Gyurkovicsin pojat ja tytöt

Kuka vielä muistaa Ferenc Herczeg -nimisen, aikoinaan suomennoksinakin suositun unkarilaisen kirjailijan? Lapsuuskotini kirjahyllyssä oli Vapauden puolesta -niminen kaksiosainen historiallinen romaani, jonka joskus varhaisteini-iässä, naiivina historiallisten romaanien suurkuluttajana, mumelsin lävitse varmaan useampaankin kertaan. Kyseessä on siis ruhtinas Ferenc Rákóczi II:n ja Unkarin 1700-luvun alkuvuosien vapaustaistelun tarina. Paljon myöhemmin ostin Unkarista paksun niteen Herczegin valittuja teoksia, joista erityisesti tykästyin romaaniin A hét sváb (‘Seitsemän švaabia’). Nimi viittaa  Suomessa vähemmän tunnettuun Grimmin satuun mutta myös historiallisen Unkarin saksalaisvähemmistöön, johon tarinan päähenkilökin kuuluu. Tässä tarinassa koetaan myös yksi Unkarin historian sankarillisista mutta epäonnisista vapaustaisteluista, tällä kertaa vuosina 1848-49, ja nuoren saksalaismiehen näkökulmasta, joka proosallisesta, työhullun porvarillisesta taustastaan käsin kaihoisasti ihailee traagisen ylimyksellistä, sotaisaa unkarilaista sankaruutta. Väkisinkin tuntuu siltä, että Herczeg, alun perin nimeltään Franz Herzog ja itsekin kotoisin samoilta Baanaatin (nykyisten Serbian ja Romanian rajaseutujen) švaabilaisalueilta (kotikaupunki Versec tai saksalaisittain Werschetz, myös ”Seitsemän švaabin” tapahtumapaikka, löytyy nykyään Serbian kartalta nimellä Vršac), on kirjoittanut tarinaan runsaasti omaa näkökulmaansa.

Herczeg oli maailmansotien välisenä aikana Unkarin suosituimpia kirjailijoita, jonka kansallisromanttiset historialliset romaanit kuluivat kansan käsissä, mutta hän sai myös runsaasti tunnustusta ja tärkeitä poliittisia tehtäviä muun muassa ”revanssiliikkeen” johtohahmona, ensimmäisen maailmansodan jälkeen menetettyjen alueiden takaisinvaatijana. Romaanista Az élet kapuja (‘Elämän portti’, 1919) Herczegille jopa ehdotettiin useampaan kertaan kirjallisuuden Nobel-palkintoa. (Tässä romaanissa puolestaan nuori unkarilainen ylimys seikkailee 1500-luvun alun Roomassa todistamassa historiallisen ”ikkunan” sulkeutumista, kun unkarilaista piispaa ei valitakaan paaviksi – mikä olisi voinut pelastaa Unkarin joutumasta turkkilaisvallan alle.) Sosialismin aikana Herczegin teokset olivat pitkään julkaisukiellossa syistä, joita ei tarvinne ihmeemmin selitellä, ja sittemminkin kriitikot ovat nyrpistelleet nenäänsä niiden tunteelliselle kansallismielisyydelle ja kliseiselle viihteellisyydelle.

Herczegin jo 1890-luvulla syntyneet humoristiset tarinakokoelmat Gyurkovicsin tytöt ja Gyurkovicsin pojat saivat myös Suomessa suuren suosion, ja niiden suomennoksista otettiin uusintapainoksia 1970-luvulle asti. Suomalainen Wikipedia-artikkeli näkyy vertaavan näitä tarinoita P. G. Wodehouseen, ja yhtäläisyys onkin ilmeinen: huolettomat joutilaan luokan edustajat kokevat vitsikkäitä mutta harmittomia kommelluksia, kunnes lopuksi kukin neitonen pääsee hyviin naimisiin ja kukin nuorukainen löytää lievien sekoilujen jälkeen mukavan säädynmukaisen paikkansa. Gyurkovicsien aatelisperhe elää päättyvän 1800-luvun operettimaailmassa: elämä on tanssiaisia kristallikruunujen alla ja ratsastusretkiä pitkin äärettömiä tiluksia. Herrat lyövät korttia ja juhlivat mustalaisviulujen säestyksellä yöt läpeensä, naisten työtä on tanssilattialla säihkyminen, kunnes löytyy se sopiva sulhanen, eikä kenenkään tarvitse välittää (tai sovi olla välittävinäänkään) sellaisista arkisista asioista kuin työnteko tai toimeentulo. Olemmehan unkarilaista herrasväkeä!

Myös kansalliset stereotypiat ovat Herczegin teoksissa paikoillaan. Saksalaiset ovat uutteria mutta proosallisia, serbit primitiivisen hysteerisiä unkarilaisvihaajia (”Seitsemän švaabia” kuvaa paljolti juuri serbien ruumiillistaman keskiaikaisen raakuuden murtautumista 1800-luvun sivistyneenä ja edistyksellisenä itseään pitävään porvarismaailmaan ja jäi erityisesti mieleeni, koska luin sitä samaan aikaan hajoavasta Jugoslaviasta kantautuvien sotauutisten kanssa), slovakit ovat leveänaamaisia, vähän yksinkertaisia talonpoikia, joiden paras puoli on parhaassa tapauksessa koiramainen uskollisuus unkarilaisia herroja kohtaan. Ja unkarilaiset – unkarilaisuus on 1800-luvulla lopullisen hahmonsa saanutta eksotisoivan romanttista, sankarilliseen ylimys- ja soturimenneisyyteen nojaavaa herrasunkarilaisuutta, huimapäisyyttä, tulisuutta ja arjen ankeudelle selkänsä kääntävää ylpeyttä. Kulkeeko tästä suora linja Unkarin nykyhallituksen taloudellisista tosiseikoista piittaamattomaan ja kansallisella ylpeydellä ratsastavaan ”epäortodoksiseen” politiikkaan?

Ehkäpä unkarilaisten kansallisessa historiassa kohtalokasta onkin ollut se, että kansallisen identiteetin rakentaminen on ollut soturi-ylimystön eli feodaaliherrojen asia. Kaupunkien paljolti saksalainen ja juutalainen porvaristo alkoi 1800-luvulla enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi pyrkiä kohti unkarilaisen herras-nationalismin ihanteita, niitä innolla romantisoiden (mistä Franz-Ferenc Herzog-Herczeg lienee hienoimpia esimerkkejä), vähemmistökansojen leveänaamaiset talonpojat jäivät unkarilaisuusihanteen ulkopuolelle kiristelemään hampaitaan. Näin ehkä myös unkarilaiset proletaarit, sikäli kuin on uskomista siihen kuvaan, jota 1900-luvun alun kriittisemmät kirjailijat rakentavat. ”Vain herrat ovat unkarilaisia”, kivahtaa Dezső Kosztolányin novellissa potkut saanut palvelustyttö, jolta isäntäväki anelee ymmärtämystä kansallisen solidaarisuuden nimissä. Gyula Illyés puolestaan kertoo kansanelämän kuvauksessaan ”Pustan kansaa” (Puszták népe, 1936), miten hän länsiunkarilaisen herraskartanon alustalaisperheen lapsena sai vuosikaudet oppia koulussa ”unkarilaisten” historiaa ja urotekoja tajuamatta ollenkaan, että hänen itsensäkin pitäisi kuulua noihin salaperäisiin ”unkarilaisiin”. Etenkään sosiaalisesti syrjäytyneet vähemmistöt eivät ilmeisesti ole ”unkarilaisia” – ilmeisesti unkarilaisen on vaikea ymmärtää, ketkä kaikki Suomessa voivat samastua kansalliseen projektiin, päätellen siitä, mitä Suomessa pitkään vaikuttanut unkarilainen opettaja kertoo maanmiehilleen kansallismielisen opettajayhdistyksen sivuilla ilmestyneessä haastattelussa. Vierailu kuoron kanssa Vaasan lääninvankilassa tarjosi unkarilaiselle käsittämättömän elämyksen:

”Voitte uskoa, että minulle, unkarilaiselle, oli ällistyttävää, että Suomen lakien tuomitsemat suomalaiset ja Suomen mustalaiset, miehet ja naiset, yhdessä lauloivat kuoron kanssa joululaulujen jälkeen vieläpä kaikkein isänmaallisimpana pidettyä Finlandia-hymniä.”

Pahimmillaan unkarilainen isänmaallisuus on ollut kouristuksenomaista erottautumista naapurimaiden ja omankin yhteiskunnan ”muukalaisista”, vihollisten ja syntipukkien etsintää, oman erikoisen alkuperän ihannoimista ja kaiken ”sydämeltään muukalaisen”, ”kansainvälisen” tai ”kosmopoliittisen” demonisoimista. Näin siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että unkarilaisten (kuten tietenkin erittäin monien muidenkin kansojen) oma etnokulttuurinen koostumus on kirjavaakin kirjavampi – mitä muuta voi odottaa kansalta, joka on vaeltanut aroilla tuhansia kilometrejä tiiviissä kosketuksissa toisten arokansojen kanssa ja lopulta asettunut alueelle, jolle sekä sitä ennen että sittemminkin on saapunut kansanryhmiä kaikista ilmansuunnista. Tällaiseen kansallisuusajatteluun, yhtä lailla kuin perinteiseen sääty-yhteiskuntaankin (ja unkarilaisuudessahan kohtasivat nämä molemmat), kuuluu asioiden ”olemuksellistaminen” tai ”luonnollistaminen”: me olemme tällaisia, ja meille kuuluvat nämä asiat, koska olemme tällaisiksi syntyneet.

Näin ajattelivat entisen Unkarin suurmaanomistaja-aristokraatit ja vielä maailmansotien välisenä aikana, Horthyn Unkarissa, ne lukuisat toiveikkaan keskiluokan ihmiset, jotka ahmivat Ferenc Herczegin romaaneista sankarillista kansallista menneisyyttä ja halusivat elää Gyurkovicsin poikien ja tyttöjen kaunista ja rohkeaa elämää. Nyt, kun virallinen Unkari näyttää tekevän paluuta näihin ihanteisiin, rehabilitoiden Horthya ja hänen aikansa ”kristillisen unkarilaisen” isänmaallisuuden kliseitä, kannattaa taas muistaa nämä viime aikoina julkisuudessa (esimerkiksi ”Erlauerin” blogissa) esillä olleet sanat. Kyseessä on sitaatti kirjailija Sándor Márain päiväkirjasta vuodelta 1945. Kaupunkiporvariston elämänmuodon kuvaajana tunnettu Márai vietti sodanjälkeiset vuosikymmenet maanpaossa Amerikassa, oli tiukka bolševismin vastustaja eikä sallinut teostensa julkaisemista sosialistisessa Unkarissa, joten häntä on ruvettu oikeastaan ”löytämään” vasta viime vuosikymmeninä, hänen kuolemansa jälkeen. Márai ei siis todellakaan ollut mikään reaalisosialismin soturi vaan sekä oikeistolaisen että vasemmistolaisen diktatuurin, moraalittomuuden ja korruption vastustaja. Tämä sodan raunioissa kirjoitettu teksti nousee syvästä pettymyksestä Horthyn järjestelmään, joka ”perustuslaillisuuden viitan alla” lopulta mahdollisti myös Unkarin natsien, nuoliristiläisten, rikokset ihmisyyttä vastaan.

Jotta Unkari taas olisi kansakunta, kunnioitettu perhe tässä maailmassa, on tietyntyyppisen ihmisen sielusta tuhottava se ”oikeistolaisuudeksi” nimetty merkillinen jokin, tietoisuus siitä, että hän ”kristittynä unkarilaisena” voi maailmassa nauttia etuoikeuksia, että hänellä pelkästään siksi, että hän on ”kristitty unkarilainen herrasmies”, on oikeus elää mukavasti myös ilman lahjakkuutta ja tietoa, kulkea nenä pystyssä ja halveksia kaikkia, jotka eivät ole ”kristittyjä unkarilaisia” tai ”herrasmiehiä”, oikeus ojentaa kouraansa ja pyytää tuohon kristittyyn unkarilaiseen kouraansa juomarahaa valtiolta ja yhteiskunnalta: virkoja, kunniamerkkejä, loppujakin rippeitä juutalaisten omaisuudesta, luksuslomaa vuoristossa, erikoiskohtelua kaikissa elämäntilanteissa. Sillä siinä oli oikeistolaisuuden koko merkitys. Ja tämä ihmislaji ei ota opikseen. Joka on täyttänyt 30 ja kasvanut tässä hengessä ja tässä ilmapiirissä, on toivoton tapaus. Kenties hän tyytyy osaansa hampaitaan kiristellen ja siksi, että on itsekäs ja pelkuri: varmaan hän kumartelee uudelle järjestelmälle, mutta sydämensä syvyyksissä hän itkee takaisin ”oikeistolaista, kristillistä, kansallista” maailmaa, jossa niin mukavasti saattoi ryöstää juutalaisten omaisuutta, murhata kilpailijoitaan ja kukkoilla pehtorinvirassa suurissa yrityksissä ilman pätevyyttä ja asiantuntemusta.
Tämä ihmislaji ei muutu ikinä, mutta niin kauan, kuin sillä on sanan- tai vaikutusvaltaa, Unkarista ei tule kansakuntaa.

Advertisements

2 Responses to Gyurkovicsin pojat ja tytöt

  1. Jyrki sanoo:

    On erittäin surkee, että tämän plogin kirjoittaja ei tiedä mitään Unkarista. Tai kuitenkin osaa jotain, mutta hän rakastaa niin kovasti oman suomalaisnäkökulmansa, ettei tiedä mitään Unkarin historiasta. Ehkä kuitenkin opiskeli Unkarin historiasta sosialismin ajassa kirjoittetuista kirjoista.

    Kaunein on se, kun kirjoittaa seuraavan lauseen: ”Pahimmillaan unkarilainen isänmaallisuus on ollut kouristuksenomaista erottautumista naapurimaiden” – Naapurimaiden?
    Mitä sitten seuraava tarkoittaa, miten unkarilaissvaabi olisi synytynt Serbiassa: ”Herczeg, alun perin nimeltään Franz Herzog ja itsekin kotoisin samoilta Baanaatin (nykyisten Serbian ja Romanian rajaseutujen)”. – Mielestäni: pahimmillaan suomalaisen isänmaallisuuden aikana ennen toista maailmansotaa Suomi hyökkäsi Neuvostoliittoon ja nykysin tahtoo valloittaa ”Karjalaa takasin”.

    ————————————————————————————-

    vihollisten ja syntipukkien etsintää, oman erikoisen alkuperän ihannoimista ja kaiken “sydämeltään muukalaisen”, “kansainvälisen” tai “kosmopoliittisen” demonisoimista

    ”Vihollisten etsintä” – kun joku lukee tämän plogin, mitä ajattelee? Ehkä sitä, että tämän plogin kirjoittajaa rakastaa Unkarin kansallismielisiä ihmisiä? EI, vaan etsii vihollisia Unkarista.

    ”Kosmopoliittinen” – Juu: kosmopoliittisuus kansakunta. Siis plogin kirjoittajan mukaan ei ole kansakuntaa vaan ihmisiä, joilla ei ole kotimaata, koska he eivät ole mitään kansan kansalaisia, vaan jotain maailmassa käveleviä kodittomia.

    ————————————————————————————-

    ”rehabilitoiden Horthya ja hänen aikansa “kristillisen unkarilaisen” isänmaallisuuden kliseitä”

    A) Tämä on plogin kruunu! Horthyn ajassa Unkari oli raunioissa, tilanne oli huonompi, kuin v 1945 jälkeen.
    1. Toisen maailamnsodan jälkeen vain muutamia kylijä liitetty UnkaristaTsekoslovakkiin, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Unkarin 2/3 leikattu pojens
    2. Sotakorvausten korkee määrä
    3. Unkarilaispakolaisten kauhee määrä, koska heidät pakotette mennä pois ”naapurimaista”, vaikka heidän esi-isät asuivat siellä ehkä 1000 vuotta.
    4. Totaalinen talouskriisi

    Ja Horthyn hallitukset onnistuivat ongelmissa.

    B) Se on totta, että kosmopoliittiset inhoavat kristillisyyttä, mutta onneksi Unkari on vielä kristillinen maa, vaikka Suomi aikoo unohtaa kristillisyyttä.

    C) Isänmaallisuuden kliseitä. Selvä: Tämä plogi on kosmopoliittisuuden klise. Hyvä klise!

    • Jos jotakin, niin tämä vastaus vahvistaa sen, että monet nykyunkarilaiset elävät ihan omassa virtuaalitodellisuudessaan, jossa koko ajan ollaan ”sodassa” ja ”hyökkäyksen kohteena” ja kaikki ulkoa tai sisältä osoitettu kritiikki (tai järkytys tämän virtuaalisen sapelinkalistelun johdosta) on ulkoisten tai sisäisten vihollisten häijyä vainoa ellei koko Unkaria niin ainakin ”Unkarin kansallismielisiä ihmisiä” kohtaan. Yksityiskohtaisemmat selitykset taitavat siksi olla turhia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: