Fiksut naiset, aivopesty vaalikarja ja muita mielikuvia

kesäkuu 1, 2019

Eurovaalit on nyt koettu, ja kun eri Euroopan maiden tuloksia ja niiden mediakaikua vertaa, tulee taas kerran mieleen Voltairen Candidesta se kohta, jossa taistelun jälkeen kummankin sotivan valtion kuninkaat laulattivat kiitokseksi Te Deumia leirissään, samalla kun Candide päätti lähteä muualle pohdiskelemaan vaikutuksia ja syitä. Itävallassa ollaan samaan aikaan ennennäkemättömässä sisäpoliittisessa tilanteessa: maa on jäänyt vaille laillista hallitusta sen jälkeen, kun Ibiza-skandaalin ravistelemat oikeistopopulistit lähtivät hallituksesta ja jäljelle jääneet oikeistokonservatiivit kaatuivat parlamentin epäluottamuslauseeseen. Onneksi tämmöistäkin tilannetta varten on Itävallan perustuslaissa selvät menettelyohjeet.

Kurier-lehden pilapiirtäjä Michael Pammesberger tiivistää tilanteen: horjuvaa tasavaltaa tuetaan perustuslailla.

Tämän päivän uutisten mukaan liittopresidentti Van der Bellen on nimittänyt väliaikaiseksi liittokansleriksi syyskuussa järjestettäviin ennenaikaisiin vaaleihin saakka Brigitte Bierleinin, joka olisi kohdakkoin jäämässä eläkkeelle perustuslakituomioistuimen puheenjohtajan tehtävästä. 69-vuotiasta Bierleinia kehutaan politiikan joka laidalta äärimmäisen korrektiksi, asialliseksi, älykkääksi, laajakatseiseksi, viileän objektiiviseksi ja puolueettomaksi persoonaksi. (Ja kun kyseessä on nainen, niin Kurier-lehden toimittajan on tietenkin erikseen kommentoitava hänen tyylikkyyttään, oli yllä sitten nyt uutiskuvissa nähty särmä jakkupuku ja ”ekstravagantti” paitapusero näyttävin hörsyläkauluksin tai tuomarinvirkaan kuuluva kärpännahkasomisteinen viitta.) Tässä selvästi alleviivataan laillisuutta ja oikeusvaltiota oikein paksulla tussilla, ja hyvä niin – sen jälkeen, mitä FPÖ-sisäministerin alaisuudessa on jo nähty.

***

Mutta Unkarista piti kirjoittamani, ja eurovaalituloksen taustoista. Itse vaalit eivät valitettavasti tuottaneet yllätystä. Valtapuolue Fidesz jyräsi ja vei hieman yli puolet annetuista äänistä, mikä vallitsevalla vaalijärjestelmällä merkitsee 13 edustajanpaikkaa Unkarin 21:stä, yhtä enemmän kuin tähän asti. Mielenkiintoisempaa on se, että oppositiossa tapahtui täydellinen mullistus. Omassa some- ja mediakuplassani, jossa Fidesz-vastaisuus on käytännöllisesti katsoen rikkumatonta, vaalitulos on nostattanut yllättäviä intohimoja.

Ensinnäkin: tähän asti suurimmat oppositiopuolueet, sosialistinen MSZP ja äärioikeistolainen, viime vuosina turhaan jonkinlaista kansanpuoluehenkistä porvarillistumista yrittänyt Jobbik, romahtivat. Kumpikin menetti kolmesta euroedustajanpaikastaan kaksi. Jobbikille tämä rökäletappio oli jo toinen edellisvuoden parlamenttivaalien jälkeen; tämän rytäkän jälkimainingeissa Jobbikista irronnut radikaalisiipi yritti nyt eurovaaleissa nimellä Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’), mutta jäi mandaateitta. MSZP:n tappiota puolestaan harmiteltiin myös siksi, että puolueen lista-asettelun takia Brysselistä tipahti sen kanssa vaaliliitossa olleen pienen Párbeszéd Magyarországért (‘Dialogi Unkarin puolesta’) -puolueen Benedek Jávor. Jávor, jonka listan laatijat olivat jättäneet neljännelle sijalle, on ollut viime vuosien aktiivisimpia ja aikaansaavimpia oppositiopoliitikkoja, ärhäkkä korruption vastustaja. Vihreä LMP (Lehet Más a Politika, ‘Politiikka voi olla toisenlaista’), joka ei ole oikein löytänyt asemaansa politiikan kentässä ja josta viime vuosina ovat ovet paukkuen lähteneet monet aktiiviset ja tunnetut nimet, menetti ainoan euroedustajanpaikkansa. Hieman sitä paremmin keräsi ääniä vitsipuolue “Kaksihäntäinen koira”, mutta ei sekään riittävästi.

Sitä vastoin oppositiossa nousi yllättäen kaksi puoluetta, vanha ja uusi. Demokratikus Koalíció, entisen sosialistipääministerin Ferenc Gyurcsányn sosialisteista vuonna 2011 lohkaisema keskusta-vasemmistopuolue, nosti mandaattiensa määrän kahdesta neljään, kärkiehdokkaanaan Gyurcsányn vaimo, oikeustieteilijä Klára Dobrev. Tämä jakoi kansaa. Gyurcsány on kannattajiensa mielestä taitava ja lahjakas poliitikko, ainoa mies, jolla riittää kanttia käydä Viktor Orbánia vastaan, ja Klára-rouva vaikuttaa aikaansaavalta ja fiksulta naiselta. Vastustajiensa silmissä taas Gyurcsány on menneen maailman miehiä, korruptoitunut ja vallanjanoinen kähmijä, jonka tekemät virheet aikoinaan nostivat Orbánin valtaan ja joka ei vieläkään malta jättää politiikkaa nuorempien ja ryvettymättömämpien hoitoon. DK henkilöityy edelleenkin Gyurcsányyn, eikä oman vaimon asettaminen kärkiehdokkaaksi välttämättä korjaa tätä epäkohtaa.

Uutena tulokkaana europarlamenttiin nousi oppositiopuolue Momentum (tai Momentum Mozgalom, ‘Momentum-liike’), joka pari vuotta sitten tuli tunnetuksi ensiksi Budapestin olympiakisahanketta vastustavan kansanäänestysliikkeen järjestäjänä mutta ei vielä viime vuoden parlamenttivaaleissa onnistunut ylittämään äänikynnystä. Momentumin edustajat ovat nuoria ja nuorehkoja, länteen ja Eurooppaan katsovia aktivisteja, ja Brysseliin lähtee heistä kaksi kolmekymppistä naista: Katalin Cseh, yksi perustajajäsenistä, siviiliammatiltaan gynekologi, sekä puolueen varapuheenjohtaja, sosiologi Anna Júlia Donáth. Momentum on lyhyen olemassaolonsa aikana nostattanut sekä suuria toiveita että suurta pettymystä, sen aatteelliset tavoitteet ovat epämääräiset, mutta poliittisesti se sijoittuu keskustaan ja Euroopan parlamentissa liberaali-demokraattisen ALDEn joukkoihin.

Mérce-sivustolla sosiologi ja taloustieteilijä Zoltán Pogátsa tiivistää eurovaalien tulokset Unkarin kannalta neljään arvoon: uskottavuus (vanhojen naamojen vaihtaminen uusiin auttaa, myös DK:n tapauksessa), vasemmistolaisuus (DK:n ohjelmassa palattiin selvästi vanhoihin kunnon työväenliikkeen arvoihin), Eurooppa (vastapainona äärikansallismielisyydelle) – ja naiset:

Fidesz-puolueen luomassa testosteroninhuuruisessa kapakkailmapiirissä Dobrevin, Csehin ja Donáthin miellyttävä älykkyys, hienovarainen naisellisuus ja sympaattinen järkiperäisyys tekee paljon paremman vaikutuksen kuin [LMP:tä edustaneen journalisti-mediapersoona Róbert] Puzsérin aggressiivinen, olkoonkin että paljonpuhuva öyhötys.

 Index-uutissivuston analyysin mukaan oppositiopuolueiden kannatusten mullistuminen näkyy etenkin itäisen Unkarin keskiosissa mutta jossain määrin maan muissakin osissa: siellä, missä MSZP ja Jobbik menettivät runsaasti kannattajia, myös DK ja Momentum voimistuivat selvästi. Mutta analysoi tätä miten analysoi, selvää on, että ylivoimaisesti parhaiten onnistui edelleenkin kansaa mobilisoimaan valtapuolue Fidesz. Tähän on monia syitä.

Ensinnäkin Fidesz-puolueella on yhä jonkinlaisella uskonnollisella varmuudella puoluekannastaan kiinni pitäviä äänestäjiä, niitä, jotka aidosti ja vilpittömästi ovat vakuuttuneita siitä, että Viktor Orbán ja Fidesz ovat Unkarille tarjolla olevista vaihtoehdoista paras. Tätä väkeä, jota toisissa kuplissa haukutaan ”aivopestyksi lammaslaumaksi”, ”Suolahapposetiä” ja strategista käsilaukkua heiluttavia aggressiivisia mummoja, ei luultavasti ole läheskään niin paljoa kuin äänten jakautumisesta voisi päätellä, mutta mitä alhaisemmaksi jää äänestysprosentti, sen enemmän voi saavuttaa pienelläkin kannattajakunnalla, jos sen saa hyvin mobilisoitua äänestämään. Tämänkertaisissa europarlamenttivaaleissa unkarilaisista äänesti 43,48 %.

Joltinenkin osa äänistä tuli myös rajantakaisilta unkarilaisilta, joille Orbánin hallitus on avokätisesti jaellut Unkarin passeja ja äänioikeuksia ja joista ainakin jotkut, koettuaan kotimaassaan etnistä syrjintää, ovat vastaanottavaisia 1800-luvun henkiselle romanttiselle unkarilaismielisyydelle. Emämaan vallanpitäjät tukevat avokätisesti ja monin tavoin rajantakaisia unkarilaisvähemmistöjä, ja myös äänestäminen Unkarin vaaleissa sujuu vanhoihin unkarilaisvähemmistöihin kuuluvina kansalaisuuden saaneilta kätevästi kirjeellä. Kuten jo vuoden 2018 vaalien alla huomautettiin, ulkounkarilaisille, jotka eivät ole koskaan asuneet Unkarissa, äänestäminen on tehty paljon helpommaksi kuin niille tuhansille, jotka viime vuosien aikana ovat muuttaneet Unkarista ulkomaille. Kaiken lisäksi viimesyksyisellä lainmuutoksella Unkari antoi äänioikeuden eurovaaleissa myös niille etnisyyden perusteella Unkarin kansalaisuuden saaneille, jotka eivät asu eivätkä maksa veroja EU:n alueella, siis etenkin Ukrainan ja Serbian unkarilaisille. 

Index-sivuston mukaan näissä vaaleissa yli 115 000 postiäänestykseen rekisteröityneestä unkarilaisesta äänioikeutetusta, joilla ei ole virallista asuinpaikkaa Unkarissa tai EU:ssa, valtakoalition (Fidesz-KDNP) vaaliliittoa äänesti kirjeitse 55 287, kun taas muiden puolueiden äänisaaliit jäivät muutamaan sataan (eniten ääniä, 553, keräsi Momentum). Toisin sanoen EU:n ulkopuolisista vähemmistöunkarilaisista [hups, korjaan:] äänestäjiksi rekisteröityneistä EU:n ulkopuolella asuvista vähemmistöunkarilaisista eurovaaleissa postiäänesti noin puolet, ja näistä lähes kaikki Fidesztä. Muitakin merkillisyyksiä nähtiin. Riippumattomassa mediassa liikkui esimerkiksi tietoja siitä, että Ukrainan rajalle oli sattumalta juuri vaalipäivänä komennettu lisää valvontaviranomaisia rajanylityksen nopeuttamiseksi. Virallisen tiedonannon mukaan kyseessä oli kokeilu, jolla testataan rajavalvonnan tehostamista, mutta epäluuloisemmat arvelevat yleisesti, että Ukrainan puolelta ostettua vaalikarjaa on kuljetettu bussikaupalla Unkariin äänestämään. (Näin semminkin kun Itä-Unkarin kylissä, kuten jo aiemmin on paljastettu, asuu paperilla jopa tuhansittain ukrainalaisia ”kuolleita sieluja”, jotka käyvät Unkarissa vain nostamassa unkarilaista eläkettä – ja äänestämässä.)

Mutta ennen kaikkea Fidesz-puolueen menestys perustuu siihen, että monin paikoin ja monille ryhmille mitään monipuoluedemokratiaa ei ole olemassakaan. Hallituksen käsissä on mediasta suurin osa, ja nimenomaan ne, jotka eivät lue lehtiä eivätkä seuraa kriittisiä verkkosivustoja vaan katselevat ja kuuntelevat yleisradioyhtiölle tai valtion mediamonopolikeskittymään kuuluvia tv- ja radiokanavia, elävät käytännössä jatkuvassa Fidesz-puolueen propagandakylvyssä: Unkarissa on kaikki hyvin ja muuttuu aina vain paremmaksi, meitä uhkaa vain ilkeän Sorosin masinoima maahanmuutto, ja siltä meitä pystyy suojelemaan vain Viktor Orbán.

444.hu-sivuston toimittaja kävi köyhän Borsodin alueen kylissä koillisessa Unkarissa kyselemässä paikallisilta – silmin nähden rutiköyhiltä ihmisiltä, joista monet vaikuttavat olevan romaneja – keitä he ovat äänestäneet. Video (“Minä äänestin sitä Fidesztä, eikö sitä pitänyt?”), joka nyt on saatavissa myös englanniksi tekstitettynä, kannattaa katsella.

Monissa näistä kylistä reilusti yli 90 prosenttia väestöstä äänesti Fidesztä. Jotkut sanovat suoraan, että eivät edes tiedä muita puolueita olevan olemassa, tai kertovat avoimesti, että heille on maksettu äänestämisestä. Monet näköjään uskovat, että ”migranttien” murhanhimoiset laumat ovat jo odottamassa vaalitulosta, että pääsisivät vyörymään Unkariin. Videon lopulla haastateltu nuori nainen kuitenkin väläyttää vaikuttavaa empatiakykyä: ihmisiähän ne migrantitkin ovat, niin kuin mekin, ja miten kävisi, jos Unkari olisi samassa tilanteessa kuin Eurooppaan tulevien pakolaisten kotimaat?

Riippumattomassa mediassa tämä on ollut esillä jo vuosikaudet: köyhimpien alueiden väestö on aivopestyä vaalikarjaa, puoliksi lukutaidotonta ja maailman asioista mitään tietämätöntä väkeä, jonka arkielämää leimaa täydellinen riippuvuus paikallistason päättäjistä kuten kunkin tuppukylän pormestarista, tämän jakamista avustuksista ja työllistämistöistä. Sen perusteella, mitä Unkarin ns. syväköyhyydessä elävän väestön arjesta tiedetään, tämä ajatus tuntuu uskottavalta. Köyhyys seurannaisilmiöineen (alkoholi ja huumeet, väkivalta, aliravitsemus) vie ihmisiltä kyvyn valistua, sivistää itseään ja pyrkiä parempaan, ja se luo myös alakulttuureja, joiden myrkyllisestä imusta on vaikea irrottautua.

”Mustalaiset, jotka myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, ovat unkarilaisessa mediakuplassani usein toistuva aihe. Aivan näin yksinkertainen ei asia kuitenkaan ole. Vertailukohtana 444.hu:n šokkivideolle kannattaa lukea Átlátszó-sivustolla ilmestynyt Eszter Katusin reportaasi toisesta köyhästä kylästä. Alsószentmárton Unkarin etelärajalla on käytännössä sataprosenttisesti romanien asuttama kylä, jossa yli viidennes asukkaista on työttömiä ja loputkin elävät paljolti satunnaisten, surkeasti palkattujen pätkätöiden varassa – mutta sen äänestystulos ei ollenkaan vastaa kliseistä kuvaa siitä, miten köyhälistöä pelottelemalla ja lahjomalla paimennetaan uurnille.

Alsószentmártonissa äänet jakautuivat samoin kuin monissa suurissa kaupungeissa. Fidesz keräsi tosin selvän enemmistön, mutta sen rinnalla näkyviä ääniosuuksia saivat DK ja Momentum, joista stereotypioiden mukaisten syrjäseudun ihmisten ei pitäisi tietää mitään. Olennaisempaa on kuitenkin se, että äänestysprosentti on hyvin alhainen, reilusti alle kahdenkymmenen, ja viime vuosina kiinnostus äänestämiseen on jatkuvasti laskenut. Siihen, että kylän yli 800 äänioikeutetusta vain 144 vaivautui uurnille, oli käytännönkin syitä: monet olivat kiireisissä herneenkorjuutöissä lähistön viljelmillä, monissa perheissä vietettiin lasten ensimmäistä ehtoollisjuhlaa, mikä perinteitä noudattaville katolilaisille on merkittävä tapaus. Monet Katusin haastattelemista kuitenkin sanoivat suoraan, että eivät luota yhteenkään puolueeseen.

Valtapuolue Fidesz lupaa suuria, mutta monet perheelliset alsószentmártonilaiset kyllä ymmärtävät, että esimerkiksi puolueen perhepolitiikka ei yritäkään tukea köyhiä perheitä vaan tähtää porvarillisen keskiluokan vahvistamiseen. Verohelpotuksista ja edullisista asunto- ja autolainoista, joita suurille perheille luvataan, eivät köyhät hyödy mitenkään. Myöskään Fidekszen aggressiivinen maahanmuuttokriittisyys ei välttämättä pure huono-osaisiin, vaan Katusin haastattelemista monet suhtautuvat pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin yllättävän empaattisesti. Ylipäätään alsószentmártonilaiset epäilevät kaikkia puolueita, myös siksi, että puolueet eivät tunnu olevan kiinnostuneita heidän elämästään. Itse asiassa Momentum oli ainoa, joka lähetti vaalien alla edustajansa paikalle, ja tämä näkyikin vaalituloksessa heti.

Haastateltuja myös harmitti se kliseinen kuva, jota 444.hu:n video ja sentapaiset tuotteet levittävät. Näin kertoi Katusille paikallinen nainen:

Aikoinaan ne [haastattelijalle ei selvinnyt, kenestä oli kyse] halusivat kuvata täälläkin semmoisen videon, minultakin kysyttiin, mutta en ruvennut puheisiin niiden kanssa. Kukaan muu ei halunnut vastata niille (ei kukaan täysijärkinen semmoista tee), vain yksi hullu juoppo nainen, jolle kaikki kylässä nauroivat. Sitten se video lähti leviämään ja kaikki luulivat, että kaikki Alsószentmártonissa ovat semmoisia. Se oli tosi noloa ja nöyryyttävää, siinä sai hävetä naama punaisena [haastateltava peittää kasvot kämmenellään]. Se harmitti kaikkia, ei me enää olla sellaisia kuin ennemmin. Päätetään asioista paljon tietoisemmin, ei enää ole niin, että jotkut tulevat tänne ja pistävät juhlat pystyyn ja sitten sanovat, ketä meidän pitää äänestää.

Mitä opimme tästä? Kliseisiin ja stereotypioihin, tosipohjaisiinkaan, ei voi koskaan täysin luottaa. Ihmiset ja heidän ajatuksensa kannattaa aina ottaa vakavasti. Unkarin oppositiopuolueita ei tähän asti ole kaatanut vain keskinäinen kinastelu vaan myös kansan ja sen todellisten huolien halveksiminen, ja samanlaiseen ylimielisyyteen saattaisi ehkä joskus katketa Fidesz-puolueenkin voittokulku.

Mainokset

Hän työntää kätensä taskuumme ja syö meidän laskuumme

tammikuu 8, 2019

Jo opiskeluajoiltani muistan (olisikohan ollut Debrecenin legendaarisilla kesäyliopistokursseilla?), miten unkarilainen opettaja ääni kunnioituksesta värähtäen kuvaili meille muutamia kulinarismin temppeleitä, joiden tunteminen kuuluu unkarilaiseen yleissivistykseen. Oli Budapestissa nykyinen Gerbeaud-konditoria, joka silloin kantoi sosialisminaikaista Vörösmarty-nimeä (vörös tarkoittaa ‘punaista’, mutta – tämäkin meille selitettiin sormi pystyssä – Vörösmarty ei mitenkään liittynyt aatteeseen vaan oli sen romanttisen runoilijan nimi, jonka mukaan nimetyllä aukiolla Gerbeaud-konditoria sijaitsee). Ja oli ravintola Gundel, jossa en ole koskaan käynyt mutta joka ilmeisesti on jonkinlainen unkarilaisen paremman väen ruokakulttuurin non plus ultra. Ravintola on toiminut samalla paikalla Budapestin Városliget-puiston laidalla vuodesta 1894, nykyisellä nimellään vuodesta 1910, jolloin se siirtyi kuuluisan Gundel-gourmetkokkisuvun haltuun. Gundel-ravintolassa ovat syntyneet sekä somlói galuska, eräänlainen pappilan hätävaran fiinimpi ja suklaisempi versio, että nykyäänkin Gundel-palacsintana tunnettu pähkinöillä, rusinoilla ynnä muilla herkuilla täytetty suklaakastikkeinen ohukainen. Se on Budapestin fiineimpiä, kauneimpia ja kalleimpia luksuspaikkoja, jonne maksukykyiset turistit edelleenkin viedään. Näinä päivinä Gundel-ravintola on pompannut unkarilaiseen julkisuuteen aivan uudessa yhteydessä.

Hallituskriittiset viestimet ovat pitkään arvostelleet pääministerin kanslian ja muutamien muiden valtion virastojen muuttoa Budan linnakortteliin ja etenkin tämän edellyttämän suurremontti- ja jälleenrakennusprojektin huikeita kustannuksia. Hallituksen taholta taas on korostettu, että uusien toimitilojen sisustus on ”puritaanisen”  yksinkertainen. Index-sivuston Urbanista-blogin artikkelin upeat kuvat kuitenkin osoittavat, että jos kultaa ja barokkikrumeluureja onkin entisen karmeliittaluostarin tiloissa vältetty, tämä ”puritaanisuus” (johon on kuulunut perusteellisia rakennemuutoksia kuten näköalaparveke huikaisevine näkymineen sekä kokonainen uusi sivurakennus) on silti maksanut sievoisia summia. Mielenkiintoista keskustelua on käyty myös luostarirakennuksen päätykulmaan tömäytetystä arkkienkeli Mikaelin ja lohikäärmeen apokalyptista taistelua esittävästä veistoksesta, jonka tulkintaan antaa säväyksensä se, että Viktor Orbánin toinen etunimi on Mihály. (Löysin Facebookista mielenkiintoisen tarinan vuodelta 2005: vuoden 2006 vaalien alla Viktor Orbán oli uskontoa ja politiikkaa käsittelevässä keskustelutilaisuudessa kommentoinut kastenimiään ja todennut kryptisesti, että tämän ”nöyryyttä vailla olevan” etunimen (victor ‘voittaja’) ja Mihály-nimen yhdistelmä ei oikeastaan ole lainkaan hullumpi, mihin tilaisuudessa läsnä ollut myöhempi ministeri, reformoitu pappi Zoltán Balog oli hurskaan maireasti lausunut: ”Sinä ajattelet voittoisaa arkkienkeli Mikaelia…”)

Eilen hvg.hu sitten paljasti, että uusissa tiloissa toimivan henkilöstöruokalan antimet tulevat Gundel-ravintolasta. Lehden tietojen mukaan ravintola oli voittanut tarjouskilpailun ja saanut siten oikeuden toimia, hm, hovihankkijana. Tähän pääministerin kanslia oitis reagoi toimittamalla lehdelle valokuvia pääministerin ja kansliaministeri Gergely Gulyásin vaatimattoman näköisestä työlounaasta uudessa ruokalassa sekä päivän ruokalistasta hintoineen.

ebed

Kuva tietenkin nostatti kaikenlaista ilkeää pohdintaa pääministerin yhä turpeammaksi käyvästä olemuksesta (lääkityksen sivuvaikutuksia?) sekä hänen käytöstavoistaan: Orbánin perinteisen huonosti istuvien pukujen ja jatkuvan käsi taskussa patsastelun lisäksi ympäri somea on nyt kommentoitu hänen taitamattomuuttaan ruokailuvälineiden käytössä, veitsikin on kädessä väärinpäin. Mutta vielä onnettomammaksi vedoksi osoittautui ruokalistan julkistaminen. Hinnat, joilla pääministerin elämäntavan ”puritaanisuutta” ilmeisesti yritettiin todistaa, ovat nimittäin noin kymmenesosa siitä, mitä Gundel-ravintolan normaalit asiakkaat joutuvat maksamaan. Eilinen kahden ruokalajin lounasmenyy, joko savusiansorkka-papukeitto ja kaali-pastavuoka tai caesar-salaatti ja paistettu kalkkunanrinta, irtoaa 850 forintilla eli tämänhetkisen valuuttakurssin mukaan 2,64 eurolla. Jossakin joku on nyt saanut todella pontevat tukiaiset.

Verkossa vyöryy nyt kansan viha ja katkeruus kohti Gundel-ravintolaa. Tämä vyöry on tavoittanut myös Googlen. Ainakin vielä äsken Google Mapsista löytyi tämänkaltaisia ravintola-arvioita:

bildschirmfoto 2019-01-08 um 16.42.04

”Tiedustelisin kouluaterioista. Lapseni ovat tyytymättömiä tämänhetkiseen ateriapalveluun ja ilmaisevat tämän jättämällä ruokansa syömättä. Tämä tulee kovin kalliiksi. Olen kuullut, että Teiltä olisi paljon huokeampaan hintaan saatavissa terveellistä ja maukasta ruokaa, jonka lapseni myös suostuisivat syömään. Jos tämä onnistuu, vaikkapa koko koulu voisi tilata ateriat Teiltä. Luotan pääministerimme makuun ja myös siihen, että kansan poikana hän vieroksuu turhaa tuhlausta, kuten pääministerin kanslian ruokalistan hinnoistakin näkyy. Maksun voisin suorittaa online-ateriamaksujärjestelmän välityksellä, 36 kuukauden maksuajalla eli siihen mennessä, kun ylityökorvaukseni saapuvat.”

”Arvoisa Gundel! Tahtoisin yllättää vähäosaiset oppilaani oivalla illallisella. Koska opettajana en ole kovin varakas, tulisimme teille. Valintamme perusteet: loistava keittiö, erinomaiset raaka-aineet ja valikoima sekä omankin maksukykyni rajoihin mahtuva 850 forintin menyyhinta. Varaisimme siis pöydät 468 koululaiselle ja 53-henkiselle opettajakunnalle. Toivomme, että ravintolasalin somistukseen sisällytettäisiin tekstit ”Pedagogin urakehitysmalli” sekä ”Meillä ei ole nälkää näkeviä lapsia”.”

Myös Facebook-ryhmä Beteg voltam és meglátogattatok (‘Minä olin sairaana, ja te kävitte minua katsomassa’, Matt. 25: 36), joka pyrkii korjaamaan Unkarin terveydenhuoltojärjestelmän epäkohtia, on ottanut yhteyttä Gundel-ravintolaan tiedustellen, voisiko näin edullisilla hinnoilla toimittaa aterioita sairaaloihin. Lääkäri- ja hoitajapulan ja hygieniaongelmien ohella sairaaloiden surkea ruoka on Unkarissa jatkuva julkisen keskustelun aihe, ilmeisesti ei ole ollenkaan tavatonta, että omaiset toimittavat potilaille kunnon evästä sairaalan syömäkelvottomien sörssöjen sijaan (sen lisäksi, että joissain sairaaloissa potilaiden on tuotava mukanaan myös liinavaatteet, hygieniatarpeet, reseptittömät särkylääkkeet ja sidetarvikkeet sekä tietenkin rahaa lääkärien ja hoitajien lahjomiseen).

Kansan viha ja harmi kasvaa ja etsii yhä uusia purkautumisteitä, olkoon varaventtiilinä sitten hienostoravintolan Google-palautekanavalla piruileminen tai luova O1G-lyhenteen (Orbán egy geci, käännetään se nyt vaikkapa ‘Orbán on runkku’) käyttö. Edellisessä blogauksessani esiteltyä lumeen tallaamista on harrastettu muidenkin sääkameroiden edessä, ja uusi Facebook-ryhmä ”Ó, egy gödör!” (‘Oo, kuoppa!’) puolestaan kehottaa aivan viattomasti kansalaisia avustamaan tieverkon kunnossapidossa – tienpäällysteiden huono kunto ja kuoppaisuus on sekin Unkarin hallituksen arvostelijoiden suosikkiaiheita.

 

o1gödör.jpg

”Oo, kuoppa! O1G. Kun kohtaat kuopan tiessä, merkitse se selkeästi ja lisää viereen lyhenne 1G (egy gödör, kuoppa)! Huomaavaisuudellasi voit vähentää onnettomuusriskiä ja helpottaa teiden kunnossapitäjien työtä. O1G: Fiksu merkintä, nopea korjaus!”

Voimatonta piruilua ehkä – koirat haukkuvat mutta karavaani kulkee, näin ilmeisesti ajattelevat Orbán ja hänen työtoverinsa ja luottavat Orbánin fanaattisen kannattajajoukon uskolliseen tukeen, kansan kommunismikammoon ja muukalaisvihaan sekä kansainvälisellä Soros-salaliitolla pelotteluun. Ynnä siihen, että poliittinen oppositio on edelleenkin hajallaan ja voimaton. Gundel-ravintolan tapaus oli kuitenkin paha mainosmoka, kenties jopa kohtalokas.

Suomestahan muistamme sen skandaalin, jonka Oiva Lohtanderin tähdittämä ja nopeasti hyllytetty SAK:n TV-mainos vuoden 2007 vaalien alla nostatti. Paksu ponssari ylellisen ruokapöydän ääressä, jonka vihjataan olevan katettu ”meidän” varoillamme, on suorastaan sietämättömän väkevä propagandakuva, jolla on helppo synnyttää primitiivistä raivoa. Etenkin maassa, jossa kolmasosa lapsista elää köyhyydessä ja kaikkein huono-osaisimpia lapsia ja lapsiperheitä tukemaan tarkoitetut yhteiskunnan turvajärjestelmät kärsivät katastrofaalisesta resurssipulasta (kertoo juuri uutissyötteeseeni tipahtanut sosiologi Mária Herczogin haastattelu). Tai jossa viime syyskuun ensimmäisten syyskylmien ja vuodenvaihteen välillä on jo 59 ihmistä paleltunut hengiltä. Näistä suurin osa menehtyi joko omaan lämmittämättömään asuntoonsa tai sitten ambulanssiin tai sairaalaan, koska apu oli ehtinyt paikalle liian myöhään.

Huutava kontrasti kasvavan huono-osaisuuden ja huipputason kleptokraattien yhä ylellisemmän elämäntavan välillä kasvattaa kansan vihaa. Jos tällä vihalla ei ole järkevää poliittista purkautumistietä, tilanne saattaa vielä karata käsistä, semminkin kun vallanpitäjätkin ovat salaliittoteorioilla, muukalaisviha- ja pelottelupropagandalla vieneet julkisen keskustelun melkoiselle tunnekuohulinjalle. Olen tähän asti suhtautunut hieman epäillen niihin unkarilaisten tuttavieni väitteisiin, että ”tässä vielä veri virtaa ennen kuin tämä järjestelmä kaatuu”, mutta nyt minua alkaa vähitellen oikeasti pelottaa.


Ylhäältä ja alhaalta

marraskuu 1, 2018

CEU, Keski-Euroopan yliopisto, on sitten ajettu seinää vasten. Aikoinaan György Sorosin ”Avoin yhteiskunta” -säätiön tuella perustettu kansainvälinen yliopisto, jonka alkuperäisenä toiminta-aatteena oli kouluttaa länsimaisen demokratian periaatteet sisäistänyttä eliittiä järjestelmänvaihdoksesta toipuville entisen Itä-Euroopan maille, on jo aiemmin hankkinut varmuudeksi uudet toimitilat Wienistä, ja ellei valtiovallan painostus hellitä ja sovintoa saada aikaan joulukuun alkuun mennessä, CEU on nyt virallisesti ilmoittanut lähtevänsä Unkarista ainakin vähitellen, ainakin toistaiseksi.

Koko tilannehan on täysin absurdi. Unkarin valtio on erikseen räätälöinyt lakipykälät, joilla ”Soros-yliopiston” (tätä ilmausta valtion viestimet jatkuvasti käyttävät, vaikka Soros ei ole koskaan määrännyt yliopiston opetus- ja tutkimustoiminnan sisältöjä eikä viime vuosina enää suoraan rahoittanutkaan CEU:ta) toiminta tehdään mahdottomaksi. Samaan aikaan sekä amerikkalainen Notre Dame -yliopisto että vastedes ilmeisesti myös kiinalainen Fudan-yliopisto saavat periaatteessa samanlaisella kansainvälisellä pohjalla toimia Unkarissa. Innovaatio- ja teknologiaministeri László Palkovics antoi äskettäin aiheesta haastattelun, jonka järjettömyyden 444.hu-uutissivusto tiivistää näin:

Opetushallitus tulee ratkaisemaan, vastaako CEU asianmukaisia ehtoja ja voiko se jatkaa toimintaansa Unkarissa. Opetushallitus ei kuitenkaan tutki asiaa, sillä CEU ei ole toimittanut sille tähän vaadittavia asiakirjoja, nimittäin valtioiden välistä sopimusta, jota Unkarin valtio ei suostu allekirjoittamaan yhdessä New Yorkin osavaltion kanssa.

Samaan aikaan, kirjoittaa 444.hu, hallituksen mediaimperiumi hyökkää CEU:ta vastaan koko rintaman leveydeltä. Tiistaina valtiosihteeri Bence Rétvári selosti parlamentissa, että CEU on saanut EU:n tutkimusprojektimäärärahoja Horizon 2020 -ohjelmasta yli kymmenen kertaa niin paljon kuin hallituksen silmäterä, Corvinus-yliopisto. Johtopäätös tästä ei suinkaan ole se, että CEU:n tutkijat ovat ansiokkaita ja taitavia kirjoittamaan hakemuksia ja hankkimaan rahoitusta. (Ja että Unkarin viranomaisten pitäisi olla ylpeitä ja iloisia siitä, että kunnian ja maineen lisäksi CEU tuo maahan selvää rahaa, puhumattakaan tietämyksestä ja tutkimusyhteistyöstä, josta hyötyvät muutkin yliopistot.) Ei. Rétvári päättelee, että CEU ei ole mikään kunnon yliopisto vaan üzleti modell, bisnestoimintaa. (Kuka hyvänsä yliopistoihminen voisi tässä vaiheessa pitää pitkän esitelmän siitä, miten olennaisen tärkeää ulkopuolisen tutkimusrahoituksen hankkiminen nykyään on alalla kuin alalla…)

Tätä argumenttia kehittelee edelleen hallituksen propagandalingoksi muuttunut uutissivusto origo.hu, joka otsikoi lennokkaasti: ”Brysseli rahoitti Soros-yliopistoa miljoonilla euroilla.” Näin on hienosti saatu samaan otsikkoon molemmat pahikset: Brysseli, tuo uusi Moskova, ja Soros, tuo kansainvälistä Unkari-vastaista salaliittoa johtava superkonna. Ja miljoonia euroja, jotka syvien rivien mielestä varmasti olisi voitu sijoittaa johonkin hyödyllisempäänkin kuin tekotärkeä tietoviisastelu ja opiskelijoiden aivopeseminen ”gender-ideologialla” ja muilla kulttuurimarxistisilla hullutuksilla.

***

Sivusta katsellessa miettii, onko Unkarin yhteiskunta lopullisesti repeämässä aivan erilaisiksi todellisuuksiksi, jotka eivät enää kohtaa toisiaan. Älymystön ja kansainvälisen tiedemaailman huolet eivät kosketa toimeentulominimin rajoilla kamppailevaa kansaa. Ja ilmeisesti näistä molemmista erillisessä kolmannessa todellisuudessa elelee Orbánin järjestelmän yläluokka, pieni etuoikeutettujen joukko. Ei vain pääministeri Orbán lentele oligarkkien yksityiskoneilla ympäri maailmaa – jalkapallo-otteluja seuraamaan. Äskettäin kriittiset viestimet nostattivat kansan raivoa myös kierrättämällä somesta poimittua kuvaa ja tarinaa: elokuva- ja kasinomoguli Andy Vajnan ”trophy wife” Tímea oli innoissaan kertonut koko maailmalle, miten kiltti Andy kustansi hänelle syntymäpäivälahjaksi lentomatkan Amerikkaan yksityiskoneella, jotta hän voisi samalla viedä sairaan kissansa amerikkalaisten eläinlääkärien hoidettavaksi. (Leikkauksesta toipuva kissa kun ei kestäisi nukutusta, joka puolestaan olisi tarpeen, jos kissa kuljetettaisiin tavallisella reittilennolla.)

timicica

Kaiken lisäksi entinen oppositiopuolue LMP:n, nykyinen sitoutumaton kansanedustaja Ákos Hadházy, siviiliammatiltaan eläinlääkäri, huomautti, että kissan kroonista munuaisvaivaa ei Amerikassa osata hoitaa yhtään sen paremmin kuin Unkarissakaan. Tímea-rouvan kissanlennätys, jonka on syytä olettaa tapahtuneen jossain mielessä veronmaksajien rahoilla (Andy Vajnan ja hänen luksusrouvansa makeaa elämää rahoittaa muun muassa hänen kasinotoimintansa, jolle lainsäädäntöteitse on järjestetty poikkeuksellisen edullinen asema ja verotuskohtelu), oli siis täysin tarpeetonta. Siitä puhumattakaan, miltä tämä kissauutinen näyttää kaikkien niiden kauhutarinoiden valossa, joita viime vuosina on kuultu ihmisten terveydenhuollon tilasta Unkarissa: rapistuvissa sairaaloissa riehuvista sairaalainfektioista (viime vuonna 440 kuolonuhria), syyhyepidemioista, torakkalaumoista, joiden takia eräässä budapestilaissairaalassa potilaat nukkuivat mieluummin valot päällä

***

Yliopisto muuttaa Wieniin, kissa lentää Amerikkaan, mutta Unkarin kaikkein köyhimmillä ei ole paikkaa, minne mennä. Lokakuun puolessavälissä voimaan astunut uusi laki tekee asunnottomuudesta, siis “elämäntavanomaisesti” (életvitelszerűen) kaduilla ja julkisissa tiloissa oleskelusta, rangaistavaa. Viimeistään kolmannen varoituksen jälkeen poliisi vie asunnottoman putkaan, hänen vähäiset tavaransa voidaan hävittää, lapset viedä lastenkotiin (kyllä, asunnottomilla on lapsiakin) tai lemmikit löytöeläintaloon. Kuin kiusalla samaan aikaan valtio ykskaks lopetti asuntosäästötalletusten valtiontuet (järjestelmä ei ollut varsinaisesti tarkoitettu köyhimpiä auttamaan, mutta silti sen lakkauttaminen osuu kaikkein kipeimmin juuri pienituloisiin) – ja samaan aikaan valtion varoista jaetaan ilmaista rahaa rajantakaiselle unkarilaisvähemmistölle Serbian Vojvodinassa omistusasuntojen hankintaan.

Index-uutissivusto on jutussaan selvitellyt asunnottomuuslainsäädännön taustoja. Kodittomien raivaamista pois julkisista tiloista on erilaisten järjestyssääntöjen ja lakien voimalla yritetty vuodesta 2010 lähtien. Nykyään ”elämäntavanomainen” julkisissa tiloissa oleskelu on kielletty perustuslaissa, ja uusi laki määräsi siitä entistä ankarammat rangaistusseuraamukset: jopa 60 päivää vankeutta. Laki on paitsi epäinhimillinen myös epämääräinen ja mahdoton valvoa, kritisoi asunnottomia puolustava Utcajogász (‘Katujuristi’) -järjestö. Utcajogászin tulkinnan mukaan asunnoton voisi välttyä lain seuraamuksilta, jos hän voi osoittaa, että ei ole kadulla asumassa vaan aikoo mennä yöksi yömajaan – ja tämä jää käytännössä tilannetta selvittävän poliisin harkinnan varaan. Juridisesti epäselvää on myös, lasketaanko kodittomien itse metsiin ja joutomaille kyhäämät mökit ”julkiseksi tilaksi”. Budapestin liepeillä niitä on jo hävitetty, ilmeisesti uuteen lakiin vedoten.

Toistaiseksi ei asunnottomuusoikeudenkäyntejä tai -tuomioita ole nähty kuin muutama harva. Olennaisin uuden lain tuoma muutos on, että asunnottomat ovat paenneet näkyvistä, pois porraskäytävistä, pihoilta ja alikulkutunneleista syrjäisempiin ja suojaisempiin paikkoihin, laitakaupungin puistoihin ja metsikköihin. Siellä heidän on vaikeampi kerjätä tai keräillä elantoaan, avustusjärjestöjen on heitä entistä vaikeampi tavoittaa, ja ensimmäisten kylmien tultua on – kertoo Magyar Szociális Fórum -järjestö – jo kolme koditonta paleltunut hengiltä. Uuden lain ensimmäiset uhrit.

Samaan aikaan Unkarissa useammissa asutuskeskuksissa on koettu merkillinen jätekaaos suorastaan mafia-Italian tyyliin. Index-uutissivusto tiivistää pääkohdat: Jätehuoltomonopoli on vuodesta 2011 julkisen sektorin toimijoilla, joten kilpailua ja valinnan mahdollisuutta ei ole. Rezsicsökkentés eli kunnallistekniikkakulujen alentaminen valtion mahtikäskyllä (prestiisiprojekti, jolla mielistellään etenkin vähätuloisia eläkeläisiä) puolestaan estää jätemaksujen korottamisen, ja jätehuoltoa keskushallinnoiva valtion yritys ei kunnolla eikä ajoissa suoriudu maksujen tilittämisestä paikallisille jätehuoltolaitoksille. Nämä siis kamppailevat kustannusvaikeuksissa eivätkä pysty pitämään kalustoaan kunnossa. Kadunvarsiin keräytyvien jätevuorten raivaamiseen on jouduttu valjastamaan jo Országos Katastrófavédelem eli katastrofintorjunta- ja pelastuslaitos.

Nämä kaksi asiaa yhdistää harvinaisen viiltävästi Index-sivuston pilapiirtäjä grafitember. Hiljennytäänpä lopuksi tämän hymyä hyydyttävän tarinan ääreen:

santapityesz

 


Kun kahvinkeitin on ylellisyyttä

kesäkuu 3, 2018

Olen täällä joskus ennenkin kirjoittanut köyhyydestä Unkarin yhteiskunnan ongelmana. On ensinnäkin ”syväköyhien” joukko, sukupolvesta toiseen periytyvään työttömyyteen, kouluttamattomuuteen ja näköalattomuuteen juuttunut väestönosa, johon kuuluu paljolti mutta ei suinkaan yksinomaan Unkarin romaniväestöä. Tähän kuuluvat siis ne ihmiset, jotka elävät nälkärajalla sosiaaliavustusten, vapaaehtoisjärjestöjen hyväntekeväisyyden, nälkäpalkkaisten työllistämistöiden tai mahdollisesti pikkurikollisuuden varassa, asuvat hökkeleissä, joista sähköt on katkaistu maksamattomien laskujen takia ja lattialaudat poltettu lämmikkeeksi, joiden lapset käyvät käytännössä segregoituja ”B-kategorian” kouluja, jotka tytöiltä tuumaavat jäädä kesken ensimmäisen teiniraskauden jälkeen… Ja sitten on paljon niitä ihmisiä, joiden ns. kunniallinen normaali elämä – koti, jossa on vesi, sähkö ja lämpö, pesukone ja televisio, lasten koulut ja harrastukset – pysyy pystyssä vain järjettömän vyönkiristyksen ja ylimääräisten lisätöiden varassa, ja mikä hyvänsä yllättävä meno voi tuhota kaiken.

Tämänhän näkee sokeakin. Satojatuhansia unkarilaisia on viime vuosikymmenen aikana lähtenyt ulkomaille töihin, läntisimmästä Unkarista sukkuloidaan töissä Itävallassa, ja monen muun tekijän ohella (kuten vapaampi poliittinen ilmapiiri, parempi terveydenhuoltojärjestelmä tai halu saada lapset parempaan kouluun) aivan olennainen syy on raha: ammattitaitoinen työntekijä tienaa läntisemmässä Euroopassa usein kevyesti monta kertaa sen, mitä Unkarissa saisi. Monet maasta lähteneet eivät kehu vain parempaa palkkaa sinänsä vaan sen mahdollistamaa ihmisarvoisempaa elämää: ei ole pakko tappaa itseään yli- ja firaapelitöillä, ehtii lepäämään, lomailemaan ja viettämään aikaa perheen kanssa. (Ei maastamuutto ja vieraaseen ympäristöön sopeutuminen tietenkään aina ole helppoa, eikä kaikkia ole onnistanut. Siitä huolimatta mitään laajempaa paluumuuttoa ei vielä ole nähty. Hallituksen ”Palaa kotiin, nuori!” -ohjelma jouduttiin pari vuotta sitten lopettamaan: sadan miljoonan forintin sijoituksella oli saatu kotimaahan palaamaan kokonaista 105 nuorta.)

Huhtikuussa unkarinkielistä Internetiä lähti kiertämään lastentarhanopettajaksi valmistuvan ja maastamuuttoa miettivän Luca Mészárosin julkinen Facebook-tilitys. Käännän siitä katkelman:

(…)

Olen 22-vuotias.
Tahtoisin lastentarhanopettajaksi, kaikista siihen työhön liittyvistä harmeista ja viranomaisten tuottamasta vaivannäöstä huolimatta, tahtoisin siihen ammattiin. Se on mahtava ammatti, tahtoisin tahtoa sitä: mutta en voi.

Olen 22-vuotias.
Syyskuusta lähtien, harjoittelijana, kahden vuoden ajan, tulen ansaitsemaan 120.000 forinttia [375 €]. Budapestissa se on yhden huoneen vuokra. Mutta en haluaisi maksaa sataa prosenttia palkastani vain saadakseni katon pääni päälle. Pitäähän sitä sentään syödäkin. Tai jotain.

Olen 22-vuotias.
Tahtoisin asunnon. En isoa, pidän pienistä asunnoista, 30 neliötä olisi täydellinen. Mielestäni en pyydä paljoa. Jotta minulla aikuisena olisi oma katto pääni päällä, minun on 22-vuotiaana otettava laina, jota maksan nelikymppiseksi saakka. Parhaassa tapauksessa. Ja tuosta 120.000:n tai sittemmin 160.000 forintin palkasta pitäisi maksaa lainanlyhennykset.

En halua. Enkä edes pysty.

Olen 22-vuotias.
Jo kuukauden ajan olen katsellut kaupassa yhtä kahvinkeitintä, mutta minulla ei ole varaa ostaa sitä. Siis kahvinkeitintä. Ei autoa, ei timanttikorua, ei 26. käsilaukkua, vaan kahvinkeitintä. Jos se on kohtuuton toive, niin sanokaa.

Olen 22-vuotias.
Minun pitäisi suunnitella tulevaisuuttani.
Mutta en pysty. Sillä sitä ei ole. En näe sitä edessäni, en ole koskaan nähnyt. Ja tämä pelottaa minua. Kovasti.

 

Olen 22-vuotias.
Parin vuoden päästä haluaisin perustaa perheen. Rakastan lapsia, olen aina halunnut perheen. Täällä kotimaassako? Haluaisin kovasti, tämä on isänmaani, tätä kieltä puhun. Mutta se ei tule tapahtumaan. (…)

Pian tämän jälkeen Luca Mészárosille kerrottiin tarjotun Irlannista töitä, palkka olisi budapestiläiseen harjoittelijanpalkkaan verrattuna seitsemänkertainen.

Unkarin hallituksen pitäisi kyetä sekä nostamaan syrjäytyneiden syväköyhien joukot jaloilleen, huolehtimaan omasta elämästään, että antamaan vielä köyhyysrajalla sinnittelevälle keskiluokalle uskoa tulevaisuuteen ja turvalliseen toimeentuloon. Kaikesta virallisesta hehkutuksesta huolimatta tämä ei ole vielä onnistunut. Äskettäin riippumaton tutkimuslaitos Policy Agenda julkisti uusimman analyysinsa (kolmannen lajiaan), jonka laatimista olivat tukeneet Friedrich Ebert -säätiö sekä Unkarin ammattiyhdistysten keskusliitto; analyysin tuloksia esiteltiin ja tekijöitä haastateltiin myös Népszava-lehden artikkelissa. Tarkoitus oli ennen kaikkea määritellä ajankohtaisen hinta- ja palkkatason mukainen tulominimi (sitä tarvitaan myös ammattiyhdistysten harjoittamaan edunvalvontaan), sillä tätä ei Unkarin valtion tilastoviranomainen KSH ole muutamaan vuoteen enää tehnyt – saatavilla ei siis ole ollut virallisia tietoja siitä, miten suuri osa unkarilaisista elää köyhyydessä.

Nyt se siis tiedetään. Toimeentulominimi Unkarissa on keskimäärin 90.450 forinttia (282 euroa) kuussa henkeä kohti, ja tämän alapuolelle jää 3,3 miljoonaa unkarilaista, siis kolmasosa koko maan väestöstä. Pahin tilanne on maaseudun kylissä, missä 40 prosenttia väestöstä elää toimeentulominimin alapuolelle jäävissä talouksissa. Koillis-Unkarissa heitä on lähes puolet. Nämä ihmiset eivät siis pysty tuloillaan kattamaan perustarpeitaan ruoan, lämmön, vaatetuksen ynnä muun suhteen. Nämä ovat niitä, joilta sähkölasku jää maksamatta, jotka menevät nälkäisinä nukkumaan tai palelevat kotonaankin. Viime talvenakin Unkarissa kuoli kylmään lähes kaksisataa ihmistä, joista osa paleltui kuoliaaksi omaan, lämmittämättömään asuntoonsa.

Mutta toimeentulominimin lisäksi Policy Agenda määritteli ns. sosiaalisen tai yhteiskunnallisen minimin, eli sen tulotason, joka tarvitaan niin sanoakseni vaatimattomaan kunnialliseen elämään, niin että ruoan, lämmön ja vaatetuksen lisäksi ihmisellä on varaa tiettyjen ”normaaliksi” katsottavien tuotteiden ja palvelujen kuluttamiseen ja rahaa jää säästöönkin – siis niin, että puhelinlasku ja nettiliittymälasku voidaan maksaa, tai että on varaa siihen Luca Mészárosin haikailemaan kahvinkeittimeen. Tämän sosiaalisen minimitason alapuolelle jää hieman yli puolet, 53% unkarilaisista. Toisin sanoen: alle puolet unkarilaisista elää taloudellisesti turvattua elämää siinä mielessä, että voi luottaa jonkinlaisen vaatimattoman eurooppalaisen elintasonsa säilymiseen – siinäkin tapauksessa, että yllättäen pitäisi vaikkapa ostaa uusi pesukone hajonneen tilalle.

Yli puolet unkarilaisista siis elää vailla taloudellisen turvallisuuden tunnetta. Tämä on hyvä muistaa myös silloin, kun mietitään populismin vetovoimaa ja pelonlietsonnan käyttöä poliittisena aseena. Samalla voi muistella sitäkin, että maailmansotien välisen ajan Unkaria, kehittymätöntä ja eriarvoisuuden leimaamaa maata, jossa etenkin maaseudulla tuotanto-olot ja elämänmeno olivat myöhäisfeodaalisella tasolla, oli tapana nimittää kolmen miljoonan kerjäläisen maaksi. Nyt kaikkein köyhimpiä on 3,3 miljoonaa.


Kurjuuden reunalla

helmikuu 10, 2018

Tässä blogissa on silloin tällöin ohimennen viittailtu ns. syväköyhyyteen  (mélyszegénység)  Unkarin yhteiskunnan ongelmana. Kun ylivelkaantuneen reaalisosialismin kulissit virallisine, komentotalouden pyörittämine täystyöllisyyksineen hajosivat, monet niistä, jotka menettivät työpaikkansa ja toimeentulonsa, eivät enää koskaan päässeet jaloilleen. Osa kansasta – paljolti, mutta ei pelkästään romaneja – on ajautunut pysyvästi sivuraiteelle, sukupolvelta toiselle periytyvään syrjäytymisen kierteeseen, sinnittelemään vailla koulutusta ja ammattia yhteiskunnan ja avustusjärjestöjen tarjoaman perin reikäisen turvaverkon varassa. Tätä kansanosaa koskee usein myös szegregáció, segregaatio eli apartheidin kaltainen eristäminen. Käytännössä monin paikoin romanit eivät vain asu erillään muusta väestöstä omissa kylissään tai ”ghetoissaan”, vaan heidän lapsensa myös käyvät eri kouluja tai luokkia, tietenkin huonommin varusteltuja, siitä huolimatta, että tilanne on lainvastainen ja sen johdosta on eri paikkakunnilla käyty useampia oikeusjuttuja.

Syväköyhyydessä elävät ihmiset ovat tietenkin helposti värvättävissä järjestäytyneen rikollisuuden ja prostituution käyttöön. Kuten sveitsinunkarilainen kirjailija Anna Maros neljä vuotta sitten kertoi Magyar Narancs -lehdelle, Zürichin punalyhtykaduilla ja ”klubeissa” työskentelee – hintoja polkien ja alan nokkimisjärjestyksen pohjimmaisina – valtavasti unkarilaisia prostituoituja, suurin osa ilmeisesti romaneja. Joukossa on varmasti myös pakotettuja tai painostettuja ihmiskaupan uhreja, mutta Marosin arvion mukaan suurin osa on tullut tieten tahtoen tätä tienestiä etsimään, sillä ”sutenööreistä suurin on köyhyys”.

Syväköyhyys lamaannuttaa jo aivan fyysisestikin, vie ihmiseltä voimat suunnitella toimintaansa pitemmällä tähtäimellä, opiskella tai kouluttautua. Syväköyhyys vie itsekunnioituksen, ryhdin ja puhtauden, pakottaa elämään päivästä toiseen kädestä suuhun ja turvautumaan mihin hyvänsä, mikä antaa hetken helpotusta. Syväköyhä ei jaksa eikä osaa säästää: silloin kun on rahaa, ostetaan lapsille kaakaokierrepullia, että edes joskus olisi jotain hyvää, vaikka loppukuusta jouduttaisiin näkemään nälkää. Tai sitten otetaan pikaluottoa sieltä, mistä saa, eli oman kylän koronkiskurilta, tai jäädään mahavelkaan oman kylän ruokatrokarille, joka myy elintarvikkeita luotolla ja hirmuisella korolla. Sähkö- tai kaasulaskuja ei pystytä maksamaan, joten vaikka verkko olisikin, virran tulo on usein katkaistu, ja valoa ja lämpöä saadaan erilaisilla käryttävillä, osaksi omatekoisilla vehkeillä. Talvisin palellaan. A nyomor széle (’Kurjuuden reuna’) -blogissaan Nóra L. Ritók kertoi muutama vuosi sitten koululaisista, joille ”talven riemut” on aivan outo käsite: syväköyhyydessä elävät lapset voi toki panna koulussa piirtämään kauniita lumihiutaleita ja iloisia lumiukkoja, mutta todellisuudessa talvi merkitsee heille tuskallista, jatkuvaa palelemista, usein myös likaisina ja haisevina, sillä peseytyminen ja veden lämmittäminen on käytännössä mahdotonta.

Niin, tämä ”Kurjuuden reuna” -blogi tarjoaa jatkuvasti kipeitä tosikertomuksia siitä, millaista elämä voi olla nykyajan Euroopassa. Ritók kertoo velkaloukkuun jääneistä, kaikkensa menettäneistä ihmisistä, jotka etsivät ruoakseen tähteitä roskiksista, vanhemmista, joilla ei ole varaa ostaa lääkkeitä sairaalle lapselleen, lapsista, jotka tulevat kouluun vielä lokakuussakin vähän hassuissa, vääränkokoisissa sandaaleissa, koska muita kenkiä ei ole. Lapsista, jotka eivät ole eläessään käyneet museossa tai elokuvateatterissa, eivät ikinä ole ajaneet raitiovaunulla tai liukuportaissa, eivät eläessään ole syöneet salaattia, eivät koskaan käyneet suihkussa tai vetäneet ylleen uimapukua. Lapsista, jotka tilaisuuden tullen näpistävät koulun polttouunin vierestä polttopuita, että saisivat kotiin edes hiukan lämmintä. Lapsista, jotka vasta koulu tai avustusjärjestö tutustuttaa vesiklosettiin tai banaaneihin, lapsista, jotka ilman avustusjärjestön apua eivät ikinä pääsisi pääkaupunkiin tai eläintarhaan. Nämä lapset elävät meidän Euroopassamme aivan erilaisessa todellisuudessa kuin me.

Romanien asuttama ”ghetto” (cigánytelep) Karcagissa, itäisessä Unkarissa. István Husztin kuva Index.hu-sivustolta.

Ritókin perustama ”Aitohelmisäätiö” (Igazgyöngy Alapítványtoimii Itä-Unkarissa Berettyóújfalun seudulla, joka on Unkarin köyhimpiä alueita. Säätiön varsinainen päätavoite on lahjakkaiden lasten ja nuorten tukeminen, etenkin kuvataideopetuksen kautta. Kuvataidekoulun ohella säätiö tekee ruohonjuuritason humanitaarista työtä, ruoka- ja vaateavun toimittamista myöten, ja pyrkii perheitä tukemalla edistämään Unkarin romanien integraatiota. Toinen hieman vastaavanlainen projekti, jota olen viime vuosina seuraillut sivusta, avustaa Tarnabod-nimistä kylää, jossa asuu enimmäkseen työttömiä romaniperheitä, ja tukee siellä koulua pyörittävän Maltan ritarikunnan avustusjärjestön toimintaa. Kylän tilanteesta on kerrottu saksaksi Pusztastrangerin blogissa ja suomeksi täällä.

Ja tottakai Unkarin köyhimpiä auttavat monet muutkin järjestöt, seurakunnat ja yhteisöt. Mutta näin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina sitä kysyy: missä on valtio? Tietenkin myös valtio vakuuttaa tukevansa köyhiä ja edistävänsä romanien integraatiota parhaansa mukaan. Vuosi sitten hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács Politicon palstoilla yltyi melkoiseen kaunopuheisuuteen vastineessaan Amnesty Internationalin tutkijan kirjoitukseen Unkarin romanien kurjasta tilanteesta. Tietenkin ongelmia on, myöntää Kovács, mutta Orbánin hallitus on tehnyt niiden korjaamiseksi enemmän kuin yksikään edeltäjänsä. Työllistämisohjelma (közmunka, eli työttömien pakottaminen nälkäpalkalla pusikoita raivaamaan) on Kovácsin mukaan onnistunut palauttamaan monia työmarkkinoille (kriittiset lähteet taas väittävät, että közmunka-järjestelmä nimenomaan ei pysty tähän vaan toimii vain työttömyystilastojen kaunistajana). Orbánin hallitus on myös, Kovács muistuttaa, ajanut Euroopassa läpi yhteisen romanistrategian ja kieltänyt vihapuheen uudessa perustuslaissa. (Siitä huolimatta rasistinen vihapuhe on edelleen ongelma Unkarissa, väittää Euroopan neuvoston asiantuntijaryhmän kolmen vuoden takainen raportti.) Ja lapset saavat lastentarhassa ja koulussa ilmaiset ateriat, joten nälkääkään ei pitäisi enää olla!

Todellakin – Unkarin hallituksen on jo muutaman kerran ilmoitettu ”tehneen lopun lasten nälästä”. Nimenomaan näin ilmaisi asian inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog parin vuoden takaisessa haastattelussa – jos jossain vielä lapset ovat nälässä, se tapahtuu koulun ulkopuolella, siihen ovat osasyyllisiä lasten vanhemmat, ja kaiken lisäksi myös viikonloppujen ja lomien ajaksi on suunnitteilla lasten ruokahuollon turvaavia ohjelmia.

Samaa on lausunut myös Orbánin virallinen neuvonantaja, sosiologi Zsuzsa Hegedűs, jonka erityisenä toimialana on lasten köyhyyden ja syrjäytymisen torjuminen. Hegedűsin johtama Minden Gyerek Lakjon Jól (‘Kaikki lapset kylläisiksi’) -säätiö jakaa köyhille perheille kasvisten siemeniä kotivaraviljelyä varten, porsaita ja kananpoikia. Itse asiassa, kuten viime vuosina hallituksen linjoilla liikkuvasta oikeistolaisesta äänitorvesta kriittiseksi kanavaksi muuttuneen HírTV:n ajankohtaisohjelma Célpont äskettäin paljasti, suuri osa Hegedűsin jakelemista kananpojista kuoli päivän-parin sisällä, eivätkä kaikkein epätoivoisimmassa köyhyydessä elävät ihmiset noin vain pysty hoitamaan ja ruokkimaan kotieläintä kuukausikaupalla tai perustamaan ja huoltamaan kasvimaata, jossa siemenpussit muuttuisivat porkkanoiksi, kurpitsoiksi ja kaaleiksi. Ilmeisesti Hegedűsin säätiö näyttävine tempauksineen nielee veronmaksajien rahoja tuottamatta vastineeksi juuri mitään.

hegeduszsuzsa-800x600.jpg

Zsuzsa Hegedűs nousemassa paljon puhutusta työsuhde-Audistaan. MTI:n kuva (Zsolt Szigetváry) Zárójel-blogista.

Nämä uutiset saivat viime viikolla riippumattoman uutisportaali Mércen toimittajan Nóra Diószegi-Horváthin käämit kärähtämään. Vilpittömän tuohtuneessa kirjoituksessaan Diószegi-Horváth julistaa Hegedűsin yhdeksi Orbánin järjestelmän tuhoisimmista toimijoista. Hegedűs poseeraa uutiskameroille lahjaporsas sylissään ja väittää lopettaneensa lasten nälän, samalla kun hänen säätiöönsä katoaa satoja miljoonia forintteja ”kuin sukkia pesussa”, kuten Magyar Narancs asian ilmaisee. Tämän halpamaisempaa sumutusta on harvoin nähty, lataa Diószegi-Horváth:

Nyttemmin he eivät enää välitä edes ulkoisesta vaikutelmasta. Satoja miljoonia on kulunut, mutta alkuaan mahtimenestyksiksi kuulutetut ohjelmat ovat supistuneet tai toteutuneet vain kerran, näytösluontoisesti. Hegedűsin säätiön kotisivua ei ole päivitetty vuosiin, puhelin on suljettu, ettei ketään voisi edes vaatia tilille siitä, mitä hemmettiä tämä säätiö oikein puuhaa. Täsmällisiä tiliselvityksiä ei tietenkään ole. [Säätiön sivuja on näköjään viime päivinä korjailtu ja lisätty sinne säätiön tiliselvitykset vuoteen 2016 saakka. Magyar Narancsin tietojen mukaan näitäkin on jälkikäteen muokattu. – Suom. huom.]
Ja moniko lapsi tuli kylläiseksi? UNICEFin tiedonannon mukaan Unkarissa 0–17-vuotiaista 25 prosenttia, siis joka neljäs lapsi elää köyhyydessä. Unkarin Tilastokeskuksen (KSH) tietojen mukaan alle 7-vuotiaista lapsista 42,2 % elää köyhyydessä, Budapest Intézet -tutkimuslaitoksen mukaan 130 000 lasta joutuu kokemaan jatkuvaa puutetta ja heistä noin 50 000 on säännöllisesti nälissään.

Korruptio, oligarkkien ja poliittisten päättäjien tolkuton rikastuminen on viime vuodet ollut Orbánin järjestelmän arvostelijoiden keskeisiä teemoja. On helppo paheksua ja päivitellä johtavien poliitikkojen loistoasuntoja ja upeita autoja, kalliita kelloja ja Louis Vuitton -laukkuja, luksuselämää, johon heillä ei virallisella palkallaan voisi mitenkään olla varaa. Usein näkee myös rinnastettavan esimerkiksi pääministerin kallista jalkapalloinnostusta ja terveydenhuollon tilannetta: Szent János -sairaalassa Budapestissa viime syksynä potilaat palelivat päällystakeissaan, kun lämmitys oli pettänyt, ja samaan aikaan julkisilla varoilla kustannettu lämmitetty nurmi on ainakin kahdeksalla jalkapallostadionilla. Tällaiset rinnastukset voi tietenkin kuitata demagogiaksi ja populismiksi – voisivatko esimerkiksi huippu-urheilun tukemiseen kulutetut varat siirtyä suoraan syöpälasten auttamiseen, tai katoaisivatko leipäjonot, jos valtio lakkaisi rahoittamasta oopperaa? Mutta jos joku nimenomaan kehuskelee ruokkineensa nälkäiset lapset ja lopettaneensa köyhyyden, samalla kun tähän suunnatut rahat on tuhlattu näyttäviin mutta tehottomiin tempauksiin ellei peräti hävitetty kokonaan muualle – tätä, jyrisee myös Diószegi-Horváth artikkelissaan, ei voi puolustaa kerrassaan millään.

(Jos nyt joku haluaa suoraan auttaa Unkarin puutteenalaisia: Igazgyöngy-säätiön tilitiedot löytyvät täältä, Tarnabodin kylää avustava vapaaehtoisryhmä ottaa vastaan avustuksia tilille nimellä Nemzeti Minimum Alapítvány, Magnet Bank, IBAN HU69 1620 0106 1157 1728 0000 0000, BIC: HBWEHUHB; tietoja-kenttään ”Tarnabod, adomány [= lahjoitus]”. Muitakin luotettavia auttajia varmasti löytyy. Ja jos olet sitä mieltä, että köyhyyttä on Suomessakin ja siitä kärsiviä lapsia olisi meidän ensisijaisesti autettava, niin suosittelen lämpimästi esimerkiksi Punaisen Ristin lahjoittajaksi ryhtymistä tai vaikkapa Lahja ja Veikko Hurstin laupeudentyön tukemista.)


Gileadin balsamia

Toukokuu 25, 2017

Taas on maailmalla tapahtunut kaikenlaista. Donald Trump on kiertänyt Lähi-Itää ja Eurooppaa, ja Manchesterin terrori-iskun uhreja surraan kautta maailman. (Unkarin hallitusta lähellä olevat mediat keksivät tähänkin asianmukaisen kommentin. Keltalehti Ripost repäisi etusivunsa Manchester-juttuun ison otsikon: ”Herra Soros, tulkaa järkiinne!” Koska terrorismi johtuu maahanmuutosta, ja ykköspahis Soros haluaa tuoda Eurooppaan lisää maahanmuuttajia…) Itävallassa on käynnissä pienoinen sisäpoliittinen myllerrys, puoluejohtajia vaihtuu – konservatiivisen ÖVP:n puheenjohtaja, varaliittokansleri eli hallituksen kakkosmies Reinhold Mitterlehner väistyi lopultakin kansansuosikki-perintöprinssi Sebastian Kurzin tieltä, jonka gallup-lukemat alkavat vaalien lähestyessä hermostuttaa tähän asti ennusteiden ykkösenä paistatellutta oikeistopopulistista FPÖ:tä. Ehkäpä vielä joskus kerkiän kirjoittamaan tästäkin.

Unkarissa siis jatkuu Brysselin vastainen ”itsenäisyystaistelu”, ”sorostelu” sekä loputon kissanhännänveto Central European Universityn kohtalosta. Sen taustalla käydään ehkä maailman mitassa pienempää mutta oikeastaan hyvin monia koskettavaa vääntöä näistä ”naisjutuista” (nőügyek, kuten pääministeri Orbán ehkä mukavitsikkäästi kommentoi naispuolisen USA:n-lähettilään erottamista tehtävästään). Tarkemmin sanoen kysymys on Istanbulin sopimuksesta, jonka ovat allekirjoittaneet ja ratifioineet vuoden 2011 jälkeen useimmat Euroopan valtiot. (Unkari on allekirjoittanut sopimuksen vuonna 2014, mutta ratifiointia odotetaan yhä.) Pari viikkoa sitten sopimukseen liittyi myös EU kokonaisuudessaan.

Sopimuksen tarkoitus on torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (raiskaus, ahdistelu, silpominen, avioliittoon pakottaminen tms.) sekä perheväkivaltaa sekä edistää väkivallan uhrien suojelu- ja tukitoimia. Siinä mukana olevien maiden on siis saatettava lainsäädäntönsä ja käytänteensä sopimuksen mukaisiksi ja osallistuttava kansainväliseen seurantaprosessiin. Poliisit, sosiaalityöntekijät ja tuomarit ynnä muut perheväkivallan kanssa tekemisiin joutuvat olisi koulutettava kohtelemaan uhreja asianmukaisesti, turvakotien ja lähestymiskieltojen ynnä muiden suojatoimenpiteiden toimivuus taattava, jne. Lisäksi sopimus edellyttää sen tunnustamista, että naisiin kohdistuva väkivalta nousee sukupuolten eriarvoisuudesta, ja vaatii tämän mukaisia, tasa-arvoon ja väkivallattomuuteen ohjaavia sisältöjä mediaan ja koululaitoksen opetusohjelmiin. Ja tämähän ei tietenkään Unkarin vallanpitäjille sovi, kuten Rita Antoni yksityiskohtaisessa artikkelissaan Nőkért-sivustolla kertoo.

Tässäkin blogissa on jo ollut esillä se vastarinta, jota naisaktivistit ovat kohdanneet yrittäessään ajaa Unkarin lainsäädäntöön selvemmin perheväkivallan vastaisia pykäliä. On kuultu uskomattomia möläytyksiä siitä, miten naisten ei tarvitsisi kokea väkivaltaa tai epäkunnioittavaa kohtelua, jos vain pysyisivät ensin kotona ja synnyttäisivät ne kolme-neljä lasta ennen kuin säntäävät maailmalle toteuttamaan itseään. On nähty useita naisjärjestöjen mielenosoituksia. Esimerkiksi syksyn 2014 Budapestin “lutkakävelyn” (slutwalk / ribiséta, ideana on siis muistuttaa siitä, että ”provosoivinkaan” vaatetus tai esiintyminen ei oikeuta ahdistelua tai raiskauksia) erityisenä kohteena oli Unkarin poliisin tuottama video Tehetsz róla, tehetsz ellene (vapaasti suomentaen: ”Se on sinusta itsestäsi kiinni”). Kolmiminuuttisessa videopätkässä kolme nuorta naista tälläytyy näyttävästi ja lähtee viettämään tyttöjen iltaa: ryyppäämään, tanssimaan keskenään ja käyttäytymään huomiota herättävästi. Illan päätteeksi yksi tytöistä jää yksin, jolloin varjoista syöksähtää outo huppumies, ja viimeisessä kuvassa näemme tytön ilmeisesti raiskattuna istumassa maassa verkkoaitaan nojaten. Opetus siis: jos noin käy, se on oma syysi, jos oli liian avoin kaula-aukko, liikaa meikkiä ja liikaa promilleja? (Minun silmääni pisti myös videon alkupuolelta kohta, jossa baaritiskin ääressä rellestävät neitoset tuuppivat tieltään paheksuvan huvittuneesti mulkoilevaa, ”siivoa” nuorta heteropariskuntaa. Siis: ei baariin tyttöporukalla vaan vain oman poikaystävän turvallisessa kainalossa? Todellisuudessahan naisen raiskaaja, pahoinpitelijä tai tappaja on erittäin usein oma kumppani, puoliso tai tuttu, ja tämä pitäisi poliisinkin tietää.)

Maaliskuussa 2015 Unkarin parlamentti jälleen kerran torjui ehdotuksen Istanbulin sopimuksen ratifiointitoimista sillä perusteella, että prosessi on jo käynnissä ja parlamentin oikeusasiain valiokunnan asettama työryhmä valmistelee jo esitystään. Tämän työryhmän kokoonpanoa ja tehtäviä, väittää Antoni, ei kuitenkaan koskaan julkistettu, eikä sen toimintaan (toisin kuin Istanbulin sopimus edellyttää) otettu mukaan yhtään uhrien oikeuksia puolustavaa järjestöä. Äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbik taas kunnostautui – sievän nuoren naisen, kansanedustaja Dóra Dúrón suulla – vastustamalla Istanbulin sopimusta, koska se ”ei käsittele perheväkivallan laajimmalle levinnyttä ja raainta muotoa, nimittäin aborttia.” (Itse asiassa käsittelee, muistuttaa Antoni – Istanbulin sopimukseen kuuluu myös aborttiin pakottamisen kielto.)

Ja nyt ollaan taas asian ytimessä. Unkarin väestö vähenee, syntyvyys on tosin viime aikoina ollut hieman nousussa mutta silti liian alhainen. Maahanmuuttoa ei haluta, koska hallitus on tehnyt muukalaispelosta ja rasismista poliittisen päävaluuttansa. Siispä on panostettava perheisiin, saatava naiset arvostamaan äitiyttä uravalintana, nuoret vastuuntuntoisesti sitoutumaan avioliittoon ja lasten hankintaan. (Näin siitä huolimatta, että tutkimukset osoittavat hedelmällisyyden korreloivan positiivisesti sukupuolten tasa-arvon kanssa.)

syntyvyys-tasa-arvo

Kaavio index.hu-portaalin artikkelista.

”Perhearvojen” politiikka sopii yhteen kansallis-konservatiivisten perusarvojen kanssa. Siihen voidaan kytkeä rasismin lisäksi homofobia (nuorisoa ei saa päästää homahtamaan, sillä homoparit tai muut heteroperheihanteesta poikkeavasti käyttäytyvät eivät saa lapsia, eikö niin?) ja abortinvastaisuus, ja se luo myös hyvän pohjan yhteistyölle kirkkojen (tai Unkarin kirkkojen konservatiivisten vallanpitäjien) kanssa, joilta Orbánin hallitus tunnetusti ostaa kansalaisten ideologiakasvatuspalvelut. Pahimpana viholliskuvana tälle politiikalle ovat naisten ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvopyrkimykset – sekä viime vuosina mahtavaksi pelotteeksi paisutettu ”gender-ideologia” (siis ajatus siitä, että sukupuoli on suhteellinen ja yhteiskunnallisesti konstruoitu rakenne), jopa akateeminen sukupuolentutkimus. Ja tietenkään siihen ei sovi ”perheen” ja ”perheväkivallan” yhdistäminen tai naisen oikeus asettaa oma hyvinvointinsa perheen koossa pysymistä tärkeämmäksi.

Tätä politiikkaa ollaan juuri nyt demonstroimassa Budapestissa käynnistyneessä ”Perheiden maailmankongressissa”, jossa on koolla, sanoisinko nyt, ”Aito avioliitto” -porukkaa eri puolilta maailmaa (muun muassa Venäjän valtioelimet ja ortodoksinen kirkko ovat hyvin edustettuina). Tapahtuman amerikkalainen pääjärjestäjä on kunnostautunut kampanjoimalla seksuaalivähemmistöjä, feminismiä ja aborttia vastaan, ja samanhenkistä porukkaa näyttää olevan myös osanottajisto. Tapahtuman pääsivulla kehutaan Unkaria perheystävälliseksi maaksi, ja tässä ihailussa paistatteli myös tapahtuman avaajana esiintynyt pääministeri Orbán.

Index-uutissivuston mukaan Orbán oli kansainvälisen perhearvoväen edessä luvannut Unkarin lapsiperheille verovähennyksiä, pitempiä äitiyslomia, vähintään kolmilapsisille perheille velkahelpotuksia ja täyttä vapautusta opintoveloista, lisäksi tulossa on uusi lastenseimien kehitysohjelma, ja ns. babakötvény eli syntyville vauvoille maksettava kertakaikkinen tukisumma tulee saataville ”koko Karpaattien altaassa” eli entisessä Suur-Unkarissa – siis ilmeisesti naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjä kosiskellaan jälleen. Sitä, mistä nämä tukitoimet maksetaan, ei kerrottu. Huomionarvoista on myös, että tukitoimet on selvästi suunnattu koulutetun keskiluokan lisääntymistä tukemaan, ei auttamaan kaikkein köyhintä väestönosaa – ja sen joukossa etenkin (perinteisten pahojen puheiden mukaan, joissa on tietty totuuden siemen) ”holtittomasti lisääntyvää” romaniväestöä. Kuitenkin EU:n tilastojen mukaan Unkarissa yli 41% lapsista on vaarassa joutua kärsimään köyhyydestä; vielä heikommin ovat asiat vain Romaniassa ja Bulgariassa.

Unkarin hallitus ei siis halua maahan muukalaisten tai mustalaisten (ynnä muiden epäsosiaalisten ainesten) lapsia vaan toivoo yhä kunnon valkoisten, kristittyjen, keskiluokan unkarilaisten perheiden ryhtyvän tuottamaan lisää rotupuhdasta unkarilaista jälkikasvua (vaikkapa myös Unkarin ulkopuolella). Tämän politiikan ikoniksi nousi juuri Fidesz-puolueen painijanniskainen varapuheenjohtaja, “Rezsi-Szilárd” Németh, joka puolueen äskettäisessä yleisötilaisuudessa lausui:

aki_teleszuli

”Maailma kuuluu sille, joka synnyttää sen täyteen.” Kuva kaapattu index.hu-sivuston artikkeliin upotetusta videosta.

Lausahdus, jota unkarilainen somekuplani parhaillaan kauhistelee, ei ole uusi eikä varsinkaan Szilárd Némethin keksimä. Nopealla Google-haulla suunnilleen vastaava ilmaus (”maailman” sijasta tosin puhuttiin ”maasta”) löytyi esimerkiksi vuodelta 2002, lausujana reformoidun kirkon piispa, äärioikeistolaisista kytköksistään tunnettu Lóránt Hegedűs. Nyt nämä äärioikeistohörhöjen ajatukset on siis entistä avoimemmin omaksuttu valtavirtapuolueena esiintyvän valtapuolueen ideologiaan.

Tämän kehityksen valossa on ilmiselvää, että Istanbulin sopimuksellakaan ei näytä Unkarissa olla mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi. Rita Antoni toteaa artikkelinsa lopussa, että vuosi 2017 alkoi hallituksen epämääräisillä lupauksilla Istanbulin sopimuksen toteutumista edistävistä selvityksistä, mutta nämä peruttiin nopeasti. Toukokuussa asetelma alkoi olla ilmiselvä, kun hallituksen tukema ”valekansalaisjärjestö” Alapjogokért Központ (”Perusoikeuksien puolesta -keskus”) julkisti vastalauseensa Istanbulin sopimukselle. Pari valittua otetta:

Päämäärä, johon sopimus kehottaa ratifioivien sopimuspuolivaltioiden lainsäätäjiä, on toki tärkeä ja tukemisen arvoinen: naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on vastustettava mahdollisimman tehokkain lainsäädännöllisin keinoin. Tämän ylevän päämäärän takaa piirtyy kuitenkin näkyviin gender-lobbyn ja äärifeminismin aatemaailma: Sopimus ei määrittele ”sukupuolen” käsitettä biologian mukaan vaan ”yhteiskunnallisesti muotoutuneena roolina”, määrää opetettavaksi ”stereotyypeistä vapaita sukupuolen ulottuvuuksia” ja kieltää kaikenlaisen erottelun konstruoitujen yhteiskunnallisten sukupuolten perusteella (…) Luonnollisesta ja normaalista käsityksestä poiketen Sopimus siis torjuu biologisen sukupuolen määritelmän ja määrittelee sen ”genderiksi”. Terveen järjen – ja biologian – mukaan on kuitenkin ilmiselvää, että sukupuolia on vain kaksi: mies ja nainen. Kaikki muu ”yhteiskunnallisen sukupuolen” oikeudellinen määrittely palvelee itse asiassa perinteisten sukupuoliroolien luonnon luomien erojen löyhdyttämistä ja perinteisen perhemallin heikentämistä. Istanbulin sopimus on siis itse asiassa gender-sopimus, johon toisaalta sisältyy perinteisen perhemallin ja normaalien sukupuoliroolien kannalta katsottuna aivan erityinen vaara, toisaalta se myös vääristäisi jo olemassa olevien sukupuolten tasa-arvoa kiistäessään niiden mies/nainen-kaksijakoisuuden.

Tätä samaa ilmausta – ”gender-sopimus” – käytti juur’ikään myös “Rezsi-Szilárd”. Genderistä on näköjään todellakin alkanut tulla yleinen haukkuma-, pelottelu- ja herjasana. Hallituksen kanta on siis selvä. Unkarissa kuolee jatkossakin nainen viikossa parisuhdeväkivallan uhrina – mutta kansainväliselle gender-salaliitolle ei periksi anneta.

Viime aikoina on näkynyt paljon kirjoitettavan Margaret Atwoodin 1980-luvun romaaniin Orjattaresi (The Handmaid’s Tale) perustuvasta tv-sarjasta. Tarinan ”Gilead” on uskonnollisten fundamentalistien hallitsema dystopiavaltio, teokraattinen diktatuuri, jossa naiset on orjuutettu synnytyskoneiksi. Euroopassa tähän on onneksi vielä pitkä matka – mutta siihen suuntaan Orbánin Unkari näyttää kaivaten katselevan.


Köyhien joulu

joulukuu 28, 2016

Joulu on nyt koettu, Keski-Euroopassa ilmeisesti hyvin vaihtelevassa säässä. Unkarin ”vasemmistoliberaalia” (konservatiiviseksi ja oikeistolaiseksi itseään nimittävien vallanpitäjien yleisnimitys kaikille vastustajilleen) mediaa kiersivät kuvat tuhatpäisestä kansanjoukosta jouluaattona Budapestin keskustassa, Blaha Lujza térillä, jonottamassa lämmintä ateriaa ja ruokapakettia, joita jakeli hädänalaisille harekrishnalaisten Food for Life -säätiö. Ruoanjakelu sujui hyvässä järjestyksessä, 1600 ateriaa päätyi kiitollisille syöjille.

15672857_1397705240262680_1550492218060979037_n

Food for Life (Ételt az életért) -säätiön unkarilaisen Facebook-sivun kuvassa ensimmäiset ruoanjonottajat ovat ilmestyneet paikalle aamukolmelta. Ruoanjakelu alkoi jouluaattona klo 11.

Kuvat Blaha Lujza térin ruokajonosta kertovat nyky-Unkarin sosiaalisista ongelmista enemmän kuin tuhat sanaa. Lienee selvää, että jos ihminen on valmis seisomaan kaiken kansan töllisteltävänä keskellä kaupunkia kosteankylmässä talvisäässä kahdeksan tuntia yhden ilmaisen lämpimän aterian tähden, hän ei tee sitä huvikseen vaan on oikeasti ruoan tarpeessa. Eikä tämä ruokajono ollut ainoa laatuaan, vaikka saikin suuren mediahuomion: monet muutkin hyväntekeväisyysjärjestöt ja kirkot ruokkivat Unkarissa jopa päivittäin tuhansia nälkäisiä.

Unkarin valtion radio- ja televisioyhtiön MTVA:n uutissivustolla ilmestyvässä Mozgástér (‘Liikkumatila’) -nimisessä ajankohtaisblogissa tähän kriittiseen mediahuomioon sitten tarttui valtiotieteilijä Zoltán Kiszelly. Hänen mielestään tässä ei niinkään syötetä nälkäisiä vaan paremminkin liberaalimedia (!) syöttää kansalle sitä väitettä, että Orbánin hallituksen köyhyydenvastainen politiikka olisi ”köyhien vastaista”. Kiszellyn mielestä kuvat köyhien ruokajonosta ovat samanlaista demagogista kyyneltenherutusta kuin ”meidän aikamme kansainvaelluksen” (siis pakolaiskriisin) uutisten kuvittaminen pakolaisjoukosta esiin kaivettujen naisten ja lasten kuvilla, vaikka pakolaisista 70-80% on nuoria vahvoja miehiä. (No niin! Tulihan se sieltä! Maahanmuuttajakortti on näissä peleissä aina valttia!)

Ja näin selittää Kiszelly: Sekä Kádárin järjestelmässä että järjestelmänvaihdoksen jälkeisten sosialistihallitusten komennossa ylä- ja keskiluokalta otettiin pois ja annettiin köyhille, tuloksetta. Köyhien tilanteeseen ei tullut kestävää parannusta, omistavat ja yrittävät taas katkeroituivat ja kokivat kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi. Eniten tästä hyötyivät ulkomaiset sijoittajat (joiden voitoiksi valtionvelan kasvattaminen päätyi) sekä vasemmistoälymystö, jonka tutkimusprojektit ja konferenssit imivät valtion varoja kykenemättä kohentamaan köyhien asemaa. Orbánin hallitus puolestaan ei anna köyhille kalaa vaan opettaa heidät kalastamaan, köyhyydestä päästään vain koulutuksen ja työpaikkojen luomisen kautta. Tämä ei tapahdu hetkessä, ja jokaiselta odotetaan omaa toimeliaisuutta, ”sillä ilmaista lounasta ei todellakaan ole.”

No tokihan sen jokainen ymmärtää, että koulutus ja työpaikkojen luominen olisivat tässä olennaisen tärkeitä. Mutta miten nämä puheet koulutuksesta oikein suhteutuvat siihen, että jokseenkin kaikkien asiantuntijoiden ja asianosaisten (kuten opettajien tai koululaisten vanhempien) mielestä Unkarin koulujärjestelmä on hallinto- ja opetusohjelmauudistuksilla ajettu entistäkin surkeampaan tilaan, kuten PISA-tulosten heikkeneminen osoittaa? Orbánin päämääränä näyttäisi olevan ”työperustaisen yhteiskunnan” rakentaminen yleissivistävää koulutusta heikentämällä, ammattikouluihin ja sinikaulusväkeen panostamalla. Viimeksi opetusalan asiantuntijat löivät hätäkelloa keväällä, kun uusien ”ammattioppikoulujen” toimintasuunnitelmat julkistettiin. Sen mukaan nuorisosta jopa neljääkymmentä prosenttia koskettava uudistus merkitsisi sitä, että yhä useampien nuorten humanistinen ja reaaliaineiden yleissivistys kutistuisi minimaaliseksi ja koulutusvaihtoehdot vähenisivät niin, että käytännössä lopullinen uravalinta olisi tehtävä 14-vuotiaana. Tähän mennessä tulokset ovat olleet ainakin monia asianosaisia hämmentäviä.

Entäpä köyhyyden poistaminen työpaikkoja luomalla? Tähän mennessä Orbánin hallitus on luonut työttömyystilastoja kosmeettisesti korjaavan pakkotyöjärjestelmän, jossa korvausten sijasta tarjotaan nälkäpalkalla ”julkista työtä”, közmunka. Työttömyysluvut ovat olleet laskussa paitsi tämän ansiosta myös siksi, että työllisiin lasketaan Unkarissa kirjoilla olevien mutta ulkomailla työskentelevien kasvava joukko, mutta silti unkarilainen työtön kuluttaa uuden työpaikan etsintään yhä kauemmin, syksyn tilastojen mukaan keskimäärin 404 päivää. (Samaan aikaan työnhaun ajaksi maksettavan työttömyysavustuksen maksuaikaa on lyhennetty yhdeksästä kolmeen kuukauteen.) Opposition arviot Unkarin työmarkkinoiden tilanteesta ovat edelleenkin hyytäviä. Ja joka tapauksessa unkarilaiset ovat eurooppalaisessa vertailussa köyhiä: Euroopan keskuspankin omaisuusvertailussa, jossa olivat mukana eurovyöhykkeen maat sekä Unkari ja Puola ja joka yleisesti ottaen osoittaa kuilun rikkaiden ja köyhien välillä koko ajan kasvavan, Unkari jäi toiseksi viimeiselle tilalle. Ns. syväköyhyys on koko ajan kasvussa. Erityisen pelottavaa on, että tietyt yhteiskuntaryhmät – etenkin monet romaniyhteisöt – näyttävät syrjäytyvän pysyvästi: kouluttamattomuus, työttömyys ja köyhyys periytyvät kohta kolmannessa tai neljännessä polvessa. Vaikka tuoreimmat tilastot näyttävätkin lievää kohentumista, Unkarissa arviolta 36 000 – 54 000 lasta näkee nälkää joka päivä ja jopa parisataatuhatta lasta kärsii silloin tällöin ruoan puutteesta. On vaikea nähdä, miten tätä tilannetta autettaisiin pelkällä toimeliaisuuteen ja yritteliäisyyteen rohkaisemisella, tai miten jo kolmannessa polvessa sosiaaliavustusten varassa elävälle syrjäytyneelle nuorelle pystyttäisiin vakuuttamaan, että ”ilmaista lounasta ei ole”.

Selvää on, että kun Unkari ei järjestelmänvaihdoksen jälkeen ole kyennyt vaurastumaan ja uudistumaan edes samaa tahtia toisten Visegrád-maiden kanssa eikä korjaamaan yhä pahenevia sosiaalisia ongelmiaan, tätä massiivista jälkeenjääneisyyttä ei taitavinkaan hallitus pysty taikaiskulla oikaisemaan. Mutta Orbánin hallitus on nyt ollut vallassa yli kuusi vuotta, ja vaikka viralliset työllisyys- tai talouskasvutilastot näyttävätkin tilastointimenetelmästä riippuen varsin siisteiltä, on silti todellisia ongelmia, joille kuudessa vuodessa olisi pitänyt jo pystyä tekemään edes jotakin. Näitä ongelmia kuvastavat oppositiomedian jutut lapsista, jotka eivät ryntää ilosta kiljuen kokeilemaan avustusjärjestön tuomaa uutta pomppulinnaa, koska eivät nälältään jaksa pomppia. (Samalla kun pääministerin neuvonantaja julistaa, että hallitus on poistanut lasten aliravitsemuksen.) Tai jatkuva maastamuutto ja aivovuoto erinäisine sivuvaikutuksineen (kuten ne kymmenettuhannet lapset, jotka kasvavat Unkarissa ilman toista tai jopa kumpaakaan vanhempaansa: isä tai äitikin ovat ”Lontoossa tiskaamassa” ja heitä näkee vain Skypessä). Tai tosiaankin nuo kärsivällisesti kahdeksan tuntia yhtä lämmintä ateriaa jonottavat pääkaupungin nälkäiset.

Ehkäpä on tosiaan naiivia populistista demagogiaa ruveta vertailemaan köyhien ruokajonoja ja valtion menoeriä. Mutta väkisinkin tulee miettineeksi – ja tähän ovat monet oppositiomediat tarttuneet – miten paljon ruokaa köyhille olisi saanut niillä kahdellakymmenellä miljardilla forintilla, jotka hallitus kuluttaa Budan linnakompleksiin remontoitaviin pääministerin kanslian uusiin virkahuoneisiin. Tai pelkästään pääministerin omaan työhuoneeseen, jonka sisätöihin hallitus aatonaaton istunnossaan myönsi vaivaiset 3925000000 (vajaat neljä miljardia) forinttia eli siinä 12,7 miljoonaa euroa. (Tässä yhteydessä on myös muistutettu, että stalinisminaikainen diktaattori, huikean henkilökultin keskipisteenä paistatellut ”Stalinin paras unkarilainen oppilas” Mátyás Rákosi vuonna 1952 kieltäytyi muuttamasta Budan linnaan, koska piti sitä liian suurena julkisten varojen tuhlauksena.) Puhumattakaan korruptiosta: Unkarin korkeimmat vallanpitäjät, itsestään pääministeristä alkaen, joka on lähes koko työikänsä toiminut politiikassa mutta lienee (jos perheenjäsenten ja bulvaanien hallinnoima omaisuus lasketaan mukaan) maan rikkaimpia miehiä, rikastuvat käsittämättömällä tavalla ja viettävät luksuselämää, johon heillä ei palkkansa perusteella mitenkään voisi olla varaa.

Ja lopuksi: 444.hu-sivusto muistuttaa, että blogisti Kiszelly itse voi tänä vuonna laskuttaa ”ilmaista lounasta ei ole” -bloginsa ja muiden vastaavanlaisten PR-tekstien kirjoittamisesta valtiolta 6,9 miljoonaa forinttia eli yli 22 tuhatta euroa.

Köyhät on keskuudessamme meillä muillakin. Huonosti hoidettuja ongelmia on kaikkialla, ja leipäjonot kasvavat myös meillä Suomessa. Mutta Unkarin tilannetta sivusta seuraavaa järkyttää erityisesti se yhä kyynisempi, neuvostoajat mieleen tuova valheellisuus, jolla päättäjät näihin ongelmiin suhtautuvat.