Palkkapiian poika

heinäkuu 15, 2019

Minun sukupolveni lapsuuden Suomessa politiikan taivaalla loisteli yksi aurinko. ”Kekkonen” oli ”presidentin” synonyymi. Samaan aikaan Unkarissa elettiin Kádárin aikaa. Vuoden 1956 kansannousun kukistamisen yhteydessä vallan kahvaan nostettu János Kádár hallitsi ”sosialistisen leirin hauskinta parakkia” niin kauan kuin voimia riitti. Kun hänet lopulta terveys jo pahasti rakoilevana siirrettiin syrjään, myös reaalisosialismin kuolinkamppailu oli alkanut. Vähän aikaa sitten muisteltiin kansannousun sankarin ja marttyyrin Imre Nagyn uudelleenhautajaisten kolmikymmenvuotispäivää, ja juuri äskettäin tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta János Kádárin hautajaisista, jotka myös kuuluvat sosialistisen Unkarin lopun aikojen merkkitapahtumiin.

Hyväntuulisen näköinen Kádár Kekkosen vieraana Helsingin ETYK-huippukokouksessa (Lehtikuva).

 

Kádária ja Kekkosta on monesti vertailtu toisiinsa. (Yksityiskohtaisemman tutkielman Kádárin Unkarin ja Kekkosen Suomen poliittisten kulttuurien vertailusta on muuten julkaissut jo toistakymmentä vuotta sitten politiikantutkija Heino Nyyssönen.) Molemmat olivat johtajia, joiden valta-asemaa ei jännittävien alkuvaiheiden jälkeen uhannut kukaan, sillä kummallakin oli sekä oman kansansa laaja kannatus että selkänsä takana Neuvostoliiton tuki: molemmat nähtiin eräänlaisina hyvinvoinnin ja jonkinasteisen riippumattomuuden takuumiehinä Moskovan suuntaan (vaikka Kádárin lieka toki oli paljon lyhyempi ja tiukempi kuin Kekkosen). Molemmat olivat varsin vaatimattomista oloista lähtöisin, osasivat kohdata kansan syvät rivit ja esiintyä reiluina tavallisina kansanmiehinä. Molemmat juhlivat mielellään ystävien seurassa, Kekkonen hiihdon ja saunailtojen merkeissä, Kádár metsästysretkillä oman metsästysseuransa kanssa, mutta muuten kummankin elämäntavat olivat asialliset ja pröystäilemättömät, kumpikaan ei (toisin kuin eräät muut aikansa pitkäaikaiset valtionpäämiehet) harrastanut huvipursia, kalliita urheiluautoja, timanttikoristeisia luksusrannekelloja tai muuta jetset-elämäntyyliin kuuluvaa. Molemmat olivat fyysisiä ja urheilullisia; Kádár ei tosin koskaan ollut kilpaurheilija, mutta hänen kehutaan olleen luonnostaan, treenaamatta, vaikuttavan voimakas ja lihaksikas, ja jossain määrin hän harrasti sekä jalkapalloa että uintia.

Kekkonen ja Kádár myös tapasivat useaan kertaan – itse asiassa Kádárin suhteet Kekkoseen taisivat olla tiheämmät kuin yhteenkään toiseen itäblokin ulkopuoliseen valtionpäämieheen – ja ilmeisesti tunsivat keskinäistä sympatiaa: Kekkonen kehuu päiväkirjoissaan Kádárin hiljaista, ironista huumorintajua. Mutta tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Jos yksityiselämästä puhutaan, niin Kádár, toisin kuin Kekkonen, ei ollut salonkileijona eikä naistenmies vaan eleli tyynen uskollisesti vaimonsa Mária Matuskan kanssa, johon oli tutustunut sota-aikana Horthyn Unkarin poliisia piileskellessään. (Avioliitto oli lapseton.) Ennen kaikkea: Kekkonen oli vaatimattomasta maalaistaustastaan huolimatta akateemisesti koulutettu mies, joka jo ennen toista maailmansotaa oli aloittanut uransa virkamiehenä ja poliitikkona porvarillisessa demokratiassa, koko ajan mukavasti kirjoituspöydän ääressä, ja edennyt politiikassa huipulle asti kenties häikäilemättömästi mutta kuitenkin periaatteessa demokraattisin keinoin. Kádárin, itseoppineen työläispojan, tie oli ollut paljon rankempi ja rajumpi, ja kahdesti hänet oli nostanut valtaan vieras miehittäjä.

János József -nimen saanut poika syntyi Adrianmeren rannalla “Join” eli Fiumen kaupungissa, joka nykyään on Kroatiaa ja paikalliselta nimeltään Rijeka, 26. toukokuuta 1912, piikatytön aviottomana lapsena. (Opin aikoinaan unkarin kielen sanan zabigyerek nimenomaan János Kádárin yhteydessä; sitä käytti satunnainen junamatkan juttukaveri, kiltti setämies, joka selvästi arvosti Kádária ja hänen yhteiskunnallista nousuaan.) Äiti Borbála Czermanik (myöhemmin nimestä käytettiin paremmin unkarin kielen oikeinkirjoitukseen sopivaa muotoa Csermanek) oli kotoisin Komáromin läänistä, nykyisen Slovakian puolelta, ja isän puolelta slovakialaista syntyperää. Kaupungin herrasväen palvelukseen saapuneelle maalaistytölle oli käynyt ns. hullusti Fiumeen sijoitetussa unkarilaisessa jalkaväkirykmentissä palvelevan tilanomistajan kanssa. János-poika kasvoi ensin kasvattivanhempien hoivissa, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Budapestiin muuttanut äiti otti pojan luokseen.

Nuori János Csermanek sai koulunkäynnin ohessa jo varhain ansaita jatketta äidin niukoille pyykkärin ja siivoojan tienesteille, muun muassa lähettinä ja lehtipoikana. Viisitoistavuotiaana hän valmistui ammattikoulusta kirjoituskoneasentajaksi, ja juuri tuolloin iski Unkariinkin maailmanlaajuinen talouslama. Proletariaatin elämän ankaria puolia jo varhain kokenut nuori Csermanek päätyi kielletyn kommunistisen työväenliikkeen riveihin ja joutui välillä poliittisesta toiminnastaan vankilaankin, missä hän tutustui muun muassa sittemmin stalinismin aikaan Unkaria diktaattorina hallinneeseen Mátyás Rákosiin. Sodan aikana maan alla toimiessaan hän otti käyttöön slaavilaisen nimensä tilalle unkarilaisemman sukunimen Kádár, joka virallistettiin heti sodan jälkeen.

Sodanjälkeisessä Unkarissa János Kádár nousi nopeasti korkeisiin puoluetehtäviin, ja vuosina 1948–50 hän toimi sisäministerinä. Viimeistään nyt hän tahrasi kätensä vereen osallistumalla ns. László Rajkin juttuun. (Rajk, aiempi sisäministeri, tuomittiin kuuluisassa näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan tekaistuin syyttein vakoilusta Titon Jugoslavian hyväksi.) Pian sen jälkeen tuli Kádárin vuoro joutua saman vainoharhaisen koneiston sisäisten välienselvittelyjen uhriksi: vuonna 1951 hänet pidätettiin syytettynä ”järjestelmälle vieraiden ainesten” päästämisestä ministeriön palvelukseen. Näytösoikeudenkäynnissä hänelle määrättiin elinkautinen kuritushuonetuomio – mutta sitten kuoli Stalin, tuuli kääntyi, ja Moskovan uusien ohjeiden mukaan myös Kádár vapautettiin ja palautettiin vanhoihin puoluetehtäviinsä. Heinäkuussa 1956 hän oli jo puolueen keskuskomitean, politbyroon ja sihteeristön jäsen.

Sitten koitti lokakuu, ja pitkään hautunut tyytymättömyys purkautui kansannousuksi. Kun suosittu ja ryvettymätön reformikommunisti Imre Nagy nostettiin pääministeriksi, Kádár sai tapahtumien edetessä Nagyn hallituksesta salkuttoman ministerin paikan. Samoin kuin Nagy, myös Kádár aluksi tuomitsi neuvostomiehittäjiä vastaan käynnistyneen aseellisen konfliktin ”vastavallankumouksellisena”, ja kun Nagyn hallitus lopulta avoimesti asettui kapinallisten puolelle ja Neuvostoliittoa vastaan, myös Kádár radiopuheessaan, julistaessaan uudistuneen Unkarin sosialistisen työväenpuolueen perustetuksi, puhui ”kunniakkaasta kansannousustamme”. Kun tämä purkitettu puhe radioitiin marraskuun 1. päivän iltana, Kádár itse oli kuitenkin jo lähtenyt maasta.

Neuvostoliiton lähettiläs (ja myöhempi johtaja) Juri Andropov oli Moskovan toimeksiannosta kutsunut Kádárin ja puoluetoveri Ferenc Münnichin neuvotteluihin siitä, miten kansannousun jälkiselvittelyt ja uuden, uskollisemman Unkarin rakentaminen hoidettaisiin. Loppu on historiaa. Kádár ja Münnich lennätettiin Moskovaan, mistä Kádár palasi Unkariin uuden ”työläisten ja talonpoikien vallankumoushallituksen” keulahahmona. Kansannousun aktivisteja ja nokkamiehiä tuomittiin kuolemaan – näin myös itse Imre Nagy – tai heille jaeltiin pitkiä vankeustuomioita, mutta jo 1960-luvun alussa pääpaino siirtyi kansan olojen helpottamiseen.

”Gulassikommunismiksi” kutsutussa Kádárin järjestelmässä kaupoissa oli tavaraa ja kulttuurielämässä vapauksia aivan toisella tavalla kuin useimmissa muissa sosialistimaissa. Diktatuurissa toki elettiin, mutta varsin pehmoisessa: tavallisia kansalaisia ei arkielämässä niinkään painanut pelko kuin turhautuminen korruptoituneeseen byrokratiaan ja suunnitelmatalouden järjettömyyksiin. Sosialismin iskulauseet, punalippujen heilutus ja aatteellisen oikeaoppisuuden kyylääminen vähenivät vuosi vuodelta, kaupoissa oli cocacolaa ja tavallisilla pulliaisillakin oli mahdollisuus matkailla ulkomailla, joskin rajoitetusti mutta silti aivan toisella tavalla kuin vaikkapa Neuvostoliiton kansalaisilla.

Gulassikommunismi tosin rakennettiin sortotoimien luomalle perustalle vieraiden aseiden tuella, velkarahalla ja valheen varaan, mutta lähes kolmenkymmenen vuoden ajan suuri osa Unkarin kansaa näki Kádárin jonkinlaisena hyvänä hallitsijana, jonka ansiota oli rauha, hyvinvointi ja vähitellen nouseva elintaso. Sitten Euroopan reaalisosialismi ja ennen kaikkea sen tärkein tukija Neuvostoliitto lopulta alkoivat tulla tiensä päähän, ja samaan aikaan puhkiruostuneen poliittisen systeemin kanssa alkoi hajota myös Kádárin terveys. Toukokuussa 1988 Kádár terveydellisistä syistä siirrettiin syrjään politbyroosta ja puolueen pääsihteerin tehtävistä. Tuolloin Unkarissa puhaltelivat jo vapauden tuulet, oli alettu perustaa uusia puolueita, vuoden alusta oli matkustusrajoituksia väljennetty (mikä käynnisti unkarilaisten legendaariset ostosmatkat Wienin Magyar-, eiku Mariahilferstraßelle) ja maaliskuussa oli toistakymmentätuhatta ihmistä osoittanut mieltään Budapestissa vaatien vapaita vaaleja. Järjestelmänvaihdos oli edessä, ja vanha valta tiesi, että nyt ei voinut muuta kuin etsiä kivuttominta ja turvallisinta tietä irti Moskovasta, kohti kansan kaipaamaa monipuoluejärjestelmää ja markkinataloutta.

Joutsenlaulunsa Kádár esitti huhtikuussa 1989. Vanha, fyysisesti ja henkisestikin sairauden merkitsemä mies päästettiin kaikesta huolimatta vielä puhumaan politbyroon eteen. Puhe kesti toista tuntia, se oli sekava ja omituinen mutta myös niin henkilökohtainen ja aidon tuskainen, että sen päättyessä kuulemma politbyroon naisjäsenet itkivät. Puhetta ei ollut tarkoitus koskaan julkistaa, mutta se kuitenkin nauhoitettiin, ja äänite pelastui jälkipolville. Vuonna 2011 siitä tehtiin elokuva, jossa kirjailija Mihály Kornis selostaa ja tulkitsee Kádárin ajatuksia lopun edellä. (Elokuva löytyy englanninkielisin tekstein myös YouTubesta.) Keskiössä on kuolemansairaan vanhan miehen syyllisyys. On se moraalinen valintatilanne, kun Ferenc Münnich lähetti auton parlamenttitalolle noutamaan Kádária kohti Moskovaa ja uusia seikkailuja ja Kádár päätti jättää pääministerinsä Imre Nagyn ja nousta kyytiin. Ja on kysymys syyllisyydestä Imre Nagyn kuolemaan; tätä kipeää asiaa Kádár ei saanut kunnolla edes lausutuksi julki.

Vajaat kolme kuukautta myöhemmin, heinäkuun 6:ntena, János Kádár veti viimeisen henkäyksensä. Samana päivänä Unkarin korkein oikeus julisti Imre Nagyn – joka vähän aiemmin oli jo haudattu uudelleen, valtavan väkijoukon seuratessa seremoniaa ja sytyttäviä puheita – kuolleen syyttömänä ja laittomasti tuomittuna.

Kansa jonottaa pääsyä Kádárin ruumiin ääreen. 

János Kádárin julkisiin ruumiinvalvojaisiin 13. heinäkuuta saapui suuri kansanjoukko, ja hautajaiset 14. heinäkuuta olivat lähes Imre Nagyn uudelleenhautaukseen verrattava joukkotapahtuma. Kádárista oli monille tullut rauhan, turvallisuuden ja riittävän hyvinvoinnin takuumies, hänen väistymisensä ja edessä olevat murrokset pelottivat monia, eivätkä syyttä. Sekä yllä linkitetyssä 444.hu:n artikkelissa että YouTubesta löytyvässä elokuvassa ”János Kádárin viimeinen puhe” kommenttiketjut kertovat, että moni haluaa edelleenkin muistaa Kádárin aikaa hyvällä.

Kuten historiantutkija Anssi Halmesvirta oivassa analyysissaan tiivistää, Unkarin kádárismi samoin kuin Neuvostoliiton brežnevismi kuoli ideologisesti tyhjenemällä, muuttumalla tyhjäksi, merkityksettömäksi kuoreksi: sillä ei enää ollut aatteellista sisältöä, joka olisi antanut sille periaatteellisen oikeutuksen. Yhä pragmaattisemmaksi ja suvaitsevaisemmaksi muuttuessaan sosialismi oli samalla ohentunut pelkäksi olevien olojen ja valtarakenteiden pönkittämiseksi ja hajosi niiden myötä. Mutta mikä on tämän tarinan opetus Unkarin nykypäivän kannalta?

Orbánin Unkaria verrataan riippumattomassa mediassa usein Kádárin Unkariin, kahdestakin negatiivisesta kulmasta. Toisaalta muistutetaan siitä, miten Orbán (samoin kuin monet hänen lähipiirinsä tovereista) kaikesta väitetystä kommunisminvastaisuudestaan huolimatta on itse reaalisosialismin ja Kádárin Unkarin kasvatti, joka sai ensimmäiset järjestötoimintakokemuksensa kommunistisen nuorisoliiton paikallisosaston sihteerinä. Orbánin Unkarin hallintokoneiston toiminta, älytön autoritaarisuus ja feodaaliset valtarakenteet suojelu- ja lojaaliussuhteineen muistuttavat paljossa Kádárin Unkaria, samoin kuin tämän kaiken takana piilevä eräänlainen paksuniskainen, rasvanahkainen moukkamaisuus: valtaa eivät käytä vanhan Euroopan monokkelisilmäiset sivistyneistöeliitit vaan tökerön suorasukaiset entiset haalarimiehet, joiden yllä tumma puku edelleenkin istuu huonosti. Oudon tutulta tuntuu myös valtion viestimien yhä propagandistisempi ilme, etenkin se sävy, jolla ”rappeutunutta” ja perusarvot unohtanutta Länsi-Eurooppaa parjataan (samalla kun suuri osa kansasta haluaisi muuttaa sinne).

Toisaalta taas Kádárin aika alkaa muistoissa kultautua sitä enemmän, mitä polttavammiksi nousevat nykyiset köyhyyden ja eriarvoisuuden ongelmat. Sosialismin aika oli nykyiseen verrattuna ankeaa, harmaata ja köyhää, mutta asunnottomuutta ja työttömyyttä massiivisina ongelmina ei ollut, ei ollut kokonaisia syväköyhien yhteisöjä, joissa työttömyys ja syrjäytyneisyys on periytynyt jo useammalle sukupolvelle, ja jos sosialismin aikaan ei koskaan puhuttu nälkää näkevistä lapsista tai talvella lämmittämättömiin asuntoihinsa paleltuvista vanhuksista, se ei johtunut vain sensuurista. Ennen kaikkea: Kádárinkin järjestelmässä tehtiin kaikenlaista vilunkia, varasteltiin ja fuskattiin, mutta senaikainen korruptio kutistuu lapselliseksi amatöörimeiningiksi, kun sitä vertaa Orbánia ympäröivään oligarkki-kleptokratiaan. Kádárilla, niin jalkapallon ystävä kuin hän olikin, ei ollut pihan perällä omaa jalkapallostadionia (vaan kanala, jossa hän vaimonsa kanssa kasvatti maatiaiskanoja, koska tykkäsi tuoreista munista), hän ei hankkinut itselleen tai bulvaaneilleen kartanolinnoja vaan lomaili valtion hänelle järjestämässä suhteellisen vaatimattomassa funkishuvilassa Balatonilla – eikä sielläkään juuri viihtynyt sisällä vaan istui rannalla onkimassa. Tätä viattomuuden ja tasa-arvon, tai edes tasa-arvon illuusion, aikaa, nuoruusmuistojen nostalgian kultaamaa haavetta turvallisesta yhteiskunnasta, itkevät takaisin yhä useammat.

Kádár kuten Kekkonenkaan ei kuole koskaan.

Mainokset

Kolmikymmenvuotispäivä

kesäkuu 16, 2019

Kolmekymmentä vuotta sitten, 16. kesäkuuta 1989, Budapestissa haudattiin juhlallisin menoin ja noin kolmesataatuhantisen kansanjoukon läsnäollessa vuoden 1956 vallankumoushallituksen pääministeri ja marttyyri Imre Nagy, jonka kommunistinen järjestelmä oli aikoinaan tuominnut kuolemaan, teloittanut ja salaa haudannut Rákoskeresztúrin hautausmaan laidalle väärällä nimellä.

Uudelleenhautaustilaisuutta oli jo edellisestä vuodesta saakka valmistellut vuoden 1956 kansannousun veteraanien perustama ”totuuskomissio” Történelmi Igazságtétel Bizottsága (TIB), ja tuolloin – kun Imre Nagyn teloituksesta vuonna 1988 tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta – oli Pariisissa Père Lachaisen hautausmaalle pystytetty Nagylle ja hänen tovereilleen eräänlainen symbolinen hauta. Budapestissa taas oli Nagyn teloituksen 30-vuotispäivänä järjestetty mielenosoitus, jonka poliisi tylysti hajotti. Sosialistinen järjestelmä natisi jo liitoksissaan, Neuvostoliitossa – joka oli kokenut oman ”Vietnaminsa” Afganistanissa ja vetäytyi maasta lopullisesti helmikuussa 1989 – jylläsi perestroika, Virossa liehuteltiin sini-musta-valkeita lippuja ja kirjoitettiin ja puhuttiin ääneen asioista, joita ei vielä vuotta aiemmin saanut olla olemassakaan. Myös sosialistisen Unkarin hallinto ymmärsi aikojen olevan muuttumassa. Maassa toimi jo useita demokraattisia poliittisia järjestöjä ja puolueita, rautaesiripun purkaminen ja monipuoluejärjestelmään siirtyminen siintelivät jo taivaanrannalla. Talouselämää oli alettu vapauttaa läntisen markkinatalouden suuntaan, ja vuonna 1988 siihenastisen matkustuslupakäytännön tilalle oli tullut tavallinen passi, jolla unkarilaiset saivat ”normaalisti” matkustaa ulkomaille. Tätä muistellaan nykyään Wienin Mariahilferstraßelle suuntautuneiden hysteeristen ostosmatkojen aikana.

magyarnelopj.jpg

Lehtiuutinen kesäkuulta 1989 kertoo hieman närkästyneeseen sävyyn, miten itävaltalaisiin myymälöihin on ilmestynyt unkarinkielisiä ilmoituksia, joilla yritetään puuttua myymälävarkauksiin. Urbaanilegendojen ”Magyar, ne lopj!” (‘Unkarilainen, älä varasta!’) -kylteistä ei urbanlegends.hu-sivusto ole löytänyt todisteita,  mutta tämä oikeinkirjoitukseltaan hieman horjahteleva teksti pyytää kohteliaasti unkarinkielisiä asiakkaita ilman erillistä kehotusta avaamaan kassinsa kassalla.

Imre Nagyn ja hänen toveriensa hautajaisista oli tarkoitus tulla rauhanomainen, kansakuntaa sen yhteisessä surussa yhdistävä tilaisuus, jossa myös maata siihen asti hallinnut sosialistinen työväenpuolue MSZMP osoittaisi olevansa ajan hermolla ja pystyvänsä luotsaamaan maan uuteen aikaan. Loppujen lopuksi saatiinkin aikaan koko Unkarin sosialistisen järjestelmän symbolinen hautajaistilaisuus. Sosialistihallinto oli uskonut hoitavansa homman niin sanotusti kotiin osallistumalla virallisesti vuoden 1956 marttyyrien hautajaisiin; koko valtiojohto laski seppeleitä haudalle, ja valtion yleisradioyhtiö televisioi suorana koko tilaisuuden. Toki pelättiin myös provokaatioita ja yhteenottoja, huhuja kierteli, ja – kuten 444.hu-sivusto yksityiskohtaisesti, myös arkistoitujen asiakirjojen avulla, osoittaa – valtion tiedustelupalvelu keräsi voimansa kenties viimeiseen suureen ponnistukseensa, jolla tärkeää tilaisuutta yritettiin estää valumasta oppositiovoimien hyödyksi. Tämä ei enää aivan onnistunut.

Budapestin Sankarten aukiolla järjestetyssä valtavassa yleisötilaisuudessa kesäkuussa 1989 puhui useita vuoden 1956 kansannousun veteraaneja, Imre Nagyn taistelutovereita – sekä nuori poliitikko nimeltä Viktor Orbán, maaliskuussa 1988 perustetun ”Nuorten demokraattien liiton” (Fiatal Demokraták Szövetsége eli Fidesz, joka sittemmin on muuttanut nimensä muotoon “Fidesz – Unkarin porvarillinen liitto”) perustajajäsen ja tiedottaja, György Sorosin “Avoin yhteiskunta -säätiön” tutkijastipendiaatti.

Viktor-Orban_1560444767296516.jpg

Kuuluisa valokuva (AP, István Csaba Tóth) sutjakasta nuoresta takatukka-Orbánista pitämässä kohuttua puhettaan.

Toiset puhujat olivat asetelleet sanansa sovinnollisiksi ja rakentaviksi, Orbán taas humahti kertaheitolla poliittiseen julkisuuteen puheellaan, joka oli tunteisiin vetoava, kiivas ja suorastaan sotaisa – ja herätti jo tuolloin närää myös muissa puhujissa, muistelee itse paikalla ollut ulkounkarilainen historiantutkija, vuoden 1956 pakolaisten perheeseen Wienissä syntynyt Béla Rásky itävaltalaisessa Die Presse -lehdessä. Orbán ei sovitellut vaan vaati systeemiä tilille rikoksistaan, ja hän myös ainoana vaati neuvostomiehityksen lopettamista:

”Meidän on valittava sellainen hallitus, joka viipymättä aloittaa neuvottelut neuvostojoukkojen vetämiseksi maasta!”

Tätä pelotonta puheenvuoroa on sittemmin lukemattomat kerrat käytetty sankarimyytin rakentamiseen. Itse asiassa neuvostojoukkojen vetäminen Unkarista oli kaikessa hiljaisuudessa jo käynnistetty. Jo viisi vuotta sitten tätä muisteli Élet és Irodalom -lehdessä Gyula Kozák, joka TIB:n ydinjoukon jäsenenä oli yhteistyössä hallituksen edustajien kanssa suunnittelemassa ja järjestelemässä Imre Nagyn uudelleenhautajaisia. Vuoden 1956 veteraanien rinnalle haluttiin ohjelmaan joku nuori sähäkkä puhuja, tulevaisuuden edustaja, ja semmoinenhan löytyisi ”nuordemokraattien” riveistä…

Fideszin johtajat olivat nimenneet tehtävään Orbánin, joka kirjoitti puheensa ruutuvihkoon. Se oli pitkä ja rikkoi sitä perussääntöä, että päivänpolitiikka jätetään ulkopuolelle. Jos oikein muistan (oikein!), György Litván, Péter Kende, kenties myös [Miklós] Vásárhelyi [yksi järjestelyjen johtohahmoista, aikoinaan Imre Nagyn kansannousuhallituksen tiedottajana toiminut lehtimies] juttelivat tästä hänen kanssaan jossain pikkukapakassa, mutta Orbán piti pintansa.

Vásárhelyi oli hyvin ärtynyt. Me istuimme Gerlóczy-kadulla András B. Hegedűsin asunnossa, piittamatta edes siitä, että meitä kuunneltiin. Vásárhelyi kertoi katkerana, että sekä [Yhdysvaltain suurlähettiläs Mark] Palmer että [pääministeri] Miklós Németh olivat selittäneet, että neuvostojoukkojen maasta vetämisestä on jo päätetty, mutta Orbán halusi silti vaatia sitä. Se härkäpää pitäisi saada tajuamaan, että tämä vaatimus pitää jättää pois, se ei ole tyylikästä, eikä venäläisiä pidä suututtaa, ne ovat muutenkin saaneet ja saavat jo kylliksi. Vásárhelyi ei halunnut paljastaa Miklós Némethin ja Palmerin kanssa käytyjä neuvotteluja, siksi hän antoi minun tehtäväkseni yrittää vielä viimeisen kerran puhua Orbánin kanssa. Minun pitäisi saada hänet jättämään pois vaatimus neuvostojoukkojen poisvetämisestä, sillä niiden vetäytymispäätös oli jo tosiasia.

Tapasimme tutussa Halász utcan kapakassa. Asemani ei ollut helppo, sillä mistä saatoin virallisesti tietää, että neuvostojoukkojen vetäytymistä valmistellaan jo? Tunsin Orbánin, sillä vuonna 1988 Lontoossa György Krassó oli järjestänyt meille muutamia esiintymisiä Budapestissa tapahtuneen kesäkuun 16:nnen mielenosoituksen johdosta. Tiesin hänet aggressiiviseksi, omapäiseksi, sairaalloisen itsevarmaksi tyypiksi. Sain puhua kuuroille korville. ”En voi nimetä lähteitäni, mutta tämä on sataprosenttisen varmaa. Pyydän, jätä pois tuo neuvostojoukkoja koskeva kohta. Siksi, että on sovittu, että ei puhuta päivänpolitiikkaa, ja myös siksi, että kasarmeja ollaan jo tyhjentämässä.” Tietenkin keskustelu oli todellisuudessa paljon pitempi, mutta tämä oli ydinkohta. Orbán oli minua kohtaan yhtä peräänantamaton kuin Kendeä ja Litvániakin. ”EI! Tämän on Fidekszen johto hyväksynyt, tämän minä tulen sanomaan.”

Loppu on historiaa. Suhteellisen tuntematon opiskelijapoliitikko pomppasi maineeseen pelottomana miehenä, joka ensimmäisenä uskalsi vaatia Neuvostoliiton joukkoja lähtemään Unkarista, ja tästä puheesta ja vaatimuksesta on tullut Orbánin poliittisen uran ja imagon peruskivi. Siitä huolimatta, että – kuten Kozák kirjoituksensa lopussa tiivistää – Orbán aloitti poliittisen uransa uhkarohkealla valheella, kuin poppamies, joka saa tyhmän kansan uskomaan, että aurinko on noussut nimenomaan hänen käskystään.

Orbánin ja hänen opiskeluaikaisen lähipiirinsä Fidesz on sittemmin kokenut täydellisen muodonmuutoksen nuorten intellektuellien liberaalista kumouspuolueesta oikeistopopulistiseksi, kristillis-konservatiivisia arvoja ja 1800-luvun henkistä kansallisromanttista kansallismielisyyttä liehuttelevaksi valtajärjestelmäksi, jonka uskollisimmat tukijoukot kyynisen ja korruptoituneen eliitin ulkopuolella löytyvät vähemmän koulutetuista eläkeläisistä. Myös Orbán itse on muuttunut, toteaa Rásky Die Presse -lehden kirjoituksessaan:

Yhteiskuntatieteilijät ja journalistit väittelevät siitä, miten ja miksi tämä kunnianhimoinen, sivistynyt ja sotaisa nuori mies muuttui vallanhimoiseksi, rahanahneeksi, kostonjanoiseksi, egomaaniseksi ja häijyksi itsevaltiaaksi – vai tarvittiinko tällaista muodonmuutosta laisinkaan, jospa hänessä jo tuolloin piili tuhoava provokaattori, trolli, jolle lakkaamattomat haasteet ja jatkuva riidankylvö tuottavat keskenkasvuista mielihyvää. Nyttemmin tuntuu väkisinkin siltä, että Orbán on pannut toimeen maanmiehillään (sekä Euroopan Unionilla) valtaisan Milgramin kokeen: Miten pitkälle yhteiskuntaa voi ärsyttää ja nöyryyttää?

Niinpä. Tällä hetkellä monia sivustakatsojia hämmentää se, mitä Ráskykin kärkevässä kirjoituksessaan ihmettelee. Miksi unkarilaiset eivät nouse kapinaan, vaikka koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmät ovat järkyttävässä tilassa, vaikka kymmenettuhannet lapset näkevät suoranaista nälkää ja kolmasosa kansasta elää toimeentulominimin alapuolella, vaikka vaalijärjestelmä on rakennettu ja vaalit toteutettu niin, että opposition on käytännössä mahdotonta kaataa Orbánin hallitusta demokraattisin keinoin, vaikka tieteen ja kulttuurin instituutioita tuhotaan ja nöyryytetään samalla kun sadattuhannet lahjakkaat, yritteliäät ja koulutetut unkarilaiset ovat viime vuosina lähteneet länteen etsimään ei vain parempaa toimeentuloa vaan myös vapaampaa ilmapiiriä? Miksi korruptio saa rehottaa sellaisissa mitoissa, että Orbánin ja hänen lähipiirinsä oligarkkien oudon EU-rahoilla rikastumisen näkee jokainen, jolla on silmät päässä, ilman ihmeempiä tutkimuksiakin? Miksi ketään ei hermostuta median muuttuminen valtapuolueen propagandatorveksi?

Virallinen 30-vuotisjuhlinta on tätä kirjoittaessani vähitellen käynnistymässä. Imre Nagy itse on tosin Orbánin hallinnolle hieman ongelmallinen hahmo: hän oli kuolemaansa saakka vakaumuksellinen vasemmistolainen, reformikommunisti ja ihmiskasvoisen sosialismin etsijä, kun taas nykyinen hallitus haluaisi nostaa vuoden 1956 muistopolitiikan keskiöön jonkinlaisen oman mielensä mukaisen kommunisminvastaisen oikeistoisänmaallisuuden (vaikka sitä ei kansannousuun johtaneessa liikehdinnässä juuri ollut, ei voinut olla). Nuoren järjestelmänkaataja Orbánin sankarimyyttiä on kuitenkin yhä rakennettava. Siispä tänään on luvassa aamulla Imre Nagyn patsaan virallinen seppelöinti, iltapäivällä hovihistorioitsija Mária Schmidtin johtaman ”Terrorin talo” -museon uuden ”30 vuotta vapaana” -näyttelyn avajaistilaisuus sekä sen jälkeen Sankarten aukiolla suuri ulkoilmakonsertti.

Katsellaanpa lopuksi tämän ilmaisen ulkoilmakonsertin mainostraileri. Huolella lavastetussa epookkifilmissä näemme, miten harmaanruskean kasari-Budapestin katujen kansa hämmentyen herää, pyyhkäisee silmiään ja nostaa katseensa kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kaunis nainen laskee punaisen ruusun arkulle, jossa ilmeisesti lepää joku henkilö, valtava väkijoukko täyttää Sankarten aukiota, ja sitten kuulemmekin jo Viktor Orbánin tutun kireännasaalin äänen lausuvan nuo kuuluisat sanat neuvostojoukkojen vetämisestä pois Unkarista. Tätä katselee ja kuuntelee televisiosta myös kirkastuvakatseinen ydinperhe (isä silittää onnellisena innokkaaseen hymyyn puhkeavan poikansa päätä). ”Näin alkoi ihmeiden vuosi, meistä tuli vihdoin vapaita”, kertoo kuuluttaja, samalla kun kuva siirtyy Sankarten aukion valtavasta kansanjoukosta junaan pakkautuviin neuvostojoukkoihin ja piikkilanka-aitaa purkaviin unkarilaisiin sotilaisiin. ”Juhlitaan yhdessä!” kehottaa kuuluttaja.

Vapaus, vapaus, vapaus ja kommunistisen sorron kaatuminen. Kauniita aatteita ja ajatuksia, mutta mielenkiintoista on myös vilkaista juhlavuoden Facebook-sivulla julkaistun trailerin alle kertyneitä kommentteja:

minekörültök

MISTÄ TE OLETTE ILOISSANNE?????? mistä vapaudesta puhutaan??????? että KÁDÁRIN JÄRJESTELMÄSSÄ kaikilla oli onnellinen ihmisarvoinen elämä!!!! kaikilla oli hyvin palkattu työ paikka ,kaunis asunto, huonekalut, auto, ja lakisääteinen loma, käytiin konserteissa huvitelemassa!!!!!!! NYT PITÄISI JUHLIA TÄTÄ VAPAATA KURJUUTTA

szegenynagyim

Mummo parkani miten onnellinen se oli syntyi 1910 sai kokea kaiken laista ,toivoi,malttoi mielensä.,hyvitys kuitti sillä ehkä vielä on tallella ullakolla en tiedä tehdas jossa mummo oli töissä yksityistettiin ,herra ties kenelle sitäkään ei enää ole olemassa ,.mutta ennen kuolemaansa mummo sanoi,että lapsikulta en minä tämmöistä odottanut. | (…) | Koko Unkarin historian aikana emme ole ikinä olleet vapaita emme taloudellisesti emmekä poliittisesti jos joku tietää tämmöisen ajanjakson niin kirjoittakoon mihin aikaan se oli kiitos jo etukäteen.

Pahoin pelkään tämän merkitsevän sitä, että juhlavuoden sankaripatsaan rakentaminen Viktor Orbánille (kuten 444.hu tämän mainosfilmin sanoman kiteytti) ei onnistu näillä eväillä, kun uskollisimpien kannattajien mielessä aika alkaa kullata muistoja Kádárin ajan pehmodiktatuurista ja velaksi rakennetusta suhteellisesta hyvinvoinnista. Avainkysymys on, nouseeko jostakin vielä oppositiovoima, joka kykenee kanavoimaan tämän tyytymättömyyden muuhunkin kuin muukalaisvihaan ja ennakkoluuloihin. Tähänastisen perusteella ei vielä voi paljoa toivoa.


Unohdettu, muistettu ja taas unohdettu?

joulukuu 29, 2018

Kuten jo edellisessä postauksessani kirjoitin, unkarilainen mediakuplani kauhistelee nyt Orbánin hallituksen uusinta symbolipoliittista tempausta (jonka muutaman vuoden takaisista taustoista muuten mielenkiintoinen artikkeli täällä): vuoden 1956 kansannousuhallituksen pääministerin Imre Nagyn muistomerkki vietiin eilen aamuhämärissä pois paikaltaan parlamenttitalon lähistöltä, kuulemma korjattavaksi ja sijoitettavaksi uudelleen johonkin vähän syrjäisempään paikkaan. Tilalle on tulossa vuoden 1919 neuvostotasavallan punaisen terrorin uhrien muistomerkki (tähän muistopoliittiseen kysymykseen tulen varmasti kevään mittaan palaamaan), joka siinä seisoi Horthyn aikaan. Nagyn patsaan siirtäminen on herättänyt paheksuntaa jo ulkomaistakin mediaa myöten. Budapestissa yleisö on jo eilen tuonut paikalle kynttilöitä, lippuja ja kukkia.

 

Toimittaja Lili Bayerin (@liliebayer) twiittaama kuva eilisillalta.

Aihetta moraaliseen närkästykseen antaa myös se, että Viktor Orbánin poliittinen nousu liittyy nimenomaan Imre Nagyn hahmoon. Orbán piti ensimmäisen huomiota herättäneen julkisen puheensa vuonna 1989, Nagyn uudelleenhautajaisten yhteydessä – tästä tilaisuudesta muodostui mahtava julkinen mielenilmaus, ja se oli Unkarin järjestelmänvaihdoksen näyttävimpiä ja muistorikkaimpia tapahtumia. Samalla kuitenkin Orbánin hallinnon suhde Imre Nagyyn on ollut jännitteinen ja hankala, kuten jo Unkarin kansannousun 60-vuotismuistovuoden juhlallisuuksien yhteydessä pari vuotta sitten nähtiin: hovihistorioitsija Mária Schmidtin johdolla etualalle nostettiin katutaistelut ja pesti srácok, nuoret ja poliittisesti naiivit pääkaupungin katutaistelijat, vailla muuta selkeää ohjelmaa kuin halu päästä eroon vihatuista neuvostovallanpitäjistä, ja taka-alalle häivytettiin koko kansannousun varsinaiset johtajat ja alullepanijat, uudistuvaa ihmiskasvoista sosialismia etsineiden intellektuellien, poliitikkojen ja opiskelijoiden joukko, näiden mukana myös pääministeri Nagy.

Imre Nagy onkin kaikista ansioistaan huolimatta ristiriitainen ja kiistelty hahmo, josta tekee mieli kirjoittaa vähän pitemmälti. On itse asiassa tehnyt jo vuosia, siitä pitäen kun pian järjestelmänvaihdoksen aikoihin sain Unkarissa käsiini Tibor Mérayn kirjoittaman elämäkerran Nagy Imre élete és halála (‘Imre Nagyn elämä ja kuolema’); se oli julkaistu Saksassa ensi kertaa muistaakseni jo 1970-luvulla. Unkarissa ilmestynyt uusintapainos hajosi muutaman innokkaan lukukerran jälkeen, mutta siitä piirtyi syvälle mieleeni hyvin sympaattinen kuva rehellisestä ja vakaumuksellisesta miehestä, joka vilpittömästi halusi rakentaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Toki pitää muistaa, että Méray ei ollut vain aikalainen vaan myös Imre Nagyn henkilökohtainen ystävä, ja Nagyn henkilökuvaan varmasti mahtuu myös kyseenalaisempia ja ristiriitaisempia piirteitä. Pääkohdat silti pitänevät paikkansa.

Imre Nagy syntyi vuonna 1896 nykyisen Unkarin lounaisosassa Kaposvárin kaupungissa. Hänen perhettään kuvataan virallisissa elämäkerroissa luokituksella szegényparaszt, köyhä talonpoikaisto, mutta vaikka isän suku polveutuikin maaorjatalonpojista, aivan köyhimpään rääsyköyhälistöön he eivät kuuluneet. Itse asiassa isä József Nagy yleni kartanon rengistä lääninhallituksen ja sittemmin postin jonkinlaiseksi vahtimestariksi, äiti Rozália oli ennen avioitumistaan ollut Somogyn läänin maaherran talossa piikana ja kannusti teräväpäistä poikaansa opintielle, kohti parempaa elämää.

Nagyn perhe vuoden 1906 tienoilla. Imre-pojan lisäksi kuvassa ovat sisaret Mária ja Terézia, kolmas sisar Erzsébet kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Kuva Budapestin Imre Nagy -museon kotisivulta (www.nagyimreemlekhaz.hu)

Nuori Imre Nagy pantiinkin oppikouluun. Sen hän kuitenkin joutui rahanpuutteessa jättämään kesken ja hankkimaan itselleen käytännön leipäpuun koneasentaja-sorvarina. (Mekaanikon tai koneasentajan ammatista käytetään unkarissa saksan mallin mukaan nimitystä lakatos ’lukkoseppä’, ja tämän mukaisia erheellisiä käännöksiä tulee toisinaan vastaan.) Äidin patistuksesta hän siirtyi sitten kauppakouluun ja päätyi sieltä toimistoharjoittelijaksi asianajotoimistoon. Tämän urakehityksen katkaisi ensimmäinen maailmansota, joka samalla heitti nuoren miehen politiikan pariin.

Vuonna 1915 Imre Nagy joutui Itävalta-Unkarin armeijaan, Venäjän rintamalle ja seuraavana vuonna sotavankeuteen. Pitkä ja vaivalloinen vankikuljetus päättyi Siperiaan sotavankileirille, jossa niukoista oloista huolimatta harrastettiin myös kulttuuria, pyöritettiin opintopiirejä (venäjän lisäksi Imre Nagy opiskeli ranskaa ja saksaa) ja käytiin poliittisia keskusteluja. Kun lokakuun vallankumouksen vaikutukset lopulta ehtivät Siperiaan saakka keväällä 1918, leirillä puhkesi kapina ja sotilaat tappoivat upseerinsa, Imre Nagy tiesi jo paikkansa ja liittyi punakaartiin. Vuoteen 1921 saakka hän vaikutti Siperiassa ensin punakaartissa, sitten puoluetehtävissä – toisen tarinan mukaan hän elätti itseään monenlaisilla sekatöillä, laivanrakentajana, seppänä tai metsurina. (On väitetty jopa hänen olleen mukana Nikolai II:n ja hänen perheensä murhassa, mutta ilmeisesti tsaariperheen ”teloitukseen” osallistui toinen samanniminen unkarilainen kaartilainen. Nagy [‘suuri’] ja Kis(s) [‘pieni’] ovat talonpoikaisten unkarilaisten yleisimpiä sukunimiä.)

Vuonna 1922 Imre Nagy palasi kotikaupunkiinsa Kaposváriin ja sai työpaikan vakuutusyhtiön virkailijana. Samalla hän osallistui sosiaalidemokraattisen puolueen toimintaan ja avioitui vuonna 1925 Mária Égetőn kanssa, jonka isä oli puolueen aktivisteja. Sosiaalidemokraattien linja oli kuitenkin Nagylle liian laimea, hän riitautui paikallisen puoluejohdon kanssa ja joutui eroamaan puolueesta. Uudeksi poliittiseksi kodiksi löytyi paljolti kommunistien ohjauksessa ollut ”Unkarin sosialistinen työväenpuolue” MSZMP. Se puolestaan kiellettiin vuonna 1927. Imre Nagy, joka jo muutamaan otteeseen oli ollut vankilassa poliittisen toimintansa takia, menetti työpaikkansa, emigroitui ensin Wieniin 1928 ja sieltä seuraavana vuonna Moskovaan, mukanaan vaimonsa ja vuonna 1927 syntynyt Erzsébet-tytär.

Imre Nagy vaimoineen ja tyttärineen Wienissä vuonna 1930. Kuva Imre Nagy -museon sivuilta.

Nagyn perheen Moskovan-vuodet keskellä nousevaa stalinismia eivät olleet aivan helppoja. Wienissä Imre Nagy oli profiloitunut talonpoikaisväestön ja maatalousasioiden erikoismieheksi, ja tätä työtä hän jatkoi Kominternin alaisessa Kansainvälisessä maatalousinstituutissa. Jo vuonna 1930 hän kuitenkin sai puoluekokouksessa ankaraa kritiikkiä liian ”oikeistolaisesta”, sosiaalidemokraattisesta suuntauksestaan, ja vuonna 1936 hänet vähäksi aikaa erotettiin puolueesta. Nagylla oli kuitenkin paljon enemmän onnea kuin monilla puolue- ja kohtalotovereillaan: välillä tilapäistöitä tehden hän selvisi perheineen vapaalla jalalla ja hengissä yli suuren terrorin vuosien. (Joissakin lähteissä väitetään, että tämä ei ollut pelkästään onnesta kiinni vaan että Nagy myös, peitenimellä ”Volodja”, toimi ilmiantajana ja kavalsi turvallisuuspoliisille useita tovereitaan.) Sodan aikana hän toimi unkarinkielisten radiolähetysten toimittajana.

Sodan päätyttyä Imre Nagy palasi Unkariin ensimmäisten ”moskoviittien” joukossa. Hän oli jo vuosikausia laatinut suunnitelmia Unkarin myöhäisfeodaalisten, suurmaanomistukselle rakentuvien maatalousolojen uudistamiseksi, ja nyt hän vihdoin pääsi niitä toteuttamaan. Uuden väliaikaisen hallituksen maatalousministerinä hänestä tuli ”maanjakoministeri”, joka jo keväällä 1945 saavutti köyhien talonpoikien parissa suuren kansansuosion. Marraskuun 1945 vaalien jälkeen hänestä tehtiin sisäministeri, mutta siinä hän osoittautui liian ”pehmeäksi”, joten puolue hyllytti hänet maatalouspolitiikan professoriksi. Näin Imre Nagy sai Unkarin stalinismin julmimpien terrorivuosien ajan rauhassa opettaa ja kirjoittaa tutkielmia maaseutuolojen järjestämisestä, eivätkä hänen kätensä tahriintuneet vereen.

Stalinin kuolemaa seuranneessa suojasäässä Imre Nagy nousi pääministeriksi. Vuosina 1953–1955 hänen hallituksensa pani toimeen useita uudistuksia, jotka tuntuvasti vapauttivat maan poliittista ilmapiiriä. Stalinismin ajan väkivaltainen kollektivisointi ja hillitön raskaan teollisuuden ihannointi pantiin kuriin, kansan elintasoa nostettiin korottamalla palkkoja ja laskemalla hintoja, pienimuotoinen yksityisyrittäjyys sallittiin, kymmeniä tuhansia vankeja vapautettiin vankiloista ja työleireiltä, ja ”Stalinin parhaan unkarilaisen oppilaan” Mátyás Rákosin henkilökultin ylilyönteihin ryhdyttiin puuttumaan. Uudistuspolitiikan tueksi etsittiin jopa entistä laajempaa kansanrintamayhteistyötä.

Näin ei tietenkään voinut kauan jatkua, sillä kansainvälinen tilannekin kiristyi uudelleen: Länsi-Saksa liittyi NATOon, eri puolilla rautaesiripun itäpuolelle jäänyttä Eurooppaa tyytymättömyys nosti päätään, ja Moskovassa alettiin hermostua. Vuoden 1955 alussa Imre Nagy ja hänen ”uuden vaiheen politiikkansa” saivat jo Moskovasta ankaraa kritiikkiä ”puolueen ja sosialismin vaarantavan oikeistopoikkeamansa” takia, ja huhtikuussa tällä välin saamastaan sydäninfarktista toipuva Nagy erotettiin puolueesta ja kaikista tehtävistään. Kansan tyytymättömyys ei kuitenkaan kadonnut minnekään, ja Nagysta alkoi kehittyä jonkinlainen nousevan maanalaisen opposition epävirallinen johtohahmo. Tämä oppositio, kuten Nagykin, oli vakaumuksellisen vasemmistolaista. On tärkeää muistaa, että tuon ajan Unkarissa mitään järkevää oikeistolaista poliittista ajattelua tai toimintaa ei oikeastaan ollut: sen edustajat oli tuhottu, vaiennettu tai ajettu maanpakoon. Vuoden 1956 tapahtumat lähtivät liikkeelle älymystöstä ja opiskelijoista, joiden toiveissa siinteli jonkinlainen parannettu, puhdistettu ja uudistettu sosialistinen järjestelmä.

Lokakuussa 1956 mielenosoituksissa huudettiin jo avoimesti: ”Nagy Imrét a kormányba, Rákosit a Dunába!” [‘Imre Nagy hallitukseen, Rákosi Tonavaan!’]. Lokakuun 23:nnen iltana oli sitten aika Nagyn ilmestyä parlamenttitalon ikkunaan puhumaan väkijoukoille. Puheen aloitus ”Elvtársak!” [‘Toverit!’] ei oikein miellyttänyt, vastaukseksi tuli vihellyksiä ja huutoja: ”Ei me olla tovereita!” Pääministeri Nagysta kuitenkin tuli, ja epäluottamus hänen ja kansannousun katuaktivistien välillä, joita kaikki ”kommunismilta” haiskahtava hermostutti, alkoi vähitellen lientyä. Niin, kansannousun tapahtumat olivat mutkikkaita ja sekavia, ja niissä oli mukana sekalaista seurakuntaa, idealistisista reformikommunisteista tai -sosialisteista täysin ideologiattomiin rähinöitsijöihin ja jopa vanhan maailman haikailijoihin tai niihin, jotka odottivat Yhdysvaltain tai YK:n joukkojen tulevan apuun; kommunisminvastaisuuteen sekoittui perinteiseen tapaan myös antisemitismiä, satunnaisia juutalaisten lynkkauksia myöten.

Muutamien päivien kuluessa vakaasta kommunistipuolueen veteraanista, joka aluksi oli tuominnut aseellisen kansannousun ”vastavallankumouksena” ja joka koko ajan edelleenkin yritti neuvotella ja sopia asioista Moskovan edustajien kanssa, alkoi tulla yhä uhrautuvammin koko kansaa yhdistävä hahmo. 30. lokakuuta hän julisti Unkarin siirtyvän monipuoluejärjestelmään, 1. marraskuuta hän ilmoitti Unkarin eroavan Varsovan liitosta ja rupeavan puolueettomaksi, 3. marraskuuta muodostettiin uusi, todellinen monipuoluehallitus. Samalla kuitenkin uudistuneen kommunistipuolueen uusi pääsihteeri János Kádár oli hipsinyt salavihkaa Neuvostoliiton lähetystöön, mistä hänet kiidätettiin Moskovaan – ja takaisin Unkariin neuvostojoukkojen myötä, jotka tulivat nostamaan valtaan uuden ”työläisten ja talonpoikien hallituksen”.

Imre Nagy keskustelee Zoltán Tildyn ja Pál Maléterin kanssa lokakuussa 1956. Tildy, reformoidun kirkon pappi ja Riippumattoman pientalonpoikien puolueen perustaja, oli sodan jälkeen toiminut Unkarin toisen tasavallan ensimmäisenä presidenttinä. Maléter, kansannousun puolelle siirtynyt Unkarin armeijan eversti, oli Nagyn hallituksen puolustusministeri.

Kuten tiedämme, Unkarin kansannousu murskattiin neuvostopanssarien alle. Imre Nagy sai turvapaikan Jugoslavian lähetystöstä, mutta luopui siitä marraskuun lopulla luottaen Kádárin lupauksiin, että häntä ja hänen hallitustaan ei vedettäisi vastuuseen kansannousun tapahtumista. Lupaukset eivät pitäneet: neuvostojoukot sieppasivat Nagyn perheineen ja kumppaneineen ja veivät Romaniaan, missä häntä turhaan yritettiin saada tunnustamaan Kádárin hallitus. Helmikuussa 1958 alkoi lopulta salainen oikeudenkäynti, jonka päätteeksi Nagy – samoin kuin Pál Maléter sekä poliitikko-toimittaja Miklós Gimes – tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin Kőbányan vankilassa 16. kesäkuuta 1958.

Nagyn tervapahviin kääritty ruumis haudattiin ensin vankilan pihalle, kolme vuotta myöhemmin läheisen hautausmaan laidalle rikollisten sekä eläintarhan eläinten raatojen rinnalle, kasvot alaspäin niin kuin teloitetut rikolliset perinteisesti, paikkaan, joka yli kolmekymmentä vuotta pysyi tuntemattomana. Vuonna 1989 koitti sitten tuo alussa mainittu uudelleenhautaustilaisuus. Ja nyt, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tuntuu kuin Viktor Orbán haluaisi ellei suorastaan pyyhkiä pois niin ainakin heikentää lähes olemattomiin sen miehen muiston, ”jonka arkulla hän ratsasti maineeseen”, kuten joku jo jossakin totesi.

Kolmisenkymmentä vuotta tuntemattomuutta, kolmisenkymmentä vuotta muistopolitiikkaa museoineen, muistomerkkeineen ja muistosäätiöineen. Ja symbolien sota jatkuu taas uusin taisteluin.

Suosikkipakinoitsijani Péter Konok julkaisi äsken FB-seinällään elämänkumppaninsa, kääntäjä-kirjailija Ildikó Ivánin tekstin:

KUN KERRAN NÄIN KÄVI
Koetettaisiinko nyt ilman patsaita,
toisiamme katsellen – sisältä kaikki ovat punaisia, kolmekymmentäkuusiasteisia subjekteja,
sijoittaa aukioille penkkejä, levähtää,
suihkukaivoja silmäniloksi ja kaupungin tukahduttavaa kesähellettä vastaan,
kukkapenkkejä, sillä mehiläisiäkin täällä elää, ja perhosia ja koppakuoriaisia,
kadunkulmaan jäätelökioski, lipun paikalle yleinen kaivo,
pullia ja maitoa myytäisiin kaikissa ympäristön kaupoissa,
tai no, olutta myös, tekopyhyys on rumaa,
väriliituja, että lapset
saisivat asfaltille piirtää sen tulevaisuuden, jota me emme osaa edes kuvitella,
sillä me olemme nähneet vain patsaita, lippuja, tähtiä, kruunuja,
sillä me olemme oppineet marssimaan, kulkemaan kulkueessa,
mutta että vain kävelisimme tietä pitkin kesäisenä iltapäivänä
pää pystyssä ja kaikkia tervehtien,
sepä ei vielä sujukaan.


Puhdistuksia ja maalauksia

heinäkuu 10, 2018

Budapestissa nähtiin siis Pride-tapahtuma, jota vastamielenosoitukset eivät onnistuneet pahemmin häiritsemään. Ei myöskään valtiovallan edustajan, nuoriso- ja perheasiain valtiosihteeri Katalin Novákin vähän aiemmin esittämä lausunto: perhearvojen pyhyys on vaarassa, mutta Unkarin hallitus seuraa tilannetta ja puuttuu tarvittaessa asiaan, ja samalla, kun jotkut taistelevat pienen vähemmistön oikeuksien puolesta, me unohdamme enemmistön… (Yhyy, taas valkoista heteromiestä sorretaan.) Muutamat provokaattorit onnistuivat ujuttautumaan mielenosoittajien sekaan, mutta heidän paidanselkämyksiinsä ja reppuihinsa liimailtiin sateenkaari- ja muita sopivia tarroja. Kaikki päättyi iloisissa ja leppoisissa tunnelmissa, ja saattoihan tässä kaikessa olla – kuten lukijani Ville H. viime blogahdustani kommentoi – ”pinkkipesua” mukana, pääkaupungin profiloimista kivaksi paikaksi kaikenlaisille turistiryhmille.

Samaan aikaan on seurattu myös potkupallokisoja ja luolaan juuttuneiden thaipoikien pelastamista. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä Unkarin Tiedeakatemialle on tapahtumassa. Hallitus ei ole perääntymässä suunnitelmastaan, jonka mukaan Akatemian tutkimusinstituuttien toiminnan turvaava rahoitus siirrettäisiin innovaatio- ja teknologiaministeriön hallinnoitavaksi, ja Akatemian lausunto uusine rahoitusmalliehdotuksineen jäänee kärpäsen surinaksi uuden innovaatio- ja teknologiaministerin László Palkovicsin korvissa.

Palkovics, ”Orbánin bullterrieri”, kuten HVG:n viime vuonna julkaisema henkilökuvajuttu häntä nimitti, on insinööri ja teknologi, tarmokas ja suoraviivainen työhullu, jolta luultavasti ei paljon ymmärrystä liikene varsinkaan ”hyödyttömille” humanistisille aloille. Häntä pidetään ymmärtääkseni eräänlaisena ”työperustaisen yhteiskunnan” takuumiehenä, joka yksissä tuumin Orbánin kanssa heikentää korkeampaa koulutusta, pyrkimyksenä tehdä Unkarista sinikaulustyövoiman maa. Unkarintaitoisille suosittelen ehdottomasti psykologi ja psykolingvisti Csaba Pléhin haastattelua. RTL-kanavan toimittajalle Pléh puhuu asiat halki: hallituksen suunnitelmat vaarantavat Tiedeakatemian tutkimusinstituuttien perustoiminnat, mutta ennen kaikkea se tapa, jolla nämä uudet toimet ajetaan läpi, tuhoaa tutkijoiden luottamuksen ja ajaa luultavasti ainakin osan heistä ulkomaille. Seurauksena voi siis olla kohtalokas aivovuoto.

(Tai, kuten yllä linkitetyn 444.hu-sivuston jutun kommenttiosastossa piruillaan: ehkä tämä onkin tarkoitus, ja kyseessä on ”Ede Tellerin mukaan nimetyn lahjakkuuksien kehittämisohjelman karkotushaaran myös ei-juutalaisille tarkoitettu alaohjelma”. Viime vuosinahan on lukuisia hallituksen ohjelmia ja uusia instituutioita nimetty unkarilaisten suurmiesten mukaan: on Széchényi-suunnitelma, jolla jaetaan EU:n kehitystukia, on kouluja hallinnoiva Klebelsberg-keskus, ja hevosurheilun kehittämisohjelma “Kincsem-suunnitelma” puolestaan on saanut nimensä 1880-luvun euroopankuulun kilparatsun Kincsem ‘Aarteeni’ mukaan… Atomipommin kehittäjänä tunnettu Ede (Edward) Teller oli kenties kuuluisin niistä lukuisista unkarilaisista tiedemiehistä, joiden saavutuksilla Unkari nykyään ylpeilee mutta jotka aikoinaan syntyperänsä tähden ja poliittisista syistä lähtivät maasta suotuisampiin toimintaympäristöihin.)

Mutta ei tämä ole tässä vielä pelottavinta, vaan se, miten muutokset ajetaan läpi, eli tämä jo taannoisessa postauksessani kuvailtu, stalinismin ajat mieleen tuova toimintatapa. Ensin jokin valtapuoluetta lähellä oleva mediataho, joko hallitusta lähellä olevaksi tiedetty toimittaja tai aivan nimetön tai tuntematon, ”kansan ääntä” edustava lehtikirjoittelija julistaa toveri X:n – tähän asti isänmaataan ja puoluettaan innolla palvelleen alansa ammattilaisen – kansanviholliseksi, ja kohta seuraakin asianmukainen viranomaispäätös, joka tosin nykyään ei merkitse teloitus- tai pakkotyöleirituomiota. 444.hu-sivusto tiivistää: kukaan, joka päätyy hallituksen median hampaisiin, ei enää voi odottaa selviävänsä seuraamuksitta. Kas tässä esimerkkejä:

  • Pesti Srácok -blogi sekä Fidesz-puolueen epävirallinen törkytuutti-journalisti Zsolt Bayer hermostuivat József Pálinkásiin, Kansallisen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohallituksen (NKFIH, myös meidän Suomen Akatemiaamme vastaava tutkimusmäärärahojen jakaja) johtajaan, joka oli ottanut kantaa uhatun Keski-Euroopan yliopiston puolesta. Julistettiin, että Pálinkás on ”Orbánin vastaisen tieteellisen eliitin äänitorvi”. Ja kuinka ollakaan, parin viikon päästä pääministeri Orbán erotti Pálinkásin.
  • Tapaus Billy ElliotBudapestin oopperatalon musikaaliproduktion johdosta ilmestyi Magyar Idők -lehdessä suhteellisen tuntemattoman journalistin (?) artikkeli, jossa kaivosmiehen pojan baletti-innostuksesta kertovan musikaalin väitettiin propagoivan homoutta ja turmelevan sitä katsomaan viedyt lapset. Oopperatalon johtaja Szilveszter Ókovács vastasi 444.hu-sivuston ilmauksen mukaan ”totaalisen nöyristelevällä” julkilausumalla: päähenkilö Billy ei todellakaan ole homo, musikaalin sisältöön he eivät ole tekijänoikeussyistä voineet puuttua, mutta siitä huolimatta Billyn mahdollisesti-ehkä-kenties-homon kaverin osuus ja homous on tässä produktiossa häivytetty mahdollisimman vähiin, eikä tämä produktio tietenkään edusta Ókovácsin omaa suuntausta tai makua… Kuten ympäri maailmaa on uutisoitu, Billy Elliotin jäljellä olevia esityksiä kuitenkin peruutettiin.
  • Tässäkin blogissa esillä ollut entinen diplomaatti ja valtiosihteeri, nyttemmin Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi hyllytetty Gergely Prőhle joutui Magyar Idők -lehden hampaisiin, koska museon ohjelmassa ja tilaisuuksissa oli edustettuina liikaa hallituksenvastaisia kirjailijoita. Kaiken huipuksi jopa Kirjallisuusmuseon suojeluksessa järjestetyillä Budapestin kirjallisuusfestivaaleilla oli joku vierailija mennyt julistamaan, että kansallinen identiteetti ja kansakunta ovat fiktioita… Vielä ei ole tiedossa, mitä tästä seuraa.
  • Pesti Srácok -blogi nosti tikun nokkaan Unkarin tiedeakatemian Filosofian tutkimusinstituutin johtajan Ferenc Hörcherin, koska instituutin järjestämässä, vuoden 1968 ideologista perintöä käsittelevässä konferenssissa ei ollut (riittävästi?) konservatiivisia esitelmöitsijöitä. Index-sivuston mukaan samantapaisen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut myös tiedeakatemian Oikeustieteen instituutti: alun perin melko tuntemattomassa Tűzfalcsoport (‘Palomuuriryhmä’) -nimisessä, lähinnä Soros-vastaisuuteen keskittyvässä blogissa ilmestynyt nimetön juttu, jonka julkaisivat sekä Magyar Idők -lehti että Origo-sivusto, näkee ”Tiedeakatemian tienoilla” ja etenkin sen Oikeustieteen instituutissa ”Sorosin elättien”, ”Soros-verkoston” tai ”Sorosin agenttien” katalaa vehkeilyä. Instituutin blogissa on ilmestynyt hallitusta tai Unkarin oikeuslaitosta ja lainsäädäntöä kritisoivia kirjoituksia! Pienenä kauneusvirheenä tosin se, muistuttaa Index, että hyökkäyksen keskeinen maalitaulu, instituutin entinen johtaja András Jakab ei syyskuun 2017 jälkeen ole enää työskennellyt Tiedeakatemian palveluksessa.
  • Magyar Idők -lehdessä ilmestyneessä kiukkuisessa kirjoituksessa arvosteltiin muun muassa myös Balassi-instituutin tilaisuuksia. Balassi-instituutti on valtion laitos, jonka tehtävänä on tehdä tunnetuksi ”yhtenäistä ja kokonaista” Unkarin kulttuuria (egységes és egyetemes magyar kultúra, mitä ihmettä tämä sitten tarkoittaakin) ulkomailla sekä rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen kulttuuria Unkarissa; instituutti koordinoi myös ulkomailla toimivia Unkarin kulttuurikeskuksia sekä Unkarin kielen ja kulttuurin opetusta ulkomailla. Nyt ilmeisesti näiden ulkomaisten Unkari-instituuttien tilaisuuksissa oli esiintynyt liikaa ”vasemmistoliberaaleja” kulttuurintekijöitä, jotka ”monin paikoin olivat täysin syrjäyttäneet konservatiiviset tahot”. Pesti Srácok -blogin mukaan tätä vasemmistoliberaalien rellestystä koskeneet paljastusartikkelit aiheuttivat sen, että Balassi-instituuttia tähän asti johtanut Orbánin entinen tiedotuspäällikkö Judit Hammerstein erotettiin ja siirrettiin toisiin tehtäviin.

Että tämmöistä. Varsin pelottavaa tässä kaikessa on sekin, että risuja tai potkuja jaetaan myös puolueen vanhoille luottomiehille ja -naisille kuten Gergely Prőhlelle tai Judit Hammersteinille. Sivulliset voivat vain ihmetellä ja spekuloida, minkälaisia sisällissotia, linjataisteluja tai puhdistuksia vallan ytimessä on meneillään. Totisesti tulevat vanhat hyvät ajat mieleen.

***

Mutta pitäähän tähänkin juttuun jokin loppukevennys saada. Kesäkuun lopussa nimittäin budapestiläisen talon seinään ilmestyi brittiläisen graffititaiteilija Banksyn tyyliin tehty seinämaalaus, joka esitti lastenkirjojen tutulla Tuomas-veturilla ajelevaa Viktor Orbánia. (Aihe tietenkin viittaa Orbánin pilkattuun prestiisiprojektiin: EU-tuilla rakennettu ja nykyään lähes tyhjänä koluutteleva pienoisrautatie johtaa Felcsútista, Orbánin kotikylästä, missä nykyään sijaitsee hänen rakas jalkapalloakatemiansa upeine skandalööseine stadioneineen, naapurikylään Alcsútiin, mistä Orbán on ilmeisesti välikäsien kautta hankkinut omistukseensa entisen Habsburgien kartanolinnan puistoineen.)

vonatozo_orban.jpeg

Signeerauksesta huolimatta kävi nopeasti ilmi, että teosta ei ollut maalannut Banksy itse. Se osattiin heti yhdistää samantapaisista tempauksista jo tunnetuksi tulleeseen vitsipuolue ”Kaksihäntäiseen koiraan” (Kétfarkú Kutyapárt),  joka nyttemmin on rakentanut graffitien taustalle uuden parodisen taiteilijapersoonan nimeltä ”Basky” (baszki on unkarissa puolihärski haistattelumanaus). Seinämaalaus maalattiin pian peittoon, samoin sen toisinto, joka vähän myöhemmin ilmestyi teknisistä ja hygieniaongelmistaan jatkuvasti oppositiomedioissa esiintyneen Budapestin Szent János -sairaalan seinään.  Basky taas jatkaa toimintaansa.

Uusin Baskyn teos nähtiin samassa kuuluisassa seinässä, josta syksyllä 2016, vuoden 1956 muistovuoden yhteydessä syntyi lihava ja edelleenkin ratkaisematon riita. Aikalaislehtikuvan perusteella laadittu seinämaalaus, jossa keskenkasvuinen poika kulkee katua kivääri selässä, esitti muistovuoden järjestäjien mielestä näyttelijä-ohjaaja László Dózsaa, joka myös kertoi uskomattomia seikkailutarinoita kokemuksistaan syksyn 1956 katutaisteluissa. Itse asiassa Dózsassa taitaa olla vähän mytomaanin vikaa, asiantuntijat eivät uskoneet hänen kertomuksiinsa, ja lehtikuva esitti (kuten jo alkuperäisessä ulkomaisessa lehtijutussa oli kerrottu) muuatta Pál Pruckia. Tällä välin edesmenneen Pruckin omaiset hermostuivat ja vaativat korjausta, mutta kun muistovuoden järjestelyjen johtaja, Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt ei suostunut antamaan periksi, riita päätyi leivättömän pöydän ääreen. Toukokuussa oikeusistuin sitten julisti, että kuvassa todellakin on Pál Pruck ja nimi on vaihdettava. Nöyryytetty Schmidt ilmeisesti mieluummin maalautti koko seinän umpeen, mutta kohta siihen ilmestyi Baskyn uusi teos. Maalitelaa heilutteleva Mária Schmidt on saanut jo lähes koko seinän peittoon, jäljellä ovat vain vuosien 1848-49 vapaustaisteluun viittaavan ”Kossuth-laulun” säkeet ”Eläköön unkarilainen [vapaus], eläköön isänmaa!”

basky_schmidt.jpg


Tieteestä ja vallasta

maaliskuu 27, 2017

Parin viime viikon ajan olen poikkeuksellisen akuuttien työkiireiden ohella pohdiskellut Unkarista kantautuvia tiedeuutisia. Jotka näin postfaktisen politiikan aikaan, kun päättäjät ilmeisesti entistä vähemmän vaivautuvat kuuntelemaan kaiken maailman dosenttien piipitystä, panevat tiedeihmisen ankarasti miettimään koko tieteenteon edellytyksiä ja tulevaisuutta tässä ”totta tai ei, näin nämä asiat koetaan” -maailmassa.

Aloitetaan aiheesta, josta tässä blogissa oli puhetta jo syksymmällä, eli Unkarin vuoden 1956 kansannousun muistosta ja muiston viimesyksyisestä 60-vuotisjuhlinnasta. Etenkin juhlinnan johtajasta, pääministeri Orbánin hovihistorioitsijasta Mária Schmidtistä. Schmidt on jo ennestään tunnettu ”Terrorin talon” johtajana, siis tuon museon, jota oppositiopiirit syyttelevät natsien ja kommunistien terrorin aiheettomasta rinnastamisesta ja molempien diktatoristen järjestelmien hirmutekojen vyöryttämisestä joidenkin ulkopuolisten pahojen voimien harteille, niin että lopputulokseksi saadaan (oikeistolaisten) unkarilaisten moraalinen valkopesu. Vuonna 2006 Schmidt erehtyi arvostelemaan tuolloin oppositiossa ollutta Orbánia, pääsi sittemmin takaisin armoihin mutta – näin kirjoittaa ”nickgrabowszki” ilkeässä B1-blogissa – joutuu yhä jatkuvasti todistelemaan uskollisuuttaan. Vaikka se lopulta vaatisi ”vaihtoehtoisten faktojen” tuottamista.

Kuten syksymmällä kirjoitin, vuoden 1956 muistovuoden viralliseen juhlintaan kuului kapinahallituksen pääministerin, reformikommunisti Imre Nagyn ja ylipäätään kansannousuun johtaneen älymystö- ja opiskelijavastarinnan häivyttäminen mahdollisimman näkymättömiin. Mutta jos ihmiskasvoisen sosialismin etsijöitä ja reformihaaveilijoita ei saa kunnioittaa, keitä sitten? Porvarillista poliittista vastarintaa ei 1950-luvun Unkarissa (enää) juuri ollut eikä voinut olla, sen kantajat ja rakenteet oli stalinistinen terrori tuhonnut tai ajanut maanpakoon. Siispä Orbánin järjestelmä nosti vuoden 1956 virallisiksi sankareiksi pääkaupungin pojat (pesti srácok), tavalliset usein työläisluokkaan kuuluvat nuoret, jotka lähtivät kaduille taistelemaan neuvostopanssareita vastaan usein ilman mitään sen selkeämpää poliittista agendaa kuin että venäläiset olisi saatava pois maasta ja kommunistipuolueen sekä salaisen poliisin poliittiselle terrorille loppu.

Ja, kuten jo tuolloin kerroin, katutaistelijoiden muistoa kunnioittavista julisteista syntyi äläkkä. Yksi julisteista nimittäin perustuu tuonaikaiseen lehtikuvaan, jossa totinen keskenkasvuinen pojanjolppi kulkee kivääri selässä. Juhlavuositoimikunnan mukaan kuvassa olisi näyttelijä László Dózsa, joka mielellään kertoilee uskomattomia tarinoita vuoden 1956 sankariteoistaan ja ihmeellisistä pelastumisistaan. Alkuperäistä kuvaa käyttäneiden länsimaisten aikalaislehtijuttujen mukaan pojan nimi oli kuitenkin Pál Pruck, ja tätä mieltä olivat myös tällä välin edesmenneen Pruckin omaiset. Syntyi yhtä käsittämätön kuin häijykin yhteenotto Pruckin perheen ja juhlavuosikomitean johtajan, Mária Schmidtin välille.

Eikä asia jäänyt tähän. Muutama päivä sitten 444.hu-sivusto kertoi, että neljä historiantutkijaa, Unkarin kansalliskirjaston alaisena toimivan vuoden 1956 tutkimusinstituutin työntekijät János M. Rainer, Réka Sárközy, László Eörsi ja Krisztián Ungváry olivat saaneet virallisen kurinpidollisen huomautuksen julistejupakkaa koskevien kannanottojensa johdosta. Rainer oli jo aiemmin varsin kärkevästi oikonut Mária Schmidtin erheellisiä tietoja Imre Nagyn henkilöhistoriasta, Réka Sárközyn kommentteja katutaistelijajulisteiden osalta on selostettu tässäkin blogissa, myös Eörsi oli julkisesti arvostellut julisteiden välittämää historianäkemystä, Ungváry puolestaan oli lokakuun 23:nnen päivän mielenosoituksessa – jossa häneltä lyötiin kasvot verille – painokkaasti ilmoittanut, että (toisin kuin hallitus asian näkee) Brysseli ei ole Moskova (eli vuoden 1956 vapaustaistelua ei mitenkään voi rinnastaa Orbánin hallituksen tämänhetkiseen kukkoiluun). Tämän johdosta neljälle tutkijalle siis annettiin virallinen varoitus, viitaten laitoksen ohjesääntöön, jonka mukaan työntekijöillä ei ole oikeutta noin vain antaa lausuntoja tiedotusvälineille. (Lausunnonantamiskielto tosin koskee vain laitoksen toimintaan liittyviä kysymyksiä!)

Historiantutkijoiden sisäpiireissä kuulemma jupistaan nyt, että kaiken taustalla on Mária Schmidt, joka on jo pitkään halunnut vuoden 1956 tutkimuslaitoksen siirtyvän kansalliskirjaston helmoista johonkin itseään tai hallitusta lähempänä olevaan yksikköön, esimerkiksi hallituksen ikiomaan Veritas-tutkimusinstituuttiin (ja tämän yhteydessä olisi varmaan myös kurittomia tai väärin ajattelevia tutkijoita voitu vaihtaa sopivampiin). Myös inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog olisi ollut tämän siirron takana. Veritas-instituutin johtaja, kiistelty historiantutkija Sándor Szakály ei kuitenkaan innostunut ideasta, ei myöskään pääministerin kansliaministeri János Lázár, joka on pitkään ollut jonkinlaisella sotajalalla Mária Schmidtin kanssa.

Niskuroivan kapinatutkimusinstituutin kurittaminen on siis toistaiseksi kaatunut vallan miesten ja naisten keskinäisiin kärhämiin. Selvää kuitenkin on, että tässä taistelussa sekä tosiasioita että akateemisia meriittejä tärkeämpää on uskollisuus johtajaa ja vallitsevaa järjestelmää kohtaan.

***

Samaan aikaan, kuten täälläkin on jo kerrottu, Unkarin hallitus on julistanut sodan gendertutkimusta vastaan. Ministeri Balog on ilmoittanut, että sosiaalista sukupuolta (gender) ei ole olemassa (toisin kuin jostain syystä yhä kuvitellaan niissä lukuisissa länsimaisissa yliopistoissa, joissa sukupuolentutkimus on vakiintunut tieteenala ja oppiaine) ja että tuota pikaa käynnistetään tuommoisen rappioilmiön vastapainoksi Corvinus-yliopistossa uusi perhetieteen opinto-ohjelma. Valtiosihteeri Bence Rétvári on verrannut sukupuolentutkimusta entisen maailmanajan ”tieteelliseen marxismi-leninismiin”, ja kristillisdemokraattien nuorisojärjestön johtajan käsittämätöntä möläytystä olen täällä jo aiemmin referoinut.

HVG-lehdessä 23.3. historiantutkija Andrea Pető, Unkarin nais- ja sukupuolentutkimuksen kenties arvovaltaisin edustaja kirjoittaa genderjupakasta otsikolla ”Raportti juoksuhaudasta”. Pető muistuttaa, että sukupuolentutkimuksella on itse asiassa jo vuosikausia ollut varsin vakiintunut asema Unkarin tiede-elämässä. Unkarin sosiologiassa on jo pitkään tutkittu sukupuolten tasa-arvon kysymyksiä esimerkiksi työelämän kannalta, humanistisissa tieteissä on esimerkiksi historiantutkimuksen, kieli- ja kirjallisuustieteen alalla tehty sukupuoleen liittyvää tutkimusta, ja kolmantena tärkeänä lähtökohtana on ollut naisten asemaan liittyvien (esimerkiksi perheväkivallan uhreja tukevien) kansalaisjärjestöjen työ. Petőn omassa akateemisessa kodissa, Soros-säätiön ylläpitämässä Central European Universityssä, gendertutkimuksen laitos ja ohjelma (englanniksi) on toiminut jo kauan ennen nyt kohua nostattaneiden ELTE-yliopiston unkarinkielisten gender-opintojen käynnistymistä. Miten tästä korkeakouluopetuksen alakulttuurista on juuri nyt noussut tämmöinen poliittinen myrsky?

No siksi, arvelee Pető, että Unkarissa kohtaa nyt kaksi kehityskulkua. Ensinnäkin ”genderistä” on Euroopan äärioikeistolaisissa vaihtoehtopiireissä jo jonkin aikaa rakenneltu jonkinlaista yleismörköä, joka tulee ja tappaa, syöttää kansalle homopropagandaa jo lastentarhasta lähtien, tuhoaa perheet ja perinteet ja hävittää koko kansan, kun homosaatio, telaketjufeminismi ja aborttipropaganda romahduttavat syntyvyyden. Tämä ei Petőn mukaan ole vain perinteistä feminismin vastaista backlashia vaan uusi, uusliberaalin globaalin maailmanjärjestyksen kriisiin reagoiva konservatiivis-nationalistinen liike. Unkarissa tämä sitten osuu mukavasti yhteen ”illiberaalin” valtion rakentamispyrkimysten kanssa. Gender-möröllä pelottelemalla hallitus voi saada kansan EU-vastaisen propagandansa taakse.

Tiedeinstituutioiden kannalta mielenkiintoista ja pelottavaa on tietenkin se röyhkeys, jota vallanpitäjät tässä kärhämässä ovat osoittaneet. Ministerit, valtiosihteerit ja muut näkyvät poliitikot käyttäytyvät ikään kuin eivät tietäisi, miten yliopistojen oppiaineet ja tutkinto-ohjelmat rakennetaan ja hyväksytään. Toistaiseksi ei mikään poliittinen painostus ole riittänyt uuden oppiaineen rakentamiseen tai olemassaolevien kaatamiseen. Unkarissakin on yhä voimassa kansainvälisten standardien mukainen akkreditointimenettely: uuden oppiaineen käynnistäminen vaatii sekä tieteellisen että teknisen taustan osalta tarkat ja pitkälliset, puolueettomien asiantuntijaryhmien tekemät selvitykset. Toistaiseksi ei myöskään poliittinen valta ole yrittänyt suoraan jyrätä tiedeinstituutioita kumoon vaan on tyytynyt rakentamaan omia rinnakkaisia rakenteitaan. Saapas nähdä, miten tässä vielä käy.

***

Ei kaksi kolmannetta. Noustaanpa maailman julkisuuden ja päätöksenteon huipulle eli presidentti Donald Trumpin hoviin. Siellä toimii terrorismineuvonantajana muuan Sebastian Gorka, tai unkarilaisittain Gorka Sebestyén, syntynyt Lontoossa unkarilaisten vuoden 1956 pakolaisten poikana, toiminut Britannian armeijan tiedustelun palveluksessa, opiskellut Unkarissa ja ollut Viktor Orbánin neuvonantajanakin, avioitunut amerikkalaisen rautaruukkidynastian perijättären kanssa ja saanut USA:n kansalaisuuden.

Tai oikeastaan miehemme nimi on ”Dr. Sebastian v. Gorka”. Tuo pikku-v ei ole lyhennys saksan von-etuliitteestä vaan sanasta vitéz, ‘urho’. Vitézien järjestön perusti valtionhoitaja Horthy vuonna 1920 eräänlaiseksi uuden ajan aatelistoksi, palvelemaan isänmaata (tai sen hallitsijoita) ja edistämään ”unkarilaisen rodun” menestystä.  ”Unkarin kansakunnalle” sodassa tai muuten palveluksia tehneet miehet saivat Horthylta maatilan sekä oikeuden käyttää nimensä edellä vitéz-etuliitettä, joka periytyisi vanhimmalle pojalle. Sodan jälkeen uudet vallanpitäjät kielsivät järjestön, mutta ulkomailla sekä nyttemmin Unkarissakin toimii useita Vitéz-järjestöjä, jotka väittävät jatkavansa alkuperäisen ritariston perinteitä. Vitézien, kuten muidenkin Horthyn Unkarin valtarakenteiden, maineeseen on tarttunut jonkin verran tahraa Unkarin liittolaisuudesta natsien kanssa ja siitä antisemitismistä, jonka enemmän tai vähemmän herrasmiesmäisiä muotoja Unkarin ”kristillis-kansallinen” yläluokka laajalti kannatti. Tämän takia myös Yhdysvaltain ulkoministeriö pitää vitézejä ”Natsi-Saksaan liittyvänä järjestönä” (jollaisista ylläpidettiin erityistä listaa sodan jälkeen, kun oli vielä tärkeää estää natsirikollisia livahtamasta Ameriikan ihmemaahan uutta elämää rakentamaan).

Ja tämän takia Yhdysvalloissa tietyt piirit ovat nostaneet metakan Gorkan vitéz-jäsenyydestä, jonka mies itse toi julki esiintymällä Trumpin virkaanastujaisjuhlissa järjestön mitali rinnassaan. Gorka itse on väittänyt kantaneensa mitalia kunnianosoituksena edesmenneelle isälleen, joka oli saanut mitalin ”vuonna 1979 ansioistaan diktatuurin vastustajana”. Amerikanjuutalaisen The Forward -lehden toimittajat kuitenkin tavoittivat useita vitézien edustajia, jotka vakuuttivat Gorkan itse henkilökohtaisesti olevan valan vannonut järjestön jäsen, ja heidän haastattelemansa maahanmuuttolainsäädännön asiantuntija arvelee, että vitézien jäsenyys tai jäsenyyden salaaminen USA:n kansalaisuutta myönnettäessä voisi periaatteessa johtaa Gorkan kannalta hyvin ikäviin seuraamuksiin, jos asiaa lähdettäisiin tosissaan perkaamaan. Tässä vielä Samantha Been viihdyttävä katsaus Gorka-ilmiöön:

Mutta äärioikeistolaisten, vanhan ajan salonkirasismia kannattavien herrasmiesten ritariromanttiseen perinnekerhoon kuuluminen sikseen. Tämän jutun kannalta Gorkassa mielenkiintoista ovat ne akateemiset ansiot, joiden perusteella Trumpin hallinto on tehnyt hänestä islamistisen terrorin asiantuntijan. Niistä nimittäin Georgetownin yliopiston apulaisprofessori Daniel Nexon Foreign Policy -lehdessä esittää kerrassaan murskaavan arvion.

Gorkalla on yksi ainoa vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa ilmestynyt artikkeli, ilmiöiden kompleksisuutta pohtiva pikkuinen kirjoitelma, jossa hän on kolmantena tekijänä. Muuten hänen tuotantonsa tuntuu toistelevan ja kierrättävän ajatuksia hänen väitöskirjastaan, joka valmistui Budapestin Corvinus-yliopistossa (hetkinen, eikö siitä juuri ollut puhetta jossakin… ?) 2007. (Ohjaajana oli András Lánczi, filosofi ja yksi Viktor Orbánin harvoja vankkoja tukijoita tiede-eliitin keskuudessa; Lánczi nimitettiin Corvinus-yliopiston rehtoriksi viime vuonna, viran ainoana hakijana.)

Nexonin hyytävän arvion mukaan Gorka on kova poika esittämään komeita ja suurisuuntaisia ajatuksia esimerkiksi terrorismin olemuksesta mutta varsin avuton, kun tulee kysymys varsinaisesta asiasisällöstä ja todisteista. Varsinkaan islamistisen terrorin olemuksesta ja ilmenemismuodoista hän ei tunnu oikeasti tietävän paljoakaan. Gorka ei osaa arabiaa, ei ole asunut Lähi-idän maissa, ja Koraanin käännöksiä sekä yhtä 1953 ilmestynyttä ranskankielistä (aikoinaan toki pätevää) alan teosta lukemalla hän tekee sangen äkkivääriä päätelmiä siitä, miten islaminuskon olemus tekee mahdottomaksi länsimaisen demokratian, jumalallinen predestinaatio kun ei salli yksilön vapaata valintaa. (Mitenkähän kalvinistiset Sveitsi ja Hollanti, puhumattakaan paljolti kalvinismiin pohjautuvasta amerikkalaisesta protestantismista, ovat pystyneet rakentamaan minkäänlaista demokratiaa?) Yhtä pikaisiin ja pinnallisiin päätelmiin ja olemattomaan todistusaineistoon perustuvat Gorkan väitteet terrorismista, sen kehityksestä ja yhteiskunnallisista taustoista.

Taas kerran meillä on siis edessämme ”tutkija”, joka tuottaa vallanpitäjille näiden ennakkoluuloihin ja toiveisiin sopivaa ”tiedettä”, kenties jopa vaihtoehtoisia faktoja. Mutta jos ”Terrori-Marin” omaperäiset tulkinnat vuoden 1956 tapahtumista nostattavat korkeintaan myrskyjä Unkarin historiantutkijoiden pienessä vesilasissa tai jos Unkarin kristillisdemokraattisten nuorten epäluuloinen suhtautuminen sosiaalisen sukupuolen olemassaoloon voidaankin muun maailman sukupuolentutkimuksen laitoksissa ohittaa naureskellen, Sebastian v. Gorkan kaltaisen ”asiantuntijan” nousu maailman mahtavimman suurvaltajohtajan ”terrorikuiskaajaksi” ei enää ole yhtään hauska juttu. Ja sikäli kuin tämän ”asiantuntijan” urakehitys on Unkarin yliopistomaailman ”ansiota”, pitäisi kaikkien tajuta, että pienen itäeurooppalaisen maan yliopistolaitokset, jopa ”hyödyttömillä” humanistisilla aloilla, voivat joutua paljon vartijoiksi.


Kuvaava kuvakiista

marraskuu 5, 2016

Viime blogahduksessani kuvattu kiista Unkarin vuoden 1956 muistojuhlan julisteessa esiintyvästä hahmosta jatkuu.

Kävi siis ilmi, että yhdessä muistojuhlan virallisista kuvituskuvista, jossa keskenkasvuinen poika vakavan näköisenä kantaa kivääriä, ei esiinnykään näyttelijä László Dózsa, vaikka tämä itse näin väittääkin. (Dózsan Münchhausen-syndroomaa pilkataan jo avoimesti ympäri unkarinkielistä somea. Väitetään hänen jo ennen järjestelmänvaihdosta kertoneen hurjia juttuja kranaatinsirpaleesta, joka hänellä yhä olisi kallossaan, koska lääkärit eivät sitä pystyneet poistamaan. Tosin tuolloisen version mukaan sirpale olisi tullut vuoden 1956 katutaistelujen aikana leipäjonossa seistessä, sittemmin Dózsa on muuttanut tarinaansa. Uudemman tarinansa mukaan Dózsa joutui taistelijatovereineen seinää vasten ja teloitusryhmän eteen, mutta luodit osuivat häntä vain kaulaan, sitten venäläiset heittivät ruumiskasaan varmuudeksi vielä kranaatteja, mutta nekään eivät häntä tappaneet, vaikka hän sai sirpaleita takaraivoonsa. Joku sitten löysi hänet sieltä ruumiskasasta ainoana eloonjääneenä ja vei sairaalaan, sieltä hän puolestaan päätyi takaisin valtionpoliisin käsiin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Lopulta nuori Dózsa todettiin kliinisesti kuolleeksi ja heitettiin joukkohautaan, hänen päälleen vielä kaadettiin kalkkiakin, mutta haudankaivaja onneksi huomasi hänen olevan elossa ja kävi salaa pelastamassa hänet haudasta… Uskokoon ken haluaa.)

Kuten viimeksi kirjoitin, kuvassa esiintyvän Pál Pruckin omaiset ovat hermostuneet vuonna 2000 kuolleen isänsä kuvan väärinkäytöstä. Muistovuoden pääarkkitehti, pääministeri Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt ei kuitenkaan anna periksi. Teemavuoden verkkosivustolla hän antaa virallisen julkilausuman, jossa ei säästele sanojaan. Kyseessä on tiettyjen viestimien synkronoitu mutta historiallista asiantuntemusta vailla oleva hyökkäys muistovuoden kampanjaa kohtaan. Ja kuvassa esiintyy Dózsa, ei Pruck, sillä:

  • Dózsa on jo vuosikausia tunnettu vuoden 1956 sankarina, hänelle on myönnetty kunniamerkkejä ja hänestä on kirjoitettu kirjoja, joita ”ei ole koskaan kritisoitu”. Dózsa on myös itse tunnistanut itsensä kuvasta.
  • Sama kuva on julkaistu muualla myös ilman nimeä, ja ”vuonna 1956 harjaantuneet lehtimiehet, vallankumouksellisia suojellakseen, joko jättivät nimet kirjoittamatta tai usein tietoisesti käyttivät kuvissa esiintyvistä henkilöistä väärää nimeä. Tähän oli aihetta, sillä mm. Life-lehden mainitun numeron valokuvia käytettiin usein todisteina kostotoimenpiteille ja ne johtivat kuolemantuomioihin!” (Hm. Siis László Dózsaa suojellakseen lehtikuvaaja keksi omasta päästään kuvaan nimen, joka kuului samanikäiselle ja samannäköiselle pojalle…)
  • Pál Pruckin toiminnasta vapaustaistelijana ei ole mitään historialähteitä. (Eipä tietenkään. Kuten Pruck on itse kertonut, hän ei ollut mikään sankari, vain poikanulikka, josta oli hauskaa sekoilla isojen miesten joukossa, kun sai vielä kantaa asettakin.)
  • Pál Pruck on vuonna 1986 ”kádáristisessa propagandaohjelmassa” sanonut, ettei tiedä eikä muista, miten hänet kuvattiin ja miten kuvaajat saivat tietoonsa hänen nimensä. (Kuka hullu nyt olisi vuonna 1986, sosialismin aikaan, mennyt esiintymään suurena vuoden 1956 katutaistelijana? Ei ollut vain todenmukaista ja uskottavaa vaan myös järkevää vältellä kysymyksiä ja todeta, että kuka nyt kaikkia kolmenkymmenen vuoden takaisia teinivuosien sekoiluja muistaa.)
  • Pál Pruck ei ollut vain kádáristisen propagandakoneiston käsikassara vaan ”tavallinen rikollinen”. (Tuossa vuonna 1986 tehdyssä haastattelussa hän kertoo, että joutui 50-luvun lopulla huonoon seuraan, rötösteli ja varasteli autoja. Sittemmin hän meni naimisiin ja ryhdistäytyi, 1980-luvulla hän oli kunnollinen keski-ikäinen perheenisä.)

Varsinkin tuo viimeinen pointti on herättänyt melkoista järkytystä. Oppositiopiireissä päivitellään Mária Schmidtin täydellistä moraalista rimanalitusta: ei riitä, että ihminen ei kykene myöntämään erehtyneensä ja edelleen haluaa suojella ilmeistä huijaria, vielä pitää loukata edesmenneen ihmisen muistoa ja hänen omaisiaan.

Ja skandaali jatkuu. Uutissivustolla 168 óra Erzsi Sándor kirjoittaa, että muutkin muistovuoden kuvituskuvat liikkuvat valheen ja väärennöksen rajamailla. Otetaan esimerkiksi tämä kuuluisa amerikkalaisen Russell Melcherin ottama kuva, jonka aikoinaan julkaisi Paris Match -lehti Unkarin kansannoususta kertovassa raportissaan:

sponga_foto

Kuvassa oikealla, toinen poski laastaroituna seisova nainen on Julianna Sponga, josta myös on tehty yksi muistovuoden julisteiden sankareista:

sponga-julianna_plakat-664x1024

Sponga on irrotettu tovereistaan, kuvaa on väritetty ja ehkä hieman kaunistettukin, ja tausta vaihdettu dramaattisemmaksi. Budapestissa asuva ranskalainen valokuvaaja Bruno Bourel sattui huomaamaan julisteen, kuvasi sen ja lähetti Ranskaan kollegalleen pyytäen tätä selvittämään, tietääkö kuvaaja itse tästä teoksensa uusiokäytöstä. Ei tiennyt. Vanhuudenpäiviään Ranskassa viettävä Russell Melcher, kuultuaan, että hänen kuvaansa perustuva muokkaelma on sekä fyysisesti että verkossa esillä ympäri maailmaa, pani lakimiehensä selvittämään tekijänoikeuskysymyksiä. Melcherin edustaja on tiettävästi neuvotellut Mária Schmidtin kanssa, mutta keskustelun sisällöstä ja tuloksista ei vielä ole tietoa.

Ja edelleen: muissakin vuoden 1956 sankareita esittelevissä julisteissa on erinäisiä omituisuuksia. Nämä kuvat on koottu ”luovasti”: arkistosta saatuja passikuvia on yhdistelty aitojen aikalaiskuvien pohjalta laadittuihin vartaloihin ja taustoihin. Tässä kolme romanitaustaista katutaistelijaa (juhlavuoden julistetiimi oli pyytänyt arkistosta myös nimenomaan selvästi ”mustalaisen näköisten” vuoden 1956 taistelijoiden kuvia):

cigany_hosok-768x561

Kaikille on annettu ase käteen, oli se historiallisesti totta tai ei. Oikeanpuoleinen József Kóté Sörös oli todellisuudessa rutiköyhä poika, joka toimi vain katutaistelijoiden kuskina, huomauttaa Sándorin haastattelema asiantuntija, Unkarin kansalliskirjaston elokuvahistorioitsija Réka Sárközy. Tuollaisesta päällystakista kuin julisteen kuvassa hän ei olisi osannut edes haaveilla.

Julistekampanjassa siis on kuvattu todellisia henkilöitä tavalla, joka on eettisesti hieman kyseenalainen. Mutta tämän lisäksi kannattaa huomata, mihin nämä julisteet keskittyvät. Kaikki niiden henkilöt ovat taistelijoita, useimmilla ase kädessä. (Toisilla jopa anakronistisesti Kalašnikov, jollaiset tuohon aikaan olivat uutta hightechiä, Neuvostoliiton armeijassakaan niitä ei ollut kaikkien käytössä, kapinallisista puhumattakaan.) Miksi tällainen kuvamaailma, kysyy toimittaja Sándor.

”On käynnissä sankarien ja myyttien tehtailu”, vastaa Réka Sárközy. ”Näemme katutaistelijoita, pelkästään aseistettuja ihmisiä. Missä ovat opiskelijat, missä [kirjailijoiden] Petőfi-piiri, missä ovat mielenosoittajat, missä ilo? Pääpaino on pantu sotatoimille. Tällä he viestittävät, että heille tämä oli vuodessa 1956 tärkeintä.”

Näin juuri. Ei puhuta kriittisestä älymystöstä, ei opiskelijoista, joiden mielenosoitukset olivat ratkaisevassa osassa, kun syksyn 1956 tapahtumat todella lähtivät liikkeelle. Ei puhuta poliittisista linjanvedoista tai siitä, millaista Unkaria vuoden 1956 aktivistit halusivat rakentaa. Ei näytetä Imre Nagya (kommunisti!) tai hänen hallitustaan (joka sortin sosialisteja!). Ei ollut muuta kuin taistelua ja kuohuvia tunteita. Eihän?


Vallankumouksen pojat

marraskuu 2, 2016

Pakko palata taas Unkarin vuoden 1956 kansannousun muistovuoden juhlintaan ja historiapolitiikkaan.

Kerrataanpa lyhyesti, mitä tapahtui. Stalinistisen diktatuurin raastamassa Unkarissa oli vuonna 1953 alkanut herätä uusi toivo, kun Stalinin kuoleman jälkeisessä suojasäässä ”Stalinin paras unkarilainen oppilas” Rákosi nostettiin hyllylle ja hänen tilalleen pääministeriksi sodanjälkeinen ”maanjakoministeri”, köyhien talonpoikien hyvällä muistelema Imre Nagy. Nagy pani alulle monenlaisia reformeja, mutta joutui sitten taas syrjään, kun suojasään jälkeen Kremlin politiikka taas tiukkeni mm. Länsi-Saksan NATOon liittymisen johdosta. Henki oli kuitenkin päästetty pullosta, älymystö ja opiskelijat arvostelivat järjestelmää yhä avoimemmin. Vuonna 1955 miehittäjät, myös Neuvostoliitto, lähtivät Itävallasta, ja kesällä 1956 Puolassa mellakoitiin. Unkarissa tätä seurattiin yhä toiveikkaammin mielin.

Lokakuun 23:ntena 1956 sitten nähtiin kiivaita mielenosoituksia Budapestissa ja muuallakin. Seuraavana päivänä olivat jo Neuvostoliiton panssarit pääkaupungin kaduilla, ja niitä vastaan katutaisteluihin järjestäytyi joukoittain tavallisia kaupunkilaisia, joukossa ilmeisesti paljon työläisnuoria. Imre Nagy, jota mielenosoittajat olivat vaatineet takaisin maan johtoon (”Imre Nagy hallitukseen, Rákosi Tonavaan!”), nimitettiin pääministeriksi. Kesti kuitenkin muutamia päiviä, ennen kuin vakaumuksellinen reformikommunisti Nagy lakkasi, vaikka ymmärtäväänkin sävyyn, tuomitsemasta ”vastavallankumouksellisia” katutaistelijoita ja asettui selkeästi kansannousun puolelle – uusine, yhä laajempipohjaisine hallituksineen. Lokakuun 30:ntenä Nagy lopulta ilmoitti, että Unkari siirtyy monipuoluejärjestelmään ja uusia vaaleja aletaan valmistella.

Samalla kun Unkarissa rakennettiin järjestelmänvaihdosta, imperiumin vastaisku oli jo käynnistymässä. Marraskuun 4:ntenä alkoi Neuvostoliiton uusi hyökkäys, ja viikon kuluessa kaikki oli ohi. Maata johti nyt Moskovan uusi luottomies János Kádár, parisataatuhatta unkarilaista pakeni Itävaltaan ja sieltä edelleen muualle läntiseen maailmaan, muutamia satoja kansannousuun osallistuneita (myös Imre Nagy) teloitettiin, yli 20.000 vangittiin. Olojen rauhoituttua ”vastavallankumoukseen” osallistuneet armahdettiin, mutta Kádárin Unkarissa vuoden 1956 tapahtumat pyrittiin lähinnä painamaan villaisella – niitä ei ymmärretty eikä armahdetuille herunut tunnustusta tai hyvitystä. Sosialistisen järjestelmän lopulta romahtaessa yksi käännekohtia oli juuri vuoden 1956 uudelleenarviointi ja Imre Nagyn uudelleenhautaamisesta 1988 syntynyt mahtava mielenilmaus, jonka yhteydessä myös silloinen nuori kapinallinen Viktor Orbán astui poliittiseen julkisuuteen.

Tässä siis lyhykäisyydessään nämä tapahtumat, joita Viktor Orbánin hallitus on nyt innokkaasti juhlimassa ja joiden tulkinnasta hallitus ja kriittiset oppositioälyköt ovat täysin eri mieltä. Näitä jälkimmäisiä tahoja parlamentin puhemies László Kövér näpäytti parlamentin yhdessä mm. kirjailijaliiton kanssa järjestämässä muistoistunnossa: Se kommunistinen tyrannia, jota vastaan vuoden 1956 vapaustaistelijat nousivat, ei ollut vain suurvaltojen sopimusten ja Neuvostoliiton sotilaallisen ylivoiman seurausta, vaan siihen oli osallistunut myös kommunistisia vallanpitäjiä palveleva älymystö. Poliitikot eivät koskaan rakenna diktatuureja tai demokratioita yksin vaan aina kirjailija-älymystön avustuksella.

Joskus kuitenkin ajat pakottavat jokaisen tekemään valintansa. Näin kävi silloinkin, kun eivät kirjanoppineet eivätkä poliitikot vaan Unkarin yhteiskunnan voima, sen tukahdutettu mutta alkuvoimaisena esiin tunkeutuva vapaudenkaipuu asetti selkeästi vastakkain pahan ja hyvän, ja tässä tilanteessa poliitikkojen ja kirjanoppineiden oli molempien päätettävä, kummalle puolelle he asettuvat.

Näin. Avainkysymys kuuluu, ketkä vuoden 1956 kansannousun panivat alulle ja ketkä olivat sen suurimpia sankareita. Hallituksen virallinen historiapolitiikka haluaa nostaa esiin ne tavalliset työläisnuoret, jotka Budapestin kaduilla tarttuivat aseisiin, pesti srácok. (Termi käännettiin jossain suomalaisessa lehtijutussa ”Pestin lapsiksi”, mutta srác ei ole ‘lapsi’ vaan paremminkin ”jätkä” tai ”kundi”.) Tämän populistisen historiankirjoituksen mukaan näitä stadin kundeja elähdytti ennen kaikkea kommunisminvastaisuus ja (porvarillinen?) perusarvo-isänmaallisuus. Näin Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt samassa juhlaistunnossa:

Jos etsimme vuoden 1956 liikkeellepanevaa voimaa, jota ei edes rationaalisesti pysty selittämään, siis sen sielua, silloin näemme, että tuolloin ja tuolla halu suojella kotia, perhettä, esi-isien kulttuurista perintöä, rakkaus luontomme aarteita kohtaan, siis silkka isänmaanrakkaus toimi sydämissä, ja tämä loi nuo sankarit, joiden nimiä emme pitkään aikaan saaneet tuntea emmekä oppia.

Opposition historioitsijoiden näkemys on aivan toisenlainen. He korostavat sekä Imre Nagyn – jonka nimi on parhaillaan meneillään olevassa muistojuhlinnassa unohdettu lähes tykkänään – että reformivasemmistolaisen älymystön osuutta tapahtumiin. Kansan syvät rivit olivat varmasti lopen kyllästyneitä stalinistiseen diktatuuriin, mutta pelkällä tyytymättömyydellä ei olisi vielä saatu mitään aikaan, ellei olisi ollut poliittista ohjelmaa ja johtoa. Tämän suunnan ja johdon taas tarjosi älymystö: Imre Nagyn ympärille ryhmittynyt ihmiskasvoisen kommunismin etsijöiden joukko, kirjailijoiden ”Petőfi-piiri” tai paremmasta yhteiskunnasta haaveilevat opiskelijat, jotka ensimmäisinä olivat kaduilla osoittamassa mieltään ja muotoilemassa poliittisia vaatimuksia. Porvarillisia poliittisia rakenteita ei juurikaan ollut, niiden kantajat oli vangittu tai ajettu maanpakoon. Budapestin työläisnuoria taas ei luultavasti niinkään innoittanut ”halu suojella kotia, perhettä, esi-isien kulttuurista perintöä” tai muita kristillis-konservatiivisia perusarvoja kuin katkeruus ja raivo vieraan vallan aseisiin nojaavaa hirmuvaltaa kohtaan sekä sekalaiset ja monenmoiset haaveet jostain paremmasta ja vapaammasta.

Syytökset historian vääristelystä ja valheellisesta historiapolitiikasta ovat viime päivien aikana kiteytyneet yhteen ainoaan kuvaan, jossa esiintyy tyypillinen ns. pesti srác. Amerikkalainen lehtikuvaaja ikuisti syksyn 1956 katutaisteluissa kivääriä kantavan keskenkasvuisen pojan, ja tämä LIFE-lehdessä ilmestynyt kuva on yksi tämänsyksyisen juhlakampanjan keskeisistä kuvitusaiheista. Julisteiden lisäksi se komeilee talon kokoisena seinämaalauksena Budapestin Zuglóssa:

dozsa

Kuvatekstin mukaan poika on vuonna 1942 syntynyt László Dózsa, josta sittemmin on tullut kuuluisa mies, näyttelijä ja ohjaaja. Dózsa on viime vuosina saanut toiminnastaan vapaustaistelijana useita kunniamerkkejä ja ollut monesti julkisuudessa kertomassa kokemuksistaan, jotka olivatkin hurjia: hän joutui tovereineen teloitettavaksi mutta selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä, vain joutuakseen vielä sairaalasta valtionpoliisin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi, lopulta kuolleeksi luultuna joukkohautaan, josta hän jälleen vain ihmeen kaupalla selvisi.

Ikävä vain, että Budapestin katutaisteluja tutkinut historioitsija László Eörsi suhtautuu varsin kriittisesti Dózsan tarinaan. Dózsan kuvaamasta joukkoteloituksesta keskellä kaupunkia ei ole mitään muuta tietoa missään – joukkoteloituksia keskellä taistelun tiimellystä kyllä tapahtui, mutta ei ainuttakaan niin, ettei kolmenkymmenen ihmisen ampumisesta olisi ollut kertomassa yksikään silminnäkijä, ei kukaan muu kuin yksi eloonjäänyt. Dózsa kertoo lähteneensä katutaistelijoiden joukkoihin yhdessä naapurin pojan kanssa ja saaneensa aseet ja opastuksen ammattisotilailta. Tähän Eörsi ei usko – ”ei ammattisotilas anna asetta 14-vuotiaan nulikan käteen” – eikä Dózsan mainitsemia Kalašnikoveja juuri ollut saatavillakaan tuon ajan Unkarissa. Dózsa puhuu myös ilmahyökkäyksestä, jollaisia ei tiedetä tapahtuneen, ja kertoo järkyttäviä tarinoita alaikäisten lasten hirttotuomioiden täytäntöönpanosta – tätäkään ei tue yksikään luotettava historialähde.

Ja se kuuluisa kuva? Kohta julisteiden ja seinämaalausten tultua julkisuuteen myös valtion vuoden 1956 muistokomitea sai kiukkuisen yhteydenoton vuonna 2000 kuolleen Pál Pruckin perheeltä. Kuvassa, näin he vakuuttavat, ei ole László Dózsa vaan vasta joulukuussa 1956 neljätoista täyttänyt Pál Pruck, jonka nimen oli jo LIFE-lehden kuvaajakin aikoinaan merkinnyt muistiin. Itse asiassa Pruckia oli kuvan johdosta myös haastateltu unkarilaisiin tiedotusvälineisiin jo 1980-luvulla. (Tuolloin vuoden 1956 tapahtumat olivat vielä virallisesti ”vastavallankumousta”, ja Pruck itse oli vähätellyt osuuttaan: ”Se oli semmoista rähinää, se oli meistä mukavaa, oltiin nuoria poikia, vapaita, ei meitä kukaan komentanut.”)

Pruckin tytär, jonka avoin kirje vuoden 1956 muistokomitealle on julkaistu myös 168 óra -uutissivustolla, on syvästi loukkaantunut.

Ei minulla eikä sisaruksillani ole mitään sitä vastaan, että kuvaa käytetään, mutta silloin siihen pitäisi panna oikea nimi ja tiedot: Pál Pruck, 1942–2000. Ei isälleni eikä meille ole koskaan ollut tästä kuvasta mitään hyötyä tai etua. Isämme ei koskaan saanut kunniamerkkiä, ei tosin sellaista odottanutkaan. Hän oli vain poika, ei mikään sankari. Mutta hän esiintyy tässä kuvassa, jota László Dózsa nyt pitää omanaan. Millä perusteella? Onko häneltä kysytty? Onko arvoisa muistokomitea tutkinut tarkkaan, kuka kuvassa on?

Dózsa on armollisesti ilmoittanut luopuvansa oikeudestaan kuvassa esiintymiseen, vaikka väittääkin edelleen olevansa varma siitä, että kuva esittää häntä. Yhdennäköisyys on toki melkoinen.

pruck-dozsa

Keskellä Pál Pruck, oikealla László Dózsa nuorena poikana.

Kuva kuin kuva. Joka tapauksessa totta on, että tuollaisia pojankoltiaisia torrakko olalla liikkui Budapestin kaduilla loka-marraskuussa 1956, mitä väliä sillä on, oliko tämän pojan nimi László Dózsa vai Pál Pruck? A tények makacs dolgok, ‘tosiasiat ovat itsepäisiä’, kuuluu yksi Péter Bacsón kuuluisan ”Avaintodistaja”-elokuvan kuolemattomista lausahduksista. Jos halutaan kirjoittaa rehellistä historiaa, faktoilla on väliä. Ei vain pojan nimellä vaan myös sillä, esittääkö kuva innokasta julkisuusammattilaista, joka epäilyttävän halukkaasti rakentaa omaa sankaritarinaansa, vai tapahtumien virtaan tempautunutta hämmentynyttä tavista, joka myöhemminkään ei halunnut tai osannut pukea sankarin viittaa harteilleen. Minusta tuo jälkimmäinen tuntuu uskottavammalta ja aidommalta.