Menneisyyden kaikuja

syyskuu 30, 2017

Viime postauksessani käsitellyn Őcsényn tapauksen puinti jatkuu. Pääministeri Orbán tavoitettiin perjantaina EU-huippukokouksesta Tallinnasta kameroiden eteen, ja häneltä kysyttiin, mitä mieltä hän on tapahtuneesta: pienen paikkakunnan lomahotellinpitäjä aikoo majoittaa muutamia laillisesti Unkarissa oleskelevia pakolaisperheitä lapsineen muutamaksi päiväksi, jolloin raivoon yllytetyt paikkakuntalaiset uhkailevat katkaista häneltä kaulan ja viiltelöivät hänen autostaan renkaat. Orbánin mielestä oli ”aivan oikein, että he ilmaisivat mielipiteensä päättäväisesti, äänekkäästi ja selkeästi”.

(Haastattelija:) Miten suuri on mielestänne hallituksen vastuu, kun muukalaisviha on voimistunut niin, että lastenkin majoittaminen nostattaa tällaista mielenkiihkoa pienellä paikkakunnalla?
Orbán: En näe tässä mitään moitittavaa. Jos ihmiset eivät halua ottaa vastaan maahanmuuttajia, eivät halua heitä maahansa eivätkä kyläänsä, ja [silmin nähden kiihtyen:] heille on jo valehdeltu maahanmuuttaja-asiassa niin paljon, että he eivät enää usko, että sieltä tulee vain lapsia. Unkarilainen ihminen rakastaa lapsia, ja, ja, muutenkin mielellään auttaa heikompiosaisia. Mutta maahanmuuttaja-asiassa on valehdeltu niin paljon, että kun sanotaan, että sieltä tulee vain lapsia, niin unkarilainen sanoo, että ensin tulevat lapset ja sitten vanhemmat…

Oppositiomedia tietenkin pursuu järkyttyneitä kommentteja. Esimerkiksi: kukahan tässä oikein on ”valehdellut maahanmuuttoasiasta”, ellei hallitus itse, joka käyttää miljardeja forintteja veronmaksajien rahaa muukalaisvihan ja pelon lietsomiseen? 444.hu-sivuston Zsolt Sarkadi kehottaa painamaan mieleen tämän päivän, jona Unkarin pääministeri avoimesti asettui puolustamaan laitonta, rasistista väkivaltaa. Samalla kun Őcsényn tapahtumat ja Orbánin kyyninen kommentti nostattavat päivittelyä jo Unkarin rajojen ulkopuolellakin, monet muistuttavat myös, että tällaista lynkkausmielialan nostatusta on nähty Unkarissa ennenkin.

Ennen vanhaan pelottavina mörköinä eivät toimineet muslimi-maahanmuuttajat vaan juutalaiset. Mekanismi oli kuitenkin samanlainen: kansaa kiihotettiin pelkäämään ja vihaamaan toisuskoisia muukalaisia, ja tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta puhuvat enemmistöpoliitikot pyrittiin kuvaamaan tämän vähemmistön kätyreinä. Selvimmillään tämä väkivaltamielialojen nostatus näkyi ei vain toisen maailmansodan ja holokaustin aikaan vaan jo ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun hajonneesta kaksoismonarkiasta irronnut Unkari lopullista rauhansopimusta ja rajanvetoja odoteltaessa luisui vuonna 1919 joksikin aikaa kommunistien ns. Neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) käsiin.

Unkarin Neuvostotasavallan johto ei totisesti ollut mitään puhtoisia pulmusia vaan terrorisoi kansaa samalla tavalla kuin aateveljensä muuallakin. Käytännössä oltiin jonkinlaisessa sisällissodassa, ja sisällissodathan ovat aina erityisen julmia. Ja hieman samaan tapaan kuin Suomessa vuonna 1918 myös käsky- ja vastuusuhteet saattoivat olla epäselviä, ja pahimmat terroriteot toteutettiin molemmin puolin jonkinlaisten puolivillien iskuryhmien toimesta. Viimeaikaisten tapahtumien kannalta pelottavan tuttua on kuitenkin se, miten terrori yhdistettiin toisuskoiseen viholliseen. Neuvostotasavallan kukistuessa uudet valkoiset vallanpitäjät muistivat usein korostaa kansalle, että monet neuvostotasavallan näkyvistä hahmoista, kuten kommunistien johtohahmo Béla Kun tai kansankomissaari ja terrori-organisaattori Tibor Szamuely, olivat olleet juutalaisia. (Itä-Euroopassahan kommunistipuolueiden johto ja älymystö värväytyi kaupunkien nousevasta alemmasta keskiluokasta, joka historiallisista syistä oli paljolti juutalaista.)

munkasvereink

”Työläiset, heimolaisemme! Taas teitä johdetaan harhaan!! Veli, pidä varasi!! Älä anna periksi!!”

Näin kirjoittaa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, Unkarin historian hahmojen ja tapahtumien ansiokas popularisoija:

“Pogromia ei tule, mutta muutamia tullaan kyllä kylvettämään” – näin ylipäällikkö Miklós Horthy otti etäisyyttä väkivallasta, kun sisäministeri Ödön Beniczky ja [antibolševistisen komitean johtaja, sittemmin Unkarin pääministeri] István Bethlen elokuussa 1919 hänen päämajassaan Siófokissa yrittivät taivutella häntä, että hän ei ainakaan pääkaupungissa sallisi upseerien iskuryhmien lynkata bolševikkeina tai juutalaisina pidettyjä henkilöitä. Kun Bethlen selitti Horthylle, että – ottaen huomioon meneillään olevat Trianonin rauhanneuvottelut – tällaiset ilman mitään oikeuden päätöstä toimitetut teloitukset (sekä ryöstely) voisivat nostattaa länsimaiden poliitikot vielä pahemmin Unkaria vastaan, Horthy ärähti hermostuneena: ”Vai käännyt sinäkin minua vastaan?!” Sitten hän kuitenkin lupasi, että ei itse antaisi määräystä laittomaan väkivaltaan. Ei hänen tarvinnutkaan. Erään iskuryhmän kapteenin selonteon mukaan maaseudun talonpojat kävivät spontaanisti epäilyttävien henkilöiden kimppuun: ”Turanilainen unkarilaisrotu on kansoista kärsivällisimpiä ja rauhallisimpia, ja siten selittyy, että kansan tuomion kohteeksi joutuivat suhteessa niin harvat.” Ei siis tapahtunut sen kummempaa kuin että joillain paikkakunnilla asukkaat ”ilmaisivat mielipiteensä päättäväisesti, äänekkäästi ja selkeästi”. Levitetyillä julisteilla ei ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa.

Esimerkiksi erään iskuryhmän komentaja Pál Prónay ei Dunaföldvárissa kohdannut minkäänlaista mielten kiihkoa. Sitten se vain nousi aivan spontaanisti: ”… heitä piti vähän sähköistää ja pippuroida, ennen kaikkea etenkin juutalaisia vastaan (…) Iltapäivällä minun upseerini hautausmaalla seppelöivät Szamuelyn miesten teloittamien kristittyjen kansalaisten haudan, ja siellä kapteeni Giczey taitavalla tavallaan piti niin hehkuttavan puheen, että väkijoukko paluumatkalla jo raivoissaan vaati syyllisten teloittamista. Ensimmäiseksi eräs isä oman poikansa kanssa hirtettiin apteekin luona olevaan lyhtypylvääseen, sillä he olivat olleet Szamuelyn pyöveleitä. Tästä innostuen väkijoukko sitten lynkkasi vielä muutamia terroristeja, sitten juutalaisia.”

Historiantutkimuksen tämänhetkisen kannan mukaan ”sellaista asiakirjaa, joka kaikki epäilykset pois sulkien todistaisi, että Horthy ylipäällikkönä olisi antanut teloitusmääräyksiä, ei vielä tähän päivään mennessä ole löytynyt”. Tämän toteamme tässä vain historiallisen totuudenmukaisuuden nimissä. Ja tämä koko juttu tuli mieleemme aivan sattumalta.

Mainokset

Länteen, itään

elokuu 26, 2017

Unkarissa on taas päästy kansainvälisen uutiskynnyksen yli. Tällä kertaa kyse ei ole turvapaikanhakijoiden kohtelusta tai Brysselin-vastaisista propagandakampanjoista, vaan kunnon ulkopoliittisesta kärhämästä. Sen käynnistäjänä toimi viran puolesta ulkoministeri Péter Szíjjártó, joka tunnetaan töyhtökampauksestaan, salijalkapalloharrastuksestaan (kuulemma ulkoministeriö on ”miehitetty ministerin futsal-kavereilla”) sekä räväkästä tyylistään: suurlähettiläs jos toinenkin on jo kutsuttu nuhdeltavaksi, jos Unkarin hallitusta jossain arvostellaan. (Valitettavasti en nyt löydä tähän hätään mistään sitä Péter Konokin Tähtien sota -parodiaa, jossa maailmojen sodan laukaisee rikkinäinen ja epäkohtelias protokolladroidi CR2.) Lähtölaukauksen puolestaan ampui Hollannin Unkarin-lähettiläs Gajus Scheltema.

Neljä vuotta Unkarissa toiminut Scheltema on nyt jäämässä eläkkeelle ja julkaisi lähtiäisiksi kirjan nimeltä Andrássy út, kokoelman Unkarissa tekemiään haastatteluja ja kauniita valokuvia Budapestin näkymistä. Tämän johdosta Scheltemaa haastatteli hallituskriittinen 168 óra -lehti, ja haastattelussa Scheltema rupesi ampumaan kovilla, kuten näkyy jo haastattelujutun otsikosta: Emme voi pitää hengissä korruptoitunutta järjestelmää. Esimerkiksi näin:

Hollannissa me aina etsimme kompromisseja: vähän tätä, vähän tuota. Hallituskoalitiossa on neljä-viisi puoluetta, kukin niistä antaa jossakin periksi. Sovittelu saattaa kestää kuukausia, mutta lopulta kompromissi löydetään. Täällä taas mahdollisia ovat vain pro- ja contra-näkökannat, joku on vain meidän puolellamme tai meitä vastaan. Klassinen marxistinen maailmankatsomus. (…)
György Sorosia voidaan arvostella monesta asiasta, riittää, kun ajattelee hänen keinottelutoimiaan. Samalla hän ansaitsee arvostusta siitä, miten on sijoittanut suunnattomia summia demokratian ja kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen. Siksi kaikkien ulkomaalaisten näkökulmasta näyttää lievästi sanoen omituiselta se, miten poikkeuksellisen intensiivisesti ja aggressiivisesti Unkarin hallitus hyökkää häntä vastaan. (…)
Autoattentaatteja voi tapahtua missä vain, etenkin Lähi-idässä. Pitäisikö meidän nyt pommittaa Lähi-itä hajalle? Tässä on kyseessä ryhmä, jonka jäsenet ovat globalisaation häviäjiä, siksi he ovat kääntyneet äärimmäisyyksien, fanaattisen uskonnollisuuden puoleen, sillä se antaa heille turvallisuuden tunnetta. He luovat vihollisia samalla periaatteella kuin Unkarin hallitus. (…)
Sanoinkin muutamien hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden kansalaisjärjestöjen johtajille: tunnustakaa ylpeästi, että Hollannin hallitus tukee heitä. Jos taas Unkarin hallitus alkaa vihjailla, että heidän takanaan on läpinäkymättömien finanssikeinottelujen kautta jokin ulkoinen taustavoima tai György Soros, sanokoot tyynesti, että asia ei ole niin. Me uskomme vakaasti samoihin arvoihin kuin he, ja tiedämme, että he ovat huolissaan vähemmistöjen, median vapauden ja muutamien muidenkin demokraattisten asioiden puolesta. (…)
Todellakin yhä kärkevämmin väitellään siitä, mitä meidän rahoillemme tapahtuu. Me emme voi rahoittaa korruptiota, emme voi pitää hengissä korruptoitunutta järjestelmää. Takapajulle jääneiden alueiden tukemista on jatkettava, se on solidaarisuutta. Unkari on taloudellisesti yhä jäljessä Länsi-Europasta, siksi meidän pitää auttaa. Mutta niin, että sekä unkarilaiset että hollantilaiset olisivat tyytyväisiä. Järjestelmä on tehtävä paljon läpinäkyvämmäksi, vastuullisemmaksi, paremmin valvottavissa olevaksi. Tätä nykyä raha virtaa paikallisille vallanpitäjille, jotka tekevät sillä, mitä haluavat, tämä täytyy muuttaa. (…)

Eniten pahennusta herätti Schelteman väite, että muslimiterroristit, jotka globalisaation häviäjinä etsivät turvaa äärimmäisyysaatteesta, ”luovat itselleen vihollisia samalla periaatteella kuin Unkarin hallitus”. Ministeri Szíjjártó ilmoitti, että Unkarin arvokkuutta ja suvereeniutta on loukattu ja että Unkarin Hollannin-suurlähettiläs kutsutaan saman tien kotiin eli suurlähettilästason diplomaattisuhteet katkaistaan, mikä on ”diplomatian radikaaleimpia askelia”.  (Hollantiin jää Unkarin asiainhoitaja, eli täysin eivät yhteydet katkea.)

Hollannin ulkoministeri Bert Koenders pahoitteli tapahtunutta ja ilmoitti, että asiaa selvitetään – tietenkään Unkarin hallituksen toimintaa ei voida yhdistää terrorismiin. Samalla ulkoministeri muistutti, että Unkarin ihmisoikeustilannetta arvostellaan ulkomailla aivan aiheesta ja että tähän myös suurlähettiläs on oikeutettu ottamaan kantaa. Unkarissa taas jatkuvat ”oikeutetut närkästyksen ilmaukset”. Fidesz-puolueen euroedustaja Tamás Deutsch, joka ennestään tunnetaan omituisista some-möläytyksistään, ilmoitti, että Hollanti on ”operettivaltio”, Budapestin ylipormestari Tarlós taas julisti suurlähettiläs Schelteman ennenkin käyttäytyneen kummallisesti, kun esimerkiksi lähetteli hänelle kaupungin julkista liikennettä koskevia viestejä ”kaiken maailman baareista”. Unkarin kansan syvät rivit puolestaan täyttivät suurlähettiläs Schelteman Facebook-seinän erilaisilla haukkumasanoilla, joista mielenkiintoisimpia lienee ”iljettävä ylimielinen primitiivinen poliittisesti korrekti liberaalifasisti”.

pclibf.png

Yhden mielenkiintoisen juonteen on nostanut esiin ainakin Index-uutissivusto. Hollanti ei nimittäin ole Unkarille mikä hyvänsä länsieurooppalainen kauppa- ym. kumppani, vaan Hollanti ja Unkari (Sveitsin ja Skotlannin ohella) ovat niitä harvoja Euroopan maita, joiden uskonnollisessa ja kulttuurielämässä reformoitu (”kalvinistinen”) protestantismi on esittänyt merkittävää osaa. Unkarissa tosin perinteisistä kristityistä kirkkokunnista lukumääräisesti vahvin on ollut roomalais-katolinen kirkko, mutta reformoidulla kirkolla on ollut voimakas asema tietyillä alueilla, esimerkiksi Transilvaniassa ja Itä-Unkarissa, ja tietyissä historian vaiheissa. Jo 1600-luvulla Unkarin nuoria protestantteja lähti opiskelemaan Hollannin yliopistoihin, kuten nyt kotiin kutsuttu suurlähettiläs Kocsis (kuulemma ministeri Szíjjártón luokkatoveri muuten) muistutti ottaessaan virkaa vastaan, ja sittemminkin ainakin symbolisella tasolla yhteyttä on pidetty esimerkiksi nyt reformaation juhlavuoden merkeissä. Index-uutissivusto uumoilee, että Unkarin kalvinisteille voi välirikosta Hollannin kanssa koitua suoranaista vahinkoa.

Näkyviä mahtikalvinisteja nyky-Unkarissa ovat ainakin inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog, siviiliammatiltaan peräti reformoidun kirkon pappi, sekä itse pääministeri Orbán, joka nuoruutensa maallistuneesta antiklerikaalista on muuttunut kristillisistä perusarvoista jankuttavaksi, perheineen kameroiden edessä rukoilevaksi konservatiiviksi. (Orbánin Gáspár-poika puolestaan on epäonnistuneen jalkapalloilijanuransa jälkeen toisinaan kohahdutellut Unkarin julkisuutta jonkinlaisen vapaakarismaattisen seurakunnan saarnamiehenä, mutta se on jo toinen tarina.) Muuten reformoidun kirkon julkipoliittiset toimijat näyttävät jakautuvan Fidesz-hallituspuolueen kannattajien (Fidekszen pieni apupuolue, kristillisdemokraattinen KDNP on selkeästi katolisen kirkon käsissä) ja äärioikeistolaisen Jobbikin kesken. Mahdollinen välirikko Hollannin kanssa tuskin ainakaan auttaa hallitusta lähellä olevan kalvinistisiiven asemaa.

Reformoidun kirkon perinteinen keskus nykyisessä Unkarissa, ”kalvinistien Rooma”, on Debrecenin kaupunki Itä-Unkarin tasangoilla. Siellä puolestaan on viime päivinä tehty toisensuuntainen ulkopoliittinen tempaus. Debrecenin yliopisto nimittäin myönsi ”kunniakansalaisen” (civis honoris causa) arvonimen itselleen Vladimir Vladimirovitš Putinille. Tämän kunnianimen voivat statuuttien mukaan saada ”ne koti- tai ulkomaiset henkilöt, jotka ovat harjoittaneet huomionarvoista yhteiskunnallista tai taiteellista toimintaa sekä työllään, moraalisella tai aineellisella tuellaan edistäneet yliopiston tai sen jonkin yksikön hyvän maineen vahvistumista”.

Aiemmin kunniacivikseksi on nimitetty Georg/György (von) Habsburg, Unkarissa asuva Itävalta-Unkarin viimeisen hallitsijan pojanpoika (2014), sittemmin myös Slovakian entinen presidentti Rudolf Schuster (2016). Putinin kunnianosoituksen virallisena perusteluna on, että sekä Unkarin hallitus että Venäjän federaatio yhteistyössä suunnittelevat Debrecenin yliopistolle merkittäviä tehtäviä Paksin ydinvoimalalaajennuksen yhteydessä. Yliopiston on tarkoitus kouluttaa asiantuntijoita sekä kehitellä yhteistyössä venäläisten kanssa mm. isotooppiteknologioiden kaupallisia sovelluksia, ja tietenkin myös opetusyhteistyötä ja opiskelijavaihtoa suunnitellaan. Putin itse ei ilmeisesti ehdi edes Debrecenissä asti piipahtamaan, vaan kunniakirja tullaan ojentamaan hänelle Budapestissa, minne Putin muutama ministeri seuranaan saapuu käväisemään judon maailmanmestaruuskilpailujen yhteydessä.

Unkarinkielinen verkko tietenkin lainehtii kansalaisten ja yliopistolaistenkin raivonilmauksia, ja ainakin yksi joukkovetoomus Putinin nimitystä vastaan on jo käynnistetty. Monet debreceniläiset tai Debrecenin yliopiston alumnit ovat järkyttyneitä siitä, miten yliopisto ja kaupunki, joiden historiassa reformaatio ja omantunnon vapauden puolustaminen myös hallitsijoiden mielivaltaa vastaan ovat esittäneet niin tärkeää osaa, nyt nöyrtyvät nuolemaan diktaattoria. Näin tekee samainen Debrecen, joka – muistuttaa kielentutkija Ágnes Huszár Facebook-sivullaan – olisi ennemmin voinut esimerkiksi julkisesti kunnioittaa Michiel de Ruyterin muistoa.

De Ruyter (1607–1676) oli hollantilainen amiraali ja useiden meritaistelujen sankari. Unkarin historiaan hän jäi kaleeriorjien vapauttajana: kun vuonna 1675, vastauskonpuhdistuksen käydessä kiivaimmillaan, neljäkymmentä unkarilaista protestanttisaarnaajaa oli tuomittu majesteettirikoksesta kuolemaan ja teloituksen sijasta myyty Välimerelle kaleeriorjiksi, de Ruyter Hollannin valtioneuvoston määräyksestä lunasti heidät vapaiksi. Tämän jalon teon muistoa kunnioittaa Debrecenissä vain yksi muistolaatta, jonka kuulemma yksityishenkilö, muuan leskirouva, aikoinaan kustansi omista varoistaan. Virallinen Unkari puolestaan jakaa Debrecenissä kunniaa ”majesteettirikollisia” vainoavalle diktaattorille ja rikkoo välinsä Unkarissa nykyäänkin vapaita kansalaisjärjestöjä ja ajatuksen vapautta tukevaan Hollantiin.


Poikkeuksellinen valtiomies

kesäkuu 25, 2017

Unkarin 1900-luvun historiasta on vaikea puhua käsittelemättä amiraali Miklós Horthya (1868–1957), Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajaa vuosina 1920–1944. Häntä on joskus verrattu ikä- ja säätytoveriinsa Mannerheimiin: molemmat olivat köyhtyneen aatelisperheen poikia, jotka tekivät komean upseerinuran isänmaansa silloisen emä-imperiumin armeijassa ja palasivat ensimmäisen maailmansodan lopulla ohjailemaan imperiumista irtautuvan isänmaansa kohtaloita.  Tosin siinä missä Mannerheimin lyhyt valtionhoitajuus päättyi ensimmäisen tasavallan presidentin valintaan 1919, Horthy valittiin 1920 kuningaskunnan valtionhoitajaksi ja pysyi tässä tehtävässä toisen maailmansodan lopun täysromahdukseen saakka. Molemmat myös saivat uransa lopulla tehtäväkseen johtaa maansa ulos toisesta maailmansodasta. Tässä tehtävässä Mannerheim onnistui ja toimi menestyksekkäästi sekä kansakuntaa kokoavana että riittävää ulkovaltojen luottamusta nauttivana hahmona, Horthy taas jäi umpikujaan ja perikatoa kohti syöksyvien saksalaisten liittolaistensa vangiksi – lopulta aivan kirjaimellisesti.

Sekä itsenäistyvässä Suomessa että nykyisessä muodossaan syntyvässä Unkarissa nähtiin ensimmäisen maailmansodan aikaisten mullistusten ja imperiumin hajoamisen lopuksi sisällissotaa, punaista ja valkoista terroria. Unkarissa tilanne oli kuitenkin sekavampi ja mutkikkaampi. Ns. asterivallankumous lokakuun 1918 nosti valtaan sittemmin “punaiseksi kreiviksi” haukutun Mihály Károlyin, idealistisen aristokraatin, joka valittiin lyhytaikaisen ensimmäisen tasavallan presidentiksi. Olot olivat kuitenkin sekä sisäisesti että ulkoisesti epävakaat: tiedettiin, että voittajavallat aikoivat irrottaa suuria osia Unkarista ja että tätä samaa halusivat myös monet vanhan Unkarin suurilukuiset vähemmistökansat. Heikolta porvarilliselta hallitukselta valta ajautui kommunisteille, ja maaliskuusta elokuuhun 1919 suunnilleen nykyistä Unkaria vastaavalla alueella vallitsi neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság), jossa suurinta valtaa käytti kommunistien johtaja Béla Kun. Sekä melkoista osaa kansasta että naapurivaltioita kauhistanut ”proletariaatin diktatuuri” päättyi, kun Romanian joukot miehittivät suuren osan Unkarista, Budapestia myöten. Romanialaisten tilalle saapui sitten, voittajavaltojen siunauksella, neuvostotasavallan aikana porvarillisiksi vastarintajoukoiksi muodostettu Kansallinen armeija (Nemzeti hadsereg). Sen kärjessä Budapestiin ratsasti amiraali Horthy, upseeri ja herrasmies, joka sodan, miehityksen, punaisen ja valkoisen terrorin repimässä maassa ilmeisesti nähtiin luotettavimmaksi vakauden takaajaksi.

Horthyn roolia jälkikäteen arvioitaessa vuoden 1919 sotatoimet ja terroriteot ovat yksi ydinkysymys. Neuvostotasavallan aikaan Unkarissa oli vaikuttanut useita terrorijoukkoja, jotka pyrkivät torjumaan sisäistä vastarintaa pikaoikeudenkäynneillä, ”teloituksilla” ja ylipäätään siviiliväestöä pelottelemalla. Vastapuolella oli omat terrorijoukkonsa, joiden toimintaan kuului myös Neuvostotasavallan kukistuttua tehtyjä kostoiskuja. Näiden uhreiksi joutui myös melkoisen syyttömiä, neuvostotasavallan tukijoiksi tulkittuja siviili-ihmisiä sekä erityisesti juutalaisia – Unkarin kommunistien johtajista (kuten kaupunkiälymystöstä muutenkin) suuri osa oli ollut juutalaisia, ja perinteikäs antisemitismi valjastettiin mieluusti myös kommunismin torjunnan palvelukseen, tai toisinpäin.

Molemmin puolin on lähes sadan vuoden ajan harrastettu asiaankuuluvaa kilpailevaa ruumiidenlaskentaa, ja sekä punaisen että valkoisen terrorin uhrien määrästä liikkuu hyvin erilaisia arvioita, mutta ensinmainitun uhreja oli joka tapauksessa satoja, valkoisen terrorin uhrien määrä noussee ehkä pariin tuhanteen. Syyllisyys- ja vastuullisuuskysymysten selvittämistä vaikeuttaa sekin, että sekä punaiset että valkoiset puolivillit terrorikaartit toimivat osaksi omien ylimpien johtajiensa siunauksella, osaksi omin päin ja kurinpitomääräyksiä uhmaten. Horthyn puolustajat nostavat esiin hänen lukuisat yrityksensä hillitä terroria ja omavaltaisia väkivallantekoja. Toisaalta Horthyn valtaannousua aivan suoranaisesti varmistivat myös valkoiset terrorijoukot, joiden päälliköt Horthya valtionhoitajaksi valittaessa seisoivat parlamentin istuntosalissa äänestystä ”turvaamassa” pistooli vyöllä (näin kertoo historiantutkija Péter Konok punaista ja valkoista terroria käsittelevässä artikkelissaan aikakauskirjassa Múltunk vuodelta 2010).

Unkarin kuningaskunnan valtionhoitajana Horthy rakensi kristillis-konservatiivisia perinteitä, kunniakasta menneisyyttä ja revansismia (Trianonin rauhassa menetettyjen valtavien alueiden takaisin itkemistä) korostavan järjestelmän, jonka tarkemmasta sijainnista jossakin demokratian ja diktatuurin välimailla on kiistelty vuosikymmeniä. Modernisointipyrkimyksistä huolimatta Unkari säilyi postfeodaalisena luokkayhteiskuntana, jossa suurmaanomistaja-aristokratialla oli edelleenkin merkittävä asema, ja ”kansallismieliseen” ideologiaan sisältyi myös nykynäkökulmasta katsoen pelottavan rasistisia aineksia. Yksi merkittävä kipupiste oli tässä blogissakin jo monesti käsitelty antisemitismi, joka – kuten historiantutkija Krisztián Ungváry on yksityiskohtaisesti osoittanut – kehitti oman dynamiikkansa ja lopulta johti Unkarin holokaustiin. 1930-luvun taitteessa alkanut maailmanlaajuinen talouskriisi iski pahasti myös Unkariin, ja maata lamasta nostamaan Horthy nimitti uudeksi pääministeriksi vanhan taistelutoverinsa, Italian fasisteja sympatisoivan Gyula Gömbösin, jonka Horthyn puolustajat mielellään asettavat päävastuuseen siitä, että Unkari 1930-luvun mittaan liukui ulkopolitiikassaan yhä lähemmäksi Mussolinin Italiaa ja Hitlerin Saksaa.

Kenties eniten huomiota Horthyn jälkimaineen arvioinnissa on kuitenkin saanut hänen osuutensa toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, Unkarin armeijan lähettämiseen saksalaisten tueksi itärintamalle sekä juutalaisten joukkomurhaan. Horthyn puolustajat korostavat, että hän ei ollut natsi, ei henkilökohtaisesti pitänyt Hitleristä (kuten ei Mannerheimkään) eikä hyväksynyt juutalaisten joukkomurhaamista. He myös muistuttavat, että Horthyn poliittinen liikkumatila sodan aikana oli niukka ja niukkeni entisestään, että maaliskuussa 1944, kun Saksa miehitti Unkarin, Horthyn asema valtionhoitajana oli enää muodollinen ja että siitä huolimatta Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin keskeytettiin heinäkuun alussa 1944 nimenomaan Horthyn määräyksestä. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Horthya kuultiin vain todistajana, voittajavallat eivät olleet kiinnostuneita hänen saamisestaan tuomiolle, ja Horthyyn myönteisesti suhtautuvat tahot jaksavat muistuttaa, että hänen elämänsä loppuvuosia Portugalissa turvasi taloudellisesti säätiö, jonka rahoittajina oli myös useita juutalaisia yksityishenkilöitä.

Horthyn toiminta voidaan kuitenkin nähdä ja arvioida myös aivan toisin. Kriittisemmin arvioituna Horthy oli romantisoituun menneisyyteen tuijottava taantumuksen ruumiillistuma, arvoiltaan ja ihanteiltaan 1800-luvulle jämähtänyt antidemokraatti ja salonki-antisemiitti. On helppo uskoa, että hän ei yhtään tykännyt natsien raakuudesta, mutta huomattavasti vaikeampi on uskoa, että hän ei jo paljon ennen vuotta 1944 olisi hyvin tiennyt natsien toimeenpanemista juutalaisten joukkomurhista. Arvostelijoiden silmissä Horthy on vähintäänkin taitamaton, näkemyksetön ja heikko valtionpäämies, pahimmillaan sotarikollinen, joka on suoraan syypää satojen tuhansien kansalaistensa kuolemaan – sekä itärintamalla turhaan tapatettujen sotilaiden ja työpalvelumiesten että Kamenets-Podolskiin kyyditettyjen tai niiden, lähinnä Unkarin maaseudun juutalaisten, jotka ehdittiin lähettää kuolemaansa ennen Auschwitzin-kuljetusten keskeyttämistä.

Niin paljon kuin viime vuosina onkin Unkarissa puhuttu Horthy-kultin henkiin herättämisestä, pystytetty patsaita ja muistuteltu, miten lähellä Horthyn ”kristillis-kansallinen” ideologia oli nykyisen hallituksen linjaa, Horthyn varaukseton kehuminen ei silti ole ollut riskiä vailla. Vielä puolitoista vuotta sitten pääministeri Orbán kieltäytyi ylistämästä Horthya, kun parlamentissa keskusteltiin kiistellyn antisemitistisen historiantutkijan ja poliitikon Bálint Hómanin muistopatsaasta. Tuolloin Orbán lausui varsin yksiselitteisesti:

En kannata tällaisen patsaan pystyttämistä, enkä siksi henkilökohtaisesti kannata myöskään patsaan pystyttämistä Miklós Horthylle. (…) tietenkin miehittäjävaltojen kanssa tehty yhteistyö voi johtua monesta syystä, se voi olla erilaatuista, -syvyistä jne., tähän en halua lähemmin syventyä, totean vain sen tosiseikan, että hallitus ei voi tukea sellaisen poliitikon patsaan pystyttämistä, joka työskenteli yhdessä sortajien kanssa ja ryhtyi yhteistoimintaan Unkarin sortajien kanssa, olivat hänen muut ansionsa millaiset hyvänsä.

Mutta nyt. Muutama päivä sitten avattiin juhlallisin menoin ns. Klebelsberg-kartano, Horthyn Unkarin opetus- ja kulttuuriministerinä ansiokkaasti lähes kymmenen vuotta toimineen Kunó Klebelsbergin entinen koti Pesthidegkútissa Budapestin laitamilla. Kauniin kartanolinnan, joka nyt on valtion varoin korjattu ja entistetty, on tarkoitus toimia ministeri Klebelsbergin muistomerkkinä sekä vierailijoiden majoituspaikkana. Avajaisissa pääministeri Orbán puhui kansallis-kristillisistä arvoista sekä ”porvarillisista piireistä”, joiden uhrautuvan toiminnan ansiota oli myös Klebelsbergin kartanon pelastaminen rappiolta. Puheessa oli myös kohta, jota oppositiomedioissa on viime päivät närkästyneesti siteerattu:

1900-luvun toinen ja kolmas vuosikymmen olivat Unkarin kansan historian vaikea koetinkivi. Siitä, että hävityn maailmansodan, punaisen terrorin 133 päivän ja Trianonin diktaatin painon alla emme kuitenkaan hautautuneet historian uumeniin, siitäpä saamme olla kiitollisia muutamille poikkeuksellisille valtiomiehille. Valtionhoitaja Miklós Horthylle, pääministeri István Bethlenille ja ministeri Kunó Klebelsbergille. Ilman valtionhoitajaa ei ole pääministeriä, ilman pääministeriä ei ole ministeriä, ja tätä ei aseta kyseenalaiseksi edes Unkarin murheellinen rooli toisessa maailmansodassa.

Toisin sanoen: Viktor Orbán on aivan selvin sanoin nimittänyt Horthya ”poikkeukselliseksi valtiomieheksi”. Tämä oli vain yksi kohta hänen puheessaan, jonka varsinainen sanoma oli tietenkin ”kansallismielisen” politiikan korostamisessa, välttämättömine vihjauksineen Brysselin ja sen väitetysti ajaman ”monikulttuurisuuspolitiikan” suuntaan:

Missä suhteessa meidän nykymaailmamme muistuttaa sitä maailmaa, jossa Klebelsberg toteutti kulttuuripolitiikkaansa? Euroopalla on nykyään vastassaan uudentyyppinen vaara. Siihen kohdistuu ulkoinen ja sisäinen hyökkäys, joka suuntautuu sen juuriin. Päämääräksi on asetettu Euroopan kulttuurisen maaperän vaihtaminen. Euroopan täytyy ymmärtää: mitä enemmän se luovuttaa uskostaan ja kulttuuristaan, sen heikompi siitä tulee poliittisesti ja taloudellisesti. Mitä enemmän se sallii kuihduttaa juuristoaan, sen vähemmän mahdollisuuksia sillä on palata aitoon eurooppalaiseen kristittyyn ajatteluun.

Horthyn mainitseminen ”poikkeuksellisena valtiomiehenä” on ollut liikaa sekä oppositiopuolueille että erityisesti Unkarin juutalaisjärjestöille, ja viimeksi tästä jyrähti myös Juutalaisten maailmankongressin puheenjohtaja, Estée Lauderin kosmetiikkaimperiumin perillinen Ronald S. Lauder – joka itse asiassa kävi vasta keskiviikkona tapaamassa pääministeri Orbánia. Lauderin mielestä 1900-luvun antisemitismin ja juutalaisvainojen jättämiä ikuisia arpia ei saa unohtaa eikä vähätellä, ja Horthyn osuus siihen, miten Unkarin juutalaisilta riistettiin kansalaisoikeudet, omaisuus ja lopulta henki, on anteeksiantamaton.

Orbán puolestaan joutui vielä selittelemään sanojaan perjantaina Brysselissä. Kotimaassahan Orbán ei juuri harrasta lehdistötilaisuuksia eikä antaudu ulkopuolisten haastateltavaksi. Brysselissä lehdistö pääsi esittämään ikäviä kysymyksiä, joista yksi koski juuri ”poikkeuksellisesta valtiomiestä”. ATV-kanavan toimittaja kysyi, oliko Orbán näin sanoessaan ajatellut myös Horthyn roolia juutalaislakien allekirjoittajana. Näin Orbán, 444.hu-sivuston mukaan:

On naurettavaa ajatella, että kulttuuriministeri on hyvä tyyppi [tai ”kiltti poika”, jófiú] mutta se, joka nimittää hänet nimittäneen pääministerin, ei ole. Se on terveen järjen vastaista. Mutta terveen järjen tuolle puolen menevät kiistat jättäkäämme historioitsijoille.

Öh, tuota. Siis terveen järjen mukaista on ajatella, että hyväjätkyys siirtyy ylös tai alas pitkin poliittisia hierarkiasuhteita, ja jos ministeri Klebelsberg oli hyvän puolella, hänen ansionsa pyhittävät sekä hallituksen muodostajan että tämän toimeksiantajan?

Nyt ollaan itse asiassa tämänhetkisen poliittisen retoriikan logiikan ytimessä. Kysymys ei enää oikeasti ole siitä, missä määrin valtionhoitaja Horthyn muistoa tahrii vuoden 1919 valkoisen terrorin tai holokaustin uhrien veri. Eikä varsinkaan kristillis-konservatiivis-kansallisista ideologioista ja eurooppalaisista perusarvoista. Kysymys on pelkästään siitä, että ”minä määrään, kuka on hyvä tyyppi, ja kaikki, jotka ovat meidän puolellamme, ovat hyviä tyyppejä”. On mielenkiintoista ja samalla aika pelottavaa, miten Orbánin yhä uhittelevammiksi muuttuvat puheet yhä selvemmin siirtyvät, hänen omia sanojaan käyttääkseni, terveen järjen tuolle puolen.


Sodan kauhuista ja niiden jälkiselvittelystä

kesäkuu 13, 2017

Tämäkin juttu on pitkään hautunut mielessäni. Historiantutkija Krisztián Ungváry on ollut tässä blogissa esillä ennenkin, ja aikoinaan esittelin hänen kirjansa A Horthy-rendszer mérlege. Sen aiheena oli Horthyn Unkarin rakenteellinen antisemitismi, joka lopulta johti Unkarin juutalaisten joukkotuhoon vuonna 1944 – toki viime kädessä Natsi-Saksan tappokoneiston toimesta mutta Unkarin valtion virkamiesten ja kansan syvien rivien avustuksella. Unkarin 1900-luvun historian synkimpiä vaiheita perkaa myös tämä, jo pari vuotta sitten ilmestynyt kirja ‘Unkarilaiset miehitysjoukot Neuvostoliitossa 1941–1944’. Se perustuu laajaan aineistoon, johon sisältyy sekä virallista dokumentaatiota että unkarilaisten sotilaiden ja työpalvelumiesten henkilökohtaisia muisteluksia, myös miehitetyillä alueilla otettuja valokuvia. (Kirjan kansikuvassa, jonka on ottanut lääkintäkapteeni, tohtori László Szendei, vietetään elonkorjuujuhlaa siviiliväestön kanssa lokakuussa 1942.)

ungvary-krisztian-magyar-megszallo-csapatok-a-szovjetunioban-1941-1944_4f26a2ab.jpg

Itärintaman sotahistoriaa kaikkine kauheuksineen on tutkittu perinpohjaisesti Saksan historiankirjoituksessa, mutta saksalaiset tutkijat ovat lähinnä keskittyneet SS:n ja Wehrmachtin toimintaan, eivät unkarilaisten, romanialaisten, italialaisten tai muiden ”asevelijoukkojen”. Neuvostoliitossa puolestaan historiantutkimus keskittyi rakentamaan kansallista mytologiaa Suuren isänmaallisen sodan sankareista, rintamasotilaista ja – erityisesti! – partisaaneista, ja valitettavasti nyky-Venäjän historiankirjoitus samaan tapaan näyttää palvelevan kansallis-poliittisia päämääriä. Unkarissa Ungváryn monografia täyttää ilmeisen aukon.

Unkarin armeijan osallistumista itärintaman taisteluihin nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueella on nyky-Unkarissakin toki julkisuudessa käsitelty. Vuonna 2013 muisteltiin laajalti ns. Donin-armeijan kohtaloa, eli 70 vuotta aikaisemmin, Puna-armeijan vuoden 1943 läpimurtohyökkäyksessä traagisesti tuhoutunutta Unkarin 2. armeijaa. Näissä muisteluissa usein unkarilaiset sotilaat esitettiin uhreina – mitä he toki olivatkin, kehnosti varusteltuina saksalaisten aseveljien sotaponnistusten tueksi heitettyjä pelinappuloita – ja samalla pohdiskeltiin tähän johtaneita poliittisia päätöksiä: miksi valtionhoitaja Horthy suorastaan vapaaehtoisesti ja pyytämättä tarjosi omia sotilaitaan tapatettaviksi kauas kotimaasta, sotaretkelle, jonka mielekkyyttä oli vaikea ymmärtää.

Jonkin verran erityistä huomiota sai myös työpalvelumiesten kohtelu, siis niiden unkarilaisten, ennen kaikkea juutalaisten mutta myös esimerkiksi kommunistien, joille Horthyn Unkari ei halunnut antaa asetta käteen. Aseettomat työpalvelumiehet kaivoivat ojia ja raivasivat miinakenttiä, kaikkein kehnoimmin kohdeltuina ja varustettuina, kokien simputusta ja joskus suoranaista kidutusta, eikä ole aivan perusteetonta nähdä heidän kohtaloaan osana Unkarin juutalaisten joukkomurhaa. Kaikesta huolimatta työpalvelumiehet, niin tylysti kuin heidän isänmaansa heitä kohteli, usein loppuun saakka solidaarisesti seisoivat Unkarin armeijan rinnalla. Ungváryn kirjassa siteerataan sydäntäraastavaa tarinaa Géza Perjesin sotamuisteluksista. Starodubin luona kesällä 1943 partisaanit olivat hyökänneet työpalvelukomppanian ja sitä vartioivien unkarilaisten sotilaiden kimppuun ja siepanneet työpalvelumiehet mukaansa:

Löysimme paikalta komppaniaa vartioimaan määrättyjen sotilaiden ruumiit, ja yhdestä pensaasta putkahti esiin nuori työpalvelumies. Muistan vieläkin tuon miellyttävän näköisen juutalaispojan: ruskettuneena, valkoisissa shortseissa hän seisoi edessäni ja kertoi tapahtuneesta jännityksestä tukahtuneella äänellä. (…) Sitten hän esitti erikoisen pyynnön: hänkin haluaisi auttaa ”poikien” vapauttamisessa ja pyysi, että vain tätä varten antaisin hänelle aseen. Vaikka aseiden luovuttaminen työpalvelumiehille oli ankarasti kielletty, uhmasin tätä määräystä (…) Lopulta sumusta ilmestyi näkyviin yksi työpalvelumies, sitten toinen, ja lopulta kaikki häärivät ympärillämme. Oli käynyt niin, että partisaanit, pelästyen sinko- ja pikatykkitulta, olivat luulleet meitä suureksi joukko-osastoksi ja päättäneet paeta suolta johtavaa polkua pitkin, jättäen juutalaiset ja hevoset siihen paikkaan. (…) Työpalvelumiehet saivat kenttäkeittiöstäni aamiaista ja kahvia rommin kera. (…) Huomasin heidän joukossaan lääkärin, jonka olin aikoinaan nimittänyt juutalaisten johtajaksi. Kutsuin hänet puheilleni ja kysyin häneltä: ”Miksi palasitte, miksi ette lähteneet partisaanien matkaan? Ettekö näe, mitä teille täällä tapahtuu?” Lääkäri vastasi hyvin sotilaallisesti: ”Herra yliluutnantti! Me olemme unkarilaisia, budapestilaisia, mitä asiaa meillä olisi partisaanien joukkoon?”

Mutta Puna-armeijan läpimurtoon ja Unkarin 2. armeijan viimeiseen taisteluun keskittyvä historiankirjoitus on paljolti unohtanut, että jo vuosikausia ennen tätä unkarilaiset sotilaat toimivat Saksan Wehrmachtin avustajina suurissa osissa miehitettyä Ukrainaa. Unkarilaiset olivat tukemassa sekä saksalaisen miehityshallinnon toimintaa että jatkuvaa sotaa partisaaneja vastaan. He joutuivat myös osallistumaan Ukrainan juutalaisten joukkomurhiin – jotka täällä päin eivät yleensä tapahtuneet tuhoamisleireissä vaan paikan päällä, kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöllä. Varsinaisen tappamisen tosin hoitivat yleensä saksalaisten omat erikoisosastot, mutta unkarilaiset joukot saivat usein esimerkiksi vartioida kylistä ja kaupungeista koottuja juutalaisia tai saattaa heidät teloituspaikoille. Heidän ”myötäsyyllisyytensä” astetta ei ole aivan helppo arvioida; Ungváry vertailee heidän tilannettaan Milgramin ja Zimbardon kuuluisiin psykologisiin kokeisiin, joissa koetilanteen paine ja auktoriteetin läsnäolo sai koehenkilöt suostumaan jopa avustajien ”kiduttamiseen”. Monet joukkomurhien todistajiksi joutuneet unkarilaiset sotilaat järkyttyivät kokemastaan perin juurin, jotkut jopa yrittivät auttaa tai piilotella juutalaisia. Jotkut taas olivat sadistisesti innoissaan ottamistaan valokuvista tai keräämistään ”matkamuistoista”.

(Kuvia ja kertomuksia levisi myös sotilaiden omaisille ja ystäville koti-Unkariin, ja tietenkin unkarilaiset upseerit olivat selvillä tapahtumista ja raportoivat niistä koko ajan. Yksi poliittisesti aivan olennainen johtopäätös tästä on se, että Unkarin poliittisen johdonkin on täytynyt koko ajan tietää Kolmannen valtakunnan kansanmurhapolitiikasta ja juutalaisten joukkotuhosta. Tämäkin vie pohjaa niiltä valtionhoitaja Horthyn myöhempien puolustelijoiden väitteiltä, joiden mukaan Horthy ei olisi ensin tiennyt, mitä natsit tekevät juutalaisille, ja siksi olisi keskeyttänyt Unkarin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vasta heinäkuun 1944 alussa.)

Ungváryn tutkimus on yksityiskohtaisuudessaan uuvuttavaa luettavaa, mutta se antaa myös oivallisen kuvan tilanteen sekavuudesta ja monitahoisuudesta. Rintamalla, jossa kahden julman diktatuurin armeijat ottivat yhteen, taistelu oli tietenkin niin armotonta kuin kuvitella saattaa, mutta selustassa nähtiin laaja kirjo toimintatapoja, raaoista joukkomurhista hyvää tarkoittaviin siviilihallintotoimiin. Hitlerin ja natsijohdon suunnitelmiin kyllä kuului juutalaisten tuhoamisen ohella myös Ukrainan vilja-aitan ryöstäminen Saksan armeijan ja kansan huoltamiseen, vaikka siitä seuraisi slaavilaisten ali-ihmisten nälänhätä ja joukkokuolema. Samaan aikaan kuitenkin toiset saksalaiset, upseerit ja miehityshallinnon johtomiehet, saattoivat kehottaa kohtelemaan miehitettyjen alueiden ukrainalaisia veljellisesti ja ystävällisesti. Ali-ihmisoppien rinnalla liikkui aivan yhtä epätieteellisiä sovellettuja rotuoppeja, joiden mukaan ukrainalaiset ovat itse asiassa itägoottien slaavilaistuneita jälkeläisiä ja siksi ”uudelleengermanisoitavissa” tulevaisuuden suursaksalaisiksi. Käytännössä ukrainalaisten ja venäläisten kanssa toimittiin myös yhdessä ja veljeiltiin, jo siksikin, että heitä oli joukoittain mukana erilaisissa yhteistoimintarakenteissa, kuten vapaaehtoisina armeijassa tai järjestystä valvomassa miehityshallinnon alaisissa poliisivoimissa. Paikoin – ei usein, mutta joillakin seuduilla – saksalaisia tai heidän aseveljiään tervehdittiin suorastaan vapauttajina.

Erityisen kipeä kohta siviiliväestön kärsimyksissä on partisaanisota. Neuvostoliiton ja Venäjän historiankirjoitus on rakentanut partisaaneista, miehittäjiä vastaan taistelleista sisseistä, kultareunaisen sankarikuvan, mutta itse asiassa partisaanit monesti toimivat kuin kurittomat metsärosvot, keskittyen lähinnä ryöstelyyn ja pontikankeittoon. Heidän toiminnastaan suuri osa koostui siviiliväestön terrorisoimisesta ja pelottelemisesta, jolla oli tarkoitus estää alueen asukkaita tukemasta miehitysjoukkoja – käytännössä vaikutus oli toisinaan päinvastainen, eli partisaanien pelko ajoi siviiliväestön entistä selvemmin yhteistoimintaan miehittäjien kanssa. Partisaanisota antoi myös molemmille sodankäyjäpuolille keinot ja syyt kiertää väkivallan kierre äärimmilleen ja tehdä sodasta todella totaalista. Saksalaiset eivät ottaneet ”partisaaneiksi” julistettuja vihollisia vangiksi, eivät huolineet heitä edes yliloikkareiksi, vaan kaikki kiinni joutuneet surmattiin armotta – tai tämä oli sodanjohdon määräys, jota tosin monet vanhanaikaisesta ammattietiikasta kiinni pitävät upseerit eivät noudattaneet. Siviiliväestö taas saattoi partisaaneja tukemalla joutua itsekin partisaanien kirjoihin ja samojen kostotoimien kohteeksi.

Tämän kaiken keskellä tempoilivat unkarilaiset sotilaat ja heidän upseerinsa. Joistakuista tilaisuus teki rosvon, raiskaajan tai murhaajan. Muuan yliluutnantti Merész kehui tappaneensa 150 partisaania (näiden joukossa luultavasti myös monia viattomia siviilejä), käytti vankien hirttämistä viihdenumerona juhlissaan – ja nautti koko ajan esimiestensä suojelusta, ilmeisesti siksikin, että hänen osastonsa oli ”rykmentin esikunnan ruoka-aitta”, toisin sanoen hänen ryöstösaaliistaan pääsivät myös ylemmät osille. Ryöstelyjä tapahtui jatkuvasti, myös siksi, että huolto toimi kehnosti; erään unkarilaisen joukko-osaston raportissa maaliskuulta 1944 kerrotaan, että kolmasosa miehistä on vailla alusvaatteita ja joutuu pitemmälle marssille lähtiessään sitomaan pyyhe- tai nenäliinan alapäänsä suojaksi housujen alle. Paikallisten naisten kanssa unkarilaiset miehittäjät solmivat monenlaisia, enemmän tai joskus vähemmän molemminpuoliseen suostumukseen perustuvia suhteita. Tällä alueella, johon liittyy eniten tabuja ja häpeää, myös todistusaineisto on kaikkein niukinta.

Jotkut kuitenkin joutuivat omavaltaisuuksista edesvastuuseen, ja hämmentävimpiä kohtia tässä lukukokemuksessa oli kertomus alikersantti Ernő Künsztlerin oikeudenkäynnistä. Künsztler selosti, miten partisaanien tukikohdaksi epäiltyä kylää tutkittaessa oli astunut sisään taloon, jossa lattialla makasi nainen kahden alaikäisen lapsensa kanssa; Künsztler oli suoraa päätä kysynyt rintama-käyttövenäjällään, ”saako panna”, ja (varmaankin henkensä edestä pelkäävän) naisen vastatessa ”saa” ryhtynyt oitis toimiin. Todistajat vahvistivat, että mitään väkivaltaa ei ollut käytetty ja sitä paitsi nainen oli ollut ”vanha ja ruma” (!). Kenttäoikeus tuomitsi lopulta Künsztlerin kuudenkymmenen päivän kovennettuun vankeusrangaistukseen ja arvonalennukseen. Ankarampiakin tuomioita annettiin, jotkut raiskaajat ja tappajat pääsivät hengestäänkin, mutta yleisvaikutelmaksi jää, että hyvin paljon riippui vastaavasta komentajasta: toiset olivat selvästi paljon halukkaampia suojelemaan rikoksiin syyllistyneitä alaisiaan kuin toiset. Tässäkin suhteessa elämä myös miehittäjäarmeijassa oli epävarmaa ja kaoottista.

Sekavuutta lisäsivät miehitetyllä alueella ennestäänkin vallinneet etnopoliittiset jännitteet, jotka sodan aikana saattoivat räjähtää kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Etnisistä ryhmistä kaikkein turvattomimpia olivat tietenkin juutalaiset; heitä pakeni jonkin verran muun muassa neuvostopartisaaneihin, mutta se saksalaispropagandan väite, että partisaanit olisivat pääsääntöisesti juutalaisia, oli tietenkin täysin perätön. Ukrainalaisia nationalistiryhmiä oli useita, ja näiden toiminta suuntautui eri tavoin milloin saksalaisia, milloin Neuvostoliittoa, milloin puolalaisia vastaan. Vuonna 1943 Länsi-Ukrainan hallinta monin paikoin siirtyi ukrainalaisten vapautusarmeija UPA:lle, jopa niin, että jotkut neuvostokenraalit kävivät kahden rintaman taistelua toisaalta saksalaisia, toisaalta UPA:ta vastaan. UPA näki ensisijaisena vihollisenaan Neuvostoliiton, ja sen hallitsemilla alueilla ei neuvostopartisaaneilla juuri ollut mahdollisuuksia toimia. Sekä saksalaiset että unkarilaisetkin miehitysjoukot saattoivat paikoin solmia aselepoja ja käytännön avunantosopimuksia UPA:n kanssa. Puolalaisten vastarintaa puolestaan toteutti – vuoteen 1943 lähinnä maan alla – Lontoossa toimivan pakolaishallituksen alainen Armia Krajowa, ja sillä puolestaan oli usein yllättävän hyvät välit nimenomaan unkarilaisten miehittäjien kanssa. Puolalaisten ja unkarilaisten historiallinen ystävyys, samantapainen historia ja yhteiskuntarakenne johtivat siihen, että Unkarin armeijan upseerit ja herrasmiehet löysivät helposti sielunveljiään Länsi-Ukrainan, vanhan Itävallan Galitsian puolalaisen yläluokan keskuudesta.

Sodanaikaisten tapahtumien lisäksi Ungváry käsittelee varsin laajalti sitä, miten näitä tapahtumia sodan jälkeen kommunistivallan aikana selvitettiin. Hieman yllättäväksi lopputulemaksi jää, että kommunistisen Unkarin viranomaisia ei erityisemmin kiinnostanut saattaa syytteeseen niitä unkarilaisia, jotka miehitysarmeijassa palvellessaan olivat syyllistyneet sotarikoksiin Neuvostoliiton kansalaisia kohtaan. Suuri osa ilmeisesti jäi rankaisematta, ja ennen reaalisosialismin luhistumista vanha valtionpoliisi tuhosi muun kompromettoivan aineistonsa ohella myös miehittäjien sotarikosten tutkintaan liittyviä asiakirjoja. Ungváryn mukaan siis sosialistiset vallanpitäjät käytännössä estivät miehitysarmeijan rikosten tutkimisen ja rankaisemisen, yhtä Unkarin historian mätäpaisetta ei päästy puhkaisemaan eikä hoitamaan. Syynä oli Ungváryn mielestä viime kädessä natsismin ja reaalisosialismin ideologinen sukulaisuus:

Itse asiassa siinä, miksi kommunistinen sortokoneisto teki kaikkensa estääkseen totuuden selviämistä, piilee syvä ja johdonmukainen logiikka. Puoluevaltion sortoelimet tosin esiintyivät natsismin ideologisina vastustajina, mutta moraaliltaan ne eivät olleet yhtään natsien yläpuolella, ja toiminnassaankin ne osoittautuivat natsien liittolaisiksi. Neljänkymmenen vuoden ajan ne salasivat Unkarin yhteiskunnalta todelliset sotarikokset ja siten estivät yhteiskuntaa kohtaamasta omaa vastuutaan. Tämän voi ymmärtää, sehän olisi johtanut siihen, mitä kaikin keinoin yritettiin estää: henkiseen vapautumiseen. Vapautunutta yhteiskuntaa ei voi kiristää eikä rajoittaa, se on kaiken sen vastakohta, mitä diktatuuri haluaa.

Yhtään puolustelematta stalinismia ja kommunistisen puolueen diktatuuria tai kiistämättä Ungváryn johtopäätöstä sinänsä – tämä outo aatteellisuuden puuska keskellä kuivan asiallista, yksityiskohtaista dokumenttihistoriaa hieman hämmentää ainakin ei-unkarilaista lukijaa. Kommunistisen diktatuurin kukistumisesta on nyt jo kulunut niin paljon aikaa, että sen syytteleminen alkaa tuntua kuolleen hevosen pieksämiseltä, semminkin kun Unkarin nykyiset vallanpitäjät usein torjuvat kaiken kritiikin pelkästään viittaamalla kommunismin rikoksiin (”sosialisteilla ei ole mitään oikeutta arvostella meitä, koska heidän puolueensa juridinen edeltäjä syyllistyi siihen ja siihen”). Mielenkiintoista olisikin lukea analyysi siitä, mitä järjestelmänvaihdoksen jälkeinen Unkari on tehnyt sodanaikaisten tapahtumien pimeiden puolten selvittämiseksi.


Juu juu juuri niin.

marraskuu 20, 2016

(Epänatiivi englanninkielinen versio / Parallel version in non-native English)
Tämähän ei ole mikään kieliblogi. Mutta tämänkertainen juttu ei liity vain kielitieteeseen vaan mitä suurimmassa määrin Unkariin ja sen politiikkaankin.

En varsinaisesti seuraa Magyar Idők (‘Unkarilaiset ajat’) -lehteä, joka on Unkarin hallituksen uusin uskollinen äänitorvi. Sen perusti aiemman talouslehti Napi Gazdaságin pohjalle Gábor Liszkay, entinen Magyar Nemzet -lehden päätoimittaja vuonna 2015, kun Magyar Nemzetin omistaja, suurliikemies Lajos Simicska oli riitaantunut vanhan ystävänsä pääministeri Orbánin kanssa ja tämä ns. Gecigate vei joukon Simicskan omistamia konservatiivimedioita pois hallituksen otteesta. Mutta kielentutkijakollegan Facebook-seinän kautta uutisvirtaani tipahti, sanoisinko, melkoinen pökäle kyseisen lehden palstoilta. Taas kerran ollaan arvovaltaisella (?) taholla nimittäin sitä mieltä, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa ei ole mitään perää.

Ns. antifennougrismilla on Unkarissa pitkät perinteet (olen niistä joskus laajemmin kirjoittanut täällä). Alun alkaenkaan kaiken maailman kalanrasvanhajuiset lappalaiset eivät tuumanneet kelvata ylvään keskieurooppalaisen soturikansan sukulaisiksi, ja 1900-luvun mittaan tästä muotoutui uusi salaliittoteoria, jota toisen maailmansodan jälkeen alettiin suosia etenkin länteen emigroituneiden unkarilaisten parissa. Sen mukaan suomalais-ugrilainen sukulaisuus olikin alkuaan Wienin keisarihovin juoni ylpeiden ja niskuroivien unkarilaisten nöyryyttämiseksi, sen olivat kehitelleet saksalaiset tai saksankieliset keisarin kätyrit, ja 1900-luvulla tähän samaan ideaan olivat puolestaan tarttuneet, samanlaisin päämäärin, Moskovan imperialistit sekä heidän tukemansa gulassikommunistit, joille suomalais-ugrilaisen normitieteen tutkiminen takasi mukavan leipäpuun valtion tutkimuslaitoksissa…

Väite on tietenkin täysin tolkuton. Ei Wien eikä Moskova ollut missään vaiheessa erityisen kiinnostunut fennougristiikan tukemisesta poliittisin päämäärin. (Itse asiassa Unkarin joutuessa Neuvostoliiton valtapiiriin neuvostokielitieteessä vallitsi vielä ns. marrismi, jonka mukaan kielisukulaisuutta perinteisessä mielessä, myöskään suomalais-ugrilaista, ei ollut olemassakaan. Horthyn Unkari puolestaan oli pontevasti tukenut heimotyötä ja suhteita Suomeen ja Viroon.) Sille löytyi kuitenkin poliittista tilausta, ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarissa yhä useammat ovat näköjään ostaneet tämän ajatuksen. Unkarin fennougristit saavat – tai saisivat, sikäli kuin enää jaksaisivat – hiki hatussa olla kumoamassa väitteitä, joiden mukaan ”Suomessakaan ei enää uskota suomalais-ugrilaiseen kielisukulaisuuteen”, se on ”poistettu koulukirjoista”, tai ”Suomen Tiedeakatemia on lakkauttanut suomalais-ugrilaisen osastonsa”.

Aivan vihoviimeistä virallista siunausta nämä vaihtoehtoajatukset eivät vielä ole Unkarissa saaneet. Itse asiassa muutama vuosi sitten Suomessa vieraillessaan Viktor Orbán julkilausui, että kielisukulaisuus on tosiasia eikä mielipidekysymys. Poliittinen tilaus on kuitenkin yhä olemassa, ja olen jo pitkään arvellut, että myös kielitieteen alalla ollaan Unkarissa kypsyttelemässä jonkinlaista salonkikelpoista versiota kansallisesta kielihistoriahuuhaasta: olkoon vain se kielisukulaisuus jossain takavasemmalla yhä olemassa, ei kannata ruveta väittelemään koko kansainvälistä tiedemaailmaa vastaan, mutta olennaisempaa on korostaa unkarin kielen ainutlaatuisuutta ja erikoisuutta ja sen yhteyksiä ainutlaatuiseen unkarilaiseen ajattelutapaan.

Ja näin siis pullahtaa Magyar Idők -lehden haastateltavaksi Amsterdamin yliopiston apulaisprofessori László Marácz, Hollannissa unkarilaiseen vuoden 1956 pakolaisten perheeseen syntynyt kielentutkija, joka jo pitkään on tunnettu suorasukaisista hyökkäyksistään fennougristiikkaa vastaan. Marácz on tehnyt väitöskirjansa unkarin syntaksin generatiivisesta analyysista, se siis edustaa teoreettis-spekulatiivista lähestymistapaa, joka on mahdollisimman kaukana kielihistorian tutkimusotteista. Nykyiseltä akateemiselta profiililtaan hän on (vähemmistö)kielipolitiikan tutkija, ja hänen työpaikkansa Amsterdamissa on Eurooppa-tutkimuksen laitos. Mutta kielihistoriahan, ikävä kyllä, on tunnetusti se hiekkalaatikko, jonne naapuritieteiden ennakkoluulottomammat edustajat mielellään pomppaavat leikkimään…

Magyar Idők -lehden haastattelussa Marácz kertoo, miten päätyi tajuamaan, että maapallo onkin oikeasti litteä:

Suoritin Groningenin yliopistossa tutkinnon fennougristiikasta, joten tiedän oikein hyvin, mistä puhun. Jo yliopistovuosinani harrastin tätä aihetta, ja jo silloin huomioni kiintyi siihen, että tietyt ns. äännelait eivät toimi. Oli liikaa lisäselittelyä ja vaadittiin paljon lisäsääntöjä. Heikko on semmoisen selitysjärjestelmän voima, jossa yksittäistapausten selittämiseen aina tarvitaan yhä uusia lakeja.

Tämä kuulostaa samalta kuin Angela Marcantonion vuonna 2002 ilmestyneen kohukirjan The Uralic language family: Facts, myths, and statistics ydinsanoma: historiallisiksi äännevastaavuuksiksi esitettyä ainesta on niin niukasti, että sitä ei voi tilastollisesti erottaa satunnaisista samankaltaisuuksista (!). (Marcantonio ja Marácz ovat viime aikoina tehneet yhteistyötä ja järjestäneet yhteisiä konferensseja. Lika barn leka bäst.) Marcantonio päätyi omituiseen väitteeseensä mm. analysoimalla Juha Janhusen äärimmäisen tiukoilla kriteereillä laadittua kantauralin sanalistaa ja väärinkäsittämällä tiettyjen äänneyhdistelmien vastaavuudet yksittäisiä äänteitä koskeviksi äännelaeiksi. Maráczia puolestaan on ehkä ärsyttänyt, ja osaksi aivan oikeutetustikin, fennougristiikan tutkimusperinteessä täysin pätevien sanarinnastusten mukana raahautuvien epävarmojen ja heikkojen etymologioiden määrä. Mutta väittäisin, että tässä on taustalla myös se, miten vanha generativisti haluaa nähdä kielen puhtaana ja säihkyvän eksaktina koneistona eikä kykene ymmärtämään historiallisten prosessien monisyistä ja sotkuista todellisuutta.

Viime vuonna Unkarin Tiedeakatemia joutui antamaan julkilausuman, jonka mukaan suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on kielitieteessä yleisesti hyväksytty eikä aiheesta käydä vakavasti otettavaa väittelyä. Miksi, kysyy haastattelija, Marácz on jälleen lähtenyt kirjoittamaan aiheesta?

Suomalais-ugrilainen teoria [!!!] ei ole newtonilainen fysiikan laki. Teorian heikko kohta on se, että sillä ei ole kirjallisia lähteitä. Indoeuropeistiikassa on gootin- ja sanskritinkielisiä tekstejä, toki niihinkin liittyy paljon spekulaatiota. Mutta fennougristiikan vanhin lähde on Halotti beszéd [muinaisunkarilainen ruumissaarna 1100-luvun lopulta], sitä edeltävältä ajalta ei ole kirjoitettuja lähteitä, lukuun ottamatta riimukirjoituksia, joita tiede ei ole juuri tutkinut.

Hetkinen. Ensinnäkään ei ole olemassa mitään ”suomalais-ugrilaista teoriaa” vaan yleisesti hyväksytyt historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmät, joiden perusteella myös suomalais-ugrilaisten kielten oletetaan polveutuvan yhteisestä kantamuodosta. Olennaista tässä ei ole se, löytyykö vanhoja tekstejä; ei indoeurooppalaisesta kantakielestäkään ole jäänyt kirjallista dokumentaatiota, ja gootti ja sanskrit ovat jokseenkin yhtä kaukana toisistaan kuin suomi ja unkari. Marácz ei siis tunnu ymmärtävän, miten historiallinen kielentutkimus toimii ja mihin sen väitteet perustuvat. (Voisi myös huomauttaa, että székelyläisen (”muinaisunkarilaisen”) riimukirjoituksen useimmat muistomerkit eivät ole sen vanhempia kuin Halotti beszéd. Bodrog-Alsóbűn löytö tosin lienee 900-luvulta, mutta siinä on vain muutama merkki, joiden tulkinta on kiistanalainen.)

Unkarin kieli ei koostu suomalais-ugrilaiselta vogulilaiselta [??!!] pohjalta rekonstruoiduista juurista. Sillä on juurijärjestelmä, jonka kartoittivat laajassa sanakirjassaan Gergely Czuczor ja János Fogarasi 1800-luvulla.

No niinpä juuri. Benediktiinimunkki Gergely Czuczor ja säädynmukaisen juristinkoulutuksen saanut sivistynyt herrasmies János Fogarasi olivat Unkarin kansallisen uudistusliikkeen aktivisteja, joiden sädekehää kirkastaa myös osallistuminen vuosien 1848–49 vapaustaisteluun (sen jälkeen Czuczor istui jonkin aikaa jopa vankina Itävallassa, Tirolin Kufsteinin linnan kuuluisassa tyrmässä, työskennellen koko ajan sanakirjaprojektin kimpussa). Heillä oli aikansa eurooppalaisen yläluokan filologinen yleissivistys, mutta tuohon aikaan vauhdilla kehittyvän ja itsenäistyvän kielitieteen uusimpia tutkimusmenetelmiä he eivät tunteneet. Siksi heidän kunnianhimoinen unkarin kielen suursanakirjansakin on jäänyt tieteenhistorialliseksi kuriositeetiksi, jota nykyään harrastetaan lähinnä ”antifennougristien” vaihtoehtopiireissä.

1800-luvun alkupuolella toki kieliasioihin perehtynyt sivistyneistö oli jo kuullut ”juuren” käsitteestä. Se taitaa olla peräisin seemiläisestä kielitieteestä (mihin Euroopassa kuului esimerkiksi raamattuheprean tutkimus), ja varsinaisen voittokulkunsa se koki indoeuropeistiikassa, missä sanojen historiaa pystyttiin laajalti ja syvältä kuvaamaan yksitavuisten juurten ja niihin sisältyvien vokaalivaihtelujen avulla. Juuria oli etsiskelty unkarinkin kielestä jo aiemminkin, ja Czuczor ja Fogarasi tarttuivat tähän keinoon innokkaan spekulatiivisin ottein. Yrittämättä ihmeemmin selittää konsonanttien ja vokaalien vaihteluja tai niiden merkityksiä he etsivät merkitykseltään samantapaisista sanoista samantapaisia yksitavuisia aineksia, joiden konsonantit ja vokaalit saivat lopulta lähes mielivaltaisesti vaihdella. Näin sellaisissa sanoissa kuin rossz ‘huono, paha’, rohad ‘lahota, mädätä’ ja rozsda ‘ruoste’ on tietenkin juurielementti ro- (mitäpä väliä sillä, että rozsda on ilmeinen lainasana). Tai monissa pyöreää tai kaarevaa merkitsevissä sanoissa on k–r-, g–r-tyyppinen konsonantisto: kör ‘kehä, piiri’, kerek ‘pyöreä’, görbe ‘käyrä’, gurul ‘kieriä’…

Näinhän amatöörietymologia on toiminut maailman sivu: etsitään samannäköisiä sanoja ja aineksia ja vakuututaan mahatuntumalla siitä, että niiden samankaltaisuus ”ei voi olla sattumaa!” Maráczin ideoissa tähän tosiasioista riippumattoman spekulaation jaloon perinteeseen yhdistyy toinenkin huuhaalingvistiikan yleinen piirre: ”kansallismielisyys”. Juuriin perustuva rakenne on Maráczin mielestä nimenomaan unkarin kielen ainutlaatuinen erikoispiirre, joka tietenkin ilmentää unkarilaisten ainutlaatuista ajattelutapaa. Ja tämän ainutlaatuisuuden unohtuminen on, tottakai, häijyjen sortajien salajuoni.

Intiassakin on sama ongelma, englantilaiset siirtomaaherrat levittivät indoeurooppalaisen kieliperheen teoriaa [!!!], mutta oli niitäkin, jotka tekivät vastarintaa eivätkä hyväksyneet sanskritin indoeurooppalaisuutta. Suomalais-ugrilaisen teorian [!!!] kirjoittivat, muovasivat ja keksivät sellaiset ihmiset, joiden intresseissä ei ollut unkarin kielen alkuperäisen rakenteen ilmi tuleminen. Czuczoria ja kumppaneita esimerkiksi tarkkaili loppuun saakka Ferenc Toldy, hän ja Hunfalvy tovereineen olivat Habsburg-imperiumin täkäläisiä luottomiehiä, kaikki tämä voidaan todistaa agenttiasiakirjoilla. Heidän tehtävänään oli manipulaatio, ja heidän kielitieteellinen työnsäkin osoittaa tähän suuntaan. Myöhemmistä asiaintiloista voisi sanoa, että entiset imperialistit lähtivät mutta heidän henkinen perintönsä jäi. Jostain syystä yhteistyömiehiä ei haluta paljastaa, tämäkin osoittaa, että vuoden 1848 perintöä ei vieläkään ole työstetty, työ on kesken.

Sillä lailla. (Angela Marcantoniohan on muuten, ”kumottuaan” suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden, myös todistanut, että indoeurooppalainen kielisukulaisuus on pelkkää harhaa, ja saanut tästä tunnustusta äärihinduilta, joille tuntuu olevan tärkeää, että heidän kielensä alkukoti olisi Intiassa eikä missään muualla.) Suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden keksivät ilkeät saksalaiset, kuten runoilija Ferenc Toldy (Schedel) ja kielentutkija Pál Hunfalvy (Hunsdorfer), alun perin etnisiä Unkarin saksalaisia molemmat. (Oikeastaanhan ensimmäisenä Euroopan tiedeyhteisön vakuutti asiasta János Sajnovics jo vuosikymmeniä aiemmin, ja hänen jälkeensä Sámuel Gyarmathi, mutta nämä eivät ilmeisesti unkarilaisen syntyperänsä takia sovi tarinan pahiksiksi.) Ja tämä poliittinen propaganda ilmeisesti levisi jotenkin salakavalana pisaratartuntana ja juurtui niin tiukkaan, etteivät historialliset kielentutkijat kautta maailman – Suomessa, Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa, Amerikassa… – ole silloin eivätkä sen koommin tajunneet epäillä unkarin suomalais-ugrilaisuutta, eivät edes ole huomanneet, miten ovelasti heitä on manipuloitu.

Ja aina paranee:

Itse en ole koskaan väittänyt, ettei unkarin ja suomalais-ugrilaisten kielten välillä olisi jonkinlainen yhteys, kysymys kuuluu vain, miten voimakas kielisukulaisuus on. Akateemikkojen mukaan tässä on geneettinen yhteys, siis unkari polveutuu suomesta ja vogulista [!!!]. Teknisesti en tiedä, miten tämän voisi johtaa. Tätä geneettistä yhteyttä he eivät pysty todistamaan, ja nämä yhteydet ovat varsin pinnallisia, meillähän on 20–30 varmaa suomalais-ugrilaista sanaetymologiaa. Budenz arveli niitä olevan tuhat, suomalainen kielentutkija Janhunen olettaa uralilaisille kielille yhteiseksi 100 varmaa etymonia. Nämä yhteiset ilmiöt voi selittää myös kielten kosketuksilla, miksi pitäisi heti epäillä geneettistä yhteyttä? Se oli 1800-luvun muoti, sen aloittivat saksalaiset kielentutkijat, Grimm-veljekset, jotka halusivat todistaa, että saksa liittyy sanskritiin.

Jälleen kerran on selvää, että Marácz ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää, mistä puhuu. Termi ”geneettinen” on tahallisen harhaanjohtava, koska se saa maallikot ajattelemaan väestöryhmien geneettistä sukulaisuutta. Aivan käsittämättömältä tuntuu myös, että Marácz on ”suorittanut tutkinnon fennougristiikasta” mutta luulee fennougristien haluavan ”polveuttaa unkarin suomen kielestä”. Historiallis-vertailevan kielitieteen perusidea – jota toteuttivat ja kehittelivät Grimmin veljesten ohella monet muutkin ja muunkinmaalaiset 1800-luvun tutkijat – on nimenomaan se, että nykykieliä ei ”johdeta” toisistaan vaan yritetään rekonstruoida niiden aikaisempi, yhteinen kantamuoto, jota enää ei ole olemassa. (Aivan niin kuin ihminenkään ei ”polveudu apinasta” vaan ihmisillä ja apinoilla on ollut yhteinen esi-isä. Tämä ero saattaa vaikuttaa triviaalilta mutta on itse asiassa aivan olennainen.)

Väite 20–30 varmasta etymologiasta on todella outo: nykyisen valtavirtanäkemyksen mukaan kantauraliin tai suomalais-ugrilaiseen kantakieleen on kyllä rekonstruoitavissa ainakin parisataa sanaa (unkarilaisten fennougristien mukaan paljon enemmänkin, mutta tähän suomalaiset kollegat yleensä suhtautuvat vähän kriittisemmin). Ja näistä kantamuodoista nykykielten sanat kyllä pystytään teknisesti johtamaan. (Toistaiseksi kenties kattavin ja tiivein kokonaisesitys löytyy Pekka Sammallahden artikkelista muuten hyvin kirjavantasoisessa Denis Sinorin toimittamassa kokoomateoksessa The Uralic Languages vuodelta 1988. Ehkäpä Oulun yliopiston emeritusprofessori Sammallahtikin on postkommunistien kätyri tai unkarilaisvastaisen propagandan aivopesty uhri.) Ennen kaikkea: kielisukulaisuus joko on (siis kielet polveutuvat samasta kantamuodosta) tai ei ole, eikä ole aivan sama, selitetäänkö yhtäläisyydet polveutumisella vai lainautumisella. Lainasanat ja omaperäiset sanat pystytään usein erottamaan toisistaan systemaattisin kriteerein, eikä perussanaston (pienet lukusanat, joukko ruumiinosien nimityksiä, sellaisia luontotermejä kuin puu, kivi, kala, yö, talvi tai perusverbejä kuin antaa, elää, kuolla, mennä, syödä…) lainautumista ole ihan helppo selittää millä hyvänsä kosketuksilla.

Tämä kaikki on aivan aapistotuuksia jokaiselle, joka on vähänkin perehtynyt historialliseen kielitieteeseen. Kaikki vain eivät ole – ei valitettavasti ole mitenkään mahdottoman harvinaista, että koulutettu kielentutkimuksen ammattilainen ja yliopistoviran haltija innostuu ajattelemaan kielten historiaa laatikon ulkopuolelta ja tuottamaan täydellistä tuubaa. (Eikä ulkopuolinen välttämättä arvaa tätä huuhaaksi, niin kuin ei äkkinäinen välttämättä tule kysyneeksi, millä asiantuntemuksella ortopedi Antti Heikkilä on ryhtynyt ravitsemusguruksi.) Huuhaan itsensä enemmän analysoimisen sijasta pitäisi kysyä, miksi tätä kaikkea taas tarjotaan Unkarin kansalle hallituksen uskollisimman sanomalehden sivuilla.

Kansallistunteen nostattamisestahan tässä tietenkin on kysymys. Marácz kertoo haastattelussa uusista kielihistoriallisista ideoistaan: hänen mielestään unkari on muotoutunut Keski-Aasian arokansojen kulttuurikontakteissa. Eikä vain niin kuin valtavirtatutkimuksessakin on ajateltu, eli että unkarilaisten esi-isät elivät tiiviissä yhteyksissä turkkilaiskielisiin arovyöhykkeen kansoihin, vaan siten, että unkari esitti jotenkin keskeistä osaa. Esimerkiksi unkarin kielen ’vaunuja, kärryjä’ tarkoittava sana szekér on sanskritissa ”sakar” ja sikäläisten tutkijoiden mukaan peräisin Keski-Aasiasta (sanoo Marácz, tästä kuulisin mielelläni asiantuntijan mielipiteen), ja Maráczin mukaan ”ei unkarin kieli tätä sanaa lainannut ja muuttanut szekériksi vaan päinvastoin”. (Kielitieteellisen huuhaan tuntomerkkeihin muuten kuuluu myös kielikontaktien arvottaminen: ikään kuin olisi hienoa ja tärkeää olla lainasanan antajana ja alentavaa tai nöyryyttävää vastaanottaa lainoja.)

Ja näin päästään varsinaiseen poliittiseen agendaan. Marácz uskoo ja toivoo, että unkarista voisi tulla itäisessä Keski-Euroopassa kansainvälinen lingua franca, välittäjäkieli, onhan se historiallisesti juurtunut moneen valtioon.

Joka osaa unkaria, pääsee käsiksi ensi käden tietoihin 6-7 valtiosta. Unkarin kieli esittää keskeistä osaa tällä alueella, ja jos Unkari kehittyy poliittisessa ja taloudellisessa mielessä, tämä prosessi tulee voimistumaan. Nykyiset makroindeksit [??] osoittavat tähän suuntaan, maan poliittinen arvostuskin kasvaa, vaikka pääministeri Viktor Orbánin kimppuun yritetään hyökätä ja häntä arvostellaan, kritiikki on tulkittava myös tunnustukseksi, sillä jatkuva läsnäolo Euroopan julkisuudessa on tärkeää. Tällä alueella Unkari on jälleen tiennäyttäjämaa – meidän poliittiset toimenpiteemme omaksutaan vuoron perään kaikissa naapurimaissamme – ja hajaannuksemme voi nykyisessä virtuaalisessa maailmassa muuttua eduksemme. Trianonin jatkajavaltioissa monilla on passiivinen unkarintaito, ja jos maa jatkaa tätä poliittista ja taloudellista tahtia, yhä useammat saattavat herätä huomaamaan olevansa tai olleensa unkarilaisia. Meillä on paljon mahdollisia puhujia.

Tätähän valtion hallitsemista tiedotusvälineistä kuullaan koko ajan. Samalla kun oppositiomediat kertovat köyhyydestä, korruptiosta ja suoranaisen maastapaon mittoihin yltävästä jatkuvasta aivovuodosta tai välittävät saksan-, ranskan- tai englanninkielisen lehdistön kriittisiä artikkeleja Unkarin politiikasta, hallituksen viestimet vakuuttelevat, että oikeasti Unkaria vain kadehditaan, ihaillaan ja jäljitellään. En kyllä kuitenkaan menisi lyömään vetoa sen puolesta, että  joskus tulevaisuudessa itävaltalaiset, slovakit ja romanialaiset innolla opiskelevat unkaria käyttääkseen sitä yhteisenä kommunikaatiokielenään. Enkä yhtään tykkää siitä, että tämmöisen omituisen sumutuspropagandan välineeksi pitää valjastaa myös jonkinlainen historiallisen kielitieteen irvikuva.

(Unkarintaitoisille lisätiedon kaipaajille voi suositella Unkarin tiedeakatemian kielitieteen instituutin sivuilla julkaistua vastinetta Marácz-haastatteluun. Teksti on tietorikas ja asiantunteva. Se on myös yksityiskohtainen ja kuiva, eikä se luultavasti tule tavoittamaan tai vakuuttamaan niitä ihmisiä, jotka ovat halukkaita lukemaan tai auliita uskomaan Marácz-haastattelun kaltaisia tekstejä.)

 


Kuvaava kuvakiista

marraskuu 5, 2016

Viime blogahduksessani kuvattu kiista Unkarin vuoden 1956 muistojuhlan julisteessa esiintyvästä hahmosta jatkuu.

Kävi siis ilmi, että yhdessä muistojuhlan virallisista kuvituskuvista, jossa keskenkasvuinen poika vakavan näköisenä kantaa kivääriä, ei esiinnykään näyttelijä László Dózsa, vaikka tämä itse näin väittääkin. (Dózsan Münchhausen-syndroomaa pilkataan jo avoimesti ympäri unkarinkielistä somea. Väitetään hänen jo ennen järjestelmänvaihdosta kertoneen hurjia juttuja kranaatinsirpaleesta, joka hänellä yhä olisi kallossaan, koska lääkärit eivät sitä pystyneet poistamaan. Tosin tuolloisen version mukaan sirpale olisi tullut vuoden 1956 katutaistelujen aikana leipäjonossa seistessä, sittemmin Dózsa on muuttanut tarinaansa. Uudemman tarinansa mukaan Dózsa joutui taistelijatovereineen seinää vasten ja teloitusryhmän eteen, mutta luodit osuivat häntä vain kaulaan, sitten venäläiset heittivät ruumiskasaan varmuudeksi vielä kranaatteja, mutta nekään eivät häntä tappaneet, vaikka hän sai sirpaleita takaraivoonsa. Joku sitten löysi hänet sieltä ruumiskasasta ainoana eloonjääneenä ja vei sairaalaan, sieltä hän puolestaan päätyi takaisin valtionpoliisin käsiin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Lopulta nuori Dózsa todettiin kliinisesti kuolleeksi ja heitettiin joukkohautaan, hänen päälleen vielä kaadettiin kalkkiakin, mutta haudankaivaja onneksi huomasi hänen olevan elossa ja kävi salaa pelastamassa hänet haudasta… Uskokoon ken haluaa.)

Kuten viimeksi kirjoitin, kuvassa esiintyvän Pál Pruckin omaiset ovat hermostuneet vuonna 2000 kuolleen isänsä kuvan väärinkäytöstä. Muistovuoden pääarkkitehti, pääministeri Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt ei kuitenkaan anna periksi. Teemavuoden verkkosivustolla hän antaa virallisen julkilausuman, jossa ei säästele sanojaan. Kyseessä on tiettyjen viestimien synkronoitu mutta historiallista asiantuntemusta vailla oleva hyökkäys muistovuoden kampanjaa kohtaan. Ja kuvassa esiintyy Dózsa, ei Pruck, sillä:

  • Dózsa on jo vuosikausia tunnettu vuoden 1956 sankarina, hänelle on myönnetty kunniamerkkejä ja hänestä on kirjoitettu kirjoja, joita ”ei ole koskaan kritisoitu”. Dózsa on myös itse tunnistanut itsensä kuvasta.
  • Sama kuva on julkaistu muualla myös ilman nimeä, ja ”vuonna 1956 harjaantuneet lehtimiehet, vallankumouksellisia suojellakseen, joko jättivät nimet kirjoittamatta tai usein tietoisesti käyttivät kuvissa esiintyvistä henkilöistä väärää nimeä. Tähän oli aihetta, sillä mm. Life-lehden mainitun numeron valokuvia käytettiin usein todisteina kostotoimenpiteille ja ne johtivat kuolemantuomioihin!” (Hm. Siis László Dózsaa suojellakseen lehtikuvaaja keksi omasta päästään kuvaan nimen, joka kuului samanikäiselle ja samannäköiselle pojalle…)
  • Pál Pruckin toiminnasta vapaustaistelijana ei ole mitään historialähteitä. (Eipä tietenkään. Kuten Pruck on itse kertonut, hän ei ollut mikään sankari, vain poikanulikka, josta oli hauskaa sekoilla isojen miesten joukossa, kun sai vielä kantaa asettakin.)
  • Pál Pruck on vuonna 1986 ”kádáristisessa propagandaohjelmassa” sanonut, ettei tiedä eikä muista, miten hänet kuvattiin ja miten kuvaajat saivat tietoonsa hänen nimensä. (Kuka hullu nyt olisi vuonna 1986, sosialismin aikaan, mennyt esiintymään suurena vuoden 1956 katutaistelijana? Ei ollut vain todenmukaista ja uskottavaa vaan myös järkevää vältellä kysymyksiä ja todeta, että kuka nyt kaikkia kolmenkymmenen vuoden takaisia teinivuosien sekoiluja muistaa.)
  • Pál Pruck ei ollut vain kádáristisen propagandakoneiston käsikassara vaan ”tavallinen rikollinen”. (Tuossa vuonna 1986 tehdyssä haastattelussa hän kertoo, että joutui 50-luvun lopulla huonoon seuraan, rötösteli ja varasteli autoja. Sittemmin hän meni naimisiin ja ryhdistäytyi, 1980-luvulla hän oli kunnollinen keski-ikäinen perheenisä.)

Varsinkin tuo viimeinen pointti on herättänyt melkoista järkytystä. Oppositiopiireissä päivitellään Mária Schmidtin täydellistä moraalista rimanalitusta: ei riitä, että ihminen ei kykene myöntämään erehtyneensä ja edelleen haluaa suojella ilmeistä huijaria, vielä pitää loukata edesmenneen ihmisen muistoa ja hänen omaisiaan.

Ja skandaali jatkuu. Uutissivustolla 168 óra Erzsi Sándor kirjoittaa, että muutkin muistovuoden kuvituskuvat liikkuvat valheen ja väärennöksen rajamailla. Otetaan esimerkiksi tämä kuuluisa amerikkalaisen Russell Melcherin ottama kuva, jonka aikoinaan julkaisi Paris Match -lehti Unkarin kansannoususta kertovassa raportissaan:

sponga_foto

Kuvassa oikealla, toinen poski laastaroituna seisova nainen on Julianna Sponga, josta myös on tehty yksi muistovuoden julisteiden sankareista:

sponga-julianna_plakat-664x1024

Sponga on irrotettu tovereistaan, kuvaa on väritetty ja ehkä hieman kaunistettukin, ja tausta vaihdettu dramaattisemmaksi. Budapestissa asuva ranskalainen valokuvaaja Bruno Bourel sattui huomaamaan julisteen, kuvasi sen ja lähetti Ranskaan kollegalleen pyytäen tätä selvittämään, tietääkö kuvaaja itse tästä teoksensa uusiokäytöstä. Ei tiennyt. Vanhuudenpäiviään Ranskassa viettävä Russell Melcher, kuultuaan, että hänen kuvaansa perustuva muokkaelma on sekä fyysisesti että verkossa esillä ympäri maailmaa, pani lakimiehensä selvittämään tekijänoikeuskysymyksiä. Melcherin edustaja on tiettävästi neuvotellut Mária Schmidtin kanssa, mutta keskustelun sisällöstä ja tuloksista ei vielä ole tietoa.

Ja edelleen: muissakin vuoden 1956 sankareita esittelevissä julisteissa on erinäisiä omituisuuksia. Nämä kuvat on koottu ”luovasti”: arkistosta saatuja passikuvia on yhdistelty aitojen aikalaiskuvien pohjalta laadittuihin vartaloihin ja taustoihin. Tässä kolme romanitaustaista katutaistelijaa (juhlavuoden julistetiimi oli pyytänyt arkistosta myös nimenomaan selvästi ”mustalaisen näköisten” vuoden 1956 taistelijoiden kuvia):

cigany_hosok-768x561

Kaikille on annettu ase käteen, oli se historiallisesti totta tai ei. Oikeanpuoleinen József Kóté Sörös oli todellisuudessa rutiköyhä poika, joka toimi vain katutaistelijoiden kuskina, huomauttaa Sándorin haastattelema asiantuntija, Unkarin kansalliskirjaston elokuvahistorioitsija Réka Sárközy. Tuollaisesta päällystakista kuin julisteen kuvassa hän ei olisi osannut edes haaveilla.

Julistekampanjassa siis on kuvattu todellisia henkilöitä tavalla, joka on eettisesti hieman kyseenalainen. Mutta tämän lisäksi kannattaa huomata, mihin nämä julisteet keskittyvät. Kaikki niiden henkilöt ovat taistelijoita, useimmilla ase kädessä. (Toisilla jopa anakronistisesti Kalašnikov, jollaiset tuohon aikaan olivat uutta hightechiä, Neuvostoliiton armeijassakaan niitä ei ollut kaikkien käytössä, kapinallisista puhumattakaan.) Miksi tällainen kuvamaailma, kysyy toimittaja Sándor.

”On käynnissä sankarien ja myyttien tehtailu”, vastaa Réka Sárközy. ”Näemme katutaistelijoita, pelkästään aseistettuja ihmisiä. Missä ovat opiskelijat, missä [kirjailijoiden] Petőfi-piiri, missä ovat mielenosoittajat, missä ilo? Pääpaino on pantu sotatoimille. Tällä he viestittävät, että heille tämä oli vuodessa 1956 tärkeintä.”

Näin juuri. Ei puhuta kriittisestä älymystöstä, ei opiskelijoista, joiden mielenosoitukset olivat ratkaisevassa osassa, kun syksyn 1956 tapahtumat todella lähtivät liikkeelle. Ei puhuta poliittisista linjanvedoista tai siitä, millaista Unkaria vuoden 1956 aktivistit halusivat rakentaa. Ei näytetä Imre Nagya (kommunisti!) tai hänen hallitustaan (joka sortin sosialisteja!). Ei ollut muuta kuin taistelua ja kuohuvia tunteita. Eihän?


Vallankumouksen pojat

marraskuu 2, 2016

Pakko palata taas Unkarin vuoden 1956 kansannousun muistovuoden juhlintaan ja historiapolitiikkaan.

Kerrataanpa lyhyesti, mitä tapahtui. Stalinistisen diktatuurin raastamassa Unkarissa oli vuonna 1953 alkanut herätä uusi toivo, kun Stalinin kuoleman jälkeisessä suojasäässä ”Stalinin paras unkarilainen oppilas” Rákosi nostettiin hyllylle ja hänen tilalleen pääministeriksi sodanjälkeinen ”maanjakoministeri”, köyhien talonpoikien hyvällä muistelema Imre Nagy. Nagy pani alulle monenlaisia reformeja, mutta joutui sitten taas syrjään, kun suojasään jälkeen Kremlin politiikka taas tiukkeni mm. Länsi-Saksan NATOon liittymisen johdosta. Henki oli kuitenkin päästetty pullosta, älymystö ja opiskelijat arvostelivat järjestelmää yhä avoimemmin. Vuonna 1955 miehittäjät, myös Neuvostoliitto, lähtivät Itävallasta, ja kesällä 1956 Puolassa mellakoitiin. Unkarissa tätä seurattiin yhä toiveikkaammin mielin.

Lokakuun 23:ntena 1956 sitten nähtiin kiivaita mielenosoituksia Budapestissa ja muuallakin. Seuraavana päivänä olivat jo Neuvostoliiton panssarit pääkaupungin kaduilla, ja niitä vastaan katutaisteluihin järjestäytyi joukoittain tavallisia kaupunkilaisia, joukossa ilmeisesti paljon työläisnuoria. Imre Nagy, jota mielenosoittajat olivat vaatineet takaisin maan johtoon (”Imre Nagy hallitukseen, Rákosi Tonavaan!”), nimitettiin pääministeriksi. Kesti kuitenkin muutamia päiviä, ennen kuin vakaumuksellinen reformikommunisti Nagy lakkasi, vaikka ymmärtäväänkin sävyyn, tuomitsemasta ”vastavallankumouksellisia” katutaistelijoita ja asettui selkeästi kansannousun puolelle – uusine, yhä laajempipohjaisine hallituksineen. Lokakuun 30:ntenä Nagy lopulta ilmoitti, että Unkari siirtyy monipuoluejärjestelmään ja uusia vaaleja aletaan valmistella.

Samalla kun Unkarissa rakennettiin järjestelmänvaihdosta, imperiumin vastaisku oli jo käynnistymässä. Marraskuun 4:ntenä alkoi Neuvostoliiton uusi hyökkäys, ja viikon kuluessa kaikki oli ohi. Maata johti nyt Moskovan uusi luottomies János Kádár, parisataatuhatta unkarilaista pakeni Itävaltaan ja sieltä edelleen muualle läntiseen maailmaan, muutamia satoja kansannousuun osallistuneita (myös Imre Nagy) teloitettiin, yli 20.000 vangittiin. Olojen rauhoituttua ”vastavallankumoukseen” osallistuneet armahdettiin, mutta Kádárin Unkarissa vuoden 1956 tapahtumat pyrittiin lähinnä painamaan villaisella – niitä ei ymmärretty eikä armahdetuille herunut tunnustusta tai hyvitystä. Sosialistisen järjestelmän lopulta romahtaessa yksi käännekohtia oli juuri vuoden 1956 uudelleenarviointi ja Imre Nagyn uudelleenhautaamisesta 1988 syntynyt mahtava mielenilmaus, jonka yhteydessä myös silloinen nuori kapinallinen Viktor Orbán astui poliittiseen julkisuuteen.

Tässä siis lyhykäisyydessään nämä tapahtumat, joita Viktor Orbánin hallitus on nyt innokkaasti juhlimassa ja joiden tulkinnasta hallitus ja kriittiset oppositioälyköt ovat täysin eri mieltä. Näitä jälkimmäisiä tahoja parlamentin puhemies László Kövér näpäytti parlamentin yhdessä mm. kirjailijaliiton kanssa järjestämässä muistoistunnossa: Se kommunistinen tyrannia, jota vastaan vuoden 1956 vapaustaistelijat nousivat, ei ollut vain suurvaltojen sopimusten ja Neuvostoliiton sotilaallisen ylivoiman seurausta, vaan siihen oli osallistunut myös kommunistisia vallanpitäjiä palveleva älymystö. Poliitikot eivät koskaan rakenna diktatuureja tai demokratioita yksin vaan aina kirjailija-älymystön avustuksella.

Joskus kuitenkin ajat pakottavat jokaisen tekemään valintansa. Näin kävi silloinkin, kun eivät kirjanoppineet eivätkä poliitikot vaan Unkarin yhteiskunnan voima, sen tukahdutettu mutta alkuvoimaisena esiin tunkeutuva vapaudenkaipuu asetti selkeästi vastakkain pahan ja hyvän, ja tässä tilanteessa poliitikkojen ja kirjanoppineiden oli molempien päätettävä, kummalle puolelle he asettuvat.

Näin. Avainkysymys kuuluu, ketkä vuoden 1956 kansannousun panivat alulle ja ketkä olivat sen suurimpia sankareita. Hallituksen virallinen historiapolitiikka haluaa nostaa esiin ne tavalliset työläisnuoret, jotka Budapestin kaduilla tarttuivat aseisiin, pesti srácok. (Termi käännettiin jossain suomalaisessa lehtijutussa ”Pestin lapsiksi”, mutta srác ei ole ‘lapsi’ vaan paremminkin ”jätkä” tai ”kundi”.) Tämän populistisen historiankirjoituksen mukaan näitä stadin kundeja elähdytti ennen kaikkea kommunisminvastaisuus ja (porvarillinen?) perusarvo-isänmaallisuus. Näin Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt samassa juhlaistunnossa:

Jos etsimme vuoden 1956 liikkeellepanevaa voimaa, jota ei edes rationaalisesti pysty selittämään, siis sen sielua, silloin näemme, että tuolloin ja tuolla halu suojella kotia, perhettä, esi-isien kulttuurista perintöä, rakkaus luontomme aarteita kohtaan, siis silkka isänmaanrakkaus toimi sydämissä, ja tämä loi nuo sankarit, joiden nimiä emme pitkään aikaan saaneet tuntea emmekä oppia.

Opposition historioitsijoiden näkemys on aivan toisenlainen. He korostavat sekä Imre Nagyn – jonka nimi on parhaillaan meneillään olevassa muistojuhlinnassa unohdettu lähes tykkänään – että reformivasemmistolaisen älymystön osuutta tapahtumiin. Kansan syvät rivit olivat varmasti lopen kyllästyneitä stalinistiseen diktatuuriin, mutta pelkällä tyytymättömyydellä ei olisi vielä saatu mitään aikaan, ellei olisi ollut poliittista ohjelmaa ja johtoa. Tämän suunnan ja johdon taas tarjosi älymystö: Imre Nagyn ympärille ryhmittynyt ihmiskasvoisen kommunismin etsijöiden joukko, kirjailijoiden ”Petőfi-piiri” tai paremmasta yhteiskunnasta haaveilevat opiskelijat, jotka ensimmäisinä olivat kaduilla osoittamassa mieltään ja muotoilemassa poliittisia vaatimuksia. Porvarillisia poliittisia rakenteita ei juurikaan ollut, niiden kantajat oli vangittu tai ajettu maanpakoon. Budapestin työläisnuoria taas ei luultavasti niinkään innoittanut ”halu suojella kotia, perhettä, esi-isien kulttuurista perintöä” tai muita kristillis-konservatiivisia perusarvoja kuin katkeruus ja raivo vieraan vallan aseisiin nojaavaa hirmuvaltaa kohtaan sekä sekalaiset ja monenmoiset haaveet jostain paremmasta ja vapaammasta.

Syytökset historian vääristelystä ja valheellisesta historiapolitiikasta ovat viime päivien aikana kiteytyneet yhteen ainoaan kuvaan, jossa esiintyy tyypillinen ns. pesti srác. Amerikkalainen lehtikuvaaja ikuisti syksyn 1956 katutaisteluissa kivääriä kantavan keskenkasvuisen pojan, ja tämä LIFE-lehdessä ilmestynyt kuva on yksi tämänsyksyisen juhlakampanjan keskeisistä kuvitusaiheista. Julisteiden lisäksi se komeilee talon kokoisena seinämaalauksena Budapestin Zuglóssa:

dozsa

Kuvatekstin mukaan poika on vuonna 1942 syntynyt László Dózsa, josta sittemmin on tullut kuuluisa mies, näyttelijä ja ohjaaja. Dózsa on viime vuosina saanut toiminnastaan vapaustaistelijana useita kunniamerkkejä ja ollut monesti julkisuudessa kertomassa kokemuksistaan, jotka olivatkin hurjia: hän joutui tovereineen teloitettavaksi mutta selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä, vain joutuakseen vielä sairaalasta valtionpoliisin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi, lopulta kuolleeksi luultuna joukkohautaan, josta hän jälleen vain ihmeen kaupalla selvisi.

Ikävä vain, että Budapestin katutaisteluja tutkinut historioitsija László Eörsi suhtautuu varsin kriittisesti Dózsan tarinaan. Dózsan kuvaamasta joukkoteloituksesta keskellä kaupunkia ei ole mitään muuta tietoa missään – joukkoteloituksia keskellä taistelun tiimellystä kyllä tapahtui, mutta ei ainuttakaan niin, ettei kolmenkymmenen ihmisen ampumisesta olisi ollut kertomassa yksikään silminnäkijä, ei kukaan muu kuin yksi eloonjäänyt. Dózsa kertoo lähteneensä katutaistelijoiden joukkoihin yhdessä naapurin pojan kanssa ja saaneensa aseet ja opastuksen ammattisotilailta. Tähän Eörsi ei usko – ”ei ammattisotilas anna asetta 14-vuotiaan nulikan käteen” – eikä Dózsan mainitsemia Kalašnikoveja juuri ollut saatavillakaan tuon ajan Unkarissa. Dózsa puhuu myös ilmahyökkäyksestä, jollaisia ei tiedetä tapahtuneen, ja kertoo järkyttäviä tarinoita alaikäisten lasten hirttotuomioiden täytäntöönpanosta – tätäkään ei tue yksikään luotettava historialähde.

Ja se kuuluisa kuva? Kohta julisteiden ja seinämaalausten tultua julkisuuteen myös valtion vuoden 1956 muistokomitea sai kiukkuisen yhteydenoton vuonna 2000 kuolleen Pál Pruckin perheeltä. Kuvassa, näin he vakuuttavat, ei ole László Dózsa vaan vasta joulukuussa 1956 neljätoista täyttänyt Pál Pruck, jonka nimen oli jo LIFE-lehden kuvaajakin aikoinaan merkinnyt muistiin. Itse asiassa Pruckia oli kuvan johdosta myös haastateltu unkarilaisiin tiedotusvälineisiin jo 1980-luvulla. (Tuolloin vuoden 1956 tapahtumat olivat vielä virallisesti ”vastavallankumousta”, ja Pruck itse oli vähätellyt osuuttaan: ”Se oli semmoista rähinää, se oli meistä mukavaa, oltiin nuoria poikia, vapaita, ei meitä kukaan komentanut.”)

Pruckin tytär, jonka avoin kirje vuoden 1956 muistokomitealle on julkaistu myös 168 óra -uutissivustolla, on syvästi loukkaantunut.

Ei minulla eikä sisaruksillani ole mitään sitä vastaan, että kuvaa käytetään, mutta silloin siihen pitäisi panna oikea nimi ja tiedot: Pál Pruck, 1942–2000. Ei isälleni eikä meille ole koskaan ollut tästä kuvasta mitään hyötyä tai etua. Isämme ei koskaan saanut kunniamerkkiä, ei tosin sellaista odottanutkaan. Hän oli vain poika, ei mikään sankari. Mutta hän esiintyy tässä kuvassa, jota László Dózsa nyt pitää omanaan. Millä perusteella? Onko häneltä kysytty? Onko arvoisa muistokomitea tutkinut tarkkaan, kuka kuvassa on?

Dózsa on armollisesti ilmoittanut luopuvansa oikeudestaan kuvassa esiintymiseen, vaikka väittääkin edelleen olevansa varma siitä, että kuva esittää häntä. Yhdennäköisyys on toki melkoinen.

pruck-dozsa

Keskellä Pál Pruck, oikealla László Dózsa nuorena poikana.

Kuva kuin kuva. Joka tapauksessa totta on, että tuollaisia pojankoltiaisia torrakko olalla liikkui Budapestin kaduilla loka-marraskuussa 1956, mitä väliä sillä on, oliko tämän pojan nimi László Dózsa vai Pál Pruck? A tények makacs dolgok, ‘tosiasiat ovat itsepäisiä’, kuuluu yksi Péter Bacsón kuuluisan ”Avaintodistaja”-elokuvan kuolemattomista lausahduksista. Jos halutaan kirjoittaa rehellistä historiaa, faktoilla on väliä. Ei vain pojan nimellä vaan myös sillä, esittääkö kuva innokasta julkisuusammattilaista, joka epäilyttävän halukkaasti rakentaa omaa sankaritarinaansa, vai tapahtumien virtaan tempautunutta hämmentynyttä tavista, joka myöhemminkään ei halunnut tai osannut pukea sankarin viittaa harteilleen. Minusta tuo jälkimmäinen tuntuu uskottavammalta ja aidommalta.