Kun kahvinkeitin on ylellisyyttä

kesäkuu 3, 2018

Olen täällä joskus ennenkin kirjoittanut köyhyydestä Unkarin yhteiskunnan ongelmana. On ensinnäkin ”syväköyhien” joukko, sukupolvesta toiseen periytyvään työttömyyteen, kouluttamattomuuteen ja näköalattomuuteen juuttunut väestönosa, johon kuuluu paljolti mutta ei suinkaan yksinomaan Unkarin romaniväestöä. Tähän kuuluvat siis ne ihmiset, jotka elävät nälkärajalla sosiaaliavustusten, vapaaehtoisjärjestöjen hyväntekeväisyyden, nälkäpalkkaisten työllistämistöiden tai mahdollisesti pikkurikollisuuden varassa, asuvat hökkeleissä, joista sähköt on katkaistu maksamattomien laskujen takia ja lattialaudat poltettu lämmikkeeksi, joiden lapset käyvät käytännössä segregoituja ”B-kategorian” kouluja, jotka tytöiltä tuumaavat jäädä kesken ensimmäisen teiniraskauden jälkeen… Ja sitten on paljon niitä ihmisiä, joiden ns. kunniallinen normaali elämä – koti, jossa on vesi, sähkö ja lämpö, pesukone ja televisio, lasten koulut ja harrastukset – pysyy pystyssä vain järjettömän vyönkiristyksen ja ylimääräisten lisätöiden varassa, ja mikä hyvänsä yllättävä meno voi tuhota kaiken.

Tämänhän näkee sokeakin. Satojatuhansia unkarilaisia on viime vuosikymmenen aikana lähtenyt ulkomaille töihin, läntisimmästä Unkarista sukkuloidaan töissä Itävallassa, ja monen muun tekijän ohella (kuten vapaampi poliittinen ilmapiiri, parempi terveydenhuoltojärjestelmä tai halu saada lapset parempaan kouluun) aivan olennainen syy on raha: ammattitaitoinen työntekijä tienaa läntisemmässä Euroopassa usein kevyesti monta kertaa sen, mitä Unkarissa saisi. Monet maasta lähteneet eivät kehu vain parempaa palkkaa sinänsä vaan sen mahdollistamaa ihmisarvoisempaa elämää: ei ole pakko tappaa itseään yli- ja firaapelitöillä, ehtii lepäämään, lomailemaan ja viettämään aikaa perheen kanssa. (Ei maastamuutto ja vieraaseen ympäristöön sopeutuminen tietenkään aina ole helppoa, eikä kaikkia ole onnistanut. Siitä huolimatta mitään laajempaa paluumuuttoa ei vielä ole nähty. Hallituksen ”Palaa kotiin, nuori!” -ohjelma jouduttiin pari vuotta sitten lopettamaan: sadan miljoonan forintin sijoituksella oli saatu kotimaahan palaamaan kokonaista 105 nuorta.)

Huhtikuussa unkarinkielistä Internetiä lähti kiertämään lastentarhanopettajaksi valmistuvan ja maastamuuttoa miettivän Luca Mészárosin julkinen Facebook-tilitys. Käännän siitä katkelman:

(…)

Olen 22-vuotias.
Tahtoisin lastentarhanopettajaksi, kaikista siihen työhön liittyvistä harmeista ja viranomaisten tuottamasta vaivannäöstä huolimatta, tahtoisin siihen ammattiin. Se on mahtava ammatti, tahtoisin tahtoa sitä: mutta en voi.

Olen 22-vuotias.
Syyskuusta lähtien, harjoittelijana, kahden vuoden ajan, tulen ansaitsemaan 120.000 forinttia [375 €]. Budapestissa se on yhden huoneen vuokra. Mutta en haluaisi maksaa sataa prosenttia palkastani vain saadakseni katon pääni päälle. Pitäähän sitä sentään syödäkin. Tai jotain.

Olen 22-vuotias.
Tahtoisin asunnon. En isoa, pidän pienistä asunnoista, 30 neliötä olisi täydellinen. Mielestäni en pyydä paljoa. Jotta minulla aikuisena olisi oma katto pääni päällä, minun on 22-vuotiaana otettava laina, jota maksan nelikymppiseksi saakka. Parhaassa tapauksessa. Ja tuosta 120.000:n tai sittemmin 160.000 forintin palkasta pitäisi maksaa lainanlyhennykset.

En halua. Enkä edes pysty.

Olen 22-vuotias.
Jo kuukauden ajan olen katsellut kaupassa yhtä kahvinkeitintä, mutta minulla ei ole varaa ostaa sitä. Siis kahvinkeitintä. Ei autoa, ei timanttikorua, ei 26. käsilaukkua, vaan kahvinkeitintä. Jos se on kohtuuton toive, niin sanokaa.

Olen 22-vuotias.
Minun pitäisi suunnitella tulevaisuuttani.
Mutta en pysty. Sillä sitä ei ole. En näe sitä edessäni, en ole koskaan nähnyt. Ja tämä pelottaa minua. Kovasti.

 

Olen 22-vuotias.
Parin vuoden päästä haluaisin perustaa perheen. Rakastan lapsia, olen aina halunnut perheen. Täällä kotimaassako? Haluaisin kovasti, tämä on isänmaani, tätä kieltä puhun. Mutta se ei tule tapahtumaan. (…)

Pian tämän jälkeen Luca Mészárosille kerrottiin tarjotun Irlannista töitä, palkka olisi budapestiläiseen harjoittelijanpalkkaan verrattuna seitsemänkertainen.

Unkarin hallituksen pitäisi kyetä sekä nostamaan syrjäytyneiden syväköyhien joukot jaloilleen, huolehtimaan omasta elämästään, että antamaan vielä köyhyysrajalla sinnittelevälle keskiluokalle uskoa tulevaisuuteen ja turvalliseen toimeentuloon. Kaikesta virallisesta hehkutuksesta huolimatta tämä ei ole vielä onnistunut. Äskettäin riippumaton tutkimuslaitos Policy Agenda julkisti uusimman analyysinsa (kolmannen lajiaan), jonka laatimista olivat tukeneet Friedrich Ebert -säätiö sekä Unkarin ammattiyhdistysten keskusliitto; analyysin tuloksia esiteltiin ja tekijöitä haastateltiin myös Népszava-lehden artikkelissa. Tarkoitus oli ennen kaikkea määritellä ajankohtaisen hinta- ja palkkatason mukainen tulominimi (sitä tarvitaan myös ammattiyhdistysten harjoittamaan edunvalvontaan), sillä tätä ei Unkarin valtion tilastoviranomainen KSH ole muutamaan vuoteen enää tehnyt – saatavilla ei siis ole ollut virallisia tietoja siitä, miten suuri osa unkarilaisista elää köyhyydessä.

Nyt se siis tiedetään. Toimeentulominimi Unkarissa on keskimäärin 90.450 forinttia (282 euroa) kuussa henkeä kohti, ja tämän alapuolelle jää 3,3 miljoonaa unkarilaista, siis kolmasosa koko maan väestöstä. Pahin tilanne on maaseudun kylissä, missä 40 prosenttia väestöstä elää toimeentulominimin alapuolelle jäävissä talouksissa. Koillis-Unkarissa heitä on lähes puolet. Nämä ihmiset eivät siis pysty tuloillaan kattamaan perustarpeitaan ruoan, lämmön, vaatetuksen ynnä muun suhteen. Nämä ovat niitä, joilta sähkölasku jää maksamatta, jotka menevät nälkäisinä nukkumaan tai palelevat kotonaankin. Viime talvenakin Unkarissa kuoli kylmään lähes kaksisataa ihmistä, joista osa paleltui kuoliaaksi omaan, lämmittämättömään asuntoonsa.

Mutta toimeentulominimin lisäksi Policy Agenda määritteli ns. sosiaalisen tai yhteiskunnallisen minimin, eli sen tulotason, joka tarvitaan niin sanoakseni vaatimattomaan kunnialliseen elämään, niin että ruoan, lämmön ja vaatetuksen lisäksi ihmisellä on varaa tiettyjen ”normaaliksi” katsottavien tuotteiden ja palvelujen kuluttamiseen ja rahaa jää säästöönkin – siis niin, että puhelinlasku ja nettiliittymälasku voidaan maksaa, tai että on varaa siihen Luca Mészárosin haikailemaan kahvinkeittimeen. Tämän sosiaalisen minimitason alapuolelle jää hieman yli puolet, 53% unkarilaisista. Toisin sanoen: alle puolet unkarilaisista elää taloudellisesti turvattua elämää siinä mielessä, että voi luottaa jonkinlaisen vaatimattoman eurooppalaisen elintasonsa säilymiseen – siinäkin tapauksessa, että yllättäen pitäisi vaikkapa ostaa uusi pesukone hajonneen tilalle.

Yli puolet unkarilaisista siis elää vailla taloudellisen turvallisuuden tunnetta. Tämä on hyvä muistaa myös silloin, kun mietitään populismin vetovoimaa ja pelonlietsonnan käyttöä poliittisena aseena. Samalla voi muistella sitäkin, että maailmansotien välisen ajan Unkaria, kehittymätöntä ja eriarvoisuuden leimaamaa maata, jossa etenkin maaseudulla tuotanto-olot ja elämänmeno olivat myöhäisfeodaalisella tasolla, oli tapana nimittää kolmen miljoonan kerjäläisen maaksi. Nyt kaikkein köyhimpiä on 3,3 miljoonaa.

Mainokset

Kurjuuden reunalla

helmikuu 10, 2018

Tässä blogissa on silloin tällöin ohimennen viittailtu ns. syväköyhyyteen  (mélyszegénység)  Unkarin yhteiskunnan ongelmana. Kun ylivelkaantuneen reaalisosialismin kulissit virallisine, komentotalouden pyörittämine täystyöllisyyksineen hajosivat, monet niistä, jotka menettivät työpaikkansa ja toimeentulonsa, eivät enää koskaan päässeet jaloilleen. Osa kansasta – paljolti, mutta ei pelkästään romaneja – on ajautunut pysyvästi sivuraiteelle, sukupolvelta toiselle periytyvään syrjäytymisen kierteeseen, sinnittelemään vailla koulutusta ja ammattia yhteiskunnan ja avustusjärjestöjen tarjoaman perin reikäisen turvaverkon varassa. Tätä kansanosaa koskee usein myös szegregáció, segregaatio eli apartheidin kaltainen eristäminen. Käytännössä monin paikoin romanit eivät vain asu erillään muusta väestöstä omissa kylissään tai ”ghetoissaan”, vaan heidän lapsensa myös käyvät eri kouluja tai luokkia, tietenkin huonommin varusteltuja, siitä huolimatta, että tilanne on lainvastainen ja sen johdosta on eri paikkakunnilla käyty useampia oikeusjuttuja.

Syväköyhyydessä elävät ihmiset ovat tietenkin helposti värvättävissä järjestäytyneen rikollisuuden ja prostituution käyttöön. Kuten sveitsinunkarilainen kirjailija Anna Maros neljä vuotta sitten kertoi Magyar Narancs -lehdelle, Zürichin punalyhtykaduilla ja ”klubeissa” työskentelee – hintoja polkien ja alan nokkimisjärjestyksen pohjimmaisina – valtavasti unkarilaisia prostituoituja, suurin osa ilmeisesti romaneja. Joukossa on varmasti myös pakotettuja tai painostettuja ihmiskaupan uhreja, mutta Marosin arvion mukaan suurin osa on tullut tieten tahtoen tätä tienestiä etsimään, sillä ”sutenööreistä suurin on köyhyys”.

Syväköyhyys lamaannuttaa jo aivan fyysisestikin, vie ihmiseltä voimat suunnitella toimintaansa pitemmällä tähtäimellä, opiskella tai kouluttautua. Syväköyhyys vie itsekunnioituksen, ryhdin ja puhtauden, pakottaa elämään päivästä toiseen kädestä suuhun ja turvautumaan mihin hyvänsä, mikä antaa hetken helpotusta. Syväköyhä ei jaksa eikä osaa säästää: silloin kun on rahaa, ostetaan lapsille kaakaokierrepullia, että edes joskus olisi jotain hyvää, vaikka loppukuusta jouduttaisiin näkemään nälkää. Tai sitten otetaan pikaluottoa sieltä, mistä saa, eli oman kylän koronkiskurilta, tai jäädään mahavelkaan oman kylän ruokatrokarille, joka myy elintarvikkeita luotolla ja hirmuisella korolla. Sähkö- tai kaasulaskuja ei pystytä maksamaan, joten vaikka verkko olisikin, virran tulo on usein katkaistu, ja valoa ja lämpöä saadaan erilaisilla käryttävillä, osaksi omatekoisilla vehkeillä. Talvisin palellaan. A nyomor széle (’Kurjuuden reuna’) -blogissaan Nóra L. Ritók kertoi muutama vuosi sitten koululaisista, joille ”talven riemut” on aivan outo käsite: syväköyhyydessä elävät lapset voi toki panna koulussa piirtämään kauniita lumihiutaleita ja iloisia lumiukkoja, mutta todellisuudessa talvi merkitsee heille tuskallista, jatkuvaa palelemista, usein myös likaisina ja haisevina, sillä peseytyminen ja veden lämmittäminen on käytännössä mahdotonta.

Niin, tämä ”Kurjuuden reuna” -blogi tarjoaa jatkuvasti kipeitä tosikertomuksia siitä, millaista elämä voi olla nykyajan Euroopassa. Ritók kertoo velkaloukkuun jääneistä, kaikkensa menettäneistä ihmisistä, jotka etsivät ruoakseen tähteitä roskiksista, vanhemmista, joilla ei ole varaa ostaa lääkkeitä sairaalle lapselleen, lapsista, jotka tulevat kouluun vielä lokakuussakin vähän hassuissa, vääränkokoisissa sandaaleissa, koska muita kenkiä ei ole. Lapsista, jotka eivät ole eläessään käyneet museossa tai elokuvateatterissa, eivät ikinä ole ajaneet raitiovaunulla tai liukuportaissa, eivät eläessään ole syöneet salaattia, eivät koskaan käyneet suihkussa tai vetäneet ylleen uimapukua. Lapsista, jotka tilaisuuden tullen näpistävät koulun polttouunin vierestä polttopuita, että saisivat kotiin edes hiukan lämmintä. Lapsista, jotka vasta koulu tai avustusjärjestö tutustuttaa vesiklosettiin tai banaaneihin, lapsista, jotka ilman avustusjärjestön apua eivät ikinä pääsisi pääkaupunkiin tai eläintarhaan. Nämä lapset elävät meidän Euroopassamme aivan erilaisessa todellisuudessa kuin me.

Romanien asuttama ”ghetto” (cigánytelep) Karcagissa, itäisessä Unkarissa. István Husztin kuva Index.hu-sivustolta.

Ritókin perustama ”Aitohelmisäätiö” (Igazgyöngy Alapítványtoimii Itä-Unkarissa Berettyóújfalun seudulla, joka on Unkarin köyhimpiä alueita. Säätiön varsinainen päätavoite on lahjakkaiden lasten ja nuorten tukeminen, etenkin kuvataideopetuksen kautta. Kuvataidekoulun ohella säätiö tekee ruohonjuuritason humanitaarista työtä, ruoka- ja vaateavun toimittamista myöten, ja pyrkii perheitä tukemalla edistämään Unkarin romanien integraatiota. Toinen hieman vastaavanlainen projekti, jota olen viime vuosina seuraillut sivusta, avustaa Tarnabod-nimistä kylää, jossa asuu enimmäkseen työttömiä romaniperheitä, ja tukee siellä koulua pyörittävän Maltan ritarikunnan avustusjärjestön toimintaa. Kylän tilanteesta on kerrottu saksaksi Pusztastrangerin blogissa ja suomeksi täällä.

Ja tottakai Unkarin köyhimpiä auttavat monet muutkin järjestöt, seurakunnat ja yhteisöt. Mutta näin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina sitä kysyy: missä on valtio? Tietenkin myös valtio vakuuttaa tukevansa köyhiä ja edistävänsä romanien integraatiota parhaansa mukaan. Vuosi sitten hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács Politicon palstoilla yltyi melkoiseen kaunopuheisuuteen vastineessaan Amnesty Internationalin tutkijan kirjoitukseen Unkarin romanien kurjasta tilanteesta. Tietenkin ongelmia on, myöntää Kovács, mutta Orbánin hallitus on tehnyt niiden korjaamiseksi enemmän kuin yksikään edeltäjänsä. Työllistämisohjelma (közmunka, eli työttömien pakottaminen nälkäpalkalla pusikoita raivaamaan) on Kovácsin mukaan onnistunut palauttamaan monia työmarkkinoille (kriittiset lähteet taas väittävät, että közmunka-järjestelmä nimenomaan ei pysty tähän vaan toimii vain työttömyystilastojen kaunistajana). Orbánin hallitus on myös, Kovács muistuttaa, ajanut Euroopassa läpi yhteisen romanistrategian ja kieltänyt vihapuheen uudessa perustuslaissa. (Siitä huolimatta rasistinen vihapuhe on edelleen ongelma Unkarissa, väittää Euroopan neuvoston asiantuntijaryhmän kolmen vuoden takainen raportti.) Ja lapset saavat lastentarhassa ja koulussa ilmaiset ateriat, joten nälkääkään ei pitäisi enää olla!

Todellakin – Unkarin hallituksen on jo muutaman kerran ilmoitettu ”tehneen lopun lasten nälästä”. Nimenomaan näin ilmaisi asian inhimillisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog parin vuoden takaisessa haastattelussa – jos jossain vielä lapset ovat nälässä, se tapahtuu koulun ulkopuolella, siihen ovat osasyyllisiä lasten vanhemmat, ja kaiken lisäksi myös viikonloppujen ja lomien ajaksi on suunnitteilla lasten ruokahuollon turvaavia ohjelmia.

Samaa on lausunut myös Orbánin virallinen neuvonantaja, sosiologi Zsuzsa Hegedűs, jonka erityisenä toimialana on lasten köyhyyden ja syrjäytymisen torjuminen. Hegedűsin johtama Minden Gyerek Lakjon Jól (‘Kaikki lapset kylläisiksi’) -säätiö jakaa köyhille perheille kasvisten siemeniä kotivaraviljelyä varten, porsaita ja kananpoikia. Itse asiassa, kuten viime vuosina hallituksen linjoilla liikkuvasta oikeistolaisesta äänitorvesta kriittiseksi kanavaksi muuttuneen HírTV:n ajankohtaisohjelma Célpont äskettäin paljasti, suuri osa Hegedűsin jakelemista kananpojista kuoli päivän-parin sisällä, eivätkä kaikkein epätoivoisimmassa köyhyydessä elävät ihmiset noin vain pysty hoitamaan ja ruokkimaan kotieläintä kuukausikaupalla tai perustamaan ja huoltamaan kasvimaata, jossa siemenpussit muuttuisivat porkkanoiksi, kurpitsoiksi ja kaaleiksi. Ilmeisesti Hegedűsin säätiö näyttävine tempauksineen nielee veronmaksajien rahoja tuottamatta vastineeksi juuri mitään.

hegeduszsuzsa-800x600.jpg

Zsuzsa Hegedűs nousemassa paljon puhutusta työsuhde-Audistaan. MTI:n kuva (Zsolt Szigetváry) Zárójel-blogista.

Nämä uutiset saivat viime viikolla riippumattoman uutisportaali Mércen toimittajan Nóra Diószegi-Horváthin käämit kärähtämään. Vilpittömän tuohtuneessa kirjoituksessaan Diószegi-Horváth julistaa Hegedűsin yhdeksi Orbánin järjestelmän tuhoisimmista toimijoista. Hegedűs poseeraa uutiskameroille lahjaporsas sylissään ja väittää lopettaneensa lasten nälän, samalla kun hänen säätiöönsä katoaa satoja miljoonia forintteja ”kuin sukkia pesussa”, kuten Magyar Narancs asian ilmaisee. Tämän halpamaisempaa sumutusta on harvoin nähty, lataa Diószegi-Horváth:

Nyttemmin he eivät enää välitä edes ulkoisesta vaikutelmasta. Satoja miljoonia on kulunut, mutta alkuaan mahtimenestyksiksi kuulutetut ohjelmat ovat supistuneet tai toteutuneet vain kerran, näytösluontoisesti. Hegedűsin säätiön kotisivua ei ole päivitetty vuosiin, puhelin on suljettu, ettei ketään voisi edes vaatia tilille siitä, mitä hemmettiä tämä säätiö oikein puuhaa. Täsmällisiä tiliselvityksiä ei tietenkään ole. [Säätiön sivuja on näköjään viime päivinä korjailtu ja lisätty sinne säätiön tiliselvitykset vuoteen 2016 saakka. Magyar Narancsin tietojen mukaan näitäkin on jälkikäteen muokattu. – Suom. huom.]
Ja moniko lapsi tuli kylläiseksi? UNICEFin tiedonannon mukaan Unkarissa 0–17-vuotiaista 25 prosenttia, siis joka neljäs lapsi elää köyhyydessä. Unkarin Tilastokeskuksen (KSH) tietojen mukaan alle 7-vuotiaista lapsista 42,2 % elää köyhyydessä, Budapest Intézet -tutkimuslaitoksen mukaan 130 000 lasta joutuu kokemaan jatkuvaa puutetta ja heistä noin 50 000 on säännöllisesti nälissään.

Korruptio, oligarkkien ja poliittisten päättäjien tolkuton rikastuminen on viime vuodet ollut Orbánin järjestelmän arvostelijoiden keskeisiä teemoja. On helppo paheksua ja päivitellä johtavien poliitikkojen loistoasuntoja ja upeita autoja, kalliita kelloja ja Louis Vuitton -laukkuja, luksuselämää, johon heillä ei virallisella palkallaan voisi mitenkään olla varaa. Usein näkee myös rinnastettavan esimerkiksi pääministerin kallista jalkapalloinnostusta ja terveydenhuollon tilannetta: Szent János -sairaalassa Budapestissa viime syksynä potilaat palelivat päällystakeissaan, kun lämmitys oli pettänyt, ja samaan aikaan julkisilla varoilla kustannettu lämmitetty nurmi on ainakin kahdeksalla jalkapallostadionilla. Tällaiset rinnastukset voi tietenkin kuitata demagogiaksi ja populismiksi – voisivatko esimerkiksi huippu-urheilun tukemiseen kulutetut varat siirtyä suoraan syöpälasten auttamiseen, tai katoaisivatko leipäjonot, jos valtio lakkaisi rahoittamasta oopperaa? Mutta jos joku nimenomaan kehuskelee ruokkineensa nälkäiset lapset ja lopettaneensa köyhyyden, samalla kun tähän suunnatut rahat on tuhlattu näyttäviin mutta tehottomiin tempauksiin ellei peräti hävitetty kokonaan muualle – tätä, jyrisee myös Diószegi-Horváth artikkelissaan, ei voi puolustaa kerrassaan millään.

(Jos nyt joku haluaa suoraan auttaa Unkarin puutteenalaisia: Igazgyöngy-säätiön tilitiedot löytyvät täältä, Tarnabodin kylää avustava vapaaehtoisryhmä ottaa vastaan avustuksia tilille nimellä Nemzeti Minimum Alapítvány, Magnet Bank, IBAN HU69 1620 0106 1157 1728 0000 0000, BIC: HBWEHUHB; tietoja-kenttään ”Tarnabod, adomány [= lahjoitus]”. Muitakin luotettavia auttajia varmasti löytyy. Ja jos olet sitä mieltä, että köyhyyttä on Suomessakin ja siitä kärsiviä lapsia olisi meidän ensisijaisesti autettava, niin suosittelen lämpimästi esimerkiksi Punaisen Ristin lahjoittajaksi ryhtymistä tai vaikkapa Lahja ja Veikko Hurstin laupeudentyön tukemista.)


Gileadin balsamia

Touko 25, 2017

Taas on maailmalla tapahtunut kaikenlaista. Donald Trump on kiertänyt Lähi-Itää ja Eurooppaa, ja Manchesterin terrori-iskun uhreja surraan kautta maailman. (Unkarin hallitusta lähellä olevat mediat keksivät tähänkin asianmukaisen kommentin. Keltalehti Ripost repäisi etusivunsa Manchester-juttuun ison otsikon: ”Herra Soros, tulkaa järkiinne!” Koska terrorismi johtuu maahanmuutosta, ja ykköspahis Soros haluaa tuoda Eurooppaan lisää maahanmuuttajia…) Itävallassa on käynnissä pienoinen sisäpoliittinen myllerrys, puoluejohtajia vaihtuu – konservatiivisen ÖVP:n puheenjohtaja, varaliittokansleri eli hallituksen kakkosmies Reinhold Mitterlehner väistyi lopultakin kansansuosikki-perintöprinssi Sebastian Kurzin tieltä, jonka gallup-lukemat alkavat vaalien lähestyessä hermostuttaa tähän asti ennusteiden ykkösenä paistatellutta oikeistopopulistista FPÖ:tä. Ehkäpä vielä joskus kerkiän kirjoittamaan tästäkin.

Unkarissa siis jatkuu Brysselin vastainen ”itsenäisyystaistelu”, ”sorostelu” sekä loputon kissanhännänveto Central European Universityn kohtalosta. Sen taustalla käydään ehkä maailman mitassa pienempää mutta oikeastaan hyvin monia koskettavaa vääntöä näistä ”naisjutuista” (nőügyek, kuten pääministeri Orbán ehkä mukavitsikkäästi kommentoi naispuolisen USA:n-lähettilään erottamista tehtävästään). Tarkemmin sanoen kysymys on Istanbulin sopimuksesta, jonka ovat allekirjoittaneet ja ratifioineet vuoden 2011 jälkeen useimmat Euroopan valtiot. (Unkari on allekirjoittanut sopimuksen vuonna 2014, mutta ratifiointia odotetaan yhä.) Pari viikkoa sitten sopimukseen liittyi myös EU kokonaisuudessaan.

Sopimuksen tarkoitus on torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (raiskaus, ahdistelu, silpominen, avioliittoon pakottaminen tms.) sekä perheväkivaltaa sekä edistää väkivallan uhrien suojelu- ja tukitoimia. Siinä mukana olevien maiden on siis saatettava lainsäädäntönsä ja käytänteensä sopimuksen mukaisiksi ja osallistuttava kansainväliseen seurantaprosessiin. Poliisit, sosiaalityöntekijät ja tuomarit ynnä muut perheväkivallan kanssa tekemisiin joutuvat olisi koulutettava kohtelemaan uhreja asianmukaisesti, turvakotien ja lähestymiskieltojen ynnä muiden suojatoimenpiteiden toimivuus taattava, jne. Lisäksi sopimus edellyttää sen tunnustamista, että naisiin kohdistuva väkivalta nousee sukupuolten eriarvoisuudesta, ja vaatii tämän mukaisia, tasa-arvoon ja väkivallattomuuteen ohjaavia sisältöjä mediaan ja koululaitoksen opetusohjelmiin. Ja tämähän ei tietenkään Unkarin vallanpitäjille sovi, kuten Rita Antoni yksityiskohtaisessa artikkelissaan Nőkért-sivustolla kertoo.

Tässäkin blogissa on jo ollut esillä se vastarinta, jota naisaktivistit ovat kohdanneet yrittäessään ajaa Unkarin lainsäädäntöön selvemmin perheväkivallan vastaisia pykäliä. On kuultu uskomattomia möläytyksiä siitä, miten naisten ei tarvitsisi kokea väkivaltaa tai epäkunnioittavaa kohtelua, jos vain pysyisivät ensin kotona ja synnyttäisivät ne kolme-neljä lasta ennen kuin säntäävät maailmalle toteuttamaan itseään. On nähty useita naisjärjestöjen mielenosoituksia. Esimerkiksi syksyn 2014 Budapestin “lutkakävelyn” (slutwalk / ribiséta, ideana on siis muistuttaa siitä, että ”provosoivinkaan” vaatetus tai esiintyminen ei oikeuta ahdistelua tai raiskauksia) erityisenä kohteena oli Unkarin poliisin tuottama video Tehetsz róla, tehetsz ellene (vapaasti suomentaen: ”Se on sinusta itsestäsi kiinni”). Kolmiminuuttisessa videopätkässä kolme nuorta naista tälläytyy näyttävästi ja lähtee viettämään tyttöjen iltaa: ryyppäämään, tanssimaan keskenään ja käyttäytymään huomiota herättävästi. Illan päätteeksi yksi tytöistä jää yksin, jolloin varjoista syöksähtää outo huppumies, ja viimeisessä kuvassa näemme tytön ilmeisesti raiskattuna istumassa maassa verkkoaitaan nojaten. Opetus siis: jos noin käy, se on oma syysi, jos oli liian avoin kaula-aukko, liikaa meikkiä ja liikaa promilleja? (Minun silmääni pisti myös videon alkupuolelta kohta, jossa baaritiskin ääressä rellestävät neitoset tuuppivat tieltään paheksuvan huvittuneesti mulkoilevaa, ”siivoa” nuorta heteropariskuntaa. Siis: ei baariin tyttöporukalla vaan vain oman poikaystävän turvallisessa kainalossa? Todellisuudessahan naisen raiskaaja, pahoinpitelijä tai tappaja on erittäin usein oma kumppani, puoliso tai tuttu, ja tämä pitäisi poliisinkin tietää.)

Maaliskuussa 2015 Unkarin parlamentti jälleen kerran torjui ehdotuksen Istanbulin sopimuksen ratifiointitoimista sillä perusteella, että prosessi on jo käynnissä ja parlamentin oikeusasiain valiokunnan asettama työryhmä valmistelee jo esitystään. Tämän työryhmän kokoonpanoa ja tehtäviä, väittää Antoni, ei kuitenkaan koskaan julkistettu, eikä sen toimintaan (toisin kuin Istanbulin sopimus edellyttää) otettu mukaan yhtään uhrien oikeuksia puolustavaa järjestöä. Äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbik taas kunnostautui – sievän nuoren naisen, kansanedustaja Dóra Dúrón suulla – vastustamalla Istanbulin sopimusta, koska se ”ei käsittele perheväkivallan laajimmalle levinnyttä ja raainta muotoa, nimittäin aborttia.” (Itse asiassa käsittelee, muistuttaa Antoni – Istanbulin sopimukseen kuuluu myös aborttiin pakottamisen kielto.)

Ja nyt ollaan taas asian ytimessä. Unkarin väestö vähenee, syntyvyys on tosin viime aikoina ollut hieman nousussa mutta silti liian alhainen. Maahanmuuttoa ei haluta, koska hallitus on tehnyt muukalaispelosta ja rasismista poliittisen päävaluuttansa. Siispä on panostettava perheisiin, saatava naiset arvostamaan äitiyttä uravalintana, nuoret vastuuntuntoisesti sitoutumaan avioliittoon ja lasten hankintaan. (Näin siitä huolimatta, että tutkimukset osoittavat hedelmällisyyden korreloivan positiivisesti sukupuolten tasa-arvon kanssa.)

syntyvyys-tasa-arvo

Kaavio index.hu-portaalin artikkelista.

”Perhearvojen” politiikka sopii yhteen kansallis-konservatiivisten perusarvojen kanssa. Siihen voidaan kytkeä rasismin lisäksi homofobia (nuorisoa ei saa päästää homahtamaan, sillä homoparit tai muut heteroperheihanteesta poikkeavasti käyttäytyvät eivät saa lapsia, eikö niin?) ja abortinvastaisuus, ja se luo myös hyvän pohjan yhteistyölle kirkkojen (tai Unkarin kirkkojen konservatiivisten vallanpitäjien) kanssa, joilta Orbánin hallitus tunnetusti ostaa kansalaisten ideologiakasvatuspalvelut. Pahimpana viholliskuvana tälle politiikalle ovat naisten ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvopyrkimykset – sekä viime vuosina mahtavaksi pelotteeksi paisutettu ”gender-ideologia” (siis ajatus siitä, että sukupuoli on suhteellinen ja yhteiskunnallisesti konstruoitu rakenne), jopa akateeminen sukupuolentutkimus. Ja tietenkään siihen ei sovi ”perheen” ja ”perheväkivallan” yhdistäminen tai naisen oikeus asettaa oma hyvinvointinsa perheen koossa pysymistä tärkeämmäksi.

Tätä politiikkaa ollaan juuri nyt demonstroimassa Budapestissa käynnistyneessä ”Perheiden maailmankongressissa”, jossa on koolla, sanoisinko nyt, ”Aito avioliitto” -porukkaa eri puolilta maailmaa (muun muassa Venäjän valtioelimet ja ortodoksinen kirkko ovat hyvin edustettuina). Tapahtuman amerikkalainen pääjärjestäjä on kunnostautunut kampanjoimalla seksuaalivähemmistöjä, feminismiä ja aborttia vastaan, ja samanhenkistä porukkaa näyttää olevan myös osanottajisto. Tapahtuman pääsivulla kehutaan Unkaria perheystävälliseksi maaksi, ja tässä ihailussa paistatteli myös tapahtuman avaajana esiintynyt pääministeri Orbán.

Index-uutissivuston mukaan Orbán oli kansainvälisen perhearvoväen edessä luvannut Unkarin lapsiperheille verovähennyksiä, pitempiä äitiyslomia, vähintään kolmilapsisille perheille velkahelpotuksia ja täyttä vapautusta opintoveloista, lisäksi tulossa on uusi lastenseimien kehitysohjelma, ja ns. babakötvény eli syntyville vauvoille maksettava kertakaikkinen tukisumma tulee saataville ”koko Karpaattien altaassa” eli entisessä Suur-Unkarissa – siis ilmeisesti naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjä kosiskellaan jälleen. Sitä, mistä nämä tukitoimet maksetaan, ei kerrottu. Huomionarvoista on myös, että tukitoimet on selvästi suunnattu koulutetun keskiluokan lisääntymistä tukemaan, ei auttamaan kaikkein köyhintä väestönosaa – ja sen joukossa etenkin (perinteisten pahojen puheiden mukaan, joissa on tietty totuuden siemen) ”holtittomasti lisääntyvää” romaniväestöä. Kuitenkin EU:n tilastojen mukaan Unkarissa yli 41% lapsista on vaarassa joutua kärsimään köyhyydestä; vielä heikommin ovat asiat vain Romaniassa ja Bulgariassa.

Unkarin hallitus ei siis halua maahan muukalaisten tai mustalaisten (ynnä muiden epäsosiaalisten ainesten) lapsia vaan toivoo yhä kunnon valkoisten, kristittyjen, keskiluokan unkarilaisten perheiden ryhtyvän tuottamaan lisää rotupuhdasta unkarilaista jälkikasvua (vaikkapa myös Unkarin ulkopuolella). Tämän politiikan ikoniksi nousi juuri Fidesz-puolueen painijanniskainen varapuheenjohtaja, “Rezsi-Szilárd” Németh, joka puolueen äskettäisessä yleisötilaisuudessa lausui:

aki_teleszuli

”Maailma kuuluu sille, joka synnyttää sen täyteen.” Kuva kaapattu index.hu-sivuston artikkeliin upotetusta videosta.

Lausahdus, jota unkarilainen somekuplani parhaillaan kauhistelee, ei ole uusi eikä varsinkaan Szilárd Némethin keksimä. Nopealla Google-haulla suunnilleen vastaava ilmaus (”maailman” sijasta tosin puhuttiin ”maasta”) löytyi esimerkiksi vuodelta 2002, lausujana reformoidun kirkon piispa, äärioikeistolaisista kytköksistään tunnettu Lóránt Hegedűs. Nyt nämä äärioikeistohörhöjen ajatukset on siis entistä avoimemmin omaksuttu valtavirtapuolueena esiintyvän valtapuolueen ideologiaan.

Tämän kehityksen valossa on ilmiselvää, että Istanbulin sopimuksellakaan ei näytä Unkarissa olla mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi. Rita Antoni toteaa artikkelinsa lopussa, että vuosi 2017 alkoi hallituksen epämääräisillä lupauksilla Istanbulin sopimuksen toteutumista edistävistä selvityksistä, mutta nämä peruttiin nopeasti. Toukokuussa asetelma alkoi olla ilmiselvä, kun hallituksen tukema ”valekansalaisjärjestö” Alapjogokért Központ (”Perusoikeuksien puolesta -keskus”) julkisti vastalauseensa Istanbulin sopimukselle. Pari valittua otetta:

Päämäärä, johon sopimus kehottaa ratifioivien sopimuspuolivaltioiden lainsäätäjiä, on toki tärkeä ja tukemisen arvoinen: naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on vastustettava mahdollisimman tehokkain lainsäädännöllisin keinoin. Tämän ylevän päämäärän takaa piirtyy kuitenkin näkyviin gender-lobbyn ja äärifeminismin aatemaailma: Sopimus ei määrittele ”sukupuolen” käsitettä biologian mukaan vaan ”yhteiskunnallisesti muotoutuneena roolina”, määrää opetettavaksi ”stereotyypeistä vapaita sukupuolen ulottuvuuksia” ja kieltää kaikenlaisen erottelun konstruoitujen yhteiskunnallisten sukupuolten perusteella (…) Luonnollisesta ja normaalista käsityksestä poiketen Sopimus siis torjuu biologisen sukupuolen määritelmän ja määrittelee sen ”genderiksi”. Terveen järjen – ja biologian – mukaan on kuitenkin ilmiselvää, että sukupuolia on vain kaksi: mies ja nainen. Kaikki muu ”yhteiskunnallisen sukupuolen” oikeudellinen määrittely palvelee itse asiassa perinteisten sukupuoliroolien luonnon luomien erojen löyhdyttämistä ja perinteisen perhemallin heikentämistä. Istanbulin sopimus on siis itse asiassa gender-sopimus, johon toisaalta sisältyy perinteisen perhemallin ja normaalien sukupuoliroolien kannalta katsottuna aivan erityinen vaara, toisaalta se myös vääristäisi jo olemassa olevien sukupuolten tasa-arvoa kiistäessään niiden mies/nainen-kaksijakoisuuden.

Tätä samaa ilmausta – ”gender-sopimus” – käytti juur’ikään myös “Rezsi-Szilárd”. Genderistä on näköjään todellakin alkanut tulla yleinen haukkuma-, pelottelu- ja herjasana. Hallituksen kanta on siis selvä. Unkarissa kuolee jatkossakin nainen viikossa parisuhdeväkivallan uhrina – mutta kansainväliselle gender-salaliitolle ei periksi anneta.

Viime aikoina on näkynyt paljon kirjoitettavan Margaret Atwoodin 1980-luvun romaaniin Orjattaresi (The Handmaid’s Tale) perustuvasta tv-sarjasta. Tarinan ”Gilead” on uskonnollisten fundamentalistien hallitsema dystopiavaltio, teokraattinen diktatuuri, jossa naiset on orjuutettu synnytyskoneiksi. Euroopassa tähän on onneksi vielä pitkä matka – mutta siihen suuntaan Orbánin Unkari näyttää kaivaten katselevan.


Köyhien joulu

joulukuu 28, 2016

Joulu on nyt koettu, Keski-Euroopassa ilmeisesti hyvin vaihtelevassa säässä. Unkarin ”vasemmistoliberaalia” (konservatiiviseksi ja oikeistolaiseksi itseään nimittävien vallanpitäjien yleisnimitys kaikille vastustajilleen) mediaa kiersivät kuvat tuhatpäisestä kansanjoukosta jouluaattona Budapestin keskustassa, Blaha Lujza térillä, jonottamassa lämmintä ateriaa ja ruokapakettia, joita jakeli hädänalaisille harekrishnalaisten Food for Life -säätiö. Ruoanjakelu sujui hyvässä järjestyksessä, 1600 ateriaa päätyi kiitollisille syöjille.

15672857_1397705240262680_1550492218060979037_n

Food for Life (Ételt az életért) -säätiön unkarilaisen Facebook-sivun kuvassa ensimmäiset ruoanjonottajat ovat ilmestyneet paikalle aamukolmelta. Ruoanjakelu alkoi jouluaattona klo 11.

Kuvat Blaha Lujza térin ruokajonosta kertovat nyky-Unkarin sosiaalisista ongelmista enemmän kuin tuhat sanaa. Lienee selvää, että jos ihminen on valmis seisomaan kaiken kansan töllisteltävänä keskellä kaupunkia kosteankylmässä talvisäässä kahdeksan tuntia yhden ilmaisen lämpimän aterian tähden, hän ei tee sitä huvikseen vaan on oikeasti ruoan tarpeessa. Eikä tämä ruokajono ollut ainoa laatuaan, vaikka saikin suuren mediahuomion: monet muutkin hyväntekeväisyysjärjestöt ja kirkot ruokkivat Unkarissa jopa päivittäin tuhansia nälkäisiä.

Unkarin valtion radio- ja televisioyhtiön MTVA:n uutissivustolla ilmestyvässä Mozgástér (‘Liikkumatila’) -nimisessä ajankohtaisblogissa tähän kriittiseen mediahuomioon sitten tarttui valtiotieteilijä Zoltán Kiszelly. Hänen mielestään tässä ei niinkään syötetä nälkäisiä vaan paremminkin liberaalimedia (!) syöttää kansalle sitä väitettä, että Orbánin hallituksen köyhyydenvastainen politiikka olisi ”köyhien vastaista”. Kiszellyn mielestä kuvat köyhien ruokajonosta ovat samanlaista demagogista kyyneltenherutusta kuin ”meidän aikamme kansainvaelluksen” (siis pakolaiskriisin) uutisten kuvittaminen pakolaisjoukosta esiin kaivettujen naisten ja lasten kuvilla, vaikka pakolaisista 70-80% on nuoria vahvoja miehiä. (No niin! Tulihan se sieltä! Maahanmuuttajakortti on näissä peleissä aina valttia!)

Ja näin selittää Kiszelly: Sekä Kádárin järjestelmässä että järjestelmänvaihdoksen jälkeisten sosialistihallitusten komennossa ylä- ja keskiluokalta otettiin pois ja annettiin köyhille, tuloksetta. Köyhien tilanteeseen ei tullut kestävää parannusta, omistavat ja yrittävät taas katkeroituivat ja kokivat kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi. Eniten tästä hyötyivät ulkomaiset sijoittajat (joiden voitoiksi valtionvelan kasvattaminen päätyi) sekä vasemmistoälymystö, jonka tutkimusprojektit ja konferenssit imivät valtion varoja kykenemättä kohentamaan köyhien asemaa. Orbánin hallitus puolestaan ei anna köyhille kalaa vaan opettaa heidät kalastamaan, köyhyydestä päästään vain koulutuksen ja työpaikkojen luomisen kautta. Tämä ei tapahdu hetkessä, ja jokaiselta odotetaan omaa toimeliaisuutta, ”sillä ilmaista lounasta ei todellakaan ole.”

No tokihan sen jokainen ymmärtää, että koulutus ja työpaikkojen luominen olisivat tässä olennaisen tärkeitä. Mutta miten nämä puheet koulutuksesta oikein suhteutuvat siihen, että jokseenkin kaikkien asiantuntijoiden ja asianosaisten (kuten opettajien tai koululaisten vanhempien) mielestä Unkarin koulujärjestelmä on hallinto- ja opetusohjelmauudistuksilla ajettu entistäkin surkeampaan tilaan, kuten PISA-tulosten heikkeneminen osoittaa? Orbánin päämääränä näyttäisi olevan ”työperustaisen yhteiskunnan” rakentaminen yleissivistävää koulutusta heikentämällä, ammattikouluihin ja sinikaulusväkeen panostamalla. Viimeksi opetusalan asiantuntijat löivät hätäkelloa keväällä, kun uusien ”ammattioppikoulujen” toimintasuunnitelmat julkistettiin. Sen mukaan nuorisosta jopa neljääkymmentä prosenttia koskettava uudistus merkitsisi sitä, että yhä useampien nuorten humanistinen ja reaaliaineiden yleissivistys kutistuisi minimaaliseksi ja koulutusvaihtoehdot vähenisivät niin, että käytännössä lopullinen uravalinta olisi tehtävä 14-vuotiaana. Tähän mennessä tulokset ovat olleet ainakin monia asianosaisia hämmentäviä.

Entäpä köyhyyden poistaminen työpaikkoja luomalla? Tähän mennessä Orbánin hallitus on luonut työttömyystilastoja kosmeettisesti korjaavan pakkotyöjärjestelmän, jossa korvausten sijasta tarjotaan nälkäpalkalla ”julkista työtä”, közmunka. Työttömyysluvut ovat olleet laskussa paitsi tämän ansiosta myös siksi, että työllisiin lasketaan Unkarissa kirjoilla olevien mutta ulkomailla työskentelevien kasvava joukko, mutta silti unkarilainen työtön kuluttaa uuden työpaikan etsintään yhä kauemmin, syksyn tilastojen mukaan keskimäärin 404 päivää. (Samaan aikaan työnhaun ajaksi maksettavan työttömyysavustuksen maksuaikaa on lyhennetty yhdeksästä kolmeen kuukauteen.) Opposition arviot Unkarin työmarkkinoiden tilanteesta ovat edelleenkin hyytäviä. Ja joka tapauksessa unkarilaiset ovat eurooppalaisessa vertailussa köyhiä: Euroopan keskuspankin omaisuusvertailussa, jossa olivat mukana eurovyöhykkeen maat sekä Unkari ja Puola ja joka yleisesti ottaen osoittaa kuilun rikkaiden ja köyhien välillä koko ajan kasvavan, Unkari jäi toiseksi viimeiselle tilalle. Ns. syväköyhyys on koko ajan kasvussa. Erityisen pelottavaa on, että tietyt yhteiskuntaryhmät – etenkin monet romaniyhteisöt – näyttävät syrjäytyvän pysyvästi: kouluttamattomuus, työttömyys ja köyhyys periytyvät kohta kolmannessa tai neljännessä polvessa. Vaikka tuoreimmat tilastot näyttävätkin lievää kohentumista, Unkarissa arviolta 36 000 – 54 000 lasta näkee nälkää joka päivä ja jopa parisataatuhatta lasta kärsii silloin tällöin ruoan puutteesta. On vaikea nähdä, miten tätä tilannetta autettaisiin pelkällä toimeliaisuuteen ja yritteliäisyyteen rohkaisemisella, tai miten jo kolmannessa polvessa sosiaaliavustusten varassa elävälle syrjäytyneelle nuorelle pystyttäisiin vakuuttamaan, että ”ilmaista lounasta ei ole”.

Selvää on, että kun Unkari ei järjestelmänvaihdoksen jälkeen ole kyennyt vaurastumaan ja uudistumaan edes samaa tahtia toisten Visegrád-maiden kanssa eikä korjaamaan yhä pahenevia sosiaalisia ongelmiaan, tätä massiivista jälkeenjääneisyyttä ei taitavinkaan hallitus pysty taikaiskulla oikaisemaan. Mutta Orbánin hallitus on nyt ollut vallassa yli kuusi vuotta, ja vaikka viralliset työllisyys- tai talouskasvutilastot näyttävätkin tilastointimenetelmästä riippuen varsin siisteiltä, on silti todellisia ongelmia, joille kuudessa vuodessa olisi pitänyt jo pystyä tekemään edes jotakin. Näitä ongelmia kuvastavat oppositiomedian jutut lapsista, jotka eivät ryntää ilosta kiljuen kokeilemaan avustusjärjestön tuomaa uutta pomppulinnaa, koska eivät nälältään jaksa pomppia. (Samalla kun pääministerin neuvonantaja julistaa, että hallitus on poistanut lasten aliravitsemuksen.) Tai jatkuva maastamuutto ja aivovuoto erinäisine sivuvaikutuksineen (kuten ne kymmenettuhannet lapset, jotka kasvavat Unkarissa ilman toista tai jopa kumpaakaan vanhempaansa: isä tai äitikin ovat ”Lontoossa tiskaamassa” ja heitä näkee vain Skypessä). Tai tosiaankin nuo kärsivällisesti kahdeksan tuntia yhtä lämmintä ateriaa jonottavat pääkaupungin nälkäiset.

Ehkäpä on tosiaan naiivia populistista demagogiaa ruveta vertailemaan köyhien ruokajonoja ja valtion menoeriä. Mutta väkisinkin tulee miettineeksi – ja tähän ovat monet oppositiomediat tarttuneet – miten paljon ruokaa köyhille olisi saanut niillä kahdellakymmenellä miljardilla forintilla, jotka hallitus kuluttaa Budan linnakompleksiin remontoitaviin pääministerin kanslian uusiin virkahuoneisiin. Tai pelkästään pääministerin omaan työhuoneeseen, jonka sisätöihin hallitus aatonaaton istunnossaan myönsi vaivaiset 3925000000 (vajaat neljä miljardia) forinttia eli siinä 12,7 miljoonaa euroa. (Tässä yhteydessä on myös muistutettu, että stalinisminaikainen diktaattori, huikean henkilökultin keskipisteenä paistatellut ”Stalinin paras unkarilainen oppilas” Mátyás Rákosi vuonna 1952 kieltäytyi muuttamasta Budan linnaan, koska piti sitä liian suurena julkisten varojen tuhlauksena.) Puhumattakaan korruptiosta: Unkarin korkeimmat vallanpitäjät, itsestään pääministeristä alkaen, joka on lähes koko työikänsä toiminut politiikassa mutta lienee (jos perheenjäsenten ja bulvaanien hallinnoima omaisuus lasketaan mukaan) maan rikkaimpia miehiä, rikastuvat käsittämättömällä tavalla ja viettävät luksuselämää, johon heillä ei palkkansa perusteella mitenkään voisi olla varaa.

Ja lopuksi: 444.hu-sivusto muistuttaa, että blogisti Kiszelly itse voi tänä vuonna laskuttaa ”ilmaista lounasta ei ole” -bloginsa ja muiden vastaavanlaisten PR-tekstien kirjoittamisesta valtiolta 6,9 miljoonaa forinttia eli yli 22 tuhatta euroa.

Köyhät on keskuudessamme meillä muillakin. Huonosti hoidettuja ongelmia on kaikkialla, ja leipäjonot kasvavat myös meillä Suomessa. Mutta Unkarin tilannetta sivusta seuraavaa järkyttää erityisesti se yhä kyynisempi, neuvostoajat mieleen tuova valheellisuus, jolla päättäjät näihin ongelmiin suhtautuvat.

 


Illan Unkari-sekalaiset

heinäkuu 2, 2016

Unkari on nyt toipumassa jalkapallohuumastaan. Joukkue palasi Ranskasta tappiostaan huolimatta juhlittuna, huikeassa kansansuosiossa paistatellut maalivahti Király nosti lököttävät harmaat collegehousut (unkariksi mackónadrág, ‘nallehousut’) muotiin, ja sen verran kuin kesähelteeltä jaksetaan, on tietenkin nostatettu väistämätöntä poliittista kiistaa siitä, kenen ansiota tämäkin suhteellinen menestys oli ja missä suhteessa se oli pääministeri Orbánin viime vuosina joka niemeen, notkohon, saarelmaan nostattamiin stadioneihin.

Mutta nyt kisat ovat ohi Unkarin osalta, ja lohtua täytyy etsiä jostain muualta. Uutisportaali index.hu löysi tämän sarjan luultavasti hurjimman yrityksen. ”Unkarilaisten maailmanliitto” (Magyarok Világszövetsége), aikoinaan vakavasti otettavasta ulkounkarilaisten järjestöstä viime vuosina täysin eetteripyörresarjaan singahtanut seura, on antanut Wales–Belgia-ottelun tulokselle henkeäsalpaavan esoteeris-nationalistisen tulkinnan, joka on yhtä wettenhoviaspalaisen vaihtoehtohistorian ja kansanetymologian ilotulitusta, tietenkin asianmukaisella rasismilla höystettynä (ettei rasistinen vihje jäisi kohdeyleisön hitaammalta osalta huomaamatta, se on alkutekstissäkin kirjoitettu ISOILLA KIRJAIMILLA).

Eilen Wales–Belgia 3:1. Fantastinen voitto. Tämä on kelttiläisten sukulaistemme revanssi unkarilaisten puolesta. Kun katselee katsomossa kannustavaa 3000 Walesin kelttiläistä, heidän kasvonsa muistuttavat aivan unkarilaisia. Pyöreä kallo, leveät posket, lyhyt kaula. Ulkonäkönsä puolesta sopisivat unkarilaisiksi.
Heitä elää kolme miljoonaa Cymrin / Walesin itsenäisessä ruhtinaskunnassa. Heidän pääkaupunkinsa on Cardiff. Heidän symbolinsa ja lippunsa kuva on punainen lohikäärme, joka eilen voitti Belgian, siis BELGIAN KONGON joukkueen, toiselta nimeltään punaiset paholaiset.
Historiansa puolesta he ovat kuningas Arthurin kansaa. Arthurin isä oli kuningas Uther Pendragon, joka tunnettiin nimellä Lohikäärme [unkariksi sárkány]. Sárkány = sár arany [‘kirkas kulta’] = Auringon muinainen nimi = merkitsee ‘Valon poikia’.
Lohikäärmeliput hulmusivat hunnien kuninkaan Attilan taisteluissa. Hän oli kuningasten kuningas Euraasiassa, ja Pendragon tai hänen poikansa Arthur olivat sukulaisuussiteen nojalla hänen liittolaisiaan Galliassa gallialaisten avaarien vapauttamisessa roomalaisten barbaarien ikeestä.

Huh huh. Mutta siirtykäämme eteenpäin ja vähän vähemmän marginaalisiin ryhmiin. Tänään juhlivat Budapestin kaduilla futisfanien sijasta Pride-paraatin sateenkaariaktivistit, joita hehkuvasta helteestä huolimatta oli kerääntynyt paikalle tuhansia (sitä vastoin vastamielenosoittajia ei juurikaan näkynyt). Vitsikkäässä videossaan Index-portaali rinnasti Priden ja futisfanien katujuhlat, joissa kummassakin ”puolialastomat miehet halailevat toisiaan”, ja vaihtoi tapahtumien kirvoittamia some-kommentteja keskenään. Kummastakohan mahtaa olla kysymys?

Vihdoinkin ihmiset tuo kadulle ilo eikä tyytymättömyys!

Taas se alkaa… ei se mitään, meidänpähän ovat juhlamme!

Kunpa unkarilaiset aina pitäisivät näin yhtä!

Ihanaa nähdä, että ihmisillä on vihdoinkin aihetta iloita!

Ihmiskunta on kypsä tuhoon!

Vihdoinkin tämä paljon kärsinyt kansa saa juhlia!!!

Joka ei tajua, mitä mieltä tässä on, sulkekoon videon ja menköön nukkumaan.

Priden johdosta muutamat unkarilaiset tuttavani ovat myös kaivaneet esiin jo jonkin aikaa somessa kiertäneen historialöydön. Gender-bendausta tai ristiinpukeutumista keisarillis-kuninkaalliseen malliin esittelee, vuoden 1883 meriupseeriakatemian tanssiaisissa, kukapa muu kuin tuleva konservatiivis-kristillisen unkarilaisen nationalismin ikoni, itse Unkarin valtionhoitaja amiraali Horthy.

horthy

Mutta ei minun alun perin tästäkään pitänyt kirjoittaa. Vaan uutisesta, joka perin pohjin järkytti muutamia unkarilaisia tuttaviani vähän aikaa sitten. Pénzcentrum.hu-portaali kertoo, mitä muutoksia tuo heinäkuun ensimmäisenä voimaan astuva lainmuutos: tästä lähin lapset ovat velvollisia elättämään vanhempansa, ja tähän voi puuttua kuka hyvänsä.

Unkarissa kuten kaikkialla muuallakin Euroopassa tikittää eläkepommi. Väestö vanhenee, eläkeläisten elättäjät, hoivaajat ja verojen maksajat vähenevät. Unkarissa kaiken lisäksi valtiojohdon virallinen kanta on, että ”maahanmuuttoa ei tarvita”. Tarkoitus olisi saada unkarilaiset lisääntymään ja tuottamaan enemmän lapsia, mutta valitettavasti näin ei näytä käyvän – päinvastoin hedelmällisessä iässä olevia, työtätekeviä nuorehkoja ihmisiä lähtee koko ajan muualle Eurooppaan parempaa elintasoa ja vapaampaa henkistä ilmapiiriä etsimään. Kun vuonna 1990 Unkarin väestöstä yli 65-vuotiaita oli 13%, vuoden 2014 alussa heidän osuutensa oli jo 17,5%. Unkarin lisääntyvä eläkeläisväestö myös elää yhä heikommissa taloudellisissa oloissa. Keskimääräinen eläke (viime syksynä ilmestyneen artikkelin mukaan noin 120.000 forinttia eli alle neljäsataa euroa kuussa) ei riitä kovin kummoiseen elämiseen, erikoispalveluista tai yksityissairaanhoidosta puhumattakaan. Ténytár-blogin mukaan jopa puolet Unkarin eläkeläisistä elää köyhyydessä.

Mitä tekee nyt Unkarin lakiasäätävä mahti? Heinäkuun alusta alkaen ei vain lapsella ole velvollisuutta elättää vanhempiaan, niin että vanhempi tarvitessaan voi periä elatusta oikeusteitse. Vaan vanhemman sijasta myös kuka hyvänsä kolmas taho (vanhainkoti, kotihoitopalvelu, sairaala tai vaikkapa naapuri, ystävä tai muu sukulainen) voi, vaikka ilman elatusta tarvitsevan vanhuksen lupaakin, periä jälkeläiseltä korvausta elatuskustannuksiin tarvittaessa vaikka vuoden ajalta taannehtivasti. Korvauksen suuruuden ratkaisee oikeusistuin tarpeen ja kykyjen mukaan; suurimmillaan se voi olla puolet jälkeläisen tuloista.

Näin puusta katsoen voi miettiä, miten tämä suhteutuu siihen eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden perusajatukseen, että vanhuksista huolehtiminen on ensisijaisesti koko yhteiskunnan tehtävä. Kuka muuten elättäisi lapsettomat vanhukset? Vai ajatellaanko, että joka on laiminlyönyt väestönlisäämisvelvollisuutensa, syyttäköön itseään? Vielä pahemmin kuitenkin särähtää ajatus siitä, mitä uusi laki voi pahimmillaan tehdä sukulais-, ystävyys- ja naapuruussuhteille. Kaikki kaikkia vastaan?

 


Leipää, ruusuja ja kuponkeja

marraskuu 3, 2015

Hyvät lajitoverit, tämä blogahdus yrittää vilpittömän amatöörimäisesti yhdistää kulttuurihistoriaa ja talouspolitiikkaa.

Lähdetään liikkeelle 1200-luvun alusta, jolloin eli myös Thüringenin Pyhänä Elisabetina tunnettu ”Árpád-sukuinen Pyhä Elisabet”, Árpád-házi Szent Erzsébet, niin kuin unkarilaiset häntä kutsuvat. Elisabet syntyi Unkarin kuninkaan Andreas II:n tyttärenä vuonna 1207 mutta vietiin jo nelivuotiaana Saksaan, Thüringenin maakreivin Hermann I:n hoviin, missä häntä kasvatettiin maakreivin samannimisen pojan kihlattuna. Kun Hermann nuorempi kuitenkin kuoli ennen kuin Elisabet oli ehtinyt edes tuon maailmanajan mukaiseen naimaikään, hänen tilalleen astui veli Ludvig, jonka kanssa Elisabet vihittiin 1221. Avioliitto oli onnellinen mutta jäi lyhyeksi. Ludvig kuoli 1227, ja sen jälkeen hänen sukulaisensa kohtelivat Elisabetia kaltoin. Viimeiset vuotensa Elisabet eli köyhää nunnan elämää, ankaran rippi-isän kannustaessa häntä aina vain tiukempiin lihankuoletusharjoituksiin.

Elisabet kuoli 1231, siis nuorena mutta jo kuuluisana hurskaudestaan ja laupeudentöistään, ja hänen ympärilleen syntynyt kultti asianmukaisine ihmeineen johti pyhäksi julistamiseen jo 1235. Elisabetista tuli pian yksi katolisen Euroopan suosituimmista pyhistä, ei vähiten siksi, että hänessä ehkä ensi kertaa hartaus ja kieltäymys yhdistyivät sekä nuoren ja kauniin glamour-prinsessan että vaimon ja äidin rooliin. Kerrotaan hänen asettaneen ankaralle hengelliselle ohjaajalleen sen ehdon, että aviomiehen oikeudet eivät saisi joutua kärsimään vaimon uskonnonharjoituksesta, ja Wartburgin linnan emäntänä hän täytti edustusvelvollisuutensa asianmukaisen upeasti pukeutuneena mutta piti juhlapuvun alla tuskallisen raapivaa jouhipaitaa.

Elisabet muistetaan etenkin köyhien ja sairaiden auttajana. Legendan mukaan hän perusti orpokodin ja sairaalan, missä hän omin käsin pesi spitaalisten haavoja, ja miehensä sotaretkellä ollessa hän tämän sukulaisia uhmaten jakeli linnan varastoista elintarvikkeita nälkää näkeville. Kirkkotaiteessa hänet kuvataan kantamassa ruusuja korissa tai esiliinassaan. Tämä liittyy ns. ruusuihmeeseen: Elisabet, joka leskeksi jäätyäänkin jatkoi laupeudentöitään, oli viemässä leipää köyhille, kun hänen lankonsa Heinrich tuli tiukkaamaan, mitä hänellä oli korissaan. (Toisen version mukaan tämä tapahtui vielä Elisabetin avioliiton aikaan ja kysyjänä oli Elisabetin mies Ludvig.) Peläten, että avustustyö kiellettäisiin, Elisabet turvautui hätävalheeseen ja sanoi korissa olevan ruusuja. Kun kori sitten avattiin, leivät olivat muuttuneet tuoksuviksi ruusuiksi, koska Kaikkivaltias ei halunnut pyhän naisen joutuvan valehtelijana häpeään.

Elisabet ja ruusuihme. Maalaus Steiermarkista, n. 1525 (Wikimedia Commons)

Pyhä Elisabet on ollut tietenkin erityisen tärkeä unkarilaisille, ja Erzsébet on aina ollut Unkarin suosituimpia naisennimiä. Näin siitä huolimatta, että Elisabet vietti jokseenkin koko tietoisen elämänsä Saksassa. (Unkarilaiset ovat toki yrittäneet parhaansa yhdistääkseen Elisabetia kotimaahansa. Ruusuihme-legendaa on joissakin versioissa sijoitettu Unkariin ja Elisabetin lapsuuteen: jo kolmivuotias taaperoinen olisi ollut kantamassa leipää köyhille ja joutunut tekemään siitä tiliä kuningas-isälleen.) On siis selvää, että kun Unkarin nykyinen hallitus panostaa kansallisromanttisiin perinteisiin ja kristillisiin arvoihin, myös Pyhä Elisabet otetaan taas köyhien auttamisen symboliksi.

Vuonna 2012 erityisellä lailla säädetyn ”Elisabet-ohjelman” on tarkoitus taata köyhille ja etenkin heikompiosaisille lapsille mahdollisuus lomailuun ja virkistykseen sekä kunnon ruokailuun. Ohjelman puitteissa on järjestetty lomaleirejä sekä jaettu Elisabet-kuponkeja (Erzsébet-utalvány), joilla voi lunastaa aterioita, elintarvikkeita, koulutarvikkeita, vaatteita tai jopa lippuja urheilutilaisuuksiin. Kääntöpuolena on, että tällä tavalla valtio monopolisoi etenkin ruokakuponkibisneksen omaan hallintaansa. Elisabet-ohjelma ei ainoastaan auta heikompiosaisia, vaan Elisabet-kupongeista, joita periaatteessa kuka hyvänsä voi ostaa ja käyttää, on tullut muiden lounassetelien voittoisa kilpailija. Voittoisa siksi, että laki ja viranomaiset asettavat Elisabet-kupongit verotuksellisesti muita suotuisampaan asemaan. Niinpä, kirjoittaa Ténytár-blogi, kolmesta Unkarissa toimivasta kansainvälisestä lounassetelifirmasta yksi on jo kaadettu, kaksi muuta vararikon partaalla. Valtion monopoliasemaan nostama Elisabet-ohjelma toki auttaa köyhiä mutta tuottaa siinä sivussa lounassetelibisneksellä mukavaa voittoa, joka ilmeisesti kanavoituu asianmukaisiin Fidesz-puoluetta lähellä oleviin taskuihin sekä tämän liikeimperiumin laajenemiseen entisestään.

Elisabet ja pääministeri Orbán jakavat kakkua. Ténytár-blogin kuvitusta.

Elisabet ja pääministeri Orbán jakavat kakkua. Ténytár-blogin kuvitusta.

Kun ollaan EU:ssa ja mukana on ylikansallisia yrityksiä (nämä markkinoilta suistetut lounassetelifirmat) sekä pakollinen kansainvälinen kilpailu, asia ei tietenkään voinut jäädä tähän. Vuosikausia Brysselistä kuuluneiden eriasteisten kivahdusten jälkeen asia on lopulta edennyt Euroopan tuomioistuimeen, ja Ténytár-blogi arvelee sieltä piakkoin tulevan ikävän päätöksen: lounassetelien kilpailuehdot on palautettava EU:n määräysten mukaisiksi, ja kenties Unkarin hallitus joutuu vielä maksamaan korvauksiakin monopolin syrjäyttämille kilpailijoille. Miten tämän nyt sanoisi: Elisabet-ohjelma väitti olevansa viemässä leipää köyhille, mutta EU kurkisti koriin ja löysi sieltä säädöstenvastaisia ruusuja.

Palatkaamme hädänalaisten auttamiseen. Samaan aikaan kun Budapestin ja Brysselin päättäjät kinastelevat vapaasta kilpailusta ja liikevoitoista, Unkarin lapsista vaikeassa aineellisessa köyhyydessä elää vuoden 2014 tilaston mukaan 35%, mikä on EU-maista Bulgarian jälkeen toiseksi pahin tilanne, ja suunta on pahenemaan päin. (Romaniassa lukema on hieman parempi, 34,4%, EU:n keskiarvo on 13,5%, ja kolmessa parhaiten sijoittuneessa maassa, Ruotsissa, Luxemburgissa ja Suomessa, köyhyydessä elävien lasten määrä jää alle kahden prosentin.) Äskettäin äänestettiin parlamentin sosiaalivaliokunnassa ns. kansallinen minimi -ohjelman ottamisesta käsittelyyn; ohjelman pääkohtia oli lasten köyhyyteen ja nälkään puuttuminen. Kristillisdemokraatit, valtaapitävän Fidesz-puolueen aatteellinen apupyörä, kieltäytyivät äänestämästä ohjelman puolesta. Näin lataa kristillisiä arvoja ja tärkeysjärjestystä puolueen ryhmänjohtaja Péter Harrach valtakunnan ykköskanavan, Kossuth Rádión haastattelussa:

Kannatamme mitä suurimmassa määrin lasten köyhyyden lopettamista, sehän on vakava asia, ja olemme yhtä mieltä kansallinen minimi -ohjelmassa asetetuista päämääristä. Kuitenkin…

(Haastattelija: Mikä sitten on ongelma?)

… ongelma on, että oppositio iski kiinni tähän teemaan, myös tähän konkreettiseen aloitteeseen, ja kun tämä materiaali ilmestyi valiokunnan pöydälle, sen esittelivät opposition edustajat, ja… tämä loi tilanteen, jota ei voi hyväksyä, sillä täten, tätä tukemalla me olisimme tukeneet opposition, vasemmiston kampanjaa. Korostan siis vielä kerran: olemme täysin yhtä mieltä kansallinen minimi -ohjelman päämääristä, mutta opposition kampanjaa emme tue.

Että näin. Tärkeämpää kuin se, että köyhät saavat leipänsä, on se, että Pyhä Kristillisdemokratia ei joutuisi häpeään.


Propagandaa, korruptiota vai kansakunnan varaventtiili?

heinäkuu 16, 2015

Tämähän ei siis ole mikään kuvablogi. Mutta taannoin jo esillä ollut Unkarin hallituksen julistekampanja on saanut jatkoa, josta on ihan pakko kertoa. Nimittäin: kansallinen konsultaatio ja siihen liittyvät maahanmuuttovastaiset julisteet (”Jos tulet Unkariin, et saa viedä unkarilaisten työpaikkoja”, ”Jos tulet Unkariin, sinun on noudatettava maan lakeja” jne.) olivat vasta alkua. Valtion propagandatoiminta, jota ilmeisesti nykyään (mediaoligarkki Lajos Simicskan ja pääministeri Orbánin dramaattisen välirikon jälkeen) johtaa salaperäinen Árpád Habony, pääministerin pitkäaikainen neuvonantaja, on pyöräyttänyt käyntiin uuden kampanjan.

Alkuperäisiä julisteita voi ihailla sivustolla mrm.kormany.hu; niissä on kaikissa sinisellä pohjalla iskulause A magyar reformok működnek! (‘Unkarin reformit toimivat!’), taustan päälle kömpelösti photoshopattuja (tarkkailkaapa esimerkiksi alla ylimmässä kuvassa esiintyvän naisen ja tytön hiuksia) erilaisia henkilöhahmoja (väittämän mukaan kansainvälisistä kuvapankeista haettuja naamoja) ja näiden suuhun pantuja puhekuplia. Valkoiset tekstipohjat suorastaan kerjäävät uudelleenmuokkausta, ja lukuisat nettifoorumit ovatkin tänään tulvineet kaikenlaisia luovia vaihtoehtoisia tekstityksiä.

Pitemmittä puheitta: tässä kuvakavalkadi 444.hu-portaalin artikkelista linkitettynä!

”Uusi perheiden verohelpotus on suuri apu!”

Vaihtoehtoisia tekstiversioita:

  • Mutta kampaajaan ei ole varaa!
  • Jos sinulla ei suuren talouskasvun aikaan kahteen vuoteen ennen lapsen syntymää ollut hyväpalkkaista työtä, niin näin voi käydä sinullekin!

”Emme halua laittomia maahanmuuttajia!”

Paremminkin:

  • Kiitos, isi, seison omilla jaloillani! (Viittaus pääministerin Ráhel-tyttären legendaariseen FB-kiukunpurkaukseen.)
  • Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa.
  • Eikö sinullekaan ole enää jäänyt muita iloja kuin seksi?
  • En vieläkään voi mennä naimisiin tyttöystäväni kanssa!
  • (Tämäkin viittaus Ráhel Orbániin:) Oletko sinäkin tulossa Sveitsiin opiskelemaan?
  • Minä olen töissä Englannissa. Ja saan sieltä aikanaan eläkkeen!
  • Ei niitä laittomia maahanmuuttajia. Minä pelkään niitä, kun en osaa kieliä!
  • Kirppareita on enemmän kuin ennen, ja kengät sain ilmaiseksi Punaisesta Rististä!

”Meillä talouskasvu on suurempi kuin EU:ssa!”

Eipäs, vaan kuvassa ilmeisesti on ”isänmaallinen liikemies” toteamassa: ”Jostain syystä minä aina voitan kaikki julkisten töiden tarjouskilpailut!”

Tai:

  • Meillä on kovempi korruptio kuin EU:ssa!
  • Mutta miksi minun pääni näyttää siltä, kuin joku olisi retusoinut sen kroppaan kiinni?
  • Edellinen graafikko oli Simicskan miehiä.
  • Minulla ei ole harmainta hajuakaan siitä, miten kansantalous toimii!

”Minun lapseni saavat lastentarhassa ilmaiset ateriat!”

Toisin sanoen:

  • Mieheni jätti minut ja lapset ja lähti Englantiin töihin!
  • Muutimme Soproniin, että lapset voivat aloittaa koulun Itävallan puolella!
  • Ilmainen koulunkäynti! Yliopisto tosin on maksullinen, mutta sinnehän nämä eivät pääsekään.
  • Minun naamaani ei enää saa hymyyn edes Photoshopilla.
  • Täytyy tänä vuonna vielä pinnistellä maailmaan yksi, että olisin kunnon unkarilainen vaimo.

”Minimipalkka nousee jälleen!”

Ei vaan:

  • Olen 59-vuotias unkarilainen sorvari. Eilen lakaisin katua työttömyystyöllistettynä.
  • Olisin lähtenyt lapsenlasten perässä Lontooseen, mutta Quaestor vei rahani.
  • Minimipalkka nousee, siksi paiskin ihan innoissani töitä vielä 75-vuotiaanakin.
  • Voi jumalauta tätä saatanan elämää!
  • Sinulla ei enää tule olemaan eläkettä.

”Jopa 3 miljoonaa forinttia kodin perustamiseen!”

Ei vaan:

  • Jopa 3 miljoonaa forinttia kodinperustamislainaa – mutta omavastuuosuuteen ei meidän palkka riitä!
  • Äiti jonottaa polvileikkaukseen, aikaa on luvattu vuodelle 2018. Ette sattumalta tuntisi ketään?
  • Löydät meidät sitten Lontoosta!
  • Meilläkin on sukulaisia Fidesz-puolueessa!
  • (Muokattu versio, jossa naiselle on maalattu musta silmä ja puuttuvia hampaita:) Aina kun hakkaan muijaa, se on komondorin syytä!

”Olen säästänyt paljon asumiskustannusten alentamisen ansiosta!”

  • Rezsicsökkentés säästi minulle paljon rahaa, mutta kaikki menivät yksityissairaalaan.
  • Rezsicsökkentésin myötä minulta jää paljon rahaa säästöön – en enää lämmitä talvisin!
  • Enpä olisi kuitenkaan keksinyt mitään käyttöä yksityisille eläkesäästöilleni! [Viittaus operaatioon, jolla hallitus ”suojeli” yksityiset eläkerahastot valtion haltuun.]
  • Olen iloinen siitä, että ulkoministeri pystyi minun eläkesäästöilläni ostamaan uuden huvilan!
  • Lapsenlapsia näkee vain Skypessä.
  • Sunnuntaina on onneksi kanansiivet CBA:ssa tarjouksessa!
  • Minä säästin paljon uutta hammasproteesia varten. Mutta kaikki meni ruokaan.
  • You just went full retard.

Kuten Unkarin tilannetta tuntevat helposti huomaavat, kommenteissa tiivistyy suuri osa maan tämänhetkisistä epäkohdista. Vaikka hallitus miten toitottaisi talouskasvua (valhe – emävalhe – tilasto), tavallisen kansalaisen on helppo huomata se tutkimustenkin vahvistama seikka, että köyhyysrajalla tai sen alapuolella kituuttavien unkarilaisten määrä on jatkuvasti kasvanut. Vaikka kansallisia tilastoja köyhyydestä ei viime vuosina ole julkistettu, EU:n tilastot ja muut tutkimukset osoittavat, että kymmenestä miljoonasta unkarilaisesta kolmasosa, yli 3,2 miljoonaa elää köyhyydessä, Unkarin lapsista jopa puolet. Etenkin koulutettua ja nuorta väkeä lähtee Itävaltaan, Saksaan, Hollantiin tai Englantiin parempia ansioita ja vapaampaa ilmapiiriä etsimään sellaisessa määrin, että sen on jo pakko tuntua. Luultavasti useimmilla unkarilaisilla on perheenjäseniä, ystäviä tai tuttavia ulkomailla. Työttömyystilastoja paikataan työllistämistöillä (közmunka), surkeasti palkatuilla p***ahommilla, joista tutkimusten mukaan ei suinkaan johda tie oikeaan työelämään. Terveydenhoitojärjestelmä ja koululaitos pysyvät pystyssä vain jäljellä olevien työntekijöiden kutsumustietoisuuden ja uhrautuvuuden varassa. Ja kaikkialle tunkevaa korruptiota on vaikea olla huomaamatta, jos vähänkin seuraa kriittisiä medioita – monet tosin ilmeisesti eivät seuraa.

Jälleen kerran voi tietenkin kysyä, ketä tämän julistekampanjan on tarkoitus palvella. 444.hu-portaalin jutun nimetön kommentoija tiivistää kampanjan sanoman osuvasti:

  • Ei tarvita ammattilaisia, kaveri hoitaa homman. Kaveri tosin ei ole graafikko, ei osaa käyttää Photoshopia, mutta näin ainakin päästään paremmin vetämään välistä.
  • Ei tarvita sanomaa, onhan fraaseja, joita on hoettu jo vuosikaudet. Tosin valhetta kaikki, mutta totuuttahan ei voi kertoa.
  • Ei tarvita suorituksia, onhan media. Tätä maata tosin ei enää pelasta itse Jumalakaan.

Ja ennen kaikkea, arvelee kommentoija, tämä koko julistekampanja on tehty tahallaan niin tökeröksi ja ärsyttäväksi, että kansan raivo purkautuu kommenttiketjuihin ja nettifoorumeille. Tyhmin kansanosa nielee julisteiden sanoman kyselemättä, vähemmän tyhmät panevat aikansa valkopohjaisten tekstien uudelleenmuokkailuun. (Sen sijaan, että ryhtyisivät järjestäytymään poliittisesti – että esimerkiksi saataisiin Unkariin edes yksi vakavasti otettava oppositiopuolue ja sille vakavasti otettavia edustajia.)

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että kommenttiketjuja ei koskaan pidä lukea. Mutta tämä kommentoija on pelottavalla tavalla asian ytimessä.