Kansallis-kitsch-päivä

19 elokuun, 2021

Olen tässä blogissa joskus ennenkin pohtinut poliittisen kitschin suhdetta nationalistiseen populismiin. Nyt on pakko palata aiheeseen, kun huomenna on Unkarin kansallispäivä, jonka johdosta pääkaupunkiin on tulossa monenlaista näyttävää ohjelmaa. Nämä taideluomukset ovat tänään saaneet aikaan melkoista pulputusta unkarilaisessa somekuplassani:

Tämä näyttää olevan jättiläiskokoinen versio kuuluisasta skyyttalaisen hautalöydön kultahirvestä. Skyytithän olivat suositun populaarimytologisen käsityksen mukaan unkarilaistenkin esi-isiä, ja kultahirvi yhdistetään Unkarissa usein unkarilaisen muinaistarun ihmehirveen, jota veljekset Hunor ja Magor eli hunnien ja unkarilaisten myyttiset esi-isät lähtivät ajamaan takaa.

Tämä taas on selvästikin turul, unkarilaisten muinaistarujen ihmekotka ja sittemmin kansallisromanttinen kansallissymboli. Tarina ei kerro, mikä merkitys on turulin ja ihmehirven erikoisella pinkillä värityksellä (proosallisempien arvelujen mukaan kyseessä voisi olla vain jonkinlainen pohjamaali, jonka päälle voi tulla vielä vaikkapa kultaa ja kimallusta), mutta somen koiranleuat lohkovat jo, että niitä on ilmeisesti tarkoitus käyttää myös ensi vuoden Pride-kulkueessa.
Tässä kököttävä veikeä vekotin voisi olla huvimaja tai karuselli, mutta sehän on tietenkin tyylitelty jättiläisversio Unkarin valtion perustajakuninkaan Tapani Pyhän (jonka muistopäivä huominen kansallispäivä on) Pyhästä Kruunusta. On toki vaikea sanoa, missä kulkee kunnioituksen ja pilkan raja. Pyhän Kruunun pilkkaaminen on joka tapauksessa Unkarissa oikein erillisellä lailla kielletty.

Kaikkein eniten minua tässä somekuplaani jaetussa postauksessa hämmensi tämä junanvaunu, jonka kylkiin on maalattu pyhimyksiä ja enkeleitä. Kuvista (niitä löytyy verkosta lisääkin) olen tunnistavinani ainakin Tapani Pyhän itsensä (valtakunnanomena kädessä ja kruunu päässä), hänen nuorena (ja legendan mukaan neitseellisenä) kuolleen ainoan poikansa, autuaan prinssi Imren (lyhyempihelmainen hahmo keski-ikkunan vasemmalla puolella, ellei sitten ole pyhä soturikuningas László), Pyhän Elisabetin leipä ja ruusu kädessään, ja varmaan toiseltakin puolelta löytyy lisää unkarilaisia pyhimyksiä.

Kunnes asia selvisi hallituksen tiedottajan Alexandra Szentkirályin (onpa muuten osuva nimi, szent király tarkoittaa ‘pyhä kuningas’) FB-postauksesta. Siinä kerrotaan, että kyseessä on ns. Kultajunan rekonstruktio. Alkuperäinen Kultajuna, joka tuhoutui sodassa, oli rakennettu vuonna 1938 kuljettamaan Tapani Pyhän (jonka kuolemasta tuolloin täyttyi 900 vuotta) pyhäinjäännöksenä palvottua muumioitunutta oikeaa kättä (Szent Jobb) ympäri ”historiallista Unkaria”. ”Harvat tietävät”, kertoo Szentkirályi, ”että alkuperäinen juhlavaunu ei ollut varta vasten valmistettu vaan Pyhän oikean käden kuljettamista varten muokattu alkuperäinen konduktöörivaunu”, jollaisen rekonstruoiminen on kuulemma maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen juttu. Vaunu on rakennettu Unkarin rautateiden modernit vaatimukset huomioon ottaen niin, että sitä on teknisesti mahdollista todellakin kuljettaa ympäri maata, samaan tapaan kuin vuonna 1938 tehtiin.

Alkuperäinen pyhäinjäännösjuna Nyíregyházassa 1939. Kuva Kultajunan uudelleenrakennusyhdistyksen FB-sivulta.

Pyhäinjäännösjunan on ilmeisesti rakentanut perinneyhdistys, ja työhön on kerätty lahjoitusvaroja. Unkarilaisessa somekuplassani kuitenkin näkyy ilkeitä arveluja verovarojen käytöstä. Ja erityinen symboliarvo näyttää olevan nimellä ”Kultajuna” (Aranyvonat). Tähän nimeen nimittäin liittyy toinenkin tarina.

1900-luvun eri mullistusten yhteydessä on syntynyt kertomuksia useistakin eri ”kultajunista”, joilla esimerkiksi Venäjän tsaarin kalleuksia kuljetettiin turvaan vallankumoukselta tai vuonna 1940 Hollannin kuningaskunnan aarteita vietiin saksalaisten hyökätessä pois maasta Pariisiin. Unkarilaisten ”kultajunaan” taas natsit, tai siis Unkarin nuoliristiläiset, keräsivät talvella 1944-45 talteen uskomattoman määrän arvoesineitä ja rahaa. Junan 77 vaunussa kuljetettiin lopulta Unkarin valtionpankin koko kulta- ja valuuttavarantoja, useita arvokkaita museoesineitä sekä Unkarin juutalaisilta ryöstettyjä taide- ja arvoesineitä. Puna-armeijan vyöryessä Unkaria kohti kultajuna lähti matkaan kohti länttä ja joutui sitten toukokuussa 1945 Salzburgin lähellä amerikkalaisten käsiin. Osa kultajunan aarteista palautettiin Unkariin, mutta osa päätyi Amerikkaan, ja etenkin yksityishenkilöiltä ryöstettyjen taide- ja arvoesineiden kohtalosta on kiistelty näihin päiviin saakka, kertoo Rubicon-historiasivusto.

Tässä voi siis historiatietoisesti virnistellen miettiä, symboloiko kansallispäivän kunniaksi uudelleenrakennettu Kultajuna pelkästään yritystä herättää henkiin 1930-luvun isänmaallis-uskonnolliset tunteet. Onko siis todellakin ajateltu, että tämäkin juna lähtisi kuljettamaan Pyhän Tapanin kättä ympäri maata kerätäkseen isänmaalliset katolilaiset herkistymään pyhän kuninkaan muiston äärellä? Onko 1930-luvun uskonnollis-poliittisesta kitschistä tarkoitus tehdä toimivaa 2020-luvun poliittis-uskonnollista kitschiä? Vai ajatteleeko Unkarin kansa näiden uutisten äärellä jo niitä huhuja, joiden mukaan Orbánin hallinto pitäisi jo vaalitappiota ja vallanmenetystä mahdollisena ja valmistautuisi keräämään hillot ajoissa turvaan? Tätähän on jo uumoiltu – ei tosin konkreettista kalleuksien kuljetusta jonnekin ulkomaille vaan omaisuuksien siirtoa säätiöille. Nyttemminhän on jo säädetty lait, joiden perusteella säätiöille siirrettävät julkiset varat ”menettävät julkisten varojen luonteensa”. Mutta se on jo toinen tarina.


Meillä on eri säännöt

15 elokuun, 2021

Aluksi pari ajankohtaista tarinaa Unkarin pääministerin lapsista. Viktor Orbánin ainoa poika Gáspár ei ole mukana politiikassa eikä pyri julkisuuteen, mutta joutui kuitenkin äskettäin riepotelluksi jutussa, joka nostatti kiintoisia kysymyksiä politiikan ja median moraalista. Vuonna 1992 syntynyt Gáspár Orbán yritteli aluksi jalkapalloilijan uraa, sai sitten jonkinlaista julkisuutta vapaakarismaattisen kristillisen yhteisön nimeltä Felház (‘Yläsali’) vetäjänä ja siirtyi pari vuotta sitten ammattisotilaaksi; hän on opiskellut myös oikeustiedettä ja tehnyt lopputyönsä homoliittojen lainsäädännöllisestä asemasta Unkarissa ja Euroopassa. Gáspárin rinnalla ei ole missään vaiheessa nähty tyttöystävää, ja tästä on juorujulkisuudessa jo ajat sitten tehty asianmukaiset päätelmät, vaikka homousväitteet onkin tavallaan kiistetty. Helmikuussa nimittäin saksalainen Stern-lehti haastatteli Orbánia ja kysyi suoraan, viitaten seksuaalivähemmistöjen aseman heikentymiseen Unkarissa, ”mitä jos joku teidän omista lapsistanne tulisi kaapista?”, ja tähän Orbán vastasi, että ”tietenkin vaimoni ja minä rakastaisimme lapsiamme yhtä lailla”, mutta ”Luojan kiitos” tämmöistä ei ole heidän perheessään tapahtunut.

No nyt oppositiopoliitikko Péter Márki-Zay, itse katolilainen konservatiivi, joka jo jonkin aikaa on piikitellyt Fidesz-puoluetta kaksinaismoralismista – puolueen piirissä on runsaasti seksuaalivähemmistöjen edustajia, mutta se ajaa aktiivisesti sateenkaariväkeä syrjivää politiikkaa – viittasi kohua nostattaneessa puheenvuorossaan suoraan Gáspár Orbánin väitettyyn seksuaaliseen suuntautumiseen. Hänen mielestään ongelma ei tietenkään ole se, että Fidesz-puolueessa on paljon homoseksuaaleja, vaan se, että nämä joutuvat pysymään kaapissa ja kieltämään identiteettinsä, ja tämä kaksinaismoraalin ongelma koskee jopa puolueen korkeinta porrasta:

”Minua huolettaa se, että tämmöinen pääministeri, jolla tässä tilanteessa saattaa mahdollisesti yksi lapsista olla homoseksuaali, voi olla niin moraaliton, ilkeä ja epäinhimillinen, että pyörittää vihakampanjaa homoja vastaan. Minkähänlaista satukirjaa Viktor Orbán on aikoinaan lukenut Gáspár Orbánille? Mitähän saattoi tapahtua, että hänen kiinnostuksensa [viittaus Gáspárin opinnäytetyöhön?] ohjautui tähän suuntaan?”

Márki-Zayn syytökset ovat tavallaan oikeutettuja – mutta miten eettistä on hyvänkään asian nimissä vetää julkisuuteen poliitikon omaisia, jotka itse eivät julkisuuteen pyri, ja heidän intiimiä yksityiselämäänsä? Kenties ongelmattomampi kohde on Viktor Orbánin vanhin tytär, ”omilla jaloillaan seisova” Ráhel, joka toisin kuin veljensä on ollut usein juorulehtijulkisuudessa, myös miehensä István Tiborczin takia, jonka omistaman katulamppufirman korruptionkäryiset bisnekset taannoin joutuivat EU:n petoksentorjuntaviraston hampaisiin. Nyt on Unkarin mediassa kerrottu, että Ráhel Orbán lähtee itse liike-elämään avaamalla lastentarvikeliikkeen. Uudella vauvaputiikilla on missio, eli kuten tässä Ostobák-ryhmän julkaisemassa meemissä kerrotaan: se on ympäristötietoinen liike, jonka päämääränä on kasvattaa nuoria vanhempia kestävään kulutukseen ja vastuulliseen vanhemmuuteen.

Kuvituksena tässä meemissä on parin vuoden takainen, sekä Unkarissa että Kroatiassa somekohua nostattanut tapaus. Ráhel Orbán jäi paparazzien tähtäimeen lomamatkalla Kroatiassa, missä hän kylmästi nakkasi lapsensa kakkavaipan tienposkeen, vaikka parinkymmenen metrin päässä olisi ollut roskis. Että semmoista ympäristötietoisuutta.

Sitten something completely different. Siirrymme Itävaltaan, missä koronaviruksen nouseva neljäs aalto herättää huolestusta. Esimerkiksi Wienissä terveysviranomaiset haluaisivat tiukempaa kontrollia rokottamattomille ja vauhtia rokotuskampanjaan. Tähänastistakin ns. kolmen G:n sääntöä – getestet, geimpft oder genesen, ‘testattu, rokotettu tai toipunut’ – pitäisi soveltaa yhä useammalla ovella, ennen kuin deltavariantin leviäminen lähtee käsistä. Samaan aikaan rokotuskampanjan etenemisestä ollaan huolissaan. Äänioikeutetuista itävaltalaisista noin 830 000 eli joka kahdeksas ei tämänhetkisessä tilanteessa halua ottaa koronarokotusta, ja noin 250 000 ei ole vielä ratkaissut kantaansa. Der Standard -lehti julkaisi mielenkiintoisen jutun, jossa pohditaan, keitä nämä rokotushaluttomat oikein ovat.

Itävallassa kuten meilläkin on julkisuudessa ja etenkin somessa nähty jonkin verran koronarokotusvastaisten ja koronadenialistien ns. syvän päädyn eli foliopiposiiven äänekästä porukkaa. On ollut maskipakon vastaisia mielenosoituksia, ja viimeksi pari viikkoa sitten pieni hörhöryhmä kokoontui plakaatteineen Wienin Küniglbergille yleisradioyhtiö ORFin päämajan eteen vastustamaan pelättyjä ”pakkorokotuksia”. Myös Itävallasta löytyy niitä, jotka uskovat salaliittoteorioita rokotuksen mukana annettavasta mikrosirusta tai muista vastaavista salaisen maailmanhallituksen tai ties minkä liskoihmisten salajuonista. Kaikki rokotusvastaiset eivät kuitenkaan suinkaan ajattele näin, ja heidät on tässä Der Standardin jutussa nostettu keskiöön.

Lastenlääkäri Katja ja hänen miehensä, ison firman johtoportaassa työskentelevä Peter korostavat toimittajalle, että he eivät ole äärioikeistolaisia (Peter kertoo viimeksi äänestäneensä vihreitä), rajatietohössöttäjiä tai koronaviruksen kiistäjiä. Heitä vain huolettaa se painostava ja pelotteleva ote, jolla koronantorjuntatoimia ja niistä tiedottamista hoidetaan, ja surettaa se, miten nämä toimet jakavat kansaa. Peter ei ymmärrä, miksi hänen pitäisi ottaa rokote: hän on terve, huolehtii terveydestään ja noudattaa kaikkia hygienia- ja suojautumisohjeita. Katja, niin lääkäri kuin onkin, ei usko, että rokotteiden mahdollisia pitkäaikaisia ja muita haittavaikutuksia olisi vielä tutkittu tarpeeksi. Nelikymppinen, ”vihervasemmistolaisia” arvoja tunnustava city-uranainen Lisa ei syö geenimuunneltua ruokaa eikä muutenkaan halua sisäänsä mitään outoja aineita, joiden vaikutuksista ei ole varmaa tietoa. Reipas eläkeläinen Klara elää terveellisesti eikä muutenkaan käy esimerkiksi ravintoloissa, ja ennen kaikkea häntä hermostuttaa se epäsuora ”rokotuspakko”, jolle valtio hänen mielestään on kansalaisia alistamassa. Eikä hän tykkää neuloilla piikittämisestä. Nelikymppinen Emma on kotoisin entisestä DDR:stä eikä halua enää koskaan fasismia, mitä maskipakko hänen mielestään merkitsee; sitä paitsi hän on ”tehnyt omat tutkimuksensa” ja tietää, että koronarokote on ”geeniterapiaa”. Ja lopuksi 35-vuotias Sarah, joka pelkää rokotteen sekoittavan hänen hormoninsa (kesken viimeisten mahdollisten perheenlisäyssuunnitelmien) ja jonka ystävän isä sai rokotuksen jälkeen aivoinfarktin.

No niin. Tästähän noin päällimmäisenä näkyy, mikä Itävallassa(kin) mättää: periaatteessa täysijärkisten ja koulujakäyneidenkin ihmisten yllättävä sivistymättömyys ja kyvyttömyys ymmärtää luonnontiedettä ja ylipäätään tieteellistä ajattelua. Ei tiedetä, miten geenit ja geenimuuntelu toimivat (geenimuunnellun tomaatin muuntogeenit eivät mitenkään voi siirtyä tomaattia syövän ihmisen perimään, eikä mRNA-rokote voi tehdä ihmisen DNA:lle yhtään mitään). Ei luoteta rokotteita kehittäneiden ja testanneiden tahojen asiantuntemukseen (tässä suhteessa lääkäri Katjan tapaus puhuu taas kerran surullista kieltään siitä, miten Sentroopassa lääketieteellisen koulutuksenkin saaneet ihmiset voivat olla alttiita ”vaihtoehtoisille” käsityksille). Ennen kaikkea ei osata laskea todennäköisyyksiä ja riskejä – sitähän ihminen luonnostaan ei osaa, tähän perustuu koko peliteollisuus, Monte Carlo ja Las Vegas. Jos oman kaverin iäkäs isä on rokotuksen jälkeen saanut aivoinfarktin (ja kaveri uskoo sen johtuvan rokotuksesta), tämä painaa vaa’assa enemmän kuin vakavan koronataudin seuraukset, jos niitä ei satu omassa tuttavapiirissä olemaan. Tai miksi ottaa rokote, jolla periaatteessa kenties voi olla ikäviä sivuvaikutuksia, kun se ei kuitenkaan suojaa sataprosenttisesti? (Miksi pitää autoissa olla turvavyöt ja laivoissa pelastusveneet, kun ihmisiä kuitenkin koko ajan kuolee kolareissa ja hukkuu haaksirikoissa?)

Nämä ongelmathan ovat yleismaailmallisia. Mutta kaikkien niiden takaa kuultaa myös perusasenne, jonka olen tähän asti kuvitellut olevan tyypillisempi sentrooppalaisille ja vähemmän tyypillinen esimerkiksi suomalaisille: MINÄ vastaan SYSTEEMI. Sentrooppalaiselle ajatus siitä, että olisi läpinäkyvät, selkeät ja kaikille yhteiset säännöt, on usein jotenkin vieras, samoin kuin konsensus- ja kompromissipolitiikka, ymmärrys siitä, että yhteisen edun vuoksi pitää joskus tinkiä omista toiveista ja ”talvisodan hengessä” alistua johonkin ikävään, sillä samassa veneessä täällä ollaan kaikki. Systeemi ei ole meidän kaikkien yhteinen ja meitä kaikkia varten: jälkifeodaalisessa ajattelussa se on vihamielinen ympäristö, jossa pyritään eteenpäin ja ylöspäin etsimällä porsaanreikiä ja rakentamalla lojaalisuussuhteita – ja ehdottomasti yksin, kaikkia muita vastaan, mitään vaakasuoraa solidaarisuutta ei ole.

Suomalaisen kuten monet muutkin saa höyrähtämään salaliittohuuhaajuttuihin lietsomalla herravihaa (”eliittejä” kohtaan), kateutta ja kaunaa, tämä resepti toimii valitettavasti kaikkialla. Sentrooppalainen taas ei edes tarvitse tätä ”kansa vastaan eliitti” -retoriikkaa epäilläkseen valtavirtatiedettä ja viranomaisten päätöksiä – sillä MINÄ, MINÄ, MINÄ. Fiksut, kouluja käyneet, hyvin toimeen tulevat yhteiskunnan tukipylväät eivät tykkää ikävistä velvoitteista eivätkä varsinkaan ymmärrä, miksi heidän pitäisi esimerkiksi ottaa se rokote pandemian pysäyttämiseksi väestötasolla – sillä MINÄhän olen terve (tätä painottivat jokseenkin kaikki Der Standardin haastattelemat esimerkkihenkilöt), ja kuka sanoo, että MINUN pitäisi noudattaa samoja sääntöjä kuin nuo toiset, tyhmemmät ja köyhemmät?

Itsekkäitä k**ipäitähän on tietenkin kaikissa maissa ja kansoissa, samoin kuin tyhmiä ja ajattelemattomia. Mutta väitän silti, että sentrooppalainen feodalismiperinne on omiaan erityisesti kehittämään tietynlaista k**ipäisyyttä: minulla (meillä) on tietenkin eri säännöt kuin muilla. Ja että tästä nousevat sekä Unkarin vallanpitäjien teflonotsainen kaksinaismoralismi että fiksujen keskiluokkaisten itävaltalaisten ”säädyllinen” (ja siksi ehkä erityisen vaarallinen) rokotusvastaisuus.


Liittokansleri liemessä

15 toukokuun, 2021

Enpä olekaan aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista. Nyt oli lopultakin pakko käydä aiheeseen kiinni, kun tarjoutui sopivan kepeä lähtökohta eli tunnettu hupiohjelma, vieläpä saksalainen. TV-juontaja ja satiirinen ajankohtaiskommentaattori Jan Böhmermann vetää ZDF-televisiokanavalla show-ohjelmaa ZDF Magazin Royale, jonka tämän kevätsesongin viimeinen ohjelma keskittyi Itävaltaan ja liittokansleri Sebastian Kurziin. Ja tästä on hyvä lähteä käsittelemään koko Kurzin ympärillä pyörivää härdelliä, joka Suomen mediassa on aivan viime aikoihin asti saanut hyvin vähän huomiota osakseen.

(YouTubesta löytyvässä ohjelmassa on näköjään myös englanninkieliset tekstit.)

Böhmermannin shown vastaanottoon Itävallassa vaikuttaa tietenkin myös itävaltalaisten vähän jännitteinen suhde Saksaan. Sitä voi paljolti verrata niihin pikkuvelikomplekseihin, joita suomalaisilla on Ruotsin suuntaan. Isompi, itsevarmempi ja maailmalla paremmin tunnettu naapuri on malli ja esikuva tai kitkerään itseruoskintaan kannustava vertailukohta (”onko tätä jo kokeiltu Saksassa?”, ”Saksassa tämmöinen ei tulisi kuuloonkaan”), vanha tuttu kumppani, johon yhdistää voimakas kaksisuuntainen muuttoliike, ja se ”rakas vihollinen”, jonka voittaminen joissain urheilukisoissa maistuu makeammalta kuin mikään muu.

Saksalaisen show-orkesterin esittämä rytmipopahtava versio Itävallan kansallislaulusta varmasti hermostutti monia itävaltalaisia katsojia, ja saksalaisten yritykset matkia itävaltalaista aksenttia ärsyttivät. Ja heti shown aluksi iskettiin suoraan kipupisteeseen, kun Böhmermann muistutti, että Itävalta on ”lahjoittanut meille Hitlerin ja valitettavasti myös Mozart-kuulan”. Siitä huolimatta omassa itävaltalaisessa somekuplassani on näkynyt lähinnä kitkeriä kommentteja tyyliin ”tämä on niin totta, että se ei ole enää edes hauskaa”, tai ”pitikö tämän muka paljastaa jotain, mitä meillä ei olisi jo tiedetty?”

Aluksihan oli ukkoutuvan ja mummoutuvan porvarillisen kansanpuolueen (ÖVP) lähes ainoa tulevaisuudentoivo, ”Prinssi Rautasydän”, niin kuin häntä joku kriittinen toimittaja nimitti, unelmavävyn oloinen söpö nuori mies, jolla oli tukka aina hyvin ja solmio suorassa, jonka yksityiselämästä ei julkisuudessa tiedetty mitään noloa tai raskauttavaa (eikä paljon mitään muutakaan) ja jonka suusta tuli vain huolellisesti punnittua puhetta. ÖVP oli vuorotellen tai yhdessä sosiaalidemokraattien (SPÖ) kanssa hallinnut Itävaltaa lähes koko sodanjälkeisen ajan, mutta vuoden 2016 liittopresidentinvaalien yhteydessä ilmeni, että kummaltakin vanhalta valtapuolueelta puuttui karismaattisia keulahahmoja ja kyky vakuuttaa etenkin nuoremmat äänestäjät siitä, että nämä puolueet voisivat tarjota jotain muutakin kuin mukavia jäsenkirjapestejä joillekin valituille vanheneville järjestöjyrille.

Jos oikein ilkeä haluaisi olla, niin muistelisi nollalukua, jolloin oikeistopopulistisen FPÖ:n silloinen nouseva tähti HC Strache oli – niin kuin jossain lukemassani lehtijutussa muuan opettaja hieman järkyttyneenä kertoi teini-ikäisen oppilaansa todenneen – ”ainoa puoluejohtaja, joka ei ole vanha ja ruma”. Kymmenen vuotta myöhemmin entinen timmi diskosankari Strache oli alkanut uutterasta treenaamisesta huolimatta hieman rupsahtaa ja jopa käyttää julkisuudessa mustasankaisia kekkos-silmälaseja. Ja kuinka ollakaan, FPÖ syrjäytyi gallupien huipulta samalla kun nuori komea Sebastian Kurz, neljä vuotta varhemmin Itävallan kaikkien aikojen nuorimmaksi ulkoministeriksi nimitetty ihmepoika, singahti vuonna 2017 ÖVP:n johtoon, ja puolueen kannatuskäyrät pomppasivat nousuun.

Kurzin voitolla oli hintansa, ja siitä lähtee liikkeelle Böhmermannin satiirinen show. Uusi johtaja halusi panna puolueen imagon uusiksi, luvaten populistisesti muutosta ja uutta meininkiä (mitä tarkkaan ottaen, oli vähän epäselvempi juttu). Parlamenttivaaleihin lähti ÖVP:n puolesta ja sijasta uusi vaaliviritelmä Liste Kurz, ja konservatiivien vanha tunnusväri vaihtui mustasta turkoosiin, ”siihen coolimpaan siniseen”. Sininen on puolestaan FPÖ:n tunnusväri, ja monien arvostelijoiden mielestä Kurz onkin tarjonnut kansalle pohjimmiltaan sitä samaa oikeistopopulismia (rajat kiinni, oma kansa ensin, ei hyysätä laiskoja meidän ahkerien kunnon ihmisten rahoilla…) mutta vähän coolimmassa ja vähemmän juntissa paketissa, ilman kaappinatsirasitteita ja väkivaltaista, avorasistista kaljatelttaöyhötystä. Ja ilman noloja skandaaleja – viime aikoihin saakka.

Böhmermannin showssa saadaan seurata, miten Kurzin Itävallassa kaikki muuttuu vähitellen turkoosiksi, sekä Itävallan lipun punaiset raidat että koko studion sisustus, Böhmermannin solmiota ja pukua myöten. Loppukohtauksessa Böhmermannin turkoosi siviilipuku sitten on vaihtunut jonkinlaiseen fantasiadiktaattorin univormuun, ja hän kutsuu koko studion väen ympärilleen rukoilemaan Sebastian Kurzin ja Itävallan puolesta. Todellakin rukoilemaan. Tämä on viittaus hieman hämmennystä ja ikävääkin huomiota herättäneeseen kohtaukseen kesältä 2019, jolloin Kurz oli vieraillut Wienin Stadthallessa australialaisen herätyssaarnaajan Ben Fitzgeraldin vetämässä Awakening Austria -tapahtumassa ja Fitzgerald oli koko kansan edessä rukoillut Kurzin puolesta. (Kunnon eurooppalaisena konservatiivina Kurz muistaa vakuuttaa arvostavansa kristinuskon kulttuuriperinteitä, mutta mitään omakohtaista uskonnollisuutta hän ei kai ole koskaan tuonut esille. Monet Kurzin arvostelijat ovat syyttäneet häntä nimenomaan ÖVP:n kristillis-sosiaalisen perinteen eli yhteiskunnan vähempiosaisista kannetun vastuun unohtamisesta.)

Rukouskohtaus on kai tarkoitettu huumoriksi tai ”satiiriksi”, mutta se ei ihmeemmin naurata. Sitä ennen nimittäin Böhmermann on luonut kuvan siitä, miten Kurzin Itävalta on muuttumassa jonkinlaiseksi diktatuuriksi. Kurz on, näin Böhmermann väittää, saanut tai saamassa hallintaansa neljä avaintekijää: hallituksen (pienempi koalitiokumppani vihreät ei ole pystynyt kunnolla profiloitumaan), parlamentin, median ja jopa oikeuslaitoksen. Ehkä tässä on runsaasti tyyliin kuuluvaa liioittelua, mutta selvää on, että oikeusvaltion rakenteiden kestävyyttä on Itävallassa viime aikoina koeteltu.

Lähtölaukauksena toimi parin vuoden takainen Ibiza-juttu. Muistatte ehkä: Kurzin ÖVP:n silloisen hallituskumppanipuolueen FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache käräytettiin ibizalaisessa huvilassa salaa kuvatulla videolla. Saksalaiselle lehdelle vuodetuissa videonauhoitteissa Strache, erilaisten aikuisvirvokkeiden sekä illan emännän, venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyvän naishenkilön viehätysvoiman innostamana, paljasti olevansa valmis ja suorastaan innokas kehittelemään rikollisia korruptiodiilejä. Strachen puheista löytyi viitteitä myös siihen, että epäilyttäviä yhteyksiä maksukykyisiin talouselämän toimijoihin, etenkin peliautomaattifirma Novomaticiin, voisi olla muillakin puolueilla.

Ibiza-videoiden julkistamiseen kaatui kesällä 2019 Itävallan turkoosi-sininen hallitus ja katkesi HC Strachen poliittinen ura. Pian sen jälkeen paljastui, että skandaalin puhjettua muuan väärällä nimellä esiintynyt, silmin nähden hermostunut mies oli tuonut alan liikkeeseen hävitettäväksi useita tietokoneen tai tulostimen kiintolevyjä – ja että levyt ilmeisesti juonsivat juurensa ÖVP:n puoluetoimistoon, hallitukseen tai liittokanslerinvirastoon. Tuhottujen levyjen valonarka sisältö (saati sen mahdollinen yhteys Ibiza-skandaalin esille nostamiin laajempiin korruptioepäilyihin) ei koskaan selvinnyt, mutta juttua ovat selvitelleet sekä viranomaiset että parlamentin tutkintalautakunta, ja loputtoman väännön aiheena on ollut etenkin se, kuka milloinkin on mitäkin sanonut ja kuka mahdollisesti valehdellut. Viimeksi maaliskuussa parlamentin oppositiopuolueiden vetämässä tutkinnassa kävi ilmi, että jotkut liittokanslerinviraston työntekijät eivät olleet vastanneet totuudenmukaisesti valtion korruptiosyyttäjäelimen (Wirtschafts- und Korruptionsstaatsanwaltschaft, WKStA) esittämiin kysymyksiin…

Samaan aikaan on ilmennyt, että – kuten meillä Suomen Kuvalehti huhtikuussa kertoi – vanhojen jäykkien rakenteiden tuulettajana itsensä kansalle markkinoinut Kurz näyttää olleen osa melkoisen vastenmielistä korruptioverkostoa. Erityisesti viime aikoina on julkisuudessa mässäilty Kurzin ja hänen vanhan kaverinsa ja uskottunsa Thomas Schmidin välisellä kuviolla. Schmid junailtiin valtion yritysomistuksia hoitelevan holding-yhtiön ÖBAGin johtoon ilman asianmukaista pätevyyttä tai kokemusta. Kun tätä kuviota lopulta ryhdyttiin selvittelemään, tutkijat löysivät Schmidin kännykästä – paitsi 1500, hm, pippelikuvaa, kuten julkisuudessa on kerrottu – myös tämäntapaisia tekstiviestikeskusteluja. Schmid oli huolissaan siitä, että hänen asemansa ÖBAGissa olisi pelkkä koristenimike vailla todellista valtaa. Kurz rauhoitteli:

Thomas Schmid Chats: Wieder Kurz und Schmid

– Saat kyllä kaiken mitä haluat. 😘😘😘
– olen niin onnellinen :–))) Rakastan omaa kansleriani 😀😀👍👍💪💪

Böhmermannin satiirishown julkistuksen jälkeenkin on tapahtunut kaikenlaista. Uusimman skandaalin ytimessä on nyt Kurzin yksi ainoa sana: Nein. Parlamentin tutkinnassa oikeistoliberaalin (“nuoritävaltalaisen”) NEOS-puolueen Helmut Brandstätter oli esittänyt Kurzille selvän kysymyksen ja saanut siihen ensin selvän vastauksen:

– Ennen sitä hetkeä, jona hän [Schmid] sanoi teille: “Minä haluaisin hakea tuota avoimeksi julistettua paikkaa [ÖBAGin johdossa]!”, oliko teillä koskaan ollut hänen kanssaan puhetta siitä, että hän voisi saada tuon paikan?

– Ei, oli yleisessä tiedossa, että se periaatteessa kiinnostaa häntä, ja niin se varmaan myös oli, että aina toisinaan tuli puheeksi, että hän voisi olla mahdollisesti pätevä ehdokas.

Ilmeisesti Kurz oli yrittänyt jälkikäteen kiistää puheitaan ja siivota kohtalokasta ei-sanaa pois pöytäkirjasta. Nyt sitten viilataan pykälää ja väännetään kättä siitä, onko Kurz tieten tahtoen valehdellut tutkintalautakunnalle väittäessään, että ÖBAGin johtajanpaikkaa ei valmiiksi petattu Schmidiä varten. Kohutekstarithan selvästi osoittavat, että Kurz ja Schmid olivat kehitelleet ÖBAG-kuviota keskenään. Jos näin on, liittokansleria vastaan voitaisiin nostaa syyte, ja seurauksena voisi olla jopa vankeustuomio – ja joka tapauksessa maineen menetys ja ero, jos asia todella näin pitkälle kehittyisi. Siihen on vielä matkaa. Entinen ÖVP:n johtaja, Kurzin edeltäjä Reinhold Mitterlehner kuitenkin katsoo Süddeutsche Zeitungille antamassaan haastattelussa (se on maksumuurin takana, joten viittaan tässä itävaltalaisen Kurier-lehden referaattiin), että Kurzin pitäisi vetäytyä syrjään tehtävistään kunnes tämä asia on selvitetty. Mitterlehneriäkin huolestuttaa demokratian ja oikeuslaitoksen arvostuksen rapautuminen, ja hänenkin mielestään Kurzin ÖVP on liiaksi rikkaiden asialla ja hukannut kristillis-sosiaalisen perintönsä.

Jännittävä puoli jutussa on, että tässä asiapolitiikka ja faktojen selvittäminen törmäävät imagopolitiikkaan. Totuushan on, että Postenschacher, virkojen sumpuloiminen omille kavereille tai puoluetovereille, on Itävallassa ollut suorastaan normaalia iät ajat, olivat vallassa sitten punaiset (demarit), mustat tai siniset. (Sanon vain taas kerran: feodalismi.) Kurzin turmioksi saattaisi koitua se, että hän aikoinaan nousi valtaan lupaamalla raikkaita tuulia ja loppua takahuoneissa suhmuroinnille. Jos hän nyt olisi heti aluksi suoraan sanonut, että ”minusta Schmid oli paras mies siihen hommaan joten hoidin asiat sen mukaisesti, siinä se ja pulinat pois”, ÖBAG-jutusta olisi voinut nousta paljon pienempi haloo. Kurz kuitenkin halusi pitää kiinni puhtoisesta imagostaan ja sortui hätävalheeseen, joka nyt uhkaa kostautua.

ORF:n uutistoimittajille Kurz ilmoitti taistelevansa edelleen. Tämä hyökkäys on hänen mielestään ”vastustajien” tai ”opposition” juonia, ja vastustajiin kuuluvat lisäksi media ja jopa oikeuslaitos. Der Standard -lehti näkee tässä perin pelottavan kehityksen. Siitä kirjoitetaan jo maailmallakin, siis ainakin Saksassa:

Kurzin kansainvälinen maine on saanut pahoja kolhuja. Se on tosin pulmista pienin. Isompi ongelma on se, että Itävallasta Unkariin ei ole pitkä matka. Eikä tässä tapauksessa maantieteellisessä mielessä.


Avauksia itään

19 huhtikuun, 2021

Kuten tiedämme, Unkarin hallitus haluaa innolla rakentaa suhteita idän suurvaltoihin. Jos oikein kärjistäen ja raa’asti haluaa asian ilmaista: Kun kerran katala Brysseli, tuo uusi Moskova, ei halua ymmärtää kansallis-kristillis-konservatiivisia perusarvoja eikä kunnioita kansakunnan suvereenia oikeutta pahoinpidellä turvapaikanhakijoita rajoillaan, niin sen jälkeen, kun EU-tuet on kääräisty liiveihin, mennään mieluummin leikkimään Turkin ja Keski-Aasian diktaattorien, Venäjän tai Kiinan kanssa, siis maiden, joissa ei turhia höpötetä kansalaisoikeuksista, sananvapaudesta tai korruption vastustamisesta.

Tunnetustihan Paksin ydinvoimalan laajennus on kustannettu venäläisellä rahoituskuviolla, joka arvostelijoiden mielestä vie Unkarin vuosikymmeniksi Putinin velkaorjuuteen. Budapestin ja Belgradin välisen uuden rautatien puolestaan rahoittaa Kiina, ja Kiinasta on peräisin myös uusi kohuprojekti, Fudan-yliopiston ensimmäinen Eurooppaan avattava campus.

Tästä kuviosta on jo äskettäin kirjoittanut Suomen Kuvalehdessä Tuula Koponen, jonka kirjoitus puolestaan perustuu osaltaan Direkt36-uutissivuston ja tutkivan journalistin Szabolcs Panyin laajaan artikkeliin. Tarinan pääkuvio on nopeasti selostettu: Unkari ensin karkotti varta vasten säädetyn lain avulla Budapestista yhden kansainvälisen huippuyliopiston (Keski-Euroopan yliopisto, CEU, joka otettiin Wienissä vastaan avosylin), sitten kutsui tilalle toisen kansainvälisen huippuyliopiston Kiinasta. Fudan-yliopisto saa tontin lahjaksi, campuksen rakentavat ja luotottavat kiinalaiset kiinalaisella rahalla; hanketta ei vastoin EU:n periaatetta edes kilpailuteta, vaan Unkari tapansa mukaan kiertää EU:n määräyksiä tekemällä erillisiä kahdenvälisiä sopimuksia ystävällisen ulkovallan kanssa.

Teki mieli kuitenkin kirjoittaa jutusta vielä vähän lisää, kun näin 444.hu-sivuston mainion videon, jossa valitettavasti ei (vielä?) ole englanninkielisiä tekstejä. Toimittajat tarkastelevat siinä asiaa unkarilaisen veronmaksajan ja äänestäjän näkökulmasta.

Aluksi kuullaan Teatteri- ja elokuvakorkeakoulun (SZFE) kapinallisten opiskelijoiden laulavan tunnuslauluaan, unkarilaisen kansanlaulun mukaelmaa: ”Oi, salainen yliopisto salaa alkaa…” (Sivumennen sanoen: opiskelijoiden ja opettajien talonvaltaus ja vastarinta sai tavallaan onnellisen lopun. Kansainvälisellä yhteistyöllä luotiin ohjelma, jonka avulla SZFE:n kapinoivat opiskelijat saavat suorittaa opintonsa loppuun neljässä muussa eurooppalaisessa alan oppilaitoksessa.) Se vaihtuu nopeasti kiinankieliseen mahtipontiseen marssilauluun ja Fudan-yliopiston mainosvideoon, jonka taustalla juontajat ironisesti toteavat, että Orbánin hallituksen luulisi innoissaan ja ylpeänä julistavan maalle maailmalle, että on tehnyt ennennäkemättömän suurinvestoinnin korkeakoulutukseen. Jostain kumman syystä tätä yli puolentoista miljardin euron sijoitusta uuteen kansainväliseen huippuyliopistocampukseen ei kuitenkaan ole ihmeemmin hehkutettu, vaan koko jutun toivat julkisuuteen Direkt36:n tutkivat journalistit, ja hallituksen tiedotus asiasta on ollut oudon salamyhkäistä ja sekavaa.

Fudan-yliopisto on kiistämättä korkeatasoinen ja maineikas, mutta se on myös Kiinan kommunistisen puolueen palveluksessa, eikä tämä ole mitään kukkahattusuvakkien marinaa, vaan uskollisuus puolueelle on pari vuotta sitten selvin sanoin lisätty yliopiston omaan peruskirjaan. (Yliopiston opiskelijat tuolloin vähän protestoivatkin, siinä määrin, kuin se Kiinassa on mahdollista.) Oppositiopuolue LMP:n kansanedustaja Péter Ungár meni varta vasten kysymään parlamentissa, miten sananvapaus uudella yliopistokampuksella toteutuu: saako siellä puhua Tiananmenin aukion verilöylystä tai kommunistisen terrorin uhreista. Tähän näemme valtiosihteeri Tamás János Schandan vastaavan Fidekszen tunnettuun mutku-tyyliin: ”nehän olivat teidän [vasemmistolaisten] liittolaisianne, ja samaan aikaan vasemmisto haluaa tuoda yliopistoihin lukukausimaksut”.

Ja tietenkin on mielenkiintoista, että Orbánin hallitus kutsuu Budapestiin ulkomaisen yliopiston, joka ”edustaa tiettyä maailmankatsomusta”, kun vasta pari vuotta sitten CEU ajettiin maasta myös tähän samaan syyhyn vedoten. Tähän viittaa myös 444.hu:n haastattelema Budapestin ylipormestari ja opposition keskeinen johtohahmo Gergely Karácsony: hän ei hyväksy sitä, että Unkari karkottaa maasta tasokkaan, ”vapaaseen maailmaan kuuluvan” korkeakoulun ja tuo maahan toisen, ”ei-vapaaseen maailmaan” kuuluvan, edustamaan ”sitä järjestelmää, josta 30 vuotta sitten Luojan kiitos pääsimme vapaiksi”. Myös tähän Fidesz-puolue vastaa totuttuun tapaan, tällä kertaa pääministerin kansliaministerin Gergely Gulyásin suulla: ”on perin merkillistä, että Kiinan kommunismiin viittaa saman puolueen ylipormestari ja pääministeriehdokas, joka itse on joukkomurhiin syyllistyneen kommunistisen järjestelmän perillinen”.

No niin, nyt on siis molemmin puolin haukuttu, että ite ootte kommareita, mutta viime kädessähän tässä on kysymys rahasta. CEU oli yksityisellä rahoituksella pyörivä yksityinen yliopisto, Fudan-yliopiston Budapestin campuksen taas kustantaa, näin toimittajat väittävät, unkarilainen veronmaksaja. Rahoituskuvio oli alusta alkaen omituinen, kertoo haastateltu tutkiva journalisti Szabolcs Panyi, eikä vain siksi, että summat ovat tähänastisiin korkeakouluhankkeisiin verraten todella huikeita. Rahasumma, jonka Unkarin teknologia- ja innovaatioministeriö (sen alaisiksihan korkeakoulut on siirretty) hankkeeseen budjetoi, on paljon korkeampi kuin millä kiinalainen yhteistyökumppani ilmoitti campuksen rakentavansa ja minkä Kiina on luvannut luotottaa: eroa on parisataa miljardia forinttia eli satoja miljoonia euroja.

Tässä on siis melkoinen ja korruptionkäryinen klappi, jollaisia on Kiinan ulkomaisissa yhteistyöprojekteissa nähty muuallakin. Siitä puhumattakaan, että Kiinan ulkomailla toteuttamissa hankkeissa on ollut muitakin merkillisyyksiä. Esimerkiksi Afrikan Unionille Kiina rakensi Addis Abebaan uuden päämajan, jonka valmistuttua kävi ilmi, että talo oli vähän vitsaillakseni rakennettu samalla tekniikalla, jonka muistamme entisestä Neuvostoliitosta. (Vanhan lempivitsini mukaan Neuvostoliitossa julkisten rakennusten materiaalina toimi ns. mikrobetoni, jossa on kaksi kolmasosaa betonia ja yksi kolmasosa mikrofoneja.) Montenegro puolestaan ryhtyi kiinalaisten luotolla rakentamaan moottoritietä, jonka budjetoidutkin rakennuskustannukset olivat eurooppalaisittain huomattavan korkeat – nyt on käynyt ilmi, että maa ei selviä lainan kustannuksista, EU ei auta eivätkä veronkorotuksetkaan näytä riittävän tästä pulasta selviämiseen.

Siis: Kiina lainaa Unkarille rahaa, jolla Unkari ostaa Kiinalta uuden yliopistocampuksen rakennustöineen ja tarpeineen päivineen. Velka on veli otettaessa mutta veljenpoika maksettaessa. Kun lisätään toinen kallis Kiinan luotottama suurhanke eli Budapestin-Belgradin rautatie, Unkarin valtio velkaantuu tässä melkoisesti yhteen tiettyyn suuntaan, mikä on hieman merkillinen veto, kun ottaa huomioon, miten Orbánin hallitus on alusta alkaen julistanut taistelevansa valtionvelan kasvua vastaan ja taloudellisen suvereeniuden puolesta. Orbán itse lausui vielä vuonna 2011, että ”maan voi orjuuttaa kahdella tavalla, miekalla ja valtionvelalla”. Kiintoisaa on myös, että vielä 2010-luvun alussa Unkarin hallituksen edustajat puhuivat tiibetiläisten uskonnon- ja sananvapauden puolesta, vuonna 2015 Kiinan pääministerin valtiovierailulle saapuessa Tiibetin lippua oli kadunvarressa heiluttamassa enää yksi onneton mielenosoittaja, joka sai kimppuunsa unkarilaiset poliisit.

“Viktor Orbán: Kiinan aloite vastaa Unkarin kansallisia intressejä”, kerrotaan Unkarin yleisradion ykköskanavan uutisissa.

Uusi yliopistocampus on tarkoitus rakentaa Csepeliin, joka on suuri saari Tonavassa Budapestin eteläosassa. Samoille seuduille on itse asiassa jo aiemmin suunniteltu uutta kaupunginosaa työnimellä Diákváros, Opiskelijakaupunki – sinne tulisi monenlaista asuntotuotantoa mutta etenkin opiskelijoiden huutavaa asuntopulaa korjaamaan kohtuuhintaista mutta modernia ja ekologista asumista. Norjalaiselta Snøhetta-toimistolta tilattu suunnitelma näyttää havainnekuvissa aika henkeäsalpaavalta.

Fudan-hankkeen tultua julki hallitus on ensin ilmoittanut, että ei pidä hermostua, Fudan ja Opiskelijakaupunki mahtuvat Csepelsaarelle molemmat. Csepelin paikallinen oppositioedustaja ei ymmärrä, miten tämmöinen olisi mahdollista. Pääkaupungin kehittämisestä vastaava valtiosihteeri Balázs Fürjes vakuutteli ensin, että Fudan-suunnitelma ei vaikuta Opiskelijakaupunki-hankkeeseen mitenkään, mutta eipä aikaakaan, kun hallitus ilmoitti Opiskelijakaupungin siirtyvän – Fudan-projektin ohella – Fürjesin pöydältä innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovicsin vastuualueeseen, saman miehen, joka on jo johtanut CEU:n karkotusta ja Unkarin Tiedeakatemian nujertamista.

Lopuksi vielä lause, joka jäi vaivaamaan 444.hu:n toimittajia siinä määrin, että heidän piti erikseen ottaa se puheeksi Szabolcs Panyin kanssa. Hallituksen sisäisen muistion mukaan ”toteutus voi tapahtua vain kiinalaisten projektina, oikeudellisen säätelyn kannalta on päästävä siihen pisteeseen, missä sijoitukseen liittyvä prosessi ei enää ole pysäytettävissä”. Tämä tarkoittaa, näin Panyi selittää: ”jätkät hei, tämä on nyt ihan pakko toteuttaa ja betonoida lakiin niin, ettei kukaan enää pysty sitä torppaamaan”. Toisin sanoen: neljä vuotta sitten säädettiin laki, jolla CEU saatiin heitetyksi ulos, nyt taas hallitus on valmis tekemään kaikkensa, että Kiinan kommunistien yliopisto saataisiin maahan. Samalla koko ajan suvereeniutta saarnaava hallitus sitoo itsensä entistä lujemmin Kiinan velkaliekaan.

Tämmöisen nokkelan, viihdyttävän ja terävän videon siis ovat riippumattomat toimittajat saaneet aikaan. Sitä voisi verrata vaikkapa hallitusta lähellä olevan ”kansalaisjärjestön” tai ajatuspajan ”Perusoikeuksien puolesta -keskuksen” (Alapjogokért Központ) äskettäin julkistamaan mahtipontiseen mainoselokuvaan, jossa useita päättäviä poliitikkoja haastattelemalla ”tutkitaan” Unkarin kehitystä vuosina 2010–2020, otsikolla Újra naggyá teszik Magyarországot, siis sananmukaisesti ”Making Hungary great again”. Tai siis tämä on iskulause, koko elokuvan pääotsikko on Őszinteség, bátorság, büszkeség eli ’Vilpittömyys, rohkeus, ylpeys’. Mutta siitä kenties joskus toiste.


Sananvapaus, yhä uudelleen

28 maaliskuun, 2021

Olen tainnut jo muutaman kerran mainita, että unkarilainen uutisvirtani pursuu kauhutarinoita kolmanteen korona-aaltoon hukkuvista sairaaloista. Mediaa ei yleensä sairaaloihin päästetä, mutta somessa leviävät potilaiden ja henkilökunnan kokemukset. Telex-uutissivusto – se sama, jonka alkutaipaleesta kerrottiin yksityiskohtaisesti YLEn äskettäin esittämässä ”Unkarin kulttuurisota” -dokumentissa, joka taitaa yhä olla Areenassa katseltavissa, suosittelen! – julkaisi äskettäin vapaaehtoisena koronaosastolla työskentelevän lääketieteen opiskelijan kertomuksen. Se on kurkkua kuristavaa luettavaa.

Heti työvuoronsa alussa kertoja huomaa, että ennen sosiaalitilana ja siviilikamppeiden säilytyspaikkana toiminut keittiö on yllättäen muuttunut ylimääräiseksi koronaosastoksi ja täyttynyt potilassängyillä, niin että tuskin liikkumaan pääsee. Työvuoron aluksi sairaalaan tuodaan esimerkiksi tajuttomana löydetty 44-vuotias nainen, jolla koronavirus on aiheuttanut aivokalvontulehduksen. Mitään ei näytä olevan enää tehtävissä, nainen on aivokuollut. Jälkipuoliskon työvuorostaan – kuusi tuntia suojavarusteissa, syömättä, juomatta, vessassa käymättä – kertoja viettää ”punaisella vyöhykkeellä”, missä tunnelma on kuin sodassa. Taukoamatta häärivää henkilökuntaa, joka paikka täynnä potilaita, jotka yskivät, itkevät, anelevat apua, korisevat, haukkovat henkeä. Happipullot sihisevät, työntekijät huutavat toisilleen, koska suojavarusteiden läpi on puheesta vaikea saada selvää. Kaksi sairaalavahtimestaria tulee tuoden viittä happipulloa: tässä on nyt koko sairaalan hapet, jakakaa viisaasti, ei ole tietoa, koska saadaan lisää. Lähtiessään hakemaan tippapumppua toiselta osastolta kertoja lopulta, lopen uupuneena ja suojalasit huurussa, kompastuu käytävässä, jonne on yllättäen ilmestynyt seinustallinen paareja, ja huomaa, että paarit ovat täynnä ruumissäkkejä. Vainajat eivät enää mahdu normaaleihin säilytystiloihin.

Mutta ei tässä kaikki, vaan kertomuksen loppuun nimetön kirjoittaja on jälkikäteen halunnut lisätä:

Reaktiona lukemattomiin saamiini kommentteihin haluaisin korostaa, että tämä kirjoitus ei missään nimessä ole poliittinen kannanotto. Kirjoitin tämän siksi, että se auttoi minua työstämään omaa jännitystäni, ja ajattelin, että se voisi auttaa muitakin, tai herättää ajattelemaan. Pyydän, ettette veisi tätä keskustelua poliittiseksi väittelyksi.

Siis hetkinen. Se, miten terveydenhuoltoa on Unkarissa viime vuosien ajan resursoitu ja organisoitu, on mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys. Voi toki hyvinkin olla, että kirjoittajaa surettaa ja suututtaa se, miten julkinen keskustelu on Unkarissa nykyään täysin rikki: vuoropuhelun tilalla on pelkkää aggressiivista vastapuolen syyttelyä, eikä tämänhetkisestä koronakatastrofistakaan pystytä keskustelemaan järkevästi, kun tilanteen korjaamista tärkeämpää tuntuu olevan syyllisen selvittäminen. Mutta rupesin myös miettimään, onko tämä ”apua, en halua sekaantua politiikkaan” myös pelon ilmaus. Selvästikään vallanpitäjät eivät tykkää tällaisista kauhukertomuksista. Perjantaina Unkarin sairaaloiden valtakunnallinen johtoelin (Országos Kórházi Főigazgatóság) puuttui Pohjois-Unkarissa Ózdin kaupungissa toimivan sairaalan johtajan puheisiin – tämä oli verrannut nykyistä tilannetta viime vuonna Italiasta välitettyihin kauhukuviin – ja jyrähti, että sairaalat, poliklinikat ja rokotuspisteet pystyvät hyvin toimimaan omin voimin, ”mitään ylikuormitusta ei ole”.

Muuallakin kuin korona-asioissa on Unkarin riippumattomassa mediassa viime päivinä tullut esiin kummallisia esimerkkejä siitä, että tiettyjä asioita ei todellakaan saa sanoa. Joku aika sitten kirjoitin täällä Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahdista, nykyään Leipzigissa pelaavasta Péter Gulácsista, joka oli somessa julkisesti antanut tukensa sateenkaariperheiden A család az család (‘Perhe on perhe’) -kampanjalle ja saanut tästä sekä kiitosta että kuraa niskaansa. Gulácsin tueksi asettui somessa ja sittemmin myös WMN-portaalille kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa János Hrutka, entinen huippujalkapalloilija ja nyttemmin suosittu urheilukommentaattori. Kuinka ollakaan, Hrutka sai pian tämän jälkeen lähtöpassit työpaikastaan urheilukanava Spíler TV:ltä, joka kuuluu Viktor Orbánin luottomiehen ja oletettavasti bulvaanin, äkkirikastuneen superoligarkin Lőrinc Mészárosin bisnesimperiumiin yhdistettyyn TV2-mediaryhmittymään. Ja siinä samassa myös hallituksen mediakeskittymään, ”Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiöön” (KESMA) kuuluva urheilusivusto riensi haukkumaan Hrutkaa, kaivaen esille vuosien takaisen palkkiokiistan Hrutkan ja FC Ferencvárosin (“Fradi”) välillä; jutun myötähäpeää nostattavan tökerö pilakuva esittää Hrutkaa lypsämässä Fradi-lehmää. Mérce-sivuston jutussa Bence Bogatin muistuttaa, että tästä tapauksesta ei suinkaan joudu kärsimään Saksassa mukavasti tienaava Gulácsi eikä myöskään arvostettu ja suosittu tv-kasvo Hrutka, joka tuskin joutuu pitkään olemaan työttömänä näiden potkujen jälkeen. Hrutkan saamien potkujen ja haukkujen tarkoitus on varoittaa kotikatsomoiden kansaa, niitä tavallisia ihmisiä, jotka voivat liikaa päätään aukomalla todellakin menettää toimeentulonsa.

Toinen viime päivien kohu koskee HVG-lehden teräväkynäistä ja ilkeää kolumnistia, tässäkin blogissa usein siteerattua Árpád W. Tótaa. Marraskuussa 2018 Tóta sivalteli sanansäilällään pääministeri Orbánin vävypojan István Tiborczin katulamppubisnestä, ns. Elios-juttua, johon EU:n korruptiontorjuntaviranomaiset olivat puuttuneet, ja sitä röyhkeää tyyliä, jolla Orbán kieltäytyi reagoimasta.

(…) Viktor Orbán lähetti viestin: jatkan varastamista.

Ne rahat, mitä tämän jälkeen on tulossa, hän aikoo myös pistää liiveihinsä, eikä sitä täällä pidetä rikoksena. Kyllä hän allekirjoittaa minkä hyvänsä kuvakortin, jossa puhutaan liberaaleista arvoista ja oikeusvaltiosta, sehän ei maksa mitään. Vallan kolmijaonkin hän hyväksyy mieluusti, laittaa oikeusistuimet oikein omalle pikkulautaselleen satakertamuhennoksen [unkarilainen perinneruoka] viereen. Mutta perheenjäseniään tai ystäviään hän ei aio pistää tyrmään. Jos oikeusvaltio merkitsee sitä, niin oikeusvaltio vetäköön käteen.

Ei hän sitä ole huvikseen hajottanut.

Ei ruhtinas Árpádkaan vetänyt ympäri Eurooppaa ryösteleviä sotureitaan sotaoikeuteen vaan palkitsi heidät. Rosvoilua, paikkojen polttamista ja väkivaltaa – “seikkailujen aikaa” – taas eivät lopettaneet oikeuden päätökset vaan Augsburgin taistelu. Siellä tapahtui niin, että ne löyhkäävät unkarilaiset migrantit olivat koko ajan toitottaneet, että kun he hävittävät kyliä ja luostareita, siihen ei sisälly rikosta, päinvastoin, mutta eurooppalaiset ritarit eivät paljon paskaakaan välittäneet heidän pelinsäännöistään ja illiberaalista maailmankuvastaan vaan pistivät kavereille kalvan suusta sisään ja persiistä ulos. Tämän jälkeen unkarilaiset bandiitit kipittivät kotiin ja kertoivat, että tästä lähin näistä seikkailuista tuleekin helevetinmoinen selkäsauna.

Tästä ne sitten ottivat opikseen, vähän ajan päästä rupesivatkin kristityiksi ja nyt ovatkin siitä niin ylpeitä että. No kuulkaas, juuri näin käy liberaalin demokratiankin kanssa.

Tai sitten mennään takaisin Aasiaan, mutta se on sitten meidän ongelmamme, ja Endre Adyn.

Tässä jutussa mainittu ”seikkailujen aika” (tai ”päällikköjen aika”) viittaa siihen noin sadan vuoden jaksoon, joka sijoittuu unkarilaisten maahantulon ja Unkarin kristityn kuningaskunnan perustamisen välille. Unkarilaisessa historiankirjoituksessa villien madjaarien sota- ja ryöstöretkistä läntisten naapurien maille – ne pysäytti vasta tappio Augsburgin taistelussa 955 – on vanhastaan käytetty nimitystä ”seikkailu” (kalandozás), ja unkarilaiset ovat olleet tuonaikaisesta pelottavasta maineestaan yhtä ylpeitä kuin Tapani Pyhän perustamasta kuningaskunnasta, näkemättä tässä juurikaan ristiriitaa. Runoilija Endre Ady (1877–1919), ”Unkarin Eino Leino” oli puolestaan kenties merkittävin niistä unkarilaisista taiteilijoista ja intellektuelleista, jotka yrittivät kriittisesti kyseenalaistaa romanttista, hurraa-isänmaallista sankarikuvaa Unkarin kansasta. Runoissaan hän ruoski valheellista ”kansallismielisyyttä” tavalla, joka nykyään tuntuu taas raikkaan radikaalilta, ja hänen rinnalleen asettuu pakinassaan myös Árpád W. Tóta. Samalla Tóta rakentaa sarkastisen sillan Unkarin hallituksen viime vuosina ahkerasti harrastamaan muukalaisvihapropagandaan: Eurooppaan kriisialueilta pyrkivät pakolaiset ovat tässä propagandassa ”migrantteja” (migráns), rikollisia ja terroristeja, kun taas tuhatsata vuotta sitten Eurooppaan ryöstäen ja hävittäen tunkeutuneet unkarilaisten esi-isät olivat sankareita ja ”seikkailijoita”.

Kuinkas sitten kävikään? Kaksi yksityishenkilöä haastoi Tótan oikeuteen, koska he kokivat tulleensa unkarilaisina loukatuiksi. Alempien oikeusasteiden kautta juttu kulki korkeimpaan oikeuteen (Kúria), joka jätti ensimmäisen oikeusasteen tuomion voimaan: Tótan on poistettava loukkaavat ilmaukset (HVG.hu:n verkkoartikkelissa on niiden paikalla nyt tähtiä, joihin on linkitetty toimituksen kommentti), esitettävä julkinen anteeksipyyntö ja maksettava kantajille yhteensä 400.000 forintin (1100 €) korvaus. Kúrian tiedotteen mukaan näiden ikävien ilmausten – ”haiseva” (büdös), ”nykyisessä yleisessä kielenkäytössä sisällöltään halventava migráns” sekä ”unkarilaiset bandiitit” – käyttö loukkaa Unkarin kansakunnan yhteisöä. Eikä edes kirjoittajan taiteellinen vapaus tai ironian käyttö tyylikeinona oikeuta loukkaamaan toisten ihmisarvoa tai yhteisön arvokkuutta.

Hämmentävää. HVG:n julkaisemassa pitkässä artikkelissa lehden lainopillinen asiantuntija yrittää vääntää perusasioita rautalangasta. Esimerkiksi sitä, että syytöksessä ”migrantti” ja ”bandiitti” on revitty irti asiayhteydestä, ymmärtämättä, että tekstin pilkka ei kohdistu todellisiin unkarilaisiin tai unkarilaisten ”kansanyhteisöön” vaan siihen järjettömään ja sisäisesti ristiriitaiseen tapaan, jolla Unkarin hallituksen propaganda kuvaa kansallista muinaisuutta ja nykyisyyttä. Tai että ”migrantti”-sanasta on tehnyt halventavan juuri tämä hallituksen propaganda. Ja tietenkin voi aina ihmetellä, miten poliittisesta satiirista joutuu Unkarissa leivättömän pöydän ääreen mutta jatkuvasta vähemmistöjen, muukalaisten tai oppositiopoliitikkojen alatyylisestä haukkumisesta voi saada kunniamerkin.


Kansallinen tärkeysjärjestys

23 maaliskuun, 2021

Unkarissa koronan kolmas aalto on jo noussut kaikkia tähänastisia korkeammaksi. Päivittäisten kuolemantapausten määrässä saavutettiin tänään taas karmea ennätyslukema, 252. Suurin osa kuolonuhreista on Unkarissakin iäkkäitä ihmisiä, mutta heidän keski-ikänsä on viime viikkoina koko ajan laskenut. (Joinakin viime päivinä koronaan kuolleiden miesten keskimääräinen elinikä on jo käynyt 70:n alapuolella, ja jotkut tapauksista ovat olleet paljon nuorempia.) Sairaalahoidossa on melkein 12 000 unkarilaista, hengityskoneessa 1389.

Unkarilainen somekuplani on täynnä kauhutarinoita sairaaloiden arjesta. Sitähän kauhisteltiin jo paljon ennen kuin koronapandemiasta oli aavistustakaan: homehtuvia ja rapistuvia sairaaloita, alipalkattua ja ylityöllistettyä henkilökuntaa, jota maan tavan mukaan kuului ”voidella” kunnollisen hoidon varmistamiseksi, puutetta kuvantamis- ja tutkimuslaitteistosta, kehnoa ruokaa, hygieniaongelmia ja sairaalainfektioita. Ainakin joissakin sairaaloissa oli ilmeisesti jo vuosia sitten normaalia ja maan tavan mukaista, että potilaat tuovat mukanaan ei vain yöpukua ja hammasharjaa vaan myös puhtaat liinavaatteet ja pyyhkeet, omat saippuat, vessapaperit, joskus jopa sidetarpeet ja reseptittä saatavat särkylääkkeet. Ja omat ruokailuvälineet. Tähän tilanteeseen iskeytyi koronapandemia, ja pääministeri Orbánin voitonvarmat lupaukset siitä, miten ”kaikki kyllä hoidetaan terveiksi”, alkavat kuulostaa perin ontoilta.

Tänään on unkarilaisessa somessa tullut vastaan esimerkiksi korona-avuksi komennettujen opiskelijoiden kertomuksia (todellakin: lääketieteen ja sairaanhoidon opiskelijoiden lisäksi myös esimerkiksi lääkintävoimistelijoiksi, laboratorioanalyytikoiksi tai dieteetikoiksi opiskelevat nuoret tekevät 12-tuntisia työpäiviä syöttäen ja käännellen potilaita, siivoten eritteitä ja – ilman asianmukaista koulutusta, kriisivalmennusta tai jälkihoitoa – kohdaten kuolemaa ja kuolevia). Tai sitoutumattoman oppositiokansanedustajan Ákos Hadházyn julki tuoma tapaus: sairaalaan viety koronapotilas joutui ensin neljä tuntia odottelemaan kylmässä odotustilassa, sitten löytyi lopulta sänky, mutta ei vuodevaatteita. Onneksi potilas pystyi vielä viestittämään asiasta omaisilleen, jotka toimittivat sairaalan vastaanottoon lakanat, tyynyn ja peiton.

Kauhistelun ohella voi siis kysyä ja kysytäänkin, mitä Unkarin päättäjät oikein tekivät viime kesänä ja alkusyksystä, kun uusiin korona-aaltoihin olisi vielä voinut valmistautua. Ja, olkoon halpahintaista demagogiaa tai ei, monet kysyvät, olisiko ollut järkevämpää tukea kovia kokenutta terveydenhuoltosektoria, jo pitkään aivovuodosta kärsinyttä lääkäri- ja hoitajakuntaa ja materiaalipulaisia sairaaloita kuin panostaa esimerkiksi urheilun tukemiseen. 444.hu-sivuston mukaan viime vuoden kuluessa Unkarin valtio on koronakriisin keskellä jakanut ylimääräistä tukirahaa urheilulle viisi kertaa niin paljon kuin terveydenhuoltosektorille: 288,6 miljardia forinttia (787 miljoonaa euroa), tästä yli puolet kenttien, hallien ym. infrastruktuurin tarpeisiin, pienempiä osia mm. urheiluakatemioiden ja kilpaurheilun kehittämiseen, 15,7 miljardia eli vajaat 43 miljoonaa euroa ”lajikohtaiseen kehitys- ja strategiatyöhön”, eli ilmeisesti myös ns. konsulttituuban tuottajat pääsivät osille.

Sikäli kuin tässä vielä jaksaa jollekin nauraa, niin ainakin jonkinlaisen piinatun hörähdyksen tuotti uutinen, jonka mukaan inhimillisten voimavarojen ministerin päätöksellä Kansallinen kulttuurisäätiö on myöntänyt kaksitoista miljoonaa forinttia eli vajaat 33 000 euroa ”unkarilaisen etnofitness-harjoittelun kehittämiseen”. Tuen oli saanut vajaan kahden sivun mittaisella hakemuksella salaperäinen Élet Szolgálat Egyesület (‘Elämä Palvelu Yhdistys’), jonka osoitteesta ei löytynyt mitään elämää; kun toimittajat lopulta tavoittivat yhdistyksen puheenjohtajan Facebookin kautta, tämä ei osannut kertoa, mitä semmoinen etnofitness on, vaan ohjasi kysyjät miehensä puheille, joka, kuinka ollakaan, on entinen pitkäaikainen Nagykanizsan kaupungin apulaispormestari, tietenkin Fidesz-puolueen riveistä. Toimittajille kerrottiin, että kyseessä on unkarilaiseen kansanmusiikkiin ja tanssiin perustuva fitness-liikuntamuoto, jonka tarkoitus on tavoittaa myös nuoriso.

Etnofitness-projektiin kuuluu tanssiryhmä, koreografi ja fitness-valmentaja, ja tarkoitus on tuottaa 40-minuuttinen opetusvideo julkiseen levitykseen esim. kouluja ja kansantanssiryhmiä varten. Kuudesosan koko tuesta, eli kaksi miljoonaa forinttia (5456 € päivän kurssin mukaan), vie projektinvetäjän palkkio; tämä vetäjä on Csaba Kása, ministeri Káslerin lempilapsen Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin asiantuntija, jonka varsinaista asiantuntemusaluetta on Unkarin historia vuosina 1867–1949. (Toimittajien tiedusteluun, mitä erityistä asiantuntemusta Kásalla on nimenomaan etnofitnessin suhteen, ei tullut vastausta.) Samoin kaksi miljoonaa saa ”organisaattorina” tuo edellä mainittu apulaispormestari-aviomies, pienempiä asiantuntijapalkkioita nostavat vielä iältään hyvin nuori kansantanssija sekä Transilvaniasta käsin projektia avustava koreografi.

Pikkusummiahan nämä ovat siihen suureen korruptioon verraten, joka Unkarin yhteiskunnassa jytyyttää. Tuoreiden uutisten mukaan pääministeri Orbánin perhe on entistä avoimemmin ottamassa paikkaansa rahahanojen ääreltä. Tähän astihan Orbán ja hänen lähipiirinsä ovat osallistuneet korruptioon bulvaanien välityksellä tai alihankkijoina; Viktor Orbánia arvellaan yleisesti Unkarin rikkaimmaksi mieheksi, mutta virallisesti hänellä ei ole nimissään juuri mitään. Nyt hänen pikkuveljensä Győző Orbán nuoremman firma voitti muhkean tarjouskilpailun kaasuverkon valvontajärjestelmien toimittamisesta.

Mutta etnofitness-uutinen toi silti mielenkiintoisen muistuman kymmenen vuoden takaa. Silloin Hesarin Nyt-liitteen toimittajat, joita oli ruvennut mietityttämään jatkuvasti erilaisia uusia liikuntamuotoja esiin nostava jumppabisnes (silloin kuuminta hottia taisi vielä olla zumba), ryhtyivät leikillään ideoimaan suomalaiskansallista, Gallén-Kallelan Kalevala-maalauksiin perustuvaa Ainobic-treeniä. Kun nyt luin näitä Unkarin uutisia, silmieni eteen nousivat välittömästi Hesarin jutun otsanauhainen nyrkki pystyssä Kullervon kirous -venytystä tekevä malli tai Lemminkäisen äidin punnerrukset. Se ero tässä vain on, että Ainobic oli tarkoitettu kilpailemaan kaupallisille liikuntamarkkinoille, unkarilaista etnofitnessiä taas tuotetaan valtion hallitsemien instituutioiden toimeksiannosta virkamiesten voimin kansalaisten verovaroilla. Ja ennen kaikkea se, että Ainobic oli vitsi, ”Elämä Palvelu Yhdistyksen” kehittämä etnofitness taas ainakin rahaliikenteen osalta totista totta.


Tästä on leikki kaukana

13 maaliskuun, 2021

Eiköhän mennä suoraan asiaan, eli Itävallan ja Unkarin koronatilanteeseen. Joka näyttää häijyltä varsinkin Unkarin osalta.

Tämä diagrammi on ruotsalaisten SVT:n koronauutissivulta, jota jostain syystä olen tottunut seurailemaan. Käyrät näyttävät koronakuolleisuuslukuja suhteessa miljoonaan asukkaaseen, ja aikajana lähtee liikkeelle siitä päivästä, kun koronakuolleita kussakin maassa oli yksi miljoonasta. Unkarin korostettu käyrä osoittaa todella pelottavalla tavalla jyrkästi yläviistoon, ohi Italian ja USA:n, ja tavoittelee kohta Britannian ja Belgian lukemia.

Ei mikään ole ohi ennen kuin se on ohi, eikä tämä kirottu korona varsinkaan. Rokotukset ovat käynnistyneet, ensi viikolla pitäisi meikäläisenkin saada annos Astra Zenecaa. (Ja totisesti aion sen ottaa. Itävallassahan oli tämä Zwettlin tapaus, missä Astra Zenecalla rokotettu nainen kuoli veritulppaan, mutta siitä ei ymmärtääkseni ole minkäänlaista näyttöä, että kuolemantapaus olisi nimenomaisesti johtunut rokotuksesta.) Itävalta rokottaa kohtuullisen mukavalla vauhdilla, yli seitsemänsataatuhatta ihmistä eli kahdeksan prosenttia väestöstä on saanut ensimmäisen rokoteannoksen, eikä sairaaloiden teho-osastoiden vuodepaikoista ole vielä täynnä kuin alle puolet. Kolmannen aallon nousu on toistaiseksi ollut varsin maltillista. R(eff)-lukemakin, eli tuo luku, joka ilmaisee, montako muuta ihmistä kukin potilas keskimäärin tartuttaa, on vain hieman yli yhden.

ORF:n koronauutissivuston diagrammissa kellertävät pylväät näyttävät uusia positiivisia testituloksia päivää kohti, turkoosi käyrä kertoo R(eff)-luvun kehityksestä. Punaiset pystyviivat kertovat sulkutilojen tai ulkonaliikkumisrajoitusten julkistamisesta.

Erityisen reippaita itävaltalaiset ovat olleet järjestämään testausta. Der Standardin mukaan ”Itävalta on koronatestauksen maailmanmestari”, mutta asiantuntijat eivät ole tästä pelkästään ihastuksissaan. Ensinnäkin tässäkin pätee se sama kuin monissa muissakin terveydenhuoltotoimissa, eli innokkaimmin testeissä käyvät ne kunnon kansalaiset, jotka vähiten ottavat riskejä ja vähiten testejä tarvitsisivat, joten testien antama kuva tilanteesta voi olla vähän vino. Toiseksi useimmilla testiasemilla käytetty antigeeni-pikatesti ei ole kovin herkkä, eli se reagoi vasta siinä vaiheessa, kun viruskuormitus on noussut varsin korkeaksi. Niinpä negatiivisen testituloksen saanut voi jo kantaa alkuvaiheessa olevaa infektiota ja tartuttaa muita, mikä voi koitua oikeasti vaaralliseksi, jos syvät rivit alkavat yleisesti kuvitella, että negatiivisen testin jälkeen ei tarvitse välittää turvaväleistä sun muista suojatoimista.

Helmikuun alkupuolelta lähtien käynnissä on ollut varovainen ”Öffnung”, eli ravintolat ja matkailu ovat vielä kiinni, mutta myymälöitä, palveluja, harrastuksia ja tapahtumia on alettu varovasti ”avata”. Tällä hetkellä väitellään ravintoloiden ulkoterassien avaamisesta, sillä 7 päivän ilmaantuvuusluku on pitkästä aikaa noussut taas yli 200:n. Kovin kiikun kaakun on vielä kaikki.

Mutta toisenlaiselta näyttää Unkarin tilanne. Tänään meni siellä taas päivittäisten uusien tartuntojen ennätys rikki: 9444 uutta koronatapausta. Koronakuolemia ilmoitetaan päivittäin pitkästi toistasataa. Unkarissa kolmas aalto on jo noussut korkealle, ja terveydenhuoltojärjestelmä natisee liitoksissaan, niin kuin on natissut jo pitkään ja itse asiassa jo ennen koko koronapandemiaakin.

444.hu-uutissivusto ylläpitää omaa koronatilastopalveluaan, koska valtion virallinen koronatiedotus ei kuulemma kerro tarpeeksi eikä anna vertailukelpoisia tietoja. Sininen käyrä näyttää sairaalahoidossa olevien koronapotilaiden määrää, punainen käyrä on päivittäisten uusien tartuntatapausten (musta pisteviiva) 7 päivän keskiarvo. Sairaalahoidossa olevista lähes yhdeksästätuhannesta potilaasta hengityskoneessa on 989, heidänkin lukumääräänsä osoittava käyrä on nyt noussut korkeammalle kuin koskaan ennen.

Riippumattomat uutissivustot kertovat, useampien unkarilaisten lääkärien suulla, että sairaalat alkavat tulla toimintakykynsä rajoille (niinpä, tästäkin on itse asiassa riippumattomassa mediassa kerrottu varmaan vuoden ajan…), potilaita joudutaan jo nyt priorisoimaan ja toivottomimmat jättämään tehohoidon ulkopuolelle (hallituksen koronakriisinyrkin mukaan tämä ei pidä paikkaansa). Erityisen pelottavaa on se, että huonossa kunnossa sairaalaan tuodaan jo perusterveitä kolme-nelikymppisiä, jopa pikkuvauvoja, ja lapsiakin on joutunut hengityskoneeseen.

Niin, ne hengityskoneet. Unkari hankki niitä jo aikoja sitten Kiinasta huomattavia määriä, oppositiopoliitikkojen ja riippumattoman median piipittäessä, että koneiden hinnoissa tuntui olevan valtavasti ilmaa, joten rahaa oli saattanut kadota jonnekin sopiviin taskuihin. Tuhansista hengityskoneista suurimman osan on väitetty olevan edelleenkin paketissa, sikäli kuin niitä oikeasti on edes toimitettu, ja todellinen ongelmahan on se, että hengityskonepotilaan hoitoon tarvitaan ammattitaitoista henkilökuntaa ja näistä ihmisistä on jo ennestään huutava pula. 444.hu:n haastattelussa tehohoidon erikoislääkäri Tamás Svéd selittää, että tehostetussa hoidossa ei ole mieltä, ellei sitä anneta kunnolla ja koko ohjelmaa:

Yritänpä antaa esimerkin: putoavassa lentokoneessa on sata ihmistä ja kaksikymmentä laskuvarjoa. Voin repiä varjot hajalle ja ommella niitä uusiksi, pienemmiksi. Voin ratkaista tämän niin, että laskuvarjoja riittää kolmellekymmenelle, näin monta selviää hengissä, mutta jotkut saavat pahoja vammoja. Voin järjestää varjot neljällekymmenelle ihmiselle, silloin 25 selviää putoamisesta hengissä, mutta olen sentään pelastanut viisi ihmishenkeä enemmän kuin alkuperäiset 20, silti vähemmän kuin 30. Mutta jos yritän pelastaa tällä tavalla 50 ihmisen hengen, silloin kaikki kuolevat. Tätä rajaa ei voi ylittää, kun teho-osastoja laajennetaan.

Hengityskoneita siis on hankittu oudon kalliilla ja enemmän kuin pystytään käyttämään, ja tästä ovat ilmeisesti hyötyneet jotkut olig…, siis, isänmaalliset liikemiehet. Uusimpien väitteiden mukaan tämä hengityskonekorruptio puolestaan kytkeytyisi toiseen skandaaliin, josta riippumattomat tutkivat journalistit ovat viime päivinä kirjoittaneet, eli Kiinan rokotekauppoihin. Unkarihan on hankkinut muualla Euroopassa käytössä olevien Pfizerin ja Astra Zenecan rokotteiden lisäksi ”ystävävaltioiden” rokotteita, sekä venäläistä Sputnikia että kiinalaisen Sinopharmin tuotetta, piittaamatta siitä, että EU ei ole näitä toistaiseksi hyväksynyt (eikä kenties päästä Sputnikilla tai Sinopharmilla rokotettuja matkustelemaan vapaasti sitten joskus, kun rokotetuille ruvetaan avaamaan rajoja). Itse pääministeri Orbán poseerasi taannoin FB-sivullaan antaen ymmärtää, että hänet on rokotettu nimenomaan Sinopharmilla.

Sinopharm-rokote ei välttämättä ole sen huonompi kuin muutkaan, mutta arvostelijoiden mukaan siitä ei ole vielä riittävästi luotettavaa testaustietoa, ja itse asiassa Wall Street Journalin mukaan Arabiemiraateissa on ruvettu antamaan Sinopharm-rokotteista vielä ylimääräistä, kolmattakin annosta, koska joissain tapauksissa se ei näytä toimivan eli kehittävän riittävästi vasta-aineita. Isompi ongelma kuitenkin on se, että Sinopharm-kauppoihin näyttää liittyvän mehevä korruptioskandaali. Kiinalaista rokotetta ei ostettu Unkariin suoraan Kiinasta vaan välittäjäfirmalta, joka keräsi kaupasta melkoiset voitot. Tämän firman taustat ovat epäselvät ja osaksi hämärän peitossa, mutta sen johdossa ja lähistöllä pyörii väittämän mukaan samoja hieman hämäriä henkilöitä kuin hengityskonebisneksenkin ympärillä.

Tämän kohinan keskellä Unkarin hallitus yrittää sekä vakuuttaa kansalaisia tilanteen vakavuudesta että pitää yllä luottamusta virallisiin pandemiantorjuntatoimiin. Unkarin yleisradioyhtiön uutissivuston mukaan Brysseli on sählännyt rokotteiden hankinnassa ja toimituksessa, eli ”Brysselin byrokraatit tilasivat rokotetta liian vähän ja liian myöhään” (hallitusta lähellä olevan Századvég-ajatuspajan tekemän tutkimuksen mukaan tätä mieltä on 52 % unkarilaisista), Unkari taas on tehnyt viisaasti hankkiessaan rokotteita myös Venäjältä ja Kiinasta. (Samainen uutissivusto kertoo myös, että Kremlin mukaan Yhdysvallat liittolaisineen suunnittelee provokaatiokampanjaa Sputnik-rokotteen mustamaalaamiseksi…) Niinpä Unkarissa väestön rokottaminen eteneekin eurooppalaisessa vertailussa erinomaista vauhtia. Ainakin yhden rokoteannoksen saaneita on jo pitkästi toista miljoonaa.

Hyvä näin, tätähän me kaikki toivomme, että pandemia kaikkialla saataisiin pysähtymään. Tulkoon rokote sitten vaikka Pohjois-Koreasta, kunhan se toimii. Valitettavasti vain Unkarin rokotuskampanjoissa ei edelleenkään kaikki mene ihan kuin Strömsössä. Viime blogahduksessani kirjoitin viime viikonlopun suuresta juupas-eipäs-sekaannuksesta rokotuspisteillä. Tiettyä kaoottisuutta on ilmassa edelleen, päätellen kuvista, jotka Blikk-keltalehti tänään julkaisi ja joissa budapestilaisen sairaalan rokotuspisteelle jonottavassa joukossa ei turvaväleistä ole tietoakaan.


Säätiöt ja imperiumi, eli yliopistojen kova kohtalo

2 helmikuun, 2021

Tässä blogissakin oli viime syksynä esillä Unkarin teatteri- ja elokuvataiteen korkeakoulun (SZFE) valtausdraama, jonka laukaisi opettajien ja opiskelijoiden vastarinta hallinnonuudistusta kohtaan. Valtaus päättyi, kun koronapandemian johdosta määrättyjen rajoitusten takia ”kapinalliset” eivät enää voineet jatkaa opetusta ja työskentelyä vallatuissa tiloissa, mutta protesteja SZFE:n ”hallinnonuudistuksen” johdosta on kuultu sittemminkin. Ei vain johtoon nostettu Orbánin hallituksen oma teatteripaavi Attila Vidnyánszky nostattanut kulttuuriväkeä vastarintaan, vaan muutkin uudet SZFE:n opettajat – joita uudet vallanpitäjät ovat nimittäneet entisten, protestiksi eronneiden tilalle – ovat herättäneet kiukkua ja hämmennystä.

Tammikuun puolessavälissä julkisuuteen tihkui uusien opettajien lista, jota elokuvaohjaaja Kornél Mundruczón mukaan ”on lähes mahdoton kommentoida”. Listalta löytyy esimerkiksi Vilmos Velkovics, hörhöoikeistolaisten Echo TV- ja Hír TV -kanavien entinen toimittaja, joka kolme vuotta sitten herätti pahaa verta ”haastattelemalla” tuolloisten koululaismielenosoitusten yhtä vetäjää eli simputtamalla koulupoikaa kameroiden edessä jonkinlaisella lauseenjäsennystehtävällä. Uusien opettajien joukossa on myös Barbara Baska, jonka merkittävin työkokemus vaikuttaisi olevan toiminta pääministeri Orbánin Facebook-sivun videotoimittajana. Muuten, sanoo Mundruczó, ”kahta kolmasosaa uusista opettajista en tunne yhtään mistään, joten pidetään kiinni siitä, että tuntemattomista puhutaan vain hyvää tai ei mitään”.

SZFE:n päärakennuksen valtaus oli tähänastisista protesteista näyttävin mutta ei suinkaan ainoa. Unkarin korkeakoululaitosta ollaan nimittäin vauhdilla yksityistämässä säätiöpohjalle, ja tammikuussa on taas alkanut tapahtua. Loppiaisen jälkeen Magyar Narancs -lehti kertoi, että Debrecenin ja Szegedin yliopistot siirtyvät elokuussa säätiöpohjaisiksi, ja myöhemmin ilmeni, että sama koskisi myös Pécsin yliopistoa. Jo joulukuussa oli samaa uutisoitu Veszprémissä toimivasta Pannonian yliopistosta. Ainakaan Debrecenin ja Szegedin osalta konkreettisista yksityiskohdista ei tuolloin vielä tiedetty mitään, mutta yliopistojen korkein johto oli ilmeisesti saanut asiasta tietoja, jotka sitten vähitellen tihkuivat alemmille organisaatioportaille. Avoimuudesta tai yliopiston autonomisista päätäntäprosesseista ei ollut tietoakaan. Vaikka ensimmäisiä aavisteluja tämänsuuntaisista kehityksistä oli (lääketieteellisen yliopistokoulutuksen osalta) saatu jo edellisenä kesänä, tätä muutosta ollaan nyt ajamassa läpi äärimmäisen lyhyellä aikataululla ja pyörryttävää vauhtia. Tammi-helmikuun vaihteessa on jo edetty siihen, että asiasta äänestetään yliopistojen senaateissa.

Korkeakouluista vastaava Innovaatio- ja teknologiaministeriö perustelee uudistuksia toisaalta kansainvälisellä kilpailukyvyllä ja joustavuudella, toisaalta kansallisen kulttuurin edistämisellä. Vastapuolella taas uudistusten epäillään merkitsevän vain tieteen ja kulttuurin sitomista yhä tiukempaan ja lyhyempään liekaan. Uudessa järjestelmässä kunkin korkeakoulun rahoitus tulee toki edelleenkin valtiolta, mutta ylläpitäjänä on säätiö, jonka kuratorioihin poliittiset päättäjät nimittävät omia miehiään ja naisiaan (esimerkiksi äskettäin tässäkin blogissa esiintynyttä perheministeri Katalin Novákia on kaavailtu jäseneksi Szegedin yliopiston kuratorioon). Kuratorioiden jäsenet myös pysyvät tehtävissään kunnes kuolevat tai eroavat, eli vaikka jokin poliittinen ihme kaataisi Orbánin järjestelmän, hänen kaverinsa jäävät hallitsemaan korkeakoulusektorin päätöksentekoa. Yliopistolta viedään autonomia: Mérce-sivuston tiivistelmän mukaan valta esimerkiksi rehtorinnimityksen, toimintaohjesääntöjen ja kehityssuunnitelmien sekä budjetin suhteen siirtyy yliopiston senaatilta säätiön kuratoriolle. Myös yliopistojen omaisuuden siirtyminen säätiöille vie sen pois julkisesta valvonnasta ja avaa ovet kaikenlaiselle korruptiolle ja kähminnälle, jossa Unkarin nykyiset vallanpitäjät muutenkin ovat kunnostautuneet.

Innovaatio- ja teknologiaministeriön sivulla 18.1. julkaistussa tiedotteessa näitä syytöksiä yritetään torjua vakuuttamalla, että yliopistoille ei tehdä mitään ilman yliopiston senaatin omaa päätöstä:

Vasemmistomedia levittää jälleen valeuutisia. Toisin kuin HVG väittää, yliopistojen senaatit voivat päättää uusista mahdollisista hallintomallin muutoksista.
Strategisena päämääränä on, että maamme korkeakoulujen kilpailukykyä kasvattaisi joustavampi ja ennakoitavampi toimintaympäristö, Unkarin nuorten korkeatasoisen ja ajanmukaisen koulutuksen eduksi. Tätä alaa ohjaava ministeriö sopii strategisista ja kehityssuunnitelmista eri instituutioiden kanssa tänä vuonna alkavan EU:n budjettikauden mukaisesti. Hallitus neuvottelee hallintomallin vaihdoksesta ainoastaan yliopistojen senaattien aloitteesta.
Opposition valeuutistehdas ei tyydy vain vähättelemään koronaviruspandemian torjuntatoimia, vaan se myös levittää valheita yliopistojen uudesta ylläpitomallista. Kuitenkin ministeriön presentaatiosta leikatusta diasta näkyy hyvin, että hallituksen päätösprosessi voi käynnistyä vain senaatin aloitteesta, yliopiston tehtyä päätöksensä.

Mutta miten vapaasti yliopistojen senaatit näitä päätöksiä tekevät? Omassa kuplassani on eniten ollut esillä Szegedin yliopisto, tuoreimman kansainvälisen QS-rankingin mukaan Unkarin yliopistoista tasokkain. Virallisesti yliopiston siirtymisestä säätiömalliin piti äänestää yliopiston senaatissa viime perjantaina. (Päätöstä oli tosin jo kerran lykätty, ja vielä pari viikkoa sitten yliopiston rehtori vakuutteli, että minkäänlaista painostusta ei ole asiassa ollut eikä mikään ole vielä varmaa.) Jo viime keskiviikkona, valtion yleisradioyhtiön pääuutiskanavan lähetyksessä tästä kuitenkin kerrottiin jo ikään kuin asia olisi klappat och klart. Näin ainakin tv-kuvan alalaidan uutisnauhassa näkyy.

”Szegedin yliopisto muuttaa muotoaan. Yliopisto siirtyy säätiön ylläpitämäksi.”

Perjantaisesta senaatin äänestyksestä on nyt noussut melkoinen kohina. Yliopiston tohtorikoulutusohjelmaneuvoston edustaja, professori József Pál, joka sattumoisin on myös Fidesz-valtionhoitajapuolueen Szegedin osaston varapuheenjohtaja, äänesti vastoin edustamansa humanistisen tiedekunnan yksimielistä tahtoa eli säätiöitymisen puolesta, minkä jälkeen hän riipaisevin sanoin erosi senaatin jäsenyydestä. Saman omituisen äänestyspäätöksen, edustamiensa yliopistolaisten tahtoa tai omaa aiempaa lupaustaan vastaan, teki viisi muutakin senaatin jäsentä, muistuttaa yliopistolaisten protestiryhmä Veritas Virtus Libertas Facebook-sivullaan, ja äänestys ratkesi ”uudistuksen” hyväksi äänin 29 – 19 – 2 tyhjää. Jos nämä kuusi miestä (niin, vain länsieurooppalaisen herkistynyttä silmää voi hiertää se, miten vahva miesdominanssi Unkarin akateemisessa elämässä edelleenkin vallitsee) olisivat äänestäneet toisin, säätiöimishanke olisi tältä erää voinut kaatua, tai ainakaan sen ei olisi voinut väittää edustavan yliopiston oman korkeimman päätäntäelimen tahtoa.

Äänestys eteni muutenkin varsin merkillisesti. Verkkoviestimissä ja somessa kiertää videonauhoitus kokouksen loppuminuuteista, ja siitä käy selväksi, että tilanne oli erittäin kaoottinen. Rehtori László Rovó ilmoittaa ensin äänestettäväksi siitä, kumpaa aiemmin esitettyä ehdotusta lopullinen äänestys koskisi. Professori Pálin kirjallisuudentutkijakollega, professori Mihály Szajbély pyytää puheenvuoroa, vedoten siihen, että hänen puheenvuoronsa sisältö voisi olla olennainen edessä olevan äänestyksen kannalta, mutta ei saa. Rehtori ilmoittaa, että nyt seuraava äänestys ei vielä ole lopullinen, minkä jälkeen yliopiston lainopillinen edustaja puuttuu puheeseen ja ilmoittaa, että mikäli ensimmäinen esitys saa riittävän enemmistön, toisesta esityksestä ei enää tarvitse äänestää. Toisin sanoen: kenellekään ei tuntunut olevan selvää, mistä oikein äänestetään ja onko kyseessä lopullinen äänestys.

Professori Szajbély on nyt jättänyt virallisen valituksen ja vaatinut rehtori Rovólta, että senaatin perjantainen päätös mitätöidään ja asiasta järjestetään uusi kokous ja äänestys. Szegedin yliopiston osalta siis tilanteen voisi vielä toivoa olevan auki, tai ainakaan taistelusta ei vielä ole luovuttu. Pécsin yliopistossa puolestaan senaatti päätti selkeällä enemmistöllä “aloittaa neuvottelut” uuteen hallintomalliin siirtymisestä. Debrecenin yliopiston kerrottiin äänestäneen uuden säätiöpohjaisen mallin puolesta jo 21. tammikuuta csont nélkül, “ilman luita”, kuten unkariksi sanotaan, eli ehdotus oli mennyt ns. sukkana sisään. Tosin muutamaa päivää myöhemmin 22 yliopiston professoria julkisti vastalauseen, jonka mukaan “päinvastoin kuin julkisuudessa on ilmoitettu, tästä koko yliopiston historian kenties merkittävimmän muutoksen suunnitelmasta, päämäärästä, syistä, hyödyistä ja haitoista tai seurauksista ei ollut käyty laajaa ja intensiivistä keskustelua”.

Ehkäpä tämä kaikki liittyy siihenkin, että Szegedin kaupunki on opposition hallinnassa ja sosialistipormestari Botka oli avoimesti ottamassa kantaa ”hallintouudistusta” vastaan, Debrecen taas on uskollinen Fidesz-kaupunki, jota viime kunnallisvaalitappion jälkeen Fidesz-puolueen piireissä jopa puolivakavissaan ehdotettiin koko valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi. Väkisinkin muistuu mieleen myös, miten Debrecenin yliopisto vuonna 2017 myönsi kunnia-civiksen arvonimen itselleen Vladimir Putinille.

Joka tapauksessa Unkarin yliopistot ovat nyt kulkemassa samaa tietä kuin jo aiemmin Unkarin Tiedeakatemia. HVG-lehdessä pari viikkoa sitten ilmestyneessä kirjoituksessaan József Pálinkás, atomifyysikko, entinen Unkarin Tiedeakatemian presidentti (2008–2014) ja sen jälkeen (2015–2018) NKFIH:n eli Suomen Akatemiaa vastaavan tutkimusrahoituselimen johtaja, lataa täyslaidallisen: vaikka suuri yleisö ei asiasta jaksakaan kiinnostua, meneillään on suuri muutostyö, jonka päämääränä ei suinkaan ole yliopistojen uudistaminen ja kehittäminen vaan Fidesz-puolueen verkostojen poliittisen ja taloudellisen vallan betonoiminen lopulliseksi. Tämä ”uudistus” tulee repimään yhteiskunnan hajalle, tuhoamaan myös koulutuksen tasa-arvon, ja sen lopussa häämöttää tilanne, jossa ”köyhien lapset kelpaavat vain palvelijoiksi kartanoihin tai tarjoilijoiksi kuratorioistuntojen juhlaillallisille”.


Korruptiouutisia vaihteeksi Itävallasta

6 joulukuun, 2020

Itävalta pääsi taas YLEnkin uutisiin jonkin muun kuin alppihiihdon yhteydessä. Karl-Heinz Grasser, entinen valtiovarainministeri, on saanut vuosikausia kestäneessä korruptio-oikeudenkäynnissä kahdeksan vuoden vankeustuomion. Tuomio ei ole lainvoimainen ja siitä varmastikin valitetaan, mutta jonkinlainen päätepiste on kuitenkin saatu vuosikausien vetkutukseen.

Kun aikoinaan muutin Wieniin vuonna 2000, Grasser oli Itävallan politiikan nouseva tähti ja superjulkkis. Syötävän komea nuori mies, klagenfurtilaisen autokauppiaan poika, oli 1990-luvun alussa, vain vähän päälle parikymppisenä syöksähtänyt oikeistopopulistisen FPÖ:n silloisen legendaarisen johtajan Jörg Haiderin lähipiiriin, joka koostui suurimmaksi osaksi juuri näistä ”pojuista” (Buberl), huomattavan hyvännäköisistä nuorukaisista. Kun vuosituhannen vaihteessa FPÖ kansainvälisen kohun saattelemana nousi hallitukseen, oikeistokonservatiivisen ÖVP:n pienemmäksi koalitiokumppaniksi, 31-vuotiaasta Grasserista tuli yllättäen valtiovarainministeri (kuulemma siksi, että FPÖ:n alun perin tälle paikalle kaavailema herra oli möläytellyt julkisuudessa liian rasistisia kommentteja).

Vuoteen 2002 saakka (jolloin Haider ns. Knittelfeldin vallankaappauksella hajotti silloisen FPÖ:n ja perusti oman ”sinisen tulevaisuutensa”, tosin tunnusväriltään oranssin BZÖ:n) Grasser edusti FPÖ-puoluetta, mutta itse asiassa hänet tunnettiin ÖVP:n vanhojen herrojen, etenkin tuolloisen liittokanslerin Wolfgang Schüsselin suojattina. Vuoden 2002 hallituskriisin ja uusien vaalien jälkeen Grasser palasi hallitukseen sitoutumattomana mutta ÖVP:tä lähellä olevana ministerinä, ja vuoden 2006 vaalien jälkeen (joissa ÖVP kärsi melkoisia tappioita) Schüssel olisi ollut valmis jopa tekemään hänestä varaliittokanslerin. Vuonna 2007 Grasser sitten lopetti poliittisen uransa ja siirtyi liike-elämän palvelukseen, toimimaan osakkaana tai johtokunnan jäsenenä erinäisissä yrityksissä. Pari vuotta varhemmin hänen mahtavan keltalehdistökohun saattelema romanssinsa oli huipentunut ihkuromanttisiin häihin Swarovskin kristallidynastian perijättären Fiona Pacifico-Griffinin kanssa.

...befriedigt das Jet-set-Bedürfnis der Österreicher, sagen Meinungsforscher
Valitettavasti en heti löytänyt niitä takavuosien kohuttuja poikakalenteri-poseerauskuvia, jotka Grasser muistaakseni oli otattanut yksityisluontoiseksi lahjaksi vaimolleen ja joista ainakin jotain vuoti mediaan. Mutta tässä AP:n kuva nuoren valtiovarainministerin ja kristalliperijättären jetset-romanssista kertovasta seurapiiriuutisesta.

(Niin, ne “KHG”:n ja “Fionan” häät… Muistan vielä hämmentävän keskustelun kollegani kanssa, jolle vähän paheksuen ihmettelin tapahtuman kirkollista kehystä. Katoliseen kirkkoon kuuluva Grasser oli ollut jo aiemmin naimisissa – liitto oli ilmeisesti solmittu jo hyvin nuorella iällä ja purkautunut aikoja sitten – joten pariskunta ei voinut saada kirkkohäitä, mutta vihkimisen jälkeen tapahtuman kunniaksi vietettiin ihanan tunnelmallista messua paikallisessa kirkossa. Näin naiivina luterilaisena minun oli vähän hankala ymmärtää, miten katolinen kirkko toisaalta ei vihi eronneita eikä tunnusta näiden uusia liittoja mutta toisaalta kuitenkin suostuu juhlistamaan tämmöisen pariskunnan yhteiselämää, joka sen oman opetuksen mukaan on syntiä ja aviorikosta. Katolisen kasvatuksen saanut kollegani ei puolestaan tajunnut, mitä minä tässä oikein ihmettelen. ”Se nainenhan on kuulemma syvästi uskonnollinen, joten miksi ei.”)

Vuosituhannen vaihteessa Itävalta oli tehnyt melkoisen poliittisen suunnanvaihdoksen. Vuosikymmeniä kestäneen ”punamustien” (sosiaalidemokraattinen SPÖ ja ÖVP) koalitioiden kauden jälkeen valtaan nousi oikeisto-äärioikeistohallitus, joka ryhtyi pontevasti purkamaan säännöstelyä ja yksityistämään valtion omaisuutta. Suuryritysten herrat olivat tästä Grasserille niin ylitsevuotavan kiitollisia, että – näin kuulemma kommentoi sarkastisesti nimenomaan työnantajapuolen järjestön (Industriellenvereinigung) silloinen pääsihteeri Herbert Krejci – hyvä kun eivät nostelleet lapsiaan tämän siunattaviksi. Kiitollisuuden, ihailun ja ihastelun takana liikkui tietenkin myös rahaa.

Arvelut siitä, että hallituksen yksityistämisprojektien yhteydessä, siis valtion omaisuutta myytäessä, rahaa olisi voinut liikkua asiattomiin taskuihin, alkoivat konkretisoitua viimeistään oikeistohallituksen vaihtuessa demarijohtoiseen punamustakoalitioon vuonna 2007. Uutisissa alkoi näkyä yhä enemmän milloin minkäkinlaista ”Affäreä”. Oli Homepage-Affäre (joka koski Industriellenvereinigungin rahoitusta Grasserin kotisivulle, joka ehkä oli yksityinen, ehkä ei), oli Terminal-Tower-Affäre (Grasserin epäiltiin vaikuttaneen siihen, että valtiovarainministeriön alainen elin hankki kalliit toimitilat rakennusfirma Porrin Linziin rakentamasta uudesta hienosta liiketalosta), oli Novomatic-Affäre: Grasserin ministeriö ajoi ankaralla painostuksella rahapelisäännöstelyä lievennettäväksi, ja tästä hyötyi etenkin peliautomaattifirma Novomatic, jolta puolestaan oli siirtynyt huomattava maksusuoritus Grasserin lähipiiriin kuuluvalle lobbari Walter Meischbergerille. (Samainen Meischberger oli mukana myös BUWOG-Affäressä, jota koskeva oikeudenkäynti nyt siis on saatu toistaiseksi juhlalliseen päätökseen.) Ja oli monia muitakin isompia ja pienempiä afäärejä, epäselvyyksiä ja epäilyksiä.

Kirjoitin BUWOG-jutusta täällä yli neljä vuotta sitten, kun jutun oikeuskäsittely lopultakin pitkällisten tutkimusten jälkeen päästiin aloittamaan. Lyhyestihän homma meni niin, että valtion omistamaa asuntokiinteistöyhtiö BUWOGia myytäessä tarjouskilpailun voitti Immofinanz-yhtiö saamansa sisäpiirin vinkin ansiosta, joka vaikutti tulevan Grasserin omasta toimistosta, Immofinanzilta puolestaan siirtyi ilmeisesti provisiona melkoinen summa rahukkaa Grasseria lähellä olevien tyyppien, kuten yllä mainitun Meischbergerin, tai näiden herrojen omistamien veroparatiisifirmojen kautta salaperäisille liechtensteinilaisille pankkitileille, jotka oikeus nyt, kuusitoista vuotta tapahtuneen jälkeen, katsoi pystyneensä kiistattomasti yhdistämään Grasseriin itseensä. Tätä asiaa on nyt jauhettu eri portaissa ja julkisuudessa vuosikaudet, lukemattomiin istuntoihin ja satojen todistajien kuulemiseen sekä tästä mediassa raportoimiseen on uponnut henkilötyötunteja käsittämätön määrä, eikä juttu tietenkään ole vielä tällä selvä, vaan luvassa on valituksia ja uhriutumista useammankin uutistuutin täydeltä. Samalla monet kysyvät aivan aiheellisesti, miten kohtuullista on ketään asianosaista kohtaan, että oikeusjutut venyvät vuosien mittaiseksi löysässä hirressä roikuttamiseksi.

Der Standard -lehden etusivun kolumnissaan, johon jo ylempänä viittasin, päätoimittaja Hans Rauscher tiivistää Grasserin olemuksen sanaan Blender, joka anglistisesti merkitsee tehosekoitinta mutta saksaksi paremminkin ”häikäisijää”, huijaria. Grasserin valtiovarainministerikauden kehuttu saavutus, ”nollavaje”, saatiin aikaan kertakikkailulla, myymällä valtion lypsylehmiä lihoiksi, politiikasta lähdettyään hän ei ihmeemmin menestynyt liike-elämässä. Mutta, näin Rauscher, itävaltalaiset rakastavat Blendereitä. Kun kohina erilaisista afääreistä Grasserin ympärillä toden teolla alkoi, joku hänen ihailijansa kirjoitti julkisuuteen tulleessa kirjeessään: ”Te olette liian nuori, liian älykäs, liian komea tähän kammottavaan kateellisten yhteiskuntaan.” Itävaltalaiset(kin) rakastavat myös poliittisia populisteja, sellaisia kuin Grasserin ensimmäinen poliittinen isähahmo Jörg Haider, ja halveksivat ”poliitikkoja”, kirjoittaa Rauscher – ”kunnes retkahtavat ensimmäiseen eteen osuvaan huijariin. Järkiintyminen koittaa sitten vääjäämättä, mutta sekään ei välttämättä kestä kauaa.” Rauscher ei kolumnissaan kehitä ajatusta tämän pitemmälle, mutta väkisinkin sitä kysyy, viitataanko rivien välissä myös tämänhetkiseen liittokansleriin Sebastian Kurziin, nättiin nuoreen mieheen, jonka unelmavävyn olemusta kaikki rakastavat mutta jonka populistista ja aatteetonta politiikantekoa on etenkin ÖVP:n ulkopuolella ankarasti arvosteltu.


Hätätilassa

12 marraskuun, 2020

Viime postaukseni lopussa pääsin siihen, mitä Unkarin lainsäätäjät ovat tällä viikolla puuhanneet. Ei siis vain keskusteltu uusista, ankarista poikkeustilatoimista koronapandemian pysäyttämiseksi. Ei, vaan tässä katastrofaalisessa tilanteessa parlamentti käyttää työaikaansa perustuslain – tuon ”graniitinlujan perustan”, niin kuin Orbán sitä kutsui vuonna 2012 – uusimpaan muutokseen. Ja miksi ihmeessä, vähemmistöjen kiusaamiseksi?

Perustuslakiin piti siis lisätä, siihen kappaleeseen, jossa avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi ja perhe kansakunnan säilymisen perustaksi, vielä erikseen määritelmä ”äiti on nainen, isä on mies”. Siis perustuslakiin. Meillä sentään toistaiseksi näitä ”kohta ei enää saa sanoa poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, ja sehän tarkoittaa, että kohta ei saa enää puhua lehmistä ja sonneista, ja miten käy meidän maidontuotannolle” -juttuja näkee lähinnä somen syvemmässä ja sakeammassa päädyssä. Mutta Unkarissa tämä olkiukon pieksentä on nostettava perustuslakiin, sillä (perustelu lainmuutosesityksen sivulla 8)

Unkarin perustuslaki on elävä kehys, joka ilmaisee kansakunnan tahtoa, sitä tapaa, jolla haluamme elää. Kaikkia perinteisiä arvoja, siten myös kahden sukupuolen (yksi nainen ja yksi mies) luotua olemustakin kyseenalaistava ”moderni” ajattelu antaa aihetta yhä kasvavaan huoleen.

Ja tietenkin, sen jälkeen kun koronan ensimmäisen aallon aikaisessa paniikissa säädettyyn ns. salaattilakiin jo aiemmin kirjattiin ”syntymäsukupuoli” eli erityinen anti-transpykälä, transvastaisuus on saatava myös perustuslakiin. Sen XVI pykälän ensimmäisessä kohdassa on tähän asti vain lyhyesti todettu, että ”jokaisella lapsella on oikeus saada asianmukaista turvaa ja hoivaa, jota hänen henkinen, fyysinen ja moraalinen kehityksensä tarvitsee”. Nyt sen perään lisätään:

Unkari suojelee lasten oikeutta syntymäsukupuoltaan vastaavaan identiteettiinsä ja takaa heille isänmaamme perustuslailliseen identiteettiin ja kristilliseen kulttuuriin perustuvan arvojärjestelmän mukaisen kasvatuksen.

Siis ei suinkaan kielletä transihmisiä elämästä identiteettinsä mukaan vaan ”suojellaan” jokaisen ”oikeutta” tulla määritellyksi sen mukaan, mitä jalkojen välistä löytyy… En ole erityisen syvällisesti perehtynyt transseksuaalisuuteen tai transihmisten kokemuksiin, mutta eikö noin niin kuin tavallinen maalaisjärki ja normaali inhimillinen empatiakyky jo sano, että jos joku itse syvällisesti ja tuskallisesti kokee olevansa esimerkiksi nainen miehen ruumiissa, mitä [rumasana] vahinkoa siitä on kenellekään muulle, jos hänen annetaan elää naisen elämää? Viekö se jotakin pois siltä ylivoimaiselta enemmistöltä, jolle tällaista ristiriitaa ei ole olemassa? Pelkääkö pääministeri Orbán tai tämän lainmuutosesityksen jättänyt oikeusministeri Judit Varga, molemmat perinteisessä avioliitossa ja heteroperheessä eläviä ihmisiä, että heiltä viedään oikeus syntymäsukupuoleensa ja perinteiseen sukupuoli-identiteettiinsä, ellei sitä hakata perustuslain graniittiin?

Eikä tässä kaikki. Myös adoptiota koskevaan lakiin tehtiin muutos. Uuden lain mukaan lapsia saavat adoptoida pääsääntöisesti vain avioparit, sekä erikseen mainittuina poikkeuksina sukulaiset ja lapsen isä- tai äitipuoli. Muuten adoptioon on painavin perustein haettava poikkeuslupa vastaavalta ministeriltä, joka tällä hetkellä on perheasioista vastaava salkuton ministeri Katalin Novák. Tämä merkitsee käytännössä, että lapsen adoptoiminen on tehty mahdottomaksi paitsi sinkuille myös avopareille tai rekisteröidyssä parisuhteessa eläville homopareille. Mutta lapsen edusta tässä on kysymys, vakuuttaa pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás.

Tähän mennessä tiedetään joskus tapahtuneen, että lastensuojeluviranomaisten siunauksella ottolapsia ovat saaneet yksin omiin nimiinsä henkilöt, jotka elävät homoseksuaalisessa parisuhteessa. Ministeri Novák on kuulemma jopa henkilökohtaisesti käynyt vaatimassa lastensuojeluviranomaisia tekemään lopun tästä käytännöstä, kertoo 444.hu:lle sateenkaari-ihmisten oikeuksia puolustavan Háttér Társaság -yhdistyksen edustaja Tamás Dombos. Nyt – näin Dombos asian näkee – oikeus päättää mahdollisen ottovanhemman kelvollisuudesta on väkisin väännetty ammattilaisten käsistä ja siirretty ministerille. Kuitenkin viime vuonna tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan esimerkiksi siitä väitteestä, että ”myös samaa sukupuolta olevat puolisot voivat olla hyviä vanhempia”, useammat unkarilaiset ovat jossain määrin tai täysin samaa mieltä (42%) kuin jossain määrin tai täysin eri mieltä (31%).

Seksuaalivähemmistöjen kiusaamisen ohella (ja siitä nousseen kohinan suojissa?) koronapoikkeustilan tuiskeessa ajettiin läpi toinenkin, vallanpitäjien kannalta kenties olennaisempi lainmuutos. Perustuslakiin kirjataan, että ”julkista tehtävää täyttävän, yleishyödyllisen omaisuutta käsittelevän säätiön perustamisesta, toiminnasta, lakkauttamisesta ja sen julkisen tehtävän täyttämisestä määrätään erillisellä lailla”. Tämä tarkoittaa, että Fidesz-puolueen toimijoiden vetämiin säätiöihin ei vastedeskään pystytä kajoamaan kuin kahden kolmasosan parlamenttienemmistön turvin, eli vaikka hallitus vaihtuisi, uusi hallitus ei helposti pääse käsiksi niihin rahasäiliöihin, joiden vartijoiksi Orbánin järjestelmä on istuttanut omia luottohenkilöitään. Tällainen on esimerkiksi asuntola-, koulutus- ja tutkimusohjelmia pyörittävä Mathias Corvinus Collegium -säätiö, joka on saanut haltuunsa muhkean omaisuuden arvokiinteistöjä myöten, ja samanlaiselle säätiöpohjalle – sekä Orbánin kavereiden ja heidän luottomiestensä johtoon – on siirretty useita yliopistoja ja korkeakouluja.

Ministeri Varga haluaa myös perustuslaissa määriteltävän, mitä oikein tarkoittaa ”julkinen raha” (közpénz). Kun se määritellään ”valtion tuloiksi, menoiksi ja saataviksi”, käy entistäkin epäselvemmäksi, kuuluuko siihen esimerkiksi valtionyhtiöiden taloudenpito. Tai valtionpankin säätiöihin sijoitettu raha, joka – kuten jo neljä vuotta sitten todettiin – ”menettää julkisen rahan luonteensa”. Tai ns. TAO-raha, eli urheilulle, esittävälle taiteelle tai elokuvataiteelle maksettavat tuet, jotka maksava yritys voi vähentää yhteisöverotuksestaan. Kyseessähän siis ovat oikeastaan verorahat, joista valtio luopuu ja sallii ne ohjattavan esimerkiksi jalkapallostadionien rakentamiseen (samalla kun pääministeri Orbán voi kirkkain silmin vakuuttaa, että esimerkiksi hänen kotipihallaan sijaitsevaan upeaan jalkapallopyhättöön ei ole käytetty julkista rahaa, ehei).

Mieliä kiihdyttävien moraalikysymysten varjossa siis tehdään poliittisia talouskähmintöjä. Samaan aikaan, muistuttaa ihmisoikeusjärjestö TASZin Emese Pásztor, hallituksen ja parlamentin ensisijaisena tehtävänä pitäisi olla hillittömästi leviävän koronavirusepidemian tukahduttaminen ja omien kansalaisten suojeleminen. Käytetäänkö koronapoikkeustilaa oman vallan lujittamiseen vai moraalikysymyksistä vaahtoamista omien virheiden peittelemiseen? Myös Euroopan parlamentista on kuulunut samansuuntaisia kommentteja. Saksalaisen vihreän mepin Sergey Lagodinskyn mukaan ”aina kun Unkarin koronatilanne kehittyy hankalaan vaiheeseen, Viktor Orbánin katse eksyy kansalaisten vyön alapuolelle (…) Nämä jutut tunnetaan Venäjältä ja Turkista, sielläkin tällä tavalla käännetään huomio pois omista virheistä.” Hollantilainen liberaalimeppi Sophie in ’t Veld taas toteaa:

On hallituksia, jotka sangen kyynisesti käyttävät epidemiaa hyväkseen kasvattaakseen omaa autoritaarista imperiumiaan. Kyllä, kyse on niistä, joita aina epäillään, Unkarista ja Puolasta. Ja jälleen tämä tapahtuu naisten tai homojen oikeuksien kustannuksella.

Samaan aikaan koronakuolemat näkyvät jo selvänä kohoumana Unkarin kuolleisuustilastoissa. Unkarilaista mediakuplaani täyttävät lääkärien ja hoitajien kertomukset siitä, miten järjestelmän voimavarat on jo venytetty äärimmilleen. Kaikki sairaaloiden tehohoitopaikat ovat täynnä, kaikki lykättävissä olevat leikkaukset ja toimenpiteet on lykätty eteenpäin, apuvoimia haetaan koronaosastoille mistä vain saadaan, psykiatreja, hammas- ja silmälääkäreitä myöten. Esimerkiksi Pécsin sairaalassa tilanne on professori Lajos Bogárin mukaan ”hirvittävä, kestämätön, luisumassa hengenvaaralliseksi”, kun hoitajista kolmasosa on joko saanut koronatartunnan tai joutunut altistuksen vuoksi karanteeniin. Pääministeri Orbán on kuitenkin korjannut odotuksiaan paljon optimistisemmiksi: muutama päivä sitten hänen mielestään Unkarin terveydenhuoltojärjestelmällä oli 50 %:n mahdollisuudet selvitä romahtamatta tästä tilanteesta, eilisessä tv-haastattelussa tämä todennäköisyys oli jo noussut 99,9-prosenttiseksi. Olisipa tähän vähän helpompi uskoa!