Teilattujen miesten muisto

Tervehdys taas pitkästä aikaa, kaikki, joita historia huvittaa!

Naputtelen tätä työkeikalla Romaniassa, Cluj-Napocan eli Kolozsvárin eli Klausenburgin kaupungissa, joka on vanhan unkarilaisen Transilvanian perinteisiä keskuksia. Kaupungissa on yliopisto, jonka vuonna 1581 perusti jesuiittakollegion muodossa István (Ştefan) Báthory, Transilvanian ruhtinas ja Puola-Liettuan hallitsija, jonka valtakuntaan kuului myös silloisesta Liivinmaasta suuri osa, liiviläisine ja etelävirolaisine alamaisineen. Monenkirjavien vaiheiden jälkeen, toimittuaan useilla kielillä ja nimillä, yliopisto kantaa nykyään romanialaisen bakteriologin ja mikrobiologian uranuurtajan Victor Babeşin sekä transilvanianunkarilaisten matemaatikkojen, isä ja poika Bolyain nimiä. Babeş-Bolyai-yliopistossa suomen kielen opetus täyttää nyt 50 vuotta, mutta nyt ei pitänyt kirjoittaa siitä vaan vähän kaukaisemmista historian kipupisteistä.

Yksi kaupungin pääkaduista, jolla myös yliopiston filologinen tiedekunta sijaitsee, on nimeltään Strada Horea, ja majapaikastani kävelen sinne Strada Crişan -nimistä katua pitkin. Tämä pani selvittelemään, mitä oikein tekivätkään Horea, Cloşca ja Crişan (unkarilaisissa lähteissä toisinaan unkarilaisittain Hóra, Kloska ja Krizsán, romanian kielen nykyinen latinalaiskirjaiminen oikeinkirjoitushan syntyi vasta myöhemmin), joiden epämääräisesti muistelin olleen talonpoikaiskapinan johtajia joskus kauan sitten ja myöhemmin romanialaisten kunnioittamia kansallissankareita, Jaakko Ilkan romanialaisia vastineita. Olin mielessäni sijoittanut tämän tarinan en välttämättä samaan aikaan mutta kuitenkin jotenkin samaan lokeroon György Dózsan, Unkarin suuren talonpoikaiskapinajohtajan kanssa. Hieman hämmennyin, kun tajusin, että Horean, Cloşcan ja Crişanin tarina ei kuulunutkaan keskiajalle (niin kuin Englannissa Wat Tylerin kapina) tai 1500-luvulle, niin kuin Dózsan kapina, Saksassa uskonpuhdistuksen tiimellyksessä puhjenneet talonpoikaiskapinat tai Suomen nuijasota. Unkarilaisessa historiankirjoituksessa näistä tapahtumista käytetään nimeä 1784-es erdélyi parasztfelkelés, vuoden 1784 Transilvanian talonpoikien kansannousu.

1700-luvun loppupuolella Transilvaniassa kuten muuallakin vanhan Unkarin kuningaskunnan alueella maanomistusolot olivat (kuten vielä pitkään myöhemminkin) synkeän feodaaliset. Turpeeseen sidottujen, kartanonherran mielivallan alla elävien talonpoikien elämä oli Transilvaniassa erityisen rankkaa siksikin (näin arvelee Tamás M. Tarján populaarihistoriallisella Rubicon-sivustolla), että karummalla, vuoristoisemmalla seudulla maatalous tuotti vähemmän, aateliset tilanherrat olivat keskimäärin köyhempiä ja ”joutuivat” siksi rasittamaan talonpoikiaan ankarammalla verotuksella ja taksvärkillä. Kapinan ydinalueilla näistä talonpojista suurin osa oli etnisiä romanialaisia, maanomistaja-aatelisto taas unkarilaista. 1770-luvun alussa talonpoikien verotaakka syrjäisillä Érchegység/Metaliferi-vuorilla vielä koveni kaksinkertaiseksi, kun paljastui, että useita vuorten ja metsien kätköissä piileksiviä kyliä oli siihen asti jäänyt asianmukaisesti merkitsemättä veroluetteloihin.

Kapinan kolme johtohahmoa olivat jo vuosien ajan yrittäneet viedä kansan valituksia tiedoksi korkeammille tahoille. Horea (oikealta nimeltään Vasile Ursu Nicola, taitava kirvesmies ja lukutaitoinen, mikä tuon ajan rahvaanmiehille oli harvinaista) oli jopa käynyt ”kuninkaissa” eli Wienissä asti kertomassa keisari Joosef II:lle kansan ahdingosta, turhaan. Sitten vuonna 1784 keisarilta tuli määräys värvätä Transilvanian rajavartiojoukkoihin lisää miehiä. Talonpojat innostuivat tästä mahdollisuudesta päästä irti herrojensa työ- ja vero-orjuudesta ja tungeksivat värväytymään, paikalliset virkamiehet taas eivät tykänneet Wienin keskushallinnon määräilystä vaan vitkuttelivat värväysprosessia, mikä sai talonpojat tulkitsemaan, että unkarilaiset herrat yrittävät tukkia heiltä tämänkin tien helpompaan elämään. Puhkesi kapina, johon armeija ei aluksi halunnut puuttua, mikä sai mellakoivat talonpojat uskomaan, että keisari on heidän puolellaan paikallisia herroja vastaan.

Syksystä 1784 seuraavaan syksyyn kestäneessä kapinassa Horean ja kumppanien joukot tuhosivat toistasataa enimmäkseen unkarilaisten asuttamaa kylää tai taajamaa ja surmasivat jopa neljätuhatta ihmistä, aikalaiskertomusten mukaan ”armahtamatta edes sikiötä äitinsä vatsassa”. Kapinallisia sai taisteluissa surmansa ainakin toistatuhatta, ja kun armeija lopulta oli kukistanut vastarinnan, johtajat tuomittiin kuolemaan. Crişan ehti vartijoiden silmän välttäessä hirttäytyä selliinsä, mutta Horea ja Cloşca teilattiin julkisesti, siis surmattiin näyttävästi ruhjomalla suurella ns. teilipyörällä (kammottava keskiaikainen kuolemanrangaistuksen muoto, joka – niin uskomattomalta kuin se tuntuukin – oli esimerkiksi Saksassa virallisesti käytössä jopa 1800-luvulle asti).

Karmeasta tapahtumasarjasta ovat jälkipolvet nostaneet esiin erilaisia kertomuksia. Romanialaisessa kansallisessa historiankirjoituksessa Horeasta, Cloşcasta ja Crişanista on ollut helppo tehdä kansakunnan marttyyreja, jotka taistelivat unkarilaisia sortajia vastaan romanialaisuuden puolesta. Tuossa yllä linkittämässäni Rubicon-portaalin artikkelissa Tamás M. Tarján taas pyrkii laimentamaan konfliktin etnistä puolta nostaen pääsyyksi köyhyyden ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, joka nyt sattumalta osui nimenomaan etnisiin romanialaisiin ja sai nämä nousemaan aseisiin. Kapinallisten vihollisia olivat ”herrat”, jotka joskus saattoivat olla myös Transilvanian saksalaisia tai jopa romanialaisia. (Ilmeisesti joillakin alueilla kapinallisten joukkoihin liittyi myös etnisiä unkarilaisia.) Tarján muistuttaa myös, että kapinan kukistamiseen liitettiin valheellista nationalistista kertomusta: koska Habsburg-imperiumiin alun perin itsenäisenä yksikkönä liitetyn Transilvanian hallintosysteemi oli mutkikas ja Wien kaukana, kesti aikansa, ennen kuin armeija ryhtyi tehokkaasti kukistamaan kapinaa, ja tätä on tulkittu unkarilais-nationalistisesta näkökulmasta niinkin, että ”keisari antoi romanialaisten tappaa unkarilaisia”, mikä siis ei pitänyt paikkaansa.

Silti Horean, Cloşcan ja Crişanin kapinalla oli myös ”kansallinen” puolensa. Transilvanian perinteisessä hallintojärjestelmässä ”kolme vapaata kansaa” olivat unkarilaiset, keskiajalla maahan muuttaneet saksilaiset sekä unkaria puhuvat mutta itsenäistä identiteettiään eräänlaisena vapaana soturikastina vaalivat székelyt. Romanialaisia eli ”valakkeja” (unk. oláh), talonpoikia ja vuorten lammaspaimenia, ei tunnustettu kansaksi ollenkaan (ja unkarilais-nationalistisen historiankirjoituksen mukaan he olivatkin myöhempiä tulokkaita). Heidän ortodoksista kirkkoaan siedettiin, mutta sillä ei ollut virallista asemaa. Unkarilaisen Wikipedian artikkeli, joka näköjään nojaa Hegyesin ja Marczalin Transilvanian historiaan (Erdély története, 2002), maalaa kuvan jo pitkään muhineesta etnisestä konfliktista.

Turkkilaisvallan väistyessä Kaakkois-Euroopasta ja vapautuvien alueiden rajoja järjesteltäessä Habsburg-imperiumi ja Venäjä olivat sopineet, että Bessarabian, Moldovan ja Valakian ruhtinaskunnista – karkeasti sanoen nykyisen Romanian koillisista ja eteläisistä ”reunoista”, jotka käännetyn c-kirjaimen muodossa ympäröivät Transilvaniaa – muodostettaisiin oma valtionsa. Tämä nykyisen Romanian syntyyn johtanut idea levisi Transilvanian etnisten romanialaisten pariin, apunaan Venäjän sympatiaa nauttiva ortodoksinen kirkko: kehittyvää romanialaisuusaatetta levittivät myös ortodoksipapit. Tietenkään kansallisuutta tai etnisyyttä ei 1700-luvulla ymmärretty aivan samalla tavalla kuin nykyään. Uskonto oli siinä, niin kuin monesti myöhemminkin meidän aikoihimme asti, keskeinen osa, ei niinkään henkilökohtainen maailmankatsomusvalinta kuin tärkein kriteeri johonkin ryhmään kuulumiselle. Aikalaiskertomuksen mukaan Horean, Cloşcan ja Crişanin joukot uhkasivat seivästää tai mestata ”kaikki, jotka eivät siirtyneet yhdistymättömään uskoon (disunita religio) ja pukeutuneet valakkien vaatteisiin”. (Disunita religio kuvaa ortodoksikirkkoa uniaattikirkkojen vastakohtana, siis mm. Länsi-Ukrainassa ja historiallisen Unkarin itäosissa toimivien kirkkokuntien, jotka itäiset menonsa ja perinteensä säilyttäen liittyivät roomalais-katoliseen kirkkoon.)

Horealla, Cloşcalla ja Crişanilla on nykyään nimikkokatunsa lukuisissa Romanian kaupungeissa, ja etnis-kielellis-yhteiskunnallisia konflikteja on Transilvaniassa riittänyt meidän päiviimme saakka. (Yksi hentoinen jälkikaiku, tai muistutus pinnan alla yhä muhivista katkeruuksista, hyppäsi silmääni hotellihuoneen teeveeuutisista. Paikallinen unkarinkielinen tv-kanava kertoi, miten joku ministeri oli lehdistötilaisuudessa vastannut unkarilaisen toimittajan kysymykseen unkariksi. Tästä oli romanialais-kansallismielisissä piireissä noussut julkista naputusta, mikä tv-uutistoimittajan mukaan ilmensi naurettavaa ”allergiaa unkarin kieltä kohtaan.”) Konfliktien historiasta voi sitten aina halutessaan nostaa esiin ja korostaa milloin mitäkin puolta. Minulle Transilvanian talonpoikaiskapinan historiaan tutustuminen oli ennen kaikkea muistutus siitä, millaisia aukkoja tiedoista voi löytyä myös keskivertosuomalaista enemmän Unkarin historiaa harrastaneelta ihmiseltä – joka on muodostanut käsityksensä sen pohjalta, mitä unkarilaisten ja unkarinkielisten linssien läpi näkyy.

Advertisement

Muiston mahdottomuudesta

Nimi Trianon on tässä blogissa joskus ennenkin ollut esillä. Versailles’n palatsin puiston laidalla entisen Trianonin kylän mailla sijaitseva kuuluisa palatsi, jossa asustivat useat Ranskan hallitsijat, oli myös se paikka, jossa allekirjoitettiin rauhansopimus Unkarin ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä. Unkarilaisille nimi Trianon merkitsee yhä kansallista katastrofia: kun rajat määrättiin vastaamaan suurin piirtein marras-joulukuussa 1918 tulitauon aikaan vallinneita rintamalinjoja, niiden ulkopuolelle jäi kaksi kolmasosaa historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueista ja yksi kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Näin syntyivät naapurimaiden suuret unkarilaisvähemmistöt, jotka sen jälkeen ovat uusissa kotimaissaan joutuneet kokemaan monenlaisia sortotoimia. Ja ensi torstaina 4.6.2020 tämän häpeärauhan allekirjoittamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen oli sodan päätyttyä viivästynyt Unkarin sekavien olojen takia. Viimeinen Habsburg-hallitsija, kuningas-keisari Kaarle oli syrjäytetty mutta kieltäytynyt virallisesti luopumasta kruunusta, Unkarissa ns. asterivallankumouksen valtaan nostama Károlyin porvarillis-edistysmielinen hallitus ei saanut oloja järjestykseen ja joutui väistymään lyhytikäisen ”Neuvostotasavallan” (Tanácsköztársaság) tieltä. Keväällä 1919 syttyi, yhtenä ensimmäisen maailmansodan aseellisista jälkiselvittelyistä, Unkarin ja Romanian välille sota, jossa Neuvostotasavalta lopulta kukistui; Romanian joukot valtasivat suuren osan Unkaria, pääkaupunkia myöten, ja väistyivät vasta kun voittajavaltojen siunauksella amiraali Horthy ratsasti pääkaupunkiin ja nousi tosiasialliseksi valtionpäämieheksi.

Faktat olivat kuitenkin selvillä jo paljon ennen kuin Unkarin edustajat joulukuussa 1919 kutsuttiin virallisesti rauhanneuvotteluihin. Syyskuussa 1919 oli sodanjälkeisen uuden Itävallan asema lyöty lukkoon Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Tämä sopimus määräsi ns. Deutsch-Westungarnin eli vanhan Unkarin kuningaskunnan läntisimmän, enimmäkseen saksankielisen reuna-alueen Itävallalle (missä uusi maakunta sai nimekseen Burgenland). Se myös määritti Itävallan rajanaapuriksi upouuden valtion nimeltä Tšekkoslovakia, jota sodan aikana maanpaossa elävät tšekkiaktivistit kuten Tomáš Masaryk olivat ajaneet; tähän valtioon siis kuuluisivat sekä Itävallan entiset Böömi ja Määri että Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia.

”Ei! Ei! Ei koskaan!” (samoin kuin Mindent vissza! ‘Kaikki takaisin!’) oli unkarilaisten Trianonin vastustajien tärkeimpiä iskulauseita.

Unkarissa Trianonin rauhaan jouduttiin alistumaan, mutta sitä ei hyväksytty. Horthyn Unkari harrasti toiseen maailmansotaan saakka vertauskuvallista sapelinkalistelua ja revisionistista muistopolitiikkaa, jossa ”uskottiin yhden Unkarin ylösnousemukseen”, ja jotakin samantapaista yrittää myös Orbánin hallitus: ylirajaisen kansakunnan aatetta (ja pinnan alla kaunaa roistomaisia naapureita kohtaan) vaalitaan, vaikka ajatus oikeista rajansiirroista EU- ja Nato-kumppanusten kesken on kaikkea muuta kuin realistinen. Tälle on myös kansan laaja tuki. Viime kesänä Nato-maissa järjestetyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa unkarilaisista (suhteessa Nato-maiden suurin osuus, Kreikan ja Bulgarian edellä) oli sitä mieltä, että ”jotkin naapurimaidemme osat kuuluvat oikeasti meille”.

Virallista suruun, kansalliseen tragediaan ja kaunaan keskittyvää muistopolitiikkaa kuitenkin arvostellaan ainakin kriittisen älymystön kuplissa. Budapestin ydinkeskustaan nousevasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä, kaivannosta, jonka seinämiin on kaiverrettu entisen Suur-Unkarin paikannimet, olen jo aiemmin kirjoittanut. Slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä aiheeseen palaa historiantutkija László Szarka, jonka mielestä muistomerkki ikuistaa ”yksikielistä unelmaa monikielisestä valtakunnasta”.

Kaivantoon laskeutuvan luiskan päässä on Unkarin jakoa symboloiva seitsemäksi osaksi lohkottu möhkäle, jonka keskellä palaa ikuinen tuli. Kuva Imre Steindl -ohjelman (Budapestin hallinto-ydinkeskustan uusi kaavoitus) Facebook-sivulta.

Entinen Unkarin kuningaskunta oli muuttoliikkeiden sekoittelema kansojen ja kielten mosaiikki, jossa vielä 1800-luvun puolessavälissä etnisiä unkarilaisia oli alle puolet väestöstä. Vuoden 1867 jälkeisessä kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa tätä moninaisuutta yritettiin muokata länsimaisen kansallisvaltioihanteen mukaiseksi. Apua vähemmistöjen unkarilaistamiseen odotettiin modernisaatiolta ja unkarinkieliseksi muovattavalta kaupunkikulttuurilta sekä ennen kaikkea koulujärjestelmältä. Kouluissa vähemmistökielten asemaa heikennettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan, ja tämän kehityksen huipensi vuoden 1907 lex Apponyi, silloisen opetusministerin mukaan nimetty laki, jonka mukaan kaikkien kansakoululaisten oli ensimmäisen neljän kouluvuoden kuluessa opittava kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan unkariksi. Trianonin myötä tilanne muuttui täysin. Tynkä-Unkarissa kielivähemmistöjen osuus on kutistunut mitättömäksi, vuonna 2011 tunnustettuihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvista vain neljäsosa, alle 150 000, ilmoitti äidinkielekseen jonkin muun kuin unkarin. Tämä uusi yksikielinen Unkari, näin Szarka väittää, ei selvästikään osaa käsitellä monikielistä perintöään.

Uuden muistokaivannon seinämiin on kaiverrettu ne 12 537 paikannimeä, jotka vuonna 1913 kirjattiin silloisen Unkarin kuningaskunnan viralliseen paikannimiluetteloon – virallisessa unkarinkielisessä muodossa. Tämä virallinen paikannimiluettelo kuvasti karkean assimiloivaa kansallisuuspolitiikkaa, ja sitä vastustivat jo jotkut tuonaikaiset unkarilaiset tutkijat ja poliitikot. Unkarilaisen historiantutkijan Pál Engelin mukaan noin 2500 paikannimeä tässä listassa oli unkarilaistettu täysin harhaanjohtavasti ja väärin: näillä uusilla unkarilaisnimillä ei ollut mitään paikallista historiaa, niitä ei ollut koskaan käytetty, myös koska näillä seuduilla ei koskaan ollut asunut mainittavampaa unkarinkielistä väestöä. Nimien pakkounkarilaistaminen oli alkanut jo aiemmin. Niinpä – kirjoittaa Szarka – esimerkiksi 400 vuoden ajan Kutti (Kúty) -nimellä tunnetusta Länsi-Slovakian pitäjästä tuli vuonna 1898 kansanetymologisesti Jókút ‘Hyväkaivo’, ja tämä hihasta ravistettu nimi on käytössä Unkarissa ilmestyvissä unkarinkielisissä julkaisuissa vielä nykyäänkin. Nämä aiheettomasti unkarilaistetut nimet saattavat vielä nykyäänkin harhateille unkarinkielisen GPS:n varassa eksyileviä unkarilaisia turisteja – ja nyt ne on hakattu kiveen Trianonin muistoksi.

Kun nyt Trianonia muistellaan, sietäisi muistaa, että Unkarin jaon ja sitä seuranneiden kansallisten kaunojen, sorto- ja kostotoimien syynä oli myös entisen Unkarin kuningaskunnan pakkounkarilaistamispolitiikka. Tästä samasta aiheesta kirjoittaa filosofi ja tunnettu esseisti Gáspár Miklós Tamás, unkarilaisille vain TGM (alun perin Élet és Irodalom -lehdessä ilmestynyt juttu löytyy myös Civilhetes-sivustolta). TGM, itse taustaltaan Transilvanian unkarilaisia, on työlästynyt siihen historiasivistymättömyyteen, jonka vallassa unkarilaiset nyt tuntuvat haikailevan takaisin jotain koskaan-olematonta kansallisesti yhtenäistä Suur-Unkaria. Hänen kirjoituksensa on otsikoitu ”Miksi meidän ei pidä kirjoittaa Trianonista”.

Trianonin rauha kosketti unkarilaisten lisäksi ainakin kahdeksaa muuta kansakuntaa, muistuttaa TGM. Silti Unkarissa jopa älymystökin, syvistä riveistä puhumattakaan, katselee Trianonia pelkästään Unkaria ja unkarilaisia kohdanneena katastrofina. Esimerkiksi entisen Unkarin romanialaisvähemmistöjen ja niiden poliittisen liikehdinnän historiasta on kirjoitettu hyviä, perusteellisia teoksia, jotka ovat saatavilla myös unkariksi, mutta niitä ei lue kukaan. Unkarin älymystö ei kysy, miksi romanialaiset halusivat eroon ensin unkarilaisten hallitsemasta Transilvaniasta, sitten Transilvanian kanssa yhdistetystä Suur-Unkarista. Ei tunneta Transilvanian romanialaisten Horean ja Cloşcan talonpoikaiskapinan (1784) taustoja eikä Baanaatin romanialaisen Aurel C. Popovicin vuonna 1906 julkaisemaa manifestia Die Vereinigten Staaten von Groß-Österreich, jossa hahmotellaan yhtenäistä, keskitetysti hallittua monikansallista Itävaltaa. Ei kysytä, miksi nykyisessä Itävallassa Unkarin ja slaavilaisalueiden ”menetystä” ei nähdä suurena kansallisena tragediana. Unkarin älymystö keskustelee Trianonista lukematta Tomáš Masarykia, Tšekkoslovakian ”isää”, tai Romanian kenties suurinta historiantutkijaa Nicolae Iorgaa, aikoinaan merkittäviä eurooppalaisia ajattelijoita, joiden teoksia on saatavissa myös useilla maailmankielillä. Trianon nähdään pelkästään Unkariin kohdistuneen kansainvälisen ”valtapelin” lopputuloksena, suurvaltojen ja kenties ylikansallisten salaliittojen (niin, ne koukkunokkaiset Siionin viisaat…) tuotteena, unohtaen, että tässä ”valtapelissä” olivat innolla mukana myös kaikki Unkarin naapurikansakunnat.

Ylipäätään, jyrisee TGM, entisiä aikoja haikaileva Unkari on unohtanut todellisen Kaksoismonarkian perinnön. Nykyaikaisia kansallisvaltioita moderneine yksikielisine identiteetteineen heijastetaan anakronistisesti entisaikaan, ja samalla unohtuu tämän entisajan todellinen monikielisyys sekä se paljolti saksankielinen yhtenäiskulttuuri, jonka piirissä eurooppalainen älymystö Hampurista Belgradiin ja Zürichistä Czernowitziin (nyk. Ukrainan Tšernivtsi) eli ja työskenteli. Yksi olennainen osatekijä tässä on sekin, että saksan kieltä ei enää osata; TGM kuittailee myrkyllisesti nuoremmista kollegoistaan, jotka siteeraavat Karl Krausia ”englanninkielisestä alkutekstistä” ja puhuvat ”Uolter Bendžäministä” (saksalaisfilosofi Walter Benjamin).

Näillä eväillä Trianonista ei edes kannata keskustella, tiivistää TGM:

Trianon on meille kipeä asia, sillä menetimme jotakin, mitä emme tunne, mitä emme rakasta emmekä osaa kaivata. Kun kerran tämä tuntemisen ja rakastamisen työ, jonkin sellaisen parissa, mikä on aivan erilaista kuin meidän nykyinen elämämme ja siitä nousevat ennakkoluulomme tai uskottelemamme taustatiedot, ei vielä ole edes alkanut, on parempi, kun emme sano Trianonista yhtään mitään, vain tunnustamme, että emme ole arvollisia emmekä kelvollisia siitä lörpöttelemään.

Oli miten oli, ensi torstaina myös Budapest pysähtyy muistelemaan Trianonin tragediaa. Aikoinaan, sata vuotta sitten, Unkarissa kirkkojen kellot soivat, mustat suruliput vedettiin salkoon, kaupat ja koulut suljettiin, ja liikenne pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi. Nyt ylipormestari Gergely Karácsony on ilmoittanut, että Budapestin julkinen liikenne pysähtyy torstaina kello 16:30 minuutin ajaksi ja myös yksityisautoilijoita, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotetaan pysähtymään kansallisen muistohetken viettoon.

Oppositiopoliitikko Karácsonyn muistopoliittinen tempaus ei välttämättä ihastuta politiikan kumpaakaan laitaa. Orbánin hallitukseen kriittisesti suhtautuvat näkevät tässä hieman ylipinnistellyn yrityksen vakuutella omaa isänmaallisuutta. Hallituksen äänitorvet taas eivät usko Karácsonyn tarkoitusperien vilpittömyyteen vaan nälvivät ”pelkästä markkinointitempusta”. Fidesz-puolueen tiedottajan István Hollikin mukaan ”pormestari ja hänen poliittiset liittolaisensa ovat jo lukemattomat kerrat osoittaneet, että rajantakaisten unkarilaisten kohtalo ei heitä liikuta”. Vastoin kaikkia kauniita toiveita tästäkään Trianonin muistelutapahtumasta ei taida tulla tilaisuutta, joka toisi unkarilaiset yhteen ja lähemmäksi toisiaan, vaan taas yksi tilaisuus syventää koko Unkarin poliittista kahtiajakoa.

Trianonin pitkä varjo

Olen täällä ennenkin kirjoittanut Transilvaniasta, nykyiseen Romaniaan kuuluvasta maakunnasta, jolla on Unkarille huikea kulttuuri- ja symbolipoliittinen merkitys. Siellä asustaa suuri unkarilaisvähemmistö, jota emä-Unkarin vallanpitäjät nykyään tukevat monin tavoin – ja saavat vastapalvelukseksi ylivoimaisesti suurimman osan äänistä vaaleissa, joissa Unkarin kansalaisuuden saaneet ulkounkarilaiset saavat äänestää. Myös Orbánin lähipiireissä on useita emämaahan muuttaneita romanianunkarilaisia, esimerkiksi näkyvillä kulttuuripoliittisilla paikoilla: tässä blogissa ovat esillä olleet muun muassa entinen kulttuuriasiain valtiosihteeri Géza Szőcs ja nykyinen Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter. Tämä Orbánin hallituksen nojaaminen ”romanialaisiin” on usein aiheuttanut kitkeriä kommentteja opposition piireissä ja kiristänyt emämaan ja rajantakaisten unkarilaisten välejä. Omassa mediakuplassani Romanian unkarilaisista kirjoitellaan usein hieman happameen sävyyn. Nyt on kuitenkin tapahtunut jotakin, mikä on nostattanut Unkarin kriittisessäkin mediassa melkoisen kansallisen pöyristelyn.

Úzvölgye (romaniaksi Valea Uzului) on vanhastaan roomalaiskatolisten unkarilaisten asuttama mutta viime vuosikymmenten mittaan autioksi jäänyt kylä Transilvanian (Székelymaan) vuorilla, Hargitan läänin itärajalla. Sen seuduilla käytiin ensimmäisessä maailmansodassa rajuja taisteluja, ja tämän yhteydessä kylään perustettiin sotilashautausmaa, jonne haudattiin lähinnä unkarilaisia mutta myös itävaltalaisia vainajia. Myös toisen maailmansodan taisteluissa kaatuneita on sittemmin haudattu samaan kalmistoon. Sosialistisen järjestelmän kaaduttua Unkarin hallitus on tukenut hautausmaan kunnostamista ja sitä hoitavia paikallisia unkarilaisia vapaaehtoisia, on pystytetty ristejä ja muistomerkkejä ja säännöllisesti järjestetty sankarivainajien muistotilaisuuksia.

Veteraaneja, katolista papistoa ja paikallisia aktivisteja Úzvölgyen sotilashautausmaalla järjestetyssä tilaisuudessa vuonna 2007. Kuva unkarilaisesta Wikipediasta.

Romanian paikallishallinnossa hautausmaa kuuluisi – kertoo tapahtumista uutisoinut 444.hu-sivusto – väestöltään enimmäkseen unkarilaiseen Csíkszentmártonin (rom. Sânmartin) kuntaan. Viime aikoina kuitenkin lääninrajan toisella puolella, siis entisen Unkarin ulkopuolella Bacaun (Bákó) läänissä sijaitsevan, väestöltään enimmäkseen romanialaisen Dărmăneştin (unk. Dormánfalva) kunnan hallinto on alkanut omia hautausmaata. Romanialaiset ovat paaluttaneet osan hautausmaasta itselleen ja pystyttäneet sinne romanialaisten sankarivainajien muistomerkkejä – unkarilaiset taas väittävät, että romanialaisia ei edes ole sinne haudattu. Paikalliset unkarilaiset ovat käyneet oikeustaistelua saadakseen romanialaisten muistomerkkien rakennusluvat kumotuksi, ja toukokuun 17:nneksi suunnitellun romanialaisten muistomerkkien vihkiäisjuhlan he onnistuivat mielenilmauksellaan estämään.

Viime torstaina sitten tilanne kärjistyi, kun romanialaisten muistomerkkien vihkimistä yritettiin toisen kerran. ”Hiljaisen rukouksen” merkeissä protestoimassa paikalla oli muutamia satoja unkarilaisia aktivisteja, myös romanianunkarilaisten RMDSZ-puolueen edustajia. Romanialaisia saapui paikalle toista tuhatta, joukossa samoin poliitikkoja mutta myös – unkarilaisten selontekojen mukaan – jalkapallohuligaanin oloista ja tukevia rohkaisuryyppyjä nauttinutta väkeä. Nämä kävivät unkarilaisten kimppuun, heittelivät kivillä ja löivät kepeillä (vakavia ruumiinvammoja ei ilmeisesti saanut kukaan), tunkeutuivat hautausmaalle ja vandalisoivat unkarilaisia hautoja. Erityistä närkästystä on herättänyt se, että paikalla olleet romanialaiset poliisit eivät puuttuneet asiaan.

MTI:n kuva (Nándor Veres): Székelymaan ja Unkarin lippuja kantavat aktivistit seisovat hautausmaan portilla. (Huomiota herättää myös oranssinvärinen sateenvarjo. Oranssi on Fidesz-puolueen väri, ja näkyisikö sateenvarjon reunassa myös Fidekszen logo?) Portti on ns. székelykapu, paikallisen talonpoikaisarkkitehtuurin ja kulttuurin symboli; myöhemmin sen mursivat hautausmaalle rynnivät romanialaiset vandaalit.

Tapahtumien johdosta on nyt nousemassa kunnon ulkopoliittinen konflikti. RMDSZ vaatii Romanian sisäministeriä eroamaan, koska maan viranomaiset eivät pysty suojelemaan omia kansalaisia väkivallalta tai paikallishallinnon lainvastaisilta toimilta – mutta asiaa mutkistaa se, että RMDSZ:n johdon takana seisoo aina sen läheinen yhteistyökumppani, Unkarin hallituskoalitio. Romanian ulkoministeri on varoittanut unkarilaista kollegaansa lietsomasta mielenkiihkoa ja puuttumasta Romanian sisäiseen tilanteeseen. Unkarin ulkoministeri puolestaan kutsui Romanian lähettilään puhutteluun – mutta tämä, ilmeisesti Bukarestista saamiensa ohjeiden mukaisesti, kieltäytyi tulemasta, mikä on melkoisen harvinainen veto.

Unkarin ja Romanian suhteet eivät viime aikoina ole olleet erityisen huonot, mutta niiden pohjalla kytee aivan riittävästi vanhoja kaunoja. Poliittisen ja sotahistorian lisäksi kuvioon kuuluu uskonnollinen konflikti – unkarilaiset ovat perinteisesti roomalaiskatolisia tai protestantteja, romanialaiset ortodokseja – ja tämä nousi pintaan paavi Fransiskuksen äskettäin vieraillessa Romaniassa, missä Transilvanian Csíksomlyóssa helluntaina järjestettävä pyhiinvaellustapahtuma on unkarinkielisten katolilaisten merkittävin uskonnollinen tilaisuus.

On tavallaan sangen ymmärrettävää, että Romanian hallituksen pinnaa kiristää Orbánin miesten huseeraaminen Romanian puolella (alkaen Tusványosin kesätapahtumasta, missä Orbán on viime vuosina pitänyt tärkeimmät linjapuheensa), RMDSZ:n avoin tukeminen ja revansistisen kansalliskiihkon rohkaiseminen. Valitettavasti vain kahjonationalismia ja haittaisänmaallisuutta on Sentroopassa runsain mitoin muuallakin kuin Unkarissa. Entisen Unkarin kuningaskunnan päähänpotkitut vähemmistöt ovat 1900-luvun mittaan useampaan otteeseen päässeet kostamaan kokemansa loukkaukset paikallisille unkarilaisille, sodankäynnin ja diktatorisen hallinnon ansiosta myös väkivaltaisesti, ja näitä haavoja osataan repiä auki molemmilla puolilla. Myös Úzvölgyen konfliktin alullepanijat näyttäisivät löytyvän romanialaiselta puolelta.

Myös päinvastaisella ilmansuunnalla Unkarin hyvät naapuruussuhteet ovat koetuksella. Ulkopoliittisesta kärhämästä Slovenian kanssa – Mladina-lehden julkaiseman Orbán-pilapiirroksen johdosta – kirjoitin pari kuukautta sitten, ja nyt on tässä kiistassa nähty uusi kierros. Trianonin rauhansopimuksen 99-vuotispäivän johdosta Unkarin pääministerin kanslian Twitter-tili ”About Hungary” julkaisi vanhan propagandakuvan, jossa vihollisten ahneet kädet repivät Unkarista isoja palasia itselleen.

Sloveniassa kuvasta hermostuttiin oikein näyttävästi. Maan ulkoministeriön mukaan tämä kuva, jossa vihjataan Slovenian riistäneen Unkarilta alueita, ei ”edistä Euroopan Unionin arvojen vahvistumista eikä hyviä naapuruussuhteita”. Pääministeri Marjan Šarecin mielestä kuva oli kuin Slovenian sydämeen pistetty veitsi, presidentti Borut Pahor taas lausui ymmärtävänsä tuomitsevat arviot tämmöisten kuvien julkaisemisesta, joilla ”tuetaan aluevaatimuksia toisia maita kohtaan”. Tämähän on siinä mielessä hieman erikoinen juttu, että Trianonin rauhanteon aikaan Sloveniaa ei vielä ollut olemassakaan poliittisena tekijänä, joka olisi voinut ”riistää” alueita itselleen. Slovenian unkarilaisvähemmistö on myös varsin pieni, sen asema on vähemmistölainsäädännöllisesti ainakin paperilla suorastaan ihanteellisen hyvin turvattu, eikä sen kohtelu ole varsinkaan viime aikoina ollut minkäänlaisten konfliktien aiheena – aivan toisin kuin Slovakian, Romanian tai Ukrainan unkarilaisten, joiden asemasta on viime vuosiin asti käyty monenlaista poliittista kädenvääntöä.

Samaan aikaan Orbán yrittää ryömiä takaisin EU:n maltillisten päättäjien piireihin. Konservatiivinen kansanpuolueryhmä EPP:hän jäädytti eurovaalien alla Fidesz-puolueen jäsenyyden, minkä Unkarin valtion media esitti kansalle muodossa ”ne halusivat heittää meidät ulos, mutta mepäs siirryttiin itse syrjään”. Kun äärioikeiston odotettu eurojytky sitten kuivuikin kokoon eivätkä Salvini ja muut Orbánin aateveljet näytä saavan europarlamenttiin uutta voimakasta äärioikeistoryhmää kasaan, Orbán yrittää korjata virhearviointinsa ja lausuu jo kansliaministerinsä suulla, että ”EPP:n olisi hyvä pitää meidät joukoissaan”. Mutta miten tähän sopii se, että samaan aikaan on koeteltava Euroopan rauhanprojektin kestävyyttä kaivelemalla vanhaa sotakirvestä taas esiin?

Trianonin rauhansopimus tai paremminkin rauhandiktaatti oli voittajavaltioiden kosto. Sitä toki motivoi Unkarin siihenastisten hallitusten ylimielinen vähemmistöpolitiikka ja se merkillinen ylemmyydentuntoinen nationalismi, jolla Unkarin yläluokassa on ollut pitkät perinteet. Mutta loukkausten ja sorron kostaminen uusilla loukkauksilla ja uudella sorrolla ei taida koskaan olla oikein hyvä idea. Unkarissa ja sen naapurimaissa Trianon on varjostanut koko 1900-lukua, eikä tämä varjo näytä vieläkään väistyvän. Paremminkin näyttää siltä, että sitä oikein manaamalla manataan takaisin, ja Unkarissa tästä voi olla vielä ikäviä seurauksia, kun ”kansallismielisen” vaalikarjan miellyttämiseksi harrastettu revansismilla mehustelu törmää sekä EU:n asettamiin poliittisiin rajoihin että – kuten Úzvölgyessä nähtiin – naapurien vastaavanlaiseen ja vastaavantapaisista syistä harrastettuun kansalliskahjoiluun.

2/3 of the country was taken away buff.ly/2WPVj1q https://t.co/HGngXuvChw—
About Hungary (@abouthungary) June 04, 2019

Transilvaniasta kajahtaa jälleen

Kesän poliittisia kohokohtia Unkarissa tai ns. Karpaattien altaassa (joka on Unkarissa nykyään eräänlainen poliittisesti korrekti nimitys vuonna 1920 Trianonin rauhassa hajotetulle Suur-Unkarille) on täällä ennenkin esillä ollut ”Tusványos” eli Transilvanian Tusnádfürdő / Băile Tuşnad -nimisessä kaupungissa järjestetty ”vapaa kesäyliopisto”. Ja Tusványos-festivaalin ohjelmassa etenkin Viktor Orbánin suuri linjapuhe. Unkarin päivänpolitiikasta katsoen Tusványos on yritys ohjailla ylirajaista Unkarin virtuaalikansakuntaa Orbánin ja hänen Fidesz-puolueensa taakse – tätähän palvelee myös rajantakaisille unkarilaisvähemmistöille avokätisesti myönnetty oikeus Unkarin kansalaisuuteen ja äänioikeuteen. Orbánin järjestelmä siis nojaa vahvasti sellaisiin tukijoihin, jotka eivät maksa veroa Unkariin eivätkä ole itse kokemassa esimerkiksi Unkarin koululaitoksen tai terveydenhuollon ongelmia mutta jotka historiallisista syistä ovat hyvinkin vastaanottavaisia romanttisen oikeistonationalistiselle propagandalle. Esimerkiksi Romaniassa Ceauşescun diktatuuri on jättänyt unkarilaisvähemmistön muistiin syvät arvet, eikä sen jälkeenkään tilanne ole ollut ongelmaton.

Vuonna 2014 Orbánin Tusványosin-puhe nousi uutisotsikoihin kautta maailman yhtenä ensimmäisistä selkeistä kannanotoista ”illiberaalin” järjestelmän puolesta: Orbánin Unkari käänsi selkänsä valistuksen ja yksilönvapauden olennaisille arvoille, asetti niiden edelle klassisen fasismin kaikuja mieleen nostavan ”työperustaisen yhteiskunnan” ja yksilön velvollisuudet kansakunta-kollektiivia kohtaan. Periaatteessa samaa on julistettu tämänjälkeisissäkin puheissa, eikä myöskään kesän 2017 Tusványosin puhe ollut siinä mielessä mitenkään yllättävä.

Index-uutissivuston kuvassa Orbán istuu lavalla ympärillään emäunkarilainen poliitikko, valtiosihteeri Zsolt Németh sekä romanianunkarilainen poliitikko László Tőkés, entinen reformoidun kirkon piispa ja nykyinen europarlamentaarikko. Tőkés muuten on kiistelty hahmo, jonka läsnäolo havainnollistaa monia tyypillisiä ongelmia. Hän nousi kansainväliseen kuuluisuuteen Romanian vuoden 1989 vallankumouksen sankarina: kun Ceauşescun diktatuuri halusi karkottaa toisinajattelijana tunnetuksi tulleen pastori Tőkésin, tämän silloisessa kotiseurakunnassa Temesvárin / Timişoaran kaupungissa syntyi vastarintamellakoita, joista joskus väitetään koko vallankumouksen ja Ceauşescun järjestelmän kaatumisen saaneen alkunsa. Vallankumouksen jälkeen Tőkés siirtyi vähitellen politiikkaan, ja hän on saanut lukuisia unkarilaisia ja kansainvälisiä kunnianosoituksia. Vuonna 2009 myönnetty korkea romanialainen kunniamerkki sitä vastoin peruutettiin viime vuonna, koska Tőkésin katsottiin loukanneen Romanian perustuslakia ja sen edustamia arvoja: hän oli Euroopan parlamentissa esittänyt Unkarille asemaa Transilvanian virallisena suojelijana samaan tapaan kuin Itävalta Italian kanssa solmitun sopimuksen nojalla suojelee saksankielisen Etelä-Tirolin kulttuuriautonomiaa. Myös Tőkésistä henkilönä on viime vuosien unkarilaisessa julkisuudessa syntynyt hyvin ristiriitainen kuva: avioeron ja Iván Andrassewin julkaiseman paljastuskirjan Ne vígy minket a kísértésbe (‘Älä saata meitä kiusaukseen’) yhteydessä noussut kohu kuvasi Tőkésin itsekkäänä ja suorastaan psykopaattisen vallanhaluisena häijyläisenä, joka vuosikymmenet petti vaimoaan, sorti ja terrorisoi koko perhettään.

Itse Orbánin puhe, josta tiivistelmän esittää Index-uutissivustolla Szabolcs Dull, ei siis tarjonnut poliittisesti mitään yllättävää. Ensi vuonna on Unkarissa vaalit, joten puheessa tietenkin kampanjoitiin ja korostettiin äänestämisen merkitystä etenkin rajantakaiselle vaalikarjalle. Vaaleissa on Orbánin mukaan kyse koko Euroopan tulevaisuudesta: jos hallitus vaihtuu, se merkitsee raja-aidan purkamista, maahanmuuttajien vyöryä Unkariin ja Eurooppaan sekä vallan siirtymistä Unkarin asioissakin yhä enemmän Brysselin käsiin, siis tuhoa ja hävitystä (rombolás). Tällä hetkellä Unkari on jo nousemassa vahvaksi, kukoistavaksi ja arvostetuksi valtioksi, tämä päämäärä on Orbánin mukaan lähempänä kuin koskaan sitten Trianonin, mutta jos ”muukalaisia, globaaleja intressejä palveleva hallitus” nousee valtaan, siihen päättyy kukoistus. Suurin sisäinen uhka on demografinen: unkarilaiset eivät lisäänny tarpeeksi (koska maahanmuuttajiahan ei haluta – ja tietenkään tässä ei puututtu siihen, miten nimenomaan nuoret ja koulutetut unkarilaiset viime vuosina ovat valuneet ulkomaille, niin että joka kuudes unkarilainen, siis Unkarin väestörekisteriin merkitty, lapsi syntyy jo Unkarin ulkopuolella).

Viholliskuvat olivat Orbánin puheessa siis tutuilla paikoillaan. Ensinnäkin Brysselin pahikset, kuten ”yli-inkvisiittori” Frans Timmermans, Euroopan komission varapuheenjohtaja, joka hätyyttelee Puolaa oikeusistuimien puolueettomuuden vaarantavan lainmuutoksen takia. Puolaa ei jätetä pulaan, Orbán julisti. Ja sitten tietenkin György Soros tai ”Soros-mafia”. Orbánille esitettiin yleisökysymyksiä (tietenkin etukäteen kirjallisesti), ja yksi kysyjä oli halunnut tietää, ”miksi Orbán ei käy ankarammin käsiksi Soros-imperiumin unkarilaisiin käskynhaltijoihin”. ”Voimme vielä käyttää kovempiakin otteita”, vastasi Orbán ja julisti, että Sorosin taholta viimeinen niitti oli ollut kansallisen turvallisuuden vaarantaminen: häijyä suunnitelmaa maahanmuuttajien tuomiseksi Eurooppaan tullaan vastustamaan, ja ”armoa ei anneta”.

444.hu-sivuston Péter Magyarin mielestä puheen merkittävin anti oli sen perustelu, miksi Viktor Orbán on maailman merkittävin mies. Orbán, sano, oli itse henkilökohtaisesti vetollaan kaatanut EU:n pakolaiskiintiöjärjestelmän (aivan näinhän se ei mennyt), ja hänen henkilökohtaista ansiotaan on se, miten hänen hallituksensa on ottanut rahaa ylikansallisilta suuryrityksiltä ja siirtänyt ne unkarilaisten perheiden tukemiseen (!). Ja tämähän ei ole mitään uutta. Toukokuun alussa Orbán vieraillessaan maaseudulla tyhjenevässä kylässä köyhän leskimummon luona (vierailu ikuistettiin Orbánin Facebook-sivulle postattuun merkilliseen videoon, ja siitä levisi Unkarin poliittiseen huumoriin joksikin aikaa tervehdys Helló, röfik! eli ‘Moi, nasut!’, jonka pääministeri lausahti mummon sikalassa piipahtaessaan) lupasi itse henkilökohtaisesti nostaa eläkkeitä.

Samanlaista henkilökultin makua on Tusványosin festivaalien yhteydessä julkistetussa tutkimustuloksessa. ”Kansallisstrategian tutkimusinstituutti” -niminen laitos oli nimittäin kysynyt kansalaisilta, kuka historian tai nykyajan henkilöistä parhaiten edustaa Unkarin kansakuntaa. Vastauksia oli tullut Tapani Pyhästä kilpauimari Katinka Hosszúhun, mutta tältäpä näytti voittajaviisikko:

1. Viktor Orbán 18,2 %
2. Lajos Kossuth 15,5 %
3. István Széchenyi 11,8 %
4. Sándor Petőfi 9,5 %
5. János Áder 6,6 %

Pääministeri Orbán voittaa siis Unkarin 1800-luvun edistyksen ja itsenäisyystaistelun suurmiehet, ja nykyunkarilaisista viiden tärkeimmän joukkoon pääsee hänen lisäkseen vain presidentti János Áder, tuo väritön, mauton ja hajuton pitkän linjan puoluejyrä, joka tähän mennessä on opposition mielestä kunnostautunut ainoastaan allekirjoittamalla kyselemättä kaikki eteensä tuodut lait.

Orbánin puhetta ei olekaan kommentoitu julkisuudessa niin kiivaasti kuin puheen yhteydessä sattunutta välikohtausta. Nuori nainen ilmestyi kuuntelemaan puhetta mukanaan vihellyspilli, mutta ei ehtinyt sitä juurikaan käyttää, ennen kuin paikallinen herrasmies – muun yleisön solvausten säestyksellä – kävi takaapäin kiinni ja kaatoi hänet tukasta vetäen maahan, minkä jälkeen roteva turvamies kovakouraisesti ”saatteli” naisen pois alueelta. Kaikki tietenkin tallentui videolle:

Somessa selvitettiin oitis vihellyspillinaisen kimppuun hyökänneen jampan henkilöllisyys – kyseessä oli Transilvanian Csíkszeredassa toimivan Unkarin konsulaatin tiedottajan aviomies – ja häneltä saatiin Facebookissa myös jonkinlainen anteeksipyyntö, joka verenhimoiselle someyleisölle ei tietenkään riitä.

Pieni välikohtaus, mutta sen nostattamat reaktiot olivat puolin ja toisin todella masentavia, toteaa Tamás Szele verkkokolumnissaan. Nimittäin: hallituksen taholta alettiin oitis parkua ”provokaatiota”, ja hallituksen uutistuutiksi muuttunut uutissivusto Origo kehittelee tapauksesta kunnon salaliittoteorian: “Sorosin 444-blogi” ja “Simicskan Index-sivusto” selostivat tapahtunutta “naurettavan yksityiskohtaisesti”, koska “Soros-mediat tiesivät etukäteen, minne mennä ja ketä kuvata”, eli koko pahoinpitelykin oli etukäteen järjestetty provokaatio. Tämän kannalta tietenkin noloa, että videolle tallennettu pahoinpitelijä oli kytköksissä Unkarin konsulaattiin, onkohan sekin jo Soros-imperiumin soluttama?

Mutta traaginen oli myös ”opposition” reaktio, väittää Szele. Romanianunkarilaisten ja koko székely-heimon niskaan syydettiin kanavan täydeltä kuraa – viis siitä, että viheltäjätyttö itsekin oli alkuaan Székelymaasta kotoisin, vaikka nykyään asuu emä-Unkarissa. Transilvanianunkarilaisiin suhtautuminen ei emämaassa ole ennenkään ollut yksiselitteisen positiivista. Vaikka Transilvania, sen rikas kansankulttuuri ja historia ovat Unkarille keskeisiä kansallisia kulttuurisymboleja vähän samaan tapaan kuin meillä suomalaisuuden rakennuspuita on haettu Kalevalan rajantakaisilta laulumailta, ja vaikka vuosikymmenten ajan on Unkarissa totuttu itkemään Transilvanian menetystä ja suremaan heimoveljien siellä kokemaa sortoa, niin oikeisiin, eläviin transilvanialaisiin suhtaudutaan entisessä emämaassa monesti epäluuloisesti ja halveksivasti, vähän samaan tapaan kuin meillä oikeita eläviä raja- ja itäkarjalaisia on oudoksuttu ja ryssitelty. Viime vuosina näiden ennakkoluulojen rinnalle on tullut poliittinen katkeruus: nuo primitiiviset, marisevat ”köyhät sukulaiset” imevät emämaasta tukiaisia maksamatta sinne veroja ja varmistavat äänillään Orbánille ja Fidesz-puolueelle vaalivoiton joutumatta itse kärsimään sen ikävistä seurauksista – “Transilvania tuhoaa Unkarin vapauden”.

Tämä kuona purkautui nyt someraivoksi, jonka keskellä vain harvat jaksoivat muistuttaa, että törkeä käytös ja väkivaltaisuus ovat väkivaltaisen yksilön ongelma, ei koko kansanryhmän. Tai että – tämä on Szelen kirjoituksen pääpointteja – viheltäjänaisen tempaus ja koko vihellysprotestin somessa julkistettu suunnittelu osoittavat, että nimenomaan transilvanianunkarilaisten keskuudessa ei ainoastaan aivottoman nationalismin huumassa palvota Orbánia vaan myös kritisoidaan ja protestoidaan. Transilvania voisi olla myös liittolainen Unkarin oppositiolle, jos Unkarissa olisi toimintakykyistä ja järkevää poliittista oppositiota. Jos.

Arkeologiasta aakkoskeittoon

Tämähän ei ole mikään kieliblogi (jollaisen perustamisesta aina silloin tällöin haaveilen, etenkin silloin, kun törmään verkossa rehottavaan kansanetymologiatehtailuun ja amatööri-kielimiliisitoimeen, eli varsin usein). Mutta odotellessani, jaksaisinko kirjoittaa tästä aiheesta jonnekin ns. oikealle foorumille, lykkään vaihteeksi tänne pienen jutun, jonka virikkeenä ja tärkeimpänä tietolähteenä on mainio unkarinkielinen kirja, Klára Sándorin  A székely írás nyomában (‘Székelyläisen kirjoituksen jäljillä’).

Klára Sándor on koulutukseltaan turkologi ja tämänhetkisiltä tutkimusintresseiltään sosiolingvisti, entinen poliitikko ja kansanedustaja, ja osaa oivallisesti kirjoittaa kielen ja yhteiskunnan suhteista. Politiikkaan ja yhteiskuntaan perehtyneelle lingvistille taas riittää työsarkaa Unkarissa, missä kaikki mahdollinen osataan politisoida ja myös uskomattoman monista kieliasioista revitään poliittista symboliikkaa ja riidanaihetta. Tällainen on erityisesti ns. muinaisunkarilainen riimukirjoitus (rovásírás), jota etenkin äärioikeistopuolue Jobbik nykyään vaatii käytettäväksi esimerkiksi paikannimikilvissä.

Békéscsaban kaupungin nimikilpi riimukirjoituksella. (Unkarilaisia riimuja luetaan oikealta vasemmalle.) Useilla paikkakunnilla nimenomaan Jobbik-puolueen paikallisedustajat ovat puuhanneet näitä kiisteltyjä kilpiä; MTI-uutistoimiston kuva on index.hu-uutissivuston aihetta käsitelleestä jutusta vuodelta 2011.

1800-luvun lopulta lähtien riimukirjoituksesta tuli kansallinen kulttuurisymboli. Hieman samaan tapaan kuin germaanisia ja skandinaavisia riimuja on käytetty kaikenlaisiin esoteerisiin ja yltiöromanttisiin tarkoituksiin aina natsismia myöten (kaikkihan muistavat ns. Siegrunen eli sen salamannäköisen kirjaimen, jota natsien SS käytti tunnuksessaan), myös ns. rovásírás on etenkin muutaman viime vuosikymmenen aikana alkanut, sekä syystä että syyttä, leimautua Unkarin äärioikeiston ja uusnatsien lempiharrastukseksi. Tätä kehitystä Sándor ei kuitenkaan valitettavasti kirjassaan juuri käsittele vaan keskittyy selvittämään kirjoitusjärjestelmän varhaisempaa historiaa. Siitä löytyykin salaperäisiä ja edelleen avoimia kysymyksiä – vaikka kenties erilaisia kuin monet nykyiset riimukirjoitusharrastajat kuvittelevat.

Jo pitkään on arveltu, että unkarilaiset olisivat oppineet riimukirjoituksen käytön jo ennen maahantuloaan arojen turkkilaiskansoilta, joilla oli käytössä samantapaisia kirjoitusjärjestelmiä. Kuuluisimmat tällaiset kirjoitukset  on löydetty Mongoliasta Orhon-joen laaksoon 700-luvulla pystytetyistä ruhtinasmuistomerkeistä, ja ne tulkitsi 1800-luvun lopulla tanskalainen kielentutkija Vilhelm Thomsen, sama mies muuten, joka laski perustan suomen ja sen lähisukukielten vanhojen germaanisten ja balttilaisten lainasanojen tutkimukselle ja sittemmin sai Eemil Nestor Setälän vävypojakseen. Mutta läntisemmilläkin turkkilaiskansoilla on ollut käytössä samantapaisia aakkoskirjoitusjärjestelmiä – jotka luultavasti alkuaan polveutuvat foinikialaisten kehittämästä aakkoskirjoituksesta samoin kuin kaikki muutkin Euroopan ja Euraasian aakkoskirjoitukset, myös tämä latinalainen aakkosto, jota tässä näpyttelen.

Näitä kirjoitusjärjestelmiä siis on ajateltu myös varhaisten unkarilaisten opetelleen, niin kuin he omaksuivat lukuisia muitakin kulttuuri-innovaatioita arojen turkkilaiskansoilta. Monien muiden kulttuurisanojen ohella myös ír ‘kirjoittaa’ ja betű ‘kirjain’ ovat unkarin kielessä vanhoja turkkilaislainoja. Asiassa on kuitenkin yksi mielenkiintoinen mutka. Toisin kuin nyky-Unkarin riimukirjoitusharrastajat mielellään ajattelevat, mikään ei todista, että rovásírás-riimukirjoitus olisi ollut käytössä kaikkialla Unkarissa ja alkuaan kaikkien unkarilaisten henkistä omaisuutta. (Nykyisen Unkarin alueelta ovat arkeologit löytäneet joitain esihistoriallisia esineitä, joissa on riimukirjoituksen tapaisia merkkejä, mutta näitä ei ole vielä pystytty vakuuttavasti tulkitsemaan, eivätkä ne luultavasti ole unkarin kieltä vaan kenties Pannonian tasangoilla aiemmin asuneilta avaareilta peräisin.) Kaikki säilyneet unkarinkieliset riimukirjoitukset ovat Transilvanian székely-heimon mailta, ja vanhimmissa lähteissä usein nimenomaisesti mainitaan, että kyseessä ovat litterae Siculorum, székelyden kirjaimet. (Yksi epävarma poikkeus tosin on: Lounais-Unkarin Alsóbűstä on 1999 löydetty vuoden 900 tienoille ajoitettu, rautasulatossa käytetty savinen palkeiden suukappale, johon on raapustettu muutamia riimumerkkejä, mahdollisesti jokin ‘puhaltaa’-verbin muoto. Mutta Alsóbűn lähistöllä tiedetään noihin aikoihin eläneen székelytä.) Tämän takia Klára Sándor kirjassaan käyttää nimenomaan termiä székely írás, ‘székelyläinen kirjoitus’.

Keitä siis ovat székelyt (äännetään suunnilleen [seekäi])? He puhuvat unkaria, eikä heidän murteensa olennaisesti eroa unkarin kielen muista murteista – joiden väliset erot muutenkin ovat varsin vähäisiä. Kun unkarilaisessa kansallisromantiikassa alettiin  ihannoida Transilvanian unkarilaisten kulttuuria, pitää sitä erityisen alkuperäisenä, aitona ja arvokkaana, myös székelyt nousivat samantapaiseen symboliarvoon kuin suomalaisille ”karelianisteille” Itä-Karjalan kalevalaisten laulumaiden asukkaat. Székelyt ovat aina olleet tietoisia omasta erikoislaadustaan ja ylpeitä äkkiväärästä järjenjuoksustaan, vähän samaan tapaan kuin savolaiset suomalaisten rinnalla. Entisinä aikoina heitä ei pidetty varsinaisesti unkarilaisina, vaan heidät luokiteltiin unkarilaisten ja saksilaisten rinnalla yhdeksi Transilvanian vapaista kansoista. Heillä on myös ollut oma alkuperämytologiansa: heidän on ajateltu polveutuvan hunneista (vielä selvemmin tai suoremmin kuin muut unkarilaiset), unkarilaisten maahantulon aikaisista etu- tai jälkijoukoista tai jostakin vasta noihin aikoihin unkarilaisiin liittyneestä arokansasta. Myyttisenä johtajanaan he pitävät ”kuninkaanpoika Csabaa”, joka keskiajan unkarilaisten kronikoitsijoiden mukaan oli hunnien kuninkaan Attilan poika.

Székelyt kuten muutkin Transilvanian kansat joutuivat kristinuskon valtapiiriin jo tuhat vuotta sitten, mutta kirkkojen ja luostarien latinalaisen kirjoituksen rinnalla heillä säilyi myös oma kirjoitusjärjestelmänsä. Luultavasti sitä eivät hallinneet kaikki vaan vain jotkut harvat ja valitut. Ei myöskään tiedetä, onko riimukirjoituksella koskaan syntynyt pitempiä tekstejä; jos niitä kirjoitettiin, niin kenties puulevyille, paperille tai nahalle, joka ei ole kestänyt ajan hammasta. (Joillakin nykyajan riimuharrastajilla on tälle kunnon salaliittoselitys: 1800-luvun pahikset, etenkin ilkeä fennougristi Hunfalvy, saivat käsiinsä satamäärin pergamentille kirjoitettuja muinaisunkarilais-hunnilaisia riimutekstejä ja tietenkin polttivat ne.) Itse asiassa, vaikka jo keskiajan kronikoissa mainitaan székely-heimolla olevan ”omat kirjaimensa”, aitoja tekstejä tunnettiin niin vähän, että näitä kirjaimia ei ennen 1700–1800-lukua monikaan ollut itse nähnyt, ja jotkut oppineet aivan aiheellisesti epäilivät koko székelyläistä kirjoitusta keksityksi kehitelmäksi.

Useimmat säilyneet vanhemmat muistomerkit ovat seiniin, yleensä kirkkojen seiniin raapustettuja lyhyitä, ilmoitusluontoisia tekstinpätkiä. Monet ovat niin niukkoja ja ajan saatossa kärsineitä, ettei niitä enää pystytä kunnolla tulkitsemaan, semminkin kun székelyläisessä kirjoituksessa oli tapana toisinaan jättää vokaaleja merkitsemättä. Selvimmin näistä ”graffiteista” pystytään lukemaan nimiä, ilmeisesti kirkkoa rakentaneiden tai sisustaneiden käsityöläisten.

Tämä kivi (kasteallas?) löytyi Vargyas-nimisen kylän kirkon seinärakenteista 1990-luvulla. Reunassa säilynyt tekstinkatkelma oli jäänyt piiloon, kun 1200-luvulla rakennettu romaaninen kirkko 1400-1500-luvulla uusittiin goottilaistyyliseksi ja vanhan kirkon rakenteita muurattiin uusiin seiniin. Tekstille on esitetty monenlaisia tulkintoja, unkarinkielinen Wikipedia uskoo Gábor Vékonyn hyvin mielikuvitukselliseen luentaan ”[i]m[ë]h fio[γ] t[e]n[e]köd” ‘katso, poikasi’, mutta Klára Sándorin mukaan kivessä lukee todennäköisimmin ”m[i]h[á]ly [í]rt[á]n k[ö]v[e]t”, eli ‘Mihály (mestari Mikael) kirjoitti (= veisti) kiven’. (Kuva: Wikimedia Commons)

 1500- ja 1600-luvulla oppineet miehet alkoivat kiinnittää huomiota székelyläiseen kirjoitukseen, jäljentää tekstejä ja koota aakkostoja. Vuonna 1690 monipuolisesti sivistynyt italialainen kreivi Luigi Ferdinando Marsigli, joka toimi Transilvaniassa keisari Leopold I:n armeijan insinööriupseerina ja siinä sivussa keräili kaikenlaisia taide- ja antiikkiesineitä, kirjoitti muistiin puisesta kalenterisauvasta kopioimansa tekstin ”Székelymaassa eläneiden skyyttien käyttämällä kielellä”. Bolognaan lähetetty käsikirjoitus sisältää muutakin, osaksi arvoituksellista ja kyseenalaista aineistoa, ja se on yksi laajimpia székelyläisen kirjoituksen muistomerkkejä.

Harvinaisen onnenpotkun ansiosta jälkipolville säilyi toinen hieman pitempi teksti, jonka saksalainen Hans Dernschwam 1550-luvulla Istanbulissa matkatessaan jäljensi päiväkirjaansa paikallisen karavaaniseraljin marmoriseinältä. Teksti on muutamista pienistä hankaluuksista huolimatta selkeästi tulkittavissa ja kuuluu suunnilleen näin: ”Vuonna 1515 tämä kirjoitettiin, kuningas Lászlón viisi lähettilästä joutuivat täällä odottamaan. Barnabás Bélay oli täällä kaksi vuotta, ei tullut keisaria. Tamás Kedei Székely kirjoitti tämän, Selimbök keisari, täällä sadan hevosen kanssa.” Bélay on historiallinen henkilö, joka tiettävästi todellakin lähetettiin Turkin sulttaanin hoviin diplomaattista tehtävää hoitamaan, ja tekstin kirjoittaja oli ilmeisesti valtuuskunnan hevosten hoitaja ja kotoisin Kede-nimiseltä paikkakunnalta Székelymaasta. Jostain oudosta syystä tallimestari Tamás kirjoitti tekstin vasemmalta oikealle, mikä muuten on hyvin harvinaista.

Uudelle ajalle tultaessa székelyläinen kirjoitus oli selvästikin vain harvoille tuttu. Istanbulin seinätekstin löytäjä Hans Dernschwam, joka oli sentään asunut Unkarissa vuosikymmeniä ja osasi hyvin unkarin kieltä, mainitsee päiväkirjassaan nimenomaan, että näitä outoja merkkejä ei kukaan ymmärtänyt. Ei ymmärtänyt ihme kyllä edes Dernschwamin valtuuskunnan johtaja, kuuluisa kroatialais-unkarilainen humanisti Antal Verancsics (Vrančić, Verantius), joka kuitenkin on omissa teoksissaan maininnut székely-heimolla olevan oma erikoinen, heprealaisen ja arabialaisen kirjoituksen tapaan oikealta vasemmalle kulkeva kirjoituksensa. 1500-luvun lopulla transilvanialainen historioitsija István Szamosközy kirjoitti keisari Rudolf II:sta latinankielisen pilkkarunon, jonka kriittisimmissä kohdissa hän käytti székelyläisiä kirjaimia latinalaisten sijasta, selvästikin laskien sen varaan, että tätä ei moni ymmärtäisi.

Samaan aikaan, kun pieni oppineiden joukko innoissaan harrasti ja keräili székelyläistä kirjoitusta, se alkoi kansan parissa unohtua. Myöhemmästä rovásírás-perinteestä melkoinen osa ei enää perustu autenttiseen kansanperinteeseen vaan oppineen kirkonmiehen János Telegdin 1700-luvun alussa laatimaan Rudimenta-teokseen, josta on säilynyt vain käsikirjoituksen kopioita – ja ilmeisesti Telegdikään ei hallinnut székelyläistä kirjoitusta kovin syvällisesti. Tutkijankammioissa pohdiskeltiin székelyläisen kirjoituksen alkuperää – skyyttien ja hunnien lisäksi, joita muutenkin pidettiin unkarilaisten ja székelyden esi-isinä, vertailukohdaksi tarjoutuivat heprealainen ja arabialainen kirjoitus, koskapa nekin kulkevat oikealta vasemmalle. Vielä 1700-luvullahan oli täysin mahdollista pitää heprean kieltä milloin minkäkin eurooppalaisen kielen esi-isänä, ellei peräti niiden kaikkien.

Oppineet miettivät myös syitä székelyläisen kirjoituksen väistymiseen, ja näin syntyi sitkeähenkinen harhakäsitys, jonka mukaan riimukirjoitus olisi liittynyt kristinuskoa edeltäneen ajan muinaisuskontoon ja kirkko olisi siksi pyrkinyt kieltämään ja tuhoamaan sen. Itse asiassahan suuri osa székelyläisen kirjoituksen muistomerkeistä on säilynyt kirkoissa, Bolognan käsikirjoituksen kalenteriteksti on täynnä kristillisiä juhlapyhiä ja pyhimysten nimiä, ja monet székelyläisen kirjoituksen harrastajat olivat itse kirkonmiehiä. Siitä huolimatta myyttiä kirkon riimuvainoista ja rovásírásin ”antikristillisyydestä” suositaan ja levitetään edelleen, myös ympäri erikielisiä Wikipedioita. Se ehkä sopii joidenkin riimuharrastajien uuspakana-orientaatioon – ja väitetyillä riimuvainoilla voidaan myös yrittää selittää, miksi kirjoituksia on säilynyt niin vähän. Jotkut maallikko-riimuharrastajathan haluavat tosissaan uskoa, että muinaisunkarilaiset olisivat olleet laajalti lukutaitoista ja sivistynyttä kansaa, jolla oli suuri riimukirjallisuus käytössään.

Viimeistään 1800-luvulla alkoi esiin ilmestyä myös romanttisten historianharrastajien väärennöksiä. Tämän tyylilajin viimeisiä huipentumia oli pieni tekstinkatkelma, joka 1920-luvulla löytyi Budapestin (!) Margit-saaren kappelin luota seinänrauniosta. Sitkeästi tulkintayrityksiä uhmaava teksti oli jo saanut suojakseen lasilevyn ja alkanut kerätä hartaita vierailijavirtoja, kun arkeologi Gyula László 1970-luvulla sai totuuden selville aikalaistodistajilta: vuonna 1920 tai 1921 kaksi innokasta lukiolaispoikaa oli romanttisia historiallisia romaaneja luettuaan saanut päähänsä kaivertaa nimensä kiveen riimukirjaimilla, ja tekstin vaikeatulkintaisuus johtui osaksi siitä, että pojat (tämä palautui jonkun romanttisen kirjailijan väärinkäsitykseen) luulivat riimukirjoituksen kulkevan alhaalta ylös, osaksi siitä, että toisen pojan sukunimi oli todellakin vaikeasti riimukirjoitukseen taipuva Piufsich.

Ja näin saavutaan nykyaikaan ja yrityksiin elvyttää riimukirjoitus koko Unkarin kansan kulttuuriomaisuudeksi. Transilvanian Székelymaassa riimuharrastus oli elänyt jonkinlaisena viattomana kulttuurisen vastarinnan muotona myös Ceauşescun diktatuurin ajan – vuonna 1990, kun Debrecenin fennougristikongressin päätteeksi suomalaiset osanottajat järjestivät bussiretken vallankumouksesta toipuvaan Transilvaniaan, näin ensi kerran itsekin rovásírásia paikannimikilvissä. Emä-Unkarissa se puolestaan koki huikean nousun heti järjestelmänvaihdoksen jälkeen, samalla kun muukin taantumukselliseksi tuomittu kansallisromanttinen symboliikka kaivettiin kellarista. Viime vuosituhannen lopulla vakiinnutettiin myös modernisoitu riimuaakkosto, jossa – toisin kuin historiallisessa székelyläisessä kirjoituksessa – on oma kirjaimensa vastaamassa jokaista unkarin kielen äännettä tai kirjainyhdistelmää, esimerkiksi pitkille vokaaleille erikseen omat merkit. Tällä kirjoituksella, joka noudattaa täysin unkarin kirjakielen nykyistä oikeinkirjoitusta, on jo ilmestynyt runsaasti kirjallisuutta, esimerkiksi Unkarin kirjallisuuden klassikkojen transkriptioita, ja muutama vuosi sitten riimuaktivistit kävivät Vatikaanissa ojentamassa paavi Benediktukselle riimukirjoituksella painetun Uuden testamentin. Netistä löytyy tietokoneelle ilmaiseksi ladattavia riimukirjaimistoja, vaikka tietokonemaailmaan siirtymistä vaikeuttaakin se, että poliittisten ja terminologisten kiistojen takia unkarilaista riimukirjoitusta ei ole vielä saatu mukaan Unicode-standardiin.

”Ensimmäinen, alkuperäinen unkarilainen riimukirjoitus-aakkospasta” on ollut myynnissä jo jonkin aikaa. ”Unkarilainen riimukirjoitus on kansakunnan kulttuuriaarre.” Kuva cink.hu-sivustolta.

Samaan aikaan uuden riimuharrastuksen kanssa lähtivät uuteen nousuun myös ”antifennougristiset” vaihtoehtoteoriat, joiden mukaan unkarin kieli todellisuudessa polveutuu hunnien, skyyttien, sumerilaisten tai ties minkä muinaisen korkeakulttuurin kielestä (ellei peräti ole kaikkien niiden kantamuoto) ja koko fennougristiikka on pelkkä ilkeä ulkovaltojen salajuoni unkarilaisten nöyryyttämiseksi. Nämä vaihtoehtoteoriat kulkevat usein yhdessä riimuharrastuksen kanssa, niin että riimut nähdään esimerkiksi muinaisegyptiläisten hieroglyfien tai sumerilaisen nuolenpääkirjoituksen suorina perillisinä. Vaihtoehtoisiin esihistoriateorioihin liittyy tyypillisesti myös äärioikeistolaisuus tai uusnatsismi, joten monelle nykyunkarilaiselle tulee riimukirjoituksesta ensiksi mieleen joko riimukirjoitusteepaidassa lihaksiaan pullisteleva nahkatukkainen ja maihinnousukenkäinen häiskä tai Jobbik-kunnanvaltuutettu puuhaamassa taajaman rajalle rovásírás-nimikilpeä. Tavallaan riimukirjoitus on siis, aktivistien ponnisteluista huolimatta, samanlaisessa roolissa kuin tuhat vuotta sitten: suuri osa kansasta ei tekstejä ymmärrä, mutta tajuaa niihin latautuneen symbolisen, myyttisen merkityssisällön.

On silti helppo ymmärtää, että totiset alkuperäisen székelyläisen kirjoituksen tutkijat seuraavat tätä kehitystä sydän verta vuotaen: heidän rakas ja jännittävä tutkimuskohteensa, jossa vielä olisi runsaasti avoimia kysymyksiä ja aineistoa tutkittavaksi – viime vuosiin saakka Transilvaniasta on löytynyt uusia tekstimuistomerkkejä – leimautuu natsipropagandaksi ja huuhaaksi. Yhtä lailla ikävässä tilanteessa ovat Transilvanian székelyt, joiden lippu, aurinko ja kuu sinisellä pohjalla, edelleenkin liehuu Unkarissa parlamenttitalon tangossa kuvastamassa sitä lihastenpullistelua, jota Unkarin nykyinen hallitus unkarilaisvähemmistöjen nimissä harrastaa naapurimaiden suuntaan. Ja joiden ”taianomaista”, ”romanttista” ja ”lumoavaa” kotiseutua ei voi kuvata panematta näitä attribuutteja lainausmerkkeihin, kuten Klára Sándor kirjansa johdantoluvussa: ei siksi, ettei Székelymaa todellakin olisi taianomainen ja lumoava, vaan siksi, että näistä määritteistä on tullut vastenmielisiä kliseitä.

Transilvaniasta kajahtaa

Pari päivää sitten tömähti Facebook-uutisvirtaani EUROLANG-toimiston, Brysselissä Euroopan vähemmistökielten tilannetta tarkkailevan järjestön, välittämä ilmoitus jokakesäisistä Tusványosin festivaaleista, joissa Romanian unkarilaisvähemmistö kohtaa musiikin ja tanssin, etnokulttuurimeininkien, keskustelutilaisuuksien ja workshoppien merkeissä. Ja mikäs siinä, hienoahan se on, että elinvoimaiset vähemmistöt jaksavat ylläpitää kieltään, kulttuuriaan ja identiteettiään. Tusványosin tilaisuudella on kuitenkin myös poliittinen tausta, ja viime päivät tämä tapahtuma on taas ollut väkevästi poliittisessa julkisuudessa. Mutta koko jutun ymmärtämiseksi on ehkä vähän kerrattava asioiden taustoja. Hei, älkää menkö pois vaan pysykää vielä langalla, lupaan, että tämä historiallinen katsaus ei kestä kauan!

***

Niin kuin tässäkin blogissa on ennenkin ollut esillä, Unkarin poliittisen historian sataa viime vuotta on leimannut Trianonin vuoden 1920 rauhansopimuksen trauma. Entisestä Unkarin kuningaskunnasta leikeltiin kaksi kolmasosaa uusiin naapurivaltioihin, niin että nykyisen Unkarin kaikissa naapurimaissa elää vieläkin etnisiä unkarilaisia, etenkin Romaniassa ja Slovakiassa mutta myös Ukrainassa sekä Serbian Vojvodinassa. Myös nykyisten Kroatian, Slovenian ja Itävallan puolelle Trianonin rauhan rajaa jäi pienemmät unkarilaisvähemmistöt. Trianonin rauhassa oli tietenkin voittajavaltioiden kostotoimen makua, ja pitkin 1900-lukua nämä vähemmistöiksi muuttuneet unkarilaisryhmät saivat kokea milloin minkäkinlaisia sortotoimia uusien vallanpitäjien taholta. Nämä nimittäin eivät olleet unohtaneet, millaisella herrakansamentaliteetilla entisen Unkarin kuningaskunnan hallitus oli pyrkinyt unkarilaistamaan maan slaavilais- ja romanialaisvähemmistöt.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sosialistinen veljeys esti nostamasta unkarilaisvähemmistöjen asiaa tapetille. 1970- ja 80-lukujen Unkarissa asiaan kuului hurskaasti huokaisten todeta, että ”me pyrimme kohtelemaan omia vähemmistöjämme mahdollisimman hyvin, koska, nyyh, muuta emme voi naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjen hyväksi tehdä”. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen etenkin politiikan oikea laita on tehnyt paluuta Horthyn ajan revanssimeininkiin, entisen suuren Unkarin ylösnousemuksen haikailuun. Koska valtionrajojen siirtelystä eivät vakavasti otettavat valtavirtapoliitikot sentään ainakaan ääneen voi puhua, tavoitteena on ilmeisesti eräänlaisen valtionrajat ylittävän virtuaalisen superkansan luominen, világnemzet ‘maailmankansakunta’ on pääministeri Orbánin käyttämä termi. Tämän takia Orbánin hallitus jakelee naapurimaiden unkarilaisvähemmistöille runsaasti huomionosoituksia ja Unkarin passeja. Ja tämänkin takia Unkarin hallitusta ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat tahot yhteistyökumppaneineen (esimerkiksi Fidesz-puolueen nuorisojärjestö Fidelitas ja ajatushautomo Századvég) ovat mukana myös Tusványosin festivaalin järjestelyissä.

Tusványosin juuret ovat ”kesäyliopistoissa” tai keskustelutilaisuuksissa, joita 1990-luvun taitteessa, sosialismin pakkovallan ryskyen murtuessa ja vapauden tuulten henkäillessä, Unkarin silloiset nuordemokraatti-fideszläiset ryhtyivät järjestämään yhdessä transilvanialaisten kollegojensa kanssa, tavoitteena vapaa poliittinen vuoropuhelu Unkarin ja Romanian valtioiden ja etnosten kesken. Alun perin näitä kesäyliopistoja pidettiin Bálványosfürdő-nimisellä pienellä kylpyläpaikkakunnalla itäisessä Transilvaniassa, suunnilleen keskellä nykyistä Romaniaa, mutta kun tapahtuma 1990-luvun mittaan laajeni monitaiteiseksi festivaaliksi, se siirrettiin läheiseen Tusnádfürdőn (Băile Tușnad) kaupunkiin – tästä lempinimi ”Tusványos”.

***

Viime vuosina Tusványosin kohokohtiin on kuulunut Viktor Orbánin puhe, jossa tyypillisesti vedetään linjoja ja kohahdutetaan poliittista julkisuutta. Tänäkin vuonna, tarkemmin sanoen perjantaina 25.7., pääministeri Orbán lausui jotakin, mistä muutaman päivän ajan on kiivaasti uutisoitu paitsi Unkarissa myös Amerikassa ja saksankielisellä alueellakin. Kehitellen jo aiemminkin esittämiään väitteitä hän ilmoitti, että länsimaisen liberalismin aika alkaa olla ohi, ja globaalistuvassa taloudessa uusiksi esikuviksi nousevat sellaiset maat kuin Singapore, Intia, Kiina, Turkki ja Venäjä. Vanhanmallinen individualistinen vapaamielisyys, jossa yksilölle ”kaikki on sallittua niin kauan kuin se ei loukkaa toista”, on aikansa elänyt, sen sijaan moraaliseksi ohjeeksi on nostettava Kultainen sääntö: tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. (Tämä hurskas toive ilmeisesti ei sido päättäjiä ja eliittiä itseään Unkarissa sen kummemmin kuin esimerkiksi Venäjälläkään, mutta se voidaan tulkita välttämättömäksi muodolliseksi kunnianosoitukseksi ”kristillistä arvoperustaa” kohtaan.)

Unkarin tuleva poliittinen suunta ei siis ole liberalismi vaan ”illiberaali demokratia”:

”Se, mitä Unkarissa nyt tapahtuu, on tulkittavissa siten, että kulloinenkin poliittinen johto yrittää toimia niin, että ihmisten henkilökohtainen työ ja edut, jotka tulee tunnustaa, olisivat tiiviisti yhteydessä yhteisön, kansakunnan elämään, että tämä suhde säilyisi ja voimistuisi. Toisin sanoen Unkarin kansakunta ei ole pelkkä yksilöiden joukko vaan yhteisö, jota on järjestettävä, vahvistettava ja rakennettava. Tässä mielessä siis uusi valtio, jota me Unkarissa rakennamme, on illiberaali valtio, ei liberaali valtio. Se ei kiistä liberalismin perusarvoja kuten vapautta mutta ei myöskään aseta tätä ideologiaa valtiojärjestyksen keskeiseksi ainekseksi vaan soveltaa siitä poikkeavaa, erityistä kansallista lähestymistapaa.” (Orbán-sitaatti unkarinkielisen Wikipedian artikkelista ”Illiberaali demokratia”.  Wikipedian sen vastineeksi tarjoama suomenkielinen artikkeli on otsikoitu Puolidemokratia, ja siinä mainitaan esimerkkinä puolidemokratioista mm. Alberto Fujimorin Peru ja Vladimir Putinin Venäjä.)

Olemme siis päätyneet systeemiin, jossa ihanteena on jonkinlainen kansallisromanttinen, myyttisen veriheimolaisuuden ja kohtalonyhteyden yhdistämä kansa-yhteisö. (Kun tämä yhdistetään ”työhön perustuva valtio” (munkaalapú állam) -iskulauseeseen, ollaan erittäin lähellä klassisen fasismin retoriikkaa ja tyyliä. Saksassa tai Itävallassa tällainen olisi saanut kaikki hälytyskellot soimaan jo vuosia sitten.) Eettiset arvot kuten yksilön vapauden ja koskemattomuuden kunnioitus ovat olemassa ihanteiden ja abstraktien normien tasolla, valistuneen itsevaltiuden kaltaisena ilmassa leijuvana moraalivelvoitteena, eivät järjestelmän kantavina toimintaperiaatteina, jotka oikeasti sitoisivat toimijoiden käsiä.

Ajattelutapa on myös anti-kansainvälinen ja ekseptionalistinen: tarvitaan ”erityistä kansallista lähestymistapaa”, koska meidän tilanteemme on niin poikkeuksellinen, koska meidän lähtökohtamme ovat kansalliset eikä niitä voi kukaan vieras ymmärtää. Tämähän tietenkin mahdollistaa aatteellisen Gleichschaltungin: joka ajattelee toisin kuin me, on ”sydämeltään vieras” (idegenszívű) eikä siksi ansaitse kuulua Unkarin kansaan tai tulla Unkarissa kuulluksi. Toisaalta tällainen ”omat asiat ensin kuntoon” -ajattelutapa toistelee myös Euroopan oikeistopopulistien tuttua ”maahanmuuttokriittistä” tematiikkaa: Orbánin siteeraamien analyytikkojen mukaan Länsi-Eurooppa on siinä määrin kiinni maahanmuuttajaongelmien ratkaisemisessa, että ”valkoisen työväenluokan” asian ajaminen on unohtunut. (Koko puheen yksityiskohtainen referaatti on muuten luettavissa Fidesz-puolueen sivuilta.)

Puheessaan Orbán tietenkin myös arvosteli ulkopuolisten tahojen puuttumista Unkarin asioihin. Unkarin kansalaisyhteiskunta on hänen mielestään sikäli omituisessa tilassa, että kansalaisjärjestöjen asioissa valtio ei ole tekemisissä kansalaisten kanssa vaan ”ulkomaisten intressipiirien palkkaamien poliittisten aktivistien”. Tämä viittaa suoraan viime aikoina norjalaisten kanssa käytyyn kiistaan: Norjan antamat kehitysavustukset ovat Unkarin hallituksen mielestä menneet väärään osoitteeseen, koska niillä on tuettu oppositiota ja hallituksenvastaisia tahoja (toisin sanoen: avustusta on annettu esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä tukeville ja suvaitsevaisuutta edistäville hankkeille, eivätkä norjalaiset halua antaa avustusten jakelua hallituksen valvontaan). Ja, kuten esimerkiksi mainio Örülünk, Vincent? -blogi on huomannut, pikantin vivahduksen tälle kaikelle antaa se, että tällaisia puheita ulkovaltojen asioihin puuttumisesta pidetään naapurivaltion puolella, naapurivaltion kansalaisten ”oman” kulttuuritapahtuman yhteydessä.

Ja tietenkin esille nostettiin myös nykyisen hallituksen lempiajatus ”avauksesta itään”, joka toistaiseksi on tuottanut perin vähän konkreettisia tuloksia – lukuun ottamatta Venäjältä tilattua Paksin ydinvoimalan laajennusta, joka tekee Unkarista vuosikymmeniksi Putinin Venäjän velallisen. Orbán vakuutteli, että Unkari ei ole juoksemassa Venäjän karhun syliin, mutta toivoi kuitenkin, että idänkaupan osuus Unkarin taloudessa kasvaisi nykyistä suuremmaksi. (Tämän yhteydessä nousee mieleen myös viime aikoina kohistu diplomaattinen tempaus: Unkari sulkee, säästötoimiin vedoten, suurlähetystönsä kahdessa EU-maassa, Virossa ja Kyproksella, ja avaa uudet lähetystöt Mongoliaan ja Ecuadoriin. Viro on jo vastavetona ilmoittanut sulkevansa oman Unkarin-lähetystönsä. Kunniakonsulit ja kulttuuri-instituutit toki jatkavat toimintaansa.)

Kovimman kohahduksen on kuitenkin nostattanut Orbánin uskomattoman suorasukainen möläytys omasta asemastaan. Mainittuaan Yhdysvallat, missä edustajainhuoneen republikaanit ovat parhaillaan vetämässä presidentti Obamaa virallisesti edesvastuuseen valtuuksiensa ylittämisestä, Orbán räväytti:

”Mitä luulette, miten kauan minä pysyisin vallassa, jos tällaista voisi tehdä Unkarissa, jos valtuuksien ylittämisestä meidät voisi haastaa oikeuteen?”

Kuten László Szily cink.hu-portaalin artikkelissa toteaa, tämä on putinistisempaa kuin Putin itse. Edes Venäjän kaikkivaltias diktaattori ei menisi julkisesti hihkumaan kameroiden edessä, että ”hähhää, minäpäs voin tehdä MITÄ VAIN!”

Éva S. Balogh toteaa tämänkertaisen bloginsa lopuksi, että myös ulkomaisten toimittajien olisi aika lopettaa pehmoilu Orbánin hallinnon suhteen ja ruveta puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Vaikka Unkarissa onkin suhteellisen vapaat (tosin ei rehelliset) vaalit, tämä meininki on selvästi diktatuuria.

***

Tämä kaikki siis pyörii mielessä, kun lukee EUROLANG-palstan Tusványos-uutista, jossa koko tapahtuma viattomasti esitetään Romanian unkarilaisvähemmistön ikiomana rock- ja kulttuurifestivaalina. Tässä on tietenkin kyse myös siitä, että katalaanien ja kelttiläisten vähemmistöjen ohella unkarilaisvähemmistöt ovat Euroopan vanhoista vähemmistökansoista vahvimpia ja aktiivisimpia myös EU-ympyröissä, ja Unkarin tuella niiden asiat ovat hyvin päässeet esille Euroopan vähemmistökansojen kysymyksiä tutkivissa elimissä. Siitä huolimatta en voi olla miettimättä, mitä tapahtuisi, jos vaikkapa Ruotsissa käytännön yksinvaltaan nousisi jokin rajat ylittävän ruotsalaiskansakunnan asiaa ajava puolue, jos Ruotsi jakaisi kaikille halukkaille suomenruotsalaisille Ruotsin passit ja Ruotsin pääministeri tulisi suomenruotsalaisten nimissä järjestetyille kulttuurifestareille pitämään poliittisia linjapuheita Ruotsin ja ruotsalaisuuden tulevaisuudesta… No, vertaukset ontuvat aina ja tämä vertaus ontuu erityisen pahasti. Taitaa Unkari tosiaan olla ainutlaatuinen ja ainutlaatuisessa tilanteessa.

Metsien ja vitsien tuolla puolen

Kuvitellaanpa, että joku 1800-luvun anglosaksikirjailija olisi sattunut lukemaan jotain Suomen historiasta ja nuijasodasta ja saanut tästä inspiraation käyttää Suomea sopivan eksoottisena tapahtumapaikkana goottilaiselle kauhutarinalle, jossa kingkongmaiset haamutappajat tavan takaa aineellistuvat metsästä matkamiesten, etenkin jalosukuisten sellaisten, eteen ja lyövät näiltä nuijillaan kallot murskaksi. Kuvitellaan edelleen, että kauhuromaanista The Cudgel Men – Horror in the Forests of Finland olisi jostain ihmeen syystä tullut suurmenestys ja amerikkalaiset olisivat tehneet siitä elokuvia pitkin 1900-lukua. Tämän jälkeen Suomi olisi Nuijamiesten maa, ja tähän loppuisi keskiverto-länsieurooppalaisen (amerikkalaisista puhumattakaan) tietämys Suomen historiasta ja kulttuurista, ikinä yltämättä mihinkään PISA-menestykseen, naisten äänioikeuteen, Alvar Aaltoon tai Jean Sibeliukseen asti. Silloin tällöin piipahtaisi Ilmajoelle rekonstruoidussa Jaakko Ilkan kotimuseossa joku toimittaja suuresta maailmasta, törmäilemässä hermostuneesti höhötteleviin amerikkalaisiin turisteihin, joille isosta rahasta näytettäisiin sitä aitoa alkuperäistä Nuijaa, ja tekisi jutun siitä, miten ”Nuijamiestä pelätään yhä Suomen villeissä metsissä”. Maailmalla liikkuvat suomalaiset joutuisivat väkisinkin kehittämään kunnon resistenssin niihin pariin-kolmeen iänikuiseen nuijavitsiin, Suomeen työkomennukselle lähtijät saisivat työkavereilta lähtiäislahjaksi typerän muovikypärän, ja sekä Finlandia-votkat että Nokian kapulat myytäisiin nuijanmuotoisessa pakkauksessa.

Näinhän on käynyt Transilvanialle. (Toimimme nyt Nimitoimiston ohjeita noudattaen romanian kielen oikeinkirjoituksen mukaan, ei latinan, joten nimi kirjoitetaan yhdellä ässällä. Etymologisesti Trans-silvania on Metsäntakainen maa, metsää merkitsevään sanaan liittyy myös unkarinkielinen nimi Erdély, saksalainen nimi Siebenbürgen taas mahdollisesti viittaa maakunnan ydinalueen seitsemään kaupunkiin, jotka keskiajalla saapuneet saksilaiset uudisasukkaat perustivat.) Bram Stoker aikoinaan luki tutkielman itäeurooppalaisista vampyyritaruista, yhdisti siihen kaikenlaista eurooppalaisen kauhugenren peruskauraa, mukaili päähenkilölle nimen historialliselta henkilöltä, joka ei varsinaisesti liittynyt koko vampyyrijuttuun ollenkaan (mutta nyt liittyy, koska sen kotilinnaan laitetussa baarissa voi myydä Bloody Maryja turisteille), keksi sijoittaa koko jutun mukavan eksoottiselta soinnahtavaan Transilvaniaan, ja siinä se sitten oli. Nyt kun yrittää kertoa Transilvanian henkeäsalpaavan ihanista vuorimaisemista, keskiaikaisista kirkoista ja talonpoikaisarkkitehtuurista upeine portteineen, monikielisestä ja monikansallisesta kulttuurista, Transilvanian merkittävästä roolista Unkarin kirjallisuuden ja kirjakielen kehityksessä tai Bolyain matemaatikkosuvusta ja epäeuklidisesta geometriasta, niin jopa fiksujen ja koulujakäyneiden keskustelukumppanien kanssa on ensin lapioitava keskustelulle tie halki iänikuisten kulmahammas- ja valkosipulivitsien.

Yritetään nyt tämän kerran unohtaa kreivi Dracula ja katsella Transilvaniaa, nykyisen Romanian valtion keskelle Karpaattien mutkaan jäävää maakuntaa, unkarilaisin silmin. Siellä siintää, kuten viime postauksessani jo taisin mainita, vähän samantapainen kansallisromanttinen maisema kuin suomalaiselle kalevalaisessa Karjalassa. Siellä asustaa székely-heimo, joka erottautuu unkarilaisista vähän samaan tapaan kuin savolaiset suomalaisista: kieli on sama, mutta usko oman omintakeisen ajattelutavan ja järjenjuoksun ylivertaisuuteen on aivan omaa luokkaansa. Siellä kukoistaa hieno kansanperinne ja kansantaide, juhlatilaisuuksissa on vielä ihan viime aikoina koko kylän väki saattanut kulkea kansallispuvuissa. Siellä on kärsitty vilua ja nälkää ja sortoa vielä muutama vuosikymmen sitten, ei pelkästään sitä yleistä kurjuutta, jota Ceauşescun Romaniassa kokivat kaikki kansallisuuteen katsomatta, vaan myös aivan erityistä kansallista sortoa suurromanialaisen nationalismin nimissä.

Kun Unkaria hallitsivat turkkilaiset ja Habsburgit, Transilvania oli itsenäinen ruhtinaskunta (muodollisesti itse asiassa 1800-luvulle saakka). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Transilvania ja sen länsipuoliset Baanaatin ja Crişanan/Körösvidékin seudut olivat laajin yhtenäinen möhkäle niistä valtavista alueista, joita Unkarista lohkaistiin. Toisen maailmansodan tietämillä Hitler ja Mussolini järjestivät Transilvanian pohjoisosan takaisin Unkarille, sodan jälkeen romanialaisvalta palasi. Ja tietenkin joka kerta vallan vaihtuessa kärsivät myös ne viattomat siviili-ihmiset, jotka uusien vallanpitäjien mielestä olivat olleet entisten kavereita tai tukijoita. Kansainväliset konfliktit kietoutuivat Transilvanian kansojen välisiin kiistoihin.

Transilvania ei nimittäin ole pelkästään unkarilaisten maata. Vaikka unkarilaiset ensimmäiseen maailmansotaan saakka olivat poliittisessa johtoasemassa ja vaikka heitä edelleenkin elää koko Romaniassa pitkästi toista miljoonaa, koko Transilvanian asukkaista enemmistö oli jo 1800-luvulla romanialaisia. Jotkin alueet toki ovat aivan umpiunkarilaisia, tai ainakin ovat olleet 1900-luvun jälkipuolelle saakka, jolloin Romanian hallinto pyrki ”laimentamaan” väestösuhteita siirtämällä romanialaisia unkarilaisalueille ja unkarilaisia muualle valtakuntaan. Unkarilaisten ja romanialaisten kesken on jo iät ja ajat käyty tyypillistä itäeurooppalaista kiistaa siitä, kummat olivat Transilvaniassa ensin: Romanialaisten suosiman ns. dakoromanialaisen jatkuvuusteorian mukaan romanialaiset ovat muinaisten daakialaisten sekä muinaisten roomalaisten jälkeläisiä, jotka ovat asuneet Romaniassa eli historiallisessa Dacian provinssissa niin sanotusti aina, omaksuen vain roomalaisten kielen; unkarilaiset taas tunnetusti saapuivat Karpaattien alueelle ”vasta” 800-luvulla jKr. Vaihtoehtoisen teorian mukaan (joka ainakin kielitieteen kannalta taitaa itse asiassa olla vankemmin perusteltu) romanian kieli, niin kuin muutkin romaaniset kielet, on toki muinaisen kansanlatinan jatkaja mutta alkuaan muotoutunut lännempänä Balkanilla, Adrianmeren itäpuolisissa provinsseissa, ja sieltä levinnyt Romaniaan, vieläpä suhteellisen myöhään. (Sitä tosiseikkaa, että kaikki Euroopan kansat geneettisesti ovat maansa ”alkuasukkaiden” sekä eri aikoina eri suunnista saapuneiden väestöryhmien sekoittumaa, eivät kummankaan teorian kannattajat jostain syystä jaksa pitää esillä. Puhumattakaan siitä, miten olennaista jonkin väestöryhmän poliittisten tai ihmisoikeuksien kannalta on, onko se asunut alueella tuhat, kaksituhatta vai kuusisataa vuotta.)

Eikä tässä kaikki. Transilvaniassa on keskiajalta saakka asunut myös kymmeniä tuhansia saksalaisia. Vielä Ceauşescun diktatuurista heitä pakeni tuhansittain Saksaan – tai itse asiassa silloinen Länsi-Saksa ”osti” heitä vapaaksi, maksaen velkaiselle ja nälkäiselle Romanialle saksalaisten muuttoluvista lujaa länsivaluuttaa. Tämä muuttovirta on ehtynyt, mutta jäljelle jäänyt saksalaisväestö on enimmäkseen iäkästä ja hupenee tätä nykyä nopeasti luonnollisen poistuman kautta. Lisäksi Transilvaniassa on perinteisesti elänyt mm. juutalaisia, romaneja sekä joissain kaupungeissa vauraiden, taitavina kauppamiehinä tunnettujen armenialaisten yhteisöjä, ruteeneja, bulgaareja, slovakkeja…

Myös uskonnollinen kirjavuus on melkoinen: romanialaiset ovat perinteisesti joko ortodokseja tai uniaatteja (ortodokseja, jotka ovat liittyneet Rooman kirkkoon ja tunnustaneet paavin vallan mutta säilyttäneet itäisen liturgiansa), saksalaiset, unkarilaiset ja székelyt katolilaisia, luterilaisia, reformoituja (”kalvinisteja”) tai unitaareja (jo uskonpuhdistuksen tiimellyksessä 1500-luvulla syntynyt protestanttinen kirkkokunta, joka ei hyväksy kolminaisuusoppia). Kenties kaikkein eksoottisin ryhmä olivat székelyheimoisista unitaareista 1600-luvun alussa erkautuneet sabbatiaanit tai ”sapattilaiset” (szombatosok), jotka opillisesti palasivat yhä lähemmäksi Vanhan Testamentin alkulähteitä, kunnes yhteisön viimeiset jäänteet käytännössä sulautuivat juutalaisiin (ja enimmäkseen tuhoutuivat natsien juutalaisvainoissa tai muuttivat Israeliin).

Tämä kansojen ja kulttuurien kirjavuus on 1900-luvun mullistuksissa kärsinyt pahasti, eivätkä ongelmat ja ristiriidat Ceauşescun diktatuurin kaaduttua ole pyyhkiytyneet olemattomiin. Transilvanian suhde emä-Unkariin on edelleenkin kipeä kysymys. Unkarista päin nähtynä kyse on kansallisesta omanarvontunnosta: Trianonin rauhaa, jossa Unkarilta riistettiin kaksi kolmasosaa sen alueista, ei koeta pelkästään niiden unkarilaisten tragediana, jotka uusissa kotivaltioissaan (vaikka samalla ikivanhalla kotiseudullaan) muuttuivat herrakansasta vähemmistöksi ja kansallisuuspoliittisten kosto- ja sortotoimien kohteeksi, vaan se tuntuu olevan jonkinlainen symbolinen nöyryytys ja kansallinen häpeä, josta joidenkin piirien mielestä kaikkien unkarilaisten, kollektiivisesti, edelleenkin tulisi kärsiä. (”Vieläkö Petsamon menetys tekee kipeää?” kysyi minulta kerran unkarilainen konduktööri lippua leimatessaan.) Unkarissa näkee nykyään usein autojen puskuritarroissa ja teepaidoissa vanhaa suur-Unkarin karttaa, toisinaan yhdistettynä punavalkoraitaiseen, äärioikeiston symboliksi leimautuneeseen ns. Árpád-raitalippuun tai muinaisunkarilaiseen riimukirjoitukseen (jonka myös äärioikeistolais-kansallismieliset piirit ovat paljolti omineet omaksi symbolikseen).

Eikä Unkarin kansakuntaan ja valtioon samastuminen ole outo ajatus kaikille nyky-transilvanialaisillekaan, päätellen taannoisesta ulkopoliittisesta urheiluskandaalista. Viime joulukuussa Transilvanian Székelymaassa, Csíkszeredassa (Miercurea Ciuc) pelatun Unkari-Romania-jääkiekko-ottelun alkajaisiksi Romanian joukkue, jonka lähes kaikki pelaajat olivat etnisiä unkarilaisia, kuunteli mykkänä Romanian kansallislaulua mutta yhtyi Unkarin kansallislauluun sekä sen päälle vielä székely-hymniin, jonka yleisö oli spontaanisti aloittanut. Romanian lehdistö kohahti, ja maan johtava urheilujulkkis, entinen tennistähti Ilie Nastase julisti Adevărul-lehden verkkosivuilla, että jos tämmöisen isänmaanpetturuuden annetaan jatkua, niin romanialaiset saavat kohta katsella sormi suussa, kun Bukarestin riemukaareen nostetaan Unkarin lippu. (Ottelun muuten voitti Romania, 4–1.)

Sosialismin aikana Trianonin traumoista ja menetettyjen alueiden ongelmista oltiin Unkarissa enimmäkseen hiljaa, ja kasautuneet paineet purkautuvat nyt joissakin piireissä melkoisena revanssiretoriikkana. Tällä aallolla ratsastaa Unkarin nykyinen hallitus. Suoranainen ”Transilvania takaisin ja Trianonin rajat remonttiin” -meininki toki jätetään äärikahjojen harrastukseksi. (Niitäkin löytyy runsain mitoin. Samoin kuin, totta kai, Unkarin naapurimaista vastaavanlaisia, yhtä hölmöjä unkarilaisvihaisia äärinationalisteja.) Mutta Unkarin hallitus korostaa mielellään, että Unkarin kansakuntaan kuuluvat myös rajantakaiset unkarilaiset, heidän tukemisensa on myös Unkarin valtion keskeinen tehtävä, ja he saavat halutessaan myös Unkarin kansalaisuuden ja passin. Toki samalla muistutetaan, että esimerkiksi Unkarin passin saaneet Romanian unkarilaiset pysyvät samalla myös lojaaleina Romanian kansalaisina – mutta ei ehkä ole vaikea ymmärtää, että tämmöinen kaksoiskansalaisuuspolitiikka herättää naapurimaissa ja omankin opposition keskuudessa vähintäänkin lievää närää.

Transilvania on viime aikoina väkevästi valjastettu Unkarin hallituksen käymään symbolien sotaan. Viime blogissani mainitsemani makaaberi show kauan sitten edesmenneen fasistikirjailijan tuhkien ympärillä, jotka Unkarin hallitus haluaisi juhlallisesti uudelleenhautauttaa hänen kotiseudulleen, on vain yksi esimerkki. Székely-heimon oma ”kansallislaulu” on emä-Unkarissa ilmeisesti otettu oikeistonationalististen piirien symboliksi. (Tästä hymnistä muuten transilvanialaislähtöinen kirjailija Attila Vári kirjoittaa kitkerästi, että hänen székely-isoisänsä ei mokomaa 1900-luvun alun amatöörirunoilijan  ja ravintolamuusikon tekelettä koskaan hyväksynyt – hänen kansallislaulunsa oli se Unkarin kansallishymni, jonka on kirjoittanut oikea runoilija Ferenc Kölcsey ja säveltänyt oikea säveltäjä Ferenc Erkel.) Székely himnuszta on Unkarin parlamentissa laulattanut äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen ryhmä vuonna 2010, ja toukokuun alussa sen otti uuden presidentin János Áderin virkaannimitystilaisuuden ohjelmaan parlamentin varapuhemies Sándor Lezsák (oppositiopuolue LMP protestoi ja kieltäytyi laulamasta).

Erityistä kiukkua on monissa Transilvanian unkarilaisissa (romanialaisista puhumattakaan) nostattanut se tyyli, jolla Unkarin valtapuolueen johtavat poliitikot viime aikoina ovat puuttuneet Romanian unkarilaisten sisäisiin asioihin, asettuen nyt lähestyvissä Romanian paikallisvaaleissa avoimesti perinteistä unkarilaispuoluetta, Romanian unkarilaisten demokraattista liittoa (RMDSZ) vastaan. Fidesz näyttää tukevan sekä oikeistokonservatiivista ”Unkarilaista porvarillista puoluetta” (MPP) että ”Transilvanian unkarilaista kansanpuoluetta”, ja jälkimmäisen tueksi on asettunut myös Unkarin äärioikeistolainen Jobbik.

Ilmeisesti tässä ollaan aistivinaan sitä samaa ikävää isovelimentaliteettia, jonka arkisesta puolesta kirjoittaa Székelyudvarhelyssä (Odorheiu Secuiesc) toimivan uh.ro-portaalin sivuilla Zoltán Katona: emäunkarilainen sikaturisti, kaljamaha suur-Unkari-teepaidan alta pursuen, saapuu bussilla jo valmiiksi väkevästi liikuttuneena sekä isänmaallisista tunteista että nestemäisistä matkaeväistä, örisee székely-hymniä nuotin vierestä, tinkii, valittaa hinnoista ja ottaa aamiaispöydästä eväät mukaan, muistaa joka välissä muistuttaa, että ”kerran tämä kaikki oli meidän”, ihmettelee, miten hyvin täällä unkarin kieltä osataan, pettyy, kun tarjoilijatytöillä on perinnehameen sijasta tiukat farkut ja Conversen tossut, ja lopulta hädin tuskin jaksaa raahautua takaisin bussiin matkalle kohti kotimaata, missä työkaverit jo odottavat isänmaallisen sankarimatkailijan kertomuksia seikkailuistaan…

Vaikka vertaus hieman ontuukin, tulee etsimättä mieleen suomalaisen ”karelianismin” suhde oikeaan karjalaisuuteen. ”Laulumailta” ja ”kalevalaisista maisemista” on oltu valmiita etsimään suomalaisuuden puhtaimpia juuria, mutta oikeat elävät itäkarjalaiset evakot ovat viime aikoihin saakka toisinaan saaneet kuulla olevansa ”molottavia ryssiä”. Hieman samantapaista olen kuullut joiltakin Transilvaniasta Unkariin siirtyneiltä tuttavilta: alentuvaa kohtelua, unkarin kielen taidon epäilyä, ”romanialaiseksi” ja ”muukalaiseksi” haukkumista.

Nationalismin pimeä puoli taitaakin olla siinä, että tarut ja symbolit alkavat merkitä enemmän kuin oikeat ihmiset. Tältä kannalta katsoen ei ehkä sitten olekaan suurta eroa siinä, luullaanko Transilvaniaa kansallisromanttiseksi ulkoilmamuseoksi vai Hollywood-vampyyrien maaksi.