Pitääkö ”afääreistä” olla huolissaan?

Olen tainnut joskus aikaisemminkin huomautella siitä, miten Itävallan poliittisessa julkisuudessa Affäre seuraa toistaan: tämän tästä on joku poliitikko epäiltynä tai syytteessä jonkinlaisesta suhmuroinnista tai vilungista. Tämä ei ole pelkästään hyvä merkki siitä, että vapaa tiedotus ja riippumaton oikeuslaitos toimivat, vaan myös hieman huolestuttava viite siitä, että oikeusvaltion rakenteissa on rapautumaa. Göteborgin yliopiston yhteydessä toimivan V-Dem-instituutin vuotuisessa demokratiaraportissa Itävalta putosi viime vuonna korkeimmasta kategoriasta (liberal democracies) kakkosluokkaan (electoral democracies), tosin raportin tekijät huomauttavat, että luokitus on Itävallan osalta epävarma ja se voisi vielä olla ykkösryhmänkin kynnyksellä.

”Vaalidemokratialla” tarkoitetaan V-Demin luokituksessa maata, jossa on toimivat, vapaat ja rehelliset monipuoluevaalit ja kansalaisten sanan- ja yhdistymisenvapaus sekä perusihmisoikeudet ainakin tyydyttävällä tolalla, mutta lakien toimeenpanossa ja oikeuslaitoksen toiminnassa on puutteita etenkin mitä tulee poliittisten päättäjien toimintaan. Tähän kakkosluokkaan kuuluvat V-Demin raportissa Euroopan maista myös Bosnia-Hertsegovina, Bulgaria, Kroatia, Kreikka, Malta, Moldova, Puola, Portugali, Romania ja Slovenia. Itävallan voisi siis sanoa olevan Balkanin tiellä, ei ehkä kuitenkaan vielä Unkarin, joka kuuluu V-Demin luokituksessa kolmanteen kategoriaan (electoral autocracies), yhdessä Valko-Venäjän, Venäjän, Serbian, Intian, Irakin, Ukrainan, Turkin ja monien muiden kanssa. (Neljännessä ryhmässä, closed autocracies, ovat muun muassa Kiina, Pohjois-Korea, Afganistan ja Saudi-Arabia.)

EU:n tuoreehkon oikeusvaltion tilaa jäsenmaissa koskevan selvityksen mukaan Itävallan kansanedustajia ei velvoiteta julkistamaan omistuksiaan, velkojaan ja taloudellisia sidonnaisuuksiaan, ja julkisen päätöksenteon kannalta tärkeän tiedon saatavuutta koskevia ongelmia selvitellään edelleen. Raportissa mainittiin erikseen myös tässäkin blogissa esillä ollut ongelmallinen suhmurointiperinne eli valtion rahoilla kustannetut mainos- ja ilmoituskampanjat, joilla kulloisenkin valtapuolueen päättäjät ovat ostaneet lehdistöltä positiivista mediajulkisuutta (ns. Inseratenaffäre).

Viime vuosina on nähty hallituksia, puolueita ja korkeita päättäjiä romahduttaneita skandaaleja. Sosiaalidemokraattien (SPÖ) liittokansleri Werner Faymann joutui epäsuosioon ja erosi 2016, mihin vaikutti em. Inseratenaffärestä noussut ikävä julkisuus, vaikka asiasta nostettu syyte kaatuikin. Kesällä 2020 ns. Ibiza-video, jolla oikeistopopulistisen FPÖ:n johtaja HC Strache viina-, testosteroni- ja kenties kokaiinipäissään lupaili levottomia venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneelle viehättävälle naishenkilölle, teki lopun Strachen urasta ja pudotti jo pienempänä hallituspuolueena olleen FPÖ:n kannatuksen joksikin aikaa pohjamutiin. Syksyllä 2021 kaatui oikeistokonservatiivisen ÖVP:n pelastaja-messias, huippusuosittu, nuori ja komea johtaja Sebastian Kurz, jouduttuaan korruptiosyytteeseen, jonka juuret juonsivat osaksi myös Ibiza-juttuun. Tätä syytevyyhteä selvitellään edelleen, ja Profil-lehti on juuri julkaissut aiheesta opettavaisen katsauksen, johon liittyy myös hieno infografiikka.

Tiistaina Wienin Landesgerichtin suuressa oikeussalissa joutuu ensi kertaa leivättömän pöydän ääreen pitkäaikaisen valtionhoitajapuolueen ÖVP:n ministeri, nimittäin Sophie Karmasin-Schaller, joka aloitti uransa mielipidetutkijana (isänsä Fritz Karmasinin nimekkäässä mielipide- ja markkinatutkimusfirmassa) ja esiintyi mediassa poliittisena analyytikkona vielä vuoden 2013 vaalien alla. Sophie Karmasin oli vuosina 2013–17 sitoutumaton ÖVP:n perheasiainministeri, jonka avulla – näin Profil – ÖVP myös rakensi imagoaan nuorekkaampaan ja poliittisesti liberaalimpaan suuntaan. Nyt ex-liittokansleri Kurzin uskotun Thomas Schmidin tekstiviesteistä purkautumaan lähtenyt vyyhti viittaa siihen, että Karmasin on ollut mukana ”diilissä”, jolla ilmaisjakelulehti Österreichin julkaisemia gallup-tuloksia sumpuloitiin suosiollisemmiksi Kurzille. Raskauttavia todisteita lupaa tarjota mm. Karmasinin entinen läheinen työtoveri, mielipidetutkija Sabine Beinschab.

Mutta tämä on luultavasti vasta alkua prosessille, jossa – näin kirjoittavat Profil-lehden toimittajat Anna Thalhammer ja Stefan Melichar – tulee ilmi, että Itävallan poliittinen järjestelmä ei ole aivan terve:

Huippujohtajilla ja suuryrittäjillä on omat erityisväylänsä valtakunnan johdon puheille, missä he estottomasti puuttuvat asioihin – ja kaiken lisäksi heidän erityiset intressinsä vielä otetaan huomioon. Kun kyse on kaikkein rikkaimpien verotuksesta, ilmenee, että valtion varainhoidossa toimitaan kahden luokan periaatteella.

Valtion virkoja suhmuroidaan surutta. Arkaluontoisia virka-asioita ei selvitellä virkateitse vaan kännyköidään tekstiviesteillä. Mediavaikuttajat, joiden pitäisi valvoa vallanpitäjiä, ovat itse asiassa näiden lähipiiriä. Monille päättäjille ei tule pieneen mieleenkään, että heidän pitäisi välttää julkisen mielipiteen manipuloimista omaksi edukseen. Ja jos joku ei suostu tähän peliin, hänen kimppuunsa lähetetään verottaja – tätä on jo harjoiteltu katolisen kirkon suhteen.

[Melicharin ja Thalhammerin kommentti katolisesta kirkosta viittaa välikohtaukseen, joka sai alkunsa, kun Itävallan katolisen kirkon huippuvaikuttaja, kardinaali Schönborn vuonna 2019 kritisoi silloisen hallituksen tiukkaa maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa. Kuten Kurzin entisen uskotun ja nykyisen avaintodistajan Thomas Schmidin kuuluisista tekstiviesteistä ja myöhemmistä tunnustuksista ilmenee, Kurz oli komentanut Schmidin uhkailemaan kirkkoa verovapauden menetyksellä, mikä olisi romahduttanut kirkon talouden. Tekstiviesteissään Schmid kuvaili sähäkästi, miten hän painosti piispainkokouksen sihteeriä Peter Schipkaa, joka oli ”ensin punainen ja sitten kalpea ja tärisi”. Myöhemmin Schmid on kiistänyt värikkäimmät puolet tarinasta ja Kurz katolisen kirkon kilttinä poikana kovasti pahoitellut koko juttua.]

Profilin kuvaaman korruptiotarinan ensimmäinen vaihe lähtee liikkeelle ns. Novomatic- tai Casino-Affärestä. Toukokuussa 2019 tehdyn nimettömän ilmiannon mukaan FPÖ-puolue änkesi epäpätevää edustajaansa, paikallispoliitikko Peter Sidloa mukavalle paikalle Itävallan rahapelikasinoja hallinnoivan Casagin johtoon peliautomaattifirma Novomaticin avustuksella, joka tästä hyvästä saisi FPÖ:ltä poliittista tukea mm. rahakkaan online-pelilisenssin hankintaan. Tätäkin juttua on selvitelty jo vuosikaudet, mutta Profilin mukaan tämänhetkinen tilanne viittaa siihen, että tulossa on rikossyytteitä. Jollakin lailla vyyhteen ovat kietoutuneet mm. entinen ÖVP:n valtionvarainministeri Hartwig Löger, entinen FPÖ:n parlamenttiryhmyri Johann Gudenus (sama kaveri, joka osallistui Strachen kanssa Ibizan kuuluisiin illanistujaisiin) sekä erinäiset Novomaticin ja Casagin edustajat.

Kasinojuttuun liittyi myös Thomas Schmid, jonka kotoa kasinojutun tutkimusten yhteydessä takavarikoitiin tutkittavaksi kuuluisa vekotin – laite, jota Schmid itse oli väittänyt vanhaksi verkkomokkulaksi. Itse asiassa se oli palvelin, josta löytyi automaattiset varmuuskopiot Schmidin kännykkäviestittelyistä, juorulehtien kertoman mukaan tuhansia pippelikuvia mutta myös aineistoa, joka käynnisti edelleenkin vireillä olevat tutkinnat. Sen lisäksi, että näihin kuuluisiin tekstarichatteihin viime kädessä kaatui myös liittokansleri Kurzin poliittinen ura.

Kurz itse on, jos oikein hullusti käy (asia ratkennee alkukesästä), joutumassa syytteeseen valehtelemisesta tutkintalautakunnalle, joka selvitteli poliittisia virkanimityksiä eli Thomas Schmidin junailemista valtion holding-yhtiön ÖBAGin johtoon. Tässä sotkussa on mukana myös Bettina Glatz-Kremsner, Casagin entinen johtaja ja ÖVP:n pitkäaikainen varapuheenjohtaja. Toinen Kurzia koskettava mahdollinen syyte liittyy edellä mainittuun Beinschab-Österreich-juttuun eli manipuloiduilla galluptuloksilla kikkailuun.

Kolmannen skandaalivyyhden keskiössä on itävaltalainen suurliikemies Siegfried Wolf, jolla on paitsi läheiset suhteet ÖVP:n johtoon myös kiintoisia Venäjä-yhteyksiä. (Sberbankin johtokunnasta hän erosi vielä myöhemmin kuin Esko Aho, vasta tämänhetkisen Ukrainan-sodan alettua, ja Porschen hallintoneuvoston jäsenenä hänen väitetään tarjonneen Putinille yhteistyötä Venäjän autoteollisuuden kehittämisessä.) Wolfin väitetään saaneen yli 600 000 euron, kenties jopa miljoonien eurojen, verovelat anteeksi, tässä myötävaikuttanut veroviraston työntekijä puolestaan sai ylennyksen.

Wolf-jutun selvittelyjen yhteydessä Thomas Schmidin tekstiviesti-aarreaitasta löytyi myös eräälle tuolloiselle valtionvarainministeriön työntekijälle osoitettu, palvelualttiuteen kehottava viesti, jota sittemmin on monesti siteerattu: ”Älä unohda, että teet duunia ÖVP-hallitukselle!! Sinä olet nyt rikkaiden huora!” Ja näitä ”rikkaita” löytyy Schmidin tekstiviesteistä purkautuneesta skandaalivyyhdestä muitakin. Esimerkiksi kiinteistömagnaatti René Benkon väitetään yrittäneen vaikuttaa verottajaan jollakin päivänvaloa kestämättömällä tavalla, ja yrittäjä Ronny Pecikiltä puolestaan Thomas Schmid olisi saanut hienoja mittapukuja ja käyttöönsä loistoautoja. Keltalehdistön kuningasparin, ilmaisjakelulehti Heutea johtavan Eva Dichandin ja hänen miehensä, legendaarisen Kronen Zeitungin Christoph Dichandin puolestaan epäillään – Österreich-lehden ohella ja samaan tapaan – sotkeutuneen Kurzin manipuloiduilla gallup-tuloksilla pelaavaan poliittiseen kampanjaan.

Tämmöistä menoa siis tällä hetkellä, ja tavalliseen tapaan es gilt die Unschuldsvermutung: epäiltyjen syyttömyysoletus on voimassa, niin kuin oikeusvaltiossa asiaan kuuluu, kunnes heidät on todistettu syyllisiksi. Mitähän tästä opimme, paitsi että sähköisessä viestinnässä automaattiset varmuuskopiot ovat kätevä ja hyödyllinen juttu?

Advertisement

Vaihtoehto- ja valtapopulismia

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi vuosi kuuluisan Ibiza-videon julkistamisesta. Saksalaisille lehdille vuodetussa aineistossa, joka oli kuvattu jo pari vuotta aiemmin, Itävallan oikeistopopulistisen Vapauspuolueen (FPÖ) johtaja Heinz-Christian (HC) Strache ja parlamenttiryhmyri Johann Gudenus istuivat iltaa ibizalaisessa huvilassa viehättävän naishenkilön luona, joka väitti olevansa venäläisen oligarkin sukulaistyttö, ja alkoholin ja testosteronin vaikutuksesta puhuivat läpiä päähänsä. Suunniteltiin, miten tuolloin (2017) tulossa olleet Itävallan vaalit käännettäisiin FPÖ:n voitoksi median “orbánisoimisen” avulla, esimerkiksi keltalehti Kronen Zeitungin haltuunotolla, ja puhuttiin kauniin venakon isojen rahojen sijoittamisesta hieman puolihämäriin bisneksiin, mistä myös FPÖ voisi saada osansa. Videon julkistaminen laukaisi poliittisen suurskandaalin ja kaatoi ensin Strachen, sitten koko hallituksen. Syksyllä 2019 uusien vaalien jälkeen edelleen huikeasti suosituimpana puolueena porskuttava oikeistokonservatiivinen Kansanpuolue (ÖVP) joutui vaihtamaan kumppania ja valitsi vaaleissa komean comebackin tehneet Vihreät. Uuden hallituksen yhteistyö ei ole ollut ongelmatonta, mutta koronakriisi on antanut sillekin tilaisuuden osoittaa vahvaa johtajuutta, ja kannatusluvut ovat ilmeisesti yhä ihan mukavat.

Vuosi on kulunut, ja Strache, joka toukokuussa 2019 luopui kaikista poliittisista tehtävistään pyydellen kansalta ja vaimoltaan murtuneena anteeksi kaikkia toilailujaan, on nyt tosissaan yrittämässä takaisin politiikkaan. Mitä muuta voisi tehdä mies, joka on suurimman osan aikuisikäänsä ollut ammattipoliitikkona pyrkimässä valtakunnan korkeimmalle pallille (ja lopulta melkein sinne päässytkin: Ibiza-skandaalin iskiessä Strache oli pienemmän hallituspuolueen puheenjohtaja ja varaliittokansleri)? Ja mitä muuta voisi tehdä populistipuolue, jonka kannattajat tyypillisesti seuraavat nimenomaan karismaattista johtajaa? FPÖ:n johtajana Strachea seurannut Norbert Hofer, joka muutama vuosi sitten oli aivan vähällä tulla valituksi liittopresidentiksi, on taitava ja suosittu, mutta ilmeisesti hänellä ei ole Strachen rouheaa charmia, pistävää katsetta ja kaljatelttayleisön metakan ylitse kantavaa käheää ääntä.

Vajaa viikko sitten Strache oli yhtenä keskustelijana tv:n ajankohtaisstudio-ohjelmassa Im Zentrum, jossa aiheena oli tapaus Ibiza ja yleisesti politiikan moraali. Se oli aika hämmentävää katsottavaa. Strache ei yrittänytkään keskustella aiheesta korkeammalla abstraktiotasolla vaan käytti puheaikansa kiivaisiin puolustuspuheisiin: hän on käyttäytynyt typerästi ja huonosti mutta ei ole tehnyt mitään juridisesti väärää, videomateriaali, josta suuri yleisö on nähnyt vain pienen murto-osan (koko paketin julkistamisen estää Saksan laki, videolla kun esitetään mm. loukkaavia kommentteja nimeltä mainituista henkilöistä), vääristelee hänen toimintaansa, ja tämä kaikki on pelkkää ajojahtia häntä vastaan. Erityisesti mieleeni syöpyi yksi kohtaus: Irmgard Griss, eläkkeellä oleva entinen korkeimman oikeuden puheenjohtaja, sittemmin sitoutumaton (ja varsin hyvin menestynyt) presidenttiehdokas vuoden 2016 vaaleissa ja vuosina 2017–2019 porvarillis-liberaalin NEOS-puolueen kansanedustaja, nosti tyylikkään isoäidillisesti sormensa ja huomautti, että herra Strache, tuota, mitä te nyt teette, me juristit kutsumme venire contra factum proprium. Latina meni ehkä Strachelta ohi, kysymyshän on siitä, että länsimaisen oikeuskäsityksen mukaan ei käy päinsä ensin itse tehdä tai sanoa yhtä ja sitten väittää päinvastaista.

Tulossa on siis uusi näytös poliittisessa teatterissa, kun Strache seuraa oppimestarinsa Jörg Haiderin jälkiä ja perustaa tai perustuttaa oman ”sinisen tulevaisuuden” kilpailemaan entisen puolueensa kannattajista. Viime joulukuussa syntyi DAÖ, Die Allianz für Österreich (määräisen artikkelin die epätavallinen käyttö lyhenteessä herätti vähän hämmästelyä ja kysymyksiä, yritetäänkö tällä lyhennevalinnalla ottaa etäisyyttä Saksan oikeistopopulistien AfD-puolueeseen, Alternative für Deutschland). Sen perustajat olivat Strachen kannattajina tunnettuja FPÖ:n miehiä, ja yleisesti arveltiin, että puolueesta tulisi uusi poliittinen koti Strachelle, joka siinä vaiheessa oli perusteellisesti riitaantunut vanhan puolueensa kanssa. (Ibiza-skandaalin lisäksi julkisuudessa reposteltiin Strachen ja hänen Philippa-rouvansa leveänpuoleista elämää, jota varten oli FPÖ:ltä nostettu melkoisia palkkioita ja kulukorvauksia.) Nämä arvelut ovat nyt vahvistuneet: vähän aikaa sitten Strache ilmoitti asettuvansa entisen DAÖ:n pääehdokkaaksi tulossa olevissa Wienin osavaltiovaaleissa, ja puolueen nimikin on nyt Team HC Strache – Allianz für Österreich.

Oikeusvaltion perinteet eivät tietenkään paljoa paina, kun populismi jyrää. Tietty osa FPÖ:n kannattajista on ollut nimenomaan fanaattisia HC Strachen seuraajia, ja tätä kannattajajoukkoa yritetään nyt irrottaa vanhasta puolueesta, joka – näin selitti äskettäin uuteen Strache-puolueeseen loikannut wieniläinen FPÖ-valtuutettu – on Strachen myötä menettänyt sielunsa. Wienin osavaltiovaaleista tänä syksynä tulee mielenkiintoiset, vaikka en millään jaksa uskoa, että HC Strache voisi tosissaan olla tavoittelemassa pormestarin paikkaa.

***

Itävallan poliittinen populismi on kuitenkin pikkujuttu siihen verrattuna, mitä vähitellen aukenevan rajan takana Unkarissa tapahtuu. Siellä populistit ovat vallassa, ilkeä yleisradio ja muu valtamedia ei pääse heitä piinaamaan, ja korruptio sekä mahdolliset hämärät kähminnät ulkomaisten tahojen kanssa pidetään tiukasti piilossa. Sekä Paksin ydinvoimalan venäläisten luotottamaa laajennusta että kiinalaisten rahoittamaa Budapest–Belgrad-rautatietä koskevat asiakirjat ovat tiukasti salaisia tai ainakaan mediaa ei päästetä niihin käsiksi.

Kriittistä tiedonvälitystä eli ”fake newsia” sanan trumpilaisessa mielessä on Unkarissa nyt ruvettu panemaan kuriin myös uuden koronapoikkeuslain suomin keinoin. Uuden lain tuoma rikosnimike mahdollistaa koronatorjuntatoimia haittaavien ”valeuutisten” (álhír) tai ”pelotteluhuhujen” (rémhír) levittäjien rankaisemisen jopa muutaman vuoden vankeustuomiolla. Valtion yleisradioyhtiön ykkösuutiskanavalla on oma ”valeuutisvahti”-palstansa. Siellä aivan asiallisestikin kumotaan oikeita valeuutisia (koronavirus ei todellakaan tuhoudu yli 25 asteen lämpötilassa, niin kuin jossakin on väitetty), mutta myös mäiskitään olkiukkoja (lännen valtamedia on väittänyt, että Unkarin parlamentti ei poikkeustilan takia kokoontuisi, mutta kyllä se kokoontuu) ja käydään kiivasta puoluepoliittista väittelyä.

Palstan mukaan 444.hu-sivuston haastattelu, jossa oppositiopoliitikot arvostelevat kärkkäästi koronakriisin hoitoa Unkarissa, ”kuhisee valeuutisia”. Itse asiassa haastateltujen väitteet ovat osaksi mielipide- ja näkökulmakysymyksiä. Sitoutumattoman kansanedustajan Bernadett Szélin mukaan Unkarissa ei ole pätevää, ammattimaista (szakmai) kriisijohtoa, ja tätä väitettä voi toki perustella; toisaalta hallitus on todellakin perustanut asiantuntijoista koostuvia ”toimintaryhmiä”. Ja kun oppositioedustaja Ákos Hadházy syyttää hallituksen taannoista sairaaloidentyhjennysoperaatiota potilaiden heitteille jättämisestä, jolla on voinut olla kohtalokkaat seuraukset, uutispalsta väittää vastaan, että ”akuuttia hoitoa tarvitsevia ei ole kotiutettu sairaaloista”. Miten akuutti hoito sitten määritelläänkin, riippumattomassa mediassa on ollut järkyttäviä kertomuksia heikkokuntoisten tai kuolevien pakkokotiuttamisesta. Orosházan sairaalasta esimerkiksi lähetettiin omaistensa hoiviin muistisairas ja puoliksi halvaantunut 72-vuotias, joka muutaman tunnin kuluttua kuoli. Sittemmin ministeri Miklós Kásler on puolustautunut väittämällä, että missään vaiheessa ei ylhäältä käsin ole määrätty potilaspaikkoja tyhjennettäväksi, vaan lääkärit ovat kotiuttaneet potilaita oman ammatillisen harkintansa mukaisesti. Hetkinen – vielä äskettäinhän Semmelweis-yliopiston rehtori kehui tyhjennysoperaatiota ”onnistuneeksi sotaharjoitukseksi”? (Venire contra factum proprium…)

Mutta ei vain yleisradioyhtiön ”valeuutisvahti” väännä kättä oppositiopoliitikkojen ja riippumattoman median kanssa siitä, miten kriisinhallintatoimia ja niiden nimityksiä pitäisi oikein tulkita. Paljon suurempaa huolta on herättänyt se, että poikkeuslain nojalla on tehty ainakin kaksi pidätystä, joihin liittyi kotietsintöjä ja tietokoneiden ja puhelimien takavarikointeja: Gyulan kaupungissa ilmeisesti paikallisen fideszläisen pormestarin ilmiannon johdosta poliisi kävi hakemassa kotoaan Momentum-oppositiopuolueen aktivistin János Csóka-Szűcsin, joka oli arvostellut sairaalapaikkojen tyhjennysoperaatiota Facebookissa. Szerencsin seudulla taas poliisit pidättivät paikallisen eläkeläismiehen András Kusinszkin, samoin Facebook-postauksen johdosta. Molemmat ovat sittemmin päässeet vapaiksi eivätkä viranomaiset ole heitä enää hätyyttäneet, mutta riippumattomassa mediassa kauhistellaan: ovatko taas palanneet ne ajat, kun aamunkoitteessa ovikello soi ja musta auto saapui noutamaan sitä onnetonta, joka oli erehtynyt arvostelemaan hallitusta?

Kenties syvimmälle ihmisen pahuuden pohjamutiin tunkeutuu kuitenkin kiistellyn ns. salaattilain (salátatörvény) 33. pykälä, jota nyt kauhistellaan ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Kyseinen, poikkeustilan varjolla pikapikaa läpi runnottu laki on ”salaatti”, koska siihen sisältyy erittäin sekalainen kokoelma muutoksia ja lisäyksiä lukuisiin eri lakeihin, tupakkalaista tekijänoikeuslakiin. 33. pykälä koskee vuoden 2010 väestörekisterilakia, johon tulee olennainen lisäys.

Väestökirjanpidon mukaisiin henkilötietoihin on tallennettava ”sukupuolen” sijasta ”syntymäsukupuoli” (születési nem). Se määräytyy ”ensisijaisten sukupuolitunnusmerkkien tai kromosomin (sic) perusteella”, ja sitä ei voi muuttaa.

En ensinnäkään ymmärrä, miten tätä lakia pannaan toimeen niissä tapauksissa, joissa syntyvän lapsen biologinen sukupuoli on epäselvä tai biologiset sukupuoliominaisuudet jollakin tavalla epätyypilliset – intersukupuolisia on ymmärtääkseni pieni mutta ei häviävän pieni vähemmistö, joidenkin näkemieni arvioiden mukaan jopa prosentti tai pari syntyvistä lapsista. Miten esimerkiksi CAIS-ihmiset, joilla on miehen kromosomit mutta naisen keho, pitäisi luokitella? Ja jos vastasyntyneen lapsen sukupuoli on vahingossa määritetty väärin, koska jalkojen välissä on sattumoisin jotain vähän poikkeavan näköistä, eikö edes ilmeistä erehdystä enää myöhemmin saa korjata?

Vielä paljon järkyttävämpää on kuitenkin se, että tämä laki käytännössä tekee transseksuaaleille sukupuolen virallisen korjaamisen mahdottomaksi. Esimerkiksi fyysisesti mieheksi syntynyt transnainen, vaikka miten kokisi olevansa nainen ja eläisi naisen elämää, on paperien mukaan yhä mies eikä saa virallisesti käyttää naisen nimeä. Ilmeisesti myös ei-binaarit, siis ihmiset, jotka eivät halua lukea itseään kumpaankaan sukupuoleen, pakotetaan pysymään syntymäsukupuolen mukaan joko miehinä tai naisina.

Ja miksi ihmeessä tämä pykälä pitää juuri nyt saattaa voimaan? Jonkinlaisesta arvopoliittisesta eleestähän tässä on kysymys. Ns. perinteisten perusarvojen mukaiset sukupuoliroolit ovat populistien symbolinen työkalu, jolla rakennetaan muutosten, kriisien ja katastrofien keskellä kuvaa tutusta ja turvallisesta maailmasta. Tässä meidän yhteiskunnassamme asiat ovat niin kuin kansa ne terveellä maalaisjärjellä ymmärtää – miehet ovat miehiä ja tykkäävät rassata autoja, naiset ovat naisia ja tykkäävät ommella sohvatyynyjä. Ja sitä uhkaa nyt niiden, joidenkin outojen ”eliittien” ja elämästä vieraantuneiden yliopistoihmisten, juurettomien kosmopoliittien ja Tiedättekylläkeiden katala juoni, gender-ideologia, joka haluaa tuhota perinteiset perheet ja avioliitot tekemällä sukupuolesta täysin suhteellisen ja mielivaltaisen käsitteen.

Moderni sukupuolentutkimus kyllä perustuu siihen, että sosiaalinen sukupuoli (gender) on paljon mutkikkaampi asia kuin biologinen sukupuoli (sex): mieheys, naiseus tai muunsukupuolisuus ihmissuhteissa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa eivät ole kiinni pelkästään siitä, mitä kunkin housuista löytyy. Se ei kuitenkaan tarkoita, että oma sukupuoli-identiteetti olisi tuosta vain päätettävissä tai muutettavissa tai että ”poikkeavan” sukupuoli-identiteetin valitseminen ylipäätään olisi pelkkää muotikikkailua tai ”genderpropagandan” harhautusta. Sukupuolivähemmistöjen etujärjestöt ovat vuosikymmenten mittaan tehneet ankarasti töitä tuodakseen esiin sen kärsimyksen, jota tukahduttaminen, syrjintä ja väkisinlokerointi ovat aiheuttaneet. Nyt tätä työtä ollaan Unkarissa mitätöimässä ja sukupuolivähemmistöjä painamassa takaisin kaappiin ja maan alle, siihen entisajan maailmaan, jossa ei ollut vain tyytyväisiä miehekkäitä miehiä ja naisellisia naisia vaan myös hämmentyneitä ja onnettomia ihmisiä kamppailemassa salattujen ja kiellettyjen mielitekojensa kanssa ja ihmettelemässä, keitä he oikein ovat ja mikä heissä on vikana.

Tämä transkieltopykälä tuntuukin ennen kaikkea järjettömältä julmuudelta. Vaikka miten halutaan rakentaa identiteettipolitiikkaa, jonka kulmakivenä on käsitys miesten ja naisten perinteisistä heteronormatiivisista rooleista perheenisinä ja -äiteinä, onko siitä huolimatta ihan pakko kiusata pientä vähemmistöä ja tehdä sen elämä entistäkin vaikeammaksi? Katoaako perinteisistä perheistä onni, rauha ja rakkaus ja perinteisistä avioliitoista pyhyys (katolisten avioliittojen kyseessä ollen suorastaan niiden sakramenttiluonne), meneekö tavallisilta miehiltä mieskunto ja muuttuvatko tyytyväiset cis-heteronaiset hysteerisiksi lepakoiksi, jos pieni murto-osa kansasta saa elää toisella tavalla tai toisenlaisissa parisuhteissa ja perheissä?

Tätä tarkoitin ”ihmisen pahuuden pohjamudalla”. Viktor Orbán on taitavana populistihallitsijana osannut käyttää hyväkseen vihan ja pelon lietsontaa. Siihen tarvitaan vain vihan kohde, jonka kimppuun kansaa voi usuttaa. Maailman valuuttarahasto IMF ja ”Brysselin byrokraatit” olivat liian kaukana ja liian kasvottomia, György Soros toimi paremmin, etenkin yhdistettynä ”migranteista” maalailtuihin kauhukuviin. Mutta Soros on jo vanha mies, asuu jossakin merten takana eikä enää loputtomiin ole keskuudessamme, ”migrantteja” taas ei – jatkuvasta pelottelusta huolimatta – ole pitkiin aikoihin ilmestynyt Unkarin rajoille vuoden 2015 pakolaiskriisin veroisina laumoina. Unkarilaisessa somekuplassani jotkut jo uumoilevat Orbánin tai hänen propagandapoliittisten neuvonantajiensa etsivän uutta vihollista, joka olisi sopivan konkreettinen ja sopivan lähellä, mutta myös riittävän pieni ja avuton – ja vertailevat uutta anti-translakia natsien rotulakeihin.

PS. Unkarin trans- ja interseksuaalisten ihmisten puolesta on käynnistetty verkossa vetoomus, jonka voi allekirjoittaa täällä.

Olipa viikonloppu!

Huh huh.

Itävallassa on nähty sopivasti eurovaalien alla melkoinen poliittinen näytelmä. Pienemmän hallituspuolueen pitkä ”yksittäistapausten” eli lain ja poliittisen moraalin rajoja koetelleiden möläytysten ja lipsahdusten sarja (tai paremminkin perinteisen oikeistopopulismin ikiliikkujan pyöritys) päättyi edellisessä postauksessani kuvailtujen ns. Ibiza-videoiden julkituloon. ”Perusitävaltalaisten” eli Vapauspuolue FPÖ:n johtaja, varaliittokansleri HC Strache sekä parlamenttiryhmänjohtaja Johann Gudenus olivat kesällä 2017 astelleet iloisesti suoraan piilokamera-ansaan ja puhuneet siellä läpiä päähänsä. Asiaan oli osuutta sekä alkoholilla että testosteronilla. (Jossakin kohtaa näissä tallenteissa ilmeisesti kuuluu, miten Strache kuiskaa venäläisen oligarkin sukulaisena esiintyneestä naisesta Gudenukselle: Bist du deppert, die ist scharf!, eli vapaasti suomentaen “on muuten helkkarin kuuma kissa!”)

Pysäytyskuva kohuvideosta. Strache (edessä) polttaa ketjussa, takana istuvat Gudenus ja hänen serbialainen vaimonsa, kutsujen emäntä istuu edessä selin katsojaan, useimmissa kuvissa häntä ei näy laisinkaan. Pöydällä näkyy kaikenlaisia virvokkeita, Strache itse on kertonut tunnelman olleen ”kosteanhilpeä” (feuchtfröhlich). Joissain kuvissa pöydällä näkyy myös jotakin, mitä on tulkittu valkoiseksi viivaksi…

Hunaja-ansan virittäjää ei vieläkään tiedetä. Aineiston arvioineet ja julkaisseet saksalaiset lehdet Süddeutsche Zeitung ja Der Spiegel eivät tietenkään paljasta lähdettä, mutta spekulaatioissa on mainittu muun muassa aktionisti-taiteilijaryhmä Zentrum für politische Schönheit ‘Poliittisen kauneuden keskus’. Tiedossa ei myöskään ole, miksi videoaineisto julkistettiin vasta nyt – oliko jokin taho ensin suunnitellut kiristävänsä Strachea (tai jopa kiristänytkin) ja vasta myöhemmin päättänyt vuotaa videon julkisuuteen? Joka tapauksessa Strache ja Gudenus puhuivat itsensä pussiin, antoivat ymmärtää olevansa valmiita lahjontaan, rahanpesuun ja – vuoden 2017 parlamenttivaalien alla – äänestäjien manipulointiin sekä havittelevansa median herruutta Unkarin Orbánin malliin. Strache myös möläytteli varsin rankkoja väitteitä sosiaalidemokraattien silloisesta johtajasta Christian Kernistä (”alaikäisten kanssa Kapkaupungissa”) sekä nykyisestä hallituskumppanistaan, konservatiivipuolue ÖVP:n johtajasta, liittokansleri Sebastian Kurzista (”seksiorgioita takahuoneessa”).

Videon sisältö ei yllätä vähääkään, mutta siitä kyllä yllätyin, miten nopeasti tapahtumat sitten etenivät. Ensin varaliittokansleri Strache ilmoitti eroavansa välittömästi ja siirtävänsä puoluejohtajan tehtävät varamiehelleen, taannoisissa presidentinvaaleissa hyväksi kakkoseksi nousseelle ministeri Norbert Hoferille. Sitten odoteltiin muutaman tunnin ajan, mitä tekisi Schweigekanzler [‘vaikeneva liittokansleri’] Kurz, joka monien mielestä liian usein on väistänyt vastuutaan ja jättänyt reagoimatta tähänastisiin ”yksittäistapauksiin”. Sikäli kuin sisäministeri Kicklin Facebook-postaukseen on uskominen, näiden iltapäivän tuntien aikana Kurz ja Hofer väänsivät kättä siitä, jatkuisiko ÖVP:n ja FPÖ:n hallitusyhteistyö, ja avainkysymyksenä oli sisäministeriö. ÖVP halusi sisäministerin postin itselleen, Kickl olisi siirretty johonkin toiseen ministeriöön, mutta tätä ”lehmänkauppaa”, näin Kickl, FPÖ ei hyväksynyt. Siispä Kurz päätti kaataa koalition. Uudet vaalit järjestetään mahdollisimman pian, mikä tarkoittanee syyskuun alkua, elokuussahan kaikki itävaltalaiset ovat lomilla. Strachen liikuttavan anteeksipyyntö- ja jäähyväispuheen jälkeen myös Johann Gudenus on ilmoittanut sekä eroavansa FPÖ:stä että luopuvansa kansanedustajanpaikastaan.

HC Strachen poliittinen ura näyttäisi siis olevan lopussa. Viikonlopun aikana Itävallan mediaan ilmestyi jo poliittisia muistokirjoituksia nykyisistä puoluejohtajista pitkäaikaisimmalle. Erityisesti suosittelen saksantaitoisille uutistoimittaja Armin Wolfin, myös FPÖ:n poliitikkojen tiukan vahtikoiran, blogia. Wolf tapasi Strachen ensi kertaa jo vuonna 2005, kun Jörg Haider oli lähtenyt hajonneesta FPÖ:stä omille teilleen oman ”sinisen tulevaisuutensa” BZÖ:n (Bündnis Zukunft Österreich) kanssa – jonka sirpaleista sitten Haiderin kuoltua merkittävin osa palasi FPÖ:n helmoihin. Jäljelle jääneen FPÖ:n johtoon oli noussut vielä nuori ja timmi Strache. Wolf kertoo taustatutkimuksia tehdessään hämmästelleensä, miten hienosti Strache kotisivullaan kuvaili lempikirjaansa, kiistellyn saksalaisen oikeistokansallismielisen ajattelijan Ernst Jüngerin teosta Der Waldgang. Raskaslukuinen kirja ja taitavasti kirjoitettu analyysi eivät oikein sopineet kuvaan – Strache, siviiliammatiltaan hammasteknikko, ei ole älykkö eikä lukumiehiä, hänellä ei ole edes ylioppilastutkintoa. Nopea nettihaku paljasti Wolfille, että teksti oli itse asiassa erään Itävallan äärioikeistopiireissä tunnetun journalistin kynästä, ja tämän hän myös haastattelussa heitti Strachelle päin naamaa. Plagiointisyytökset saivat Strachen ensin raivostumaan ja kiistämään kaiken, sitten selittelemään ja lopuksi syyttelemään Wolfia epäreilusta pelistä.

Sama kuvio, näin Wolf, on toistunut sittemminkin. Strache käyttäytyy kuin mahtaileva teinipoika.

Hänellä on kohtalokas taipumus huomattavan epäkypsiin virhesuorituksiin sekä arveluttavan alikehittynyt arviointikyky. Ja aina jäädessään kiinni hän turvautuu mitä mielikuvituksellisimpiin ”selityksiin”.

Tälle Wolfilla on sumeilemattoman keittiöpsykologinen selitys. Vaatimattomissa oloissa kasvanut työtätekevän yksinhuoltajaäidin poika (Strachen isä hylkäsi perheensä pojan ollessa kolmivuotias) on koko ikänsä kärsinyt jonkinlaisesta alemmuuden tai ulkopuolisuuden tunteesta ja etsinyt hyväksyntää, symbolista perhepiiriä ja isähahmoa. Nämä löytyivät ensin kouluaikojen urheiluharrastuksista, sitten uusnatsien taisteluharjoitusleireiltä (joita Strache on myöhemmin vähätellyt pojannulikoiden ”värikuula-ammunnaksi”) sekä iltakouluaikoihin koululaisten Burschenschaftista, jossa Strachekin pääsi miekkailun ja Suur-Saksa-romantiikan makuun. Tämän tiukan, poikien pukuhuoneen hieltä haisevan toveruushengen Strache toi myös johtamaansa FPÖ:hön. Lähipiiri arvosti hänen sitoutuneisuuttaan, uskollisuuttaan ja solidaarisuuttaan. Sitkeällä uurastuksella Strache nosti FPÖ:n jälleen Haiderin ja tämän ”opportunististen” toverien jälkeensä jättämistä raunioista, mutta silti suuri osa poliittista establishmenttia nyrpisteli nenäänsä hänen kovaotteiselle ja rahvaanomaisuutta kaihtamattomalle linjalleen.

Poliittinen eristys päättyi ”turkoosi-sinisen” hallituskoalition syntyyn joulukuussa 2017. Strachesta tuli varaliittokansleri, joka Wolfin mukaan nautti liikuttavan vilpittömästi uudesta valta-asemastaan. Keltalehti Kronen Zeitungin etusivuilla paistatteleva Strache oli nyt yllättävän kompromissivalmis, suostui nyt odottamattoman auliisti pyytelemään anteeksi ja ottamaan etäisyyttä aina ”yksittäistapausten” iskiessä, avoimesti tuomitsemaan natsismin perinnön ja sanoutumaan siitä irti. Kenttäväen kovalinjaisemmat syvät rivit alkoivat hermostua ja ilmaista tyytymättömyyttään liian sisäsiistiksi muuttuneeseen Stracheen. Ilmeisesti tähän Strache reagoi äskettäin käyttämällä Kronen Zeitungin haastattelussa sanaa Bevölkerungsaustausch, ‘väestönvaihto’ – tämä kohua nostattanut ilmaus kuuluu äärioikeiston kielenkäyttöön ja viittaa salaliittoteoriaan, jonka mukaan jotkut pahikset suunnittelevat Euroopan valkoihoisen kristityn väestön ”korvaamista” mustanpuhuvilla muslimeilla. Sana oli tarkoitettu signaaliksi omille kannattajille: ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Keskelle tätä kriisinpoikasta tömähti sitten Ibiza-videoskandaali. Hetken ajan Strache väläytti aikuista ja vastuuntuntoista puolta itsestään; jäähyväispuhe oli vilpittömän anteeksipyytävä, kyynelsilmäinen anteeksipyyntö vaimolle suorastaan liikuttava. (Viisikymppinen Strache on toista kertaa naimisissa ja vuodenvaihteessa syntyneen pikkupojan ”nuori” isä.) ”Järkiintyminen” ei kuitenkaan kestänyt kauaa. FPÖ:n sisällä kuulemma jo pohdiskellaan, voisiko Strache kuitenkin jäädä Wienin FPÖ:n johtoon. Ja rakkaalla, puolueen sisäisessä viestinnässä tärkeää osaa esittävällä Facebook-seinällään Strache sitten vain puolitoista vuorokautta eronsa jälkeen julistaa, käyttäen Kurt Waldheimin presidentinvaalikampanjassaan tunnetuksi tekemää uhmakasta iskulausetta: ”No nyt sitä vasta!”

Nyt on edessä sen pohdiskelu, ketkä FPÖ:n ministerit poistetaan välittömästi palleiltaan, ja erityisesti polttopisteessä on sisäministeri Kickl, FPÖ:n pitkäaikainen kampanja-aivo ja spindoctor, jonka eroa on säännöllisin mielenosoituksinkin vaadittu jo pitkään. ÖVP ilmeisesti vaatii Kicklin eroa, FPÖ taas uhkaa edelleenkin, että siinä tapauksessa lähtevät kaikki.

Perusitävaltalaisten sekoilun ja siitä seuraavien välienselvittelyjen varjoon uhkaa jäädä liittokansleri Kurzin rooli. Politiikan ihmepoika Kurz nosti pari vuotta sitten henkilökohtaisella viehätysvoimallaan ja unelmavävyn olemuksellaan ukkoutuvan ja kannatuskriisissä rämpivän ÖVP:n takaisin gallupien kärkeen, ohi sitä ennen johdossa porskuttaneen FPÖ:n, ja voi siten esiintyä tavallaan demokratian ja poliittisen kunniallisuuden pelastajana. (Niin, ehkä tämä tosiaankin on niin raadollista: Strache oli pitkään puoluejohtajista ”se ainoa, joka ei ole vanha ja ruma”, pari vuotta sitten tämän manttelin peri Kurz, samaan aikaan kun Strache tunnollisesta salilla ja solariumissa käymisestään huolimatta alkoi vanheta, plösähtää ja käyttää silmälaseja.) Mutta ÖVP:n johtoon noustessaan Kurz teki samalla kansleriudestaan henkilökohtaisen projektin, ja kriitikkojen mukaan myös hänen koalition kaatumisen yhteydessä pitämänsä puhe on pelkkää ”minä, minä, minää”.

Saksantaitoisille suosittelen Falter-lehden julkaisemaa Natascha Stroblin analyysia Kurzin puheesta. Se oli nimittäin varsin ovelasti rakennettu. Kurz asettuu ensin meidän tavallisten pöyristyneiden kansalaisten joukkoon hämmästelemään tätä FPÖ:n meininkiä ja koko järkyttävää tilannetta – vaikka itse asiassa hänen on täytynyt tietää kypsymässä olevasta katastrofista jo hieman pitempään, ja hän on myös hieman kryptisesti todennut, että ”se, että on epäselvää, miten hallituskelpoisia FPÖ:n toimijat ovat, on aina ollut selvää”. (Siis: Kurz on aina tiennyt, että populisteista ei ole hallitusvastuuta kantamaan, mutta tärkeämpää oli itse päästä kansleriksi.) Sitten alkaa sympatiankeruu ja nostalgianheruttelu: tämän hallituskoalition käynnistyessä oli kaikki hyvin, kammottava ÖVP:n ja demarien suurten koalitioiden jämähtäneisyyden aika oli lopultakin ohi, ja se oli tietenkin Kurzin ansiota. Samalla Kurz kaivaa esille ns. Silberstein-jutun eli edellisten parlamenttivaalien alla sosiaalidemokraattien (SPÖ) mainetta tahranneen yhteistyön likaisten vaalitemppujen asiantuntijan kanssa. Toisin sanoen: kaikki muut puolueet ovat pahoja, vain hohtavahaarniskainen Kurz edustaa ”politiikan” sijasta ”kansan” puolella olevaa hyvää voimaa. Lopuksi kerätään myötätuntopisteitä Kurz paralle, joka on koko ajan kärsinyt tämän itse asiassa kelvottoman hallituskumppanin rinnalla yhteiskuntarauhan ja vakauden nimissä, kunnes oli pakko todeta, että liika on liikaa, ja tehdä kipeä päätös. Yhyy.

Vasemmistoliberaalin Frankfurter Rundschaun palstoilla Stephan Hebel tiivistää: Kurz edustaa oikeistopopulismin ”porvarillista” versiota. Siihen kuuluu johtajakultin rakentaminen – tämä vahva, puhdas mies tietää parhaiten, mitä tarvitaan – demokraattisen vuoropuhelun sijasta. Ja tältä kannalta selvää on myös, että toista kukkoa ei populismin tunkiolle mahdu. Kurzin päämääränä on ollut tehdä samat asiat kuin Strache – kerätä naiiveimman äänestäjäkunnan suosiota tiukalla maahanmuuttopolitiikalla ja samalla kyykyttää köyhiä – mutta sivistyneesti, euroooppalaisesti ja täydellisen sisäsiististi, ilman natsirasitteita, avorasistista öyhötystä, Putinin nuoleskelua tai yksityiselämän sekoiluja. Toistaiseksi tämä näyttää toimineen hyvin. Vaarana on, väittää Hebel, että tällä tavalla populismi valtaa ja mädättää myös politiikan maltillisen keskustan.

***

Lopuksi vielä kurkistus itärajan taakse. Ibiza-videoskandaalin tultua julki Unkarissa hallituksen käsissä olevalta medialta kesti jonkin aikaa reagoida siihen, mitä ”lankomiesten” (sógorok on termi, jota unkarilaiset mielellään käyttävät itävaltalaisista) maassa oli tapahtunut. Hallituksen kaatumisesta ja ennenaikaisista vaaleista uutisoitiin niukasti, toki antaen tilaa Strachen syytöksille poliittisesta ajojahdista. Valtion yleisradioyhtiön uutissivusto hirado.hu muistuttaa, että kaikesta huolimatta FPÖ ei ole menettänyt kansansuosiotaan tykkänään vaan tuoreimpien mittausten mukaan vain (!) 5 prosenttiyksikköä kannatuksestaan. Hallituksen propagandatuutiksi muuttunut Origo-sivusto puolestaan tietää (viitaten yllä mainittuun sisäministeri Kicklin Facebook-kirjoitukseen, jonka unkarinnos julkaistiin Mandiner-sivustolla), että kaiken takana ovat ”maahanmuuttomieliset”, joita Kicklin ja FPÖ:n tiukka maahanmuuttovastainen linja ei miellyttänyt… Riippumattomassa unkarilaismediassa ja somessa sitä vastoin on vallinnut kitkeränriemukas tunnelma. Kitkerän siksi, että vahingoniloa Itävallan populistien mahalaskun johdosta on värittänyt kateellinen itsesääli: ”noinhan se menee sivistyneissä demokraattisissa maissa, vaan toisin on meillä”.

Yksi Unkari-aspekti tähän Ibiza-skandaaliin liittyy. Kohuvideolla Strache sanoo suoraan haluavansa muuttaa Itävallan mediamaiseman Orbánin mallin mukaiseksi, ja toisessa yhteydessä hän mainitsee mahdollisena sijoittaja-yhteistyökumppanina itävaltalaisen liikemiehen Heinrich Pecinan, “joka 15 viime vuoden aikana on ostanut kaikki Unkarin lehdet ja hoidellut ne Orbánin käsiin”. Pecinan nimi oli todellakin esillä viimeksi näyttävästi syksyllä 2016, jolloin hänen avustuksellaan hoidettiin viimeisen merkittävän riippumattoman päivälehden Népszabadságin lakkauttaminen. Mitäpä kommentoi Orbán tähän, että hänen nimensä vedetään mukaan naapurimaan hallitusta heiluttavaan skandaaliin? Ei mitään. Näin ilmoitti lehdistölle hänen tiedottajansa Bertalan Havasi (eikä kai tässä yhteydessä tarvinne muistuttaa siitä kleptokratia-bisnesverkostosta, joka Orbánin ympärillä pyörii):

Pidämme varaliittokansleri Strachen eroa Itävallan sisäisenä asiana, eikä hallitus halua kommentoida sitä. Olemme myös useampaan otteeseen tehneet selväksi, että Unkarin hallitus ei puutu liike-elämän asioihin, ei siten myöskään median omistajien päätöksiin.