Ihan perheestä

Viime päivien unkarilaisessa uutisvirrassani on kellunut useita esimerkkejä siitä, miten Orbánin hallitus tekee identiteettipolitiikkaa ja rakentaa rintamalinjoja ns. perhearvojen avulla. ”Perheet” esitetään ikään kuin hyökkäyksen kohteina, ja Orbánin politiikan ytimessä on ”unkarilaisten perheiden puolustaminen”, Brysseliä myöten.

Ja mikä unkarilaisia perheitä uhkaa? No maahanmuuttohan se on aina mielessä, mutta puhutaan ensin niistä vaarallisista rappioaatteista, jotka hyökkäävät turmeltuneesta Lännestä käsin ja uhkaavat lasten tasapainoista psykoseksuaalista kehitystä, avioliittojen ja perheiden (ja erityisesti valkoisen heteromiehen) onnea ja harmoniaa. Tätä vaaraa torjuu myös valtion tukea nauttiva ”Perhetieteen [!] liitto”, jonka järjestämää verkkokonferenssia Pendulum-blogisti äskettäin kertoi seuranneensa:

On järkyttävää, että nyky-Unkarissa meidän veroforinteillamme ei tueta eriarvoisuuden poistamista ja seksuaalivalistusta vaan tarjoillaan uudelleenlämmitettyjä ikivanhoja huuhaatieteellisiä hölmöyksiä. Väitetään, että lapsille on vaaraksi, jos heille kerrotaan homojen suvaitsemisesta tai esitellään kondomin käyttöä. Jaksoin katsella siihen asti, kun luennoitsijarouva alkoi kertoa, miten EU:n direktiivi naisia alistavien stereotypioiden torjumisesta vaarantaa – ette ikinä arvaa – kansantanssin. Sillä hetkellä aivoissani meni remmi päältä. Joku siis tosiaan jaksaa lietsoa tekopaniikkia siitä, että naisten tasa-arvon puolustaminen jollakin salaperäisellä tavalla kasvaisi kansantanssin kieltämistä tavoittelevaksi kansanliiikkeeksi (…)

Konferenssin ensimmäisenä päivänä Péter Sótonyi, Eläinlääketieteellisen korkeakoulun rehtori, Professorien Batthyány-piirin [konservatiivinen herraklubi] puheenjohtaja, keksi lausua: ”Jos luonnon lakeja ei noudateta, se johtaa itsemurhaan.” Ja ”valkoinen ihminen on kulkemassa tätä itsetuhon tietä.” (…) Hyvä herra professori, sanonpa, mikä tässä maassa johtaa itsemurhaan. Ennen kaikkea suvaitsevuuden, myötätunnon ja solidaarisuuden puute. Se, että teini-ikäiset eivät saa apua traumojensa työstämiseen. Se, että he eivät seksuaalisten tarpeidensa tai sukupuoli-identiteettinsä suhteen sovi hallituksen julistamiin tiukkoihin kategorioihin ja siksi heitä häpäistään ja nöyryytetään. Se, että kaltoinkohtelun ja väkivallan uhrit jäävät voimattomina oman onnensa nojaan. Kaikki tämä vaikeneminen, tabujen rakentaminen, salailu, tekopyhyys, kaksinaismoraali ja turhautunut kauna: se se johtaa itsetuhoon ja itsemurhiin tässä maassa.

Perheiden suojelemiseen kuuluu tietenkin lasten suojeleminen, jonka ympärille tunnetusti on helppo kehittää tunteisiin vetoavaa propagandaa. Jo keskiajalta saakka esimerkiksi juutalais- tai noitavainoihin on liitetty tarinoita lastenmurhista ja lasten hyväksikäytöstä, ja samanlaisella kauhupornolla ratsastaa nykyinen QAnon-kultti. ”Pedofiilejä” tai paremminkin lasten hyväksikäyttäjiä vastaan (pedofilia on taipumus, jota kaikki sen kantajat eivät suinkaan konkreettisesti toteuta, lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin syyllistyvät taas eivät aina ole pedofiileja) on helppo mobilisoida kaikkien poliittisten aatesuuntien edustajat. Siispä myös Fidesz-puolueen parlamenttiryhmyri Máté Kocsis ja kansanedustaja, puolueen tiedottaja Gabriella Selmeczi jättivät viime viikolla parlamentille uuden lakiehdotuksen, jonka mukaan

• lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrättäviä rangaistuksia kovennetaan, tällaisten rikosten vanhenemisaikaa pidennetään, ja erityisen raskauttaviksi luokitellaan alle 12-vuotiaisiin kohdistuvat, julkisten viranhaltijoiden tekemät tai väkivaltaa tai uhkausta käyttäen suoritetut ”pedofiliarikokset”;
• ”pedofiileja” kielletään työskentelemästä useissa sellaisissa ammateissa, joissa he voisivat joutua tekemisiin lasten kanssa;
• lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneet kirjataan ”pedofiilirekisteriin” henkilötietoineen, osoitteineen, valokuvineen päivineen, ja tästä rekisteristä voi henkilön nimellä tehdä tiedusteluja käytännössä kuka hyvänsä, joka voi selittää olevansa alaikäisen huoltaja tai omainen ja huolissaan tämän turvallisuudesta. (Tietoja on tietenkin käsiteltävä luottamuksellisesti, eikä niitä saa julkistaa tai levittää, mutta siitä ei ole tietoa, miten tämmöinen oikeasti voitaisiin estää tai tulisiko julkisen pedofiilivainokampanjan käynnistämisestä joitain sanktioita.)

Tästähän seuraa useita juridisia ja ihmisoikeusongelmia, muitakin kuin henkilötietoturvan kysymyksiä ja listan väärinkäytön vaaroja. Ennen kaikkea rekisterin tarjoama suoja on hyvin kyseenalainen. Esimerkiksi – kuten 444.hu:n toimittaja toteaa – jos pedofiilirekisteristä voikin vanhempi tarkistaa, pitääkö lasta varoittaa naapuritalon sedästä, mikään ei estä tuhmaa setää värjäämästä tukkaansa ja lähtemästä lapsijahtiin naapurikaupunkiin, missä kukaan ei tiedä, millä nimellä hänet rekisteristä löytäisi. Sitä paitsi lasten hyväksikäyttöön syyllistyy usein sukulainen tai läheinen tuttava, joiden naamaa tai osoitetta ei tarvitse mistään rekisteristä etsiä.

Toisaalta taas lakiesitys jättää huomiotta monet lastensuojelu- ja ihmisoikeusjärjestöjen viimevuotisessa vetoomuksessa esitetyt ehdotukset. Tähän vetoomukseenkin sisältyivät pedofiilirekisterin perustaminen ja ammattikiellot, mutta siinä vaadittiin myös tehokkaampaa terapiatarjontaa sekä uhreille että lasten hyväksikäyttöön syyllistyneille, valistus- ja tiedotuskampanjoita sekä ennen kaikkea vastuullisen asiantuntijaelimen perustamista. Asiantuntijoiden kuunteleminen taas ei ole ennenkään kuulunut Orbánin hallituksen vahvuuksiin, sehän mieluummin perustaa omat kilpailevat ”asiantuntija”-instituutionsa. Tämmöisiin taitaa kuulua myös tuo yllä mainittu ”Perhetieteen liitto”.

Ylempänä linkitetyssä 444.hu:n jutussa mainittiin erikseen myös ”lex Kaleta”: uudessa lakiehdotuksessa määriteltäisiin raskauttavaksi asianhaaraksi rikoksen tekijän asema julkisen vallan käyttäjänä. Gábor Kaletan tapaus tuli Unkarissa julkisuuteen vuoden 2020 alussa. Unkarin Perun-lähettiläänä toiminut Kaleta oli edellisenä vuonna kärynnyt – kansainvälisen rikostutkinnan yhteydessä – lapsipornon hallussapidosta. Hänet oli hissukseen pidätetty virasta ja toimitettu takaisin kotimaahan, missä oikeus lopulta langetti hänelle varsin lievät sakot ja ehdollisen vankeustuomion, puolustuksen vedottua muun muassa hänen jo kokemiinsa kärsimyksiin ja tunnontuskiin ja hänen kristilliseen vakaumukseensa.

Äskettäin on taas kerrottu toisesta tapauksesta, jossa epäillään jotain samantapaista. Unkarin Thaimaan-lähettiläs Szilveszter Bus komennettiin yllättäen kotimaahan ja erotettiin tehtävästään huhtikuun lopulla. Virallista syytä ei ole kerrottu, mutta HVG:n tavoittamat ulkoasiainhallinnon syväkurkut vihjailevat, että se voisi olla ”samantapainen” kuin Kaletan tapauksessa. Busin ei tiedetä kärynneen rikoksista tai keräilleen lapsipornokuvia, mutta jotenkin hänen erottamisensa saattaisi liittyä ”sopimattomaan käytökseen” ja Bangkokin asemaan seksiturismin keskuksena. Kenties tässä oli takana ”vain” samantapainen konservatiivisiin perhearvoihin soveltumaton meininki kuin Győrin Fidesz-pormestarin taannoisissa kokaiinipöllyisissä ryhmäseksibileissä vuokrahuvipurrella Adrianmerellä. (Tai Fidesz-meppi József Szájerin kohutussa karkumatkassa pitkin brysseliläistä sadevesiränniä, kun koronarajoituksia valvova poliisi iski homoseksibileisiin.) Joka tapauksessa myös tämän jutun arvellaan antaneen aihetta uuteen lakiesitykseen: Fidesz-puolue on huolissaan maineestaan ja haluaa tehdä selväksi, että tämmöisiä tyyppejä ei puolueessa suojella.

”Perheiden puolustaminen” on poliittinen päämäärä, jota jokaisen on periaatteessa helppo kannattaa. ”Perhe” merkitsee rakkautta ja suojaa, sitoutumista ja luottamusta, lapsille turvallista kasvuympäristöä ja aikuisille elämäntoveruutta, parhaassa tapauksessa myös mahdollisuutta vakaaseen, uskolliseen ja turvalliseen seksisuhteeseen, eikä näitä kauniita asioita ole kukaan vastustamassa. Perheen hankkiminen ja lasten elättäminen on myös taloudellinen rasite. Siksi Orbánin hallitus panostaa ”perhemyönteiseen” politiikkaan tukemalla lainojen ja verohelpotusten avulla keskiluokan lastenhankintaa – ja siksi oppositio arvostellessaan minimipalkkojen korotuksen viivyttämistä syyttää hallituksen politiikkaa nimenomaan ”perhevastaisuudesta”.

”Perheiden puolustamisella” on siis helppo puolin ja toisin vedota äänestäjiin ja rakentaa positiivista imagoa. Ongelmana on, että tätä ilmausta käytetään myös käänteisesti. Populistisessa propagandassa piilee usein ”koirapilli”, rivien väliin kätketty viesti, jota ei suoraan haluta sanoa mutta jonka altis kuulijakunta ymmärtää. ”Unkarilaisia perheitä puolustaessaan” Orbán puhuu erityisesti niille, joiden mielestä puolustamista eivät ansaitse esimerkiksi maahanmuuttaja– tai romaniperheet, sateenkaari– tai muut epätyypilliset perheet, tai ne monet ihmiset, jotka syystä tai toisesta eivät voi tai halua elää tyypillisessä perheessä. Esimerkiksi ne naiset, joiden ”perinteinen” perhe ja parisuhde on muuttunut vaaranpaikaksi ja joita suojelemaan tarkoitettua Istanbulin sopimusta Unkarin hallitus ideologisiin syihin vedoten kieltäytyy ratifioimasta.

Advertisement

Pökäleitä postilaatikossa

Perheistä ja perhearvoista Unkarissa on tullut kirjoitettua jo muutamaankin otteeseen, mutta asia pysyy pinnalla Unkarin julkisuudessa oudon sitkeästi. Vähän alkaa todellakin vaikuttaa siltä, että kun ”maahanmuuttokriittisyys” eli muukalaisvihan lietsonta ei vedä kansaa riittävän hyvin – ne valtion uutiskanavissa jatkuvasti kuvaillut ”migranttien” laumat, joiden pitäisi olla höökimässä Unkarin rajoille, ovat jääneet tulematta – niin ykkös-viholliskuvaksi on nostettu ns. perhearvoja vastustava kuviteltu ”gender-ideologia”. Vaara uhkaa jokaista tavallista unkarilaista, sillä vaihtoehtojahan on vain kaksi. Joko ihannoitu menneisyys ja perinteiset patriarkaaliset perheet, joissa vaimo tietää paikkansa eikä kilpaile miesten kanssa ja joissa päämääränä on synnyttää Karpaattien allas niin täyteen, ettei maahanmuuttajia mahdu sekaan. Tai lännen ”monikulttuurinen” rappio, jossa naisista tehdään itsekkäitä miesmäisiä ”itsensätoteuttajia” ja miehistä naismaisia homoja, lapsia ei synny tai jos syntyy, nekin vedetään mukaan kammottaviin perversioihin.

Kyllä, homoseksuaalisuus on tietenkin samaa kuin pedofilia. Tähän vihjaavia ”tehkööt mitä haluavat mutta jättäkööt lapset rauhaan” -puheenvuoroja on (taannoisen satukirjaskandaalin yhteydessä) kuultu jopa itsensä pääministeri Orbánin suusta. Asiaan kuuluu, että samaan aikaan katolisen kirkon piirissä tapahtunutta lasten hyväksikäyttöä on viime aikoihin saakka hyssytelty ja tuhansien lapsipornokuvien hallussapidosta kärähtäneen Unkarin Perun-lähettilään juttua yritetty painaa villaisella, alkaen siitä, että asiaa käsitelleen parlamentin ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjat määrättiin kymmeneksi vuodeksi salaisiksi.

Niin kuin tässäkin blogissa olen aiemmin kirjoittanut, ei vain Unkarin perustuslaissa avioliittoa ole määritelty miehen ja naisen väliseksi, vaan ”syntymäsukupuolen” muuttaminen on erikseen lailla kielletty (“transkieltopykälä”) ja adoptointi tehty käytännössä lähes mahdottomaksi muille kuin (hetero)aviopareille. Kaikesta huolimatta Unkarissakin on homopariskuntia, jotka yhdessä kasvattavat jommankumman puolison biologisia tai adoptiolapsia ja siis muodostavat lapsiperheen, jota vallanpitäjät eivät halua tunnustaa. Nyt sateenkaariperheiden yhteisö on lanseerannut kampanjan A család az család eli ‘Perhe on perhe’. Kampanjan kotisivulla korostetaan, asiantuntijoihin ja tutkimustietoon viitaten, että avioliiton ja perheen käsite on ihmiskunnan historian kuluessa monesti muuttunut, että samasukupuolisten vanhempien lapsena kasvaminen ei vahingoita lapsen kehitystä mutta sitä vastoin on lapsen etujen vastaista, että häntä yhdessä kasvattavista aikuisista toista ei virallisesti tunnusteta hänen vanhemmakseen.

Kampanjan tueksi on ilmoittautunut useita yrityksiä, julkisia toimijoita ja julkisuuden henkilöitä, myös Suomen Budapestin-suurlähetystö. Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahti, Saksassa ammattilaisena pelaava Péter Gulácsi poseerasi Facebookissa vaimonsa kanssa kampanjan logo piirrettynä kämmeneensä ja kertoi: ”Mitä enemmän aikaa sitä viettää ulkomailla tai erilaisten ihmisten parissa, sen paremmin tajuaa, että se, että kaikki eivät ole samanlaisia, tekee maailmasta vain värikkäämmän, ja että tärkeintä on rakkaus, hyväksyntä ja suvaitsevaisuus toisia kohtaan.” Samoin teki toinen unkarilainen jalkapalloilija, samoin Saksassa pelaava Zsanett Jakabfi, Wolfsburgin joukkueessa kuusinkertainen naisten Bundesligan voittaja.

Mutta vastaääniäkin toki löytyy. Tässä blogissa on ennenkin mainittu Alapjogokért Központ (‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’), joka on ihmisoikeusjärjestönä esiintyvä, hallitusta lähellä oleva ajatuspaja. Se puolestaan (kertoo uutissivusto Telex) kommentoi kampanjaa Facebookissa merkillisellä puheenvuorolla, jonka kohteena oli kampanjan tukijaksi ilmoittautunut lounasravintolaketju Fruccola.

Salaatti maistuu paremmalta kylmänä kuin lämpimänä. [Sanaleikki: unkarin meleg tarkoittaa sekä ’lämmin’ että ’homo’.] Yli neljänkymmenen muun tuotemerkin ohella myös Fruccola on päättänyt tukea sitä, että homoseksuaaliset parit saisivat adoptoida lapsia. Me taas päätimme, ettemme enää tilaa Fruccolalta…

Valistuneen suomalaisen nuorison edustaja, jolle näytin kuvaa, oli perin hämmentynyt. ”Siis noihan on drag queeneja. Miten se mitenkään liittyy sateenkaariperheisiin?” Kuva näyttää itse asiassa olevan peräisin jutusta, jossa kerrotaan dragia harrastavasta 8-vuotiaasta pojasta, mutta tätä teemaa ei ”Perusoikeuksien puolesta -keskus” lähde kehittelemään sen pitemmälle. Riittää yleisön shokeeraaminen tämmöisellä kuvalla, jossa on kaksi outoa naista muistuttavaa hahmoa, toinen kaiken lisäksi tummaihoinen. Vai riittääkö? Tämän Facebook-postauksen kommenttien kärjessä näkyy armotonta kritiikkiä: ”Fruccolasta olen ainakin tähän mennessä kuullut hyvää, Perusoikeuksien puolesta -keskuksesta en mitään.” ”Tämä postaus näyttää hyvin, millaisella henkisellä tasolla te olette. Onnittelut!”

***

Olen joskus ennenkin maininnut myös Krisztina Tóthin, joka on nyky-Unkarin nimekkäimpiä runoilijoita. Jo muutama vuosi sitten hän kirpeästi kommentoi julkisuudessa Unkarin julkisen keskustelun rappiota, kärjistymistä ja tyhmistymistä. Tähän haastatteluun liittyvästä tositarinasta, jossa Tóth kuvailee vierailuaan eräässä koulussa ja sen kirjallisuudenopetuksen tukahduttavaa ilmapiiriä, tuli jonkinlainen somehitti (suomensin sen julkisiin Facebook-muistiinpanoihini). Nyt Tóth on jälleen julkisuudessa, perin ikävällä tavalla. Ja viimeisimpänä syynä on Mór Jókai.

Mór Jókai (1825–1904) oli jonkinlainen Unkarin Dickens, romantiikan ja realismin rajamailla liikkuvia paksuja romaaneja suoltava kansallinen klassikko, jota pitäisi jostain syystä kovasti ihailla. (Sekä Dickens että Jókai ovat minulle aina olleet ongelma, kummankaan teosten päällekäyvään sentimentaalisuuteen en millään pysty tykästymään, en jaksanut niitä lukea edes alttiissa nuoruudessani, kun muuten söin paksuja historiallisia tiiliskiviä aamupalaksi.) Jókai oli jo elinaikanaan tavattoman suosittu, ja ”Mauri Jókain” romaanien suomennokset kuluivat jo yli sata vuotta sitten myös Suomen kansan käsissä. Tässä jutussa avainasemassa on romaani Az arany ember, aikoinaan suomennettu nimellä ‘Onnen kultapoika’. Se on monipolvinen fantasia-seikkailutarina miehestä, joka perustaa Tonavan saarelle jonkinlaisen onnellisten valtakunnan, missä voi – sopuisan mutta intohimottoman avioliittonsa vastapainoksi – elää yhdessä rakastettunsa kanssa.

Könyves Magazin -lehden haastattelusarjassa ”Mitä kirjailija lukee?” Krisztina Tóth jutusteli toimittajan kanssa, joka keksi kysyä, mitä kirjoja Tóth haluaisi lisätä koulujen kirjallisuudenopetuksen pakolliselle lukulistalle ja mitä poistaa. (Unkarin koulujen kirjallisuudenopetukseenhan sisältyy valtava määrä pakollista luettavaa, josta on yksityiskohtaisesti määrätty valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa ja jota on paljon arvosteltu: nämä tavoitteet ovat täysin toivottomia ja todellisuudelle vieraita.) Poistettavista Tóth mainitsi ensimmäisenä Jókain ”Kultapojan”, ei vain siksi, että se on seitsemäsluokkalaisille liian raskasta ja vastahakoista luettavaa, joka saattaa tappaa kiinnostuksen kirjallisuuden klassikkoja kohtaan lopullisesti, vaan ennen kaikkea kirjan naiskuvien takia. Kuuliaisesti miestään palveleva vaimo ja yhtä kuuliaisesti ja kyselemättä sivuvaimoksi suostuva rakastettu antavat lapsille sukupuolirooleista perin oudon kuvan.

Tästä haastattelusta sitten HVG:n – siis riippumattoman ”laatulehden”! – toimittaja tekaisi klikinkalastelujutun, otsikolla “Krisztina Tóth poistaisi pakolliselta lukulistalta Arany emberin ja [Magda Szabón lastenkirjan] Bárány Boldizsárin sukupuoliroolien kuvauksen takia”. Ja siitäkös mekkala nousi, otsikkohan oli – kuten kirjailija ja kirjallisuudentutkija Gábor Schein osuvasti huomauttaa – hysterisoituneessa keskusteluilmapiirissä aivan ilmeinen haaste, täkysanaa ”sukupuolirooli” myöten. Tóth alkoi saada sekä sähköiseen että todelliseen postilaatikkoonsa sekä sähkömuotoista että aivan konkreettista sitä ihtiään. Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet otsikoi ironisesti: “Az arany ember pitää kieltää, kert’ se ei ole gender-yhteensopiva”. Siis “kieltää”. Samanhenkisillä uutis- ja keskustelualustoilla juttu on tosiaan jo ryöpsähtänyt siihen muotoon, että poliittisen korrektiuden ja liberaalin mielipideterrorin talibanit ovat kieltämässä Unkarin kirjallisuuden klassikkoja (hyvä kun eivät pistämässä silppuriin). Samaan syssyyn siteerataan kansainvälisillä altright-foorumeilla kiertäviä urbaanilegendoja siitä, miten länsimaiden yliopistoissa cancel-kulttuuri rehottaa siinä määrin, että pahaa patriarkaalista Shakespeareakaan ei enää saisi opettaa.

Eihän tässä tietenkään kirjallisuudesta ole enää kysymys, ei kirjallisuuden taiteellisista arvoista eikä kirjallisuudenopetuksestakaan. Koko jupakan käynnistymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen HVG.hu:n kulttuurisivuilla Bálint Kovács päättelee:

Koiranpaskaa ei tungeta kirjailijoiden postilaatikkoihin [näin on ilmeisesti Krisztina Tóthille käynyt] silloin, kun jossain novellissa on käytetty sekavaa metaforaa tai runoon päätynyt todella raivostuttavan epäonnistunut kielikuva. Vaan silloin, kun kirjallisuus ei ole muuta kuin ryhmysauva, jolla poliittista vakaumusta voi hakata toiseen ihmiseen. Kun Jókaista tykätään tai ei tykätä ei siksi, että hänen romaaninsa ovat hyviä tai huonoja, vaan siksi, että kyseinen poliittinen vakaumus ei salli keskustelua kansallisista arvoista tai menneisyyden jonkin näkökohdan uudelleenarviointia, varsinkin jos tämä näkökohta saattaisi poiketa politiikan määräämistä suuntaviivoista. Kun Nobel-kirjailijan (muka) ammatillisessa arvioinnissa ei ole kyse kirjailijan teoksista vaan hänen kannanotoistaan tai kenties syntyperästään. Sillä niin kauan kuin Jókai ja kumppanit ovat politiikan leikkikaluja, niin kauan täällä ei tule olemaan kirjallisuuskeskustelua, vain koiranpaskaa postilaatikossa.

***

Ja kun nyt tuli puheeksi äidinkielen ja kirjallisuuden opetus Unkarin kouluissa, niin 15. helmikuuta julkistettiin vähin äänin ylioppilastutkinnon uusia vaatimuksia koskeva asetus. Unkarin äidinkielenopettajien liiton järkyttyneessä kannanotossa uudet tutkintovaatimukset – ja ennen kaikkea niiden autoritaarinen, alan ammattilaiset ja julkisuuden tykkänään ohittanut valmistelu –saavat lievästi sanoen ankaraa kritiikkiä. Käytännön tekstitaitojen kokeen tilalle on tuotu ”sivistystesti”, joka siis käytännössä edellyttää kirjailijoiden ja teosten nimien, yksityiskohtien ja vuosilukujen ulkoa pänttäämistä, ja näitä nimiä ja yksityiskohtia on koulun yksityiskohtaisesti säädellyssä pakollisessa lukulistassa kerrassaan kohtuuton määrä. Ylioppilaskokeen suullista kuulustelua varten on opiskeltava ei enää kuuden vaan kymmenen kirjailijan elämäntarinat ja tuotannot. (Suullinen kuulustelu. Niin juuri. Keski-Euroopassa ei jostain syystä voida toimia pelkkien kirjallisten tenttien varassa; ilkeästi arvelen pääsyyksi sitä, että lunttaaminen on maan tapa ja sitä on mahdoton torjua.)

Kaksi kappaletta on pakko siteerata sellaisenaan:

Koulun opetusohjelmasta tähän asti täysin puuttuneen Herczegin “löytämistä”, hänen kohottamistaan samalle tasolle Babitsin, Petőfin tai Attila Józsefin kanssa ei tue mikään vakavasti otettava kirjallisuustieteellinen tutkimus, ei ainutkaan merkittävä kirjallisuuden historia, se on siis pelkästään ideologinen ele.

Ideologinen luonteeltaan on myös se muutos, että uudessa suunnitelmassa ei kielihistoriaa koskevan tiedon osalta mainita unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää – jota tukee alan tutkimus – vaan sen asemesta nimetään “unkarin kielen sukulaisuutta koskevat hypoteesit”.

Korkeakoulu- ja perhepolitiikkaa

Jo jonkin aikaa on pitänyt kirjoittaa siitä, miten taistelu Unkarin yliopistojen “uudistuksesta” jatkuu. Ja erityisesti haastattelusta, jonka mm. tämän johdosta antoi noin viikko sitten Telex-uutissivustolle István Stumpf, entinen kansliaministeri ja perustuslakituomioistuimen tuomari, nyt helmikuun alusta yliopistojen hallintomallinvaihdoksesta vastaava virkamies (komissaari, kormánybiztos). Jutussa Stumpf vakuuttelee heti aluksi, että vaikka pääministeri Orbán Instagramissa toivotti hänet tervetulleeksi kuvaviittauksella Terminator-elokuviin (I’m back!), hän itse katsoo toimivansa pikemminkin rauhantekijänä ja rauhoittajana. Myöhemmin hän myös varovasti kritisoi “yliarvioinniksi” Unkarin kauppa- ja teollisuuskamarin puheenjohtajan László Parraghin kehaisua, miten uutta yliopistollista koulutusohjelmaa ei enää saisi käynnistää ilman kauppa- ja teollisuuskamarin hyväksyntää. Stumpf ei ole Fidesz-puolueen jäsen, mutta sanoo, että “tämän porvarillisen, konservatiivisen, kristillisdemokraattisen leirin arvomaailma” tuntuu hänelle läheisimmältä. (Siitähän toki voisi keskustella, edustaako Orbánin Unkarin hallinto oikeasti näitä arvoja vaiko vain radikaalia, populistista poliittista opportunismia.)

Stumpf uskoo ja toivoo yliopistojen säätiöpohjalle siirtämisen toimivan Unkarin tieteen ja yhteiskunnan parhaaksi, ja puhuu kauniisti myös siitä, miten tulevaisuudessakin pitäisi Unkarissa voida olla myös ensimmäisen sukupolven älymystöä. (Stumpf itse on koulujakäymättömien vanhempien lapsi “pienestä švaabikylästä”.) Tähänastisten yliopistojen säätiöimisten nostattamia protesteja ja konflikteja hän selittelee lempeän ymmärtäväisesti. Ministeriö on ehkä ajatellut vähän turhan teknokraattisesti, viestintä ei ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, ja juridinen puolikin on vielä vähän keskeneräinen: yliopistojen uuden säätiöpohjan säätelemiseen tarvittaisiin uusi erillinen laki. Stumpf ei myöskään halua lainkaan ottaa kantaa siihen poliittiseen mutapainiin, josta haastattelija nostaa esimerkiksi kiukkuoikeistolaisen journalistin András Bencsikin taannoisen möläytyksen. HírTV-kanavan Sajtóklub (‘Pressiklubi’) –ohjelmassa Bencsik oli nimittänyt kapinoivaa teatteri- ja elokuvakorkeakoulua (SZFE) ‘nuhjuiseksi onkaloksi, jossa piileskeli haiseva, kapinen lahko’.

Ei Stumpf varmaan ole täysin väärässä kritisoidessaan Unkarin yliopistojen tämänhetkistä tilaa, “seisovan veden kulttuuria” ja vähimmän vaivannäön periaatetta. Erityisen uskottavalta tuntuu se huomio, että yliopistojen opettajien kehno palkkaus johtaa päällekkäisten virkojen kasaamiseen (Unkarissa tuntuu olevan ihan normaalia, että hoidetaan samaan aikaan useita professuureja), tehottomuuteen ja jatkuvaan rimojen laskemiseen. Totta on, että Unkarin yliopistot eivät ehkä ole kilpailukykyvertailujen kärjessä, ainakaan kansainvälisten yliopistorankingien perusteella (varsinkaan sen jälkeen, kun Keski-Euroopan yliopisto (CEU) käytännössä karkotettiin maasta). Kansainvälisistä yliopistorankingeista ja niiden kriteereistä voi toki olla monta mieltä, samoin “kilpailukyvystäkin”, jonka Stumpf ymmärtää aika lailla, hm, teknokraattisesti:

Nykyinen mallinvaihdos noudattaa osaksi länsieurooppalaisia – esimerkiksi Suomen tai Portugalin – malleja, mutta epäilemättä se myös noudattaa paljolti samaa logiikkaa, jota ministeri Palkovics on edustanut ja edustaa: miten liike-elämälle tilaajana voisi antaa suuremman roolin siinä, että yliopistokoulutuksen rakenne ja itse opetus olisi ketterä ja kilpailukykyinen.

Sehän tiedetään, että innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovics on Viktor Orbánin “työperustaisen yhteiskunnan” takuumiehenä rakentamassa sellaista Unkaria, jossa olisi mahdollisimman vähän hyödyttömiä (ja ylikriittisiä) intellektuelleja ja mahdollisimman paljon sinikaulusväkeä saksalaisten autotehtaisiin. Mutta mitä ihmettä tarkoittaa Suomen malli tässä yhteydessä? Ja miten yliopistojen siirtäminen säätiöiden varaan, joita hallitsevat poliittisten vallanpitäjien nimeämät kuratoriot, parantaa tutkimuksen ja opetuksen resursointia ja nostaa niiden tasoa?

***

Komissaari Stumpf näyttäytyy tässä haastattelussa erittäin sympaattisena, järkevänä, rauhallisena ja tasapuolisena ihmisenä, joka ihailtavan uutterasti selittää parhain päin Unkarin hallituksen ja pääministeri Orbánin toimintaa. Ilmeisesti hänen roolinaan on toimia “hyvänä poliisina”, samalla kun hallituskoalitiota lähellä olevista media- ja somekanavista ja ajatuspajoista ammutaan kuraa kapinoivien korkeakoulujen (“suvakkihautomo”, libsikeltető, kuten Pesti Srácok -blogi SZFE:tä nimitti), protestoivien opiskelijoiden ja professorien niskaan. Toisentyyppinen charm cannon, kuten häntä on maailmalla nimitetty, on oikeusministeri Judit Varga, kunnianhimoinen, kaunis, tyylikäs ja lahjakas, urheilullinen ja musikaalinen nainen. (Tuossa yllä linkitetyssä jutussa on videoklippi, jossa hän soittaa viulua. Marraskuussa 2019 uuden jalkapallostadionin kunniaksi julkistetussa hauskassa videossa, jossa jalkapallo lentelee ympäri Budapestia ja singahtaa lopulta pääministeri Orbánin kuuluisalle edustusparvekkeelle, ministeri Varga taas pääsee näyttämään taitojaan pallon käsittelijänä.) Judit Varga ei pyri esiintymään lempeänä sovittelijana, pikemminkin terrierimäisen ärhäkkänä ja lojaalina taistelijana. (Yksi Twitter-kissatappelu oppositiomeppi Klára Dobrevin kanssa on ollut esillä tässäkin blogissa.)

Judit Vargan ja hänen miehensä Péter Magyarin kaunis ja menestyvä malliperhe (kolme poikaa!) on ollut osa ministerin julkista imagoa. Vielä joulun alla juorulehti Blikk julkaisi runsaasti kuvitetun jutun Vargan, Magyarin ja poikien tunnelmallisista ja lämminhenkisistä jouluvalmisteluista. Sittemmin on seurannut ikävämpää julkisuutta: uutisoitiin Vargan ja hänen miehensä sekä ostaneen huomiotaherättävän alhaiseen hintaan ison asunnon Budapestista että nostaneen valtion lapsiperheille myöntämää kodinperustamislainaa Balatonin rannalla sijaitsevan huvilan peruskorjaamiseen. (Virallisen selityksen mukaan he olivat tuolloin harkinneet asettuvansa sinne asumaan.) Perjantaina sitten samainen Blikk kertoi Vargan ja hänen miehensä olevan eroamassa. Ministeri hermostui ja vaati Facebook-sivullaan lehdistöä jättämään hänen perheensä ja yksityisasiansa rauhaan.

Toki. Mutta kun perheiden ja lasten suojelemisesta puhutaan, niin monelle tulee mieleen se, miten juuri ministeri Vargan jättämässä kohutussa lainmuutosesityksessä perheen suojelemisen nimissä tiettyjen ideologisten suuntaviivojen mukaisesti määritellään, millainen perheen pitää olla. Niinpä ministerin puheenvuoroon vastasi miehensä kanssa ottopoika Andrista kasvattava sateenkaariperheaktivisti Márton Pál ministerin omin sanoin:

Tammikuun lopussa perhettämme kohtaan käynnistetyn lehdistön yhteishyökkäyksen jälkeen emme halua reagoida mihinkään yksityiselämäämme koskettavaan kysymykseen, emme siis myöskään Blikk-lehden tänään ilmestyneeseen kirjoitukseen. Pyydämme lehdistön työntekijöitä: älkää vetäkö meidän yksityistä elämänpiiriämme mukaan poliittisiin peleihin, ja alaikäisten lastemme suojelemiseksi välttäkää yksityiselämäämme liittyvien juorujen levittämistä. Kunnioittaen: Judit Varga ja Péter Magyar.

Rouva ministeri, ymmärrän tunteenne, ja pyydän samaa Teiltä. Pyydän: pidättykää vetämästä meidän yksityistä elämänpiiriämme mukaan poliittisiin peleihin, ja alaikäisten lastemme suojelemiseksi välttäkää yksityiselämäämme liittyvien juorujen levittämistä. Kunnioittaen: Unkarissa elävät sateenkaariperheet.

Arvojen vartijat

Pari vuotta sitten kirjoitin täällä siitä, miten katolista kirkkoa kautta maailman viime vuosina ravistelleita lasten hyväksikäyttöskandaaleja on ilmennyt Unkarissakin, vaikka niitä aivan viime aikoihin saakka on pyritty hyssyttelemään ja painamaan villaisella. Unkarin katolisen kirkon korkeat edustajat ovat yleensä vakuutelleet, että tämmöistä ei Unkarissa tapahdu (koska unkarilaisessa kulttuurissa lapsia arvostetaan ja suojellaan…), ja jos onkin tapahtunut, niin harvoin ja kauan sitten, ja sitä paitsi kaikki on ”vuoden 1968” ja modernin seksuaalimoraalin höltymisen ja tapainturmeluksen syytä. 444.hu-sivuston pitkän journalismin palsta (tldr.444.hu) julkaisi tuolloin useampia kirjoituksia aiheesta, selvittäen muun muassa, että vaikka tilastoja ei julkisteta ja tietoja on vaikea löytää, Unkarissa on parin viime vuosikymmenen aikana käynnistetty tästä syystä prosesseja 20–30 pappia vastaan. Äskettäin sitten toimittaja Péter Urfi palasi aiheeseen kaksiosaisessa artikkelissaan.

Tarinan päähenkilö, josta käytetään vain nimikirjainta A, joutui joskus vuosituhannen alkuvuosina tuolloisen nuoren katolisen papin – jota lehdistössä on kutsuttu nimellä “Brunó” – seksuaalisten ahdistelujen uhriksi. Sittemmin on ilmennyt, että nuorisotyössä ja kesäleirien vetäjänä Brunó oli sopimattomasti lähennellyt ainakin pariakymmentä poikaa, ja luultavasti ilmoittamatta jääneitä tapauksia on paljon enemmän. A kertoi asiasta jo nuorena poikana kahdelle toiselle papille – György Snellille, joka nykyään on Budapestin apulaispiispa, ja nykyiselle Veszprémin arkkipiispalle György Udvardylle – mutta Brunó kiisti syytökset, häntä uskottiin, ja asia jäi tuolloin siihen.

Vuonna 2015 aikuiseksi varttunut A teki Brunósta uuden kantelun, ja nyt vihdoinkin pyörät lähtivät pyörimään. Brunón puuhia selvitettiin kirkon omissa elimissä Vatikaania myöten, ja pitkällinen prosessi päättyi lopulta Brunón erottamiseen pappisvirasta. Toisin kuin toisessa aiemmassa, “isä M:n” hyväksikäyttötapauksessa, jota Pannonhalman benediktiiniluostari oli käsitellyt mallikelpoisesti, julkisuuden, tiedotusvälineet ja uhrit huomioon ottaen, Brunoa suojelleet korkeat kirkonmiehet pyrkivät painamaan jutun villaisella, eivätkä edes uhrit saaneet tietää, mihin selvitys oli lopulta johtanut. Siitä puhumattakaan, että uhreilta olisi pyydetty anteeksi.

A ei tyytynyt tähän kohteluun vaan aloitti jonkinlaisen henkilökohtaisen julkisuustaistelun: kertoi kokemuksistaan lehdistölle, jakeli Budapestin Pyhän Tapanin basilikassa lentolehtisiä ja meni lopulta itse seuraamaan messua, jota toimittavalle arkkipiispa, kardinaali Péter Erdőlle hän oli vuosien mittaan kirjoittanut useita kirjeitä ja yhteydenottopyyntöjä. A ilmeisesti odotti lopulta saavansa Unkarin katolisen kirkon nimissä julkisen anteeksipyynnön. Sitä ei tullut, kardinaali Erdő vietiin kirkosta ulos huomaamattomasti sivuoven kautta ja toisella autolla, apulaispiispa Snell puolestaan teki A:sta rikosilmoituksen. Asia lähti etenemään kerrassaan oudolla tavalla. Poliisin jo kerran keskeytettyä rikostutkinnan aiheettomana syyttäjäviranomaiset ottivat asian uudelleen esiin. Väkisinkin vaikuttaa siltä, että joku vaikutusvaltainen henkilö oli jossakin vedellyt naruista…

Helmikuun alussa ollaan nyt siinä tilanteessa, että A on joutumassa oikeuteen syytettynä vainoamisesta ja uskonrauhan loukkaamisesta. Jälkimmäinen siis viittaa A:n esiintymisiin kirkossa ja messuissa, ensin mainittu taas siihen, miten A oli useita kertoja yrittänyt tavoittaa kahta Esztergomin hiippakunnan johtohenkilöä, lähettänyt useita tekstiviestejä ja sähköposteja, soitellut kirkonmiehille sekä toimistoon että kännykkään (puheluihin ei vastattu), ja kaksi kertaa käynyt apulaispiispa Snellin asunnon ulko-ovella, kerran jopa kiukuissaan potkaissut ovea. Ei puhettakaan esimerkiksi väkivallalla uhkailusta saati konkreettisesta väkivallasta, silti A yhdessä vaiheessa haettiin käsiraudoissa poliisiasemalle, missä häntä istutettiin putkassa ja kuulusteltiin tuntikausia.

Viranomaisten toiminta A:n tapauksessa on erityisen outoa, kun sitä verrataan toisenlaisten uhkailun ja vainoamisen uhrien kokemuksiin. Niistä kertoi 444.hu:lle juristi Júlia Spronz Patent-yhdistyksestä, joka puolustaa väkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Spronzin mukaan A:n tapauksen käsittely on aivan toisesta maailmasta kuin ne, joita Patent-järjestön suojatit ovat saaneet kokea. Naiset, joita esimerkiksi väkivaltainen ex-mies on uhkaillut ja vainonnut paljon pahemmin ja konkreettisemmin kuin muutaman vastaamattoman puhelinsoiton verran, joutuvat usein odottamaan viikkokausia, ennen kuin viranomaiset ryhtyvät käsittelemään heidän rikosilmoitustaan, jos ylipäätään ryhtyvät, ja usein tutkinta lopetetaan niin, ettei edes ahdistelijaa itseään ole kunnolla kuulusteltu – A:n tapauksessa taas kuultiin joukoittain todistajia. Spronz ei myöskään tiedä ainuttakaan tapausta, jossa naista uhkaillut ja vainonnut mies olisi käyty hakemassa kotoaan ja pantu rautoihin.

Viime vuosikymmeninä näiden hyväksikäyttöskandaalien yhteydessä on monissa maissa nähty, miten katolisen kirkon mahtava organisaatio suojelee omiaan: lapsiin kajonneita pappeja on vähin äänin siirrelty toisiin seurakuntiin tai toisiin tehtäviin, uhreja yritetty vaientaa, ja pahimmassa tapauksessakin asia on usein haluttu käsitellä sisäisenä kurinpitokysymyksenä, sotkematta viranomaisia asiaan. A:n tapaus taas osoittaa, miten Unkarissa katolisen kirkon yhteydet poliisiin ja syyttäjäviranomaisiin ovat vahvat. Toisin sanoen: katolinen kirkko pystyy arvovallallaan vaikuttamaan viranomaisten toimintaan. Onko tämä toinen puoli siitä ilmiöstä, johon monet Unkarin nykyisen systeemin arvostelijat ovat kiinnittäneet huomiota: jos ja kun kirkko saa valtiolta erityisiä oikeuksia ja palveluksia, onko tämä korvausta siitä, että kirkolle on ”ulkoistettu” kansalaisten (asianmukainen konservatiivis-autoritaarinen) etiikka- ja arvokasvatus?

***

Äskettäin unkarilaiseen somekuplaani kelluskeli oppositiokansanedustaja Péter Ungárin kirjelmä, josta ensi kertaa tulin tietoiseksi semmoisesta kuin CSÉN, családi életre nevelés eli ’perhe-elämään kasvattaminen’. Tämä ei ole varsinainen koulujen oppiaine mutta kuitenkin sisältökokonaisuus, jolla on kansallisessa perusopetussuunnitelmassa oma puitesuunnitelmansa. Tämmöinen CSÉN sisältyi jo aiempaankin, vuoden 2013 kansalliseen opetussuunnitelmaan, mutta – kirjoittaa HVG:n blogipalstalla ”kkerenyi” – siitä on jo kauan, ja tuolloin liian konservatiiviseksi ja syrjiväksi arvosteltu CSÉN oli nykyisen rinnalla suoranaista suvakkikamaa. Uuden CSÉNin mukaan jo neljäsluokkalaiselle on asetettu tämmöisiä oppimistavoitteita:

– hänessä voimistuu geneettistä sukupuolta vastaava sukupuoli-identiteetti; hänessä muotoutuu hedelmällisyystietoinen [kyllä! termékenységtudatos on unkariksi tämä uuskielinen ilmaus] näkemys;

– hän tuntee perhesuunnittelumenetelmien vaikutusmekanismit ja sivuvaikutukset [!], hän on selvillä luonnollisen perhesuunnittelun modernin menetelmän [siis ”varmat päivät”, ainoa katolisen kirkon hyväksymä syntyvyydensäännöstelymenetelmä?] toiminnasta;

– hän tuntee vastuuta elämän suojelemisesta [tarkoittanee abortinvastaisuutta].

Lisäksi neljäsluokkalaisen kuuluu ymmärtää paitsi vastuunsa tulevana synnytystalkoolaisena myös paikkansa komentoketjussa:

– hänellä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, hän noudattaa sopivaisuussääntöjä;

– hän pyrkii perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden [!] mukaisesti.

Tämän johdosta siis oppositiopuolue LMP:n kansanedustaja Péter Ungár kirjoitti parlamentin puhemiehelle kyselyn, jota hän perustuslain sekä valtiopäivistä säädetyn lain perusteella vaatii toimitettavaksi perusopetuksesta vastaavalle ministeri Miklós Káslerille. Tämä ei ole Ungárin ensimmäinen tämmöinen tempaus. Jo aiemmin hän oli esittänyt vastaavantapaisen kysymyksen, joka koski tässäkin blogissa käsiteltyä äidinkielen oppikirjan outoa käsitystä miesten ja naisten kielestä. Siihen vastasi ministeriöstä valtiosihteeri Rétvári hämmentävän sekavalla vuodatuksella, jossa syytettiin Orbánia edeltänyttä Gyurcsányn sosialistihallitusta ja ”gender-muodilla ratsastajia” ja väitettiin, että ”liberaali vasemmisto” ”tekee politiikkaa jo lastentarhan lelukopastakin ja on heti lyömässä sormille matchbox-rataan tarttuvaa pikkupoikaa tai nuken kampaa kurottavaa pikkutyttöä”. Tähän viitataan myös Ungárin uudemmassa kysymyksessä:

”Arvoisa herra ministeri!

Perhe-elämään kasvattaminen (CSÉN) kuuluu Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan omana puitesuunnitelmanaan. Tässä suunnitelmassa esitettyjen väitteiden osalta tiedustelisin herra ministeriltä:

Kun 9.–12. luokkien opetussuunnitelmassa mainitaan ”neitsyyden arvo, mitä merkitsee puhtaus, itsehillintä ja kieltäymys”, tai ”vakaumuksen muotoutuminen, se, että sanotaan KYLLÄ todellisille arvoille ja uskalletaan sanoa EI seksuaaliselle promiskuiteetille”, merkitseekö se, että myös suostumusikärajan ylittäneille oppilaille halutaan opetuksen välityksellä julistaa, millaista on oikea seksuaalimoraali?

Kun tämän ikäluokan opetusohjelmassa mainitaan ”raskauden keskeytyksen henkisten ja fyysisten vaarojen tunteminen (aborttien estäminen)” sekä ”elämän puolustaminen, sikiön puolustaminen – abortin ehkäiseminen”, merkitseekö se, että oppilaiden ei tarvitse tuntea voimassa olevia, myös Orbánin hallituksen voimaan jättämiä säännöksiä abortista ja sen oikeudellisista mahdollisuuksista, mutta sitä vastoin kylläkin hallituksen abortinvastaiset näkemykset?

Alaluokkalaisten osalta opetussuunnitelmassa mainitaan tavoitteena, että ”heillä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, he noudattavat sopivaisuussääntöjä, pyrkivät perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden mukaisesti, pyrkivät suorittamaan päivittäiset tehtävänsä säännöllisesti ja hoitamaan osansa kotiaskareista.” Tämä herättää kysymyksen: mitkä ovat CSÉNin puitesuunnitelman hyväksyneen ministeriön mielestä terveitä stereotypioita? Sukupuolistereotypiat?

Lopuksi kysyisin koko CSÉN-puitesuunnitelman osalta herra ministeriltä: ovatko tämän opetussuunnitelman laatijat ja hyväksyjät koskaan tavanneet oikeaa elävää unkarilaista teini-ikäistä?

Odotan vastaustanne kunnioittaen, nukenkampa kädessä.”

Miten nainen voi menestyä?

Unkarilaisessa somekuplassani on käynnissä melkoinen pulputus, käynnistäjänä tämmöinen video:

Videon alussa näemme miellyttävän näköisen naishenkilön greenscreenattuna piirrettyyn keittiöön. Hän on perheasioista vastaava salkuton ministeri Katalin Novák, joka alkajaisiksi kertoo, että tykkää kokata varsinkin suosikkiresepteillään, jotka ovat yksinkertaisia ja luotettavia. Tulos on taattu. Mutta:

”Elämä ei ole sellaista.”

Elämässä on monenlaisia riskejä, epävarmuustekijöitä, erilaisia odotuksia ja toiveita. Miten tämän keskellä voi nainen olla menestyvä ja voimakas? ”Ehkä parempi on puhua siitä, mitä naisen ei pidä tehdä.” Esimerkiksi hänen ei pidä kuvitella, että naisen on koko ajan kilpailtava miesten kanssa (tätä kuvitetaan animoidun tikku-ukon ja -akan vitsikkäällä kilpajuoksulla, jossa akka välillä ehtii ukon rinnalle mutta ukko lopulta singahtaa tavoittamattomiin).

”Älkää uskoko, että meidän on jokaisena elämämme hetkenä miteltävä toistemme kanssa, että meidän pitäisi saada ainakin yhtä hyvä asema ja yhtä hyvä palkka kuin toisen. Älkää uskoko sitäkään, että on pakko valita joko lasten hankkiminen tai tärkeät, vastuulliset ammattitehtävät.”

(Unkarilaisessa somekuplassani erityistä huomiota on herättänyt tämä kohta, jossa tikkuakka on kilpajuoksussaan ehtinyt lasten hankintaa ja ”asemaa” merkkaavien pylväiden ääreen. Sanaan gyermekvállalás ‘lasten hankkiminen’ on onnistuttu mahduttamaan kaksi kirjoitusvirhettä, ja myös pozíció pitäisi kirjoittaa pitkällä i:llä.)

”Älkää uskoko, että ette voisi päättää vapaasti. Tai että nainen ei voisi kokea elämänsä täyttymystä monilapsisen perheen äitinä, niin, että elää ”vain” [tässä jälleen kuvaruutuun palannut ministeri räpsäyttää sormillaan lainausmerkit] perheelleen. Päätös on meidän käsissämme. Ei päätös tietenkään välttämättä ole helppo, päinvastoin. On vaikea luvata, että solmimme toisen ihmisen kanssa elinikäisen kumppanuuden. [Ministerin viereen ilmestyy piirretty hääpari.] On vaikea kantaa tähän liittyvä vastuu. Äitiyden siunauksellekin on vaikea sanoa ’kyllä’. [Ministerin viereen suhahtaa raskausmahaansa pitelevä, vakavailmeinen nainen.] Siihenhän liittyy myös luopumista ja uhrautumista, ja sekin merkitsee elämän mittaista vastuuta.

Ei ole helppoa päivittäin huolehtia perheestä niin, että samalla meillä on työ, parhaassa tapauksessa jopa kutsumus. On vaikeaa ylittää vuosien mittaan ilmeneviä ongelmia, kohdata odottamattomat haasteet. [Ministerin viereen ruudulle välähtelee muun muassa koronaviruksen ja hengityssuojaimen kuvia.] Siitä huolimatta vasta nämä vaikeat päätökset tekevät meistä todella vahvoja! Sillä me olemme vahvoja. [Animoitu tikkuakka kiipeää ylämäkeen taakkaa kantaen.] Olemme saaneet niin paljon voimaa, että jaksamme kantaa harteillemme lasketut taakat. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että meille naisille on suotu niin paljon voimaa, että pystymme kantamaan toistenkin taakkoja. Ottakaamme siis vastuu! Uskaltakaamme tehdä rohkeita päätöksiä!”

”Rohkea päätös” merkitsee grafiikasta päätellen avioliittoa ja kolmea lasta.

”Älkäämme luopuko etuoikeuksistamme [???] väärin ymmärretyssä emansipaatiotaistelussa [???]. Eläkäämme todeksi naisen ja miehen erilaisuudesta nousevan sopusoinnun kauneus ja mahdollisuus.”

[Piirretty pariskunta on hoitamassa vauvaa. Äiti ei ylety ottamaan tuttipulloa hyllyltä, joten isä ojentaa sen hänelle.]

”Uskaltakaamme sanoa lapselle kyllä. Uskaltakaamme olla läsnä siellä, missä meitä ei kukaan toinen voi korvata. Ja uskaltakaamme iloita elämästä. Iloitkaamme siitä, että olemme syntyneet naisiksi. Iloitkaamme siitä, että voimme antaa elämää. Iloitkaamme siitä, että meille on suotu rakastamisen ja toisista huolehtimisen kauneus. Iloitkaamme siitä, että meillä on joku, josta voimme kantaa vastuuta. Iloitkaamme vanhemmistamme, isovanhemmistamme, kumppanistamme, lapsistamme, lapsenlapsistamme. Nauttikaamme siitä ihmeestä, että ajattelevina, luovina naisina saamme toteuttaa itseämme kutsumuksessamme, ja että olemme saaneet mahdollisuuden päästä osallisiksi myös elämän antamisen ihmeestä. Voimme antaa elämää synnyttämällä, ja voimme antaa todellisen elämän myös huolehtimalla toisesta. Siihen ei ole reseptiä. Mutta tie on meidän kaikkien edessämme. Uskaltakaamme astua sille.”

Että näin. Tämmöisen, kieliasultaan kömpelön juhlallisen ja kristillistä fraseologiaa ja symboliikkaa (”tie”, ”meille on suotu”, ”kutsumus”) pursuvan opetusvideon on siis julkaissut kotisivullaan Axióma, ilmeisesti hallitusta lähellä oleva säätiö tai mediapaja, jonka tarkoitus vaikuttaa olevan tarjota fideszläistä kristillis-konservatiivista arvopuhetta myös nuorisolle. (Aiemmat yritykset eivät ole oikein onnistuneet, väittää Telex.hu, esimerkiksi räväkäksi tarkoitettu 888.hu-sivusto petti odotukset ja sitä pyöritetään nykyään vasemmalla kädellä harjoittelijavoimin.) Tarkoituksena on ilmeisesti rohkaista nuoria naisia kantamaan ”vastuunsa”, perustamaan perhe ja hankkimaan lapsia, vaikka se merkitsisi luopumista ja uhrautumista. Mitä pahaa tässä sitten muka on?

Eihän siinä ole mitään pahaa, että aikuiset ihmiset tekevät itsenäisesti vastuullisia päätöksiä tai tiedostavat, että vanhemmuus merkitsee vastuuta ja usein omasta mukavuudesta luopumista. Mutta siinä on, että vastuu väestöpolitiikasta ja uusien veronmaksajien synnyttämisestä sälytetään naisten harteille, koska naisilla ilmeisesti on jotain erityistä ylimaallista ”voimaa” uhrautua ja huolehtia toisista. Ikään kuin perheen onni ja onnistuminen olisi vain naisesta, hänen taakankantokyvystään ja epäitsekkyydestään kiinni. Jos yhteiskunnassa on eriarvoisuutta, se on kai vain osa ”naisen ja miehen erilaisuudesta nousevan sopusoinnun kauneutta” – ainakaan naisen ei kuulu koko ajan kilpailla miehen kanssa paikoista ja palkoista.

Nainen toki ”saa” toteuttaa itseään myös ammatissaan ja kutsumuksessaan ja peräti yhdistää perheen ja ammatin. Tämä ilmeisesti on niitä ”etuoikeuksia”, joista ei pidä luopua ”väärin ymmärretyn emansipaation” nimissä. Mutta entä jos tämä ei parhaallakaan tahdolla onnistu? Entä jos ”elinikäinen kumppani” jostain syystä ei jääkään naisen rinnalle, tai entä jos kumppani pettää tai pahoinpitelee? Entä jos voimat vain loppuvat? Tai rahat? Entä jos perhe esimerkiksi joutuu kadulle työttömyyden tai ylivelkaantumisen takia? (Viime vuonna Unkarissa toimitettiin lähes 3000 häätöä, joista kahta kolmasosaa edelsi kiinteistön pakkohuutokauppa. Tilastoja siitä, paljonko häädetyissä talouksissa oli lapsiperheitä, ei ilmeisesti ole helposti saatavilla, mutta puolitoista vuotta sitten valtapuolue Fidesz äänesti kumoon lakiehdotuksen, jonka mukaan lapsiperhettä ei saisi häätää, jos sille ei ole tarjolla korvaavaa asuntoa eli jos vanhemmat häädössä joutuisivat kadulle ja lapset huostaanotetuiksi.)

Ilman erityistä feminististä asennettakin ymmärtää, mikä tässä mättää. Ministeri Novákin tarjoilema kuva naisen roolista ja elämäntehtävästä on alun alkaenkin suunnattu vain osalle kansaa: sille kutistuvalle keskiluokalle, johon Fidesz-puolue yhä panee toivonsa ja jolta se odottaa oikealla tavalla kasvatettuja, rotupuhtaita unkarilaislapsia. Unkarin hallituksen perhepolitiikka ei pyri erityisesti tukemaan ns. syväköyhyydessä eläviä perheitä eikä niitä avustusjärjestöjen mukaan tuhansia lapsia, jotka säännöllisesti näkevät nälkää, vaan panostaa keskiluokkaa hyödyttäviin verohelpotuksiin, asunto-, auto- ja perheenperustamislainoihin. Ministeri Novákin kauniisiin perhekuviin eivät myöskään sovi sateenkaariperheet eikä ilmeisesti edes perinteisestä poikkeava työnjako isän ja äidin kesken. Isähän se pitempänä ylettyy paremmin tuttipullohyllylle, ja yhtä luonnollista kuin pituusero on kaikki muukin, eikö niin?

Voihan tämän toki lyhyemminkin ilmaista, kuten Facebookin Illiberal memes -sivu:

Katalin Novákin viesti Axióma-sivulla. Lyhyt ja napakka kuin espresso. ”Nyt v***u turpa kiinni! Sun hommaasi on synnyttäminen!”

Kohti Gileadia?

Suomenkin mediaan ylsi tänään uutinen Budapestissa järjestetystä ”kolmannesta kansainvälisestä väestöhuippukokouksesta” (Family first – Első a család, eli ‘perhe ensimmäiseksi’). Pienellä verkkohaulla ei oikein selvinnyt, onko tapahtumalla muuta järjestäjää. Toisin kuin Unkarin pari vuotta sitten isännöimä ”Perheiden maailmankongressi”, jonka taustalla on amerikkalaisvetoinen kansainvälinen mm. homoliittoja ja aborttia vastustavan ”perusarvoväen” järjestöryväs, tämä huippukokous oli ilmeisesti Unkarin hallituksen oma-aloitteisesti järjestämä, ja todellakin jo kolmatta kertaa. Orbánin Unkari selvästi tavoittelee kansainvälistä näkyvyyttä ja johtoasemaa aidon avioliiton puolustajien ja ”pro life” -väen keskuudessa. Puheessaan Orbán itse erityisesti mainitsi, että väestön hupenemisen yleiseurooppalaista ongelmaa ei voiteta ”ilman kumppaneita”. Tällaisia taistelutovereita ovat Unkarille ainakin Tšekki ja Serbia, ”pidämme peukkua itävaltalaisille” (viittaus tulossa oleviin vaaleihin) ”ja toivomme, että Italiankin myllerrykset järjestyvät meidän kannaltamme suotuisalla tavalla.”

Paikalla oli runsaasti kansainvälisiä vieraita, etenkin pääministeri Orbánin aateveljiä ja sielunkumppaneita; uutisissa on mainittu ainakin Tšekin pääministeri Andrej Babiš ja Serbian presidentti Aleksandar Vučić sekä Australian entinen pääministeri Tony ”Climate change is crap” Abbott. Mediaan (myös yllä linkitettyyn Hesarin juttuun) ja someen levisi, muun muassa Financial Timesin toimittajan Valerie Hopkinsin twiitin ansiosta, alun perin Orbánin Facebook-sivulla julkaistu valokuva, jossa katsomon eturivillä istuu pelkästään keski-ikäisiä ja iäkkäämpiä ukkeleita. Meemimaakarit ovat sittemmin yhdistelleet tätä kuvaa esimerkiksi kuuluisaan uutiskuvaan, jossa Saudi-Arabian naisten asemaa pohtii joukko arvovaltaisia miehiä valkeissa kaavuissaan.

Kuten Hesarin jutussakin kerrotaan, tässä kongressissa siis vanhenevat miehet kannustivat nuorempia naisia synnytystalkoisiin. Sillä muuten Unkari lakkaa olemasta ja unkarilaiset kuolevat sukupuuttoon. Tällä, sanoisinko, suhteettomalla sukupuuton pelolla on Unkarissa elämöity viimeistään siitä saakka, kun Johann Gottfried Herder, kansallisromantiikan isä, yli kaksisataa vuotta sitten meni jossain sivulauseessa huomauttamaan, että unkarilaiset kenties saattaisivat jossain vaiheessa kadota ja sulautua ympäröivien kansojen mereen. Tähän unkarilais-kansalliseen perinteeseen vetosi nytkin puheessaan parlamentin puhemies László Kövér.

Kövérin mukaan Unkarissa vuosina 1956–2017 tehtyjen laillisten aborttien määrä, yli kuusi miljoonaa, on paljon enemmän kuin se väkimäärä, jonka Unkari yhteensä menetti molemmissa maailmansodissa, Trianonin rauhan (nyyh!) aluemenetyksissä sekä vuoden 1956 kansannousun yhteydessä. Lasten hankkiminen on siis kansalaisvelvollisuus. ”Meidän kaikkien on päätettävä, asetummeko elämän vai kuoleman kulttuurin puolelle, rakennammeko vai tuhoammeko yhteisöjämme.” Luonnollisia yhteisöjä ovat perheet, uskonnolliset yhteisöt ja kansakunta, ja tätä ”luonnollisuutta” nykyinen ”kuoleman kulttuuri” pyrkii hajottamaan.

Niinpä. Nykyisen ylikansallisen kansallispopulismin ytimessä on ajatus siitä, että entisajan elämänmeno oli puhtaampaa, turvallisempaa ja parempaa. Ei ollut ydinsodan eikä ilmasto- tai saastekatastrofin uhkaa, mutta eipä ollut myöskään työttömyyttä, ei kylien tyhjenemistä nuorison valuessa suurkaupunkeihin tai ulkomaille, ei pelottavien muukalaisten maahanmuuttoa, ihmiset asuivat kotikylissään ja tekivät sitä samaa mitä isätkin olivat tehneet, kaikki kynnelle kykenevät kävivät sunnuntaisin kirkossa, menivät naimisiin ja saivat niin paljon lapsia kuin naiset jaksoivat synnyttää. Tähän jälkimmäiseen puoleen, turvallisen menneisyyden kaipuuseen, populismi iskee, samalla kun se tukahduttaa tai vähättelee ensin mainittuja, ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta olennaisia vaaroja.

Tähän liittyy myös unkarilaisessa somessa jyllännyt keskustelu uudesta kotiseutuopin (hon- és népismeret) oppikirjasta, jonka tekijä Ferenc Bánhegyi on ennenkin herättänyt keskustelua. (HVG:n artikkelissa viitataan Népszabadság-lehden tietoon, jonka mukaan Bánhegyin aiempi historian oppikirja vedettiin pois käytöstä, koska siinä Adolf Hitler esitettiin sympaattisessa valossa ja Unkarin kevään 1919 ”neuvostotasavallan” johtajien harjoittama punainen terrori yhdistettiin heidän juutalaiseen syntyperäänsä.) Nyt siis tämän Bánhegyin oppikirjassa kuvataan entisaikojen maaseudun elämänmenoa näin:

”Elämä entisaikojen kylissä
Entisajan talonpoikaiset ihmiset tekivät ankarasti työtä, mutta heidän elämänsä oli silti köyhää. Tästä elämäntavasta kerrotaan tarkemmin seuraavissa luvuissa. Se on kuitenkin muistettava, että tästä köyhyydestä huolimatta entisajan maaseudulla pahimpia rikoksia oli varkaus. Entisajan kyläyhteisössä pienimmästä, jo työhön kykenevästä lapsesta vanhimpiin perheenjäseniin jokaisella oli tehtävänsä. Ei tullut kuuloonkaan, ettei joku olisi tehnyt työtään, se olisi ollut suuri häpeä. Työtä kunnioitettiin, samoin vanhempia ihmisiä ja ruokaa. Lapset eivät nirsoilleet vaan olivat tyytyväisiä, kun oli, mitä syödä. Vanhemmille ihmisille, varsinkaan omille vanhemmille, ei saanut sanoa vastaan eikä aikuisille huutaa. Näin kasvavat lapset tiesivät tarkalleen oman osansa ja tehtävänsä kyläyhteisössä. Perhe piti yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Tyypillisiä eivät olleet avioerot tai perheen sisäinen väkivalta, rikollisuutta ei ollut siinä määrin kuin nykyään. Ihmiset, vaikka olivatkin köyhiä, oppivat elämään siivosti ja tekemään kunnolla työtä ja kestivät kaikki elämän vaikeudet.”

Kuten HVG:n jutussa muistutetaan, pelkkä tutustuminen Unkarin kirjallisuuden klassikkoihin, esimerkiksi Zsigmond Móricziin, voisi hieman suhteellistaa oppikirjan sangen idyllistä kuvaa entisajan talonpoikaisväestön väkivallattomasta ja kunnollisesta elämästä. Todellisuudessa ei perhe-elämä entiseen aikaan Unkarissakaan ollut aina onnellista eivätkä ihmiset tyytyneet nurkumatta osaansa tai edes perinteisiin sukupuolirooleihin, kuten taannoinen ”Piippu-Pistan” tarinakin osoittaa.

Mutta palataanpa Budapestin äskettäiseen väestökongressiin ja László Kövérin puheenvuoroon ”kuoleman kulttuurista”. Toisin olivat asiat silloin, kun puhemies Kövér oli nuori, pitkätukkainen poliitikko silloisessa nuorten radikaalien järjestelmänkaatajien Fidesz-puolueessa. Index-uutissivuston lukija oli bongannut vuonna 1990 Reform-lehdessä ilmestyneen haastattelun, jossa 30-vuotias sutjakka Kövér puuttuu tuolloin ajankohtaiseen aborttikysymykseen. Tuolloin aborttien määrä oli kovasti lisääntynyt, ja tuolloinen hallituspuolue MDF oli alkanut pohtia aborttilain tiukentamista. Fidekszellä ei haastattelua tehtäessä vielä ollut virallista kantaa asiaan, mutta tuolloin vielä liberaalin Viktor Orbánin mielestä ”ne, jotka haluavat [lakitoimin] rajoittaa aborttien määrän vuotuisesta 90 000:sta kahteen-kolmeentuhanteen, eivät ole ihmisiä vaan hirviöitä”, ja asiasta pitäisi järjestää kansanäänestys. Haastateltu Kövér jatkoi tätä ajatusta muistuttamalla, että naiset eivät teetä abortteja huvin vuoksi, ja ”aborttikiistan ratkaiseminen hallinnollisin keinoin olisi vakaumuksemme mukaan samanlainen virhe kuin uskonnonopetuksen tuominen kouluihin hallituksen päätöksellä. Ei vain siksi, että se sosiaalisista syistä pahentaisi yhteiskunnan vastakkainasetteluja entisestään, vaan siksikin, että se nostattaisi voimakkaita tunteita.”

No nyt on uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetus taas ”kristillis-demokraattisen” Unkarin kouluissa pakollisena oppiaineena, eikä kansan jakautumisesta näköjään kanna kukaan huolta – perheitä ja vanhoja ystävyyssuhteita hajottava poliittinen kahtiajako ja vastakkainasettelu on Unkarissa jo vuosia sitten toteutunut tosiasia, jonka kuka hyvänsä näkee hiemankin unkarilaisia somekeskusteluja vilkaisemalla. Abortti on toistaiseksi suhteellisen vapaa, mutta lain tiukentamista Puolan malliin on pelätty jo pitkään; Unkarin uuden perustuslain esipuheessa nimenomaisesti todetaan, että sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien. Eikä voimakkaiden tunteiden herättämistä pelkää kukaan, päinvastoin – kuten tässä perhekongressissakin taas nähtiin.

László Kövérin ”kuolemankulttuuri”-puheen ohella melkoista kuohunaa omassa somekuplassani on nostattanut inhimillisten voimavarojen superministerin Miklós Káslerin möläytys:

”Naiset synnyttävät silloin kun tahtovat, kun heidät on motivoitu/kannustettu/saatettu siihen (unkarin késztet-verbin, kirjaimellisesti ’saattaa valmiiksi’, voi kääntää monin tavoin). Kun heidät kasvatetaan siihen, että perhe on arvo, että lapsi on arvo, että heidän elämänsä on silloin täydellinen, saa täyttymyksensä silloin, kun se toteuttaa luomisen päämäärää.” (Kuva ATV-kanavan Facebook-sivulta.)

Toisin sanoen: jos syntyvyys Unkarissa on huolestuttavasti laskenut ja väestö harmaantuu käsiin, niin asian voi korjata ”kasvattamalla” naiset parempaan ymmärrykseen oikeista perusarvoista. Ja nimenomaan naiset? Pääongelma on siis, että miehet kyllä haluaisivat saada lapsia ja perustaa perheen, mutta naiset mokomat eivät viihdy nyrkin ja hellan välissä vaan mieluummin liehuvat maailmalla toteuttamassa itseään?

Ongelma ei siis ole se, että nuoret, työ- ja lisääntymisikäiset ihmiset ovat viime vuosina muuttaneet joukoittain ulkomaille (usein siteeratun laskelman mukaan joka kuudes unkarilainen lapsi syntyy Unkarin ulkopuolella), ei vain parempaa palkkaa ja elintasoa vaan myös tasokkaampaa terveydenhuoltoa ja koulutusta etsimään? Unkarilaisten haluttomuus synnytystalkoisiin ei siis suinkaan johdu siitä, että henkilökunta- ja resurssipulan koettelema terveydenhuoltojärjestelmä on romahduksen partaalla? Tai siitä, että nytkin lukukauden alkaessa kouluista puuttuu tuhansia opettajia ja edes jollain tavoin pätevää opettajakuntaa etsitään kissojen ja koirien kanssa? (Eduline-sivuston haastatteleman opettajien keskusjärjestön varapuheenjohtajan mukaan aikapommi tikittää jo: Unkarin opettajakunta vanhenee käsiin ja pakenee eläkkeelle, nuoria on yhä vaikeampi houkutella alalle, jossa työolot ovat yhä haastavammat ja palkkaus surkea.)

Ennen kaikkea ihmetyttää se, miten Unkarin hallitus mahtailee ”perheystävällisellä” politiikallaan – viime vuosihan oli peräti julistettu ”perheiden vuodeksi” – samaan aikaan, kun köyhimpien perheiden ja lasten hätä on huutava. ”Perheiden vuonna” 2018 häädettiin asunnoistaan tuhansia maksukyvyttömiä, joukossa myös lapsiperheitä (joiden tarkka lukumäärä ei ole tiedossa). Tästä huolimatta parlamentti viittasi kintaalla kansalaisjärjestöjen aloitteelle säädöksestä, jolla kaupunkeja kiellettäisiin häätämästä lapsiperheitä tyhjän päälle. Parin vuoden takaisen tilaston mukaan Unkarin lapsista 24,9 %, siis neljäsosa, kärsii vaikeasta köyhyydestä (Suomessa vastaava osuus oli 2,0 %, Ruotsissa 0,8 %). Jatkuvasti nälkää näkevien lasten lukumäärästä liikkuvat arviot ovat viisinumeroisia lukuja. Hallitus ei kuitenkaan halua tukea köyhimmän väestönosan – josta melkoinen osa on romaneja – lisääntymistä, päinvastoin. Perhepoliittiset tuet on laadittu niin, että niistä hyötyy ylempi keskiluokka: monilapsisille perheille myönnetään asunto- ja autoluottoja sekä verotusetuja. Ne perheet, joilla ei missään tapauksessa ole varaa autoon tai mahdollisuuksia asuntolainaan, tai ne köyhimmät naiset, joilla ei ole tuloja eikä siis verojakaan, eivät näistä eduista kostu lainkaan. Ylemmän keskiluokan ihmiset taas pystyvät hankkimaan sen tilafarmarin tai isomman asunnon myös ilman valtion tukiaisia, eikä heidän lastenhankintansa ole siitä kiinni.

On siis vaikea uskoa, että kukaan täysjärkinen poliitikko tai virkamiespäättäjä vakavissaan kuvittelisi kääntävänsä syntyvyyskäyrät nousuun pelkällä perhearvoretoriikalla. Tekee mieli väittää, että tästä ei oikeasti olekaan kysymys. Puhe lapsiperheiden tukemisesta ja positiivisista perhearvoista on tämän asiantuntijoiden ja päättäjien huippukokoukseksi naamioidun poliittisen propagandatilaisuuden julkisivun niin sanoakseni valopuoli. Kääntöpuolella on se, millä kannattajajoukkojen syvät rivit todellisuudessa saadaan mobilisoiduksi, eli pelko ja viha: ei vain pelko seksuaalivähemmistöjä kohtaan (jotka esitetään ennen kaikkea demografiseksi uhkaksi perheille ja väestön lisääntymiselle) vaan etenkin muukalaisviha ja maahanmuuttovastaisuus.

Väestönkehitys kuvataan tässä ajatusmallissa alkeellisena joko-tai-nollasummapelinä: jos omia lapsia ei synny, niin tyhjiö täyttyy maahanmuuttajilla – tai jos maahanmuuttajia tulee maahan, se tarkoittaa rasistien suosikkitermillä ”väestönvaihtoa”, natsisaksaksi Umvolkung, unkariksi népességcsere (tämä oli keväällä eurovaalien alla yksi Fidekszen vaalikampanjan avainkohtia). Me emme päästä Unkariin yhtään maahanmuuttajaa (tämähän ei pidä paikkaansa, mutta mitä siitä), ”maahanmuuttomieliset” vastustajamme taas haluaisivat ”hukuttaa Euroopan maahanmuuttajien tulvaan”, ja mitään muuta kuin nämä kaksi vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Unohtakaa siis köyhyys, nälkää näkevät lapset ja talvella lämmittämättömiin asuntoihinsa paleltuvat vanhukset, unohtakaa korruptio ja vallanpitäjien käsittämätön rikastuminen, unohtakaa uusien upeiden jalkapallostadionien tyhjät katsomot ja syöpäpoliklinikan käytävällä aamuviidestä alkaen jonotusnumeroa jonottavat potilaat, unohtakaa kaikki tulevaisuudessa väijyvät katastrofit ja konfliktit. Uskokaa puhtaaseen, kansalliseen, aitoon menneisyyteen, aikaan, jolloin kaikki oli hyvin, koska miehet olivat miehiä, joita naiset ja lapset tottelivat. Kaikki voi taas olla hyvin, kunhan Unkarista rakennetaan piikkilanka-aidan suojaama uusi Gilead.

Viikon sekalaiset

Unkarin Tiedeakatemian roikkuessa löysässä hirressä olen samalla hiljakseen ihmetellyt muutamia muita viimeaikaisia Unkarin uutisia. Aloitetaanpa pienellä tositarinalla siitä, mitä tapahtuu keskitetyssä paikallismediassa. Unkarin paikallislehdistä suurin osahan kuuluu nykyään Mediaworks-yhtiölle, joka puolestaan sekin on nykyään osa hallituksen kontrolloimaa mediajättiä, ”Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiötä” (KESMA), siis ”oikeistolaista” mediaa, jonka journalistit – näin totesi juuri pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás – ovat luonnostaan moraalisesti korkeammalla tasolla. Näiden julkaisujen sisällöstä suuri osa tuotetaan keskitetysti, niin että samat jutut nähdään kaikissa paikallislehdissä. Mutta äskettäin keskittäminen on ainakin keskisessä Unkarissa, Jász-Nagykun-Szolnokin läänissä noussut aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Mediaworksin paikallisten uutisportaalien etusivut viime kevään vaalien alla. 444.hu:n julkaiseman kuvasommitelman oikeassa alanurkassa hymyili Orbánin naapuri ja lähioligarkki Lőrinc Mészáros, Mediaworksin huhuttu omistaja.

Comment.com-blogi löysi äskettäin Jász-Nagykun-Szolnokin läänin uutisportaalin szoljon.hu sivuilta merkillisen déjà vu -jutun, ja tästä ovat sittemmin kertoneet myös muutamat muutkin riippumattomat uutisportaalit. Szoljon.hu:n toimittaja Zsuzsa Szilvasi oli nimittäin vastikään haastatellut Mezőtúrin kaupungin asukkaita kuraongelmasta: sateella pikkukaupungin lukuisat päällystämättömät kadut ja pikkutiet muuttuvat mutavelliksi. Asukkaat kertoivat, että autoa ei saa joskus ulos tallista, niin että töihinkään ei pääse ajoissa, että tavarakuljetukset toimitetaan vain kuivalla kelillä, koska muulloin ei kuorma-autolla ole paikalle asiaa, ja että joskus ambulanssikin on joutunut pysähtymään päällysteen puolelle ja ambulanssimiehet ovat saaneet kantaa potilasta paareilla talvisäässäkin pitkän matkan talostaan autolle. Myös pormestarilta Szilvasi sai kuulla, että asukkailta tulee säännöllisesti valituksia, päällystämättömillä teillä ei pääse kulkemaan autolla eikä aina edes jalan, mutta tilanteelle ei ole mitään tehtävissä, kun maaperä on läpeensä kastunut.

Eipä tässä sinänsä mitään, mutta vuotta varhemmin, helmikuussa 2018, samainen Zsuzsa Szilvasi oli tehnyt jutun vajaan parinkymmenen kilometrin päässä Mezőtúrista sijaitsevasta Túrkeven pikkukaupungista. Túrkeven asukkaat valittivat, että kaupungin päällystämättömät kadut ja pikkutiet muuttuivat sadeilmalla mutavelliksi: autoa ei saa joskus ulos tallista, niin että töihinkään ei pääse ajoissa, tavarakuljetukset toimitetaan vain kuivalla kelillä, koska muulloin ei kuorma-autolla ole paikalle asiaa, ja joskus ambulanssikin on joutunut pysähtymään päällysteen puolelle ja ambulanssimiehet ovat saaneet kantaa potilasta paareilla talvisäässäkin pitkän matkan talostaan autolle. Myös pormestarilta Szilvasi sai kuulla, että asukkailta tulee säännöllisesti valituksia, päällystämättömillä teillä ei pääse kulkemaan autolla eikä aina edes jalan, mutta tilanteelle ei ole mitään tehtävissä, kun maaperä on läpeensä kastunut.

Todellakin: vuoden välein ilmestyneet jutut olivat aivan identtiset, kuvitusta myöten, vain kaupungin ja pormestarin nimet oli vaihdettu. Kuten eräässä kommenttiketjussa todettiin: näköjään Matrixissa on virhe.

***

Jo pitemmän aikaa on Unkarin riippumattomissa viestimissä jauhettu ns. Elios-juttua. Elios-yhtiö on viime vuosina toimittanut useisiin Unkarin kaupunkeihin katuvalaistuksia, joiden kustannuksista osa tuli EU:n kehitysmäärärahoista. Erityisen mielenkiintoisen Elioksesta tekee se, että sen johdossa vaikutti vielä lamppukauppojen aikoihin István Tiborcz, Viktor Orbánin ”omilla jaloillaan seisovan” Ráhel-tyttären aviomies. Sekä tietenkin se, että Elios voitti kaikki tarjouskilpailut tavalla, joka sai EU:n korruptionvalvontaviraston OLAFin haistamaan palaneen käryä. (Kaiken lisäksi Elioksen työn jäljessä oli ongelmia: lamput eivät valaisseet kunnolla.)

Runsas vuosi sitten OLAF jätti Unkarin syyttäjänvirastolle selonteon Elioksen katuvalobisneksissä todetuista epäselvyyksistä. Pallo oli nyt siis Unkarin viranomaisilla, mutta – kuten odottaa saattaa – nämä eivät tehneet mitään. Erityisen mielenkiintoista on verrata Elios-jutun käsittelyä toiseen, vuotta varhempaan OLAFin selvitykseen, joka koski Budapestin 4-metrolinjan rakennustöiden yhteydessä todettuja korruptioepäilyjä. Metrosotkut voitiin nimittäin yhdistää edelliseen hallitukseen, joten hallitus julkisti OLAFin selonteon jokseenkin välittömästi, ilmoittaen varaministeri Nándor Csepreghyn suulla, että kyseessä on kaikkien aikojen pahin korruptiojuttu.

Nyt puolestaan, kun kyseessä on valtakunnan vävypoika, mitään Elios-juttuun liittyvää uutta tietoa ei ole julkistettu, ei myöskään OLAFin selvitystä. Sitä vastoin pari päivää sitten pienen oppositiopuolueen Párbeszédin europarlamenttiedustaja Benedek Jávor julkisti blogissaan ”useista lähteistä” saamansa tiedon, jonka mukaan hallitus olisi poistamassa EU:lle lähettämästään laskupaketista – siis projekteista, jotka Unkarin valtio on maksanut ja joiden kuluja EU:n on tarkoitus jälkikäteen hyvittää – Elios-projektien laskuja. Seuraavana päivänä hallitus vahvisti tiedon. Innovaatio- ja teknologiaministeriöstä vakuutettiin asiaa tiedustelleelle HVG:n toimittajalle, että tässä ei ole mitään ihmeellistä. Kuulemma usein hallitus ylirahoittaa projekteja eli suostuu kustantamaan hieman enemmän kuin EU:lta loppujen lopuksi saadaan, eikä tämä ole sen kummempi tapaus.

Toisin sanoen: Unkarin valtio ei selvitä Elioksen sotkuja julkisesti vaan kaikessa hiljaisuudessa painaa asian villaisella ja luopuu Elios-projektien EU-rahoituksesta mieluummin kuin antaa EU:n valvojille aihetta puuttua pääministerin vävypojan bisneksiin. Unkarin veronmaksajien maksettavaksi jää 13 miljardia forinttia eli noin 40 miljoonaa euroa ylimääräistä. Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää!

***

Viime sunnuntainahan Suomenkin uutiskynnyksen ylitti pääministeri Orbánin esiintyminen, jota suomalaisissa viestimissä nimitettiin Ameriikan mallin mukaan ”kansakunnan tila” -puheeksi – unkariksi termi on évértékelő, ‘vuoden arviointi’. Budapestin Várkert Bazáriin, mustan näkösuoja-aidan taakse saapunut valtakunnan Fidesz-eliitti sai kuulla, että kaikki on periaatteessa mitä parhaimmin, Länsi-Eurooppaa tosin uhkaa maahanmuuton aikaansaama katastrofi ja romahdus, mutta Unkari on saatu nousuun, tulevaisuudenusko palautetuksi ja kansan kohtalo taas sen omiin käsiin. Eniten julkisuutta on saanut puheen väestönkehitystä käsitellyt osuus.

Maahanmuuton sijaan, jota Unkariin siis ei haluta (tai jos, niin vain valkoisia, kristittyjä maahanmuuttajia, kuten kauppakamarin johtaja László Parragh viimeksi siteeraamassani jutussa suoraan sanoi), tarkoitus on kääntää oman kansan syntyvyys nousuun. Tämän tukemiseksi Orbán julisti seitsenkohtaisen ohjelman, johon sisältyi erilaisia verohelpotuksia, lainoja ja tukia lapsiperheille. Tämänhetkistä perheiden asunnonhankintatukea laajennetaan koskemaan myös käytettyjä asuntoja. Jokainen alle 40-vuotias nainen saisi kymmenen miljoonan forintin lainan (n. 31.000 €), josta syntyvien lasten myötä kuoletetaan osa, kolmannen lapsen jälkeen koko lainasumma. Neljä lasta synnyttäneet naiset vapautetaan tuloverosta kokonaan – ja monilapsiset perheet saavat erityistukea isomman auton hankintaan. Kuten tähänkin asti, hallituksen tukitoimet on suunnattu keskiluokalle, ei suinkaan köyhimmille lapsiperheille. Puheessaan Orbán suoraan sanoi, että tarkoitus on tukea niitä, jotka tekevät työtä lastensa eteen, ei niitä, jotka haluavat elää lapsistaan. Tämä viittaus siihen yleiseen käsitykseen, että köyhät romaniperheet tehtailevat jälkikasvua vain lapsilisien tähden, sai palkakseen spontaanit aplodit.

Lisäksi unkarilaisten kielitaito-ongelmat aiotaan korjata. Unkarissahan ei ole harvinaista, että yliopistosta valmistunut ihminen on lukenut kaikki kurssikirjansakin käännöksinä eikä osaa kunnolla mitään vierasta kieltä. Tätä työnantajienkin valittelemaa tilannetta on koetettu korjata vaatimalla yliopistosta valmistuvilta ”keskitason kielitutkinnon” (középfokú nyelvvizsga, vastaa eurooppalaisen viitekehyksen B2-tasoa) suorittamista, mutta tämä on ollut osalle opiskelijoista mahdoton tehtävä. Vuonna 2014 oli ilmennyt, että jopa viideltäkymmeneltätuhannelta korkeakoulusta valmistuvalta jää diplomi saamatta pakollisen kielitutkinnon puutteen takia, eikä tämän korjaamiseksi käynnistetty ohjelma parantanut asiaa – ohjelman englannin-, saksan- ja ranskankursseille ilmoittautuneista puolet eivät selvittäneet kielitutkintoa. Siispä kielitutkintovaatimus on päätetty siirtää valmistumisen yhteydestä korkeakouluopintojen aloittamisen edellytykseksi vuoteen 2020 mennessä, mutta Index-sivuston parin vuoden takaisen analyysin mukaan tämäkään ei tule korjaamaan tilannetta. Mikä siis neuvoksi? Näin puusta katsoen sitä kuvittelisi, että paras keino olisi parantaa koulujen kieltenopetusta. Onhan se älytöntä, että lapset istuvat koulussa tuntikausia vieraiden kielten tunneilla ja silti pidetään ihan normaalina, että eteenpäin pyrkivät vanhemmat käyttävät lapsiaan koulun ohella yksityisillä kielikursseilla. Mutta ei ole niin kuin puusta katsoen näyttää – Orbán ilmoitti puheessaan hallituksen käynnistävän uuden tukiohjelman, jolla kaikki peruskoulun 9.- ja 11.-luokkalaiset pääsisivät kahdeksi viikoksi (!) ulkomaille (minne, miten?) kieliä oppimaan!

Mutta palataanpa perheiden tukemiseen. Jo maanantaina perheasiain valtiosihteeri Katalin Novák kertoi lehdistötilaisuudessa tarkempia tietoja:  Kymmenen miljoonan forintin lainan saa jokainen alle 40-vuotias nainen, joka solmii ensimmäisen (!) avioliittonsa. (Avioliiton ulkopuolista äitiyttä sun muita vaihtoehtoperheitä ei siis tueta!) Vuoteen 2022 mennessä tarhapaikka luvataan jokaiselle lapselle, ja kotihoidon tukea voivat nostaa myös lapsenlasta hoitavat isovanhemmat. Ja monilapsiset perheet saavat 2,5 miljoonan forintin tuen (vajaat 8000 euroa) tila-auton ostoon. Tämän viikon ajan on sitten mediassa kyselty ja ihmetelty, miten nämä uudet tukitoimet käytännössä oikein kustannetaan. OTP-pankin analyysin mukaan perheiden tukeminen tulisi lisäämään budjettivajetta puolen prosenttiyksikön verran. Ilmeisesti lakejakin on muutettava, ennen kuin kaikki uudistukset saadaan voimaan, eivätkä ne – juuri koska ne on rajattu koskemaan perinteisessä avioliitossa eläviä keskiluokan ihmisiä – hyödytä kuin pientä murto-osaa kansasta.

Meemitehdas tietenkin pyörii.

”Ja mikä sinut sai uskomaan?” – ”Tulovero.”

 

Vitsipuolue ”Kaksihäntäisen koiran” julkaisema parodia naistenlehti Ellen kannesta (ellek tarkoittaa ‘minä penikoin’ tai ‘minä poi’in’) hehkuttaa: ”10 varmaa vinkkiä nelosten saamiseen!” ”Budapestin 50 mahtavinta synnytykseen sopivaa julkista paikkaa!” ”Regina synnytti tässä kuussa kuusi lasta, eikä hänen tarvitse maksaa edes arvonlisäveroa!”

Tyylikkäimmin Orbánin perhetukiohjelman kuitenkin niputtaa ja tyrmää Péter Konok, jonka kontakti-ilmoitusparodia on samalla hiljainen kunnianosoitus unkarilaisen absurdin mestarille István Örkénylle:

Arvoistaan tarkka,
älykäs, rakastettava
keski-ikäinen akat. herrasmies
etsii ainoastaan tositarkoituksella
perhekeskeistä
herttaista, siistiä
mieluimmin roomalais-katolilaista tai reformoitua
(mahdollisesti evankelis-luterilaista)
alle 40-vuotiasta
tulevaa luotonottajakumppania, joka
synnyttäisi hänelle suloisen
seitsenpaikkaisen henkilöauton.

Konsultaatiota pukkaa taas

Monien muiden hommien ohella ei oikeasti tänään olisi aikaa blogata. Mutta välitettäköön suomalaisille lukijoille nyt kuitenkin tämä alustava tieto Unkarin uudesta ”kansallisesta konsultaatiosta”.

Orbánin hallitus ei kovin mielellään pane toimeen varsinaisia kansanäänestyksiä, ne kun ovat lopputulokseltaan epävarmoja ja voisivat jotenkin, ainakin moraalisesti, sitoa päättäjien käsiä. Tämän takia kansanäänestyksen pätevään lopputulokseen vaadittavaa äänimäärää on nostettu, minkä takia viimeisin, pakolaiskiintiöitä – siten kuin Unkarin hallitus tämän asian halusi tulkita – koskenut kansanäänestys kaksi vuotta sitten ei ollut juridisesti pätevä. (Tämähän ei estänyt hallitusta julistamasta, että tulos on joka tapauksessa poliittisesti pätevä, ja koska 98% annetuista, ei-mitätöidyistä äänistä oli hallituksen kannalla eli pakolaiskiintiötä vastaan, tulos voitiin kääntää siihen muotoon, että ”unkarilaisista 98% vastustaa maahanmuuttajien pakkoasuttamista Unkariin eli Brysselin suunnitelmia”.)

Kansanäänestysten sijaan on järjestetty ”kansallisia konsultaatioita”. Tämän ilmauksen lanseerasi Viktor Orbán jo 2005 ja uudelleen vaalivoittonsa jälkeen 2010: nyt kehitettäisiin systeemi, jonka avulla politiikka voi kuunnella kansan ääntä. Ensimmäiset kaavakkeet lähetettiin eläkeläisille syksyllä 2010, seuraavissa kyselyissä isolla rahalla painatettuja kyselykaavakkeita on lähetetty joka kotiin ja vastausmahdollisuutta tarjottu myös verkossa. Näitä kyselyjä olen vuodesta 2012 lähtien myös tässä blogissa selostanut.

Tietyt ongelmat pysyvät. Kyselyjen tulokset eivät oikeasti ole päteviä, koska varmuudella ei tiedetä, keille kaikille kaavakkeita on lähetetty ja miten osoitteiden hankintaan liittyvät tietosuojakysymykset on hoidettu, vastauksia – toisin kuin vaaleissa tai oikeissa kansanäänestyksissä – ei tarkasta eikä valvo mikään puolueeton taho, ja nettipohjaiset vastausmahdollisuudet ovat usein olleet vailla kunnon autentikointia, eli periaatteessa kyselyyn voi verkossa vastata miten monta kertaa hyvänsä. Kyselyjen suunnittelumetodi ei ole tiedossa, ja jo ensimmäisiä kyselyjä arvosteltiin ”oikeiden” mielipiteen- ja politiikantutkijoiden taholla ankarasti. Mutta viime vuosina kyselyjen muodossa on yhä selvemmin näkynyt kehitys hieman, hm, epäilyttävästä imagonpönkitysyrityksestä (”otamme kansan mukaan demokraattiseen päätäntäprosessiin puhumaan asioista puoluepoliittisen mutapainin sijaan”) aina totaaliseen suoran demokratian irvikuvaan ja suunnilleen reaalistalinismin tasolla liikkuvaan demagogiaan naiiveine viholliskuvineen.

Vuoden 2012 kansallinen konsultaatio käsitti viisi kysymyssarjaa (”Mitä maa on tehnyt puolestamme?”, ”Mihin olemme pettyneet?”, ”Mitä pelkäämme?”, ”Mihin mekin haluaisimme sanoa mielipiteemme?” ja ”Mitä pitäisi muuttaa?”), kuhunkin tarjottiin lista vastausvaihtoehtoja, joista kansalaiset saivat rastittaa korkeintaan kolme. Kuudentena kysymysblokkina esiteltiin kolme erilaista yhteiskuntaskenaariota, joista kansalaisten piti valita suosikkinsa: (a) luotolla toimiva yhteiskunta, jossa sekä koulutus että terveydenhuolto on siirretty markkinapohjalle, (b) ”avoin yhteiskunta”, johon kuuluvat sekä pidäkkeetön markkinatalous monikansallisine yhtiöineen että miedot huumeet ja homoparien adoptio-oikeus (kuten tiedämme, tyypillisesti huumeiden ja homoadoption kannattajat puolustavat myös pidäkkeetöntä markkinataloutta ja päinvastoin…), ja (c) ”turvallinen elämä”, jossa suojellaan perheitä ja työpaikkoja. Jo tässäkin siis tarjottiin valmiiksi pureskeltuja vastauksia, mutta aina paranee:

Vuonna 2015 pakolaiskriisi ja samanaikaiset terrori-iskut nousivat Euroopan uutisiin ja Unkarin populistihallituksen ykkös-vaalivaltiksi. Kevään 2015 konsultaation kysymykset koskivat lähinnä maahanmuuttoa, terrorismia ja ”elintasopakolaisuutta”, ja vastauksia pyydettiin hieman erikoisella epäsymmetrisellä, kolmiportaisella asteikolla: ”samaa mieltä – aika lailla samaa mieltä – eri mieltä”. (Mielipidetutkimuksissahan usein käytetään viisiportaista Likert-asteikkoa: täysin samaa mieltä – jossain määrin samaa mieltä – ei oikein kumpaakaan – jossain määrin eri mieltä – täysin eri mieltä.) Esimerkiksi näin: ”Joidenkuiden mielestä Brysselin huonosti hoitama maahanmuutto on yhteydessä terrorismin leviämiseen. Oletteko samaa mieltä? (täysin samaa mieltä – lähinnä samaa mieltä – eri mieltä)”

Keväällä 2017 otsikkona oli ”Pysäytetään Brysseli!”, ja kysymykset koostuivat johdattelevasta johdannosta (esimerkiksi: ”Viime aikoina Euroopassa on jatkuvasti tapahtunut terrori-iskuja. Tästä huolimatta Brysseli haluaa pakottaa Unkarin päästämään maahan laittomia maahanmuuttajia. Mitä mielestänne Unkarin pitäisi tehdä?”) ja kahdesta vastausvaihtoehdosta, joista tuon johdannon jälkeen vain yksi oli millään tavalla järkevä. Tässä tapauksessa siis: ”(a) Unkarilaisten turvallisuuden nimissä laittomat maahanmuuttajat on otettava valvontaan, kunnes viranomaiset ovat päättäneet heidän asiassaan; (b) Päästetään laittomat maahanmuuttajat vapaasti liikkumaan Unkarissa.”

Syksyllä 2017 seurasi edelleenkin maahanmuuttoteemaan ja tällä kertaa myös György Sorosiin kytkeytyvä kysymyssarja, jossa maahanmuuttoteemaa käsiteltiin vielä yksinkertaisemmin. Nyt oli pitkistä vastausvaihtoehdoista luovuttu, ja vastaaminen tapahtui vain rastittamalla kyllä- tai ei-ruutu. Kysymykset toki olivat entisenlaisen johdattelevia. Esimerkiksi: ”Soros-suunnitelmaan kuuluu, että käynnistetään poliittinen hyökkäys maahanmuuttoa vastustavia maita kohtaan ja niille määrätään ankarat rangaistukset. Kannatatteko tätä?”

Kevään 2018 vaalien jälkeen on jo pitkään puhuttu, että uusi kansallinen konsultaatio on tuloillaan ja että sen kysymykset koskevat perhepolitiikkaa. No nyt on vihdoinkin hallituksen äänitorvi Magyar Idők julkistanut konsultaation kysymykset, jotka varsin niukkojen mutta arvattavanlaisten kommenttien kera toistaa jutussaan myös hallituskriittinen Magyar Narancs. Kysely ilmeisesti noudattaa hyväksi havaittua juu-ei-kysymysten linjaa, ja kysymykset on muotoiltu niin, että pragmaattinen implikaatio (vrt. “tahdotko turpiisi?”, “tahdotko taittaa niskasi?”, “pitääkö isän nyt suuttua oikein tosissaan?”) on ilmiselvä. Kas näin:

1. Oletteko samaa mieltä siitä, että väestön vähenemiseen ei pidä puuttua maahanmuuton vaan perheiden voimakkaamman tukemisen keinoin? [Ymmärsiväthän nyt kaikki? MAAHANMUUTTO!]
2. Oletteko samaa mieltä siitä, että uudet perheiden tukemisen ohjelmat on vastaisuudessakin kytkettävä työn tekemiseen? [Siis: ”työttömiä romaneja, jotka lisääntyvät kuin kaniinit vain elättääkseen itsensä lapsilisillä, ei saisi enää tukea”?]
3. Oletteko samaa mieltä siitä, että nuorille aviopareille on annettava tukea itsenäisen elämän aloittamiseen? [Itsenäisen elämän voisi aloittaa yksinkin, mutta kun silloin ei synny lapsia… Niin kuin ennen vanhaan erinäisissä sosialistimaissa, missä nuorten oli käytännössä pakko mennä naimisiin viimeistään parikymppisinä, että saisivat oman asunnon ja pääsisivät pois kotoa?]
4. Oletteko samaa mieltä siitä, että useamman lapsen vanhemmille on annettava enemmän tukea? [Juu, kunhan käyvät töissä, ks. ylempää…]
5. Oletteko samaa mieltä siitä, että ainakin kolmen lapsen äideille on annettava lisättyä tukea? [Naisten vastuulla on väestön lisääntyminen, uskokaa jo.]
6. Oletteko samaa mieltä siitä, että valtion kuuluu tunnustaa aito päätoiminen äitiys (valódi főállású anyaság) instituutiona? [Kotiäitiys ammatiksi ja amerikkalainen homemaker-malli voimaan? Kun nytkin Unkarissa jokainen kynnelle kykenevä tuntuu tekevän kahta-kolmea työtä, mistä tempaistaan ne rahat, joilla yhden elättäjävanhemman perhettä tuetaan siinä määrin, että äidillä on varaa jäädä kotiin? Miten ”tunnustus” tätä asiaa auttaisi?]
7. Oletteko samaa mieltä siitä, että sairaita lapsiaan kotona hoitavien perheenjäsenten on saatava suurempaa tukea? [Myöskään terveydenhoidon, sairaaloiden, lääkärijärjestelmän jne. tason nostaminen ei olisi haitaksi.]
8. Oletteko yhtä mieltä siitä, että lastemme henkinen, sielullinen ja fyysinen kehitys on arvo, jota Unkarin valtion on suojeltava? [Miten tästä tulee mieleeni se, miten Unkarin valtio ”suojeli” yksityiset eläkesäästökassat?] 
9. Oletteko yhtä mieltä siitä perusarvosta, että lapsilla on oikeus äitiin ja isään? [Aito avioliitto -tavaraa aidoimmillaan. Tämähän merkitsee, että leskiltä tai puolisonsa jättämiltä yksinhuoltajilta tulee sitten myös ottaa lapset pois ja antaa perheisiin, joissa heidän oikeutensa kahteen heterovanhempaan voi toteutua.]
10. Oletteko yhtä mieltä siitä, että lapsiaan kasvattaville perheille kuuluvien budjettitukien on saatava kahden kolmasosan suoja? [Tarkoittanee – syön hattuni, jos kaikki lukijat tämän ymmärtävät – että näistä tuista päättämään tai niitä kumoamaan tarvitaan parlamentista kaksi kolmasosaa, eli niitä ei voi kaataa (?) yksinkertaisella äänten enemmistöllä? Niin kauan kuin Fidesz-puolue tavalla tai toisella saa joka vaaleissa kaksi kolmasosaa mandaateista, tämä kysymys on pelkkää kosmetiikkaa.]

Huh huh. Tähän ei voi lopuksi kuin siteerata vanhaa lempisanontaani: Kun itse kysyy ja itse vastaa, niin ei tule turhia jälkipuheita.