Arkeologiasta aakkoskeittoon

Tämähän ei ole mikään kieliblogi (jollaisen perustamisesta aina silloin tällöin haaveilen, etenkin silloin, kun törmään verkossa rehottavaan kansanetymologiatehtailuun ja amatööri-kielimiliisitoimeen, eli varsin usein). Mutta odotellessani, jaksaisinko kirjoittaa tästä aiheesta jonnekin ns. oikealle foorumille, lykkään vaihteeksi tänne pienen jutun, jonka virikkeenä ja tärkeimpänä tietolähteenä on mainio unkarinkielinen kirja, Klára Sándorin  A székely írás nyomában (‘Székelyläisen kirjoituksen jäljillä’).

Klára Sándor on koulutukseltaan turkologi ja tämänhetkisiltä tutkimusintresseiltään sosiolingvisti, entinen poliitikko ja kansanedustaja, ja osaa oivallisesti kirjoittaa kielen ja yhteiskunnan suhteista. Politiikkaan ja yhteiskuntaan perehtyneelle lingvistille taas riittää työsarkaa Unkarissa, missä kaikki mahdollinen osataan politisoida ja myös uskomattoman monista kieliasioista revitään poliittista symboliikkaa ja riidanaihetta. Tällainen on erityisesti ns. muinaisunkarilainen riimukirjoitus (rovásírás), jota etenkin äärioikeistopuolue Jobbik nykyään vaatii käytettäväksi esimerkiksi paikannimikilvissä.

Békéscsaban kaupungin nimikilpi riimukirjoituksella. (Unkarilaisia riimuja luetaan oikealta vasemmalle.) Useilla paikkakunnilla nimenomaan Jobbik-puolueen paikallisedustajat ovat puuhanneet näitä kiisteltyjä kilpiä; MTI-uutistoimiston kuva on index.hu-uutissivuston aihetta käsitelleestä jutusta vuodelta 2011.

1800-luvun lopulta lähtien riimukirjoituksesta tuli kansallinen kulttuurisymboli. Hieman samaan tapaan kuin germaanisia ja skandinaavisia riimuja on käytetty kaikenlaisiin esoteerisiin ja yltiöromanttisiin tarkoituksiin aina natsismia myöten (kaikkihan muistavat ns. Siegrunen eli sen salamannäköisen kirjaimen, jota natsien SS käytti tunnuksessaan), myös ns. rovásírás on etenkin muutaman viime vuosikymmenen aikana alkanut, sekä syystä että syyttä, leimautua Unkarin äärioikeiston ja uusnatsien lempiharrastukseksi. Tätä kehitystä Sándor ei kuitenkaan valitettavasti kirjassaan juuri käsittele vaan keskittyy selvittämään kirjoitusjärjestelmän varhaisempaa historiaa. Siitä löytyykin salaperäisiä ja edelleen avoimia kysymyksiä – vaikka kenties erilaisia kuin monet nykyiset riimukirjoitusharrastajat kuvittelevat.

Jo pitkään on arveltu, että unkarilaiset olisivat oppineet riimukirjoituksen käytön jo ennen maahantuloaan arojen turkkilaiskansoilta, joilla oli käytössä samantapaisia kirjoitusjärjestelmiä. Kuuluisimmat tällaiset kirjoitukset  on löydetty Mongoliasta Orhon-joen laaksoon 700-luvulla pystytetyistä ruhtinasmuistomerkeistä, ja ne tulkitsi 1800-luvun lopulla tanskalainen kielentutkija Vilhelm Thomsen, sama mies muuten, joka laski perustan suomen ja sen lähisukukielten vanhojen germaanisten ja balttilaisten lainasanojen tutkimukselle ja sittemmin sai Eemil Nestor Setälän vävypojakseen. Mutta läntisemmilläkin turkkilaiskansoilla on ollut käytössä samantapaisia aakkoskirjoitusjärjestelmiä – jotka luultavasti alkuaan polveutuvat foinikialaisten kehittämästä aakkoskirjoituksesta samoin kuin kaikki muutkin Euroopan ja Euraasian aakkoskirjoitukset, myös tämä latinalainen aakkosto, jota tässä näpyttelen.

Näitä kirjoitusjärjestelmiä siis on ajateltu myös varhaisten unkarilaisten opetelleen, niin kuin he omaksuivat lukuisia muitakin kulttuuri-innovaatioita arojen turkkilaiskansoilta. Monien muiden kulttuurisanojen ohella myös ír ‘kirjoittaa’ ja betű ‘kirjain’ ovat unkarin kielessä vanhoja turkkilaislainoja. Asiassa on kuitenkin yksi mielenkiintoinen mutka. Toisin kuin nyky-Unkarin riimukirjoitusharrastajat mielellään ajattelevat, mikään ei todista, että rovásírás-riimukirjoitus olisi ollut käytössä kaikkialla Unkarissa ja alkuaan kaikkien unkarilaisten henkistä omaisuutta. (Nykyisen Unkarin alueelta ovat arkeologit löytäneet joitain esihistoriallisia esineitä, joissa on riimukirjoituksen tapaisia merkkejä, mutta näitä ei ole vielä pystytty vakuuttavasti tulkitsemaan, eivätkä ne luultavasti ole unkarin kieltä vaan kenties Pannonian tasangoilla aiemmin asuneilta avaareilta peräisin.) Kaikki säilyneet unkarinkieliset riimukirjoitukset ovat Transilvanian székely-heimon mailta, ja vanhimmissa lähteissä usein nimenomaisesti mainitaan, että kyseessä ovat litterae Siculorum, székelyden kirjaimet. (Yksi epävarma poikkeus tosin on: Lounais-Unkarin Alsóbűstä on 1999 löydetty vuoden 900 tienoille ajoitettu, rautasulatossa käytetty savinen palkeiden suukappale, johon on raapustettu muutamia riimumerkkejä, mahdollisesti jokin ‘puhaltaa’-verbin muoto. Mutta Alsóbűn lähistöllä tiedetään noihin aikoihin eläneen székelytä.) Tämän takia Klára Sándor kirjassaan käyttää nimenomaan termiä székely írás, ‘székelyläinen kirjoitus’.

Keitä siis ovat székelyt (äännetään suunnilleen [seekäi])? He puhuvat unkaria, eikä heidän murteensa olennaisesti eroa unkarin kielen muista murteista – joiden väliset erot muutenkin ovat varsin vähäisiä. Kun unkarilaisessa kansallisromantiikassa alettiin  ihannoida Transilvanian unkarilaisten kulttuuria, pitää sitä erityisen alkuperäisenä, aitona ja arvokkaana, myös székelyt nousivat samantapaiseen symboliarvoon kuin suomalaisille ”karelianisteille” Itä-Karjalan kalevalaisten laulumaiden asukkaat. Székelyt ovat aina olleet tietoisia omasta erikoislaadustaan ja ylpeitä äkkiväärästä järjenjuoksustaan, vähän samaan tapaan kuin savolaiset suomalaisten rinnalla. Entisinä aikoina heitä ei pidetty varsinaisesti unkarilaisina, vaan heidät luokiteltiin unkarilaisten ja saksilaisten rinnalla yhdeksi Transilvanian vapaista kansoista. Heillä on myös ollut oma alkuperämytologiansa: heidän on ajateltu polveutuvan hunneista (vielä selvemmin tai suoremmin kuin muut unkarilaiset), unkarilaisten maahantulon aikaisista etu- tai jälkijoukoista tai jostakin vasta noihin aikoihin unkarilaisiin liittyneestä arokansasta. Myyttisenä johtajanaan he pitävät ”kuninkaanpoika Csabaa”, joka keskiajan unkarilaisten kronikoitsijoiden mukaan oli hunnien kuninkaan Attilan poika.

Székelyt kuten muutkin Transilvanian kansat joutuivat kristinuskon valtapiiriin jo tuhat vuotta sitten, mutta kirkkojen ja luostarien latinalaisen kirjoituksen rinnalla heillä säilyi myös oma kirjoitusjärjestelmänsä. Luultavasti sitä eivät hallinneet kaikki vaan vain jotkut harvat ja valitut. Ei myöskään tiedetä, onko riimukirjoituksella koskaan syntynyt pitempiä tekstejä; jos niitä kirjoitettiin, niin kenties puulevyille, paperille tai nahalle, joka ei ole kestänyt ajan hammasta. (Joillakin nykyajan riimuharrastajilla on tälle kunnon salaliittoselitys: 1800-luvun pahikset, etenkin ilkeä fennougristi Hunfalvy, saivat käsiinsä satamäärin pergamentille kirjoitettuja muinaisunkarilais-hunnilaisia riimutekstejä ja tietenkin polttivat ne.) Itse asiassa, vaikka jo keskiajan kronikoissa mainitaan székely-heimolla olevan ”omat kirjaimensa”, aitoja tekstejä tunnettiin niin vähän, että näitä kirjaimia ei ennen 1700–1800-lukua monikaan ollut itse nähnyt, ja jotkut oppineet aivan aiheellisesti epäilivät koko székelyläistä kirjoitusta keksityksi kehitelmäksi.

Useimmat säilyneet vanhemmat muistomerkit ovat seiniin, yleensä kirkkojen seiniin raapustettuja lyhyitä, ilmoitusluontoisia tekstinpätkiä. Monet ovat niin niukkoja ja ajan saatossa kärsineitä, ettei niitä enää pystytä kunnolla tulkitsemaan, semminkin kun székelyläisessä kirjoituksessa oli tapana toisinaan jättää vokaaleja merkitsemättä. Selvimmin näistä ”graffiteista” pystytään lukemaan nimiä, ilmeisesti kirkkoa rakentaneiden tai sisustaneiden käsityöläisten.

Tämä kivi (kasteallas?) löytyi Vargyas-nimisen kylän kirkon seinärakenteista 1990-luvulla. Reunassa säilynyt tekstinkatkelma oli jäänyt piiloon, kun 1200-luvulla rakennettu romaaninen kirkko 1400-1500-luvulla uusittiin goottilaistyyliseksi ja vanhan kirkon rakenteita muurattiin uusiin seiniin. Tekstille on esitetty monenlaisia tulkintoja, unkarinkielinen Wikipedia uskoo Gábor Vékonyn hyvin mielikuvitukselliseen luentaan ”[i]m[ë]h fio[γ] t[e]n[e]köd” ‘katso, poikasi’, mutta Klára Sándorin mukaan kivessä lukee todennäköisimmin ”m[i]h[á]ly [í]rt[á]n k[ö]v[e]t”, eli ‘Mihály (mestari Mikael) kirjoitti (= veisti) kiven’. (Kuva: Wikimedia Commons)

 1500- ja 1600-luvulla oppineet miehet alkoivat kiinnittää huomiota székelyläiseen kirjoitukseen, jäljentää tekstejä ja koota aakkostoja. Vuonna 1690 monipuolisesti sivistynyt italialainen kreivi Luigi Ferdinando Marsigli, joka toimi Transilvaniassa keisari Leopold I:n armeijan insinööriupseerina ja siinä sivussa keräili kaikenlaisia taide- ja antiikkiesineitä, kirjoitti muistiin puisesta kalenterisauvasta kopioimansa tekstin ”Székelymaassa eläneiden skyyttien käyttämällä kielellä”. Bolognaan lähetetty käsikirjoitus sisältää muutakin, osaksi arvoituksellista ja kyseenalaista aineistoa, ja se on yksi laajimpia székelyläisen kirjoituksen muistomerkkejä.

Harvinaisen onnenpotkun ansiosta jälkipolville säilyi toinen hieman pitempi teksti, jonka saksalainen Hans Dernschwam 1550-luvulla Istanbulissa matkatessaan jäljensi päiväkirjaansa paikallisen karavaaniseraljin marmoriseinältä. Teksti on muutamista pienistä hankaluuksista huolimatta selkeästi tulkittavissa ja kuuluu suunnilleen näin: ”Vuonna 1515 tämä kirjoitettiin, kuningas Lászlón viisi lähettilästä joutuivat täällä odottamaan. Barnabás Bélay oli täällä kaksi vuotta, ei tullut keisaria. Tamás Kedei Székely kirjoitti tämän, Selimbök keisari, täällä sadan hevosen kanssa.” Bélay on historiallinen henkilö, joka tiettävästi todellakin lähetettiin Turkin sulttaanin hoviin diplomaattista tehtävää hoitamaan, ja tekstin kirjoittaja oli ilmeisesti valtuuskunnan hevosten hoitaja ja kotoisin Kede-nimiseltä paikkakunnalta Székelymaasta. Jostain oudosta syystä tallimestari Tamás kirjoitti tekstin vasemmalta oikealle, mikä muuten on hyvin harvinaista.

Uudelle ajalle tultaessa székelyläinen kirjoitus oli selvästikin vain harvoille tuttu. Istanbulin seinätekstin löytäjä Hans Dernschwam, joka oli sentään asunut Unkarissa vuosikymmeniä ja osasi hyvin unkarin kieltä, mainitsee päiväkirjassaan nimenomaan, että näitä outoja merkkejä ei kukaan ymmärtänyt. Ei ymmärtänyt ihme kyllä edes Dernschwamin valtuuskunnan johtaja, kuuluisa kroatialais-unkarilainen humanisti Antal Verancsics (Vrančić, Verantius), joka kuitenkin on omissa teoksissaan maininnut székely-heimolla olevan oma erikoinen, heprealaisen ja arabialaisen kirjoituksen tapaan oikealta vasemmalle kulkeva kirjoituksensa. 1500-luvun lopulla transilvanialainen historioitsija István Szamosközy kirjoitti keisari Rudolf II:sta latinankielisen pilkkarunon, jonka kriittisimmissä kohdissa hän käytti székelyläisiä kirjaimia latinalaisten sijasta, selvästikin laskien sen varaan, että tätä ei moni ymmärtäisi.

Samaan aikaan, kun pieni oppineiden joukko innoissaan harrasti ja keräili székelyläistä kirjoitusta, se alkoi kansan parissa unohtua. Myöhemmästä rovásírás-perinteestä melkoinen osa ei enää perustu autenttiseen kansanperinteeseen vaan oppineen kirkonmiehen János Telegdin 1700-luvun alussa laatimaan Rudimenta-teokseen, josta on säilynyt vain käsikirjoituksen kopioita – ja ilmeisesti Telegdikään ei hallinnut székelyläistä kirjoitusta kovin syvällisesti. Tutkijankammioissa pohdiskeltiin székelyläisen kirjoituksen alkuperää – skyyttien ja hunnien lisäksi, joita muutenkin pidettiin unkarilaisten ja székelyden esi-isinä, vertailukohdaksi tarjoutuivat heprealainen ja arabialainen kirjoitus, koskapa nekin kulkevat oikealta vasemmalle. Vielä 1700-luvullahan oli täysin mahdollista pitää heprean kieltä milloin minkäkin eurooppalaisen kielen esi-isänä, ellei peräti niiden kaikkien.

Oppineet miettivät myös syitä székelyläisen kirjoituksen väistymiseen, ja näin syntyi sitkeähenkinen harhakäsitys, jonka mukaan riimukirjoitus olisi liittynyt kristinuskoa edeltäneen ajan muinaisuskontoon ja kirkko olisi siksi pyrkinyt kieltämään ja tuhoamaan sen. Itse asiassahan suuri osa székelyläisen kirjoituksen muistomerkeistä on säilynyt kirkoissa, Bolognan käsikirjoituksen kalenteriteksti on täynnä kristillisiä juhlapyhiä ja pyhimysten nimiä, ja monet székelyläisen kirjoituksen harrastajat olivat itse kirkonmiehiä. Siitä huolimatta myyttiä kirkon riimuvainoista ja rovásírásin ”antikristillisyydestä” suositaan ja levitetään edelleen, myös ympäri erikielisiä Wikipedioita. Se ehkä sopii joidenkin riimuharrastajien uuspakana-orientaatioon – ja väitetyillä riimuvainoilla voidaan myös yrittää selittää, miksi kirjoituksia on säilynyt niin vähän. Jotkut maallikko-riimuharrastajathan haluavat tosissaan uskoa, että muinaisunkarilaiset olisivat olleet laajalti lukutaitoista ja sivistynyttä kansaa, jolla oli suuri riimukirjallisuus käytössään.

Viimeistään 1800-luvulla alkoi esiin ilmestyä myös romanttisten historianharrastajien väärennöksiä. Tämän tyylilajin viimeisiä huipentumia oli pieni tekstinkatkelma, joka 1920-luvulla löytyi Budapestin (!) Margit-saaren kappelin luota seinänrauniosta. Sitkeästi tulkintayrityksiä uhmaava teksti oli jo saanut suojakseen lasilevyn ja alkanut kerätä hartaita vierailijavirtoja, kun arkeologi Gyula László 1970-luvulla sai totuuden selville aikalaistodistajilta: vuonna 1920 tai 1921 kaksi innokasta lukiolaispoikaa oli romanttisia historiallisia romaaneja luettuaan saanut päähänsä kaivertaa nimensä kiveen riimukirjaimilla, ja tekstin vaikeatulkintaisuus johtui osaksi siitä, että pojat (tämä palautui jonkun romanttisen kirjailijan väärinkäsitykseen) luulivat riimukirjoituksen kulkevan alhaalta ylös, osaksi siitä, että toisen pojan sukunimi oli todellakin vaikeasti riimukirjoitukseen taipuva Piufsich.

Ja näin saavutaan nykyaikaan ja yrityksiin elvyttää riimukirjoitus koko Unkarin kansan kulttuuriomaisuudeksi. Transilvanian Székelymaassa riimuharrastus oli elänyt jonkinlaisena viattomana kulttuurisen vastarinnan muotona myös Ceauşescun diktatuurin ajan – vuonna 1990, kun Debrecenin fennougristikongressin päätteeksi suomalaiset osanottajat järjestivät bussiretken vallankumouksesta toipuvaan Transilvaniaan, näin ensi kerran itsekin rovásírásia paikannimikilvissä. Emä-Unkarissa se puolestaan koki huikean nousun heti järjestelmänvaihdoksen jälkeen, samalla kun muukin taantumukselliseksi tuomittu kansallisromanttinen symboliikka kaivettiin kellarista. Viime vuosituhannen lopulla vakiinnutettiin myös modernisoitu riimuaakkosto, jossa – toisin kuin historiallisessa székelyläisessä kirjoituksessa – on oma kirjaimensa vastaamassa jokaista unkarin kielen äännettä tai kirjainyhdistelmää, esimerkiksi pitkille vokaaleille erikseen omat merkit. Tällä kirjoituksella, joka noudattaa täysin unkarin kirjakielen nykyistä oikeinkirjoitusta, on jo ilmestynyt runsaasti kirjallisuutta, esimerkiksi Unkarin kirjallisuuden klassikkojen transkriptioita, ja muutama vuosi sitten riimuaktivistit kävivät Vatikaanissa ojentamassa paavi Benediktukselle riimukirjoituksella painetun Uuden testamentin. Netistä löytyy tietokoneelle ilmaiseksi ladattavia riimukirjaimistoja, vaikka tietokonemaailmaan siirtymistä vaikeuttaakin se, että poliittisten ja terminologisten kiistojen takia unkarilaista riimukirjoitusta ei ole vielä saatu mukaan Unicode-standardiin.

”Ensimmäinen, alkuperäinen unkarilainen riimukirjoitus-aakkospasta” on ollut myynnissä jo jonkin aikaa. ”Unkarilainen riimukirjoitus on kansakunnan kulttuuriaarre.” Kuva cink.hu-sivustolta.

Samaan aikaan uuden riimuharrastuksen kanssa lähtivät uuteen nousuun myös ”antifennougristiset” vaihtoehtoteoriat, joiden mukaan unkarin kieli todellisuudessa polveutuu hunnien, skyyttien, sumerilaisten tai ties minkä muinaisen korkeakulttuurin kielestä (ellei peräti ole kaikkien niiden kantamuoto) ja koko fennougristiikka on pelkkä ilkeä ulkovaltojen salajuoni unkarilaisten nöyryyttämiseksi. Nämä vaihtoehtoteoriat kulkevat usein yhdessä riimuharrastuksen kanssa, niin että riimut nähdään esimerkiksi muinaisegyptiläisten hieroglyfien tai sumerilaisen nuolenpääkirjoituksen suorina perillisinä. Vaihtoehtoisiin esihistoriateorioihin liittyy tyypillisesti myös äärioikeistolaisuus tai uusnatsismi, joten monelle nykyunkarilaiselle tulee riimukirjoituksesta ensiksi mieleen joko riimukirjoitusteepaidassa lihaksiaan pullisteleva nahkatukkainen ja maihinnousukenkäinen häiskä tai Jobbik-kunnanvaltuutettu puuhaamassa taajaman rajalle rovásírás-nimikilpeä. Tavallaan riimukirjoitus on siis, aktivistien ponnisteluista huolimatta, samanlaisessa roolissa kuin tuhat vuotta sitten: suuri osa kansasta ei tekstejä ymmärrä, mutta tajuaa niihin latautuneen symbolisen, myyttisen merkityssisällön.

On silti helppo ymmärtää, että totiset alkuperäisen székelyläisen kirjoituksen tutkijat seuraavat tätä kehitystä sydän verta vuotaen: heidän rakas ja jännittävä tutkimuskohteensa, jossa vielä olisi runsaasti avoimia kysymyksiä ja aineistoa tutkittavaksi – viime vuosiin saakka Transilvaniasta on löytynyt uusia tekstimuistomerkkejä – leimautuu natsipropagandaksi ja huuhaaksi. Yhtä lailla ikävässä tilanteessa ovat Transilvanian székelyt, joiden lippu, aurinko ja kuu sinisellä pohjalla, edelleenkin liehuu Unkarissa parlamenttitalon tangossa kuvastamassa sitä lihastenpullistelua, jota Unkarin nykyinen hallitus unkarilaisvähemmistöjen nimissä harrastaa naapurimaiden suuntaan. Ja joiden ”taianomaista”, ”romanttista” ja ”lumoavaa” kotiseutua ei voi kuvata panematta näitä attribuutteja lainausmerkkeihin, kuten Klára Sándor kirjansa johdantoluvussa: ei siksi, ettei Székelymaa todellakin olisi taianomainen ja lumoava, vaan siksi, että näistä määritteistä on tullut vastenmielisiä kliseitä.

Advertisements

2 Responses to Arkeologiasta aakkoskeittoon

  1. Antti Virtanen sanoo:

    Kiitos mielenkiintoisesta artikkelista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: