Kumpujen yöstä

2 tammikuun, 2021

Viimeksi kirjoitin siitä sankarmenneisyyden rakennustyöstä, jonka Unkarissa nykyään on ottanut tehtäväkseen inhimillisten voimavarojen (siis myös kulttuuri-) ministerin, sepelvaltimopunakan syöpälääkäri-sedän ja kansallismielisen huuhaatieteen harrastajan Miklós Káslerin lempilapsi, Unkarilaisuuden tutkimusinstituutti. Tätä työtä tehtiin tunnetuksi näyttävällä historia-aiheisella animaatiolla, jonka lukuisat asiavirheet ja parinkymmenen vuoden takaiselta vaikuttava grafiikka saivat pääkaupungin kriittisen älymystön vetämään vegaanisen luomulattensa väärään kurkkuun. Instituutti ei tästä ole toksmoinaan vaan jatkaa valitsemallaan linjalla. Tästä jutustelevat ministeri Kásler ja tutkimusinstituutin johtaja Gábor Horváth-Lugossy leppoisalla videolla, joka löytyy instituutin sivuilta. Telex.hu-uutissivusto on laatinut keskustelusta tiivistelmän, jonka jännittävin sisältö kerrotaan heti otsikossa: parjattu animaatioelokuva Pozsonyn taistelu oli niin suuri menestys, että sitä tulee seuraamaan kaksitoistaosainen sarja unkarilaisten maahantulon historiasta. Yhtä laadukas ja varmasti suosittu, vakuuttaa johtaja Horváth-Lugossy.

Vuosituhannen taite, unkarilaisten maahantuloa seuranneet tapahtumat ja Unkarin kehittyminen eurooppalaiseksi valtioksi – aihe sinänsä on huikean jännittävä. Pannonian tasangoilla varmasti nähtiin mielenkiintoisia etnokulttuurisia prosesseja, kun arojen hevospaimentolaisten elämäntapa törmäsi niihin monenlaisiin kulttuurin muotoihin ja perinteisiin, joita alueella eläneet erilaiset kansat olivat luoneet ja jättäneet jälkeensä. Sillä varmaankaan eivät roomalaiset, eivät erilaiset kelttiläiset tai germaanikansat, eivät avaarit tai slaavit olleet pyyhkäisseet aiempaa väestöä täysin tieltään ja aloittaneet täysin puhtaalta pöydältä. Kysymys kuuluu vain, miten näiden ilmiöiden olemukseen päästään käsiksi, kun niitä peittää vuosisatojen mittaan rakennettu populaarihistoriallinen mytologia, jota ainakin osaksi sopii myös huuhaaksi nimittää.

Sankarillista tarumenneisyyttähän on monissa Euroopan maissa rakennettu ja rakennetaan yhä. Suomellekin löytyy Internetin sakeammasta päädystä runsaasti vaihtoehtoista ja salaliittohuuruista esihistoriaa, jossa muinaissuomalaiset suurkuninkaat hallitsevat vähintäänkin koko Pohjois-Eurooppaa, kunnes luihut skandinaavit, nuo tulevat siirtomaaherrat ja inhat pakkoruotsittajat, ulottavat valtansa Muinais-Kainuuseen ja Jäämerelle asti ja yrittävät vielä pimittää totuuden suomalaisten muinaisesta korkeakulttuurista. Meillä tämä on kuitenkin jäänyt pienten piirien vaihtoehtoaskarteluksi. Unkarissa taas, koska Unkari on valtiona Suomea paljon vanhempi, kansallinen historiankirjoitus pääsi alkamaan täydellä teholla paljon aiemmin kuin Suomessa ja jo paljon ennen kuin modernista historiatieteestä ja lähdekritiikistä ymmärrettiin yhtään mitään. Keskiaikaisista kronikoista ja pyhimyslegendoista – ensimmäisestä hallitsijasuvusta, Árpádien huoneesta, nousi katolisen kirkon kanonisoimia pyhiä jokseenkin joka sukupolvessa – tuli osa kansallista kulttuurihistoriaa ja viimeistään 1800-luvulla myös osa kansallisen sivistyksen kaanonia. Nämä kansallisromantiikan ydinkertomukset legendanhohteineen päivineen ovat ministeri Káslerin mielestä ilmeisesti edelleenkin unkarilaisen sivistyksen ja isänmaallisuuden keskeinen mittapuu.

Erityisesti Káslerin sydäntä lähellä on Unkarin ensimmäinen hallitsijadynastia, Árpádin suku. Kolmisen vuotta sitten ministeri Kásler kohahdutti julkisuutta tulkinnallaan unkarilaisen geneetikkoryhmän tutkimuksesta: hänen mukaansa Székesfehérvárin kuningashaudoista löytyneiden jäännösten analyysi todisti, että Árpád-suvun kuninkaat (tai ainakin 1100-luvun lopulla hallinnut Béla III) olisivat olleet “euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista” alkuperää. Väite on tietenkin täysin älytön (jo siksikin, että “suomalais-ugrilaisuus” on kielellinen käsite eikä voi mitenkään näkyä geeneistä) mutta sopii hartaasti vaalittuun taruun unkarilaisista hunnien jälkeläisinä. Nyt – näin videokeskustelussa kerrotaan – tämä arkeogeneettinen tutkimus on saava jatkoa, ja tällä kertaa polttopisteessä on arvoituksellinen kuningas Sámuel Aba. Joudun taas palaamaan Árpádin suvun legendanhämyiseen historiaan, ottakaahan mukavampi asento.

Tarunomainen päällikkö Árpád johdatti unkarilaiset idän aroilta Verecken solan kautta luvattuun maahansa vuonna 896, turul-kotkan näyttäessä taivaalla tietä, ja satakunta vuotta myöhemmin Árpádin pojanpojanpojanpoika Vajk, kastenimeltään István eli Stefanus, siis Tapani, ja lisänimeltään Pyhä, kruunattiin ensimmäiseksi Unkarin kuninkaaksi. Tapanin ja hänen puolisonsa, Baijerin Giselan (Gizella) avioliitosta ei valitettavasti syntynyt kunnon kruununperillistä: ainoa poika Imre kuoli nuorena metsästysretkellä, joten Tapanin seuraajaksi nostettiin Pietro Orseolo eli Pietari Venetsialainen (Velencei Péter), jonka isä oli Venetsian doge Ottone Orseolo ja äiti Tapanin sisar (jonka etunimestäkään ei ole varmuutta, naisilla ei tuohon aikaan tunnu olleen paljon merkitystä…). Kruunua kärkkymässä oli kuitenkin myös mieslinjan sukulaisia eli Tapanin Géza-isän veljen Mikaelin (Mihály) jälkeläisiä, ainakin Tapanin serkku Vazul, joka poistettiin kuningaspelistä tarinan mukaan kaatamalla sulaa lyijyä hänen silmiinsä ja kenties korviinsakin. (Tapanin puolustukseksi toiset kronikoitsijat syyttävät tästä julmasta tempusta kuningatar Gizellaa.) Vazulin jälkeläiset pääsivät pakenemaan maasta ja palasivat myöhemmin valtaistuimelle; raa’at valtataistelut veljien, setien ja veljenpoikien kesken jatkuivat vielä seuraavissakin sukupolvissa. Tällä välillä nähtiin kuitenkin merkillisenä välinäytöksenä kuningas Sámuel Aban hallituskausi.

Mies, jota eri lähteissä kutsutaan nimillä Aba, Obo tai Ovo, on yhden ainoan kronikkatiedon perusteella samastettavissa hallitsijaan, joka lyöttämissään rahoissa käytti nimeä Samuel rex. Aba – joka myöhemmin keskiaikaisissa lähteissä mainitaan kokonaisen suvun tai heimon nimenä – on voinut olla hänen pakananimensä, jonka rinnalle tuli kasteen myötä raamatullinen Samuel-nimi; se voisi viitata jonkinlaiseen liittolaissuhteeseen samanaikaisen Bulgarian tsaarin Samuelin kanssa. Aba Sámuelin syntyperästä ja taustasta on vain niukkoja ja ristiriitaisia kronikkatietoja, jotka mahdollisesti viittaavat idän arokansojen, kumaanien tai Keski-Aasian Harezmin suuntaan. Ei edes tiedetä, oliko hän alkuaan mahdollisesti juutalainen (ehkä mooseksenuskoon kääntynyttä kasaarien kansan eliittiä), johonkin idän kristilliseen kirkkokuntaan kuuluva mies vai kenties jopa muslimi. (Unkarin keskiaika oli monikulttuurisempaa ja uskonnollisesti kirjavampaa kuin nykyään usein ajatellaan!) Joka tapauksessa hänen on täytynyt Unkarissa olla suhteellisen korkeassa asemassa ja lähellä kuningas Tapania, jonka sisar tai tytär ilmeisesti oli hänen puolisonsa.

Kun Pietari Orseolo vuoteen 1041 mennessä oli rikkonut välinsä Unkarin ylimystön kanssa ja joutui pakenemaan Saksan keisarin turviin, Aba Sámuel nousi tai nostettiin valtaistuimelle. Vuonna 1044 Pietari sitten palasi Unkariin, nyt Saksan Henrik III:n armeija tukenaan. Sámuel – joka tällä välin oli jostain syystä taas menettänyt Unkarin ylimysten kannatuksen – surmattiin joko taistelussa tai kesken pakomatkan, ja Pietari nousi jälleen valtaistuimelle, käytännössä Saksan keisarin vasallina. Aba Sámuelin jälkimaine on kahtalainen: toisaalta keskiajan kronikoitsijat kuvasivat häntä häijynä ja julmana vallanriistäjänä, jonka suhde katoliseen kirkkoon ja korkeisiin hengenmiehiin oli lievästi sanoen jännitteinen, toisaalta kerrotaan kansan hänen kuolemansa jälkeen kunnioittaneen häntä lähes pyhimyksenä. Tarujen hämärään peittyvästä Sámuelista saa luultavasti varsin vähällä vaivalla populistisiin propagandatarkoituksiin sopivan hallitsijan, joka – näin kertoo Képes Krónika (‘Kuvallinen kronikka’) kolmesataa vuotta myöhemmin – “halveksi valtakunnan herroja ja piti yhtä talonpoikien ja aatelittomien kanssa”. Ja kaiken lisäksi kukistui taistelussa ulkomaalaista kuningasta vastaan, joka luovutti Unkarin Bryss…, eiku, Saksan alaisuuteen.

Pál Kő -nimisen taiteilijan näkemys Aba Sámuelista, jonka hiukset ovat arokansojen tapaan kolmella palmikolla. Veistos seisoo Ópusztaszerissä, eteläisessä Unkarissa, missä sijaitsee eräänlainen kansallisen historian taide-elämyspuisto; sen tunnetuin nähtävyys on kuuluisa Fesztyn panoraama, joka esittää unkarilaisten maahantuloa. Kuva on unkarilaisesta Wikipediasta; siellä kerrotaan myös, että kuvassa pitäisi näkyä Sámuelin päässä oikealla puolella levy, joka viittaisi kallonporaukseen. Maahantulon aikaisista unkarilaishaudoista on löydetty huomattavan paljon porattuja kalloja, ja jotkut ovat arvelleet, että toimenpiteellä oli muinaisille unkarilaisille jonkinlainen uskomuksellinen merkitys.

Videojutustelussa ministeri Kásler – jota johtaja Horváth-Lugossy koko ajan tituleeraa “herra professoriksi”, Kásler taas puhuttelee häntä niin kuin vanhan ajan herrat nuorempaansa tai alaistaan, etunimellä ja kolmannessa persoonassa – innostuu kertomaan instituutin arkeogeneettisistä hankkeista erityisesti Aba Sámuelin suhteen. Instituutti on käynnistänyt kaivaukset Abasárin luostarin tienoilla, minne Aba Sámuel tarun mukaan on haudattu. Varmaa tietoa tarkasta hautapaikasta ei ole, mutta Kásler ilmeisesti uskoo, että salaperäisen Samuel-kuninkaan jäännökset pystytään tai on kenties jo pystytty tunnistamaan.

“Unkarilaisen perinteen mukaan Aba-suvun syntyperää kuvataan kahdella tapaa. Yksi perinne on se, että joskus varhaisen Árpád-suvun aikaan, ruhtinaiden aikoihin, jostain ilmestyi Aba-niminen johtajahahmo. Mutta toinen perimätieto on se, että [Abat] olivat Attilan jälkeläisiä aivan samoin kuin Árpádit. Csaban jälkeläisiä, Csaba, Kaba, kabaarit, Abat. Jos pystymme geneettisesti osoittamaan dynastialle, Aba-suvulle tyypilliset geenit, ja se, mahdollisesti, sopii yhteen Árpád-suvun kanssa, silloin yhteinen esi-isä on Attila. Siinä tapauksessa kaikki pitää kirjoittaa uusiksi.”

Näin siis hypnoottisen hitaasti jorisee ministeri Kásler. Hänelle on ilmeisesti aivan selvää, että unkarilaiset tai ainakin Árpád-ruhtinaan suku olivat hunnien jälkeläisiä. Ja kun valtavirtatiede kerran on heitetty romukoppaan, sopii jatkaa myös jonkinlaisella wettenhovi-aspa-etymologialinjalla yhdistellen samansointisia nimiä. Csaba oli tarun mukaan kuningas Attilan poika, ja myöhempi kansanmytologia on tehnyt hänestä erityisesti Transilvanian székely-heimon myyttisen päällikön. Vakavampien historioitsijoiden mukaan Csaba on saattanut olla muinaisten unkarilaisten päällikkö tai mahtimies, jonka kronikoitsijat sittemmin yhdistivät hunnitaruihin – mutta vakavasta historiankirjoituksestahan emme selvästikään enää puhu. Kaba on paikannimi ja myös muinaisunkarilainen henkilönnimi, jonka Kásler näköjään jotenkin liittää kabaareihin eli kavaareihin, luultavasti turkkilaiskieliseen heimoon, joka mainitaan bysanttilaisissa lähteissä ja jonka arvellaan sulautuneen unkarilaisiin ennen näiden maahantuloa. Tämän kanssa rimmaa Aba, ja kaikki on yhtä loogista kuin sekin, että lähes tuhannen vuoden takaisesta haudasta löytyvät luut voidaan osoittaa tietylle henkilölle kuuluviksi (henkilölle, jonka suvusta ja taustasta ei tiedetä mitään varmaa) – ja jos niistä löytyy merkkejä sukulaisuudesta Árpád-suvun kuninkaisiin, tämän on pakko merkitä, että yhteinen esi-isä oli nimenomaan Attila.

Eikä tässä kaikki. Káslerin mielestä Abasárin benediktiiniluostari, joka perustettiin vuoden 1040 tienoilla, oli samalla jonkinlainen kuninkaallinen hallituspaikka (királyi székhely) aiemmin tunnettujen Esztergomin ja Székesfehérvárin rinnalla, ja tämä myös “asettaa vahvasti kyseenalaiseksi” sen “hienoisen” väitteen, että Aba Sámuelilla olisi ollut yhteyksiä pakanoihin, siis että hän ei olisi ollut tyylipuhdas kristitty kuningas… Olemme siis selvästikin siirtyneet siihen vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa muinaiset unkarilaiset olivat sekä hartaita kristittyjä että Attilan jälkeläisiä.

Attila-yhteyksiä on tarkoitus tutkia myös Venäjällä, Kiinassa ja Mongoliassa, siis muinaisen hunnien imperiumin alueella. Nyt korjataan unkarilaisten alkuperän tutkimuksessa 150 vuoden ajan vallinnut onneton tilanne (áldatlan állapot), kertoo ministeri Kásler. Kuulija jää hämmentyneenä miettimään, onko unkarilaisten esi- ja varhaishistorian tutkimus todellakin koko 1900-luvun ajan kulkenut hakoteillä, odottamassa suopean populistihallituksen väliintuloa ja sen myöntämää rahoitusta oikeille kansallismielisille tutkijoille. Tai voiko tiedettä todellakin tehdä niin, että ensin päätetään, mitä halutaan löytää, ja sitten mennään löytämään se. Tai voisiko inhimillisten voimavarojen ministeri Kásler – jonka vastuulla siis ovat tiede- ja kulttuuriasioiden lisäksi myös sosiaali- ja terveydenhuoltosektori – näin koronapandemian aikaan käyttää lääketieteellistä asiantuntemustaan johonkin parempaankin.


Menneisyyttä rakentamassa

25 joulukuun, 2020

Kuten tiedämme, unkarilaisten esi-isät saapuivat idän aroilta Karpaattien yli Pannonian tasangoille 800-luvun lopulla jKr. Seurasi noin sadan vuoden mittainen aika, jonka kuluessa madjaarit vakiinnuttivat asemansa historiallisen Unkarin alueella, kunnes sitten Unkarista vuosituhannen vaihteessa syntyi virallisestikin eurooppalaisen mallin mukainen kuningaskunta, joka kristinuskon, poliittisten liittoutumien ja hallitsijasukujen avioliittojen kautta löysi paikkansa Euroopan valtioiden joukossa. 900-luvun alussa tälle luotiin pohja sotilaallisilla mittelöillä naapurien kanssa. Näistä parin viime vuosikymmenen aikana jonkinlaiseen kulttiasemaan tietyissä piireissä on noussut Pozsonyn eli Bratislavan taistelu. (Nykyinen Slovakian pääkaupunki on tietenkin vanhaa Suur-Unkaria ja sillä on Unkarin historiassa sittemminkin ollut merkittävä asema.)

Pozsonyn taistelusta, joka tapahtui heinäkuun alussa 907 ja jossa unkarilaiset saivat vastustajistaan murskavoiton, ei oikeasti tiedetä paljoakaan. Aikalaislähteissä on taistelusta vain pari niukkaa mainintaa, ja humanisti-historioitsija Johannes Aventinuksen yksityiskohtaisempi kuvaus on syntynyt vasta satoja vuosia myöhemmin – joskin nykyiset tutkijat arvelevat hänen käyttäneen sittemmin kadonneita aikalaislähteitä, niin että täysin tuulesta temmattu ei hänenkään selontekonsa ole. Itse asiassa ei edes varmuudella tiedetä, oliko tapahtumapaikka Brezelauspurc todellakin nykyinen Bratislava vai jokin muu samantapaista slaavilaisperäistä nimeä kantava linna ympäristöineen.

Joka tapauksessa taistelussa ottivat yhteen unkarilaiset ja heidän länsinaapurinsa, Itä-Frankian kuningaskunta eli kolmia jaetun entisen Kaarle Suuren valtakunnan itäisin osa, Saksan keisarikunnan esimuoto, johon kuului enimmäkseen nykyisen Saksan ja Itävallan alueita. Tätä valtakuntaa hallitsi muodollisesti Ludvig Lapsi (Ludwig, das Kind, unkariksi Gyermek Lajos) eli Ludvig IV, hento ja sairasteleva poikanen, joka nostettiin valtaistuimelle kuusivuotiaana ja kuoli jo kahdeksantoistavuotiaana. Todellisuudessa valtaa käytteli Mainzin arkkipiispa. Unkarilaisten hävitysretkien johdosta Ludvigin tai paremminkin hänen holhoojahallitsijansa kerrotaan vuonna 907 määränneen “Ugros Boiariae regno eliminandos esse” eli unkarilaiset poistettaviksi Baijerista. Unkarilaisessa historianpopularisoinnissa tästä sitaatista on tipahtanut ”Baijeri” pois, ja sen on alettu kuvitella merkinneen jonkinlaista kansanmurhasuunnitelmaa: unkarilaiset olisi hävitettävä koko maailmasta. Tämän mukaan Pozsonyn taistelussa siis Unkarin kansakunta olisi taistellut olemassaolostaan. Viime aikoina on jopa ehdoteltu, että Pozsonyn taistelun vuosipäivästä (mikä se sitten lieneekin) tehtäisiin virallinen juhlapäivä.

Mediaklikk.hu-sivustolta on nyt katseltavissa uusi historiallinen animaatioelokuva “Pozsonyn taistelu”, joka sai ensiesityksensä M5-televisiokanavalla 20.12.2020. Sen on tuottanut Unkarin hallituksen ikioma identiteetinrakennusinstituutti, Magyarságkutató Intézet, josta on tässä blogissa ollut puhetta ennenkin. Instituutin sivuilla sen johtaja Gábor Horváth-Lugossy kertoo tuotannon taustasta:

Historia todellakin toistaa itseään, ja me unkarilaiset olemme jo saaneet tottua siihen, että meidän on täällä Karpaattien altaassa toisinaan puolustettava itseämme suurvaltojen ylivoimaa vastaan. Tällaisina aikoina etualalle nousee myös tässä elokuvassakin käsitelty urhoollisuus.

“Tällaisina aikoina”? Tässä on vaikea olla näkemättä viittausta Unkarin viimeaikaisiin vääntöihin EU:n kanssa. Ja siihen, miten Orbánin hallituksen taistelua eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta vastaan on Unkarin kansalle kuvattu ”vapaustaisteluna”, jossa eheää ja yksimielistä Unkarin kansakuntaa vastassa ovat ilkeät Brysselin herrat ja näiden taustalla häijy György Soros. Meidän kimppuumme hyökätään, ja taas kerran kaikki on noiden toisten syytä ja noi aloitti, me ei olla tehty mitään pahaa! Ja näin on siis ollut jo toistatuhatta vuotta…

Tuotanto on laadultaan epätasainen ja sisällöiltään, hm, kyseenalainen. Ensinnäkin animaation tekninen taso vaihtelee, joissakin elokuvan osissa näkyy kiireen jälki. Vaikuttaa siltä, että joitakin osia, etenkin alun pitkää kansatieteellistä rekonstruktiota maahantulon aikaisten unkarilaisten kulttuurista ja elämäntavasta, on työstetty huolellisemmin ja pitempään, mutta toisissa, etenkin toimintakohtauksissa työ on jäänyt hatarammaksi. Tämä ehkä selittää sen, että kaiken kaikkiaan animaatio on kuin parin vuosikymmenen takaa. Legoukkomaisen ilmeettömien hahmojen liikkeet ja eleet ovat välillä silmäänpistävän kömpelöitä. Nykynuoriso, joka tietokonepeleissään on tottunut katselemaan paljon tasokkaampaa grafiikkaa, luultavasti pyörittelee päätään – sikäli kuin nuorisoa ylipäätään huvittaa katsella tätä lähes tunnin mittaista pakettia, jossa toimintaa on varsin vähän ja entisaikojen koulu-TV:n mieleen tuovaa luennointia selostajasedän äänellä huomattavan runsaasti.

Päällikkö Árpádilla on jostain syystä hatussaan ja haarniskassaan Székelymaan lipun kuu ja aurinko.

Muutamia muitakin avainongelmia erittelee historianharrastajien ntf.hu-sivustolla historiantutkija Ferenc Kanyó. Historiavirheitä löytyy sekä isoja että pieniä. Kuten jo todettiin, on erittäin kyseenalaista väittää, että vihollisten tarkoituksena olisi ollut tykkänään tuhota unkarilaiset. Ei myöskään tiedetä, oliko muinaisten unkarilaisten tarunomainen päällikkö Árpád, joka elokuvassa näytetään johtamassa unkarilaisia ”oranssi hipsterivillapaita yllä ja pantterinnahkainen polkupyörälähetin reppu selässä” (kuten ilkeä 444.hu kirjoittaa), oikeasti taistelussa mukana tai edes elossa sen aikaan.

Detaljivirheitä löytyy runsaasti, esimerkiksi epäajanmukaisia pukuja tai aseita. Muinaisten unkarilaisten jurttaan on sijoitettu näkyville hunnilaisesta hautalöydöstä peräisin oleva astia, ja šamaanien ohjaamassa verivalarituaalissa esiintyvä vaikuttavan näköinen häränpääkoristeinen malja puolestaan on kuuluisasta Nagyszentmiklósin löydöstä, joka tutkijoiden mukaan on 600- tai 700-luvulta jKr. ja yhdistettävissä tuolloin Pannonian tasankoja asuttaneisiin avaareihin.

Joillakin saksalaisilla sotilailla on renessanssiajalle tyypillinen kypärä, unkarilaisten hevosilla päässään merkilliset sarviviritelmät, jollaisia on löytynyt skyyttien haudoista mutta jotka ilmeisesti kuuluivat uhrirituaaleihin, eivät taisteluvarustukseen, ja useissa unkarilaisten arkielämää kuvittavissa kohtauksissa näkyvän naishahmon punainen liivihameasu on paremminkin myöhäiskeskiajalta tai uuden ajan alusta. Toisin kuin kuvissa näkyy, frankkiarmeijan soturit eivät tuohon aikaan ampuneet varsijousella tai käyttäneet ratsastaessaan jalustimia (itse asiassa jalustimen vakiinnuttivat Eurooppaan paljolti unkarilaiset, ja unkarilaisessa populaarihistoriankirjoituksessa jalustin usein mainitaan yhtenä unkarilaisten nerokkaista keksinnöistä).

Kanyón mukaan pahinta kuitenkin on teknisen toteutuksen kömpelyyden ohella vakuuttavan ja mukaansatempaavan tarinan puute. Tämä elokuva jää vielä kauaksi tavoitteesta, jos tarkoitus on ollut tarjota unkarilaiselle yleisölle mieltäylentävää katsottavaa, jonka faktapuoli on kunnossa.

Paljon hauskemmin elokuvasta kirjoittaa 444.hu:n László Szily, jonka viiltävät letkautukset esimerkiksi animaation tasosta saattavat lennättää lukijan aamukahvit nenän kautta näppäimistölle. Ihmishahmojen kasvonilmeitä ei ole animoitu, joten elokuvassa ”kasvohalvauspotilaat taistelevat amfetamiinipöllyisen mulkosilmäisten, ilmeettömien zombien kanssa, kuolevat hevoset ja hirvet taas ilmeilevät kuin 1980-luvun tv-showssa”. Animointi on tietenkin kustannussyistäkin niukkaa, mutta silti “täynnä fantastisia bugeja. Lagaavasta šamaanista yllättävän sähköiskun kourissa tanssiviin hevosiin, lapamatomaista vartaloaan aaltomaisesti liikuttaviin puolialastomiin jurtta-asukkaisiin ja aivan yllättäen moonwalkingia esittäviin sotilaisiin – tähän tuotantoon on jätetty valtavasti pieniä riemun lähteitä.” Tahattoman huumorin huipennus Szilyn mukaan on Árpádin kuolema: hyväkuntoinen ja timmi partamies muuttuu äkkiä balsamoiduksi Leniniksi.

Mutta olennaisempaa on tietenkin teksti. Elokuvan tarina ei sisällä vain historiallisia asiavirheitä tai kyseenalaisia tulkintoja, joita pahaa-aavistamattomalle katsojalle tarjoillaan historiallisena totuutena. Vielä hyytävämpää on se, miten tämmöisellä viihdepläjäyksellä rakennetaan poliittista populismia: täysin epähistoriallista kuvaa muinaisesta kansakunnasta tai kenties suorastaan ”arovaltiosta”, jonka ”kansalaiset” olivat sekä modernin tietoisia poliittisesta etnisyydestään että monin tavoin ylivertaisia muihin etnisiin ryhmiin nähden.

Pikakelailin elokuvan nopeasti läpi, ja jo ne muutamat kohdat, joita ehdin näkemään ja kuulemaan, olivat, hm, hieman hämmentäviä. Heti alussa selostajasetä kertoo:

Vuosi 907 on puolessa, ja unkarilaiset valmistuvat ratkaisevaan taisteluun. He ovat palanneet muinaiseen isänmaahansa, ja nyt heidän on uudelleen puolustettava sitä.

Palanneet? Uudelleen? Tämä tuntuu viittaavan johonkin vaihtoehtoteorioihin Unkarin esihistoriasta. On esimerkiksi huuhaahistorioitsijoita, joiden mukaan Unkari olisi ei vain unkarilaisten vaan koko ihmiskunnan alkukoti. Tässä varmaan kuitenkin viitataan siihen tieteen valtavirrasta poikkeavaan mutta Unkarissa perinteisesti suosittuun ajatukseen, joka elokuvassa myöhemminkin selvin sanoin esitetään: unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä. Näin ollen he olivat nykyisessä Unkarissa jo 400-luvulla Attilan pitäessä siellä hoviaan, ja yli neljäsataa vuotta myöhemmin he vain palasivat takaisin muinaisille mailleen, jotka tällä välin olivat joutuneet slaavien, avaarien, eri germaaniheimojen ja ties keiden haltuun.

Räväkästi taisteluasetelmaa esitelleen alun jälkeen (“kuningas Ludvig on määrännyt unkarilaiset tuhottaviksi”) seuraa pitkä kansatieteellinen johdanto, jossa kerrotaan arokansojen elämäntavasta ja kulttuurista, esitellään karjankasvatusta, jurtan sisustusta tai kudonnaisten valmistusta – missä kaikessa unkarilaiset eivät vähääkään jääneet jälkeen naapurikansoistaan, päinvastoin. Niin, ne naapurikansat:

Verecken solan kautta Tiszajokea myöten unkarilaiset tulvivat Alföldin tasangoille, ottaen täällä asuvat kansat siipiensä suojaan. Vastarintaa tekivät vain Määrin ylämaan ruhtinaskunta sekä eteläiset bulgaaripäälliköt, mutta heidän joukkonsa hajosivat unkarilaisten nuolikuuroihin. (…) Pannonian alkuasukkaiden, avaarien, bulgaarien ja slaavien, läheisten ja kaukaisten verisukulaisten liitosta muotoutui uusi yhteisö. (…) Idän ja lännen kulttuurien kohtaamispisteessä elävät kansat olivat varmastikin iloissaan Karpaattien altaan yhtenäisyyden ja turvallisuuden takaavasta, korkeaa osaamista mukanaan tuovasta unkarilaisvallasta.

Kyllä varmaan… Itse asiassa epäselvää on edelleenkin (ja sen on elokuvan kertojakin hetkeä aiemmin myöntänyt), millaiset olivat “Karpaattien altaassa” (tämä on siis Unkarissa nykyään entisen Suur-Unkarin poliittisesti korrekti synonyymi) eri etnisten ryhmien suhteet tuhatsata vuotta sitten ja mitä tarkkaan ottaen tapahtui, kun idän aroilta saapunut luultavasti suhteellisen harvalukuinen unkarinkielinen soturieliitti sulautti itseensä suuren osan muista kansanryhmistä. Ja mitä tuohon unkarilaisten huippuosaamiseen tulee: en mitenkään halua vähätellä maahantulon aikaisia unkarilaisia, jotka varmasti osasivat ja tiesivät yhtä ja toista, ja varmasti arokansojen kulttuuriin sisältyi kaikenlaista hienoa ja arvokasta – mutta tämä teksti on koko ajan liukumassa niiden huuhaateorioiden suuntaan, joiden mukaan nimenomaan ja erityisesti unkarilaiset ovat jonkin muinaisen korkeakulttuurin perillisiä ja kulttuurisesti naapureitaan ylempänä.

Etenkin tässä elokuvassa ollaan Unkarin hallituksen nykyisen kulttuuripoliittisen linjan mukaisesti kehittelemässä Unkarin valtiolle ja kansallisvaltioidentiteetille historiallista jatkuvuutta kauas esihistorian puolelle, väittäen, että ennen maahantuloa unkarilaisilla olisi ollut oma ”arovaltio” ja sillä oma ulkopolitiikka. Omia hallintojärjestelmiään arojen kansoilla tietenkin oli, mutta yritys samastaa hevospaimentolaisheimojen sosiaaliset rakenteet ja niiden hallitsijoiden suhteet ja liittoutumat moderneihin eurooppalaisiin valtioihin, joilla on maantieteelliset alueet ja rajat, haisee pahasti siltä, että tässä ollaan rakentamassa Unkarista Euroopan vanhinta ja vieläkin vanhempaa kuningaskuntaa vaikka väkisin.

Erityisen hämmentävä on elokuvan näkemys unkarilaisten uskonnosta. Toisaalta kerrotaan – varmaankin alan tutkijoiden näkemystä vastaavasti – että muinaisten unkarilaisten uskontoon kuului šamanismia, totemismia (myyttisten esi-isien tai -äitien kulttia) sekä uskoa monenlaisiin luonnonhenkiin. Elokuvassa myös näytetään šamaaneja rummuttamassa ja tanssimassa hirvensarvet päässään, taustalla jonkinlainen naispuolista jumalhahmoa esittävä patsas. (Ja tässä muistuu taas mieliin se unkarilaisissa ”kansallismielisissä” piireissä suosittu ajatus, että Boldogasszony eli ’autuas valtiatar’, niin kuin katoliset unkarilaiset perinteisesti Neitsyt Mariaa kutsuvat, oli alun alkaen pakanallisten unkarilaisten ylijumalatar, joka myöhemmin samastettiin Jeesuksen äitiin.) Toisaalta näemme myös ruskeakaapuisia munkkeja keskustelemassa unkarilaisten kanssa ja pystyttämässä kylän laidalle suurta ristiä, ja meille kerrotaan, että ”yksijumalainen uskonto oli jo aroilla juurtunut unkarilaisten pariin”.

Varmaankin unkarilaisilla oli jo ennen maahantuloa voinut olla kosketuksia kristinuskoon, juutalaisuuteen ja kenties islamiinkin. Toisinaan heidän uskontoaan luonnehditaan ”tengrismiksi”; tätä nimitystä käytetään Keski-Aasian arojen paljolti turkkilaiskielisten kansojen muinaisuskosta, johon sisältyi sekä šamanismia ja henkiuskoa että usko yhteen suureen taivaanjumalaan, Tengriin. Toisaalta Unkarissa on jo pitkään nähty huuhaanationalistien yrityksiä yhdistää kristinusko kuviteltuun muinaispakanuuteen, äärimmillään jopa niin, että muinaiset unkarilaiset olisivat itse asiassa harjoittaneet jonkinlaista alkuperäistä puhdasta kristinuskoa, jonka juutalaiset pilasivat. (Tämä on ydinajatuksena Ferenc Zajtin kirjassa “Oliko Jeesus juutalainen?”, joka ilmestyi ensi kerran 1936 ja on viime vuosikymmeninä jälleen noussut suosioon tietyissä piireissä. Vastaus otsikon kysymykseen on kirjan mukaan tietenkin ”ei”.)

Vaikka tämmöistä ei elokuvassa suoraan väitetäkään, nämä ulottuvuudet pyörivät katsojan mielessä etenkin elokuvassa käytettyä etnoiskelmää kuunnellessa. Jyskyttävän rytmikkään kappaleen esittävät iskelmälaulajanainen ja räppärimies (sen voi kokonaan kuunnella myös YouTubesta), ja siinä lauletaan ja räpätään tähän tapaan:

Kun taisteluun saan käydä ja vuodattaa vertani,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun rakkaani ääni hyväilee sieluani,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun suojelen lastani ja opetan häntä oikeaan,
en unohda: Jumala on yksi.
Kun tähtien valossa on sydämeni turvapaikka,
en unohda: Jumala on yksi.
Taivasta kohti ojennan miekkani,
niin kauan kuin elän, kuljen tietä.
Ratsuni karvassa kimaltaa jo aurinko,
taivaan portti on aina auki.
Yhdessä maan kanssa sydämeni sykkii,
rukoukseni on elämää sillä elämä on Jumala…

Näin. (Unkarintaitoisille suosittelen lämpimästi myös parodiaversiota, joka samoin löytyy YouTubesta.) Tämän jälkeen ei yllätä, että elokuvan lopputeksteissä erityisesti kiitetään sekä inhimillisten voimavarojen ministeriä ja kansallisen huuhaatieteen ystävää Miklós Kásleria, jolle tämän Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin perustaminen oli erityinen sydämenasia, että erikseen Unkarin hallitusta.

Válasz.hu-sivuston artikkelissa Barna Borbás niittaa: tämän faktaa ja myyttejä sekoittelevan luomuksen myötä ministeri Káslerin ”tutkimusinstituutti” on lopullisesti siirtynyt tieteen piiristä fantasian puolelle. Näinhän se näyttää olevan, ja vielä pelottavampia ovat tähän fantasiaan yhdistyvät uskonnolliset ainekset. Populistinen politiikka on vaarallista jo politiikan hahmossa liikkuessaan, saati sitten kun siitä rakennetaan uskonnollinen kultti. Tätä tehdään Unkarissa nykyään jo veronmaksajien, kenties myös EU-veronmaksajien rahoilla.


Möhkäle

22 marraskuun, 2020

Olisi paljon muutakin tekemistä, mutta en malta olla kommentoimatta tänään somesyötteeseeni pläjähtänyttä pötkylää.

Tämä, hyvät lajitoverit, on Budapestissa, Budan puolen vanhassa ydinkeskustassa äskettäin juhlallisesti vihitty (kuten Suomen ja Unkarin kansallisvärejä kantavista nauhoista näkyy) Kalevalan muistomerkki, josta juuri kertoi uutissivusto PestBuda. Teos on tarkoitettu kunnianosoitukseksi Kalevalalle ja sen lukuisille unkarilaisille käännöksille. Ympärillä oleva alue nimettiin jo viime vuonna ”Kalevalan puistoksi”, sen istutuksia, penkkejä ja muita laitoksia kunnostettiin ja ”suomalaisen” tunnelman lisäämiseksi istutettiin muistomerkin paikan ympärille koivuja.

Kaupunginosan hallinnon (Budapestissa kuten Wienissäkin kaupunginosat ovat omia hallinnollisia yksikköjään omine pormestareineen ja valtuustoineen) julistaman muistomerkkikilpailun osanottajatöiden pienoismallit olivat kuulemma viime vuonna esillä ”Kalevala unkarilaisin silmin” -nimisessä näyttelyssä. Niistä sitten valittiin jostakin syystä tämä teos, jonka tekijät ovat nimeltään Bálint Bence Kéry ja András Csobán. Yritin hieman Internetin, myös Facebookin avulla selvitellä näiden herrojen taustoja ja ajatusmaailmaa. Kiintoisaa on, että kumpikaan heistä ei ole leimallisesti kuvanveistäjä: Kéry on valmistunut taidemaalariksi, vaikka on tehnyt myös grafiikkaa ja plastiikkaa, ja myös Csobán tunnetaan näköjään lähinnä taidemaalarina. Kummaltakaan en ensi silmäyksellä löytänyt erityisiä Suomi-kontakteja, mutta molempien (erityisesti Csobánin) aatteelliset mieltymykset näyttävät Facebook-tykkäysten perusteella olevan kristillis-konservatiivis-oikeistolaisella suunnalla. Toissakeväisen Hír.ma-uutissivuston tiedon mukaan tämä kilpailutyö, nimeltään Karélia (I.), soveltui tarkoitukseensa parhaiten sekä toteutettavuutensa, sijaintinsa että kustannusten puolesta. Kompositio on kaksiosainen, kertoo Hír.ma: siihen kuuluu iso punainen graniittikallio sekä valurautaveistos, ”jossa näkyy osia kuuluisan Kalevala-kuvittajan Akseli Gallén-Kallelan maalauksista”.

Minähän en ymmärrä kuvaamataiteesta enempää kuin sika hopealusikasta. En myöskään ymmärrä viittausta Akseli Gallén-Kallelaan. Ylemmässä kuvassa valurauta-, hm, -esineen kyljessä näyttäisi hahmottuvan Suomen vaakunaleijona, toisessa kyljessä taas näkyy joitakin heiluvia tai hulmuavia hahmoja, joissa ehkä voisi olla erottavinaan viittauksia Aino-triptyykkiin tai ”Sammon puolustukseen”. Graniittipökäleen kyljessä taas lukee toisella puolella KALEVALALLE ja toisella puolella sama unkariksi (KALEVALÁNAK).

Valurautaesine kiven päällä näyttäisi muotonsa puolesta markkeeraavan Väinämöisen kannelta, ja erityisesti mieleen tulee tarina runonlaulaja Petri Šemeikan kantelesta, jonka hän lahjoitti unkarilaiselle kansanrunouden tutkijalle ja Kalevalan kääntäjälle Béla Vikárille. Mutta miksi kantelessa on kielet molemmin puolin, ja miksi ne eivät ole normaaliin tapaan kiinni soittimessa vaan ankkuroivat rautalaattaa kivimöhkäleeseen? Tämä kannel ei soi, eikä sitä voi soittaa. Mitä sen on tarkoitus sanoa katsojalleen?

Kalevala on ollut unkarilaisille poikkeuksellisen tärkeä: siitä on tehty ainakin viisi käännöstä unkariksi. Tämä varmaan liittyy siihen, että unkarilaisilla – kuten tyypillisesti muillakin eteläisemmillä, kulttuuriltaan turkkilaisvaikutteisilla kielisukulaisillamme – ei ole ollut vastaavanlaista vanhaa eeppistä sankarirunoutta. Unkarilaisesta kansanrunoudesta tunnetaan lyyrinen runous sekä myöhempiin kulttuurikerrostumiin kuuluvat balladit, mutta eipä ollut madjaareilla semmoisia muinaisuuden runomuotoisissa usvissa valkea parta hulmuten miekkaa heiluttavia taruhahmoja, joita Euroopan kansallisromantiikkaan heräävät kansat aikoinaan innoissaan etsivät ensin Fergusonin ”luovalla keruutekniikalla” syntyneistä Ossianin lauluista, sitten saksalaisten Nibelungenliedistä, muinaispohjoismaisista taruista sekä tietenkin Kalevalasta. Näitä sankaritaruja unkarilaiset sitten rakensivat keskiaikaisten kronikkojen hunnimyyttien pohjalle – mutta kielisukulaisuuden pohjalta saattoi ehkä kelvata myös Kalevala, vähän samaan tapaan kuin saksalaiset vielä Richard Wagnerin aikaan pitivät skandinaavien muinaista tarustoa kaikkien germaanien yhteisomaisuutena.

Ei tosin ollut valkopartaisia kulttuuriheeroksia ja heidän teoistaan sormet sormien lomassa laulavia partasuita uroita myöskään suomalaisilla, jos aivan tarkkaan otetaan. Kalevala ei nimittäin ole ainakaan yksinomaisesti tai edes leimallisimmin suomalaisten kulttuuriperintöä, vaan sen aineksesta ylivoimaisesti suurin osa on kerätty rajan takaa, Vienan Karjalasta. Kielimuuri oli tuossa kohden rajaa kuitenkin niin matala, että Vienan runokylien kansa ja heidän perinneaarteistonsa oli Lönnrotin ja kumppanien helppo imaista osaksi kehittyvän Suomen kansallisvaltioaatteen imagonrakennustyötä – ehkä vielä helpompi kuin saksalaisten kansallisromantikkojen oli nähdä muinaisskandinaavit jonkinlaisina ihanne-esi-saksalaisina tai Richard Wagnerin Lohengrinissä panna kuningas Henrik Linnustaja kehumaan Brabantin ritarien (nykyisessä Belgiassa siis!) ”saksalaisuutta”.

Suomalaisten, skandinaavien ja saksalaisten luulisi (ja toivoisi) nykyään helposti ymmärtävän, miten mielivaltaisten historiallisten prosessien tulosta ovat heidän kansallisvaltioidensa ja kansalliskieltensä rajat. Suomen ja karjalan kielen, samoin kuin ruotsin ja norjan tai saksan ja hollannin rajaa ei ehkä olisi (tai se kulkisi jossakin aivan toisessa kohtaa), jos poliittinen historia olisi keskiajalla ottanut vähän toisenlaisen suunnan – eikä olisi joidenkin tällaisten kielten pohjalle rakennettuja kansallisia identiteettejä ja kansallisvaltioita. Unkarilaisilla tilanne on toinen. Kielensä suhteen he kelluvat kuin öljypisara vedessä keskellä aivan toissukuisia kieliä puhuvia naapureitaan. Siksi heidän on edelleenkin vaarallisen helppo nähdä kansakuntansa – ja toisetkin kansakunnat! – yhtenä selkeänä ja kiistämättömänä kokonaisuutena, jossa kulttuuri-identiteetti ja valtion poliittinen identiteetti liittyvät saumattomasti yhteen. Tästä ehkä kertoo kiveen ankkuroidun surrealistisen rautakantelen kyljessä näkyvä vaakunaleijona, jolla ei oikeasti pitäisi olla mitään tekemistä Vienan Karjalan kansanrunouden kanssa. Ja tämä ehkä auttaa vähän ymmärtämään myös niitä kipeitä solmuja, jotka Unkarissa yhä yhdistävät ”kansallista” kulttuuria kansallisuuspolitiikkaan.


Kaameita kaikuja

26 syyskuun, 2020

(In English: https://hungarianspectrum.org/2020/09/28/johanna-laakso-eerie-echoes/ )

Korona koettelee myös Unkarin poliittista tapahtumakenttää. Koska tänä kesänä ei koronaviruspandemian takia järjestetty Tusványosin festivaalia, transilvanianunkarilaista kulttuuritapahtumaa, johon perinteisesti on sisältynyt Viktor Orbánin linjapuhe, ei myöskään “Kötcsen piknikkiä” eli Unkarin oikeistokonservatiivisen eliitin kesätapaamista, pääministeri Orbán joutui purkamaan ajatuksiaan hallituksen nykyisen äänitorven, entisen lakkautetun konservatiivilehden nimeä ja logoa käyttävän Magyar Nemzetin palstoilla jonkinlaisena esseenä, otsikolla ”Yhdessä se onnistuu jälleen”. Kirjoitus löytyy nyttemmin myös Unkarin hallituksen verkkosivujen kohdasta ”pääministerin puheita” useille kielille käännettynä, ainakin englanniksi, saksaksi, espanjaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Sitä on myös yksityiskohtaisesti analysoinut englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissaan Éva S. Balogh, joka referoi useiden unkarilaisten poliittisten kommentaattorien ja politiikantutkijoiden reaktioita. En siis yritäkään tässä selostaa koko juttua ja sen kaikkia mahdollisia kytköksiä, nostan vain mietittäväksi, mikä on tämmöisen poliittisen trollailun suhde todellisuuteen, mihin sillä oikein pyritään ja kenelle tämä kirjoitus oikein on suunnattu.

Kuten niin monissa poliittisissa puheissaan tätä ennenkin, Orbán niin monien autoritaaristen johtajien lailla maalailee sotaisia kuvia ankarasta taistelusta, joka nyt on vihdoinkin kääntymässä meidän hyvien voitoksemme ja pahisten tappioksi.

Henkisen suvereeniuden ja älyllisen vapauden puolesta jo vuosia sitten juuri Tusnádfürdőssä käynnistämämme taistelu alkaa vähitellen kantaa hedelmää. Kapina poliittista korrektiutta, siis suvakkien (libernyák) oppi-, puhetapa- ja tyylidiktaatteja vastaan virtaa yhä leveämmässä uomassa. Yhä useammat, yhä urheammin irrottautuvat jo tukahduttavan ahtaaksi käyneen ainoan oikean puhetavan, ainoan oikean demokratiakäsityksen, ainoan oikean Eurooppa- ja Länsi-tulkinnan jalkapuusta. Vapautumisyritys ei itsessäänkään ole helppo, rangaistuksen riski on melkoinen. Uhkana on karkotus akateemisesta elämästä, työpaikan menetys, leimaaminen, akateeminen kujanjuoksu, esimerkkejä alkaa ilmetä jo päivittäin.

Yhtään konkreettista esimerkkiä Orbán ei tosin kerro. Ei myöskään siitä, miten ”yhä useammat vakuuttavat esseet ja syvälliset tutkimukset” ovat jo kumonneet ”Brysselin kuplassa” hellityt käsitykset illiberaalin demokratian mahdottomuudesta. ”Konservatiiviset ajattelijat” ovat ”matemaattista todistustakin elegantimmin” osoittaneet (missä, ketkä, miten?), että oikeusvaltio ja hyvä hallinto on mahdollista toteuttaa muutenkin kuin liberaalin demokratian liberaalien arvojen kautta. Nimittäin, väittää Orbán, edelleenkään yhtään nimeä, faktaa tai lähdettä mainitsematta, konservatiivinen tai ”kristillis-konservatiivinen” ajattelutapa ja ”liberalismi” ovat toistensa vastakohtia ja vihollisia, täysin yhteensopimattomia. ”Liberalismi” haluaa omahyväisesti pakottaa kaikki kansat samaan muottiin, tuhota niiden perinteet, kristillisen identiteetin ja perhearvot, hukuttaa Euroopan maahanmuuttoon ja islamisaatioon. Ja tietenkin näiden häijyjen suvakkipuuhien takana häärii, lähes ainoana nimeltä mainittuna henkilönä tässä vuodatuksessa, kukapa muu kuin kansainvälinen superroisto György Soros. Länsivaltojen rule of law on oikeammin rule of blackmail (ilmeisesti tällä hauskalla sutkauksella viitataan siihen, että EU uhkailee oikeusvaltioperiaatetta rapauttavia jäseniään taloudellisilla sanktioilla), jota itse asiassa pyörittää Soros verkostoineen.

Orbán on siis oikeastaan julistamassa sotaa länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion periaatteita vastaan. Tämän sodan kulisseiksi rakennetaan kuva kahden ideologian, ”kristillis-konservatismin” ja ”liberalismin” lopullisesta ja ratkaisevasta taistelusta, jossa ilmeisesti Orbánin Unkari ystävineen esittää ratkaisevaa osaa oikean Euroopan aitojen kansallisten perinteiden ja rakenteiden puolustamisessa yli- ja epäkansallista liberaalia pahuutta vastaan.

Kuin ohimennen tästä päästään tämänhetkiseen koronaviruskriisiin. Virus ”tuotiin meille ulkomailta”, ja ensimmäistä aaltoa vastaan Unkari taisteli menestyksekkäästi. Nyt toisen aallon torjuntaan tarvitaan toisenlainen strategia, mutta siihen ollaan valmiina ja varustautuneina, vakuuttaa Orbán. (Hm. Unkarin koronatilastokäyrät osoittavat tiukasti yläviistoon, kahden viime viikon aikana uusia tartuntoja on todettu yli 11 000, uusia koronakuolemia 87. Tilanne alkaa olla viime maaliskuun tasolla, ja ainakin omassa mediakuplassani liikkuvista kauhutarinoista päätellen terveydenhuoltojärjestelmä on kaikkea muuta kuin varustautunut tähän. Esimerkiksi kohutut hengityskoneet, joita Unkarin sairaaloihin on ostettu – jos on – käsittämätön, viisinumeroinen määrä, eivät paljoa auta, jos ja kun pätevää, koulutettua henkilökuntaa ei riitä niitä käyttämään.) Ja lopuksi, viimeisissä kappaleissa, paljastetaan varsinainen maali: tulossa olevat vuoden 2022 vaalit, joissa vastustajana ei enää ole oikeita oppositiopuolueita vaan ”Soros-verkostoa palveleva vasemmiston kansanrintama.”

Vuonna 2022 valmistaudumme ratkaisevaan yhteenottoon. Heidän takanaan ovat kansainvälinen media, Brysselin byrokraatit ja kansalaisjärjestöiksi naamioidut NGO-järjestöt. [NGO noin yleisesti tarkoittaa nimenomaan kansalaisjärjestöä, non-governmental organization, mutta Orbánin Unkarissa tälläkin sanalla on toisenlainen kaiku…] Meillä ei voi olla epäilystäkään tästä: vallan ja rahan takia ne ovat valmiita tekemään mitä vain. On aika meidänkin [!] asettua taisteluasemiin. Vaikeiden hallitusvuosien jälkeen meidän on palattava vaalien taistelukentälle. On tullut aika valmistautua, että oikean hetken tullen pääsisimme ratsastamaan taisteluun. Vuonna 2022 meitä odottaa ankara yhteenotto. Valmistautukaa.

Nyt voisi tietenkin ruveta miettimään vuoden 2022 vaalien näkymiä, niin kuin Éva S. Balogh blogissaan. Voisi myös, kuten Zoltán Gábor Szűcs Mérce-portaalin jutussaan, kuitata koko jutun pitkäveteiseksi trollaukseksi, jota ei enää edes jaksa lukea, tai ”kuumehoureiseksi” viestiksi jostakin rinnakkaistodellisuudesta – koko tämä vuodatushan leijailee jossakin täysin ilmassa, vailla ainuttakaan lähdettä tai faktaa. Tai voisi vain todeta Orbánista kuten erinäisistä muistakin populisteista, että projektio on hänessä vahva. Autoritaarinen johtaja, joka on nujertanut median ja tiedeinstituutioiden riippumattomuuden ja ajanut kokonaisen yliopiston maanpakoon, syyttelee epämääräisiä lännen ”liberaaleja” ilmapiiristä (missä?), jossa mukamas intellektuellit pelkäävät viran menetystä, leimaamista ja akateemista kujanjuoksua. Vertaansa hakevan kleptokraattisen korruptiomafian keskiössä istuva, EU-tuilla ja julkisilla varoilla rikastuneiden oligarkkien isäntä pelottelee kansaansa ”kansainvälisen suurpääoman” ja globaalien spekulanttien ahneilla juonilla. Vihaa ja muukalaispelkoa lietsova demagogi syyttää vastustajiaan mielipidediktatuurista, maalittamisesta ja suuren sivilisaatioiden sodan valmistelusta. Hohhoijaa.

Mutta halusin nostaa esiin vertailun lähes täsmälleen sadan vuoden takaiseen poliittiseen puheeseen. Syyskuussa 1920, kertoo tuoreessa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, uskontoasiain- ja opetusministeri István Haller puhui valtiopäivillä näin (koko puheenvuoron sisältävä pöytäkirja on verkossa täällä):

Pyrkiessämme vaikuttamaan moderneilta, liberaaleilta, edistyksellisiltä olemme monen monituiset kerrat tehneet myönnytyksiä näiden näkökantojen suuntaan, unkarilaisten näkökantojen kustannuksella. (…) ja siksi kävi niin, että sallimme Unkarissa sellaisia valtiollisia toimia, joiden johdosta vähitellen syntyi sellainen tilanne, että Unkarin kansakunta ei enää elänyt omaa elämäänsä, että Unkarin kansakunnan kulttuurilla ei lopulta enää ollut Unkarin kansallishengen kanssa yhteen sointuvaa ilmenemismuotoa (…) Meillä on nyt oltava rohkeutta siihen, että katsomme omia erikoislaatuisia olojamme avoimin silmin, vedämme niistä omat johtopäätöksemme ja säädämme sellaisia lakeja, jotka sopivat meille ja vastaavat meidän olojamme, silloinkin, kun nämä lait ovat erilaisia kuin ranskalaisten lait, englantilaisten lait, saksalaisten lait. (…) Odotamme ensinnäkin oppineita, mutta (…) emme sellaisia, joiden korkeimpana pyrkimyksenä on vain tuhota se, mitä pitäisi rakentaa edelleen, emme kaipaa sellaisia tiedemiehiä, jotka välittävät sosiologiasta vain sitä, mikä hajottaa ja tuhoaa, vain sitä, mikä kasvattaa kansakunnanvastaisia tuntemuksia ja kapinallisia taipumuksia (…) Me tarvitsemme sellaisia tiedemiehiä, kunnioitettu Kansalliskokous, jotka ennen kaikkea tutkivat Unkarin maaperää, Unkarin historiaa, unkarilaista sielua (…) Me emme tarvitse sellaisia tiedemiehiä, joiden korkeimpana päämääränä on tyrkyttää Unkarin kansakunnalle vieraalla maalla syntyneitä teorioita, vaan päinvastoin niitä, jotka haluavat saattaa ulkomaat tuntemaan unkarilaisesta sielusta kasvaneita totuuksia. (…) Toiseksi odotamme korkeakouluilta opettajia, mutta sellaisia opettajia, jotka eivät tuuliviirin kääntyessä sano oppilailleen, niin kuin nyt lähimenneisyydessä, että ovat aina valehdelleet kun ylistivät nuorisolle Unkarin historian sankareita (…) me tarvitsemme opettajia, jotka tekevät tietoiseksi, vahvistavat ja tuovat julki tuon vaiston, tuon päättäväisyyden, joka tuhatvuotisen kansakunnan menneisyydestä atavistisesti taipumuksena, valmiutena, päättäväisyytenä periytyy kansakunnan pojille, että heidän kasvatuksensa ei tuota harmaita kulttuuri-ihmisiä vaan unkarilaisia kulttuuri-ihmisiä (…) Me emme tarvitse opettajia, jotka eivät halua kasvattaa unkarilaisia vaan vain kulttuuri-ihmisiä; me tarvitsemme opettajia, jotka ennen kaikkea lähettävät elämään luonteeltaan unkarilaisia, unkarilaisen teräksisen karaistuneita nuoria, etenkin nyt, kun tiedostamme, että Unkarin kansakunnan elämä ei pitkään aikaan tule olemaan muuta kuin taistelua ja kamppailua. (…) Lopuksi, arvoisa Kansalliskokous, me tarvitsemme kirjailijoita, sellaisia kirjailijoita, jotka eivät vain kirjoita unkarin kielellä vaan kirjoittavat unkarilaisittain, unkarilaisella tunteella, (välihuutoja: Niin on!) jotka vievät näyttämölle unkarilaisen luonteen ja, jos tarpeen on, unkarilaisten rikokset ja virheet, mutta joiden päämääränä ei ole ulkomaille lähetettävissä näytelmissä esittää Unkarin maaseutua ja Unkarin älymystöä ikään kuin pohjiaan myöten turmeltuneena, niin kuin vielä äskettäin tehtiin (…) Arvoisa kansalliskokous! Niin juuri, se liberalismin henki, joka Unkarissa on vallinnut, on nyt lakannut. (…) Ei kannata sanoa meille, että olemme epähumaaneja, taantumuksellisia, että emme ole maailmankansalaisia. Nämä fraasit eivät meihin enää tehoa. (…)

Tämä puheenvuoro on kuin Orbánin merkillisen ”esseen” kaksosveli. Lähes samat fraasit ja lähes sama sanoma: kunniaa mystis-romanttiselle unkarilaiselle kansansielulle ja kansalliselle ajattelutavalle, pois lännen suurvaltojen ihailu ja apinointi, alas kansainvälisyys ja maailmankansalaisuus etenkin taiteessa ja tieteessä, ja ennen kaikkea hiiteen liberalismi ja turha autoritaarisuuden pelko…

Olen reippaasti lyhennellyt ministeri Hallerin puheen tekstiä ja myös jättänyt siitä pois puheenvuoron varsinaisen aiheen. Se nimittäin koski juuri tuolloin, vuonna 1920 säädettyä numerus clausus -lakia, jolla vähemmistökansojen osuus korkeakoulujen opiskelijoista rajattiin vastaamaan näiden kansojen osuutta väestöstä yleensä. Laissa itsessään ei näitä kansanryhmiä tarkemmin määritellä, mutta kaikki tiesivät – ja se tuotiin myös ministeri Hallerin puheenvuorossa selvästi julki – että lain kohteena olivat korkeakouluissa ja sivistyneistössä ”yliedustetut” juutalaiset.

Itäisessä Keski-Euroopassa ”kansallinen” kaupunkikeskiluokka oli jäänyt kehittymättä, ja siksi ne kansankerrokset, joista yliopistojen opiskelijoista suurin osa värväytyi, olivat paljolti saksalaisia ja juutalaisia (kun taas köyhimmissä ryhmissä, entisissä maaorjatalonpojissa ja näiden kaupunkiköyhälistöksi valuneissa jälkeläisissä, oli historiallisista syistä juutalaisia hyvin vähän). Ministeri Hallerin puheessaan esittämän tilaston mukaan vuosina 1906–1910 juutalaiset, joita koko väestöstä oli tuolloin 8 %, olivat muodostaneet oikeustieteen opiskelijoista yli neljäsosan ja lääketieteen opiskelijoista lähes puolet. Tämä nähtiin ”kristillis-kansallismielisillä” tahoilla suurena epäkohtana, siitäkin huolimatta, että Unkarin juutalaiset olivat innolla assimiloituneet: he puhuivat unkaria, vaihtoivat usein sukunimensä unkarilaiseksi ja antoivat lapsilleen etunimeksi Attila tai Etelka, asuivat, elivät ja pukeutuivat aivan samoin kuin kuka hyvänsä unkarilainen ja pitivät itseään isänmaallisina unkarilaisina. Monet heistä myös maallistuivat, luopuivat uskostaan ja ottivat kasteen. Siitä huolimatta Trianonin häpeärauhan jälkeen, kun entisten suurten slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen alueet oli leikattu pois ja liitetty naapurivaltioihin, juutalaiset kelpasivat syntipukeiksi ja ”kansallismielisen” vihapropagandan kohteeksi.

Numerus clausus -lakia on myöhemmin kutsuttu ”nollanneksi juutalaislaiksi”. Toisin kuin tarkoitus oli, se ei olennaisesti lisännyt köyhien ”kristittyjen” unkarilaisten osuutta korkeakoulujen opiskelijoista. Sitä vastoin se jäyti oikeusvaltioperiaatetta ja virallisti etnisen syrjinnän ja rasismin (kyllä, juutalaislain laatijat ja säätäjät itsekin ajattelivat juutalaisia ”rotuna”, faj). Numerus clausus -laista johti tie 1930-luvun lopulla varsinaisiin juutalaislakeihin ja lopulta Unkarin juutalaisten joukkomurhaan.

Mihin johtaa tie Orbánin ”esseessä” hehkutetusta ”kansallis-konservatiivisesta” ja ”kristillisdemokraattisesta” politiikasta? Antisemitismi on Unkarissa yhä olemassa ja osassa Orbánin kannattajakuntaa voimakas tekijä; siihen vetoaa osaltaan György Sorosin (ja hänen takanaan piilevien Tiedättekylläkeiden, ”kansainvälisen suurpääoman”) demonisoiminen. Liian avoimesti tätä korttia ei kuitenkaan voi pelata. Paremmin toimii maahanmuutolla ja ”islamisaatiolla” pelotteleminen ja sen rinnalla toinen, Itä-Euroopassa nykyään suosittu viholliskuva: väitetty ”gender-ideologia” eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen emansipaatio ja (Orbánin sanoin) ”lapsen syntymässä saaman ja Luojan määräämän sukupuoli-identiteetin” kiistäminen.

Historia toistaa itseään. Tällä hetkellä toivon, hartaasti ja kädet ristissä, että vanha sanonta pitäisi paikkansa ja historian tragedia toistaisi itsensä, mutta farssina.


Valmistautukaa!

5 syyskuun, 2020

Löysinpähän mediasyötteestäni kerrassaan ihmeellisen sivuston, osoitteesta keszuljetek.hu (készüljetek, ‘valmistautukaa’). Alkusivun täyttää mahtava kuva historiallisesta kohtauksesta (kuten kohta ilmenee, kyseessä on Vajkin eli sittemmin Tapani Pyhänä tunnetun Unkarin kuningaskunnan perustajan kaste), ja sen päällä lukee kolme sanaa. Igazság (sen voisi kääntää ’totuudeksi’ tai ’oikeudeksi’, myös ’oikeudenmukaisuus’ tai ’vanhurskaus’ käy), erő (’voima’, myös fyysinen voima – abstraktimmassa mielessä tulee ensiksi mieleen Tähtien sota), felemelkedés (’nousu, kohoaminen’). Tämän alla: ”Tehkäämme yhdessä Karpaattien altaasta suuri!” (”Karpaattien allas”, kuten tiedämme, on Unkarissa nykyään jonkinlainen poliittisesti korrekti synonyymi historialliselle Suur-Unkarille.) Mutta tämä on vasta alkua, pannaanpa filmi pyörimään. Valmistautukaa!

Elokuvan alussa kamera kuvaa ilmasta vehreää vuori- ja metsämaisemaa. Vanhan miehen ääni alkaa selittää, miten ”jokaisella perheellä on oma tarinansa”, ja sitten näemmekin miehen: isoisä on nuoren perheen seurassa luontoretkellä.

”Meidän tarinaamme on kirjoitettu jo tuhatsata vuotta.” Kuvaan ilmestyvät yllättäen muinaisten unkarilaisten tarunomaiset päälliköt vannomassa veriveljeyttä.

”… Karpaattien altaassa.” Kuva veitsen viiltämästä kämmenestä morfautuu ilmakuvaksi koskemattoman luonnontilaisesta Suur-Unkarista. Sitten seuraa sarja historiallisia kuvaelmia. ”Pyhän Tapanin valtakunnassa, vahvassa, itsenäisessä kristityssä isänmaassa” (tämän taustalla näemme tuon Tapanin kasteen, ja sen jälkeen käännyttäjä-papin ristiä kantamassa keskellä taistelua, jota ilmeisesti käydään pakanoita vastaan – Tapani Pyhän valtaannousuhan ei ollut mikään kaunis ja veretön juttu). ”Meillä oli kutsumus” (tämän taustalla taas näytellään Nándorfehérvárin eli nykyisen Belgradin taistelu 1456, yksi suurista torjuntavoitoista kaakosta leviävää turkkilaisvaltaa vastaan).

”Vieraiden imperiumien keskellä me vartioimme Karpaattien allasta.” Mahtipontisen musiikin pauhatessa nähdään ruhtinas Ferenc Rákóczi II johtamassa yhtä lukuisista epäonnisista vapaustaisteluista 1700-luvun alussa Habsburgeja vastaan. ”Samaa verta olevana kansakuntana.” Siirrytään vuoteen 1848, dramatisoitu Sándor Petőfi lausuu kuuluisan isänmaallisen runonsa Nemzeti dal Unkarin kansallismuseon portailla, ja sieltä hypätään suoraan oikeaan mustavalkoiseen filmidokumenttiin: jalkapallo-ottelu on käynnissä, kuvassa lukee ”6 : 3”, ja jokainen oikea unkarilainen tietää oitis, että siellä Ferenc Puskás ja kumppanit rökittävät Englantia Wembleyn stadionilla 1953. Tämä kuva vaihtuu värilliseksi, ilmeisesti on siirrytty nykyaikaan, vaikka katsoja ei näe ottelua, vain hidastettuna maaliverkkoon työntyvän pallon. (Yhtä sankarillisia saavutuksia ei Unkarin jalkapallon nykytilasta löytyisikään, kaikesta siitä hehkutuksesta ja tuesta huolimatta, jota valtakunnan korkein johto on tälle urheilulajille vuosikausia syytänyt.)

”On ollut sankarillisia aikoja”, jatkaa isoisän ääni. Kuvassa on vuosi 1956, ja epätoivoisesti irvistävät nuorukaiset heittelevät polttopulloilla puna-armeijan panssarivaunua. ”Ja on ollut kohtalon iskuja.” Taas kuvassa heiluvat miekat, viuhuvat nuolet ja kopisevat kaviot: tatárjárás eli tataarien hävitysretket 1200-luvulla. ”Valloittajaimperiumit ahdistivat meitä idästä…” (Mohácsin taistelu on hävitty 1526, taustalla kuuluu muezzinin rukouskutsuhuuto, kun turkkilainen soturi pystyttää vihreän lipun keskelle taistelukentällä makaavia ruumiita.) ”… Ja lännestä.” (Világosin taistelu Habsburg-imperiumin joukkoja vastaan on hävitty 1849, uupuneet sankarit laskevat miekkansa.) Ja samassa ollaankin keskellä ensimmäistä maailmansotaa.

Tästähän seuraa Trianon. Haa, tästä on ollut kyse koko ajan! Kamera kulkee kartan yllä Pariisin ja Versaillesin kohdalle, ja seuraavassa dramatisoidussa kohtauksessa ollaan sinetöimässä Unkarin kohtaloa.

”Sata vuotta sitten meidät haluttiin pyyhkäistä pois maan pinnalta.” Kerronta palaa nykyaikaan, onnellisen perheen patikkaretken on keskeyttänyt ukkoskuuro, ja perhe kiipeää kallioluolaan pitämään sadetta. ”Ja me odotimme turhaan pelastavaa sotajoukkoa.”

Totisten perheenjäsenten tähyillessä taivaalle se lopulta kirkastuu. ”Kunnes tajusimme, että me itse olemme ne, joita odotimme.” (Perhe kiipeää luolasta auringonvaloon.) ”Meidän vastuumme ulottuu omaa kohtaloamme pitemmälle.” Musiikki jytyyttää taas uljaana, ja sarja droonikuvia esittelee nyky-Unkarin upeita kohteita: Egerin kaupungin historiallinen keskustori, Füzérin historiallinen linna vuoren huipulla… ”Kutsumuksemme on sama kuin tuhat vuotta sitten.” Kassan moottoritietyömaa (Kassahan on nykyistä Slovakiaa, kuvasta ei aivan käy ilmi, onko kyseessä Slovakian puolelle mahtavilla EU-tuilla rakennettava tie vaiko sen jatke Unkarin puolella rajaa), Komáromin silta (Tonavan yli Unkarin ja Slovakian välillä). ”Yhdessä kanssamme elävien kansojen kanssa meidän on tehtävä Karpaattien altaasta suuri.” Nyt näkyvät ilmakuvassa Máréfalvan székely-portit eli romanianunkarilaisen perinteisen kansantaiteen ulkoilmanäyttely nykyisen Romanian puolella. Ja sitten onkin lennetty takaisin Budapestiin, missä parlamenttitalo kylpee ilta-auringossa.

Tällä välin onnellinen perhe on päässyt vuoren huipulle, missä Unkarin lippu hulmuaa tuulessa. ”Tämä on meidän tarinamme. Eikä se päättynyt Mohácsiin, ei Világosiin, eikä Trianoniin.” Nyt puhuu perheen poika: ”Ja miten se jatkuu?” ”Sen kirjoitatte te.” (Tämän näyttäisi sanovan perheen isä, mutta ääni on sama kuin tähän asti isoisällä…) ”Ja jos kirjoitatte sen hyvin, Pyhän Tapanin kruunun kaikki jalokivet alkavat taas loistaa.” Ei riittänyt vuoren huipulla seisova perhe, vaan on todellakin zoomattava Pyhään Kruunuun ja sen huipulla vinossa seisovaan ristiin, ennen kuin lopuksi ilmestyvät kuvaan mustalla taustalla nuo kolme sanaa. Igazság, erő, felemelkedés.

Hurraaisänmaallista tunteennostatusta siis, ja jo tutuksi tullutta kansallisromanttis-mytologisen historianäkemyksen iskostamista kansaan. Unkarilaisilla on ylimaallinen historiallinen tehtävä, he ovat puolustaneet koko Eurooppaa ja kärsineet enemmän kuin ketkään muut, olleet koko ajan häijyjen vihollisten hyökkäysten kohteena, joiden huipentumana oli Trianonin tragedia. Unkarin historia on sankarikuninkaiden ja sotapäällikköjen historiaa, jossa ei ole mitään ämmällistä eikä naurettavaa; pienistä ihmisistä ja ”arjen historiasta”, jota voisi toki romanttisesti sanoa myös arkipäivän sankaruudeksi, ei hiiskahdetakaan. Koko Karpaattien allas kuuluu unkarilaisille, vaikka tätä ei suoraan sanotakaan ja vaikka viimeisiin, nyky-Unkarin ulkopuolisia alueita esitteleviin kuviin on liitetty myönnytys ”yhdessä kanssamme elävien kansojen kanssa”. Make the Carpathian Basin great again.

Ei siis puhuta siitä, miten Pyhän Tapanin kuningaskunta alusta alkaen oli vahvassa liitto- ja riippuvuussuhteessa Saksan keisarikuntaan ja osa oman aikansa kansainvälisiä valtapoliittisia verkostoja. Ei kyseenalaisteta myyttiä Rákóczin vapaustaistelusta koko Unkarin kansaa yhdistävänä isänmaallisena hankkeena (todellisuudessa sekin oli herrojen valtapolitiikkaa, josta tavallinen kansa ei useinkaan paljoa ymmärtänyt). Eikä hiiskahdetakaan siitä, että 1800-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka tämän saman kansallisromanttisen mytologian harhoissa elävä Unkari pyrki väen vängällä tekemään lukuisista vähemmistöistään etnisiä unkarilaisia, sorti slaavien ja romanialaisten kansallisromanttisia emansipaatiopyrkimyksiä ja synnytti katkeruutta, joka suurelta osaltaan johti Trianonin tragediaan. Ei, vaan annetaan perin valheellinen kuva yhtenäisestä kansakunnasta, joka koko ajan on ollut ”samaa verta”, symbolinen perhe.

Tähän elämyspakettiin, joka välillä siirtyy romanttisen seikkailufilmin kuvastosta piinallisen lähelle vanhan amerikkalaisen aamiaismuromainoksen estetiikkaa onnellisena hymyilevine patriarkaalisine perheineen, on – ilmakuvineen, stuntteineen, hevosineen, pukuineen ja digitaaliefekteineen – täytynyt upota melkoisesti rahaa. Eikä pelkästään elokuvaan.

Isoja, hintavia mainoksia on nyt ilmestynyt unkarilaisiin lehtiin, ehkä myös julkisiin tiloihin?

Sivuston ja kuvaston julkaisijana näkyy olevan Alapjogokért Központ, ‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’, joka on Unkarin hallitusta lähellä oleva ajatuspaja. Sitä johtaa Miklós Szánthó, koulutukseltaan juristi, sama mies, jonka käsissä on myös hallitukselle uskollinen mediakeskittymä KESMA (Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiö). Alkuvuodesta tämä ”keskus” lupasi puolen vuoden tutkimusprojektissaan järjestää konferensseja ja työpajoja sekä kustantaa julkaisuja, joiden teemana on ”tehdä Unkarista jälleen suuri”, ohjenuorana taas ”vilpittömyys, rohkeus ja ylpeys”.

Iskulauseet ovat Trianon-juhlavuoden mittaan hieman muuntuneet ja tehostuneet. On siis tehty koko rahalla romanttista viihdettä koko kansalle. (Koko rahalla? Vai olisiko perinteiseen tyyliin hinnoissa ollut reilusti ilmaa ja tämä osa summasta päätynyt joidenkin sopivien tahojen yksityisiin kukkaroihin?) Syvällisempää kulttuuripoliittista analyysia odotellessa voi todeta ainakin, että poliittinen kitsch elää Unkarissa uutta kukoistuskautta. Ja että ideologinen tähtäin on tukevasti menneisyydessä, ei todellisessa historiassa vaan 1800-luvulla rakennetussa kansallisromanttisessa mytologiassa. Nykyaikaan viittaavista moottoritie- ja siltatyömaista loikataan nopeasti kansatieteelliseen ulkomuseoon ja 1800-luvun lopun tuhatvuotisjuhlien rakennusprojektien leimaamaan Budapestin ydinkeskustaan. Tulevaisuus jää, pikaisesti tokaisten, lastenlasten ”kirjoitettavaksi”. Paljon helpompaa ja hauskempaa on paeta ilmastokriisin, demokratiakriisin ja pandemian uhkien alta kauniiseen satuun pyhästä Tapani-kuninkaasta ja hänen pyhästä kruunustaan.

Ihan oikeasti: Voisitteko kuvitella, että missään Länsi-Euroopan maassa tuotettaisiin julkisella rahalla tai merkittävien poliittisten toimijoiden laskuun (sillä valtapuolue Fidesz tätä ajatuspajaa ilmeisesti rahoittaa, mahdollisesti osaksi myös kansalaisten verovaroin) näin kitschistä propagandapakettia? Edes meidän Perussuomalaisemme eivät kehtaa tosissaan käyttää tämmöistä tyyliä, vaan pahamaineinen ”Ketutushirviö”-vaalimainosvideo piti laatia avoimen sarkastisella otteella ja ”saduksi” etäännyttäen.

Lähiaikoina tullaan varmasti näkemään Unkarin riippumattomassa mediassa ja unkarilaisessa somessa toinen toistaan viiltävämpää kritiikkiä ja parodiaa. Ainakaan Péter Konok ei petä odotuksia. Hänellekin ”voimasta” on ensimmäisenä tullut mieleen Tähtien sodan maailma. Tehkäämme yhdessä galaksista suuri!

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö, tekstissä sanotaan ALAPJOGOKÉRT KOZPONT igazság, erő, felemelkedés EGYUTT TESSZÜK NAGGYÁ GALAXIST keszuljetek.palp

Soros tuki Suomen talvisotaa!

19 elokuun, 2020

Ihan totta. Magyar Narancs -lehdessä kerrottiin juuri jutusta, joka ilmestyi jouluaaton aattona 1939 8 Órai Újság (‘Kello kahdeksan uutiset’) -nimisessä unkarilaisessa sanomalehdessä. Lehti oli käynnistänyt suomalaisten heimoveljien talvisotaponnistusten tukemiseksi keräyksen, johon pyydettiin kaikkia osallistumaan voimiensa mukaan. Joulukuun 23:ntena sitten, samalla sivulla, jolla tuolloinen Suomen lähettiläs Onni Talas kertoo suomalaisesta joulusta ja siitä, miten tärkeää on suomalaisille unkarilaisten heimoveljien tuki, lehti kertoi myös sydäntälämmittävästä tapauksesta: toimitukseen saapui iloinen pieni poika tuomaan oman avustuksensa keräykseen. Tarinaan ei tarvitse lisätä mitään, se toimii tällaisenaan:

false

Toimitukseen saapuu vieras. Hän astuu sisään ja sulkee siivosti oven perässään: hän nousee varpailleen ylettyäkseen korkealla olevaan ovenkahvaan. Hän on avopäin, selässä nahkainen reppu. Hymyilevä, aurinkoinen pikku olento tämä vieraamme.

– Olen György Soros! hän kopauttaa kantapäänsä yhteen.

Täytyy tunnustaa, että meillä käy harvoin tämmöisiä kansakoulun neljäsluokkalaisia herroja. Semmoinen on tämä pikku Gyuri.

– Tulin käymään tässä koulun jälkeen, hän sanoo ja avaa kourassaan puristamansa ”kaksikerroksisen” kynäkotelon. Kynänpyyhkimen ja pyyhekumin vierestä hän kaivaa esiin kaksi postimerkin kokoista pikku esinettä. Kaksi pikkuista pojankättä taittelee ne auki ja laskee pöydälle kaksi kymmenen pengőn seteliä. ”Olkaa hyvä!” [20 pengőtä ei ollut ihan mitätön summa. Yleisesti laskettiin, että noin 200 pengőn kuukausitienesti henkeä kohti riitti normaalit perustarpeet täyttävään elämään, pienipalkkaiset ja varsinkin naispuoliset joutuivat kitkuttelemaan vähemmälläkin. Suom. huom.]

– Gyuri! minä kivahdan. – Mitä tämä tarkoittaa? Miksi tuot tänne tämmöisiä rahasummia?

Viattoman viekkaat siniset silmät välähtävät.

– Toin ne suomalaisille! Siellä on nyt vapaustaistelu. Isi kertoi.

Otan tämän Gyuri-pojan tiukkaan ristikuulusteluun. Auliisti ja kärsivällisesti hän vastaa aikuisten kyselyihin. Rahat ovat hänen. Ei, hän ei ole saanut niitä isältä. Ei äidiltäkään. Ne ovat hänen, itse ansaittuja. Mitenkö? Jo kesällä. Sillä kesäisin hän on toimittaja, kustantaja ja lehtipoika yhdessä persoonassa. Hänen perheensä lomailee Luppan saarella. Ja silloin hän julkaisee lehteä, ”Luppan uutisia”. Tämän lehden ainoana toimittajana, reportterina ja lehdenkantajana hän sitten toimii koko kesän. Kuuluuko hän lehdistökamariin? Ei, ei sentään, mutta lehteä ostavat pääasiassa aikuiset, lapsillahan ei ole rahaa. Hän taas pystyy tällä tavalla ansaitsemaan ja on säästänyt näitä kahta seteliä kipsisessä säästölippaassaan tähän asti. Se näkyykin moneen kertaan taitelluissa seteleissä, niihin on tarttunut kipsipölyä. Nyt he ovat särkeneet säästölippaan ja hän on tuonut rahat tänne. Suomalaisille.

Pikku Gyuri Soros, kansakoulun neljäsluokkalainen, jolla oli viisi kakkosta [tuohon aikaan toiseksi paras arvosana] viime todistuksessaan, omenaposkinen hymyilevä pikku vieras, ”Luppan uutisten” pää- ja yleistoimittaja, tämä kultasydäminen pieni unkarilainen tyyntyy, kun otamme vastaan hänen lahjoituksensa. Sitten hän taittaa kynäkotelon kiinni, pokkaa ja hyvästelee kohteliaasti, kurkottaa ovenkahvaan ja poistuu.

Huoneessa tuli äkkiä tyhjää. Vain meidän sydämemme oli täysi.

Juuri näin se tapahtui. Se oli niin kaunista, ettei tarvinnut lisätä eikä värittää mitään. Kiitos sinulle, Gyurka!


Amiraali ja moraali

18 elokuun, 2020

Olen tässä blogissa ennenkin esitellyt unkarilaisen historiantutkijan Krisztián Ungváryn teoksia. Ungváry on tutkinut erityisesti 1900-luvun Unkarin historiaa, toista maailmansotaa ja sitä edeltänyttä aikaa. Kirjassaan ”Horthy-järjestelmän tilinpäätös” hän kuvasi laajalti niitä mekanismeja, jotka maailmansotien välisessä Unkarissa voimistivat virallista antisemitismiä, johtivat juutalaislakien säätämiseen ja lopulta Unkarin juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka suurimman osan näistä murhista viime kädessä toteuttikin natsi-Saksan tappokoneisto, juutalaisten eristäminen yhteiskunnasta ja kyydittäminen kuolemaan ei olisi onnistunut ilman virallisen Unkarin hallintokoneiston ja kansan aulista yhteistyötä. Ungváry on myös selvitellyt Unkarin armeijan toimintaa Hitlerin Wehrmachtin rinnalla miehitetyssä Ukrainassa ja etelä-Venäjällä, mutkikkaassa tilanteessa, johon mahtui sekä rauhanomaista veljeilyä että totaalista sotaa, kansanmurhaa ja joukkotuhoa.

Tuoreimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Ungváry palaa pohtimaan toisen maailmansodan kauhujen ja erityisesti Unkarin holokaustin taustaa. Tällä kertaa kirja ei sisällä valtavaa lähdeviiteaparaattia pyörittävää perustutkimusta vaan niukempaa ja esseemäisempää pohdintaa; kyse ei ole järjestelmästä vaan yhden ihmisen toiminnasta ja moraalisesta vastuusta. Tämä mies oli valtionhoitaja, amiraali ja vitéz nagybányai Horthy Miklós eli Nicolaus Horthy de Nagybánya.

Ungváry Krisztián - Horthy Miklós

(Pieni tietoisku unkarilaisen aateliston nimistä. Unkarilaiset sukunimethän sisältävät usein suffiksin -i, joka vähän fiinemmissä nimissä usein kirjoitetaan vanhanaikaisesti y:llä. Tämä johdin vastaa merkitykseltään suomen johdinta -lainen tai saksan tai ranskan aatelisprepositiota von/de. Horthyn suvun nimi – joka nykyunkarin normaalin oikeinkirjoituksen mukaan kirjoitettaisiin Horti – näyttäisi tämän mukaan olevan alkuaan lähtöisin Hort-nimiseltä keskisen Unkarin paikkakunnalta. Aatelisnimiin kuului varsinaisen sukunimen lisäksi usein praedicatum, samalla i-johtimella jostakin paikannimestä johdettu lisänimi, joka viittasi suvun alkuperäisiin läänityksiin tai joskus fiktiiviseenkin kotilinnaan, amiraali Horthyn tapauksessa Nagybányan kaupunkiin. Unkariksi tämä lisänimi sijoitetaan sukunimen eteen koko nimen alkuun, pienellä alkukirjaimella, ulkomailla vaikuttaessaan unkarilaiset aateliset käänsivät ”predikaatin” saksaksi tai ranskaksi ja sijoittivat sen länsimaisittain nimensä loppuun. Aatelispredikaatit kiellettiin Unkarissa lailla vuonna 1947, ja tämä laki on edelleen voimassa, mutta siihen ei sisälly mitään sanktioita, joten yksityisesti ja epävirallisesti niitä sopii käyttää. Vitéz Horthyn nimen edessä puolestaan viittaa hänen perustamaansa vitézien [“urhojen”] järjestöön, jonka tarkoitus oli toimia jonkinlaisena uuden ajan ritariveljestönä.)

Valtionhoitaja Horthya on usein verrattu meidän marsalkka Mannerheimiimme. Miehet olivat ikätovereita (Horthy syntyi 1868, Mannerheim 1867), kumpikin vanhaa aatelissukua mutta ei maansa korkeinta eliittikerrosta (Horthyn suku, toisin kuin kreivi Mannerheimin, oli alempaa aatelia). Molemmat päätyivät jo nuorina upseerikouluun ja komealle sotilasuralle kauas kotoa, emä-imperiumin armeijaan. Mannerheim loisti Pietarissa tanssiaisissa ja paraateissa siinä missä Kaukoidässä ja Puolassa sotatoimissakin ja olisi varmaankin, ellei vallankumousta olisi tullut, jäänyt tyytyväisenä palvelemaan tsaaria loppuiäkseen. Horthy valmistui Fiumen (nykyinen Kroatian Rijeka) keisarillis-kuninkaallisesta laivastoakatemiasta 1886 ja yleni vihdoin, ensimmäisen maailmansodan jo lähestyessä loppuaan, koko Itävalta-Unkarin laivaston viimeiseksi komentajaksi. Välillä hän matkusteli maailmalla myös diplomaattitehtävissä ja oli vuosina 1911-1914 suuresti arvostamansa keisari Frans Joosefin adjutantti.

Imperiumin hajottua alta sekä Mannerheim että Horthy palasivat kotimaahansa, missä uudesta yhteiskuntajärjestyksestä taisteltiin suursodan varjossa ”punaisten” ja ”valkoisten” kesken. Molemmat saivat ratsastaa voitonparaatin kärjessä pääkaupunkiin, mutta kummankin jälkimaineeseen jäi hävinneisiin kohdistuneiden kostotoimien, valkoisen terrorin jäljiltä tahroja. Suomessa tämä prosessi oli kuitenkin ohi jo ennen suursodan loppua, ja lopulta maa lähti kehittymään tasavallaksi ja kohti niitä ihanteita, joita nykyään nimitetään pohjoismaiseksi demokratiaksi – samalla kun Mannerheim siirtyi joksikin aikaa siviiliuralle. Unkarissa taas Horthy ratsasti Budapestiin voittajavaltojen siunauksella vasta 1919 ja jäi johtamaan historiallista monarkiaa, myöhäisfeodaalista säätyvaltiota, konservatiivis-autoritaarista järjestelmää, jota joskus on nimitetty myös puolidiktatuuriksi ja joka lopulta toisen maailmansodan myötä luisui Hitlerin Saksan syliin.

Sodan loppuvaiheessa, kun myöhästynyt yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, syrjäytetty Horthy perheineen joutui ensin baijerilaiseen linnaan saksalaisten vangiksi, sitten amerikkalaisten vapauttajien hoteisiin. Häntä kuulusteltiin mutta ei koskaan virallisesti pantu syytteeseen sodan aikana tapahtuneista ihmisoikeusrikoksista. Viimeiset vuotensa Horthy vietti Portugalissa, missä hänen suhteellisen vaatimatonta elämäänsä rahoitti yksityishenkilöiden perustama säätiö. Tämä viimeinen hiljaiselo päättyi hiljaisesti vuonna 1957. Myötätuntoisten elämäkerturien mukaan Horthy oli lopullisesti menettänyt elämänhalunsa, kun vuoden 1956 kansannousu kukistettiin.

Sodanjälkeisessä sosialistisessa Unkarissa Horthy oli lahtarikenraali, fasistidiktaattori ja roisto. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen julkisuuteen on Unkarissakin alettu tuoda positiivisempiakin mielipiteitä, ja Horthyn kiistelty jälkimaine on saanut unkarilaisessa Wikipediassa kokonaisen oman artikkelin. Entisen valtionhoitajan ihailijoita ei ole aivan vähän: vuonna 2006 tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan Horthyn näki ”pikemminkin positiivisena” hahmona 18% unkarilaisista, ”pikemminkin negatiivisena” 48%. Ihailijoilleen Horthy on historiallisen Unkarin kuningaskunnan ja sen jatkuvuuden pelastaja, sankari, upseeri ja herrasmies. Raskaimpiin syytteisiin, jotka koskevat Horthyn osuutta Unkarin holokaustiin, satojen tuhansien Unkarin juutalaisten joukkomurhaan, ihailijat vastaavat, että Horthy nimenomaan mahtikäskyllään pysäytti Budapestin juutalaisten kuljetukset Auschwitziin vuonna 1944 ja että ”monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”. Wikipedian jälkimaine-artikkelissa asetetaan tästä todisteeksi seppele, jonka muuan János Blumgrund toimitti Horthyn haudalle, kun hänen jäännöksensä oli 1993 palautettu kotimaan multiin. Seppeleen nauhoissa luki ”Muistoksi yksi kiitollinen Unkarin juutalainen monien joukossa”.

Tähän kiisteltyyn jälkimaineeseen siis historiantutkija Ungváry tarttuu uudessa kirjassaan, jonka tarkoitus ei ole kilpailla useiden yksityiskohtaisten Horthy-elämäkertojen kanssa vaan käsitellä valtionhoitajan moraalista vastuuta viiden avainkohdan kautta. Nämä kipeät kohdat ovat valtaannousu ja valkoinen terrori, Horthyn toiminta rauhanaikaisena valtionpäämiehenä, sotaan liittyminen ja irtautumisyritys, Horthyn rasistiset näkemykset sekä hänen toimintansa saksalaismiehityksen aikaan.

Ensinnäkin Horthyn valtaannousu: sehän oli tietenkin ennen kaikkea voittajavaltioiden ansiota. Maailmansodan voittajat tarvitsivat vahvan miehen, joka pystyisi vakauttamaan sodan näännyttämän ja sisäisten taistelujen repimän maan ja saamaan sen kansan suostumaan raskaisiin rauhanehtoihin, eikä siinä mitään. Ongelmana on valkoinen terrori, joka Unkarissa nopeasti muuntui juutalaisvainoksi ja pogromeiksi, kun Unkarin lyhytikäinen Neuvostotasavalta (Tanácsköztársaság) leimattiin juutalaisten projektiksi. Horthy ei itse jaellut suoranaisia tappokäskyjä, mutta hän oli hyvin tietoinen pogromeista ja lynkkauksista ja tuntui pitävän niitä jonkinlaisena välttämättömänä pahana. (”Älkää sitten tappako liikaa juutalaisia, sillä siitäkin tulee harmia.”) Horthy myös todistettavasti suojeli terrori-iskujen nokkamiehiä ja luultavasti tästä syystä myös vaati lakiin kirjattavaksi, että hänellä valtionhoitajana olisi yleinen armahdusoikeus.

Mikään kirkasotsainen demokraatti Horthy ei todellakaan ollut; vielä joulukuussa 1919, kun uuden Unkarin hallintomallia vasta luonnosteltiin, hän ehdotteli briteille ja amerikkalaisille parlamentaarisen järjestelmän sijaan sotilasdiktatuuria. Siinä määrin, kuin sotien väliseen Unkariin saatiin jonkinlainen demokratia pystyyn, se tapahtui enemmän Horthysta huolimatta kuin hänen ansiostaan. Muutamia onnekkaita rekrytointeja toki nähtiin, kuten taitava pääministeri István Bethlen, joka onneksi oli lähtöisin Horthylle tutuista aristokraattipiireistä. Ungváryn mukaan nimittäin Horthy antoi viedä itseään kuin pässiä narussa, ”jos vastassa oli hänen omaan yhteiskunnalliseen taustaansa kuuluva voimakas persoonallisuus”. Horthyn ansioksi on luettava myös, että hän ei täysin antanut periksi 1930-luvun alussa pääministeriksi nousseelle Gyula Gömbösille, joka ihaili fasismia ja olisi mielellään muuttanut Unkarinkin korporatiiviseksi yksipuoluevaltioksi.

Kaiken kaikkiaan Horthy valtionpäämiehenä ei kuitenkaan ollut henkisesti, älyllisesti tai moraalisesti tehtävänsä mittainen. Salskeaan sotilaalliseen olemukseen kätkeytyi puolisivistynyt, epävarma ja toisinaan todellisuudentajuton mies, jonka toimintaa ohjasivat ylevien ihanteiden ohella ennakkoluulot ja kyselemättä nielty nationalistinen mytologia. Trianonin rauhasta ja sen valtavista aluemenetyksistä syytettiin Horthyn Unkarissa pelkästään kansakunnan ulkoisia ja sisäisiä vihollisia ilman minkäänlaista kansallista itsekritiikkiä, revanssihaaveiden ympärille rakennettiin todellinen ”kaikki takaisin” -kultti, johon ei lainkaan mahtunut se ajatus, että esimerkiksi Transilvanian ja Partiumin romanialaiset tai entisen ”Ylä-Unkarin” slovakit eivät haluaisikaan ”takaisin” Unkarin yhteyteen. Esimerkiksi vuonna 1937 kuultuaan Berliinissä käyneiltä ministereiltä, että Saksa suunnitteli Tšekkoslovakian jakoa, Horthy kaikki valtuutensa ylittäen säntäsi neuvottelemaan Unkarin armeijan esikuntapäällikön ja Itävallan sotilasattašean kanssa Slovakian ”palauttamisesta” Unkarin, Itävallan ja Saksan yhteisponnistuksin. Itävalta tyrmäsi ajatuksen oitis ”hulluutena”, ja Unkarin hallitukselle tilanne oli äärimmäisen kiusallinen. Tinkimätön ja lyhytnäköinen revanssipolitiikka ajoi Unkarin lopulta Saksan sivuvaunuksi ja jätti Etelä-Slovakian ja Pohjois-Transilvanian siviili-ihmiset ees taas jyräävien rajansiirtojen ja toistuvien kostotoimien armoille. Jos rajankorjauksista olisi maltettu yrittää neuvotella laajemmalla kansainvälisellä pohjalla, myös Ranskan tai Britannian sympatiat huomioon ottaen, Ungváry jossittelee, myös sodanjälkeisistä rajanpalautuksista olisi kenties selvitty vähemmillä kärsimyksillä.

Myös sodanaikaisena valtionpäämiehenä Horthy saa Ungvárylta kehnon arvosanan. Raivokkaita antikommunisteja olivat monet muutkin Euroopan johtajat, esimerkiksi Winston Churchill, mutta kaikki eivät silti syöksyneet päätä pahkaa sotimaan Stalinia vastaan Hitlerin rinnalla. Ungváry nostaa useampaan otteeseen vertailukohdaksi Suomen, joka vuoteen 1944 saakka onnistui välttelemään muodollista liittosopimusta Saksan kanssa ja vitkutteli pitkään myös sotaan joutumista länsiliittoutuneita vastaan, kun Unkari taas liittyi kolmivaltasopimukseen jo 1940. Edelleen Ungváry muistuttaa, että suomalaiset lopettivat sotatoimet saksalaisia vastaan lokakuun 1944 jälkeen, vaikka (pienessä) osassa maata oli yhä saksalaisia joukkoja; ehkä Unkarikin olisi voinut tehdä Suomet ja julistaa Neuvostoliiton rauhoittamiseksi saksalaisille sodan, vaikka ei tosiasiassa olisikaan lähtenyt ajamaan armeijaansa entisten liittolaisten tapettavaksi.

Mannerheim oli vuotta vanhempi kuin Horthy, mutta pystyi paljon paremmin järjestelemään maansa irti sodasta. Voi toki väittää, että Suomen geopoliittinen asema oli erilainen, mutta ennakoinnin ja varautumisen kannalta tämä on yhdentekevää. Mannerheim ei antanut moniselitteisiä käskyjä eikä muutellut päätöksiään tunnista toiseen niin kuin Miklós Horthy.

Kun saksalaiset lopulta miehittivät Unkarin, Horthy ei suinkaan – niin kuin asiaa joskus näkee esitettävän – eristäytynyt loukkaantuneena ja murtuneena miehenä palatsiinsa heittäen ohjakset käsistään. Miehitetyn maan keulakuvana Horthy jatkoi poliitikkojen tapaamista ja edustustilaisuuksissa esiintymistä, kenties toivoen, että saksalaiset tehtävänsä tehtyään lähtisivät maasta. Näin siitä huolimatta, että Horthy ei koskaan ollut saksalaismielinen (samoin kuin Mannerheimilla, hänen sympatiansa olivat enemmän Britannian ja Ranskan suunnalla) eikä ihmeemmin arvostanut Hitleriä. Silti hän oli saksalaisille luotettava ja helppo yhteistyökumppani, joka juuri tämän takia sai jäädä paikoilleen lähes loppuun saakka. Tämän takia hänellä oli myös jonkin verran poliittista pelivaraa, jota hän Ungváryn mukaan olisi voinut käyttää hyväkseen ja siten pelastaa maineestaan (ja kansastaan) edes osan.

Kipein kohta Horthyn jälkimaineen arvioinnissa taitaa olla hänen rasisminsa ja hänen kiistelty myötäsyyllisyytensä Unkarin holokaustiin. Horthy uskoi koko ikänsä unkarilaiseen ”rotuun” ja rotuhygieniaan (fajvédelem, ’rodunsuojelu’). Hänen unkarilaiseen kansakuntaansa eivät kuuluneet syntyperältään juutalaiset, eivät myöskään slaavit tai romanialaiset tai edes heidän jälkeläisensä. Eivät edes saksalaiset, vaikka unkarilaistuneita unkarinsaksalaisia kuitenkin oli ns. kristityssä keskiluokassa, porvarillisen Unkarin yhteiskunnan tukipylväiden joukossa niin paljon, että heitä kohtaan oli käytännössä pakko olla suvaitsevampi. Vielä kesällä 1944 Horthy lausui Budapestin ylipormestarille, että miten sota sitten päättyisikin, ”kaikkien vierasrotuisten, olkoot juutalaisia, romanialaisia, serbejä tai saksalaisia, on lähdettävä maasta, että unkarilaiset voisivat taas [!] olla omina herroinaan tässä maassa.”

Ungváry syyttää Horthya Unkarin saksalaisten kavaltamisesta natseille: vuosina 1943 ja 1944 Saksan asiamiehet päästettiin ”värväämään” eli käytännössä pakottamaan unkarinsaksalaisia miehiä Waffen-SS:n riveihin. Listoille päätyi joukoittain itseään unkarilaisina pitäviä miehiä, jotka eivät kaikki edes kunnolla osanneet saksaa eivätkä olisi halunneet taistella vieraan vallan joukoissa. Puolustusministeri Csatay protestoi, mutta hänen vastalauseensa jyrättiin kumoon. (Csatay, ”Taistonheimo”, oli muuten vuonna 1906 nimensä unkarilaistanut entinen Tuczentaller.)

Mitä Unkarin juutalaisten kohtaloon tulee, Horthy ei pitänyt 1930-luvun lopulta lähtien säädetyistä juutalaislaeista, mutta vahvisti ne silti yrittämättäkään käyttää lain suomaa veto-oikeuttaan. Horthy ei myöskään vanhan koulun herrasmiehenä tykännyt natseista eikä siitä raa’asta ja epäinhimillisestä tavasta, jolla nämä kohtelivat juutalaisia. Tosin syynä tähän vastahakoisuuteen oli myös raadollinen laskelmointi. Kirjallisuudessa siteerataan usein Horthyn kirjettä pääministeri Pál Telekille lokakuulta 1940:

”Mitä juutalaiskysymykseen tulee, olen koko ikäni ollut antisemitisti, juutalaisten kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä. [Tämä ei aivan pidä paikkaansa, Horthyn tuttavapiiriin kuului juutalaisia suurkapitalisteja.] (…) Kuitenkin (…) juutalaisia, joiden käsissä on ollut kaikki, on mahdotonta vuoden-parin kuluessa poistaa ja korvata asiantuntemattomilla, arvottomilla, suurisuisilla aineksilla, sillä silloin joudumme vararikkoon. Siihen tarvitaan ainakin yksi ihmisikä. Minä olen kenties ensimmäisenä ääneen julistanut antisemitismiä, mutta en voi tyynin mielin seurata epäinhimillisyyttä, sadistisia, järjettömiä nöyryytyksiä, kun vielä tarvitsen heitä.”

Suorastaan tuskallisen yksityiskohtaisesti Ungváry repii hajalle Horthyn ihailijoiden useimmin kuullut puolustelut. Toisin kuin joskus väitetään, valtionhoitaja varmasti tiesi jo hyvissä ajoin useista eri lähteistä, mitä Kolmanteen valtakuntaan ”työhön” kyyditetyille juutalaisille tapahtui ja millaista ”lopullista ratkaisua” saksalaiset suunnittelivat ja toteuttivat. Horthy ei pysäyttänyt karjavaunukuljetuksia Auschwitziin siksi, että olisi järkyttynyt saatuaan tietää totuuden tuhoamisleireistä, vaan vasta laajan kansainvälisen painostuksen johdosta. Eikä hän heinäkuussa 1944 kutsunut santarmijoukkoja koolle Budapestiin estääkseen saksalaisia kuljettamasta juutalaisia Auschwitziin (tämä tarina, jonka Ungváry yksityiskohtaisesti kumoaa, on päässyt jopa osaksi virallista historiankirjoitusta) vaan koska pelkäsi vallankaappausta; Ungváryn mukaan on itse asiassa todennäköistä, että santarmien oli tarkoitus avustaa juutalaisten kyydittämisessä. Ei myöskään pidä paikkaansa, että Horthylla ei olisi ollut valinnan varaa. Ainakin hän olisi voinut tinkiä saksalaisten kanssa ja viivyttelemällä pelastaa tuhansien hengen. Kuitenkaan hän ei pyynnöistä huolimatta käyttänyt edes lain suomaa oikeuttaan vapauttaa ansioituneita henkilöitä (esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan veteraaneja) juutalaislakien alta läheskään siinä määrin kuin olisi voinut.

Vuonna 2011 Unkarin uutta perustuslakia juhlittiin tilaamalla unkarilaisilta taiteilijoilta viisitoista maalausta, jotka esittivät Unkarin historian eri aikakausia ja suurhahmoja. Taiteilija Mózes Inczen teosta ”Horthyn aikakausi” on historiantutkija Dávid Turbucz tulkinnut niin laittamattomasti, että Ungváry siteeraa häntä suoraan, sillä sanat kertovat kaiken olennaisen myös Orbánin Unkarin historia- ja muistopolitiikasta:

Mitä kuvassa näkyy? (Maalauksen taiteellista arvoa en ole pätevä arvioimaan.) Miklós Horthy istuu valkoisen hevosen selässä. Hänen allaan on myrskyävää vettä tai tulta, en saa selvää, mitä sinne on maalattu. Hevonen kulkee kiskojen välissä, lisäksi sitä taluttaa kaksi kättä sen merkiksi, että ratsastajalla ei ole liikkumavaraa eikä päätäntämahdollisuuttta. Hän voi vain edetä yhteen suuntaan, toisin sanoen: sille, mitä vuosina 1920–1944 tapahtui, ei Miklós Horthy (eikä poliittinen eliitti) mahtanut mitään. Tämä puolestaan on täysin väärä kuvaus tapahtumien kulusta, täysin yksipuolinen arvio tästä aikakaudesta. Tätä maalausta voidaan pitää julkisilla varoilla rahoitettuna Horthyn aikakauden puolustuksena. Julkisilla varoilla rahoitettuna historian väärentämisenä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että vuonna 2011 olemme samassa tilanteessa kuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut: vallitseva valta tuntee velvollisuudekseen tulkita menneisyyttä, kertoa, mistä Unkarin yhteiskunnan kuuluu mitäkin ja mitenkin ajatella.


Kansallista historianopetusta

19 heinäkuun, 2020

Unkarin koulujen uusista, keskitetysti tuotetuista ”valtiollisista” oppikirjoista on ollut viime vuosina runsaasti puhetta Unkarin mediassa ja somessa. Tässä blogissa kirjoitin viimeksi uuden kirjallisuuden oppikirjan nostattamasta kohusta. Jatkan referoimalla historiantutkija Nóra Berendin kiukkuista kirja-arviota, jonka Unkarin historianopettajien yhdistys julkaisi verkkosivuillaan ”keskustelupuheenvuorona”. Arvion otsikkona on Kis magyar mitológia eli hyvin vapaasti suomentaen ‘Unkarin mytologian aapinen’, ja sen kohteena on Péter Grófin ja György Szabadosin laatima peruskoulun viidennen luokan historian oppikirja.

Berend on Euroopan historian professori Cambridgen yliopistossa, ja hänen tutkimusalueenaan on erityisesti keskiajan historia sekä sen hyödyntäminen modernissa identiteetinrakennustyössä. Siispä hänen mielipiteellään luulisi olevan painoa. Luulisi.

Berend ei ole didaktiikan eikä kouluopetuksen asiantuntija eikä halua puuttua näissä koulukirjojen ja koko uuden opetussuunnitelman kritiikeissä monesti esiin nostettuihin käytännön oppimisen ja opettajantyön ongelmiin. Uusia oppikirjoja on jo muutenkin laajalti arvosteltu kohtuuttomasta leksikaalisen nippelitiedon määrästä ja täysin epärealistisista oppimisvaatimuksista. Berend vain lyhyesti mainitsee ihmettelevänsä, miten koulukirjassa voidaan antaa tehtäviä, joihin vastaukset on etsittävä Internetistä, kun puolessa miljoonassa unkarilaiskodissa ei ole kunnon nettiyhteyttä. Berend ei myöskään rupea ruotimaan kaikkia yksittäisiä asiavirheitä. Hänen kritiikkinsä kärki kohdistuu siihen, miten kirja ei näköjään yritäkään opettaa lapsille ymmärrystä modernista historiantutkimuksesta saati kannustaa kriittiseen ja itsenäiseen ajatteluun, lähdekritiikin alkeiden ymmärtämiseen. Kirjan tarkoituksena tuntuu Berendin mielestä olevan lasten ideologinen muovaaminen ”suuntaan, joka on sekä demokratian että terveen henkisen kehityksen vastainen”. Se vaikuttaa palvelevan ennen kaikkea nationalistista arvokasvatusta ja rakentavan kansallista mytologiaa, joka lapsille esitetään historiallisena totuutena.

Ensimmäisenä esimerkkinä ideologisista tendensseistä Berend nostaa esille yksinvallan ihannoinnin. Antiikin Rooman historiaa kuvataan kehityksenä ”pahasta”, kaoottisesta tasavallasta keisarikuntaan, jossa hallitsijan ”vahva käsi” takasi kansallisen yhteyden ja rauhan. Julius Caesar oli paitsi voimakas hallintomies ja rauhantekijä myös kansansa ja sotilaidensa rakastama hallitsija, hänen murhaajansa tavoittelivat tasavallan palauttamista vain itsekkäistä syistä, saadakseen oman valtansa takaisin. Samoin Kreikan kaupunkivaltiot olivat kirjan mukaan heikkoja ja riitaisia, mutta Aleksanteri Suuri esitetään yksiselitteisen positiivisena hahmona.

Pitkään ja kiukkuisesti Berend ruotii myös sitä, miten kirjassa kuvataan kristinuskon historiaa. Tämä kuvaus ilmeisesti on rakennettu täysin kristinuskon näkökulmasta ja kuuluisi paremminkin uskonnon oppikirjaan. Teksti sekoittaa historialliset tosiseikat ja uskonkappaleet (Jeesuksen lunastustyö ja ylösnousemus mainitaan ikään kuin historiallisina tosiseikkoina), ei lainkaan nosta esille historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen kysymyksiä vaan käsittelee Raamattua ikään kuin historiallisena lähdeteoksena, ei pohdi kristinuskon syntyä historialähteiden valossa ja uskontososiologisena ilmiönä. Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä oppikirja toistaa kristinuskon perinteiden pimeään puoleen kuuluvaa, historiantutkimuksen kannalta ei suinkaan ongelmatonta väitettä: ”Juutalaiset ylipapit olivat kateellisia Jeesuksen kansansuosiosta. He päättivät surmauttaa hänet.”

Kristinuskon leviäminen Eurooppaan (tämä muuten on Berendin omia keskeisiä tutkimusaiheita) kuvataan oppikirjassa ruohonjuuritason yhteisöjen syntymisenä ja lähetystyöntekijöiden ansiona. Kerrotaan esimerkiksi legenda pyhästä Bonifaciuksesta, joka kaatoi pakanallisten germaanien palvoman pyhän tammen ja sai tällä rohkeudellaan pakanat vakuuttuneiksi kristinuskon ylemmyydestä – mutta ilmeisesti kirja ei kerro kristinuskon yhteyksistä tuon ajan valtapolitiikkaan, pakkokasteista ja miekkalähetyksestä. Islam taas esitetään väkivaltaisena valloittajauskontona, vaikka itse asiassa sen leviäminen Euroopassa oli nimenomaan spontaania ruohonjuuritason toimintaa: muslimihallitsijat eivät yleensä aktiivisesti pakkokäännyttäneet alamaisiaan tai kieltäneet muiden uskontojen harjoittamista, vaan esimerkiksi Iberian niemimaalla islamiin käännyttiin vapaaehtoisesti, koska siitä oli erinäisiä etuja.

Todellinen pohjakosketus Berendin mukaan koetaan kuitenkin oppikirjan siinä osassa, jonka aiheena on unkarilaisten esi- ja varhaishistoria. Unkarin kansan varhaisimpien vaiheen kuvauksessa nimittäin etualalla on tarujen, legendojen ja keskiaikaisten kronikkojen perustalle rakennettu kansallisromanttinen kansallismytologia:

”Unkarin kansan esihistoriasta on vain vähän kirjallisia lähteitä. Niihin kuuluvat kotimaiset kronikat ja ulkomaisten kirjoittajien muistiinpanot. Kronikoissamme ovat säilyneet myös ikivanhat tarumme.” (…) ”Varmaan jokaisella kansalla on oma alkuperätarunsa, joka kertoo kansan historian alkuvaiheista värikkäästi, sadunomaisesti. Tämä onkin luonnollista, sillä tuhansien vuosien takaisista tapahtumista ei ole kirjallisia lähteitä. Taruperinteet säilyttävät muistoa muinaisimmista ajoista.” (…) ”Kansan varhaisinta menneisyyttä tallettavat tarut ja myytit.”

Kenen hyvänsä sivistyneen ihmisen, joka jotakin tietää historiantutkimuksesta, luulisi ymmärtävän, että keskiaikaiset kronikat eivät olleet historiallista dokumentaatiota modernissa mielessä vaan aikansa poliittista propagandaa ja että kansantarut (tai niiden pohjalta laaditut kansallisromanttiset lukemistot) eivät ”kerro kansan historian alkuvaiheista” tai ”tallenna kansan varhaisinta menneisyyttä” vaan ovat taiteellisiin, viihteellisiin ja sosiaalis-rituaalisiin tarkoituksiin syntyneitä rakennelmia ikivanhoista ja uudemmista aineksista. Jo keskiajan kronikoitsijat ja tarujen muistiinmerkitsijät sekoittivat sumeilematta uudempia ja vanhempia satuja ja tarinoita omiin keksintöihinsä. Bérend muistuttaa, että esimerkiksi tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus 1100-luvun lopulla loi veljekset Danin ja Angulin, tanskalaisten ja anglosaksien myyttiset esi-isät. Samaan tapaan esiintyvät unkarilaisessa kansallisromanttisessa tarustossa myyttiset veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten esi-isät. Kahden veljeksen aihelma voi sinänsä olla peräisin keskiajan historioitsijoiden kulttuurisen muistin pohjimmaisista kerroksista, ikivanhoista myyteistä, mutta nykyajan kansakuntien synnyn kanssa näillä taruilla ei suoranaisesti ole mitään tekemistä.

(Toki tämän ymmärtäminen on vaikeaa muuallakin kuin Unkarissa. Meilläkin näkee jatkuvasti Kalevalaan, Elias Lönnrotin vienankarjalaisesta kansanrunoudesta rakentelemaan runokoosteeseen, viitattavan ikään kuin historialähteenä: ”jo muinaiset suomalaiset sitä ja sitä, koska Kalevalassakin kerrotaan, miten…” Oma suosikkiesimerkkini on Aira Kemiläisen, ihan oikean akateemisen historiantutkijan, tutkimus suomalaisista suhteessa rotuoppien ”arjalaisuuteen”, Finns in the shadow of the “Aryans”. Race theories and racism (1998). Sen johdannossa Kantelettaren runo ”Suomettaren kosijat” mainitaan jonkinlaisena kansanperinteen käsityksenä suomalaisten etnisestä alkuperästä. Itse asiassahan runo on Lönnrotin suomennos virolaisesta kansanrunosta Salme-neiu kosilased.)

Lopullisesti tarumaailmoihin oppikirja siirtyy opettaessaan lapsille historiallisena tosiseikkana, että unkarilaiset polveutuvat hunneista. Tämä käsitys on toki tärkeä osa Unkarin kulttuurihistoriaa: Unkarin kuninkaat keskiajalta lähtien halusivat nähdä itsensä Attilan jälkeläisinä (samaan tapaan, kuin monet muut hallitsijat ovat juontaneet juurensa esimerkiksi Rooman keisareista), ja kansallisromantiikan aikaan unkarilaisille – joilla ei itsellään ollut Kalevalan tai pohjoismaisten saagojen kaltaista sankariepiikkaa – rakenneltiin kronikoiden hunnitarujen pohjalta sellaista uljasta kansallista muinaisuutta, jollaisen jokainen itseään kunnioittava Euroopan kansa tuohon aikaan katsoi tarvitsevansa. Tieteellisiä perusteita tälle hunniuskomukselle ei ole. Päinvastoin keskiaikaisten lähteiden perusteella on ilmeistä, että 800-luvun lopulla idästä saapuneita unkarilaisia ruvettiin ensin samastamaan hunneihin – pari vuosisataa varhemmin samalta suunnalta tulleeseen, elintavoiltaan samantapaiseen arojen soturikansaan – Länsi-Euroopassa, ja vasta vähän myöhemmin unkarilaisten hallitsijat ja heidän kronikoitsijansa itse omaksuivat länsieurooppalaisilta oppineilta tämän idean. Varsinkin kirjassa esitetty väite, että unkarilaisten oma nimitys magyar olisi peräisin hunneilta (sillä kreikkalaisissa lähteissä 500-luvulla kutrigur-hunniheimon kuningas mainittiin nimellä Muageris), on täysin perätön.

Hunniperinnettä on tietenkin vaikea sovittaa yhteen suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden kanssa. (Hunnien arvellaan usein käyttäneen jotain turkkilaissukuista kieltä, mutta varmuudella heidän kielestään ei tiedetä yhtään mitään, sillä siitä ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä.) Siispä tämä kipeä kysymys on Unkarissa järjestelmänvaihdoksen jälkeen jälleen politisoitunut kerrassaan ennennäkemättömällä tavalla. Koska suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus sisältyy myös uuteen kansalliseen opetussuunnitelmaan, siihen on historiankirjan pakko ottaa kantaa, ja tästä syntyy melkoinen sarja loogis-älyllisiä häränpyllyjä:

”Taruperinne ja kielelliset samankaltaisuudet – ristiriita vai ei? Ikivanhojen unkarilaisten tarujen mukaan unkarilaiset polveutuvat hunneista tai ovat ainakin hunnien sukulaisia. Ulkomaiset kirjoittajat ovat yhdistäneet esi-isiämme muihinkin arokansoihin, esimerkiksi onogureihin, avaareihin ja turkkilaisiin. Kielentutkijat puolestaan ovat sijoittaneet unkarin kielen suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan ja väittäneet, että Ural-vuoriston tienoilla eli muinaiskansa, joka puhui suomalais-ugrilaista kantakieltä. Tällaista muinaiskansaa ei kuitenkaan tuolla pohjoisessa [sic] ollut, ei siis ollut myöskään tällaista kantakieltä. Unkarin ja Uralin tienoon kielten yhtäläisyydet ovat saattaneet muodostua siten, että unkarin kieli toimi aikoinaan välittäjäkielenä [közvetítő nyelv] niillä kansoilla, jotka myöhemmin muuttivat Uralin tienoille. Näin voidaan ratkaista historiaperinteen ja kielellisten havaintojen välinen ristiriita.”

Ei voida. Tässä ovat perusasiat toivottomasti sekaisin. Kielisukulaisuuden olemusta ei taaskaan ole ymmärretty vaan kuvitellaan, että siinä on kyse vain ”samankaltaisuuksista”, jotka voivat syntyä myös kontaktissa. Näinhän ei ole: kielisukulaisuutta ei ole eikä voi olla ilman yhteistä kantakieltä, josta nykyiset sukulaiskielet ovat kehittyneet. On siis ollut suomalais-ugrilainen kantakieli ja varmaan myös kansa, joka tätä kieltä on puhunut. Se on sitten kokonaan eri asia, miten kulttuurisesti tai etnisesti yhtenäinen tämä kantakielen puhujayhteisö oli, tai miten tästä kielestä kehittyvien kielimuotojen myöhemmät kehitykset liittyivät erilaisten etnisten yhteisöjen muotoutumiseen. Itse asiassa mitään ”ristiriitaa” ei ole olemassakaan. Ei ”historiaperinteen” (siis: kronikoiden hunnitarujen) ja ”kielellisten havaintojen” (paremmin: historiallisen kielitieteen tutkimustulosten) välillä, sillä tarut ovat taruja ja tiede tiedettä. Eikä arojen soturikansan identiteetin ja suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden välillä, sillä kieli, kulttuuri ja geenit ovat eri asioita ja välittyvät sukupolvelta toiselle eri tavoin.

”Ristiriita” siis syntyy vain siitä, että ”kansa” kuvitellaan ensisijaiseksi lähtökohdaksi, jonkinlaiseksi selvärajaiseksi ja ikuiseksi systeemiksi, ja ”kieli” vain tämän ”kansan” liitäkkeeksi, kun todellisuudessa tutkimuksen kannalta asia on päinvastoin. Tämän ongelman rinnalla pieniä perunoita on oletetun alkukodin sijoittaminen Ural-vuoristoon (nykyinen suomalainen valtavirta on paljolti perinteisen Volgan mutkan kannalla, mutta muillakin vaihtoehdoilla on kannattajansa) tai käsittämätön ”pohjoisesta” sekoilu.

Tämän jälkeen ei tietenkään yllätä, että Unkarin valtion varhaisvaiheiden kuvausta tässä historiankirjassa – ainakin Berendin mukaan – leimaa kansallisromanttinen hymistely ja yritys suurennella Unkarin ja unkarilaisuuden roolia Euroopassa. Näin jo alkaen hunneista, joiden mahtavan ”imperiumin” vihjaillaan aiheuttaneen Rooman kukistumisen, ja kuvitteellisesta ”Unkarin suuriruhtinaskunnasta”, joka edelsi Unkarin kuningaskunnan syntyä – 800-luvulla Pannonian altaaseen saapuvilla unkarilaisilla oli tietenkin päällikkönsä ja jonkinlaisia hallintorakenteita, mutta ”suuriruhtinaskunnasta” tai ”arovaltiosta” puhuminen on pelkkää spekulaatiota, jolla Unkarin valtion historiallista jatkuvuutta yritetään pidentää mahdollisimman kauas muinaisuuteen. Perustajakuningas Tapani Pyhän kruunuun (joka todellisuudessa on myöhempää perua) ja muumioituneeseen oikeaan käteen (Szent Jobb) liittyvät uskomukset tarjoillaan ikään kuin historiallisina tosiseikkoina, samoin Árpádien hallitsijasuvun pyhimysten legendat – ikään kuin Euroopan nuorten kristittyjen valtioiden kuningashuoneiden jäseniä olisi aikoinaan kanonisoitu vain suuren hurskautensa takia eikä ilmeisistä poliittisista syistä.

Berendin kirja-arvion luettuaan sitä masentuneena miettii, mikä mahtoikaan olla eurooppalaisen koululaitoksen historianopetuksen päämäärä. Kuuluuko koulun ennen kaikkea antaa riittävästi ns. yleissivistävää tietoa maailman sekä erityisesti oman maan ja maanosan historiasta: mikä oli Rooman imperiumin merkitys, mitä olivat musta surma ja reformaatio, mitä merkitsi Ranskan vallankumous, miksi ja miten Euroopan valtioiden rajoja on 1900-luvulla vedelty? Vai pitäisikö koululaisten historiantunnilla ennen kaikkea saada tietoa ja ymmärrystä historiantutkimuksesta, sen päämääristä ja menetelmistä, sen erilaisista lähteistä ja niiden luotettavuudesta? Ilmeisesti Unkarissa näitä molempia päämääriä tärkeämpää on syöttää lapsille ”kansallismielistä” mytologiaa.


Muiston mahdottomuudesta

1 kesäkuun, 2020

Nimi Trianon on tässä blogissa joskus ennenkin ollut esillä. Versailles’n palatsin puiston laidalla entisen Trianonin kylän mailla sijaitseva kuuluisa palatsi, jossa asustivat useat Ranskan hallitsijat, oli myös se paikka, jossa allekirjoitettiin rauhansopimus Unkarin ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä. Unkarilaisille nimi Trianon merkitsee yhä kansallista katastrofia: kun rajat määrättiin vastaamaan suurin piirtein marras-joulukuussa 1918 tulitauon aikaan vallinneita rintamalinjoja, niiden ulkopuolelle jäi kaksi kolmasosaa historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueista ja yksi kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Näin syntyivät naapurimaiden suuret unkarilaisvähemmistöt, jotka sen jälkeen ovat uusissa kotimaissaan joutuneet kokemaan monenlaisia sortotoimia. Ja ensi torstaina 4.6.2020 tämän häpeärauhan allekirjoittamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen oli sodan päätyttyä viivästynyt Unkarin sekavien olojen takia. Viimeinen Habsburg-hallitsija, kuningas-keisari Kaarle oli syrjäytetty mutta kieltäytynyt virallisesti luopumasta kruunusta, Unkarissa ns. asterivallankumouksen valtaan nostama Károlyin porvarillis-edistysmielinen hallitus ei saanut oloja järjestykseen ja joutui väistymään lyhytikäisen ”Neuvostotasavallan(Tanácsköztársaság) tieltä. Keväällä 1919 syttyi, yhtenä ensimmäisen maailmansodan aseellisista jälkiselvittelyistä, Unkarin ja Romanian välille sota, jossa Neuvostotasavalta lopulta kukistui; Romanian joukot valtasivat suuren osan Unkaria, pääkaupunkia myöten, ja väistyivät vasta kun voittajavaltojen siunauksella amiraali Horthy ratsasti pääkaupunkiin ja nousi tosiasialliseksi valtionpäämieheksi.

Faktat olivat kuitenkin selvillä jo paljon ennen kuin Unkarin edustajat joulukuussa 1919 kutsuttiin virallisesti rauhanneuvotteluihin. Syyskuussa 1919 oli sodanjälkeisen uuden Itävallan asema lyöty lukkoon Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Tämä sopimus määräsi ns. Deutsch-Westungarnin eli vanhan Unkarin kuningaskunnan läntisimmän, enimmäkseen saksankielisen reuna-alueen Itävallalle (missä uusi maakunta sai nimekseen Burgenland). Se myös määritti Itävallan rajanaapuriksi upouuden valtion nimeltä Tšekkoslovakia, jota sodan aikana maanpaossa elävät tšekkiaktivistit kuten Tomáš Masaryk olivat ajaneet; tähän valtioon siis kuuluisivat sekä Itävallan entiset Böömi ja Määri että Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia.

”Ei! Ei! Ei koskaan!” (samoin kuin Mindent vissza! ‘Kaikki takaisin!’) oli unkarilaisten Trianonin vastustajien tärkeimpiä iskulauseita.

Unkarissa Trianonin rauhaan jouduttiin alistumaan, mutta sitä ei hyväksytty. Horthyn Unkari harrasti toiseen maailmansotaan saakka vertauskuvallista sapelinkalistelua ja revisionistista muistopolitiikkaa, jossa ”uskottiin yhden Unkarin ylösnousemukseen”, ja jotakin samantapaista yrittää myös Orbánin hallitus: ylirajaisen kansakunnan aatetta (ja pinnan alla kaunaa roistomaisia naapureita kohtaan) vaalitaan, vaikka ajatus oikeista rajansiirroista EU- ja Nato-kumppanusten kesken on kaikkea muuta kuin realistinen. Tälle on myös kansan laaja tuki. Viime kesänä Nato-maissa järjestetyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa unkarilaisista (suhteessa Nato-maiden suurin osuus, Kreikan ja Bulgarian edellä) oli sitä mieltä, että ”jotkin naapurimaidemme osat kuuluvat oikeasti meille”.

Virallista suruun, kansalliseen tragediaan ja kaunaan keskittyvää muistopolitiikkaa kuitenkin arvostellaan ainakin kriittisen älymystön kuplissa. Budapestin ydinkeskustaan nousevasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä, kaivannosta, jonka seinämiin on kaiverrettu entisen Suur-Unkarin paikannimet, olen jo aiemmin kirjoittanut. Slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä aiheeseen palaa historiantutkija László Szarka, jonka mielestä muistomerkki ikuistaa ”yksikielistä unelmaa monikielisestä valtakunnasta”.

A Nemzeti Összetartozás Emlékhelye (Fotók: Steindl Imre Program, Facebook)
Kaivantoon laskeutuvan luiskan päässä on Unkarin jakoa symboloiva seitsemäksi osaksi lohkottu möhkäle, jonka keskellä palaa ikuinen tuli. Kuva Imre Steindl -ohjelman (Budapestin hallinto-ydinkeskustan uusi kaavoitus) Facebook-sivulta.

Entinen Unkarin kuningaskunta oli muuttoliikkeiden sekoittelema kansojen ja kielten mosaiikki, jossa vielä 1800-luvun puolessavälissä etnisiä unkarilaisia oli alle puolet väestöstä. Vuoden 1867 jälkeisessä kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa tätä moninaisuutta yritettiin muokata länsimaisen kansallisvaltioihanteen mukaiseksi. Apua vähemmistöjen unkarilaistamiseen odotettiin modernisaatiolta ja unkarinkieliseksi muovattavalta kaupunkikulttuurilta sekä ennen kaikkea koulujärjestelmältä. Kouluissa vähemmistökielten asemaa heikennettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan, ja tämän kehityksen huipensi vuoden 1907 lex Apponyi, silloisen opetusministerin mukaan nimetty laki, jonka mukaan kaikkien kansakoululaisten oli ensimmäisen neljän kouluvuoden kuluessa opittava kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan unkariksi. Trianonin myötä tilanne muuttui täysin. Tynkä-Unkarissa kielivähemmistöjen osuus on kutistunut mitättömäksi, vuonna 2011 tunnustettuihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvista vain neljäsosa, alle 150 000, ilmoitti äidinkielekseen jonkin muun kuin unkarin. Tämä uusi yksikielinen Unkari, näin Szarka väittää, ei selvästikään osaa käsitellä monikielistä perintöään.

Uuden muistokaivannon seinämiin on kaiverrettu ne 12 537 paikannimeä, jotka vuonna 1913 kirjattiin silloisen Unkarin kuningaskunnan viralliseen paikannimiluetteloon – virallisessa unkarinkielisessä muodossa. Tämä virallinen paikannimiluettelo kuvasti karkean assimiloivaa kansallisuuspolitiikkaa, ja sitä vastustivat jo jotkut tuonaikaiset unkarilaiset tutkijat ja poliitikot. Unkarilaisen historiantutkijan Pál Engelin mukaan noin 2500 paikannimeä tässä listassa oli unkarilaistettu täysin harhaanjohtavasti ja väärin: näillä uusilla unkarilaisnimillä ei ollut mitään paikallista historiaa, niitä ei ollut koskaan käytetty, myös koska näillä seuduilla ei koskaan ollut asunut mainittavampaa unkarinkielistä väestöä. Nimien pakkounkarilaistaminen oli alkanut jo aiemmin. Niinpä – kirjoittaa Szarka – esimerkiksi 400 vuoden ajan Kutti (Kúty) -nimellä tunnetusta Länsi-Slovakian pitäjästä tuli vuonna 1898 kansanetymologisesti Jókút ‘Hyväkaivo’, ja tämä hihasta ravistettu nimi on käytössä Unkarissa ilmestyvissä unkarinkielisissä julkaisuissa vielä nykyäänkin. Nämä aiheettomasti unkarilaistetut nimet saattavat vielä nykyäänkin harhateille unkarinkielisen GPS:n varassa eksyileviä unkarilaisia turisteja – ja nyt ne on hakattu kiveen Trianonin muistoksi.

Kun nyt Trianonia muistellaan, sietäisi muistaa, että Unkarin jaon ja sitä seuranneiden kansallisten kaunojen, sorto- ja kostotoimien syynä oli myös entisen Unkarin kuningaskunnan pakkounkarilaistamispolitiikka. Tästä samasta aiheesta kirjoittaa filosofi ja tunnettu esseisti Gáspár Miklós Tamás, unkarilaisille vain TGM (alun perin Élet és Irodalom -lehdessä ilmestynyt juttu löytyy myös Civilhetes-sivustolta). TGM, itse taustaltaan Transilvanian unkarilaisia, on työlästynyt siihen historiasivistymättömyyteen, jonka vallassa unkarilaiset nyt tuntuvat haikailevan takaisin jotain koskaan-olematonta kansallisesti yhtenäistä Suur-Unkaria. Hänen kirjoituksensa on otsikoitu ”Miksi meidän ei pidä kirjoittaa Trianonista”.

Trianonin rauha kosketti unkarilaisten lisäksi ainakin kahdeksaa muuta kansakuntaa, muistuttaa TGM. Silti Unkarissa jopa älymystökin, syvistä riveistä puhumattakaan, katselee Trianonia pelkästään Unkaria ja unkarilaisia kohdanneena katastrofina. Esimerkiksi entisen Unkarin romanialaisvähemmistöjen ja niiden poliittisen liikehdinnän historiasta on kirjoitettu hyviä, perusteellisia teoksia, jotka ovat saatavilla myös unkariksi, mutta niitä ei lue kukaan. Unkarin älymystö ei kysy, miksi romanialaiset halusivat eroon ensin unkarilaisten hallitsemasta Transilvaniasta, sitten Transilvanian kanssa yhdistetystä Suur-Unkarista. Ei tunneta Transilvanian romanialaisten Horean ja Cloşcan talonpoikaiskapinan (1784) taustoja eikä Baanaatin romanialaisen Aurel C. Popovicin vuonna 1906 julkaisemaa manifestia Die Vereinigten Staaten von Groß-Österreich, jossa hahmotellaan yhtenäistä, keskitetysti hallittua monikansallista Itävaltaa. Ei kysytä, miksi nykyisessä Itävallassa Unkarin ja slaavilaisalueiden ”menetystä” ei nähdä suurena kansallisena tragediana. Unkarin älymystö keskustelee Trianonista lukematta Tomáš Masarykia, Tšekkoslovakian ”isää”, tai Romanian kenties suurinta historiantutkijaa Nicolae Iorgaa, aikoinaan merkittäviä eurooppalaisia ajattelijoita, joiden teoksia on saatavissa myös useilla maailmankielillä. Trianon nähdään pelkästään Unkariin kohdistuneen kansainvälisen ”valtapelin” lopputuloksena, suurvaltojen ja kenties ylikansallisten salaliittojen (niin, ne koukkunokkaiset Siionin viisaat…) tuotteena, unohtaen, että tässä ”valtapelissä” olivat innolla mukana myös kaikki Unkarin naapurikansakunnat.

Ylipäätään, jyrisee TGM, entisiä aikoja haikaileva Unkari on unohtanut todellisen Kaksoismonarkian perinnön. Nykyaikaisia kansallisvaltioita moderneine yksikielisine identiteetteineen heijastetaan anakronistisesti entisaikaan, ja samalla unohtuu tämän entisajan todellinen monikielisyys sekä se paljolti saksankielinen yhtenäiskulttuuri, jonka piirissä eurooppalainen älymystö Hampurista Belgradiin ja Zürichistä Czernowitziin (nyk. Ukrainan Tšernivtsi) eli ja työskenteli. Yksi olennainen osatekijä tässä on sekin, että saksan kieltä ei enää osata; TGM kuittailee myrkyllisesti nuoremmista kollegoistaan, jotka siteeraavat Karl Krausia ”englanninkielisestä alkutekstistä” ja puhuvat ”Uolter Bendžäministä” (saksalaisfilosofi Walter Benjamin).

Näillä eväillä Trianonista ei edes kannata keskustella, tiivistää TGM:

Trianon on meille kipeä asia, sillä menetimme jotakin, mitä emme tunne, mitä emme rakasta emmekä osaa kaivata. Kun kerran tämä tuntemisen ja rakastamisen työ, jonkin sellaisen parissa, mikä on aivan erilaista kuin meidän nykyinen elämämme ja siitä nousevat ennakkoluulomme tai uskottelemamme taustatiedot, ei vielä ole edes alkanut, on parempi, kun emme sano Trianonista yhtään mitään, vain tunnustamme, että emme ole arvollisia emmekä kelvollisia siitä lörpöttelemään.

Oli miten oli, ensi torstaina myös Budapest pysähtyy muistelemaan Trianonin tragediaa. Aikoinaan, sata vuotta sitten, Unkarissa kirkkojen kellot soivat, mustat suruliput vedettiin salkoon, kaupat ja koulut suljettiin, ja liikenne pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi. Nyt ylipormestari Gergely Karácsony on ilmoittanut, että Budapestin julkinen liikenne pysähtyy torstaina kello 16:30 minuutin ajaksi ja myös yksityisautoilijoita, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotetaan pysähtymään kansallisen muistohetken viettoon.

Oppositiopoliitikko Karácsonyn muistopoliittinen tempaus ei välttämättä ihastuta politiikan kumpaakaan laitaa. Orbánin hallitukseen kriittisesti suhtautuvat näkevät tässä hieman ylipinnistellyn yrityksen vakuutella omaa isänmaallisuutta. Hallituksen äänitorvet taas eivät usko Karácsonyn tarkoitusperien vilpittömyyteen vaan nälvivät ”pelkästä markkinointitempusta”. Fidesz-puolueen tiedottajan István Hollikin mukaan ”pormestari ja hänen poliittiset liittolaisensa ovat jo lukemattomat kerrat osoittaneet, että rajantakaisten unkarilaisten kohtalo ei heitä liikuta”. Vastoin kaikkia kauniita toiveita tästäkään Trianonin muistelutapahtumasta ei taida tulla tilaisuutta, joka toisi unkarilaiset yhteen ja lähemmäksi toisiaan, vaan taas yksi tilaisuus syventää koko Unkarin poliittista kahtiajakoa.


Nolite timere

28 toukokuun, 2020

Unkarissa on nyt ilmoitettu koronapoikkeustilan loppuvan, heti kun pääministeri tarkemman päivämäärän ilmoittaa: tiistaina jätettiin parlamentin käsiteltäväksi poikkeustilan päättymistä koskeva lakiehdotus. Sen saatetekstissä myös selvin sanoin paheksuttiin sitä ”ennennäkemätöntä hysteriannostatusta” ja poliittista kampanjaa, jota asian johdosta oli Unkarissa ja ulkomailla harjoitettu. Toisin sanoen pääministeri Orbán päättää, milloin hätätila päättyy, joten aivan turhanaikaisia olivat ne opposition, politiikantutkijoiden ja ulkomaisen median väitteet, että poikkeustilalaki olisi merkinnyt diktatuuriin ja pääministerin mielivaltaan siirtymistä, eikö niin?

Koronapoikkeustilan ja sitä seuranneen kohun varjossahan nähtiin kaikenlaista, esimerkiksi varapääministeri Zsolt Semjénin parlamentille esittelemä kuuluisa salaattilaki, johon sisältyi muun muassa laajaa kohua ja kansainvälisiä protesteja nostattanut anti-transpykälä: väestökirjanpidossa otettiin käyttöön ”syntymäsukupuoli”, jonka muuttaminen on nimenomaisesti kielletty. Vähemmän verenmakuisia, silti kauaskantoisia päätöksiä on tehty kulttuurimaailmassa. Siellähän on jo jonkin aikaa raivonnut ns. kulttuuritaistelu eli tieteen ja taiteen alistaminen ideologiseen valvontaan laitos- ja rahoitusrakennetta muuttamalla.

Korkeakouluthan siirtyivät jo aiemmin ”inhimillisten voimavarojen” superministeriön (EMMI) alaisuudesta innovaatio- ja teknologiaministeriön haltuun. Siinä, missä EMMIä johtaa innoissaan ”kansallismielisen” vaihtoehtotieteen rajamailla hössöttävä setä, jonka pätevyys on koronakriisin aikana yhä useammin kyseenalaistettu, innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovics taas tunnetaan tiukkana teknokraattina, ”työperustaisen yhteiskunnan” (maa ei tarvitse joutilasta haihattelijaälymystöä ja akateemisia työttömiä vaan sinikaulus- ja haalariväkeä saksalaisten autotehtaisiin) takuumiehenä, myös Unkarin Tiedeakatemian haudankaivajana.

Nyt Zsolt Semjén on jättänyt parlamentille uuden lakiehdotuksen, joka koskee Unkarin teatterikorkeakoulua eli Teatteri- ja elokuvataiteen yliopistoa (Színház- és Filmművészeti Egyetem). Innovaatio- ja teknologiaministeriön esityksen mukaan teatterikorkeakoulun toimintamallia on muutettava vastaamaan ajan haasteita (?) ja takaamaan riittävä laatu (?) sekä Unkarin kulttuurin kehitys (?). Ennen kaikkea: esityksen mukaan teatterikorkeakoulu muuttuisi säätiöpohjaiseksi yliopistoksi. Tämän ylläpitäjäsäätiön perustaisi hallitus ja sitä ohjaisi ministeri Palkovics, joka myös nimittäisi säätiön kuratorion johtajan ja jäsenet. Yliopiston kiinteistöt ja omaisuus siirtyisivät suoraan uuden säätiön omaisuudeksi – ja tässä, arvellaan unkarilaisessa somekuplassani, lienee koko uudistuksen perimmäinen tarkoitus.

Mutta tarkoitukseni ei tänään ollut vain leikkiä poliittista kommentaattoria vaan kertoa historiallinen tarina taustaksi eilen Hírcsárda-vitsiuutissivustolla näkemääni vitsiuutiseen. Siirrymme ensiksi vuoteen 1213, aikaan, jolloin Suomeen on vasta äskettäin tehty (sikäli kuin on) ensimmäiset puoliksi tarunomaiset ristiretket eikä piispanistuintakaan ole vielä siirretty Turkuun…

Unkarin kuningas Andreas (András, Endre) II:n sotaretkellä ollessa kuningatar Gertrud (Gertrudis) – syntyjään baijerilainen ruhtinatar Andechs-Meranin huonetta ja sukua, Unkarin myöhemmän kuninkaan Béla IV:n sekä Pyhän Elisabetin äiti – suututtaa Unkarin ylimystön istuttamalla omia sukulaisiaan tärkeisiin virkoihin, muun muassa pikkuveljensä Kalocsan arkkipiispaksi. Unkarin herrat ovat baijerilaisten röyhkeydestä niin raivoissaan, että alkavat suunnitella kuningattaren murhaamista; näistä tapahtumista on József Katona kirjoittanut kansakunnan 1800-luvun klassikkokaapin päällä kököttävän näytelmän Bánk bán, jonka pohjalta Ferenc Erkel sävelsi oopperan.

Ennen toimeen tarttumista salaliittolaiset haluavat kuitenkin kysyä valtakunnan hengellisen mahtimiehen, Esztergomin arkkipiispan Johannes (János) Meranialaisen mielipidettä hankkeesta. Piispa, joka ei halua ottaa turhia riskejä, päkistää hädissään latinankielisen kannanoton, josta sittemmin tuli euroopankuulu esimerkki onnistuneesta monitulkintaisuudesta: REGINAM OCCIDERE NOLITE TIMERE BONUM EST SI OMNES CONSENTIUNT EGO NON CONTRADICO. Koska tuohon aikaan ei välimerkkejä liiemmin käytetty, tekstin voi jaksotella ja ymmärtää kahdella tavalla. Joko: ”Kuningatarta tappaa ette saa pelätä. Hyvä on, jos kaikki ovat yhtä mieltä, minä en vastusta.” Tai: ”Kuningatarta tappaa ette saa. Pelätä on hyvä. Jos kaikki ovatkin yhtä mieltä, minä en. Vastustan.”

Ensimmäisen tulkinnan mukaisesti salaliittolaiset tarttuivatkin toimeen, ja kuningatar Gertrudis toimitettiin hengiltä hoviväen metsästysretken yhteydessä. Kuningas Andreas rakennutti vaimovainajalleen upean sarkofagin nykyisen Pilisszentkeresztin alueella Budapestin lähistöllä sijainneeseen, turkkilaisvallan aikana tuhoutuneeseen cistersiläisluostariin. Syylliset joutuivat tuomiolle, mutta ainakin jotkut salamurhasta syytetyistä, myös näytelmän ja oopperan sankariksi nostettu Bánk, Kroatia-Slavonian baani eli käskynhaltija, selvisivät omaisuuden takavarikolla ja pääsivät myöhemmin takaisin kuninkaan suosioon. Arkkipiispa Johannes, joka kirkonmiehenä oli maallisen lain ulottumattomissa, kutsuttiin paavi Innocentius III:n eteen vastaamaan osallisuudestaan kuningattaren murhaan, mutta tekstin kakkostulkinnan mukainen selitys meni läpi ja piispa selvisi seuraamuksitta.

Tarina arkkipiispan moniselitteisestä kannanotosta tuli tunnetuksi muuallakin Euroopassa, ja sen tietävät yhä kaikki sivistyneet unkarilaiset. Siihen viittasi eilen myös vitsiuutissivusto Hírcsárda:

”Sairaaloiden vuodepaikkoja tyhjentää ette saa pelätä on hyvä”. Miklós Káslerin 11. käsky.

Muutama viikko sittenhän toteutettiin sairaaloissa ”sotaharjoitus” eli laajamittainen vuodepaikkojen tyhjennysoperaatio odotettavissa olevien koronapotilaiden varalta. Media ja some täyttyivät kauhutarinoista: kipeästi kuntoutuksen tai ammattilaishoidon tarpeessa olevia toipilaita, kroonikkoja ja kuolevia oli lykätty hätääntyneiden omaistensa hoiviin ilman kunnon aihetta – sillä tuhansia tehohoitoa kaipaavia koronapotilaita ei vielä ole sairaaloihin ilmestynyt. Ministeri Kásler tosin on itse lääkäri, mutta hänen asiantuntevuuttaan on kriittisessä mediassa epäilty jo aikoja sitten. Näitä epäluuloja kiteyttää viittaus Káslerin omaan väitteeseen: 70–80% kuolemaan johtavista taudeista olisi vältettävissä noudattamalla kymmentä käskyä.

Esztergomin arkkipiispa Johannes aikoinaan selvisi selittämällä. Ministeri Káslerin selviytyminen ei ole vielä yhtä varmaa. Viime päivinä hänelle on monesti povailtu potkuja, ja kritiikkiä on sadellut ei vain oppositiolta vaan myös esimerkiksi Unkarin Lääkäriliitolta, joka ei laisinkaan tykkää siitä, miten Kásler yrittää vetäytyä vastuusta ja selitellä sairaalapaikkojen tyhjennysoperaatiota kunkin sairaalan lääkärien yksittäisiksi päätöksiksi. Toistaiseksi kuitenkin Kásler on saanut tukea korkeimmalta taholta: muutama päivä sitten pääministeri Orbán parlamentin kyselytunnilla suorastaan ylisti Káslerin ”vaistoa” ja väitti, että jonkun toisen ministerin komennossa kriisi olisi ollut paljon pahempi ja kuolonuhreja paljon enemmän.

Toki Kásler voidaan vielä siirtää syrjään sillä sekunnilla, kun Viktor Orbán niin päättää. Mutta toistaiseksi näyttää siltä, että miesten peleissä ei muutaman siviiliuhrin henki paljoa paina, oli kyse sitten kroonikkovanhuksista ja terminaalivaiheessa olevista syöpäpotilaista tai biologis-dynastisen tehtävänsä jo täyttäneestä kuningattaresta.