöstä) sijasta he halusivat, että säädettäisiin numerus nullus.

Turul vaatii kouluihin ja yliopistoihin juutalaisille ”keltaista penkkiä” [so. segregaatiota: juutalaisten opiskelijoiden pitäisi istua ”häpeäpenkillä” erossa muista].

Itse asiassa turul-kotkasta tuli Unkarin nuoliristiläisten ja kansallissosialistien näkyvä ja paljon käytetty symboli.

Historiantutkija Krisztián Ungváry muistuttaa, että fasismiyhteyksistä riippumattakin turul-kotka on aina ymmärretty nimenomaan sotaisan isänmaallisuuden ja sotilaskunnian symboliksi. Muistomerkkinä se ehkä sopisi sodassa taistelleiden muistoa kunnioittamaan, mutta suorastaan loukkaavaa on pystyttää turul-patsas niiden viattomien siviili-ihmisten muistoksi, joita turul-kotkaa tunnuksenaan käyttäneet omat maanmiehet murhasivat. Aivan toista mieltä, niin, varmaan suunnilleen kaikesta ovat elokuvaan haastateltu äärioikeistolaisen Mi hazánk ‘Meidän isänmaamme’ -puolueen Előd Novák tai ne turul-patsaan luona kuvatut mielenosoittajat, joiden mielestä turul on unkarilaisuuden symbolina ainakin 35 000 vuotta vanha… ”Ja sillä on miekka, ei mikään Mooseksen sauva, heh heh.”

Hämmentäviä yksityiskohtia paljastui myös turul-patsaan jalustaan veistetyistä uhrien nimistä. Joukossa nimittäin on muuan József Pokorni, joka oli pormestari Pokornin isoisä – ja, kuten sittemmin on selvinnyt, ei uhri vaan yksi murhaajista. Itse asiassa patsaan jalustan nimilistasta löytyi tarkemmissa tutkimuksissa muitakin natsimurhaajia, satojen uhrien nimiä taas oli jäänyt pois. Kesäkuussa 2020 turul-patsaan kohtalosta ja sen mahdollisesta poistamisesta keskusteltiin jälleen. Elokuvan lopussa näemme, miten XII kaupunginosan valtuusto äänestää asiasta. Murtunut ja neuvoton pormestari Pokorni äänestää tyhjää, mutta enemmistö on patsaan säilyttämisen puolesta. Viimeisten tietojen mukaan nimet poistetaan patsaan jalustasta ja se nimetään uudelleen: ensimmäisen maailmansodan muistomerkiksi. Toisen maailmansodan uhreille on tarkoitus ruveta hankkimaan uutta muistomerkkiä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten oppia? Juuri äskettäin näin somekuplassani jonkun kommentoivan sitä, miten jatkuva 1900-luvun ihmisyydenvastaisten rikosten muisteleminen nostattaa ”holokaustiuupumuksen”, holocaust fatigue. Kauhutarinoita murhista ja kidutuksista ei kukaan kestä määräänsä enempää. Ei myöskään ole aivan mahdotonta ymmärtää, että jotkut kokevat nämä kauhutarinat syyttelynä ja vihjailuna kollektiiviseen syyllisyyteen, ikään kuin esimerkiksi pormestari Pokorni olisi jotenkin vastuussa siitä, mitä hänen isoisänsä on tehnyt joskus kauan ennen hänen syntymäänsä. Tai ikään kuin Unkarin nykyinen hallitus ja valtapuolue, joka virallisesti koko ajan julistaa nollatoleranssia antisemitismiä kohtaan ja tuomitsee jyrkästi sodanaikaiset hirmuteot, olisi jotenkin suojelemassa vanhoja ja uusia natseja. Eikö nyt lopultakin voisi antaa menneiden olla menneitä? Eikö nyt, kun kaikki syylliset ovat varmaankin jo lähteneet täältä isomman tuomarin eteen, vihdoinkin voisi lopettaa jälkiviisaat hurskastelut, kauhistelut ja pöyristelyt (“hyvesignaloinnin”, niin kuin sitä näköjään tietyissä piireissä nimitetään) ja siirtyä eteenpäin?

Valitettavasti menneisyys ei katoa mihinkään, ja ellei totuutta nosteta esiin ja pidetä esillä, sen tilalle nousevat tarinat. Hankala, kipeä, monisyinen ja ristiriitainen menneisyys korvautuu tunteisiin vetoavilla, yksinkertaisilla ja mustavalkoisilla kertomuksilla hyviksistä ja pahiksista. Näin on käynyt niille, jotka alun perin halusivat pystyttää typerän julmuuden muistomerkiksi kuvitellun kansallisen uljauden symbolin. Tai niille, jotka viime vuosinakin ovat kokoontuneet turul-patsaan luokse heiluttelemaan äärioikeiston punavalkoraitaisia ns. Árpád-lippuja ja huutelemaan samoja juutalaisvastaisia iskulauseita kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten. Ja niin voi käydä myös niille, jotka mielellään unohtavat, että Budapestissa talvella 1944-45 propagandan ja porukan paine yhdessä lukemattomien henkilökohtaisten syiden kanssa teki murhaajia ja kiduttajia ihmisistä, jotka jossakin muussa tilanteessa olisivat voineet elää siivoa ja arvokasta elämää vahingoittamatta ketään. Niin voisi käydä myös meille.


Kumpujen yöstä

2 tammikuun, 2021

Viimeksi kirjoitin siitä sankarmenneisyyden rakennustyöstä, jonka Unkarissa nykyään on ottanut tehtäväkseen inhimillisten voimavarojen (siis myös kulttuuri-) ministerin, sepelvaltimopunakan syöpälääkäri-sedän ja kansallismielisen huuhaatieteen harrastajan Miklós Káslerin lempilapsi, Unkarilaisuuden tutkimusinstituutti. Tätä työtä tehtiin tunnetuksi näyttävällä historia-aiheisella animaatiolla, jonka lukuisat asiavirheet ja parinkymmenen vuoden takaiselta vaikuttava grafiikka saivat pääkaupungin kriittisen älymystön vetämään vegaanisen luomulattensa väärään kurkkuun. Instituutti ei tästä ole toksmoinaan vaan jatkaa valitsemallaan linjalla. Tästä jutustelevat ministeri Kásler ja tutkimusinstituutin johtaja Gábor Horváth-Lugossy leppoisalla videolla, joka löytyy instituutin sivuilta. Telex.hu-uutissivusto on laatinut keskustelusta tiivistelmän, jonka jännittävin sisältö kerrotaan heti otsikossa: parjattu animaatioelokuva Pozsonyn taistelu oli niin suuri menestys, että sitä tulee seuraamaan kaksitoistaosainen sarja unkarilaisten maahantulon historiasta. Yhtä laadukas ja varmasti suosittu, vakuuttaa johtaja Horváth-Lugossy.

Vuosituhannen taite, unkarilaisten maahantuloa seuranneet tapahtumat ja Unkarin kehittyminen eurooppalaiseksi valtioksi – aihe sinänsä on huikean jännittävä. Pannonian tasangoilla varmasti nähtiin mielenkiintoisia etnokulttuurisia prosesseja, kun arojen hevospaimentolaisten elämäntapa törmäsi niihin monenlaisiin kulttuurin muotoihin ja perinteisiin, joita alueella eläneet erilaiset kansat olivat luoneet ja jättäneet jälkeensä. Sillä varmaankaan eivät roomalaiset, eivät erilaiset kelttiläiset tai germaanikansat, eivät avaarit tai slaavit olleet pyyhkäisseet aiempaa väestöä täysin tieltään ja aloittaneet täysin puhtaalta pöydältä. Kysymys kuuluu vain, miten näiden ilmiöiden olemukseen päästään käsiksi, kun niitä peittää vuosisatojen mittaan rakennettu populaarihistoriallinen mytologia, jota ainakin osaksi sopii myös huuhaaksi nimittää.

Sankarillista tarumenneisyyttähän on monissa Euroopan maissa rakennettu ja rakennetaan yhä. Suomellekin löytyy Internetin sakeammasta päädystä runsaasti vaihtoehtoista ja salaliittohuuruista esihistoriaa, jossa muinaissuomalaiset suurkuninkaat hallitsevat vähintäänkin koko Pohjois-Eurooppaa, kunnes luihut skandinaavit, nuo tulevat siirtomaaherrat ja inhat pakkoruotsittajat, ulottavat valtansa Muinais-Kainuuseen ja Jäämerelle asti ja yrittävät vielä pimittää totuuden suomalaisten muinaisesta korkeakulttuurista. Meillä tämä on kuitenkin jäänyt pienten piirien vaihtoehtoaskarteluksi. Unkarissa taas, koska Unkari on valtiona Suomea paljon vanhempi, kansallinen historiankirjoitus pääsi alkamaan täydellä teholla paljon aiemmin kuin Suomessa ja jo paljon ennen kuin modernista historiatieteestä ja lähdekritiikistä ymmärrettiin yhtään mitään. Keskiaikaisista kronikoista ja pyhimyslegendoista – ensimmäisestä hallitsijasuvusta, Árpádien huoneesta, nousi katolisen kirkon kanonisoimia pyhiä jokseenkin joka sukupolvessa – tuli osa kansallista kulttuurihistoriaa ja viimeistään 1800-luvulla myös osa kansallisen sivistyksen kaanonia. Nämä kansallisromantiikan ydinkertomukset legendanhohteineen päivineen ovat ministeri Káslerin mielestä ilmeisesti edelleenkin unkarilaisen sivistyksen ja isänmaallisuuden keskeinen mittapuu.

Erityisesti Káslerin sydäntä lähellä on Unkarin ensimmäinen hallitsijadynastia, Árpádin suku. Kolmisen vuotta sitten ministeri Kásler kohahdutti julkisuutta tulkinnallaan unkarilaisen geneetikkoryhmän tutkimuksesta: hänen mukaansa Székesfehérvárin kuningashaudoista löytyneiden jäännösten analyysi todisti, että Árpád-suvun kuninkaat (tai ainakin 1100-luvun lopulla hallinnut Béla III) olisivat olleet “euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista” alkuperää. Väite on tietenkin täysin älytön (jo siksikin, että “suomalais-ugrilaisuus” on kielellinen käsite eikä voi mitenkään näkyä geeneistä) mutta sopii hartaasti vaalittuun taruun unkarilaisista hunnien jälkeläisinä. Nyt – näin videokeskustelussa kerrotaan – tämä arkeogeneettinen tutkimus on saava jatkoa, ja tällä kertaa polttopisteessä on arvoituksellinen kuningas Sámuel Aba. Joudun taas palaamaan Árpádin suvun legendanhämyiseen historiaan, ottakaahan mukavampi asento.

Tarunomainen päällikkö Árpád johdatti unkarilaiset idän aroilta Verecken solan kautta luvattuun maahansa vuonna 896, turul-kotkan näyttäessä taivaalla tietä, ja satakunta vuotta myöhemmin Árpádin pojanpojanpojanpoika Vajk, kastenimeltään István eli Stefanus, siis Tapani, ja lisänimeltään Pyhä, kruunattiin ensimmäiseksi Unkarin kuninkaaksi. Tapanin ja hänen puolisonsa, Baijerin Giselan (Gizella) avioliitosta ei valitettavasti syntynyt kunnon kruununperillistä: ainoa poika Imre kuoli nuorena metsästysretkellä, joten Tapanin seuraajaksi nostettiin Pietro Orseolo eli Pietari Venetsialainen (Velencei Péter), jonka isä oli Venetsian doge Ottone Orseolo ja äiti Tapanin sisar (jonka etunimestäkään ei ole varmuutta, naisilla ei tuohon aikaan tunnu olleen paljon merkitystä…). Kruunua kärkkymässä oli kuitenkin myös mieslinjan sukulaisia eli Tapanin Géza-isän veljen Mikaelin (Mihály) jälkeläisiä, ainakin Tapanin serkku Vazul, joka poistettiin kuningaspelistä tarinan mukaan kaatamalla sulaa lyijyä hänen silmiinsä ja kenties korviinsakin. (Tapanin puolustukseksi toiset kronikoitsijat syyttävät tästä julmasta tempusta kuningatar Gizellaa.) Vazulin jälkeläiset pääsivät pakenemaan maasta ja palasivat myöhemmin valtaistuimelle; raa’at valtataistelut veljien, setien ja veljenpoikien kesken jatkuivat vielä seuraavissakin sukupolvissa. Tällä välillä nähtiin kuitenkin merkillisenä välinäytöksenä kuningas Sámuel Aban hallituskausi.

Mies, jota eri lähteissä kutsutaan nimillä Aba, Obo tai Ovo, on yhden ainoan kronikkatiedon perusteella samastettavissa hallitsijaan, joka lyöttämissään rahoissa käytti nimeä Samuel rex. Aba – joka myöhemmin keskiaikaisissa lähteissä mainitaan kokonaisen suvun tai heimon nimenä – on voinut olla hänen pakananimensä, jonka rinnalle tuli kasteen myötä raamatullinen Samuel-nimi; se voisi viitata jonkinlaiseen liittolaissuhteeseen samanaikaisen Bulgarian tsaarin Samuelin kanssa. Aba Sámuelin syntyperästä ja taustasta on vain niukkoja ja ristiriitaisia kronikkatietoja, jotka mahdollisesti viittaavat idän arokansojen, kumaanien tai Keski-Aasian Harezmin suuntaan. Ei edes tiedetä, oliko hän alkuaan mahdollisesti juutalainen (ehkä mooseksenuskoon kääntynyttä kasaarien kansan eliittiä), johonkin idän kristilliseen kirkkokuntaan kuuluva mies vai kenties jopa muslimi. (Unkarin keskiaika oli monikulttuurisempaa ja uskonnollisesti kirjavampaa kuin nykyään usein ajatellaan!) Joka tapauksessa hänen on täytynyt Unkarissa olla suhteellisen korkeassa asemassa ja lähellä kuningas Tapania, jonka sisar tai tytär ilmeisesti oli hänen puolisonsa.

Kun Pietari Orseolo vuoteen 1041 mennessä oli rikkonut välinsä Unkarin ylimystön kanssa ja joutui pakenemaan Saksan keisarin turviin, Aba Sámuel nousi tai nostettiin valtaistuimelle. Vuonna 1044 Pietari sitten palasi Unkariin, nyt Saksan Henrik III:n armeija tukenaan. Sámuel – joka tällä välin oli jostain syystä taas menettänyt Unkarin ylimysten kannatuksen – surmattiin joko taistelussa tai kesken pakomatkan, ja Pietari nousi jälleen valtaistuimelle, käytännössä Saksan keisarin vasallina. Aba Sámuelin jälkimaine on kahtalainen: toisaalta keskiajan kronikoitsijat kuvasivat häntä häijynä ja julmana vallanriistäjänä, jonka suhde katoliseen kirkkoon ja korkeisiin hengenmiehiin oli lievästi sanoen jännitteinen, toisaalta kerrotaan kansan hänen kuolemansa jälkeen kunnioittaneen häntä lähes pyhimyksenä. Tarujen hämärään peittyvästä Sámuelista saa luultavasti varsin vähällä vaivalla populistisiin propagandatarkoituksiin sopivan hallitsijan, joka – näin kertoo Képes Krónika (‘Kuvallinen kronikka’) kolmesataa vuotta myöhemmin – “halveksi valtakunnan herroja ja piti yhtä talonpoikien ja aatelittomien kanssa”. Ja kaiken lisäksi kukistui taistelussa ulkomaalaista kuningasta vastaan, joka luovutti Unkarin Bryss…, eiku, Saksan alaisuuteen.

Pál Kő -nimisen taiteilijan näkemys Aba Sámuelista, jonka hiukset ovat arokansojen tapaan kolmella palmikolla. Veistos seisoo Ópusztaszerissä, eteläisessä Unkarissa, missä sijaitsee eräänlainen kansallisen historian taide-elämyspuisto; sen tunnetuin nähtävyys on kuuluisa Fesztyn panoraama, joka esittää unkarilaisten maahantuloa. Kuva on unkarilaisesta Wikipediasta; siellä kerrotaan myös, että kuvassa pitäisi näkyä Sámuelin päässä oikealla puolella levy, joka viittaisi kallonporaukseen. Maahantulon aikaisista unkarilaishaudoista on löydetty huomattavan paljon porattuja kalloja, ja jotkut ovat arvelleet, että toimenpiteellä oli muinaisille unkarilaisille jonkinlainen uskomuksellinen merkitys.

Videojutustelussa ministeri Kásler – jota johtaja Horváth-Lugossy koko ajan tituleeraa “herra professoriksi”, Kásler taas puhuttelee häntä niin kuin vanhan ajan herrat nuorempaansa tai alaistaan, etunimellä ja kolmannessa persoonassa – innostuu kertomaan instituutin arkeogeneettisistä hankkeista erityisesti Aba Sámuelin suhteen. Instituutti on käynnistänyt kaivaukset Abasárin luostarin tienoilla, minne Aba Sámuel tarun mukaan on haudattu. Varmaa tietoa tarkasta hautapaikasta ei ole, mutta Kásler ilmeisesti uskoo, että salaperäisen Samuel-kuninkaan jäännökset pystytään tai on kenties jo pystytty tunnistamaan.

“Unkarilaisen perinteen mukaan Aba-suvun syntyperää kuvataan kahdella tapaa. Yksi perinne on se, että joskus varhaisen Árpád-suvun aikaan, ruhtinaiden aikoihin, jostain ilmestyi Aba-niminen johtajahahmo. Mutta toinen perimätieto on se, että [Abat] olivat Attilan jälkeläisiä aivan samoin kuin Árpádit. Csaban jälkeläisiä, Csaba, Kaba, kabaarit, Abat. Jos pystymme geneettisesti osoittamaan dynastialle, Aba-suvulle tyypilliset geenit, ja se, mahdollisesti, sopii yhteen Árpád-suvun kanssa, silloin yhteinen esi-isä on Attila. Siinä tapauksessa kaikki pitää kirjoittaa uusiksi.”

Näin siis hypnoottisen hitaasti jorisee ministeri Kásler. Hänelle on ilmeisesti aivan selvää, että unkarilaiset tai ainakin Árpád-ruhtinaan suku olivat hunnien jälkeläisiä. Ja kun valtavirtatiede kerran on heitetty romukoppaan, sopii jatkaa myös jonkinlaisella wettenhovi-aspa-etymologialinjalla yhdistellen samansointisia nimiä. Csaba oli tarun mukaan kuningas Attilan poika, ja myöhempi kansanmytologia on tehnyt hänestä erityisesti Transilvanian székely-heimon myyttisen päällikön. Vakavampien historioitsijoiden mukaan Csaba on saattanut olla muinaisten unkarilaisten päällikkö tai mahtimies, jonka kronikoitsijat sittemmin yhdistivät hunnitaruihin – mutta vakavasta historiankirjoituksestahan emme selvästikään enää puhu. Kaba on paikannimi ja myös muinaisunkarilainen henkilönnimi, jonka Kásler näköjään jotenkin liittää kabaareihin eli kavaareihin, luultavasti turkkilaiskieliseen heimoon, joka mainitaan bysanttilaisissa lähteissä ja jonka arvellaan sulautuneen unkarilaisiin ennen näiden maahantuloa. Tämän kanssa rimmaa Aba, ja kaikki on yhtä loogista kuin sekin, että lähes tuhannen vuoden takaisesta haudasta löytyvät luut voidaan osoittaa tietylle henkilölle kuuluviksi (henkilölle, jonka suvusta ja taustasta ei tiedetä mitään varmaa) – ja jos niistä löytyy merkkejä sukulaisuudesta Árpád-suvun kuninkaisiin, tämän on pakko merkitä, että yhteinen esi-isä oli nimenomaan Attila.

Eikä tässä kaikki. Káslerin mielestä Abasárin benediktiiniluostari, joka perustettiin vuoden 1040 tienoilla, oli samalla jonkinlainen kuninkaallinen hallituspaikka (királyi székhely) aiemmin tunnettujen Esztergomin ja Székesfehérvárin rinnalla, ja tämä myös “asettaa vahvasti kyseenalaiseksi” sen “hienoisen” väitteen, että Aba Sámuelilla olisi ollut yhteyksiä pakanoihin, siis että hän ei olisi ollut tyylipuhdas kristitty kuningas… Olemme siis selvästikin siirtyneet siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa muinaiset unkarilaiset olivat sekä hartaita kristittyjä että Attilan jälkeläisiä.

Attila-yhteyksiä on tarkoitus tutkia myös Venäjällä, Kiinassa ja Mongoliassa, siis muinaisen hunnien imperiumin alueella. Nyt korjataan unkarilaisten alkuperän tutkimuksessa 150 vuoden ajan vallinnut onneton tilanne (áldatlan állapot), kertoo ministeri Kásler. Kuulija jää hämmentyneenä miettimään, onko unkarilaisten esi- ja varhaishistorian tutkimus todellakin koko 1900-luvun ajan kulkenut hakoteillä, odottamassa suopean populistihallituksen väliintuloa ja sen myöntämää rahoitusta oikeille kansallismielisille tutkijoille. Tai voiko tiedettä todellakin tehdä niin, että ensin päätetään, mitä halutaan löytää, ja sitten mennään löytämään se. Tai voisiko inhimillisten voimavarojen ministeri Kásler – jonka vastuulla siis ovat tiede- ja kulttuuriasioiden lisäksi myös sosiaali- ja terveydenhuoltosektori – näin koronapandemian aikaan käyttää lääketieteellistä asiantuntemustaan johonkin parempaankin.


Menneisyyttä rakentamassa

25 joulukuun, 2020

Kuten tiedämme, unkarilaisten esi-isät saapuivat idän aroilta Karpaattien yli Pannonian tasangoille 800-luvun lopulla jKr. Seurasi noin sadan vuoden mittainen aika, jonka kuluessa madjaarit vakiinnuttivat asemansa historiallisen Unkarin alueella, kunnes sitten Unkarista vuosituhannen vaihteessa syntyi virallisestikin eurooppalaisen mallin mukainen kuningaskunta, joka kristinuskon, poliittisten liittoutumien ja hallitsijasukujen avioliittojen kautta löysi paikkansa Euroopan valtioiden joukossa. 900-luvun alussa tälle luotiin pohja sotilaallisilla mittelöillä naapurien kanssa. Näistä parin viime vuosikymmenen aikana jonkinlaiseen kulttiasemaan tietyissä piireissä on noussut Pozsonyn eli Bratislavan taistelu. (Nykyinen Slovakian pääkaupunki on tietenkin vanhaa Suur-Unkaria ja sillä on Unkarin historiassa sittemminkin ollut merkittävä asema.)

Pozsonyn taistelusta, joka tapahtui heinäkuun alussa 907 ja jossa unkarilaiset saivat vastustajistaan murskavoiton, ei oikeasti tiedetä paljoakaan. Aikalaislähteissä on taistelusta vain pari niukkaa mainintaa, ja humanisti-historioitsija Johannes Aventinuksen yksityiskohtaisempi kuvaus on syntynyt vasta satoja vuosia myöhemmin – joskin nykyiset tutkijat arvelevat hänen käyttäneen sittemmin kadonneita aikalaislähteitä, niin että täysin tuulesta temmattu ei hänenkään selontekonsa ole. Itse asiassa ei edes varmuudella tiedetä, oliko tapahtumapaikka Brezelauspurc todellakin nykyinen Bratislava vai jokin muu samantapaista slaavilaisperäistä nimeä kantava linna ympäristöineen.

Joka tapauksessa taistelussa ottivat yhteen unkarilaiset ja heidän länsinaapurinsa, Itä-Frankian kuningaskunta eli kolmia jaetun entisen Kaarle Suuren valtakunnan itäisin osa, Saksan keisarikunnan esimuoto, johon kuului enimmäkseen nykyisen Saksan ja Itävallan alueita. Tätä valtakuntaa hallitsi muodollisesti Ludvig Lapsi (Ludwig, das Kind, unkariksi Gyermek Lajos) eli Ludvig IV, hento ja sairasteleva poikanen, joka nostettiin valtaistuimelle kuusivuotiaana ja kuoli jo kahdeksantoistavuotiaana. Todellisuudessa valtaa käytteli Mainzin arkkipiispa. Unkarilaisten hävitysretkien johdosta Ludvigin tai paremminkin hänen holhoojahallitsijansa kerrotaan vuonna 907 määränneen “Ugros Boiariae regno eliminandos esse” eli unkarilaiset poistettaviksi Baijerista. Unkarilaisessa historianpopularisoinnissa tästä sitaatista on tipahtanut ”Baijeri” pois, ja sen on alettu kuvitella merkinneen jonkinlaista kansanmurhasuunnitelmaa: unkarilaiset olisi hävitettävä koko maailmasta. Tämän mukaan Pozsonyn taistelussa siis Unkarin kansakunta olisi taistellut olemassaolostaan. Viime aikoina on jopa ehdoteltu, että Pozsonyn taistelun vuosipäivästä (mikä se sitten lieneekin) tehtäisiin virallinen juhlapäivä.

Mediaklikk.hu-sivustolta on nyt katseltavissa uusi historiallinen animaatioelokuva “Pozsonyn taistelu”, joka sai ensiesityksensä M5-televisiokanavalla 20.12.2020. Sen on tuottanut Unkarin hallituksen ikioma identiteetinrakennusinstituutti, Magyarságkutató Intézet, josta on tässä blogissa ollut puhetta ennenkin. Instituutin sivuilla sen johtaja Gábor Horváth-Lugossy kertoo tuotannon taustasta:

Historia todellakin toistaa itseään, ja me unkarilaiset olemme jo saaneet tottua siihen, että meidän on täällä Karpaattien altaassa toisinaan puolustettava itseämme suurvaltojen ylivoimaa vastaan. Tällaisina aikoina etualalle nousee myös tässä elokuvassakin käsitelty urhoollisuus.

“Tällaisina aikoina”? Tässä on vaikea olla näkemättä viittausta Unkarin viimeaikaisiin vääntöihin EU:n kanssa. Ja siihen, miten Orbánin hallituksen taistelua eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta vastaan on Unkarin kansalle kuvattu ”vapaustaisteluna”, jossa eheää ja yksimielistä Unkarin kansakuntaa vastassa ovat ilkeät Brysselin herrat ja näiden taustalla häijy György Soros. Meidän kimppuumme hyökätään, ja taas kerran kaikki on noiden toisten syytä ja noi aloitti, me ei olla tehty mitään pahaa! Ja näin on siis ollut jo toistatuhatta vuotta…

Tuotanto on laadultaan epätasainen ja sisällöiltään, hm, kyseenalainen. Ensinnäkin animaation tekninen taso vaihtelee, joissakin elokuvan osissa näkyy kiireen jälki. Vaikuttaa siltä, että joitakin osia, etenkin alun pitkää kansatieteellistä rekonstruktiota maahantulon aikaisten unkarilaisten kulttuurista ja elämäntavasta, on työstetty huolellisemmin ja pitempään, mutta toisissa, etenkin toimintakohtauksissa työ on jäänyt hatarammaksi. Tämä ehkä selittää sen, että kaiken kaikkiaan animaatio on kuin parin vuosikymmenen takaa. Legoukkomaisen ilmeettömien hahmojen liikkeet ja eleet ovat välillä silmäänpistävän kömpelöitä. Nykynuoriso, joka tietokonepeleissään on tottunut katselemaan paljon tasokkaampaa grafiikkaa, luultavasti pyörittelee päätään – sikäli kuin nuorisoa ylipäätään huvittaa katsella tätä lähes tunnin mittaista pakettia, jossa toimintaa on varsin vähän ja entisaikojen koulu-TV:n mieleen tuovaa luennointia selostajasedän äänellä huomattavan runsaasti.

Päällikkö Árpádilla on jostain syystä hatussaan ja haarniskassaan Székelymaan lipun kuu ja aurinko.

Muutamia muitakin avainongelmia erittelee historianharrastajien ntf.hu-sivustolla historiantutkija Ferenc Kanyó. Historiavirheitä löytyy sekä isoja että pieniä. Kuten jo todettiin, on erittäin kyseenalaista väittää, että vihollisten tarkoituksena olisi ollut tykkänään tuhota unkarilaiset. Ei myöskään tiedetä, oliko muinaisten unkarilaisten tarunomainen päällikkö Árpád, joka elokuvassa näytetään johtamassa unkarilaisia ”oranssi hipsterivillapaita yllä ja pantterinnahkainen polkupyörälähetin reppu selässä” (kuten ilkeä 444.hu kirjoittaa), oikeasti taistelussa mukana tai edes elossa sen aikaan.

Detaljivirheitä löytyy runsaasti, esimerkiksi epäajanmukaisia pukuja tai aseita. Muinaisten unkarilaisten jurttaan on sijoitettu näkyville hunnilaisesta hautalöydöstä peräisin oleva astia, ja šamaanien ohjaamassa verivalarituaalissa esiintyvä vaikuttavan näköinen häränpääkoristeinen malja puolestaan on kuuluisasta Nagyszentmiklósin löydöstä, joka tutkijoiden mukaan on 600- tai 700-luvulta jKr. ja yhdistettävissä tuolloin Pannonian tasankoja asuttaneisiin avaareihin.

Joillakin saksalaisilla sotilailla on renessanssiajalle tyypillinen kypärä, unkarilaisten hevosilla päässään merkilliset sarviviritelmät, jollaisia on löytynyt skyyttien haudoista mutta jotka ilmeisesti kuuluivat uhrirituaaleihin, eivät taisteluvarustukseen, ja useissa unkarilaisten arkielämää kuvittavissa kohtauksissa näkyvän naishahmon punainen liivihameasu on paremminkin myöhäiskeskiajalta tai uuden ajan alusta. Toisin kuin kuvissa näkyy, frankkiarmeijan soturit eivät tuohon aikaan ampuneet varsijousella tai käyttäneet ratsastaessaan jalustimia (itse asiassa jalustimen vakiinnuttivat Eurooppaan paljolti unkarilaiset, ja unkarilaisessa populaarihistoriankirjoituksessa jalustin usein mainitaan yhtenä unkarilaisten nerokkaista keksinnöistä).

Kanyón mukaan pahinta kuitenkin on teknisen toteutuksen kömpelyyden ohella vakuuttavan ja mukaansatempaavan tarinan puute. Tämä elokuva jää vielä kauaksi tavoitteesta, jos tarkoitus on ollut tarjota unkarilaiselle yleisölle mieltäylentävää katsottavaa, jonka faktapuoli on kunnossa.

Paljon hauskemmin elokuvasta kirjoittaa 444.hu:n László Szily, jonka viiltävät letkautukset esimerkiksi animaation tasosta saattavat lennättää lukijan aamukahvit nenän kautta näppäimistölle. Ihmishahmojen kasvonilmeitä ei ole animoitu, joten elokuvassa ”kasvohalvauspotilaat taistelevat amfetamiinipöllyisen mulkosilmäisten, ilmeettömien zombien kanssa, kuolevat hevoset ja hirvet taas ilmeilevät kuin 1980-luvun tv-showssa”. Animointi on tietenkin kustannussyistäkin niukkaa, mutta silti “täynnä fantastisia bugeja. Lagaavasta šamaanista yllättävän sähköiskun kourissa tanssiviin hevosiin, lapamatomaista vartaloaan aaltomaisesti liikuttaviin puolialastomiin jurtta-asukkaisiin ja aivan yllättäen moonwalkingia esittäviin sotilaisiin – tähän tuotantoon on jätetty valtavasti pieniä riemun lähteitä.” Tahattoman huumorin huipennus Szilyn mukaan on Árpádin kuolema: hyväkuntoinen ja timmi partamies muuttuu äkkiä balsamoiduksi Leniniksi.

Mutta olennaisempaa on tietenkin teksti. Elokuvan tarina ei sisällä vain historiallisia asiavirheitä tai kyseenalaisia tulkintoja, joita pahaa-aavistamattomalle katsojalle tarjoillaan historiallisena totuutena. Vielä hyytävämpää on se, miten tämmöisellä viihdepläjäyksellä rakennetaan poliittista populismia: täysin epähistoriallista kuvaa muinaisesta kansakunnasta tai kenties suorastaan ”arovaltiosta”, jonka ”kansalaiset” olivat sekä modernin tietoisia poliittisesta etnisyydestään että monin tavoin ylivertaisia muihin etnisiin ryhmiin nähden.

Pikakelailin elokuvan nopeasti läpi, ja jo ne muutamat kohdat, joita ehdin näkemään ja kuulemaan, olivat, hm, hieman hämmentäviä. Heti alussa selostajasetä kertoo:

Vuosi 907 on puolessa, ja unkarilaiset valmistuvat ratkaisevaan taisteluun. He ovat palanneet muinaiseen isänmaahansa, ja nyt heidän on uudelleen puolustettava sitä.

Palanneet? Uudelleen? Tämä tuntuu viittaavan johonkin vaihtoehtoteorioihin Unkarin esihistoriasta. On esimerkiksi huuhaahistorioitsijoita, joiden mukaan Unkari olisi ei vain unkarilaisten vaan koko ihmiskunnan alkukoti. Tässä varmaan kuitenkin viitataan siihen tieteen valtavirrasta poikkeavaan mutta Unkarissa perinteisesti suosittuun ajatukseen, joka elokuvassa myöhemminkin selvin sanoin esitetään: unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä. Näin ollen he olivat nykyisessä Unkarissa jo 400-luvulla Attilan pitäessä siellä hoviaan, ja yli neljäsataa vuotta myöhemmin he vain palasivat takaisin muinaisille mailleen, jotka tällä välin olivat joutuneet slaavien, avaarien, eri germaaniheimojen ja ties keiden haltuun.

Räväkästi taisteluasetelmaa esitelleen alun jälkeen (“kuningas Ludvig on määrännyt unkarilaiset tuhottaviksi”) seuraa pitkä kansatieteellinen johdanto, jossa kerrotaan arokansojen elämäntavasta ja kulttuurista, esitellään karjankasvatusta, jurtan sisustusta tai kudonnaisten valmistusta – missä kaikessa unkarilaiset eivät vähääkään jääneet jälkeen naapurikansoistaan, päinvastoin. Niin, ne naapurikansat:

Verecken solan kautta Tiszajokea myöten unkarilaiset tulvivat Alföldin tasangoille, ottaen täällä asuvat kansat siipiensä suojaan. Vastarintaa tekivät vain Määrin ylämaan ruhtinaskunta sekä eteläiset bulgaaripäälliköt, mutta heidän joukkonsa hajosivat unkarilaisten nuolikuuroihin. (…) Pannonian alkuasukkaiden, avaarien, bulgaarien ja slaavien, läheisten ja kaukaisten verisukulaisten liitosta muotoutui uusi yhteisö. (…) Idän ja lännen kulttuurien kohtaamispisteessä elävät kansat olivat varmastikin iloissaan Karpaattien altaan yhtenäisyyden ja turvallisuuden takaavasta, korkeaa osaamista mukanaan tuovasta unkarilaisvallasta.

Kyllä varmaan… Itse asiassa epäselvää on edelleenkin (ja sen on elokuvan kertojakin hetkeä aiemmin myöntänyt), millaiset olivat “Karpaattien altaassa” (tämä on siis Unkarissa nykyään entisen Suur-Unkarin poliittisesti korrekti synonyymi) eri etnisten ryhmien suhteet tuhatsata vuotta sitten ja mitä tarkkaan ottaen tapahtui, kun idän aroilta saapunut luultavasti suhteellisen harvalukuinen unkarinkielinen soturieliitti sulautti itseensä suuren osan muista kansanryhmistä. Ja mitä tuohon unkarilaisten huippuosaamiseen tulee: en mitenkään halua vähätellä maahantulon aikaisia unkarilaisia, jotka varmasti osasivat ja tiesivät yhtä ja toista, ja varmasti arokansojen kulttuuriin sisältyi kaikenlaista hienoa ja arvokasta – mutta tämä teksti on koko ajan liukumassa niiden huuhaateorioiden suuntaan, joiden mukaan nimenomaan ja erityisesti unkarilaiset ovat jonkin muinaisen korkeakulttuurin perillisiä ja kulttuurisesti naapureitaan ylempänä.

Etenkin tässä elokuvassa ollaan Unkarin hallituksen nykyisen kulttuuripoliittisen linjan mukaisesti kehittelemässä Unkarin valtiolle ja kansallisvaltioidentiteetille historiallista jatkuvuutta kauas esihistorian puolelle, väittäen, että ennen maahantuloa unkarilaisilla olisi ollut oma ”arovaltio” ja sillä oma ulkopolitiikka. Omia hallintojärjestelmiään arojen kansoilla tietenkin oli, mutta yritys samastaa hevospaimentolaisheimojen sosiaaliset rakenteet ja niiden hallitsijoiden suhteet ja liittoutumat moderneihin eurooppalaisiin valtioihin, joilla on maantieteelliset alueet ja rajat, haisee pahasti siltä, että tässä ollaan rakentamassa Unkarista Euroopan vanhinta ja vieläkin vanhempaa kuningaskuntaa vaikka väkisin.

Erityisen hämmentävä on elokuvan näkemys unkarilaisten uskonnosta. Toisaalta kerrotaan – varmaankin alan tutkijoiden näkemystä vastaavasti – että muinaisten unkarilaisten uskontoon kuului šamanismia, totemismia (myyttisten esi-isien tai -äitien kulttia) sekä uskoa monenlaisiin luonnonhenkiin. Elokuvassa myös näytetään šamaaneja rummuttamassa ja tanssimassa hirvensarvet päässään, taustalla jonkinlainen naispuolista jumalhahmoa esittävä patsas. (Ja tässä muistuu taas mieliin se unkarilaisissa ”kansallismielisissä” piireissä suosittu ajatus, että Boldogasszony eli ’autuas valtiatar’, niin kuin katoliset unkarilaiset perinteisesti Neitsyt Mariaa kutsuvat, oli alun alkaen pakanallisten unkarilaisten ylijumalatar, joka myöhemmin samastettiin Jeesuksen äitiin.) Toisaalta näemme myös ruskeakaapuisia munkkeja keskustelemassa unkarilaisten kanssa ja pystyttämässä kylän laidalle suurta ristiä, ja meille kerrotaan, että ”yksijumalainen uskonto oli jo aroilla juurtunut unkarilaisten pariin”.

Varmaankin unkarilaisilla oli jo ennen maahantuloa voinut olla kosketuksia kristinuskoon, juutalaisuuteen ja kenties islamiinkin. Toisinaan heidän uskontoaan luonnehditaan ”tengrismiksi”; tätä nimitystä käytetään Keski-Aasian arojen paljolti turkkilaiskielisten kansojen muinaisuskosta, johon sisältyi sekä šamanismia ja henkiuskoa että usko yhteen suureen taivaanjumalaan, Tengriin. Toisaalta Unkarissa on jo pitkään nähty huuhaanationalistien yrityksiä yhdistää kristinusko kuviteltuun muinaispakanuuteen, äärimmillään jopa niin, että muinaiset unkarilaiset olisivat itse asiassa harjoittaneet jonkinlaista alkuperäistä puhdasta kristinuskoa, jonka juutalaiset pilasivat. (Tämä on ydinajatuksena Ferenc Zajtin kirjassa “Oliko Jeesus juutalainen?”, joka ilmestyi ensi kerran 1936 ja on viime vuosikymmeninä jälleen noussut suosioon tietyissä piireissä. Vastaus otsikon kysymykseen on kirjan mukaan tietenkin ”ei”.)

Vaikka tämmöistä ei elokuvassa suoraan väitetäkään, nämä ulottuvuudet pyörivät katsojan mielessä etenkin elokuvassa käytettyä etnoiskelmää kuunnellessa. Jyskyttävän rytmikkään kappaleen esittävät iskelmälaulajanainen ja räppärimies (sen voi kokonaan kuunnella myös YouTubesta), ja siinä lauletaan ja räpätään tähän tapaan:

Kun taisteluun saan käydä ja vuodattaa vertani,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun rakkaani ääni hyväilee sieluani,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun suojelen lastani ja opetan häntä oikeaan,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun tähtien valossa on sydämeni turvapaikka,
en unohda: Jumala on yksi.
Taivasta kohti ojennan miekkani,
niin kauan kuin elän, kuljen tietä.
Ratsuni karvassa kimaltaa jo aurinko,
taivaan portti on aina auki.
Yhdessä maan kanssa sydämeni sykkii,
rukoukseni on elämää sillä elämä on Jumala…

Näin. (Unkarintaitoisille suosittelen lämpimästi myös parodiaversiota, joka samoin löytyy YouTubesta.) Tämän jälkeen ei yllätä, että elokuvan lopputeksteissä erityisesti kiitetään sekä inhimillisten voimavarojen ministeriä ja kansallisen huuhaatieteen ystävää Miklós Kásleria, jolle tämän Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin perustaminen oli erityinen sydämenasia, että erikseen Unkarin hallitusta.

Válasz.hu-sivuston artikkelissa Barna Borbás niittaa: tämän faktaa ja myyttejä sekoittelevan luomuksen myötä ministeri Káslerin ”tutkimusinstituutti” on lopullisesti siirtynyt tieteen piiristä fantasian puolelle. Näinhän se näyttää olevan, ja vielä pelottavampia ovat tähän fantasiaan yhdistyvät uskonnolliset ainekset. Populistinen politiikka on vaarallista jo politiikan hahmossa liikkuessaan, saati sitten kun siitä rakennetaan uskonnollinen kultti. Tätä tehdään Unkarissa nykyään jo veronmaksajien, kenties myös EU-veronmaksajien rahoilla.


Möhkäle

22 marraskuun, 2020

Olisi paljon muutakin tekemistä, mutta en malta olla kommentoimatta tänään somesyötteeseeni pläjähtänyttä pötkylää.

Tämä, hyvät lajitoverit, on Budapestissa, Budan puolen vanhassa ydinkeskustassa äskettäin juhlallisesti vihitty (kuten Suomen ja Unkarin kansallisvärejä kantavista nauhoista näkyy) Kalevalan muistomerkki, josta juuri kertoi uutissivusto PestBuda. Teos on tarkoitettu kunnianosoitukseksi Kalevalalle ja sen lukuisille unkarilaisille käännöksille. Ympärillä oleva alue nimettiin jo viime vuonna ”Kalevalan puistoksi”, sen istutuksia, penkkejä ja muita laitoksia kunnostettiin ja ”suomalaisen” tunnelman lisäämiseksi istutettiin muistomerkin paikan ympärille koivuja.

Kaupunginosan hallinnon (Budapestissa kuten Wienissäkin kaupunginosat ovat omia hallinnollisia yksikköjään omine pormestareineen ja valtuustoineen) julistaman muistomerkkikilpailun osanottajatöiden pienoismallit olivat kuulemma viime vuonna esillä ”Kalevala unkarilaisin silmin” -nimisessä näyttelyssä. Niistä sitten valittiin jostakin syystä tämä teos, jonka tekijät ovat nimeltään Bálint Bence Kéry ja András Csobán. Yritin hieman Internetin, myös Facebookin avulla selvitellä näiden herrojen taustoja ja ajatusmaailmaa. Kiintoisaa on, että kumpikaan heistä ei ole leimallisesti kuvanveistäjä: Kéry on valmistunut taidemaalariksi, vaikka on tehnyt myös grafiikkaa ja plastiikkaa, ja myös Csobán tunnetaan näköjään lähinnä taidemaalarina. Kummaltakaan en ensi silmäyksellä löytänyt erityisiä Suomi-kontakteja, mutta molempien (erityisesti Csobánin) aatteelliset mieltymykset näyttävät Facebook-tykkäysten perusteella olevan kristillis-konservatiivis-oikeistolaisella suunnalla. Toissakeväisen Hír.ma-uutissivuston tiedon mukaan tämä kilpailutyö, nimeltään Karélia (I.), soveltui tarkoitukseensa parhaiten sekä toteutettavuutensa, sijaintinsa että kustannusten puolesta. Kompositio on kaksiosainen, kertoo Hír.ma: siihen kuuluu iso punainen graniittikallio sekä valurautaveistos, ”jossa näkyy osia kuuluisan Kalevala-kuvittajan Akseli Gallén-Kallelan maalauksista”.

Minähän en ymmärrä kuvaamataiteesta enempää kuin sika hopealusikasta. En myöskään ymmärrä viittausta Akseli Gallén-Kallelaan. Ylemmässä kuvassa valurauta-, hm, -esineen kyljessä näyttäisi hahmottuvan Suomen vaakunaleijona, toisessa kyljessä taas näkyy joitakin heiluvia tai hulmuavia hahmoja, joissa ehkä voisi olla erottavinaan viittauksia Aino-triptyykkiin tai ”Sammon puolustukseen”. Graniittipökäleen kyljessä taas lukee toisella puolella KALEVALALLE ja toisella puolella sama unkariksi (KALEVALÁNAK).

Valurautaesine kiven päällä näyttäisi muotonsa puolesta markkeeraavan Väinämöisen kannelta, ja erityisesti mieleen tulee tarina runonlaulaja Petri Šemeikan kantelesta, jonka hän lahjoitti unkarilaiselle kansanrunouden tutkijalle ja Kalevalan kääntäjälle Béla Vikárille. Mutta miksi kantelessa on kielet molemmin puolin, ja miksi ne eivät ole normaaliin tapaan kiinni soittimessa vaan ankkuroivat rautalaattaa kivimöhkäleeseen? Tämä kannel ei soi, eikä sitä voi soittaa. Mitä sen on tarkoitus sanoa katsojalleen?

Kalevala on ollut unkarilaisille poikkeuksellisen tärkeä: siitä on tehty ainakin viisi käännöstä unkariksi. Tämä varmaan liittyy siihen, että unkarilaisilla – kuten tyypillisesti muillakin eteläisemmillä, kulttuuriltaan turkkilaisvaikutteisilla kielisukulaisillamme – ei ole ollut vastaavanlaista vanhaa eeppistä sankarirunoutta. Unkarilaisesta kansanrunoudesta tunnetaan lyyrinen runous sekä myöhempiin kulttuurikerrostumiin kuuluvat balladit, mutta eipä ollut madjaareilla semmoisia muinaisuuden runomuotoisissa usvissa valkea parta hulmuten miekkaa heiluttavia taruhahmoja, joita Euroopan kansallisromantiikkaan heräävät kansat aikoinaan innoissaan etsivät ensin Fergusonin ”luovalla keruutekniikalla” syntyneistä Ossianin lauluista, sitten saksalaisten Nibelungenliedistä, muinaispohjoismaisista taruista sekä tietenkin Kalevalasta. Näitä sankaritaruja unkarilaiset sitten rakensivat keskiaikaisten kronikkojen hunnimyyttien pohjalle – mutta kielisukulaisuuden pohjalta saattoi ehkä kelvata myös Kalevala, vähän samaan tapaan kuin saksalaiset vielä Richard Wagnerin aikaan pitivät skandinaavien muinaista tarustoa kaikkien germaanien yhteisomaisuutena.

Ei tosin ollut valkopartaisia kulttuuriheeroksia ja heidän teoistaan sormet sormien lomassa laulavia partasuita uroita myöskään suomalaisilla, jos aivan tarkkaan otetaan. Kalevala ei nimittäin ole ainakaan yksinomaisesti tai edes leimallisimmin suomalaisten kulttuuriperintöä, vaan sen aineksesta ylivoimaisesti suurin osa on kerätty rajan takaa, Vienan Karjalasta. Kielimuuri oli tuossa kohden rajaa kuitenkin niin matala, että Vienan runokylien kansa ja heidän perinneaarteistonsa oli Lönnrotin ja kumppanien helppo imaista osaksi kehittyvän Suomen kansallisvaltioaatteen imagonrakennustyötä – ehkä vielä helpompi kuin saksalaisten kansallisromantikkojen oli nähdä muinaisskandinaavit jonkinlaisina ihanne-esi-saksalaisina tai Richard Wagnerin Lohengrinissä panna kuningas Henrik Linnustaja kehumaan Brabantin ritarien (nykyisessä Belgiassa siis!) ”saksalaisuutta”.

Suomalaisten, skandinaavien ja saksalaisten luulisi (ja toivoisi) nykyään helposti ymmärtävän, miten mielivaltaisten historiallisten prosessien tulosta ovat heidän kansallisvaltioidensa ja kansalliskieltensä rajat. Suomen ja karjalan kielen, samoin kuin ruotsin ja norjan tai saksan ja hollannin rajaa ei ehkä olisi (tai se kulkisi jossakin aivan toisessa kohtaa), jos poliittinen historia olisi keskiajalla ottanut vähän toisenlaisen suunnan – eikä olisi joidenkin tällaisten kielten pohjalle rakennettuja kansallisia identiteettejä ja kansallisvaltioita. Unkarilaisilla tilanne on toinen. Kielensä suhteen he kelluvat kuin öljypisara vedessä keskellä aivan toissukuisia kieliä puhuvia naapureitaan. Siksi heidän on edelleenkin vaarallisen helppo nähdä kansakuntansa – ja toisetkin kansakunnat! – yhtenä selkeänä ja kiistämättömänä kokonaisuutena, jossa kulttuuri-identiteetti ja valtion poliittinen identiteetti liittyvät saumattomasti yhteen. Tästä ehkä kertoo kiveen ankkuroidun surrealistisen rautakantelen kyljessä näkyvä vaakunaleijona, jolla ei oikeasti pitäisi olla mitään tekemistä Vienan Karjalan kansanrunouden kanssa. Ja tämä ehkä auttaa vähän ymmärtämään myös niitä kipeitä solmuja, jotka Unkarissa yhä yhdistävät ”kansallista” kulttuuria kansallisuuspolitiikkaan.


Kaameita kaikuja

26 syyskuun, 2020

(In English: https://hungarianspectrum.org/2020/09/28/johanna-laakso-eerie-echoes/ )

Korona koettelee myös Unkarin poliittista tapahtumakenttää. Koska tänä kesänä ei koronaviruspandemian takia järjestetty Tusványosin festivaalia, transilvanianunkarilaista kulttuuritapahtumaa, johon perinteisesti on sisältynyt Viktor Orbánin linjapuhe, ei myöskään “Kötcsen piknikkiä” eli Unkarin oikeistokonservatiivisen eliitin kesätapaamista, pääministeri Orbán joutui purkamaan ajatuksiaan hallituksen nykyisen äänitorven, entisen lakkautetun konservatiivilehden nimeä ja logoa käyttävän Magyar Nemzetin palstoilla jonkinlaisena esseenä, otsikolla ”Yhdessä se onnistuu jälleen”. Kirjoitus löytyy nyttemmin myös Unkarin hallituksen verkkosivujen kohdasta ”pääministerin puheita” useille kielille käännettynä, ainakin englanniksi, saksaksi, espanjaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Sitä on myös yksityiskohtaisesti analysoinut englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissaan Éva S. Balogh, joka referoi useiden unkarilaisten poliittisten kommentaattorien ja politiikantutkijoiden reaktioita. En siis yritäkään tässä selostaa koko juttua ja sen kaikkia mahdollisia kytköksiä, nostan vain mietittäväksi, mikä on tämmöisen poliittisen trollailun suhde todellisuuteen, mihin sillä oikein pyritään ja kenelle tämä kirjoitus oikein on suunnattu.

Kuten niin monissa poliittisissa puheissaan tätä ennenkin, Orbán niin monien autoritaaristen johtajien lailla maalailee sotaisia kuvia ankarasta taistelusta, joka nyt on vihdoinkin kääntymässä meidän hyvien voitoksemme ja pahisten tappioksi.

Henkisen suvereeniuden ja älyllisen vapauden puolesta jo vuosia sitten juuri Tusnádfürdőssä käynnistämämme taistelu alkaa vähitellen kantaa hedelmää. Kapina poliittista korrektiutta, siis suvakkien (libernyák) oppi-, puhetapa- ja tyylidiktaatteja vastaan virtaa yhä leveämmässä uomassa. Yhä useammat, yhä urheammin irrottautuvat jo tukahduttavan ahtaaksi käyneen ainoan oikean puhetavan, ainoan oikean demokratiakäsityksen, ainoan oikean Eurooppa- ja Länsi-tulkinnan jalkapuusta. Vapautumisyritys ei itsessäänkään ole helppo, rangaistuksen riski on melkoinen. Uhkana on karkotus akateemisesta elämästä, työpaikan menetys, leimaaminen, akateeminen kujanjuoksu, esimerkkejä alkaa ilmetä jo päivittäin.

Yhtään konkreettista esimerkkiä Orbán ei tosin kerro. Ei myöskään siitä, miten ”yhä useammat vakuuttavat esseet ja syvälliset tutkimukset” ovat jo kumonneet ”Brysselin kuplassa” hellityt käsitykset illiberaalin demokratian mahdottomuudesta. ”Konservatiiviset ajattelijat” ovat ”matemaattista todistustakin elegantimmin” osoittaneet (missä, ketkä, miten?), että oikeusvaltio ja hyvä hallinto on mahdollista toteuttaa muutenkin kuin liberaalin demokratian liberaalien arvojen kautta. Nimittäin, väittää Orbán, edelleenkään yhtään nimeä, faktaa tai lähdettä mainitsematta, konservatiivinen tai ”kristillis-konservatiivinen” ajattelutapa ja ”liberalismi” ovat toistensa vastakohtia ja vihollisia, täysin yhteensopimattomia. ”Liberalismi” haluaa omahyväisesti pakottaa kaikki kansat samaan muottiin, tuhota niiden perinteet, kristillisen identiteetin ja perhearvot, hukuttaa Euroopan maahanmuuttoon ja islamisaatioon. Ja tietenkin näiden häijyjen suvakkipuuhien takana häärii, lähes ainoana nimeltä mainittuna henkilönä tässä vuodatuksessa, kukapa muu kuin kansainvälinen superroisto György Soros. Länsivaltojen rule of law on oikeammin rule of blackmail (ilmeisesti tällä hauskalla sutkauksella viitataan siihen, että EU uhkailee oikeusvaltioperiaatetta rapauttavia jäseniään taloudellisilla sanktioilla), jota itse asiassa pyörittää Soros verkostoineen.

Orbán on siis oikeastaan julistamassa sotaa länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion periaatteita vastaan. Tämän sodan kulisseiksi rakennetaan kuva kahden ideologian, ”kristillis-konservatismin” ja ”liberalismin” lopullisesta ja ratkaisevasta taistelusta, jossa ilmeisesti Orbánin Unkari ystävineen esittää ratkaisevaa osaa oikean Euroopan aitojen kansallisten perinteiden ja rakenteiden puolustamisessa yli- ja epäkansallista liberaalia pahuutta vastaan.

Kuin ohimennen tästä päästään tämänhetkiseen koronaviruskriisiin. Virus ”tuotiin meille ulkomailta”, ja ensimmäistä aaltoa vastaan Unkari taisteli menestyksekkäästi. Nyt toisen aallon torjuntaan tarvitaan toisenlainen strategia, mutta siihen ollaan valmiina ja varustautuneina, vakuuttaa Orbán. (Hm. Unkarin koronatilastokäyrät osoittavat tiukasti yläviistoon, kahden viime viikon aikana uusia tartuntoja on todettu yli 11 000, uusia koronakuolemia 87. Tilanne alkaa olla viime maaliskuun tasolla, ja ainakin omassa mediakuplassani liikkuvista kauhutarinoista päätellen terveydenhuoltojärjestelmä on kaikkea muuta kuin varustautunut tähän. Esimerkiksi kohutut hengityskoneet, joita Unkarin sairaaloihin on ostettu – jos on – käsittämätön, viisinumeroinen määrä, eivät paljoa auta, jos ja kun pätevää, koulutettua henkilökuntaa ei riitä niitä käyttämään.) Ja lopuksi, viimeisissä kappaleissa, paljastetaan varsinainen maali: tulossa olevat vuoden 2022 vaalit, joissa vastustajana ei enää ole oikeita oppositiopuolueita vaan ”Soros-verkostoa palveleva vasemmiston kansanrintama.”

Vuonna 2022 valmistaudumme ratkaisevaan yhteenottoon. Heidän takanaan ovat kansainvälinen media, Brysselin byrokraatit ja kansalaisjärjestöiksi naamioidut NGO-järjestöt. [NGO noin yleisesti tarkoittaa nimenomaan kansalaisjärjestöä, non-governmental organization, mutta Orbánin Unkarissa tälläkin sanalla on toisenlainen kaiku…] Meillä ei voi olla epäilystäkään tästä: vallan ja rahan takia ne ovat valmiita tekemään mitä vain. On aika meidänkin [!] asettua taisteluasemiin. Vaikeiden hallitusvuosien jälkeen meidän on palattava vaalien taistelukentälle. On tullut aika valmistautua, että oikean hetken tullen pääsisimme ratsastamaan taisteluun. Vuonna 2022 meitä odottaa ankara yhteenotto. Valmistautukaa.

Nyt voisi tietenkin ruveta miettimään vuoden 2022 vaalien näkymiä, niin kuin Éva S. Balogh blogissaan. Voisi myös, kuten Zoltán Gábor Szűcs Mérce-portaalin jutussaan, kuitata koko jutun pitkäveteiseksi trollaukseksi, jota ei enää edes jaksa lukea, tai ”kuumehoureiseksi” viestiksi jostakin rinnakkaistodellisuudesta – koko tämä vuodatushan leijailee jossakin täysin ilmassa, vailla ainuttakaan lähdettä tai faktaa. Tai voisi vain todeta Orbánista kuten erinäisistä muistakin populisteista, että projektio on hänessä vahva. Autoritaarinen johtaja, joka on nujertanut median ja tiedeinstituutioiden riippumattomuuden ja ajanut kokonaisen yliopiston maanpakoon, syyttelee epämääräisiä lännen ”liberaaleja” ilmapiiristä (missä?), jossa mukamas intellektuellit pelkäävät viran menetystä, leimaamista ja akateemista kujanjuoksua. Vertaansa hakevan kleptokraattisen korruptiomafian keskiössä istuva, EU-tuilla ja julkisilla varoilla rikastuneiden oligarkkien isäntä pelottelee kansaansa ”kansainvälisen suurpääoman” ja globaalien spekulanttien ahneilla juonilla. Vihaa ja muukalaispelkoa lietsova demagogi syyttää vastustajiaan mielipidediktatuurista, maalittamisesta ja suuren sivilisaatioiden sodan valmistelusta. Hohhoijaa.

Mutta halusin nostaa esiin vertailun lähes täsmälleen sadan vuoden takaiseen poliittiseen puheeseen. Syyskuussa 1920, kertoo tuoreessa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, uskontoasiain- ja opetusministeri István Haller puhui valtiopäivillä näin (koko puheenvuoron sisältävä pöytäkirja on verkossa täällä):

Pyrkiessämme vaikuttamaan moderneilta, liberaaleilta, edistyksellisiltä olemme monen monituiset kerrat tehneet myönnytyksiä näiden näkökantojen suuntaan, unkarilaisten näkökantojen kustannuksella. (…) ja siksi kävi niin, että sallimme Unkarissa sellaisia valtiollisia toimia, joiden johdosta vähitellen syntyi sellainen tilanne, että Unkarin kansakunta ei enää elänyt omaa elämäänsä, että Unkarin kansakunnan kulttuurilla ei lopulta enää ollut Unkarin kansallishengen kanssa yhteen sointuvaa ilmenemismuotoa (…) Meillä on nyt oltava rohkeutta siihen, että katsomme omia erikoislaatuisia olojamme avoimin silmin, vedämme niistä omat johtopäätöksemme ja säädämme sellaisia lakeja, jotka sopivat meille ja vastaavat meidän olojamme, silloinkin, kun nämä lait ovat erilaisia kuin ranskalaisten lait, englantilaisten lait, saksalaisten lait. (…) Odotamme ensinnäkin oppineita, mutta (…) emme sellaisia, joiden korkeimpana pyrkimyksenä on vain tuhota se, mitä pitäisi rakentaa edelleen, emme kaipaa sellaisia tiedemiehiä, jotka välittävät sosiologiasta vain sitä, mikä hajottaa ja tuhoaa, vain sitä, mikä kasvattaa kansakunnanvastaisia tuntemuksia ja kapinallisia taipumuksia (…) Me tarvitsemme sellaisia tiedemiehiä, kunnioitettu Kansalliskokous, jotka ennen kaikkea tutkivat Unkarin maaperää, Unkarin historiaa, unkarilaista sielua (…) Me emme tarvitse sellaisia tiedemiehiä, joiden korkeimpana päämääränä on tyrkyttää Unkarin kansakunnalle vieraalla maalla syntyneitä teorioita, vaan päinvastoin niitä, jotka haluavat saattaa ulkomaat tuntemaan unkarilaisesta sielusta kasvaneita totuuksia. (…) Toiseksi odotamme korkeakouluilta opettajia, mutta sellaisia opettajia, jotka eivät tuuliviirin kääntyessä sano oppilailleen, niin kuin nyt lähimenneisyydessä, että ovat aina valehdelleet kun ylistivät nuorisolle Unkarin historian sankareita (…) me tarvitsemme opettajia, jotka tekevät tietoiseksi, vahvistavat ja tuovat julki tuon vaiston, tuon päättäväisyyden, joka tuhatvuotisen kansakunnan menneisyydestä atavistisesti taipumuksena, valmiutena, päättäväisyytenä periytyy kansakunnan pojille, että heidän kasvatuksensa ei tuota harmaita kulttuuri-ihmisiä vaan unkarilaisia kulttuuri-ihmisiä (…) Me emme tarvitse opettajia, jotka eivät halua kasvattaa unkarilaisia vaan vain kulttuuri-ihmisiä; me tarvitsemme opettajia, jotka ennen kaikkea lähettävät elämään luonteeltaan unkarilaisia, unkarilaisen teräksisen karaistuneita nuoria, etenkin nyt, kun tiedostamme, että Unkarin kansakunnan elämä ei pitkään aikaan tule olemaan muuta kuin taistelua ja kamppailua. (…) Lopuksi, arvoisa Kansalliskokous, me tarvitsemme kirjailijoita, sellaisia kirjailijoita, jotka eivät vain kirjoita unkarin kielellä vaan kirjoittavat unkarilaisittain, unkarilaisella tunteella, (välihuutoja: Niin on!) jotka vievät näyttämölle unkarilaisen luonteen ja, jos tarpeen on, unkarilaisten rikokset ja virheet, mutta joiden päämääränä ei ole ulkomaille lähetettävissä näytelmissä esittää Unkarin maaseutua ja Unkarin älymystöä ikään kuin pohjiaan myöten turmeltuneena, niin kuin vielä äskettäin tehtiin (…) Arvoisa kansalliskokous! Niin juuri, se liberalismin henki, joka Unkarissa on vallinnut, on nyt lakannut. (…) Ei kannata sanoa meille, että olemme epähumaaneja, taantumuksellisia, että emme ole maailmankansalaisia. Nämä fraasit eivät meihin enää tehoa. (…)

Tämä puheenvuoro on kuin Orbánin merkillisen ”esseen” kaksosveli. Lähes samat fraasit ja lähes sama sanoma: kunniaa mystis-romanttiselle unkarilaiselle kansansielulle ja kansalliselle ajattelutavalle, pois lännen suurvaltojen ihailu ja apinointi, alas kansainvälisyys ja maailmankansalaisuus etenkin taiteessa ja tieteessä, ja ennen kaikkea hiiteen liberalismi ja turha autoritaarisuuden pelko…

Olen reippaasti lyhennellyt ministeri Hallerin puheen tekstiä ja myös jättänyt siitä pois puheenvuoron varsinaisen aiheen. Se nimittäin koski juuri tuolloin, vuonna 1920 säädettyä numerus clausus -lakia, jolla vähemmistökansojen osuus korkeakoulujen opiskelijoista rajattiin vastaamaan näiden kansojen osuutta väestöstä yleensä. Laissa itsessään ei näitä kansanryhmiä tarkemmin määritellä, mutta kaikki tiesivät – ja se tuotiin myös ministeri Hallerin puheenvuorossa selvästi julki – että lain kohteena olivat korkeakouluissa ja sivistyneistössä ”yliedustetut” juutalaiset.

Itäisessä Keski-Euroopassa ”kansallinen” kaupunkikeskiluokka oli jäänyt kehittymättä, ja siksi ne kansankerrokset, joista yliopistojen opiskelijoista suurin osa värväytyi, olivat paljolti saksalaisia ja juutalaisia (kun taas köyhimmissä ryhmissä, entisissä maaorjatalonpojissa ja näiden kaupunkiköyhälistöksi valuneissa jälkeläisissä, oli historiallisista syistä juutalaisia hyvin vähän). Ministeri Hallerin puheessaan esittämän tilaston mukaan vuosina 1906–1910 juutalaiset, joita koko väestöstä oli tuolloin 8 %, olivat muodostaneet oikeustieteen opiskelijoista yli neljäsosan ja lääketieteen opiskelijoista lähes puolet. Tämä nähtiin ”kristillis-kansallismielisillä” tahoilla suurena epäkohtana, siitäkin huolimatta, että Unkarin juutalaiset olivat innolla assimiloituneet: he puhuivat unkaria, vaihtoivat usein sukunimensä unkarilaiseksi ja antoivat lapsilleen etunimeksi Attila tai Etelka, asuivat, elivät ja pukeutuivat aivan samoin kuin kuka hyvänsä unkarilainen ja pitivät itseään isänmaallisina unkarilaisina. Monet heistä myös maallistuivat, luopuivat uskostaan ja ottivat kasteen. Siitä huolimatta Trianonin häpeärauhan jälkeen, kun entisten suurten slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen alueet oli leikattu pois ja liitetty naapurivaltioihin, juutalaiset kelpasivat syntipukeiksi ja ”kansallismielisen” vihapropagandan kohteeksi.

Numerus clausus -lakia on myöhemmin kutsuttu ”nollanneksi juutalaislaiksi”. Toisin kuin tarkoitus oli, se ei olennaisesti lisännyt köyhien ”kristittyjen” unkarilaisten osuutta korkeakoulujen opiskelijoista. Sitä vastoin se jäyti oikeusvaltioperiaatetta ja virallisti etnisen syrjinnän ja rasismin (kyllä, juutalaislain laatijat ja säätäjät itsekin ajattelivat juutalaisia ”rotuna”, faj). Numerus clausus -laista johti tie 1930-luvun lopulla varsinaisiin juutalaislakeihin ja lopulta Unkarin juutalaisten joukkomurhaan.

Mihin johtaa tie Orbánin ”esseessä” hehkutetusta ”kansallis-konservatiivisesta” ja ”kristillisdemokraattisesta” politiikasta? Antisemitismi on Unkarissa yhä olemassa ja osassa Orbánin kannattajakuntaa voimakas tekijä; siihen vetoaa osaltaan György Sorosin (ja hänen takanaan piilevien Tiedättekylläkeiden, ”kansainvälisen suurpääoman”) demonisoiminen. Liian avoimesti tätä korttia ei kuitenkaan voi pelata. Paremmin toimii maahanmuutolla ja ”islamisaatiolla” pelotteleminen ja sen rinnalla toinen, Itä-Euroopassa nykyään suosittu viholliskuva: väitetty ”gender-ideologia” eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen emansipaatio ja (Orbánin sanoin) ”lapsen syntymässä saaman ja Luojan määräämän sukupuoli-identiteetin” kiistäminen.

Historia toistaa itseään. Tällä hetkellä toivon, hartaasti ja kädet ristissä, että vanha sanonta pitäisi paikkansa ja historian tragedia toistaisi itsensä, mutta farssina.