Katharina kaatoi kanootin

En ole aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista, mutta nyt on pitkästä aikaa semmoiset “Affäret” tulilla (nimityksestä Affäre ks. tätä aiempaa juttua), että on ihan pakko jotain naputella. Saattaa tulla monipolvinen juttu, koska tästä aukeaa niin hauskoja historiallis-kulttuurisia sivupolkuja.

Kuka vielä muistaa Jörg Haiderin, Itävallan modernin oikeistopopulismin isän, joka vuonna 2008 kaahasi itsensä eräänä yönä humalapäissään hengiltä riideltyään poikaystävänsä kanssa klagenfurtilaisessa homobaarissa? Oikeistopopulistien tapaan Haider oli puolueensa karismaattinen kulttihahmo, ja hänen kuolemaansa kommentoi paikallinen puolueväki toteamalla, että on kuin aurinko olisi pudonnut taivaalta. Tuona kolariyönä Haiderilla oli ollut allaan Volkswagenin luksusautomalli Phaeton, ja niin kuin joku itävaltalainen toimittaja huomautti, tässä jotenkin kohtalokkaasti paljastui autotehtaan markkinointiväen sivistymättömyys antiikin kulttuurin suhteen. Phaeton oli nimittäin antiikin Kreikan tarustossa auringonjumala Helioksen poika, joka halusi kokeilla isänsä aurinkovaunuja mutta ei tietenkään pystynyt niitä hallitsemaan, joten muutaman luonnonkatastrofin jälkeen ylijumala Zeus joutui salamallaan pudottamaan Phaeton raukan taivaalta alas. Phaetonin sisaret itkivät veljensä kuolemaa niin, että muuttuivat poppeleiksi. (Vanhoille kuorokavereilleni: en enää pysty kuuntelemaan Selim Palmgrenin ”Poppeleita” ajattelematta Jörg Haideria.)

Eilen taas itävaltalaisen lehteni etusivun kolumnipaikalta minua tervehti antiikin tarumaailman Aigisthos, Mykenen kruununtavoittelijan Thyesteen poika. Tarun mukaan kun Agamemnon, Mykenen kuningas, lähti Troijan sotaan, Aigisthos pyrki valtaistuimelle kuningatar Klytaimnestran reittä myöten, ja Agamemnonin palattua sodasta Aigisthos ja Klytaimnestra surmasivat tämän. Hullusti kävi sitten Aigisthoksenkin, kun Agamemnonin lapset Orestes ja Elektra kostivat isänsä kuoleman. Ja tämän Aigisthos-nimen, italialaiselta soinnahtavassa muodossa tosin, ovat vähän erikoisen maun omaavat vanhemmat aikoinaan antaneet miehelle nimeltä Egisto Ott, joka tällä hetkellä on keskellä Itävallan viimeaikaisen historian pahinta vakoiluskandaalia.

Tarina lähtee liikkeelle miehestä nimeltä Jan Marsalek, tai alun perin tšekkiläisittäin Maršálek. Hänen isoisänsä Hans Maršálek oli muuten merkittävä henkilö: vuonna 1914 Wienissä syntyneestä tšekkiläistaustaisen työläisperheen pojasta tuli natsiaikaan kommunistisen vastarintaliikkeen aktivisti ja Mauthausenin keskitysleirin vanki, sodan jälkeen tärkeä aikalaistodistaja ja Mauthausenin historian tutkija ja tallentaja. Itävallassa ei tarvitse juuri mitään kauemmin kaivella, kun esiin nousevat tavalla tai toisella 1900-luvun historian pimeimmät hetket… mutta asiaan.

Pojanpoika Jan Marsalek syntyi Wienissä 1980 ja perusti jo 19-vuotiaana koulupudokasnörttinä oman ohjelmistoyrityksen. Muutamaa vuotta myöhemmin hän siirtyi saksalaisen verkkomaksu- ja finanssipalveluyrityksen Wirecardin palvelukseen, missä hän yleni lopulta korkeimpaan johtoportaaseen. Wirecard kaatui 2020 huikeaan korruptio-, pörssikeinottelu- ja kavallusskandaaliin, ja Marsalek pakeni tutkijoiden käsistä – kuinka ollakaan, Venäjälle. Hän oli nimittäin jo vuosia aiemmin rakentanut yhteydet Venäjän tiedustelupalveluun. Kuvioon liittyivät erinäiset Saksassa ja Itävallassa toimivat venäläiset tahot, mm. muuan GRU:n hunaja-ansaksi epäilty Natalia Zlobina (jonka kanssa Marsalekin kerrotaan lentäneen Minskin kautta Moskovaan – romanttisesti MiG-hävittäjällä), Itävalta-Venäjä-ystävyysseura sekä bisnesyhteydet, joita Wirecardilla oli yksityisarmeija Wagneriin.

Marsalekin tiiviiseen yhteysverkostoon hänen synnyinmaassaan Itävallassa kuului poliitikkoja, kuten ”perusitävaltalaisten” (FPÖ) pitkäaikainen varapuheenjohtaja, hyvistä Venäjä-yhteyksistään tunnettu Johann Gudenus, sekä virkamiehiä, kuten BVT:n (Bundesamt für Verfassungsschutz und Terrorismusbekämpfung, sisäministeriön alainen ääriliikkeiden ja terrorismin tutkintaelin) osastopäällikkö Martin Weiss, joka sittemmin Marsalekin palveluksessa hankki entisten kollegojensa avustuksella BVT:stä tietoja Wirecardia kiinnostavista henkilöistä. (BVT:tä ei muuten enää ole olemassa. Vuoden 2018 ns. BVT-Affären – josta kirjoitin tuolloin – ja marraskuussa 2020 Wienissä tapahtuneen terrori-iskun jälkeen BVT hajotettiin ja sen tilalla toimii nykyään Direktion für Staatsschutz und Nachrichtendienst, ‘Valtionsuojelu- ja tiedustelupalveluvirasto’.) Ja tätä kautta päästään vihdoin Egisto Ottiin, jonka toiminnasta kaksoisagenttina kertoo Der Standard.

Kärnteniläinen Egisto Ott aloitti uransa poliisina ja sittemmin BVT:n edeltäjän, terrorintorjuntayksikkö EBT:n työntekijänä. Hän oli kiivasluonteinen ja hankala tyyppi, joka tuppasi joutumaan vaikeuksiin ja jota siksi työnneltiin osastosta toiseen, välillä myös ulkomaantehtäviin. Lopulta hän päätyi Martin Weissin alaiseksi BVT:hen ja ilmeisesti jo tuolloin myös Venäjän tiedustelupalvelun yhteistyökumppaniksi. BVT-Affären jälkeen hän työskenteli jonkin aikaa ulkoministeriössä, jota tuolloin johti FPÖ:n Karin Kneissl. (Siis juuri tuo ulkoministeri, jonka koko maailma on nähnyt lehtikuvissa dirndl-perinneasu yllään niiaamassa syvään Vladimir Putinille ja tanssimassa tämän kanssa, Putin nimittäin oli 2018 kunniavieraana Kneisslin häissä. Vuonna 2023 Kneissl muutti Pietariin johtamaan Venäjän hallitusta lähellä olevaa Gorki-ajatuspajaa.) Ulkoministeriöstä Ott siirrettiin Sicherheitsakademien, sisäministeriön koulutuslaitoksen palvelukseen – missä hän piti jatkuvasti yllä yhteyksiä Wirecardille siirtyneeseen Weissiin ja jollain lailla myös tämän toimeksiantajiin.

Wirecardin kaaduttua poliisin Marsalek-tutkimukset johtivat Weissiin ja tämän kautta lopulta Ottiin. Molemmat olivat vähän aikaa pidätettyinä, mutta eivät siitä säikähtäneet. Weiss onnistui vakuuttamaan viranomaiset siitä, ettei hänen pakoaan tarvitse pelätä, ja häipyi vapaalle jalalle päästyään Dubaihin – mistä häntä Itävallan lain koura enää tuskin tavoittaa. Ott jatkoi toimintaansa Wienissä (ilmeisesti Moskovasta Marsalekilta saatujen ohjeiden mukaan), missä hän kesäkuussa 2022 toimitti Venäjän asiamiehille kolme itävaltalaisilta korkeilta virkamiehiltä varastettua kännykkää sekä kannettavan, erikoissalatun tietokoneen. Nyttemmin hän on taas pidätettynä mutta vielä varsin vaitonainen, ja – kuten näissä Affäre-uutisissa aina pitää mainita – es gilt die Unschuldsvermutung, syyttömyysolettama on voimassa.

Sivumennen sanoen: samalla kännykännoutokeikalla nämä Venäjän agentit (jos oikein uutisista olen ymmärtänyt, kyse oli Euroopassa Venäjän laskuun toimivista bulgarialaisista, jotka sittemmin nappasi Britannian tiedustelupalvelu) myös murtautuivat bulgarialaissyntyisen tutkivan journalistin Christo Grozevin Wienin-asuntoon ja veivät sieltä tietokoneen ja muistitikkuja. (Vuotta myöhemmin, 2023, Grozev sitten muutti Wienistä Yhdysvaltoihin selittäen, että Itävallan viranomaiset eivät enää pystyneet takaamaan hänen turvallisuuttaan.) Parodiauutissivusto Die Tagespresse vinoilee oudosta hiljaisuudesta: muuten jatkuvasti maahanmuuttajien rikollisuudesta pauhaavat FPÖ-poliitikot eivät poikkeuksellisesti yritäkään nostaa mekkalaa, vaikka jostain itäisistä ulkomaista saapuneet rikolliset ovat Wienissä tunkeutuneet paikallisiin asuntoihin ja varastaneet arvokasta tavaraa.

Sillä kurjinta tässä jutussa on se, miten käsittämättömän vankasti Venäjä on pesiytynyt Itävaltaan. Wienissä, puolueettoman valtion pääkaupungissa idän ja lännen rajalla, missä lukuisilla kansainvälisillä järjestöillä ja laitoksilla on edustuksiaan, on tietenkin vakoiltu joka suuntaan maailman sivu, jo kylmän sodan aikoina. Mutta tämä juttu näyttää taas kerran, miten Venäjä myös oligarkkiensa, kauppaedustajiensa ja monien muiden tahojen kautta, Wagner-armeijaa myöten, on mielellään mukana siellä, missä tehdään vähän kyseenalaisempia bisneksiä. (Wirecard-yhtiön nousu muuten alkoi yhteistyöstä rahapeli- ja pornopalvelinfirmojen kanssa.) Ja ennen kaikkea: miten nämä Venäjä-yhteydet ulottuvat Itävallassa politiikan korkeimpiin kerroksiin asti. Eikä kyse ole vain FPÖ:stä, jossa jo pitkään on päättävillä paikoilla istunut vankkoja Putinin tukijoita, vaan myös tämänhetkinen päähallitus- ja liittokansleripuolue, ”Itävallan Kokoomus” ÖVP, lukee riveihinsä vaikuttajia, joilla on hyvät Venäjä-kontaktit – monilla suurliikemiehillähän on näihin aikoihin asti ollut jänniä Venäjä-bisneksiä, eikä sovi unohtaa, että öljy- ja kaasukauppa Venäjän kanssa jatkuu yhä (jopa 98 % siitä kaasusta, jolla meikäläisenkin vaatimaton vuokrakämppä Wienissä lämpiää, tulee Venäjältä). Ja tähän ÖVP-yhteyteen lopuksi ehkä epäolennainen, mutta hupaisa juttu, johon otsikossa viittasin…

Nuo kolme varastettua virkakännykkää, joiden sisältämä mahdollisesti arvokas ja arkaluonteinen data lienee nyt Moskovassa, kuuluivat alun perin sisäministeriön korkeille virkamiehille, joista monilla oli läheiset suhteet ÖVP:hen. Ministeriötä johti tuolloin ÖVP:n Wolfgang Sobotka, ja yksi puhelimensa kadottaneista miehistä, poliisiylijohtaja Michael Takacs, on nykyisen ÖVP-liittokanslerin Karl Nehammerin hyvä ystävä. Ja miesten virkapuhelimet päätyivät vääriin käsiin perin erikoisella tavalla: ne kastuivat ja vietiin korjattaviksi ministeriön teknikolle, joka olikin Egisto Ottin ja Moskovan miehiä. Syy kastumiseen puolestaan oli Katharina Nehammer, nykyisen liittokanslerin puoliso, joka tuolloin oli töissä sisäministeriössä. Katharina-rouva oli yhdessä työkaveriensa kanssa ollut kanoottiretkellä, ja kuulemma juuri hänen syytään oli, että vene kaatui ja kolme virkakännykkää putosi veteen. En todellakaan kuvittele, että tämä olisi ollut jokin tahallinen juoni, mutta on silti jännä yhteensattuma, että valtaisaan vakoiluskandaaliin kietoutuu myös nykyisen liittokanslerin rouva, jonka roolista varjovaikuttajana ja innosta puuttua valtion asioihin on mediassa jupistu joskus ennenkin, esimerkiksi ns. Cobra-Affären yhteydessä.

Mutta tärkein Itävallan julkisuutta askarruttava kysymys on silti nyt: miten on mahdollista, että suojelupoliisista värvätty Venäjän myyrä on saanut kaivella rauhassa vuosikausia, jopa vielä senkin jälkeen, kun häneen kohdistuvia epäilyjä oli alettu tutkia ja hänet oli hyllytetty virkatehtävistä? Tuossa ylempänä linkitetyssä kolumnissaan Der Standardin Hans Rauscher kiteyttää tylysti: Siksi, että Itävallan viranomaisilla on liian vähän pätevää henkilökuntaa. (Näin asian oli ilmaissut ORF:n ykkös-uutistoimittajan Armin Wolfin haastattelussa BVT:n entinen johtaja Peter Gridling.) Ja siksi, että Itävallan Beamtendienstrecht, valtion virkamiesten toimintaa säätelevä ohjeistus ja lainsäädäntö, toimii niin kuin toimii. Quis custodiet ipsos custodes, kuka valvoo valvojia?

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Unkarin tapahtumista näkyy edelleenkin Suomessa uutisoitavan vain rallikisoissa sattunut, neljä ihmishenkeä vaatinut onnettomuus. Ehkä kansainvälinen media on väsähtänyt toistuviin mielenosoituksiin, joista ei kuitenkaan tunnu seuraavan yhtään mitään, tai Orbánin ja hänen ulkoministeriönsä jatkuvaan Venäjän-nuoleskeluun ja EU:n haukkumiseen samalla kun Brysselissä kuitenkin taivutaan kaikkiin yhteispäätöksiin… Mutta nyt on ainakin pikkuisen uudenlainen poliittinen voima ilmestynyt näyttämölle, ja eilen illalla oli Budapestin keskustassa useampia tuhansia mielenosoittajia vaatimassa Orbánin ja hänen hallituksensa eroa.

Péter Magyar pitää puhetta. Lujza Hetesi-Szabón kuva Telex-uutissivuston jutusta.

Mielenosoituksen siis kutsui koolle Péter Magyar, entisen oikeusministerin Judit Vargan entinen aviomies, joka suuren armahdusskandaalin jälkeen ryhtyi avoimesti haastamaan Orbánia ja Fidesz-puoluetta. Tällä hetkellä hän on perustamassa uutta puoluetta kilpailemaan tähänastisten pienten ja väsyneiden oppositiosirpaleiden kanssa, ja kansan parissa vallitsee joltinenkin innostus, vaikka älymystökuplassani skeptiset äänet toppuuttelevat ja muistuttavat, että Péter Magyar on entinen systeemin sisäpiiriläinen eikä ideologialtaan – sikäli kuin hänellä sellaista on – juuri Fidesz-puolueen linjasta poikkea. Ja koska hänellä ei ole selvää linjaa vaan korkeintaan henkilökohtainen karismansa, myös hallituksen mediaimperiumin viime päivien tehotulitus on kohdistettu henkilökohtaisiin asioihin. On siis tapahtunut juuri se, mitä Magyar väitti alun perin halunneensa välttää, eli Péter Magyarin ja Judit Vargan avioliittohelvetin yksityiskohtia on ruvettu levittelemään julkisuuteen, alkaen jo äskettäin tässäkin blogissa esillä olleesta riidasta, jonka päätteeksi Judit Varga lapsineen joutui poistumaan poliisiautolla.

Eilen Péter Magyar julkaisi myös YouTubessa (unkarin- ja englanninkielisin tekstein) keskustelun, jonka oli salaa äänittänyt heidän silloin vielä yhteisessä kodissaan tammikuussa 2023, vähän ennen kuin heidän erostaan virallisesti ilmoitettiin.

Keskustelu liittyy jo vuosikausia käynnissä olleeseen ns. Völner-Schadl-juttuun. Marraskuussa 2021 Unkarin ulosottoviranomaisten kattojärjestön johtaja György Schadl pidätettiin raskaiden korruptioepäilysten takia. Kävi ilmi, että hänellä oli viimeistään vuodesta 2018 saakka ollut oikeusministeriön valtiosihteerin Pál Völnerin kanssa rikollista yhteistyötä, johon liittyi lahjontaa, virkanimitysten sumpulointia, rahanpesua ynnä muita hämäräbisneksiä. Oikeusministeri Judit Varga välttyi sotkeutumiselta tähän juttuun, koska hallituskoalition superenemmistö parlamentissa esti parlamentaarisen tutkintalautakunnan perustamisen. Salaa tallennetussa keskustelussa Judit Varga kertoo miehelleen, että ”propagandaministeri” Antal Rogánin miehet kävivät syyttäjänvirastossa käsittelemässä jutun tutkinta-aineiston papereita ja poistattivat niistä omat nimensä. Péter Magyarin mielestä tässä on riittävästi aihetta Viktor Orbánin ja koko hänen hallituksensa ja korruptoituneen järjestelmänsä kaatamiseen.

Judit Varga on reagoinut tähän somessa ensin ilmoittaen, että ei haluaisi enää repiä auki traumaattisen avioliittonsa haavoja, ja sitten kuitenkin pitkällä Facebook-postauksella, jossa syyttää ex-miestään jatkuvasta terrorisoinnista ja uhkailusta. (Kuinka ollakaan, Vargan postauksia on jaettu ja levitetty somessa ilmeisesti myös keskusjohtoisesti, Fidesz-puolueen johdon määräyksestä, ja niiden perään ilmestyy kasoittain outoja, aasialaisia tykkääjiä, jollaisia tunnetusti voi ostaa somenäkyvyyden lisäämiseksi.) Tarinansa tueksi Varga selostaa kohtauksen avioliittonsa loppuajoilta: hän oli jo nukkumassa, kun Péter Magyar saapui aamuyöstä kotiin pahalla tuulella.

”Hän tuli raivoten makuuhuoneeseen, sytytti valot, ja kuulin, miten hän vahvasti humalaisin äänenpainoin syyti niskaani valikoituja solvauksia: miten kehtaan nolata hänet ystäviensä edessä tällä tavalla, kun ei minua saanut kiinni puhelimella. Käytin menetelmää, jonka olin vuosien mittaan kehittänyt, tuollaisissa tilanteissa on parempi olla hiljaa, ja pysyin vain paikoillani, selin häneen makuulla vuoteessa odottaen, että jos ei vastausta tule, hän aikanaan rauhoittuisi. Mutta hän ei antanut periksi. Karjuen ja haukkuen hän kiskoi sängyn päätyhyllyltä kirjat ja paiskoi ne selkääni vasten. Osa kirjoista lensi ylitseni ja putosi viereeni lattialle. Muistan sen hyvin, sillä seuraavana aamuna järjestin itse paikat. Sitten hän riisui housunsa ja heitti nekin vöineen päivineen minua päin. Tunsin, miten vyönsolki iskeytyi selkääni. Yritin käpertyä yhä pienemmäksi ja odotin seuraavaa iskua, pelkäsin, että se osuisi selkärankaani, mutta en uskaltanut liikkua. Samalla ajattelin mielessäni jotain kaunista sävelmää, että tämä kohtaus menisi mahdollisimman nopeasti ohi. Tähän olin jo ehtinyt kehittää melkoisen rutiinin. Vaitiolo tehosi, äkkiä kaikki oli ohi, hän meni olohuoneeseen ja kävi maata sohvalle, jonne sitten nukahti. Minulla oli kammottava olo. Mutta silloin en enää piitannut. Olin tuolloin jo aikaa sitten päättänyt, että otan hänestä eron.”

Tällä vastenmielisellä välikohtauksella Judit Varga sitten ilmeisesti perustelee sitä, että kaikkea Magyarin salaa tallentamassa keskustelussa sanottua ei pidä ottaa vakavasti. Magyar oli reagoinut vaimonsa eroaikeisiin kiristyksellä ja uhkailulla, ja siihen tämäkin keskustelu Vargan mukaan liittyi:

”Hän luki ääneen jo lehdissä ilmestyneitä juoruja, ja kun hän kerran oli terrorisoinut minua jo päiväkausia, sanoin sen, mitä hän halusi kuulla, että pääsisin mahdollisimman nopeasti pakoon tilanteesta. Tällaisessa tilanteessa kenelle hyvänsä voi käydä niin, että hän peloteltuna sanoo semmoista, mitä ei tosissaan ajattele.

Olen ylpeä siitä, että sain olla Viktor Orbánin johtaman hallituksen oikeusministeri, ja siitä, että olen Fidesz-puolueen jäsen. Kaikista konflikteista ja hyökkäyksistä huolimatta minulle on suunnaton kunnia, että olen saanut palvella isänmaatani monien hyvien asioiden puolesta.”

Orbánin järjestelmän media ja mediavaikuttajat, ykkös-kuratykki Zsolt Bayeria myöten, ampuvat nyt Péter Magyaria kovilla. ”Toistakymmentä vuotta me täällä Fidesz-puolueessa olemme inhonneet, vältelleet, halveksineet tätä mitättömyyttä, tätä roistoa, jo toistakymmentä vuotta olemme tienneet, miten hän kohtelee vaimoaan, ja senkin, että tämä tuplanolla ei ikinä anna anteeksi sitä, että hänestä ei tullut mitään, kun taas hänen vaimonsa pääsi pitkälle.” Tämähän voi hyvinkin olla totta. Niin kuin tubettaja Edina Pottyondy toteaa, poikkeuksellisesti Orbánin Unkarin valtamedia saattaakin olla oikeassa: ehkä Péter Magyar todellakin on väkivaltainen vaimonhakkaaja ja narsistinen psykopaatti, valehteleva manipuloija, itsekäs, turhamainen, kateellinen ja vallanhimoinen ihminen, joka kaiken lisäksi halveksii ”maalaisia”. (”Maaseutua” (vidék) on Unkarissa kaikki Budapestin ulkopuolella, Judit Varga on kotoisin Miskolcista, joka on eräänlainen Unkarin Kouvola.) Sillä, näin Pottyondy muistuttaa, tällaisista tyypeistähän koko Fidesz-eliitti paljolti koostuu.

En siis yhtään halua ruveta kiistämään Judit Vargan kamalia kokemuksia saati syyllistää häntä siitä, että hän ei ajoissa jättänyt kolmen lapsensa isää. Tunnetustihan myrkylliseksi muuttuneesta parisuhteesta irrottautuminen ei ole helppoa edes vahvalle ja fiksulle naiselle, ei edes kovalle lakinaiselle ja oikeusministerille. Ei varsinkaan, jos koko ympärillä oleva valtajärjestelmä on ”toistakymmentä vuotta tiennyt”, miten roistomainen mies kohtelee vaimoaan, eikä silti ole eväänsä heilauttanut auttaakseen vaan päinvastoin vaatinut vaimoa pysymään avioliittohelvetissään vähintäänkin vaaleihin asti, etteivät tekopyhän systeemin ”perusarvo”-kulissit kaatuisi. Kahta kauheampaa Judit Vargalle täytyy olla, että hänen kaiken tämän jälkeen pitää tehdä avioliittonsa traumoista tiliä julkisesti ja samalla vielä kerran, jouduttuaan jo luopumaan komeasta poliittisesta urastaan, esittää julkinen uskollisuudenvakuutus Viktor Orbánille ja tämän systeemille. (Ja tässä kohtaa tuntuu siltä, että myös Péter Magyar saattaa olla oikeassa väittäessään, että Judit Vargaa kiristetään jollakin. Voisin veikata, että poliittisen uran päätyttyä Judit Vargalle, niin kauan kuin hän pitää suunsa sopivasti soukalla, on järjestetty säädynmukainen siviilityö ja toimeentulo, samaan tapaan kuin eroamaan joutuneelle presidentti Katalin Novákille on taattu loppuiäksi toimisto, henkilökunta ja mukavat olikkeet.)

Perin kummallinen maku tästä kaikesta jää. Sama virallinen Unkari, joka myös aikoinaan oikeusministeri Judit Vargan suulla on vannonut nollatoleranssia perheväkivallan suhteen, sama Unkari, joka kieltäytyy ratifioimasta naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista Istanbulin sopimusta (koska siinä puhutaan maahanmuutosta ja ”sosiaalisen sukupuolen” käsitteestä), ei kykene suojelemaan perheväkivallalta edes omaa oikeusministeriään, päinvastoin. Ei edes, vaikka tämä on lahjoittanut miehelleen kolme lasta, vieläpä poikalasta, minkä pitäisi parlamentissakin julistetun näkemyksen mukaan taata vaimolle miehen kunnioitus ja siten poistaa kaikki syyt perheväkivaltaan.

Systeemistähän tässä on kyse. Ei yhdestä onnettomasta avioliitosta ja puolisoiden moraalisista kriiseistä, vaan koko järjestelmästä, jonka moraalisen vararikon se paljastaa – aivan samoin kuin yhden armahduspäätöksen julkinen puinti paljasti koko ”lastensuojelulla” ja ”lapsiystävällisyydellä” ratsastavan järjestelmän totaalisen valheellisen tekopyhyyden. Ja näin palataan siihen, mistä Edina Pottyondy puhui jo taannoin järjestämänsä mielenosoituksen yhteydessä ja mihin hän lopettaa yllä linkitetyn videobloginsa (ja tätä voi miettiä myös Suomen tämänhetkisten poliittisten tapahtumien kannalta):

Todellinen hirviö on tässä Unkarin valtio. Voihan tässä sääliä [Vargan ja Magyarin] kolmea lasta. Voi sääliä pahoinpideltyä vaimoa. Voi sääliä väärien syytösten kohteeksi joutunutta miestä. Voi valita maun mukaan. Mutta ennen kaikkea pitää sääliä niitä satoja onnettomia lapsia, jotka ulosottomiehet ovat heittäneet kadulle. Jotka Bicsken [lastenkodin] saalistajat ovat raiskanneet. Ja niitä kymmeniätuhansia lapsia, jotka eivät saa kunnon terveydenhuoltoa, kunnon koulutusta tai turvaa perheen sisäiseltä väkivallalta. Sillä Unkarin valtio toimii kuin rikollisjärjestö ja tuhoaa kaiken, mistä sille ei ole hyötyä.

Tuolla ulkona kulkevat nyt hirviöt

Odakint most szörnyek járnak, ‘Tuolla ulkona kulkevat nyt hirviöt’, oli eilen illalla Budapestissa järjestetyn mielenosoituksen otsikko. Se on István Nemesin tekstistä musikaaliin Valahol Európában (‘Jossakin Euroopassa’, 1995), joka puolestaan perustuu Géza Radványin samannimiseen elokuvaan vuodelta 1948. Tarina kertoo sodan loppuvaiheessa hajalle pommitetusta poikakodista paenneesta lasten ja nuorten joukosta, joka yrittää selviytyä keskellä epäinhimilliseksi muuttunutta maailmaa, ja otsikon sitaatti on laulusta, jossa isäänsä kaipaavalle orpopojalle vakuutellaan, että vaikka nyt on pimeää niin aamulla kaikki on paremmin. (Poika sitten kuolee.)

Presidentin eroon johtanut skandaali ei ota laantuakseen, vaikka nyt myös ex-ministeri ja piispa Zoltán Balog, jonka väitettiin olleen kohutun armahduspäätöksen takana, on eronnut reformoidun kirkon synodin johtajan paikalta. (Ei tosin piispan eikä papin virasta.) Mielenosoituksen ”(hyväksikäytön) uhrien, lasten ja terveen yhteiskunnan puolesta” oli kutsunut koolle koomikko Edina Pottyondy, jonka pirullisenhauskoja monologeja Unkarin poliittisen elämän ja julkisuuden ajankohtaisista tapahtumista olen viime syksystä saakka innolla töllöttänyt YouTubesta. Tukijoukoksi ilmoittautui toistasataa julkkisnimeä: esiintyviä (viihde)taiteilijoita, tuottajia, näyttelijöitä, somevaikuttajia. Siihen nähden, että aikaa oli vain viikko ja resurssit rajalliset – niin kuin somekuplassani jo monet ovat muistuttaneet, tähän mielenosoitukseen ei kuskattu väkeä busseilla Transilvaniaa myöten niin kuin hallitusta tukeviin ”rauhanmarsseihin” – tulos näyttää olleen oikein komea. Sankarten aukio täyttyi väestä, jota arvellaan olleen viitisenkymmentätuhatta, tunnelma oli kuulemma mainio ja puheet hyviä, vaikka se kohuttu joku Azahriah, joka on ilmeisesti superhypersuosittu jonkin sortin artisti, ei sitten itse ehtinytkään paikalle.

(Artisteista puheen ollen: tässä blogissakin aiemmin esillä ollut hallituksen suosikki-etnopoplaulaja Gabi Tóth oli ilmoittanut, että ei osallistu tämmöiseen mielenilmaukseen, jonka järjestäjät ovat aiemmin panetelleet häntä ja jossa vasemmistopoliitikot käyttävät lastensuojelu- ja pedofiliateemaa omien poliittisten päämääriensä ajamiseen. Hm tuota, mitenkäs sitten Orbánin hallituksen jatkuva rummutus ”lasten suojelemisesta” homo- ja transfobisen vihanlietsonnan verukkeena? Joka kaiken lisäksi on osoittautunut täysin tekopyhäksi valheeksi, siitähän koko tämän jutun alkuna olleessa skandaalissakin oli kyse.)

Toki asian voi nähdä toisinkin kuin omassa media- ja somekuplassani. Vilkaisin uteliaisuuttani, mitä hallituksen mediaimperiumi tapahtumista kertoo. Hallituksen äänenkannattaja Magyar Nemzet uutisoi ”influensserien” mielenosoituksesta, joka oli nimellisesti puoluepoliittisesti sitoutumaton mutta jonka järjestäjistä monilla oli, huh huh, ”vakava vasemmistoliberaali- tai HLBTQ-aktivismitausta”. Tilaisuudessa kuulemma haukuttiin hallitusta, toistettiin sitä ”pakollista vasemmistomantraa”, että Unkarin koulujärjestelmä on huono, lopuksi kierrätettiin rahankeruulippaita ja muutama sata mielenosoittajaa siirtyi Fidesz-puolueen päämajan luokse nujakoimaan poliisien kanssa. Syvässä päädyssä asiat sanotaan suoremmin: Aikoinaan parempia päiviä nähneen uutissivusto Origon mukaan (joka nykyään on tasoltaan jotain meikäläisten ”Oikean median” ja MV-lehden välimailta, en viitsi edes linkittää juttua tähän) järjestäjät olivat ”äärivasemmistolaisia tai HLBTQ-aktivisteja”. Mielenkiintoista kyllä, Origo luettelee pitkän letkan pelkkiä miesten nimiä, sekä puhujia ja järjestäjiä että yleisössä olleita Orbánin vastustajia: siellä oli nähty myös Gyurcsányn (grrr!) puoluetovereita sekä entinen opposition kärkiehdokas, ”kunniallinen oikeistolainen” Péter Márki-Zay. Pääjärjestäjä Edina Pottyondy mainitaan vain ohimennen ”Róbert Puzsérin vaimona” (huoh, tätä en itse asiassa tiennyt), joka ”myös puhui” tilaisuuden loppupuolella. (Olen siis entistä vakuuttuneempi siitä, että naisten halveksunta ei ole vain satunnainen lieveilmiö vaan olennainen osa mm. Unkarin nykyistä oikeistopopulismia.)

No niin, taas on koettu mielenosoitus, jossa kovasti arvosteltiin tunnettuja ja sadat kerrat todettuja epäkohtia, kuten esimerkiksi koulujen, sairaaloiden, sosiaaliturvan ja – tällä kertaa erityisesti – lastensuojelun olemattomia resursseja ja surkeaa tilaa. Ja tietenkin vastustettiin hallitusta ja tekopyhää, korruptoitunutta järjestelmää, haukuttiin Fidesz-puoluetta ja vaadittiin Orbánin eroa, sillä vaikka mielenosoitus olikin puolueista riippumaton ja vailla puoluetunnuksia, niin tottakai siellä oli paljon samoja ihmisiä, jotka vaikuttavat myös eri puolilla Unkarin edelleenkin surkean hajanaista ja voimatonta oppositiota. Sitten kaikki menivät kotiin, hallituksen media haukkui vanhalla rutiinilla mielenosoittajat Sorosin dollareilla maksetuiksi homosuvakkikommareiksi ja hallituksen vastustajat kehuivat ja taputtivat toisiaan selkään, eikä mikään kuitenkaan muutu – eikö niin?

Sitkeänä optimistina haluaisin kuitenkin nähdä jonkinlaisia toivon merkkejä. Ja niitä kuului mielestäni Edina Pottyondyn puheessa.

Pysäytyskuva Telex-sivuston jutussa julkaistusta videosta.

Toki Pottyondyn puheessa oli rutinoitunutta yleisön mielialojen kutkuttelua ja tunnelman nostatusta. Kuulijoita kutsuttiin pöyristelemään sitä, että presidentti Novák saa eronsa jälkeen kiitokseksi nöyryydestään ja vaitiolostaan loppuiäkseen runsaan kuukausipalkan, asunnon, auton ja terveydenhuollon joltain paikalliselta pörriäisfirmalta, sillä eihän hallitseva yläluokka käytä julkisia sairaalapalveluja. Tai että Bicsken lastenkotiin, missä tuo skandaalin käynnistänyt hyväksikäyttö tapahtui, ei lähetetty lapsipsykologeja vaan pronssinen ansioristi. (Hoidokkejaan seksipalveluksiin pakottanut ja sittemmin siitä tuomittu lastenkodin johtaja sai vuonna 2016 silloisen ministeri Zoltán Balogin aloitteesta Unkarin Ansioritarikunnan pronssiristin, vaikka lastenkodissa oli ensi kerran alettu tutkia sen johtajaankin liittyviä seksuaalisten väärinkäytösten epäilyjä jo vuonna 2011.)

Mutta yksi mielestäni aivan olennainen oivallus sai meikäläisen tuulettamaan kotisohvallakin:

Tuolla ulkona kulkevat nyt hirviöt. Suurin hirviö on valtio. Mutta ei sen parempi ole yhteiskuntakaan, joka ääneti sietää tätä.

Poliittinen, myös puoluepoliittinen kansalaisaktivismi kuuluu demokratiaan. Kansalaiset muodostavat puolueita ja etsiytyvät semmoisen puolueen kannattajiksi, joka sillä hetkellä parhaiten (tai vähiten huonoimmin) tuntuu ajavan kyseisen kansalaisen mielestä tärkeimpiä asioita. Mutta se ei toimi, jos puoluepolitiikka rappeutuu ylhäältä johdetuksi identiteetti- ja heimomeiningiksi, jossa tärkeintä eivät ole faktat vaan vastapuolen haukkuminen tai sen ”ulinasta” (unk. sivalkodás) nauttiminen ja jossa vaikka miten järjettömät toimenpiteet saadaan menemään kansaan periaatteella ”pääasia että suvakkeja (tms.) v*tuttaa”. Tähän suuntaanhan suomalainenkin poliittinen diskurssi on vauhdilla menossa.

Puheensa lopuksi Pottyondy muistutti, että tällainen mielenosoitus ei voi muuttaa maailmaa, ”mutta se voi muuttaa meitä”. Jos kansalaiset rohkaistuvat välittämään ja toimimaan, jos yhteiskunta lakkaa sietämästä ilmiselvää valehtelua, varastamista ja vääryyttä, jos yhä useammat asettuvat heikompien ja osattomampien tueksi, silloin tästäkin mielenilmauksesta voi tulla askel kohti jotain uutta. Orbánin valta on perustunut paitsi tiettyjen kansanosien miellyttämiseen myös ennen kaikkea suuren enemmistön passivoimiseen – vaihtoehtoja ei ole, ei siitä kuitenkaan mitään tule – ja tähän liittyvään polarisoimiseen: on vain nämä kaksi puolta, ”kansallismieliset” ja ”vassarisuvakit”, jompikumpi on pakko valita. Jos päästäisiin tästä siihen oivallukseen, että kysymys ei ole ehdottomasta lojaaliudesta sille, tälle tai tuolle puolueelle tai johtajalle vaan vastuullisen kansalaisen jatkuvista, päivittäisistä valinnoista, se voisi merkitä ainakin lopun alkua tämänhetkiselle meiningille.

Olikohan tämä tässä?

Sehän sujui nopeasti. Siinä missä aikoinaan, kaksitoista vuotta sitten Unkarin silloinen presidentti Pál Schmitt väitöskirjansa plagioimisesta käryttyään kiemurteli ja selitteli viikkokausia ennen kuin lopulta erosi, uusin presidentin ero hoideltiin todella salamavauhtia. 2. helmikuuta ilmestyi Balázs Kaufmannin skuuppijuttu ”Katalin Novák armahti Bicsken lastenkodin pedofiili-exjohtajaa suojelleen rikostoverin”, kahdeksan päivän päästä presidentti Novák oli jo haettu ilmavoimien koneella kotiin kesken Qatarin-vierailun, ja koko kansa oli saanut nähdä viattomanvalkoiseen, kansallisromanttiseen asuun sonnustautuneen presidentin liikuttavan erojaispuheen suorana lähetyksenä.

Eikä tässä kyllin, vaan myös entinen oikeusministeri ja hallituksen urheilullinen ja musikaalinen ”charm cannon”, sittemmin tämän vuoden eurovaalien ehdokaslistan ykkönen Judit Varga, joka oli viran puolesta vahvistanut tämän kohutun armahduspäätöksen, ilmoitti jättävänsä politiikan. Naiset – ne kaksi, jotka käytännössä ainoina naisina on nähty Unkarin poliittisen päätöksenteon korkeimmilla portailla – on todellakin heitetty bussin alle, ja bussi voi jatkaa matkaansa. Vai voiko?

Tapahtuneen jälkeen nimittäin julkisuuteen ilmestyi Judit Vargan ex-mies Péter Magyar, joka ensin somessa ilmoitti luopuvansa tehtävistään kahden suuren valtionyhtiön johtokunnassa.

”En enää hetkeäkään halua olla osa sellaista järjestelmää, jossa todelliset vastuulliset piiloutuvat naisten helmoihin, missä Tónit, Ádámit ja Barbarat saavat iloisesti nauraa partaansa samalla kun hetkeäkään miettimättä uhraavat ne, jotka, toisin kuin he, eivät koskaan työskennelleet omien aineellisten etujensa vaan isänmaansa ja maanmiestensä puolesta.”

”Tóni, Ádám ja Barbara” liittyvät muutaman vuoden takaiseen ns. Völner-Schadl-juttuun. Lahjonnasta epäillyn vero- ja tullihallituksen virkamiehen viestiliikennettä oli ruvettu tarkkailemaan vuonna 2021, ja siitä kävi ilmi, että oikeusministeriön valtiosihteeri Pál Völner oli ottanut lahjuksia – ilmeisesti joihinkin yrityskauppa-hämäräbisneksiin liittyviä – György Schadlilta, joka puolestaan oli, jos oikein ymmärrän, ulosottolaitoksen johtaja tai valtakunnanvouti. Eräässä todistusaineiston keskustelussa mainittiin nuo kolme etunimeä, joista ”Tóni” on Antal-nimisten miesten tavallinen kutsumanimi ja voisi viitata ministeri Antal Rogániin, Barbara puolestaan on Rogánin nykyisen vaimon nimi, Ádám taas voisi olla Rogánin Ádám Nagy -niminen kansliapäällikkö, jonka nimi on Völner-Schadl-jutussa noussut esiin muuallakin. Monihaaraisen korruptiosyherön tutkimuksissa tämä haara on sittemmin jätetty sikseen, eli Tónin, Barbaran ja Ádámin henkilöllisyyttä tai osuutta asiaan ei ole enää selvitelty.

Avautumistaan Péter Magyar jatkoi riippumattoman YouTube-kanava ”Partizánin” studiossa. En ehdi kuunnella lähes kaksituntista haastattelua, joten luotan 444.hu-sivuston referaattiin. Sen mukaan Magyar kertoi ystävystyneensä nykyisen johtavan Fidesz-poliitikon ja ministerin Gergely Gulyásin kanssa jo 2000-luvun alussa ja liittyneensä tuolloin Fidesz-puolueeseen, jonka nykyistä linjaa hän ilmeisesti periaatteessa pitää oikeana. Myös Viktor Orbán kuuluu Magyarin mielestä ”suuriin miehiin, joissa on suuria vikoja”. Mutta:

”Hiljakseen olemme päässeet semmoiselle tasolle, jolla – kaikesta siitä huolimatta, että muuten monet asiat tässä maassa menevät oikeaan suuntaan, kaikesta siitä huolimatta, että minä en koskaan tule olemaan tuolla toisella puolella – on pakko sanoa, että näin ei voi jatkua. Jos emme halua lastemme kasvavan yhden perheen omistamassa osakeyhtiössä nimeltä Unkari, silloin tähän asiaan kannattaa saada muutos.”

Magyarin puheista hahmottuu kuva, jossa Orbánin järjestelmässä vallan ytimessä on ”propagandaministeri” Antal Rogán. Asioista ei päätetä hallituksen istunnoissa vaan pienen ydinporukan kesken, johon kuuluu neljä miestä: Rogán, toinen kansliaministeri Gergely Gulyás (Unkarin hallituksessa on siis pääministerin lisäksi erikseen sekä ”pääministerin kansliaa (miniszterelnökség) johtava ministeri”, siis Gulyás, että ”pääministerin kabinettitoimistoa (miniszterelnöki kabinettiroda) johtava ministeri”, siis Rogán), pääministerin kanslian poliittinen johtaja Balázs Orbán (ei siis sukua, vain satunnainen sukunimikaima) sekä kansantalousministeri Márton Nagy. Magyar antaa ymmärtää, että vuonna 2021 silloisen ministeri Judit Vargan asuntokaupoista noussut kohu käynnistyi Rogánin tarkoituksella vuotamista tiedoista. (Varga ja Magyar olivat ostaneet Balatonin seudulta talon ja saaneet sen remontoimiseen valtion lapsiperheille myöntämää asuntotukea, mutta muuttivatkin sitten Budapestiin ja ostivat sieltä ison asunnon.) Rogán olisi halunnut tällä ohjata huomiota pois oman lähipiirinsä korruptioskandaaleista. Magyar uskoo myös, että Judit Varga ja Katalin Novák raivattiin tieltä, koska he olisivat saattaneet tulla kysymykseen Orbánin vallanperijöinä.

Tästä voisi siis lähteä purkautumaan julkisuuteen laajempikin pohdinta Unkarin nykyisen kleptokratiajärjestelmän koukeroista. Magyar kertoo tavanneensa usein pääministerin vävyn István Tiborczin ja vakuuttaa, että esimerkiksi Tiborczin yhteydessä kohua nostattanut Elios-korruptioskandaali oli aivan ”peanuts” siihen verrattuna, mitä Orbánin perheessä ylipäätään tapahtuu. ”Voiko jossain maassa normaalisti kehittyä semmoinen tilanne, että puolet valtakunnasta on kahden perheen omistuksessa?”

Tai sitten voisi pohtia vielä yhtä jutun juonnetta, joka puolestaan johtaa systeemin tekopyhyyden ytimeen. Telex-sivuston mukaan Fidesz-puolueen sisäpiireissä arvellaan, että armahduspäätöksen taustalla vaikutti Zoltán Balog, entinen ministeri, nykyään Unkarin reformoidun kirkon piispa ja kirkon johtaja, siis sen korkeimman elimen, synodin (zsinat) pappis-puheenjohtaja. Balog on Novákin kanssa hyvissä väleissä, jonkinlainen mentori ja isällinen ystävä jo vuosien takaa, ja Novákin lähipiirissä on pitkään harmiteltu Balogin jatkuvaa hääräilyä presidentinlinnassa. Tiedossa ei ole, millä tavalla ja miksi Balog olisi suostutellut presidentti Novákia kohuttuun armahduspäätökseen, mutta Telex-sivuston lähteen mukaan Balog olisi skandaalin puhjettua selitellyt, että ajatus ei ollut hänen vaan lähtöisin kirkon johtavista piireistä. Siellä ilmeisesti monet olisivat halunneet armahduksen ”Endre K:lle”, jonka suvulla on vanhastaan hyvät yhteydet reformoituun kirkkoon. Ja skandaalin ollessa huipussaan, pari päivää ennen presidentin eroilmoitusta, Balog ilmoitti somessa vetäytyvänsä ”muutamaksi viikoksi rukoilemaan, pohdiskelemaan, lukemaan ja kirjoittamaan.”

Tässä vaiheessa voisi taas kerran hurskaasti pohdiskella, että ”jokohan nyt viimeinkin jotakin lähtee tapahtumaan” ja olisiko nyt, jukoliste, saavutettu päätepiste. Mutta olen näitä pohdiskeluja harrastanut jo niin pitkään, että ennemmin annan puheenvuoron Telex-sivuston pilapiirtäjälle, ”Grafiittimiehelle”.

Poika esiin

Viktor Orbán on vuosikaudet rakentanut itselleen kristillisten perus- ja perhearvojen puolustajan imagoa. Näistä ensinmainittu eli ”kristillisyys” nostattaa toisinaan hieman arveluja. Orbán on kastettu ja (jossain mielessä kai) kasvatettu reformoidun kirkon jäseneksi, mutta ainakaan nuorempana hän ei tiettävästi osoittanut minkäänlaista uskonnollisuutta. Koulutoverin kertoman mukaan ”Viktor ei käynyt kirkkoa lähelläkään, paitsi jos pallo kieri kentältä kirkon seinustalle”, ja vielä hänen poliittisen uransa alkuaikoinakin, nuorena liberaalina, hänen julkinen suhtautumisensa uskontoon ja kirkkoihin oli ilmeisen kriittistä. Sitten Orbán perusti perheen opiskelutoveri Anikó Lévain kanssa, joka oli kasvatettu hartaaksi katolilaiseksi, ja entinen nuorliberaali Fidesz-puolue purjehti poliittisen kentän toiseen laitaan. Miten nämä kaksi kehitystä sitten liittyvätkin toisiinsa – joka tapauksessa Orbán aloitti toisen pääministerikautensa vuonna 2010 rukoilemalla työhuoneessaan juorulehden kuvaajien kameran edessä, mukana koko perheensä: Anikó-vaimon lisäksi tyttäret Ráhel, Sára, Róza ja Flóra sekä poika Gáspár. Lapsista tiettävästi kaksi vanhinta eli Ráhelin ja Gáspárin kastoi entinen perhetuttava, nyttemmin Orbánin merkittäväksi poliittiseksi vastustajaksi muuttunut metodistipappi Gábor Iványi, ja siitä, onko heidät kasvatettu katoliseen vai reformoituun uskoon, näkyy eri lähteissä erilaisia tietoja.

Perhearvoista ja Orbánista puhuminen samaan hengenvetoon puolestaan saa Orbánin järjestelmän kriitikot usein muistuttamaan, että tämän systeemin ytimessä on korruptio ja nepotismi eli ainakin oman perheen taloudellisen hyvinvoinnin turvaaminen on pääministerille keskeinen arvo. Aivan erityisesti näissä uutisissa on esiintynyt ”omilla jaloillaan seisova” tytär Ráhel aviomiehineen: vävypoika István Tiborcz on ollut mukana useammassakin korruptionkäryisessä bisneksessä. Mutta siinä missä Ráhel Orbán on juorulehtien kestojulkkiksia, vuonna 1992 syntyneestä Gáspár-veljestä ei vuosikausiin ole kuultu julkisuudessa juuri mitään. (Häntä ei nähty edes kuuluisassa perhepotretissa, jossa viime keväänä koko muu Orbánin perhe lapsenlapsia myöten poseerasi yhdessä paavin kanssa.) Eikä toki tarvitsisikaan, eihän poliitikkojen jälkeläisiä kuulu mediassa käsitellä, elleivät he itse tee mitään yhteiskunnallisesti merkittävää ja uutisarvoista. Gáspárin tapauksessa tähän liittyy kuitenkin muutamia kysymysmerkkejä.

Intohimoisen jalkapalloharrastajan poikana myös Gáspár Orbán luultavasti pienestä pitäen ohjattiin jalkapallouralle, ja hän pelasikin jonkinasteisena ammattilaisena 2010-luvun alussa ensin kasvattajaseuransa Videoton FC:n riveissä, sitten isänsä kotipihansa perälle perustamassa Felcsútin Puskás-akatemiassa. Urheilu-ura päättyi vuonna 2014 loukkaantumisiin, minkä jälkeen Gáspár suoritti isänsä lailla oikeustieteelliset opinnot Budapestin ELTE-yliopistossa. Samoihin aikoihin hän ilmeisesti koki voimakkaan uskonnollisen heräämisen, lähti vapaaehtoistyöhön Ugandaan ja esiintyi sen jälkeen julkisuudessa kahden toisen nuorukaisen kanssa perustamansa vapaakarismaattisen yhteisön nimeltä Felház (‘Yläsali’) johtajana. ”Yläsali” lopetti toimintansa vuonna 2019, saamatta aikaan sellaista laajalle leviävää herätysliikettä, jollaista sen johtajat ilmeisesti olivat toivoneet. Samoihin aikoihin Gáspár Orbán siirtyi sotilasuralle ja katosi julkisuudesta lähes täysin.

Gáspár Orbánin uskonnolliset etsinnät ovat tietenkin hänen yksityisasiansa, sikäli kuin hän itse ei ole halunnut tuoda niitä julkisuuteen. Vielä enemmän yksityisasia on hänen seksuaalinen suuntautumisensa, josta jatkuvasti liikkuu juoruja: Gáspárin rinnalla ei missään vaiheessa ole nähty minkäänlaista tyttöystävää, ja hänen gradunsa käsitteli homoavioliittojen oikeudellisen sääntelyn mahdollisuuksia Unkarissa ja Euroopassa. Julkisuusarvoa tällä asialla on sikäli, että se saattaa olla jonkin verran kiusallinen Viktor Orbánille, jonka politiikka ja kansansuosio nojaa tukevasti ”lastensuojeluksi” verhottuun homofobian lietsontaan ja ”sateenkaaripropagandalla” pelotteluun. Kolme vuotta sitten saksalaisen Stern-lehden haastattelija kysyi pääministeri Orbánilta suoraan, mitä hän tekisi, jos hänen oma lapsensa tulisi kaapista, ja Orbán vastasi, että Luojan kiitos tätä ei vielä ole tullut eteen, sillä se olisi ankara haaste, vaikka toki hänen vaimonsa ja hän rakastaisivat lapsiaan yhtä lailla, suuntautumisesta riippumatta. Tähän sitten puuttui opposition tuolloinen kärkiehdokas Péter Márki-Zay syyttäen julkisuudessa Orbánia oman poikansa kieltämisestä – ja tästä käynnistyi melkoinen arvokeskustelu, sillä Gáspár Orbán ei ole poliitikko, ei ole julkisesti osallistunut hallituksen homofobiakampanjoihin, ja hänen yksityiselämänsä, vielä kerran, on todellakin hänen oma asiansa eikä sitä tulisi riipiä julkisuuteen myöskään hänen isäänsä kohdistuvan kritiikin välineeksi.

Nyt kuitenkin Gáspár Orbánin rauhoitusaika näyttää taas päättyneen, ja tällä kertaa ei ole kyse hänen intiimistä yksityiselämästään. Gáspár siis värväytyi armeijan palvelukseen vuonna 2019 (yleinen asevelvollisuushan on Unkarissa lopetettu 2004) ja suoritti seuraavana vuonna Britanniassa, Sandhurstin sotilasakatemiassa yhdeksänkuukautisen upseerikurssin. Paljon muuta ei hänen sotilasurastaan ole julkisuudessa tiedetty, ennen kuin aivan äskettäin Direkt36-sivustolla tutkivat journalistit Szabolcs Panyi ja Jean-Baptiste Chastand kertoivat merkillisestä Afrikan-operaatiosta: viime joulukuussa Unkarin ulkoministeri Péter Szijjártó matkusti Tšadiin mukanaan korkea-arvoisia sotilashenkilöitä ja salaperäinen lierihattuinen viiksimies…

Direkt36 ja Le Monde ovat kuukausien ajan analysoineet kuvia Unkarin valtuuskuntien viimeaikaisilta vierailuilta Tšadiin ja Nigeriin. Afrikkalaisten julkaisemassa kuvamateriaalissa näkyy unkarilaisten diplomaattien ja sotilashenkilöiden seassa outo viiksekäs, siviilipukuinen, lierihattuinen mies, jota unkarilaisten julkistamissa kuvissa ei esiinny laisinkaan. Ja niissäkin kuvissa, joissa tämä mysteerimies nähdään, hän usein peittää kasvonsa hatulla tai hengityssuojaimella tai kameran nähdessään piiloutuu pylvään taakse.

(Pysäytyskuva Direkt36:n videosta.)

Lopulta toimittajat saivat käsiinsä kuvia, joissa mysteerimiehen kasvot olivat näkyvissä, ja sekä kasvojentunnistusohjelma että Gáspár Orbánin henkilökohtaisesti tuntevat haastatellut vahvistivat, että kyseessä oli pääministerin poika. Mutta mitä hän tekee Afrikassa, ja mistä tässä Tšad-operaatiossa ylipäätään on kyse? Asianosaiset unkarilaiset virkamiehet eivät ensin suostuneet kommentoimaan Gáspár Orbánin läsnäoloa tai hänen tehtäviään mitenkään, puolustusministeriöstä ilmoitettiin vain, että Gáspár palvelee Unkarin armeijassa upseerina, mutta Tšadin sotilasmission tehtävät eivät ole julkista tietoa. Le Monden toimittajan mukavatunnelmainen haastatteluhetki unkarilaisten virkamiesten kanssa hyytyi välittömästi, kun Gáspár Orbánin rooli otettiin puheeksi. Pian sen jälkeen itse puolustusministeri Kristóf Szalay-Bobrovniczky kertoi, että Gáspár toimii Tšad-operaation valmisteluissa yhteysupseerina erityisen asiantuntemuksensa perusteella. (Mutta miksi siviilikamppeissa univormupukuisten sotilashenkilöiden keskellä, ja miksi hänen mukanaoloaan peitellään?)

Telex-uutissivuston ja sen haastattelemien asiantuntijoiden mukaan Unkarin läsnäololle Tšadissa on vaikea löytää perusteita. Tšad, entinen Ranskan siirtomaa keskellä Afrikkaa ja entisten siirtomaasuurvaltojen valtapiirien rajoilla, on öljyvaroistaan huolimatta köyhä, monietninen ja ristiriitojen repimä maa, naapureinaan sisällissodan koettelema Sudan, äskettäin vallankaappauksen kokenut Niger ja pahamaineisen Wagner-yksityisarmeijan tyyssijana tunnettu Keski-Afrikan tasavalta. Tšad yrittää myydä itseään yhteistyökumppaneille jonkinlaisena vakaana alueena konfliktipesäkkeiden keskellä, mutta tämäkin taitaa olla toiveajattelua. Maata kolmekymmentä vuotta hallinneen presidentti Idriss Débyn syrjäytti kolme vuotta sitten hänen poikansa Mahamat Déby Itno, joka tällä hetkellä johtaa Tšadia ”väliaikaisena” presidenttinä ”väliaikaisen” sotilasneuvoston kärjessä, tukenaan velipuolensa Abdelkerim Idriss Débyn johtama klaani. Viime vuonna hallituksen joukot hajottivat verisesti demokraattisia vaaleja vaatineen mielenosoituksen: kolmesataa henkeä sai surmansa.

Unkarilla ei tietenkään ole minkäänlaisia historiallisia suhteita Tšadin kanssa, eikä nyt kehitelty operaatio myöskään liity mihinkään laajempaan kansainväliseen kehikkoon – toisin kuin esimerkiksi lännempänä Malissa, missä Unkari on osallistunut eurooppalaisiin yhteistyöhankkeisiin. Ennen kaikkea tämän kahdenvälisen Tšad-operaation taustat ja päämäärät ovat epäselvät. Ulkoministeri Szijjártón mukaan käynnisteillä on laaja turvallisuus-, talous-, humanitaarisen ja koulutusyhteistyön ohjelma, ja marraskuussa Unkarin parlamentti päätti lähettää Tšadiin jopa 200 sotilasta, perusteluna ”terrorismin vastainen taistelu” sekä olojen vakaannuttaminen Eurooppaan kohdistuvan ”maahanmuuttopaineen” hillitsemiseksi. Telex-sivustolle tihkuneiden tietojen mukaan armeijassa ei olla erityisen innoissaan tästä operaatiosta, jonka riskit ja kustannukset ovat melkoiset ja hyöty epäselvä.

Le Monden toimittajat saivat Tšadin viranomaisia lähellä olevilta lähteiltä tietoonsa, että Gáspár Orbán on ollut avainasemassa luomassa yhteyksiä Afrikkaan. Ilmeisesti alun perin tarkoitus oli lähettää unkarilainen sotilasosasto Nigeriin, mutta kun siellä viime heinäkuussa tapahtui vallankaappaus, syrjäytetyn presidentin poika Mohamed Bazoum järjesti Gáspár Orbánille yhteyden hyvään ystäväänsä Karimo Débyyn, Tšadin presidentin velipuoleen. Tämä on ”perhediplomatiaa”, jollainen on Afrikassa tavallista, kertoo Direkt36. Mutta mitä ihmettä Unkari oikein tällä perhediplomatialla tavoittelee, paitsi ehkä pääministerin perheenjäsenelle mahdollisuutta kunnostautua kansainvälisillä areenoilla? Ja jos näin on, miksi sitten Gáspár Orbánin osallisuutta operaatioon peitellään? Havitellaanko Tšadista varallisuutta, vaikutusvaltaa ja ystäviä Unkarille vai kenties Orbánin perheelle? Mitkä oikein ovat Gáspár Orbánin Afrikka-yhteydet, ja miten hän on valmentaessaan futisjunnuja kristillisen lähetysjärjestön palveluksessa Ugandassa samalla onnistunut verkostoitumaan Nigerin ja Tšadin johtavien muslimiperheiden kanssa?

Tämä juttu on niin surrealistinen, että ehkä parhaiten sen nostattamat tuntemukset kiteyttää OSTOBÁK-huumoriryhmän eilinen FB-postaus. Kuvissa Unkarin valtuuskunnan taustalla näkynyt lierihattupäinen Gáspár Orbán on inspiroinut ryhmää käyttämään kuuluisaa René Magritten maalausta vihreän omenan taakse kätkeytyvästä hattumiehestä:

“Tällä kertaa Gáspár Orbán nähtiin Belgiassa.”

Populismin pitopöydästä

Sentroopassahan poliittiset skandaalit kuuluvat kuvioon. Tässäkin blogissa esillä on ollut esimerkiksi Őszödin puhe eli vuonna 2006 julkisuuteen vuotanut silloisen Unkarin pääministerin Ferenc Gyurcsányn sisäpiiripuheenvuoro, jossa varsin alatyylisesti kerrottiin omalle porukalle, miten päin honkia hommat on päästetty – ja tästä saivat vauhtia mielenosoitukset ja mellakat, jotka lopulta kaatoivat Gyurcsányn hallituksen. Tai Itävallan silloisen hallituksen kaatanut ns. Ibiza-video, tai äskettäin Itävallassa julkisuuteen tullut video, jossa liittokansleri Nehammer haukkuu laiskoja köyhiä ja fiinin viinibaarin antimien ääressä ihmettelee, miksi ne eivät syötä lapsilleen hampurilaisia. Mutta nyt uutissivusto Telex palasi hienosti toimitetussa videotutkielmassaan vähän kauemmaksi menneisyyteen, vuoteen 2003, ja juhlapäivällisiin, joista alkoi Viktor Orbánin Fidesz-puolueen ratkaiseva loikka puhtaan ja röyhkeän populismin puolelle – ja samalla koko unkarilaisen poliittisen keskustelun kohtalokas murros.

”Söjtörin kekkerit, eli mantelilla täytetty ankerias, johon Unkarin demokratia liukastui”

Vuonna 2003 Unkarin poliittinen kartta oli vähän kuin peilikuva nykyisestä. Maata johti sosialistipuolue MSZP, jonka pääministeri Péter Medgyessy nautti melkoista kansansuosiota myös toimeenpanemiensa (kuten sittemmin ilmeni, kohtalokkaan kalliiden) palkan- ja eläkkeenkorotusreformien takia; Medgyessyn johdolla Unkari myös päätti liittyä EU:n jäseneksi. Sosialistipuolue oli jo käytännössä nielaisemassa pientä sivuvaunupuoluettaan SZDSZ:ää. Kentän oikea laita sitä vastoin oli hajanaisempi: äärioikealla mekkaloi ”Unkarin elämän ja oikeuden puolue” MIÉP antisemitistisistä möläytyksistään kuuluisaksi tulleen István Csurkan johdolla, perinteikäs Pientalonpoikien puolue oli vielä voimissaan, Kristillisdemokraatit (KDNP) ei vielä ollut kutistunut valtapuolueen pikku sivuvaunuksi – ja Viktor Orbánin Fidesz etsi nykyistä linjaansa vuoden 2002 vaaleissa kärsityn rökäletappion jälkeen.

Ja tuolloin, jokseenkin tarkkaan 20 vuotta sitten, vietettiin Länsi-Unkarissa pienellä Söjtör-nimisellä paikkakunnalla seudun suuren pojan, Unkarin 1800-luvun viisaan valtiomiehen Ferenc Deákin syntymän 200-vuotisjuhlaa. Hallitus siirsi juhlan kunniaksi kokouksensa Söjtöriin, missä Deákin kotikartano oli juhlavuoden kunniaksi laitettu kuntoon. Useimmat ministerit saapuivat paikalle junalla, ja kokouksen yhteydessä nautittiin seitsemän ruokalajin ateria, joka toimitettiin paikalle fiinimmänpuoleisesta ravintolasta Budapestista. Ruokatoimittaja-kollegansa avustuksella Telexin toimittaja rekonstruoi pitopöydän: mantelilla täytettyä ankeriasta, marinoitua kuhafileetä, valkosipuli-pinaattitäytteisiä monnikääryleitä, sieni-mykykeittoa transilvanialaisittain, vasikanpaistia vasikanmaksan kera, kinkku-perunapaistosta, kolmenlaista jälkiruokaa tai leivosta. Nykyiseen rahan arvoon muunnettuna juhlaruoat eivät tulleet maksamaan edes viittäkymmentä euroa per nuppi. Hinta on toki kallis tavallisten ihmisten elintasoon nähden mutta kaukana huippuluksuksesta, ja myöskään ruokatoimittajan mielestä ateria ei ollut mitään haute cuisinea tai fine diningia vaan ”pikemminkin 1990-luvun tyyliä”.

Ministerien ja aterialle kutsuttujen paikallisten merkkihenkilöiden päivällisrauhaa kuitenkin häiritsivät mielenosoittajat, jotka – näin myös haastatellut paikalliset arvelevat – oli mobilisoitu paikalle jostain muualta. István Csurkan MIÉPin väki tallasi puiston istutuksia, huuteli ja möykkäsi ja heitteli kananmunia, joista jokunen taisi osua Deákin kotitalon seinään. Jälkeenpäin, näin muistelee paikallinen kirkkoherra, pääministeri Medgyessy kävi henkilökohtaisesti pyytämässä häneltä anteeksi ja pahoittelemassa paikkakuntalaisten järjestämän hienon juhlan häiriintymistä. Vanha pappi on tästä yhä syvästi vaikutettu. Vaikka poliittiset mielipiteet eivät välttämättä yksiin käyneetkään, ”Péter Medgyessy on todellinen herrasmies.”

Ehkäpä – niin kuin jutussa haastateltu silloinen sosialistipoliitikko, nykyinen konsultti Mónika Lamperth arvelee – juhla-aterian kuskauttaminen paikalle pääkaupungin ravintolasta oli todellakin tarpeetonta ja typerää. Mantelilla täytetystä ankeriaasta kohistiin sitten Unkarin julkisuudessa viikkokausia, ja MSZP:n poliitikot saivat turhaan selitellä, että ihan oikeasti tässä olisi tärkeämpiäkin asiakysymyksiä keskusteltavana. Orbánin Fidesz-puolue varoi ottamasta kantaa MIÉPin munanheittomielenosoitukseen, ettei olisi vieraannuttanut maltillisempia kannattajiaan, mutta otti juhlapöydän antimista kaiken irti. Tuolloinen Fidesz-kansanedustaja Antal Rogán syytti hallitusta kansan halveksimisesta ja kertoi äidistään, pienen paikkakunnan lastentarhan keittäjästä, joka poikansa viimeksi kotona käydessä oli sanonut: ”Tiedän, että ministereille ei minunlaiseni laittama ruoka enää kelpaa, mutta kelpaako vielä herra kansanedustajalle?”

Ei auttanut, vaikka hallitus pyyteli Söjtörin kekkereitä julkisesti anteeksi, käynnisti tapahtuneen johdosta sisäisen tutkimuksen ja antoi yhdelle asianosaiselle virkamiehelle virallisen huomautuksen. Ulkoministeri László Kovács vakuutteli myötätuntoaan loukattuja veronmaksajia kohtaan ja selitti, että paremmin olisi sopinut nauttia nakkeja, sinappia ja pala leipää. Vielä kaksi vuotta myöhemmin nykyinen ulkoministeri Péter Szijjártó tarttui tähän ja osoitti mieltään silloista sosialistipääministeriä Gyurcsánya vastaan asettumalla tämän hienon hotellin eteen muovituolissa eväänään leipää, nakkeja ja sinappia. ”Luksusvasemmistosta” tuli Fidesz-opposition toistuva iskusana.

Politiikantutkija Attila Antalin mukaan Söjtöristä alkoi uuden, populistisen poliittisen kommunikaation aikakausi. Keskustelukulttuuri irtosi valtapuolueen käsistä ja lahosi lopulta täysin. Viktor Orbán, joka vielä vuoden 2002 vaalien alla oli hillityssä harmaassa puvussa, kraka kaulassa käynyt vaalistudiossa poliittista väittelyä asiakysymyksistä, riisui solmion ja muuttui populistijohtajaksi, oman luonnehdintansa mukaan ”striitfaittöriksi”, joka ei enää keskustele vaan heittelee naiiveja, tunteisiin vetoavia iskulauseita. Nyt ei enää oltu poliittista eliittiä vaan puolustettiin kansaa sen elämästä vieraantuneita, ylimielisiä ”herroja” vastaan. Ja tästä aggressiivisesta tyylistä on pidetty kiinni: Fidesz-johto esiintyy ja argumentoi edelleenkin ikään kuin olisi yhä oppositiossa, sotajalalla vallanpitäjiä vastaan, eikä molemmin käsin lujasti kiinni vallan kahvassa.

Tällä välin Söjtörin juhlapäivällisten muisto on hälvennyt, mutta ketään ei tunnu enää heilauttavan se paljon hurjempi luksus, jolla Orbánin kleptokratian johtoporras itsensä ympäröi. Antal Rogán, tuo vaatimaton keittäjän poika maaseudulta, kaivelee parlamentin istuntosalissa näyttävästi auton hintaista Vuitton-reppua ja lentää vaimonsa ystävättären seurapiirihäihin helikopterilla. Helikopteria käytteli myös varapääministeri Zsolt Semjén kuuluisalla poronmetsästysmatkallaan Ruotsissa. Ulkoministeri Szijjártó kuvattiin jo pari vuotta sitten keskellä tiivistä työaikaa Adrianmerellä oligarkin huvipurrella, ja tänä vuonna on Orbánin vanhan ystävän ja lähioligarkin Lőrinc Mészárosin uuden, vielä paljon korskeamman paatin kannella nähty useita systeemin merkkihenkilöitä. Orbán itse katsoo oikeudekseen lentää yksityissuihkukoneella sinne, missä milloinkin isänmaan etu vaatii hänen istuvan katsomossa kannustamassa unkarilaisia potkupalloilijoita.

Samalla poliittinen keskustelu on muuttunut, kuten politiikantutkija Antal sitä luonnehtii, suoranaiseksi sotapsykoosiksi – ja itse asiassa myös irronnut todellisuudesta. Tosiseikoilla ei ole väliä, tärkeämpää on sopivien mantrojen toisteleminen. Videon lopuksi nähdään aika pyörryttävä kavalkadi viime aikojen Fidesz-kommunikaatiota (esimerkiksi puolueen propagandatuutiksi muuttuneiden tv-uutisten välityksellä): ”Soros-suunnitelma” (jonkinlaiseksi uudeksi maailmanjärjestykseksi, johon kuuluu miljoonien maahanmuuttajien pakkoasuttaminen Eurooppaan) ”on todellakin olemassa, se on tässä kädessäni”, sanoo Orbán leyhytellen paperia televisiokameralle. ”Vasemmisto pyrkii estämään koronarokotukset”, kertoo uutistoimittaja, ”EU haluaa rakentaa Unkariin Euroopan suurimman migranttigheton”, sanoo hänen kollegansa. Kuulemme myös, miten Unkarin oppositio haluaisi lähettää Ukrainan sotaan myös Unkarin poikia, ja miten opettajien palkkojen korottaminen ei onnistu, koska Unkarin vasemmiston myyräntyön takia siihen ei saada rahaa Brysselistä.

Ja lopuksi kuulemme tiivistyksen poliittisen keskustelun tämänhetkisestä tasosta eli Viktor Orbánin kuuluisat sanat: Fidesz-puolueen kahden kolmasosan parlamenttienemmistö ”seisoo kuin paalu”. (Rehrehreh!) ”Eikä se vielä mitään, että se on yhä pystyssä” – yleisön röhönauru jatkuu – ”mutta todella tärkeää on se, että sen toista päätä [loppua] ei näy!” (Yleisö repeää täysin. Viktor on ÄIÄ!)

Tärkeintähän on se, että näin nämä asiat koetaan.

Viikkokatsaus (Suomi mainittu jälleen)

Politiikan viikko huipentuu Espanjan auringossa, missä Euroopan pääministerit kokoontuivat ja Viktor Orbánilta kuultiin painavia sanoja (sometiimin toimittama filmipätkä tässä twiitissä tai miten niitä nykyään pitäisi kutsua): Unkari on ”legally raped”. Siis, öh, mitä? ”Raiskaus” tarkoittaa Orbánin määritelmän mukaan, että joku pakotetaan suostumaan johonkin vastenmieliseen.

Brussels legally raped Poland and Hungary by forcing through the #MigrationPact . So there will be no compromise on migration. Not today, and not in the upcoming years. We will defend our borders from migrants and from the Brussels bureaucrats as well! pic.twitter.com/YRR5IJfQKR

— Orbán Viktor (@PM_ViktorOrban) October 6, 2023

”Raiskauksesta” puhuminen on tietysti aika jänskää semmoisen maan johtajalta, joka jatkuvasti kieltäytyy ratifioimasta naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista Istanbulin sopimusta. (Koska sopimustekstissä puhutaan maahanmuuttajien asemasta ja sukupuolesta sosiaalisena käsitteenä, se on tietenkin maahanmuutto- ja genderpropagandaa eikä Unkarin naisia uhkaa mikään, kunhan maahanmuuttajien himokkaat raiskaajalaumat pidetään raja-aidan ulkopuolella.) Tunteisiin vetoava ilmaus on tietenkin valittu siksi, että perinteisen patriarkaalisen näkemyksen mukaan raiskaus on ennen kaikkea kunnian riistämistä, häpäisemistä, loukkaus. Ja kun Unkari parka nyt on raiskattu, on turha odottaa siltä yhteistyötä, sovintoa tai kompromissia.

”Raiskauksella” siis tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä, että kun aiemmin Euroopan neuvosto oli sopinut, että maahanmuuttokysymyksissä päätöksiin tarvittaisiin yksimielisyys, nyt Puolan ja Unkarin rutinasta huolimatta (tai siis: juuri sen takia) periaatetta on muutettu. Määräenemmistöllä painettiin läpi päätös turvapaikkahakemusten nopeammasta käsittelystä ja rasitusten jakamisesta Euroopan maiden kesken, etteivät välittömästi pakolaisten saapumislinjalle osuvat maat joudu kantamaan kohtuuttoman raskasta taakkaa eikä vuoden 2015 pakolaiskriisin toistuminen enää yllättäisi Eurooppaa housut kintuissa. Tämähän ei Orbánille käy, vaan tästä lähin Unkari tulee puolustamaan rajojaan sekä ”migranteilta” että ”Brysselin byrokraateilta”. Sillä oikeudenmukainen pakolaisrasitusten jakaminenhan tarkoittaa tietenkin sitä, että Unkari pakotetaan ottamaan vastaan tuhansia tai miljoonia ulkomaalaisia ja rakentamaan näille ”migranttighettoja”, jotka muuttuvat sharia-lain hallitsemiksi no go -vyöhykkeiksi. Näet maahanmuuttopolitiikassa ei ole muita vaihtoehtoja kuin joko tämä kauhuskenaario tai täydellinen ”rajat kiinni”, tätä Unkarin hallitus on jo vuosikausia toitottanut.

Samassa tiedotustilaisuudessa Orbán pääsi ottamaan kantaa myös EU:n mahdolliseen laajenemiseen. Georgian EU-jäsenyys – näin hän vastasi georgialaisen toimittajan kysymykseen – olisi oikein jees, vaikka tyhmät itsekkäät EU-johtajat eivät siihen saituuttaan ole suostuneet. Georgia sijaitsee strategisesti tärkeällä paikalla ja on tehnyt paljon jäsenyytensä eteen. Sitä vastoin Ukrainan EU-tiellä on Orbánin mielestä ylittämättömiä esteitä: se koituu kalliiksi, sen hyödystä ei ole selvyyttä (öö, eikö Ukrainalla ole strategista sijaintia tai kovaa yritystä jäsenyyskelpoisuuteen vähintään siinä missä Georgiallakin?), ja lisäksi Ukraina on sodassa ja osa sen alueista miehitettyinä niin, että ei edes ole selvää, missä sen rajat kulkevat. (Ukrainan rajoista on kansainväliset sopimukset olemassa, vaikka Venäjä niitä onkin rikkonut. Ja myös Georgian alueesta 20 % on vuodesta 2008 ollut Venäjän miehittämänä.)

Mielenkiintoista tässä myös se ristiriita, josta toimittaja Katalin Halmai huomautti. Pari päivää sitten, kun Euroopan parlamentti äänesti uuden medianvapaussäädöksen puolesta, Orbán riehaantui ja syytti Brysseliä täydellisen kontrollin tavoittelusta natsi-Saksan ja Neuvostoliiton malliin. (Kun tietää, miten Unkarissa perinteinen media on lähes täysin hallituksen otteessa ja yleisradioyhtiö muutettu hallituspuolueen propagandatuutiksi, tämä vaikuttaa perinteiseltä Kreml-taktiikalta: syytä toista siitä, mitä itse teet.)

Mutta, toteaa Halmai, nyt Orbán väittää Brysselin menettäneen täysin tilanteen hallinnan: sekä maahanmuuttopolitiikka että Ukrainan sodan tukeminen ovat hänen mielestään lähteneet EU:lta täysin lapasesta. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta itse asiassahan tämä on totalitaaristen hallintojärjestelmien propagandan vakio-otteita: vihollinen on yhtaikaa sekä vahva että heikko, sekä pelottavan ylivoimainen ja aggressiivinen (auttakaa, ne jyrää meitin!) että säälittävä pelkuri. Logiikkaa tässä ei tarvitse olla, koska päätarkoituksena on vedota tunteisiin.

Tämmöistä reaalipolitiikkaa siis. Mutta kun otsikossa lupasin, että Suomi mainitaan, niin tulkoon tähän vielä kaksi pientä uutista. Ensinnäkin: Unkari tunnetusti puolustaa paitsi Euroopan rotupuhtautta myös kristinuskoa. Tällä ei tietenkään tarkoiteta Kiinan vainottuja kristittyjä, Lähi-idän sotatoimien ja kriisien koettelemia arabikristittyjä tai kapinallisen metodistipapin Gábor Iványin seurakuntaa, joka on tullut tunnetuksi köyhiä ja kodittomia tukevasta voimakkaasta diakoniatoiminnastaan mutta jonka valtiolta saama tuki on viime vuosina kutistunut olemattomiin. Sitä vastoin torstaina Kecskemétissä kuultiin jänniä juttuja valtiosihteeri Miklós Soltészin suusta.

Soltész toimii pääministerin kanslian alaisuudessa, vastuualueenaan suhteet kirkkoihin ja kansallisiin vähemmistöihin. Puheenvuoronsa hän esitti Kecskemétin kaupungin isännöimässä muistokonferenssissa, jonka otsikkona oli ”Unkari, Marian maa”. (Jos joku onneton ei tätä vielä tiedä: Tapani Pyhä, Unkarin perustajakuningas, kuoli vailla perillistä – hänen ainoa poikansa Imre oli kuollut nuorena – ja legendan mukaan uskoi kuolinvuoteellaan maansa Neitsyt Marian erityiseen suojelukseen.) Ja näin hän lausui, kertoo Telex-uutissivusto: Länsi-Euroopassa, tuossa demokratian kehdossa ja liberalismin linnoituksessa, jos joku julkisesti tunnustaa kristinuskoa, hänet potkitaan pois virastaan ja pannaan vankilaan.

Soltészin mukaan Suomessa entinen ministeri on joutunut oikeuteen vain siksi, että siteerasi apostoli Paavalia ”vastauksena tähän mielipuoliseen gender-ideologiaan”, ja yritti puolustaa kantaansa. (Telex-sivusto toki täsmentää, että Päivi Räsästä ei ole pantu syytteeseen Raamatun siteeraamisesta vaan seksuaalivähemmistöjä loukkaavasta vihapuheesta.) Sitä Telex-sivusto ei kertonut, oliko Soltészilla muita esimerkkejä Länsi-Euroopan kristittyjen vainoista ja vangitsemisista, vai saivatko pieni Suomi ja urhea Päivi Räsänen yksin havainnollistaa hyvän ja pahan taistelua siellä pelottavassa ulkomaailmassa, turvallisen Unkarin ulkopuolella.

Ja lopuksi vielä: Ympyrää ajavista autoista kiinnostuneille on Suomen ja Unkarinkin mediassa kerrottu, että konkkaan menneen Iitin Kymi Ring -radan on ostanut suomalais-unkarilainen yhtiö. Unkarilaiset uutislähteet tiesivät täydentää, että yhtiön hallituksessa istuva Tamás Őry on naimisissa ulkoministeri Péter Szijjártón sisaren kanssa. Szijjártóta ei tunneta pelkästään Unkarin ulkopolitiikan tiuskeana rakkina, joka hanakasti ärhentelee ulkomaisille vastustajille (lukuun ottamatta Venäjää, missä hänelle on myönnetty Kansojen ystävyyden kunniamerkki), vaan myös melkoisen hulppeasta talostaan, jonka ilmoitettu ostohinta ei ihan sovi yhteen ministerin virallisesti ilmoittaman varallisuuden kanssa, sekä salaisista lomailuistaan upporikkaan eikä yhtään korruptionkäryisen liikemiehen huvipurrella. Unkarin hallitusta yhdistävät maan mahtavimpiin suurrikkaisiin monenlaiset läheiset siteet, mutta perheiden suojeleminenhan on nykyisen hallituksen tärkeimpiä arvoja. Joten hajaantukaapas viikonlopun viettoon siitä, täällä ei ole mitään nähtävää!

Kettu, kelmu, penkki…

… eli avainsanoja Unkarin poliittisesta julkisuudesta.

Sitoutumaton (aiemmin vihreässä LMP-puolueessa vaikuttanut) kansanedustaja Ákos Hadházy on ollut tässä blogissa usein esillä. Hadházy on viime vuosina keskittynyt korruption ja kähminnän paljastamiseen. Toista viikkoa sitten hän käytti hyväkseen kansanedustajan asemaansa – tiedotusvälineillehän parlamenttitalossa liikkuminen ja poliitikkojen tavoittaminen on tehty yhä vaikeammaksi – ja toisti pääministeri Orbánille aiemmin kirjallisesti ja virallisesti esittämänsä kysymyksen: kun Orbán äskettäin palasi viralliselta vierailulta Egyptistä Unkarin ilmavoimien koneella, kuka määräsi koneen tekemään tuhannen kilometrin mutkan Italian Pisaan, että pääministeri rouvineen pääsisi nousemaan kyydistä? (Orbán ja hänen vaimonsa aloittivat tästä pienen kivan Italian-loman ja ilmeisesti kävivät myös tapaamassa Firenzessä opiskelevaa Róza-tytärtään.)

Klubrádión verkkosivuilta löytyy Hadházyn video tästä kohtaamisesta. Mielenkiintoista tässä ei ehkä ole Orbánin lomalentely veronmaksajien varoilla (näitä tapauksia on ollut paljon ja niitä on säännöllisesti puitu riippumattomassa mediassa) vaan se, miten herraseurueensa keskellä rehvakkaasti naureskeleva Orbán suhtautuu kysymykseen. Sitkeän tiukkaamisen jälkeen pääministeri lopulta kääntyy kyselevän kansanedustajan puoleen ja laukaisee: ”Ymmärtäkää nyt, että te olette semmoinen katala kettu, ettei teidän kanssanne kukaan rupea puheisiin.”

Tästä ”ketusta” (eri muunnelmineen, esimerkiksi ”kapinen maalaiskettu”) on unkarilaisessa media- ja somekuplassani kiertänyt monenlaisia vitsejä ja meemejä. Ketuttelua jatkoi myös pääministerin kanslian politiikkajohtaja Balázs Orbán (ei tiettävästi ainakaan läheistä sukua pääministerille) somepostauksessaan, jossa hän syytti Hadházya väärästä syytöksestä. Hadházy olisi väittänyt Libri-kirjakauppaketjun paketoivan Harry Potter -kirjat kelmuun ”lastensuojelusyistä”, vaikka päivänselvää on, että kyseessä on ”arvokas, ulkomaalainen kirja”, jollaiset muovitetaan niiden suojaamiseksi tahriintumiselta. Hm.

Kirjojen kelmuttaminen nimittäin on tosiasia, ja siitäkin on viime aikoina paljon kirjoitettu. Keväällä Unkarin viranomaiset sakottivat useita kirjakauppoja uuden lastensuojelulain nojalla siitä, että ”poikkeavaa seksuaalisuutta” tms. lainvastaisia asioita sisältävät kirjat olivat myymälässä lasten saatavilla eli niitä ei ollut pakattu suojakelmuun. (Laissa tosin asia muotoillaan hämärästi, ja vielä hämärämpää on ollut tämän lain sovellus. Näyttää siltä, että kelmutettavissa kirjoissa ei tarvitse edes pääteemana olla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kysymyksiä tai muuta arveluttavaa ”gender-agendaa”, riittää, että kirjan tarinassa esiintyy esimerkiksi homoseksuaali sivuhenkilö. Olikos se niin, että myös Harry Potter -kirjojen Dumbledore paljastui homoksi?) Tämäkin laukaisi melkoisen some- ja mediamylläkän. Index.hu-sivusto kertoo, miten kirjailijoiden ja kirjallisuuden ystävien mielenilmaukset ”räjäyttivät TikTokin”, ja suurta riemua on herättänyt somessa jonkun neropatin lanseeraama termi homofólia, ’homokelmu’.

Kelmuperformansseihin yhdistyy myös tarina Budapestin kuuluisimmasta puistonpenkistä. Ferencvárosin kaupunginosassa maalattiin runsas viikko sitten yksi puistonpenkki lähestyvän Priden kunniaksi sateenkaaren väreillä; tempauksen järjestivät kaupunginosan hallinto ja Amnesty International. Nythän Ferencváros on myös kuuluisan jalkapallojoukkueen (FC Ferencváros tunnetaan myös lempinimellä ”Fradi”) kotipaikka, ja tällä joukkueella on pahamaineinen, melkoisen natsahtava ”fani”-yhteisö, jonka bodatut nahkatukat ovat viime vuosina toimineet myös hallitusta tai Fidesz-puoluetta lähellä olevien tahojen turvakaartina tai avustajina. Jo seuraavana aamuna Fradin aktivistit (”Aryan Greens”) olivat maalanneet penkin Fradin valko-vihreisiin väreihin. (Kuvat penkistä löytyvät esimerkiksi Telex.hu:n artikkelista.)

Tarina ei tietenkään päättynyt tähän. Seuraavien päivien aikana Unkarin kuuluisin penkki maalattiin taas sateenkaarenväreihin, taas valko-vihreäksi, sitten joku tuntematon palautti penkin alkuperäisen ruskean värin lisäten penkin selkänojaan tekstin, jossa penkki pyytää saada olla ihan tavallinen penkki vain. Tämän jälkeen iskivät Mi Hazánk -äärioikeistopuolueen aktivistit ja maalasivat penkin Unkarin kansallisväreillä, minkä jälkeen puolestaan joku vitsiniekka ilmestyi käärimään penkin ”homokelmuun”. Nyt penkki on viety korjattavaksi, sillä lukuisien maalaustempausten yhteydessä se pääsi myös vähän vahingoittumaan, kertoo Telex.hu:n artikkeli, josta löytyy myös penkin värihistoriaa kuvaava aikajana:

Kaupunginosan pormestari Krisztina Baranyi on nyt julistanut kilpailun: penkki kuten kaupunginosakin kuulukoon kaikille, ”ympäristöaktivisteille, muusikoille, invalideille, fradilaisille, pyöräilijöille, punatukkaisille, rokkareille…”, ja tämän kunniaksi penkin saa maalata kuka hyvänsä, kunhan maalauksen sanoma ei ole vihaan tai väkivaltaan kannustava tai jotakin järjestöä, sen jäsentenhankintaa tai rahankeruuta palveleva. Hm. Saapa nähdä, onnistuuko avoimuuden ja suvaitsevaisuuden sanoman levittäminen tällä konstilla.

Kettu-, kelmu- ja penkkijuttujen varjossa on tietenkin tapahtunut kaikenlaista muutakin. Esimerkiksi: pääministeri Orbán suoritti Vilnan NATO-huippukokouksessa kuuluisan yksinäisen kävelynsä toimittajien ohi, joita kiinnostivat vallan muut asiat…

… ja oikeusministeri Judit Varga erosi, virallisen selityksen mukaan keskittyäkseen lähestyviin EU-vaaleihin ja työhön isänmaan hyväksi Brysselissä. Uudeksi oikeusministeriksi nimitettiin kokenut Fidesz-poliitikko Bence Tuzson, joten Orbánin hallitusta jonkin aikaa vaivannut kummallinen anomalia on nyt korjattu: ministereinä on jälleen pelkästään miehiä.

Mutta näihin asioihin palaan ehkä tuonnempana. Kiitokset kärsivällisyydestänne!

Pitääkö ”afääreistä” olla huolissaan?

Olen tainnut joskus aikaisemminkin huomautella siitä, miten Itävallan poliittisessa julkisuudessa Affäre seuraa toistaan: tämän tästä on joku poliitikko epäiltynä tai syytteessä jonkinlaisesta suhmuroinnista tai vilungista. Tämä ei ole pelkästään hyvä merkki siitä, että vapaa tiedotus ja riippumaton oikeuslaitos toimivat, vaan myös hieman huolestuttava viite siitä, että oikeusvaltion rakenteissa on rapautumaa. Göteborgin yliopiston yhteydessä toimivan V-Dem-instituutin vuotuisessa demokratiaraportissa Itävalta putosi viime vuonna korkeimmasta kategoriasta (liberal democracies) kakkosluokkaan (electoral democracies), tosin raportin tekijät huomauttavat, että luokitus on Itävallan osalta epävarma ja se voisi vielä olla ykkösryhmänkin kynnyksellä.

”Vaalidemokratialla” tarkoitetaan V-Demin luokituksessa maata, jossa on toimivat, vapaat ja rehelliset monipuoluevaalit ja kansalaisten sanan- ja yhdistymisenvapaus sekä perusihmisoikeudet ainakin tyydyttävällä tolalla, mutta lakien toimeenpanossa ja oikeuslaitoksen toiminnassa on puutteita etenkin mitä tulee poliittisten päättäjien toimintaan. Tähän kakkosluokkaan kuuluvat V-Demin raportissa Euroopan maista myös Bosnia-Hertsegovina, Bulgaria, Kroatia, Kreikka, Malta, Moldova, Puola, Portugali, Romania ja Slovenia. Itävallan voisi siis sanoa olevan Balkanin tiellä, ei ehkä kuitenkaan vielä Unkarin, joka kuuluu V-Demin luokituksessa kolmanteen kategoriaan (electoral autocracies), yhdessä Valko-Venäjän, Venäjän, Serbian, Intian, Irakin, Ukrainan, Turkin ja monien muiden kanssa. (Neljännessä ryhmässä, closed autocracies, ovat muun muassa Kiina, Pohjois-Korea, Afganistan ja Saudi-Arabia.)

EU:n tuoreehkon oikeusvaltion tilaa jäsenmaissa koskevan selvityksen mukaan Itävallan kansanedustajia ei velvoiteta julkistamaan omistuksiaan, velkojaan ja taloudellisia sidonnaisuuksiaan, ja julkisen päätöksenteon kannalta tärkeän tiedon saatavuutta koskevia ongelmia selvitellään edelleen. Raportissa mainittiin erikseen myös tässäkin blogissa esillä ollut ongelmallinen suhmurointiperinne eli valtion rahoilla kustannetut mainos- ja ilmoituskampanjat, joilla kulloisenkin valtapuolueen päättäjät ovat ostaneet lehdistöltä positiivista mediajulkisuutta (ns. Inseratenaffäre).

Viime vuosina on nähty hallituksia, puolueita ja korkeita päättäjiä romahduttaneita skandaaleja. Sosiaalidemokraattien (SPÖ) liittokansleri Werner Faymann joutui epäsuosioon ja erosi 2016, mihin vaikutti em. Inseratenaffärestä noussut ikävä julkisuus, vaikka asiasta nostettu syyte kaatuikin. Kesällä 2020 ns. Ibiza-video, jolla oikeistopopulistisen FPÖ:n johtaja HC Strache viina-, testosteroni- ja kenties kokaiinipäissään lupaili levottomia venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneelle viehättävälle naishenkilölle, teki lopun Strachen urasta ja pudotti jo pienempänä hallituspuolueena olleen FPÖ:n kannatuksen joksikin aikaa pohjamutiin. Syksyllä 2021 kaatui oikeistokonservatiivisen ÖVP:n pelastaja-messias, huippusuosittu, nuori ja komea johtaja Sebastian Kurz, jouduttuaan korruptiosyytteeseen, jonka juuret juonsivat osaksi myös Ibiza-juttuun. Tätä syytevyyhteä selvitellään edelleen, ja Profil-lehti on juuri julkaissut aiheesta opettavaisen katsauksen, johon liittyy myös hieno infografiikka.

Tiistaina Wienin Landesgerichtin suuressa oikeussalissa joutuu ensi kertaa leivättömän pöydän ääreen pitkäaikaisen valtionhoitajapuolueen ÖVP:n ministeri, nimittäin Sophie Karmasin-Schaller, joka aloitti uransa mielipidetutkijana (isänsä Fritz Karmasinin nimekkäässä mielipide- ja markkinatutkimusfirmassa) ja esiintyi mediassa poliittisena analyytikkona vielä vuoden 2013 vaalien alla. Sophie Karmasin oli vuosina 2013–17 sitoutumaton ÖVP:n perheasiainministeri, jonka avulla – näin Profil – ÖVP myös rakensi imagoaan nuorekkaampaan ja poliittisesti liberaalimpaan suuntaan. Nyt ex-liittokansleri Kurzin uskotun Thomas Schmidin tekstiviesteistä purkautumaan lähtenyt vyyhti viittaa siihen, että Karmasin on ollut mukana ”diilissä”, jolla ilmaisjakelulehti Österreichin julkaisemia gallup-tuloksia sumpuloitiin suosiollisemmiksi Kurzille. Raskauttavia todisteita lupaa tarjota mm. Karmasinin entinen läheinen työtoveri, mielipidetutkija Sabine Beinschab.

Mutta tämä on luultavasti vasta alkua prosessille, jossa – näin kirjoittavat Profil-lehden toimittajat Anna Thalhammer ja Stefan Melichar – tulee ilmi, että Itävallan poliittinen järjestelmä ei ole aivan terve:

Huippujohtajilla ja suuryrittäjillä on omat erityisväylänsä valtakunnan johdon puheille, missä he estottomasti puuttuvat asioihin – ja kaiken lisäksi heidän erityiset intressinsä vielä otetaan huomioon. Kun kyse on kaikkein rikkaimpien verotuksesta, ilmenee, että valtion varainhoidossa toimitaan kahden luokan periaatteella.

Valtion virkoja suhmuroidaan surutta. Arkaluontoisia virka-asioita ei selvitellä virkateitse vaan kännyköidään tekstiviesteillä. Mediavaikuttajat, joiden pitäisi valvoa vallanpitäjiä, ovat itse asiassa näiden lähipiiriä. Monille päättäjille ei tule pieneen mieleenkään, että heidän pitäisi välttää julkisen mielipiteen manipuloimista omaksi edukseen. Ja jos joku ei suostu tähän peliin, hänen kimppuunsa lähetetään verottaja – tätä on jo harjoiteltu katolisen kirkon suhteen.

[Melicharin ja Thalhammerin kommentti katolisesta kirkosta viittaa välikohtaukseen, joka sai alkunsa, kun Itävallan katolisen kirkon huippuvaikuttaja, kardinaali Schönborn vuonna 2019 kritisoi silloisen hallituksen tiukkaa maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa. Kuten Kurzin entisen uskotun ja nykyisen avaintodistajan Thomas Schmidin kuuluisista tekstiviesteistä ja myöhemmistä tunnustuksista ilmenee, Kurz oli komentanut Schmidin uhkailemaan kirkkoa verovapauden menetyksellä, mikä olisi romahduttanut kirkon talouden. Tekstiviesteissään Schmid kuvaili sähäkästi, miten hän painosti piispainkokouksen sihteeriä Peter Schipkaa, joka oli ”ensin punainen ja sitten kalpea ja tärisi”. Myöhemmin Schmid on kiistänyt värikkäimmät puolet tarinasta ja Kurz katolisen kirkon kilttinä poikana kovasti pahoitellut koko juttua.]

Profilin kuvaaman korruptiotarinan ensimmäinen vaihe lähtee liikkeelle ns. Novomatic- tai Casino-Affärestä. Toukokuussa 2019 tehdyn nimettömän ilmiannon mukaan FPÖ-puolue änkesi epäpätevää edustajaansa, paikallispoliitikko Peter Sidloa mukavalle paikalle Itävallan rahapelikasinoja hallinnoivan Casagin johtoon peliautomaattifirma Novomaticin avustuksella, joka tästä hyvästä saisi FPÖ:ltä poliittista tukea mm. rahakkaan online-pelilisenssin hankintaan. Tätäkin juttua on selvitelty jo vuosikaudet, mutta Profilin mukaan tämänhetkinen tilanne viittaa siihen, että tulossa on rikossyytteitä. Jollakin lailla vyyhteen ovat kietoutuneet mm. entinen ÖVP:n valtionvarainministeri Hartwig Löger, entinen FPÖ:n parlamenttiryhmyri Johann Gudenus (sama kaveri, joka osallistui Strachen kanssa Ibizan kuuluisiin illanistujaisiin) sekä erinäiset Novomaticin ja Casagin edustajat.

Kasinojuttuun liittyi myös Thomas Schmid, jonka kotoa kasinojutun tutkimusten yhteydessä takavarikoitiin tutkittavaksi kuuluisa vekotin – laite, jota Schmid itse oli väittänyt vanhaksi verkkomokkulaksi. Itse asiassa se oli palvelin, josta löytyi automaattiset varmuuskopiot Schmidin kännykkäviestittelyistä, juorulehtien kertoman mukaan tuhansia pippelikuvia mutta myös aineistoa, joka käynnisti edelleenkin vireillä olevat tutkinnat. Sen lisäksi, että näihin kuuluisiin tekstarichatteihin viime kädessä kaatui myös liittokansleri Kurzin poliittinen ura.

Kurz itse on, jos oikein hullusti käy (asia ratkennee alkukesästä), joutumassa syytteeseen valehtelemisesta tutkintalautakunnalle, joka selvitteli poliittisia virkanimityksiä eli Thomas Schmidin junailemista valtion holding-yhtiön ÖBAGin johtoon. Tässä sotkussa on mukana myös Bettina Glatz-Kremsner, Casagin entinen johtaja ja ÖVP:n pitkäaikainen varapuheenjohtaja. Toinen Kurzia koskettava mahdollinen syyte liittyy edellä mainittuun Beinschab-Österreich-juttuun eli manipuloiduilla galluptuloksilla kikkailuun.

Kolmannen skandaalivyyhden keskiössä on itävaltalainen suurliikemies Siegfried Wolf, jolla on paitsi läheiset suhteet ÖVP:n johtoon myös kiintoisia Venäjä-yhteyksiä. (Sberbankin johtokunnasta hän erosi vielä myöhemmin kuin Esko Aho, vasta tämänhetkisen Ukrainan-sodan alettua, ja Porschen hallintoneuvoston jäsenenä hänen väitetään tarjonneen Putinille yhteistyötä Venäjän autoteollisuuden kehittämisessä.) Wolfin väitetään saaneen yli 600 000 euron, kenties jopa miljoonien eurojen, verovelat anteeksi, tässä myötävaikuttanut veroviraston työntekijä puolestaan sai ylennyksen.

Wolf-jutun selvittelyjen yhteydessä Thomas Schmidin tekstiviesti-aarreaitasta löytyi myös eräälle tuolloiselle valtionvarainministeriön työntekijälle osoitettu, palvelualttiuteen kehottava viesti, jota sittemmin on monesti siteerattu: ”Älä unohda, että teet duunia ÖVP-hallitukselle!! Sinä olet nyt rikkaiden huora!” Ja näitä ”rikkaita” löytyy Schmidin tekstiviesteistä purkautuneesta skandaalivyyhdestä muitakin. Esimerkiksi kiinteistömagnaatti René Benkon väitetään yrittäneen vaikuttaa verottajaan jollakin päivänvaloa kestämättömällä tavalla, ja yrittäjä Ronny Pecikiltä puolestaan Thomas Schmid olisi saanut hienoja mittapukuja ja käyttöönsä loistoautoja. Keltalehdistön kuningasparin, ilmaisjakelulehti Heutea johtavan Eva Dichandin ja hänen miehensä, legendaarisen Kronen Zeitungin Christoph Dichandin puolestaan epäillään – Österreich-lehden ohella ja samaan tapaan – sotkeutuneen Kurzin manipuloiduilla gallup-tuloksilla pelaavaan poliittiseen kampanjaan.

Tämmöistä menoa siis tällä hetkellä, ja tavalliseen tapaan es gilt die Unschuldsvermutung: epäiltyjen syyttömyysoletus on voimassa, niin kuin oikeusvaltiossa asiaan kuuluu, kunnes heidät on todistettu syyllisiksi. Mitähän tästä opimme, paitsi että sähköisessä viestinnässä automaattiset varmuuskopiot ovat kätevä ja hyödyllinen juttu?

Kata saa kansan kaduille

(Szabolcs Dullin kuva Telex-uutissivuston jutussa)

Suomessa ei uutiskynnystä vielä näytä ylittäneen suurmielenosoitus, joka toissapäivänä ja eilen kokosi näyttäviä, monituhatpäisiä joukkoja Budapestin keskustaan; sitkeimmät leiriytyivät silloille ja toreille pikkutunneille asti. Aiheena oli maanantaista tiistaihin, vuorokauden kuluessa siis, parlamentista läpi myllytetty lainmuutos, joka koski ”Kataa” (kisadózók tételes adója) eli ”pienveronmaksajien” verotusjärjestelyä. Vuonna 2013 luotu Kata-järjestelmä oli freelancereille ja keikkatyöläisille edullinen ja byrokratialtaan varsin vaivaton: pääammattinsa ohella korkeintaan 12 miljoonaa forinttia (nykykurssin mukaan vajaat 30 000 euroa) sivutuloja hankkiva saattoi selvitä näistä sivutuloistaan korkeintaan 300 000 forintin (734 €) veroilla. Harmaan talouden kurissa pitämiseksi luotu systeemi osoittautui suosituksi, eikä ihme – oman vaikutelmani mukaan Unkarissa on ikiajoista saakka jokseenkin jokaisella ollut jokin kakkostyö tai sivutulonlähde, sillä tavallisilla palkoilla ei leveästi eletä. Katan piirissä on arveltu olleen melkein puoli miljoonaa veronmaksajaa.

Nyt sitten Damokleen miekka tipahti. Uudistetun kata-lain mukaan kata-järjestelmään pääsisivät vain ne, jotka myyvät palvelujaan tai tuotteitaan yksityishenkilöille, ei yrityksille. Poikkeus haluttiin tehdä taksien suhteen, joiden on käytännössä mahdotonta tehdä eroa yksityisten ja firma-asiakkaiden välillä – mutta eikö sama koske monia muitakin pienyrittäjiä? Erityisen ankarasti uudistus iskee kulttuurialojen ja luovan työn freelancereihin, siis osaksi juuri siihen Budapestin ”rauniokapakoissa notkuvaan työttömään älymystöön” (Orbánin murjaisu, joka suunnilleen vastaa Timo Soinin ”Punavuoren punavihreitä punaviinin lipittäjiä”), jota nykyinen hallitus ei muutenkaan erityisemmin arvosta.

Käytännössä uusi kata-laki pakottaa monet perustamaan oman yrityksen, raskaine maksu-, vero- ja kirjanpitobyrokratioineen – tai sitten palkkautumaan jonkin isomman firman palvelukseen. (444.hu-sivuston artikkelissa, johon on koottu kata-uudistuksen uhrien valituksia, mainitaan myös uudet ”hyeenafirmat”, joita on ilmestynyt markkinoille saalistamaan tyhjän päälle joutuvia freelancereita.) Monet kertovat joutuvansa lopettamaan työnteon (esimerkiksi eläkeläiset tai kotoaan käsin freelancerhommia tehneet invalidit eivät jaksa siirtyä uuteen systeemiin) tai työskentelevänsä enää vain pimeästi, nuoret kata-yrittäjät siirtävät lasten hankintaa tai muuttavat maasta. Kaiken lisäksi siirtymäaika on minimaalisen lyhyt, sillä uuden kata-järjestelmän pitäisi toimia jo syyskuun alusta.

Uuden lainmuutoksen perusteluksi esitettiin, että yrittäjät olisivat kiertäneet veroja kirjaamalla työntekijöitään muka aliurakoitsijoikseen kata-järjestelmään. Pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás tempaisi esiin Sári Sairaanhoitajan: ei voi olla oikein, että sairaanhoitaja maksaa veroja 184 000 forinttia kun kata-työntekijä selviää 50 000:lla. Nämä perustelut eivät selvästikään uppoa yrittäjiin, joilta ollaan riistämässä saavutettua etua.

Leipomonsa laajentamiseen EU-tukea saanut yrittäjäperhe julisti vielä kuukausi sitten Facebook-sivullaan: Kiitos Viktor Orbán, äänestämme teitä vastakin! Uudemmassa postauksessaan leipuri Oláh käskee Orbánia tunkemaan uudet kata-lakinsa, hm, sinne, minne päivä ei paista.

Kaiken perimmäiseksi syyksi arvellaan vaalibudjettikrapulaa. Orbánin keväinen komea vaalivoitto ostettiin lupailemalla paitsi rauhaa, rajoja kiinni ja halpaa venäläistä kaasua myös monenlaisia etuisuuksia ja helpotuksia, polttoaineen ja tiettyjen peruselintarvikkeiden hintakattoja sekä tietenkin rezsicsökkentésin, Orbánin suosikkiprojektin jatkamista: energia- ja kunnallistekniikkakulut painetaan hallituksen mahtikäskyllä alas. (Sillä, kuten monesti olen tainnut todeta, maassa, jossa joka talvi tusinoittain köyhiä paleltuu kuoliaaksi omaan asuntoonsa, kaasulaskun summalla on todellakin väliä.) Mutta sodan keikuttaessa maailman taloutta ja forintin kurssin romahtaessa näitä lupauksia on yhä vaikeampi lunastaa.

Jopa rezsicsökkentésistä on pitänyt tinkiä, eli juuri tulleen ilmoituksen mukaan energiakuluja tuetaan enää vain keskimääräiseen sähkön- ja kaasunkulutukseen saakka (taloutta kohti 210 kWh sähköä, 144 m³ kaasua), tämän ylittävästä osasta on maksettava markkinahinta. Uudistuksesta kärsivät monet epätyypillisen energiakulutusprofiilin omaavat, esimerkiksi ne, jotka ovat ilmastonsuojelua ajatellen vaihtaneet lämmityksensä ja autonsa sähköllä toimiviksi, eikä tätä alun alkaenkin ”chavistiseksi” vaalikalasteluksi tarkoitettua energiahintapolitiikkaa ole helppo korjata oikeudenmukaisemmaksi.

”Sano minulle nyt ne kolme sanaa, joilla viettelet minut!” – ”Kulutan keskimääräistä vähemmän!”

Kaiken lisäksi Euroopan komission uusimmassa oikeusvaltioraportissa Unkari saa kylmää kyytiä, mikä saattaa merkitä, että Brysselin rahahanat pysyvät kiinni. Valtion on pakko käydä kansalaisten kukkarolla, ja kansalaiset puolestaan alkavat entistä hanakammin kysellä tähänastisten verorahojensa perään, jotka ovat kadonneet oligarkkien taskuihin. Voisiko käydä niin, että mikään sodalla, gender-hullutuksilla tai maahanmuutolla pelottelu ei enää auta, kun kansalle uhkaa oikeasti tulla nälkä ja kylmä?

444.hu-sivuston ilkeässä mielipidejutussaan toimittaja László Szily toteaa kohta selviävän, kuka tässä on oikea ”Mini-Feri”. ”Feri” on siis Ferenc Gyurcsányn, Orbánin edeltäjän ja pahimman kilpailijan lempinimi, ja kuten muistamme, vielä viime vaalienkin alla Gyurcsány, joka ei edes itse ollut opposition kärkiehdokkaana, vedettiin Orbánin vaalikampanjaan lievästi sanoen mauttoman julisteen ja videomuokkaelman muodossa: opposition kärkiehdokas Márki-Zay kuvattiin Gyurcsányn pikku käskyläisenä. Orbánin sammumaton Gyurcsány-viha on vuosien ajan ilmennyt jatkuvana vuoden 2006 tapahtumien loukuttamisena: tuolloinen pääministeri Gyurcsány tunnusti puoluejohdon sisäisessä keskustelussa, että kansalle on valehdeltu koko ajan ja valtakunnan talous ajettu katastrofaaliseen tilaan, tämä keskustelu vuodettiin julkisuuteen ja siitä seurasi mellakoiksi ja väkivaltaisuuksiksi roihahtaneita mielenosoituksia. Tästä alkoi Gyurcsányn hallituksen kuolinkamppailu ja tie Orbánin valtaannousuun.

No nyt, huomauttaa Szily, ollaan samanlaisessa tilanteessa. Unkarin talous on ajettu kuralle, eikä apua ole odotettavissa mistään. Tämä tilanne oli vaalien alla jo hyvin tiedossa, Ukrainan sota oli alkanut, talouspakotteet käynnistyneet, lama ja inflaatio näköpiirissä (ilmastokatastrofista ja sen seurauksista puhumattakaan). Hallitseva pääministeri ja hänen hallituksensa rakensivat kuitenkin vaalikampanjansa keskeisten taloudellisten lupausten varaan, joista heidän täytyi jo tuolloin tietää, että niitä ei mitenkään voisi pitää. Toisin sanoen: samaan tapaan kuin pääministeri Gyurcsány vuonna 2006, myös pääministeri Orbán vuonna 2022 on populistisella talouspolitiikallaan saattanut valtion talouden selvitystilan partaalle ja tieten tahtoen valehdellut tästä kansalle. Erona vain se, että Gyurcsány tiettävästi ainakin sisäpiirilleen tunnusti valehdelleensa.