Kääpävaltio ja naiset

Luinpahan taas loistavan jutun.

The Conversation -aikakauslehdessä Andrea Pető ja Weronika Grzebalska puuttuvat Unkarin ja Puolan poliittisiin kehityksiin gendernäkökulmasta artikkelissaan How Hungary and Poland have silenced women and stifled human rightsViime aikoinahan kansainvälinen protestiliike on tuonut jonkin verran julkisuutta Puolan hallituksen yrityksille kiristää aborttilakia äärimmilleen. Vähemmän esillä on ollut se, miten samanlaista kehitystä on ollut nähtävissä Unkarissakin.

Sekä Kaczyńskin PiS että Orbánin Fidesz vetoavat tiettyyn kannattajajoukkoon samannäköisillä kansallisilla ja ”kristillisillä” perusarvoilla. Uskonto ja kirkko saattavat häälyä siellä taustalla, Puolassa jatkuvan laajan kansansuosion suomalla mahtavuudella, Unkarissa taas sillä rutiinilla, jonka perinteisten kirkkojen kokemus yhteistyöstä vallanpitäjien kanssa antaa. Käytännössä kuitenkin kansaa puhutellaan toisaalta sen pelkojen, globalisaatiokammon ja muukalaisvihan kautta, toisaalta ajamalla ”perinteisiä perhearvoja”, mikä merkitsee paluuta ”perinteisiin” sukupuolirooleihin. Unkarin uuden, Orbánin hallituksen vuonna 2011 myllyttämän perustuslain mukaan (johon muutaman vuoden sisällä on tehty useita muutoksia) ”yhteiselämämme tärkeimmät puitteet ovat perhe ja kansakunta, yhteishenkemme perusarvoja ovat uskollisuus, usko ja rakkaus”. Samoin ”Unkari suojelee avioliittoinstituutiota miehen ja naisen välisenä, vapaaehtoiseen päätökseen perustuvana yhteiselämän muotona sekä perhettä kansakunnan säilymisen perustana”. Perinteinen heteroperhe, jossa isällä ja äidillä on omat roolinsa, ei siis ole tärkeä pelkästään yksilön vaan erityisesti koko kansakunnan ja sen uusiutumisen kannalta. Se on suorastaan kansalaisvelvollisuus.

Unkarin perustuslain mukaan myös ”sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien”. Toistaiseksi abortti on Unkarissa edelleen suhteellisen vapaa: 1990-luvun alussa poliittisten kiistojen jälkeen syntynyt kompromissilaki sallii raskauden keskeyttämisen 12:nnelle raskausviikolle asti, jos raskaus uhkaa naisen terveyttä, jos sikiön voidaan olettaa olevan vaikeasti vammainen tai vahingoittunut, jos raskaus on saanut alkunsa raiskauksesta tai jos raskaana oleva nainen on vaikeassa (henkisessä tai sosiaalisessa) kriisitilanteessa. Perustuslakiin kirjatun elämän suojelemisen periaatteen on kuitenkin pelätty johtavan aborttilain tiukentamiseen, niin kuin Puolassa jo on käynyt. Perinteiset perhearvot ovat Unkarissa viime vuosina myös olleet esillä (samoin tässäkin blogissa), kun perheväkivallan kriminalisoimisesta on keskusteltu.

Unkarin ja Puolan päättäjien taistelu perinteisten perhearvojen ja sukupuoliroolien puolesta, genderhömpötyksiä eli sukupuolikategorioiden suhteellistamista vastaan on helppo nähdä pelkästään ”backlashina”, takaiskuna. Se voi olla ihannoivan nostalgista paluuta sosialismia edeltäneeseen aikaan, jolloin kansalliset perusarvot vielä olivat paikoillaan, lippu liehui ja isänmaallinen vaskipuhallinmusiikki soi, kotiliesien äärellä häärivät hellät äidit nöyrine kotiapulaisineen, eikä kansainvälisestä solidaarisuudesta sen enempää kuin vähemmistöjen tai naisten oikeuksista tarvinnut välittää. Se voi myös olla säilymää sosialisminaikaisesta vastakulttuurista, jossa perhe toimi vaihtoehtoisen todellisuuden turvana ja linnana (ja vaimo ja äiti oli tämän vastuullinen linnanvouti): työpaikoilla pauhasi punalippusosialismin tasa-arvotoitotus, mutta kotiin palattuaan mies sai kavereineen ryhtyä olohuoneen suojissa parantamaan maailmaa ja arvostelemaan järjestelmää, kun vaimo kantoi politikoiville ukoille virvokkeita, hoiti kodin, synnytti lapset ja kaikessa hiljaisuudessa kasvatti ne arvostamaan kansallisia perinteitä.

Mutta, sanovat Pető ja Grzebalska, Puolan ja Unkarin tapahtumia ei selitä pelkkä yksiulotteinen backlash-narratiivi, jossa taantumuksesta tasa-arvoa kohti kulkeva kehitys välillä katkeaa takaiskuihin. Pelkkä perinteinen joukkovoimanosoitus Puolan naisten ”mustan protestin” malliin ei auta, ellei Puolan ja Unkarin uuden illiberaalin meiningin haasteita ymmärretä. Niissä ei ole kysymys vain uudesta autoritaarisuudesta vaan kokonaan uudenlaisesta valtiomuodosta, joka käyttää hyväkseen globalisaation ja uusliberalismin heikkouksia.

Pető ja Grzebalska lanseeraavat tätä kuvaamaan uuden, mainion termin polypore state, jonka voisi suomentaa ”kääpävaltioksi” tai ”lahottajavaltioksi”. Uusi valtajärjestelmä on kuin lahottajasieni tai kääpä: se loisii aiemmin rakennetun systeemin rakenteiden varassa kuluttaen niitä ja synnyttää samalla rakenteen, joka on täysin riippuvainen isännältä riistetyistä resursseista. Unkarin nykyisiä vallanpitäjiä elättävät EU:n liberaalis-demokraattiselta projektilta imetyt voimavarat. Esimerkkejä EU-tukien kanavoinnista oligarkkien taskuihin löytyy Unkarista kasapäin, mutta tässä yhteydessä erityisen mielenkiintoinen esimerkki on se, miten vuonna 2011 EU:n työllisyys- ja solidaarisuusohjelman (nimeltään PROGRESS) varoja käytettiin Unkarissa abortinvastaisen kampanjan pyörittämiseen.

abortusz-ellenes-kampany

”Ymmärrän senkin, ettet ole vielä valmis ottamaan minua vastaan… mutta anna minut ennemmin adoptoitavaksi, ETTÄ SAISIN ELÄÄ!”

Illiberaalin kääpävaltion päämääränä on imeä julkiset varat uuden eliitin ja sen äänestäjäkunnan käyttöön. Tätä varten se rakentaa rinnakkaisen kansalaisyhteiskunnan: aiempien kansalaisjärjestöjen rinnalle luodaan uusia, näennäisesti samaan pyrkiviä mutta agendaltaan kansallis-konservatiivisia järjestöjä. Esimerkiksi  perinteisen JÓL-LÉT (“Hyvin-Vointi”) -säätiön rinnalle – jonka päämääränä on nimenomaisesti naisten taloudellisen riippumattomuuden ja työelämän tasa-arvon edistäminen myös tukemalla esimerkiksi yksinhuoltajaäitejä – on synnytetty ”liike” nimeltään Három Királyfi (‘Kolme kuninkaanpoikaa’, viittaus unkarilaisiin kansansatuihin), jonka päämääränä on edistää ”toivottujen lasten syntymistä” tukemalla perheen ja työuran yhdistämistä, auttamalla puolison etsinnässä (!) sekä kohentamalla perheen ja uskollisen avioliiton arvostusta. Ja arvatkaapa, kummalle näistä valtion avustukset kanavoituvat.

Moniarvoista kansalaisyhteiskuntaa lahotetaan myös turvallisuusnarratiivin avulla, kuvaamalla ihmisoikeusliikkeet muukalaisten ohjailemaksi uhkaksi kansalliselle turvallisuudelle (kuten Unkarissa tehtiin ns. norjalaistukien tapauksessa). Näin ihmisoikeusliikkeet irrotettiin poliittisesta yhteydestään ja siirrettiin kansallinen – muukalainen -ulottuvuuteen. Samaan tapaan naisten oikeudet alistetaan kansalliselle perhepolitiikalle ja kansakunnan eloonjäämisen kysymyksille: meidän uusiutumisemme (syntyvyys) ja kulttuurinen säilymisemme (perinteiset arvomme) ovat tärkeämpiä kuin naisten oikeus ammattiin, itsensä toteuttamiseen tai omaan ruumiiseensa.

Omimalla demokraattiset rakenteet itselleen kääpävaltio vie toisinajattelijoilta mahdollisuudet vastarintaan. Ellei tämän vaaran vakavuutta ymmärretä, mustat protestit eivät johda mihinkään, ja kansa saa turhaan marssia kaduilla milloin minkäkin hyvän asian puolesta, kuten Unkarissa on viime vuosina nähty. Mutta mistä myrkyt, jotka tehoaisivat demokratian lahottajiin, kun ne ovat päässeet pureutumaan heikkoon kohtaan?

Ja lopuksi vielä yksi opetus: feminismi ja genderhömpötykset eivät ole esoteerista norsunluutornihommaa. Demokratian ongelmat ilmenevät vähemmistöjen ja heikompiosaisten ryhmien kautta, ja niiden suojeleminen on demokratian ja tasa-arvon kovassa ytimessä. Siksi naistutkijoiden piipityksellä – kuten myös hyödyttömien humanistien höpötyksillä – on merkitystä, kun mietitään, miten Eurooppa ja sen demokratiaprojektit saataisiin pidetyksi pystyssä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: